Etusivu › Foorumit › Spin-off -päiväkirjat › Matildan matkassa
Tämä aihe sisältää 21 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi Eetu Hopiavuori 5 vuotta, 5 kuukautta sitten.
-
JulkaisijaViestit
-
“You seemed so far away,” Miss Honey whispered, awestruck.
”Oh, I was. I was flying past the stars on silver wings,” Matilda said. ”It was wonderful.”
― Roald Dahl, MatildaTervetuloa seuraamaan haaveilijasielu Matildan arkista elämää. Miten Matilda suoriutuu äitinsä asettamien urapaineiden alla? Riittääkö nuoren naisen aika sekä oman varsan kouluttamiseen että juuri alkaneisiin yliopisto-opintoihin? Mukana menossa myös arjen pieniä iloja; joogaa takapihan puron solinaa kuunnellen, teekupponen puutarhassa hyvän kirjan ääressä sekä tietenkin niitä kuuluisia poikahuolia.
-
Kello oli jo vakavasti liian paljon ja mun olisi pitänyt olla nukkumassa. Pääsiäisloma oli ohitse ja huomenna olisi ensimmäinen aamuluento pyhien jälkeen. Makasin sängyssä lämpimän peiton alla ja selasin puhelimella Instagramista Hopiavuoren paikkatägiä. Kaunis kimo arabin näköinen tamma poseerasi vahvasti meikattu nuori nainen vierellään. Käyttäjänimestä päättelin naisen nimen olevan Nelly tai Nelli tai jotain sinnepäin. Napsautin itseni Nellyn (tai Nellin tai jotain sinnepäin) profiiliin ja selasin muita kuvia. Selfieitä, lisää kimon kuvia, kahvikupin kuva terassilla… Tykkäysten määrästä päättelin Nellyllä olevan paljon kavereita. Eikä ihme, sillä kaunis tyttö vaikutti hauskalta ja ulospäinsuuntautuneelta. Vaikka eihän kuvat tietenkään kertoneet koko totuutta.
Jatkoin tägin selailua ja törmäsin vaaleahiuksisen teinin profiiliin. Kuvassa iso ja raskaan näköinen hevonen laukkasi lumisella pellolla ja teini keikkui satulattoman rautiaan leveässä selässä iloinen hymy kasvoillaan. Takaa kuvasta erotin hauskanvärisen tiikerinkirjavan tupsujalan ravailevan rastapäinen nuorimies selässään. Vitsi miten hauskaa kuvan ihmisillä näytti olevan, puhumattakaan hevosista. Ja koirasta, sillä olin huomannut kuvan oikeassa alareunassa pienen pinserin korvat painuneina vauhdin huumasta taaksepäin. Kuvateksti paljasti tiikerinkirjavan hevosen olevan nimeltään Flidais, ratsastaja Noa ja koira… Mielikki? Kuka antaa koiralleen nimeksi Mielikki? Blondi teini oli ehkä Eira ja hevonen… Hetkonen, eikö Marissa ollut puhunut juuri jostakin Eira-nimisestä tytöstä, joka kävi Hopiavuorella?
Stalkkaukseni keskeytti puhelimen värinä ja näytölle ilmaantuva viesti siskoltani Marissalta.
Marissa: No miten kävi?
Matilda: Mulla on huomenna koulun jälkeen treffit Hopiavuoren Eetun kanssa vuokrasopparin merkeissä! Hyvästi järsityt aidantolpat, kuraiset tarhat ja nonstoppina pihalla soiva Iskelmäradio
Marissa: Vähä huippuu! Mäki voin tulla käymää siel sit joskus. Eiralla on siel siskonsa kanssa joku työheppaMuistin siis oikein, että Eira oli juurikin se tyyppi, jonka Marissa Hopiavuoresta tunsi. Muistaakseni Eira kävi samaa yläastetta Marissan kanssa ja oli vuoden tai pari Marissaa nuorempi. Pienet olivat piirit täällä Pohjanmaalla muutenkin, joten ei ollut epätavallista, että tutuntuttuja putkahteli sieltä täältä esiin.
Matilda: Joo, mä tarvin joka tapauksessa apua Kertun kanssa sitten ainaski ku rupeen laittaan sitä satulaan. Mut nyt mä rupeen nukkumaan, että en nukahda iltapäivällä sinne Hopiavuoren kaffepöytään
Marissa: Haha joo, öitä!-
Hei hei hei ja tervetuloa remmiin mukaan!
No huh, sinäpä osuvalla lauseella keksit tämän aloittaa. Tässä pitäis itse kunkin olla jo nukkumassa mutta eeeei, täällä mä luen teidän makeita tarinoita ja kommentoin ihan innoissani 😀
Mutta hetkinen seis. Matilda jos menisi Noalta kysymään, miksi ihmeessä Mielikin nimi on Mielikki, voisi stadilainen häntä katsoa vähän ihmeissään. Miksei ei, hän kysyisi ja sitten selittäisi vanhan kansantarun Mielikistä, joka oli hyvä parantaja mutta aikamoinen diiva, jota piti imarrella metsällä hyvää saalista saadakseen. Eli juuri niinkuin Noan Mielikki, joka Noan on parantanut monesti ja joka vaatii ainakin sata ja kymmenen kehua päivän aikana. Vitsi, kysyispä Matilda tätä oikeasti kun mä ihan innostuin aiheesta! 😀
Olipa sujuva sisäänajo sinulla tämän(kin) tarinan tiimoilta, jään innolla odottamaan lisää!
-
Tässä on kyl hieno ja erilainen tyyli tutustua tallin porukkaan! Koska tottakai nykypäivänä Hopiavuorellaki on oma paikkatägi Instassa. Itsehä en kyseistä sovellusta oo koskaa käyttän, mut teksti kuulostaa just siltä, mitä oon muilta kuullu.
”Nelly tai Nelli tai jotain sinnepäin”, hauska lausahdus!
-
Olet keksinyt ihanan tuoreen lähestymistavan uuteen talliin tutustumiseen. Vaikka näin nykypäivänä varmasti uusi talli selattaisiin kunnolla somessa läpi, ei tällaista ole tullut ennen tarinoissa vastaan.
Tämä on tosi siisti ja vaivattoman oloinen tarina. Aikarajaus sopii tähän hyvin, koska tässäkin lyhyessä tuokiossa ehtii tavallaan tapahtua kaksi asiaa, molemmat puhelimella. On Instan selaamista tallintutkimispuuhissa, ja sitten vielä viestittelyä Marissan kanssa.
Ja kyllä, tottahan kaikki suurin piirtein samanikäiset teinitkin toisensa tuntevat, kuinkas muutenkaan. 🙂
-
-
02.05.2019 Grilliruokaa talliperheen kesken
Jatkoa Kertun päiväkirjan tarinalle
Olin saanut Kertun jäähdyteltyä, harjannut sen huolellisesti turvasta hännänpäähän, vienyt sen takaisin tarhaan, pessyt Kertun suitset, järjestellyt harjakorin sekä hinkannut ratsastussaappaistani viime syksyn kurat pois. En keksinyt enää mitään syytä viivytellä tallissa, joten matelehdin parkkipaikalle viemään repun autooni. Pihalta leijaili herkullinen grilliruoan tuoksu. Eetu ja Noa keräilivät grillistä ruokia lautasille, kun tuvan ovi avautui ja Eiran pää pilkisti pihalle.
”TULKAA SYÖMÄÄN!” Eira antoi tulla koko keuhkojensa voimalla. Eetu hätkähti ja pudotti pihdeissään olleen makkaran maahan. Noa nappasi salamannopeasti makkaran ennen kuin kumpikaan ulkona vipeltävistä koirista ehtisi huomata taivaasta tipahtanutta suupalaa.
”Eine kuule. Tallin ovi on säpis ku on niin kylymä kuulemma”, Eetu pukahti. Ilmeisesti kaikki muut olivat valittaneet hyisestä päivästä paitsi Eetu itse. Eiran pää katosi tuvan ovesta ja hetken päästä tyttö marssi määrätietoisin askelin tallia kohden liian isot crocsit jalassa ja ilmeisesti Noan talvitakki niskassaan.
”Oliks toi mun takki?” Noa kysyi ihmeissään Eiran vilahtaessa miesten ohi.
”Juu, ja mun töppöset.”Miehet katosivat lautasten ja koirien kera sisälle. Tallista oli jo porukkaa kävelemässä taloa kohden, joten nousin autosta ja napsautin ovet lukkoon. Vaikka eipä Otsonmäellä kuulemma auton ovia tarvitsisi lukossa pitää.
Olin käynyt talossa sisällä jo pariin kertaan kahvilla, mutta siellä oli aina ollut vähemmän porukkaa kuin nyt. Tuoleja oli raahattu jostain lisää ja porukka parveili keittiön ja olohuoneen välillä lautastensa kanssa. Nappasin muiden perässä lautasen itselleni ja tajusin nälän kurnivan mahassani.
Istuin vähän kiikkerälle puiselle tuolille ja ristin jalkani laskien lautasen polveni päälle. Mielikki kiehnäsi vuoroin mun jaloissa ja vuoroin Helin jaloissa. Noaa päin se ei katsonutkaan. Se varmasti tiesi, ettei isännältä heru murustakaan koiraraasulle.
”No mites Matilda? Onko Hopiavuoressa viihdytty?” viereeni istunut Camilla kysäisi ja tuuppasi vesi kielellä Camillan lautasta tuijottavaa Mielikkiä kauemmas. Koira lähti toiveikkaana seuraavan kerjäyskohteen luokse.
”Onhan tää aika sekalainen seurakunta”, nauroin muiden mukana, kun Mielikki onnistui varastamaan makkaran ja Noa juoksi vikkelästi pakoon luikkivan voron perässä. ”Mutta kyllä mä oon viihtynyt. Kaikki on mukavia ja Kerttu vaikuttaa tosi onnelliselta.”
”Joo, täällä on kyl paikoin villimpi meno, kuin Niinisalossa loppusodassa”, Camilla virnisti ja hörppäsi kokislasistaan ison kulauksen.Meno oli kieltämättä riehakas, mutta hyvällä tavalla. Talon täytti lämmin puheensorina ja tunnelma oli kodikas. Jotenkin oudolla tavalla tunsin haikeutta. Meillä kotona kaikki olivat aina olleet omissa puuhissaan eikä saman pöydän ääreen kokoonnuttu syömään kuin harvoin. Äiti oli aina ollut töissä ja isoveli omissa harrastuksissaan. Mä, isä ja Marissa olimme usein olleet kotona keskenämme ja isä oli koittanut surkeilla kokkaustaidoillaan kyhätä jotain syötävää kotiruokaa meille. Sittemmin Miska oli muuttanut pois ja mä vähän myöhemmin. Nykyään näimme porukalla enää jouluisin ja joinakin merkkipäivinä.
Hopiavuorella porukka oli hitsautunut tiiviisti yhteen. Mustakin alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, ettei kukaan olettanut minulta mitään tiettyä roolia ja olin tervetullut ihan omana itsenäni joukkoon. En ollut puheliain porukasta, mutta en silti kokenut oloani ulkopuoliseksi. Eetu kaatoi lasiini kyselemättä lisää kokista ja Tiitusta kiinnosti, koska olisin aloittamassa Kertun ratsukoulutusta ja saisiko hänkin tulla mukaan joskus auttelemaan – ihan vain tulevaisuutta ja Been ratsuttamista ajatellen.
- Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 6 kuukautta sitten Matilda.
-
Epäröin kirjoittaa Matildaa Hellon tarinaan tasan yhdestä syystä. Hän oli jo vahvasti mukana, mutta sitten Camillan oli esitettävä hänenkin repliikkinsä. Mietin nimittäin sitä, että aiotko laittaa hänet tapaamaan koko porukan kerralla. Hyvä, että laitoit, koska tästä tuli tosi hauska tarina. 😀 Niin hauska, etten tiedä, mitä kaikkea voin nostaa esiin venyttämättä kommenttiani liian noloihin mittoihin.
No, nostetaan Eira. Miksen minä keksinyt pukea häntä Noan takkiin ja Eetun Crocseihin ikinä? 😀 Pystyn niin kuvittelemaan hänet ohuine ja pitkine vasikanjalkoineen jätticrocseissa ja hukuttavan kokoisessa takissa: Noa ja Eetu kun eivät mitään pikkuruisia kumpikaan ole. Erityisesti rakastuin siihen, miten Eira käyttäytyy tässä tarinassa niin kuin kotonaan. Tottakai Noankin takkia nyt voi vähäsen lainata, eikä Eirasta ole mitenkään outoa karjaista ovelta, että nyt olisi aika tulla tupaan sieltä.
Nostan myös tunnelman, jonka onnistuit tähän tekstiin luomaan juuri oikealla tavalla: siis kertomalla, etkä vain ilmoittamalla. Lopun tunnelma muodostuu vahviten siitä, miten Matilda tulee verranneeksi omaa perhettään tallin väkeen, siitä miten Matilda tuumaa kelpaavansa mukaan ihan omana itsenään, ja miten Eetu kaataa kyselemättä lisää kokista.
Ja taas — yksityiskohtia. Putoava makkara. Se miten Matilda ristii jalkansa, eikä ole pelkkä puhuva pää. Kerjäävä Mielikki. Camillan kommentti. 😀 Ai että.
-
03.06.2019 Elämäni sinkkuna
Bridget Jones – Elämäni sinkkuna pyöri televisiossa. Olin nähnyt sen miljoona kertaa, kuten monet muutkin lempielokuvistani. Makasin sohvalla vaaleanpunaiseen vilttiin kääriytyneenä höyryävän kuuma teemuki käsissäni. Loma oli alkanut virallisesti eikä tänään olisi muita velvotteita, kuin mennä tallille. Äiti oli Pariisissa konferenssissa eikä tarvinnut koko viikkona apua toimistolla. Huokaisin haaveilevasti, kun Daniel Cleaver suuteli Bridget Jonesia romanttisesti pimeällä kujalla. Koskahan mun elämääni eksyisi oma Daniel Cleaver tai Mark Darcy? Kohteliaat brittimiehet olivat aina olleet heikko kohtani eikä sellaisia rehellisesti sanottuna kasvanut puissa Otsonmäellä. Ei sillä, että romanttista suhdetta kaipaisin, mutta ollaan nyt rehellisiä. Kuka reilu parikymppinen, romantiikkaa hengittävä ja elävä ei haluaisi omaa prinssiä valkealla ratsullaan? Oli vain helpompi sanoa, etten ollut kiinnostunut kuin pettyä kerta toisensa jälkeen. Viime päivien tapahtumat Otsonmäellä jo todistivat sen, että rakkaudesta ei tullut kuin itkua ja harmia. Tietenkin juorut eräästä kolmiodraamasta olivat kantautuneet korviini. Oikeastaan ne olivat kantautuneet varmasti ihan jokaisen korviin, kuten Otsonmäellä nyt oli tapana. Bridget Joneskin joutui aina pettymään miehiin kerta toisensa jälkeen.
Enhän mä sokea ollut. Lari oli kiinnostunut. Se oli yrittänyt useamman kerran sopia jotain treffejä, mutta mä en ollut tarttunut syöttiin. Olin väistellyt sen treffikutsut mahdollisimman ovelasti ja kohteliaasti. Ei Larissa mitään vikaan ollut, en vain nähnyt meillä mitään yhteistä. On hyvin mahdollista, että ehkä en vain antanut itseni nähdä meitä yhdessä. Kai se jokin itsesuojeluvaisto oli. Lari oli kuitenkin ollut niitä suosittuja poikia jo ala-asteesta lähtien eikä sellaiseen sekaantumisesta seurannut ikinä mitään hyvää. Mä jos joku sen tiesin.
Mietteeni keskeytti puhelimen pirinä. Iskä soitti ja kysyi haluisinko savulohta. Se oli käynyt torilla ja viritteli siellä savustuspönttöä valmiiksi. Sopisi tulla illalla hakemaan ja perunoitakin se keittäisi. Ja grillikin lämpeäisi, vaikka sää oli mitä oli. Iskä oli aina ollut samanlainen karhuemo, kun äiti toi leivän pöytään ja ravasi pitkin Eurooppaa. Lupasin tulla, kunhan tallilta pääsisin. Pitäisikin alkaa tehdä jo lähtöä sinne. En vain tiennyt mitä Kertun kanssa oikein tekisin. Maastakäsittelytunnin jälkeen olin jälleen ymmärtänyt oman rajallisuuteni villin tamman kanssa. Vieläkin hävetti sen karkaaminen kentältä. Mulla ei ollut aavistustakaan, että se oli niin mainio hyppääjä, vaikka olin toki huomannut sen hyvän tekniikan irtohypytyksessä. Ei paljon auttanut omistaa hevosta, joka osasi hypätä vaikka kuuhun, jos se teki sen silloin kuin itseä huvitti ja kun olisi pitänyt paikallaan seisoa. Ehkä kokeilisin niitä samoja maastakäsittelyjuttuja nyt, kun kentällä oli vähemmän porukkaa ja Kerttukin ehkä malttaisi keskittyä. Juhannuksena Kerttu pääsisi kesälaitumelle ja kesäloman jälkeen alkaisin ratsuttamaan tammaa. Kesätyörahoilla pitäisi hankkia harjoitussatula. Ja jotain oppikirjoja kuinka ratsuttaa rasavilli ja tänttähäärä suomenpienhevonen.
-
Jos nyt voisin, sanoisin Matildalle ettei se mitään menetä vaikka meneekin treffeille. Yrittäis vaa ja saattais löytää oman Prinssissä. Sit ei tarvii harmitella, että mitä jos se oiski ollu ja et lämmenny ikinä.
Tarina oli ihana ja hyvin rakennettu. Tykkäsin leffasta, jonka varmasti melkein jokainen tietää ja kuinka se paljastaa Matildasta jotain. Ei varmasti ollut ensimmäinen kerta eikä viimeinen kun Matilda istuu ja katsoo leffaa. Ehkä se saa jostain seuraa joskus 🙂 . Mun kysymykset heräs, että mitä Matildan äiti tekee työkseen (varmaan lukenu ehkä jossain ja oon missannu tai unohtanu ihan täysin. Sit menee mun piikkiin) ja että koska me kuullaan Karhuemosta lisää ja saadaanko me tallilaiset ikinä tavata iskää.
Ihanaa et kirjotit hienon tarinan! Kiitos siitä!
-
Kiitos teille <3
Nelly, Joo, oon maininnut Matildan äidin pari kertaa, mutta siis Matildan äiti on menestynyt arkkitehti, jonka arkkitehtifirmassa Matilda on osa-aikatöissä auttelemassa 🙂
-
Nyt parisuhteeseen tarttuminen tarinan aiheena on loistava hetki, kun se on pinnalla. Mua aina kiinnostaa millaisia toiveita kaikilla hahmoilla on suhteita ajatellen; onko ne romantikkoja vai viihtyvätkö mieluummin yksin. Johtunee siitä että mä rakastan tätä aihetta tarinoissa kun siitä saa niiiin paljon hyvää juttua revittyä irti, niin hyvässä kuin pahassakin 😀
Matilda on mun silmissä vähitellen kehittyvä persoona, hän alkaa tuntumaan nyt selkeältä hahmolta ja jos johonkin muuhun hahmoon pitäisi tätä kertoja ääntä verrata ilman että tietää kuka sen on kirjoittanut, väitän että tunnistaisin Matildan. Jotain todella viehättävää Matildassa on, ja näitä tarinoita lukee enemmän kuin mielellään.
Saa nähdä kuinka Matildan ja Kertun yhteinen taival jatkuu! Toivottavasti kesälaitumelle pääseminen ei sekoita pikkutamman päätä ihan täysin 😀
-
Voi ääh, kaikki me prinssi halutaan, oltiin sitten parikymppisiä tai ei. 😀 Vaan siinä on Matilda oikeassa, että onhan se pelottavaakin. Melkein jokaisen sydän särkyy joskus, ja joka kerta kun se kunnolla hajoaa, on varma, ettei enää jaksa kavuta kaiken sen yli. Että ei enää ikinä tätä uudelleen. Mutta silti: mitä jos se joskus onnistuisi? Ei voi tietää, ennen kun antaa mahdollisuuden kaiken maailman Lareille. Rakkaus on sellainen tauti, että siitä paranee vasta, kun saa uuden tartunnan.
Nämä Matildan mietinnät katkeavat niin tosi ihanasti, kun iskä soittaa, ja vaikka en tätä yhtä ajatusta enempää Matildan isää tunne, hänhän vaikuttaa niin ihanalta. Niin kuin mun iskältä. 😀 Se olisi voinut oikeasti soittaa ihan asioikseen, että otatko muuten kalaa kun hän tekee. Nyt Matilda tallille, kyllä se Kertun homma siitä hiljalleen lutviutuu, ja sitten iskän luo maistamaan vähän kalaa!
Täällä on niin paljon noita varsoja nyt, ja Hopealinnassakin on lisää, että vähän haaveilen jo jonkin varsoille suunnatun jutun järjestämisestä. 😀 Kun vaan olisi jollakulla hahmoista asiantuntemusta!
-
-
05.06.2019 Mitä hittoa tekisin sen Pekan kanssa?
Olin pitkästä aikaa Hopiavuoressa, vaikka kello oli jo paljon. Helleaalto oli jyrännyt Otsonmäen ylle ja ulkona terassilla ei ollut hitusenkaan kylmä, vaikka mulla oli pelkkä toppi ja farkkushortsit. Läiskäisin hyttysen reideltäni kuoliaaksi. Jäljelle jäi verinen läntti, jonka pyyhkäisin sormellani pois.
Ovi kävi ja Nelly astui ulos tuvasta. Se oli varmaan menossa asuntoautolleen.
”Ai säkin oot vielä täällä”, Nelly totesi hieman yllättyneenä. Eikä ihme, sillä olin yleensä ennen iltakahdeksaa jo hyvän matkaa huristelemassa kotia kohden.
”Joo. Oli niin nätti ilta, ettei tehnyt mieli mennä vielä kotiin”, vastasin ja hörppäsin väljähtäneestä limustani kulauksen. Nelly veti tuolin itselleen ja istahti alas.
”Eikö sulla oo ketään kotona jo odottamassa?” Nelly kysyi huolettoman ystävälliseen tapaansa ilman, että toiselle tuli olo, että yksityisasioita urkittiin juorujen toivossa.
”Ei. Paitsi mun satakahdeksantoista huonekasvia”, hymähdin. Tajusin, ettei kukaan oikeasti edes tuntenut mua Otsonmäessä. Tosin se ei yllättänyt mua tippaakaan. Seurasin muiden tekemisiä sivusta, keskityin omiin juttuihini ja katosin vähin äänin heti, kun parhaalta tuntui. Olin aina ollut samanlainen. En ollut mikään seurapiiriperhonen enkä etenkään välittänyt kertoa itsestäni muille henkilökohtaisia asioita. En tiedä mitä haittaa siitä olisi ollut, mutta olin aina ollut se seinäruusu, joka ei jäänyt kenenkään mieleen.
”Onko niistä sitten paljon seuraa? Niistä huonekasveista”, Nelly jatkoi rupatteluaan.
”Joo. Mulla on niiden kanssa tosi syvällisiä keskusteluita”, yritin lyödä asiaa leikiksi, mutta vakavoiduin pian. ”Totta puhuen on siellä välillä vähän hiljaista. Ehkä pitäisi hankkia papukaija.”
”Ei, kun rupeat vaan hengailemaan Hopiavuoressa enemmän! Ainahan täällä joku pyörii, kun tää on tämmönen kommuunikin”, Nelly nauroi heilauttaen kättään asuntoautoaan kohden.Tuvan ovi aukeni ja Eetu astui sinisissä crocseissaan terassille.
”Jassoo, täälä on viälä porukkaaki”, Eetu katsahti muhun ystävällisen uteliaana. ”Molin menos tota tallihin… moon unohtanu sinne… tota valot päälle”, mies takelteli viimesten sanojen kadotessa muminaksi. Olin huomaavani merkitsevien katseiden vaihtoa Eetun ja Nellyn kesken. Olinko keskeyttänyt jotain? Mies lompsi pihan poikki talliin, jonka ikkunoissa en nähnyt pienintäkään valonpilkahdusta. Kohautin olkiani, eihän asia mulle kuulunut. Ehkä valot olivat jääneet varustehuoneeseen.
”Ei kyllä mun täytyy nyt mennä”, nousin terassin tuolista ja venyttelin puutuneita jäseniäni. ”Nää hyttyset imee mut muuten kuiviin.”
”Joo. Hei rupatellaan joku toinen ilta pidempään. Olis kiva tuntea suakin vähän paremmin”, Nelly hymyili ja mä nyökkäsin kauniisti niin kuin aina tein.
”Ei muuta kuin huomiseen.”
”Huomiseen.”Ajaessani kotia kohden mietin vielä aamuista kengitystä. Oliko Pekka todella pyytänyt mua sen kanssa viettämään juhannusta? Ainakin Hellon mielestä oli. Entä jos menisin tanssilavan kokolle ja Pekka vain moikkaisi mua jostain kaukaisuudesta ja jäisin hölmönä seisoskelemaan jonnekin koivun alle. Sitten en kehtaisi poistua paikaltaan, koska Pekka arvaisi, että olin mennyt sen takia sinne. Mitähän Marissa teki juhannuksena? Se ei kyllä ikimaailmassa huolisi kalkkista isosiskoaan seuraansa. Muut kaverit olivat varmasti tuhannen päissään ja mä en pitänyt sellaisesta. Kyllä mä alkoholia join, mutta en koskaan niin kuin mun opiskelukaverit, jotka konttasivat yöllä kotiinsa ja oksentelivat pitkin ojia. En voinut kuvitellakaan, että menettäisin kontrollin sillä tapaa. Koko ajatus puistatti mua. Joskus pari vuotta sitten mun paras kaveri Silja oli kiukustuneena sanonut, että mun pitäisi kerran kunnolla vetää kunnon perseet, jotta mun nuttura vähän edes löystyisi ja pääsisin kontrollifriikkeydestä eroon.
Ehkä siksi pelkäsin niin paljon tutustua Hopiavuoren ihmisten kanssa. Mitä jos ne pitäisi mua ihan tiukkapipona ja ilonpilaajana? Oli parempi hiippailla sivummalla, kuin saada kuraa niskaa myöhemmin, kun en vastannutkaan kenenkään odotuksia. Toisaalta tiesin kyllä, että kelpasin ihan tällaisena. Mutta silti, olinko tylsä?
Ja mitä hittoa tekisin sen Pekan kanssa?
- Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten Matilda. Syy: lisätty kaksi virkettä
-
Ai, mitä kuvailua! Voin kuvitella just ton hetken Hopoavuoressa; terassin, auringon lämmön, ikävät hyttyset, jo vähän lämpimän limun, linnut laulaa jossain kauempana ja koira saattaa haukkua. Vedit mut mukaan tähän tarinaan ihan ensimmäisistä sanoista lähtien ja miten kurjaa, että sen piti loppua! Olisin voinu lukea niin paljon vielä lisääkin! Ääää!
Ja toi Eetun murre, miten sä osaatkin sen noin! 😀 Mulle myyt sen kyllä ihan täysillä ihan joka kerta, ja musta tuntuu että se tulee olemaan aihe jota me muut Hoppislaiset ihmetellään ja kehutaan. Jokku ossoo ja jokku ei 😀
Olipa kumma, että Eetulla jäi valot päälle pimeään talliin.. Mistähän mahtaa moinen johtua? 😀 Nelly ja Eetu tuntui tässä ihan yhtä aidoilta ja oikeilta kuin Matilda itsekin. Sulla taitaa olla taito hallussa sen suhteen, että osaat napata muut hahmot mukaan just eikä melkeen ja teet niistä omiasi niin, että ne toimii. Mun pitää vielä vähän itse opetella sitä, ja aina kun vastaan tulee joku joka osaa oon aina yhtä vaikuttunut!Realistista empimistä Matildalla, että mennäkö vaiko eikö. Entä jos tosiaan joutuukin naurun alaiseksi tai ymmärsi Pekan sanat väärin? Tähän ajatustyöhön mikä Matildalla on meneillään voi varmasti moni samaistua. Matildan pään sisälle pääseminen oli ihan mahtavaa, sillä mua kiinnostaa aina, miten hahmo itsensä näkee ja miten erilainen kuva siitä voi ulospäin tulla. Nyt Matilda on varmasti monelle rauhallinen ja kiltti, mutta ei laisinkaan ilonpilaaja, kuten hän itse pelkää olevansa. En osaa vieläkään sanoa lähteekö Matilda Pekan kanssa vai ei, ja tää jännitys on ehkä liikaa! 😀
-
Olipa kiva tarina ihan vaan kuistilta. Tosi kivaa vaihtelua lukea näitä sun tekstejä, kun nää on mun mielestä muihin verrattuna vähän tasasempia. Niinkuin on Matildakin, tasainen nurkissa hiipijä 😀 .
Tää tarina avaa Matildan persoonaa paljon. Mikä on vaan siis hyvä, koska nyt me muut saadaan kans Matildasta kiinni ja uskalletaan ottaa omiin tarinoihimme 🙂 . Mun tulkinta on, että Matilda ei oo tahallaan hiljainen. Se vain ei viihdy keskellä porukkaa. Mutta hän on silti kiltti ja ystävällinen ja puhuu kyllä luontevasti takasin. Eli siis ei ujo, vain hiljainen.
Ja hyvä et otit Nellyn ja Eetun tähä. Lisää vaa 😀 . Mä ainaki odotan innolla :DD !
-
Ai miten kaikkien hahmot saa syvyyttä sitä mukaa, kun niistä kirjottelee.
Vitsit sun kuvailua. Ei tarvitse sanoa kaikkia, mutta aina jotain pientä ekstraa silti. Ihan niin kuin tuo hyttynen alussa. Sillä ei oikeasti ole mitään roolia, mutta kun se heti alussa listittiin siitä huolimatta, se jo herätti mussa sen fiiliksen, että tämä oikeasti tapahtuu. Ihan nekin, jotka saa leipänsä fiktiosta, unohtaa lisätä muutaman hyttysen, jotka saa mut uskomaan näihin juttuihin. Leffoista ja sarjoistakin ne unohdetaan. 😀 Hahmolle pitää antaa aina välillä jotain rekvisiittaakin!
Tykkään myös dialogista, jonka rakensit, ja miten nätisti otat senkin huomioon mitä tällä salailevalla kaksikolla on meneillään. 😀 Sen verran mitä Nellyä itse tunnen, olet musta saanut hänen juttelutyylistään ja persoonastaan tosi hienosti kiinni. Ja voi vitsit kun joku Matildan vakuuttaisi, ettei hän ole mikään tylsä seinäruusu. Osaahan hän vitsailla tuosta noin vain ja olla sosiaalinen, vaikka ei varsinaisesti tungekaan kaikkein vilkkaimpiin menoihin. Musta on hauska tehdä täällä myös arvioita siitä, että monen hahmo kuvittelee itse olevansa jonkinlainen, mutta ei oikeasti edes ole! Niinhän meillä oikeillakin ihmisillä on itsestämme välillä tosi vääränlaisia käsityksiä, ja yleensä jotenkin negatiivisia. 😀
Uskaltaisipa Matilda pyytää vähän lisää possea mukaansa lavalle silloin illalla. Vähän epäilen, että tokkopa uskaltaa, mutta olisihan sinne eri asia mennä seurassa varmuuden vuoksi. Ei niin jännittäisi, mitä se Pekka mahtaa tehdä. Ja jos oikeasti se tekisikin tuollaisen tempun, niin olisi porukassa helpompi sitten esittää, ettei kyllä tunnu missään.
Hoen vielä viimeiseksi taas sitä, että oi kun musta tuntuu kivalta, jos mun hahmosta poimitaan esiin jotain sellaista, niinku murre tai siniset crocsit, jotka on vaan sen. <3
-
06.06.2019 ”Eiköös se Yli-Niemelän Pekka ole ravimiehiä, jotta pyyrä sitä vaikka vähä apukäsiks”
Ei herranjumala mikä helle. Hikipisarat valuivat ohimoillani ja kuiva tomu oli tarttunut paljaisiin sääriini tummaksi kerrokseksi. Tunsin itseni kaikkea muuta kuin raikkaaksi. Oli päästävä uimaan ja pian.
”Johan se heltehen lykkäs”, Eetukin puhisi pää kuumuudesta punoittaen, kun hän irrotti koppakärryjä trailerin perästä. Olin hankkinut Vaarasen Tapiolta vanhat, mutta toimivat koppakärryt kohtuuhintaan harjoituskärryiksi. Eetu oli tietenkin ensimmäisenä tarjoutunut hakureissulle kuskiksi, kuinkas muutenkaan.
Lykkäsimme yhdessä kärryt nojaamaan suulin seinää vasten. ”Mjoo-o, kohtuu hyvännäkööset kärrit”, mies nyökkäsi hyväksyvästi ja potkaisi kengänkärjellään rengasta asiantuntevasti hymisten. En ollut itse mikään ravityttö ja kokemukseni ajamiseen sijoittuivat jonnekin ponikerhon aikaisiin aikoihin, mutta munkin mielestä kärryt näyttivät vantterilta. En kyllä tiennyt olivatko ajotouhut Eetunkaan vahvinta alaa, mutta eikös kaikki hevosmiehet tajunneet jotakin ajovermeitten päälle? Pääasia, että kärryt olivat sopivan kokoiset Kertulle eivätkä jättäisi minua puolimatkaan jonnekin Jätinhautuumaan perukoille.
”Ei kyllä son mentävä paussille”, Eetu puhisi edelleen painostavan kuumuuden alla. ”Mennääs Matilda kattomahan onko kaffetta pannus.”
Seurasin Eetua kiltisti tupaan, mutta pieneen mieleenikään ei olisi tullut ottaa kupposta kuumaa. En ymmärtänyt alkuunkaan hopiavuorelaisten kiintymystä kahvinlipittämiseen – ja vielä näillä helteillä! Täytin vesipulloni hanasta ja join samantien puolet siitä pahimpaan janoon. Istuin pöydän ääreen ja suoristin jalallani vaivihkaa rytyssä olevan räsymaton kulman.
”Meinaakkos vielä ajamahan lähteä?” Eetu tiedusteli samalla, kun kaivoi kaapeista kastamista.
”Ehkä illemmalla. Pökräisin varmaan rattaille tässä kuumuudessa”, pohdiskelin samalla, kun pyyhin kädelläni pullanmurusia tuvan pöydältä yhteen kasaan.
”Son fiksua, ihan totta, ei parane ittiään tuolla läkähyttää”, Eetu vakuutteli. ”Kai soot muuten jo ajanu sillä?”
”No, kerran. Eikä se nyt ihan fiasko ollut, vaikka se peruuttikin ne kärryt lopuksi puoliksi ojaan”, tyrskähdin nauruun, kun muistelin, kun Tapion kanssa nostimme kärryjä ylös lumisesta ojasta. Kerttu ei onneksi ollut moksiskaan, tuskin edes tohinaltaan huomasi, että kärryt suistuivat ojaan. ”Mutta oon mä sitä ohjasajanut aika paljon ja ihan nätisti se menee”, vakuuttelin, kun huomasin Eetun katseessa hätäännystä. Mies varmaan mietti hädissänsä, että nytkö se saisi alkaa tilaamaan Hopiavuoreen ambulansseja ja ruumisautoja, kun tallin varsajengiläiset ryhtyivät tositoimiin.
”Eiköös se Yli-Niemelän Pekka ole ravimiehiä, jotta pyyrä sitä vaikka vähä apukäsiks. Niin ja onhan meirän Camillakin tietty…” Eetu mietiskeli samalla, kun hörppäsi kahvimukin tyhjäksi. ”Ja otahan ny tuo viimeenen keksi jotten mä rohomua kaikkia.”Mikä siinä oli, että kaikki olivat nyt tyrkyttämässä sitä Pekkaa mun päiväjärjestykseen. En varmasti ikimaailmassa kehtaisi kysyä siltä apua Kertun ajokoulutuksen kanssa. Niillä oli kyllä kotona ollut aina ravihevosia ja Pekka oli niiden seassa kasvanut pienestä pojasta lähtien. Ehkä jos näkisin sen juhannuksena, voisin kysyä muutamia vinkkejä… Mutta ajamaan en sitä varmasti pyytäisi! Nauraisi vielä mut maanrakoon, kun näkisi valjasviritykset.
”Katotaan”, vastasin Eetulle kohteliaasti hymyillen. Ympäripyöreät vastaukset olivat aina paras ratkaisu kaikkeen. ”Mä taidan lähteä uimaan. Onkohan kukaan muu menossa?”
”En tierä, muttei paha irea ollenkahan”, Eetu vastasi suu täynnä kaurakeksejä.-
Ei vitsit Matilda, sustahan on tulossa mun ihan ykköslemppari kirjottaja!! Vau!
Tää tarina ei oikeestaan käsittele mua tai mun hahmoja, mutta hymyilin silti ihan koko tarinan ajan silleen, kun olisin ihan ite ollu messissä mukana! Tottakai tavallaan olinkin, mutta toivottavasti ymmärrät mitä ajan takaa 😀
Sun kirjoittamasi Eetu on sellainen, jota mä luen niiin mielelläni. Varsinkin toi miten Eetu asiantuntevasti potkaisee kärryjen rengasta, musta se oli ihan mainio kohtaus! Ja tottakai Matilda itsekin, kyllä minä hänestäkin mielelläni luen! Mahtaakohan ne Typyn kanssa päätyä uudelleen ojaan, vai kuinka käy tällä kertaa? 😀
-
Loistavaa murretta! Ainakin tälle ei-Eetun-Kieltä-Puhuvana. Myyt sen kerta toisensa jälkeen mulle ihan sata-nolla. Mä ainakin uskon siihe 😀 !
Vai meinaa Kertusta tullu ajettava. Opettaiskohan Matilda Nellylle kans? Mä en oo ikän ajanu, joten mua kiinnostaa ihan tosi paljon lukee siitä tarinaa 🙂 .
Lempikohta oli ehdottomasti Eetun potku. Ja loppu oli todella realistinen! Tunnistan kyllä Matildan ajatukset helposti 🙂 !
-
Kaksi kertaa on nostettu esiin se, miten Eetu potkaisee rengasta, ja ai miten hyvin kaikkea eleitä ja murteita kirjoitatkaan. Yksityiskohdista minäkin tässä ihan kaikkein eniten nautin! Siitä, miten huonot kärryt voisivat jättää Matildan Jätinhautuumaan perukoille. Miten on tomua säärissä, miten suoristetaan mattoa, pyyhitään murusia. Noa sanoo aina välillä, että tietää dialogin perusteella, kuka hahmo on. Minä tiedän sanavalintojen ja eleiden, etenkin noiden kahden viimeisen eleen perusteella.
Tavallaan kaipaan sitä, kun minulla itsellänikin oli vain yksi hahmo (ok, suurimmaksi osaksi en, mutta..). Kun kirjoitti vain yhden tekstejä, tuli hiottua yhtä juttua pidempään, ja siitä sai tietenkin tasokkaamman. Olen vähän kateellinen nyt hiotusta kielenkäytöstäsi. On kiintymys kahvinlipittämiseen, kaivetaa kaapeista kastinta, ja niin edelleen. Kaikkien pitäisi päästä lukemaan tällaista kieltä mahdollisimman paljon, koska vain sillä tavalla hyviä sanavalintoja, rakenteita ja muuta tarttuu osaksi omaa kieltä. Näitä ei oikein voi opetella kirjasta, eikä näitä voi opettaakaan.
Niin ihanasti tunnut ymmärtävän Eetun persoonaa ja ominaisia tapoja, että se on yhtä oma itsensä kuin Matildakin. Sanoisin, että tämä teksti on tyypillistä Eetua. Tyypillisempää, kuin mitä olen itse kirjoitellut viimeisimpiin juttuihin. 😀 Mun mielestä on aina tosi suuri kunnia, kun joku paneutuu mun hahmoihin. Mä olen niiden isä ja ne on mun lapsia, ja niiden liikutteluhan tarkoittaa mulle, että joku koke mun lapset hyvinä ja ihan mielenkiintoisinakin tyttöinä ja poikina. Ja siihen lisäksi saa vielä juhlia sitä, kuinka älyttömän hienosti tämä sulta oikeasti sujuu!
Pekka on kohtalo! 😀 Elämä heittää sen Matildan eteen niin monta kertaa, että se lopulta saa mahdollisuuden. 😀
-
-
26.06.2019 ”Iskä! Tiesitkö, että Matilda ajelee Yli-Niemelän Pekan kanssa pitkin Otsonmäkeä päivät pitkät”
”Marissa, pyydän nyt viimeisen kerran, että tuo ne salaatit tänne terasille ja lopeta se ääniviesteihin pälpättäminen”, äidin närkästynyt ääni kuului lasiterassilta. Pikkusiskoni Marissa oli hautautunut beigen sohvan uumeniin ja jauhoi kuuluvalla äänellä jollekin kaverilleen aamun kouluvalmennuksesta vuokraponinsa kanssa. Marissa kieputti puhuessaan vaalennettuja hiuksiaan sormensa ympärille eikä tehnyt elettäkään noustakseen sohvalta.
”Joo ihan just – no eniveis, sitten oli laukannostoja ja eikö Ruby sitten oli ihan kierroksilla ja sit Masa sano, et– JOO ÄITI, MÄ SANOIN ETTÄ IHAN JUST!!” Marissa karjui ääni käheänä äidille. Jos mä olisin huutanut äidille samalla tavalla olisin saanut kaksi viikkoa kotiarestia (vaikka asuin jo omillani) ja sellaisen läksytyksen, että korvat soisivat vielä joulunakin. Marissalla oli kuitenkin aina ollut eri säännöt.
”Mä vien. Koittasit säkin nyt vähän osallistua.” Nousin sohvalta ja otin jääkaapista kahta eri laatua salaatteja ja vein ne terassin pöydälle. Äiti mumisi jotain kiitokseen viittaavaa ja taitteli lautasliinoista jotain viuhkoja, jotka tuuli koitti viedä mennessään.Iskä grillasi keskittyneenä sataa eri sorttia lihoja ja jotain soijanakkeja, joita Marissa oli vaatimalla vaatinut tarjottavaksi päättäessään seitsemännen kerran ryhtyä jälleen vegaaniksi. Marissan kasvisruokainnostukset kuitenkin hiipuivat aina parin-kolmen viikon sisään, kun kaikki kaverit tilasivat euron juustoja Seinäjoen Mäkkäristä eikä McVegan ollut läheskään niin hyvää kuin juustopurilainen.
Äiti kirosi, kun pino Vallilan lautasliinoja lensi takapihalle. Noukin niitä pitkin pihaa syvään huokaisten. Tällaista tää oli aina. Joskus äidille tuli päähänpisto, että nyt kokoonnutaan koko perheen kesken ja vietetään Oikeaa Laatuaikaa. Äidiltä pääsi aina vain unohtumaan, että meidän perhe oli tottunut elämään omaa elämäänsä niin itsenäisesti, että kun kaikki koittivat asettua tavalliseen perhearkeen ei siitä tullut kuin hampaiden kiristelyä ja riitoja. Ja tietenkin kaikki piti äidin mielestä olla täydellistä. Piti olla lasivitriinistä Arabian juhlalautaset, shampanjaa kiillotetuista kristallilaseista, lautasliinoista taiteltuja jotain hiton joutsenia… Mä tulin hulluksi tän kaiken pönöttämisen kanssa. Iskän kanssa me saatettiin syödä pakastepitsaa sohvalla ja se oli aivan varmasti triplasti hauskempaa kuin tämä väkisin yrittäminen. Kannoin kuitenkin oman osuuteni perhetapaamisista ja yritin olla parhaani mukaan mieliksi kaikille. Tiesin, että äiti yritti hyvittää sitä, ettei koskaan oikeastaan ollut kotona.
Musta Audi lipui pihatielle ja autosta nousi pitkänhuiskea Miska aurinkolasit päässään. Miska näytti jotenkin erilaiselta. Laihemmalta ja jotenkin tyylitietoisemmalta. En ollut nähnyt isoveljeäni pitkään aikaan.
”Sieltä saapuu maailmanmatkaaja”, iskä riemastui ja halasi lämpimästi Miskaa grillipihdit toisessa kädessään. Miska oli viikko sitten palannut Japanista, jossa oli ollut työmatkalla.
”Konnichiwa”, Miska tervehti japaniksi ja ojensi äidille ison kukkapuskan sekä muovipussin, jossa oli varmaankin tuliaisia Japanista. ”Siellä on sullekin Matilda jotain pientä. Ja Marissalle. Missä se muuten on?”
”Sisällä nenä kiinni puhelimessa”, äiti tuhahti ja lähti etsimään kukkakimpulle maljakkoa sisältä. Kuulin avonaisesta terassin ovesta, kuinka äiti läksytti Marissaa ja lopulta teini laahusti terassille sen näköisenä, että olisi sata kertaa mieluummin ollut jonkun luokkalaisensa pojan mopoauton kyydissä.Äiti oli luovuttanut lautasliinojen kanssa ja tunki ne salaattikulhon alle, jotta tuuli ei veisi niitä enää mennessään. Laseissa kupli kallista (ja varmasti pahanmakusita) shampanjaa ja äiti tarjoili jokaiselle shampanjalasit käteen. Marissan lasi oli vain puolillaan, koska Marissa oli vasta 17. Iskä olisi kyllä kaatanut lasin täyteen, mutta äiti halusi pitää kiinni periaatteistaan.
”Ihana olla koko Autereen perhe tänään täällä koolla”, äiti lausui juhlallisesti. Marissa pyöräytti Miskalle silmiään äidin selän takana ja hörppi jo vaivihkaa shampanjaansa. ”Syödään hyvin ja käydään läpi, mitä meille kaikille kuuluu. Miskallakin on varmasti paljon kerrottavaa Japanista.” Miksi tän piti olla näin vaivaannuttavan jäykkää. Eikö äiti tajunnut, että puhui kuin joku seremoniamestari häävieraille, joita ei edes tuntenut.Kilistimme laseja. Heti kun äidin silmä vältti annoin lähes täyden oman lasini Marissalle, joka sujautti mulle tyhjän lasinsa. Mä en tykännyt shampanjasta ja olin antanut Marissalle oman juomani varmaan siitä lähtien, kun Marissa pääsi ripiltä. Eikä äiti vielä tähän päivään mennessä ollut huomannut mitään. Isä sen sijaan ei välittänyt, sillä se joskus osti yhden siiderinkin lauantaisin saunajuomaksi Marissalle, kun äiti oli työmatkalla.
Istuin terassin keinussa, kun Miska lösähti viereeni.
”Mitäs sille sun ponille kuuluu?” Miska kysäisi ja töni jalallaan keinuun vauhtia.
”Laitumelle se meni juhannuksena ja tänään ajettiin sillä ensimmäinen kunnon lenkki”, vastasin, vaikka tiesin, ettei Miskaa oikeasti kiinnostanut Kerttu. Kunhan vain yritti saada jutunjuurta aikaiseksi.
”Ketkä me?” Miska kysyi ja huitaisi korvan vieressä inisevää hyttystä kauemmaksi.
”Öö… siis mä ja yks kengittäjä, joka auttelee mua välillä Kertun kanssa”, yritin vastata ympäripyöreästi.
”Ai, etkö sä ponilla sitten osaa yksin ajaa?”, Miska ihmetteli ärsyttävään tapaansa. Miksi sen piti aina kaivella kaikkia yksityiskohtia.
”No Pekalla on omia ravihevosiakin niin kai se nyt paremmin tietää, kuin mä”, kivahdin ja tajusin liian myöhään, että olin paljastanut liikaa.
”Ai Yli-Niemelän Pekka? Iskä! Tiesitkö, että Matilda ajelee Yli-Niemelän Pekan kanssa pitkin Otsonmäkeä päivät pitkät”, Miska huusi iskälle, joka kääntyi uteliaana muhun päin. Tietenkin Miska tunsi Yli-Niemelät. Kaikkihan Otsonmäellä toisensa tunsivat. Joku niistä pojista kai ollut Miskan kanssa samalla luokallakin.
”Yli-Niemelän pojat on fiksuja kavereita. Aina koulussa pärjänneet. Eikös se Jormakin pääsi just lääkikseen?” iskä osallistui keskusteluun, vaikka olisi mun mielestä ihan hyvin voinut olla osallistumatta.
”Kuule, en mä paljoa tiedä minkään Yli-Niemelän Jorman opinnoista”, mumisin. Vaihtaisivat nyt jo puheenaihetta.
”Niin, Pekastahan meillä oli puhe”, rasittava Marissa tunki nenänsä keskusteluun. ”Vai on Matildalla sutinaa meidän kengittäjän kanssa! Voi hitto, pitää pistää ääniviesti heti Vilmalle ja Fridalle. Ne menee ihan sekasin, kun Vilmakin on kuolannu Pekkaa jotain sata vuotta!”
”Et nyt tosiaan laita mitään ääniviestiä Vilmalle.”
”Et sä mua voi estää. Kyllä kaikki sen kuulis sitäpaitti ennemmin tai myöhemmin.”
”Ei meillä ole mitään sutinaa. Anna se puhelin nyt tänne.”
”En.”
”Anna nyt se puhelin tänne, ennen ku mulla menee oikeasti hermot. Että sä osaat olla rasittava mukula! Miska auta nyt vähän!!” mun ääni kohosi, kun yritin napata puhelinta Marissan kädestä Miskan yli. Marissa väisteli ja makasin jo puoliksi Miskan päällä pidellen Marissan käsistä kiinni. Marissa huusi kuin syötävä ja yritti potkia ja töniä mua kauemmas. Keskellä istuva Miska nosti kätensä ilmaan ja selkeästi nautti saadessaan sekasortoa aikaiseksi siskosten välille. Onneksi ei asuttu enää kaikki saman katon alla.
”TYTÖT, NYT LOPPU!” äiti karjaisi tullessaan jälleen kerran sisältä touhottamasta omia asioitaan. ”Kerran kaksi vuodessa ollaan kaikki paikalla ja heti täällä on joku käsirysy. Nyt joka iikka pöydän ääreen istumaan niin kuin olis jo ja suut suppuun.”Äiti osasi olla niin vakuuttava, että tottelimme mukisematta. Isä tarjoili grilliruokaa jokaisen lautaselle isot keot ja yritti piristää tunnelmaa vitsailemalla jotain syömisen lomassa. Mun puhelin piippasi ja katsoin nopeasti näyttöä. Viesti oli Pekalta. Jotain se kysyi, että koska ehtisin tulla Tykin kärryille. Laitoin nopeasti puhelimen näppäinlukkoon ja sujautin sen farkkujeni taskuun. Vastaisin myöhemmin.
”Uu-uu. Yli-Niemelän Pekka ei ehdi kohta Rubyakaan kengittämään, kun kaikki aika menee Matildalle viestittelyyn”, Marissa laukoi ivallisesti. Yritin potkaista vastapäätä istuvaa teiniä sääreen, mutta Marissa väisti potkun.
”Varmaan se nyt yötä päivää kengittää”, vastasin ärsyyntyneenä ja tungin lisää perunaa suuhun. ”Eikä se sitäpaitsi ollut Pekalta”, valehtelin muka sujuvasti.
”Eipä vissiin!” sekä Miska että Marissa totesivat kuin yhdestä suusta.-
Mun pikkuveli on kakskytviis. Se on nuorin meistä. Kun me kaikki sisarukset ollaan kotona, äiti on aina joskus ärähtänyt, että koska tää tappelu oikein loppuu. Vastaus on, että ei koskaan. Mun siskonmuksut alkaa nyt olla yläasteikäisiä. Niidenkin kanssa voi jo kinastella, jos ei omat sisarukset ärsyynny tarpeeksi. :DDDD Vaikka eihän se enää ole sitä samaa nyrkittämistä ja karjumista kuin lapsina. Mitä nyt jonkun jalat on joskus liian levällään sohvalla tai joku blokkaa näkymän telkkariin. Sitä en kyllä enää ihan muista, väännettiinkö me tuolla lailla kännykän tapaisista asioista vielä silloin kun oltiin Matildan ja hänen pikkusiskonsa ikäisiä. Ei ainakaan ihastusasioista. :DD Joka tapauksessa mua huvittaa tämä Autereen perheen, etenkin lasten välinen meininki. Se on niin superaitoa. 😀 Kirjallisuudessa ja telkkarisarjoissa kakarat tappelee tyyliin kymmenenvuotiaiksi ja sitten osaa käyttäytyä. Mä en ainakaan osaa aina vieläkään, vaikken enää haluaisikaan suoranaisesti murhata mun pikkuveljeä. :DD
Mutta toisaalta, kun Miska kyselee ponista ja kun Marissakin kiusaa ja härnää sitten Pekasta, niin kiinnostuneitahan ne vain oikeasti on Matildan asioista. Välillä sisarusten osoittama rakkaus vain on aivan sairaan ärsyttävää. Tai siis usein on. Useimmiten. Melkein aina!
Matildan äiti on vähän reppana. Tottakai Matilda ajattelee tuollaisia: että tämä on teennäistä, tuskastuttavaa ja niin edelleen. Äiti tietenkin yrittää vaan hyvää. Ehkä joistain amerikkalaisista telkkarisarjoista tulee sellainen malli, että näin hieno perhe toimii. Ehkä siinä on jotain muuta takana. Tai ehkä äiti haluaa vain vähän juhlallisuutta arkeenkin aina välillä, ja jäykistä juhlallisista tavoistahan se juhlallisuus vakavissa tilaisuuksissa kumpuaa. Tavallaan ymmärrän. Joskus mäkin haluaisin leikkiä Hienoa Sivistynyttä Ihmistä viinilasin kanssa. Joskus leikinkin. 😀
-
-
JulkaisijaViestit