Tämä aihe sisältää 31 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Matilda 5 vuotta, 8 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
Mitä?
– Trail-tyyppisiä esteitä maastakäsin
– Tavoitteena on rakentaa luottamusta hevosen ja ihmisen välille
– Ja kasvattaa hevosen rohkeuttaKenelle?
– Hevoselle ja sen omistajalle/hoitajalle/muulle sen ”omalle ihmiselle”
– Loistava tapa myös olla varsan/vanhuksen kanssa
– Käy niin englantilaisille ratsulle kuin länkkäreillekin: kaikille ravureista työhevosiin ja ratsuihin!
– Ei vaadi hyvää fyysistä kuntoa hevoselta tai ihmiseltä
– Avoin kaikille
– Otetaan viisi osallistujaaMiksi?
– Saat ehkä inspiraatiota erilaiseen päiväkirjamerkintään
– Tutustut heppaasi uudella tavalla
– Hevosesi toivottavasti luottaa sinuun taas hieman enemmän tämän jälkeen
– Hahmosi saa tutustua muihin hahmoihin!Miten?
– Ilmoittaudu mukaan tähän alle muodossa
Hahmosi – Hevosen lempinimi (hevosesi osoite jos on Hopiavuoren ulkopuolella, hahmon osoite jos on)
– Saa kuitata tarinalla tai kuvalla, mutta ei ole pakko
– Kaikki kuittaukset kommentoidaan
– Ajoissa kuitanneet saavat myös kunniamerkin (joka on samalla tuttuun tapaan pääsylippu suljetumpiin tarinatapahtumiin)
– Myöhässäkin saa kuitata, ja kommentti on luvassa, vaikka kunniamerkkiä ei tulekaan
Tarinallinen tausta
Tarinallisesti kyseessä ei ole suunniteltu valmennus. Sunnuntaipäivänä 26.4. vain sattuu olemaan aika rauhallista ja tylsää, eikä Hopiavuoressa sellaista katsella keksimättä jotain tekemistä. Kahvikuppinsa ääressä, kaikki työnsä jo tehneenä, iltapuolella, isäntä päättääkin ekstempore että nytpä tehdäänkin tätä. Kun kerran vieraitakin on paikalla hevosineen. (Syy ulkopuolisten hevosten paikallaoloon voi olla vaikka Hopiavuoren hyvä maneesi, tai kavereiden moikkaaminen ohikulkumatkalla tai mikä tahansa.) ”Ryhmä 1” innostuu heti. Eipä Eetun tarvitse kuin ääneen ajatella, että hän tarvitsisi kentälle ainakin pressun, lavoja, puomeja ja sitä ja tätä, niin äkkiäkö osallistujat ovat ne sinne kantaneet.”Ryhmä 2” jää katselemaan /touhaamaan omiaan. Hello Ilves seuraa etenkin siltaesteitä silmä kovana ja päättää, että hänkin haluaa tehdä tuota. Kentälle ei kuitenkaan mahdu kerrallaan enempää väkeä. Sitä mukaa kun ensimmäiset lopettavat, ”ryhmä 2” pääsee vauhtiin. Hello Ilves ottaa valmentajamaisen roolinsa huumorilla. Hän tietää olevansa varmaan ryhmän surkein hevosenkäsittelijä, mutta samalla myös rennoin heppu. Hän esittää aluksi suurieleisesti Suurta Valmentajaa tahallisen surkein neuvoin, mutta unohtaa roolinsa nopeasti. Sen jälkeen häneltä saa hyväntuulisia tsemppikommentteja ja ”ei se oo niin justiinsa” ja ”rennosti vaan” -tyyppisiä toteamuksia.
Valmennuksen kulku
Harjoitukset tehdään käynnissä omaan tahtiin vapaavalintaisessa järjestyksessä. Esteet sijaitsevat sikin sokin kentällä. Niitä saa suorittaa myös yhdessä toisen osallistujan ja tämän hevosen kanssa, jos kokee sen rauhoittavan omaa hevosta. Tavoitteena on rauhallinen ja luottavainen hevonen, joka uskaltaa tehdä pelottavat tehtävät. Hevoselle tulee antaa tarpeeksi miettimisaikaa. Näissä harjoituksissa maanitellaan ja otetaan aivan rauhassa, eikä pakoteta. Varusteiksi suositellaan pelkkää riimua ja narua.1. Sillat (2 kpl)
1a) Puinen silta. Tavallisen eurolavan korkuinen puinen, litteä taso, jolla hevosen tulee kävellä. Silta on irti maasta vain sen verran, että hevosen askeleet kopisevat. Silta on leveä: tällä kertaa ei ole vakavaa, vaikka heppa totuttelisi ja ehkä vähän pyörähtäisi ja nuuskisi.
1b) Pressusilta. Yksinkertaisesti maahan levitetty pressu, joka kahahtelee sekä askelten vuoksi että hieman myös tuulenvireen vuoksi.2. Peruutusradat (3 kpl)
2a) Kartiot, jotka pujotellaan peruuttaen. Taluttaja voi aluksi auttaa peruutuksessa kyljistä, mutta tavoite olisi saada käännettyä hevosta pelkästä riimunarusta. Vaikein peruutusrata.
2b) Maapuomeista tehty L:n muotoinen umpikuja. Hevosen tulee peruuttaa umpikujaan, rentoutua siellä ja kävellä rauhassa ulos.
2c) Kartioista on muodostettu ympyrä. Hevonen peruuttaa voltin. Kyljistä voi auttaa aluksi, mutta ihan askel kerrallaan tämä saattaa sujua ihan hyvin pelkästä riimunarusta ohjaamallakin.3. Rapukävelyrata. Muutamasta puomista on muodostettu maahan siksak-kuvio. Hevosen etujalat ovat toisella puolella puomeja, takajalat toisella puolella. Taluttaja ohjaa sen ottamaan sivuaskelia kyljestä auttamalla siksak-kuvion läpi niin että jalat pysyvät koko ajan oikealla puolella puomeja.
4. Maapuomit. Kolme maapuomia muutaman sentin korkeudella maasta. Hevosen kuuluu kävellä kahden ensimmäisen yli, pysähtyä sitten ennen viimeistä, rauhoittua, ja kävellä senkin yli. Saa mennä myös ravissa, jos kaipaa haastetta pienessä tilassa pysähtymiseen.
Kaikkia esteitä ei ole pakko suorittaa, jos ei halua tai ehdi. Saa suorittaa kaikki. Järjestys on vapaa. Yhdellä esteellä saa viettää juuri niin kauan aikaa kuin kokee tarvitsevansa. Ei haittaa yhtään, vaikka harjoittelisi vaikka siltaa koko ajan, väsähtäisi ja lopettaisi siihen. Hopiavuoren Eetu on itse mukana Jussilla, mutta sillä tavalla valmentajan ominaisuudessa, että osaa heittää rauhoittelemis- ja maanittelemisvinkkejä. Tapahtumassa ei kuitenkaan ole kyse varsinaisesta valmennuksesta, vaan yhdessä heppailusta.
Osallistujat
Ryhmä 1 (täynnä)
(Eetu – Jussi mukamas valmentamassa)
Theodore – Rauolin
Joonas – Hera
Alva – Mörri
Jitta – Bell
Hazel – KodaRyhmä 2
(Hello – Typy esittämässä valmentajia kunnes unohtavat)
Matilda – Kerttu
Tiitus – Bee
Tyyne – Myy
Selina – Thalia
Iitu – Spotti -
TheodoreMukaan, kuittaus tulee parin päivän päästä perässä.
Theodore – Rauolin
-
Mukana! Tervetuloa!
-
-
-
Täähän olis ihan loistavaa treeniä kurittomalle minisuokille omistajineen 😀
Alva – Mörri
-
Jitta – Bell
Kuittaus myöhemmin
-
HazelHazel – Kamikaze ”Koda” (http://kavalniemi.suntuubi.com/fi/Koda/)
Kuittaus tulee myöhemmin! 🙂
-
Hei mä ja Kerttu mukaan jos vielä mahdutaan!
-
Kaikki mukana tähän mennessä! Tämä on suositumpi kuin kuvittelin. Siksi nyt tehdään niin, että Hello Ilves pitää ”toisen ryhmän”, kun osa porukasta kerääntyy katselemaan viittä ekana ilmoittautunutta. Mukaan mahtuu siis yhteensä 10 osallistujaa. 🙂 Lisään tämän tiedon pian kutsun tarinallinen tausta -osioon!
-
Tiitus lähtee Been kanssa mukaan, jos jälkimmäinen ryhmä toteutuu. Plus hän voi myös jättää tulematta, jos ulkopuolisia tulijoita on enempi (:
-
”Ryhmä 2” toteutuu! Tarinallisuusosio ja osallistujat päivitetty. Vielä mahtuu kolme osallistujaa kakkosryhmään. (Saa myös siirtyillä ryhmästä toiseen jos on joku tarinallinen tai muu syy olla just jonkun kanssa samassa!)
-
Tyyne (VP)Jos mahdutaan, niin me haluttais tulla! 🙂
Tyyne – Myy
http://utukuva.net/norrgard/myy.php -
Tyyne ja Myy mukana. 🙂
Nyt kun kakkosessakin on tuon verran porukkaa eikä valituksia kokoonpanosta ole tullut, niin ykkösryhmä on lopullinen. 😀 Osallistujat siihen ovat siis nyt nämä, eikä muutoksia tule.
Kakkosryhmään mahtuu vielä kaksi. Tässä vaiheessa, kun ilmoittautumisaika on näin pitkällä, kakkosryhmän viimeiset paikat aukeavat myös sub-hahmoille. Eli jos hahmosi on jo mukana jommassa kummassa ryhmässä, voit ilmoittaa vapaisiin paikkoihin halutessasi jonkun toisen hahmosi.
-
TyyneTyynen ja Myyn kuittaus 🙂
—
Olen aika varma siitä, että naapurit puhuvat kaupassa käydessään siitä, miten Norrgårdin emäntä on seonnut lopullisesti. Enkä ihmettele; ei se varmasti ole täysjärkinen näky katsella miten nainen taluttaa kuusisataa kiloista eläintä samalla, kun lennättää leijaa. Tai taluttaa sitä samaa eläintä, rapisuttaa muovikasseja ja taittaa matkaa pakenevan kengurun lailla.
Mutta on siihen epämääräiseen kulkuun syykin. Nimittäin se, että Myy on viime aikoina ollut ehkä aavistuksen spooky yksinollessaan. Sillä ja ihanalla Ruusa-tammalla on niin vankka symbioosi, että nyt nuorta hevosta jännittää ihan hirmuisesti yksinolo jonka myötä tututkin asiat tuntuvat vähintään maailmanlopulta.
Koska jutut kotiolosuhteissa on jo aika helppoja ja Myy uskaltaa luottaa sekä tukeutua minuun johtajana, päätin kiikuttaa tamman viikonlopuksi toisaalle – täysin vieraaseen paikkaan, jossa se joutuisi kohtaamaan uusia asioita ja uusia hevosia. Ystävilleni tästä puhuttuani sain paljon ehdotuksia paikasta, johon mennä, mutta moni ehdotti noin tunnin ajomatkan päästä löytyvää Hopiavuorta. Siellä olisi maneesista alkaen kaikki, joten tamma todellakin joutuisi pois mukavuusalueeltaan ja pääsisimme yhdellä reissulla tutustumaan moneen uuteen asiaan.
Lauantaina Hopiavuoreen saavuttuani tutustuimme paikan tiluksiin kaikessa rauhassa jalan. Alkuun Myy oli vähän stressaantunut ja se seurasi ympäristöään erittäin valppaasti, eikä mielellään jäänyt paikoilleen mutta hiljalleen se uskalsi rentoutua ja jäädä hengaamaan vierelleni. Jo pelkästään se tuntui työvoitolta, että Myy uskalsi tallipihalla laskea päänsä alas hamutakseen kevään ensimmäistä lehtivihreää.
Sunnuntaina maneesissa ollessamme Hopiavuoren Eetu tuli kysymään, haluaisinko osallistua spontaaniin maastakäsittelyyn. ”Ei mitään vakavaa. Sellaista hyväntuulista tekemistä, ja etkö sä sen jättiläisen kanssa muutenkin halunnut jotain sellaista touhuta. Ensimmäinen ryhmä on justiinsa aloittamassa, mutta jos haluat niin tuu vajaa tunnin päästä kentälle niin pääsette tekin ihmettelemään pressuja ja sen sellaista.” mies kertoi innoissaan. Vaikka en ihan heti ymmärtänyt, mistä on kyse, päätin lähteä seuraamaan Eetua ulos. Ehkä voisimme Myyn kanssa napsia vihreää sen aikaa, ja osallistua sitten toiseen kokoonpanoon jos tehtävät näyttäisivät meille järkeviltä.
Kentälle ripotellut tehtävät olivat oikeasti hauskoja, ja kuin tilauksesta juuri meille sopivia. Kentältä löytyi sekä puista että pressuista väkerrettyä siltaa, peruutusharjoituksia sekä mielettömän hauskalta näyttävä rapukävelyrata.
”Ei sun tarvitse jännittää Myy. Katso nyt, maa ei niellyt muakaan, vaikka seison tässä.” juttelin tammalle samalla, kun seisoin pressun päällä. Myy katseli elementtiä uteliaanjännittyneenä, mutta lopulta rohkaistui tulemaan perässäni. ”Hieno tamma!” mä kehuin ruunikkoa vuolaasti ja kaivoin sille taskustasi porkkanan. ”Huomaatko, ei se oo niin jännää, mitä sä kuvittelet. Hieno pieni tyttö, kyllä tämä tästä!” jatkoin tammalle lepertelyä samalla, kun se seisoi rohkeasti pressulla.
Tunti kului varsin nopeasti ja mikä parasta, Myy vaikutti loppua kohden ihan itseltään – sellaiselta iloisen reippaalta, joka rakastaa tehdä yhteistyötä ihmisen kanssa.
”Kiitos Eetu, että me saatiin tulla tänne. Mä luulen, että tää viikonloppu oli Myylle ja sen tulevaisuudelle taivaanlahja.” kiitin miestä, kun olin pakannut tamman iltapäivällä traileriin kotiinlähtöä varten. “Ja hei, odota, mulla on tässä sulle jotain.” hihkaisin miehelle, ja sukelsin auton takapenkille noutamaan pientä pakettia. “Oikeasti, kiitos.” hymyilin miehelle ja ojensin hänelle viinipullon sekä lahjakortin paikalliseen hevostarvikeliikkeeseen.
-
Oi ei miten mulla on heikko kohta isoihin työhevosiin, varsinkin kun niissä on kontrastina jotain pientä tai pieniin yleisemmin liitettävää, niin kuin varsaikäisyys tai pieni säikkyys. 😀
Reissunne tuntui olevan kokonaisuudessaan onnistunut. Mikä säkä, että Eetun vapaailta osui juuri siihen hetkeen, kun tulitte: hän ei osaa olla tekemättä mitään, joten keksii sitten kaikkea tällaista. Varsinkin silta tuntui tulevan Myylle ihan just eikä melkein tarpeeseen. Ihanaa, miten se oli aluksi epäileväinen, niin kuin koko tekstin alkupuolen perusteella uumoilinkin, mutta uskalsi sitten kuitenkin, koska eihän ole mitään niin rohkeaa maailmassa kuin kunnon shirenhevonen! 🙂
Eetu myös kiittää punaisena ja änkyttävänä lahjasta. Sen on vaikeaa ottaa mitään vastaan edes syntymäpäivänään, saati sitten tavallisena iltana, kun se ei koe tehneensä mitään noin hienojen juttujen eteen!
Kirjoitat tosi hyvin ja erittäin oikeakielistä tekstiä. Sellaistahan lukee aina ihan lämpimikseen! En tiedä, haetko kritiikkiä vai et, mutta jos et, lopeta lukeminen tähän. Luulen, että saisit tarinoistasi ihan pienellä vaivalla vieläkin paremmin soljuvia ihan yhdistelemällä kappaleita hieman toisiinsa. Kuudes ja seitsemäs kappale menisivät yhteen ihan pienellä sitomisella. Eka ja toka, sekä kaksi viimeistä ihan sellaisinaan. Tietenkin kannattaa välttää liian pitkiä kappaleita, sillä ne säikyttävät lukijan pois, mutta samoin kannattaa vältellä ihan parin lauseen kappaleitakin. 🙂
Kiva kun kävitte!
-
-
Selinatuohon toiseen ryhmään jos vielä pääsee, niin voitais tulla ainakin kokeilemaan:
Selina – Thalia (http://kaktusponi.atspace.cc/kukkis/thalia.html)-
Kivaa! Vielä mahtuu 🙂
-
-
Siitä piti tulla ihan tavallinen juoksutus, mutta Hera joutuikin sitten astetta hurjempiin juttuihin mukaan. Muista hevosista ja vieraista esineistä kierroksia ottava tamma oli kavioistaan kevyt ja rentouteen päästiin vain hetkittäin. Varsinkin pressu oli Heran mielestä pelottavin asia ikinä, joka varmasti syö pieniä mustia arabeja välipalaksi. Joonas osasi tälläistä käytöstä odottaa ja otti sen hyvän harjoituksen kannalta.-
Ohoi kun olet kehittynyt niin hevosen värittämisessä kuin ihmisen piirtämisessäkin. Vertaa tätä joku kerta edelliseen riehuntakuvaasi, jossa rettelöi muuan toinen musta kevyt hevonen, niin näet ensisilmäyksellä, mistä puhun. 🙂 Seuraavalla kerralla lisää vain ihmishahmosikin ihoon yhtä rennoin ottein punaista ja sinistä sävyä kuin nyt hevoseen.
Tällä hevosella on jo ilme, josta tulee muuten sarjakuvahepat mieleen. Sen sijaan, että tämä hyppisi vihaisuuttaan tai kiukutellakseen, tämä on kuitenkin ystävällinen! Minusta se viestii hyvin sitä, että kyseessä on vauva, joka totuttelee uusiin juttuihin, eikä mikään aikuinen ongelmahevonen.
-
-
NimetönMahuttaisko me Spotin kanssa viel tänne?
-
Vielä oli kakkosryhmässä tilaa 🙂 Mahdutte mukaan.
Nyt ryhmät täynnä!
-
-
romaani alkaa
”Moikka! – Hei, toihan näyttää kivalta”, huikkasin Matildalle, joka nojaili kentän laidalla katsomassa, kun kuusi hevosta taluttajineen suoritti erikoisia esteitä.
”Ai hei, pitkästä aikaa”, Matilda tervehti. ”Eetulla oli vissiin tylsää ja keksi tommose temppuradan.”
”Näyttää sen verta täydeltä, ettei tonne enää mahu, ois Been kanssa ollut kiva osallistua.”
”No niinpä, mäkin oisin mieluusti lähtenyt Kertun kanssa testaamaan. Varsinki mitä se tykkää tosta heiluvasta pressusta.”
”Oi vitsit, vähänkö toi friisiläinen on hieno! Ja kato, toi arabi ei ainakaan tykkää vihreästä paholaisesta.” Nuori musta varjo yritti hyppiä pystyyn, mutta sen oletettu omistaja kuitenkin tunsi hevosensa ja sai sen rauhoittumaan – ainakin hieman. Jäin vielä hetkeksi katselemaan esitystä, mutta sitten lähdin muihin hommiin.Vajaan tunnin päästä kuulin varustehuoneeseen kuinka Hello huuteli ympäri tallia, että nyt alkaisi estetemppurata ala Hello Ilves, kaikki kiinnostuneet heti kentälle. ”Voi ei, ei Helloa”, mutisin hiljaa itsekseni. Olin tähän asti onnistunut välttelemään häntä enkä olisi halunnut lähteä hänen johdattamana treenaamaan Been kanssa työskentelyä. ”Tide, alas tulla ny!” Hello huikkasi työnnettyään päänsä varustehuoneen oviaukosta. ”Joo, ihan just”, totesin nostamatta katsettani. Nyt en ainakaan voisi perääntyä. Enkä kyllä olisi halunnutkaan, kaikki uusi tekeminen Been kanssa oli vain hyvä asia. Enköhän minä saisi omat tuntemukseni pidettyä aisoissa.
Hain Been karsinasta, johon olin laittanut sen harjauksen jälkeen. Olin ajatellut mennä yksin testaamaan esteitä ja halusin, että saan varsan hyvissä ajoin paikan päälle. Mutta rauhassa treenaaminen oli turha haave: Kentällä oli jo Matilda Kertun kanssa sekä kolme minulle uutta hevosta – ja tietysti Hello Typynsä kanssa. Hän esitti olevansa suurtakin valmentajaa ja lähti näyttämään esteitä hevosensa kanssa. Hevonen, joka yleensä kulki ihan kiltisti, tekikin stopin eurolavasta tehdyn sillan luona. ”Joo, voitte aloittaa kukin haluamallanne esteellä ja minä tulen sitten neuvomaan, jos tarvii”, Hello rykäisi, kun jäi taistelemaan oman varsansa kanssa.
Bee pyöri talutusnarussaan kuin tuuliviiri, koska jokaiseen muuhun hevoseen oli vaan pakko päästä tutustumaan! Kerttu oli entuudestaan jo vähän tuttu, joten siihen ei kannattanut tuhlata aikaa. Suuren suuri shiretamma olikin aivan liian muhkea jättiläinen, ettei Bee uskaltanut sen lähelle, mutta rautias puoliverinen veti senkin edestä oria puoleensa. ”No niin hei, älä viiti, tule ny tänne”, juttelin varsalle vetäessäni sitä kohti vapaata estettä. Onneksi muut olivat halunneet ottaa ensitöikseen vaikeammat tehtävät ja minä saatoin viedä omani maapuomien ylityspaikalle.
Kopina vaan kuului, kun Bee askelsi puomien yli perässäni. ”Sun pitäs nostaa niitä koipias, höpsö”, nauroin varsalle, joka kummasteli, kun sen jalat osui puomiin. Pysähdyimme hetkeksi kahden puomin jälkeen, jonka jälkeen pitäisi ylittää vielä kolmas. Nostin omat jalkani teatraalisen korkealle, jotta Bee ymmärtäisi tehdä saman perässä. *kops-kops* sanoi etujalat, ruskea pää painui alas ja sen jälkeen takajalat nousi niin ylös, että ne tulivat ääneti puomin yli. ”Hyvä, just noin!” Kehuin Beetä rapsuttaen sitä korvan takaa.
Teimme puomiharjoituksen vielä pari kertaa ja viimeisellä kerralla kuului enää vain yksi kolahdus. Sen jälkeen siirryimme peruutusradalle, jossa pähkäilin, mitä kokeilisimme. ”Otetaanko toi ällä vai kuitenki ympyrä? Noi kartiot on ehkä turhan vaikeat meille”, juttelin Beelle, joka tuijotti muita osallistujia.
”Tietenki teette ton kartion, eihä se ny vaikee oo”, Hello tokaisi yhtäkkiä vierestäni, ”Eikä se oo niin justiinsa ees, rennosti vaa.” Hän jatkoi pukaten minua kylkeen.
”Joo, tervemenoa vaan!” Sanoin topakasti antaen näyttävästi tilaa Herra Valmentajalle. ”Me oltiinki menossa toho sillalle, kun se just vapautu”, jatkoin taluttaen Been vihreän pressun luokse. Bee olisi kyllä mieluummin jäänyt rapsuttelemaan Typyn kanssa, mutta komensin sen tiukasti mukaani.Kun ohjasin Beetä pressulle, se uskalsi laittaa etujalkansa rohkeasti sen päälle. Mutta sitten tuulenvire heläytti viereisen kulman ilmaan ja kohti Beetä, jolloin varsa loikkasi äkkiä taakseni. ”Soooo, ihan rauhassa vaan, ei hätää”, rauhoittelin. ”Kato, se laskeutu jo. Ei se tee sulle mitään.” Varsa oli edelleen epäileväinen, mutta tuli kuin tulikin perässäni uudelleen pressun päälle. ”Tosi hyvä, hienoa poika!” Annoin Beelle nyt porkkanan palan, jonka se hotkaisi hetkessä suihinsa. ”Eiköhän me olla saatu jo ihan tarpeeksi”, sanoin ruunikolle varsalla ja talutin sen pois kentältä. Olisin kyllä kokeillut muitakin esteitä, mutta Hellon takia halusin vaan pois.
romaani päättyi
-
Heti aluksi tulee kehotus täynnä kritiikkiä.
Älä vihjaile ikinä anteeksipyytävästi, että kirjoittaisit liian pitkästi jostain. On ihan fakta, että oikeastaan aina kun luen juttujasi, ajattelen että voi kökkö, eikö tämä jatkukaan loputtomasti. Tietenkään tahallinen venyttäminen ja vanuttaminen ei ole kauhean tyylikästä, mutta älä ainakaan enää herran tähden karsi mitään. Ilmaisusi on tosi tiivistä: tässä ei ole yhtäkään ylimääräistä sanaa, eikä tämä olisi huonommaksi mennyt vaikka olisit päästellyt vielä puolet lisää. Lopeta siis tuollainen ennen kuin aloitatkaan. 😀 Jos tulee tekstiä, niin tulee, ja se on hyvä.Mulla itselläni on välillä ongelmia näiden tekstien kohdentamisen kanssa. Kun kirjoittaa omiin päiväkirjoihin, kohdeyleisönä on oman tallin väki, mutta näissä tapahtumissa oletus on, että ulkopuolisetkin ovat kiinnostuneet lukemaan tekstiä. Siksi on vaikeaa sekä kirjoittaa riittävän hevospitoisesti, että ulkopuoliset pääsisivät mukaan, että riittävän juonellisesti, että omaa väkeä kiinnostaisi. Tällä kertaa tämä meni sinulla minusta just eikä melkein nappiin. Koko hommassa on pääosassa vauva-Bee ja sen totuttelu uusiin asioihin. Samalla Tiitus on oma, meille tuttu itsensä, mikä jo kiinnostaa omaa väkeä. Oman väen kiinnostusta lisää vielä se, että Tiituksen ja Hellon kuvio, joka on ollut nyt varmaan jo viikon tosi, tosi ihanasti pinnalla, elää tässäkin nykäyksen verran. Sitä ei kuitenkaan ole liikaa kontekstiin nähden. Ulkopuoliset, jotka eivät tiedä mitä Hello ja Tiitus ovat puuhanneet, eivät ehdi mitenkään kyllästymään vielä. Lisäksi mun mieltä lämmittää ihan henkilökohtaisesti aina, jos jokin mun omien hahmojen erityisjutuista huomioidaan: Hello on käsittääkseni ainoa, joka sanoo Tiitusta järjestelmällisesti Tideksi. Se on se Niiden Juttu TM. 😀
Tämä heppatarina on todellisen tuntuinen ehkä siksi, että olet luonut sekä vauvalle että Tiitukselle persoonat, jotka pysyvät jutusta toiseen. Lisäksi tässä on sitä pientä draamaa ja aitoa kiinnostusta, joka tekee tästä Tarinan, eikä pelkkää tekstiä. Hevosaiheinen tarina on hei oikeasti harvinaisuus virtuaalimaailmassa, ja vitsit että niitä on ihana lukea!
Tiituksella ja Beellä on ollut alusta asti omat ongelmansa, mutta tarina tarinalta yhdessä puuhaten näen Tiituksen muuttavan Beetä ja Been Tiitusta. Nyt Tiitus tuntuu tyytyväiseltä varsaansa ja sen kehitykseen, ja varsa puolestaan luottavaiselta. Tilanne on muuttunut alun ahdistuksesta ja hevosen hankinnan, hmm, katumisesta niin hitaasti tähän pisteeseen, etten ole sitä kunnolla vielä noteerannutkaan. Nyt varsinkin Tiituksen tyytyväisyys oikein loistaa tästä tekstistä, ja sen Tiitukselle suon. Käsitteleehän hän varsaansa aina niin lempeästi ja johdonmukaisesti, vaikka välillähevosvauvan käytös oli suorastaan rasittavaa, kun se ei tuntunut kuuntelevan isäntää sitten yhtään. Tuntuu ihanalta, että nyt sujuu. Sitä paitsi luulen, että tällainen harjoittelu olisi jatkossakin Beelle hyväksi. Se joutuisi isännän kanssa uusiin tilanteisiin ja oppisi, että isäntä pitää siitä ihan aina huolen: isäntä on hyvä juttu!
-
-
Vaikeimmat esteet
Treffiemme jälkeen — no okei, eivät ne treffit tietenkään olleet, kunhan hölmöilin — olin uhrannut yhden ajatuksen Tidelle lähettämääni viestiin, johon hän ei vastannut. Tide oli sanonut, että hyvät treffit, otetaanko uusiksi, ja luvannut pitää minua kädestä. Olin vastannut samantyyppisellä viestillä, ja sattumalta huomannut myöhemmin, että hän oli jättänyt viestini luetuksi vastaamatta mitään. Olin kohauttanut olkiani ja unohtanut koko jutun tähän päivään asti: ajatellut, että Tidellä on varmaan kiire ja antanut olla. Harvemmin minä asioita vatvon ja murehdin muutenkaan.
Samoissa tyytyväisissä, Tideä koskemattomissa ajatuksissa suoritimme Typyn kanssa Eetun ekstempore suunnittelemaa maastakäsittelyrataa. Olin olevinani suuri valmentaja. Kai minä yritin korostaa sitä, ettei minua oikeasti haittaa olla tumpelo. Typykin on niin kiva varsa, ettei sen kanssa ole vielä ollut mitään ongelmia edes minunlaisellani toistaitoisella hevosenkäsittelijällä.
Minusta oli mielenkiintoista tutustua omaan hevoseeni uusissa tilanteissa. En ole oikeastaan ikinä käsitellyt muita hevosia kuin Skottia, ja se ei korvaansa lotkauta esimerkiksi puusillalle. Yritin toki taluttaa Typyäkin sillalle samalla tavalla huolettomasti, mutta se tekikin täyspysähdyksen ja riimunaru melkein lipesi käsistäni. Onneksi se ei vaikuttanut varsinaisesti pelkäävän, sillä sitten en olisi oikeasti tiennyt, mitä tehdä. Jännitys oli vielä helppoa. Typy sai kaikessa rauhassa katsella siltaa, kun minä seisoin sen päällä. Se pyöri ympärilläni korvat pystyssä, kertaakaan sillalle astumatta. Kun se lopulta menetti mielenkiintonsa totaalisesti ja alkoi katsella tylsistyneenä parkkipaikalle päin, tiesin sen olevan valmis. Silloin minun ei tarvinnut muuta tehdä kuin kävellä sen kanssa pieni rauhallinen voltti ja johdattaa se sillalle. Sen etujalat kolahtivat sillan reunaa vasten, mutta ei se välittänyt. Sillalla se halusi pysähtyä taas haistelemaan, ja minä annoin sen tehdä niin. Kun se oli valmis, jatkoimme matkaa pujotteluradoille. Silta oli muuten kaikkein vaikein este Typylle!
Pujotteluesteet olivat sen sijaan vaikein este minulle. Höpöttelin Beetä pitelevälle Tidelle hyväntuulisesti niin kuin aina ja asettelin samalla Typyä L:n muotoisen puomiradan alkuun suoraksi. Sitten Tide vastasikin minulle, että tervemenoa pujottelemaan vain: hän olikin Been kanssa menossa tuonne sillalle. Eikä tasan ollut ollut menossa ennen kuin minä tulin. Seurasin hänen menoaan ensin vakavana, ja sitten niin synkkänä, että Typyn, vauvaparan, oli nojattava turpaansa kaulaani vasten piristämistarkoituksessa, eikä edes se tuntunut miltään. Minä olin mennyt liian pitkälle Tiden kanssa, ja nyt hän oli vihainen.
Jatkuu Typyn päiväkirjassa.
-
Kestääkö hermot?
Olin ilmoittanut minut ja Bellin maastakäsittelykurssille. Eetulla oli kuulemma ollut tylsää ja semmonen tuli sitten järkättyä. Kun kaikki ryhmän osallistujat olivat paikalla, Eetu alkoi luettelemaan mitä tarvitsemme. Puomeja, pressuja, lavoja ja vähän muitakin tavaroita. Olemme heti tehokkaina kantamassa tavaroita kentälle ja pian kentällä on temppurata. Haen Bellin tallista ja suuntaan ensimmäisenä pressusillalle, koska siellä ei ole muita. Talutan tamman metrin päähän pressun päästä. Tuuli heiluttelee vähän sitä päältä ja Bell näyttää epäilevältä.
"Ei hätää" kuiskailen tammalle ja silitän ruskeaa kaulaa.Bell ottaa muutaman varovaisen askeleen lähemmäs. Kehun heti äänellä. Tuuli lakkaa ja tamma uskaltaa heti mennä lähemmäs. Olemme jo ihan vieressä. Astun itse pressulle. Tamma ottaa askeleen, niin että tuon etujalat ovat pressulla. Annan tuolle pienen herkun. Pienen maanittelun jälkeen pääsemme pressusta yli, kun se ei enää heilunut. Taputan tammaa kaulalle ja annan taas palkkion. Päätän mennä yli vielä kerran niin siitä jää Bellille hyvä mieli. Kierrämme toiselle puolelle. Tällä kertaa tamma menee paljon paremmin yli ja olemmekin taas toisella puolella.
"Hieno tyttö!" kehun.
"Hyvä!" Eetu sanahtaa toiselta puolelta kenttää. Vilkaisen Eetua hyvilläni kehuista ja suuntaan maapuomeille.Kaksi ensimmäistä käyntipuomia menee hyvin, joka ei ollut yllätys. Tamma myös pysähtyy hyvin kun pyydän ja sen jälkeen kävelee viimeisen puomin yli. Kehun ja päätän jättää sen sikseen, koska se on ihan helppo juttu. Sitten L:n muotoiseen peruutuskujaan. Tamma peruuttaa pienen avustuksen avulla nätisti puomien sisälle. Anna pienen namin ja löysään narun. Rauhoittumisen jälkeen annan tamman kävellä ulos kehuen. Päätän jättää muut peruuturadat kokonaan pois, koska tuntuu ettei tamman hermot kestä sitä. Viimeisenä vien Bellin puusillalle. Annan ihan löysän narun. Tamma nuuskaisee puuta, jonka jälkeen kävelee super kiltisti yli. Kehun tammaa paljon, kunnes vien sen talliin hoitohetkelle.
-
Kivaa että maltoit otsikoida tekstisi! Jokainen taideteos on minusta nimen arvoinen.
Bell luottaa ihanasti Jitan käsittelyyn ja uskaltaa mennä vaikeisiinkin paikkoihin tosi nätisti! Mutta ei ole ihme: Jittahan käsittelee hevostaan tosi kypsästi ja nätisti. Taisi tehdä sille ihan hyvää harjoitella tällaisia ratoja, vaikka se onkin ihan aikuinen ja fiksu hevonen.
Preesensin käyttö aikamuotona on tässä tarinassa muuten tosi hieno valinta. Se luo harjoituksiin dramaattisen tunnelman. Oikein odotin, uskaltaako Bee nyt pressusillalle, ja onko se sitten kiltisti sillalla… 😀
-
-
Jussi näytti niin kuin vanha konkari, miten siltojen ylitse kuuluu mennä. Olihan se vanha konkari sellaisessa ainakin ujoon Hera-vauvaan verrattuna, ja muutenkin luonnostaan jo rauhallisempi kuin vaikka Bell, jolla myös näytti muuten menevän hyvin. Olin salaa hevosestani tosi ylpeä ja taputin sitä kaulalle, vaikka tottahan sen nyt piti tässä vaiheessa elämää sillat osata kulkea. Oikeastaan olin suunnitellut sen kanssa peruutusratojen hinkkaamista, sillä siinä on aivotyöskentelyä hevoselle kuin hevoselle.
L:n muotoinen puomirata meni helposti. Jussia ei tarvinnut ohjata kuin narusta, sillä se tapaa kääntää päätään minun mukanani. Kun astuin itse ulos radalta kulman kohdalla, se kääntyi automaatisesti minua kohti. Jo voltti oli kuitenkin huomattavasti haastavampi. Olin sanonut muille, ettei tässä mitään apuvälineitä kaivattu, mutta huomasin kaipaavani itse pitkää piiskaa. Sillä olisi saanut pidettyä Jussin takakaviot niin kätevästi poissa kartioista… Tai taivutettua sitä ulkopuolelta… Mutta kyllä voltin peruuttaminen onnistui. Sillä tavalla askel kerrallaan, välillä hieman kaulasta ohjaamalla.
Aluksi Jussi ei nauttinut, ei sitten yhtään. Kun se oli nuorempi, peruututin sitä rangaistukseksi, ja nyt se vähän kostautui. Aina kun Jussi yritti teininä kaahottaa ohitseni tai muuten isotella, laitoin sen peruuttamaan reippaasti ja kunnolla, jotta se oikein konkreettisesti näki minun henkilökohtaisen tilani olevan huomattavasti suurempi kuin sen. Nyt se näytti siis hölmistyneeltä peruutellessaan. Sen korvat pyörivät päässä. Se kai mietti, mitä se oli muka tällä kertaa tehnyt, eivätkä kehuni muuttaneet tilannetta miksikään. Puolivälissä volttia se oli jännittänyt päänsä ylös, joten käytin aikaa sen rapsutteluun ja hyvittelyyn. Silloin se alkoi varovaisesti luottaa siihen, että ei kyseessä ollut mikään rangaistus. Silloin siitä tuli myös helpommin ohjattava. Aloimme tehdä yhdessä töitä sen sijaan, että olisin laittanut sen töihin.
Ennen pujottelurataa kävimme maapuomeilla. Nekin ovat Jussille tuttu juttu, mutta en voinut peruututtaa sitä yhteen menoon kolmea tehtävää. Pujotteluperuutus oli kuitenkin minusta miljoona kertaa mielenkiintoisempi juttu. Tajusin, että kun Jussin sai lämpenemään peruutusajatukselle, siitä tuli tavattoman herkkä reagoimaan vihjeisiin. Kun muistin vain vahtia sen takapäätä ja teettää sillä tarpeeksi suuria kaaria, sain sen kääntymään vaihtamalla riimunarun kädestä toiseen. Tiesin kyllä, ettei se seuraavana päivänä kylmiltään enää menisi yhtä hienosti, jos yrittäisin. Nyt se oli vain erityisen vastaanottavaisella tuulella, kun oli juuri joutunut asennoitumaan peruutustehtäviin uudelleen.
Olisin halunnut mennä vielä rapukävelyradalle, mutta uskon, että se olisi ollut Jussille vähän liikaa aivojumppaa yhdelle yhtäkkiselle iltapäivälle. Sen sijaan vein sen suuliin ja nostin satulan sen selkään, jotta voisin mennä sen kanssa maastoon päästelemään.
-
Ääää ehdin kuin ehdinkin!
Kahvi oli jo pannusta loppu,
eikä kellään ollut minnekään hoppu
Silloin Hopiavuoren Eetu sai idean mainion,
hei kaikki, nyt hevoskuiskauksen aika on!Rata kentälle yhdessä kasattiin,
ja työmme tulosta hetken ihailtiin
Eka ryhmä kentän valtasi jo,
hidas kun olin ja niin samperin ujo!Onneksi innostuivat myös Tide ja Hello,
ja totesivat ettei paljoa edes ole vielä kello
Hyvin ehtii leikkiin mukaan,
ja ehkä vielä sen jälkeen iltapalalle tupaan.Kertulla oli ollut vapaapäiviä liikaa,
ja tamma hössötti päätä pahkaa
Eikä varmasti kävellyt sekuntiakaan,
vaan paikallaan laukkasi tohkeissaanKartiot lentelivät sinne tänne,
ja pelkäsin, että kohta menee kaakilta jänne
Kun se kompuroi siltaan puiseen,
olin valmis katoamaan hevonkuuseenPressusiltaa Kerttu ei pelännyt,
eikä yhtään sen ylittämistä empinyt
Helpotuksesta jo huokaisin,
mutta ihan liian aikaisinTuuli pressun kulmaa heilutti,
ja hiekkaa muovin päälle rapisti
Ja kävikin sitten niin,
että Kerttu lähti lipettiinPäässä roikuin riimunnarun,
ja tajusin asian karun
Kentän aita uhkaavasti läheni,
ja viime tingassa tajusin irroittaa käteniKerttu yli aidan ponnisti,
ja pukitellen karkuun pinkaisi
”Ehkä esteille se sopisi”,
Hello virnistäen totesi.-
Kuule —
Mitä tässä voi sanoa? 😀 En myönnä sinulle ja Kertulle osallistumismerkkiä, vaikka lupasin sen kaikille. Tein teille nimittäin ihan oman siitä syystä, että ei jumatsuka, en ole i-ki-nä, en ikinä nähnyt missään tällaista eeppistä runoa!! Ai että mikä tyylien ja kontekstien sekoitus. Virtuaalitallitekstit ovat proosaa, vaikka runoutta ei kai mikään lafka kiellä. Loppusoinnut ovat vanhahtavia, mutta voisiko sisältö olla enää nykyaikaisempi? Vitsit miten hyvin tämä on kohdennettu just eikä melkein tästä valmennuksesta, miljööstä ja hahmoista kertovaksi. Miten saatkaan kaikki omiksi itseikseen runossa! Ja vielä se, että tämä on oikeasti eeppinen runo. Ole hyvä, tässä on sinulle tällainen Sparklettava Merkki, jota ei kukaan muu ikinä saa! 😀
Tämä on oikeasti ihan käsittämättömän hieno juttu. Ai että. Luen paljon ja koko ajan, enkä tiedä koska olisin viimeksi törmännyt mihinkään vastaavaan. Olenko lie ikinä! Luin tämän heti kun julkaisit tämän, ja kyllä tämä viihdytti minua niin, että olen palannut tähän pitkin päivää ja tulen palaamaan vielä useasti. Tunnen syvää inhoa runoja kohtaan, ja tämä on nyt kolmas, josta olen ikinä aidosti pitänyt. 😀
-
Pakko munkin kommentoida, että totta totisesti, aivan sikahienoupeamahtava runo! Ja täysin ansaitusti sait lisäksi vielä supermakeen osallistumismerkin, kyllä kateeksi käy!
-
Oot kyllä super taitava runoilija ja merkkisi ansainnut! Luin moneen kertaan ja aina sai hymyn huulille.
-
Siis apua kiitos paljon kaikille ja vautsiveijaa miten pähee erikoismerkki! Oon tosi ilonen siitä ja teidän kommenteista <3
-
Aiheeseen ‘Epävirallinen maastakäsittelytapaus 26.5.’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.