Nirri

12/2019

“Otsonmäki city. Ootsä hengissä?” Roosa kysy multa. Avasin silmiäni sen verran, että näin tutun kylän piirtyvän ympärille.

“Joo. En. Emmä tiiä.”

Mun miniloma kotiin oli ollut vähä kosteannäpsäkkä eikä paluu arkeen tuntunut pääkopassa ihan hirveän pehmoiselta, siitäkään huolimatta, että olin nukkunut kevyesti yli puolet matkasta Kajaanista Etelä-Pohjanmaalle. Venyttelin ja vilkaisin kuskinpenkillä istuvaa kaveriani, jota ilman Nirrin kotiuttamisen järjestely olis ollu kokolailla vaikeampaa.

“Väsyttääkö?” Tunsin vähän huonoa omatuntoa siitä, että olin itse vetänyt koomaa samalla kun Roosa oli joutunut ajamaan ja pitämään itse itsensä skarppina.

“No eeeei. Tää Fifty Shades on pitäny mut aika hyvin hereillä,” tajusin vasta nyt mitä korvani kuulivat ja irvistin. Roosan äänikirjavalinta tosin selitti mun äärimmäisen oudot unet. “Seuraavasta oikealle, eikö?”

“Joo..” Yritin koota itseäni. Tutun näköinen pihapiiri alkoi muovautua maisemakuvaan; hevosia tarhoissaan, jokusia ihmisiä omissa askareissaan, tunnelmallinen tallirakennus ja omakotitalo. Mä olin käynyt paikanpäällä kerran, vilkaisemassa puitteet, varmistamassa, että Nirri saisi hyvän kodin. Silloin oli ollut ilta kuten nytkin, joten en ollut koskaan nähnyt tonttia päivänvalossa. Olin kuin mörkö joka kömpi kolostaan hämärällä. “Vedä tohon tallin viereen parkkiin. Ähh.. näytänkö mä ihmiseltä?”

Roosa ohjasi auto-traileri yhdistelmän tottuneesti pysähdyksiin ja vilkaisi mun naamaa. “No joo, suurinpiirtein.”

“Jätetään toi rakki autoon,” viittasin takapenkiltä kantautuvalle kitinälle. Mä en kaivannut täystuhoa koiranpentua pyörimään jalkoihin Nirrin tutustuessa ensikertaa uuteen kotiinsa, varsinkaan kun mun oma huomiokyky ei ollut täysin läsnä toiminnassa. Auton ikkunasta havaitsin tutumman puoleisen hahmon – sikäli kuin Hopeavuoren isäntää pystyi kertatapaamisella tutuksi sanomaan – lähestyvän ajoneuvoamme ja huokaisin kuin taisteluun valmistautuva soturi. Mun mielentila ei ollut nyt sellainen jossa ihmiskontaktit lähtivät ihan luontevasti. “Jos mä sanon jotain tyhmää niin potkase mua päähän.”

Näillä puhein jätimme auton lämmön ja väänsin suupielilleni jotain minkä toivoin pyyhkivän pois tyypillisen resting bitch faceni. Se tuntui ihan järjettömän työläältä.

“Täällä sitä ollaan!” Hihkaisin tekopirteästi samalla kun laahustin kohti trailerin perää, jossa Roosa oli jo availemassa lastaussiltaa.

“Mitenkäs se matka meni?” Eetu kysäisi kohteliaasti. Mä hymyilin – vihasin small talkia.

“Ihan ok. Tai siis ponilla meni hyvin, se ei vissiin osaa ressata mistään. Ja mä nukuin.”

Pakenin kuljetuskoppiin saman tien kun silta oli alhaalla. Siellä seisova varsa tuoksui lämpimältä ja lohdulliselta ja tutkaili minua uteliaan luottavaisesti. Musta tuntui edelleenkin tosi omituiselta ja epätodelliselta, että tuo talvikarvainen, pyöreämahainen ponin alku hempeän vaaleanpunaisten matkavarusteiden alla oli mun. Ja oli se myös aika pelottavaa. Hitto vie, mä omistin ponin ja kun mä nyt peruuttelisin sen ulos Hopiavuoren pihaan, ei olis enää minä ja Nirri, vaan me.

Poni tuuppas mua jo vähän malttamattomana, joten ei siinä auttanut kuin ottaa se pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri askel mulle ja Nirrille. Otus oli sen verran noheva hevoslapsi, että se pakitti kopista kuin vanha tekijä ja seisahtui tutkailemaan uutta uljasta kotiseutuaan. Varsan suusta karkasi korvia vihlovan kimeä hirnahdus.

“Just niin, kerrohan kaikille, että oreista upein on saapunut taloon. Menee ihan täydestä niin kauan ku kukaan ei näe mimmonen peikko ton takin alla on,” naurahdin ja rapsutin varsa leukapieltä, sen lempikohtaa. “Eiköhän mennä kattoo mimmonen mökki meille on varattuna.”

02/2020

Seisahduin tarhan portille. Mulla oli karvareunushuppu niin syvällä päässä, että jokainen kolmesta hevosesta loi muhun vain epäilevän silmäyksen ennen kuin palasivat heiniensä rouskutteluun.
Vislasin. ”Nirri!”

Jo alkoi tapahtua. Vuononen lähti köpsimään kohti porttia pitkällä askeleella. Vanavedessä seurasi järkelemäinen Uuno. Bee empi hetken, mutta näytti sitten ryhmäpaineen alla tulevan sekin siihen tulokseen, että portilla on joku kiva ihminen odottamassa. Mä olin jo useasti ihaillut tätä ”viitosen poikien” tarhadynamiikkaa. Beellä ja Nirrillä oli omat nuorten juttunsa ja ne pienestä ikäerosta huolimatta tuntuivat katselevan maailmaa vielä sellaisten es-jonne aurinkolasien läpi. Jottei homma menisi ihan pärinöiksi, niin luonnollisesti isoveli valvoo, tässä tapauksessa Uuno. Siinä jo silkalla fyysisellä olemuksella lannistettiin teinipojilta pahimmat uhmaiän urotyöt ja loppuihin suhtauduttiin tyynellä itsevarmuudella. Jos (ja kun?) Nirristä kasvaa kunnon hevoskansalainen, aion todellakin antaa ainakin kolmasosan kunniasta juuri Uunolle!

”Odota,” komensin Pekon odottamaan tarhan ulkopuolella ennen kuin astuin sisään.

Rapsutin lyhyesti kookasta rautiasta, nappasin pinkkiin loimitetun varsani näppärästi portinraosta talteen ja lähdin luotsaamaan sitä halki räntäsateen kohti tallia Pekko-pentu perässäni. Ponia ei tuntunut koiranilma haittaavan vaan se hörisi korvat väkkäränä kaikelle mikä vähänkään liikehti. Minä puolestani olin helpottunut kun sain viimein tallin oven suljettua perässäni ja rohkenin vetää paksun toppatakin pois yltäni. Livautin pojan karsinaansa ja yhtä liki sulavasti (todellisuudessa minä, loimet ja ’sulavuus’ ei mahduta samaan lauseeseen) riisuin sen vaatetuksestansa. Kun olin saanut selviteltyä loimen jutakuinkin näennäisen siistiin muodostelmaan karsinan ulkopuolelle, nappasin harjapakin päältä termosmukini ja pakista harjan, ja aloin työstämään ponin mammutinkarvaa samalla kun hörpin aamupalakahviani kurkusta alas. Pekko penkoi kuivikkeita ahkerasti, mutta turhaan. Karsina oli jo siivottu kaikista herkkupapanoista.

”Huomenta!”
Mä hätkähdin ihan kiitettävästi, Nirri hörähti ja mun pyörähdys karsinan oven suuntaan olisi saanut koko kansallisbaletin kateelliseksi.
”Sori,” Camilla totesi hymähtäen mun säikähdykselleni.
”Eikä ku mä olin ihan ajatuksissani,” naurahdin ja jatkoin harjan liikettä ponini karvalla yrittäen vääntää kasvoilleni jotain hymyn tapaista. Oli ihan liian aikaista sellaisiin kasvonliikkeisiin, mun hymyilylihakset ei ollu vielä heränny. Olin noussut sängystä melko tarkkaan puoli tuntia ennen sitä kun tallustin hakemaan Nirriä tarhasta, ja siitä taas alkoi olla semmoinen vartti. Mun heräämisprosessi oli siis vielä pahasti kesken.

”Ajattelin vaan kysyä mitä teille kuuluu,” ponin tutkiskelevan turvan kanssa tuttavuutta tekevä nainen totesi. Mä kaivelin sisimmästäni small-talk moodia ja yritin vielä pikaisesti etsiä sitä kahvimotin pohjaltakin, tuloksetta.

”No siis.. hyvää!” Sanat tuntuivat olevan nyt ihan tosi tiukassa. Pari kuukautta? Ei sitäkään? En mä osannu siinä ajassa vielä muodostaa edes kunnon tuttavuussuhteita. Useimiten mä vaan moikkailin muiden ihmisten kanssa. En edes asunut paikkakunnalla joten oli vaan tällainen säännöllisesti pistäytyvä alieni. ”Nirri on niin fiksu tyyppi, että ei tässä oikein voi huonostikaan mennä.”

Camilla nyökytteli ja mä olin pääni sisällä tyytyväinen, että tallin hevosia vakituisesti pyörittelevä ihminen vaikutti olevan samaa mieltä kanssani; poni oli fiksu poni.

”Ai niin hei,” älähdin ennen kuin Camilla ehti pistää mitään väliin, ”ennen ku mä unohdan; onko teillä jotakin vakikengittäjää joka täällä käy vai huolehtiiko jokainen vaan omistaan? Kun Nirriä sais alkaa totuttaa noiden töppösten hoitamiseen enkä mä tiiä tältä alueelta ketään. Niin ja toinen juttu, että jos mä haluaisin käydä vaikka vähän maastossa köpöttelemässä ja ottaa Nirrin käsihevoseksi, niin onko meillä joku ilmoitustaulu jossa voi kysyä vai miten ois fiksuin?”

Meidän keskustelu ja Nirrin hemmottelusessio venähti melko kiitettävän paljon pidemmäksi kuin oli ollut tarkoitus, enkä mä sitten tästä johtuen lähtenyt enää viemään ponia maneesiin vaan harrasteltiinkin ihan vaan omassa mökissä. Mä oon ostanu Nirrille jo sellaiset ”perusvuoniskokoiset” suitset nivelkuolaimineen ja me ollaan viimeisen viikon ajan totuteltu niihin. Mä olin kyllä ihan helvetin ylpee varsastani, koska se osasi ottaa kuolaimet suuhun jo hyvinkin mieluusti ja pidimme suitsia päässä minuutin-pari kerrallaan. Nirristähän tää ei ollu juttu eikä mikään, joten aika pian saatais siirtyä talutteluhommiinkin.

Rapsuttelin ponia leuan alta ja huokaisin. Sellainen oli mun sen päiväinen tunteroinen Nirrin kanssa, mutta ainakin mulla oli taas pykälän verran selkeämpiä ajatuksia tulevan suhteen ja sylillinen ponirakkautta antamaan energiaa loppupäivän työhommiin. Kurkotin noukkimaan ponin loimea käytävän puolelta vain huomatakseni, että Pekko oli tehnyt siihen pesän ja nukkui niin sikeästi kuin pentukoira vaan pystyi. Pessimistinä mä harvemmin mietin mitään voimaannuttavia ajatuksia ja arjen kiitollisuuden aiheita, mutta just sen pienen hetkisen aattelin, että tää elämä on aika täydellistä just nyt.

03/2020

Vilkaisin pikaisesti ympärilleni – ei ketään kuuloetäisyydellä – ja köhähdin. Tupakkayskä. Koskaan aiemmin se ei ollu tuntunut niin viheliäiseltä kuin nyt kun jokaista vähänkään niiskivää ja yskivää heiteltiin risteillä ja kastevedellä. Tai no vähintäänkin myrskyllisillä tai pelonsekaisilla katseilla. Maiskautin Nirrille. Se ropsutteli kävellä kuin partiopoika liinan päässä, viis veisasi vaikka emäntä olisi räkinyt keuhkonsa kentälle. Se myös vähät välitti maneesin toisessa päässä työskentelevästä ratsukosta, toisin kuin allekirjoittanut. Mulle tuli aina kamalat suorituspaineet jos joku oli todistamassa mun ja Nirrin harrastelua.

Takataskussa kilahti puhelin. Seurasin muutaman sekunnin ajan rytmikästä ravia ennen kuin siirsin juoksutusraipan kädestä kainalooni ja kaivoin vastoin kaikkia taiteen ja ratsastuslajien lakeja luurin kätöseeni. Sysäsin sen kuta kuinkin samalla liikkeellä takaisin farkkujeni uumeniin. Pelkkä tinder. Juuei. Vaadin ponilta vähän reippaampaa liikkumista ja ponihan totteli. Taas mun takataskussa surisi, tällä kertaa pitkään ja vaativasti. Kaivelin taas kuvettani ja huomasin näytöllä sanan ”äiti”. Huokaisin ja pyöräytin puolihuomaamatta silmiäni, mutta vastasin silti.

”Nnnoo aattelin vaan soitella kun eijjoo vähhään aikaan kuulunu,” äidin ääni jatkoi täyttämään hiljaisuutta alkutervehdysten jälkeen, ”ollaankos sitä oltu terveitä?”

Samantien mua alkoi yskittää ihan perkeleesti. Selvitin hätäisesti kurkkuani.
”Joooo oon ollu.” Olin mä ollu flunssassa pari viikkoa sitten, mutta eihän sitä laskettu? Sehän oli ennen kuin suoranainen paniikki alkoi. Ja tallillakin oli kuulopuheiden mukaan joku tullut kipeäksi. Mun äidille ei tällaisista voinut puhua. Siitä olisi saanut vain niskaansa kaikki hoidot enkeliparannuksesta kannabikseen ja viiden vuoden jeesustelut.

”No sinulla varmaan työt jatkuu ihan ennallaan?”
”Niinno vähänpä se muutenkaan mitään toimistohommaa on.” Äiti oli niin onnellisen pihalla. Kaikesta.

Ne jotka mua tuntee, tietää, ettei multitasking oo mun vahvoja puolia. Yhtäkkiä mä tunsin tosi hassun nykäisyn mun toisessä kädessä. Silmieni edessä näin kuinka mun ponini takajalat halkoivat ilmaa.

..?!

”Mun pitää lopettaa, moi.” Lykkäsin puhelimen taskuuni ja kuiskuttelin ”prrr”, mutta Nirripä heitti vielä kunniakierroksen pienessä höpsölaukassa ennen kuin asettautui kävelyvauhtiin. Apua. Oliko tää se puberteetti?! Vilkaisin maneesin toista käyttäjää, jonka hevonen reagoi Nirrin touhuihin vingahtelemalla ja steppaamalla. Se oli se uusi tyttö jolla oli sellainen rautias, korean näköinen tamma ja joku vähän erikoisempi nimi. Huikkasin pahoittelevasti kättäni.

”Sori! Me lähetään ihan just.”

Kiinnitin huomioni taas Nirriin. Hemmetin poni oli päässyt yllättämään – ensimmäistä kertaa yhteisen taipaleemme aikana! Huokaisin ja taluttelin oriin ulos kävelytellen sitä pitkin pihamaata samalla kun polttelin tupakkaa ja yskähtelin hihaani, haistelin keväisen aurinkoista päivää. Mä olisin halunnu jo ratsastamaan. Itse asiassa mun pitäisikin päästä ratsastamaan ennen kuin pitäisi kavuta Nirrin selkään, mä kun en ollu käyny satulassa ihan jokuseen vuoteen. Sekin oli yks work in process.

Muutamaa minuuttia myöhemmin mun puhelimeen kilahti sarjassa sellainen kymmenkunta viestiä. Kuinka ehkäistä koronaa, kuinka tunnistaa korona, miten yskit oikein, vitamiinit flunssan hoitoon, käsihygienia ruokakaupassa.. ynnä muuta, ynnä muuta. Äidiltä, tietenkin. Se puhelu oli jäänyt auki, luonnollisesti, koska just sellasia asioita mulle tapahtuu.