Tämä aihe sisältää 11 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
-
Pari viikkoa oli tuntunut hujahtavan ohitse nopeammin kuin olin edes huomannut, ja minun oli myönnettävä että paluu takaisin Pohjanmaalle ei ollut houkutellut juuri lainkaan. Ei edes parin ekstra päivän jälkeen. Se oli kuitenkin ollut se elämäntapa mihin olin tottunut hyvin suurelta osin koko elämäni ajan, joten nyt kun pitkästä aikaa olin taas päässyt kiinni kiireiseen ja työntäyteiseen hevostallin pyörittämineen niin tajusin kuinka paljon olin sitä kaivannut. Mutta oli se kuitenkin ihan mukava taas laskeutua kuorma-auton kyydistä Hopiavuoren tuttuun ja turvalliseen pihaan. Yön läpi ajamisen jälkeen oli vain iloinen siitä, että Tampereen nurkilla Tuuva oli hypännyt rattiin jahka olimme saaneet hänen jukuripää kantturan, tai siis Suomenhevosen, työnnettyä mukaan kyytiin. Ja ehkä oli ollut myös ihan hyvää ennakointia että olimme ottaneet Arieksen pois edestä ja laittaneet Diegon auton perälle, niin ei tarvinnut tässäkin osoitteessa alkaa painimaan sen kanssa.
“Käyhään eka viemäsä net teijjä roippehet sisähä niin Diegon ei tarvihje seistä niin kauvaa yksin. Tiijät millane se ossaa olla”, Tuuva sanoi reippaaseen tapaansa, hypäten ulos auton hytistä.
“Se käy”, vastasin ja venyttelin selkääni.Vaikka olin lähempänä auton varustekaappia niin Tuuva ehti pyyhältää sinne auton toiselta puolen ennen minua, ja heilautti rehusäkin olkapäälleen ja otti toisen kainaloonsa. Jouduin myöntämään, että naisen voimakkuus pääsi aina välillä yllättämään. Hän ei kuitenkaan varreltaan näyttänyt sellaiselta joka heittelee parinkymmenen kilon säkkejä kuin tyhjää vain. Kurottauduin nappaamaan vähän peremmällä olleet varustekassit kantoon, silmäillen nopeasti mitä sinne vielä jäi, ennen kuin kiirehdin Tuuvan edelle avaamaan ovia. Tavarat saivat jäädä vielä säkkeihin odottamaan kaappiin pääsyä, joten nostin ne seinän vierustaan missä ne ainakaan toivon mukaan ei olisi niin pahasti edessä.
Kuljetusauton sisällä minulla oli vastassa hevonen jonka ilme muistutti peuraa auton ajovaloissa. Se seisoi pää niin ylhäällä kuin naru vain antoi periksi, korvat pystyssä toisiaan vasten osuen ja katse tiukasti sillan jälkeen avautuvassa tallipihassa.“Tämä on kuule uusi kotisi, ainakin nyt jonkin aikaa”, puhelin äidinkielelläni hevoselle ja kurotin rapsuttamaan sen säkää väliseinän ylitse.
Vastaukseksi sain vain terävän puhalluksen, mitä säesti äkillinen kova pamaus kun kavio iskeytyi seinään. Sen perään ulkopuolelta kuului hyvin nopeasti napakka huudahdus kun Tuuva komensi auton perällä takonutta hevostaan. Livahdin väliseinän raosta Arieksen luo, ja pujotin riimun alta sille suitset päähän. Kun olin saanut taiteiltua kaikki remmit kiinni, niin irroitin riimun kokonaan tamman päästä. Työnsin väliseinää selkäni takana auki samalla kun tarkkailin hevosen ilmettä samalla kun lähdin taluttamaan sitä vierelläni muutaman askeleen verran kunnes se pysähtyi rampin alkuun kuin patsas. Se painoi päätä vähän alemmas, puhaltaen ilmaan muutaman kerran samalla kun haravoi aluetta mihin oli laskeutumassa. Taputin kevyesti tamman kaulaa ja annoin sen tuumailla rauhassa. Lopulta se lähti taas liikkeelle, sipsuttaen kaltevan sillan varsin ripeästi alas asti jolloin odotin ainakin jonkinlaista kunniakierrosta tai muuta esittäytymistä jotta hänen tiedettiin saapuneen– samalla hetkellä se jo päästi hyvin kimakan ja pitkän hirnahduksen ilmoille. Ääni muistutti enemmän piiretyissä käytetyltä ääniefektiltä kun jokin esine putosi korkealta kohti maata. Pienellä viiveellä tallin takaa tarhojen suunnalta kuului muutama vähän vaatimattomampi vastaus, mikä sai Arieksen pyörähtämään sen verran että sillä oli rintamasuunta tallia kohti.
Nopeasti sen jälkeen rakennuksen päässä olevan parioven puolikas työntyi auki ja Niklas ilmestyi sen mukana pihalle tyyppiliseen tapaansa leveä hymy kasvoillaan. Hänen perässään ulos työntyi myös pari muuta päätä ottamaan selvää mitä tallipihassa oli menossa. Aries kiskaisi jälleen päänsä niin ylös kuin rakenne antoi periksi, ja tuijotti puhisten pihalle ilmestyneitä ihmisiä samalla kun otti muutaman hypähtelevän sivuaskeleen.-
Noni! Onhan siinä eksoottinen heppa. Varmasti tulee vielä kommenttia. 😀 Sonja ehti jo uuden tulokkaan tapaamaan tarinassaan, mutta mitähän muut tästä sanoo? Meinaan itse en taitaisi tietää ainakaan moisista käppyräkorvista mitään, ellen harrastaisi virtuaaliheppoja, eikä Hopiavuoressa moni taida harrastaa sitä saati heppojen rotukirjojen ulkoa opettelua… 😀 Osa on varmaan niin kuin minä ja Eetu: pitää ruunikkoa puoliveristä hevosista absoluuttisesti kauneimpana ja pitää kaikkia eroja siihen nähden ennemminkin vikoina kuin erikoisuuksina. (Vaikka ei me kenenkään oikeasta hevosesta kumpikaan töräytettäisi, että onpa muuten ihme örkki.) Luulisi, että suurin osa muista osaa joko ihastella tai edes kiinnostua niin kuin Sonja tästä hetken päästä. 😀
En ihmettele yhtään, että Marshallin paluu ei ole pelkästään ihanaa ja vaaleanpunaista. Loppujen lopuksi Marshallilla ei ole päivissään paljoa täytettä. Hänellä on heppa ja parisuhde, ja siksi liikaa toimetonta aikaa ajattelemiseen. Ei toiminnan ihminen ole täysin onnellinen, ellei koe olevansa hyödyksi, eli tee työtä. Heppatallityö on Marshallille varmaan sellainen tuttu ja turvallinen työ, ja hän on selvästi kasvanut siihen pienestä ja tuntuu pitävän sitä unelma-ammattinaan. Luulenpa kuitenkin, että asiaan voi vaikuttaa myös Marshallin pieni maailma. Kaikki lapset haluaa olla opeja, kassantätejä, lakasin-lakasin-koneenkuljettajia, poliiseja ja palomiehiä, koska eivät ole vielä nähneet, mitä kaikkea muuta ihminen voi olla. Marshallillakaan ei kai ole ollut paljoa vaihtoehtoja. Omassa firmassahan sitä itsekin kesätyönsä tekisi, jos iskällä tai äitillä olisi ollut moinen perheyritys. 😀 Voipa sekin pieni mahdollisuus olla toteutunut tässä, että Marshall on oikeasti sattunut juuttumaan juuri täsmälleen haaveammattiinsa jo vuoden vanhana ilman valinnanvaraa: niinkin on kuulemma joskus käynyt. Marshall on kuitenkin näistä hahmoista ainoa, joka ei ole koskaan valinnut hevosia. Jopa Oskari lopulta valitsi, kun oli tehnyt syrjähyppynsä jalkapallon kanssa.
Mutta nyt aloitetaan kevään kirjoittajakoulu. Ettet kuvittele olevasi huono, voitaisiin listata juttuja, joissa olet hyvä ja jotka osaat.
– repliikit teknisesti (tämä on viimeksi oppimasi juttu)
– repliikit sisällöllisesti ja murteellisesti
– kappaleiden rakentaminen
– virkkeiden rakentaminen
– juoni
– henkilöhahmot; omat ja muiden (tässä olet kehittynyt muuten harppauksin koko ajan)
– päähahmojen omat äänet + erityinen salakähmäisen oloinen ulkopuolinen kertoja
– reagointi ja improvisaatio
– noin tuhat muutakin juttua; listaan kyllä lisää jos tarvitKevään kirjoittajakoulun aiheeksi tarjotaan relatiivipronomineja. Niitä on kaksi: ”joka” ja ”mikä” ja niillä on toisistaan poikkeavat tehtävät. Kun opettelee ulkoa seuraavat kaksi sääntöä, osaa käyttää relatiivipronomineja. Säännöt eivät ole sataprosenttisen aukottomat, mutta 99,999 prosenttia tapauksista menee oikein näillä. Jos relatiivipronominit eivät kiinnosta, tulee muistaa, että kirjoittajakoulu on täysin vapaaehtoinen. :DDD
1. Sana ”joka” (joita, jolla, jonka jne: taipuva) viittaa edelliseen sanaan.
Mun silmiin osuu relatiivipronominit, joita käytetään väärin. (-> Relatiivipronomineja käytetään väärin.)
EI: Sain sängyn mummolta, joka on päästä vedettävä. (-> Mummo on päästä vedettävä.)2. Sana ”mikä”(taipuu kans) viittaa koko pilkkua edeltävään lauseeseen.
Jotkut laittaa ne relatiivipronominit oikein, mikä auttaa mua lukemaan tekstin loppuun asti. (->Relatiivipronominien oikein laittaminen auttaa mua.)
EI: Tuossa mun vieressä nukkuu mun Taavi-koira, joka on ärsyttävä juttu, kun en saa itse enää nukkua. (-> Nyt Taavi on se ärsyttävä juttu. Jos me vaihdetaan joka-sanan tilalle mikä, Taavin nukkuminen mun vieressä on ärsyttävä juttu.)Miten relatiivipronominit ihan käytännössä oppii?
1. Kirjoita tarina.
2. Paina ctrl + f ja kirjoita ”joka”.
3. Tarkista jokaisessa kohdassa, onko nyt oikein, että näissä kohdissa viitataan edelliseen sanaan.
4. Tee sama haku sanalle ”mikä” ja tarkista viittaukset
5. Toista muutamassa tarinassa, niin tapaukset syöpyvät kovalevylle. 😀Seuraavassa Kirjoittajakoulun jaksossa joudumme valitettavasti siirtymään isojen poikien monimutkaisiin juttuihin, koska toistuvat pikkujutut olisi tämän jälkeen jo selätetty. Voi vitsi. Onneksi siihen on nyt vielä hetki. :DD
-
-
Vanhan ratsun helppous, uuden ratsun ihanuus
Lähemmäs parin viikon yhteiselon jälkeen en voinut todeta muuta kuin että Aries oli täydellinen lisä sekä vaihtelu arkeen.
Niin paljon kuin tykkkäsinkin Arlekista, oli minun myönnettävä että sen tyyppisen hevosen kanssa ei paljoa jännittänyt eikä sen kanssa työskentelyssä ollut paljoa haasteitakaan. Kunhan antoi tarpeeksi usein piparminttuja niin sen kanssa sai tehdä mitä ikinä mieleen juolahtikaan. Vaikka esteitähän se ei korkealta hypännyt ja kouluratsastuksessakin tuntui että alkoi raja tulemaan vastaan siinä mihin se enää taipui.. No, onneksi siitä riittäisi ainakin Niklakselle ratsua vielä hyväksi aikaa.
Keräsin ohjat vähän paremmin takaisin käsiin ja vilkaisin missä muut maneesissa olijat oikein menivät ennen kuin siirsin Arieksen raviin ja takaisin uralle, hymyillen väkisinkin sille kuinka herkästi tamma vastasi apuihin kunhan osasi vain antaa ne oikealla hetkellä ja sopivalla volyymilla. Kun jalkaa käytti liian voimakkaasti väärään kohtaan, paino siirtyi miltei heti enemmän etuosalle ja sait käyttää hetken jotta sait Arieksen taas käyttämään enemmän takaosaansakin. Jos taas käsi oli liian vahva, sen tunsi satulasta käsin kuinka selkä valahti notkolle ja pää vetäytyi mutkalle kuin virkkuukoukku. Vaan kun löysi ne toimivat säädöt niin työskentely sujui. Mutta eniten minulla oli vielä vaikeuksia tunnistaa se hetki kun olimme hinkanneet tamman mielestä yhtä asiaa liian kauan ja sen keskittymiskyky loppui, minkä takia ei ollut kerta tai kaksi kun Aries oli etujalat sievästi koukussa takajaloillaan kuin sirkusponi.
Kuva isompana“Pakko kysyä”, Sonja aloitti jalkauduttuaan hevosen selästä ja nosti jalustimia ylös, ”Minkä takia se hyyppii tolleen pystyyn? Onko sen satula tarkistettu?”
“On, satula kuin hevonen. Ja kaikki on hyvin siltä osalta. Mutta Aries on esimerkki siitä minkä takia ensimmäisenä ei pidä juosta opettamaan uudelle hevoselle temppuja mitkä voivat olla myöhemmin ongelma.”
“Niin sille on ihan opetettu se?” Outi kysyi pysäyttäessään Jussin maneesin halkaisille, “Eteenpäin käskeminenhän usein auttaa jos hevonen meinaa nousta pystyyn.”
“Joo. Ei sillä, se ei ole meidän ainoa hevonen jolle se on opetettu. Vaan olipa kerran teini-ikäinen Dmitriy, veljeni, joka sai uuden hevosen ja ajatteli että se olisi tosi hieno opettaa myös tälle yksilölle. Ja teki sen ennen kuin edes tiesi minkälainen tapaus uusi hevonen on”, selitin samalla kun annoin Arieksen kiertää käynnissä pääty-ympyrää, “Joten nyt ei niin teini-ikäisellä Dmitriyllä on hieno hevonen, joka ei millään jaksaisi keskittyä työskentelemään sileällä ja keskittymiskyvyn loppuessa ehdottaa muuta sijais tehtävää. Mutta onneksi sitä ei esiinny kuin vain sileällä työskennellessä. Pelkät puomitehtävätkin auttavat hyvin paljon koska esteillä tätä ei esiinny ollenkaan. Sitäkin on kyllä kokeiltu että kun huomaa Arieksen aikovan nousta ylös niin komentaa eteenpäin, mutta siinä tilanteessa Aries joko pukittamaan tai rynnii vähän matkaa eteenpäin.” Käänsin katseen hitaasti Arieksen niskaan, hämmennettyäni itseni sillä kuinka vaivatta vastasin kysymykseen pitemmän kautta.
“Minkä takia edes opettaa hevosta nousemaan pystyyn? Sehän voi olla oikeasti vaarallinen temppu.”
“Useimmat meidän Marwareista ovat osallistuneet erilaisiin näytöksiin missä se on ollut isossa roolissa. Mutta ne hevoset joita ei ole edes ajateltu sellaisia tapahtumia varten, on jätetty kokonaan pois temppujen opettamisesta.”
“Se on ihan järkevää. Liikaa kuullu kuinka tosi nuoret opettaa hevosilleen temppuja ilman kunnon ymmärrystä mitä siitä voi pahimmillaan seurata. Tai opettaa ne vieläpä niin huonosti että joku ihan tavallinen sana tai ele toimii merkkinä juuriki johonki pystyyn hyppäämiselle jolloin se voi tapahtua missä tahansa tilanteessa.”
“Oon kuullut joskus samanlaisia juttuja”, Outi nyökytteli päätään löysätessään satulavyötä reiän verran, “Onko sille opetettu jotaki muita temppuja myöhemmin?”
“Ei varsinaisesti, tai ainakaan mitään vastaavia. Aries osaa kyllä poimia pudonneen hanskan maasta ja ojentaa takaisin ratsastajalle, mikä on kyllä hyödyllinen.”
“Oppiskohan Salieri ja Morttikin sen?”, Sonja naurahti, “Mutta kerro. Ootko sä koskaan opettanu jotaki temppua hevoselle ja siitä on tullut samanlainen ongelma kuin Ariekselle pystyyn nousu?”Hieraisin niskaani toisella kädellä ja mietein hetken vastaustani.
“No.. Meillä on kotona yksi eläkeikäinen Welshponi joka toimii hyvin maastossa ja pellolla. Mutta sillä ei voi mennä kentällä koska se saattaa pistää milloin tahansa makuulleen, kun joku lapsi oli aikanaan ajatellut että se olisi hyvä temppu. Pääsee helpommin selkään ja alas ilman koroketta tai että pyytää joltakulta apua.”
-
Marshall on oikeassa siinä, että ratsuna Arlekin on kuitenkin aika tylsä heppa. Se kallistuu kaiken maailman Ukkojen ja Skottien ja Typyjen suuntaan, vaikka ei samalle hyödyttömyyden asteelle pääsekään. Niklakselle on hyvä sauma toki ratsastaa sellaisella hevosella. Kuinkahan kauan tämä onni jatkuu? Nyt kun Marshall selkeästi ei enää aio työstää Arlekinia, mitähän jatkosuunnitelmia isällä ja äidillä, sen omistajilla, sille onkaan? Kuka nyt tyhjänpantista (tai etenkään jonkun vieraan klopin ratsusta) karsinavuokraa maksaa, kun pitää menestyvää siittolaa, eikä yhtä lemmikkihevosta..? Mitähän tähän aukkoon keksitäänkään! 😀
Aries on sen sijaan Marshallille ihanaa vaihtelua ja uusi projekti. Marshall on sen sortin ihminen ja hahmo, että tarvitsee usein suunnan, johon tähtää, jotta pysyisi liikkeessä. Aries tarjoaa hienosti sen suunnan, koska selvästi kapasiteettia on, mutta niin on lieviä ongelmiakin purettavaksi. Marshall ei ole koskaan osoittanut mustasukkaisuutta Niklaksen kilpailuinnostuksesta, mutta kyllä ainakin mua olisi salaa Marshallina vvähän kaihertanut katsella sitä ja olla kilpailematta itse, vaikka en sitä kyllä olisi edes itselleni myöntänyt. Jos olisin Marshall, uusi hevonen tuntuisi siltä kuin hengittäisi taas, kun on huomaamattaan pidättänyt henkeään.
-
-
Lopussa vastaheittoa Miten selvitä kouluradasta mokaamatta sitä täysin naisystävän silmien alla?
Asioiden punnintaa
Vedin takin kaulusta auki vähän enemmän samalla kun annoin ohjien valua hieman pidemmäksi kädessäni. Olin tuskin puolessa välissä lenkkiä ja kaduin jo nyt etten ollut jättänyt takkia tallille, tai ottanut edes pitkähihaista pois välistä. Siirryin taputtamaan Arieksen vaaleaa kaulaa sen hypähdellessä kepein askelin kuin kauris metsätien reunaa pitkin, ja annoin itsellenikin luvan hetken vain nauttia. Vaikka nopeasti sekin vaihtui ainaiseen asioiden murehtimiseen.
Mielessäni oli viime päivien aikana tuntunut olevan tauoton myllerrys mikä oli hiljalleen alkanut vaikuttamaan jopa yleiseen energiatasoonikin. Työnhaku oli ehkä päälimmäisin asia, koska se tuntui aina olevan kuin mikäkin titaanientaisto. Kokemusta piti olla, mutta jos sitä oli liikaa niin sekään ei ollut hyvä. Töitä pitäisi olla valmis tekemään ainakin kahden ihmisen edestä, mutta palkka oli hyvä jos täyttäisi edes työehtojen minimin. Myönnettäköön että mielessä oli kyllä käynyt tavaroiden sekä hevosten pakkaaminen ja lähteä takaisin kotiin töihin, mutta halusin kuitenkin pysyä Otsonmäellä. Tai ainakin sen verran lähellä jotta saatoin pitää hevoset Hopiavuoressa. Kotitalli kyllä odottaisi.
Raaputin kutiavaa otsaani kypärän reunan alta.
Sopivamman työpaikan etsimisen ohella olin alkanut myös miettimään Arlekinia. Nyt kun Aries oli tullut ratsutettavaksi niin olin vasta huomannut kuinka paljon olinkaan kaivannut kunnon ratsastamisesta. Sellaisen hevosen eteenpäin viemistä joka haastoi juuri sopivasti sekä vaati minulta enemmän, mutta myös palkitsi koska sillä oli oikeasti kapasiteettia kehittyä. Mahdollisesti jopa aika pitkällekin. Arlekin oli totta kai mukava hevonen, ja todella hyvä pari Niklakselle, mutta riittikö se? Sillä rahalla mikä senkin ylläpitoon meni, voisin pitää tallissa hevosta joka pystyisi tarjota Arieksen tavoin jotain myös minulle samalla kun toimisi uutena opettajana Niklakselle. Toki siinä vaiheessa jos lähtisin oikeasti viemään Arlekin takaisin kotiin niin heräsi kysymys että kuka tulisi tilalle. Asiasta pitäisi tietenkin keskutella myös Eetun kanssa, mutta se ei ollut ajankohtaista ainakaan vielä hetkeen. Ensin pitäisi puhua Niklaksen kanssa, koska vaikka hevonen olikin minun niin siitäkös riemu ratkeaisi jos ilmoittaisin aamupalalla että ai niin päätin että Arlekin lähtee.
Huokaisin syvään ja annoin pääni retkahtaa taaksepäin niin että näin yläpuolella avautuvan taivaan.
Hiljattain puraissut kilpailukärpänenkään ei helpottanut asiaan. Olin huomannut vilkuilevani aina vain uusia kilpailuja samalla kun yritin toppuutella itseäni. Ehkä kuun lopulla jos järjestettiin jotkut sopivat. Siihen mennessä olisimme varmasti päässeet taas pykälän eteenpäin ja yhteistyö sujuisi paremmin. Kisahalua lisäsi ehkä myös se kun olin kuullut että jopa isäni oli kaivanut kisatakin kaapista ja ilmoittautunut kisoihin, joiden ensimmäinen osakilpailu järjestettiin Norjassa ensi viikonloppuna. Olin järjestänyt loppuviikon ratsastuksetkin niin että saatoin istuaa telkkarin edessä tuijottamassa kuinka isäni ja veljeni pärjäisivät. Pelkästään Dmitriyn luokkaan oli ilmoittautunut yli kuusikymmentä ratsukkoa. Hmm…Ehkä sitä uskaltaisi kahvilla käydessä kysellä jos olisi muitakin joita kiinnostaisi pieni kisastudion pystytys ja seurata este- ja kouluratsastusta jonain päivänä.
Tarrauduin nopeasti toisella kädelläni satulan etukaareen Arieksen hyppäytettäessä takapäätään sen verran, että horjahdin vähän liiankin paljon eteenpäin. Selvästi pää pilvissä kuljailua oli tehty jo aivan tarpeeksi.“Mennään mennään”, hymisin tammalle ja taputin sen kaulaa ennen kuin otin ohjat paremmin kohti tuntumaa.
Aries heitteli päätään ilmassa ylös ja alas, viskoen etujalkojaan pitkälle eteen niin että askellut alkoi muistuttaa enemmän espanjalaista käyntiä. Kevyet puolipidätteet riittivät palauttamaan tamman takaisin normaaliin käyntiin, ja muutaman hyvän askeleen jälkeen pyysin sitä siirtymään raviin.
Tallille päästyämme Niklas oli hetkessä tullut ulos varustehuoneesta tarjoamaan apua Arieksen hoitamiseen. Vilkaisin vieressäni seisovaa hevosta.“Jos voit tuoda loimet jo valmiiksi tähän käytävälle. Se kaksivärinen fleeceloimi ja toppaloimi missä on se raidallinen etuosa.”
“Hoituu”, Niklas täräytti tomerasti ja pyörähti hetkessä takaisin varustehuoneeseen.Kaksin hevosen pois hoitamisessa ei mennyt kauaa, kun sain irroitella loimiin paketoidun hevosen käytävältä. Onneksi kevät oli selvästi alkanut tekemään tuloaan niin enää ei tarvinnut yhtä tarkasti olla laittamassa kymmentä eri loimea jotta pystyi viemään hevosen liikutuksen jälkeen takaisin ulos. Auringosta oli tullut taas säännöllinen vieras, kun se möllötti korkealla taivalla ja lämmitti yllättävän paljon, minkä takia hanget olivat kutistuneet melkein huomaamatta niin että paikoitellen näkyi jopa maata.
Seisoimme Niklaksen kanssa tarhan portilla ja katsoimme kuinka se kisasi aidan viertä pitkin naapurinsa kanssa kuin ei olisi millään lenkillä ollutkaan. Myös kumisaapas sai osansa menosta, lentäessään kaaressa ilman halki kun tamma yritti vauhdissa pyöritellä sitä kuin länkkäri lassoaan.
Kuva isompana“Tuo on kyl yhä vähä hämmentävää miten hevonen voi olla nuin ilonen yhestä saappaasta”, Harri heitti valuttuaan tarhojen viertä kulkevaa polkua pitkin paikalle.
“Äläpä. Koiralta mä sen ymmärtäsin, ne nyt muuteki on niin paljo leikkisämpiä”, Niklas naurahti asetellessaan pipoaan paremmin korvien suojaksi.
“Ei tarvitse mennä edes kauhean monen vuoden päähän, kun ehdotus vaikka pallon laittamisesta tarhaan sai vain silmien pyörittelyä”, kommentoin ja tarkastelin Harrin olemusta, “Valmisteliko Nelly sinua ja Salieria niitä kisoja varten?”
“Onko se niin ilmiselvää?”, mies naurahti, ”Ainaki oon oppinu kuin vääräsä ne on jokka väittää ettei ratsastus oo muka liikuntaa.”
“Mitä te teittä?”
“Kisoja varten tosiaan käytiin läpi asioita että mut ja Salierin saa toimiin tiiminä. Kun aikasemmin ratsastukset on ollut ehkä enemmän mun opettamista, eli on keskitytty siihen mitä mä teen satulassa, mutta nyt meidän pitää osata olla hyviä yhdessä.”
“Jooo. Se oli jotenki itellekki sellanen.. tietynlaine herätys kun alun opettelut jälkeen pitiki alkaa tavallaan oikeesti tekeen asioita. Piti just enemmän kattoa miten hevonen reagoi siihen mitä sielä satulasa tein, ja vielä että sai sen tekeen sen halutun asian. Että se reagoiki siihen. Kouluratsastuksen vertaaminen paritanssiin on josaki määrin ihan paikkaansa pitävä. Kun kumpiki osaa hommansa ja vieläpä yhteen, niin se on pirun hienon näköstä. Mutta jos toinen ei ihan osaa, tai kumpiki yrittää vaan omansa niin eipä se miltään näytä”, Niklas selitti innokkaaseen sävyyn. Toisen silmät lähes loistivat kun Harri näytti ymmärtävän mistä toinen selitti. Olihan se eri asia puhua ratsastamisesta sitä pitkään harrastaneen kanssa kun suurinpiirtein itsensä tasoisen kanssa.
“Itseasiasa… Mä halusin kysyä teiltä yhtä juttua just kisoihin liittyen”, Harri aloitti ja vilkaisi nopeasti olkansa ylitse, “Ei teillä ois antaa jotain neuvoja tai vinkkejä niihin kisoihin? Kun jos rehellisiä ollaan, niin mua jännittää ne jo nyt että jos mä mokaan kaiken”, mies irvisti vähän sanojensa päätteeksi.
“Muista hengittää. Se on yllättävää kuinka paljon pelkkä hengittäminen voi vaikuttaa, ja se että välillä hengittää kunnolla syvään.”
“Älä kittaa liikaa vettä, etenkään kahvia. Ja jos yhtään epäilyttää niin käy vessasa ennen verryttelyyn lähtöä”, Niklas totesi suorastaan haudanvakavana, “Se on yllättävää kuinka paljo turhaa ylimäärästä päänvaivaa se voi aiheuttaa koska kisapaikoilla vessat tuntuu olevan aina vähintään kiinasa asti, sitte istut housut kintuisa ja kuulet kuin sun pitäis olla valmistautumasa omaan vuoroos.”
“Luota hevoseen. Salieri kyllä osaa, joten sinun pitää vain tehdä oma osasi niin yhteistyö sujuu. Ja on hyvä muistaa että kaikkia jännittää, jopa kokeneita ratsastajia. Eikä virheiden tekeminen ole mikään katastrofi koska niitä sattuu kaikille. Jos huomaat että teit vaikka väärän siirtymisen, niin tärkeintä on että et ala hätäilemään. Jos on aikaa ja tilaa, niin korjaat oikeaan. Jos olet jo melkein seuraavassa liikkeessä, niin jatkat ohjelmaa kuin mitään virhettä ei olisi tapahtunutkaan.”
“Jep, kokeneetki tekee oikeasti tosi isojaki virheitä aina välillä. Vähän niinku Marsh teki– tai siis. Niin.. öääeh…”
“…Kuten Niklas tuossa jo sujuvasti aloittikin, jos et jostain jo kuullut, niin tuossa jokunen hetki sitten sairasloman jälkeen osallistuin Arlekinilla helppo B -luokkaan. Siisti suoritus kyllä muuten, mutta ratsastin helppo A -ohjelman ja tajusin sen vasta siinä vaiheessa kun olimme siirtymässä pois kehästä. Pöytäkirjassa oli maininta että hyvä suoritus mutta väärä rata joten ymmärrettävästi saimme hylätyn. Joten, virheitä sattuu.”
“Siis menitkö koko radan väärää ohjelmaa?”
“Koko radan. Alusta loppuun”, nyökäytin päätäni.”
“..Onko sua, tai kumpaakaan teitä siis, jännittäny yleisö? Tai ei välttämättä ne tuomarit ja muut, mutta ne mahdolliset tutut sielä katsomossa. Jotenki musta tuntuu että mua jännittää se niitten läsnäolo ehkä eniten.”
“Joka kerta, mutta yritän kuvitella että sielä ei oo ketään muuta ko ne tuomarit.”
“Nykyään ei niinkään. Mutta muistan kyllä kun etenkin alkuaikana jännitin joka kerta etenkin sitä kun isäni tuli mukaan katsomaan. Jännitin pahimmillaan niin paljon että jouduin oksentamaan. Mutta juurikin tuo Niklaksen tapa saattaa auttaa. Että keskittyy ajattelemaan että siellä ei ole kuin ne tuomarit. Ja pidät katseen tiukasti siellä minne olet ratsastamassa, etkä vilkuile yleisöön.”-
Kiitos kovasti, ihana vastapallo! Harrikin on varmasti tyytyväinen ohjeisiin ja erityisesti siihen, että muutkin ovat mokanneet ja ihan noin perustellisesti kuin Marshall. Olen aika varma että Harri nauraa sille itsekseen kyllä, vaikkei ehkä päin naamaa kehtaisi. Minä ainakin nauroin.
-
Hahmoanalyysiä
Marshall on etenkin alussa kovin tietoinen omista ajatuksistaan. Oikea ihminen pystyy olemaan myös tällä tavalla väliaikaisesti. Kun ihminen tutkii itseään tarpeeksi, hän voi huomata esimerkiksi Marshallin tapaan, että on taipuvainen murehtimaan. Sitten hän alkaa murehtia, turhaankin, ja unohtaa olevansa taipuvainen murehtimaan. Marshall vaikuttaa tuntevan itsensä, mutta niin kuin ihmiset, ei hänkään jaksa koko aikaa kehittää ajatusratojaan.Vertaan Marshallia myös hänen vuosien takaiseen entiseen elämäänsä. Joskus sata vuotta sitten ennen Hopiavuorta Marshall ei kyennyt ollenkaan asettumaan Niklaksen nahkoihin. Nyt hän pystyy. Kun hän tekee sen, hän kerää multa ihmisyyspisteitä. Tykkään kilteistä ihmisistä, jotka ajattelevat muita: tykkään myös sellaisista hahmoista. (Harmi, ettei pelkistä kilteistä hahmoista tule tarinoita, eikä kokonaan kiltti hahmo ole realistinen.) Marshall ymmärtää kuitenkin realiteettien päälle. Hevonen, oli se sitten Arlekin tai muu, on ensisijaisesti Marshallia varten. Se on harmi Niklakselle, mutta jos Marshall ajattelisi toisin, se olisi aika julkeaa hänen perhettään kohtaan: hehän ovat maksumiehiä.
Hahmojen kirjoittamisesta
Siitä ei ole kauaa, kun säksätin niistä pisteistä ja pilkuista repliikeissä. En tiedä, onko sattumaa, vai oletko muuten vain samalla kiinnittänyt huomiota repliikkien esitystapaan ja sisältöön samalla kun olet paininut asian kanssa. Tuntuu että repliikkien esitystapa on asia, joka kohenee juuri nyt hurjaa vauhtia. Olet osannut aina löytää muidenkin hahmoista maneereita, joita he toistavat puheessaan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että olet paraikaa viemässä repliikkejä eteenpäin: et tarvitse enää maneereita puhuttaessasi kolmea eri tavalla puhuvaa hahmoa, jotta lukija tietäisi ilman johtolausettakin, kuka puhuu. Haet myös murteita hyvinRoolitat hahmot myös selkeästi. Vaikka otat huomioon Harrin kisajutut ja sidot keskustelun edelliseen ratsastusretkeen, olet roolittanut keskustelun syvemmältä pidemmän aikavälin tapauksien perusteella. Marshall on mestari ja Niklas ja Harri ovat oppipoikia: Niklas Marshallin ja Harri toisen mestarin. Et olisi välttämättä tarvinnut tähän edes sen auki selittämistä siinä kohdassa, jossa Niklas puhuu innoissaan Harrille.
Tarinan sisällöstä
Tässä jutussa mua viehättävät eniten Marshallin neuvot. Marshall antaa tässä Harrille käytännönläheisiä, helposti noudatettavia neuvoja ja puhuu hänelle samalta tasolta. Sellaisia puheita kestäisin itsekin kuunnella, vaikka muahan ei neuvota koska tiedän aina kaikesta kaiken!!111. Niklas on tietenkin oma hölö itsensä, mutta aww miten mua liikuttaa kuinka hän yrittää sulkea suunsa ajoissa. Siitä jotenkin loistaa se, miten Niklas voi olla välillä ääliö kun on liikaa vauhtia, mutta hän ei tosiaankaan torveile tahallaan tai edes koe juttujaan ensin sopimattomina vauhdin hurmassa. Hehe, Marshallina en olisi kyllä myöntänyt, että olisin mokannut noin pahasti. Mutta minähän en tietenkään mokaa koskaan. :DD
-
-
Tekstiä ei tunnu vaihteeksi syntyvän laisinkaan, joten parempaa inspiraatiota odotellessa..
Kuva isompanaPitkään kestäneen tauon jälkeen oli kuulemma vähän jännittänyt kokeilla hyppäämistä. Mutta sitäkin enemmän oli jännittäny tehdä se jollakin muulla kuin Nojatuo-Arlekinilla. Sen rinnalla Aries tuntuu enemmän joltain uraanilla käyvältä lohikäärmeeltä kun kavaletti nostettiin pieneksi pystyesteeksi.
-
Marshallille Aries tekee niin hyvää, ja Marshall tykkää Ariesista. Onhan se nyt siistiä kun toisella on virtaa ja tahtoa hypätä vaikka saman tien korkeampia. Arlekin on ehdottomasti näistä mun suosikki (koska se on lähempänä mun ideaalihevostyyppiä: olen puolueellinen) mutta on se Arieskin komia tyyppi hypätessään silmät ja korvat innokkaina.
-
-
Valkoinen kohina
Miksi piti olla niin tyhmä että keskustelee isoista asioista juuri kisojen korvilla? Viimeinen treeni ennen viikonlopun kisoja, vastalaukka vaatii jo muutenkin kaiken keskittymisen jotta se onnistui mutta tietenkin nyt keskittyminen harhaili koko ajan eilisessä. Hidastin korvat luimussa päätään viskovan Arieksen käyntiin, päästäen ohjat pitkäksi jotta saisin edes vähän nollattua tilannetta.
Tiedän, en voi syyttää kuin itseäni että en ollut ottanut asiaa puheeksi aikaisemmin. Toki joskus puoli ikuisuutta sitten olin asiasta vähän maininnut mutta ihanko se muka riittäisi. Ei tietenkään. Kuten arvata saattoi, niin lopulta kun olin nyt asiasta puhunut, Niklas ei ollut kauhean iloinen kun olin oikeasti kertonut miettiväni että jäisin pysyvämmin Venäjälle koska en minä voinut tätä kesälomaa ikuisestikaan viettää. Vaikka aika Arlekin kanssa oli lopulta antanut mahdollisuuden polvileikkaukselle, niin oli pakko alkaa oikeasti miettimään tulevaa. Sen tiesin että hevoset olivat ja pysyivät, olin sitten Venäjällä tai Hopiavuoressa, mutta toivon myös että Niklas on yksi pysyvistä asioista. Osa tulevaisuuden suunnitelmista kuitenkin liittyi juuri häneen, vaikka en kyllä vielä ääneen tohtinut haaveita sormuksista sanoakaan.
Vilkaisin talon suunnalle minne olin nähnyt ainakin muutaman ihmisen siirtyneen pihan poikki vain hetki sitten. Iltapäivän tyynessä hiljaisuudessa sieltä kantautui kentälle saakka puheensorinaa, vaikkakin sen verran vaimeasti että ei ollu mitään mahdollisuutta saada selvää sanoista. Etäisesti tuli mieleen hyvin hiljaa taustalla kuuluva valkoinen kohina, mikä kummasti rauhoitti jopa minun levotonta ajatusten virtaa.Annoin Arieksen kävellä vielä kierroksen verran samalla kun tunnustelin sen liikkumista satulan alla. Melkein harmitti että vuokralla ollut koulusatula pitäisi palauttaa näiden kilpailujen jälkeen koska olin ehkä löytänyt uuden suosikki penkin istua. Aries ei enään purrut kuolaintaan näreissään ja jopa korvat olivat kääntyneet pystyyn, mitä nyt toinen kääntyili milloin minkäkin äänen perään.
Voin murehtia kaikkea muuta taas puolen tunnin päästä niin paljon kuin halusin, mutta voisinko nyt edes puoleksi tunniksi unohtaa kaiken muun paitsi vaimean huminan taustalla? Jotta saisimme suoritettua viimeisen treenin kunnialla läpi siten että jäisi edes aavistus sellaisesta tunteesta että olemme valmiit etenkin sunnuntain kouluratoihin.
Taputin kevyesti tamman kaulaa ja aloin keräämään ohjia takaisin käsiin. Ihan lyhyesti keskikäyntiä, keskiravia ja niiden kautta pätkä vastalaukkaa. Sen jälkeen vaikeampi rata kerran läpi ja riittäisi.-
Niklaksella on kyllä paljon mietittävää. Tietenkin hän rakastaa Marshallia ja se puhuu jo sen puolesta, että hänen pitäisi seurata tätä elämänsä rakkautta vaikka ulkomaille asti asumaan. Niklas on myös tosi nuori, ja tyypillisesti ilmeisesti erityisesti nuoret tekisivät tällaisia lentäviä lähtöjä rakkauden perässä. Se ei ole kuitenkaan niin yksioikoista. Kun Niklas seuraa Marshallia, hän jättäisi kaiken muun: kodin, työn, ystävät, perheet, kaikki kaksi vuosikymmentä rakentuneet systeeminsä. Tilalle Niklas saisi… Niin, mitä? Marshallin. Uudessa maassa Niklas ei pysty keskustelemaan kenenkään kanssa syvällisellä tasolla, joten hän on paitsi eristyksissä, myös varsinkin aluksi Marshallin ja hänen kielitaitonsa armoilla. Niklas saisi hyvän päivän tuttuja… Pari kaveriakin… Mutta kun vaikka kymmenen lyhyttä vuotta kuluisi… Kuinka itsenäinen tai riippuvainen Niklaksesta tulisi?
Toisaalta samaa voidaan ajatella Marshallista. Marshall on tullut ilmeisesti Niklaksen takia Suomeen. Ei hänkään täällä voi kommunikoida samalla tavalla kuin omalla äidinkielellään, eikä hänkään pääse syvimmän ystävyyden vaatimaan kommunikaation tasoon. Marshall olisi tosielämässä myös Niklaksen armoilla. Nyt sellainen ei ole välittynyt tarinoista, koska Marshall on ollut alun perin niin tosi tosi vahvasti päähenkilö ja vieläpä alussa tosi ihannoiden kirjoitettu kaikesta selviytyvä tyyppi. Vaikka Marshall on siis periaatteessa samanlaisessa tilanteessa, johon tahtoisi Niklaksen asettaa, jotenkin multa ei heru samalla tavalla sääliä. Samastun ennemminkin Niklakseen ja siihen, mitä hän mahtaa tuntea.
Olen muutenkin ajatellut Marshallin ja Niklaksen tätä kuviota ihan liikaa, kun mun kaveri on nyt Niklaksen asemassa. Kenkuttaa, että menetän kaverin tosi kauas, mutta enemmän ihmettelen, miten se on voinut päätyä sellaiseen ratkaisuun vain yhden pikku rakkauden takia. Myydä nyt omistusasunto ja auto, ottaa velkaa päälle elämistä varten, lähteä vakityöstä — hypätä tyhjän päälle. Toisaalta jos ei ota riskejä, ei pääse minnekään. Asuu omistusasunnossaan, ajelee omistusautollaan, käy samassa työssä vakipalkalla… Mulle sellainen sopisi, koska en ole ikinä muuta halunnut kuin löytää paikkani (ja olen löytänyt), mutta jotkut tarvii niitä riskejä. Tämä mun kaveri tarvii. Ja jotkut eivät voi kuvitella elämää ilman rakastaan. Minä puolestani en voi kuvitella rakastani ilman elämääni. Nyt vähän jännittää, millä lailla Niklas ajattelee, miten hän päätöstään kypsyttelee ja mihin lopulta päätyy.
Mä tietenkin edelleen toivon, että Marshall palaa, ja parhaassa tapauksessa ainakin Arlekin mukana. Toisaalta nyt kun olen miettinyt tätä juttua niin paljon, mitenhän mun sydänparalle käy, jos joskus mun sympatiat siirtyykin Marshallin puolelle. Niin on nimittäin käynyt uhkaavasti koko ajan enemmän. Samastun esimerkiksi ihan sairaasti siihen kohtaan, jossa Marshall sanoo hevosten olevan pysyviä, mutta että hän toivoo Niklaksenkin olevan. Marshallhan sanoo siinä, että rakastaa Niklasta, mutta ei voi kuvitella rakastaan ilman elämäänsä: just niin kuin itse ajattelisin. Olisi niin helpon mustavalkoista olla vaan Niklaksen puolella. :DD Mutta enhän mä näitä juttuja tällä lailla miettisikään, jos ne olisivat mustavalkoisia.
-
