Minjan Mietteitä

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Minjan Mietteitä

Tämä aihe sisältää 6 vastaukset, 2 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 3 kuukautta, 1 viikko sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #9805 Vastaus

    Minja Jaakkola
    Osallistuja

    Tämä on pitkä, tämä on sekava ja tässä on todennäköisesti miljoona kilometrilausetta. Mulla blokkaa vain niin pirusti Jannan ja Minjan kanssa. IRL elämä on taas takkuista minkä vuoksi otan tyhmiä paineita kommenteista ja se aiheuttaa taas tätä että hautaan sitten suunnitelmiani virtuaalihahmojen suhteen.

    Toukokuu 2023

    Kuun vaihduttua mä olin tehnyt päätökseni siitä, että lähtisin Ruotsiin tekemään todennäköisesti vuoden ainoan freelance työkeikan. Välttämättä en olisi ehkä lopulta lähtenyt reissuun, ellei eräs tuttuni olisi lähestynyt minua erään lehden toimituksesta ja tarjonnut hyvää diiliä.

    Saapuessani sunnuntaina Markyardiin olivat kisavalmistelut jo täydessä tohinassa. Haettuani pressipassini pääsin kiertelemään vapaammin kisa-alueella, ja samalla saatoin myös alkaa kirjoittamaan ylös ensimmäisiä huomioitani kuin myös yleisiäkin muistiinpanoja asioista, joita mahdollisesti haluaisin tuoda esiin artikkelissani. Kierrellessäni kisapaikalla katseeni etsi koko ajan tiettyjä kasvoja, korvieni yrittäessä poimia tutun äänen kaikkien niiden äänten seasta, joita ympäristössä kuului. Ensimmäisen päivän illan saapuessa ja kirjoitettuani jonkinlaisen raakaversionraakaversionraakaversion artikkelistani, poimin puhelimeni käsiini ja avasin WhatsApp:in.

    Jag är i Sverige och Markyard. Jag har en frilansspelning här men förutom det har jag ingenting. Om du vill träffas här, beroende på ditt eget schema.

    Lähetettyäni viestin Peterille suljin puhelimeni ja herättelin läppärini horroksestaan, johon se oli vaipunut ja yritin vielä kerran lukea artikkelinluonnokseni lävitse. Olin jo ennen tätä kirjoittanut yhden lyhyen jutun, vähän ehkä kuin mainoksen tai muistutuksen siitä, että Hannabyssä kilpailtaisiin taas. En lopulta onnistunut tekemään mitään sen suurempia muutoksia artikkeliini ja päätinkin antaa sen vain olla, kunnes kisapäivä tai kaksi olisi ohitse.

    Vasta maanantaiaamuna huomasin, jotta Peter oli vastannut minulle viestiini.

    Jag tänkte att du kanske är här. Jag har egentligen inget större än så på hela veckan, så när som helst är bra för mig. Imorgon efter andra klass?

    Olin ehkä hieman yllättynyt siitä, että miehen aikataulu olisi vapaa, mutta samalla myös mietin, että tulisiko tapaamisestamme siltikään mitään. Toisaalta Ruotsissa tapaaminen voisi olla paljon helpompaa saada sovittua uudelleen ja uudelleen, kuin mitä se olisi suomessa.

    Det passar. Vi ses på expo?
    Vain muutamaa hetkeä myöhemmin miehen vastaus kilahti puhelimeeni pelkän emojipeukun merkeissä. En ollut täysin varma siitä, mitä ajatella miehen viesteistä ja varsinkaan tuosta viimeisimmästä vastauksesta. Lopulta käänsin kuitenkin ajatukseni siihen, että olisi mielenkiintoista nähdä kuinka Ilonalla ja Veeralla menisi. Tutkiessani lähtölistoja siellä oli näkynyt muutaman muunkin suomenhevosen nimi, vaikka todennäköisesti suokit olisivatkin marginaalirotu näissä karkeloissa.

    Kaiken ollessa valmiina, siirryin hotelliltani kisa-alueelle ja etsimään pressi osiota, josta voisin seurata kisoja. Yllätyin nähdessäni pari puolituttua freelanceria pressikatsomossa ja päädyinkin vaihtamaan heidän kanssaan muutaman sanan samalla kun seurasimme luokan ensimmäisiä ratsukoita. Ensimmäisen luokan ollessa ohitse, kerkesimme hakemaan hieman syötävää sekä kahvia ja vaihdoimme lisää kuulumisia ennen kuin oli aika palata takaisin katsomoon. Toinen luokka olikin mielenkiintoinen, sillä Ilona ratsastaisi tässä luokassa. Lähtöpaikka luokan loppupuolella voisi myös parantaa mahdollisuuksia päästä palkinnoille, joten en voinutkaan kuin toivoa vain parasta tallikaverillemme.

    Kisojen taso oli oletettavastikin kova ja prosentit olivat päivän molemmissa luokissa yli 70 %. Laitoin Ilonalle suorituksensa jälkeen viestiä, ennen kuin oli aika seurata päivän viimeinen luokka. Päivä päättyikin viikon ensimmäisellä esteluokalla, jossa oli kuitenkin sopivasti teknisyyttä, sillä ensimmäisen kierroksen puhtaat radat jäivät reilusti alle puoleen. Päivän viimeisenkin luokan ollessa kilpailtuna suunnitelmani olivat avoimena, sillä en ollut kuullut mitään Ilonasta.

    ”Minja, join us for a dinner” Olivia Estépan esitti pyynnön. Pohdittuani hetken vastaustani, vastasin lopulta myöntävästi.
    ”Can I have like 30mins? Just to drop off my bag to my room and maybe for a quick change.”
    ”Yeah. Let’s meet in front of the restaurant in 30-45minutes. That’s good for all?”
    Kaikkien kertoessa, jotta tämä aikataulu sopisi, jokainen suuntasi omalle hotellilleen ennen kuin oli aika suunnata ravintolalle. Tokihan yhteinen illallinen muiden toimittajien kanssa jännitti minua, sillä emme olleet tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Omalta osaltani se toki johtui siitä, että en ollut tehnyt enää oikeastaan ollenkaan freelance töitä, mutta oli mukava, jotta meillä oli silti oma pieni yhteisömme, jonka kanssa saatoimme tavata ajoittain.

    Illallisemme jatkui vielä yksillä, jotka muuttuivat pariksi ja lopulta kello oli jo herra ties mitä, kun palasin takaisin hotellihuoneeseeni. Kaatuessani sängylle taisin nukahtaa samalla sekuntilla ja tiistai aamuna kellon soidessa en millään olisi halunnut herätä. Kuitenkin sen ajatuksen voimalla, jotta alakerrassa olisi kahvia tarjolla jaksoin kieräyttää itseni pois sängystä ja valmistautua uuteen päivään. Koska kilpailut alkaisivat CIC* luokan maastokokeella, se vapauttaisi minulle hieman enemmän aikaa aamupäivälleni ja voisin mahdollisesti jopa jatkaa artikkelini raakaversiota eteenpäin nyt kun minulla olisi hieman enemmän materiaalia, jonka pohjalta kirjoittaa. Toisaalta samalla minulla olisi parempi mahdollisuus valmistautua sopimaani tapaamiseen Peterin kanssa, jos tälläkään kerralla homma menisi maaliin. Omalla tavallani halusin uskoa, että nyt kun pelasimme miehen kotikentällä, tuo ei kehtaisi perua tapaamista. Kuitenkin jos niin kävisi, en välttämättä olisi edes kovinkaan yllättynyt sillä kaikki voisi olla kuitenkin mahdollista.

    Ensimmäisen luokan aikana sain kuin sainkin artikkeliani eteenpäin. Päivän toisen luokan ja kisaviikon kolmannen kouluratsastusluokan startatessa kaivoin puhelimeni taskustani ja naputtelin Peterille lyhyen viestin:

    Kan vi fortfarande träffas efter lektionen? Eller har du ändrat dig?

    Palautettuani puhelimeni takaisin taskuuni keskityin seuraamaan luokkaa ja tekemään omia muistiinpanojani. Lanaustauon tullessa eteen katsoin sylissäni lepäävää muistikirjaani ja mietin että joku varmaan pitäisi minua hulluna nähdessään tyylini tehdä muistiinpanoja. Päätäni pudistaen asetin kynäni kirjanmerkiksi ja suljin kannen, jotta saatoin kaivaa puhelimeni esiin ja tarkistaa oliko Peter vastannut minulle mitään.

    Vi kan. Vänta på mig framför kaffestalle. Jag tror att jag kan ha kommit strax efter klassens slut, men jag kan också ha fel. Kan du vänta på mig eller har du bråttom?

    Okej. Jag väntar på dig, men jag kan inte vänta i timmar.

    En tiennyt auttaisiko viimeinen toteamukseni missään, mutta ainakin halusin yrittää tehdä jo alusta asti miehelle selväksi, jotta tuo ei voisi vain leikkiä välinpitämätöntä. Kisojen neljäs luokka oli Vaativan A:n tasolla ratsastettava kouluratsastusluokka ja vaikka tiesinkin jotta meillä ei Liljan kanssa ikinä rahkeet riittäisi tälle tasolle, oli ratsukoiden suorituksia mielenkiintoista seurata ja analysoida. Kyllähän tiesin, jotta halutessani saisin todennäköisesti useammankin ratsun alleni serkkuni tallilta, joiden avulla voisin päästä kilpailemaan, vaikka Grand Prix tasolla. Kuitenkaan mieleni ei noille radoille vetänyt ja olinkin ihan tyytyväinen siihen missä me Liljan kanssa nyt olimme, vaikka ainakaan seuraavaan kesäämme ei tulisikaan mahtumaan Liljan toista tytärtä tai ensimäistä poikaa.

    Onnekseni pienen kimon esikoinen ei ollut kaukana ja todennäköisesti – halusin tai en – tulisin olemaan osana Viljan ratsukoulutusta. Vaikka ajatus oli pelottava, se myös omalla tavallaan vaikutti todella mielenkiintoiselta ja olisihan se hienoa päästä ratsuttamaan omasta hevosestaan periytynyttä nuorta ratsun alkua. Ajatukseni yrittivät lähteä harhailemaan, joten jouduin tekemään hieman töitä, jotta pääsin takaisin tähän hetkeen ja saatoin keskittyä siihen mitä olin tekemässä.

    Vaikka tällä tasolla jokainen ratasuoritus ottikin pidempään kuin millaisia itse olin tottunut ratsastamaan, tuntui luokka silti vain lentävän ohitse, varsinkin yhden ratsukon kerätessä harmittavan hylkäyksen. Noustessani paikaltani, minun oli pakko verrytellä pikaisesti ennen kuin lähdin suuntaamaan sopimaamme tapaamispaikkaa. Kävellessäni kohti kahvikojua yllätyin siitä, että saatoin jo kaukaa nähdä tutun miehen seisomassa hieman sivummalla ja odottamassa minua. Pujoteltuani loppuun kisaväen ohitse, seisoin viimeinkin ensimäistä kertaa vuosiin Peterin edessä.

    ”Hei.”
    ”Hej.”
    Vaikka olinkin harjoitellut tätä keskustelua, silti en osannut sanoa yllättäen mitään ja välillemme laskeutui jonkinasteinen hiljaisuus.
    ” Jag köpte en kaffe för dig. Med mjölk och utan sukker. Var det det?”
    ”Ja, det var bara perfekt. Tack. Ska vi gå till andra plats? Så vi kan prata lite bättre.”
    ” Det passar. Vi kan åka där eftersom vi är ute på mässområdet.”

    Siirryttyämme hieman expo alueen ulkopuolelle juttelimme alkuun vain niitä näitä, ennen kuin oli aika ruveta käymään lävitse syitä useamman vuoden radiohiljaisuudelle. Vaikka olinkin osannut epäillä syitä, joita Peter kertoi hiljaisuudelleen, ne silti satuttivat omalla tavallaan. Tokihan tiesin myös Minnin varoitteluista millaisia ammattiratsastajat saattoivat olla, mutta silti oli ihan positiivista, jotta Peterillä oli sentään pokkaa myöntää asioita kasvotusten. Lopulta keskustelumme oli ohitse ja toivotettuani miehelle hyvät jatkot oli minun aika palata seuraamaan päivän viimeinen kisaluokka. Lopun kisaviikosta vietinkin hieman kevyemmissä tunnelmissa ja palattuani takaisin Suomeen ja Hopiavuoreen oli ihanaa ottaa vain parin päivän verran taukoa työasioista.

    Lopulta arjen oli kuitenkin koitettava ja minun oli pakko kirjoittaa artikkelini loppuun ja lähettää se eteenpäin. Myös tallilla hommat pyörivät tutulla kaavalla, jotta saatoimme valmistautua edessä olevaan lähtöön Venäjälle ja Summer Palooza kilpailuihin.

  • #9957 Vastaus

    Minja Jaakkola
    Osallistuja

    Jatketaan teemalla ”antaa tulla mitä tulee”

    Olin löytänyt itselleni oman salaisen paikan. Se sijaitsi vajaan tunnin ajomatkan päässä seinäjoesta, mutta se oli rauhan arvosista. Paikka oli löytynyt sattumalta enkä ollut siitä yhtään pahoillani. Välillä ajoin tänne vain yksikseni, mutta tällä kertaa olin ottanut Iikan mukaani. Järven pinta oli peilityyni lukuunottamatta niitä muutamia pieniä laineita joita Iikka aiheutti kahlatessaan rantavedessä.

    Koira oli kiinnostunut jostain jota tuo näki tai haistoi rannassa eikä Iikka tuntunut huomaavan minua. Oikeastaan koiran omatoiminen tekeminen ei haitannut minua ja katseltuani hetken Iikan touhuamista palautin oman katseeni järvelle. Kesäinen ilta oli oikeastaan aika idyllinen ja vietinkin hetken vain katsellen ympärilleni, ajattelematta sen suuremmin oikeastaan mitään. Lopulta kuitenkin erinäiset ajatukset alkoivat valtaamaan mieltäni ja sainkin niputettua kaikki kysymyksen “onko minulla kaikki?” alle.

    Kysymys oli hankala eikä siihen ollut yksinkertaista, saati yksiselkoista vastausta. Saatoin vastata niin ”kyllä” kuin myös ”ei”. Jos katsoi elämän isoja palikoita, voisi asioiden sanoa olevan hyvin. Minulla oli kuitenkin vuokra-asunto jota sanoa omaksi kodikseni, auto ja työpaikka. Näiden lisäksi minulla oli Lilja ja Iikka. Olin terve ja saatoin elää arkeani ilman sen suurempia rajoituksia.

    Kuitenkin saatoin vastata tähän kysymykseen jotta kaikki ei ollut kunnossa. Varsinkin niillä kisamatkoilla jotka olin tehnyt Jussin kanssa, olin tajunnut että sittenkin kaipaisin vierelleni jonkun. Olihan meillä ollut oma juttumme Peterin kanssa, mutta ei se ollut sitä mitä kaipasin. Jussin kanssa oli jotenkin helpompi olla ja toisaalta meillä oli ehkä enemmän yhteisiä puheenaiheita. Vaikka olimmekin Peterin kanssa molemmat ratsastajia, kisasimme ihan eri tasoilla ja erilaisilla hevosilla. Jussin kanssa kisasimme sentään samanlaisilla hevosilla ja ainakin melkein samalla tasolla.

    Tokihan minulla oli parikin syytä, miksi en voisi ikinä ajatella Jussia muuta kuin hyvänä ystävänä. Ensimmäinen syy olisi se, että mies olisi minua neljä vuotta nuorempi. Toinen ja ehkä painavampi syy on se, että mies on serkkuni työntekijä. Ehkä jonkinlaisessa toisessa tilanteessa olisin voinutkin katsoa mihin asiat etenisivät vaikka ikäeromme olisi tällainen, mutta en tässä. En myöskään halunnut sekoittaa mitään serkkuni ja itseni välillä siinä tilanteessa jos mahdollinen suhteemme olisikin päättynyt. En oikeastaan ollut edes varma siitä, uskoinko enään edes siihen jotta jossain olisi joku, joka olisi se oikea minulle.

    Kuin varkain ilta oli viilennyt sen verran jotta kylmyys alkoi pureutumaan hupparin läpi iholleni. Antaessani katseeni taas rekisteröidä asioita, huokaisin raskaasti ja nousin lopulta ylös rantahiekalta jolla olin istunut. Kutsuin Iikan luokseni ja naksautettuani remmin lukon koiran pantaan, suuntasimme autolleni ja aloimme tekemään kotimatkaamme.

    • #10468 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Minja on tässäkin niin samastuttava: ihan niin kuin se olisi kirjoitettu just mulle. Mun kamera kääntyy heti sisäänpäin. Mäkin olen aikuinen, mutta mullakin on oma paikka tuolla, johon menen vaan yksin ajattelemaan, ja samalla lailla summaan siellä yhteen elämää. Sitä paitsi Minjan elämä on loppuviimein samanlaista kuin munkin ja se tuntuu arvostavan samanlaisia asioita saavutuksina ja aarteina kuin mä. Se saa mulle tosi lohdullisen olon: joku muukin toimii samoin, olen siis normaali.

      Tää tarina esittelee Minjaa tosi hyvin. Se on Minjan ajatuksenvirtaa, mutta ei jää leijailemaan ilmaan, koska sidot ajatuksenvirran johonkin konkreettiseen kontekstiin: salaiseen paikkaan. Ajatuksenvirta myös alkaa Minjan elämän yleisestä summaamisesta ja jatkuu siitä surulliseen haaveiluun — just niin kuin mun oma ajatuksenvirta tapaa kulkea. Mä ainakin siis koen Minjan ajatusten suunnan tosi luonnollisena ja inhimillisenä. Koen myös Minjan haaveet sen kokoisina ja oloisina, että ne sopivat hahmoon. Ne on haaveita, jotka voivat vielä tarinan myötä toteutuakin. Ne antavat suunnan Minjan tarinalle: me tiedetään nyt, mitä Minja tavoittelee ja haaveilee kipeimmin. Olen innoissani myös siitä, että vaikka tämä on Minjan yksityinen tarina, haaveet kutsuvat kirjoittamaan: Minjan elämässä olisi jossain vaiheessa tilaa miehelle vaikka muiden hahmoista!

  • #10462 Vastaus

    Minja Jaakkola
    Osallistuja

    Mulla on joku omanlaisensa blokkimontto menossa taas tauon jälkeen joten tällä mennään…

    Miten yksinäiseksi voikaan ihminen tuntea itsensä ihmisjoukossa?

    Toisaalta en mä tiennyt oliko mulla sellainen paljon extrovertimpi persoona töissä, ja tallilla sitten taas muutuin introvertimmaksi. Joskus oli toki niitä päiviä, kun halusin olla tallilla kahden Liljan kanssa, mutta muuten sain oloni tuntumaan jopa yllättävän yksinäiseksi. Tokihan sellainen yleinen small talk onnistui aika lailla kaikkien kanssa, mutta ehkä mä silti kaipasin vähän jotain syvempää. Ehkä jotain sellaista missä mä voisin uskaltaa kysyä kisamatkaseuraa ilman pelkoa siitä, että mä jäisin ihan täysin yksin.

    Tokihan mä ymmärsin sen, että kun me oltiin tultu Hopeavuoreen, kaikki muut olivat olleet tallilla niin pitkään, että omat porukat olivat jo löytyneet. Tokihan olin pyrkinyt olemaan kaikille hyvinkin ystävällinen ja ottaa osaa keskusteluihin silloin kun olin kokenut, jotta minulla oli paikka osallistua. Tokihan osa keskusteluista oli sellaisia, joiden pohja oli ajassa ennen meidän liittymistämme talliin tai sitten ne koskivat jotain sellaista tapahtumaa, josta en ollut tietoinen tai vaikka olisinkin ollut tietoinen, en välttämättä olisi niin hyvin perällä.

    Kaikista tallilaisista mä olin tainnut tutustua parhaiten Ilonaan sillä me oltiin kuitenkin maastoiltu jonkin verran kahdestaan ja toinen oli käynyt muutamaan kertaan mun kanssa Storywoodsissa valmentautumassa. Muiden tallilaisten kanssa mä en kokenut olevani ehkä ihan niin läheinen. Ehkä mä en ollut tehnyt kovinkaan hyvää edistystä tämän asian parissa, jos ottaa huomioon, että me oltiin oltu Hopiavuoressa tässä kohtaa jo kuitenkin reilu vuosi. Olihan alussa toki aikaa mennyt siihenkin, jotta olimme kotiutuneet uudelle tallille ja päässeet kiinni Hopiavuoren rytmistä.

    Tokihan me oltiin myös alettu kiertämään kilpailuja, vaikka varsinkaan meidän koulustartit eivät olleet menneet aina ihan putkeen. Totta puhuen ajoittain mua oli jopa nolottanut koko lähtöä, sillä mä en ollut aina edes varma miksi mä jaksoin edes yrittää startata, kun tulostaso oli mitä oli. Ehkä sen puolesta me oltiinkin alettu Liljan kanssa kääntämään katseitamme esteratojen puolelle ja vaikka pieni kimo ei ollutkaan mikään hyppytähti, jostain syystä meidän tulostasomme oli siellä paljon parempi. Tai sitten me vain mentiin niin vauvvaesteitä jotta meillä ei ollut mitään mahdollisuutta mokata tavalla tai toisella.

    Ehkä vuoden 2024 yksi tavoite voisi olla oikeasti tutustua paremmin muihinkin tallilaisiin ja toivottavasti tuntea olonsa vähän enemmän osaksi tallin porukkaa.

    • #10463 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Minjan ajatuskulku on mulle kovin samastuttava! Jos en pääse johonkin porukkaan, alan samalla lailla murehtimaan, syyttämään itseäni ja analysoimaan liikaa sitä, että mitähän tässä on nyt tapahtunut. Helppohan meidän on ulkopuolelta nähdä, missä Minjalla oikeasti mättää, mutta ei sitä itse näe! En mäkään näe, kun oikeassa elämässä tunnen olevani ulkopuolinen ja ajattelen, ettei muut halua olla mun kaa. Minja on toki ihan oikeassa tiiviistä porukoista, mutta hän ei huomaa, miten on torjunut muiden lähestymisyritykset, paitsi Ilonan, jota kirjoittaja ystävystytti tosi tosi sitkeästi (ja osin omavaltaisesti) Minjan kanssa. En tiedä, olisiko esimerkiksi viimeisimpänä Minjaan tutustumista yrittänyt Noeul yrittänyt oikeassa elämässä vain olla Minjan kanssa ekojen yritysten jälkeen, kun ei saanut varsinaista vastakaikua. Ehkä olisi, ehkä ei, mutta itse koin kirjoittajana, ettei Noeulin seura ole toivottua tarinan kannalta ja annoin tilaa ehkä auliimmin kuin oikean elämän Noeul olisi antanut. 😀 En ole yhtä sitkeä enkä omavaltainen kuin Ilonan kirjoittaja, vaan olen niin kuin Minja: en uskalla tunkea itseäni ja hahmojani soppaan, jos olen ymmärtävinäni, ettei meitä just tällä kertaa haluta. Nyt ajattelen siitäkin niin kuin Minja tarinassa: pitäisi kehittää itseään ja ottaa vaikka tavoitteeksi koettaa tunkeutua seuraan useammin, koska yleensä torjunta on sekä mun että Minjan kohdalla varmaankin meidän omassa päässä. Voi että, ollaan me ihmiset ja hahmot hönttejä. :DD

      Minjassa on tuoreimmissa teksteissä jotain sellaista samaa hyvyyttä ja suloisuutta kuin Santussa. Pari juttua jotka vaikutelmaa luovat, ovat varmasti se tietty nöyryys ja kiltteys. Tykkäisin Minjasta oikeassa elämässä varmaan tosi kovaa. Hän on aina vaikuttanut sympaattisimmalta niistä hahmoista, jotka sinulta tunnen ja tiedän. Se on sellainen puhdas tyyppi, jolla ei mene ihan putkeen, niin kuin oikeillakaan ihmisillä ei elämä ole täydellistä. Tykkään myös ympäröidä itseni ihmisillä, jotka on jossain parempia kuin mä. Ajattelen, että tulen sellaiseksi, jollaisilla itseni ympäröin. (Se on yksi syy, miksi mä kirjoitan teidän kanssa: että kirjoittaisin joskus niin kuin te.) Minjalta voisin oppia rohkeutta ja päättäväisyyttä. Se aikoo yrittää tutustua, vaikka se kokee jo valmiiksi, että mukaan pääseminen on vaikeaa. Joku päivä mäkin olen yhtä rohkea, enkä vain nyyhki kurjuuttani heti jos joku vaikka vaan kattoo mua väärin. Nuorena olisin kaivannut ja itse asiassa kaipaisin edelleen kirjallisuuteen enemmän Minjoja, joista olisi mulle esikuvaksi.

      Yksinäisyys sattuu mun koulukiusattuun sydämeen vieläkin fiktiossa tosi kovaa, vaikka nykyään mulla on paljon kavereita ja silleen. Pystyn niin samastumaan Minjaan siinä, miten yksinäisyyden kokemus tallilla varjostaa aivan varmasti ihan koko muutakin elämää. <3 Toivottavasti Minjan olo muuttuu vielä tarinan myötä. Mulla ainakin on sitä niin surku, että pitää koettaa taas tanssittaa jotain sopivaa hahmoa tyrkyllä sille.

    • #10465 Vastaus

      Minja Jaakkola
      Osallistuja

      Hitsi ku mä en muista mitä kävi siinä että Minjasta ja Noeulista kirjottaminen vähä hiipu vaikka olisin halunnukki kirjottaa ???? jos nyt väsyneillä aivoillani oikein muistan niin mulla tais olla tunne siitä että sitä ei kaivattu/että sille ei oikeestaan ees ois ollu paikkaa.

      Voin olla muistoineni ihan väärässäkin, mutta ehkä tämä tästä taas kun saa kirjotettua

    • #10466 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ahahaha me taidetaan olla tässä sunkin kanssa samanlaisia. :DD Joskus riittää joku vahinko tai unohdus, ja tadaa, saadaan hieno soppa! Joo ei ole oikeasti hauskaa mutta silti vähän naurattaa, kun oikeassakin elämässä on moni hyvä juttu loppunut kun olen ylitulkinnut jotain. :DD

Vastaa aiheeseen: Minjan Mietteitä
Tietosi: