Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Marshall 1 vuosi, 2 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
”Kämppis” on muuttunut aviopuolisoksi.
Rivitaloasunto on vaihtunut omakotitaloon ja talliin.
Marshallin ja Niklaksen (ent. Haanpää) elämää omalla kotitilalla ja sen ulkopuolella.Krekilänmutka 12
Peippoonen—
Vanha päiväkirja, Kozlov ja Haanpää, esitti kaksikon alkutaivalta Otsonmäellä. -
Uusi elämä
Tuntu siltä kun oisin ollu kestokännisä tai joisaki muisa aineissa viimeset… Pari viikkoa. Mulla oli punanen tupa ja perunamaa, tai siis perunaruukku toistaiseksi. Ja sielä tuvassa mulla oli aviomies, joka toteutti mun halujen mukaan pintaremonttia meidän yhteiseen kotiin. Ja kohta meillä olis pihassa hevosia, sellasia joitten kaa mäki voisin vähän jotain touhuta.
Lyhkäsen automatkan päässä oli ennemmin kakkoskodiksi kutsuttava paikka missä oli mun hevonen. Sekä toki Marshin hevonen, kunnes Grigori haluais Stanimirin takasi. Ja niitten lisäksi sielä oli vielä mun ja Marshin poniki, mikä tulevaisuudessa sais toimia meidän lapsen ensiponina.
Meidän lapsen.Kaiken sen ihanan keskellä oli muutama piikki kantapäässä mikkä tuntu joka askeleella, välillä vain pienenä nipistyksenä mutta toisinaan taas riipaisevana vihlasuna melkeen sielusa asti. Tuulan ensimmäinen ja viimeinen kyläily meillä oli tullu pari kertaa uniinki asti kummitteleen.
Ja Wilman yläpalkisa vilkkuvat ilmotukset uusista viesteistä, kuittaamattomista poissaoloista ja muista vaati oman osansa yöunista. Mun opintojen pitäis olla siinä vaiheessa, että voisin tulevana keväänä valmistua mutta tuskimpa vaan. Olin jäljessä vähän kaikessa ja tekemättömien tehtävien lista oli pitkä ku nälkäpäivä.
Onneksi Marsh lupas auttaa niitten kanssa.
Ja Grigori kuin myös Tuuva oli luvannu työharjottelupaikkoja, niin ainaki ees yks koulujuttu oli hallinnassa.Huljautin ikävät ajatukset viinillä alas, ja irvistin pienesti. Viini ei todellakaan kuulunu mun suosikki juotaviin, mutta häistä oli jääny useampiki pullo vähän kaikkea tuhottavaksi niin menihän seki tässä ulkosaunan rappusilla istuessa. Kitkerä maku toimi ihan hyvin katkaisijana, jotta saatoin puskea ajatukset takasi paremmille urille.
Sopiva ura löytyi helposti, koska se oli hyvin aktiivisesti niin mun kuin Marshin mielessä. Ja siitä oli muistutuksena myös lappu keskellä jääkaapin ovea, mitä piti komeasti paikoillaan Miksun hankkima Paskakaupan jääkaappimagneetti. “Naama pois norsunvitulta. HYMYILE!” oli loistava sanoma käskeä hymyilemään, mutta sen alapuolella näkyvä englanninkielinen paperi varatusta ultraäänitutkimuksesta viimeistään pisti hymyn perseeseen asti ja lokit lentään mahasa. Täsäkään tilanteesa ei perhoset enää riittäny kuvaan sitä tunnetta.
-
Sattuneista syistä ei ole kirjotus eikä oikein muukaan ole luistanut, ja nyt syyskuun ajan aikaa syö myös muuttopuuhat. Mutta ehkä tämä tästä taas, kun kirjottelee vaikka turhanpäiväsyyksiä. Takaisin satulaan vaan, vai miten se meni.
Sitä oikeaa metsästämässä
Koeratsastukset jatkuu. Kolme ratsastettu, kuinka monta jäljellä? Katkelmia Marshallin reissulta.Niklas olisi seuraavat kaksitoista päivää koululla, hevoset vietti lyhyttä vapaata ja Krem oli kasvattajan mukana näyttelyissä Norjassa. Minä taas olin paiskinut remonttitöitä kotona aivan tarpeeksi, joten olin jutellut Eetun ja Nellyn kanssa ennen kuin pakkasin reissukassin ja lähdin tien päälle.
Autolla Ouluun, ja sieltä lento Saksaan Düsseldorfiin, ja loppu kulkeminen paikkojen välillä hoitui vuokra-autolla.Istuin kuljettajan paikalla, ovi sepposen selällään ja tankkasin itseäni pienellä välipalalla samalla kun selasin auki olevia tiedostoja polvien päällä keikkuvan läppärin näytöltä. Parin hevosen takia pitäisi ajaa pitemmästikin, Belgian ja Alankomaan puolella, mutta muut oli sentään alle kahden tunnin ajomatkan säteellä lähtöpisteestä. Hauskaa tuli olemaan tosin myös se, että yhtä hevosta menin kokeilemaan vanhempieni puolesta.
Ensimmäinen testipäivä
Varustaessa hevonen oli vaikuttanut kaikin puolin mukavalta. Ei häslännyt turhia vaan seisoi ketjuissa tyynenä kuin järvenselkä hämärtyvässä illassa, ainakin siihen asti kun aloin asettelemaan satulaa sen selkään. Tummanrautias tamma painoi päätä tiukasti ketjuja vasten ja naksutteli hampaitaan sama kuinka nätein ottein satulaa liikutteli. Toinen asia minkä huomasin, oli se, että käytössä ollut penkki oli vähän turhan kaareva tamman selkään. Tästä johtuen satula pääsi pelkästään käsin kokeilemalla keinumaan hevosen selällä, ja asiasta kysyessä haettiin vain paksumpi romaani väliin että ihan hyvä se on.
Kävellessä Indie nimeä kantanut hevonen oli tuntunut ihan hyvältä, vertyi ja lähti taipumaan ihan mukavasti. Herkkä istunnalle, erittäin herkkä, mikä pönkitti epäilyjä selän tilanteesta. Ravin jälkeen ne ongelmat alkoivatkin. Etenkin kevyessä ravissa tamma painoi ohjille ja pureskeli suussa olevaa kuolainta metalli rutisten, harjoitusravissa sen olemus rauhoittui hieman, eikä sen yleisilme ollut yhtä tuskastunut.
Laukkatyöskentelyä kokeillessa selkä tipahti hetkessä ontoksi. Ensinnäkään se ei millään halunnut nostaa laukkaa, ja kun se sen nosti niin korvat kääntyi tiukasti niskaa myöten. Toisen pienen pukin ja taaksepäin suuntautuneen napakan potkun jälkeen siirsin tamman suosiolla suoraan käyntiin.
Eiköhän tämä ollut tässä.
Näin heti alkuun kuinka edessä olisi vähintäänkin jos jonkinlaista selän ja lihaksiston hoitamista ellei muutakin, ennen kuin voisi edes harkita treenaamista. Ajatus ensi kauden alussa kilpailemisesta olisi vain haave. Sinänsä harmi koska Indiessä oli hyvin paljon mukavia asioita.Iltapäivällä vuorossa oli kärpäskimo Lusitano ori, hyvin poikkeava hevosista mitä olin tähän saakka katsonut tai mitä olin edes suunnitellut. Mutta joskus piti kokeilla jotain uuttakin, ties vaikka löytäisi sen oikean.
Ori oli ehkä vähän vanhempi mitä olin ensisijaisesti etsinyt, mutta neljätoista ei ollut todellakaan mikään ikäloppu. Wala, oli selvästi huolella liikutettu ja hoidettu, orin lihaksisto oli erinomaisessa kunnossa. Käytökseltä se tuntui hieman oudolta, lähes uneliaalta, kun se nuokkui pää alhaalla naruissa. Kyllä se hereillä oli, reagoi ääniin vähintään korvia kääntelemällä ja välillä vaihteli painoa jalalta toiselle. Siitä tuli aika paljon mieleen yksi isän hevosista, Oliver.
Ratsastaessa en löytänyt oikeastaan mitään negatiivista. Wala oli yritteliäs, nöyrä ja selvästi osaava ratsastaja. Sen näki myös siinä vaiheessa kun minun jälkeen satulassa kävi tallin Grand Prix luokissa jo muutaman vuoden kilpaillut ratsastaja. Liike oli puhdasta ja voimakasta.
Jollain tapaa olin melkein toivonut että satulassa hevonen ei olisi tuntunut näin hyvältä, koska sitten minulla olisi joku oikeakin syy ruksia hevosen nimi listasta kuin pelkästään sen takia että se oli ehkä omaan makuuni jopa turhan tasainen ja rotu oli “väärä”. Koska sehän olisi kilpauran kannalta juuri hyvä, että alla oli hevonen joka taitojen lisäksi oli myös maltillinen, niin säästyisi turhalta säätämiseltä.
Hetken puntaroinnin jälkeen kuitenkin järkiajattelun tuloksena jätin Walan avoimeksi, palaisin sen pariin kunhan olin koeratsastanut muutkin löytämäni hevoset.-
Tässä jatkuu sama mulle kiinnostava teema kuin Santun viimeisimmässä tarinassa. Joo, nämä ovat nyt eri kaliiberin hevosia, mutta viime kädessä tarkastellaan periaatteessa samoja asioita. Indien kohdalla kuvailit minusta tosi upean tarkasti, realistisesti ja herkällä silmällä hevosen kipua. Vitsit että siitä pitäisi kirjoittaa enemmän tähän tapaan! Olisin tullut ihan samaan lopputulokseen kuin Marshall: eiköhän tämä ollut tässä.
Marshall on kypsä hevosenostaja. Sen huomaa monesta asiasta. Se tietää, mitä haluaa, ja ennen kaikkea millaisen hevosen se tarvitsee. Marshall ei poikkea siitä, mitä hän on etsimässä: Marsh hakee kilpahevosta, joten se ei yhtäkkiä retkahda mihinkään nuoreen projektiin. Se haluaa valmiin paketin viimeistään seuraavalle kaudelle, joten se ei ota mitään kuntoutettavaakaan tähän kohtaan. Homma etenee systemaattisesti ja rauhallisesti: vaikka sopivaa ei ole vielä löytynyt, päälinjasta ei olla poikettu valtavasti eikä hevosenetsintä ole ollut nykivää tai tunnevetoista. Jos jotain olen viimeisen vuoden aikana oppinut niin sen, että oikeasti hevoskaupoilla pitää toimia järki edellä. Arvostan Marshallin tapaa käydä läpi tarjolla olevaa valikoimaa rauhallisen luottavaisena siihen, että kyllä se oikea vielä ennen pitkää löytyy, vaikka vähän joutuukin reissaamaan ja käyttämään aikaa.
Kuulin taannoin jossain todettavan, että on kypsyyttä tunnistaa rajansa ja tarpeensa ja hankkia oikeasti niiden mukainen hevonen: minulle se taitaa tarkoittaa seuraavaksi tervettä, turvallista ja riittävän osaavaa tätiratsua siinä missä Marshall tietää niin ikään tasan tarkkaan, mitä on itselleen etsimässä. Se voi viedä aikaa löytää juuri se oikea täsmähevonen — niin kuin on nyt jo Marshallin kohdalla vienytkin — mutta prosessia helpottaa aina tieto siitä, ettei tarvita kuin se yksi perfect match, ja se riittää. Hyvää kannattaa odottaa ja minä ainakin odotan perhoset vatsassa, millaisen helmen Marshall lopulta löytää.
-
Tässä tarinassa on mulle kaksi funktiota. Ensimmäinen on se, että se toimii mulle tilannepäivityksenä. Se on niin kuin Marshall sanoisi, että terve, täällä me ollaan ja tehdään meidän juttuja, vaikka just nyt tilanteiden pakosta meistä ei kirjoitetakaan. Tällaista meillä on meneillään.
Toinen funktio taas on kertoa Marshallista pieni pala lisää sellaista tietoa, jota en vielä itse joko tiennyt tai ole sisäistänyt, mutta joka mun mielestä sopii hahmoon hyvin siitä huolimatta. Mä luen tämän niin, että Marshall on tietyllä tapaa lukkiutunut omiin käsityksiinsä, vähän niin kuin mäkin olen. Se etsii tietynlaista hevosta, ja kun se tetynlainen löytyy, se ei ihan käy, koska rotu on väärä. Kuulostaa ihan multa auto-ostoksilla yhdessä vaiheessa. Pari kesää sitten olin lukkiutunut ajatukseen ihan tietystä farkku-Fordista, mutta hylkäsin ekan, koska se oli yrjönvihreä. Mut hei, kyllä niitä samoja oli myynnissä ihan inhimillisenkin näköisinä. :DD Ilonahan ei lue tätä asiaa lukkiutumisena, vaan niin, että Se Täydellinen on vain vielä tulematta ja sitä pohjustetaan. Siitä päästäisiin taas paasaamaan novellianalyysin ihanuudesta: ihan sama, mitä kirjoittaja tarkoittaa, kunhan lukija tulkitsee. 😀
-
-
Pettymyksiä ja ihastuksia
Koeratsastukset jatkuu. Viisi ratsastettu, kuinka monta jäljellä? Katkelmia Marshallin reissulta.Viimeinen hevonen ennen koukkausta rajan toiselle puolelle oli ollut Ruotsinpuoliverinen, Nils. Jalostus syistä olin pidättäytynyt pelkissä oreissa ja tammoissa, mutta ruunassa oli ollut jotain puoleensa vetävää mikä tuntui suorastaan pakottaneen minut lisäämään hevosen koeratsastettavien listalle.
Ruuna toi rauhallisuudellaan heti alkuun mieleen aikaisemmin kokeilemani Walan, tai ehkä jopa ennemmin Stanimirin koska siinä oli kuitenkin hieman enemmän skarppiutta mitä Lusitano orissa oli ollut.
Nilsin liikkuminen satulan alla tuntui hyvältä, se liikkui maneesissa sulavasti ja hiljaa kuin kissa. Erinomainen rytmi ja tasapaino. Lämmittelyn jälkeen ei vaatinut paljoa kun ruuna jo lähti siirtämään painoaan enemmän takaosalleen, kuin vihjaten että eikö se olisi jo aika alkaa ihan työskentelemään eikä vain haahuilla. Hevonen jota oli selvästi pidetty ja ratsastettu hyvin.
Ruunan ravi kyllä vaati lähes kaiken keskittymisen jotta siinä pystyi istumaan alhaalla. Keventäminen oli vaivatonta, kun liikkeen korkeus itsessään ja tuntui heittävän ylös että riitti kun jarrutti alastuloa satulaan. Harjoitusravi taas… En muista koska olisin viimeksi ollut näin suurieleisessä ravissa. Mutta kun liikkeeseen alkoi tottumaan, ja rytmi muuttui tutummaksi, alkoi harjoitusravikin onnistumaan. Laukka olisi saanut olla ehkä hivenen paremmin etenevää, nyt tuntui hyvin herkästi siltä kuin yrittäisi ajaa käsijarru päällä, mutta sen työstö nyt ei olisi välttämättä isokaan projekti. Sama toistui myös passagen kanssa, mikä tuntui välillä hiipuvan liian paikallaan pysyväksi jos ei korjannut. Kaiken kaikkiaan olin erittäin tyytyväinen, mikä pisti suupielet nykimään.
Annoin ohjien valua pitkiksi, ja taputin Nilsin kaulaa toisella kädelläni. Ruunasta tuli näin ulkoisesti hyvin paljon mieleen Oscar, vain reilusti suurempi ja tummanrautias. Jopa turvan pilkku tuntui olevan samassa mittakaavassa kuin ponilla oli, ja vieläpä samassa kohtaakin.Kierros Alankomaissa oli puolestaan ollut minulle turha, tai ehkä ennemmin pettymys, siellä esitelty Budjonnyin ori oli vaikuttanut erinomaiselta. Ennen satulaan nousua olin ollut vielä positiivisin mielin että yhteiselo voisi onnistuakin, mutta jo ratsastuksen alkuvaiheessa aloin epäröimään sitä. Angelo osasi kyllä, siitä se ei ollut kiinni. Mutta se tarvitsi toimiakseen aktiivisesti paljon vahvempia apuja kuin olin tottunut antamaan, orin herkkyys oli räikeästi matalampaa tasoa. Ei riittänyt pieni kannuksen paine oikeassa kohdassa, tai pieni sormipeli ohjasotteessa. Olin ottanut kouluraipankin käteen, saaden todeta että kevyt taputus aiheutti yhtä paljon reaktiota kuin iholle laskeutunut kärpänen. Ehkä jossain vaiheessa lihas vähän värähti, mutta muuta ei tapahtunut.
Ne hetket kun meillä kohtasi, ori oli saanut minussa aikaan suorastaan pienen wow reaktion. Kuin nuotio, minne heitettiin jotain herkästi syttyvää, ja tuli leimahti hetkellisesti suurempana, ennen kuin taas kutistui hieman.
Raudikko ei vaikuttanut työhön tympääntyneeltä, vaan työskenteli ihan hyvällä asenteella, mieleen vain tuli jotku hevoset jotka olivat tiuhaan vaihtuvien ratsastajien käsissä hieman turtuneet ihmisten avuille. Angelo varmasti hyötyisi siitä jos pääsisi yhden ihmisen ratsastettavaksi, mutta valitettavasti se tuskin tulisin olemaan minä. Taputin orin kaulaa kuin pahoitellen sille että en valitsisi sitä.-
Mä en halunnut kommentoida tätä tekstiä. Mietin, mistä se johtuu, koska sinänsä tarinahan on oikein hyvä ja kiva ja hyvin kirjoitettu. Aika nopeasti tiesin, mikä mun asennevamma on, ja vaikka tiedostan sen, mua pännii yhtä kovaa edelleen.
Marshall ja Niklas ovat perustaneet Oman Tallin. Ne Oman Tallin Jutut kuuluu musta siis sen tallin ihan omaan päivikseen. Edelleen mua kiinnostaa Marshall ja Niklas tuvassaan tai reissuillaan Hopiavuoren hevostallin porukkana. Tässä Marshall ei kuitenkaan ole Hopiavuoren hevostallin porukkaa, vaan Kozlovin tallin isäntä. Mä koen, että mua käytetään kommenttiautomaattina: että olisi OK perustaa oma talli, mutta silti laittaa myös sen omat tarinat kommentointikierrokselle tänne. Tietenkään et tarkoita mitään tällaista pahaa ja laskelmoitua, eikä mun asennevammat tule mieleen kirjoittaessa ja julkaistessa. 😀 Tähän mä vedän silti rajan. Mikä kuuluu ihan eri virtuaalitallin tallipäiväkirjaan, ei voi kuulua Hopiavuoreen. Se, mikä ei kuulu minkään muun tallin päiviksiin, aikas varmasti kuuluu vähintään Hopiavuoreen. Jos mennään jotenkin siinä rajalla, tai edes raja näkyy, niin sitten ei haittaa.
Kirjoittaminen on aina hyvä juttu. Siitä pitää kirjoittaa, mistä tykkää kirjoittaa. Meillä hahmot saa kokea muutakin kuin hevosia ja muutakin kuin tämän tallin. Ja kannattaakin antaa niiden kokea! Mä olen kuitenkin Hopiavuoren hevostallin ylläpitäjä, eikä mulla ole muita tarinatalleja. 🙂 Tarinassa ei ole niin mitään vikaa, mutta en usko, että julkaisupaikka on oikea, koska Marshall ei ole tässä Hopiavuoren hevostallin hahmo.
-
Ah, aivan. Minään sellasena tän ei ollu tarkotus tosiaankaan toimia, ihan vaan koeratsastuksia kun ettii sitä omaa hevostaan ennen ko joutuu Stanimirin palauttaa isälleen. Pahoittelut! Koitan kattella tarkemmin että mitä kirjottelen.
edit/ Tän voi kyllä vapaasti poistaa täältä jos ei tosiaan istu matkaan.
-
-
Järjestyy, ei järjesty, järjestyy…
Åland Weekend tuotoksen puoleinen, sekä samalla koeratsastukset jatkuu. Seitsemän ratsastettu, kuinka monta jäljellä?“Niin ketkä kaikki nyt on lähdössä Ahvenanmaalle?”
“No melkeen kaikki!” Niklas hihku selvällä sekoituksella intoa ja kauhua. Viimeksikin Åland Weekendille oli ollut lähdössä melkein koko talli, niin jestas sitä säätämistä että kyytiin mahtu ihmiset, hevoset, tavarat.. Ja vielä yöpymisetki.
Hieroin nenänvartta sormenpäilläni kulmat kurtussa. “Kai he ovat jo sitten alkaneet setvimään kyydit kuntoon?”
“Ku sitä mä vähän sulle soittelinki, ku ehän mä mitään muista että mitä miten ja hä. Että kuin meijän autoon mahtuis? Tai miten sä pystyisit ajaan isompaa autoa?”
“Niklas, me lähdetään sinne Venäjälle Ahvenanmaan jälkeen. Suoraan.”
“Hä?”
“Niin. Ne kisat siellä, Autumn Splendor.”
“…Eiku niin jooo! Perkele! Joo. Kyllä.”
Pudistin päätäni vähän. “Meidän kyydissä ei siis mahdu kuin yksi, mutta matka on yksisuuntainen tai mukana Venäjälle. Sen enempää en tällä kertaa pysty matkajärjestelyissä auttamaan. Mutta hätätilassa Tuuva pystyy kyyditsemään kolme, kun se käyttää paria oman seuran jäsentä siellä. Mutta majoittumisen joutuu silloinkin katsomaan itse.”
Puhelimen toisesta päästä kuului vähän epäselvästi Niklaksen selostus kun hän mainitsi jotain soittavansa Nellylle tai jollekin, jotta porukka voisi poistaa minut mahdollisen kuljettaja ja kyyti listalta. “Niin tulikko sä millon pois sieltä reissusta? Ja nii! Onko löytyny jotai?”
“Viikonlopun aikana. Mitään varmaa kaupat tuli -hevosta ei ole löytynyt, mutta vielä on yksi paikka jäljellä. Eilisen toinen hevonen joutuu leikkaukseen, puikkoluu oli mennyt poikki laitumella ja toinen ei ollut ratsastaessa ihan sitä mitä haluaisin. Sen lisäksi se tamma oli kyllä vähän turhan pieni minulle.”
“No voihan perse. No, jos sä löydät sieltä jonku, niin meinasikko ottaa senki mukaan Ahvenanmaalle?”
“En, ei olisi mitään järkeä kylmiltään hypätä vieraan hevosen kanssa kisaradalle. Aikaisintaan ensi vuoden alussa jotku pienet kilpailut alle ennen kisakautta, jos siltä näyttää. Tai sitten jätän kauden välistä ja valmistaudun vuoden ennen jatkamista.”-
Toivottavasti ne on oppineet jotain viimekerrasta! Voi äiti mikä säätö. Toivottavasti ne nyt kiltisti vuokraa ison auton ja pistää Alexin ajamaan sitä, niin ei tarvitse vouhkata.
Parasta tässä on Niklas. Se on aina hauskaa, kun sillä on vauhti päällä. Lisäksi mulla on niin hyvä mieli, että se uppoaa tosi monen kanssa porukkaan niin vaivattomasti. Tätä nykyä mä tykkäisin Niklaksesta oikeassakin elämässä ihan hirveesti. Pieninä annoksina tosin, tai sitten jos siihen saisi äänenvaimentimen mukaan. :DD
-
Aiheeseen ‘Kozlovit’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.