Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Sonja T. 3 kuukautta sitten.
-
Viestit
-
Tämä on pitkä, tämä on sekava ja tässä on todennäköisesti miljoona kilometrilausetta. Mulla blokkaa vain niin pirusti Jannan ja Minjan kanssa. IRL elämä on taas takkuista minkä vuoksi otan tyhmiä paineita kommenteista ja se aiheuttaa taas tätä että hautaan sitten suunnitelmiani virtuaalihahmojen suhteen.
Toukokuu 2023
Kuun vaihduttua mä olin tehnyt päätökseni siitä, että lähtisin Ruotsiin tekemään todennäköisesti vuoden ainoan freelance työkeikan. Välttämättä en olisi ehkä lopulta lähtenyt reissuun, ellei eräs tuttuni olisi lähestynyt minua erään lehden toimituksesta ja tarjonnut hyvää diiliä.
Saapuessani sunnuntaina Markyardiin olivat kisavalmistelut jo täydessä tohinassa. Haettuani pressipassini pääsin kiertelemään vapaammin kisa-alueella, ja samalla saatoin myös alkaa kirjoittamaan ylös ensimmäisiä huomioitani kuin myös yleisiäkin muistiinpanoja asioista, joita mahdollisesti haluaisin tuoda esiin artikkelissani. Kierrellessäni kisapaikalla katseeni etsi koko ajan tiettyjä kasvoja, korvieni yrittäessä poimia tutun äänen kaikkien niiden äänten seasta, joita ympäristössä kuului. Ensimmäisen päivän illan saapuessa ja kirjoitettuani jonkinlaisen raakaversionraakaversionraakaversion artikkelistani, poimin puhelimeni käsiini ja avasin WhatsApp:in.
Jag är i Sverige och Markyard. Jag har en frilansspelning här men förutom det har jag ingenting. Om du vill träffas här, beroende på ditt eget schema.
Lähetettyäni viestin Peterille suljin puhelimeni ja herättelin läppärini horroksestaan, johon se oli vaipunut ja yritin vielä kerran lukea artikkelinluonnokseni lävitse. Olin jo ennen tätä kirjoittanut yhden lyhyen jutun, vähän ehkä kuin mainoksen tai muistutuksen siitä, että Hannabyssä kilpailtaisiin taas. En lopulta onnistunut tekemään mitään sen suurempia muutoksia artikkeliini ja päätinkin antaa sen vain olla, kunnes kisapäivä tai kaksi olisi ohitse.
Vasta maanantaiaamuna huomasin, jotta Peter oli vastannut minulle viestiini.
Jag tänkte att du kanske är här. Jag har egentligen inget större än så på hela veckan, så när som helst är bra för mig. Imorgon efter andra klass?
Olin ehkä hieman yllättynyt siitä, että miehen aikataulu olisi vapaa, mutta samalla myös mietin, että tulisiko tapaamisestamme siltikään mitään. Toisaalta Ruotsissa tapaaminen voisi olla paljon helpompaa saada sovittua uudelleen ja uudelleen, kuin mitä se olisi suomessa.
Det passar. Vi ses på expo?
Vain muutamaa hetkeä myöhemmin miehen vastaus kilahti puhelimeeni pelkän emojipeukun merkeissä. En ollut täysin varma siitä, mitä ajatella miehen viesteistä ja varsinkaan tuosta viimeisimmästä vastauksesta. Lopulta käänsin kuitenkin ajatukseni siihen, että olisi mielenkiintoista nähdä kuinka Ilonalla ja Veeralla menisi. Tutkiessani lähtölistoja siellä oli näkynyt muutaman muunkin suomenhevosen nimi, vaikka todennäköisesti suokit olisivatkin marginaalirotu näissä karkeloissa.Kaiken ollessa valmiina, siirryin hotelliltani kisa-alueelle ja etsimään pressi osiota, josta voisin seurata kisoja. Yllätyin nähdessäni pari puolituttua freelanceria pressikatsomossa ja päädyinkin vaihtamaan heidän kanssaan muutaman sanan samalla kun seurasimme luokan ensimmäisiä ratsukoita. Ensimmäisen luokan ollessa ohitse, kerkesimme hakemaan hieman syötävää sekä kahvia ja vaihdoimme lisää kuulumisia ennen kuin oli aika palata takaisin katsomoon. Toinen luokka olikin mielenkiintoinen, sillä Ilona ratsastaisi tässä luokassa. Lähtöpaikka luokan loppupuolella voisi myös parantaa mahdollisuuksia päästä palkinnoille, joten en voinutkaan kuin toivoa vain parasta tallikaverillemme.
Kisojen taso oli oletettavastikin kova ja prosentit olivat päivän molemmissa luokissa yli 70 %. Laitoin Ilonalle suorituksensa jälkeen viestiä, ennen kuin oli aika seurata päivän viimeinen luokka. Päivä päättyikin viikon ensimmäisellä esteluokalla, jossa oli kuitenkin sopivasti teknisyyttä, sillä ensimmäisen kierroksen puhtaat radat jäivät reilusti alle puoleen. Päivän viimeisenkin luokan ollessa kilpailtuna suunnitelmani olivat avoimena, sillä en ollut kuullut mitään Ilonasta.
”Minja, join us for a dinner” Olivia Estépan esitti pyynnön. Pohdittuani hetken vastaustani, vastasin lopulta myöntävästi.
”Can I have like 30mins? Just to drop off my bag to my room and maybe for a quick change.”
”Yeah. Let’s meet in front of the restaurant in 30-45minutes. That’s good for all?”
Kaikkien kertoessa, jotta tämä aikataulu sopisi, jokainen suuntasi omalle hotellilleen ennen kuin oli aika suunnata ravintolalle. Tokihan yhteinen illallinen muiden toimittajien kanssa jännitti minua, sillä emme olleet tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Omalta osaltani se toki johtui siitä, että en ollut tehnyt enää oikeastaan ollenkaan freelance töitä, mutta oli mukava, jotta meillä oli silti oma pieni yhteisömme, jonka kanssa saatoimme tavata ajoittain.Illallisemme jatkui vielä yksillä, jotka muuttuivat pariksi ja lopulta kello oli jo herra ties mitä, kun palasin takaisin hotellihuoneeseeni. Kaatuessani sängylle taisin nukahtaa samalla sekuntilla ja tiistai aamuna kellon soidessa en millään olisi halunnut herätä. Kuitenkin sen ajatuksen voimalla, jotta alakerrassa olisi kahvia tarjolla jaksoin kieräyttää itseni pois sängystä ja valmistautua uuteen päivään. Koska kilpailut alkaisivat CIC* luokan maastokokeella, se vapauttaisi minulle hieman enemmän aikaa aamupäivälleni ja voisin mahdollisesti jopa jatkaa artikkelini raakaversiota eteenpäin nyt kun minulla olisi hieman enemmän materiaalia, jonka pohjalta kirjoittaa. Toisaalta samalla minulla olisi parempi mahdollisuus valmistautua sopimaani tapaamiseen Peterin kanssa, jos tälläkään kerralla homma menisi maaliin. Omalla tavallani halusin uskoa, että nyt kun pelasimme miehen kotikentällä, tuo ei kehtaisi perua tapaamista. Kuitenkin jos niin kävisi, en välttämättä olisi edes kovinkaan yllättynyt sillä kaikki voisi olla kuitenkin mahdollista.
Ensimmäisen luokan aikana sain kuin sainkin artikkeliani eteenpäin. Päivän toisen luokan ja kisaviikon kolmannen kouluratsastusluokan startatessa kaivoin puhelimeni taskustani ja naputtelin Peterille lyhyen viestin:
Kan vi fortfarande träffas efter lektionen? Eller har du ändrat dig?
Palautettuani puhelimeni takaisin taskuuni keskityin seuraamaan luokkaa ja tekemään omia muistiinpanojani. Lanaustauon tullessa eteen katsoin sylissäni lepäävää muistikirjaani ja mietin että joku varmaan pitäisi minua hulluna nähdessään tyylini tehdä muistiinpanoja. Päätäni pudistaen asetin kynäni kirjanmerkiksi ja suljin kannen, jotta saatoin kaivaa puhelimeni esiin ja tarkistaa oliko Peter vastannut minulle mitään.
Vi kan. Vänta på mig framför kaffestalle. Jag tror att jag kan ha kommit strax efter klassens slut, men jag kan också ha fel. Kan du vänta på mig eller har du bråttom?
Okej. Jag väntar på dig, men jag kan inte vänta i timmar.
En tiennyt auttaisiko viimeinen toteamukseni missään, mutta ainakin halusin yrittää tehdä jo alusta asti miehelle selväksi, jotta tuo ei voisi vain leikkiä välinpitämätöntä. Kisojen neljäs luokka oli Vaativan A:n tasolla ratsastettava kouluratsastusluokka ja vaikka tiesinkin jotta meillä ei Liljan kanssa ikinä rahkeet riittäisi tälle tasolle, oli ratsukoiden suorituksia mielenkiintoista seurata ja analysoida. Kyllähän tiesin, jotta halutessani saisin todennäköisesti useammankin ratsun alleni serkkuni tallilta, joiden avulla voisin päästä kilpailemaan, vaikka Grand Prix tasolla. Kuitenkaan mieleni ei noille radoille vetänyt ja olinkin ihan tyytyväinen siihen missä me Liljan kanssa nyt olimme, vaikka ainakaan seuraavaan kesäämme ei tulisikaan mahtumaan Liljan toista tytärtä tai ensimäistä poikaa.
Onnekseni pienen kimon esikoinen ei ollut kaukana ja todennäköisesti – halusin tai en – tulisin olemaan osana Viljan ratsukoulutusta. Vaikka ajatus oli pelottava, se myös omalla tavallaan vaikutti todella mielenkiintoiselta ja olisihan se hienoa päästä ratsuttamaan omasta hevosestaan periytynyttä nuorta ratsun alkua. Ajatukseni yrittivät lähteä harhailemaan, joten jouduin tekemään hieman töitä, jotta pääsin takaisin tähän hetkeen ja saatoin keskittyä siihen mitä olin tekemässä.
Vaikka tällä tasolla jokainen ratasuoritus ottikin pidempään kuin millaisia itse olin tottunut ratsastamaan, tuntui luokka silti vain lentävän ohitse, varsinkin yhden ratsukon kerätessä harmittavan hylkäyksen. Noustessani paikaltani, minun oli pakko verrytellä pikaisesti ennen kuin lähdin suuntaamaan sopimaamme tapaamispaikkaa. Kävellessäni kohti kahvikojua yllätyin siitä, että saatoin jo kaukaa nähdä tutun miehen seisomassa hieman sivummalla ja odottamassa minua. Pujoteltuani loppuun kisaväen ohitse, seisoin viimeinkin ensimäistä kertaa vuosiin Peterin edessä.
”Hei.”
”Hej.”
Vaikka olinkin harjoitellut tätä keskustelua, silti en osannut sanoa yllättäen mitään ja välillemme laskeutui jonkinasteinen hiljaisuus.
” Jag köpte en kaffe för dig. Med mjölk och utan sukker. Var det det?”
”Ja, det var bara perfekt. Tack. Ska vi gå till andra plats? Så vi kan prata lite bättre.”
” Det passar. Vi kan åka där eftersom vi är ute på mässområdet.”Siirryttyämme hieman expo alueen ulkopuolelle juttelimme alkuun vain niitä näitä, ennen kuin oli aika ruveta käymään lävitse syitä useamman vuoden radiohiljaisuudelle. Vaikka olinkin osannut epäillä syitä, joita Peter kertoi hiljaisuudelleen, ne silti satuttivat omalla tavallaan. Tokihan tiesin myös Minnin varoitteluista millaisia ammattiratsastajat saattoivat olla, mutta silti oli ihan positiivista, jotta Peterillä oli sentään pokkaa myöntää asioita kasvotusten. Lopulta keskustelumme oli ohitse ja toivotettuani miehelle hyvät jatkot oli minun aika palata seuraamaan päivän viimeinen kisaluokka. Lopun kisaviikosta vietinkin hieman kevyemmissä tunnelmissa ja palattuani takaisin Suomeen ja Hopiavuoreen oli ihanaa ottaa vain parin päivän verran taukoa työasioista.
Lopulta arjen oli kuitenkin koitettava ja minun oli pakko kirjoittaa artikkelini loppuun ja lähettää se eteenpäin. Myös tallilla hommat pyörivät tutulla kaavalla, jotta saatoimme valmistautua edessä olevaan lähtöön Venäjälle ja Summer Palooza kilpailuihin.
-
Jatketaan teemalla ”antaa tulla mitä tulee”
Olin löytänyt itselleni oman salaisen paikan. Se sijaitsi vajaan tunnin ajomatkan päässä seinäjoesta, mutta se oli rauhan arvosista. Paikka oli löytynyt sattumalta enkä ollut siitä yhtään pahoillani. Välillä ajoin tänne vain yksikseni, mutta tällä kertaa olin ottanut Iikan mukaani. Järven pinta oli peilityyni lukuunottamatta niitä muutamia pieniä laineita joita Iikka aiheutti kahlatessaan rantavedessä.
Koira oli kiinnostunut jostain jota tuo näki tai haistoi rannassa eikä Iikka tuntunut huomaavan minua. Oikeastaan koiran omatoiminen tekeminen ei haitannut minua ja katseltuani hetken Iikan touhuamista palautin oman katseeni järvelle. Kesäinen ilta oli oikeastaan aika idyllinen ja vietinkin hetken vain katsellen ympärilleni, ajattelematta sen suuremmin oikeastaan mitään. Lopulta kuitenkin erinäiset ajatukset alkoivat valtaamaan mieltäni ja sainkin niputettua kaikki kysymyksen “onko minulla kaikki?” alle.
Kysymys oli hankala eikä siihen ollut yksinkertaista, saati yksiselkoista vastausta. Saatoin vastata niin ”kyllä” kuin myös ”ei”. Jos katsoi elämän isoja palikoita, voisi asioiden sanoa olevan hyvin. Minulla oli kuitenkin vuokra-asunto jota sanoa omaksi kodikseni, auto ja työpaikka. Näiden lisäksi minulla oli Lilja ja Iikka. Olin terve ja saatoin elää arkeani ilman sen suurempia rajoituksia.
Kuitenkin saatoin vastata tähän kysymykseen jotta kaikki ei ollut kunnossa. Varsinkin niillä kisamatkoilla jotka olin tehnyt Jussin kanssa, olin tajunnut että sittenkin kaipaisin vierelleni jonkun. Olihan meillä ollut oma juttumme Peterin kanssa, mutta ei se ollut sitä mitä kaipasin. Jussin kanssa oli jotenkin helpompi olla ja toisaalta meillä oli ehkä enemmän yhteisiä puheenaiheita. Vaikka olimmekin Peterin kanssa molemmat ratsastajia, kisasimme ihan eri tasoilla ja erilaisilla hevosilla. Jussin kanssa kisasimme sentään samanlaisilla hevosilla ja ainakin melkein samalla tasolla.
Tokihan minulla oli parikin syytä, miksi en voisi ikinä ajatella Jussia muuta kuin hyvänä ystävänä. Ensimmäinen syy olisi se, että mies olisi minua neljä vuotta nuorempi. Toinen ja ehkä painavampi syy on se, että mies on serkkuni työntekijä. Ehkä jonkinlaisessa toisessa tilanteessa olisin voinutkin katsoa mihin asiat etenisivät vaikka ikäeromme olisi tällainen, mutta en tässä. En myöskään halunnut sekoittaa mitään serkkuni ja itseni välillä siinä tilanteessa jos mahdollinen suhteemme olisikin päättynyt. En oikeastaan ollut edes varma siitä, uskoinko enään edes siihen jotta jossain olisi joku, joka olisi se oikea minulle.
Kuin varkain ilta oli viilennyt sen verran jotta kylmyys alkoi pureutumaan hupparin läpi iholleni. Antaessani katseeni taas rekisteröidä asioita, huokaisin raskaasti ja nousin lopulta ylös rantahiekalta jolla olin istunut. Kutsuin Iikan luokseni ja naksautettuani remmin lukon koiran pantaan, suuntasimme autolleni ja aloimme tekemään kotimatkaamme.
-
Minja on tässäkin niin samastuttava: ihan niin kuin se olisi kirjoitettu just mulle. Mun kamera kääntyy heti sisäänpäin. Mäkin olen aikuinen, mutta mullakin on oma paikka tuolla, johon menen vaan yksin ajattelemaan, ja samalla lailla summaan siellä yhteen elämää. Sitä paitsi Minjan elämä on loppuviimein samanlaista kuin munkin ja se tuntuu arvostavan samanlaisia asioita saavutuksina ja aarteina kuin mä. Se saa mulle tosi lohdullisen olon: joku muukin toimii samoin, olen siis normaali.
Tää tarina esittelee Minjaa tosi hyvin. Se on Minjan ajatuksenvirtaa, mutta ei jää leijailemaan ilmaan, koska sidot ajatuksenvirran johonkin konkreettiseen kontekstiin: salaiseen paikkaan. Ajatuksenvirta myös alkaa Minjan elämän yleisestä summaamisesta ja jatkuu siitä surulliseen haaveiluun — just niin kuin mun oma ajatuksenvirta tapaa kulkea. Mä ainakin siis koen Minjan ajatusten suunnan tosi luonnollisena ja inhimillisenä. Koen myös Minjan haaveet sen kokoisina ja oloisina, että ne sopivat hahmoon. Ne on haaveita, jotka voivat vielä tarinan myötä toteutuakin. Ne antavat suunnan Minjan tarinalle: me tiedetään nyt, mitä Minja tavoittelee ja haaveilee kipeimmin. Olen innoissani myös siitä, että vaikka tämä on Minjan yksityinen tarina, haaveet kutsuvat kirjoittamaan: Minjan elämässä olisi jossain vaiheessa tilaa miehelle vaikka muiden hahmoista!
-
-
Mulla on joku omanlaisensa blokkimontto menossa taas tauon jälkeen joten tällä mennään…
Miten yksinäiseksi voikaan ihminen tuntea itsensä ihmisjoukossa?
Toisaalta en mä tiennyt oliko mulla sellainen paljon extrovertimpi persoona töissä, ja tallilla sitten taas muutuin introvertimmaksi. Joskus oli toki niitä päiviä, kun halusin olla tallilla kahden Liljan kanssa, mutta muuten sain oloni tuntumaan jopa yllättävän yksinäiseksi. Tokihan sellainen yleinen small talk onnistui aika lailla kaikkien kanssa, mutta ehkä mä silti kaipasin vähän jotain syvempää. Ehkä jotain sellaista missä mä voisin uskaltaa kysyä kisamatkaseuraa ilman pelkoa siitä, että mä jäisin ihan täysin yksin.
Tokihan mä ymmärsin sen, että kun me oltiin tultu Hopeavuoreen, kaikki muut olivat olleet tallilla niin pitkään, että omat porukat olivat jo löytyneet. Tokihan olin pyrkinyt olemaan kaikille hyvinkin ystävällinen ja ottaa osaa keskusteluihin silloin kun olin kokenut, jotta minulla oli paikka osallistua. Tokihan osa keskusteluista oli sellaisia, joiden pohja oli ajassa ennen meidän liittymistämme talliin tai sitten ne koskivat jotain sellaista tapahtumaa, josta en ollut tietoinen tai vaikka olisinkin ollut tietoinen, en välttämättä olisi niin hyvin perällä.
Kaikista tallilaisista mä olin tainnut tutustua parhaiten Ilonaan sillä me oltiin kuitenkin maastoiltu jonkin verran kahdestaan ja toinen oli käynyt muutamaan kertaan mun kanssa Storywoodsissa valmentautumassa. Muiden tallilaisten kanssa mä en kokenut olevani ehkä ihan niin läheinen. Ehkä mä en ollut tehnyt kovinkaan hyvää edistystä tämän asian parissa, jos ottaa huomioon, että me oltiin oltu Hopiavuoressa tässä kohtaa jo kuitenkin reilu vuosi. Olihan alussa toki aikaa mennyt siihenkin, jotta olimme kotiutuneet uudelle tallille ja päässeet kiinni Hopiavuoren rytmistä.
Tokihan me oltiin myös alettu kiertämään kilpailuja, vaikka varsinkaan meidän koulustartit eivät olleet menneet aina ihan putkeen. Totta puhuen ajoittain mua oli jopa nolottanut koko lähtöä, sillä mä en ollut aina edes varma miksi mä jaksoin edes yrittää startata, kun tulostaso oli mitä oli. Ehkä sen puolesta me oltiinkin alettu Liljan kanssa kääntämään katseitamme esteratojen puolelle ja vaikka pieni kimo ei ollutkaan mikään hyppytähti, jostain syystä meidän tulostasomme oli siellä paljon parempi. Tai sitten me vain mentiin niin vauvvaesteitä jotta meillä ei ollut mitään mahdollisuutta mokata tavalla tai toisella.
Ehkä vuoden 2024 yksi tavoite voisi olla oikeasti tutustua paremmin muihinkin tallilaisiin ja toivottavasti tuntea olonsa vähän enemmän osaksi tallin porukkaa.
-
Minjan ajatuskulku on mulle kovin samastuttava! Jos en pääse johonkin porukkaan, alan samalla lailla murehtimaan, syyttämään itseäni ja analysoimaan liikaa sitä, että mitähän tässä on nyt tapahtunut. Helppohan meidän on ulkopuolelta nähdä, missä Minjalla oikeasti mättää, mutta ei sitä itse näe! En mäkään näe, kun oikeassa elämässä tunnen olevani ulkopuolinen ja ajattelen, ettei muut halua olla mun kaa. Minja on toki ihan oikeassa tiiviistä porukoista, mutta hän ei huomaa, miten on torjunut muiden lähestymisyritykset, paitsi Ilonan, jota kirjoittaja ystävystytti tosi tosi sitkeästi (ja osin omavaltaisesti) Minjan kanssa. En tiedä, olisiko esimerkiksi viimeisimpänä Minjaan tutustumista yrittänyt Noeul yrittänyt oikeassa elämässä vain olla Minjan kanssa ekojen yritysten jälkeen, kun ei saanut varsinaista vastakaikua. Ehkä olisi, ehkä ei, mutta itse koin kirjoittajana, ettei Noeulin seura ole toivottua tarinan kannalta ja annoin tilaa ehkä auliimmin kuin oikean elämän Noeul olisi antanut. 😀 En ole yhtä sitkeä enkä omavaltainen kuin Ilonan kirjoittaja, vaan olen niin kuin Minja: en uskalla tunkea itseäni ja hahmojani soppaan, jos olen ymmärtävinäni, ettei meitä just tällä kertaa haluta. Nyt ajattelen siitäkin niin kuin Minja tarinassa: pitäisi kehittää itseään ja ottaa vaikka tavoitteeksi koettaa tunkeutua seuraan useammin, koska yleensä torjunta on sekä mun että Minjan kohdalla varmaankin meidän omassa päässä. Voi että, ollaan me ihmiset ja hahmot hönttejä. :DD
Minjassa on tuoreimmissa teksteissä jotain sellaista samaa hyvyyttä ja suloisuutta kuin Santussa. Pari juttua jotka vaikutelmaa luovat, ovat varmasti se tietty nöyryys ja kiltteys. Tykkäisin Minjasta oikeassa elämässä varmaan tosi kovaa. Hän on aina vaikuttanut sympaattisimmalta niistä hahmoista, jotka sinulta tunnen ja tiedän. Se on sellainen puhdas tyyppi, jolla ei mene ihan putkeen, niin kuin oikeillakaan ihmisillä ei elämä ole täydellistä. Tykkään myös ympäröidä itseni ihmisillä, jotka on jossain parempia kuin mä. Ajattelen, että tulen sellaiseksi, jollaisilla itseni ympäröin. (Se on yksi syy, miksi mä kirjoitan teidän kanssa: että kirjoittaisin joskus niin kuin te.) Minjalta voisin oppia rohkeutta ja päättäväisyyttä. Se aikoo yrittää tutustua, vaikka se kokee jo valmiiksi, että mukaan pääseminen on vaikeaa. Joku päivä mäkin olen yhtä rohkea, enkä vain nyyhki kurjuuttani heti jos joku vaikka vaan kattoo mua väärin. Nuorena olisin kaivannut ja itse asiassa kaipaisin edelleen kirjallisuuteen enemmän Minjoja, joista olisi mulle esikuvaksi.
Yksinäisyys sattuu mun koulukiusattuun sydämeen vieläkin fiktiossa tosi kovaa, vaikka nykyään mulla on paljon kavereita ja silleen. Pystyn niin samastumaan Minjaan siinä, miten yksinäisyyden kokemus tallilla varjostaa aivan varmasti ihan koko muutakin elämää. <3 Toivottavasti Minjan olo muuttuu vielä tarinan myötä. Mulla ainakin on sitä niin surku, että pitää koettaa taas tanssittaa jotain sopivaa hahmoa tyrkyllä sille.
-
Hitsi ku mä en muista mitä kävi siinä että Minjasta ja Noeulista kirjottaminen vähä hiipu vaikka olisin halunnukki kirjottaa ???? jos nyt väsyneillä aivoillani oikein muistan niin mulla tais olla tunne siitä että sitä ei kaivattu/että sille ei oikeestaan ees ois ollu paikkaa.
Voin olla muistoineni ihan väärässäkin, mutta ehkä tämä tästä taas kun saa kirjotettua
-
Ahahaha me taidetaan olla tässä sunkin kanssa samanlaisia. :DD Joskus riittää joku vahinko tai unohdus, ja tadaa, saadaan hieno soppa! Joo ei ole oikeasti hauskaa mutta silti vähän naurattaa, kun oikeassakin elämässä on moni hyvä juttu loppunut kun olen ylitulkinnut jotain. :DD
-
-
Power Jump 2024
Inka ei ollut jättänyt mitään mahdollisuutta kieltäytyä Power Jumpiin lähdöstä. Mä olin jo jättänyt Hannabyn väliln koska en halunnut muistuttaa itseäni siitä, että mun ja Liljan kisaura oli lössähtänyt. Totta puhuen Power Jump ei ollut sen innostavampi. Loppupeleissä Inka oli onnistunut ylipuhumaan mut, joten eipä se auttanut kuin pakata matkustamokokoinen laukku ja lentää Englantiin viikonlopuksi.
Istuessani lennolla Helsingistä Lontooseen kävin lävitse kilpailujen lähtölistoja merkaten ylös sellaisia ratsastajia, joiden suorituksia haluaisin käydä seuraamassa tai joiden juttuihin haluaisin kokeilla päästä. Totta kai tiesin, jotta en ollut ainut toimittaja joka Power Jumpissa oli mukana, joten varsinkin huippunimien kuten Dochas Misangin juttuihin pääseminen voisi olla omanlaisensa projekti. Toisaalta mä en ollut varma pystyisinkö mä tekemään yhtään haastattelua tällä reissulla, sillä voisi hyvinkin olla, jotta siinä kohtaa, kun mä oikeasti olisin Sevenoaksissa ja Misangien tallilla en haluaisikaan puhua kenenkään kanssa.
Lentoni ollessa perillä mulla oli edessäni vielä matkustaminen kisapaikalle. Ehkä ainut hyvä puoli siinä, että lähdin Power Jump reissulle oli se, että Ratsumaailma kattoi – melkein kaikki – reissusta aiheutuneet kulut. Hotellille päästessäni kirjautuminen meni yllättävän sujuvasti ja pääsin huoneeseeni. Matkapäivä oli ollut pitkä ja omalla tavallaan ehkä raskaskin. Tokihan viikonlopusta olisi tulossa varmasti sitäkin hankalampi, mutta ehkä mä selviäisin siitä jollain tavalla. Ehkä mä olisin toivonut, jotta olisin voinut jakaa viikonlopun jonkun kanssa (olihan Hopiavuoren porukkaa kilpailemassa, mutta en mä kehdannut mennä häiritsemään heidän valmistautumistaan).
Huonepalvelutilauksen saavuttua annoin itselleni pienen tauon töistä ennen kuin palasin takasiin töiden pariin. Tuntien vähentyessä tämän päivän sekä seuraavan aamun välillä, mä tunsin kuinka stressitasoni alkoi nousemaan, sillä mä halusin, jotta tämä keikka menisi täydellisesti, varsinkin kun olin jättänyt Hannabyn väliin. Ehkä mun epäonneni ratsastajana sai minut myös epäilemään kykyjäni toimittajana. Tunteja myöhemmin mä tajusin vasta katsoa kelloa, joka näytti olevan lähempänä aamu kahta kuin ilta kymmentä. Kasattuani paperit ja muut sängyltä pienelle työpöydälle oli minunkin aika vetäytyä yöpuulle.
****
Kelloni soidessa viiden aikaan aamulla mulla ei ollut mitään ajatusta siitä, että missä mä olin tai mitä oli tapahtumassa. Hiljalleen mä kuitenkin sain asennoiduttua paremmin aikaan ja paikkaan. Herättyäni sen verran, jotta saatoin olla varma siitä, että liikkuminen olisi turvallista, heilautin peiton pois päältäni ennen kuin laskin jalkani lattialle. Kävelin paljain jaloin vessaan ennen kuin palasin takaisin huoneen puolelle. Aamupalan alkamiseen oli vielä aikaa, joten yritin herättää itseäni parhaalla mahdollisella tavalla samalla kun yritin valmistautua edessä olevaan päivään.
Päivästä olisi tulossa pitkä, sillä viimeinen luokka alkaisi vasta ilta seitsemältä ja se loppuisi todennäköisemmin vasta lähempänä kymmentä. Tiesin jotta kisapaikalla täytyisi olla vähintään puolikahdeksan aikaan, jos haluaisin päästä havainnoimaan kisahulinaa heti aamusta alkaen. Vähän ennen kuutta olin saanut pakattua kaikki asiat mitä ajattelin päivän aikana tarvitsevani pieneen reppuuni ja saatoin suunnata aamupalalle. Totta puhuen tähän aikaan aamusta ja ehkä osin hermojenikin takia minulla ei ollut mikään hirveä nälkä, mutta lopulta sain pakotettua itseni syömään edes jotain kahvin lisäksi. Napattuani vielä pari hedelmä mukaani oli aika lähteä tekemään matkaa kohti kisapaikkaa. Matkalla minulla oli vielä aikaa hioa suunnitelmaani aamupäivän osalta, mikä tulikin ihan tarpeeseen sillä en ollut oikeastaan kerennyt keskittymään siihen ollenkaan edellisenä iltana.
Kilpailupaikalle päästessäni mä kävin ensimmäisenä hakemassa itselleni pressipassin, jonka avulla saisin liikuttua kilpailupaikalla parhaani mukaan. Akkreditoitumiseni ollessa valmiina saatoin viimein suunnata kisapaikalle ja päästä asioiden ytimeen. Suuntasin ensimmäisenä jaba-alueille, sillä halusin päästä haastattelemaan edes yhtä ratsastajaa ennen kuin kisapäivä kunnolla alkaisi. Kuhina jaba-alueella oli jotain sellaista, jota en ollut aiemmin nähnytkään ja sain todellakin tehdä töitä löytääkseni ratsastajia, joita voisin haastatella. Pari tuntia tuntui vain katoavan jaba-alueella kiertäessä sekä ihmisiä jututtaessa, kuin myös seuratessa yleisestikin kisa-alueen menoa.
Varttia vaille yhdeksän kisa-areenalla alkoi tapahtumaan jotain, kun kilpailut päästiin viimein avaamaan. 120 cm luokka ei päästänyt ratsastajia helpolla, sillä koko luokassa nähtiin vain kaksi tuplanollaa. Tämän luokan voittoon ratsasti etelänaapurimme Merit Kalda jonka olin kuullut olevan hyvin taitavakin ratsastaja. 130 cm radan rakennuksen aikana minulla oli onneksi pieni väli käydä hakemassa itselleni lisää kahvia sekä jotain pientä syötävää, vaikka päädyinkin jäämään Artun ja Kristinen juttuihin. Ehkä mä en ihan odottanut, jotta juttua riittäisi niinkään paljoa kuin sitä loppupeleissä riittkään ja missasimme noin kolmasosan koko luokasta. Ratamestari ei todellakaan päästänyt ratsukoita helpolla, sillä tässä luokassa oli ainoastaan viisi tuplanollaa.
140 cm Champion luokan edetessä kävi todellakin selväksi se, että ratamestari ei todellakaan päästänyt kilpailijoita helpolla. Vaikka mentiin vasta avauspäivän kolmatta luokkaa, tämän luokan tuloksiin kirjattiin neljästi ELIM ja kahdesti RET. Toki luokkaan mahtui vain puolikas kourallinen tuplanollia, joten tämä vuosi ei todellakaan päästänyt helpolla. 150 cm luokan aikana kävin tekemässä uuden kierroksen tallialueella, jotta sain haastateltua lisää ratsastajia ja tutkittua tallialueen tunnelmia.
Ensimmäisen kutsuvierasluokan alkaessa palasin takaisin kentän laidalle, sillä halusin nähdä Hopiavuorelaisten radat. Totta puhuen oli mielenkiintoinen ratkaisu laittaa viiden eri tason ratsastajat hyppäämään epämääräisessä järjestyksessä, mutta mitä pidemmälle luokka eteni sitä paremmin, kävi selväksi, jotta ratahenkilöstö oli todellakin näppärää porukkaa. Noeul starttasi luokasa toisena ja mä seurasinkin miehen suoritusta mielenkiinnolla. Me oltiin aikanamme ratsastettu jonkin verran yhdessä, joten mulla oli jonkinlainen käsitys siitä, että millainen tyyli toisella oli ratsastaa, vaikka hevonen, jolla Noeul kilpaili, olikin mulle ihan uusi tuttavuus.
Noeulin jälkeen starttasikin viime aikoina paljon tutummaksi tullut Alex. Mä olin kiitollinen siitä, että pääasiassa Alex oli ylipuhunut – tai no välillä vaatinut – meidät mukaan maastoon. Me ei oltu palattu Liljan kanssa takaisin treeniin enkä mä tiennyt palauttaisinkokaan mä Liljaa takaisin treeniin. Mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että millainen meidän tulevaisuus oli ja totta puhuen välillä musta tuntui todella nololta olla mukana Oikeiden ja Menestyvien kilparatsastajien kanssa. Ehkä tunnetta helpotti hienoisesti se, jotta suurimmalla osalla oli puoliveriset allaan. Suurimman alemmuuskompleksin taisikin tällä hetkellä aiheuttaa Eira, sillä hän kuitenkin kilpaili suomenhevosella ja pärjäsi paljon paremmin kuin me oltiin ikinä pärjätty Liljan kanssa. Oikeastaan mä olin alkanut pohtimaan sitäkin, josko me vain luovutettaisiin kilpahaaveiden kanssa.
Kutsuvierasluokan kahdeksas ratsukko oli todellakin sellainen, joka mua kiinnosti. Totta kai mä tiesin, jotta Eetulla oli oma hevonen, vaikka en ollut tainnut ainakaan montaa kertaa – jos kertaakaan – nähdä miestä ratsailla. Totta puhuen Eetun ratsastaminen oli todella kaunista katseltavaa ja vaikka mä toivoinkin jokaiselle tallin ratsukolle hyviä tuloksia, Eetulle mä toivon kyllä todellista onnistumista näissä kisoissa. Luokan viimeisen ratsukon – Pilvi Baskin – tulosta odotellessa saatiin myös jännittää sitä, että miltä luokan lopputulokset näyttivät. Lopulta kuitenkin luokan lopulliset tuloksetkin olivat valmiina, ja mä olin todella onnellinen siitä, että Eetu oli voittanut tämän luokan. Alex oli tehnyt myös hyvän suorituksen Tetriksellä parivaljakon sijoittuessa neljänneksi.
Palkintojenjaon ollessa ohitse mietin hetken lähtisinkö tallialueelle etsimään muita Hopiavuorelaisia, mutta samalla mä myös mietin, oliko mulla paikkaa siellä. En mä halunnut antaa itsestäni väärää kuvaa täällä, sillä periaatteessahan mä olin koko ajan töissä, vaikka oisinkin viettänyt aikaa tuttujen seurassa. Lopulta päädyin vain hakemaan lisää kahvia ja palaamaan takaisin lehdistölle tarkoitettuun katsomoon ja odottamaan päivän viimeistä luokkaa.
Viimeisessä luokassa mua kiinnosti oikeastaan vaan yksi ratsukko. Tokihan siellä oli paljon mielenkiintoisia ratsastajia, joten kokonaisuudessaan luokka oli ihan mielenkiintoinen, vaikka mä tiesinkin, että kaikkien ratsastamista mä en seuraisi niin tarkasti. Koko kisojen viimeinen luokka oli samalla kisojen suurin luokka melkein 80 lähdöllään. Ratsukko toisensa jälkeen suoritti radan ja samalla jäljellä olevien ratsukoiden määrä väheni.
Luokan edetessä mä olin koko ajan hivuttautunut lähemmäksi ja lähemmäksi kentän aitaa, kunnes olin ihan täysin liimautunut siihen kiinni. Mun katse oli kuin naulittu kisa-areenalle, jossa ratsukko teki omaa suoritustaan. Ratamestari ei ollut tänäänkään päästämässä ratsukoita helpolla ja arvoluokassa ei ollut tähän mennessä montaakaan nollaa. Toki osa ratsukoista oli selvinnyt vain yhdellä puomilla, vaikka isompiakin virhepisteitä oltiin kerätty.
Lopulta jäljellä oli enää kolme ratsukkoa ja tunsin kuinka jännitykseni nousi. Ei omasta puolestani, eikä ehkä lopullisten tulostenkaan vuoksi. Keskittyessäni viimeisiin suorittajiin tuntui kuin jokainen laukka-askel olisi jymissyt kentän pohjalta ihan uudenlaisella voimalla, jokaisen pienenkin kolahduksen ollessa kuin vierestä ammuttu laukaus.
Lähtölupa.
Ensimmäiset voimakkaat laukka-askeleet.Ensimmäinen este.
Viides.
Tiukka käännös seitsemännelle esteelle.
Muutama pitkä laukka-askel, jotka oli laskettu esteiden 10 ja 11 väliin.
Kolahdus.
Hiekan pöllähdys puomin saavuttaessa sen pinnan.
Ei niin hiljaa lausuttu ”Perkele” samalla kun kädet antoivat kentän ylimmän laudan olla.
Syvä henkäys ja sitäkin pidempi ulospuhallus.
Se olisi ohitse.
Molemmat olisivat selvinneet.
Kaikki olisivat selvinneet.
Huomenna, ylihuomenna ja ehkä vielä ensi viikollakin puhuttaisiin asiasta.
Lopulta arki voittaisi ja samalla totuus siitä, että tämä ei olisi enää todellisuus. Ei ainakaan mulle.
-
Tämä on tarina, jota varten on tehty aivan valtavasti taustatutkimusta. Välillä mietin, että ollaan me kirjoittajat mielipuolia. Me voidaan tutkia tuntikausia jotain ihan itselle vierasta teoriaa, että voidaan kirjoittaa siitä, tai jopa väijyä suurennuslasi ojossa ihan keksittyä kisakutsua, että voidaan kirjoittaa uskottavasti kilpailusta, jota ei koskaan tapahtunut. 😀 Kun taustatyötä jaksaa kuitenkin tehdä jotain tarinaa varten, se tarina erottuukin tällä tavalla heti edukseen. Minjan tarinat (ja artikkelit) on ne jutut, joiden avulla mä itse pystyin parhaiten eläytymään sellaiseen ajatukseen, että Power Jump tapahtui ihan oikeasti!
Myös Minjan ammatin suhteen on tehty hirveä työ, kun olet selvittänyt, miten toimittaja toimii. Hehe, mä tein joskus itse niitä hommia opiskelun ohella, mutta enpä osaisi silti kirjoittaa luontevasti toimittajan työpäivästä tapahtumassa. Mä nielen tämän tarinan luonnehdinnan toimittajan työstä ihan mukisematta!
Taustatyöstä nousee siis pipa korkialle päästä, mutta arvaapa, mitä yhteisöllisestä kirjoittamisesta kiinnostunut lukija pitää vieläkin korkeammassa arvossa? No sitä, kun tarinassa liikkuu kaikkia virtuaalimaailmassa olemassa olevia heeboja. Oli ihanaa, että linkitit tarinan myös Discordiin: olisi ollut tosi harmi, jos muilta hahmoistaan (ja muiden tutuista hahmoista) kiinnostuneilta olisi mennyt tää ohi. Mitä oman tarinan ulkopuolella oleviin hahmoihin tulee, niiden mukaan ottamisessa sä olet kyllä mun esikuva!
Ainoa pieni homma, joka mua häiritsee, on mystinen Inka. En muista, että tällaista hahmoa olisi kuvattu aiemmin, vaikka joitain Minjan sivuhenkilöitä onkin nimetty aiemmin. Voin olla väärässä, enkä vain just nyt yhdistä Inkaa kehenkään, jos hänestä onkin vaikka puhuttu vain harvoin. Mulla on nimittäin niin huono nimipää, että multa kestää kokonaisen lukuvuoden oppia kaikki lukion uusien ykkösten nimet, vaikka näen niiden naamoja joka päivä…
-
En heti aluksi tajunnut, että Minja ei olekaan tässä nyt kisaamassa vaan tekemässä työtään. Ja se on muuten tosi poikkeuksellinen näkökulma asioihin. Minja ei ole edes tuomari eikä tallinomistaja eikä muukaan kisatoimitsija, jolla sinänsä olisi jotain tekemistä hevosten tai kisojen kanssa ihan konkreettisesti, vaan lehden toimittaja, mikä tekee tämän tarinan näkökulmasta vielä enemmän erilaisen. En tiedä onko tämmöistä nähty koskaan aiemmin, mutten minä ainakaan ole. Eli varsin virkistävä tulokulma näihin kisoihin.
-
