Ajattelin sitä, kun allekirjoitin pankkilainan ja laitoin vakuudeksi Hopiavuoren hevostilan lisäksi äidin ja isän tilan. Minua olisi pelottanut varmasti enemmän, ellei äiti olisi ollut mukana ja puristanut olkapäätäni sen merkiksi, että kyllä sinä Eetu osaat ja pystyt.

Ajattelin sitä, kun seisoin Jussin kanssa autiossa tallissa ensimmäisenä iltana sen jälkeen, kun kaikki muut hevoset olivat jo lähteneet. Silloin minulla oli ihan hirveän yksinäinen olo, ja minua itketti. Aikuista miestä.

Silloinkin ajattelin sitä, kun kirjoitin Hopiavuoren mainosta. Mainos oli tarkoitus julkaista lehdissä, Internetin eri foorumeilla ja kaiken maailman hevossivuilla. Minun oli pakotettava itseni kirjoittamaan, koska epäilyksiä hiipi mielessäni. Mitä jos en pysty tähän?

Sinä päivänä etenkin ajattelin sitä, kun kirjoittamani mainokset vihdoin ilmestyivät sanomalehdissä. Join aamukahviani vasta illalla, huolehdittuani ainoasta hevosestani ja tehtyäni sen jälkeen päivän rehu- ja purutilauksia uuteen tilaani. Mietin autioita suuria talleja ja minun teki mieleni oksentaa. Olin varma, etten pysty tähän.

Vasta parin päivän päästä puhelimeni soi. Monta kertaa. Huojentuneena ja kiitollisena sanoin tervetuloa, kun ensimmäinen Hopiavuoren vuokraa maksava hevonen, Make, halusi muuttaa meille. Toivotin tervetulleeksi niin tämän ensiponin kuin sen erittäin nuoren Ariel-emännänkin. Ja Helmipurojen hevosen. Ja Skotti-nimisen jättiläishevosen. Silloin en ajatellut ollenkaan, että mitä minä teen.

Tästä alkaa Hopiavuoren hevostallin tarina. Toivon, että moni haluaisi liittyä tarinaan. Katsotaan, mihin päädytään. Hyvin tässä käy.

t. Hopiavuoren Eetu