Fifi

7. Syyskuuta, lauantai
Poni jolla on puudelin nimi

Se tuntui ihan tavalliselta aamulta, vaikka sitä se ei ollutkaan. Nousin ylös kellon herättäessä kahdeksalta, pukeuduin ja päästin Kaapon ulos. Sitten keittiöön kaatamaan murot kulhoon ja Kaapolle ruoka kuppiin. Se saa kaksi kertaa päivässä ruuan, desin nappuloita jotka turvotetaan vedessä ja noin sentin siivun lihaseosta pötköstä, joita voi ostaa ihan ruokakauppojen eläinhyllyltä. Yleensä se saa myös raejuustoa ja raastettua kurkkua, vaikka en mä tiedä tarviiko se oikeasti niitä. Näyttää vaan kivemmalta kun ruuassa on vähän väriä. Sen jälkeen me lähdetään lenkille, kunhan ruoka on vähän laskenut, ja yleensä me mennään ainakin tunnin lenkki metsässä, missä Kaapo saa mennä vapaana.

Niin me tehtiin tänäkin aamuna, vaikka koko sen ajan vatsassa kihelmöi ja kurkku tuntui kuivalta. Jännitti. Jännitti hyvällä tavalla, ja huonolla tavalla. Vilkuilin rannekellosta ajan kulua vähän väliä, vaikka edellisestä kerrasta oli kulunut hädintuskin viittä minuuttia.

Aina siihen asti, kunnes äiti viimein tuli sanomaan, että nyt voidaan mennä.

Taivas oli harmaa ja jossain kaukana häämötti tummat sadepilvet. Sentään ei satanut. Vaikka ei sade kyllä olisi mun mielialaa voinut laskea enää siinäkään vaiheessa kun me käännyttiin tielle, joka vie Hopiavuoreen. Nielaisin. Radiojuontaja puhui jostain artistin haastattelusta, ja äiti vaihtoi kanavaa. Sitten auto pysähtyi.

Mä en tiedä mikä kohta oli kaikista paras. Se kun äiti vastasi puhelimeen ja pian sen jälkeen sanoi että isä olisi ihan pian perillä, vai se kun näin isän auton ja sen perässä olevan trailerin. Isä oli lähtenyt tosi aikaisin aamulla, ennenkuin oli edes valoisaa, sillä se oli sopinut hakevansa mun hevosen sen edellisestä kodista. Ja nyt se pääsisi ihan pian uuteen kotiinsa.
Ehkä parasta oli kuitenkin se, kun isä nousi autosta, käveli laskemaan trailerin lastaussillan ja mä näin mun oman hevosen.

Mua vastassa oli pyöreä, karvainen ja kullankeltainen takapuoli, jonka takaa kääntyi pian utelias, pystyssä oleva korvapari seuraamaan uuden tallin tapahtumia. Sydän muljahti rinnassa niin, että ajattelin sen tippuvan paikaltaan. Ei se ollut mikään hevonen, vaan poni.

Suloisin poni minkä olen ikinä nähnyt.

Teki mieli kihistä innosta, hypätä ilmaan tai halaamaan isää ja äitiä. En mä niin kuitenkaan tehnyt. Pihalle oli kerääntynyt kasa ihmisiä, ainakin Eetu ja Noa, ja jotain muitakin oli tullut katsomaan. Isä meni juttelemaan Eetulle ja kättelemään Noaa. Mä puristin riimunnarua niinkuin mun henki olisi sen varassa, ja kävelin traileriin.
”Heippa”, kuiskasin ihan hiljaa kultaiselle ponille. Sen karva oli kauttaaltaan pörröistä ja pehmeää, ja sen otsaharja oli niin tuuhea ettei ponin silmiä näkynyt ollenkaan sen alta. Ojensin käteni sen nuuhkittavaksi, ja poni painoi pehmeän turpansa mun sormia vasten. Se hengitti rauhallisesti ilmaa sisään, ja puhalsi sen lämpimänä ulos.

Mä en ollut ikinä ennen taluttanut hevosta ulos trailerista, mutta ei se kauhean vaikeaa ollut. Poni peruutti rauhassa varmin askelin tasaiselle maalle, ja jäi seisomaan mun vierelle. Se taisi katsella ympärilleen, sillä tavalla se päätään ja korviaan käänteli. Sitten se hörisi. Sillä tavalla matalalta, sieraimet väristen, ystävällisesti. Tekemättä itsestään mitään numeroa.
”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa. Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.
”Eihän se ole yhtään sellainen kuin luvattiin!” äiti puuskahti nenä rytyssä. Isä veti syvään henkeä, kuten aina kun äiti on hankala. Eli usein.
”Ihan hyvä se on”, isä yritti puhua mahdollisimman hiljaa. Poni oli alkanut hamuta hupparini taskun reunaa. ”Kiltti ja tarpeeksi pieni, ei ainakaan käy pahasti ison otuksen kanssa jos jotain käy.”
”Se on hyvä”, ilmoitin ennenkuin äiti kerkesi jatkaa. Molemmat kääntyivät katsomaan. ”Tosi hyvä”, lisäsin hymyillen ja painoin käteni ponini kaulaa vasten rapsuttaakseni sitä.

Fifi oli sen nimi. Tai vaan kutsumanimi, mutta silti. Katselin miten Fifi kuopi etujalallaan sille valmiiksi laitetun karsinan puruja ja kellahti pian makuulle. Sen lyhyet jalat sätkivät ilmassa ponin hieroessa itseään pohjaa vasten ihan antaumuksella. Ei se ihan puudelilta näyttänyt, mutta musta Fifi oli tosi hyvä lempinimi.
”Minkälaisessa paikassa se asui ennen tätä?” kysyin isältä joka seisahtui vierelleni karsinan eteen.
”Sellaisessa aitauksessa, niitä oli vaikka kuinka paljon siellä. Kaikki ihan samannäköisiäkin”, isä nauroi ja taputti olkaani.
”Ai vaan ulkona?” vilkaisin häneen.
”Kai ne johonkin sisällekin pääsi, en minä oikein tiedä sen paremmin. Mutta sain siltä myyjältä paperit kyllä mukaan missä on jotain tietoja, ne on tuolla autossa.” Isä kai lähti hakemaan niitä, sillä jonnekin hän päätti lähteä. Sain taas rauhassa katsella miten ponini kömpi ylös ja ravisteli itseään.

Se näytti ihan tyytyväiseltä uudessa kodissaan.

Ensimmäinen viikko ponin omistajana

Sunnuntaina mä en vielä uskaltanut tehdä Fifin kanssa mitään. Äiti vei mut autolla tallille päivällä, kun olin ensin käynyt Kaapon kanssa pitkällä lenkillä. Se ei vielä pääsisi tallille mukaan, kun en tiedä onko Fifi ikinä nähnyt koiria. Sitten mä vain katselin sitä tarhassa, sitä ja sen punaista tarhakaveria. Sillä punaisella oli loimi päällä, varmaan kun sadetta oli ilmassa. Fifillä ei ollut loimea, vaikka heti mä mietin pitäisikö sille laittaa. Jos sen olikin vaikka kylmä, vaikka sillä on kyllä aika pitkä karva.. Kai hevosestakin sen näkee kun niillä on kylmä. Tunteekohan sen samalla tavalla kuin vaikka koiran korvista?

Vaikka ei se kovinkaan viluiselta näyttänyt hampailla napsiessaan punaisen loimea, ja ravasi sitten äkkiä karkuun itseensä tyytyväisen näköisenä kun se punainen nosti varoittavasti toista takajalkaansa.

Koko päivän mä vain katselin ja järjestelin tavaroita, ja mietin siihenkö se jää. Että mä en uskalla edes käydä hakemassa mun ponia tarhasta.

Maanantaina mä pääsin tallille vasta illasta, kun koulussa piti käydä ja Kaapo lenkittää sen jälkeen. Oli jo hämärää kun äiti jätti mut tallipihalle ja kurvasi pois, radion vaimea basso kuuluen vielä kaukaa. Onneksi siinä pihalla oli hyvä valaistus, koska muuten mä en olisi nähnyt mitään. Fifi oli vielä pihalla, ja niin oli se punainenkin.

Pysähdyin tarhan portille riimunnarua molemmin käsin puristaen. Kumpikaan hevonen ei reagoinut muhun mitenkään. Jos mä nyt hakisin Fifin sieltä ja se punainen karkaisikin, mitä mä sitten tekisin?
Mä taisin seistä siinä jonkin aikaa, koska mun ohi ehti kävellä nainen sen valkoisen arabin kanssa, ja tulla takaisinkin.
”Moikka”, se sanoi aikansa katseltuaan, ja pysähtyi mun vierelle. ”Onks kaikki hyvin?”
”Joo”, vastasin, mutta pudistinkin päätäni heti. ”Ei, oikeestaan. Voisitko sä auttaa mua?” Äiti aina sanoo ettei vieraita saa häiritä, enkä mä halunnut olla vaivaksi, mutta en halunnut lähteä kotiin taas tekemättä Fifin kanssa mitään. Nainen hymyili ja nyökkäsi.
”Toki, mitä pitää tehdä?”
”Voitko sä avata mulle tän portin jos mä haen Fifin sisälle?”
”Tottakai”, se lupasi. Siirryin aidan ali toiselle puolelle ja vihelsin. Se tuli jostain selkäytimestä, kun Kaapo tulee aina luokse viheltämällä. Fifi ei tullut. Se vaan katsoi mua. Ja sitten se juoksi karkuun kun lähdin kävelemään lähemmäs.

”Sujuuko?” se nainen kysyi, ihan kiltillä äänellä, mutta mua alkoi vaan hävettää. Olin yrittänyt ottaa Fifin kiinni jo ainakin sata kertaa ja joka kerta se vaan juoksi karkuun, ihankuin se pitäisi sitä jonakin leikkinä.
”Ei”, myönsin vähän tukahtuneella äänellä. Ei huvittanut myöntää sitä, mutta en mä voisi valehdellakaan. Ei se nainen niin tyhmä varmasti ollut.
”Haluutko että tuun kokeileen?”
”Joo”, ojensin riimunnarun hänelle ja palasin takaisin portille.

Eikä siinä mennyt edes kauaa että se sai Fifin kiinni. Vaikka ensin Fifi juoksi sitäkin karkuun, mutta parin yrityksen jälkeen se sai Fifin kiinni niin, että poni kulki ihan itse sen luokse. Vieläpä niin että se käveli ihan toiseen suuntaan, ja se punainenkin seurasi sitä.
”Ota ens kerralla jotain rapisevaa taskuun mukaan, niin ne tulee katsomaan jos se oliskin jotain hyvää. Ja kannattaa se palkitakin jotenkin, ettei käy niin ettei se enää haluakaan tulla katsomaan jos se ei ikinä saa mitään”, nainen sanoi ojentaessaan riimunnarun mulle. Talutin Fifin ulos ja katselin miten nainen laittoi portin taas kiinni.
”Mä oon muuten Nelly. Toi sun poni on tosi söpö”, hän kehui ja kurotti silittämään Fifin otsaa.
”Joo. Kiitos kun autoit”, vastasin tietämättä miten siihen kuuluisi vastata. Ennenkuin tajusin että voisin esitellä itsenikin. ”Niin ja mä oon Santtu.”

Tiistaina menin tallille pyörällä, koska äiti ei halunnut ajaa. Sillä oli kai pää kipeä, ja isä oli töissä. Ei meiltä ole kuin vähän vajaa kahdeksan kilometriä sinne, mä ajan sen suurinpiirtein puolessa tunnissa.

Fifi oli tarhassa yksin, ja mulla oli taskussa tyhjä karkkipaperi ja hevosnameja. Tarhassa vihelsin, ja kutsuin Fifiä nimeltä. Se katseli mua pienet pyöreät korvat pystyssä, ja se oli ihan sairaan söpö. Yritin samaa kuin se Nelly, että rapistelin käärettä ja kävelin poispäin. Mutta ei se mitään auttanut, Fifiä ei kiinnostanut yhtään. Ei vaikka kävelin lähemmäs ja rapistelin. Se kyllä kuunteli ja varmaan katselikin, mutta en mä nähnyt sen silmiä paksun otsaharjan alta. Se kiinnostui vasta sitten kun otin namin esille ja näytin sitä sille, käsi pitkänä ja toivoin että se tulisi luokse. Mutta ei se vaan tullut, vaikka kuinka kutsuin ja maiskutin.

Alkoi harmittamaan. Miten mä voisin mitään ponia omistaa jos en saa sitä edes tarhasta kiinni? Ei mun ole koskaan ennen tarvinnut tarhasta niitä yksin hakea, kun kaikissa ratsastuskouluissa ne on jo valmiiksi sisällä.

”Eikö sitä huvita tulla sisälle?” Noan ääni kysyi tarhan viereltä. Kauankohan se oli ollut siinä?
”Ei, tai siis, en mä tiiä, kun se ei tuu vaikka mulla olisi herkkujakin. Kun se Nelly sanoi että niitä kannattaa olla”, selitin vähän vaikeana. Kohta koko talli tietäisi etten mä saa edes yhtä ponia kiinni, kun kohta kaikki olisi sen nähnyt.
”Kokeile mennä kyykkyyn, ja käänny ympäri. Selkä sitä kohti”, Noa neuvoi ja nojautui aitaan. Vilkaisin siihen ihmeissäni, mutta päätin testata sitä. Ja sitten odotin, ja tungin käteni takin taskuihin. Rapistelin käärettä, ja kuulin miten joku otti askeleen takanani. Ja toisenkin, ja kohta pehmeä turpa painui hartiaani vasten. Otin varovasti Fifin riimusta kiinni ja kiinnitin narun siihen. Noa hymyili ja lähti takaisin tallia päin, enkä tajunnut edes kiittää sitä.

Keskiviikkona mä yritin skarpata itseäni heti, ettei haittaisi vaikka Fifi ei tulisikaan luokse. Ettei haittaa vaikka se ei tykkäisikään musta samalla tavalla kuin Kaapo. Kaapohan tulee aina luokse kun sitä kutsuu, yleensä riittää että sitä vaan katsoo. Fifi ei ole yhtään niin innoissaan mun seurasta. Mutta siitä huolimatta sain sen tarhasta talliin, vaikka aikaa siinä menikin.

Tallissa sen kanssa on paljon kivempaa. Sitä on hassua harjata, kun se haluaa tutkia ihan jokaisen harjan ja esineen minkä käteeni otan. Muuten siitä tulee ihan levoton, sen on ihan pakko päästä turvalla kokeilemaan mikä ihme se on. Siitä on kai tulossa joku tapa, koska nyt mä jo ihan automaattisesti aina harjan vaihtuessa esitin sen ensin Fifin turvan eteen. Se sai hamuta ja maistaakin ensin ennenkuin ryhdyin harjaamaan. Harjaaminen on muutenkin kivaa, eikä se ole yhtään pelottavaa kun Fifi seisoo aika kiltisti käytävällä kahdella narulla kiinni. Se kyllä seuraa kokoajan tarkasti mitä tapahtuu, tai yrittää kurkotella maasta jotain mitä mä en näe, tai ottaa niistä sivuilla olevista naruista kiinni. Sillä on tosi hassuja ilmeitä kun se tekee sitä.

Torstaina me viimein lähdettiin tarhasta ja tallista pidemmälle. Ei me menty kuin kentälle, mutta kuitenkin. Fifi oli varmaan jo tarpeeksi kotiutunut, ja halusin katsoa mitä se tykkää kentällä olemisesta. Kävin ihan vaan taluttamassa sitä, koska en mä vielä uskaltanut sen selkään. Taluttaa Fifi oli onneksi tosi helppo, se ei vetänyt yhtään. Se oli enemmänkin hidas, ja vähän väliä se yritti napata narua suuhunsa. Ja sitten kun se onnistui se vain piti sitä suussaan ja kulki silti perässään, niin aika pian mä annoinkin sen tehdä niin. Eikai siitä ole haittaa, ja jos se on tyytyväinen silloin niin miksipä ei.

”Siinä te olette!”
Vieras ja yllättävä ääni sai mut säpsähtämään, mutta Fifi ei noteerannut mitenkään. Kentän laidalle oli tullut joku mies ja sillä oli aika iso koira mukana. Katsoin sitä hetken kuin tyhmä, kun en tiennyt puhuiko se meille.
”Te siinä, juuri te, mä oon kuullut teistä huhuja”, se jatkoi jotenkin innokkaan kuuloisena.
”Ai?” ähkäisin hämmästyneenä. Millaisia huhuja?
”Niin niin, että tänne oli tullut jotain uusia kasvoja! Mä oon Hello, siis se Ilves, ja tää on Jerusalem. Ihan vaan Jeppekin käy.”
”Ai”, toistin taas ja katsoin koiraa. Se läähätti, ne oli ehkä juuri tulleet lenkiltä. Ihan varma en ole mikä sen miehen nimi siis oikeasti oli, mutta koira kai oli Jeppe.
”Tykkääkö se hevosista?” kysyin uteliaana. ”Mulla on kotona myös koira, mutta mä en tiiä tykkääkö Fifi niistä. Voidaanko me tulla siihen hetkeksi?”
”En tiiä tykkääkö se, mutta ei se varmaan sun puudelia syö. Varmaan. En kyllä lupaa mitään”, se joku Ilves-Hello sanoi ja katsoi koiraansa arvioivan näköisenä, että söisikö se oikeasti.
”Eikun mä tarkotin että nyt, siis tän ponin kanssa”, korjasin vähän nolona.
”Kyllä mä tiesin”, se naurahti.
”Ai. No, ei meidän oo kyllä pakko, jos se ei tykkääkään”, aloin epäröimään, koska en halunnut että se koira edes yrittäisi syödä Fifiä.
”Ei se mitään tee, haukkuu entintään. Vähän pönttö se on välillä mutta ihan kiltti”, Hello selvensi ja taputti koiransa päätä. Jepen häntä heilui tyytyväisenä.

Eikä se sitten Fifiä syönyt, mutta ei Fifi antanut mahdollisuuttakaan. Jeppe kyllä oli kuono pitkällä hetken ennenkuin sekin kyllästyi, mutta Fifiä ei kiinnostanut. Ensin sekin nuuhkaisi niin että sieraimet pörisivät, mutta sitten se laski päänsä ja alkoi nyhtämään kentän reunalle jäänyttä tyngäksi kulutettua vihreää nurmea sen minkä ehti. Aika pian sen jälkeen Hello lähti koiransa kanssa puhuen jostain iltapala etanoista. Leikin etten kuullut, koska en halunnut miettiä mitään sellaisia.

Perjantaina me mentiin taas kentälle. Vaikka aika tylsää se oli vaan kiertää kehää hitaasti, mutta en mä oikein keksinyt mitään parempaakaan. Maastoon mä olisin halunnut, mutta en oikein uskaltanut. Vaikka mulla ei olekaan mikään huonoin suuntavaisto me varmaan eksyttäisiin silti heti.

Sitten kentälle tuli joku vaaleahiuksinen tyttö kinuskin värisen poninsa kanssa, ja sillä ponilla oli hienot siniset silmät. Mä taisin katsoa niitä liian pitkään, koska se tyttö katsoi mua tosi pahasti.
”Mitä sä siinä tuijotat?” se kysyi, ja tunsin miten korvia alkoi kuumottaa.
”En mitään”, vastasin ja ihan heti käänsinkin katseeni muualle.
”Paraskin olis. Ja pysy sit pois tieltä”, tyttö virkkoi nenä pystyssä. Siihen en vastannut mitään, vaan lähdin mieluummin Fifin kanssa takaisin sisälle. Harjasin sen taas läpi huolellisesti, vaikka ei se ollut yhtään likaantunut edellisen harjauksen jälkeen.

Lauantaina päätin ottaa Kaapon mukaan. Se oli ennenkin ollut tallilla mukana, mutta aina vaan hihnassa. Niin tein nytkin, ja pitäisinkin sillä hihnan ainakin niin pitkään että se tutustuu kaikkiin muihin koiriin siellä. Ei Kaapo mitään tee, mutta jos ne muut koirat eivät tykkääkään siitä.

Kaapo odotti kiltisti tarhan vieressä kun narrasin Fifin herkkujen avulla mukaani, ja sitten annoin niiden haistella toisiaan. Tosi varovasti, niin että pidin kaksin käsin Fifin riimunnarusta kiinni ja että Kaapolla oli varmasti tilaa väistää jos poni vaikka potkaisisikin. Ei se potkaissut. Ensin ne nuuhkivat toisiaan, Kaapo häntä varovaisesti heiluen ja Fifi kaula pitkänä. Sitten Fifi käänsi päänsä muualle ja Kaapokin istui alas rapsuttamaan korvaa takajalallaan, ja saatoin huokaista helpotuksesta. Ihan turhaan jännitin, paljon paremmin se ei olisi voinut mennä.

Kaapon hihna toisessa kädessä ja Fifin naru toisessa kädessä me lähdettiin ensimmäistä kertaa metsään. Vielä en uskaltanut lähteä kovinkaan pitkälle, mutta mielessäni seikkailin jo Fifin selässä ja Kaapo vapaana edellä metsän tiheimmässäkin osassa olevia polkuja pitkin. Vielä me sinnekin päästäisiin.

Sunnuntaina huomasin, että Fifin tarhakaverin loimi oli mennyt rikki siitä samasta kohtaa, mistä Fifi aina kiskoo sitä leikillään. Ensin mulle tuli sellainen olo kuin olisin juuri kävellyt rikospaikalle ensimmäisenä, mutta sitten mietin, että onhan se voinut mennä rikki mistä tahansa. Kauaa en ehtinyt sitä miettiä kun Fifi käveli ja tarttui jo repeytyneestä kulmasta ja nykäisi. Siitä kuului räks, ja loimi repesi vähän lisää.

Rikollinen palaa aina rikospaikalle, niinhän sitä sanotaan.

”Fifi”, kutsuin, ja poni kääntyi katsomaan. Ei se luokse olisi tullut jos mulla ei olisi ollut taas herkkuja mukana, mutta enää se ei harmittanut niin paljoa. Olin lukenut, että alussa tarhasta hakeminen voi olla vaikeaa, ja sitä on mahdollista harjoitellakin. Mutta ensin halusin että Fifi oppii tuntemaan mut kunnolla ja mä sen.

Me käytiin taas maastossa kävelemässä, koska arkena mä en enää kerkeäisi valoisan aikaan. Tai kyllä mä tallille ehdin ennenkun tulee pimeetä mutta ei me varmaan metsään ehdittäisi, enkä halunnut eksyä vieraaseen metsään pimeällä. Joten nyt oli hyvin aikaa, kun olin tallilla jo aamupäivästä. Kaapokin oli mukana, ja vaikka kuinka olisin halunnut päästää sen juoksemaan vapaana en vielä viitsinyt. Hihnan olin kyllä vaihtanut fleksiin.

Jos mulle olisi vielä kolme viikkoa sitten sanottu että mä saan ponin niin en mä olisi uskonut. Ihan hullua miten nopeasti aika menee, koska ensimmäinen viikko ponin omistajana meni ohi ihan ilman että huomasin. Sen aikana ehdin oppia että mun poni rakastaa ruokaa ja kavereiden loimien rikkomista, se ei pelkää koiria, se tykkää juosta tarhassa karkuun ja että se jaksaa olla pitkäänkin harjattavana jos sen kanssa on sosiaalinen.
Ehdin myös kirjoittaa Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun heti seuraavana päivänä että sille jätetään aina tarhassa riimu päälle, ettei sen nappaaminen olisi ihan mahdotonta. En vieläkään tiedä ihan varmaksi tarvitseeko se loimea ulos, mutta olen melko varma ettei.

Kaikesta huolimatta mä olen tyytyväinen, enkä vaihtaisi Fifiä mihinkään toiseen poniin. Siitä mä olen ihan varma.

Ehkä ensi kerralla

”Voinko mä joskus käydä tunneilla?”
Äiti kääntyi katsomaan mua olkansa ylitse. Seisoin olohuoneen oven suussa odottavaisena, kädet kiltisti selän takana.
”Millä tunneilla?” se kysyi ja kääntyi uudelleen katselemaan televisiota.
”Ratsastustunneilla.”
”Mitä sinä sellaisille, kun sinullahan on oma poni!” äiti puuskahti sen kuuloisena että olisin sanonut jotain tosi tyhmää.
”No kun, mä en oikeastaan osaa ratsastaa. Enkä mä yksin varmaan opi..”
”No kai sinä nyt opit, tekemällähän se tapahtuu! Pyydät jotain siellä tallilla auttamaan, et sinä mitään tunteja tarvitse. Pikkutytöthän ne sellaisilla käyvät.” Sitten äiti kohotti kaukosäädintä ja lisäsi ääntä, joka oli selvä merkki että keskustelu oli loppuunkäsitelty. Tunsin miten pettymys nousi rinnasta kurkkuun, mutta onnistuin pidättämään huokauksen. Ehkä joskus toiste.

Kaapo istua napotti käytävällä seinän vieressä ja tuijotti, kun kannoin Fifin varusteita lähemmäs naruissa kiinni olevaa ponia. Enää se ei juossut ihan joka kerta mua karkuun tarhassa, mutta ei se kyllä luoksekaan tullut. Herkkujen avulla se antoi kiinni. Kerran mä näin miten Noa haki sen tamman sisälle, ja sille riitti kun se vihelsi ja kutsui, niin sen hevonen tallusti ihan itse sen luokse. Ehkä meilläkin Fifin kanssa joskus olisi niin hyvä suhde, että se tulisi luokse kutsusta. Niinkuin Kaapo tulee. Eikä sen punaisen, jonka nimi on kai Amppa, omistaja ollut ainakaan vielä sanonut mitään reunasta rikkinäisestä loimesta. Jospa se ei ollut vielä vaan huomannut. Ihan hyvä vaan…

”Ootko sä Santtu?” ihan vieras ääni kysyi juuri kun olin laittamassa satulaa Fifin selkään. Tietysti vasta sen jälkeen kun aikani ihmettelin satulahuovan paikkaa, asettelin sitä ainakin sata kertaa paremmin ja aina se oli silti liian takana, edessä, vinossa tai muuten vaan huonosti. Laskin satulan uudelleen alemmas etten joutunut kannattelemaan sitä niin paljoa ja näin, miten vaaleahiuksinen tyttö katseli minua parin metrin päästä.
”Joo”, vastasin. En vieläkään nostanut satulaa, sillä en halunnut että hän näkisi jos laittaisin sen väärään kohtaan.
”Okei. Mä oon Eira”, hän sanoi ja asteli lähemmäs hymyillen. Mä en tiedä miksi, mutta mulle tuli sellainen olo ettei se ollut ihan aito hymy.
”Okei”, vastasin vähän hämilläni, sillä Eira jäi seisomaan Fifin viereen.
”Laitatko sä sille sitä satulaa?” se kysyi ja kikatti. Jostain syystä se näytti tosi tutulta, vaikka olin aika varma että me ei oltu nähty aikaisemmin.
”Ai, joo. Mä vaan…” En mä keksinyt mitään mitä sanoa, joten nostin satulan Fifin selkään. Se taisi mennä ihan hyvin, koska Eira ei sanonut mitään. Tai ehkä sitä ei vaan kiinnostanut.
”Onko tää sun eka oma poni? Se on tosi söpö, oliko se issikka? Tosi pieneltä se näyttää, etkö sä oo aika pitkä sille?” Eira alkoi kyselemään. Hän silitteli Fifiä samalla paksun, vaalean harjan alta, ja Fifi näytti pitävän siitä.
”Tota.. En mä tiedä”, myönsin ja siirsin satulaa vielä vähän. Olin lukenut, että islanninhevosilla satulan pitää olla ihan vähän taaempana kuin muiden hevosten, ja satulavyön kämmenen verran kainalosta taaempana. Siten ne voisivat liikkua rodulleen omaisesti eikä satula painaisi lapoja. Tai jotain sellaista.
”Ai mitä niistä et tiedä?” Eira ihmetteli.
”Siis, että oonko mä liian pitkä.. Kyllä mä tiedän että se on issikka. Ja on mun eka poni”, vastasin poskeni sisäpintaa puraisten.

Seuraavaksi mä löysin itseni kentältä, seisomasta Fifin vieressä ja ihmettelemästä että mitä jos sittenkin olen liian pitkä. Se oli kyllä aika pienen näköinen. Fifi seistä nökötti pää alhaalla niin tylsistyneen näköisenä kuin vain poni voi. Mä olin kai sitten seissyt siinä aika pitkään, sillä Fifi alkoi tuuppia mua päällään ja käydä levottomaksi. Taputin sen kaulaa toiveikkaana että se rauhoittaisi sitä, ja meinasin siirtyä kiristämään satulavyötä. En kuitenkaan siirtynyt.
”Mitä se fundaa?” Noa oli ilmestynyt kentän laidalle. Sen päällä oli villapaita, ja sen kainalossa oli sen onnettoman kokoinen koira. Oli tosi hassua ajatella että se ja Kaapo on samaa lajia, kun ne on niin erilaisia.
”Öö, en mitään”, vastasin kun en keksinyt siihen hätään mitään parempaa.
Noa naurahti.
”Ootteko te just alottamassa?” hän kysyi.
Pudistin päätäni.
”Ei, kun me just lopetetaan.”
”Ai?” Noa kuulosti yllättyneeltä. ”Miten meni?”
”Öö”, vitsi miten tyhmältä se taas kuulosti, isäkin aina toruu että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa niin ei tarvitse sanoa ollenkaan. ”Ihan hyvin.”
”Jaa, jaa. No mutta sehän on nastaa”, Noan ääni kuulosti hymyilevältä, mutta en mä katsonut. ”Muista sitten että aina saa kysyy, jos on jotain mikä mietityttää. Tsau.”
Sitten Noa lähti, ja olin aika varma ettei se uskonut mua kumminkaan. Enkä mä tiedä miksi edes valehtelin, olisinhan mä voinut vaan sanoa ettei me vielä tehty mitään. Nyt en enää voisikaan, tai muuten ainakin Noa tietäisi etten puhunut totta. Niinpä lähdin taluttamaan Fifiä takaisin talliin Kaapo perässä kävellen. Ei mulla ollut mikään kiire vielä ratsastaa muutenkaan.

Jatkoa Hermanin tarinaan

Näinkö kavereita saadaan?

Fifi taisi olla pitkästynyt. Niin mä epäilin, koska karsinan puisiin seiniin oli joka päivä ilmestynyt enemmän puremajälkiä, koska se oli taas rikkonut sen punaisen ihan uuden hienon loimen, koska se juoksi tarhassa aina vaan karkuun.

Ehkä se johtui siitä, että aikaisemmin Fifi oli asunut aina vaan pihalla ja sillä oli iso lauma muita samanlaisia kavereita ympärillä. Sitten se haettiin pois ja tuotiin jonnekin ihan outoon paikkaan, jossa on oudot hevoset ja ihmiset ja karsinat.

Tai niin mä itselleni halusin uskotella, vaikka kyllä mä tiesin ettei se ainakaan pelkästään siitä johtunut. Ihan jokaisessa kirjassa tai artikkelissa tai videossa neuvotaan että hevonen tarvitsee liikuntaa ettei se kyllästy ja ala kehittää pahoja tapoja. Nyt Fifillä on jo ainakin yksi sellainen. Vaikka kuinka mä olen käynyt sen kanssa metsässä kävelemässä, ja kentällä kanssa. Mutta se ei varmaan ole tarpeeksi. Ennen Fifi asui vaellustallilla, jossa se teki pitkiä päiviä. Ensin siitä oli varmaan kivaa ettei mitään tarvinnutkaan enää tehdä, se oli vähän niinkuin lomalla, mutta eihän kukaan tekemättömänä jaksa olla. Ainakin mulla hajoaisi pää, jos joutuisin aina vaan olemaan.

Harmitti tosi paljon, vaikka sillä hetkellä kaikki näytti olevan ihan hyvin. Fifi torkkui sen karsinassa pää riippuen, ja antoi mun rapsutella kaulasta paksun harjan alta. Kun en silloin kerran ollutkaan uskaltanut ratsastaa Fifillä, niin en mä enää uskaltanut yrittääkään. Jotenkin siitä oli tullut sellainen iso este, jonka edessä mä olin tosi pieni ja mitätön, ja se oli hirveän iso ja pelottava, enkä mä halunnut edes yrittää sen yli. Oli helpompaa vaan lähteä käymään kävellen metsässä, niin pitkään että ensimmäinen iso polku haarautuu niin, etten uskaltanut jatkaa matkaa. Käännyin siitä aina takaisin. Fifi oli ensimmäisillä kerroilla katsellut ja ihmetellyt, ja sitten menettänyt mielenkiinnon kaikkeen muuhun paitsi syömiseen. Se nyki itseään ihan kokoajan lähimmälle ruohotupolle tai alas laskeutuvalle oksalle, ja se halusi syödä ihan kaiken mitä se matkan varrelta löysi. En yleensä antanut sen syödä, ettei sillä mene maha sekaisin tai ettei se syö mitään myrkyllistä.

Sitten mua tultiin pyytämään maastoon seuraksi. Ihan totta, se Eira, ja sellainen Herman ilmestyivät Fifin karsinalle eikä aikaakaan kun Herman kysyi haluaisinko mukaan maastoon.
”Me voidaan näyttää jotain reittejä, talvella varsinkin siellä on tosi paljon kivoja polkuja”, Eira ehdotti. Herman nyökytteli päätään. Mä en kehdannut sanoa ei, enkä oikein halunnutkaan. Voisi olla ihan kivaa päästä näkemään metsää enemmän, niin että voisin Fifin kanssa lähteä joskus pidemmälle lenkille. Ja ottaa Kaapo mukaan, tietysti.
”Mä varmaan kyllä talutan, kun mä siis tykkään tehdä maasta käsittelyä”, kerroin, tai varmaan kyllä varoitin, koska jos Eira ja Herman haluaisi mennä ratsain niin mä olisin liian hidas. Enkä valehdellut, vaikka en kertonutkaan etten uskalla ratsastaa. Kyllä mä tykkään maastakäsittelystä, vaikka en mä ihan ymmärrä mitä se oikein on. Tai mitä kaikkea siihen kuuluu. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen kaikki sirkushevoset, miten ne pomppivat takajaloilleen pyynnöstä. Oppisikohan Fifi sellaisia temppuja..?
”Ei se mitään, mäkin talutan. Typy, siis mun hoitohevonen on vielä nii nuori ettei sillä ratsita”, Herman hymyili.

Kolmistaan me lähdettiin, ei kyllä maastoon vaan ihan vaan maneesiin. Typy oli aika innokkaalla päällä niin Herman ehdotti, jos kuitenkin mentäisiin ihan vaan sisälle niiden kanssa. Eira meni kuitenkin Uunon selässä koska sen mukaan Uunoa on paljon helpompi saada kävelemään nopeammin selästä kun että se vaan laahustaisi perässä. Ei meillä mikään kiire kyllä ollut, mutta seura tuntui piristävän Fifiäkin sillä se tepasteli mukanani normaalia reippaammin kavereitaan katsellen.

Me juteltiin vähän kaikesta. Tai ensin Eira ja Herman jutteli keskenään, ja sitten ne kyseli multa että mistä mä oon kotoisin, ja Kaaposta, ja hevosista ja koulusta ja sisaruksistakin. Oli jotenkin helpompi alkaa juttelemaan niiden kanssa kun ensin piti vastailla niiden kysymyksiin, ja kun juttu lähti yllättävän helposti siitä liikkeelle. Kaaposta varsinkin mä voin puhua aina, niin pitkään että kaikki muut varmaan jo kyllästyy. Eirallakin on koira ja sisko myös, ja Hermanilla on mopo eikä sekään ole Otsonmäeltä kotoisin. Se sanoi että se on kyllä tykännyt asua siellä. Mä luulen että mäkin tykkään.

Tiivistelmä kaikesta tähän mennessä tapahtuneesta
Fifin kertomaa

Maailman paras poni

Olen minä ihan hyvin kotiutunut, vaikka onhan siellä ihan erilaista kuin edellisessä kodissani. Kuten vaikka ne ihan eriskummalliset laumat. En oikein ymmärrä miten ne toimivat, kun kaikilla tuntuu olevan ihan oma näkemys lauman tärkeysjärjestyksestä. Minun laumaani taitaakin kuulua vain yksi lajitoveri, vaikka ei hän kyllä yhtään sellaiselta näytä. Niin eriskummallisen mallinen hän on! Kovin erikoinenkin, ja niin on hänen ihmisensä myös. Kuka kumma haluaa pitää sellaisia riepuja päällään, ja miksi ihmeessä hänelle niitä hankitaan? En minä vaan ymmärrä, vähän kun taivaalta tulee vettä tai tuuli puhaltaa hän ilmestyy pihalle riepu päällään eikä näytä olevan ollenkaan pahoillaan asiasta. Minä tietysti ystävällisenä autan häntä pääsemään siitä eroon, onhan se vähintä mitä voin tehdä näin uutena tulokkaana.

Tämä lajitoveri, joka kertoi että häntä kutsutaan Ampaksi, sanoi myös ettei siellä ole sellaisia isoja laumoja kuin minulla aikaisemmin. Siellä jokainen on vähän omissa oloissaan, ettei tule kiistaa. Ihan kummallista touhua! Mitä sitten vaikka tulisikin, sillähän se selviää kun asiat puhuu halki. Vaikka sitten välillä pitäisikin vähän näyttää kaviota, ettei muut ala hyppimään silmille. Pöh, sanon minä. Ihmisiä ne kiistat taitavat enemmän haitata kuin meitä. Niin ja sitten vielä ne pienen pienet tarhat! Eihän niissä ole mitään mielenkiintoista, senhän käveli läpi päivässä ja sillä selvä. Ennen asuin yöt ja päivät metsässä, niin isossa paikassa ettei aitoja nähnytkään vaikka kuinka olisi yrittänyt katsoa! Jokaisella oli tilaa liikkua vallan mainiosti ja vaikkei toimeen olisi tullutkaan niin ei ainakaan tarvinnut ihan kylki kyljessä olla.

Näistä muista tovereistani en ole oikein ottanut vielä selkoa, hankalaahan se on kun aina on jokin aita tai muu este tiellä. Kyllä minä haluan kunnolla nähdä kenen kanssa juttelen. Makesta minä kyllä pidän. Hän vaikuttaa luotettavalta, ja näyttääkin melko tuttavalliselta. Vähän pieneksi hän on jäänyt, mutta eihän se ole hevosta kokoon katsominen vai miten se menikään. Ihan hirveän usein me emme ole ehtineet vielä jutella, mutta sanan siellä ja toisen täällä. Hän on selvästi täysjärkinenkin, sillä hänellä ei ole ollut sellaisia hepeniä päällä mitä Ampalla. Vaikka ei se Ampan touhu oudoimmasta päästä ole, ihan tässä pieni tovi sitten näin nimittäin yhden neideistä sellainen kasa niitä riepuja päällään että hiki tuli pelkästään katsoessa! Niitä oli päällekkäin taatusti ainakin tusina.

Kaikista erikoisin asia siellä taitaa kuitenkin olla se ihminen, joka käy luonani lähes päivittäin. Minun ihmiseni hän taitaa olla, mutten ole vielä ottanut ihan selvää mitä hän minusta oikein haluaa. Ihan alkuun minusta oli hauskaa miten helposti pääsin juoksemaan häntä karkuun, vaikka tarha onkin kovin pieni. Vedin häntä nenästä joka kerta, ja olin ihan varma että hän luovuttaisi ennenpitkään. No, ei siinä ihan niin käynyt. Mokoma keksi, että minä rakastan ruokaa. Nyt hän taitaa kanniskella ympäriinsä joka paikkaan taskun täydeltä herkkuja, jotka maistuvat joka kerta erilaiselta. Ne ovat kovia ja rouskuteltavia, ihan syömiskelpoisia. En minä silti aina häntä helpolla päästä, vaan mietin tarkkaan ensin huvittaako minua lähteä hänen kanssaan taas sisälle. Usein minä kyllä lähden, olenhan minä hyväsydäminen. Ja usein hänellä on mukanaan minulle ihan uusi tuttava, joka on myös nelijalkainen ja hyvin karvainen. Koira se taitaa olla, ellen ihan väärässä ole. Niitä oli edellisessä kodissani myös, mutta täysin erinäköisiä. Emme ole vielä keksineet kieltä jota molemmat ymmärtäisimme, mutta välillä kisailemme hänen kanssaan tarhan reunaa pitkin ja katsomme kumpi on nopeampi.
Minä tietysti, sillä olenhan maailman paras poni.

Helpoksi tämä ihmiseni ei ole elämää tehnyt. Tuntuu, että hän tekee kaikesta kamalan vaikeaa, ja vaikka kuinka yrittäisin neuvoa aina hän ei kuuntele. Monta kertaa hän on laittanut satulan selkään, ja minä olen yrittänyt ihan nätisti huomauttaa luimistamalla tai jalkaa polkemalla, että nyt painaa ikävästi tai että nyt on väärässä kohdassa. Aina välillä hän tuntuu sen ymmärtävän, ja sitten siirtää satulaa, ja silloin minä seison kiltisti paikallani. Ei hän muuten opi. Vaan selkään hän ei silti uskaltanut moneen kertaan, vaikka kuinka kävimme kentällä kääntymässä.

Onpas muuten hassu sekin, se kenttä siis. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kiertää pienessä tilassa kehää, kun ihan lähellä on valtava metsä jota lähteä tutkimaan?

Muutaman kerran jaksoin hänen mukanaan kävellä tai vain seisoskella, mutta aika nopeasti se alkoi kyllästyttää. Saatoin välillä rynniä hänen ohitseen tai pysähdellä itsepäisesti, ja taisi hän lopulta sitten ymmärtääkin mistä kiikastaa. Sen ensimmäisen kerran kun hän nousi satulaan istumaan en millään malttanut pysyä paikallani, vaan lähdin heti näyttämään miten taitava olenkaan. Ei minua tarvitse pyytääkään kun liikun jo! Mutta hän ei tainnut ilahtua siitä yhtä paljon, sillä niin nopeasti hän veti suustani. Taisin minä kierroksen verran testata mitä hän sillä tarkoitti, ja sitten pysähdyin. Ja tietysti pysähtyessäni vedin pääni alas, sillä ei se ole kovinkaan kivaa että suusta vedetään kokoajan. En osannut odottaa että hän tulisi sieltä alas kuperkeikalla suoraan eteeni, ja olin siitä ihan niin yllättynyt että jäin vain tuijottamaan häntä. Ja hän alkoi nauraa! Ihan kummallinen otus tämä ihmiseni, mutta oikeastaan ihan hauska tapaus.

Sen jälkeen hän ei ole enää empinyt selkään noustessa. En minä siitä välttämättä nauti että joudun kävelemään ympäri sitä pientä kehää hän selässäni, mutta hän on oikeastaan aika rauhallinen liikkeissään. Hän ei ole enää vetänyt – ainakaan liian paljoa – ohjista tai kertaakaan potkinut minua kylkiin, sillä sellaisiakin ihmisiä näkee. Hän juttelee minulle, mutta en minä useinkaan jaksa keskittyä siihen. Eikä häntä taida haitata, kunhan vain juttelee. Odotan vielä pääseväni uudelleen metsään, sillä nyt emme ole hetkeen siellä käyneet. Sen sijaan ihmiseni on rohkaistunut tarpeeksi, että voin mennä nopeamminkin. Minusta olisi hurjan hauskaa töltätä oikein lujaa, mutta ihmiseni ei taida tietää miten se toimii, sillä hän alkaa hirveästi aina pomppia selässäni kun tarjoan sitä. Kävelyä ja hölköttelyä teemme jo ihan päivittäin, ja kerran hän halusi laukkaa, ja minähän taitavana näytin miten laukataan! Minusta oli niin kivaa vähän kaahailla että innostuin loikkimaankin, ehkä kerran. Tai kaksi. Tai ehkä vähän enemmänkin, sillä yhtäkkiä olinkin kentän toisesta päästä loikkinut toiseen, ja ihmiseni oli jäänyt jonnekin matkalle. Siispä päätin loikkia vähän lisää, ihan vain riehumisen ilosta.

Kaikin puolin minun on oikeastaan ihan hyvä olla. Ihmiseni viettää paljon aikaa kanssani, ja hän pitää huolen että olen varmasti aina puhdas. Vaikka en minä siitä niin välitä, mutta hän etsii aina kaikki kutiavat kohdat ja rapsuttaa niitä niin hyvin, että minun on ihan pakko rapsuttaa häntä takaisin kiitoksena. Kavereitakin riittää, nyt kun ihmiseni uskaltaa lähteä kentälle valoisaan aikaan niin että muitakin ratsukoita on liikkeellä. Yhtä tammaa minä olen katsellut jo tovin, hänellä on kaunis ja kiiltävä ruskea karva ja pitkä musta tukka. Häneen haluaisin tutustua paremmin, mutta hänen ihmisensä ei taida olla usein samaan aikaan paikalla kuin minun ihmiseni. Mutta ei se mitään, kyllä minä vielä joskus pääsen hänet hurmaamaan! Sillä olenhan minä aivan valloittava, minusta on ihan mahdoton olla pitämättä.

Se aamu kun Fifi karkasi

Mä nousen yleensä aika aikaisin sängystä, lomallakin. Kello herättää viimeistään yhdeksältä, mutta aika usein mä olen jo siihen mennessä syönyt aamupalan ja lähdössä Kaapon kanssa lenkille. Nyt en kuitenkaan ollut vielä ehtinyt herätä kun kello pärähti soimaan.

Tai, ei se ollutkaan herätyskello. Jokin kyllä soi silti. Räpyttelin silmiäni vimmatusti saadakseni unenrippeet katoamaan ja kurotin yöpöydällä metelöivään kännykkään. Kaapo huokaisi oikein syvään ja äänekkäästi sänkyni jalkopäässä, heilautti kertaalleen karvaista häntäänsä ja painoi silmänsä taas kiinni.
“H-haloo?” vastasin puhelimeen unesta paksulla äänellä, jota sain köhäistä tasoittumaan.
“No Tiitus Hellevaara täältä Hopiavuoresta huomenta, sellasta soittelisin että tuo sun ponisi on karannut.”

Katselin tovin huoneeni kattoa puhelin yhä korvallani, ilman että tiedostin oikein mitä siellä puhuva ääni oli juuri sanonut.
“Haloo?” ääni kysyi hetken kuluttua.
“Ai”, havahduin ja pomppasin istumaan. “Siis miten karannut?” Ei se tainnutkaan olla enää unta. Sydän alkoi hakkaamaan ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti, osittain varmaan siksi että nousin niin nopeasti ylös ja osittain siksi että Fifi oli karannut.
“Joo, tuolla se menee. Se oli aamulla vastassa kun tulin talliin ja päätti rynniä siinä samalla ulos. Siis kaikki on kunnossa”, Tiitus huomasi kertoa, joka taisi rauhoittaa kiihtynyttä sykettäni. “Se ei vaan anna kiinni, niin ehtisitköhän sä tulla avuksi?”

Mä en ole varmaan koskaan ennen pukeutunut niin nopeasti ihan ulkovaatteita myöten.

“Äiti”, suhahdin vanhempieni makuuhuoneen ovenraosta. Olin vetänyt jo kengätkin jalkaan ennenkuin tajusin, etten tiennyt miten lähtisin liikkeelle. “Mä tarviin kyydin tallille.”’
Äiti käänsi kylkeään.
“Äiti”, toistin uudelleen, vähän lujempaa. Äiti kohotti tyynystä päätään, hiukset joka suuntaan sojottaen. Hän päästi nyreän ja rosoisen äänen, ja laski takaraivonsa takaisin tyynyyn.
“Mä lähden”, isä ilmoitti ja nousi ylös.

“Eikö sulla ollut yövuoro eilen?” kysyin vähän vaivautuneena kun isä siirtyi auton rattiin. Onneksi nyt on ollut sulaa ettei auto ollut ihan syväjäässä.
“Oli, mutta älä siitä huoli”, isä vastasi hymyillen. Hän näytti väsyneeltä. Tiesin, että hän oli tullut kotiin vasta joskus aamuyöllä, mutten sanonut asiasta sen enempää.
“Kiitos kun lähdit viemään.”
“Tottakai. Kerrohan, että miksi me ollaan menossa sinne näin aikaisin?”

Isän ilme oli näkemisen arvoinen kun kerroin, että mulle oli juuri soitettu ja kerrottu että Fifi oli karkuteillä.
“Jos se juoksee auton alle”, vinkaisin kertomukseni loputtua. Olin ehtinyt pääni sisällä miettiä jo ainakin sata toinen toistaan kamalampaa näkyä, kun me saavuttaisiin tallille. Fifi makaa maassa jalka poikki kun se on yrittänyt hypätä aidan yli, Fifi jääneenä auton alle, Fifi sotkeutunut sähkölankaan, Fifi päässyt jonkin ilkeän hevosen tarhaan ja potkittu ihan rikki, Fifi hävineenä metsään niin ettei sitä ikinä enää löydy, Fifi-…
“Eiköhän siellä osata hevosia sen verran käsitellä että katsovat, ettei niin käy”, isän rohkaiseva ääni keskeytti ahdistavien ajatuksieni juoksun, ja uskalsin vetää syvään henkeä. Se on ihan totta, kyllä siellä osattaisiin. Turhaan huolehdin. Ainakin toivottavasti…

Kun isä käänsi auton tallin pihaan vievälle tielle hyppäsin kyydistä pois jo ennen kuin isä ennätti pysäyttää sen. Olin valmis juoksemaan kuolinpaikalle, varauduin näkemään kullanhohtoisen ponini verilammikon keskellä, sanoin jo mielessäni sille viimeisiä hyvästejä, kun.. Kun mua vastaan kävelikin Noa Fifi narun päässä, ja nolostuneen näköinen Tiitus.
“Huomenta”, Noa virkkoi ja pysäytti Fifin tallin eteen. Hetken verran olin ihan varma että voisin vaikka alkaa itkemään, niin kamalan helpottunut mä olin. Onneksi en kuitenkaan ruvennut, koska se olisi ollut kuitenkin aika noloa.
“Joo, huomenta.. Mä taisin vähän hätäillä, pahoittelen että jouduitte tulemaan tänne turhaan”, Tiitus katsoi mua ja isää vuoronperään, ja hän näytti vähän etäisesti siltä, miltä Kaapo näyttää tietäessään tehneensä jotain väärää.

Isä katsoi hämillään ensin Fifiä, sitten Noaa, Tiitusta, ja lopulta mua.
”Ei tässä hätää, hyvä että kaikki on kunnossa”, hän totesi sitten, enemmän kysyvän kuuloisena kuin mitään muuta.
”Joo”, varmistin ja kävelin vihdoin ottamaan ponini Noan käsistä. Fifi höristi pieniä pörröisiä korviaan paksun harjansa seasta, ja sen turpa oli samantien takkini taskuissa kiinni herkkujen toivossa. Työnsin sen varovasti kuitenkin pois, sillä nyt se ei ansainnut palkintoa.
”Noh, hyvä sitten. Aikani mä yritin sitä kiinni ottaa, mutta se nyt vaan päätti ettei käy. Noa sattui paikalle auttamaan ihan muutama minuutti sitten, olin juuri soittamassa että tilanne ohi, mutta..” Tiitus viittoi kädellään epämääräisesti ympärilleen, kai koittaessaan kertoa että me nyt vaan satuimme paikalle ennen sitä.
Noa katseli Tiitusta pää vähän kallellaan ja veikeä hymy huulillaan.
”Eetuako ei voinut pyytää?” hän kysyi huvittuneen kuuloisena. Tiitus pudisti päätään melkein kärsivän näköisenä.
”Ei, parempi ettei tiedä. Onneksi tänään se on myöhässä, kerrankin kävi tuuri. Vie Santtu se sisälle ennenkuin-..”
Tiitus vaikeni, sillä Eetun asunnon suunnalta alkoi kuulua askelia. Noan hymy vain levisi ja Tiitus näytti niin raukalta, että munkin alkoi käydä sääliksi.

”Santtu, mä odotan autossa”, isä päätti liueta vähin äänin paikalta, ja hän toivotti Noalle sekä Tiitukselle hyvää päivänjatkoa sekä kohotti vielä mennessään Eetulle tervehdyksesi kättään. Noa taputti Tiitusta olalle ja lähti talsimaan taloa kohti, kun Eetu puolestaan näytti kaikin puolin hämmästyneeltä. En tiedä mitä se ja Tiitus jäivät pihalle juttelemaan, ehkä Tiitus keksi jonkin tosi hyvän valeen, tai sitten kertoi totuuden. Oli miten oli, mulle riitti että mun poni oli kunnossa. Talutin Fifin takaisin sen karsinaan ja sidoin sen narun kiinni vetosolmulla kalteriin sillä välin, kun tunnustelin sen kauttaaltaan käsin läpi. En löytänyt haavoja tai turvotuksia tai muutakaan normaalista poikkeavaa, joten huokaisin helpotuksesta.
”Ei noin saa säikytellä”, toruin Fifiä äänensävyllä, jota en itsekään uskonut. Rapsuttelin hetken sen karvaista kaulaa ennenkuin vapautin sen karsinaansa ja varmistin että salpa meni kunnolla kiinni. Tiituksella oli kai jäänyt heinien jako kesken Fifin takia, mutten uskaltanut mennä koskemaan, kun en tiennyt miten paljon kenellekin annetaan.

Puikahdin takaisin ulos ovenraosta juuri parahiksi, sillä Eetu ja Tiitus olivat siirtymässä takaisin aamutallin tekoon.
”Oliko se iha kunnosa? Pitää sen karsinan ovi ja lukot tarkastaa, jos niissä on jotaki vikaa”, Eetu kysyi ennenkuin ennätin luistaa paikalta kokonaan. Joko hän oli arvannut mitä oli käynyt, tai Tiitus kertoi.
”Joo, oli kunnossa. Mä koitin kanssa katsoa enkä nähny siinä mitään, mutta en sitten tiedä..” selitin, parhaani tehden etten vaikuttaisi yhtä kiusaantuneelta kuin musta äkkiä tuntui. Fifistä oli aiheutunut vaivaa ja huolta, joten kai mua nyt jotenkin pidettiin huonona omistajana? Etten osannut kouluttaa poniani? Enhän mä kyllä oikein osannutkaan..
”No hyvä sitte”, Eetu hengähti sen kuuloisena, että seuraavaksi hän pahoittelisi että niin kävi.
”Jep”, kiirehdin sanomaan. ”Sori kun näin kävi, sillä on varmaan ollut vähän tylsää tai jotain. Kun mä en oo kerennyt käymään nyt niin usein koulun takia. Mutta toivottavasti se ei enää tee noin uudelleen”, hymyilin vähän ja toivoin ettei se kuulostanut syytökseltä, että siellä hevoset eivät saaneet olla tarpeeksi pihalla tai ettei niille ollut virikkeitä tai jotain, koska en mä tarkoittanut sitä ollenkaan niin. Onneksi Eetu vastasi siihen myös hymyillen.
”Eihän se sun syy oo, tämmöstä sattuu. Sille vois koittaha värkätä jotain virikkeitä ihan karsinaanki, niin viihtyski sitte paremmi.”
”Joo”, nyökkäsin ja otin jo askeleen isän autoa kohti, jonka hän oli laittanut päälle selvästi merkiksi, että nyt olisi aika lähteä. ”Mutta mä lähden nyt. Heippa”, sanoin ja puolijuosten kiirehdin autoon. Isä lähti ajamaan takasin kotia kohti, ja mä saatoin hyvillä mielin rentoutua takapenkille, sillä mä olisin oman ponin omistaja vielä ainakin vähän pidempään.

Fifin oma päiväkirja

Santulla on Fifin kaapissa vihko, johon hän aina kirjoittaa tallilla käytyään Fifin kuulumisia. Se on hyvä tapa seurata millaisella tuulella poni on normaalisti, ja millaista liikuntaa se on saanut. Siihen Santtu myös kirjaa kaiken tärkeän, kuten normaalista poikkeavan ruokahalun, mahdolliset ruhjeet sekä Fifin ruumiinlämmön, jonka hän mittaa aina ensimmäisenä.

Ihan joka päivä Santtu ei tallille ehdi koulun vuoksi, vaikka hän parhaansa yrittääkin. Onneksi Fifi pääsee olemaan paljon ulkona ja että sillä on tarhakaveri. Muuten se varmaan tylsistyisi niin kovasti, että se keksisi vaikka mitä kepposia. Siitä huolimatta Santtu lisäsi varmuuden vuoksi Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun huomautuksen, ”alasalpa aina kiinni yöksi!”.

Nyt Santtu on päässyt tallille kuitenkin joka päivä joululoman alettua, ja kulunut viikko näyttää vihossa tältä:

21.12.2019
37,6
Mentiin kentällä n. 40min. Oli aika paljon energiaa, ei olisi malttanut kävellä. Pukitteli pari kertaa, muttei pahasti. Huono sää, kavioihin jäi paakkuja tilsat.

22.12.2019
37,7
Oltiin ensin kentällä n. 20min, sitten lähdettiin maastoon Kaapon kanssa. Oli valoisaa niin uskallettiin ottaa laukkaakin suoralla. Oli tosi hyvällä tuulella, antoi tarhassakin kiltisti kiinni 🙂

23.12.2019
37,5
Maneesissa kun ulkona on niin kurjaa. Fifi tykkää enemmän olla ulkona mutta meni silti hyvin. Harjoiteltiin tölttiä. En osaa oikein pyytää sitä, mutta kehun paljon kun Fifi itse ehdottaa sitä. Päästiin kokonainen kierros! Heli tuli Inkan kanssa n. 30min jälkeen myös maneesiin, lopetettiin aika pian sen jälkeen.

24.12.2019
37,7
Hyvää joulua! 🙂
Fifi sai tänään joululahjaksi uuden pehmustetun riimun. Ja paljon porkkanaa. Lähdettiin talliporukalla maastoon, oli kivaa! Oli reipas ja innostui ravista paljon. Pukitti ja sai minut tiputettuakin 😀 Ei onneksi sattunut ja jäi viereen vain seisomaan. Loppumatka sujui hyvin.

25.12.2019
37,8
Tulin niin aikaisin ettei tallilla ollut vielä paljoa väkeä. Kävin tekemässä maneesiin alla olevan puomiradan.
[Kuva]

Se meni ihan hyvin, vaikka horjuinkin välillä. Pitää harjoitella kevyttä istuntaa tai mennä vaikka ilman satulaa. Ehkä sitten kun on paljon lunta niin ei satu vaikka tippuisikin 😀

26.12.2019
37,8
Poni oli taas aika ärsyttävä. Ei antanut tarhasta ensin kiinni niin jouduin pyytämään Camillaa avuksi. Hoitaessa oli normaali, mutta kentällä halusi vaan pysähdellä. Kiukutteli kun pyysin eteenpäin eikä halunnut tehdä oikein mitään. Mentiin vain puolituntia.

27.12.2019
38,0 !
Ehkä lämpöä? Syö normaalisti, mutta juotin lämmintä vettä varmuuden vuoksi. Muutenkin ihan normaalin oloinen, mutta päätin antaa tänään vapaapäivän. Ehkä kiukutteli eilen jos on kipeä? Harjasin kuitenkin huolella ja puhdistin kaikki varusteet.

28.12.2019
37,8
Ei taida ole kipeä, syö ja juo hyvin. On taas pureskellut karsinan seiniä. Mentiin taas maneesiin, tehtiin paljon siirtymisiä ja pysähdyksiä. Peruuttaa ei suostunut. Oli loppua kohti tosi hyvin kuulolla ja reagoi pieniinkin apuihin!

29.12.2019
37,9
Rikkoi taas yhden loimen. On niin karvainen että täytyy loimittaa kun hikoilee ratsastuksen aikana, mutta kohta kaikki on rikki. Klippaus?
Käytiin maastossa kävelemässä ja ravailemassa Kaapo mukana. Vastaan tuli lenkkeilijä joka ilahtui paljon päästessään silittämään Fifiä. Onneksi se on kiltti ja tykkää rapsuttelusta 🙂 Kaapo oli vähän kateellinen.

30.12.2019
37,7
Juoksutin tänään liinassa riimu päässä niin saa taukoa kuolaimista ja satulasta. Oltiin kentällä ja poni irroitteli ihan kunnolla. Laukassa varsinkin tykkäsi pukitella 😀 Harmi että Make myydään, niitä olisi voinut vaikka irtohypyttää kaksin.

31.12.2019
37,8
Käytiin Eiran ja Uunon kanssa maastossa. Eiran kanssa olen jutellut tallilla varmaan eniten ja se on ihan kiva. Se tietää paljon maastoreittejä niin käytiin kävelemässä meille Fifin kanssa uusi reitti. Sovittiin että lähdetään uudelleenkin joku kerta! 🙂

Tää on ollut mulla viimeistelemättömänä jo vaikka kuinka monta kuukautta. Aika saada se pois alta että voin siirtyä seuraavaan, vaikkei tämä ihan sitä ole mitä halusin 😀

Kyllä mä opin vielä

Meillä on mennyt Fifin kanssa hyvin. Vuodenvaihteen jälkeen kun koulu taas alkoi en ole päässyt tallille ihan joka päivä. Tiistaisin mulla on koulussa pitkä päivä, kun autan muita opiskelijoita matikkakerhossa. Se on vähänniinkuin sellainen kerho, jota pidetään koulun jälkeen kun tunnit ovat ohi. Sinne saa tulla kaikki opiskelijat jotka haluavat apua vaikka läksyjen tai tulevien kokeiden kanssa. Mä lupasin auttaa, kun mä oon meidän luokan luotto-oppilas, ja opettajakin pyysi. Yleensä siellä on aina joku, mutta jos ei niin ehdin sitten itse tekemään läksyt sillä aikaa. Sitten kotona pitää viedä Kaapo lenkille enkä enää kerkeä tallille, niin tiistai on sitten Fifin vapaapäivä. Muuten yritän aina käydä. Fifi on sellainen, että se tarvitsee paljon tekemistä. Sen oon huomannut, koska se on aina sitten vapaan jälkeen ihan mahdoton.

Sen kanssa ei voi myöskään tehdä samaa juttua monta kertaa peräkkäin. Mä luulen, että Fifi on vaan tosi fiksu, ja siksi se kyllästyy niin helposti. Maastossa se tykkää olla, mutta ei me kahta päivää enempää voida sinne mennä, ainakaan vaan kävelemään. Sitten Fifi on sitä mieltä että nyt pitää mennä lujaa tai ei mennä ollenkaan. Mutta kun talvi on ollut nyt aika kehno niin paljoa ei olla päästy menemään muuta kuin käyntiä maastossa, eikä oikein kentälläkään, niin sitten pitäisi olla maneesissa. Sinne Fifi ei tykkää mennä, vaikka se on ihan lähellä. Se laittaa jarrut päälle ja sitten mun täytyy houkutella ja lahjoa nameilla. Kun maneesiin on päästy niin sitten Fifi on taas ihan hyvillä mielin, tai tottakai riippuu päivästä, mutta että sitä ei kai ainakaan paljoa haittaa olla siellä sisällä.

Fifin karsinan seinät on tosi syödyn näköiset. Sillä on öisin kai niin tylsää, että se sitten puree puuta. Se on yksi sellainen käytöshäiriö, ja se on aika kurjaa. Mä yritän keksiä aina sille jotain tekemistä yötä varten, ettei sen tarvisi sitten pitkästyä. Koitin kehitellä sille kaikenlaisia riippuvia naruleluja joihin solmin porkkanoita, ja se joutuisi sitten vähän kalastelemaan niitä, mutta en uskalla laittaa niitä enää kun se söi ne narut siinä samalla. Onneksi tajusin käyttää sellaista luonnollista juuttinarua, enkä mitään pakkaustavaraa… Sen jälkeen piilotin pari kertaa porkkanan palasia sen karsinan nurkkiin, mutta välillä se ei hoksannut niitä ollenkaan, enkä kyllä halua että se syö puruakaan. Eetu onneksi keksi ehdottaa, että sille voisi laittaa heinäverkon yöksi. Siinä on vähän enemmän tekemistä. Kesällä Fifi voisikin sitten tarhata yönkin yli jos se vaan Eetulle sopii. Pihatossahan Fifi aikaisemmin asui, niin se varmaan tykkäisi muuttaa siihen kunhan se valmistuu. Mä oon pari kertaa auttanut sen kanssa, mutta nyt on ollut niin kehnot säät ettei kukaan ole halunnut alkaa rakennushommiin.

Mä ostin joulun jälkeen alennuksesta sellaisen hevoskirjan, jossa opetetaan ratsastuksen perusteita. Siinä on erilaisia tehtäviä joita voi harjoitella hevosensa kanssa, ja ne selitetään perusteellisesti kuvien kera. Mä yritän nyt Fifin kanssa opetella niitä juttuja sen kirjan läpi, niin että kehittyisin ratsastajana. Mä osaan katsoa kyllä oikean kevennyksen ja nostaa laukan kierroksen mukaisesti, mutta harjoitusravi on tosi hankalaa ja jalustimet multa tippuu kanssa helposti. Mutta jos mä vaan harjoittelen paljon niin enköhän mä opi. Varmaan Eirakin ehtii joskus neuvomaan että miten siinä ravissa voi istua pomppimatta niin paljon.

Äiti ei ole käynyt katsomassa Fifiä kertaakaan sen jälkeen, kun se muutti Hopiavuoreen. Isä käy välillä taputtamassa sitä, ja kyseleekin miten meillä menee. Se on ihan kiva, vaikka kyllä mä pärjäisin vaikkei se kävisi ollenkaan. Kun ei Eirankaan vanhemmat, tai Hermanin, taida siellä käydä. Eiran sisko käy, mutta se on nyt jossain ulkomailla. Onhan mulla aina Kaapo mukana.

Rikoskumppani

Me tultiin joku aika sitten Fifin kanssa maneesista. Me saatiin olla siellä ihan yksin, tai no Kaapo oli mukana, mutta muuten. Varmaan kaikilla muilla on siihen aikaan tekemistä, yleensä talli on aika hiljainen siinä aamupäivällä. Fifille tuli ihan hiki, kun me tehtiin aika paljon ravissa juttuja. Mä yritän nyt opetella sitä harjoitusravia, kun kevennys multa jo sujuu hyvin. Vielä mä en osaa istua niin hyvin että pystyisin jatkamaan sitä pitkään, tai jos pitäisi hevosta ohjata samalla. Onneksi Fifi yleensä menee seinän vieressä kaikista mieluiten, ellei sillä ole sitten joku riehumispäivä. Kauaa se ei halua ravatakaan jos mä pompin tosi paljon, eikä se haittaa oikeastaan. En mäkään haluaisi että joku heiluu mun selässä niin paljoa. Se saa sitten aina tosi paljon herkkuja ratsastuksen jälkeen, mä kannan niitä aina taskussa mukana, että sille tulisi parempi mieli.

Ensin mä olin oikeastaan innoissani kun Fifille tuli niin kuuma. Ajattelin, että me tehtiin nyt tosi hyvin töitä, kun heppakin hikosi. Sitten mä aloin miettimään, että jos se olikin Fifille liian rankkaa, että mä pyysin siltä liian paljon. Vaikka ei me oltu kuin vajaa tunti maneesissa, ja kävelin sen kanssa kuitenkin pitkät alku- ja loppukäynnit. Lopulta totesin, että sille tuli varmaan hiki vaan siksi, että on niin lämmin sää ja sillä on niin pitkä talvikarva. Jota se muuten tiputtelee ihan hirveesti joka paikkaan, mun pitää puhdistaa sen harjat joka päivä kunnolla kun muuten ne on niin karvojen peitossa. Laitoin sille sitten ihan ohuen loimen päälle, sen vaaleanvihreän, ettei sille kuitenkaan tulisi kylmä kun se meni takaisin tarhaan märkänä. Vaikka annoin sen kyllä hetken kuivua sisällä karsinassa kun hoidin varusteet pois.

Mun ei vielä kuitenkaan tehnyt mieli lähteä tallilta. Mä aina jotenkin ajattelin, että hevosen omistajalla ei olisi aikaa oikeastaan muulle, kuin sille omalle hevoselle. Että siellä tallilla menisi koko päivä aamusta iltaan. Mutta ei mulla yleensä mene kolmea, neljää tuntia pidempään. Mä käyn ratsastamassa tai taluttelemassa Fifiä, tai jos en kerkeä niitä tekemään niin ainakin rapsuttelemassa ja hoitamassa. Vaikka se on kaikki tosi kivaa, ja mä olen oppinut paljon Fifistä. Esimerkiksi sen, että se haluaa aina mennä piehtaroimaan ratsastuksen jälkeen tarhaan. Ja että sillä on neljä paikkaa, mistä se tykkää että rapsutetaan, ja ne vaihtuu aina päivästä riippuen. Harjan alta, takajalkojen sisäpuolelta, siis siitä kintereen yläpuolelta, etujalkojen välistä ja hännäntyvestä. Silloin kun sen oikean paikan löytää oikeana päivänä niin Fifin ylähuuli menee heti tötterölle ja se alkaa kallistella päätään hassusti.

Yleensä, jos mulla on tekemisen puutetta, mä siivoaisin meidän kaappia. Laittaisin tavarat uudelleen järjestykseen ja puhdistaisin varusteita, ja lukisin varmaan mitä kaikkea mä olen siihen vihkoon kirjoittanut, jossa lukee mitä kaikkea me ollaan Fifin kanssa tehty. Nyt se kaappi oli kuitenkin jo siisti ja varusteet hoidettu. Kotona ei kuitenkaan olisi mitään tekemistä, läksytkin mä olen tehnyt jo valmiiksi.

Mä tiedän kyllä että siellä henkilökunta siivoaa karsinat päivittäin. Aamulla, kun hepat on viety pihalle. Mutta eikai ketään haittaisi, jos mä siivoaisin sen uudelleen? Fifi oli kuitenkin hetken siellä ratsastusta ennen ja sen jälkeen, niin ehkä se ehti sotkea.. Hevosen omistamiseen sekin kuitenkin kuuluu, ja eihän se ole keneltäkään pois.. Varkaalta musta silti tuntui, kun hain kottikärryt ja talikon. Talli oli kyllä tyhjä, niin jos mä olisin tosi nopea vaan..

Kääntelin aikani karsinan kuivikkeita ympäri talikolla kun etsin jotain, mihin aikaani kuluttaa. Ehti Fifi sinne pissata, mutta ne märät purut nostin heti ensimmäisenä pois. Siihen se sitten loppuikin, ja pian musta alkoi tuntua vaan tyhmältä kun kävelin karsinaa edestakaisin talikkoa heilutellen.
”Eikö se ollu puhdas?” Tiituksen ääni kysyi ihan jostain läheltä. Ensin mun sydän hyppäsi kurkkuun, ja sitten alkoi poskia kuumottaa nolostuksesta. Nyt se varmaan ajattelee, että mä en jotenkin arvosta sen työtä, tai pidän sitä huonona työntekijänä tai jotain.
”Ei, eikun oli, tai siis..” vilkaisin Tiitukseen lyhyesti, joka seisoi avonaisen karsinanoven kohdalla, kottikärryjen vieressä. Se näytti ihan normaalilta, vähän hämmentyneeltä vaan ehkä.
”Siis oli puhdas!” kiirehdin korjaamaan itseäni ja siirsin talikon vähitellen nojaamaan seinää vasten, vaikka kaduin sitä heti, koska nyt musta tuntui vielä tyhmemmältä seisoa siinä tumput suorina ja tuijottaa vaan.
”Okei, no hyvä”, Tiitus vastasi hymyillen. Hän näytti tyytyvän siihen, mutta silti mun teki mieli hirveästi selitellä.
”Mulla oli siis vaan tylsää, ja mä aattelin että mä vaan, mmm, kokeilisin. Kun musta tuntuu että, kun mä kuitenkin omistan Fifin enkä mä tee mitään näitä juttuja ja nekin kuuluu siihen ja, nii..”

Tiitus kuunteli mua ihan ymmärtäväisen näköisenä ja nyökkäsi sitten. En kyllä tiedä ymmärsikö se oikeasti niin epämääräisestä selittelystä.
”Ei se haittaa, saahan niitä siivota. Kunhan vaan tiedät ettei sun tarvii, kyllä me ne hoidetaan niin hyvin kun voidaan. Piti vaan tarkistaa oliko se jäänyt ottamatta kunnolla tai jotain”, Tiitus sanoi sen kuuloisena, ettei se oikeasti pitänyt sitä mitenkään isona asiana.
”Joo”, vastasin kun en mitään parempaa enää keksinyt. Edelleen mua nolotti, vaikka samalla olin ihan helpottunut ettei Tiitus suuttunut tai pahoittanut mieltään tai mitään sellaista.

”Hei muuten”, kiirehdin sanomaan ennenkuin Tiituksella oli aikaa jatkaa matkaa.
Me oltiin Eiran ja Hermanin kanssa eilen auttamassa pihaton rakentamisen kanssa, tai.. No, jotain me siellä tehtiin, vaikka en mä tiedä miten paljon meistä oli oikeasti hyötyä.
”Onko niitä muovisia ruokakuppeja lisää..? Niitä vihreitä”, utelin ihan mukamas muuten vain, ja pyörittelin talikolla karsinan puruja hajamielisesti katsomatta Tiitusta.
”Jaa”, hän äännähti mietteliäänä. ”Enpä muuten tiedä, mun mielestä niitä ei oo nyt ylimääräsiä. Pihattoon laitettiin ne vikat jotka just ostettiin.” Tiitus rapsutti leukaansa, eikä hän ainakaan äänensävyn perusteella kuulostanut yhtään epäilevältä.
”Mitennii? Onko Fifi rikkonut sen oman? Mä voin vaikka sanoa Eetulle että tarvii ostaa”, Tiitus lupautui. Ravistin nopeasti päätäni.
”Ei, ei se oo. Kunhan vaan, tota, mietin. Ihan muuten vaan. Jos vaikka tarvii joskus..” sepitin, ja uskoakseni se oli ihan tarpeeksi vakuuttavaa. Tiitus kai ainakin uskoi, sillä se nyökkäsi ja sanoi jotain, että voisihan hän vielä tarkistaa jos jostain löytyy. Sen jälkeen se sanoi moikat ja jatkoi matkaansa, ja mä huokaisin helpotuksesta.

Lähdin palauttamaan talikkoa ja kottikärryjä niiden paikalle, kunhan ensin poikkesin lantalassa kippaamassa ne yhdet märät purut pois. Muuta siivottavaa Fifin karsinasta ei löytynyt, vaikka miten etsin. Vaikka sehän on kai hyvä vaan..
Jos Tiitus vaikka löytäisi jostain sellaisen kupin, niin sen voisi laittaa pihattoon rikki menneen tilalle. Vaikka kai mäkin sellaisen voisin ostaa, eikai ne niin kalliita ole. Mutta ei se kyllä ihan reilulta tunnu. Jos Eira ei olisi kieltänyt niin mä olisin varmaan jo kertonut Eetulle. Tai vähintäänkin Noalle, joka olisi voinut sitten kertoa Eetulle. Mutta me kuitenkin käytettiin niitä koneitakin joita ei olisi saanut, niin mähän olen vaan Eiran rikoskumppani, ja sillä tavalla munkaan ei kai pitäisi sitten kertoa..

Kiinnitin hihnan Kaapon pantaan ja kävelin tallin eteen odottamaan kyytiä kotiin. Kaapo katseli jonnekin tielle, ennenkuin se kääntyi katsomaan mua ja haukotteli. Ehkä se ei haitannut, tai ollut niin iso asia kuin mitä Eira väitti. Ehkä niitä olisi varastossa ja asia olisi sillä selvä…

Pojat ei itke

Niin mulle on aina sanottu. Äiti sanoi niin jo kun mä olin ihan pieni, vaikka kuinka olisi oikeasti sattunut. Sitten koulussa, kaverit ja opettajat. Pojat ei itke. Mutta en mä oikein ymmärrä miksi ei. Miksei saisi näyttää, että sattuu, kun joku on ilkeä? Tai jotain ikävää tapahtuu? Miksi aina pitäisi näyttää siltä ettei mikään liikuta, olla niin välinpitämätön, ja sitten yksin huokailla syvään ja näyttää väsyneeltä kun luulee ettei kukaan nää. Vaikka en mä oikeasti nyt halunnut itkeä, mutta vähän samalta se paisuva tunne rinnassa tuntui. Samaan aikaan nolotti ja harmitti, ja ehkä vähän kiukuttikin.

Mä en ollut Sannia hirveän paljoa vielä nähnyt, vaikka Eira oli siitä paljon kertonutkin. Eiran mielestä se oli ihan kusipää, mutta en mä kenestäkään halunnut sitä uskoa ennenkuin mä itse nään. Mutta kyllä se aika epäreilulta tuntui, kun toinen on heti niin ilkeä, vaikka mä en ole koskaan sanonut sille mitään pahasti. En varmaan oikeastaan ollut sanonut sille yhtään mitään ennen tätä, ja silti se oli heti niin.

En huomannut ollenkaan Eiran tulleen niin lähelle, ennenkuin hänen kätensä heilahti silmieni edessä ja hämmentyneet siniset silmät tuijottivat mua ihan tosi läheltä. Niin läheltä, että mä haistoin vienon, makean tuoksun, joka muistutti mua jostain tosi tyttömäisestä hajuvedestä. Tai ehkä se oli joku pesuaine millä Eira pesi hiuksensa tai vaatteensa. Vaniljaa siinä kuitenkin oli. Se oli oikeastaan aika hyvä..
“Haloo?” Eira kysyi, varmaan viidennen kerran sen äänensävystä päätellen.
“Ai, joo. Häh?” havahduin, ja räpäytin silmiäni. Eira oli edelleen tosi lähellä, ja mun oli pakko ottaa askel taaksepäin. Mun poskia alkoi kuumottaa, ja käänsin katseeni lattiaan.
“Niin että mikä tuli? Sä vaa jäit siihen koomaan”, Eira kallisti päätään ja risti käsivartensa rintakehänsä eteen. Sen nenä oli vähän rutussa ja silmät ihan pikkuisen sirrillään.
“Ei mikään”, koitin vakuuttaa, ja laskin Fifin satulan vihdoin seinästä pystyyn nostetulle pidikkeelle. Ponin karsinan ovi oli niin raollaan, että sen pörröinen pää oli käytävän puolella ja se yritti ylähuuli pitkänä hamuta viimeisiä heinänkorsia, jotka olivat aamuiselta lakaisulta lattialle jääneet.
“No just, en mä hei tyhmä oo. Kerro”, Eira tivasi ja käveli hakemaan Fifin käytävälle mun puolesta. Se kiinnitti Fifin riimusta naruihin, ja mä kiireistin itseni ponin satulan kanssa.
“Ääh, ei siis.. Tai siis Sanni oli tuolla satulahuoneessa, ja se vaan.. Ei mitään vakavaa, se oli vaan vähän ikävä”, kerroin, ja tavallaanhan se oli totta. Mun kai pitäisi oppia olemaan kovempi, niinkuin isä aina hellästi yrittää rohkaista. Kun maailma on kova paikka, niin pitäisi osata pitää puolensa.

Eiran ilme muuttui. Sen kulmat painuivat alas ja suupielet kiristyivät, ja sitten se kääntyi ympäri ja alkoi marssia satulahuonetta kohti.
“Eira, hei, ei sun tarvii, Eira-…” Mutta ei se mua kuunnellut. Eira nykäisi oven auki, astui sellaisella tarmolla huoneen puolelle että oli ihme, ettei lattiaan tullut lommoa, ja sitten se alkoi huutamaan. Ennenkuin mä kuulin mitä se tarkalleen huusi, niin ovi painui uudelleen kiinni, ja sen ääni muuttui vaimeaksi muminaksi.

Mun poskia alkoi taas kuumottaa. Kiristin varovasti Fifin satulavyötä reikä kerrallaan ja pyyhkäisin sormin aina sen pitkät karvat tieltä pois ettei ne jäisi solkiin kiinni. Ei Eiran oikeasti olisi tarvinnut mennä mitään sanomaan, varsinkin kun se ei edes tiedä mitä Sanni mulle sanoi, mutta samaan aikaan musta oli aika kiva että se teki niin. Tavallaanhan se kai piti siten mun puolia. Vaikka Eirakin on välillä aika hankala, niin enimmäkseen mulla on tosi kivaa sen kanssa. Se on niin paljon rohkeampikin kuin mä.

Sain juuri Fifille suitset päähän kun Eira tepasteli takaisin. Sen naamalle oli noussut punoitus, varmaan huutamisen takia, mutta samaan aikaan se näytti jotenkin aika tyytyväiseltä. Irrotin Fifin riimusta ja otin sen ohjista kiinni.
“No?” kysyin varovasti ennenkuin liikahdin mihinkään.
“Mitä no?” Eira kysyi takaisin ja vetäisi Fifin karsinan ovessa roikkuneen viltin ympärilleen.
“Että mitä sä sanoit sille?” utelin ja lähdin seuraamaan Eiraa tallista ulos.
“Kaikkee sellasta että se on ihan paska ämmä. Mut ei se oo niin tärkeetä, tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!”

Neuroottinen poninomistaja

“Puhdistatko sä sen suitset joka kerta noin tarkasti?” Eira kysyi katsellessaan, miten purin tottuneesti Fifin suitsia osiin.
“Joo. Ne pysyy paremmassa kunnossa pitempään kun niitä hoitaa”, vastasin mutten nostanut katsettani. Tiesin että Eira oli juuri niputtanut Uunon suitset ja laittanut ne paikoilleen maastoreissumme jälkeen. Herman ei ollut lähtenyt mukaan, vaikka Eira oli kysynyt. En udellut miksei.
“No joo, kyllä mäkin Uunon varusteita hoidan mut en mä joka kerta niitä rasvaa ja öljyä”, Eira jatkoi edelleen vähän kummaksuvan kuuloisena.
“Ei varmaan tarviiskaan, mut musta tää on kivaa.” Kun Fifi vasta tuli mulle niin opettelin purkamaan ja kokoamaan suitset kahteen minuuttiin. Silloin se tuntui hirveän vaikealta, mutta nyt selviän siitä varmaan nopeamminkin.
“Varmaan kun se on vielä uutta ja hienoo”, Eira kohautti harteitaan ja istui satulatelineen päälle. Nyt vilkaisin siihen hiljaa hymähtäen.
“On Fifi ollu mulla jo yli puolivuotta. Silti, musta tää on kivaa.”

Fifi oli saanut karsinaan ämpärillisen pellavamehua. Eli lämmintä vettä ämpäri melkein täyteen ja desi pellavarouhetta, jonka piti antaa hetken turvota. En oikeastaan tiedä kenen karsinaa se lainasi, nyt kun Fifi asui pihatossa, mutta se oli tyhjä ja veisin ponin takaisin pihalle kunhan se on saanut juotua. Aina mä olin Fifiä juottanut – tai siis heti sen jälkeen kun netistä luin että se olisi hyvä tehdä – mutta nyt varsinkin, kun se tosiaan asui siellä pihatossa. Vielä vaikeempi koittaa arvioida sieltä että onko se juonut itse vai ei, kun karsinassakin asuessa sitä pystyi vaan päättelemään purujen märkyydestä juoma-automaatin kohdalta. Sitten kun poni oli valmis mehunsa kanssa sen kyllä kuuli varustehuoneeseen saakka, sillä se alkoi aina heittelemään ämpäriä pitkin seiniä. Nytkin, juuri kun mä sain suitset purettua ja puhdistettua satulasaippualla. Jätin ne pöydälle ja lähdin Eiran kanssa tallin puolelle.

“Äiti kuuli kanssa niistä Tie Tähtiin kisoista”, kerroin Eiralle ja avasin karsinan oven jossa Fifi oli. “Se oli sitä mieltä että meidän olisi Fifin kanssa pitänyt osallistua kanssa.”
Eira näytti yllättyneeltä ja taitteli kätensä puuskaan. Noukin ämpärin Fifin jaloista ja rapsutin kultaisen ponini otsaa, joka oli tunkemassa päätään ämpäriin uudelleen toiveikkaana, että se olisi taianomaisesti täyttynyt uudelleen.
“Ei millään pahalla, mutta tietääkö se että te ette ehkä oo ihan valmiita sellaseen?” Eira kysyi. Tiesin että se oli oikeassa, ja olin samaa mieltä, niin en ottanut sitä pahalla.
“En mä oikein tiiä.. Kyllä mä kerroin, että ei me osata vielä mitään tarpeeks hyvin. Tai Fifi kai osaa, mutta mä en. Kun se on sitä mieltä, että hevosesta pitää jotain hyötyykin. Tiiäks? Että sen kanssa pelkkä maastoilu on vaan rahan tuhlaamista”, huomasin kertovani, vaikka en ajatellut ensin kertoa ihan kaikkea. Ei Eiran mun huolia tarvinnut kuunnella, kai sillä oli omiakin.. Sitä ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan, vaan se nyökytteli päätään kulmien välissä pieni ryppy.
“Joo, tiiän. Tavallaan ainakin. Mut onhan Fifistä hyötyä, kun sä opit kokoajan sen kanssa lisää! Mäkin hyödyin Uunosta silloin joskus alussa sillä tavalla, mutta nyt mä osaan jo sen verran että tarvisin kyllä jonkun paremman hevosen. Niinkun vaikka Jussi, tai Inka. Tai Salieri, vaikka se ruuna onkin.”
“Mitä vikaa ruunissa?” kysyin ihmeissäni.
“Orit on hienompia, kun ne on silleen kuumempia ja energisempiä. Ja niillä voi tehdä varsoja”, Eira kertoi sen kuuloisena, kuin se lukisi jotain tietotekstiä.
“Aijaa.. Musta ruunat on ihan kivoja kanssa”, totesin vähän hymyillen ja rapsutin Fifiä sen paksun harjan alta, joka sai ponin ylähuulen törrölle ja pään kallelleen.

Eira auttoi mua harjaamaan Fifiä, kun siitä irtosi niin hirveästi karvaa. En ollut loimittanut sitä oikeastaan yhtään talven aikana, kun ei ollut tarvetta. Oli niin leuto talvi ja Fifillä niin paksu karva, kun se oli kuitenkin aikaisemmassa kodissaan asunut pihatossa kanssa. Eira veteli irtokarvoja hikiviilalla pois ja mä autoin niitä lähtemään kumisualla. Fifi seisoa nökötti käytävällä naruissa kiinni, kun en halunnut että ne karvat tippuu jonkun toisen hevosen karsinaan ja sotkeutuu sen heiniin ja sitten sillä on joku suolitukos. Nyt varsinkin kun Ukko ja Salierikin oli sairastellut viimeaikoina.
Me oltiin ihan hiljaa, vaikka mun teki mieli kysyä että mitä se tarkoitti sillä, että se olisi jotenkin miesmäinen jos se on hyvä matikassa. Että miksi se tarkoituksella ottaisi huonon numeron jostain aiheesta ihan vaan että sen poikaystävälle ei tule paha mieli, tai jotain.. Eihän Eira kouluaan Hermanin takia käy, ja miksi Herman pitäisi sitä huonona asiana että Eira pärjää jossain? Eikö sen pitäisi olla iloinen Eiran puolesta?

“Oho”, Eiran ääni havahdutti mut ajatuksistani, joka oli varmaan ihan hyvä. “Tuu kattoon.”
Sen muutaman askeleen verran mitä ehdin ottaa päästäkseni Fifin toiselle puolelle ajattelin heti monta eri skenaariota siitä, mitä mun pitäisi mennä katsomaan. Fifillä oli iso haava jota en ollut huomannut, tai joku valtava patti joka oli kasvain, tai selkeä revähdys lihaksessa, tai..
“Mitä?” kysyin, kun en lopultakaan keksinyt mitä mun piti katsoa. Ei ollut haavaa tai kasvainta.
“Kato kun se on ihan kalju tosta.” Eira pyyhkäisi kädellään Fifin karvoja väärään suuntaan takapolven kohdalta. Siinä erottui ihan selkeä läntti, joka oli paljon karvattomampi kuin mikään muu kohta. Testasin sormella sitä kohtaa. Lyhyet karvat tuntuivat rosoisilta ja koppuraisilta.
“Se on kai hinkannu sitä johonkin”, totesin ja taputin Fifiä lautasille. Sitä se oli tehnyt koko talvenkin, kihnuttanut itseään tolppiin ja karsinan seiniin. Ruokakupinkin se oli saanut irti seinästä rapsutettuaan itseään siihen niin voimakkaasti. Siksikään mä en halunnut laittaa sille loimea, ettei se kutiaisi enempää ja saisi rapsutella itseään vapaasti, kun ei se kuitenkaan mitenkään erityisen paljoa sitä tehnyt.
“Tai Typy on purru siltä karvat irti”, Eira ehdotti ja jatkoi metallisen hikiviilan vetelyä Fifin kylkeä pitkin.
“En mä usko, vaikka ne leikkiikin nii ei se kai niin lujaa pure..”
“On se Helloakin purru. Ei se kertonu, mutta mä näin.”
“No meihin sattuu vähän enemmän jos hevonen puree, kun että se puree jotain toista hevosta.”
“No joo. Silti, aattelin että haluut tietää”, Eira kohautti harteitaan ja heilautti vaaleita, poninhännällä olevia hiuksiaan olkansa ylitse.
“Joo, hyvä kun sanoit”, myötäilin ja palasin omalle puolelleni kumisuan kanssa. Eira kun tiesi jo miten neuroottinen mä olen Fifin suhteen, niin kyllä se aina sanoi kaikesta mitä mä en ollut välttämättä huomannut. Yleensä olin kumminkin. Kyllä mä nytkin taidan alkaa pitää Typyä ja Fifiä vähän tarkemmin silmällä..

Karvattomana kesää kohti

Eira ja Herman ei tainneet enää olla yhdessä. En tiedä varmaksi, mutta ainakin viimeksi kun Eiralta kysyin Hermanista, se kuulosti niin kiukkuiselta ja nakkeli niskojaan sillä tavalla, etten uskaltanut enää ottaa koko aihetta esille. Mutta mua harmitti. Musta Eira on tosi kiva, ja se ansaitsisi jonkun tosi kivan. Varmaan jonkun vähän, no… Tasaisemman, kuin se itse, mutta silti. Mulla on ainakin Eiran kanssa aina tosi hauskaa. Se osaa puhua niin helposti kaikesta, ja mä voin vaan kuunnella ja myötäillä sen verran, että se tietää että sitä kuunnellaan. Ja sitten se sanoo jotain hauskaa, tai mä teen jotain vähän noloa, ja sitten me molemmat nauretaan, eikä se ole yhtään sellaista ilkeää tai nälvivää naurua niinkuin aina koulussa.

Siksi mun lempi hetkiä tallilla – Fifin kanssa puuhastelun lisäksi – on ne kun me Eiran kanssa opiskellaan. Se saisi kyllä tulla jo taas meille, ainakin isä on antanut siihen luvan, mutta mä tykkään enemmän siitä että me voidaan olla ihan vaan kaksin. Me oltiin sovittu, että me katsottaisiin vielä viimeisiä juttuja yhdessä sitten iltapäivällä kunhan mä ensin tekisin Fifin kanssa jotain. Vielä oli muutenkin niin aikaista, että Eira ei varmaan tulisi tallille useampaan tuntiin. Olin kuitenkin herännyt ihan normisti kahdeksalta ja aika pian Kaapon pissattamisen ja aamupalan jälkeen lähtenyt polkeen tallille. Sekin oli musta tosi kivaa, nyt kun oli jo lämmin ja päivällä pärjäsi ihan hyvin t-paidalla. Kaapoa en ottanut mukaan, sen on parempi olla nyt kotona jossa on paljon viileämpi kuin pihalla. Se saisi ensin tottua kuumaan säähän ennenkuin otan sen taas mukaan. Mutta sitten pitäisi kyllä kulkea autolla tai kävellen, koska musta ei ole reilua juoksuttaa koiraa pyörän vieressä jos on yhtään lämmin.

Ensin mua pelotti aika paljon kun Noa sanoi että Flida muuttaisi takaisin pihattoon sen varsojen kanssa. Olen nähnyt, miten rajusti Fifi ja Typy välillä keskenään leikkivät ja millainen kiljuminen siitä välillä kuuluu. Onneksi se on pelkkää leikkiä, eikä Fifillä ole koskaan ollut mitään pieniä naarmuja suurempaa. Musta onkin vaan kivaa, että sillä on siellä kaveri jonka kanssa painia koska se ei ole karannut pihatosta kertaakaan ja tuntuu muutenkin käsitellessä rauhallisemmalta. Siis siinä mielessä, ettei sen kokoajan tarvitse touhuta jotain tai keksiä itse tekemistä. Mutta sitten kun mietin, että jos se yrittääkin painia niiden pienien vauvojen kanssa? Noa kuitenkin lupasi, että kaikki menisi hyvin. Hevosten ilmeisesti pitäisi ymmärtää kun kyseessä on vauva, ja olla silloin nätisti. Se kuulemani mukaan pätee myös muiden lajien edustajiin, siksi hankalatkin hevoset voivat olla ihan kiltisti ja rauhallisesti pienten lasten parissa. Ehkä se piti paikkaansa, sillä kiinnostuksestaan huolimatta Fifi antoi kiltisti kolmikolle tilaa ja tajusi väistää heti, jos tuore äiti oli sitä mieltä, että se meni luvatta liian lähelle vauvoja.

Onneksi ne eivät yrittäneet tulla ulos vaikka hainkin Fifin sisälle. Olisi kamalaa, jos edes toinen pääsisi niistä karkuun ja sille kävisi jotain mun takia. Yleensä Typy halusi päästä pihalle samaan aikaan, niin yritin ottaa Fifin aina mahdollisimman nopeasti pihatosta ennenkuin Typy ehtii tajuta mitään. Vaikka yleensä se aina tajusi, kun Fifi oli aina sopivasti ihan kaukaisimmassa nurkassa ja mulla oli aina sille porkkanaa että se tulisi mielellään mun kanssa sisälle. Typy halusi usein porkkanaa myös, ja pari kertaa yritin sille heittää palasen kauemmas, mutta ei se lähtenyt niiden perään yhtään samalla tavalla kuin vaikka koirat. Pikkuisen Typy ehkä pelottaakin mua, kun mä tiedän että se voi kuitenkin purra ja kaikkea.

Fifi tiputtaa edelleen sen talvikarvaa. Muut alkaa olla jo aika lyhyessä kesäkarvassa, mutta Fifillä on yhä sitä paksulti monessa paikassa. Aina kun mä harjaan sitä käytän pitkään kumisukaa ja sitten sahalaitaista hikiviilaa, että autan sitä pääsemään irtokarvoista eroon, sillä sen olo on varmasti aika tukala. Se on ollut monena päivänä ihan kostea hiestä jo silloin kun mä haen sen vasta tarhasta, enkä mä viitsi sen kanssa mitään pitkään sitten tehdä ettei sen tule vielä kuumempi. Onneksi metsässä on paljon varjoa suojana.. Mutta jotain sille pitäisi kai tehdä.

Katselin käytävälle naruihin kiinnitettyä Fifiä ja mietin. Pelkkä kerta silitys selän päältä ja kämmeneen tarttui kasa kosteita irtokarvoja. Poni näytti nyt oikein tyytyväiseltä päästyään auringolta piiloon, sillä se nuokkui pää narujen varassa roikkuen ja alahuuli pitkälle lattiaa kohti lörpöttäen. Jos en olisi ollut ihan vähän huolissani siitä olisin pitänyt sitä aika söpönä ja hassun näköisenä. Pelkällä harjaamisella sen karvat ei selkeästi olleet lähdössä. En keksinyt sille muuta syytä, kuin että se on joku issikoiden juttu kasvattaa talvikarva hyvissä ajoin ja pitää siitä kiinni viimeiseen saakka. Eihän sitä tiedä, jos näin kesäkuussa iskee vielä takatalvi.

”Silläpä on pitkä karva vielä”, kuulin aika värittömän äänen, jonka osasin yhdistää Marshalliin. Se on se, jolla on rastat, ja joka on aksentista päätellen Venäjältä kotoisin. Ja sen heppa on aika iso.
”Joo”, vastasin nopeasti, vaikka olinkin vähän yllättynyt että mulle jäätiin puhumaan. En mä ajatellut, että se Marshall sanoisi mitään, vaikka olinkin sen nähnyt talliin tulevan. Siis mitään sen lisäksi, että se ekana moikkasi mua, ja mä moikkasin takaisin.
”Onko se yleistäkin sille?” Marshall jatkoi ja pysähtyi Fifin lähelle katselemaan ponia.
”No, mä en oikeestaan tiiä. Kun se ei oo ollu mulla niin pitkään..” myönsin, vaikka musta tuntuikin että olisi pitänyt tietää. Marshall kuitenkin nyökkäsi vain eikä vaikuttanut siltä, että piti mua jotenkin huonona omistajana sen takia.
”Sen voisi klipata. Helpottaa ainakin sen olo, ettei tule niin kuuma”, Marshall totesi vähän pohtivan näköisenä ja siirtyi lähemmäs tarjotakseen kättään Fifin nuuhkittavaksi. Ponia ei liiemmin kiinnostanut, joten mies siirsi kätensä sen kaulalle paksun harjan alle. Purin poskeni sisäpintaa koska tiesin että sieltä varsinkin Fifi varmasti valui hikeä, kun sen harja on niin paksu, mutta sitä ainakaan mä en haluaisi leikata pois.
”Ellet sä ollut siis jo tekemässä sitä”, Marshall jatkoi melko nopeasti.
”Joo – siis ei, en mä. Ei mulla ole sitä konetta…” myönsin, ja mua alkoi jo vähän harmittaa. Nyt kun Marshall oli siitä sanonut, niin klippaaminen kuulosti ihan itsestäänselvyydeltä joka munkin olisi pitänyt hoksata jo aikoja sitten. Voi vitsi, kun mulla on vielä niin paljon opittavaa.
”Voin lainata. Se on ihan helppo käyttää, mutta voin vielä näyttää miten se toimii?”

Sitten Marshall näytti miten hevosia klipataan. Se haki koneensa, testasi ensin miten Fifi siihen reagoi terällä silittämällä ponin kylkeä ilman että kone oli päällä, ja napsautti sen sitten ponista kauempana hyrisemään. Fifi kohotti äänen takia vähän päätään, käänsi korviaan epäluuloisena taaksepäin ja veti ilmaa niin että sieraimet pärisivät. Marshall ei kuitenkaan tuntunut huolestuvan siitä, vaan alkoi ihan tottuneen näköisesti siisteillä riveillä ajamaan Fifin pitkää karvaa ihan lyhyeksi. Rapsuttelin Fifin poskea hajamielisesti samalla kun seurasin sivusta tarkasti, vaikka aika helpolta se näytti. Hetken kuluttua sain kokeilla, ja Marshall siirtyi sivumpaan katselemaan. Se neuvoi, että voisin jättää pään ja jalat ajelematta, ja näytti vielä sopivat kohdatkin mihin vetää raja. Aika pian lattialle oli kertynyt kasa vaaleankeltaista höttöä ja Fifistä oli tullut pari astetta vaaleampi. Se näytti aika kivalta, vaikka sen jalat ja pää olivatkin nyt tuplasti pörröisemmän näköiset.
”Noin”, Marshall totesi pakatessaan konettaan pois. ”Nyt luulisi että sen ei tulisi niin helposti kuuma. Jos se tuntuu olevan jatkuva ongelma, niin sitten voisi katsoa ruokintaan jotain aineenvaihduntaa edistävää.”
”Joo. Kiitos lainasta”, sanoin ja mullakin oli heti paljon tyytyväisempi olo. Varmasti Fifin oli nyt helpompi elää kesän edetessä, ja uskaltaisin sitten harjoitella sen kanssa taas kunnolla ainakin välillä. Nyt pitäisi vielä ensin harjata se kuitenkin huolellisesti, ettei sen satulahuovan alle jää pieniä irtokarvoja pistelemään.

Otteita Fifin tallivihosta
Ja jos vaikka saisin tätä blokkia kohta potkittua pois… Tämä saa käydä myös Laitumellelaskusta.

4.6.
37,7
Sovittiin Eetun kanssa että Fifi menee laitumelle. Se on hyvä. En tiedä vielä meneekö tammojen vai orien kanssa. Fifillä oli vapaapäivä, syöttelin sitä taas ulkona vihreällä n. 30min. Ei olisi millään halunnut lopettaa 😀

6.6.
37,6
Mentiin puomeja kentällä. Fifi oli tosi kiva! Ja munkin tasapaino on kai kehittynyt, kun pysyin kevyessä istunnassa jo paljon paremmin. Ötökät vähän kiusaa sitä.

12.6.
37,5
Ostin Fifille ötökkäloimen ja sellaisen päähupun. Sille on tullut nyt ihan erikoisia patteja ulkona ja kun Outilta kysyin, niin se epäili että ne johtuu ötököistä. Jussillakin on kuulemma kaula ihan syöty ja nyt kun Fifi on klipattu niin ötökät pääsee puremaan helpommin. Se näyttää ihan alienilta niiden kanssa 😀 Mutta toivottavasti auttaa. Käytiin maastossa kävelemässä maastakäsin.

14.6.
37,8
Ötökkäloimessa eka reikä. Irtohypytin Fifiä kentällä Hermanin kanssa, kun se oli samaan aikaan tallilla. Fifi innostui tosi paljon, se vaan riehui ja pukitteli 😀 Herman otti siitä videotakin ja lähetti mulle.

16.6.
37,6
Nelly katseli kun ratsastin ja Marshall kävi siinä myös. Jännitti aika paljon ja tuntui että meillä meni vähän huonosti, kun ne on molemmat niin hyviä ratsastaan. Mun piti opetella harjoitusravia taas mutta en uskaltanut kun se ei vielä suju, multa lähtee aina jalustimet, niin tehtiin paljon siirtymisiä ja ympyröitä. Mutta Fifi oli ihan yhtä kiva kun aina! 🙂

19.6.
37,5
Harjoiteltiin siirtymisiä kentällä, Fifi oli aika laiska. En jaksanut mennä kuin puolituntia ja sitten lähdettiin maastoon. Kaapo oli mukana, laukattiin ja ravattiin. Hypättiin yhden ojankin yli, se oli tosi kivaa! Fifi oli hangannut vähän ryntäistä ihoa rikki varmaan aitaa vasten, ötökät taitaa kutittaa sitä. Laitoin helosania ja lainasin Sonjalta ötökkämyrkkyä kun se kysyi tarviinko.

20.6.
37,9
Fifi pääsi tänään laitumelle! Käyn katsomassa sitä kyllä joka päivä ja yritän muistaa mitata lämmön joka kerta ja tarkistaa ettei sillä ole haavoja tai mitään. Marshall auttoi mua ottamaan siltä kengätkin pois kun ajattelin että se voisi olla ihan hyvä juttu ja se sanoi, että Fifillä on tosi hyvä kavioaines. Tarkkailen niitäkin että pysyy kunnossa. Se oli tosi innoissaan ja yritti saada kaikkia leikkiin mukaan. Sitten se vaan kiljui aina kun joku tuli liian lähelle 😀 Välillä mä mietin mitä sen päässä oikein liikkuu, mutta tykkään siitä silti. Ihan paras poni. 🙂

23.6.
Fifillä menee laitumella hyvin. Se on saanut lomailla nyt ettei olla tehty mitään, mutta oon käynyt katsomassa sitä. Lämpöä en oo mitannut, mutta nyt on niin kuuma että se on varmaan normaalia korkeampi muutenkin. Joka päivä oon vienyt sille pellavamehua juotavaksi että se varmasti juo tarpeeksi ja katsonut kaviot ja muutenkin. Sillä on ötökkäloimi vieläkin, vaikka se pitää kyllä ottaa kohta korjaukseen.

25.6.
Turvassa pieni haava, mutta ei haittaa kun oli niin pieni. Niitä patteja sillä on edelleen ja selkeästi kutiaa, kun aina kun rapsutan se menee ihan kippuraan koko poni. Kävin ostamassa sille oman ötökkämyrkyn jonka pitäisi auttaa kutinaan kanssa ja suihkuttelin sen läpi. Onneksi se ei laitumella juokse karkuun, varmaan kun mulla ei ole narua mukana niin se tietää ettei joudu lähtemään 😀

27.6.
Niin kuuma!! Fifikin on ollut makaamassa pari kertaa kun oon käynyt sitä katsomassa. Onneksi se on ihan kunnossa ja juo aina ämpärin tyhjäksi, sitäkin taitaa laiskottaa kun on niin kuuma. Lomailu jatkuu, tänään mä vaan istuin sen kanssa laitumella kun se makasi ja rapsutteli. Oltiin niin ainakin kymmenen minuuttia ennenkuin se alkoi syömään 🙂

30.6.
Sataa, mutta se ei varmaan haittaa Fifiä. Se oli paljon pirteämpi tänään kun kävin katsomassa, me jopa vähän leikittiin niin että mä juoksin ja se innostui juoksemaan hetken perässä. Joi hyvin. Kaviot kunnossa. Otin ötökkäloimen korjattavaksi. Kutiaa vaan, kyljissä ja ryntäissä selvää kulumaa. Rasvasin. Ehkä sadekin auttaa kun ei ole ötököitä niin paljoa.

Kesä ja sen ongelmat

Fifin kanssa ollaan tehty nyt aika kevyesti, kun se on saanut lomailla laitumella. Ollaan maastoiltu ja jos ollaan oltu kentällä niin ollaan oikeestaan vaan hypitty jotain pieniä ristikoita ja kavaletteja kun Fifi selkeesti tykkää siitä.

Mä käyn katsomassa sitä melkein joka päivä ja tarkistan ettei sillä ole haavoja tai mitään muutakaan hätää. Nyt alkaa kumminkin tuntua siltä, että ötökät syö sen kohta hengiltä. En turhaan halunnut alunperin alkaa sitä loimittamaan kesällä, varsinkin kun sen olo selkeästi helpottui – ainakin hetkeksi – kun se klipattiin. Mutta nyt sille on ilmestynyt joka päivä enemmän patteja ötökänpuremien takia ja se on hangannut itseään ihan vereslihalle asti monestakin kohtaa. Sitä hankaamista se on tehnyt jo ennen klippausta, mutta mä ajattelin että se johtui siitä sen paksusta karvasta. Ei se tainnut johtua siitä koska Fifi tekee sitä edelleen, ja ehkä jopa enemmän. Sillä on ryntäät ja hännäntyvi varsinkin ihan auki ja mahassa ja kaulassa tuntuu monta pattia kun kädellä silittää.

Mä ostin sille seeprakuvioisen ötökköloimen, jos se vaikka auttaisi. Sitten katselin useampana päivänä kun mun seepraponi tölttäsi portilta takaisin kavereiden luokse, ja miten vuoronperään Pasi ja Steffe närkkivät sen loimea. Kolmannen päivän jälkeen siihen oli tullut uusi reikä. Oli mulla myös hyönteiskarkoitetta mitä käytin, mutta en oikein tiedä tehosiko se ollenkaan. Vai oliko Fifi vaan jotenkin herkkä ötököille.

”Tuu Kaapo, lähetään kotiin”, sanoin noutajalle joka seisoi kuuliaisesti vieressäni ja katseli laitumella käyskenteleviä hevosia. Se kääntyi mukanani yhtä matkaa ja silloin maahan tipahtivat ensimmäiset, isot vesipisarat. Onneksi mua ei haittaa vaikka sataa, ei ainakaan ole niin kuuma. Ja ötökätkin pysyy hetken poissa.

Kun me lähdettiin Kaapon kanssa tallin pihasta, mä pyörän selässä ja se hihnan päässä, alkoi sataa ihan kaatamalla. Juuri silloin pihaan oli myös kaartamassa auto.
”Sähän ihan kastut siellä!” Hello huusi sateen yli avattuaan autonsa ikkunaa.
”Joo.”
”Tarviitteko te kyydin? Ootko kotiin menossa?”
”Joo, oon. Mut ei me tarvita, ei tästä mee kauaa.”
”Ootko varma? Kyllä mä voin heittää, missä päin sä asut?”
”Eikun, sä just tulit, niin kyllä mä voin ihan – ei tää haittaa.”

Lopulta Hello kumminkin ajoi mut ja Kaapon kotiin. Pyörä jäi odottamaan tallin nurkalle. En lukinnut sitä, koska tiesin ettei tarvitse. Kiitin Helloa varmaan jo kymmenennen kerran kun se pysäytti auton ja mä hyppäsin Kaapon kanssa kyydistä. Sitten me juostiin ovelle, koska satoi jo niin lujaa, ettei eteensä meinannut nähdä. Oli kyllä oikeastaan aika hyvä, että Hello kyyditsi meitä, mä olisin pyörällä nyt vasta puolessa välissä matkaa. Matkan aikana mä myös keksin, että voisin soittaa Fifin edelliseen kotiin ja kysyä onko sillä ollut ennenkin ongelmia kesäisin ötököiden kanssa, kun se on kumminkin asunut pihatossa. Ja mun pitäisi myös pakata, koska me lähdetään perheen kesken viikoksi mökille ylihuomenna. Pitää kysyä Eiralta, jos se haluaisi hoitaa Fifiä sillä välillä.

Tyhmä paketti

Katselin epäilevänä pöydällä nököttävää pakettia. Se oli punakultaiseen lahjapaperiin siististi kääritty, paljon siistimmin kuin miten olisin itse osannut. Sellaiseen paperiin, joita kaikkien kauppojen paketointipisteiltä löytyy. Päälle oli laitettu valkoinen kukaksi muotoiltu koristenauha. Se oli aika iso paketti, ja painava.

”Mennäänkö?” isän ääni kuului eteisestä. Alahuuleni sisäpintaa pureksien nostin paketin syliini ja lähdin isän mukaan, Kaapo perässäni pihalle juosten.

Auton radiosta soi joululauluja, niitä samoja mitä jokainen kauppakin tällä hetkellä soitti. Isä vaikutti tyytyväiseltä hymistessään laulun mukana. Mä en tiedä, olinko itse ihan niin tyytyväinen, vaikka se Eiran lahja löytyikin. Me kun käytiin isän kanssa kaupoilla sitä etsimässä, niin me käytiin aika monessakin paikassa. Seinäjoella oli onneksi isoja ostoskeskuksia joissa oli paljon liikkeitä, niin pystyi vertailemaan monta eri vaihtoehtoa keskenään. Ensin isän kanssa mietittiin, jos ostettaisiin sellainen ihonhoito lahjapaketti jostain kosmetiikkaliikkeestä. Niissä oli monta purkkia erilaisia rasvoja ja hiustuotteita ja vaikka mitä. Ne oli valmiiksi tosi koristeltuja, ne niiden pakkaukset siis, yksikin oli vaaleanpunainen ja sen ympärillä meni kimaltava koristenauha. Mutta se tuntui musta vähän liian, no.. Sellaiselta mitä poikaystävä voisi ostaa, ja koska me ollaan Eiran kanssa kavereita, niin en sitten ostanut.
Tigerissä oli paljon kivoja juttuja, mitä olisi voinut ostaa. Vaikka käsipeili, hohtavapintainen muistivihko, mansikkalakuja ja pieni laavalampun näköinen lamppu, jossa oli laavan sijaan sisällä glitteriä. Mutta ne tuntui kaikki vähän turhalta rihkamalta.
Ja se yksi liike, jossa on paljon koruja ja kaikkea, niin sieltäkin olisi voinut ostaa vaikka mitä. Kaulakorua ja rannerengasta ja korvakorua, mutta jos Eira onkin jollekin nikkelille allerginen? Tai tykkää vaan niistä korvakoruista, jotka sillä on aina. Niin en sitten ostanut sieltäkään mitään, kun en osannut päättää, ja musta tuntui muutenkin vähän kummalliselta olla siellä, kun siellä oli mun lisäksi vain tyttöjä ja kaikkialla haisi hajuvesi ja hiuslakka.
Enkä mä mitään sopivaa kirjaakaan löytänyt, vaikka me isän kanssa koluttiin Suomalainen läpikotaisin, paitsi ehkä yksi hevoskirja, jossa oli neuvoja miten tulla paremmaksi ratsastajaksi. Mutta sekin tuntui huonolta idealta, kun Eira on kumminkin mua parempi ratsastaan, niin että mä antaisin sellaisen kirjan.. Eira voisi ymmärtää sen ihan väärin.

Paitsi sitten me löydettiin kaukoputki. Tai mä sen löysin, mutta olin melkein heti sitä mieltä ettei se käy, mutta isä siitä innostui. Se ei ollut mikään huono kaukoputki, vaan ihan oikeasti kunnon setti, sellainen iso jolla voisi katsella pitkälle.

Eira on fiksu, vaikka joskus se esittää vähän tyhmää. Mä en ihan tiedä miksi, mutta aika usein tallilla Eira on aika erilainen kuin vaikka silloin, kun me ollaan kaksin ja tehdään koulutehtäviä. Yleensä Eira osaa laskea sen tehtävät ihan itse, ja jos ei osaa niin sitten mun tarvii kertoa vaan kerran tai pari, niin se jo ymmärtää miten se tehdään. Siksi mä kai ajattelin silloin, että se kaukoputki olisi hyvä idea. Me isän kanssa ostettiin se ja mansikkasuklaalevy jotka vietiin paketoitavaksi, isän mielestä se olisi paras vaihtoehto koska sen paketoimat paketit on aina tosi rumia. Joka on kummallista, kun isä on kuitenkin kirurgi, ja niillähän pitäisi olla tosi hyvä hienomotoriikka…

Kun mä kerroin äidille, että Eiran joululahja on kaukoputki, äiti näytti hämmästyneeltä. Tai jotenkin järkyttyneeltä ehkä enemmänkin, ja sitten se nauroi ja sanoi, etteihän tytölle sellaista lahjaa voi antaa. Olisi kuulemma pitänyt ostaa se kosmetiikka kaupan paketti. Niin nyt mä en sitten enää tiedä, oliko koko idea ihan tyhmä.

”Mitäs mietit?” isä kysyi, rikkoen autossa vallinneen hiljaisuuden.
”En mitään”, vastasin ja nostin katseeni sylissäni olevasta paketista ikkunasta ulos.
”Ei yhtään mitään?” isä jatkoi utelua.
”No, tätä lahjaa vaan..”
”Mitä siitä?”

En halunnut olla kiittämätön, isä sen lahjan oli kuitenkin maksanut, joten en voinut millään sanoa vähän katuvani sitä. Isälle tulisi siitä taatusti paha mieli, varsinkin kun se oli siihen niin tyytyväinen.
”Eikun sitä mä vaan, että olis pitänyt ostaa joku sopiva kirja vielä mukaan.. Joku avaruusaiheinen vaikka.”
”Jaa, no joo..! Annat sitten synttärilahjaksi.”

En tiedä, antaisinko Eiralle sen syntymäpäivänä mitään sen jälkeen. Jos sekin vaan nauraa sille lahjalle.

Isä jätti meidät Kaapon kanssa Hopiavuoreen, ja mä vaan toivoin ettei Eira olisi siellä. Alkoi hävettämään kokoajan enemmän, kun kuljin pihan poikki iso, pitkulainen paketti sylissä tallia kohti. Entä jos Eira ei olisi nyt siellä? Mihin mä sen paketin laitan? Olisi pitänyt tekstata ensin ja kysyä.
Tai, no. Entä jos Eira onkin siellä? Miten mä sen paketin voin antaa suoraan, kun en tiedä haluaako Eira multa yhtään mitään lahjaa. Enhän mä tiedä mitä sanoakaan!
Talli oli kuitenkin tyhjä. Helpotuin, ihan niin paljon että oli pakko huokaista. Pitäisi miettiä, mitä sen kanssa teen. Ja se miettiminen tapahtuisi varustehuoneessa, eikä siinä oven edessä käytävällä…

Fifi oli kasvattanut ihan hirveän pitkän talvikarvan. Ei olisi uskonut, että klippasin sitä koko kesän ja pitkälle syksyyn, sillä sain upotettua koko kämmenen sen turkin sekaan. Se oli oikeastaan aika ärsyttävää, että sen karva kasvoi niin paljon ja nopeasti, meillä oli varsinkin kesällä ollut hirveästi ongelmia sen kanssa. Mulla oli paljon kaikkia suunnitelmia mitä Fifin kanssa kesä tehtäisiin, mutta ei me voitu tehdä niistä jutuista kun osa, kun Fifillä oli vähän kaikkee vaivaa pitkin kesää.. Mutta ehkä ensi kesänä, nyt kun osaan itse varautua niihin jo etukäteen.
Olin hakenut Fifin pihatosta talliin, sillä ajattelin lähteä sen kanssa tekemään jotain maneesiin. Ei mitään hirveän vaikeaa tai raskasta, sillä Fifi oli hiestä märkä jo pelkästään reippaan kävelyn jälkeen sillä karvalla. Muuten me oltaisiin menty metsään, mutta oli niin kurja sää, etten halunnut. Ei meitä sade haittaa, mutta lumisohjo jäi Fifin kenkiin kiinni ja aiheutti kammottavat tilsat. Seuraavaan kengitykseen ei onneksi ollut kauaa, niin voisi pyytää laittamaan tilsakumit.

Talli oli ollut jotenkin hiljainen sen koko ajan. Janna oli kävellyt ohi ja olimme moikanneet toisiamme lyhyesti. Se vaikutti mukavalta ihmiseltä ja tiesin että sen heppa oli se hieno kirjava. Nyt Janna kuitenkin vaikutti jotenkin kiireiseltä, sillä se harppoi käytävää pitkin reippain askelin ja katosi jonnekin toisen tallin puolelle. Myös Sonja ja Harri kävivät, ja Sonjan kanssa juttelin ihan hetken sen uudesta hevosesta ennenkuin nekin sitten lähtivät taas. Varmaan tuvalle, koska Sonja puhui jotain olemisesta Nellyn henkisenä tukena.

Juuri kun mä olin laittamassa satulaa Fifille kuulin, miten Eira oli tulossa. En muuten olisi, mutta se puhui niin hirveän kovaa. Normaalistikin, mutta nyt varsinkin. Fifikin käänsi toisen korvansa ovea kohti kuunnellakseen, miten Eira vauhkosi jostain koneesta. Tai.. Jostain, joka oli automaattinen jotenkin. En kuullut niin tarkasti, koska mulle tuli kiire äkkiä päästä Fifin kanssa sinne maneesiin karkuun.
”Mooi!” Eira tervehti heti ovelta ja Inari tuli sisälle perästä, ja moikkasi myös.
”Moi”, vastasin molemmille ja kiirehdin kiristämään satulavyötä, mutta kiristinkin sitä niin nopeasti, että Fifin pitkät karvat jäi soljen väliin. Onneksi Fifi ei pahastunut siitä, mutta avasin vyön ja kiristin uudelleen rauhallisemmin, että ehdin kädellä vetämään karvat sivuun ensin.
”Mihin te ootte menossa? Vitsi että siellä on paska sää, ettekai te mee maastoon? Onks Kaapo mukana? No mooi, mitä poni?” Eira puhui, ja puhui, samalla kun se käveli meidän luokse ja alkoi rapsuttaa Fifiä otsasta. Poni yritti hamuilla Eiran takin taskuja herkkujen toivossa, muttei ihan yltänyt koska se oli käytävällä molemmin puolin kiinni.
En ehtinyt vastaamaan oikein mihinkään, kun Eira jatkoi aikaisempaa keskustelua Inarin kanssa. En vieläkään ymmärtänyt mistä se selitti, mutta joku automaattinen kone se oli, ja sen takia Eetu oli jotenkin tyhmä mutta Niklas oli tosi paljon kivempi.

”Eira”, Inari yritti keskeyttää hetkeksi. ”Pitäiskö sun kuunnella mitä Santtu vastaa, jos sä kerran kysyt siltä jotain?”
”Ai”, Eira äännähti sen kuuloisena, ettei se edes huomannut että se oli kysynyt jotain. ”No oliko sulla jotain?”
Puraisin poskeni sisäpintaa vahingossa, mutten onneksi lujaa. Yritin miettiä mitä vastata. Tai olisinhan mä voinut vastata niihin kysymyksiin, muttakun mä mietin sitä tyhmää pakettia.
”No, joo. Tai, tavallaan… Tai, ei. Eikun – ei.” Alkoi hävettämään taaaas ihan hirveästi, kun mietin koko lahjaa. Ja siellä se oli, Uunon kaapissa paperilappu päällä, jossa luki
’Eiralle
Hyvää joulua!
T. Santtu, Kaapo ja Fifi’
”Voi vitsi kun mä en joskus ymmärrä yhtään mitä sä koitat selittää”, Eira puuskahti ja kääntyi uudelleen Inarin puoleen, joka pudisteli vaan päätään.

Samalla kun varustin Fifiä loppuun yritin keksiä, miten kertoisin Eiralle, että ostin sille lahjan. Ja että se lahja ei ole mitenkään erikoinen tai hyvä. Pari kertaa mä yritinkin sanoa jotain siihen väliin, kun Eira veti hetken henkeä, mutta se ehti aina jatkaa ensin.
Onneksi mä sain juuri silloin Fifin valmiiksi ja oman kypärän päähän, kun Eira marssi tallin puolelta päättäväisesti varustehuonetta kohti. Tunsin, miten mun naamaa alkoi kuumottaa, joten irrotin Fifin nopeasti käytävän naruista ja lähdin taluttamaan sitä ulos, koska mä en todellakaan halunnut olla kuulemassa tai näkemässä, jos ja kun Eira näkisi sen paketin. Ehkä hyvällä tuurilla Eira ei huomaisi sitä, ja mä ehtisin vielä ottaa sen pois lähtiessä ja ostaa sille vaikka sellaisen hajuveden, jonka äiti oli neuvonut ostamaan.

Vuosikatsaus, ja ihan kamala kesä

Fifi on nyt ollut mulla vuoden ja neljä kuukautta. Siihen aikaan on mahtunut ihan tosi paljon kaikkea. Onneksi mä keksin heti kirjoittaa Fifille omaa vihkoa, koska siitä on näin jälkeenpäin kiva lukea mitä kaikkea me ollaan tehty. Viime vuosi ei ollut kyllä mikään kaikista helpoin.

Tammikuussa mä keksin, että Fifi on oikeasti tosi fiksu tyyppi. Se kyllästyy hirveän helposti. Yöt karsinassa on sille ihan liian pitkiä, eikä me voida tehdä samoja juttuja montaa päivää putkeen, koska sitten Fifiltä menee motivaatio. Tavallaan se on ihan hyväkin, koska sitten munkin täytyy aina tehdä jotain vähän erilaista ja keksiä uutta. Mä voisin harjoitella vaikka pääty-ympyröitä laukassa koko viikon, mutta Fifille kaksi päivää on ihan maksimi. Sitten me lähdetään maastoon tai tehdään jotain maastakäsin.

Fifille laitettiin heinäverkko yöksi karsinaan, joka oli tosi hyvä juttu. Sillä riitti tekemistä pidemmäksi aikaa ja se söi hitaammin, ja musta tuntuu että Fifi ihan tykkäsikin siitä että se sai viskellä sitä verkkoa miten tahtoi. Yritin keksiä sille paljon muutakin tekemistä sinne karsinaan, ja jossain kohtaa se alkoi näyttää melkein joltain kaupan leluhyllyltä kun virittelin sinne niin monta palloa, pulloa, lelua ja narua paalinaruilla kiinni. Fifin lemppareita taisi olla muovipullo, jossa oli vähän kauraa sisällä rapisemassa. Se rikkoi niin monta pulloa, että lopulta mun täytyi vaihtaa sellaisesta läpinäkyvästä pullosta mehukattiin. Sitä se ei saanut rikki ihan niin nopeasti. Ja toinen oli sellainen koirille tarkoitettu kuminen pallo, jossa oli reikiä. Laitoin senkin täyteen heinää, ja vaikka Fifin tarvitsi nykäistä kaksi kertaa ja pallo oli jo tyhjä niin se jatkoi usein sillä leikkimistä senkin jälkeen.

Helmikuussa me oltiin Fifin kanssa aika paljon maneesissa, kun harjoiteltiin kaikkia kouluratsastus juttuja. Mä olin ostanut sen ratsastuskirjan vuoden vaihteessa ja olin siksi tosi innoissani opettelemassa niitä liikkeitä ja reittejä ja kaikkea. Ne tuntui silloin varsinkin ihan hirveän vaikeilta ja mua aina välillä ihan harmitti, kun tuntui että ei ollut Fifiä kohtaan ollenkaan reilua kun en osannut vielä. Onneksi Fifi oli kumminkin usein ihan tyytyväisen oloinen, niin ei se hirveän pahoillaan siitä voinut olla.
Näin nyt miettiessä musta tuntuu, että Fifin oireilu alkoi noihin aikoihin. Se alkoi rapsuttamaan itseään ihan aina ratsastuksen jälkeen, varsinkin jos se oli hikinen. Välillä se teki sitä tosi pitkään. Silloin mä en kiinnittänyt siihen vielä huomiota, kun ajattelin että se on ihan normaalia.

Maaliskuussa olisi pitänyt alkaa karvanlähtö. Tai ainakin monella muulla hevosella alkoi, mutta Fifin karva oli ihan yhtä pitkä ja tiheä kuin koko talven läpi. Ajattelin, että se johtuu varmaan siitä, että se on issikka ja niiden karva sitten pysyy jotenkin pidempään sellaisena. Fifi myös jatkoi itsensä rapsuttamista, ja siitä oli ihan parasta kun jäin rapsuttelemaan sitä oikein pitkiksi ajoiksi. Varsinkin korvien takaa ja takajalkojen sisäpuolelta! Mulla on varmaan sata kuvaa siitä, kun se irvisteli ylähuuli pitkänä rapsuhetkien aikana.

Fifi hikosi ratsastuksen aikana aina niin paljon, siis ihan silloinkin kun me käytiin maastossa vaan kävelemässä, että ryhdyin antamaan sille myös ennen ratsastusta juotavaa. Ennen se oli saanut vaan ratsastuksen jälkeen lämmintä vettä, jonka se joi kyllä ihan hyvin, mutta mä ryhdyin antamaan desin verran pellavaa ja ruokalusikallisen suolaa siinä juottamisen yhteydessä.

Niin, ja Fifi muutti myös pihattoon! Se oli tosi hyvä muutos, Fifi selvästi viihtyy siellä nimittäin paljon paremmin. Se ystävystyi heti varsinkin Typyn kanssa ja ne painivat keskenään usein, välillä aika hurjankin näköisesti.

Huhtikuussa Fifi alkoikin tiputtaa karvaa, sitä irtosi ihan hulluja määriä. Mun kaikki vaatteet oli ihan sen ja Kaapon karvoissa, eikä äiti yhtään tykännyt siitä. Pesukone kai menee tukkoon tai jotain jos on hirveästi karvoja. Silti musta tuntui, ettei sen karva oikeastaan ohentunut tai edes lyhentynyt. Mä saatoin harjata sitä vaikka tunnin, niin että lattialla oli vähintäänkin uuden ponin verran karvaa, ja se oli ihan yhtä karvainen kuin tuntia aikaisemmin. Siinä alkoi myös näkymään erikoisia kaljuja länttejä. Ei montaa, mutta oli niitä pari kumminkin. Ajattelin, että se oli vaan hinkannut itseään johonkin, sillä olin monta kertaa nähnyt Fifin hieromassa pyllyään pihaton seinään tai ruokakuppia vasten.

Toukokuussa viimeistään osasin todeta, että nyt jokin on vähän hassusti. Muilla alkoi olla tosi hieno ja sileä kesäkarva, kun Fifi oli edelleen ihan karvainen. Alkoi olla jo niin lämmin, että kun sormet upotti sinne karvan sekaan, niin kädestäkin tuli ihan nahkea ja tahmainen. Oli kurja ajatella, millainen olo Fifillä täytyi kokoajan olla. Klippasin Fifin ensimmäistä kertaa! Marshall kyllä auttoi.

Fifi ei myöskään lähtenyt mua karkuun sisälle hakiessa enää oikeastaan ollenkaan. Niin oli tainnut olla jo hetken aikaa, mutta silloin vasta havahduin siihen. Siitä tuli ihan hirmuisen hyvä mieli. Ei se vieläkään useinkaan tullut vastaan, mutta mun ei enää tarvinnut lahjoa sitä miljoonalla porkkanalla puolentunnin houkuttelun jälkeen. Fifi antoi ihan kiltisti kiinni, ja osasi odottaa porkkanaansa ilman että se heti alkoi tuuppimaan ja tutkimaan taskuja.

Kesäkuussa Fifi pääsi laitumelle. Sen ei tainnut olla yhtään Typyä ikävä, vaikka ne menikin eri laitumille, kun sillä oli niin monta muuta uutta kaveria. Kun laskin Fifin sinne laitumelle niin se viiletti sellaista kyytiä, että sillä olisi voinut olla vaikka viisi jalkaa. Jotain laukan ja passin sekoitusta se meni koska mua vaan nauratti kun katselin sitä, kun se ei tainnut itsekään tietää missä askellajissa kulkea.

Sitten ensin Fifin selkään nousi ihan kummallisia patteja. Sitten sen jälkeen kaulaan ja ryntäisiin. Se ei oikein koskaan selvinnyt että mitä ne oli, mutta luulen että jotain itikan puremia joihin se vain reagoi tosi voimakkaasti. Ostin Fifille sen takia ötökkäloimen ja hupun, joita se joutui sitten käyttämään koko kesän. Mutta ainakaan niitä patteja ei tullut lisää, vaikka kutiaminen ei sillä helpottunut.

Heinäkuussa Fifiä selvästi ahdisti. Se raapi itseään oikeastaan kokoajan kun vaan mahdollista. Loimen läpikin se yritti hampain rapsuttaa kylkiään, ja kihnutti itseään sitten jokaiseen seinään ja tolppaan mihin vaan pystyi. Ensin mä rasvasin niitä sen hankaumia ihan vaan helosanilla, ja sitten ryhdyin pesemään sitä hevosshamppoolla, mutta sitten kun se hinkkasi poskeensa ison, ihan karvattoman läiskän niin päätin, että sille on pakko keksiä jotain muuta. Olisin halunnut lähteä näyttämään Fifiä klinikalle, mutta isä ei oikein halunnut lähteä kyyditsemään. Tai ehkä se ei vaan kerennyt. Vähän mun piti suostutellakin, että sain pyytää eläinlääkärin käymään sitten meillä, mutta onneksi sain. Eläinlääkäri tutki Fifin ja sanoi sillä olevan hankala kesäihottuma. Niinkuin siis sillä tavalla hankala, että sitä pitäisi oikeasti lääkitä sitä varten, kun pelkkä loimitus ei riittänyt. Niin mä olin itsekin vähän epäillyt etukäteen, mutta oli helpottavaa kuulla ammattilaisen mielipide myös.

Mä en ollut koskaan ennen pessyt hevosta niin monta kertaa, kuin mitä sen kuukauden aikana. Ja oikeastaan loppu kesänäkin, ja vielä syksyllä. Kävin ostamassa Fifille toisen ötökkäloimen ja monta erilaista pesu- ja desinfiointiainetta, jotka helpottaa kutinaa, ehkäisee hilseilyä ja rauhoittaa ihoa. Ja rasvoja kanssa. Ja sitten mun piti jotenkin saada sovittua, että jos en itse ehtinyt Fifiä jonain päivänä pestä että joku muu hoitaisi sen. Ja jotkut päivät oli niin pahoja, kun oli niin kuuma, että mun piti käydä hakemassa Fifi laitumelta ihan vaan viilentymään talliin muutamaksi tunniksi.

Elokuu ei ollut oikeastaan sen helpompi. Fifi sai olla aika kevyellä, koska sillä oli selvästi hankala olla. Mun kävi sitä sääliksi ihan hirveästi, koska ei voi olla kivaa jos kokoajan kutittaa. Klippasin sen uudelleen, tällä kertaa ihan korvista ruununrajaan asti ja niin karvattomaksi kun vaan mahdollista. Tässä vaiheessa mua alkoi jo melkein ahdistaa – tai siis ahdistikin jo, mutta vielä enemmän, kun en tiennyt että auttaako ne hoitoaineet mitään. Jatkoin kumminkin niiden käyttöä, vaikka välillä Fifillä oli ihan toinen puoli kaulasta turvonnut ja verestävä kun se oli hinkannut itseään niin rajusti.

Fifi sai liikkua pääasiassa vapaana maneesissa tai kentällä, irtohypytin sitä aika paljon koska siitä se selvästi piristyi aina. Sitten välillä me päästiin käymään maastossa melkein keskellä yötä, kun oli vielä niin valoisaa ja lämmintä että pystyttiin menemään, muttei niin että ötököitä olisi ollut tai että olisi tullut kuuma. Musta oli ihan sairaan hauskaa laukata pellolla ilman satulaa sellaisessa kivassa viilentyvässä illassa. Vaikka äiti olisi kyllä saanut jonkun sydärin jos se olisi tiennyt.

Syyskuu taisi oikeasti olla se pahin. Fifi oli niin turhautunut sen oloon, että se oli alkanut näykkimään ja luimistelemaan. Se ei myöskään olisi millään halunnut tulla enää pesulle, joten mun piti välillä olla tosi kekseliäs jotta saisin sen pysymään paikallaan pesemisen ajan. Välillä riitti että annoin sille vaan heinää, mutta välillä ei. Kerran se puri mua niin, että tuli ihan verta, ja se oli aika kurjaa koska ei Fifi oikeasti ikinä ketään purisi. Sillä oli vaan niin paha olla.

Jatkoin kumminkin sen pesemistä ja rasvaamista, ja soitin klinikalle uudelleen. Huolestutti, koska se oli alkanut turpoilemaan useammin niistä kohdista, joita se raapi. Sillä oli muutaman päivän ajan vasemmassa kyljessä tosi kova, ärtyneen näköinen patti, ja mä olin ihan varma että se on joku kasvain. Eläinlääkäri käski ostaa sellaista terva voidetta, jota mä kävin heti samana iltana ostamassa, ja sitten vielä kävin laittamassa sitä Fifillekin.

Lokakuussa Fifi alkoi voida jo paremmin. Tai enää se ei yrittänyt purra, vaikka mun mielestä sillä oli edelleen sellainen tuskastunut ilme. Yritin hirveästi keksiä kaikkea, millä sen oloa voisi helpottaa, mutta edes muut tallilaiset ei oikein keksineet mitään niiden hoitojen lisäksi mitä me jo tehtiin. Kun eläinlääkäritkin kumminkin sanoivat että sen pitäisi tehota, vaikka ne olivat alkaneet epäillä että kesäihottuman lisäksi Fifi olisi yliherkkä jollekin. Onneksi me välillä päästiin tekemään jotain kivaakin, me nimittäin oltiin kaksi kertaa Nellyn tunnilla kun Fifillä oli parempi päivä eikä sen varusteet osuneet mihinkään aukinaisiin kohtiin. Mä opin niillä tunneilla tosi paljon, Nelly on mun mielestä tosi kiva ja hyvä opettaja. Ja sen lisäksi me maastoiltiin, ja Fifi sai hypätä irtona, ja me leikittiinkin kentällä. Tai mä yritin saada Fifin innostumaan juoksemaan mun kanssa, mutta se mieluummin meni syömään kentän reunoille.

Marraskuussa oli niin huonot säät, että mua vähän harmitti, mutta Fifi alkoi olla aikalailla normaali. Se oli tosi kivaa, koska se ei hinkannut itseään enää ihan kaikkialle ihan kokoaikaa. Me päästiin Nellyn tunneille jo useampaan kertaan ja Nelly kehui, että mun istunta on parantunut paljon. En ollut tajunnut sitä aikaisemmin, mutta sitten kun se sanoi niin huomasin että mun tosiaan oli helpompi istua myös harjoitusravissa. Fifi teki tosi hyvällä motivaatiolla töitä, ehkä senkin oli ollut jo vähän tylsää.

Sitten kun Fifille ei enää ilmestynyt uusia hankaumia niin uskalsin alkaa vähentämään niiden aineiden käyttöä, mutta siitä terva voiteesta en kyllä enää luopuisi. Se oli ollut tosi hyvä juttu ja oikeasti toiminut. Se piti ötöiköitäkin loitolla.

Joulukuussa musta tuntui, että pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Fifiä ei enää tarvinnut pestä, ja se oli saanut melkein yhtä hyvän talvikarvan aikaiseksi kuin viime talvena. Vähän epätasainen, mutta en ihmettele kun se oli yhdessä vaiheessa melkein kalju kumminkin. Lisäsin sen ruokintaan vitamiineja joiden pitäisi auttaa karvan, kavioiden ja ihon kanssa. Ärsyttää, etten keksinyt sitä aikaisemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Lumesta Fifi on nauttinut ihan täysillä, ja pakkasesta. Se saa aika pitkälti olla ilman loimea, kun musta tuntuu että se tekee iholle hyvää että se saa hengittää. Kesällä se pitäisi kumminkin kääriä taas miljoonaan eri loimeen, koska nyt mä osaisin varautua ja tekisin hyvissä ajoin kaikki varotoimet. Mun pitää nyt miettiä, pääseekö Fifi laitumelle ollenkaan tulevana kesänä. Tai jos pääsee, niin ei välttämättä täyspäiväisesti. Jos yöksi vaan.. Pitäisi Eetun kanssa jutella siitä.

Mutta nyt tällä hetkellä meillä on kaikki aika hyvin. Me ollaan Fifin kanssa jatkettu harjoittelua ja se on oma ihana itsensä, ja meillä on kivaa.

Fifi tammikuussa 2021, nauttimassa lumesta kirpeässä pakkasillassa.
Linet Black-Veil-Illusion

Kun mä viimein löysin oman valmentajan
Mainittu Herman, Marshall ja Nelly, mukana Eira ja Sonja

Tallilla oli monta taitavaa ratsastajaa jotka osasi auttaa ja antaa neuvoja, mutta silti musta oli alkanut tuntumaan että me Fifin kanssa hyödyttäisiin opettajasta, joka oli erikoistunut islanninhevosiin. Ne toimi kuitenkin vähän eri tavalla kuin muut hevoset, enkä mä ollut vieläkään keksinyt miksi Fifi aina mieluummin halusi töltätä, kun mä istuin alas harjoitusraviin. Tai kyllä me jo pätkissä mentiin sitä aika kivastikin, mutta usein puolikkaan kierroksen jälkeen Fifi sitten mieluummin vaihtoi tölttiin. Jotain mä siellä selässä tein, että se teki niin, mutten yhtään tiennyt että mitä.

Mä puhuin siitä isän kanssa, mutta se sanoi että pitäisi sopia äidin kanssa. Opettajat ja valmentajat maksaa ja se olisi äidin vastuulla maksaa, kun isä mua tallille kyyditsi eniten ja maksoi Fifin karsinapaikan ja lääkärikulut. Mun piti aika pitkään suostutella äitiä, että se antoi luvan valmentajan etsimiseen. Kun sanoin, että sillä tavalla mä voisin kehittyä nopeammin niin äiti suostui. Mä vaan toivon, ettei se ala suunnittelemaan että mä ryhtyisin sitten kisaamaan tai jotain…

Askellajiratsastukseen painottavaa valmentajaa ei oikeasti ollut kauhean helppoa löytää. Niitä oli Suomessa ihan vaan kourallinen ja tuntui, että kaikki oli aika kaukana. Pari oli jossain Lapin suunnilla, ja muut vähintäänkin yhtä kaukana. No, ei nyt ihan, mutta siltä se tuntui.
Paitsi yhden mä sitten lopulta löysin.

Niinpä me Fifin kanssa päästiin valmentautumaan, ja ollaan nyt käyty valmennuksissa kerran tai kaksi kuukaudessa, riippuen miten isä pääsee meitä kuljettamaan. Onneksi sen ei enää kohta tarvitse aina lähteä ajamaan ihan vaan sen takia, kun mä ryhdyn nyt kevään mittaan ajamaan ajokorttia itsekin. Ja ajattelin siihen samaan ajaa myös sen luvan, millä voi vetää traileria. Sitten pääsen itse viemään Fifiä vaikka klinikalle, jos hätä tulee.
Mutta siis. Meitä valmentaa sellainen Jossu. Jossu on kylläkin vaan lempinimi, mutta musta ei ole silti yhtään outoa käyttää sitä, kun se on niin rento ja kiva. Jossu valmentaa meitä sen omalla tallilla, joka on aika pieni, ja siellä on vaan kenttä, mutta se maksaisi aika paljon jos Jossu tulisi meidän tallille. Niin siksi isä aina kuskaa meidät sitten sinne. Jossulla on omia issikoita kolme, ja yksi niistä on sellainen kimo ori, jolla Jossu kisaa ja teettää varsojakin.

Mä aina kirjoitan ylös valmennuksien jälkeen Fifin vihkoon, että miten meillä on mennyt ja mitä Jossu on mulle neuvonut, niin muistan paremmin sitten myöhemminkin ottaa niitä käyttöön. Varsinkin meidän eka valmennus oli tosi silmiä avaava. Se meni jotakuinkin niin, että heti kun me lähdettiin Fifin kanssa liikkeelle siinä kentällä, joka oli silloin vielä aika jäinen, Jossu kysyi oonko mä ennen ratsastanut issikalla. Kerroin, että en. Sitten Jossu kertoi, että issikat on tavallaan tosi erilaisia, mutta kumminkin samanlaisia kuin muutkin hevoset. Niiden askellajit vaan pitää ottaa huomioon. Siksi on tärkeetä, että ne ratsastaa aina puhtaiksi, eikä jää matkustamaan mitään ”possupassia”, niinkun Jossu epäpuhdasta tölttiä kutsuu. Ja se kertoi myös, että Fifi varmaan siksi rikkoo ravista töltille, koska mä en ole yhtään hevosen lähellä mun yläreiden kanssa. Tölttiä kuulemma ratsastetaan niin, että pohje on enemmän irti ja reisi on lähellä, kun ravissa on just toisinpäin. Se oli aika hassua, ja tavallaan hankalaakin, koska aikaisemmin tunneilla on aina sanottu, että reidellä ei saa yhtään puristaa ja pohje pitää olla lähellä.

No kumminkin. Nyt me Fifin kanssa opetellaan, tai siis mä opettelen kun Fifi osaa jo, miten issikalla ratsastetaan. Tai ei Fifi varmaan osaa ratsastaa, mutta onhan se itse issikka niin kyllä se tietää miten se oikein kulkee. Mä oon oppinut jo aika paljon uutta, vaikka me ei paljoa tunneilla vielä mitään vaikeaa tehdäkään. Varsinkin, kun Jossulla on vaan se kenttä ja se on välillä aika jäinen tai kurainen. Me mennään pääasiassa käyntiä ja tölttiä, ja ainakin loppuun ravia missä viimeistään haetaan Fifi rennoksi, vaikka se on tietysti tunnin aikanakin tavoite. Nyt kun me töltätään enemmän niin Fifi on alkanut olemaan aika jännittynyt, mutta se ehkä johtuu siitä että mun on vielä vähän vaikeaa istua siinä pitkään. Jossukin kyllä sanoi, että jos tölttäämisestä on tovi aikaa niin kannattaa pyytää hieroja käymään jossain kohtaa, koska äkkiseltään töltti saattaa jumiuttaa lavat varsinkin kun Fifi ei vielä mun kanssa kulje siinä oikeinpäin.

Nytkin me oltiin hetki sitten tultu Fifin kanssa takaisin tallille valmennuksesta. Isä oli odottanut sen aikaa, että sain Fifin talliin odottamaan ja siivottua trailerin, jonka jälkeen se oli lähtenyt kotiin. Mä menisin perässä sitten pyörällä, joka oli eilen jäänyt tallin nurkalle odottamaan. Osa matkasta piti kyllä mennä autotiellä, kun kävelytiet oli niin huonossa kunnossa, mutta onneksi yleensä autoja ei kulkenut ihan kokoajan ja mulla oli tietysti takissa heijastimet.

Mulla oli tapana aina kylmätä Fifin jalat valmennuksen, ja nykyään pidempien maastojen ja hyppäämisen jälkeen myös. Se sai mehun jossa oli lämmintä vettä, pellavaa ja suolaa, ja sillä oli fleeceloimi päällä, kunnes sitten se pääsi takaisin pihattoon kevyt ulkoloimi päällä. Vielä mä loimitin sitä, kun se oli kumminkin klipattu, mutta sääennustetta katsoessa kohta sekin saisi mennä jatkuvasti ulos nakuna.

Eira oli tullut mun seuraksi satulahuoneeseen kun puhdistin Fifin varusteita. Olin melko varma, että se ja Herman oli eronneet, kun Eira ei enää puhunut siitä ollenkaan ja Hermania ei ollut näkynyt tallilla hetkeen. Mäkään en puhunut siitä, koska Eira sai olla tai olla olematta jonkun kanssa just niinkun se haluaa. Sen sijaan me puhuttiin tulevasta kesästä, Eira kertoi millä kaikilla hevosilla se oli päässyt tallilla ratsastamaan, ja vähän me puhuttiin koulustakin, ja sitten mä kerroin että mä menisin Seinäjoelle autokouluun.
“Ai”, Eira sanoi ensin. “Miks?”
“Ai miten niin miks?”
“No ainahan sä saat kyydin kaikkialle”, Eira puhahti ja kohautti harteitaan. “Nytkin just olit valmennuksessa ja kaikkee.”
Hetken mä vain katsoin Eiraa ihmetellen. Oliko se kateellinen?
“Kyllähän säkin välillä saat kyydin vaikka tänne”, huomautin ja jatkoin Fifin suitsien pyyhkimistä pyyhkeellä saippuoinnin jälkeen.
“Mut se on ihan eri asia. No, ihan sama. Paljonko se maksaa? Maksaako sun vanhemmat, eiks ne oo aika rikkaita?” Eiran äänensävy oli kummallinen. Mä luulen, että se taisi olla jotenkin kateellinen.
“Maksaa ne osan, mutta mä maksan loput.”
“Miten?”
“Mulla on kesätöitä, niin siten.”
“Okei. Mihin sä meet?”
“Yhteen paikkaan vaan”, vastasin ja nousin laittamaan Fifin suitset sen paikalle ne niputettuani. “Ei sillä oo niin väliä.”

Onneksi aika pian sen jälkeen Sonja tuli satulahuoneeseen, koska mä en yhtään tykännyt siitä hiljaisuudesta mikä ehti laskeutua ehkä kymmeneksi sekunniksi. Eiralla oli varmaan huono päivä tai jotain, koska ei se yleensä ollut ihan niin.. Sellainen. Vaikka välillä se sanoikin aika suoraan asioita, mutta kuitenkin.
“Moikka”, Sonja sanoi meille molemmille hymyillen.
“Moi”, me vastattiin Eiran kanssa samaan aikaan. Sitten Eira hyppäsi penkiltä alas ja sanoi menevänsä katsomaan Surrea.
“Miten teillä meni valmennuksessa?” Sonja kysyi. Se oli tosi kiva, ja sen kanssa mä olin tainnut jutella tallilla kaikista eniten. Aikuisista siis. Tai olin mä jutellut Nellyn ja Marshallinkin kanssa, mutta yleensä vaan silloin kun olin tunnilla tai sain neuvoja, joita olin itse siis pyytänyt. Sonjan kanssa me välillä juteltiin ihan muuten vaan nykyään.
“Hyvin! Jossu sanoi, että Fifin töltti on parantunut tosi nopeasti tässä ajassa, ja että mä oon saanut lisää itsevarmuutta sen ratsastamiseen”, kerroin hymyillen.
“Sehän on tosi hienoa!” Sonja kuulosti oikeasti iloiselta kurottaessaan ottamaan Mortin satulaa. “Joko sä kuulit, että tämän vuoden Tie Tähtiin kisoihin on osallistuminen auennut?”
“En.” Katsoin Sonjaa vähän ihmeissäni. Se taisi huomata, koska se naurahti siihen malliin.
“Mä vaan ajattelin, kun te ootte Fifin kanssa kuitenkin kehittyneet aika paljon, niin jos sua kiinnostaisi osallistua.”
“Ai. En mä kyllä vielä taida, ja kun ei Fifi kumminkaan osaa sillä tavalla hypätä tai mennä koulua kun vaikka joku Jussi tai Inka.”
“Eihän sen tarvitsekaan”, Sonja vakuutti. “Riittää että se menee sillä tavalla miten se osaa, ja miten sä osaat. Mutta ei teidän tietenkään pakko ole, ajattelin vaan kertoa.”
“Joo”, nyökkäsin ja nousin omalta tuoliltani kun Sonja kulki huoneen ovelle. “Voinko mä tulla katsomaan kun sä ratsastat Mortilla?”

Santtu ja Fifi treenaamassa maneesissa. Vanha kuva värittämään ponin päiväkirjaa.

Fifin kesäloma

Musta oli ihan mielenkiintoista seurata miten moni muu tallilla treenasi. Sonja treenasi Mortilla tosi ahkerasti vieläpä, sitä Tie Tähtiin kilpailua varten, ja Janna ja Niklas myös. Mitä enemmän mä katselin kun ne ratsasti, niin sitä enemmän munkin olisi tehnyt mieli.

Fifi oli ollut Jossun treenissä nyt kesäkuuhun asti. Tai siis Jossu oli valmentanut meitä ja sitten treenannut Fifiä selästä ainakin kerran viikossa siellä sen tallissa. Fifistä oli tullut tosi hyvä, Jossu oli sanonut että sen töltti alkoi olla jo aika uskottavaa! Se oli tosi hyvä juttu. Mäkin osasin ratsastaa sitä, siis tölttiä, jo paljon paremmin. Ensin se tuntui paljon vaikeammalta kuin harjoitusravi, sitten kun sitä lähti työstämään ihan oikeasti. Mutta nyt musta tuntuu, että se on ihan maailman helpoin asia verrattuna harjoitusraviin, tai melkein ainakin. Kai se tarkoittaa että mäkin oon oppinut kokoajan lisää ja paremmaksi.

Viime viikolla Fifi piti kumminkin päästää lomalle. Se oli vähän sääli, siis siinä mielessä, kun Jossu sanoi että nyt jos joskus meidän kannattaisi startata se T7, tai edes T8. Ne on ne helpoimmat askellajiratsastuksen luokat, kun niissä ollaan ovaalilla useamman ratsukon kanssa ja tölttiä saa mennä hitaasti tai vapaavalintaisessa tempossa. Mä olisin halunnutkin, katselin ihan kisoja tosissani, mutta sitten kumminkin päätin ettei me nyt lähdetä kisaamaan. Fifi ei tykännyt kesästä, tiesin sen jo viime vuodesta. Se oli jo jostain maaliskuusta asti hinkannut itseään kaikkialle, niin että mun piti ainakin kerran viikossa pestä se taas. Talven ajan se oli ollut ihan hyvä, mutta nyt se sama rumba alkoi hirveän aikaisin kuin mitä viime kesänä oli. Onneksi mä osasin nyt varautua siihen. Vaikka loimittaminen onkin aika tylsää ja aiheuttaa vaan työtä tallia tekeville, niin Fifi on ollut kuitenkin pakko loimittaa toukokuusta lähtien. Varmaan olisi ollut hyvä laittaa sille se ihottumaloimi aikaisemminkin, mutta sitä oli juuri pitänyt loimittaa talven läpi joka päivä klippauksen takia, niin halusin että se saisi edes hetken olla ilman.

Nyt Fifi sai olla laitumella kesän pahimmat ajat. Kun oli tosi kuuma tai paljon ötököitä, tai kuuma ja paljon ötököitä. Fifi ei sietänyt kumpaakaan. Se oli tosi tahmea kuumalla ja välillä aika holtiton kun ötökät kiusasi sitä. Se huitoi jaloilla niin paljon mahan alle että siinä pitää olla varovainen ettei se vahingossa potkaise. Ei se tarkoituksella, mutta ne ötökät tosissaan ahdistaa sitä. Musta olisi tosi hienoa jos keksisin jonkin keinon, millä sen olon saisi helpommaksi kesänkin läpi, mutta nyt ei auta muu kuin antaa Fifin olla vapaalla ja pestä sitä. Se auttoi ainakin viimeksikin. Sateella Fifi on ihan normaali, ja se onkin aika hassua kun melkein kaikki muut antaa hevoselleen vapaapäivän tai menee maneesiin kun sataa, mutta silloin me mennään Fifin kanssa kentälle tai maastoon. Sen verran, että Fifi pääsee liikkumaan edes vähän. Onneksi se ei tunnu lihovan hirveän helposti laitumella, mä en millään jaksaisi alkaa enää mittaamaan nauhalla sen vatsanympärystä kun mä kumminkin jo mittaan sen lämmön melkein joka päivä.

Ensi viikolla me lähdettäisiin isän, äidin ja Kaapon kanssa mökille ja oltaisiin siellä viikko. Fifi olisi sen aikaa ihan vaan vapaalla, kun en halua että sitä liikuttaa muut kun se on niin tarkkaa, miten sitä liikuttaa näin kesällä. Jotain mun pitäisi pyytää sille laittamaan ötökkämyrkkyä, mutta en oikein tiedä vielä ketä. Eiraa en viitsi, kun ei se kumminkaan jaksa. Sonjaa tai Eetua en kehtaa, kun niillä on niin paljon kaikkea muuta. Nellyä en halua, vaikka se aikaisemmin onkin mua opettanut. Nyt en ole enää pitkään aikaan pyytänyt tunteja, kun Nellylläkin oli kaikkea.. Tai varmaan on edelleen, kun siitä on tullut vähän outo. Näin yksi päivä miten se löi Helloa kesken ratsastuksen, ja mun mielestä sellainen on kyllä aika outoa. En mä ainakaan haluaisi että mun opettaja käyttäytyisi niin. Noa varmaan voisi, mutta olisi hyvä jos sen hevonen olisi samalla laitumella, niin siitä ei olisi sitten liikaa vaivaa kenellekään. Fifi onneksi pysyy paikallaan kun sitä suihkuttaa ötökkämyrkyllä, ainakin jos se saa samalla porkkanaa. Kyllä joku varmasti ehtii, kunhan vaan kysyn. Onneksi me ei olla kun viikko vaan.

Fifi ja Jossu ovaalilla treenaamassa tölttiä alkuvuodesta

Seikkailunhaluinen

Onneksi tulee talvi.

Fifin kanssa kesät ei ole ollenkaan helppoja. Tämä mennyt kesä varsinkin oli ihan tosi haastava. Tai ensin tuntui että se meni ihan hyvin, kun alkoi loimittamaan tarpeeksi ajoissa, piti Fifin lyhyessä karvassa ja pesi sitä ahkerasti joka toinen päivä. Musta on tullut aika hyvä klippaamaan nyt kun sitä on pitänyt tehdä niin paljon, enää ei jää epätasaisia kohtia joissa karvat on pidempiä kuin muualla. Kainalotkin saan Fifiltä hyvin ajeltua, vaikka ennen ne oli vähän hankalat. Kun siellä on kuitenkin aika paljon löysää ihoa.
Sitten kun me käytiin äidin ja isän kanssa mökillä, niin selvisi että Fifi ei pärjää viikkoa ilman että sitä pesee. Olihan sillä ihottumaloimi päällä, mutta se taisikin sitten olla just se huono juttu. Fifi kun asuu pihatossa niin sillä tarvii siellä olla ihottumaloimi sitten kokoajan päällä, kun ötököitä on eri tavalla kun tallissa. Olisikin helpompaa jos Fifi asuisi tallissa, mutta se ei viihdy siellä yhtään niin hyvin kuin pihatossa. Tallissahan se karkaili ja tuhosi karsinan seinät ja kaikkea. Kuumalla säällä loimi tietysti alkoi hiostamaan ja hiertämään, ja Fifin iho taitaa muutenkin olla aika herkkä menemään rikki. Kun me tultiin mökiltä takaisin niin mua odotti tosi nuutunut ja loimen alla arpinen poni. Eetu oli aika pahoillaan siitä, kun ei ollut huomannut mitään. Eikä se ole ihmekään, oli niin kuuma että kaikki hevoset olivat ihan nuutuneita eikä loimen läpi sellaisia haavaumia nähnytkään, ja kun mä itse olin kumminkin ohjeistanut että loimi päällä kokoajan.

Siksi varmaan tuntui että kesä jatkui ihan ikuisuuden. Oli tosi kurjaa katsella kun Fifi vaan kihnutti itseään joka paikkaan ja sen oli muutenkin hankala olla. Eikä se kuumuus tosiaan auttanut asiaa, ja ötököitäkin oli ihan hirveästi. Kesä olikin Fifin osalta sitten tosi kevyt, me käytiin kyllä välillä maastoilemassa sitten iltaisin mutta ei oikeastaan muuta. Kaikki keskittyminen meni vaan siitä kaikesta selviämiseen.

Sitten kun pahin ötökkäkausi alkoi olla ohi, niin sitten tuli tietysti polttiaiset. Ne vasta pahoja olikin, ja kun niitäkin oli niin pitkään! Mulla oikeasti alkoi loppua jo usko siihen että Fifi selviää, kun niin vimmatusti se jaloillaan mahan allensa potki ja rikki hangatulla hännällään huiski, vaikka sillä olikin loimi päällä. Pesin sitä ihan kokoajan, tai siltä se musta tuntui. Ja rasvasin sen haavoja, joita oli korvien sisäpintoja ja harjamartoa myöden. Yli puolet sen harjasta onkin kadonnut sen hankaamisen takia. Mun piti ottaa ihan yhteyttä eläinlääkäriinkin siitä, ja sain Fifille kortisonivoiteen mitä sitten niihin haavaumiin levittää.

Olihan meillä hyviäkin päiviä kun me päästiin tekemään ihan oikeasti juttuja. Jossun avulla meille on viimein auennut Fifin kanssa tosi hyvä, tasapainoinen töltti. Se tuntuu ihan mielettömältä selästä, kun sen liike on niin pehmeä ja tasainen. Siinä puhtaassa töltissä Fifi hakeutuu myös tosi hyvin itse tuntumalle ja pysyy siinä, kunhan itse muistan pysyä sen lähellä. Tiivis, muttei raskas istunta, jalat lähellä muttei purista, jäntevä keskivartalo. Näitä juttuja Jossu on hokenut vaikka kuinka paljon ja nyt musta alkaa tuntumaan oikeasti siltä että ratsastan, enkä vaan istu kyydissä tekemässä virheitä. Se on tosi hienoa, vaikka kyllä musta edelleen kivointa on Fifin kanssa kuitenkin käydä maastossa laukkaamassa ilman satulaa.

Nyt kun on alkanut olla viileämpää tuntuu että viimeinkin elämä tallilla taas helpottuu. Fifi saa olla ilman loimea vielä, kun ei ole kumminkaan niin kylmä että se takkia tarvitsisi vaikka se onkin klipattu jokunen tovi sitten. Ihottumaloimi – tai siis ne kaikki kolme, kun niitä piti ostaa useampi että voi vaihtaa kun yksi menee pesuun – on viety talvivarastoon ja mä niin toivon, että ne pysyykin siellä. Mutta tuskin polttiaiset enää takaisin tulee, ne kun asuu ruohossa ja tässä on kumminkin ollut pari pakkasyötä…

Kaapo odotti meitä kärsivällisenä mutta valppaana tallin käytävällä. Se oli makuullaan mutta katseli pää ylhäällä miten laitoin Fifille satulaa selkään. Poni seisoi käytävällä, riimunnaru kaulan yli heitettynä ja korvat rennosti ympäriltä kuuluvia ääniä seuraillen. Mun ei enää tarvinnut sitoa sitä kiinni, koska Fifi tiesi että se saisi porkkanan kun se seisoisi paikallaan. Harjaus, porkkana. Satula, porkkana. Suitset, porkkana. Selkään, porkkana.
Paitsi jos lähellä oli heiniä näkyvillä, niin sitten Fifi saattoi kyllä lähteä hiippaillen niiden luokse, mutta ei sillä kertaa ainakaan. Ulkona alkoi tulla jo hämärää kun mä vasta vedin kypärän päähän, mutta ei se haitannut. Mulla oli heijastinliivi ja otsalamppu. Kaapollakin oli oma heijastinliivi ja punaisena vilkkuva led kaulapanta, sekä Fifillä tietysti kanssa oli heijastimia oikeastaan vähän joka paikassa. Jalustimissa, suitsissa, putseissa ja ratsastusloimessa.

”Meettekö maastoon?” Sonja kysyi. Se tuli juuri satulahuoneesta kun talutin Fifiä ulos.
”Joo. Mennään vähän tölttäämään ja laukkaamaan niin saadaan lavat auki”, vastasin nyökytellen.
”Sepä kiva. Tulisin muuten mukaan mutta meillä on Mortin kanssa just kunnon treenit tänään.”
”Ei haittaa, mennään joku toinen kerta. Millaset treenit?”
”Vastalaukkaa ja vaihtoja ajattelin. Me kai lähdetään ensi kuussa Ranskaan kisaamaan..” Sonja sanoi, muttei kuulostanut ihan täysin varmalta. Seuraavaksi se jo kuitenkin tuntui innostuvan jostain, mutta lähes yhtä nopeasti tuli toisiin ajatuksiin.
”Onks se outoa jos kysyisin sua meidän mukaan hevosenhoitajaksi…?” Sonja kysyi vähän empivästi.
Sitä mä en osannut yhtään odottaa.
”Ai mitä? Siis niinkun groomiksi vai? Onks ne jotkut isotkin kisat?”
”Paris SIM Week, eli on ne. Ja ne kestää viikon.”
”Okei..” vilkaisin Fifiin. Kuulosti aika hurjalta ajatukselta, vaikka samaan aikaan aloin kyllä vähän innostuakin. Olisipa siistiä päästä näkemään jotkut isot kisat ihan läheltä! Ja viikko varmasti onnistuisi kouluakin ajatellen, mä oon kumminkin tehnyt jo melkein kaiken tarvittavan valmiiksi ja voisin tehdä jotain tehtäviä vaikka sielläkin.
”Ei siis mitään paineita, ei sun todellakaan ole pakko. Kunhan mietin”, Sonja naurahti hyväntuulisesti. ”Mutta Mortti on tosi fiksu, varmasti pärjäisit sen kanssa jos sitä mietit. Mä voin kyllä maksaa sen huvin, pääasia että saan sinne jonkun auttamaan.”
”Kyllä mua kiinnostaisi”, myönsin, vaikka samalla oli aika hurja ajatus että mun pitäisi sitten jossain ulkomailla isoissa kisoissa pärjätä ihan vieraan ison hevosen kanssa. ”Mut en lupaa vielä, kun mun tarvii kysyy lupa ensin ja kaikkea.”
”Tottakai. Ja teet niinkuin susta hyvältä tuntuu, enköhän mä jonkun saa mukaan. Mutta tiedät että voit tulla!” Sonja vakuutti edelleen hymyillen ennenkuin jatkoi matkaansa Mortin karsinalle.

Fifin kynityn näköinen harja heilahteli puolelta toiselle rytmikkään töltin tahdissa. Sen kaviot kopahtelivat hiekkatietä vasten puhtaassa nelitahdissa. Kuin musiikkia korville, Jossu sanoisi siitä. Kaapo juoksi meidän vierellä ja Fifi pärskähteli innoissaan mutta rentona. Sen hengityksen mukana ilmaan nousi höyryä. Synkäksi tummunut metsä tuntui ihan kaartuvan meidän ympärille, kun otsalampun valossa tie näytti jatkuvan loputtomiin.
Ei se kumminkaan jatkunut. Tiesin, koska me oltiin menty se tie miljoona kertaa siihen mennessä. Eikä se pimeä metsä pelottanut ollenkaan, koska me oltiin tutkittu se ihan varmasti siihen mennessä läpikotaisin. Pystyin luottamaan Fifiin, ja Kaapoon, että ne kyllä kertoisivat jos ei kannattaisi jatkaa pidemmälle.

Fifi kiristi tahtia. Sen korvat kääntyivät odottavaisesti mua kohti ja tiesin heti, että se tahtoisi nyt laukata. Mäkin halusin.
Otin molemmin käsin sen harjasta kevyesti kiinni, kevensin vähän omaa istuntaani laittamalla enemmän painoa jalustimille ja maiskautin kerran. Silmänräpäyksessä reagoiden Fifi pyrähti laukkaan niin, että Kaapon piti ottaa meidät uudelleen kiinni. Vesi nousi silmiin kun katsoin pitkälle eteenpäin ja löysäsin ohjaa, joka sai Fifin kiihdyttämään vieläkin nopeampaan vauhtiin. Pysyin kevyessä istunnassa ja varmistin että Kaapo oli vielä tallessa – oli se, ihan vaan askeleen perässä.

Kun me käveltiin takaisin tallia kohti mä en voinut kun hymyillä. Juuri ne sellaiset hetket oli niitä parhaita. Fifi oli selvästi tyytyväinen ja Kaapokin tassutteli yhtä iloisen näköisenä eteenpäin kuin aina ennenkin. Mun kaksi parasta ystävää. Kumarruin nojaamaan Fifin kaulaa vasten ja halasin sitä lujasti. En kyllä koskaan vaihtaisi sitä mihinkään, ihan sama mitä kävisi. Kyllä me ensi kesästäkin jotenkin selvittäisiin.

Tallin valojen näkyessä kauempana mieleeni palasi se mistä Sonja oli puhunut. Ehkä mulla oli vielä jotenkin adrenaliini laukkaamisen jälkeen korkealla, koska musta oikeasti tuntui ihan hyvältä ajatukselta lähteä viikoksi Ranskaan groomiksi. Se olisi takuulla tosi hieno kokemus, päästä näkemään taitavia ratsastajia ja hienoja hevosia isoissa kisoissa. Jos Sonja oikeasti ottaisi mut mukaansa, ja äiti ja isä antaisi luvan, niin kyllä mä voisin sinne lähteä.

Fifille uusi ystävä?
Tapahtui ennen Ean ja Gaesin saapumista tallille

Fifi odotti käytävällä Jussin tallin puolella. Se oli varmuuden vuoksi molemmin puolin kiinni, mutta seisoi silti ihan rauhassa. Aikaisemminhan se ei olisi ollenkaan malttanut, vaan seilasi pyllynsä kanssa puolelta toiselle käytävällä ja yritti maistella naruja. Nyt se oikeastaan näytti jopa vähän nuokkuvan, sillä tavalla sen alahuuli lörpötti pitkänä ja pää painui hitaasti aina vaan alemmas.

Eilen meillä oli ollut taas Jossun valmennus sen tallilla. Fifi oli tosi hyvä! Me tehtiin paljon avotaivutuksia käynnissä ja töltissä, joka auttoi hirveästi laukannostoissa. Riitti että siirsi vähän sisäistuinluuta eteen ja maiskautti. Vielä ne nostot tulee usein enemmän vaan eteen kun ylös, mutta ei se mitään. Kyllä nekin siitä. Jossu on nyt sitä mieltä, että meidän pitäisi oikeasti mennä kisoihin. Sen mielestä Fifi on kehittynyt niin paljon, ja mä kanssa, että olisi hyvä käydä hakemassa tuomareilta kommentteja. Mä en oikein osannut sanoa siihen mitään, varsinkin kun Jossu kertoi että Seinäjoella olisi kahden viikon päästä harjoituskisat joihin se on itsekin menossa ja Fifi pääsisi samalla kyydillä. Lupasin kuitenkin lopulta miettiä asiaa, koska en ihan tiedä uskallanko vielä mennä mihinkään kisoihin.

Olin hakemassa Fifin varusteita kun näin Aamun Polinan karsinalla. Me oltiin nähty jo muutamaan kertaan ja vähän juteltu, muttei mitenkään paljoa. Ensin meinasin vaan mennä moikaten ohi, mutta musta tuntui että Aamulla oli ehkä joku vähän vialla. Tai se näytti ainakin tosi huolestuneelta.
”Moi.”
Aamu vilkaisi muhun olkansa ylitse ja siirtyi seisomaan karsinan ovelle sivuttain, ehkä siksi ettei joutuisi puhumaan selkä mua kohti.
”Moi”, se vastasi.
”Onks Polinalla kaikki okei?” kysyin ja katselin karsinassa seisovaa tammaa. Se näytti kyllä ihan terveeltä.
”Joo, on sillä. Ainakin siis tavallaan.”
”Okei..?”
”Mä vaan mietin onko sen jalat vähän kipeet, kun sillä on niitä kaikkia nivel juttuja. Ei muuta.” Aamu hymyili ja kuulostikin aika huolettomalta.
”Niin joo..” Oli niistä Polinan vaivoista tainnut olla puhetta, ainakin siitä että sillä on ollut kaviokuume. ”No jos yhtään lohduttaa niin mäkin mietin tosi usein onks Fifi kipee. Sillä siis ei oo vikaa nivelissä, mut kaikkee muuta. Tai ei nyt kaikkee mut kesällä ihottumaa ja sellasta.. Nyt ei onneks oo mitään.”
”Mm. Tosi ärsyttävää, oikeesti, kun ei tiiä onks ne kipeitä vai ei. Osaispa eläimet puhua niin olis paljon helpompaa”, Aamu puuskahti vähän naurahtaen. Mäkin hymyilin.
”No jep. Me ollaan menossa Fifin kanssa menossa maastoon, haluuttekste tulla mukaan?”
”Mä en taida ehtiä, kun mun kyyti tulee tunnin päästä.”
”Mun isä tulee kans hakeen, niin me voidaan viedä sut kotiin?”

Polina pysyi hyvin Fifin vauhdissa, vaikka se olikin tosi reipas. Vaikka nyt oli taas muutama aste lämmintä ja märkää kun vettä tuli vähän väliä, niin muutaman päivän verran ehti olla ihan pakkasta ja kuuraakin. Fifi tuntuu aina heräävän uudelleen eloon talven tullessa, enkä kyllä ihmettele. Kesät on sille niin vaikeita.
”Minkä ikäinen se on?” kysyin Aamulta ihan uteliaisuudesta.
”Kuusitoista. Semmonen vanhus”, Aamu vastasi ja taputti kevyesti Polinan kaulaa toisella kädellään.
”Eihän kuusitoista vielä niin kauheen vanha oo?”
”Nii, eikai silleen, mut Polina on tehnyt aika paljon kaikkee. Siitä piti eka tulla ravuri ja sit se on ollut vaellustallilla ja ratsastuskoulussa. Ja onhan se vähän eri issikoilla, eikö ookkin?”
”No joo, on se kai. Tai kyllä ne elää aika vanhoiksi.”
”Kuulitko sä jo, että tallille on kai tulossa toinenkin issikka?”

Vilkaisin Aamuun olkani yli.
”Ai? En, mut onpa kiva!”
”En mä siis tiiä varmaksi, kunhan kuulin ohimennen kun muut puhu”, Aamu huomautti, varmaan varmuuden vuoksi etten mä innostuisi vielä liikaa. Vähän kyllä ehdin jo innostua koko ajatuksesta, koska Fifi ihan varmasti tykkäisi toisesta issikasta. Jossu aina sanoo, että issikka kaipaa toista issikkaa, ja kyllähän se käy ihan järkeen. Ne kumminkin elää islannissakin isoissa laumoissa, parhaimmillaan siellä on ihan satapäinen lauma.
”Okei. Ois hauskaa, Fifi saisi sitten ihan oman kaverin. Ainakin toivottavasti, jos ne toisistaan tykkää. No mut, haluisiksä vaikka ravata?”
”Joo haluun! Menkää te edellä, kun tunnette reitit paremmin.”

Se toinen issikka

Talliin oli tosiaan tullut toinen issikka, niinkuin Aamu oli epäillyt. Mä olin ihan hurjan iloinen siitä, koska tiesin ihan varmaksi että Fifikin olisi.

Pääsin näkemään sen, sekä sen omistajan, silloin kun ne muuttivat meidän talliin. Sen issikan omisti jotenkin tosi tutun näköinen tyttö, mutta en millään keksinyt että mistä. Nimen sain kuitenkin selville. Ea. Se oli aika erikoinen nimi. Siis hieno, mutta tosi erilainen. Se vaikutti ihan kivaltakin, joka oli tosi hyvä juttu. Voisin lähteä sille näyttämään maastoja ja kaikkea sitten kunhan se ja sen hevonen kunnolla kotiutuu.

Se toinen issikka oli kai tamma, ja silläkin oli vähän erilaisempi nimi. Tai ei se niin erilainen ollut, islantilainen vaan. Jossullakin on vaikka minkä nimisiä hevosia. Se oli aika paljon vaaleampi kuin Fifi, ja sillä oli vaaleanpunainen turpa. Mietin kumminkin heti, että joku ihan varmasti vielä sekoittaa ne, ainakin jos takaapäin katsoo. Onhan ne molemmat pörröisiä talvikarvassaan ja molemmilla on vaalea harja ja häntä.

Lunta oli alkanut satamaan juuri kun lähdin ajamaan pyörällä tallia kohti. Enää ei kauaa kyllä pystyisi pyöräilemään sinne, ei ainakaan mun pyörällä. Pitää keksiä sitten jotain, kun äiti ei kuitenkaan aina jaksa heittää ja isällä on niin kiire töissä. Tai kai äiti heittää jos on pakko mutta kun mä en aina jaksaisi pyytää, kun se on niin vaikeaa..
Oli kuitenkin kivaa että tuli lunta. Tulisi nyt sen verran, ja pakkasta kanssa, että se jäisi maahan. Sitten meillä olisi Fifin kanssa hyvä pohja tulevan viikonlopun kisoissa. Mä päätin, että me lähdettäisiin sinne Seinäjoen kisoihin josta Jossu kertoi. Ihan vaan kokeilemaan, varsinkin kun ehtisin ihan hyvin käymään siellä ja silti valmistautumaan Sonjan kanssa vielä pari päivää Pariisin matkaan. Äitikin oli jopa antanut luvan lähteä sinne, vaikka ensin mä vähän epäilin. Se jopa mietti että olisi lähtenyt mukaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Ihan hyvä, koska jonkun pitäisi huolehtia Kaaposta. Se ei voisi tulla Pariisiin.

Riimu ja naru kädessä vihelsin pihaton portille päästessäni. Tiesin ettei Fifi tulisi vastaan vaikka kuinka viheltelisin, mutta ei sen tarvinnutkaan. Viheltäisin silti, niin sitten se ainakin tiesi että olin tulossa.
En ehtinyt kuitenkaan paljon porttia pidemmälle kun näin Fifin vähän kauempana.
Se seisoi nenät vastakkain Gæsin kanssa, ja siinä ne vaan nuuskuttelivat toisiaan. Niillä oli molemmilla tosi ystävälliset ilmeet, eikä kumpikaan oikein tuntunut huomaavankaan mua. Yleensä siinä vaiheessa Fifi tuli jo äkkiä tarkistamaan oliko sille porkkanaa ja ainahan mulla oli, nytkin taskussa odottamassa.

Vedin äkkiä kännykän esille. Ne oli niin söpösti siinä kaksistaan, että tahdoin ottaa siitä kuvan muistoksi. Ja voisin lähettää sen sitten Ealle kanssa, kunhan ensin saisin sen numeron.
Mulle tuli ihan sellainen olo, että Fifi ja Gæs oli molemmat tosi onnellisia siitä että niillä oli toinen issikka kaverina. Fifikin oli ennen mulle tuloaan asunut isossa issikkalaumassa, ja jotenkin arvelin että Gæs varmaan myös. Jossukin aina sanoo, että kyllä issikka tarvitsee issikan seuraa. Vaikka on se parempi että niillä on edes jotain hevosseuraa kuin ei mitään, mutta jotenkin ne kai tunnistavat omansa..

Juuri kun sain kuvan napattua Fifi viimeinkin tajusi mun tulleen paikalle. Gæs huomasi myös, niin se laittoi korviaan vähän luimuun joka sai Fifin heti väistämään sitä. Ensin Gæs tuli mun luokse, mutta sille en antanut porkkanaa vaikka se tervehtimään tulikin. Annoin sen haistella kättäni ennen kuin silitin vähän sen poskea. Sitten se kyllästyi ja lähti muualle, niin Fifi pääsi siihen.
”Moikka”, tervehdin sitä ja rapsutin ponini otsaa. ”Onko sulla tyttöystävä?” kysyin hymyillen ja ojensin Fifille porkkanan, jonka se hamusi pehmeästi suuhunsa. Sitten se pärskähti ja ravisti päätään, joka vaan nauratti mua.
”No ei sitten. Tuu, lähetään me käymään maastossa.”

Fifi ja Gæs
Ea saa halutessaan kopioida kuvan Gæsin sivuille copyja vastaan (© Jesse)

Kisajännitystä ilmassa
Tapahtui vasta matkalla Pariisiin
Anteeksi Sonja, kun en kerkeä kirjoittamaan matkasta yhtä paljon kuin se tarinallisesti ansaitsisi. Hengessä oon kyllä vähintäänkin mukana!

Vatsanpohjassa kipristeli. Jännitti ihan hirveästi. Me oltiin kuitenkin menossa Pariisiin. Siis Pariisiin! Enkä mä edes kisaisi siellä, ja silti mua jännitti! Ei käynyt kyllä yhtään kateeksi Sonjaa, jota taisi kyllä jännittää myös. Ainakin sillä tavalla se oli normaalia vakavampi ja ehkä vähän kalpeampikin. Mutta ehkä se helpottaisi sitten kun me päästään perille.

“Ainiin”, Sonja rikkoi hiljaisuuden ihan yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan mua. “Tekin olitte Fifin kanssa kisaamassa silloin viime viikonloppuna, eikö vaan?”
Sonja hymyili vähän ja kuulosti oikeasti kiinnostuneelta.
“Joo”, vastasin myös hymyillen. En ollut ehtinyt koko kisoista sanoa yhtään mitään kun kaikki keskittyminen meni siihen Pariisin matkaan. Oli tarvinnut pakata kotona ja tallilla, ja harjoitella Mortin kanssa taluttamista ja letittämistä miljoona kertaa, että se varmasti sujuisi. Tai ei Mortin ehkä tarvinnut mitään taluttamista opetella, kyllä se osasi tulla mukana, mutta mä halusin olla ihan satavarma että sen kanssa ei kävisi mitään vahinkoa. Olisi ihan kamalaa mennä Pariisiin asti ja sitten aiheuttaa vaikka joku vaaratilanne. Sonja ei enää ikinä ottaisi mua mukaan yhtään mihinkään.

“No, miten teillä meni?”
“Noo.. Ihan kivasti. Mua kyllä jännitti ihan sikana, joka tuntuu nyt tosi oudolta sanoo kun me ollaan kumminkin menossa tosi paljon isompiin kisoihin…”
“Saahan sitä jännittää silti!” Sonja naurahti lohduttavasti. Ehkä se puhui vähän myös itselleen.
“No joo… Ei me kyllä sijoituttu. Me oltiin seitsemänsiä.”
“Montako kisaajaa siellä oli yhteensä?”
“Kolmetoista.”
“Hyvin teillä sitten selvästi meni. Mitä te sitten niinkuin teitte, miten tuollaiset issikka kisat oikein toimii?” Sonja jatkoi edelleen uteliaan kuuloisena.
Tavallaan oli aika hyvä että Sonja keksi jotain puhuttavaa, niin sitten mua ei ehtinyt jännittää, enkä ehtinyt ajatella oliko mulla varmasti tarpeeksi monta sukkaparia mukana. Ehkä ehtisin ostamaan sukat jos niitä tarvitsisin.

“Me mentiin T8 luokka, jossa on siis radalla samaan aikaan ainakin kaks ratsukkoo. Ja siinä sitten esitetään ohjelma kuuluttajan ohjeiden mukaan, jossa on vaan tölttiä molempiin suuntiin. Eli oikeesti se helpoin luokka mitä on, kun töltin temmonkin saa valita ite.”

Sonja nyökytteli.

“Niin me mentiin Fifin kanssa sit vaan kierrokset tölttiä molempiin suuntiin. Oltaisiin varmaan saatu paremmat pisteet jos mua ei olisi jännittänyt niin paljoa, niin välillä tuli vähän tahtirikkoa kun Fifikin jännittyi. Mut ei se mitään, kun ne oli meidän ekat kisat ja kaikkea. Se oli ihan kivaa kyllä.”
“Hyvä että jäi sellainen olo, kisaamisen on kuitenkin tarkoitus olla hauskaakin. Tai ainakin sen kannattaisi olla”, Sonja naurahti.
“Joo.. Jännittääkö sua yhtään?”
“Ai jännittääkö?” Sonja hymähti. “Joo, jonkin verran.”
“Ei se mitään, varmaan kaikkia jännittää ees vähän. Hyvin teillä kuitenkin varmasti menee, kun te ootte harjoitelleet niin paljon ja kaikkea.”
“Toivotaan niin! Ja ainakin kokemusta rikkaampi sitten.”
“Jep. Haluatko muuten nähdä kuvan jonka mun isä otti sieltä kisoista musta ja Fifistä?”
“Tottakai!”

Vanha kuva jota häikäilemättä käytän uudelleen, hähäh

Fifin (kamala) kesäloma, osa 1

Meillä on Fifin kanssa nyt taas vähän vaikeaa. Tai, ei oikeastaan edes vähän vaikeaa, vaan ihan tosi vaikeaa.

Joka kesähän Fifin kanssa on ollut enemmän tai vähemmän haastava, mutta jotenkin sitä on ollut helpompi kai tavallaan sulkea silmät – tai en tiedä, ei ehkä edes sulkea silmät, mutta olla sillä tavalla todella tiedostamatta sitä. Tai joo, kyllähän mä olen sen tiedostanut, mähän Fifiä olen käynyt pesemässä kaiken maailman super shampooilla, laittanut erilaisia rasvoja ja seerumeita, suihkuttanut miljoonaa erilaista ötökkämyrkkyä ja loimittanut ja vaikka mitä muuta.

Huohh.

Silti. Aina on ollut sellainen olo että ei kai se tilanne nyt oikeasti ihan niiiiin paha ole sitten kumminkaan, kun mähän siellä tallilla olen käynyt Fifin oloa juurikin helpottamassa. Sitten matkalla kotiin on jo ollut helpompi olo, sellainen luottavainen ja huojentunut. Kyllä se siitä sitten, kun ne aineet taas puree.

No. Nyt ei enää tunnu siltä.

Fifi on ollut nyt melkein viikon meillä mökillä mukana. Kysyin Eetulta olisiko se ok, että Fifi lomailisi hetken täällä meillä. Tai siis meidän mökillä, tai siis meidän mökin naapurin pellolla, jossa on vanha katos kaiketi lampaita tai ihan hevosia varten. Meidän pelto tai katos se ei siis ole, mutta siinä on ihan langat ja kunnon tolpat, ja ihan naapurissa on muita hevosia jotka Fifi näkee. Koskemaan se ei pääse, mutta näköyhteys on kuitenkin. Kun viime kesänä mä siitä jo haaveilin, että olisipa ihana ottaa Fifi kesällä mökille mukaan, kun siellä on niin paljon metsää ja järvikin ihan lähellä ja kaikkea. Voisi sitten ratsastaa vaikka yöllä, kun ei ole niin kuuma. Ja kun me ollaan mökillä kuitenkin taas useampi viikko. Sitten kun mekin täältä lähdetään niin Fifikin pääsee kyllä takaisin kotiin Hopiavuoreen.

Tavallaan en välttämättä olisi Fifiä sitten kumminkaan ottanut mukaan, mutta kun viime kesänäkin hävetti koko ajan pyytää muita auttamaan sen kanssa. Juurikin niiden loimien ja huppujen ja ötökkämyrkkyjen ja rasvojen kanssa. Mökiltä on sen verran matkaa polkea pyörällä, että joka päivä en sitä millään jaksaisi tehdä. Teen, ja teinkin, jos on ihan pakko, mutta nyt ajattelin että helpompaa olisi hoitaa Fifiä kun se on täällä meillä vaan. Vaikka harmittaa ettei sillä ole kaveria, varsinkin kun se ensin niin kovasti huuteli muiden perään kun se tänne tuli, mutta nyt se jo laiduntaa ihan sujuvasti.

Silti.

Toiveet kisakesästä ei ihan toteutuneet, taaskaan. Käytiin me ihan parissa pienessä kisassa, ja meillä meni itse asiassa aika hyvinkin, mutta jo aikaisin keväällä Fifi alkoi taas oireilla. Sen karvasta tuli ihan kiilloton ja se pudotti talvikarvaa epämääräisinä tuppoina sieltä täältä, eikä ollenkaan sillä lailla tasaisesti kaikkialta kuten muut hevoset. Se hankasi jatkuvasti hännän tyveä tai harjaa tai otsaa johonkin, mihin ikinä pystyikään, ja koitti purra mahan alle ja ryntäistä sen minkä yltti. Ja vaikka mä heti ryhdyin sitä loimittamaan ja pesemään kun huomasin ne ihan ensimmäisetkin oireet, niin tuntuu ettei siitä ole mitään hyötyä. Oikeasti, Fifi näyttää aika kamalalta. Ihan koinsyömältä. Tai muuten vaan kapiselta.

Allergialääkettäkin mä olen sille jo monta kuukautta antanut, tarkalleen kolme kohta, mutta ei siitäkään taida olla mitään iloa. Tai ehkä se on vähän auttanut pahimpaan, mutta siinäpä se. Eläinlääkärikin on käynyt taas monta kertaa. Joo joo, on kesäihottumaa ja allergiaa, ja kaiketi jotain yliherkkyyttä jollekin mille lie. Kaikkea vaivaa on, mutta miksei yhtään keinoa millä niitä parantaa, tai edes lievittää?

Makasin selälläni pitkässä ruohikossa kädet sivuille levitettynä ja pidin silmiä kiinni. Aurinko porotti melkein pilvettömältä taivaalta ja ohi lenteli surisevia ötököitä jatkuvasti. Hiton ötökät. Oikeasti, jos niitä ei olisi niin kaikki olisi varmasti paljon paremmin. Vihaan niitä niin paljon. On kamalaa katsella kun omalla ponilla on kurjaa eikä sitä voi mitenkään auttaa.

Sillä lailla aurinkokin oli kuuma, vaikka tähän mennessä oli ollut aika maltilliset lämpötilat, että iholle nousi hiki ilman että tarvitsi tehdä mitään. Mietin, miltä Fifistä mahtoi tuntui ihottumaloimen alla. Vaikka se oli klipattu, senkin täytyi olla kuumissaan. Välillä lämmin tuuli koitti puhaltaa, mutta tuntui kuin sen voimat olisivat loppuneet kesken kaiken – se vain lopetti yrittämisen ja kuihtui pois.

Kuulin pehmeitä askeleita lähistöltä. Hetkeksi ne pysähtyivät, kunnes pian jatkuivat taas. Seuraavaksi jotain pehmeää ja vähän karvaista painui sormiani vasten. Raotin toista silmääni ja kurkkasin sitä jotain. Fifi oli tepastellut ihan vierelleni ja nyhti parhaillaan pitkää ruohoa, vaalea häntä lähes tauotta hutkien molemmin puolin ja välillä mahan allekin.

Kurkkuun nousi hetkeksi pala, mutta se oli onneksi helppo niellä pois.

Me mentäisiin taas päivä kerrallaan, ihan niin kuin viime kesänäkin ja sitä edellisenä. Ei haittaa vaikka me ei kisattaisikaan, ei se ole niin tärkeää. Ehkä pahin olisi nyt sitten ohi, kun alkukesästä ötökäthän on aina ärhäkämpiä.

Mutta… Jos ei, niin sitten… Ei tunnu kovin reilulta vaatia Fifiltä kestämään kesästä toiseen, aina vaan, kun mikään ei tunnu sitä auttavan.

“Lähdetäänkö järvelle?” kysyin ja könysin istumaan. “Mennään uimaan.”

Fifi ravisti päätään ja pärskähti niin että räkää lensi. Sitten se kuitenkin nosti päätään ja katsoi mua – tai ainakin luulen niin, ei sen silmiä oikein nähnyt sieltä hupun mustan verkon takaa – ja näytti odottavan että nousisin. Ainakin vedessä se olisi hetken aikaa vapaa ötököistä ja saisi olla ihan ilman loimeakin.

Fifin (kamala) kesäloma, osa 2

Oikean korvan lähellä inisi hyttynen. Huitaisin sen pois, varmaan jo viidennen kerran. Olikohan se sama hyttynen? Ei varmaan, niitä parveili meidän ympärillä tusinoittain. Ei tehnyt ollenkaan mieli avata suuta ja hengittää sisään, koska sitten olisi ollut vaan keuhkot takuulla täynnä hyttysiä.

Fifi lompsotteli eteenpäin päätään välillä ravistellen. Sen päällä oleva kiiltäväpintainen loimi kahisi jokaisen askeleen tahdissa ja mun shortsien alla. Ei sitä olisi Fifiksi edes tunnistanut, jos ei olisi jo valmiiksi tiennyt. Loimi peitti sen kokonaan, ihan sinne niskaan korvien taakse asti, ja heti siitä alkoi päähuppu. Vain turpa oli näkyvissä, ja jalat kanssa, mutta sekin oli selvästi liikaa koska ei me päästy varmaan viittäkään askelta ilman että Fifin piti vähintäänkin heilauttaa päätään, potkaista jalalla mahan alle ja pysähtyä hankaamaan nenäänsä jalkaansa vasten. Tavallaan olin tyytyväinenkin siitä, ettei Fifistä näkynyt sinne selkään mitään, muutamaa vaaleaa jouhitupsua lukuunottamatta jotka pilkottivat hupun reunan alta. Mun oloni olisi varmaan ollut vieläkin kurjempi jos olisin nähnyt ne kaikki kaljut laikut Fifin harjamarrossa, jotka se on itselleen hangannut.

Ensin Fifi ei halunnut ollenkaan lähteä mihinkään. Kai se on nyt todennut, että se pelto on paras paikka olla, koska siinä on sentään näköyhteys naapuriin. Siellä on kuitenkin kaksi hevosta kanssa. Yleensähän Fifi kotona lähtee maastoon ihan hyvin, mutta nyt mun piti sitä patistaa aika kovastikin että se suostui kääntyilemisen ja peruuttelemisen sijaan lähtemään eteenpäin. Siitä kyllä huomasi, ettei se siltikään tehnyt sitä mielellään, mutta mun oli ihan pakko päästä jonnekin tyhjentämään päätä. Kaapo kulki meidän perässä, välillä ihan siinä rinnalla hölkäten mutta useimmiten muutaman metrin päässä ojista sammakoita haistellen. Oli huono omatunto siitä, että olin Fifin ottanut mukaan. Olisi vaan pitänyt sen antaa olla kotona pihatossa. Mutta mä niin luulin että meillä olisi ihanaa siellä, kun voitaisiin viettää aikaa kaksin ja maastoilla ja kaikkea. Mutta ei se kyllä ihan ihanaa ollut. Fifi oli selvästi apea ja varmaan väsynyt. Sen ötököiden häätämisen täytyi olla tosi raskasta kun sitä tekee vuorokauden ympäri. Sentään mä nyt sain pestyä sen helposti joka päivä, välillä kaksikin kertaa päivässä, mutta silti. Ensi kesänä en sitä kyllä ota mukaan, enkä tänäkään kesänä uudelleen.

Jos..

Pureksin hampaita yhteen. Jos Fifille tulee enää seuraavaa kesää. Niin, niin kamala ajatus kuin se olikin, olin mä sitä alkanut miettimään. Oliko se oikeasti reilua Fifiä kohtaan, kun sillä oli niin vaikeaa? Kipeäkin se taisi jotenkin olla, kai niitä kaikkia hankaumia ja haavaumia kivisti väkisinkin. Kyllä mä olin alkanut miettimään, että olisiko sille parempi päästä pois. Siis sillä lailla kokonaan. Eläinlääkärikin oli epäillyt, että tuskin sen ihottuma ainakaan helpottaa, ellei se pääsisi jonnekin missä ei olisi ollenkaan ötököitä. Eikä sellaista paikkaa Suomessa ole, kun täällä on ötököitä ihan joka paikassa. Ja Islantiin Fifi ei saa mennä. Eikä se ole siellä syntynytkään, niin eihän varmaan edes puhuisi niiden hevosten kanssa samaa kieltä.

Puristin pohkeillani Fifin kylkiä. Kotona se olisi heti hypähtänyt hytkyvään tölttiin, kauhonut ensin pari askelta etujaloista rullaten ja ravitahtisena, kunnes se löysi tasapainonsa ja töltti puhdistui pehmeäksi ja kauniiksi. Nyt se vain vähän kiristi vauhtia ja käänsi päätään, vähän niinkuin katsoen mua olkansa ylitse.
”Mennään vaan”, koitin kuulostaa pirteältä ja kannustavalta, mutta en tainnut ihan onnistua siinä. Olo ei ainakaan ollut sellainen. Maiskautin, ja vastahakoisesti Fifi lähti töltille. Hitaalle sellaiselle, ja ehkä vähän passitahtiselle, mutta ihan sama. Kunhan nyt mentiin vaan, jos ei muuten niin hyttysiä karkuun.

Hyvän matkaa me mentiin. Fifikin tuntui hetken kuluttua vähän piristyvän ja sen askel reipastui. Pitelin ohjista kiinni, mutta ne roikkuivat aika löysänä Fifin kaulaa vasten. Olin irrottanut ne sen suitsista ja laittanut Fifin päässä olevaan riimuun kiinni, kun en jaksanut laittaa varusteita. Ja me oltiin ennenkin Fifin kanssa maastoiltu niin usein niin uskalsin ihan hyvin mennäkin sen kanssa sillä lailla.
Kun lopulta naapurin pellon reuna tuli vastaan, hidastin äänellä Fifin käyntiin. Se veti päänsä ihan alas ja pärski monta kertaa kävellessään. Sitten sekin alkoi katselemaan sinne pellolle, jossa ne naapurin hevoset laidunsivat. Pieni tumma poni ja kirjava, vähän isompi mutta siro hevonen siellä asustivat, muuta en niistä tiennyt. Kauempana se kirjava olikin, pää laskettuna pitkään ruohikkoon. Fifi hirnui sille kimeästi, ihan tunsin miten sen kyljet tutisivat. Kirjava nosti päänsä terävästi ylös ja hirnui takaisin – sillä oli aika kummallinen ääni, tosi sellainen matala ja rosoinen eikä yhtään samanlainen kuin vaikka Fifin, mutta se ei tullut lähemmäs. Fifikään ei enää sitten hirnunut, vaan jatkoi vain matkaa. Kai se tarkisti, että olehan sinä oikeasti ja varmasti siinä. Sen taisi olla ikävä Gæsia ja muita sen kavereita.

Kumarruin silittämään sen kaulaa.
”Ylihuomenna mennään takaisin kotiin”, lupasin sille. ”Ja sitten sun ei tarvii enää tulla tänne. Tai muutenkaan mennä minnekään. Mä en ihan ajatellut loppuun, anteeksi.”

Fifi ei tuumannut mitään, parkkeerasi itsensä vain oman peltonsa eteen selvästi sen oloisena, että sinne olisi nyt seuraavaksi päästävä. Laskeuduin alas selästä ja avasin Fifille portin, josta se asteli sisään ilman riimua. Hetkeksi se vielä kääntyi ja pysähtyi, ja ojensin sille taskusta puolikkaan porkkanan. Pehmeästi Fifi hamusi sen suuhunsa, ennenkuin se sitten lähti kesälaitumensa aidan vierelle syömään, siihen joka oli kaikista lähimpänä naapureita.

Fifin (kamala) kesäloma, osa 3
Ja ihanaa olla taas kotona

Oli ihanaa vihdoinkin päästä takaisin Hopiavuoreen. Jo ennenkuin Fifi oli päässyt kokonaan ulos trailerista se hörisi ja hörisi, niin että olisi voinut kuvitella tallin pihalle saapuvan jonkun orin. Mutta ei, Fifi se vaan, käärittynä loimeensa ja mä narun päässä hölkäten sen kanssa pihattoa kohti.

Voi että, kun sen oli ollut ikävä sen kavereita. Gæs ja Fanni olivat ensimmäisenä portilla sitä vastassa, ja onneksi kaikki olivat sen verran maltillisia että mä ehdin ottamaan Fifiltä riimun pois ennenkuin ne sitten jo ampaisi yhdessä peremmälle pihattotarhaan, jossa ne ravailivat hetken sinne tänne ja lopulta jäivät nuuhkimaan innokkaasti toisiaan. Tai siis siihen asti, kunnes Gæs päästi tammamaisen kiljaisun ja polkaisi etujallaan, joka sai Fifin pyörähtämään ympäri ja taas kaikki ravasivat.

Eetun kun näkisin niin kyllä sanoisin etten veisi Fifiä enää mihinkään, se on ihan varma. Koko ajatus tuntui nyt ihan tyhmältä, mutta ehkä Fifi ei kantaisi siitä kaunaa tai mitään.
Hetken vaan katselin kun hepat tervehtivät toisiaan, mutta pian mä sitten lähdin kantamaan Fifin tavaroita autosta talliin niiden omille paikoille.

Tallissa oli kaikista oudointa nähdä Mortin karsina tyhjänä. Sen nimi oli vielä karsinan ovessa, mutta ei sen tavaroitakaan enää siellä ollut. Sonja oli lähtenyt sen kanssa sillä välin kun mä olin äidin ja isän kanssa mökillä. Onneksi mä kuitenkin tiesin siitä etukäteen, koska muuten olisi harmittanut tosi paljon jos en olisi ehtinyt sanoa heippa. Sonjalle ja Mortille kanssa. Me kyllä luvattiin välillä viestitellä, ainakin Sonja sanoi että haluaa kovasti kuulla mitä kaikkea me Fifin kanssa tehdään. Ja mäkin sanoin että haluan tietää missä kaikkialla ne Mortin kanssa käy vielä kilpailemassa ja kaikkea. En mä tiedä onko se kilpaileminen se pääasia mistä mä eniten haluan kuulla, mutta se tuntui aika luonnolliselta asialta sanoa. Kun Sonja on kumminkin tosi kiva ja mun tulee vähän ikävä sitä, ja Morttikin on tosi kiva hevonen. Että harmi kun lähtivät, mutta sellaistahan se on.

”Moi.”
Eira oli tullut tallin pihalle. Se selasi kännykkää ja pureskeli purukumia, eikä huomannut mua vasta kun sanoin sille jotain.
”Ai moi”, se vastasi, mutta jatkoi melkein heti kännykkänsä näpyttelyä. ”Te tulitte takas.”
”Joo, ei meidän kauaa pitänytkään olla. Tiiätkö missä Eetu on?”
”Uimassa tai jotain”, Eira kohautti olkiaan. ”Ei silleen kiinnosta.’
”Aa, okei. No ei sitten mitään.”
”Mitä sulla olis ollut? Mäkin voin auttaa.”
”Siis ei mitään, olisin vaan sanonut että tultiin takas.”
”Aha. No se on uimas, en tiiä milloin tulee takas.”
”Joo, okei. Ei se mitään. Nähdään.”

Uiminen voisi olla ihan kivaa, mutta ainakin nyt Fifi saisi vaan olla. Illalla mä tulisin vielä käymään uudelleen ja jos saisin vaikka Ean mukaan, niin voitaisiin sitten käydä maastossa.

Illalla…

Kello oli jo melkein kymmenen, niin että oli viilentynyt kivasti mutta edelleenkin ihan valoisaa. Oli oikeasti tosi ihanaa töltätä Fifin kanssa tuttua metsätietä, Ea ja Gaes ihan siinä rinnalla. Fifikin oli heti paljon viljakkaampi kun sillä oli seuraa, se tölttäsi niin iloisesti korvat pystyssä eikä mun tarvinnut tehdä muuta kuin pitää istuinluut satulassa ja lantio elastisena. Oltiin me Aamua ja Eiraakin pyydetty mukaan, mutta Aamu ei ehtinyt ja Eira sanoi ettei sillä ole hevosta jolla lähteä. Olisi kai joku lainannut, mutta ei me sitten enempää kyselty.
”Tää on niin kivaa”, Ea hengähti, ihan kuin mun ajatukset lukeneena.
”Niin on!”

Kun me otettiin hepat käyntiin rapsutin Fifiä kaulalta oikein kovasti ja annoin sille pitkät ohjat.
”Oliko siellä mökillä kivaa?”
”No.. Ei oikeastaan. Fifi oli aika yksinäinen.”
”Ai, no voi. Harmi”, Ea kallisti päätään ja mutristi suutaan niin että toiseen poskeen tuli lommo.
”Ehkä ens kesänä Gaes vois tulla mukaan?” tyttö ehdotti ajatuksesta ihan innostuen. ”Eihän se teidän mökki nyt niiiiin kaukana oo?”
Mä vähän hölmistyin kun Ea itse sellaista ehdotti. En ajatellut että sitä kiinnostaisi semmoinen idea ollenkaan.
”En mä tiiä”, emmin. ”En aatellut enää viedä Fifiä ens kesänä sinne.”
”Ai miks ei? Jos se saisi sen tyttöystävän nyt mukaan”, Ea hymyili ja pörrötti Gaesin vaaleaa harjaa.

Hetken mä olin vaan hiljaa. En oikein tiennyt voisinko kertoa, että en ollut varma olisiko Fifiä enää ollenkaan ensi kesänä. Tavallaan mä kyllä halusin kertoa jollekin, tai olin mä Kaapolle kertonut, mutta ei se ole ihan sama. Mutta ymmärtäisikö Ea, vai pitäisikö se mua ihan kamalana kun edes ajattelin sellaisia?

”No, nii. Katotaan, ehkä se olis ihan kiva”, vastasin sitten lopulta ja sain mä hymyiltyäkin. Me käännyttiin tieltä polulle joka oli vähän kapeampi mutta siinä oli silti hyvä pohja. Jonkun sadan metrin päässä olisi oja jonka yli Fifi aina tykkäsi hypätä.
”Pitäiskö meidän ravata? Sehän kanssa ravaa maastossa paremmin, jos me mennään Fifin kanssa edellä?”
”Joo, kokeillaan vaan. Jos se pysyy ravilla”, Ea virnisti.
”No mä yritän parhaani. Me kyllä varmaan mennään laukalla se oja.” Keräsin ohjia käteen. Siinä vaiheessa Fifi oli jo ponnistanut isolle raville ja pärskähteli menemään riemuissaan. Voi vitsit, miten mun sydämessä läikähti onnellisesti kun näin ja tunsin miten hyvin mun ponini sillä hetkellä voi.
”Te laukkaatte jo!” Ean nauru kuului meidän takaa, vaikka me oltiin edetty vasta jotain viisi metriä.
”No niin tekin!” huusin takaisin kunhan ensin käännyin olkani ylitse katsomaan. Gaes oli niin söpö, kun sekin laukkasi niin tosissaan ihan Fifin kintereillä.
”Ei haittaa, anna mennä vaan täysillä!”

Kun polttiaiset tulivat takaisin

Meillä oli ollut eilen Fifin kanssa ihan mieletön maasto. Nyt oli jo niin viileää öisin, ajoittain ihan pakkasen puolella, että viimeisetkin sitkeät polttiaiset ovat vihdoin kuolemassa. Se tarkoitti tietty sitä, että me päästiin lähtemään maastoon ilman loimea tai huppua, eikä tarvinnut edes uittaa ponia missään karkoitteissa. Fifi selvästi nautti – se meni sellaista kyytiä ravia korvat tiukasti käännettyinä eteenpäin, häntä tötteröllä ja pirteästi pärskien. Vaikka hetkittäin kaviot kolisivatkin yhteen annoin ponin mennä, sillä musta oli vaan niin parasta nähdä ja tuntea se sen liikkumisen ilo ja halu. Siksi mä seisoin kevyessä istunnassa jalustimien varassa ja pidin molemmin käsin Fifin harjasta kiinni etten häiritsisi sitä vahingossakaan. Tai siis, sen harjasta mikä nyt oli jäljellä. Estetreenit Paahtiksen kanssa oli selkeästi auttaneet jo paljon mun tasapainoon ja kehonhallintaan, koska vaikka mun pohkeita alkoikin jo vähän hapottaa en silti alkanut horjahtelemaan. Jalka pysyi vakaasti paikallaan ja tunsin miten keskivartalokin toimi.

Syksyn upeat värit vilisi meidän ohitse kun Fifi painatti menemään soratien laidassa ja ilma oli viileän kostea ja raikas. Ohitimme pellon jonka toisella puolella oli lehmätila. Sen lähestymisen tiesi hajusta päätellen jo hyvissä ajoin ennen näkemistä ja kuulemistakin. Välillä ne lehmät ammuvat siellä kamalan kovaan ääneen. Aina jos ne ovat siinä tien lähellä laiduntamassa kun me tullaan siihen Fifin on ihan pakko alkaa vähän päristelemään ja heiluttelemaan häntäänsä, samalla kun se pompahtelee hauskasti paikallaan. En tiiä, ehkä se aattelee olevansa jotenkin tosi hurja ja kova. Se tekee sitä varsinkin silloin kun Gæs on mukana.

Silloin lehmiä ei näkynyt ollenkaan, koska oli niin usvaista. Vielä ei varsinaisesti ollut kunnolla hämärää, mutta selvästi hämärtyvään päin. Kun pääsimme tilan ohi ja eteen aukesi pehmeämpi hiekkatie, Fifi siirtyi laukalle ja käänsi korviaan taaksepäin. Mä uskon että se kuulosteli multa voidaanko laukata, ja mäkin kyllä halusin. Siinä me sitten mentiin, isoa ja iloista laukkaa enkä mä huomannut mitään muuta kuin sen hetken mun maailman parhaan ponin kanssa.

Ehkä juuri siksi se tuntui nyt niin kamalalta, kun katselin Fifiä tallin käytävällä. Sen ilme oli jotenkin tosi väsynyt. Tai ehkä masentunut kuvasi sitä paremmin.. Sillä tavalla se roikotti päätään ryntäiden tasolla ja lerputti korviaan vähän takanapäin. Mä kun olin nähnyt sen seisovan noin pihattorakennuksessa mä olin heti varma että sillä oli joko kaviokuume tai ähky tai molemmat. Se kuitenkin käveli perässäni talliin ihan suhteellisen normaalisti, ei ontunut tai mitään. Kaviot ei tuntuneet yhtään lämpimiltä ja mahaäänetkin kuului pelkällä korvalla kuunnellen. Mittasin mä varmuuden vuoksi lämmönkin, joka oli ehkä vähän koholla mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Vettäkin Fifi joi kun sekoitin siihen omenamehua ja suolaa.

Aika pian mä sitten hoksasin että mistä oli kyse. Fifin harjamartoa rapsutellessani tunsin miten sormiin osui jotain vähän tahmeaa ja kosteaa. Siitä mä jo arvasin että Fifi oli taas hangannut harjaansa vereslihalle asti, eli polttiaiset oli tulleet takaisin, eli Fifin kaikki energia meni niistä selviämiseen ja allergisen reaktion kanssa pärjäillen. Mä heti sekoitin Fifin omaa myslisekoitusta veteen mashin, valkosipuli- ja kehäkukkajauheen kanssa ja tiputin puuron sekaan levyllisen allergialääkettä. Jos reaktio oli yhdessä päivässä näin voimakas oli parempi antaa lääkkeet heti ja toivoa parasta.

”Onko teillä kaikki ok?” Eetu kysyi käytävälle kävellessään satulahuoneesta.
Nyökkäsin hänelle.
”Joo, on. Tai että kuolemaa ei tehdä, mutta allergiaa taas. Mä luulin että polttiaiset olis kuollut jo.”
”Täs oli pari lämmintä yötä, noon sitkeitä ne viimoset. Tulee takasi heti kun sää vähänki sallihi. Minäkää yhtähä täs huamannu.”
”Ei mahda. Mä pesen tän nyt ja otan loimen taas esille. Parempi laittaa varmuuden vuoks se vielä päälle.”

Eetu näytti vihreää valoa loimelle ja jatkoi matkaansa jonnekin tallin taakse. Käännyin takaisin ponini puoleen ja huokaisin. Kumarruin Fifin eteen ja nostin käteni rapsutellakseni sen otsaa. Fifi käänsi korviaan höröön ja ummisti hetkeksi silmänsä. Tunsin miten mun rinnassa paisui jokin, eikä se tuntunut yhtään hyvältä. Puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja sitten painoin otsani ja nenäni Fifin otsaa vasten. Vedin syvään henkeenki sen ponin tuoksua – sitä niin ihmeellisen kodikasta hevosen tuoksua, ja siihen tarttunutta kuivunutta kuraa ja ulkoilmaa. Sitten suoristin selkäni ja marssin Fifin tavaroiden luokse, josta vedin klipperin esiin.

Noin puolentunnin päästä oli valmista. Käytävällä seisoi kaikkialta muulta alaston poni paitsi jaloista. Keltaisia karvoja oli pitkin lattiaa, mutta ei se mitään. Se mikä mua harmitti nähdä oli Fifin viimeisetkin vaaleat jouhet niiden päällä. Mä olin päättänyt leikata loput sen harjasta pois niin pääsisin sen pesemään sitten ihan kunnolla. Ja se kannatti, koska se oli oikeasti ihan kamalan näköinen. Fifin harjamarrossa oli monin paikoin jo vähän paksuuntuneen näköistä ihoa ja rupea, sekä ihan uusia hankaumia jotka näytti tosi kipeiltä. Ei muutakuin niiden puhdistus antiseptisellä huuhteella, kuivaus pehmeällä pyyhkeellä ja sitten päälle kortisonivoide. Mä tein vielä niin että laitoin sitä ohuelti, niin että se kuivui tovin kuluttua ja sitten pystyin laittamaan kaiken päälle hoitavaa tervaöljyä. Sitten mä pesin Fifiä kahdella eri shampoolla ja pesuaineella, kuivasin huolellisesti ja laitoin eteerisestä öljystä tehtyä karkoitetta sen mahan alle ja hännäntyveen. Niihin kohtiin tietty vaan missä iho ei ollut rikki.

Taas mä mietin, että pitäisikö Fifi vaan ottaa pihatosta pois ja takaisin talliin. Siellä ei ollut yhtään niin paljon polttiaisia, mutta tiesin jo ettei Fifin pää millään kestäisi sitä. Se tylsistyisi välittömästi eikä se ainakaan parantaisi sen oloa. Enkä mä nyt uskonut että ne itikat olisivat nyt takaisin tulleet. Kyllä ne viimeistään sitten katoavat kun ruoho jäätyy kunnolla edes öisin. Siihen ei enää voi olla kauaa..

Kuulin jostain tallin toisesta päädystä Eiran äänen, ja se puhui tosi kovaa. Siitä tiesin että sillä oli taas joku tilanne päällä, eikä mua oikeastaan huvittanut ollenkaan sillä hetkellä kuunnella sitä. Yleensä ne olivat vain jotain valitusta Eetusta tai Hellosta, tai jotain muuta mihin mulla ei oikein ollut mitään sanottavaa. Niinpä kiskoin ihottumaloimen Fifin päälle niin nopeasti kuin mahdollista ja lähdin taluttamaan sitä takaisin ulos. Ruuna ei selvästi ollut innoissaan päälleen päätyneestä loimesta ja hupusta, mutta otti kädestäni porkkanan palan tuttuun tapaan kun otin riimun pois sen päästä. Sitten Fifi huokaisi, kääntyi ympäri ja lähti astelemaan määrätietoisesti Gæsia kohti, joka hörisi pihaton perällä jo odottavaisena. Olihan se aika söpöä, että tamma tunnisti Fifin siitä huolimatta että siitä ei näkynyt muuta kuin jalat ja häntä, kaikki muu oli vuorattu kankaaseen. Katselin hetken rakastavaisten toistensa rapsuttelua, kunnes suuntasin takaisin talliin siivoamaan jälkeni. Vaikka Fifin kanssa oli tosi ihanaa, välillä se oli myös tosi raskasta.

Tapahtui jo marraskuussa

Katselin huoneeni ikkunasta ulkona leijailevia, isoja lumihiutaleita. Katulamppu valaisi niitä ja pihoilla olevien autojen katoille oli jo kertynyt parin sentin kerros. Tarkistin rannekellostani ajan; 00:13. Isää harmittaisi jos lunta olisi vielä kun sen pitäisi lähteä viideltä töihin. Se nimittäin pohti juuri eilen pitäisikö talvirenkaat vaihtaa, ja mäkin pohdin siinä sen kanssa että tuskin vielä. On ollut niin lämmintä ja sulaa.
Nyt taisi kuitenkin olla ainakin nollassa. Pari tuntia sitten kun vein Kaapoa lenkille oli koleaa ja palellutti, mutta silloin ei vielä tuntunut siltä että voisi sataa lunta.

Vedin verhon ikkunan eteen ja kapusin sänkyyn, jossa Kaapo jo oli makuullaan. Se oli vallannut suurimman osan sängystä ja mä jouduin kaivautumaan sen alle että mahtuisin. Kaapoa ei kuitenkaan haitannut, vaan se jatkoi nukkumistaan suupieli pienesti nykien.

Seuraavan kerran havahduin kun auto käynnistyi pihassa. Tiesin, että isä oli lähdössä töihin. Kello oli vasta vähän, mutta oloni ei tuntunut yhtään uniselta, eikä oikeastaan väsyneeltäkään. Kaapolle oli varmaan tullut kuuma kun se oli siirtynyt nukkumaan lattialla olevalle karvamatolle. Koska mulla ei ollut hyvää syytä nousta vielä, päätin vain kääntää kylkeä ja kokeilla nukkumista.

…

Kello oli vain hiukan ennen seitsemää kun pyöräilin tallin pihaan. Matkalla oli ollut hämärää, lukuunottamatta muutamia satunnaisia katulamppuja sekä pyörään kiinnittämääni valoa, mutta Hopiavuoressa oli jo valoisaa. Tuvan keittiössä taisi edelleen ollakin joku vaikka en uskonut sen olevan Eetu, sillä tallissakin näytti olevan jo herätty. Lunta oli maassa enää ohuelti, ja kun sen päältä käveli se suli askeleen alla maassa olevaan sohjoon. Uskomatonta, että edelleen on ollut yli kymmenen astetta lämmintä marraskuussa.

Myös pihatolla oli rauhallista. Hepat olivat selvästi aamuheinänsä saaneet, niin leppoisasti ne nuokkuivat pihattorakennuksen ympäristössä kaikki. Fifikin oli siellä, pylly katoksen seinää vasten ja alahuuli pitkällä lörpöttäen. Ennen sen pitkä otsatukka olisi peittänyt suurimman osan päästä, mutta nyt tasaisen varmasti kaljuuntuessaan (huoh) sitä ei ollut juuri nimeksikään. Aikani katselin niiden lepohetkeä, kunnes sitten siirryin portin toiselle puolelle riimu mukanani.

Fifi jatkoi torkkujaan välittämättä siitä, että se oli joutunut tallin käytävälle. Päinvastoin, tuntui että poni suorastaan nautti siitä kun sai antaa päänsä riippua narun varassa, toista takajalkaa lepuutellen.

Eetu oli siivoamassa karsinoita. Olin tervehtinyt sitä kun tulin talliin ja vähän jutellut niitä näitä, mutta Eetun kanssa oli siksikin mukavaa olla aamuisin liikkeellä ettei se koskaan puhunut tai kysellyt liikaa. Se teki hommiaan omaan tahtiinsa ja antoi meidän Fifin kanssa keskittyä rauhassa omiin juttuihin. Tietysti sitten jos mä kysyin jotain, niinkuin vaikka että heitänkö pihattoon päiväheinät ennen lähtöäni kun kuitenkin olisin tallilla sinne asti, tai kun Eetu itse mainitsi että satulahuoneen patterin voi nyt jättää kokoajaksi päälle kun on niin märkää ja koleaa. Ei sitten varusteet mene pilalle.

Harjasin Fifiä pitkään, kun se kerrankin malttoi vaan seistä. Yleensä jossain kohtaa se aina kyllästyi ja alkoi keksimään kaikkea muuta tekemistä viihdykkeeksi. Kun olin saanut sille varusteet päälle, jolloin Fifikin oli jo selvästi piristynyt, lähdin taluttamaan sitä ulos vielä heijastinliiviä itseni päälle vetäen. Kuulin, miten Eetu vielä kysyi missä me käytäisiin, mutta en oikein osannut sanoa. Missä vaan mihin tekisi mieli mennä. Eetu olisi varmasti halunnut tietää varmuuden vuoksi jos jotain sattuukin, mutta me oltiin Fifin kanssa oltu maastossa niin monta kertaa ihan vaan kaksin ettei mua huolestuttanut. Tallin pihassa nousin ponini selkään ja se tiesi lähteä kävelemään metsään johtavaa reittiä pitkin, vaikka mulla ei ollut ohjatkaan kädessä.

Fifi sai päättää suurimman osan lenkin reitistä ja vauhdista. Kun me laukattiin olin melko varma että siltä tuntuisi jos osaisi lentää. Ilmassa leijailevat kitukasvuiset lumihiutaleet tuntuivat kylmiltä ja kovilta kasvoja vasten, ja kavioiden tasainen tamppaus kuulosti syvältä rummulta kosteudesta pehmeää maata vasten. Onneksi hokit laitettiin jo edellisellä kengityksellä, mietin siinä Fifin viilettäessä kapealla metsätiellä korvat tanakasti pystyssä ja vauhdin huumasta tyytyväisenä pärskien. Seisoin jalustimilla ja pidin Fifin lyhyestä harjasta kiinni, antaen ohjien edelleen roikkua pitkinä.

Siksi varmaan seuraavana päivänä kun menin tallille, tuntui ihan tosi pahalta kun Fifi oli selvästi TAAS hangannut itseään lähes väkivaltaisesti mitä tahansa kiinteää asiaa vasten. Oikeasti. Kun katselin sitä jo valmiiksi masentavan harmaana marraskuu iltapäivänä, hetken teki mieli vaan pillahtaa itkuun. Tuntui niin epäreilulta ettei mikään auttanut, ja taas mun ponini oli yltäpäältä haavaumia, kipuilmettä ja piinaavaa kutinaa täynnä. Ja nyt ei enää ollut mitään, mikä olisi auttanut. Kaikki oli jo kokeiltu, eikä mitään ihmelääkettä ole keksitty.

Siitä huolimatta mä taas puhdistin ja pesin Fifin, ja annoin sille neljä eläinlääkärin määrittämää kortisonitablettia rehujen mukana. Sitten rasvaus, ja eikun Eetulle kertomaan että heei, mun ponini syö taas lääkkeitä, ohjeet on laitettu esille.
Tungin käteni takkini taskuihin ja potkaisin matkan varrelle sattunutta kiveä toisen kumpparini kärjellä. Olin tyhmästi ajatellut että voisin tulla tallille viettään toisen samanlaisen kivan päivän kuin eilen, mutta melkein pitäisi jo tässä kohtaa tietää ettei niin vaan käy kun omistaa hevosen. Aina on jotain.

Kuulin keittiöstä ääniä ja vedin kengät pois jalasta eteisessä.
”Moi”, moikkasin pöydän ääressä istuvia. Mielikki kipitti innoissaan keittiön pöydän alta tervehtimään ja kumarruin silittelemään sitä sen enempää katsomatta ketkä olivat paikalla. Sonjan äänen tunnistin, mutta sain varmistuksen Ilonasta vasta nostettua katseeni. En ollut varma oliko kaksikolla jokin keskeinen asia meneillään, mutta kumpikaan ei ainakaan vaikuttanut siltä ettenkö saisi olla paikalla.
Tunnelma keittiössä oli apea vaikka viereisestä olohuoneesta kantautuikin Nellyn pirteä puhe. Kuulosti että se oli puhelimessa.
”Onks Eetu täällä?”
”Ei ole näkynyt”, Sonja vastasi. ”Meillä on näköjään teema täällä meneillään.”
Ilona tuhahti hyväntahtoisesti ja vilkaisi Sonjaa sivusilmällä.
”Ai mitenniin?” utelin ja kävelin peremmälle.

Jollain oudolla tavalla olin helpottunut että siinä oli juuri Sonja ja Ilona. Tai ehkä se ei ollut niin outoa.. Tähän mennessä kaikki tiesivät Mortin tilanteesta, ja varmasti suurin osa myös Wandasta. Mäkin, vaikkei me Ilonan kanssa oltu montaa sanaa vielä vaihdettu. Jalkavammat olivat useimmiten juuri niitä aiheita jotka vetivät jokaisen hiljaiseksi. Vaikka Fifin tilannetta ei kai oikein voinut Morttiin ja Wandaan verrata, niin silti oli sellainen olo että eniten Sonja ja Ilona siihen osaisivat samaistua.
”Mä odotan että Nelly vapautuu, mutta sillä on joku maailman pisin puhelu menossa. Ja Ilonakin taisi etsiä Eetua?”
”Mm, joo”, Ilona nyökkäsi muttei nostanut katsettaan puhelimesta. Se näytti tosi keskittyneeltä selaillessaan jotain.
”Aa, okei.”
”Mitä asiaa sulla on Eetulle?” Sonja tiedusteli.
”Fifiin liittyen vaan, mun pitää alottaa sille kortisonikuuri taas.”
”Äh, voi ei…” Sonjan ilme oli täynnä myötätuntoa. Se lohdutti, mutta ihan hetken vaan. Mitä jos Fifilläkin olisi jalka rikki? Silloin ainakin olisi edes mahdollista että se parantuisi.
”Mikä sillä on? Jos siis saan kysyä”, Ilonakin siirsi kännykkänsä sivuun keskustelusta kiinnostuneena.
”Kesäihottuma ja joku miljoona allergiaa ainaki. En tiiä onko sillä muutakin, mutta sitä kaikki eläinlääkärit sanoo.”
”Oireileeko kesäihottuma tähän aikaan vielä?” Ilona kysyi yllättyneenä.
”Kai se riippuu.. Ei varmaan kaikilla, mut Fifi on tosi herkkä. Polttiaiset on niitä pahimpia, ja nyt kun on ollu näin lämmintä ja kosteeta pitkään nii ne ei vaan katoo.”
”Kurjaa… No, liity kerhoon. Eiks se niin mee että hevoseton on huoleton?” Ilona hymyili kannustavasti.

Vaikka en jutellut Ilonan ja Sonjan kanssa kovin pitkään, eikä puheenaihekaan ollut erityisen iloinen, mulla oli silti jotenkin parempi olo. Fifi, ja Mortti ja Wandakin tietty oli edelleen kipeitä eikä se ollut edelleenkään yhtään sen helpompaa, mutta jollain tavalla se vaan auttoi kun kuuli että muillakin on vaikeaa. Ei ollut niin kauhean yksinäinen olo sen kanssa, kun oma hevonen sairastaa.

Itsekseen tarinoiminen jatkuu vielä tovin, tätä pitää nyt saada eteenpäin. Lupaan ettei Santtu ole mitenkään ihmiskammoinen, tästä voi vaan syyttää saamatonta kirjoittajaa 😂

Se Mortin juttu oli ihan kamala.

Yhtenä päivänä sitä ei sitten vaan ollut enää. Ensin mä en oikein käsittänyt koko asiaa, siis sillä tavalla oikeasti. Kyllä mä ymmärsin että se oli lopetettu ja siksi sitä ei enää ollut, mutta vasta seuraavan kerran kun menin tallille mä oikeasti ymmärsin sen. Tyhjä karsina tuntui jotenkin tosi kylmäävältä, vaikka eihän Mortti edes ollut mun hevonen.

Päivä lopetuksen jälkeen me käytiin Sonjan kanssa lyhyt keskustelu whatsapissa.
‘Moi. Kuulin Mortista.. Otan osaa. 🙁’
‘Kiitos <3’

Tuntui, että olisi pitänyt sanoa enemmän. Vähän mä kanssa mietin, että olisiko se pitänyt sanoa ihan kasvotusten, mutta en tiennyt yhtään tulisiko Sonja käymään enää edes tallilla. Tai jos tulisi, niin milloin. Kai Mortin tavarat pitäisi viedä jonnekin…

Sen jälkeen mä katselin Fifiä taas vähän eri tavalla. Sitä on vaikea kuvailla, että mikä oli muuttunut.

Jollain tavalla ajatus siitä, että Fifiäkään ei enää joskus olisi, oli helpompi. Tai ei helpompi, mutta että nyt mä ymmärsin sen – pystyin niinkuin vähän ottamaan kiinni siitä ajatuksesta. Mutta samalla se oli ihan tosi, tosi kamalaa. Miten mä ikinä voisin vain päättää, että tänään sä kuolet? Mortin kohdalla sen täytyi olla helpompaa, olihan sillä selkeä vamma ja huono ennuste. Fifillä oli ihottumaa ja kutinaa, vaikkakin hyvin aggressiivista semmoista, parhaassakin tapauksessa yli puolet vuodesta. Eli jäihän sinne ne neljä, viisi kuukautta kun sen elämässä kaikki oli hyvin.

Niinkuin vaikkapa nyt, kun katselin sen touhuamista pihatossa. Olin kyykyssä, selkä pihattorakennusta vasten nojaten, ja Fifi kulki muutaman metrin päässä nenä maata viistäen. Sen korvat olivat tarkkaavaisesti tanassa. Se näytti ihan koiralta joka seurasi jotain mielenkiintoista hajua. Ehkä pihatossa oli käynyt rusakko tai peura vierailemassa. Fifin harjakin oli jo vähän kasvanut, niin että se näytti ihan minikokoiselta vuonohevoselta pystytukkansa kanssa. Nyt kun oli pakkasta ja luntakin tuli jo kolmatta päivää melkein pyryttämällä, oli kesäihottuma ja ötökät vain kaukainen muisto sen mielessä. Mun mielessä ne ei sitä kuitenkaan olleet, vaan nyt jo – joulukuussa! – mietin tulevaa kevättä. Koska pitäisi alkaa loimittamaan? Pitäisi käydä ostamassa kaappiin hoitoaineet ja voiteet valmiiksi, ja kortisonin resepti uusia. Riittäisikö jos ensin laittaisi vain loimen, hupun sitten vasta kun tarvitsee? Vai kannattaisiko lähteä pelleilemään, jos vaan loimittaisi kokonaan samantien.. Tulisipa viileä ja tuulinen kesä.

Ajatuksissani en ollut huomannut Fifin hiippailleen lähemmäs. Havahduin siihen vasta kun se puhalsi ilmaa sieraimistaan aivan naamani edessä. Aikaisemmin Typy ja Fanni olivat jo käyneet moikkaamassa, mutta olivat pian lähteneet pois kun huomasivat etten tee mitään mielenkiintoista. Istuin siinä ja murjotin. Fifi kuitenkin jäi seisomaan siihen, ihan niin että se asetteli toisen takajalkansa rennosti levolle ja laski päätään alaspäin huuliaan nuoleskellen pari kertaa.

Katselin sitä hiljaisena pitkän aikaa. Kumpikaan meistä ei liikkunut tai tehnyt mitään muutakaan. Me vaan oltiin siinä ja hengitettiin yhdessä. Lopulta mun vaan alkoi tulla niin kylmä toppatakista ja lapasista huolimatta, että oli pakko nousta ja ravistella itseä niin että Fifikin valpastui.

Tänään me ei tehtäisi mitään. Tulin tallille vaan katsomaan Fifiä ja siivoamaan pihattoa kun oli pehmeää lunta ja kakkakasat helposti talikoitavissa. Kaivoin taskustani vielä palan porkkanaa ja ojensin sen Fifille, joka hamusi lahjuksensa huulillaan tyytyväisen oloisena.
”Heippa”, sanoin Fifille ja rapsutin sen otsaa lyhyesti, kunnes sitten käännyin ja poistuin pihatosta.

Juuri kun kävelin tallin ohitse, näin ainakin Niklaksen ja Hellon kulkemassa tupaa kohti, lumista kuusta kantaen milloin missäkin asennossa. Ilmeisesti ensin tippui lunta päälle ja sitten havut pistelivät. Heillä oli seuraakin, mutta katsellessani joukkoa takaapäin en tunnistanut muita pipoja. Heilautin heille kättäni mutten jäänyt kyselemään mihin he olivat menossa. Koko touhu näytti jotenkin niin kaoottiselta, että tuntui turvallisemmalta pysytellä kauempana. Ja mä kuitenkin saisin seuraavana tallipäivänä tietää kaikesta kaiken joltakin.

Uusi vuosi, uudet… tai ehkä sittenkin vaan ne samat, vanhat kujeet

Fifin uusi vuosi alkoi lomalla.

Ennen joulua Fifillä oli vuositarkastus klinikalla, jossa se raspattiin, rokotettiin, maha tarkistettiin ja varmuuden vuoksi tehtiin vielä taivutuskokeet. Niissä ei ollut mitään sanottavaa, eikä mahastakaan löytynyt hiekkaa. Ihan pienen pieniä haavaumia siellä oli, mahalaukun yläosassa, mutta ne oli jo niin vanhoja ja pitkälle parantuneita ettei niistä tarvinnut huolestua. Eläinlääkärin kanssa epäiltiin, että ne olivat varmaan kesällä tulleet, kun se on Fifille kuitenkin kaikista stressaavinta aikaa. Vaikka eihän se kiva ollut tietää, että kesän mittaan se kehitteli jotain vatsahaavaa vaan koska olo oli niin tukala, mutta helpompaa kuitenkin kun yksikään ei ollut mikään massiivinen tai avonainen haava.

Joulun jälkeen Fifin kävi hieroja käsittelemässä ja se totesi, että poni on hyvässä kunnossa eikä mitään erikoisempia jumeja löytynyt. Oli siis tosi helppoa antaa hyvällä fiiliksellä Fifille lomaa useampi viikko.

Tammikuun puolessa välissä sitten Fifillä oli kengitys ja sen jälkeen me aloiteltiin taas pikkuhiljaa töihin paluuta. Ihan ensin vaan rennosti maastoillen, välillä ihan ilman satulaa ja riimulla, tai taluttamalla niin että Kaapo oli mukana.
Välillä Ea ja Gaes tai Ilona Veeran kanssa lähti meidän mukaan. Kerran kun Minja oli lähdössä Liljan kanssa maastoon niin mä lähdin näyttämään niille yhden metsäreitin, joka me löydettiin Fifin kanssa ihan vahingossa pari kesää sitten. Se on aika kapea polku että ei siellä lujaa mennä, mutta kivaa vaihtelua ja hyvää jumppaa kun hepat joutuu nostelemaan jalkojaan kunnolla juurien ja muiden yli.

Helmikuuhun mennessä Fifi tuntui niin motivoituneelta, että oli hyvä aloittaa taas kunnon treenaaminen. Vaikka ei me varmaan missään kisoissa käytäisi, tai en mä siihen ainakaan tähdännyt, niin musta oli silti tosi tärkeää pitää Fifi hyvässä kunnossa ja treenata sitä eteenpäin, että se pysyisi terveenä. Sitä varten mä laadin meille tottakai treenisuunnitelman. Musta oli tullut jo aika hyvä siinä, olinhan mä seurannut Marshallin systemaattista treenaamista hevostensa kanssa jo vaikka kuinka pitkään ja muutenkin kysellyt siltä ihan hirveästi kaikkea. Vaikka en mä Fifiä samalla tapaa treenaa kuin Marshall omia hevosiaan, niin se antoi silti hyvin suuntaa että mihin tähdätä. Jossun kanssa me tietysti myös suunniteltiin lyhyen ja pitkän ajan tähtäimiä ja kehityskohtia, mutta sillä on ollut kiireitä sen omien hevosien kanssa tulevan kisakauden takia, ja jonkun yhteistyötallin projektien kanssa.

Yksinkertaistettuna Fifin tämän hetkinen treenisuunnitelma sisältää vuoroviikoin intensiivisempää treeniä; tasapainoa ja suoruutta, etenkin hitaassa töltissä joka on Fifille se kaikista vaikein askellaji, sekä paljon toistoa siirtymisillä. Se on vähän mun oma moka, että niitä siirtymisiä pitää taas harjoitella uudelleen. Maastossa on niin helppo vaan antaa Fifin vähän rynnistää varsinkin laukalle, ja sitten kun se vaan vyöryy laukkaan niin sitten siitä katoaa kaikki ylimäki liikkeestä ja tulee tahtirikkoja.
Joten, taas harjoitellaan niitä.
Sitten vastapainoksi, koska Fifin pää ei millään kestäisi pelkkää saman toistoa viikosta toiseen, niin me tehdään kaikkea muuta. Voimaharjoittelua maastossa, paljon isoa laukkaa eteen, maastakäsittelyä, ja tietty vaan hengailua ja rapsuttelua.

Maaliskuun toisena päivänä oli tosi hieno sää. Aurinko paistoi niin että lämmitti ja jo osittain sulanutta lunta tipahteli puiden oksilta kilpaa. Alkoi tuntumaan jo ihan oikealta keväältä, ja vaikka se ajatus aina muistutti jossain takaraivon perukoilla kevättä seuraavasta kesästä, se oli helppo jättää sillä kertaa huomioimatta. Kesään olisi vielä kumminkin aikaa, ja nyt oli paljon parempaakin tekemistä.

“Moi!” tervehdin Sonjaa, joka oli jo käytävällä Aaveen kanssa. Se hevonen olisi muistuttanut kaljurottaa jos se olisi ollut ryppyisempi, mutta mun mielestä Aave oli oikeastaan aika hieno. Tosi erilainen ainakin, eikä se ollut yhtään ryppyinen. Päinvastoin, se oli ihan sileä ja urheilullinen, sellainen jalo.
“Mooi”, Sonja vastasi ja jätti Aaveen harjaamisen hetkeksi sikseen.
“Sori kun mä oon vähän myöhässä, oli pakko taluttaa pyörä osan matkaa kun tiet on niin sohjoa täynnä.”
Sonja heilautti kättään ilmassa sen merkiksi, ettei sitä haitannut. Silti mä kiirehdin hakemaan Fifin ja mun omat varusteet käytävälle.
“Sä vaan jaksat sillä pyörällä sotkea menemään”, Sonja kommentoi hymyilevänä ja siirtyi Aaveen toiselle puolelle sen kaulan ali.
“Joo. Mieluummin mä kuljen sillä aina kun mahdollista, bensa on niin kallista ja porukat tarvi molemmat autot tänään muutenkin.”
“Tosi hyvähän se on. Mä en vaan itse kyllä jaksaisi talvella varsinkaan..”
“Siihen tottuu. Enkä mäkään kyllä aina jaksa. Mut mä käyn nyt nopee hakemassa Fifin tähän sisälle.”

Fifiä olisi ollut ihan turha harjata niillä super pehmeän näköisillä harjoilla, joilla Sonja Aavetta harjasi. Raastoin Fifin paksua talviturkkia metallisella hikiviilalla jossa oli sahalaita ja jokaisella vedolla ilmaan pöllähti tuppo irtokarvoja. Oli pakko kyllä nostaa hattua Fifille, että se oli niin mahtavan talvikarvan saanut aikaiseksi klippauksesta huolimatta. Harjaa se ei ollut kasvattanut takaisin ollenkaan niin nopealla tahdilla, mutta eipä se harja nyt niin tärkeä ollut. Eihän Aaveellakaan ollut harjaa.

“Se varmaan saisi haavoja jos tällä harjaisi sitä”, totesin ja näytin Sonjalle kädessäni olevaa hikiviilaa kun se kurkki kysyvänä Aaveen ylitse.
“Voi olla”, Sonja hymähti. “Mutta Fifi näyttää tykkäävän.”
“Joo, se on siitä ihan kummallinen, että mitä lujempaa sitä hankaa niin sitä enemmän se tykkää.”
Kun ryhdyin harjaamaan Fifin mahan alta poni kurotti päällään eteenpäin ja pidensi ylähuultaan, joka nauratti mua ja Sonjaa.

“Mihin päin lähdetään? Menkää te Fifin kanssa ensin, me ei olla käyty vielä montaa kertaa maastossa.”
“Aattelin että mennään jonnekin Jätinmetsään seikkailemaan vaan?”
“Sopii!”

Melkein häikäisevän kevätauringon saattelemana me lähdettiin pihasta, Fifi reippaasti harppoen edellä ja Aave aika rennon oloisesti, pysyen Fifin perässä helposti pitkillä jaloillaan.
“Ajattelitko kisata tällä kaudella?”
“Noh, en mä oikeen tiiä. Kesä on aina niin vaikee..”
“Onhan noita kisoja talvellakin.”
“On joo. Katotaan nyt, ehkä. Olishan se kiva, mut ei mulla mikään pakottava tarve oo.”
“Ettekös te Fifin kanssa olleet ihan jossain mestaruuksissa asti?” Sonja kysyi ja siirtyi Aaveen kanssa kävelemään Fifin vierelle. Fifi tuli kaikkien kanssa juttuun niin hyvin, eikä Aavettakaan tuntunut ihmetyttävän pieni ja pörröinen seuralainen. Paitsi kun me tultiin talliin, silloin Aave oli nostanut päätään ja tuijottanut Fifiä, kun mä laitoin sen käytävälle Aavetta vastapäätä seisomaan. Hetken se oli vain tuijottanut ja lopulta päästänyt sellaisen korahduksen sieraimistaan, mitä hevoset aina tekee kun ne jää katselemaan jotain vähänkin epäilyttävää. Että kai Fifikin oli sitten vähän epäilyttävä alkuun.

“Ääh, joo, oltiin me.”
“Nooo? Miten meni? Kerro jotain edes”, Sonja uteli hyväntahtoisesti.
“Me oikeastaan voitettiin karsintapäivänä meidän luokka.. Aika selkeästi vielä”, kerroin ja koitin pidätellä hymyä. Oli hienoa sanoa se ääneen, vaikka samalla tuntui jotenkin niin nololta kertoa jostain sellaisesta, kun ne olivat niin isot kisat missä meidän ei Fifin kanssa oikeasti olisi edes pitänyt olla. Tai ei kukaan sitä tietenkään kieltänyt, mutta en mä koskaan olisi sinne lähtenyt jos Jossu ei olisi melkein omatoimisesti ilmoittanut meitä mukaan. Siksi kuulemma, kun laji on kuitenkin suomessa vielä pieni ja ilmapiiri paljon kannustavampi kuin mitä kaikki aina ajattelee, tai ehkä pelkää.
“No vau! Mitä ihmettä, mikset sä kertonut jo heti seuraavana päivänä?” Sonja älähti. “Miten finaali meni?”
“Me oltiin ensimmäiset ei sijoittuneet, neljänsinä. Saatiin me ruusuke.”
Sonjan suu oli hetken auki, kunnes se sitten siristi silmiään ja puuskahti.
“Ja sä oot vaan ollut hiljaa tän koko ajan. Santtu! Kyllähän meidän jotenkin tarvitsee juhlistaa teidän menestystä, toihan on tosi hyvä suoritus!”
“Niin kai, mut en mä tiiä mistään juhlimisesta..”
“Höpö höpö, kyllä omia saavutuksia pitää juhlia, ja niistä pitää olla iloinen kanssa”, Sonja julisti, enkä mä oikein osannut siihen vastata muuta kuin äännähtää vähän epämääräisesti.
“Onneksi olkoon, kuitenkin nyt vielä. Missä se teidän ruusuke on?”
“Mun kaapissa”, kerroin ja vilkaisin Sonjaa, joka hengähti sen kuuloisena että se varmaan arvasikin mun vastauksen.
“Kun päästään takaisin niin laitat sen jonnekin esille. Vaikka siihen kaapin oveen kun karsinaa ei ole mihin laittaa.
“Joo.. Voin mä laittaa.”

Santtu, Fifi, Sonja ja Aave maastossa.

Suunnitelmani tallille ajoissa menemisestä kaatui siihen, kun taivas muuttui ihan hetkessä synkäksi ja seuraavana vettä tuli niin että katossa kumisi. Onneksi ehdittiin Kaapon kanssa lenkiltä kotiin ennen sitä.
Mutta tallille en päässyt kuin sitten vasta ihan myöhään illalla. Äiti oli kotona, se kun nykyään tekee osaa viikosta etätöissä. Sen autokin oli kotona, mutta mä en saanut lainata sitä. Äiti ei halunnut että se menee kuraiseksi pikkuteitä ajellessa.

Äidin kanssa oli muutenkin niin vaikeaa olla. Se ei tehnyt juuri muuta kuin tuijottanut läppäriään tai telkkaria. Isällekin sen tarvitsi aina kiukutella jotain, vaikka isä olisi ollut monta päivää putkeen töissä eikä olisi edes ehtinyt tehdä mitään väärin. Tai ehkä se olikin se syy, että isä ei ollut tehnyt mitään. Mutta ärsytti sen puolesta silti, kun ei äitikään mitään koskaan tehnyt. Kaapon se sentään jaksoi ruokkia jos mä en ollut kotona, mutta siinäpä se.

Isä kun tuli kotiin se sanoi tekevänsä ruokaa. Sillä oli S-marketin muovikassi mukana ja se sanoi tekevänsä kanaa ja riisiä. Äiti oli olohuoneessa eikä se varmaan sieltä olisi mihinkään hetkeen siirtymässä. Vaikka kello oli jo lähempänä kymmentä, sain luvan ottaa isän auton ja käydä tallilla.
“Mutta pari tuntia sitten vaan, okei?” isä sanoi vielä ennenkuin lähdin ovesta ulos sen uuden Honda Pilotin avaimet kädessä.

Parkkipaikalla oli vielä yksi auto, mutta tallissa ei ollut enää ketään. Iltatallikin oli jo ehditty tekemään, mutta ei se haitannut. Mä oon ennenkin käynyt usein vasta myöhään tallilla Fifin ihottuman takia ja Eetu oli näyttänyt miten laittaa kaikki paikat lähtiessä. Oikeastaan piti vain muistaa laittaa satulahuoneen ovi kiinni ja sammuttaa valot. Pihatossakin oli rauhallinen tunnelma. Hepat oli selkeästi asettuneet iltalevolle, mutta Fifi virkistyi uniltaan kun lähestyin sitä porkkanan kanssa.

Sateen jälkeen metsässä tuoksui, no, metsäiseltä. Ja kostealta. Silti se oli yksi mun lempi hajuista, ja ehkä Fifinkin, koska aina välillä se pysähtyi vain hengittelemään syvään ja katselemaan korvat metsän ääniä kuulostellen. Keskittyneenä, mutta ihan rentona ja tyytyväisenä.
Pidin narun päästä kiinni ja kävelin ponini vierellä. Katselin sitä. Fifin ilme oli jotenkin liikuttava. Se näytti nauttivan, kun ilma oli sateen myötä viilentynyt, hiekkatiet hieman pehmenneet eikä ötököitä ollut muutamia yön siivekkäitä lukuunottamatta. Polttiaisista ei ollut vielä tietoakaan.

Siitä oli monta kuukautta kun olin viimeksi ratsastanut Fifillä, tai ainakaan sillä lailla kunnolla. Oon mä jotain pieniä reissuja käynyt maastossa ilman satulaa tai muuten rennosti vaan, että ei me oltu treenattu tai mitään. Jossu laittoi mulle yksi päivä viestiä ja kyseli Fifin kuulumisia. Se kun tietää Fifin tilanteen ja on paljon antanut hoitovinkkejä siihen.

Mulla on pari tuttua, jotka ehkä vois ottaa Fifin ylläpitoon, Jossu oli kirjoittanut.
Mä jäin miettimään sitä. Sille puhuin kuitenkin useampaan kertaan siitä mitä Fifin kanssa pitäisi tehdä, myydä vai lopettaa vai mitä. Olisiko ylläpito sitten vaihtoehto?

Katselin mun uskollista ystävääni. Todellisuudessahan Fifi oli aika pieni eikä se enää ollut sitä, mitä mä lopulta hevosharrastuksesta halusin. Fifin kanssa oli hauskaa, eikä mua haitannut vaikken mä sen kanssa päässyt hyppäämään metrisiä ratoja tai edes oikeastaan ratsastamaan säännöllisesti. Sellaiset metsälenkit vierekkäin kävellen tai hölkäten olivat vähintäänkin yhtä kivoja.
Mutta mä aloin olla niin väsynyt siihen jatkuvaan huoleen. En ollut uskaltanut pitää kesällä yhtään tallivapaita, paria ihan satunnaista päivää lukuunottamatta, koska Fifi piti tulla pesemään ja rasvaamaan joka päivä. Ihottumaloimi ja huppukin piti vaihtaa muutaman päivän välein ja laittaa edellinen pesuun, että sen saisi sitten kohta taas päälle. Se oli tosi raskasta, kaikista eniten siksi kun koskaan ei tiennyt tallille tullessa mikä paikka ponilla vuotaisi verta mielipuolisesta hankauksesta johtuen tai olisiko silmät muurautuneet allergisesta reaktiosta umpeen.

Me päästiin hiekkatielle joka oli leveydeltään auton mentävä ja peltojen ympäröimä useamman kilometrin. Fifi hörähti innokkaasti, sen korvat nousivat pystyyn ja ihan varmasti näin miten myös suupielet kääntyivät ylöspäin.
“Mä tuun kyl sit kyytiin”, totesin ja talutin Fifin tien reunassa olevan ison kannon päälle. Kolme vuotta sitten siinä oli vielä puu, joka oli lopulta kaadettu turvallisuussyistä. Jäljellä oli kanto josta pääsi juuri täydellisesti islanninhevosen selkään.

Fifillä oli pelkkä riimu päässä ja siinä naru kiinni. Vasta selkään päästyäni tajusin ettei mulla edes ollut kypärää, mutta ei se mitään. Eetu saisi hepulin jos tietäisi, mutta ei se saisi tietää. Keräsin Fifin harjantynkää käsiini ja maiskautin. Iloisesti Fifi pyrähti laukalle, tapansa mukaan ensimmäiset askeleet aivan täydellä vauhdilla, josta se sitten tasoittui reippaaseen, mutta vähän hillitympään laukkaan. Pidin narua toisessa nyrkissä ja puristin Fifin harjaa, kunnes vähitellen hellitin otettani. Fifin pärskiessä innokkaasti kohotin käteni sivuille, vedin syvään henkeä ja tunsin miten sydämeni alkoi hakata kiivaammin.

Maisemat vilisivät ohitse ja kyyneleet nousivat silmiini ilmavirrasta. Ja ehkä vähän myös kaikista niistä tunteista mitä mun sisällä kuohui. Turhautumista ja ärsytystä siitä, että Fifillä on niin paljon kaikkea vaivaa ja siitä, että äidin kanssa on niin vaikeaa. Ja siitä että isä on niin paljon poissa kotoa, ja siitä etten mä ollut enää yhtään niin varma halusinko mä lähteä opiskelemaan lääkäriksi vaikka isä kuinka sitä toivoikin.
Samalla onnea siitä, että mun ponini oli oikeasti maailman paras. Miten hienoa sen kanssa oli olla ja tehdä ihan mitä tahansa, ja miten se silti kaikista hassuista ja hölmöistäkin piirteistään huolimatta oli niin luotettava ja mutkaton.
Ja ehkä vähän siitäkin ajatuksesta, että mun ehkä tarvitsee luopua Fifistä. En vielä tiennyt antaisinko sitä ylläpitoon tai yhtään mihinkään, mutta sillä hetkellä kun Fifi lopulta hidasti käyntiin, pärski pitkään ja hartaasti ja lopulta huokaisi syvään kääntyessämme kotiin vievälle polulle, päätin vastata aamulla Jossun viestiin ja kysyä, millaisesta paikasta olisi kyse.

’Meetkö huomenna tallille?’
’Joo, illalla.’
’Iltamaasto kasilta?’
’Sopii’

Sonjalle ensimmäisenä kertominen tuntui luontevimmalta. Tai melkein ensimmäisenä, Eetu tietysti sai kuulla ihan ensin.

Fifi lähtee syyskuussa.

Aave ja Fifi kulkivat lähes rinnakkain. Niiden kavioiden kopsuntaa oli kivaa kuunnella, siitä tulee aina niin rento olo. Aavekin käveli aika rennosti vaikka kuuntelikin ja katseli maisemia korvat pystyssä. Sonjalla oli kuitenkin löysät ohjat ja molemmat hevoset tuntuivat virkeiltä mutta rauhallisilta. Fifi pysyi reipasta käyntiään puksuttaen hyvin Aaveen pidemmän askeleen mukana.

”Okei”, Sonja vastasi tyynesti ja käänsi päätään niin että katseli eteensä. ”Minkälainen se paikka oli?”
”No tosi hieno”, vastasin. Painoin katseeni Fifin niskaan.
”Isot aitaukset ja laumatarhaus ja tietty muita issikoita.”
”Sielläkö on pelkkiä issikoita?”
”Joo. Pari ihottumaista kans, ne ihan näytti miten ne hoitaa niitä. Toinen niistä omistajista on islantilainen.”
”Oho.” Sonjan ääni oli hyväksyvä. ”Kuulostaa kieltämättä hyvältä. Varmasti sit paras paikka Fifille tässä kohtaa, eikö?”

Tunsin nykäisyn suupielessäni. Olisi se varmasti, mutta tuntui vähän vaikealta niellä se kuitenkin. Kun on Fifistä pidetty niin hyvää huolta Hopiavuoressa, Eetukin lupautui aina hoitamaan sen pesut ja rasvaukset jos mä en ehtinyt.
”Toivottavasti Eetu ei aattele et Fifin muutto olis jotenkin sen syytä…”
”Ei kai, miksi se ajattelis? Etkö sä oo kertonut sille vielä?”
”Oon joo. Ihan hyvin se otti sen vastaan, ainaki musta tuntu siltä.”
”Eetu ihan varmasti ymmärtää.”

Käännyimme Fifin kanssa pienemmälle metsäpolulle. Se oli järjestys missä me Sonjan kanssa usein kuljettiin, Fifi edellä ja Aave perässä. Ja aikaisemmin Mortti. Salierin aikaan me ei maastoiltu vielä niin paljoa, kaksin ainakaan.
”Meinaatko sä alkaa etsimään toista hevosta?” Sonja kuulosti uteliaalta. Tai ehkä toiveikkaalta.
”Joo”, myönsin. Pieni osa musta koki syyllisyyttä siitä, että sekin oli jo päätetty vaikka Fifi ei olisi vielä viikkoihin lähtemässä mihinkään. Olin sopinut asian myös isän ja äidin kanssa, olihan Fifi niiden nimissä virallisesti. Äiti oli vaikuttanut lähinnä ilahtuneelta, Fifihän ei ollut alunperinkään äidin mieleen vaikka se sen oli ostanutkin. Tietämättä kunnolla mitä ostaa.
”Sitä mun piti kysyäkin… Oon menossa ens viikolla kattoon paria, niin haluutko tulla mukaan? Tai ehditkö?”
”Mitä, tottakai!” Sonja hihkaisi. ”Kivaa. Onks ne issikoita?”
”Ei, ne on isoja hevosia. … Kivaa?” hymähdin.
”Se on vähän sellaista ikkunashoppailua. Jännittävää!”

Oloa helpotti Sonjan reaktio. Se ei ollut yhtään ihmeissään tai pahoillaan siitä että mä päätin antaa Fifin muualle. Sonja ei ajatellut että mä vaan hylkäisin ja vaihtaisin Fifin toiseen. Papereillahan se olisi mun edelleen, mutta en mä sen elämässä enää olisi mukana. Ainakaan niin paljon, yrittäisin mä käydä sitä katsomassa. Se pääsisi painimaan laumassa loputtomiin ja maastoilemaan porukassa ja sen ihottumaa osattaisiin oikeasti hoitaa.

Maaston jälkeen oli jo tosi hämärää. Eetu oli jättänyt ulkovaloja jo päälle, osan ihan vaan meidän takia. Muita ei tallilla enää ollut kun me päästiin kotiin ja oli jotenkin tosi hauskaa hoitaa hepat rauhassa tallissa ja jutella Sonjan kanssa samalla kaikesta. Ihan siis Marshallin ja Niklaksen häistä, uudesta hevosesta, kaikista kilpailuista joihin me sitten ehkä voitaisiin osallistua samalla reissulla ja vähän nauraakin vaikka tietysti olin samalla surullinen Fifin lähdöstä.

Kun Fifi lopulta lähti

Sinä aamuna kun Fifiä tultiin hakemaan kävi kova tuuli. Kesästä ei ollut enää tietoakaan, vaan piti vetää takki päälle ja pipostakin olisi ollut hyötyä. Kellastuneita lehtiä irtoili puista tuulen mukana ja niitä alkoi olla maassakin jo jonkun verran. Syksy oli tullut, ja syksyn mukana polttiaiset.

Eilen me vielä käytiin Fifin kanssa maastossa. Menin ilman satulaa, koska en halunnut ottaa Fifiltä loimea pois, ja sillä oli pelkkä riimu päässä. Kaapo oli mukana kanssa. Kerroin matkalla niille, mitä huomenna tapahtuisi. Että Fifi muuttaisi uuteen kotiin, ei mahdottoman matkan päähän mutta aika kauas kuitenkin. Se tarkoittaisi sitä, ettei me nähtäisi enää kovinkaan usein. Mutta lupasin silti, että tulisin sitä Kaapon kanssa joskus katsomaan. Nekin oli kavereita, ja tuntui vähän pahalta ja surulliselta niiden puolesta. Eihän ne voisi mitenkään tietää, miksi mä lähetin Fifin pois.

Vietin koko päivän tallilla. Puhdistin Fifin varusteet huolellisesti, ne lähtisi sen mukana ja olisi kiva että ne olisi siistit. Kun olin saanut ne kaikki pakattua tuntui ekan kerran siltä, että alkaisi itkettää. Siksi mä menin seuraavaksi siivoamaan pihattoa, koska siellä oli aina tosi helppoa olla. Talikoida kakkaa kottareihin ja välillä pysähtyä silittämään hevosta. Joku kuitenkin aina tuli katsomaan mitä teen ja seurustelemaan siihen. Fifi yleensä ensimmäisten joukossa.

Tuntui niin hassulta, että alussa sitä oli tosi vaikea saada tarhasta kiinni, kun nyt se tuli aina luokse ja maastoonkin lähdettiin välillä ilman melkein mitään varusteita.

Illalla vielä ennen lähtöä kotiin mä vietin pitkään Fifin kanssa ihan kaksin. Ensin maneesissa, jossa Fifi sai piehtaroida niin paljon ja monta kertaa kuin vaan halusi ilman loimea. Sitten me vähän juostiin ja leikittiin ja lopulta vaan seistiin vierekkäin ja hengitettiin yhdessä.
Tallissa mä sitten harjasin sitä ja sen jouhia, että se olisi ihan puhdas ja siisti uutta kotia varten. Rasvasin sen hankaamat haavat ja lupasin, että sen uudessa kodissa sitä hoidettaisiin paremmin ja siellä olisi vähemmän ötököitä.

Hevosauto ajoi pihaan. Sen kyljessä komeili tölttäävän islanninhevosen siluetti. Puristin Fifin narua käsissäni niin ettei veri tuntunut pääsevän kiertämään sormiin asti, mutta hymyilin autosta nousseille miehille kuitenkin. He hymyilivät myös, vaikka eipä heillä kai olisi ollutkaan mitään syytä olla hymyilemättä.

Lastasin Fifin auton kyytiin itse. Ensin se pysähtyi haistelemaan lastaussiltaa ja näytti miettivän onko sinne ihan viisasta tulla mukana, mutta ihan hetken kuluttua se jo kuitenkin käveli luottavaisesti mun perässä perille asti. Annoin sille taskusta vielä vikat porkkanat ja halasin sen kaulaa lujasti. En sanonut mitään, kun sanoja ei vaan tullut. Sitten mä poistuin autosta ja katselin, miten Fifi katosi lastaussillan noustessa ylös.

“Noniin”, toinen Fifin uusista omistajista sanoi. Sillä oli siniset hiukset ja muistin, että sen nimi on Toni. Se toinen pakkasi Fifin tavaroita autoon ja musta tuntui tosi orvolta sillä hetkellä.
“Tuu käymään aina kun siltä tuntuu”, se Toni sanoi. Kai se yritti kuulostaa lohduttavalta. Se katsoikin mua niin kuin mä olisin jotenkin tosi surkea näky. Surkealta musta kyllä tuntuikin, mutta vastasin sille silti ihan reippaasti.
“Joo, mä tuun.”
“Ja kuulumisia saa kysellä kans.”
“Joo.”
“Me tästä sit lähdetään, niin päästään kotiinki.”

Kättelin molempia, sitä Tonia ensin ja sitten sitä toista, ja katselin miten ne nousivat takaisin auton kyytiin.
Kun auto lähti hiljalleen liikkeelle kuulin, miten Fifi vähän tepasteli autossa ja hirnahti lyhyesti. Musta tuntui ihan siltä että se olisi kysynyt mihin se nyt lähtisi. Vaikka olin mä sen sille kertonut. Uuteen kotiin, jossa on paljon kivoja kavereita ja tilaa leikkiä ja juosta, eikä siellä ole niin paljoa ötököitä, ja siellä on kivoja ihmisiä joiden kanssa pääsee seikkailemaan maastoon.

Sillä hetkellä mä olin ihan tosi tyytyväinen, että puolet tallilaisista eivät olleet edes suomessa enää. Jotenkin vaistomaisesti menin pihatolle kurkkuun noussutta palasta nieleskellen. Vaikka Fifi ei ollut siellä, niin muut hevoset olivat ihan tavallisesti. Tavallisen näköisesti, tekivät tavallisia juttujaan. Mua itketti ihan kamalasti, mutta koitin silti olla itkemättä. Itsehän mä Fifin päätin antaa pois. Saisinkö mä edes itkeä, kun uusi hevonenkin oli tulossa ihan pian?

Havahduin lämpimään tuulahdukseen kädelläni, jonka olin nostanut aidalle. En edes ollut huomannut Flidaisin lähestyvän, mutta siinä tamma seisoi ja katseli paksun otsatukkansa alta mua. Sen ilme oli aina niin avoin, ja sellainen pehmeä.
“Moi Flida”, sanoin sille, vaikka sen nimen kohdalla tyrskähdinkin niin ettei siitä saanut edes selvää kun kyyneleet nousivat väkisin silmiin.
Tamma seisoi levollisen näköisenä paikallaan ja antoi mun paijata sen otsaa pitkän aikaa, samalla kun niiskutin itkua tuhertaen. Vaikka sillä hetkellä tuntui tosi kurjalta, olin Flidan seurasta tosi kiitollinen.