Tämä aihe sisältää 33 vastaukset, 11 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Tervetuloa Hopiavuoren laitumille! Vuonna 2020 laitumellelasku on 20.6. kello 12. Hevosen omistajan, hoitajan tai vuokraajan on suotavaa joko olla paikalla tai hankkia joku toinen hahmo päästämään hevosta irti. Hevoset haetaan laitumilta viimeistään 27.7., mutta ne voi hakea laitumelta käyttöönsä välillä myös muutenkin. Kuten edelliskesänäkin, laitumella on luvassa pieniä vapaaehtoisia laiduntehtäviä, joista on luvassa kunniamerkkejä.
Miten mukaan?
Voit ilmoittaa hevosesi mukaan, jos se täyttää yhden seuraavista kriteereistä:
– asuu Hopiavuoren hevostallilla
– asuu maneesinvuokraajien tallilla ja on esiintynyt Hopiavuoren tarinoissa
– sillä on esittää kunniamerkki Hopiavuoren aikaisemmasta tapahtumasta
– sen omistaja- tai hoitajahahmolla (sen omalla ihmisellä) on esittää kunniamerkki aikaisemmasta tapahtumasta
(Ulkopuolisilta yksi kunniamerkki = yksi hevonen.)Hopiavuoressa asuvat hevoset pääsevät laitumelle ilmoituksella siitä, että ovat tulossa.
Jos hevosesi ei asu Hopiavuoressa, ilmoita myös sen osoite. Ulkopuolisilla hevosen osoite on pakollinen.
Jos hahmosi esittelyä ei ole Hopiavuoressa, ilmoita osoite hahmon esittelyyn. Hahmon esittely on pakollinen. Hopiavuoressa esiteltyjen ei tarvitse ilmoittaa hahmon osoitetta.Laiduntehtävä 1: laitumellelasku
Joka kevät hevosten laitumellelasku on erityinen tapahtuma. Parhaimmillaan on komeaa katseltavaa, kun hevoset ravaavat matkoihinsa onnellisina, hännät pystyssä ja pärskien. Joskus laitumellelasku on pelottavaa! Niitäkin kesiä on, kun irti päästäjällä on itsellään niin paljon ajateltavaa, ettei laitumellelasku tunnu siltä kuin pitäisi. Millainen laitumellelasku oli sinun hahmosi tai hevosesi mielestä?Taiteile laitumellelaskusta viimeistään 27.6., niin saat kunniamerkin. Taideteoksen voit postata tähän laidunaiheeseen, hevosen omaan päiväkirjaan, tai mihin tahansa se mielestäsi parhaiten sopiikin. Jos postaat muualle kuin tänne, kerro teoksen yhteydessä, että se on laitumellelaskumerkkiä varten, niin tiedän kerätä linkit tarinoihin tähän topaan.
Laitumet
Tänä vuonna Hopiavuoren laitumet on jaettu orien ja tammojen laitumiin. Ruunat saavat mennä laumaan, johon sopivat parhaiten. Laidunten lisäksi Hopiavuoren pihatolle jää hevosia syömään tuoretta heinää ja nauttimaan auringosta. Suunnitelma on jättää kolmas laidun tyhjäksi, mutta jos tulijoita on paljon, sekin otetaan käyttöön.Flikkaan lairun
– Typy
– Flida sekä varsat Fanni ja Peikko
– Arlekin
– Inka ja varsa
– CozminaPoikaan lairun
– Pasi
– Salieri
– Velho (Oona)
– Huiskis (Oona)
– Steffe
– Lex
– Fifi? -
Lairuntarinoota
Tähän viestiin linkitetään niitä laiduntarinoita, joita ei ole haluttu julkaista tässä topassa. Laiduntarinoita saa julkaista täällä, hevosten päiväkirjoissa, tallipäiväkirjassa tai missä tahansa, jonne kirjoittaja katsoo niiden kuuluvan. Jos suoritat muualla julkaistulla tarinalla laidunmerkin, kerro siitä tarinan yhteydessä.
Tarinoita laitumelta
Ei vielä tarinoita.Laitumellelasku
Typyn laitumellelasku -
Flida + vauvat tulee tammalaitumelle! Lapsukaisten nimet on – edelleen – oikeasti ajatustyön alla, koska mä en osaa päättää mitään… :DD
Santtu on kahden vaiheilla meneekö Fifi tyttöjen vai poikien kanssa, kun Typy on kuitenkin sen paras kaveri mutta se voisi saada enemmän leikkikavereita oreista. Santtu kysyykin tässä siis Eetun mielipidettä, että voisiko hän päättää kumpaan Fifi sopii paremmin.
-
Salieri lähtisi varmasti mielellään poikaporukkaan sluibailemaan muutamaksi viikoksi.
-
Arlekin liittyy mieluusti mukaan flikkaan porukkaan pienelle kesälomalle.
-
Oona toisi taas pari pojankoltiaista laitumelle, jollei ne mene kaupaksi ennen kauden avaamista. Haamuvelho täyttää juuri kolme ja Vilihuiskis kaksi vuotta, molemmille tulee jonkunlaiset luonteenkuvaukset ennen H-hetkeä.
-
Steffe vois viettää aikaansa poikien kaa laitumella, vielä en osaa sanoa, että kuinka paljon. Riippuu orin raveista, vai saako viettää kunnon kesäloman. Mutta suurin osa orin ajasta menee laitumella!
-
Inka voisi asustella varsansa kanssa kesälaitumella niin kauan kuin vaan voivat olla. Varsa on ori, mutta eipä noin pieni kaveri kenellekään haittaa aiheuta. (Ehkä)
-
Cozmina ilmottautuu tammalaitumelle koko kesäksi 🙂
-
Lex tulisi mielellään laitumelle kesäksi. Kisaa kyllä Kalla Cupissa 27.6., mutta loppuajan hengailkoon laitumella.
-
Laitumelle laskua edeltävä yö
Nelly näki unta. Sen tietää siitä, miten kulmat kurtistuvat ja kädet heiluivat aavistuksen. Nelly nukkui oikealla kyljellä, toinen käsi tyynyn päällä ja toinen vähän matkan päässä siitä. Nelly inahti. Vierustoveri käänsi kylkeään ja laski kätensä Nellyn lantion päälle. Peiton kahinaa.
Nelly näki, kuinka hevonen laukkasi. Taivas oli harmaa, valkoisen pilviharson takana. Maa oli liikkeessä. Hevonen laukkasi vihreää laidunta pitkin kauemmas ja kauemmas.
Nelly inahti uudelleen.
Valkoinen hevonen loisti tumman vihreää nurmea vasten etäisenä, mutta kirkkaana. Aivan kuten kiiltokuvassa. Nelly tunsi hevosen. Hän ei nähnyt tammaa tarpeeksi läheltä, mutta tiesi sen olevan Cozmina. Hänen oma tammansa, joka nyt juoksi aina vain kauemmas ja kauemmas, vaikka ei liikkunut mihinkään. Miksi laitumella ei ollut aitoja?
linet dA chronicallyNelly sätki. Hän sätki niin, että herätti vieressä olijan. Nellyn kulmakarvat kurtistuivat entistä enemmän. Hän näki painajaista.
Nelly näki, kuinka hänen tammansa juoksi pois. Hän piti kädessään vaaleanpunaista riimua ja narua. Missä laitumen aidat olivat? Nelly puristi käsiään ja katsoi Cozminan perään.
Nelly halusi huutaa, mutta ei voinut. Nelly halusi kiljua, mutta ei voinut.
Nelly halusi juosta perään, mutta ei pystynyt.Kuka helvetti oli ottanut aidat pois laitumelle lasku-päivänä? Nelly puristi riimua ja pidätteli itkua.
-
Hyyi joka lemmikinomistajan painajaisuni: oma karvainen (tai joskus karvaton) lapsi katoaa! Näitä taitaa nähdä joka tyyppi. Vaikka en ole täysin kaikkitietävien kertojien fani itse, se toimii näin lyhyessä pätkässä.
Kuvan taustassa on kiva värimaailma. 😀 Se sopii hyvin Nellyn synkkään uneen.
-
-
Lex lähtisi laitumelle, olin mä sen päättänyt heti kun Eetu alkoi laitumesta höpöttämään. Kevään kisakausi oli ollut lyhyt mutta sitäkin raskaampi ja meidän kummankin olisi hyvä huilata. Ori katseli minua lempeästi pitkän, vaalean otsatukkansa alta kun puin sille riimua päähän. Silittelin sen pehmeää poskea ja kuiskasin hiljaa sille kauniin kiitoksen kevään puserruksesta.
”Mennäänkö?” Sonja kysyi naapurikarsinasta. Nainen huomasi varmasti haikeuden mun kasvoilla, muttei päätynyt voivottelemaan vaan hymyili ainoastaan lämpimästi. Mä nyökkäsin vain vastaukseksi.
Jotenkin Lexistä huokui sama voipunut olotila kuin mikä mulla oli. Se ei steppaillut, se ei pärissyt eikä muljautellut silmiään. Se oli kuin ihmisen mieli ja seurasi Salierin varmaa askellusta laidunta kohti, melkein yhtä varmoin askelin itsekin. Jonkun matkan päässä näin Camillan tulevan Steffen kanssa sekä Eetun taluttavan kirjavaa Pasia.
”Soolis sitte poikaan laitume porukka kasas, päästettöös irti sitte!” Eetu huudahti ja kaikki avasivat poikainsa riimut. Kun Eetu huudahti luvan, kaikki riisuivat riimut yhdellä kertaa.
Ja voi hemmetti se oli hieno hetki. Miten jokainen hevonen nautti vapaudesta. Ne tiesivät mitä tapahtui ja lähtivät kuin synkassa laukalle. Ne kiisivät kuin katrillimuodostelmassa ja heittelivät ilopukkeja. Ja me tönötettiin riimut kädessä katsomassa loittonevien poikien menoa.
Lex oli niin ansainnut tän, se pääsee relaamaan ja me aloitettaisiin treenit puhtaalta pöydältä syksyllä. Katselin miten mun suklaanruskea ori liimautui ensin tutun ja turvallisen Salierin kylkeen, mutta vapautui myöhemmin hirmuiseen kiitolaukkaan Steffen rinnalla. Se oli niin vauva vielä ja mä hölmö olin ajatellut sitä valmiina kisahevosena. Laitumellelasku avasi mun silmät ja sai kaikki möykyt häviämään mun sisuksista. Jos Lex oli noin onnellinen, niin olisin minäkin.
-
Voi vitsi. Nyt on luvassa ihan varmana ansaittu loma Lexille ja vähän Agnesillekin. Vaikka hevosia kuinka pääsisi hakemaan laitumelta välillä hommiin, onhan se nyt ihan eri asia siellä laukata (tai no oikeastaan yleensä syödä ja maata…) kuin tönöttää tallissa ja haassa. Toivottavasti loma lataa akkuja ja sen jälkeen on parempi jatkaa.
Musta laitumellelaskun alun laukkaa ja iloa on ihana katsella joka ikinen vuosi ja samalla tavalla tykkään lukeakin siitä. Se on joka kerta samanlaista, mutta silti samalla tosi erilaista.
-
-
Kuva vähän isompana.
Vähän yritin kokeilla jotaki uutta mutta.. ei ihan menny niinku suunnittelin xD Jatketaan kokeilujaMarshall pyyhki otsaa toisella kädellään, katsoen kun Arlekin paineli pitkin peltoa muun porukan mukana. Pieni kävelymatka laitumelle oli tuntunut kestäneen ikuisuuden, ja rastapää oli jäänyt suoraan kulkemaan letkan viimeisenä. Kookas tamma oli koko matkan joko ravannut rinkiä taluttajansa ympärillä tai sitten koettanut tehdä uutta ennätystä takajaloilla kävelemisessä.
Niin helppo hevonen kuin Arlekin yleensä olikin, vähintään piparmintut saatuaan, se oli yksi perkele siinä vaiheessa kun ekoja kertoja sitä vei kesälaitumelle. Vähintään alkukesästä sille piti jättää kaulapanta kaulaan, tai saisi vähintään koko tallin voimalla käydä pyydystämässä se pellosta. Olipa sitä varten kerran jouduttu tilaamaan karjanpaimennusta harjoittava western ratsastaja lassoamaan se kiinni kotitilan valtavasta laitumesta.-
Vai semmonen Arlekin. :DD Mua huvittaa ajatus karjapaimenista ottamassa sitä törppöä kiinni, kun se ei muuten tule! Se olisi pitänyt olla näkemässä. 😀 Vaikka no, ihan luonnollistahan se on, että on vähäsen kevättä rinnassa. Onhan takana piiiiiiitkä yhdentoista kuukauden pituinen marraskuu loskaisissa haoissa ja pölyisissä talleissa! Ainakin Arlekin on totta vie komea näky kun se painelee menemään. Jotkut tykkää muhkummista — niin kuin mä 😀
-
-
Laitumelle lasku
Pidin riimunnarusta vain nimeksi kiinni. Askel oli laiskaa sekä minulla, Cozminalla että edellä keinuvalla Inkalla. Inkan varsa taas ravasi emänsä vieressä. Se jäi välillä taaemmas haistelemaan ja ihmettelemään, mutta otti pian kiinni. Jos ei tietäisi paremmin, voisi kuvitella sen olevan innoissaan laitumelle päästessään. Mutta varsa ei ole ikinä nähnytkään laidunta, joten varmasti sillä ei ollut harmainta aavistustakaan. Takana lönköttelivät Flida ja Noa varsoineen. Ihan yhtä rauhallisesti kuin voi odottaa. Hiukan edempänä Arkelin näytti pomppivan eteenpäin. Hevosen pää oli ylhäällä ja se hirnahteli vähän väliä. Se varmasti tiesi, mikä odotti mutkan takana.
Laitumen portti lähestyi. Eetu ja Eira avasivat langat ja päästivät jokaisen sisään. Otin etäisyyttä muihin ja valmistauduin vapautukseen. Aina yhtä jännittävä hetki oli taas käsillä. Näin, kuinka Noa napsautti riimun auki. Kuulin, kuinka linnut lensivät ja visersivät kauempana maisemassa. Avasin riimun ja odotin lupaa. Eetu varmisti katseellaan, että jokaisella oli tilaa ja jokainen oli valmiina. Hän huudahti ilmaan käskyn ja samassa hetkessä Typy lähti loikkien eteenpäin. Seuraavaksi Arlekin pääsi irti ja samaan aikaan Inka ja Cozmina. Vain sekunnin murto-osan jäljessä Flidai.
Nyt hevoslauma kirmasi pitkin ja poikin laidunta. Tammat hakivat arvojärjestystään pätkittäin ja kirmasivat ja kiljuivat niin, että varmasti kuului. Varsat näyttivät onnellisilta. Seisoimme kaikki rivissä ja katselimme, kuinka iso lauma pääsi laitumen makuun. Arlekin näytti ottavan alfa-tamman roolin, mutta sehän ei tässä vaiheessa välttämättä kertoisi vielä mitään. Huomenna tai viikon päästä sen vasta tietäisi paremmin.
Ja niin kutkuttava tilanne oli ohi. Eira hoputti kaikkia takaisin tupaan, jotta saataisiin laidunkahvit ja -pullat. Hyvin hevoset pärjäisivät. Varsoineen ja kaikkineen.
-
Se oli hieno laitumellelasku! Omassa tallissa syntyneet varsat ovat oikein erityisiä asukkaita tämän kesän laitumilla, ja vaikka varsoja viimeksikin oli mukana, kyllä minä näiden tempauksia odotan myös. 😀 Toivottavasti aikuisetkin saavat remuta ja leikkiä sydämensä kyllyydestä niin kuin tässä. Lekotteluhetkiä nimittäin varmana ainakin piisaa!
-
-
Katsoin pihaton ulkopuolelta kun Hello kävi nappaamassa Typyn kiinni ja lähti taluttamaan sitä luokseni.
”Et kuule arvaakaan mihin sä pääset”, naurahdin tammalle.
”Taluta sä Typy sinne niin mä päästän sen irti”, Hello tokaisi ja työnsi narun käteeni. Mielestäni siinä ei ollut mitään järkeä, että taluttaja vaihtuisi kokoajan, mutta en sanonut vastaan.Kävelimme Marshallin ja Arkelinin perässä kohti laidunta.
”Meinasitko pitää Typyn koko kesän laitumella vai saako sen käydä pari kertaa hakemassa vähän palauttelemaan taitoja mieleen?” Kysyin ja jouduin vähän pidättelemään tammaa.
”Kyllä sen saa sieltä muutaman kerran hakea, jos huvittaa tai jaksaa”, Hello sanoi siihen äänensävyyn että aikoi ottaa kesän itse aika rennosti. Nyökkäsin ja tuijotin laitumen porttia, joka oli ilmestynyt eteemme.Ojensin narun takaisin Hellolle ja siirryin sivuun pois alta. Yhtäaikaa kaikki avasivat riimut ja astuivat askeleet taaksepäin katselemaan miten hevoset lähtivät laukalla matkaan. Kuvasin snäppiin lyhyen videon kun Typy rallitti kauemmas silminnähden onnellisena. Tekstiksi laitoin ”Nyt on mun hoidokki lomalla, joten ilmoitelkaa jos jossain ois jotain pieniä bileitä ;)”. Lähetin sen meidän kaveriporukan ryhmään, jossa myös Sanni oli.
”Eikö Uuno mene laitumelle?” Kysyin Eiralta joka oli ollut avaamassa portteja.Pian hevoset ja varsat rauhoittuivat yksitellen syömään, jolloin lähdin suuntaamaan kohti tallia.
-
No joo, ei sitä Ilveksen poikaa ole järjestelmällisyydellä pilattu, mutta hengissä se on vielä, eli kyllä sen tavat sen verran toimivat. 😀 Ainakin se oli sen verran järkevä, ettei päästänyt Hermania tekemään harakiria Typy-apinan jalkoihin irtipäästöön. Mitähän Herman nyt keksii, kun on pakollisista tallihommista vapaa mies? 😀
-
-
Antikliimaksi
Se oli jännä hetki kun kaikki äijälaitumen jäsenet oli saatu aitojen sisäpuolelle. Käänsimme hevoset portille päin ja riisuimme yhtä aikaa riimut. Minäkin pujotin riimun Salierin korvien ylitse ja peräännyin muiden kanssa portille ettemme saisi vapaudesta sekoavia kavioita naamalle.Muut lähtivätkin nopeammin kuin ehti kissaa sanoa, mutta Salieri ei. Se katsoi sivuilleen ja totesi muiden seonneen kokonaan. Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? No tietysti mennä kantelemaan mammalle. Se otti pari askelta minun suuntaan ja sai aikaan kollektiivisen naurunremakan.
— Sonja, toi sun hevoses on jollain tavoin rikki.
— Läheisriippuvainen!
— Tai se katto jottei laitumella kasva banaaneja, ei kannata jäärä.
— Se on kato kaupunkilaishevonen, niin se ei tajua mikä juttu tää on, naureskelin ja taputettuani ruunaa kaulalle vielä kerran hätistelin sen kauemmas.Vasta sitten Salieri tuntui tajuavan että toisessa suunnassa aukesi laaja laidun, siellä menivät kaverit jo kiitolaukkaa ja heinää oli niin paljon kuin vain jaksoi syödä. Että sinne oikeastaan kannattaisi mennä, kun ei mammallakaan ollut banaania. Se lähti muita kohti ensin hidasta ravia mutta jo muutaman askeleen jälkeen se siirtyi laukalle ja antoi mennä sydämensä kyllyydestä. Mitä sitten jos on vähän hidas sytytys ja pitkät piuhat?
-
Awwwww. 😀 Salieri on niin ihana. Viime vuonna se taisi olla Flida, joka olisi vähän valinnut iskän mieluummin kuin heppakaverit ja silloinkin mun sydän vähäsen suli niin kuin nyt. Vaikka se olisi ainakin musta ihanaa, jos oma heppa jäisi mieluummin päjöttämään mun luokse kuin häipyisi, niin toivottavasti Salierikin saa laitumella opetella olemaan hevonen taas. 😀 Vaikka noh, ei sitä villihevoseksi tarvitse ruveta! :DD
-
-
Se oli niin huolettoman näköinen. Tai olihan se aina. Oltiin sitten syömässä aamuruokia taikka lähtöä odottamassa varikkoalueella. Kuljimme jonkinlaisessa jonomuodostelmassa jätkien laidunta kohti. Kuljimme hännillä Steffen kanssa. Ori ei ollut yhtään tyytyväinen ratkaisuun, vaan porskutti vierelläni levottomana odottaen, milloin imuuttaisin ja antaisin sen kirmata kaikkien muiden ohi voittoon. Juoksijan luonne. Välillä se oli melkein raastavaa, sillä koko ajan pitäisi olla ensimmäisenä, ja Steffen tapauksessa: koko ajan oli kiire johonkin. Ei millään voisi rauhoittua. Ei vaikka lämpöä oli miltein 25 astetta. Naurahdin hiljaa itsekseni, sillä jos Steffe olisi ihminen, se olisi pahimman luokan työnarkomaani. Nyt se olisi joutumassa pakkolomalle hengähtääkseen.
Ei tämä mikään pakkoloma olisi Steffelle. Niin kuin Eetu oli minua muistuttanut; ori oli vielä nuori. Sen piti antaa olla lapsi. Leikkiä, riehua, nauttia elämästä. Kyllä me kerettäisiin kilpailemaan, ravailemaan. Olisi meidän kummankin aika pitää pientä kesälomaa. Edes porkkanalla orin huomion herättäminen ei auttanut. Jouduin muutaman kerran hidastamaan orin tahtia ja murahtamaan sille. Olimme melkein menossa Lexin ja Agnesin ylitse Steffen vauhdilla. Ori steppaili sivuttain eteenpäin. Se käänsi päätään todeten olevansa viimeinen. Sehän sitä ärsytti vielä enemmän.
”Pysy housuissas nyt vielä hetki!” toppuuttelin Steffeä.
Se näki edessä aukeavan laitumen. Kyllä minä tiesin, että laidun olisi iso, mutta yllätyin vielä enemmän. Tämähän olisi kuin taivas Steffelle. Kunhan ei nyt menisi liikaa lihomaan. Tai villiintyisi liikaa vapaudesta. Kaikkien odotukset orin seuraavalle kaudelle oli suuret. Se oli antanut itsestään kovan näytön. Kahdeksat ravit. Yksi ensimmäinen sija. Neljä kakkossijaa. Yksi kolmossija. Voittosumma melkein lähenteli 18 tuhatta euroa, ja ennätys oli kova 2-vuotiaalle. Ja vieläpä muutama suurkilpailusija. Päällimmäisenä Kasvattajakruunu. Olin kyllä ylpeä orista. Rapsutin Steffeä harjan alta ja höpötin sille hiljaa.Steffe tömisytteli paikoillaan meidän kaikkien seistessä paikalla. Sitä jännitti. Kuin se oli odottanut aja-käskyä.
”…, päästessöös irti sitten!” Eetu huudahti.
Haltioituneena availin Steffen riimua sen päästä. Steffe seisoi hiljaa paikallaan lihakset jännittyneinä. Soljen saatuani auki tiputin riimun maahan viereeni ja astuin varmuuden vuoksi askeleen taaksepäin. Steffe ei pidätellyt sekunttikaan. Se lensi lentoon ravaten lujaa suoraan eteenpäin. Se otti Pasi-vaarista mallia ja yllytti vanhusta leikkimään kanssaan. Pasia ei kiinnostanut nuori, vaan se kiiti eteenpäin. Steffe sekosi raviaskelissaan ja heitti laukalle antaen vauhtinsa vain kiihtyä. Nyt jos sen kyydissä olisi, voisi jopa hirvittää.Steffe heitti pukin ja melkein yllätyin, sillä en ollut koskaan nähnyt Steffen pukittavan yhtä komeasti. Steffen todetessa Pasin olevan tylsä se lähestyi Lexiä. Ellen olisi luottanut Steffeen tarpeeksi tietäen sen olevan ystävällinen, olisin vain syönyt kynsiäni ja pelännyt pahinta. Kaksi nuorukaista ottivat toisistaan mittaa ja aloittivat oman kiitolaukkakilpailunsa. Hymähdin iloisena. Steffe näytti niin onnelliselta. Steffe hävisi aavistuksen maksanrautiaalle leikkikaverilleen. Steffen laukka oli aavistuksen kömpelömpää. Olihan se ravuri.
Ja voi vitsit, ne kaksi kivaa, nuorta suomenhevosorikaveria. Steffe otti jo niidenkin kanssa mittaa toisistaan.
”Agnes hei, haluaisitko poltella vielä tupakat ennen kuin minäkin heitän itseni lomalle?”
Hyvää lomaa, Steffe. Toivotin orille haikeasti mielessäni. Sillä hetkellä ori ei edes muistanut minun olemassaoloani. Se harmitti omalla tavallaan, mutta orin vapauden ihastus oli liian lumoavaa. Ja tiesin jättäväni Steffen hyviin käsiin.-
Steffe on ollut kyllä kova ravihevonen. Vaikka virtuaalihepparavit on arvontoja, tuntuu ettei onni sitten ikinä suosi just niitä itselle tärkeimpiä, vaan Steffen kanssa onneksi on käynyt toisin. Kerrankin tarinaheppa on päässyt näyttämään muille mallia. 😀 Steffen pää näyttää sitä paitsi tähän asti kestäneen ihan hyvin. Vieläkin se haluaisi mennä, kaahata vaikka laidunjonossa, eikä sitä kyllästytä yhtään. Toivottavasti loma tekee sille hyvää, eikä onni käänny sen jälkeen. Siinä Eetu on oikeassa, että Steffehän on vauva ja ansaitsee joka tapauksessa riehuntaa. Ei sitä aina muista, kuinka pieni se onkaan, kun se painelee niin kuin olisi jo ammattimainen hevonen.
-
-
Hoitotäti Cozmina juoksi Inkan ja varsan kanssa yhdessä kesälaitumille. Cozminasta on tullut Inkalle paras kaveri, mutta parhaimmillaan Inka on isossa laumassa.
-
Oi vitsi, miten magee tää on!! Ihan mielettömän hieno kolmikko, noiden kirmailua katselisin ihan takuulla koko päivän! <3
-
Miten vauhdin huumaa 😀 ! Pikkunen Surre varmasti nauttii näistä kolmesta eniten, vaikka molemmat tammatkin tykkäävät vain hyvää laidunkauden alkamisesta. Ihan mun lemppari tässä on tammojen ilmeet. Surre nauttii, ja niin nauttivat tammatkin, vaikka samalla vähän vahtivatkin varsaa 🙂 . Ihanaa että Inka on hyväksynyt hoitotädiksi tarhakaverin 😀 !
-
No nyt on kyllä vauvan turvallinen juosta, kun on kaksi peräänkatsojaa! Harvalla hepalla sitä niin onnelliset oltavat on näin varhaisessa vaiheessa elämää. Tammat on niin jylhiä pystyhäntineen, mutta vitsit varsa on kyllä komein. :DD Nyt se on tässä kuvassa niin kiiltäväkin, että pihalla auringossa oleminen on saattanut tehdä sille tosi hyvää. <3
-
-
Kerrankin satuttiin olemaan kameran kanssa paikalla oikeaan aikaan! Surre oli löytänyt uuden ystävän.
-
Ihana kaveri! Kai ne jopa puhuvat hieman samaa kieltä, kun ovat samantyyppisiä olentoja? Ainakaan Inka ei ole pitänyt tunkeilijaa uhkana, kun ei ole ajanut sitä tiehensä.
Tässä kuvassa ympäristökin on kuin satumaa. Puu ja pensas ovat niin samanlaisia kuin mun yhdessä lapsuuden lempipiirretyssä, että niiden luo sopivatkin tällaiset erityiset tapahtumat.
-
-
Eetu Hopiavuori on sitä mieltä, että ei ole maailmassa parempaa ja komiempaa paikkaa kuin lakeudet, satoi tai paistoi. Näin lämpimänä kesänä, kun nurmi on vihreää ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta, on monen helppo olla hänen kanssaan samaa mieltä. Viime päivinä on kuitenkin satanut. Eetua itseään sade ei tietenkään haittaa, sillä oli jo aikakin, että hänen pelloilleen tulee vettä, ja onhan sadetta nyt kiva kuunnella ja katsella. Osa laiduntavista hevosistakin tuntui vain tykkäävän. Jotkut hevoset kuitenkin värjöttelivät katoksissaan Jussin johdolla ja olivat erityisen nuivia.
Ansaitse Laitumen 2020 toinen merkki taiteilemalla sadepäivästä. Mikä tahansa taideteos käy. Ellei omaa heppaa ole laitumella, laitumen sadetta voi silti haistella vaikka muiden omia rapsutellen. Vain Typy taitaa purra.
Aiheesta viimeistään 16.7. taiteilevat saavat kunniamerkin. Aihetta saa tietenkin käyttää virikkeenä myös myöhemmin.
Jos haluat lisähaastetta ja aiot kirjoittaa, voit suorittaa samalla myös merkkiin liittyvän ylimääräisen kirjoittamista kehittävän haastetehtävän:
Käytä muita aisteja näköaistin tukena. Jos olet oikein hurja, kirjoita hahmosi pitämään silmät kiinni ja sulje näköaisti kokonaan pois uppoutumatta silti hahmon päänsisäiseen maailmaan! -
Ja sitten satoi
Satoi. Satoi jo kolmatta päivää yhtä soittoa. Harmaat pilvet eivät tuntuneet liikkuvan mihinkään, joten luultavasti huomennakin sataisi.
Osalle laitumen hevosille oli viety sadeloimet päälle. Osa, etenkin varsat, kirmasivat tammojen laitumella pitkiä pätkiä. Surre heitti takamustaan ilmaan niin paljon, että kaviot hädin tuskin koskivat maata kun jo ponnistivat takaisin ilmaan.
Orien laitumella oltiin selkeästi nyrpeämpiä. Jussi, Pasi ja rautias suomenhevonen seisoivat katoksessa ja näyttivät mököttävän. Niille sade ei selkeästi ollut ykkösjuttu.
Suljin silmät.
Tuuli suhisi hupussa ja käänsi sateen suoraan selkääni. Sadepisarat saivat tuulitakkini kahisemaan ja tunsin kuinka ne painoivat takkini selkää aavistuksen verran osuessaan keltaiseen kankaaseen.
Vedin hupun päästäni. Halusin kuulla kesäsateen.
Sadepisarat olivat isoja ja painavia, kun niitä oikein ajatteli. Laitumen viereen jäänyt peltinen ämpäri kolisi pisaroiden voimasta. Lotina juoma-astialla kertoi niiden täyttyneen jo jonkin aikaa sitten. Vesi valui reunojen yli ja muodosti pienen lammikon nurmelle.
Hevonen hirnahti.
-
Sade
Ehkä tästä kerkee vielä kunniamerkin nappasta mukaan 😀
Vedin sadetakkini hupun pääni yli ennenkuin astuin ulos tallista. Sade saavutti minut heti ja alkoi hyvää tahtia kostuttaa vaatteitani, mutta päättäväisenä suuntasin kohti laitumia. Parhaani mukaan väistelin lammikoita, jotka olivat muodostuneet pihalle. Vilkaisin nopeasti itseäni yhdestä hieman likaisesta lammikosta. Näytin muukalaiselta mustassa sadetakissa, jonka huppu melkein hukutti kasvoni.En ollut tullut hakemaan Typyä sisälle, vaan Hellon käskystä olin tullut tarkistamaan miten se voi. Portilla annoin katseeni vaeltaa etsien tammaa. Lopulta tavoitin kohteen. Typy oli yltä päältä mudan peitossa. Ehkä juoksemisesta tai piehtaroimisesta.
Sade ei ollut tänään mikään lämmin ja hellä. Siinä ei olisi kiva juosta ympäri pihaa kädet levällään ja katsoa taivasta. Tämä sade oli kylmä ja kovakourainen. Painavat suuret pisarat laskeutuivat ruoholle, takilleni, puiden lehdille ja hevosten karvalle. Nostin käteni ilmaan kämmenpuoli ylöspäin ja katsoin kun pisarat laskeutuivat siihen. Kun vettä alkoi olla niin paljon että se meinasi tunkeutua takkini hihasta sisälle, ravistelin käteni tyhjäksi ja työnsin sen taskuun.
Tuijotin taivaalle, vaikka naama kastui. Tuijotin synkän harmaita pilviä, jotka olivat vallanneet taivaan ja vieneet auringon lämmön ja valon. Sateen ääni kuulosti rauhoittavalta, kun vesipisarat laskeutuivat korvani lähelle, olkapään päälle.
Sateen aikana ja sen varsinkin sen jälkeen ilma oli raikas. Kaikkialla tuoksui hyvältä ja silloin olin iloinen että oli satanut. Myös luonto näytti nauttivan.
-
Typyn pusut olivat samettisia ja märkiä leukaani vasten. Poskiani kutitteli, mutta ei siinä noruvien, lippiksen lipasta putoilevien sadepisaroiden takia, vaan Typyn takia. Samaan aikaan toivoin ja pelkäsin, että se purisi, enkä liikahtanutkaan. Jos se nyt tekisi minulle jotain, senhän täytyisi olla viallinen. Sillä ei ollut väliä, olinko minä aiheuttanut sen, vai oliko se syntyjään sellainen, mutta jos se purisi minua, kun olin sillä tavalla avuton ja selkä laitumen aidan tolppaa vasten, siinä olisi jokin vika. Jos se upottaisi hampaansa nyt minuun, se olisi oikeasti vaarallinen.
Lippiksen lipasta kuului napsahtelua, kun isot pisarat mäjähtelivät siihen harvassa ja voimalla. Hevoseni hengitti kasvoilleni ja jatkoi partani hamuilemista. Se toden totta käytti välillä hampaitaan, mutta ei purrakseen, vaan partakarvojani nyhtääkseen. Se sattui, vaikka Typy ei tarkoittanut sitä niin. Se nypläsi ja tutki: hengitti samalla tavalla lämpimästi kuin ihan pienenä, sai suljetut silmäni kostumaan ja rintani puristamaan. Sen hengitys ei tuoksunut enää varsalta, vaan sen peitti tunkkainen, puolilikaisen, märän karvan haju.
Olisinpa voinut halata sitä. Olisin irrottanut käteni sähkölangoista, joissa ei kulkenut sähköä. Olisin läpsäyttänyt ne yhtäkkiä Typyn kaulan molemmin puolin niin että vettä olisi oikein pirahtanut. Kun olisin painanut poskeni sen kaulaa vasten, minuun olisi tarttunut koko joukko harmaita ja valkoisia karvoja. Olisin nauttinut jopa niistä, vaikka vesi olisi liisteröinyt ne minuun niin, että ne lähtisivät irti korkeintaan illalla suihkussa, vaatteista eivät pesukoneessakaan…
Typyn utelias turpa irtosi kasvoistani, mutta tunsin vieläkin sen hengityksen ja odotin. Pure, jos aiot, ajattelin. Sitten tiedän varmasti, millainen sinä olet. Odottaminen oli vaikeaa. Hengitin vahingossa vettä. Se kutitti.
Kun aivastin, Typykin aivasti ja yllätys sai minut avaamaan silmäni. Hevoseni katseli minua toisella silmällään ja olisin voinut vaikka vannoa, että se näytti hetken lempeältä. Kun ojensin käteni silittääkseni sen kaulaa, se kuitenkin luimisti korvansa, kääntyi ja ravasi pois. Raavin leukaani, jota kutitti joko Typyn karvojen, sen rään tai taivaalta satavien suurien pisaroiden vuoksi. Mitä pieni tyttöni minusta halusi?
