Oili

Komulaisen Maisa, moikka
28. maaliskuuta 2023: Oilin muutto Hopiavuoreen

“Hiton aasi rauhotu!!”

Trailerin seinät ja alas laskettu lastaussilta rämisevät kun punaiseen loimeen kääritty kärpäskimo kompuroi ulos vauhdilla rykäisten mut mukanaan. Mulla on kaikki työ pysyä pystyssä, eikä riuhtovan tamman lisäksi koko maaliskuun edestakaisin suhannut lämpötila ja sen aiheuttama jäinen maaperä juuri auttanut asiaa. Hevonen räpyttelee suuria tummia silmiään samalla kun katselee ympärilleen, ja päästää sitten kimeän ja kovaäänisen kuolevalta possulta kuulostavan kiljaisun bongatessaan läheisessä tarhassa käyskentelevän ruunikon- joka ymmärrettävästi pinkaisee kauhistuneena pakoon äänen kuullessaan.
“Jumalauta turpa kiinni” murahdan sille ja jatkan: “tolla menolla sulla ei tuu olemaan yhtäkään kaveria täällä” mutisen kun se hörisee meitä päin tulevalle miehelle huuli pitkällä typerän näköisenä.
“Piti ihan kahroa ett pysyksää pystyssä vai pitääkö tulla auttamahan!” miesääni hymähtää ja jatkaa sitten käsi ojossa “mä oon Eetu, tervetuloa!”

Vaikka mun naama on vähintään yhtä punainen kuin Oilille puettu loimi, vastaan kädenpuristukseen muka itsevarmasti hymyillen.
“Komulaisen Maisa, moikka”, esittäydyn ja sipaisen pastellinpinkkejä hiuksiani pois kasvoiltani. “Ja tää on se Oili, minkä tallipaikasta sovittiin sillon aiemmin”, jatkan selitellen läsnäoloamme täyttääkseni hiljaisuuden. Oili ottaa estradin haltuun ja alkaa välittömästi nimensä kuullessaan hamuilla Eetuksi esittäytyneen taskuja. Mies naurahtaa nyökäten ja mä kiskon vaivaantuneena kimoa kauemmas. Perkele kun sen pitääkin käyttäytyä kuin kerjäläinen aina kun joku uskaltautuu silittämään sitä.

“Tual on sille laitettu karsina valamiiksi, sen voi sinne vierä vaikka heti.” Eetu toteaa ja jatkaa kertomalla karsinan olevan numero 20 ja sijaitsevan heti tallin ovelta ensimmäisenä oikealla. Lähden Eetun perässä kulkemaan Oili käsipuolessa kohti tallia, vaikka polvet meinaavat tutista ja hampaat kalista hermostuksesta. Joudun myös häpeäkseni myöntämään, että silloin kun olen varma että Eetu ei katso, mun on pakko kokeilla kirjoittaa ilmaan varmistuakseni siitä kumpi oli oikea ja kumpi vasen. Olis aika saakelin noloa karauttaa väärälle puolelle.

“Tänne vaa, jätä Oili tohon karsinahan nii määpä näytän mihin voi alkaa purkamahan kampetta”, Eetu kehottaa pitäessään tallin ovea meille auki.

Aurinkoa ja kuurankukkia
29. maaliskuuta 2023: Uusia tuttavuuksia

Ruskea luonnonharjasharja liukuu pitkin vedoin suuren kimon tamman kyljellä. Karsinan ruudullisesta ikkunasta kajastaa aurinko lämmittäen mielen lisäksi selkää saaden mut hieman kiehumaan paksun toppatakkini sisällä. Ihailin ikkunaa jo eilen ja niitä kuurankukkia, jotka pakkanen oli sen laseihin taiteillut. Oililla ei ikinä ennen oo ollut karsinaa jossa olis ikkuna, vaikka oon haaveillut sellaisesta jo pikkulikasta asti. Myöskin eilinen tiuskimisena näyttäytynyt jännitykseni on laantunut eikä kädet enää tärise ja hampaat kolise suussa. Oili on minun tavoin selkeästi rauhoittunut eilisestä, sillä se nuokkuu nyt puoliunessa säpsähdellen välillä jonkun pikkulinnun sirkutuksiin. Silittelen sen kaulaa lyhyehköksi leikatun harjan alta ja katselen sitä pienesti hymyillen.
“Oot sä mun vatipää aika tosi rakas”, kuiskaan sen korvaan, jolloin se puuskahtaa kuulostaen samalta kuin joku esiteini, jota äiti yrittää halata sen kavereiden edessä. Siis niin noloa.

Hoitotuokion jatkuessa viereisen karsinan musta kyömypäinen tamma alkaa katsella väliseinän yli saaden Oilin kiinnostumaan. Kumpikin haistelevat toisiaan ystävällisesti ja näyttävät tulevan oikein hyvin toimeen. Kävelen lähemmäs väliseinää katsomaan karsinanaapuria tarkemmin. Mitähän rotua se on?
“Kukas sä oot?” kysyn siltä hiljaa leperrellen. Sen suuret, tummat ja lempeät silmät tuovat mieleen nallekarhun.

Rivakat askeleet keskeyttävät meidän rauhallisen hetkemme, ja tuota pikaa tamman karsinan ovi lennähtää auki ja violettihiuksinen nainen pölähtää hevosen vierelle leveä hymy kasvoillaan.
“No mitäs, saitko sää Agita kavereita? Vai herkkuja kerjäämässä? Ai mitä, onks sil taskus karkkia? Oikeesti!” Se lepertelee hevoselle, jonka nimi on ilmeisesti Agita. Tai mikä Akita tai Anita se nyt oli, joku semmonen.
“Myö ei ollakkaa taiettu vielä tavata! Mä oon Alma mut sano kuule vaa iha Laamaks!” Nainen pulpattaa iloisesti katsoen minua. Laama? Kuulinko mä oikein? Haluaako se tosissaan et sitä sanotaan… laamaksi??
“Maisa”, esittäydyn lyhyesti ja pakotan kasvoilleni jonkun hymyntapaisen. Perkele kun perusilmeen pitää olla kuin ois karhu purassu perseestä.
“Ihana hevonen sulla”, kehaisen vielä nopeasti ja jatkan: “onko se mitä rotua?”
“Eikö ookki! Agita on Kladruberin hevonen, se on yks maailman vanhimmista ihmisen jalostamista hevosroduista”, Alma valistaa selvästi ylpeyttä äänessään. “Se on vielä aika nuori, mut ihan kauheen fiksu”, se jatkaa iloisesti. Tyydyn nyökkäämään hymyillen, koska en vaan keksi mitään lisäkysymyksiä. Ja mikä hitto se rotu oli? Kladklöber tai joku sellanen, ihan siansaksaa.
“Mä katoinki jo eilen illalla et Agitamurunen sai uuden naapurin! Oiliko sen nimi oli? Ihan supersöpö kuitenki, halus eilen osansa rapsutteluista ja pitkään pitikin rapsutella kun toinen niin kurotteli päätä käytävälle et ‘ihminen! rapsuta mua!’” Alma kertoo nauraen saaden mutkin hieman hymähtämään.
“Joo, Oili on aika huomionkipee” tuhahdan naurua äänessäni. Vittu kun osais sitä kuuluisaa small talkkia. Aina mä vaan ynisen ja tuhisen ja puhisen enkä osaa puhua tuntemattomien kanssa juuri mitään. Ja vielä sairaanhoitajaks meinasin- ammattiin, jossa pitäs olla niin ihmisläheinen ja sosiaalinen. Yhteishaku oli laitettu menemään aikapäiviä sitten ja huomenna se sulkeutuisi. Sen jälkeen olis enää vaan odotettava, tärppäisikö koulupaikka tällä kertaa. Niin ei ollut käynyt vielä kahdella edellisellä kerralla. Aiemmilla kerroilla pääsykoe oli tyssännyt englantiin, josta en ollut saanut edes puolikasta pistettä. Toivottavasti tällä kertaa tulis edes se puolikas, vaikka sitten tuurilla.

Havahdun ajatuksistani kun Alma, tai mikä Laama olikaan lähtee vähintään yhtä äänekkäästi kuin oli tullutkin. Agitan karsinan ovi tumahtaa kiinni ja naisen askelten ääni kantautuu koko ajan kauempaa puheensorinan yhä jatkuessa. Silitän Oilin otsaa kevyesti ja annan sille karsinan ulkopuolelta siihen kantamani heinät.
“Nähdään rakas huomenna” sanon hiljaa ja painan suukon sen turvalle. Seuraavaksi pitäisi kiirehtiä suihkun kautta töihin hoitamaan vanhuksia, joista puolet luulevat majailevansa parhaillaan Ruotsin laivalla. Voi luoja.

Mu(i)stelmia
30. maaliskuuta 2023: Takaisinheitto vuoteen 2010

Kaviot iskeytyvät rytmikkäästi maneesin pehmeää hiekkapohjaa vasten Oilin laukatessa vasempaan kierrokseen. Mieleen muistuu se, miten muksahdin sen selästä kun laukkasin sillä 8-vuotiaana ensimmäisen kerran. Silloin vannoin, etten laukkaa enää ikinä. Tässä sitä silti nyt ollaan, ajattelen ja hymähdän muistellessani tilannetta yli kymmenen vuoden takaa.

Poniniityn Ratsutilan kenttä, kesäkuu 2010:

“Sä lupasit et saan laukata”, kirkas lapsen ääni kivahtaa selkeästi loukkaantuneena. Vaaleahiuksisen tytön naama alkaa mutristua ja kädet menevät puuskaan. Sekä tytön isäpuoli että äiti, jolla on nuori harmaa hevonen käsipuolessaan katsovat toisiaan neuvottomina. Mitäs nyt?
“No anna sen kokeilla” sänkipartainen mies lopulta ehdottaa.
“Mikä palikka susta on tullu? Johan se katkasee vielä niskansa”, nainen ärjäisee takaisin.
“Valitse taistelusi on mun mielestä ihan hyvä elämänohje”, mies murjaisee hiljaa ja jatkaa: “noni nyt on tyttö iha turpa rullalla, mitä sä lupailet asioita mitä et pidä? Ei se kuole.” Sen sanomisen jälkeen tulee hiirenhiljaista, lukuun ottamatta dramaattisen 8-vuotiaan itkua kentän reunalla komea voikukkakimppu kourassaan.

“Oot sit varovainen, laukkaat vasta kun mä annan luvan ja se tehään liinassa niin et mä oon narun päässä koko ajan. Eka kokeillaan ihan vaa käyntiä ja ravia”, äiti ohjeistaa liioitellun rauhallisesesti. Sen äänestä kuulee, kuinka se koittaa peitellä sitä että se on ihan raivona. Tarvitseeko edes sanoa, että aviomies on paimennettu kentän reunalle seisomaan ja käsketty pysymään hiljaa.

Tytön hymy ulottuu korvasta korvaan kun hän istuu Oili-tamman satulassa. Tamma kävelee kaula pitkällä ja löntystää niin hitaasti kuin vain pääsee. Toisinaan se meinaa kompastella omiin jalkoihinsa ja välillä se pysähtelee kentän reunalle mussuttamaan niittykukkia. Selässä istuvaa Maisaa tämä ei haittaa. Oili on heidän omansa ja siksi maailman parhain hevonen. Vaikka äiti olikin sanonut myyvänsä sen ja ostavansa paremman tilalle, Oili olisi silti maailman parhain hevonen.

“Hienosti!” tytön äiti kehaisee kun Oili ravaa siistin pääty-ympyrän. Selässä istuva 8-vuotias Maisa oikaisee kehun kuultuaan ryhtinsä ja tytön koko olemus muuttuu. Äiti näkee kuin hidastetussa elokuvassa, kuinka tyttö antaa napakat laukkapohkeet ja pian nuori tamma pyrähtää suureen, keinuvaan laukkaan. Sitten kuuluu muks. Ja sitten kentän reunalta miehen matala murahdus.
“No perkele”