Tämä aihe sisältää 21 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
-
Tarina siitä, kun mä hain roiskeläpän
Mulla oli mopo. Se oli musta Derbi Senda, joka oli just niin mun näköinen kuin mopo voi olla, ja kulki noin kaksi kertaa kovempaa kuin mopojen kuului. Mutsi oli meinannut, ettei sitä otettaisi tänne landelle mukaan, mutta olin ollut, että helvetti, millä mun sitten oli tarkoitus kulkea, kun dösätkään ei olleet vaihtoehto! Kävellen kuulemma.
“Tai vaikka sillä ponilla”, se oli kohauttanut olkiaan unohtaen kai täysin, että Nana oli kolme. Noin muuten maalla kai kuljettiin hevoskärryillä.
Luojan kiitos mulla oli mopo. Mutsi oli taas unohtanut käydä kaupassa, ja mulla oli ihan jäätävä nälkä, kun tulin kotiin tallilta. Ei ollut rahaa siihen karvakäsipizzeriaan, joten kaupan jauheliharoiskeläppä oli siitä seuraavaksi paras vaihtoehto, enkä tosiaan meinannut kävellä. Matka ei kai varsinaisesti ollut pitkä, mutta kävely ei silti tullut kuuloonkaan. Nappasin avaimet pöydältä, kiirehdin pihalle ja työnsin avaimen virtalukkoon. Mun mopo oli Nanan jälkeen paras asia maailmassa.
Kaarsin S-Marketin pihaan äänekkäästi enkä ollut ainoa. Ehdin ottaa kypärän pois, kun siihen tuli muitakin. Kaupunki kuin kaupunki, aina hengattiin jossain kämäsellä marketin pihalla ja käytiin välillä kaupassa sisällä pelaamassa pelikoneisiin kaikki rahat. Tai sitten oltiin koululla, jollain viattomalla ala-asteella ja kylvettiin piha täyteen nuuskapusseja ja tupakantumppeja. Ja aiheutettiin joka maanantai paheksuntaa opettajien toimesta.
Ne muut muodostivat mun lähelle jonkun ringin tapaisen ja ainakin yksi niistä sytytti röökin. Stadissa mä olisin tuntenut ne. Ne olisivat tulleet mun luo, enkä mä olisi seissyt siinä kypärä kainalossa kuin idiootti ja tuijottanut niiden tekemisiä. Tunnustelin omia taskujani, joista löytyi viisi senttiä, sytkäri ja harvinaisen tyhjä aski Mallun punaista. Mä vilkaisin sitä porukkaa uudestaan. Yksi niistä puhalsi savurenkaita.
Pistin kädet taskuun, hupun päähän ja otin hitaita askeleita lähemmäs. Mietin pitäisikö olla huomaamaton vai tehdä näyttävä sisääntulo, kunnes mä yhtäkkiä jo seisoinkin siinä niiden ympäröimänä. Ne oli kaikki poikia, ja niitä oli viisi.
“Onks teillä tupakkaa?” mä tiedustelin tyynesti ennen kuin ne ehtivät ihmetellä kauaa. Melkein hävetti, mutta onneksi sellainen ei varsinaisesti kuulunut mun tunnekirjoon.
Pojat katsoivat toisiaan. Lopulta yksi niistä ojensi askin mua kohti. Mä nappasin yhden sormieni väliin.
“Tarviitko tulta?”
“En, mulla on kyllä.”
Sytkärin napsahdus hiljaisessa kesäillassa kuulosti pommin räjähdykseltä. Rööki tuntui lämpimältä kurkunpäässä ja keuhkoissa, ja edellisestä oli jo ihan liian pitkä aika. Puhalsin savun ulos hitaasti kuin pitkittäen jokaista hetkeä.
“Sä et oo täältä päin”, yksi pojista avasi sitten suunsa ja kohotti toista kulmaansa. Muut myötäilivät sitä nyökytellen epäileväisinä.
“Helvetin hyvä, että en”, virnuilin, ja olin näkevinäni ainakin yhden vastahymyn.
“Oon Herman”, se kysyjä esittäytyi. Se oli tummatukkainen ja aika ruskettuneen näköinen, kun vilkuilin sitä päästä varpaisiin. “Muutin kans Stadista pari vuotta sitten.”
Nyökkäsin.
“Sanni”, totesin sitten lyhyesti ja katsoin muita vuorotellen merkitsevästi.“Mäkinen, Eemil, Jusu ja Miska”, Herman esitteli vielä kaikki loputkin, ja ne nyökkivät taas aina oman nimensä kuultuaan. Mä nyökin samaan tahtiin, koska mun mielestä se oli tyhmän näköistä.
Mäkinen oli porukasta isokokoisin, Eemil hintelin. Kaikki muut näyttivät ihan lukiohinteiltä paitsi Miska, jonka snapbackin amiskulma ja tyhmän näköinen kulmakoru paljastivat sen armotta. Parin vuoden päästä sillä olisi Bemari, ja siinä roikkuisi Wunderbaum taustapeilistä. Jusu oli se, joka oli lahjoittanut mulle röökiä. Sen vaaleat vaaleat hiukset oli harottu geelillä päältä jokaiseen ilmansuuntaan, ja sen siniset silmät saivat sen näyttämään naurettavan viattomalta.
Rööki alkoi loppua. Mä stögäsin sen maahan ja tallasin jalalla sitten päälle pari kertaa.
“No?” mä kysyin sitten. “Kai täällä skutsissa jotain muutakin tehdään kuin jäpitetään tässä.”
Pojat katsoivat toisiaan kysyvästi. Sitten ne katsoivat mua.
“Ottakaa vaikka kuva”, pyöräytin silmiäni, kun kukaan ei sanonut mitään. Joku tyrskähti. “Saattaisin haluta kahvin. Tai kaljan. Pizzakin käy.”
“Saarisen Jennalla olis bileet”, Mäkinen virnisti sitten, ja näytti Snapchatista jotain kuvaa punatukkaisesta tytöstä. Mulla ei ollut mitään hajua, kuka oli Saarisen Jenna, mutta lauseen loppuosa kuulosti hyvältä. Bileet kuulostivat aina hyvältä, ja maistuivat tequilalta.
Hermanin mielestä ei. Se ilmoitti menevänsä kotiin.
Nössö, mä ajattelin, kun me muut käännyttiin siitä marketin pihasta oikealle, ja se vasemmalle.-
Niin. En tiedä. Mä olen itse opettaja, ja tarkkaillut ihan lähietäisyydellä Sannin ikäistä väkeä niin oikeassa Helsingissä kuin oikealla ”Otsonmäelläkin”, ja vaikka mun omista yläaste- ja lukioajoista onkin jo aikaa, mäkin olen ollut teini ”Otsonmäellä”. Helsinkiläisnuoret oikeasti ovat kovia polttaessaan tupakkia Narinkkatorilla, markettiensa edessä ja julkistensa pysäkeillä… …otsonmäkeläisnuoret taas jäävät siitä heti vanhemmilleen kiinni, kun heidät nähdään ja joku kertoo, kaikki kun tuntevat kaikki. Jos joku yrittää sellaista, häntä pidetään lähinnä idioottina, koska hän ei osaa varoa. Seinäjoellakin voi nähdä hysteerisen oloista teinitupakointia keskustassa, ja Vaasassakin, mutta oikean elämän Otsonmäellä, jossa itse kasvoin, kakarat tuntuvat polttelevan hyvin salaa ja katseilta piilossa urheilukentällä, kävelysillalla ja muissa sellaisissa paikoissa, joihin ei autolla pääse. Tämä kaupunkilaisen julkipolttelun idea on mulle niin tosi vieras ajatus Otsonmäen kontekstissa, että epäilen taas kun siitä on puhe, että onko päähnkilömme vähän idiootti, ja mistä ihmeestä hän mahtoikaan löytää noin monta kanssaidioottia? 😀 Kuka teini uskaltaa poltella julkisesti, huh! 😀 Jos konteksti olisi Helsingin, tai edes Vaasan, en taas ihmettelisi yhtään. Kuvasit tosi osuvasti sitä, miltä se lasten meininki musta ulkopuolelta katselijana todellakin näyttää. Sait siihen mukaan myös sellaisen laumakäytösnäkökulman. Sanni suorittaa jotain kaupunkilaisten rituaalia, jossa päätetään, kuka on missäkin kohtaa arvojärjestystä. Sivusta seuranneena olettaisin, että hän on nyt jo korkealla. Otsonmäkeläisenä taas tietäisin, että todennäköisesti vartin kuluttua noiden poikien äidit ja isät tulevat hakemaan jälkikasvuaan kotiin nolaten heidät tarkoituksella julkisesti, ja ellei Sannin vanhempia saada selville samalla kun heitä ei vielä tunneta, hän on poliisin hellässä huomassa niin kuin Tammisen Jaken tytär konsanaan. 😀 Ovathan Otsonmäenkin tyypilliset teinit nyt ehdottomasti villimpiä kuin tarkkaan vahdittu Eira, mutta…
Kuvaat tosi osuvasti sitäkin laumakäytöstä, jota en ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt, vaikka olen sen havainnut. Kyllä minä näen, miten niillä ilkeimmiltä vaikuttavilla tytöillä on hännystelijäjengi ja poikia aina ympärillään. Tuolta heidän puheensa kuulostaa, kuin Sanninkin puhe. Se on ihan tosi aitoa. Ja samalla olen aivan ymmälläni, ihan niin kuin oikeassakin elämässä… …miksi se menee niin? Ja mitä niille ilkeille tytöille tapahtuu, kun he kasvavat aikuisiksi, kun työelämässä ei sellaisella pärjää? Loppuuko se lapsellisuus jossain vaiheessa, vai ovatko he kaikki samanlaisia niin kuin ne muutamat tuntemani ilkeät tytöt, joista tuli ihmeellisiä väliinputoajia elämässä? Kirjoitat niin autenttisesti, että aivan kuin sinulla olisi siellä jossain piilossa vastaukset kaikkeen, mitä teinitytöissä ihmettelen. No niin, Sanni, kasva jo aikuiseksi nopeasti, niin minä näen mitä niille kaikille tytöille käy!
Kerrot hyvin Sannin taustoista, asenteista, perheen rahatilanteesta ja monesta muusta asiasta sanomatta mitään suoraan. Koska mun mopoajoista on pitkään, en enää tiedä, onko Derbi Senda vieläkin samanlainen statussymboli kuin silloin sata vuotta sitten, mutta sellaisena sen luin, esimerkiksi.
Tavallaan harmi, ettei Herman mennyt bileisiin. En ole vielä varma, onko hän bilettäjätyyppiä, mutta ehkä voisi ollakin. Sehän voisi löytää vaikka sieltä itselleen vähän trendikkäämmän tyttöystäväkandidaatin kuin Eira, joka ei ikinä pääsisi mihinkään Saarisen Jennan bileisiin. 😀
Kirjoittajana sulla on sana hallussa. Näkee, ettei olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. 😀 Jos julkaisisit tämän vaikka romaanin lukuna ja mä olisin sun kustannustoimittaja, ei kyllä montaa merkintää tarvitsisi tiedostoon tehdä. Tällä hetkellä sun tyyli on pitkälle kehittynyt ja hahmon persoona paistaa tekstistä ihan koko ajan erinomaisesti läpi.
-
Mä olen ihan tosi vaikuttunut tästä tarinasta! Niin aidolta se tuntui, sairaan hyvin vedetty. Mä en Otsonmäestä tai tuollaisista pikkukaupungeista mitään tiedä, että millaista siellä on kasvaa. Sen sijaan mä itse olen kasvanut vähän samalla tavalla kuin Sanni; olin ihan sairaan paha suustani niin että opettajat otti sen aina esille perhepalavereissa, alotin polttamaan ala-asteella ja ekat oksennuskännit vedin niin hienosti etten löytäny oikeeta bussia millä pääsisin kotiin 😀 Ehkä Otsonmäellä kaikki vanhemmat on tosi vannoutuneita hoitamaan ja kasvattamaan lapsiaan, jos siellä jokainen saa piilossa polttaa. Ainakin täällä päin on paljon vanhempia joita ei vaan kiinnosta. Ehkä annetaan kymppi käteen ruokarahaan ja siinä se, kotiin ei välttämättä tulla ollenkaan. Penskat saa painaa menemään kylillä miten tykkää ja tehdä mitä tykkää.
Sanni sai musta jo fanin. Ei sillä että nykyään vähän vanhempana ja viisaampana (tai edes vaan vanhempana) tykkäisin tai jaksaisin kattella tota teinien rellestämisetä, mutta näin fiktiossa sitä on mielettömän hauskaa lukea. Se on niin erilaista mitä virtuaalitallilla oon tottunut lukemaan, aina saa lukea niistä täyden kympin heppatytöistä tai ujoista ja hiljaisista. Sanni on uutta ja erilaista ja niin freesiä että tukka lähtee. Kukapa haluais olla nössön kaveri, laulaa Nygårdin Petrikin. mälsää ettei mulla oo hahmoa joka vois Sannin kanssa lähteä bilettään, mäkin haluun pitää hauskaa! 😀 ai kauhee mitä teitkään.
Noa sen sijaan tulee varmasti Sannissa näkemään itsensä nuorempana. kyllä stadilaine aina stadilaise tuntee, ja nyt jäänkin odottamaan että miten käy. toisaalta Sanni saattaa jopa ärsyttää häntä; hyvin epätodennäköistä, eihän Noa ikinä ärsyynny mistään. muttakun teinitytöt, varsinkin stadin mimmit on niin helvetin itsepäisiä, että jossain on pakko tulla raja vastaan. sen sijaan todennäköisempää on, että Noa alkaa leikkimään isoveljeä. omista tyhmistä nuoruusvuosistaan viisastuneena Noa takuulla haluaa saada Sannin ymmärtämään että hauskaa voi olla ilman itsensä tuhoamistakin, ja veikkaanpa että hän osaa tehdä sen vielä aika mallikkaasti olematta ärsyttävä tai estelevä. saa nähdä! 😀
Mutta hyi helvetti, jotain mallun punasta. Lämää sen olla pitää :DD
-
En mäkään usko, että näissä pikkukunnissa on kyse siitä, että kaikki vanhemmat haluaa pitää oikein erityishyvin huolta lapsistaan sen suuremmin tai pienemmin prosenttimäärin kuin muuallakaan. Sosiaaliset paineet vaan vaikuttaa enemmän kuin isoissa paikoissa! Se johtuu siitä, että kun Otsonmäen työpaikalla tai koululuokassa 10 kanssaopiskelijaa/-työntekijää kääntävät sinulle selkänsä mistä tahansa syystä, ketään ei jää jäljelle, vaikka Helsingissä tai edes Seinäjoella sellainen pikkumäärä ei tuntuisi missään. 🙂 Kun harrastuksiakin on tarjolla rajallinen määrä, samat äipät ja iskät ovat niissä kaikissa, ja jos joku ei mene lähellekään muottiin, ei ole kavereita. Se on Otsonmäen huono puoli! Vaikka se rajoittaa lasten tupakointia ja juomista pakottamalla heidät e-rit-täin ahtaalle, niin kaukessa muussahan se on ihan kamala asia.
Mutta niin kuin sanoin, tarinaan mä uskon. Sitä paitsi Sanni on ainakin vielä ihan helsinkiläisteini. Ja ponikommentista päätellen Sannin porukat on kyllä just niitä, jotka eivät aivan hirveästi raivostuisi, vaikka hän jäisi kuinka muhevasti kiinni toimistaan. En siis pidä hänen toimintaansa oikeastaan ollenkaan epärealistisena, ehkä vähän hölmönä ja fiktiossa ehdottomasti viihdyttävänä. Hermankin voisi tupakoida ässän edessä silkkaa kaupunkilaisuuttaan. Muita minä oudoksun… 😀 Mutta ehkä se on näiden lasten eka kiinnijääminen vasta tänä iltana :DDD
-
Ihanaa, että mun tarina herätti keskustelua! 😀 Kiitos ensinnäkin kehuista: mä tykkään hirveästi kirjoittaa Sannin kaltaisia hahmoja, koska ne voi käytännössä tehdä ihan mitä tahansa. Toivottavasti se näkyy.
Eetulta tosi hyvä pointti! Oon kirjoittanut tämän tarinan täysin sen perusteella, mitä olen kuullut ja nähnyt omassa lähipiirissä: sen mukaan koulujen pihat ja kaupat olivat ehdottomasti niitä ykköspaikkoja. Hyvänä lisänä sun mainitsema urheilukenttä, pistän korvan taakse. Mä ja mun lähipiiri ollaan kasvettu myös verrattain pienessä maalaiskunnassa, joka tosin on Tampereen naapurissa, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Kiinnijäämisen pelko oli kyllä meilläkin vahvana läsnä, kun vanhemmille valehdeltiin olinpaikat ja seura, mutta paljon oli myös näitä Noan mainitsemia, joiden porukoita ei kiinnostanut. Kuka tietää, ehkä näitäkin poikia pelotti, kun vain yksi poltti, ja kovasti vilkuilivat toisiaan. Sanni taas kuuluu ehdottomasti niihin teineihin, joiden äitejä ei kiinnosta. Eikä se ymmärrä, eikä sitä kiinnosta, että muiden vanhemmat saattavat olla erilaisia.
Innostuin myös Noan kaavailemasta isoveliroolista. B) Jään odottamaan, mitä keksit sen suhteen!
-
-
Keittiöpsykologi Jokela
Kello oli kirkonkylän mummojen mielestä ihan liian paljon illalla, kun mä kaarsin moponi Otsonmäen yläkoulun pihalle. Koko taajama oli taas hiljentynyt jo siinä kuuden maissa, kun Pikku Kakkonen oli katsottu, ja perheet olivat vetäytyneet nukkumaan. Ainoastaan Mäkisen röhönauru enää kaikui jostain keinujen luota.
“Kato Sanni, suakin näkee!” Jusu huudahti jo kaukaa mut huomatessaan. Mä hymähdin ja kohautin olkiani.
Viimeisen viikon aikana olin kirjaimellisesti kuollut tylsyyteen, koska yhtäkkiä koulujen alettua kellään ei ollut muuta elämää. Voin kertoa, että saa olla aika helvetin tylsää, jos Sanni Jokela ilmestyy yhteenkään oppilaitokseen vapaaehtoisesti, mutta niin mäkin olin joutunut lopulta tekemään, jotta en olisi muumioitunut mun sängylle. Miska oli ollut innoissaan ja esitellyt mut kaikille sen uusille luokkakavereille. Se kyllä sopi sinne: kaikilla muillakin oli samanlainen typerä amiskulma lippiksessä ja mallistaan kolme vuotta sitten ulos kasvanut tukka, joka rehotti sen alta.
Mä en sopinut. Olin meidän luokan ainut tyttö, ja poissaolojen takia heti kaikkien opettajien silmätikku. Selasin puhelinta takarivissä, kun muut kirjoittivat munat huurussa muistiinpanoja jostain vitun sorvauskoneesta.
“Sannikin vois sitten keskittyä”, oli lause, joka kyllä tuli tutuksi, ja jonka jälkeen mulle muodostui refleksiksi näyttää opettajalle keskisormea. Joten, on varmaan sanomattakin selvää, että toista kertaa sillä viikolla en kouluun ilmestynyt Miskan vaativista aneluista huolimatta.
Istahdin keinuun, jonka ympärillä kaikki muut pönöttivät; toisilla kädessä tölkit Megistä ja toisilla röökit. Sitten oli Herman, joka näytti olevan aivan muissa maailmoissa tuijottaen kuumeisesti puhelimensa näyttöä.
“Onko tupakkaa?” mä tönäisin sitä etusormella olkapäähän, vaikka tiesin jo varsin hyvin, että Herman ei polttanut kuin kynttilöitä Eiran kanssa lauantai-iltaisin. Poika hätkähti ja pudisti päätään, mutta puhelimen se työnsi taskuunsa.
“Ei meidän hurmuri-Herman harrasta sellaisia pahuuksia”, Mäkinen virnuili ojentaen mulle röökin ja tulta. “Sen muija ei varmaan tykkää.”
“Ai Eira vai?” mä tyrskähdin. “No ei tosiaan.”
“Onko Hermanilla juttua sen Helmipuron kanssa!” Jusu hihkaisi innoissaan.
“Ei ole!” Herman vinkaisi ja katsoi muhun epätoivoisena. “Ei ole mitään juttua.”
“No niin, riittää jo”, nauroin muiden alkaessa laulaa sitä alakoulun lorua pussauskopeista. Reaktiosta päätellen olin tainnut möläyttää suunnilleen Hermanin suurimman salaisuuden, sillä poika hiljeni kuin kirkossa.
“Älä nyt”, virnistin sitten ja tökkäsin tummatukkaista poikaa kyynärpäällä kylkeen. “Täällä kaikki tietää kuitenkin kaikesta ja kaikista kaiken.”
“Oltais me teidät kohta kuitenkin nähty”, Eemil jatkoi ja puhalsi tupakansavut ulos.
“Ihan sama”, Herman tuhahti, nappasi maasta mopokypäränsä ja lähti kävelemään pois. Pian siitä oli illan hämärässä näkyvissä enää musta hahmo.
Me muut vilkaistiin toisiamme.
“Se taisi oikeasti suuttua”, Mäkinen arveli.
“Niin kai. Pitäisiköhän jonkun mennä perään?” Jusu enemmän totesi kuin kysyi ja katsoi mua merkitsevästi. Kun kaikkien muidenkin katseet kääntyivät kohti mua, mä mietin, että stadilaisista kukaan ei olisi koskaan laittanut Sanni Jokelaa hoitamaan tällaista tehtävää.
“Voi vittu nyt”, sihahdin, kun nousin ylös ja sylkäisin maahan mennessäni.
Herman oli ehtinyt jo parkkipaikalle, ja jouduin ottamaan pari juoksuaskelta, että sain sen kiinni. Poika katsoi mua kysyvästi asetellessaan kypärää päähänsä.
“Sitä vaan, että.. Kun noi pyysi, jos mä –”, yritin muodostaa järkevää lausetta päässäni siinä onnistumatta. Katsoin hetken aikaa Hermania silmiin, kunnes sain idean.
“Helvetti, tuu mukaan”, tartuin poikaa ranteesta kiinni ja aloin raahata sitä perässäni, koska tiesin pojan olevan hieman yllytyshullu. Herman oli alkuun vastahakoinen, mutta pian se otti myös omia askeleita, mikä oli ihan hyvä, koska mä olin edelleen ihan kirpun kokoinen.
Me ei menty takaisin Jusun, Mäkisen ja muiden luo vaan vedin epätietoisen pojan toiselle puolelle isohkoa koulurakennusta. Vilkuilin seiniä toiveikkaana, vaikkei pimeässä nähnyt kunnolla eteensä.
“Bingo!” huudahdin viimein spotatessani palotikkaat. Herman näytti siltä, että se tiesi, mitä mä olin tekemässä ja epäröi, mutta että sillä ei ollut vaihtoehtoja. Osoitin sormellani ylöspäin komentaen toisen tikkaille.
“Tää ei nyt oo kovin fiksua”, tummatukkainen poika empi ja mä vain kohautin olkiani.
“Noin sanotaan vain silloin, kun on tiedossa jotain hauskaa. Kiipeetkö sä vai meenkö ekana?”
Niin Herman sitten hapuili jalkansa varoen ensimmäiselle askelmalle, joka oli aika korkealla. Mä katsoin sitä arvioiden, ja mietin, miten saisin mun säälittävät koivet riittävän pitkiksi tähän hommaan. Jakkaran puuttuessa päätin hypätä. Otin vähän vauhtia ja loikkasin niin, että sain mun käsillä kiinni suunnilleen kolmannesta askelmasta, jonka jälkeen pujotin jalkani ensimmäisen askelman kohdalle.
“Älä nyt hitto vie heiluta näitä tikkaita!” jo paljon korkeammalle ehtinyt Herman melkein kiljui, ja mä vain nauroin vastaukseksi.
Koulu oli yläilmoista paljon korkeampi, kuin maasta katsottuna. Tasaisella huopakatolla oli helppo kävellä, ja tähdetkin näkyivät sieltä paljon kirkkaampina. Ainakin se tuntui siltä. Ihan kuin oltaisiin oltu avaruudessa, mutta siistimpää.
Istuin alas, ihan reunalle. Siitä näki koko Otsonmäen: kaikki metsät ja pellot, mun kotitalon ja Hermaninkin. Kirkon ja K-Marketin.
“Me ollaan niin kusessa”, Herman kuiskasi, kun se istui mun viereen.
“No niin. Kerropas sitten siitä Eirasta”, mä heiluttelin jalkojani katon reunalla ja hymyilin.
-
Voi Sanni!
Tää oli kyllä taas taattua laatua, mutta ekaa kertaa teksti ei mennyt mulla tunteisiin negatiivisesti vaan enemmänkin positiivisesti. Kyllähän sieltä Sannistakin löytyy pehmeä puoli, vaikka sitten vähän pakottamalla ja hyvin sannimaisesti osoitettuna.
Tuntuu siltä, että Sanni on kotiutunut yllättävän hyvin Otsonmäelle, vaikkei muutto välttämättä ollutkaan mieluinen asia. Kaveriporukka löytyi kuitenkin nopeasti ja Sanni vaikuttaa juuri sellaiselta tyypiltä, että vaikka hän olisi kuinka inhottava muille, niin omien kaverien puolta hän kyllä pitää. Tässä tarinassa myös mun mielestä kävi ilmi, kuinka Sannin kaverisuhde on kehittynyt tuon ”jengin” kanssa. Varsinkin Herman taiaa olla oikeasti ihan hyvä kaveri jo, koska tuskin Sanni ois muuten vaivautunut lähtemään perään.
Ja vitsit kun ois mielenkiintoista kuulla, mitä Sanni ja Herman on Eirasta jutellut keskenään!
-
Joskus olen vihjannut kaipaavani Sannissa sellaista inhimillistä puolta. Olen miettinyt, mikä muka saisi kaverit aina pyörimään hänen kanssaan, jos hän on todella pohjimmiltaan vain lapsellinen ja ärsyttävä. En ole uskonut, että se on hänen ainoa puolensa. No nyt näytit, miksi hänellä on kavereita. Heitä kohtaan hän on lojaali, ja sannimaisella tavalla jopa kiltti. Tämän tarinan jälkeen on sellainen olo, ettei Sanni aina tarkoita välttämättä mitään, vaikka ajatteleekin nasevasti. Niin kuin alussa kuinka Herman ei polta kuin kynttilöitä. Jos joku sanoisi mulle jotain tuon sävyistä, mulla olisi paha mieli. Ehkä kaikki ei tarkoitakaan heittojaan niin, että tulisi paha mieli. Sannikin, kun oikeasti on se paha mieli tulossa, yrittää harhauttaa muut Hermanin kimpusta, eikä edes ajattele, että Herman olisi jotenkin vähemmän hyvä, vaikkei halua kertoa asioistaan kaikille.
Koulun katolle kiipeämistä en edes pidä minään kapinana. Tein itsekin jotain samanhenkistä, eikä se ollut kapinaa tai mitään, vaan se oli ihan seikkailemista. Olisin aivan hyvin voinut haluta puhua sellaisessa paikassa rauhassa, ja (vähän tyhmä kun olen) olisin yllättynyt, jos vaikka poliisisedät olisivat tulleet komentamaan vähän äkkiä alas sieltä. Herman on tietenkin siinä mielessä viisaampi, että ymmärtää huolestua. Sannin katolle kiipeämistä en pidä Suuren Anarkistin Tekona, vaan rauhassa puhumisena. 😀
Taisin tarvita tätä tarinaa. Mulla on ollut Sannin hahmoon ehkä välillä sellainen päätäni pudisteleva ote. Olen ajatellut, että jos tuo olisi oikea, kohta se joko oppisi olemaan tai putoaisi pahasti kelkasta elämässä. Nyt musta tuntuu, että mä edes haluaisin ymmärtää Sannin sielunelämää — ja että sillä ylipäätään on sellaista. Aloin myös epäillä, etten ehkä sittenkään tunne yhtään Sannia, vaikka olen niin ajatellut. Niiden olemassaoloon uskon: en vain saanut ikinä nuorena mennä niiden mukaan, ja nyt aikuisena en näe tarpeeksi läheltä.
Hieno tarina, joka tuo Sannista esiin uusia puolia ja lisää kertaheitolla hahmoon syvyyttä.
-
-
Jatkoa tarinalle Tallibestikset
Operaatio pelastakaa HermanOlispa jo kesä, huomasin ajattelevani, kun kiskoin päälleni hupparia ja vielä hupparin päälle takkia. Mä olin aina ollut enemmän kesän lapsi, vaikka yleensä ne, jotka olivat syntyneet syksyn pimeyteen, pitivät talvesta enemmän. Kesässä oli parasta yöt, jotka ei koskaan loppuneet ja lämpö. Se, kun voi istua rantakallioilla tuulen puhaltaessa suoraan mereltä eikä silti koskaan tullut kylmä.
Mopon käynnistyminen oli varma merkki siitä, että kyllä se kesä vielä tulisi. Mä olin rassannut mun Derbiä meidän autokatoksessa koko talven, ja nyt se kulki taas vähän kovempaa ja näytti vähän paremmalta. Uusi, kultainen tanko kiilsi jo laskevassa auringossa, kun mä kaasutin läpi kirkonkylän toivoen, etteivät otsonmäkeläiset poliisit (oliko niitä edes) hyllyttäisi mun korttia. Ei vielä tänään.
Sitä paitsi, ei tässä muutenkaan tarvinnut kaasutella kovin pitkään. Herman asui melkein naapurissa, koska Otsonmäellä kaikki vissiin oli toistensa naapureita. Naapuriksi laskettiin sellaisetkin, jotka asuivat tyyliin viiden kilometrin päässä.
“Herman!” mä rääkäisin punaisen rivitalon pihalla niin, että Eirakin salee kuuli ja ryntäisi kohta jostain nurkan takaa ulvomaan mulle, kuinka muut kuin se ei saaneet hengata sen poicciksen kanssa. Hymyilin itsekseni vähän ajatukselle.
Herman ei vastannut. Rääkäisin uudestaan ja heitin pikkukiven sen huoneen ikkunaan. Ainakin päättelin sen olevan Hermanin sälekaihtimien raoista näkyvien moponkuvien ja tuolille kasatun, siistin vaatepinon perusteella. Mä en ollut koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka jaksoivat kasata kaikki vaatteensa jollekin tuolille, kunnes ne raahattaisiin pyykkiin. Mä kasasin kaiken lattialle siihen asti, etten mahtunut enää kävelemään.
Parin uusintayrityksen jälkeen sälekaihtimet nousivat ylös ja hölmistyneen näköinen Herman tuijotti ikkunasta mun virnistystä. Viittilöin pojan tulemaan pihalle.
“Mennään!” huudahdin heti, kun tennarinkärki ylitti Antiahon talon kynnyksen.
“Ai minne?”
“No näät sitten. Tuu jo!”
“Oota mä haen mun kypärän, ja mopo on takapihalla–”
“Et sä niitä tarvii!” hoputin taputtaen tyhjää tilaa mun takana. Hermanin toinen kulma nousi hitaasti ylös ja se oli jo lähdössä takaisin sisälle, kun mä katsoin sitä merkitsevästi.
“Sä oot kyllä ihan hullu”, poika huoahti lopulta ahtautuessaan Derbin takapenkille.
“Tiedän”, hymyilin tyytyväisenä Hermanin pitäessä kiinni rystyset (ja varmaan kasvotkin) kalmanvalkoisina ja mun kaasuttaessa pois taas vähän liian lujaa.
Sanotaanko, että Mäkisen lupaama “käty” ei ollut ihan sitä, mitä mä oletin. En ollut koskaan käynyt sen luona, joten en osannut kyseenalaistaa sen antamaa osoitetta ennen kuin piti kääntyä kärrytieltä keskelle pusikkoa, jossa oli ehkä joskus kulkenut tie. Pusikon päässä odotti keltainen mökki, joka näytti siltä, että lahoaisi kasaan hetkenä minä hyvänsä. Tänään ei istuttaisi katolla. Välttämättä.
“Siis täälläkö sä asut?” multa pääsi naurahdus, kun otin kypärän pois päästä ja varmistin, että Herman pysyi vielä omilla jaloillaan. Loppuillasta ei taatusti enää pysyisi.
“Tää on meidän mökki. Maailman paras bilemesta”, Mäkinen vastasi ripaus ylpeyttä äänessään ojentaen bisset mulle ja seuralaiselleni. “Moi Herman, kiva kun suakin näkee joskus ilman muijaaskin!”
Herman ynähti jotain epämääräistä, enkä ollut varma, mitä se piti mun mukaan lähtemisestä enää, mutta otti tarjotun tölkin vastaan ja seurasi meidän perässä istumaan muiden kanssa jonkun grillipaikan ympärille. Paikalla oli jo niin paljon väkeä, että en edes tiennyt kehä kolmosen ulkopuolella olevan niin paljon ihmisiä. Tasainen basson jumputus pauhasi jonkun kajareista ja meteli vain nousi nousemistaan mitä pidemmälle ilta eteni. Kaadoin mun jemmassa olleesta viinapullosta lorauksen Hermanin juomaan aina sen laskiessa tölkkinsä takaisin pöydälle enkä jäänyt kertaakaan kiinni. Mäkinen näytti mulle peukkuja. Ehkä tästäkin illasta tulisi vielä bileet.
“Vieläkö Hermanille maistuu juotava?” Mäkinen kysyi, kun toinen joi tyhjäksi tölkkiään, jonka pohjissa ei kaljaa ollut varmaan enää nimeksikään. Herman irvisti.
“Hyi vittu”, siltä pääsi. “Mitä tässä oli?”
“Salaisia ainesosia”, mä virnuilin. “Kyllä sä kohta huomaat.”
Eikä aikaakaan, kun me löydettiin itsemme ja toisemme tanssimassa pöydillä jonkun typerän listahitin tahtiin, juomassa ällömakeita halpis-siidereitä kilpaa ja laskemassa liukumäkeä mökin superjyrkkien parviportaiden kaiteella. Herman sai mustelman ja mä nauroin sille. Herman yritti pukata mua kyynärpäällään, mutta juoksin karkuun, ja se kaatui. Nauroin sille lisää.
Jossain vaiheessa bileet menivät aina siihen, että nössöt lähtivät kotiin. Vielä nössömmät sammuivat ja kuolivat oksennukseensa jonnekin keskelle pihaa, kunnes joku porukan äiti (en siis tosiaan mä) kantoi ne nukkumaan. Pariskunnat kiehnäsivät ja tunkivat kieliään toistensa kurkkuun minkä kerkesivät. Mäkinen kuului näihin, vaikka sillä oli joka illan aikana ainakin viisi muijaa kerralla. Samoin Miska, mutta Miska oli sentään ihan söpö, ja niin hölmö, ettei se edes tajunnut tytön vaihtuvan välissä. Se myös joi joka kerta ihan liikaa.
Herman nuokkui uhkaavan näköisesti sohvalla, kunnes kävin läpsimässä sen hereille.
“Vittu et kyllä sammu siihen! Kenen kanssa mä sitten tanssin!”
“En mä jaksa enää!” toinen parahti säälittävästi.
“Voi helvetti, ota tosta”, pyöräytin silmiäni ojentaen pojalle jostain Mäkisen porukoiden viinakaapista pöllimääni Salmaria. Herman otti ja irvisti jälleen.
“Sä juot kyllä ihan liian vähän”, mä nauroin taas. “Tuu, mennään!”
Tartuin Hermanin veltosta käsivarresta kiinni ja nykäisin sen ylös sohvalta. Vastoin kaikkia oletuksia se pysyi pystyssä omin jaloin, kun me kipitettiin pihan poikki rantaan ja laiturille, jonka nokkaan istuttiin. Mä kaivoin taskusta sätkän ja sytytin sen. Paksumpi savu muodosti hienompia savurenkaita kuin Mallu.
“Mulla on ikävä Eiraa”, Herman tunnusti heilutellessaan paljaita jalkojaan viileässä vedessä.
“Ootte ollu erossa ehkä kaks tuntia, kerää ittes”, mä puuskahdin ja vedin toisen hatsin keuhkoihini. “Haluutko sä? Helpottaa ikävää.”
Selvin päin se ei olisi ottanut sitä. Se irvisti jo pelkälle tupakallekin niin pahasti. Yllättäen poika kuitenkin nappasi sätkän kädestäni ja ilmaisi siitä niin pitkään, että mä jouduin kikattaen kiskomaan sen siltä pois. Sen jälkeen Herman yski.
“Onks sulla Sanni koskaan ollut ketään?” poika kysyi, kun oli toipunut ja ojentautui makaamaan laiturille. Oli niin pimeää, että tähdet näkyivät. Järvi oli tyyni. Vielä ei ollut kesä.
“Eiks me sovittu, että ei puhuta tämmösistä?” tuhahdin. Se yö oli sinisempi kuin muut.
“Joo, mut onko?”
“Ei vitussa, ihan paskaa kaikki sellanen.”
“Musta toi on aika vaarallista. Sä oot vaarallinen”, Herman totesi hitaasti ja tunsin sen ruskeat silmät mun niskassa.
“Ai miten niin”, mä hymyilin vinosti ja käännyin katsomaan sitä.
“Kun sä et oo ikinä tarvinnut ketään”, Herman huokaisi tuijottaen mua silmiin. Sen hiukset olivat sekaisin ja posket ja nenänpää punoittivat, enkä ollut varma, johtuiko se humalasta vai kylmästä. Mulla ei ollut kylmä, vaikka ehkä olisi pitänyt. Mä vain hymyilin toiselle, joka hymyili takaisin.
“Tuu tänne”, poika pyysi sitten ja levitti toisen kätensä sivulleen. Hetken mä ehdin miettiä, mutten liikaa, koska me oltiin humalassa ja humalassa mikään ei ollut järkevää. Stögäsin sätkän laituriin ja asetuin Hermanin kainaloon makaamaan. Se tuoksui joltain imelältä miesten hajuvedeltä, johon Eira kävi varmaan ihan kuumana, ja no, viinalta.
“Joko sä unohdit sen yhden?”
“Ehkä.”
-
Ei vitsit kuinka aidontuntuinen hahmo Sanni on! Näen hänessä todella paljon samaa, mitä itsessänikin tuossa iässä, niin hyvässä kuin pahassa. Tuli aivan älyttömät nostalgiapärinät tästä tarinasta ja oikein lämmöllä muisteli hurjaa nuoruuttaan. *Jatkaa kiikkustuolissa kiikkumista ja sukkapuikkojen kilistelyä*
En malta odottaa, että pääsen tutustuttamaan Alicen Sanniin. Yhtä jännityksellä odotan tuleeko teineistä verivihollisia vai pelaavatko sinnepäinkään samaan tiimiin sekoiluineen. Epäilisin nimittäin, että homma menee erittäin lujaa, joko sitten puuhun tai kuuhun. Jännä nähdä, jännä lue Rauno Repomiehen äänellä 😀
tltr;
Ehkä öisin ei kannattaisi kommentoida kenellekään mitään… 😀Ihana hahmo, jota jään innolla seuraamaan. -
Se on aina yhtä ihanaa kun oma hahmo on tarinassa mukana ja varsinkin nyt se oli jotenkin extra kivaa. Varmaan siksi että en ois ite kirjottanu Hermania sellaisiin bileisiin, jossa vedetään kännit ihan kunnolla ilman että Sanni ois raahannu raukan väkisin 😀
Yritän kirjoitella jotain vastapalloa tähän!
-
Kiitos taas, että otit hyvällä! 😂 Vähän pelotti käyttää toisen hahmoa näin rohkeasti, kun en oo keksinyt mitään tapaa kommunikoida ja kysyä asiasta ensin, mutta halusin kovasti kirjottaa tästä.
-
Minä olen jo pitkään odottanut jotain tämänkaltaista tarinaa Sannilta. Jostain missä hän on astetta syvempi. Tarinaa, jossa on jotain positiivistakin. Kaikki ei ole vain peruspakkopullaa. Mäkisen yms. muiden poikien seurassa Sanni tuntuu vielä esittävän kovaa muijaa, mutta Hermanin hän antaa nähdä itsestään hieman syvemmän puolen.
Minä niin shippaan Sarmania kavereina. He ovat jotenkin aitoja ja hellyyttäviä. Toit hyvin esille myös, millainen Herman on. Uskollinen kaikkienkaveri. Kaksikon kaveruussuhde on jotain suloista ja ihanaa luettavaa. Voiko se sitten pysyä vain kaveruteena? Ja välejä taas hiertää Eira, Hermanin tyttöystävä. Herman tietysti haluaisi, että kaikki tulisivat toimeen keskenään. Sanni taas haluaisi kaksikon eroavan. Mitä tulevaisuus sitten tuokin tullessaan?
-
Jes! Sanni on sivunnut sitä, että sen pitäisi erottaa Herman ja Eira, koska eihän Hermanin mielenterveys voi Eiraa kestää. Itselleen se tuntuu uskottelevan, että se nimen omaan tämän takia pyrkii lyömään kiilaa näiden väliin, mutta en usko, että näin on oikeasti. Sanninkin mielestä Herman voi olla poikaystävämateriaalia. En haista ihan, olisiko Sannin mielestä Hermanista juuri hänelle poikaystäväksi, mutta sen olen näkevinäni, että ainakin muiden kanssa seurustelu on Sannin mielestä Hermanille vähän väärin, varsinkin jos se joku muu on niin rasittava kuin Eira.
Mulle kirjoittajana tämä tekee niin hyvää, kun joku laittaa pisteen Eiran ja Hermanin harmoniselle teinirakkaudelle, ja kiitän jo etukäteen miljoonan tulevan tarinan inspiroimisesta. Voi mitä kaikkea hienoa mulla onkaan edessäni: sinisilmäinen Eira, joka on varma, ettei sen poikaystävä ketään halaile. Eira, joka kuitenkin saa jostain tietää vaikkei uskokaan. Eira, joka lopulta uskoo, ja jonka mielestä ylipäätään juuri Sannin vierellä istuminenkin oli anteeksiantamaton teko… :DD
Sannin bile-elämä kuulostaa musta etäisesti hauskalta. En elänyt sitä koskaan itse, vaan meidän bileet oli aina luvallisia jonkun kotona ja kaikkien vanhemmat tiesi vaikka oltaisiin oltu jo kahdeksantoista, tai ihan vähäsen alle. Silti mä voin kuvitella tästäkin tekstistä, millaista olisi istua Hermanin kanssa, kun takana olevasta mökistä kuuluisi bassojumputus, kun olisi sopivasti päissään, ja kun olisi nuori ja terve ja vapaa. 😀
-
-
Se, jossa mulla ei ole vaihtoehtoja
Mä olin vältellyt tallilla käymistä kuin ruttoa viime aikoina. Kävin siellä nopeasti pyörähtämässä aina välillä, tyyliin varmistamassa, että se Eetu oli pitänyt Nanasta sen ansaitsemaa huolta. Nämä käynnit sijoittuivat niin myöhälle illalle, ettei siellä useinkaan ollut kuin isäntä itse, joka harvemmin sanoi mulle halaistua sanaa. Hyvä niin. Kun se kävi varmistamassa, ettei tallissa enää ollut ketään, mä olin jo livahtanut kauas. Tähän asti Nana oli ollut aina ihan okei. Kyllä se pärjäsi.
En mä edes vältellyt tallilla käymistä. Mä välttelin Hermania. Faktat tiskiin: jätkät olivat erojen jälkeen vaarallisimpia etenkin itselleen. Ne eivät tienneet itsekään, mitä halusivat, ja saattoivat suruissaan tukeutua vääriin ihmisiin. Tässä tarinassa Herman oli se poika, ja mä olin väärä ihminen. Mun tehtävä oli ollut ainoastaan auttaa se kuiville sen korppikotka-Eiran kynsistä, mutta sitten se oli alkanut laittamaan mulle jotain paidattomia snäppejä ja pyytämään, että me nähtäisiin muutenkin kuin porukalla — tai kännissä. Sen piti ymmärtää, että se tarvitsi itselleen jonkun normaalin, kivan Elovena-blondin. Vähän kuin Eira, mutta ilman sitä korppikotka-osuutta. Sitten ne hankkisivat Volvon, kaksi kristittyä lasta ja omakotitalon. Niin Otsonmäellä elettiin.
Enkä mä ollut ollut kotonakaan. En sen jälkeen, kun elokuun alussa sain tarpeekseni, kiikutin mopolla Seinäjoelle kasan väärennetyllä mutsin allekirjoituksella varustettuja papereita vain huomatakseni, että koulun kanslian kukkahattutädit olivat lomalla. Liimasin ne purkalla kansliakonttorin oveen. Mulla ei ollut aikaa odotella.
“Siis sä teit mitä?” mutsi oli kääntynyt sohvalla ympäri ja katsonut mua silmiin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
“Lopetin”, tuhahdin, “ja luulin, ettei sua juuri kiinnosta mun asiat.”
“Etkä lopettanut!” mutsi kivahti niin, että mä hieman hätkähdin. “Mitähän sitten meinasit tehdä elämälläsi?”
“Ihan kuin mä olisin ollut yhtään parempi ihminen, jos olisin rassannut niitä saatanan koneita koko loppuelämäni. Vittu ainoa asia, mitä mä siellä opin, oli että hitsatessa käytetään hanskoja”, sähisin takaisin muistellen sitä, kuinka mut oli kiikutettu melkein johonkin sairaalaan yhden palovamman takia.
“Olisit saanut edes yhden ammatin”, huokaisi mutsi pettyneesti ja ryysti loppuun punaviinin jämät lasinsa pohjalta kääntyen sitten katsomaan taas jotain televisiossa pyörinyttä turhanpäiväistä saippuaoopperaa.
“Ai että olisin voinut käydä töissä ja juoda iltaisin kolme pulloa viiniä, ja valittaa yksinäni, kuinka paskaa kaikki oli. Voin kertoa, että onnistuu ilman ammattiakin”, hymähdin hieman huvittuneena nyökäten kohti olkkarin pöytää, joissa avatut punkkupullot pönöttivät siistissä rivissä.
“Jumalauta, mikä kakara. Sut olis kyllä pitänyt laittaa laitokseen heti, kun synnyit”, mutsi korotti humalanhuuruista ääntään.
“Haista vittu”, sihahdin takaisin, käännyin ympäri. Mutsi raivosi, ettei sitten tarvinnut tulla takaisin, ja mä tiesin, milloin mun ei enää tarvinnut sietää kaikkea. Marssin ulko-ovelle paukauttaen sen perässäni kiinni niin, että naapuruston mummot varmaan luulivat Venäjän hyökänneen.Istuin alas oven edustan rappusille ja sytytin tupakan. Se lämmitti elokuun viilentyvässä myöhäisillassa tarpeeksi.
Ensimmäistä kertaa Otsonmäellä mulla ei ollut yöpaikkaa.
Stadissa se oli tapahtunut useasti. Silloin mulla oli aina joku kaveri, joku tutun tutun tuttu tai vähintään steissi, jossa pystyi punkkaamaan yleensä edes pari tuntia ennen kuin vartijat häätivät pois. Selasin puhelinta nopeasti vaihtoehtoja varten. Vaihtoehtoja, joita ei ollut.
Mäkinen, ei. Sen faija vihasi vieraita.
Miska, ei helvetissä. Uskovaiset porukat.
Jusu, ei. Se olisi liian nössö.
Eemil, myös uskovaiset porukat.
Heitin puhelimen asvalttiin, ja kuulin, kuinka siitä särkyi näyttö. Miksi helvetissä Otsonmäellä ei voinut asua yhtäkään normaalia ihmistä urpojen sijaan? Mua turhautti niin, että poltin toisen tupakan, vielä kolmannenkin. Olin ihan vitun jumissa mun elämäni kanssa täällä landella, jossa ei ollut mitään.
Vaikka kyllä mä tiesin. Oli mulla vielä se yksi vaihtoehto, jota en myöntänyt, ennen kuin kello oli yksi, mä meinasin jäätyä t-paidassani kuoliaaksi ja sormet vapisivat.
“Voinko mä tulla teille yöksi?”
-
Siis en kestä miten iloiseksi oikeesti tulin kun näin että olit julkaissut tämän 😀 Odotas vaan niin julkaisen uuden tarinan, katotaan mitä Herman oikeen ajattelee.
-
Aww, kaikessa pisteliäisyydessään ja perseilyssään Sanni välittää muista. Siis muistakin muista kuin Nanasta. 😀
Tässä kun Sanni lopettaa koulun ja tappelee äidin kanssa, pystyn omastakin näkökulmastani jollain tasolla ymmärtämään hänen kantansa. Sannihan on periaatteessa ihan oikeassa, vaikka tyhmät aikuiset ei käsitä. Kuka oikeasti haluaisi sellaisen elämän, jonka hän näkee edessään? Viisi päivää viikosta odotetaan viikonloppua, sunnuntaina ollaan masentuneita edessä olevasta työviikosta, kun ammatti ei ole edes alussa kiinnostanut. Jotenkin vaan sitä tulee aikuisen ajateltua, että mikä tahansa on parempi kuin ei mitään. Kaikki ei taida löytää heti sitä omaa juttua. On supermielenkiintoista päästä Sannin kaltaisen ajatuksiin, kun on itse jo miljoona vuotta vanhempi ja on Sannin ikäisenäkin ollut niiiiin erilainen ja pitänyt silloin surutta ja kyseenalaistamatta kaikkia Sannin kaltaisia ihan vaan luusereina. Sannin ajatusten näkeminen tekisi varmaan aika monelle hyvää: avaisi niin kuin maailmaa.
Mua pelotti (hyvällä tavalla) heti kun luin tän lopetuksen ensimmäisen kerran tarinan julkaistuasi. 😀 Herman on selkeästi yrittänyt jo sata vuotta lähetellä niitä paidattomia snäppejä ja kaikkea. Ajattelin heti, että noniiiin, nyt se oikein rohkaistuu, ja Sanni on omasta mielestään niiiiiin väärä sille!
-
-
Hukassa
Pakomatkailu Otsonmäellä oli ollut yksi valtavan iso farssi. Missäs pakoilit, kun ei ollut mitään, mihin pakoilla. Kaupan tätejä oli jo alkanut ärsyttää, kun mä norkoilin niiden putiikissa päivät pitkät, ja soittivat aina vartijan häätämään mut pihalle. Olin ketjupolttanut röökiä yöllä hautausmaalla, kunnes joku kirkon talkkari oli saanut mut kiinni ja hätistänyt jollain luudalla menemään. Lopulta mun oli ollut pakko luikkia kotiin häntä koipien välissä, kun naapurin tantta uhkasi tehdä musta jonkun helvetin lasun. Ei vissiin arvostanut, että mä vietin kaksi yötä niiden autotallissa. Mitäs olivat jättäneet sen lukitsematta??
“Tulithan sä”, mutsi ivasi heti, vaikka mä yritin vetää oven perässäni kiinni niin hiljaa, ettei se jokailtaiselta hiprakaltaan olisi tajunnut mitään. “Kyllä nälkä porsaan aina kotiin ajaa. Enkö mä ole Sanni-kulta sulle painottanut tarpeeksi, että et sä ilman työntekoa tuolla elä.”
“Haista vittu”, mä tiuskaisin sille, kun se vain nauroi räkäisesti, ja tuhahdin. Hyvin onnistui ilmankin, kiitos vaan Visasta. Onneksi mutsi oli jo kymmenen vuotta näyttänyt mulle puheistaan huolimatta varoittavaa esimerkkiä siitä, mitä tapahtui, kun töitä teki liikaa ja paloi loppuun.
Just kun mä olin asettunut makaamaan sängylle miettimään varmaan ensimmäistä kertaa ikinä, että mikä olisi mun seuraava siirto elämän suhteen, mun puhelin kilahti kuin se olisi ollut merkki jostain suuremmasta. Säpsähdin kuin Kirkonkylän mummot enkelin nähdessään, ja nostin luurin lattialta.
No, se ei tosiaan ollut merkki mistään suuremmasta. Siitä vain, että Herman oli nyt seonnut lopullisesti.
h: Mä taidan vähän tykätä susta❤️
Mun kulmakarvat kohosivat ylös kuin joku olisi kiskonut niitä magneetilla. Olivatko sen huoneessa vietetyt kaksi viikkoa sulattaneet sen aivot? Ehkä sillä oli joku eroahdistus nyt, kun mä en enää hetkeen ollut ollutkaan sen ilona. Herman vaikutti nopeasti kiintyvältä tyypiltä, joten ehkä mä olin vahingossa aiheuttanut sille jonkin tunnekuohun siellä majaillessani. Mä tiesin, että se oli virhe. Seuraavalla kerralla menisin mieluummin vaikka Eiralle.
Ensin mua alkoi naurattaa. Jos mahdollista, Herman oli vielä enemmän hukassa elämänsä kanssa kuin mä, mikä oli aika lohduttavaa.
Sitten mulle iski pakokauhu. Mitä helvettiä mun kuului sille vastata? Ei hätää, se menee ohi kuulosti sillä hetkellä ehdottomasti parhaimmalta. Loukkaantuisiko se, jos en vastaisi mitään? Toisaalta, sillähän mä ajattelisin vain Hermanin omaa parasta. Kyllä se sen lopulta ymmärtäisi, ja olisi kiitollinen astellessaan joku kaunis päivä Otsonmäen kirkon alttarille kauniin maalaistyttönsä kanssa.
Olin jo paniikkitekstaamassa Mäkiselle, kun mä tajusin. Sen oli pakko olla läppää. Helvetin paskaa läppää, mutta ei kukaan ilmoittanut tällaisia juttuja jollain viestillä. Paitsi ehkä Eira, joka ei saanut kaikelta punastelultaan sanottua mitään livenäkään.
Myhäilin näppäillessäni vastausta, ja viimein sormi hipaisi lähetä-nappia.
s: Niin mäkin susta ❤️
-
Ai hitsi mikä teinidraamakuvio tässä on kehittymässä! Mitä jos Herman ei tajuakaan että Sanni tajusi tuon olevan pilaa? Todennäköisesti ei kuitenkaan tajua ja mitä sitten? Ei mitään paineita Hermanin kirjoittajalle, mutta mutta… 😀
Tosin se tässä tekstissä jäi kaivelemaan, että Sannin mietiskelyt omasta elämästä jäivät nyt pahasti kesken. Olisi ollut ihan kiinnostavaa lukea, mitä Sanni meinaa tulevaisuudellaan tehdä. Epäilen vahvasti Sannin olevan realistisempi kuin Eira, jonka koko tulevaisuus pyörii sen ympärillä että saa varakkaan miehen tai jotakin (odotan kyllä että Eira kasvaa tästä tai muuten tekee mieli ravistella sitä vähän). Sannilla on varmasti hyvin vähän mitään unelmia ja haaveita, joten olisi todella mielenkiintoista lukea että mitä niiden tilalla on. Pohjaton kaivo?Ja ehdottomasti hauskin kohta oli tuo ”Ei hätää, se menee ohi”. Se kuulostaisi kyllä niin Sannilta.
-
Ai vitsi mä jään kans jännäämään miten Herman (tai sen kaverit?!) vastaukseen reagoi.
-
Hermanista mulla on vieläkin sellainen kiltin pojan mielikuva. Kunnes toisin todistetaan, olen varma, että se pudotti raukka kännykkänsä kauhuissaan. Oli sen tekstiviesti vitsi tai ei, kyllähän me, Sanni ja Herman kaikki tiedetään, että Herman tykkää Sannista. Vitsin varjolla se vaan on joskus turvallisempaa sanoa… …ja sitten Sanni vastaakin noin.
Tässä tarinassa hienointa on sekä loppuratkaisu että siihen päätyminen. Sannin vastaus on ihan tosi julma, kun hän ei oikeasti Hermanista sillä tavalla piittaa. Olisi ihan kauheaa olla Hermanin nahoissa, koska epäilen hänen innostuvan. Toisaalta tällä kertaa Sanni ei tarkoita vastaustaan piiruakaan julmaksi, mikä selviää vastauksen harkitsemisesta. Se tuo tähän niin monia mahdollisuuksia enemmän kuin hauska ei hätää, se menee ohi -letkautus. Mitä jos Herman yrittää nyt lähestyä Sannia? Tohtiiko Sannikaan kovin kovasanaisesti häntä enää torjua?
Sanni on kyllä seikkaillut niin kuin kiilusilmäinen kissa. Voin kuvitella hänet korvat luimussa hautausmaan kiviaidalle ja valonkajoa pakoon autotalliin. Kauheinta ei ole kuitenkaan pakomatka, vaan äidin reaktio. Enää en näe kovin paljon muita mahdollisia suuntia, joihin Sanni olisi voinut kehittyä ympäristössään. Jos hän olisi oikea ihminen, toivoisin, että joku ottaisi kopin ja pakottaisi ruotuun, kannustaisi ja hoitaisi terveellisempään suuntaan. Tarinoiden hahmot kuitenkin nakkaan kernaasti susille, koska siitä on paljon kerrottavaa.
-
