Tämä aihe sisältää 16 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Hopiavuoren tutustumisretki 18.8.2019 on avoin kaikille. Sen tarkoituksena on tutustuttaa tallin väkeä ja vierailijoita maastoreitteihin Jätinhautuumaan ja Mäensisuksen alueella. Myös ne, joille reitit ovat jo tutumpia kuin omat taskut, ovat tervetulleita mukaan tutustumaan vaikka uusiin ihmiskasvoihin. Retken kuittaaminen tuotoksella on toivottavaa, muttei pakollista. Viimeistään 25.8. kuitanneet saavat palkinnoksi kunniamerkin, joka oikeuttaa sekä ratsastajan että hevosen osallistumaan myös Hopiavuoren suljetumpiin tapahtumiin. Myös myöhemmin julkaistuista kuittauksista saa kattavan kommentin. Mukaan mahtuu rajattomasti osallistujia, ja yksi kirjoittaja saa tuoda rajattomasti hahmoja.
Tarinallinen tausta
Se oli Kevin, joka siitä mainitsi. Siis siitä, että jonkun tulisi näyttää uusille tulokkaille maastoja. Se tapahtui Hopiavuoren kaffipöydässä kaiken muun keskustelun lomassa. Tietenkin Hello tarttui siihen ja lupasi näyttää maastoja niin, että tuntuu! Siihen Eetu, Hopiavuoren isäntä tuumasi, että otatte sitten muitakin kyllä mukaan. Siellä alkaa syksy lähestyä, ja etenkin Pihlajamäen pihlajat ovat juuri nyt kauneimmillaan, eikä sellaista näkyä sopinut kenenkään pitää itsellään. Niin laitettiin ilmoitus maastosta Hopiavuoren hevostallin kotisivuille, Otsonmäen Facebook-puskaradioon ja muutamaan hevosihmisten Facebook-ryhmään.Maastoretki on maksuton kaikille osallistujille. Maaston jälkeen grillaillaan. Otsonmäkeläinen tapa on vieraammissa paikoissa syödessään tuoda mukanaan vähän jotain pientä, ihan niin kuin nyyttärihengessä.
Reitti
Hopiavuoren hevostallin pihasta lähdetään Vanhaa Päätietä vasemmalle. Vanha Päätie on melko hiljainen, mutta pari autoa saattaa mennä ohitse. Ihmiset osaavat varoa ja hidastaa hevosten kohdalla. Vanhalta Päätieltä käännytään oikealle, peltojen välissä kulkevalle hiekkatielle, joka vie kohti Jätinhautuumaan Jätinmetsää.Pelloilla on jo valkoisiksi muovitettuja pyöröpaaleja: lehmänmunia, tietää Hello kertoa vakavalla naamalla. Niistä tulee isona mustavalkoisia lehmiä. Ruskeistahan tulee ruskeavalkoisia. Onkohan hän tosissaan? Joka tapauksessa peltoja reunustavat, jo syksyn värejä hieman esittelevät metsät ovat kaunista katseltavaa, vaikka ilma onkin aavistuksen kolea.
Kilometrin taivalluksen jälkeen käännytään taas oikealle, Jätinmetsään. Jätinmetsässä risteilee polkuja sinne sun tänne. Ratsastettava polku on niin leveä ja hyväpohjainen, että siinä voi ottaa ravipätkän jos toisenkin. Vauhdikkaimmille Hello sanoo, että sen kuin menette edeltä, mutta menkää suoraan, ja kun tulette oikein suuren ja päältään paksusti sammaleisen kiven luokse, jääkää odottamaan jälkijoukkoja ja toivokaa näkevänne kettuja. Sen kiven nimi on Jätinkissankivi kettujen mukaan.
Jätinkissankiveltä jatketaan pienempiä polkuja pitkin risteillen. Hello tuntee tien, eikä ole tippaakaan huolissaan, vaikka polkujen hämähäkinseitti voi vaikuttaa labyrintilta. Hän näyttää mielellään maamerkkejä, joiden perusteella suunnistaa. Osa Hellon nimeämistä paikoista, kuten Jätintasku -niminen kuoppa ja Jaakkovainaanlarva -niminen metsäniitty ovat ihan oikeita ja yleisessä käytössä olevia nimiä. Osan, kuten hyvin etäisesti jotain eläintä muistuttavan Koirakiven ja ison Isäpuun, Hello on ihan varmasti nimennyt itse samoissa metsissä lapsena leikkiessään. Ketään tuskin Hellon suunnistaminen pelottaa, sillä jopa Google Maps toimii Jätinmetsässä.
Metsästä pujahdetaan aukealle nimeltään Pihlajamäki, jonka nimeämisperuste tuskin jää epäselväksi. Hello tietää kertoa, että ennen muinoin mäen päällä oli jonkun mökki, mutta siitä ei ole paljoa jäljellä. Tämä joku on kai istuttanut Pihjalamäen monet pihlajat. Pihlajamäellä on ihan potentiaalinen Instagram-kuvauspaikka, sillä olihan Eetu oikeassa sanoessaan päiviä sitten, että pihlajat ovat nyt parhaimmillaan.
Pihlajamäki on Jätinhautuumaan ja Mäensisuksen rajalla. Mäensisuksen metsä ei mitenkään eroa Jätinmetsästä aluksi, mutta kun siellä hetken matkaa taivalletaan, sen huomaa asutummaksi. Hiekkatiet näkyvät paikoin metsäpoluille, siellä täällä vilahtaa taloja, ja välillä on ylitettävä teitä. Lopulta Hello ilmoittaa, että nyt jäädään tälle hiekkatielle, ja jatketaan. Hello valitsi juuri sen tien, koska sitä harvemmin kukaan ajaa (se johtaa mutkitellen ja hankalasti Ilmajoen perämetsille) ja koska se on ravattavassa kunnossa.
Mitä lähemmäs päästään Päätietä ja Vanhaa Päätietä, sitä enemmän maisema muuttuu metsästä pelloiksi. Kun Päätien autojen huminan voi jo etäisesti kuulla, ollaan niin laajojen peltojen välissä, että horisontti näkyy samantapaisesti kuin merellä. Mutta merellä ei olekaan lehmänmunia. Peltojen välistä Hello johdattelee joukkion Vanhan Päätien risteykseen, niin etteivät hevoset joudu Päätien vaaralliseen vilinään. Siitä Hopiavuoren hevostalli näkyykin jo.
Retken jälkeen voi jo vähän nälkä kurnia vatsaa. Hopiavuoren Eetu-isännällä on onneksi grilli kuumana (koska vielä on kesä, väittää hän, kesäihmisemme) ja kaikki on kutsuttu syömään.
Osallistuminen
Osallistu alle suurin piirtein seuraavassa muodossa:
Ratsastaja – Ratsun lempinimi
+ jos hevonen ei asu Hopiavuoressa, linkitä sen sivut. Jos hahmostasi on esittely jossain muualla kuin Hopiavuoressa, linkitä myös hahmon esittely.Hopiavuoren hevosenhoitajilla ja tallityöntekijöillä on etuajo-oikeus tähänkin tapahtumaan hevosten omistajiin nähden.
Osallistujat
Hello – Skotti
Kevin – Amppa
Aava – Tom
Katya – Pasi
Tiitus – Justus
Jitta – Bell
Outi – Jussi
Milan – Biffe
Noa – Flida -
Noa ja Flida mukaan vaikka jonon hännille pitämään huolta ettei kukaan jää jälkeen! 😀
-
Kevin ja Amppa on tietysti mukana. Amppa kulkee mielellään mahdollisimman edessä.
-
Jitta ja Bell myös mukaan. Paikalla ei ole väliä.
-
Kun Hera on vielä ihan rääpäle, niin saisiko Katya lainata Pasia maastoon? Olisi kiva päästä mukaan ratsailta eikä vain maasta käsin.
-
Ilman muuta, ilman muuta 😀 Pasissa on aluksi vähän pitelemistä, mutta kyllähän Katya sen kanssa varmasti pärjää!
-
-
Outi ja Jussi tulee myös mukaan 🙂
-
Tiitus voisi osallistua Justuksella.
-
Lähtövalmisteluita
”Hei ja anteeksi, että ollaan vähän myöhässä! Toivottavasti en nyt ihan mahdottomasti teidän porukkaa viivästyttänyt, mutta Remes rupes oksentaa ja pelästyin, että nyt se kuolee, mutta sillä olikin vaan joku käpy tai joku ollut”, Oona höpötti heti, kun astui ulos autostaan.
”Joo ei mitää, ei kaikki oo vielä ees saapunut”, vastasin avatessani trailerin laskusiltaa. Oonan uusin ostos Justus siellä hörisi tervehdykseksi ja vieressä seisova Molli kopisteli kaviollaan. ”Heippa pojat”, tervehdin hevosia pujahtaessani Justuksen puolelle. ”Tulehan sieltä, noin just, hyvä hyvä.”
”Tosi kiva, kun autat mua näiden kanssa! Munhan pitäisi palkata sut ihan viralliseksi ratsuttajaksi, koska en enää millään pysty näitä kaikkia iskän ja äidin kanssa ratsuttaa”, Oona kiitteli, kun hän siirtyi traileriin minun ja Justuksen jälkeen.
”Tottahan toki autan, jos vaan pystyn. Pian vaan alkaa taas koulu ja nythän oon saanut täälläkin enemmän tunteja, koska tallihan on melkein täynnä taas!”
”Joo, se on kyllä tosi kiva, että Eetu on saanut vuokralaisia. Olisi ollut niin harmi, jos koko talli olis lopettanut. Eikä pelkästää siks, että saan lainata maneesia ja kenttää.”
”Nii se teidän naapuritalli meni alas ihan kirjaimellisesti?”
”Joo, ensin vanha isäntä sairastui eikä kumpikaan hänen lapsistaan oikein ollut hevosihmisiä. Oltiin äidin kanssa jo mietitty, että ostettais koko tila heiltä, mutta sitten tuli se iso myrsky ja tuhosi koko maneesin ja puolet tallista. Tulisi melkein halvemmaksi rakennuttaa oma maneesi, mutta onneks bongasin Hopiavuoren! Paljon kivempi käydä täällä kuin yksin omassa pihassa pyöriä.”Saatuamme hevoset valmiiksi, Oona suuntasi kentälle ja itse liityin maastoporukan mukaan. Siellä oli yksi minulle ihan tuntematon nuori naisen alku ja kaksikin näistä uudemmista tyypeistä, joihin en ollut kunnolla edes tutustunut. Kaikki tallilla olo aika on mennyt hommissa tai Been kanssa enkä vain ole saanut aikaiseksi sanottua muuta kuin heipat. Tiesin, että mies, jonka nimeä en nyt muista, omisti ruunikon täysiverisen, kun taas Outi oli Jussin hoitaja. Muut olivatkin sitten jo vanhoja tuttuja: Tervehdin Jittaa ja Noaa sekä Milania, joka oli myös tullut hevosensa Biffen kanssa.
”Hei muru”, sanoin kuiskaten, koska en halunnut toitottaa asiaa kaikkien kuullen. Pukkasin samalla Helloa kylkeen, koska hän siristeli silmiään ja oli muutenkin jotenkin kummallisen oloinen. ”No, mikäs on?”
”Aurinko paistaa, mikäs muukaan.”
”Nii, kyllähän se pilvien takanakin paistaa”, totesin vilkaisten taivaalle. Olihan se valkoisenaan pilvistä, mutta ei se nyt ihan niin kirkas ollut, että tarvitsisi siristellä.
”Jokohan me oltais kaikki tässä. Joo, noustaas sitten selkään ja lähdetään!” Hello kuulutti ja nousi oman ratsunsa kyytiin. Itsekin otin paremman otteen Justuksen ohjista ja nousin satulaan.-
Voi miten on Oona ja Tiitus niin omia itsejään. 😀 Oona on niin positiivinen ja puhelias, mutta hänestäkin löytyy tarina tarinalta enemmän syvyyttä, varsinkin luonteesta, mutta myös taustatarinasta. Alusta asti on ollut selvää, että jos on itse joten kuten sosiaalinen, hänen kanssaan on helppoa tulla toimeen, mutta koko ajan pidän hänestä enemmän sekä ihmisenä että hahmona.
Hellosta tietenkin aprikoin, mikä sen mahtaa olla. Ensin ajattelin, että onko se mennyt juhlimaan liikaa juuri ennen maastoa, mutta ei kai. Onkohan se kenties vailla jotain ja siksi niin sirisyttelee silmiään. Tämän homman takia päässäni alkoi tietenkin heti surrata, kun tämän tarinan luin, ja tässä olisi mahdollista polkea jokin hieno väärinkäsitys tulille… Odotahan vain, kun saan viikon kuluttua lisätunteja vuorokauteeni..! 😀
Sinulta tuo leikkiin haastaminen kyllä onnistuu. Mainitset tässä tosi paljon porukkaa ilman, että menee sähläämiseksi, ja kenen tahansa olisi ollut mahdollista jatkaa tästä. Vähän harmittaa, etten nähnyt retken päivämäärän päättäessäni tulevaisuuteen, että aika harvalla on juuri tällä viikolla aikaa lisätä vettä myllyyn. Tämä on niin hyvä avaus, että yritän kyllä itse jatkaa tästä tavalla tai toisella, jos saan rutistettua jotain edes kohtalaista tiedostoon asti tänä yönä ja huomenna. 😀 Niin söpö sosiaalinen tarina. Vitsit miten Tiitus on mun mielestä aina niiiiiin söpööö. Siitä on ihan tosi monta vuotta kun viimeksi olin näin ihastunut jonkun tarinan henkilöön! 😀
-
-
Tästä puuttuu se punainen lanka ihan täysin, jutut sinkoilee ihan joka suuntaan, mutta sen siitä saa kun yrittää jotain kirjottaa 10,5h työpäivän jälkeen älyttömän väsyneenä. Kritisoikaa hellästi, tiiän että tässä meni monta juttua mönkään 😀
Miten tutut maisemat muuttuvat
Siitä on pian puolivuotta kun muutimme Flidan, Mielikin ja Loimun kanssa Otsonmäelle, ja ennen kaikkea Hopiavuoreen. Silloin oli vielä lunta, jäätä, kylmää ja pimeää. Ensin uuden elämän alku oli huolehtivia puheluita äidiltä, unettomia öitä ikkunan ääressä synkkää metsämaisemaa katsellen, tähtien laskemista terassilta, yksinäisen pöllön huhuilua puun latvasta. Vähitellen se muuttui kahvin tuoksuun heräämiseen, vehreään pihamaahan, uusiin ystäviin ja yöttömiin kesäöihin. Meillä on nyt kaikki hyvin.
”Onko kaikki?” Hellon ääni kantautui jostain tallin toisesta päädystä. Muutaman myöntävän vastauksen säestämänä väki alkoi valumaan ulos, me Flidan kanssa viimeisinä. Pihalla pysäytin tamman kiristääkseni satulavyötä silkasta tottumuksesta, vaikka samantien muistin ettei sitä vyötä enää kiristettäisi ensimmäistä reikää pidemmälle.
”Ajattelitko hankkia sille uuden vyön? Eikös sillä kuitenkin vielä voi ratsastaa jonkin aikaa?” Outi kurkkasi Jussin kaulan alitse laskiessaan jalustimia.
”En”, hymähdin ja kohotin toisen käteni Flidan kaulalle. ”Sitten kun sen aika tulee Flida saa jäädä ansaitulle mammalomalle.”
Outi päästi myöntävän äänen ja kiersi Jussin toiselle puolelle.
”Miten teillä muuten meni se valmennus?”
”Ihan hyvin”, Outi totesi hymyillen. ”Paremminkin olisi voinut tietty, mutta paremmin mitä oletin. Kyllä me pikkuhiljaa opitaan ymmärtämään toisiamme.”Letkan lähtiessä kävellen tallin pihasta metsää kohti mieleeni palasi samankaltainen tilanne vasta muutettuani Hopiavuoreen. Silloin mukana oli Mielikkikin, joka nyt jäi mielellään makoilemaan tupaan Nellyn viereen sohvalle. Siitäkin tuntui olevan jo ikuisuus.. Ikuisuus, jonka aikana on tapahtunut paljon enemmän kuin ikinä uskalsin edes ajatella Otsonmäelle muuttaessani. Ajatella, että Flida synnyttää varsan muutaman kuukauden sisällä, ja että minä viihdyn paljon paremmin kuin koskaan ennen Helsingissä. Vaikka töitä en ole vieläkään löytänyt, tai.. Oikeastaan edes osannut hakea. Eihän minulla ole kokemusta oikeista töistä joita pitää itse hakea. Kaikki työkokemukseni ovat katkaisuhoidon yhteydessä hankittuja avustajien kanssa, eikä niitäkään kunnon töiksi voi oikein kutsua. Eetu on ollut reilu ja joustanut vuokran kanssa, enkä voisi häntä tietenkään ikuisuutta odotuttaa.
Mutta tässä kohtaa ei vielä ole mitään hätää, panikoida voi sitten myöhemminkin.”Se on aika kiltti, eikö?” Milanin ääni herätti minut ajatuksistani. Nostin katseeni edessäni olevaan ratsastajaan, joka oli puoliksi ympäri kääntynyt hevosensa selässä.
”On, tosi kiltti”, nyökkäsin. Flida tietysti sai osakseen taputuksen, ikäänkuin kiittämään sen kiltteydestä, vaikka eihän se sitä ymmärrä.
”Biffekin on”, mies jatkoi leveästi hymyillen. ”Tämä siis, tässä”, hän viittoi hevostaan kohti. ”On hyvä hevonen. Jessekö ei tykkää maastoilla?”
Milan vaihtoi puheenaihetta niin lennosta että minulla kesti hetki ymmärtää kenestä hän puhui.
”Enemmänkin ihmisjoukoista.” Pyysin minä häntä mukaan, mutta arvatenkin hän ei ajatuksesta innostunut.
”Niin, aivan. Biffelle tekee kyllä hyvää päästä olemaan muiden kanssa, mukavaa kun meitä on näin paljon.”Hyvää se teki minullekin. Milanin, sekä muiden, kanssa rupattelun ohella sain laittaa rauhassa ajatuksiani kasaan ja etsiä uuden suunnan mitä kohti ponnistaa. Nyt tärkeintä olisi löytää työpaikka jotta minulla on varaa pitää Flida ja sen tuleva vauva mahdollisimman hyvin. Voisin kysyä Eetulta apua, hän varmasti osaa neuvoa mistä aloittaa.. Ja siinä samalla voin kysyä aikooko hän tosiaan rakennuttaa pihaton. On siitä ainakin ollut puhetta. Olen alkanut elättelemään toiveita Flidan siirtämisestä sellaiseen, jossa se saisi elää sitten vauvansa kanssa.
-
Mun mielestä tästä tarinasta kyllä huomaa sen, että oot lueskellut selvästi tarinoita, vaikket itse olekaan ehtinyt kauhesti kirjoitella. Aivan erityisesti ilahdutti se, kuinka Noa kyselee, miten Outilla meni estevalmennus, koska onhan se nyt aina kiva, kun oma hahmo mainitaan jonkun toisen tarinassa näin huomioonottavasti 🙂
Noa on sellainen tyyppi, jolle toivois pelkkää hyvää ja sen murheet työtilanteen kanssa on jotenkin ihan raastavaa luettavaa, vaikka Noa suhtautuukin siihen edelleen aika rennosti. Onneksi Eetu on niin kiltti ja ymmärtäväinen vuokranantaja, vaikka ei hänkään varmaan aivan loputtomiin jousta. Oon myös miettinyt, minkälaisia suunnitelmia Noalla on Flidan varsan varalle sitten, kun se syntyy. Ei tääkään tarina vielä oikein mitään pidemmän tähtäimen suunnitelmia paljastanut, mutta ehkei Noakaan vielä tiedä, mitä aikoo.
-
Seuraa kahden kohdan tietoisku. 😀 Arvaa, mitkä ne kaksi kohtaa ovat?
1. Olen huomannut ihan kokemuksen kautta, että välillä pitää antaa itsensä kirjoittaa ja mielellään julkaista vähän rennompaa tekstiä. Saa kirjoittaa jopa huonoa tekstiä. Koska jos ei kirjoita, se ei suju enää yhtään, ja on ahdistavaa aloittaa. Mikä tahansa teksti on parempi kuin ei tekstiä, ja joskus on tärkeämpää saada kamaa julkaistua kuin hiottua täydelliseksi.
2. Ei tämä tarina ole ollenkaan niin huono kuin annat ymmärtää. Korkeintaan pienen karkeuden ja oikolukemattomuuden olisi huomannut, jos et olisi varoitellut niin perinpohjaisesti. Ja niin kuin sanoin, silloin tällöin tekee ihan hyvää painaa lähetä-nappulaa sen sijaan että hioisi vielä tunnin.
Mä olen taas niin kateellinen siitä, mitä Noan pään sisällä liikkuu. Miksen mäkin voi vaan osata ottaa rennosti? Nyt jäin kesäksi työttömäksi (nuoret opet tosi usein jää) ja käytin KOKO KESÄN murehtimalla, että mitämäteen, mitesmunsyksy, oonikuisestityötön, mitämänytteen, mistämäsaanrahaa. Kesä hurahti siitä nauttimatta, ja kun koulut alkoivat, tämä setä oli taas openpöydän takana sanomassa huomenta oppilaat. Pitäisi nauttia elämästä, koska oikeasti jutuilla on melkein aina taipumus järjestyä parhain päin. Noa sen tietää. Ei hänkään viheltele asioistaan piittaamatta (siihen en ketään kannusta) mutta ei hän pilaa maastoretkeään kuitenkaan murehtimalla. Lisäksi olen ihan varma, että Noan kaltaiselle tyypille löytyy töitä, ja lopulta se unelmaduuni, kunhan hän keksii, mikä se on. Olen jo parikin kertaa sanonut, että olisipa se nuorten tai lasten kanssa tekemistä: siinä hänellä olisi niin paljon annettavaa. En toki tiedä, miltä hänen rikosrekisterinsä näyttää, eli saako hän olla työkseen alaikäisten kanssa. Toivottavasti siellä ei ole sen sortin kamaa, joka estäisi häntä.
On hahmoja, jotka haluaa kirjoittaa inhottaviksi, ja on hahmoja, joista haluaa muiden pitävän. Herkästi ne ”hyvikset” tulee kirjoitettua joko ihan liian mielikuvituksellisiksi, tai sitten Mary Sue -tyyppisiksi, ja tadaa, niihin on enää vaikea uskoa. Noa on siitä ihana hahmo, että hänessä on kuitenkin särmää ja jopa (aiemmin esiin tulleita) ”vääriäkin” ajatuksia, ja silti lukija on heti hänen puolellaan. Kaikki me halutaan, että Noa saa nauttia maastoistaan ja löytää töitä. Ja ihan varmasti kaikista tuntuu kivalta, että hän nauttii uudesta elämästään Otsonmäellä. Sitä taidan minä hehkutella kuitenkin vähän enemmän kuin muut: samastun ihan vähän liikaa Eetuun ja joskus satunnaisesti ajattelen Noan olevan oikeastaan minun kämppikseni, viihtyvän minun omistamassani talossa… 😀
Taisin lukea tämän tarinan ekaa kertaa ennen nukahtamistani, ja ai kuinka hyvä oli sitten olla. Otan ihan liikaa paineita Hopiavuoresta: siis siitä, miten haluan pitää yllä täällä tietynlaista huomioonottamisen kulttuuria, mutta kuinka nyt en vielä ennen viikonvaihdetta kerta kaikkiaan ehdi. Ja sitten tänne oli tullut tarina, jossa paitsi kerrot ihanasti Noasta, myös kirjoittajana viestit tehokkaasti, että muiden jutut ovat kiinnostaneet sinua. Se on ihan tosi kauniisti tehty. Kenellepä ei tulisi hyvä mieli siitä, kun joku sanoo vaikka ihan sen, että olen lukenut muuten tekstisi?
Nyt, Hopiavuoren väki, pitää siis alata pihatonrakennuspuuhiin. 😀 Todennäköisesti se tapahtuu niin, että luon tänne toistaiseksi voimassaolevan ”pihatonrakennusprojekti”-tapahtuman. Siinä on tavoitesanamäärä ja tavoitetarinamäärä pihatonrakennusaiheisista jutuista ja maininnoista, ja kun molemmat ovat täynnä, pihatto on valmis. 😀 Miksi näin? Siksi, että tottakai minun kanssani kaikki on tehtävä mahdollisimman vaikeasti, tarinallisesti ja aikaavievästi.
-
-
Maastoretki
Enää Jussin selässä ei jännittänyt, vaikka tänään oli taas uusi ensimmäinen kerta. Nimittäin ensimmäistä kertaa lähdin maastoon orin kanssa. En ollut erityisen innokas maastoilija, varsinkaan yksin ja uudessa paikassa. Syy ei todellakaan ollut se, etten olisi tykännyt maastossa ratsastamisesta, mutta minulla oli niin huono suuntavaisto, että pelkäsin aina eksyväni. Sama vika oli autolla ajaessa, minkä takia olinkin hermoraunio ratin takana, jos jouduin pois tutuilta reiteiltäni. Niinpä asetuin mielelläni Jussin kanssa pitkän jonon jatkoksi, kun Hello lähti johtamaan joukkoja ulos Hopiavuoren tutusta tallipihasta. Edelläni tummanruunikon, selvästi Jussia siromman puoliverisen selässä istui punatukkainen tyttö ja takanani tuli se vaaleatukkainen poika, jonka olin nähnyt myös Eetun estevalmennuksessa. Voikonvärinen hevonen oli jäänyt helposti mieleen.
Ilma oli kolea ja pilvinen, se tuntui jo selvästi syksyisemmältä kuin pari viikkoa sitten. Punaiset pihlajanmarjat hehkuivat puissa, mutta koivujen lehdet sinnittelivät edelleen vihreinä. Jussin käynti keinutti, kun ori asteli rauhallisesti eteenpäin jonossa hötkyilemättä tai hidastelematta. Toisin kuin kentällä keskittyessä, tällä kertaa sain vain nauttia kyydissä istumisesta. Välillä oli kai hyvä ottaa ihan rennosti, antaa ajatusten vaellella ja vain hengittää. Rauhallisesti etenevässä letkassa ei tarvinnut miettiä, minne oli menossa, kunhan vain seurasi muita. Vain silloin tällöin vilkaisin taakseni, nähdäkseni oliko Noa ja Flida isoine vatsoineen edelleen jonon hännillä.
Retken tarkoitus oli kai ollut tutustua Hopiavuoren lähimaastoihin, mutta jos minut olisi jätetty Pihlajamäkeen ja käsketty navigoida takaisin tallille, olisin varmasti jäänyt sille tielleni. Sen verran autopilotilla koko retki oli mennyt, enkä ollut painanut reittiä mieleeni erityisen hyvin. Ehkä seuraavalla kerralla sitten…
-
Joskus voi vain olla. Joskus täytyy vain olla. Hulluksihan siinä tulee, jos täytyy suorittaa koko ajan. Sanotaan, että ”tartu hetkeen” ja samalla se hetkeen tarttuminenkin on monella muuttunut suoritukseksi, ja täytyy tavoitella jotain täydellistä hetkessä elämistä. 😀 Onneksi Outi malttaa tällä kertaa rentoutua ja katsella pihlajanmarjoja ja koivunlehtiä. Ei se maastoreittien tehokas oppiminen tässä retkessä tärkein asia ollutkaan. Sehän oli vain tekosyy päästä yhdessä retkeilemään.
Tässä tarinassa on ihanan rento tunnelma. Outin ajatusten harhailukin näkyy siinä, miten tässä tarinassa et kuvaa toimintaa tai hevosen liikkeitä kovin paljoa, vaan keskityt ympäristöön ja fiilikseen. Tällaiset rennot tarinat tuntuvat musta samalta kuin hyvät päiväunet. Tällä jaksaa iltaan asti!
-
-
Onneksi olin varannut maastoon kevyen tyylitakin ja lämpimän hupparin mukaan, sillä lämpimästä auringosta huolimatta tuuli oli kylmä. Varjossa värjötellessä tuntui melkein kuin olisi jo lokakuu, vain puiden lehdet oli vielä jokseenkin kesäisen vihreät. En ollut ratsastanut kunnolla pitkiin aikoihin, sillä Heralla ei vielä voinut ratsastaa. Muutaman kerran olin sen selässä käynyt istumassa ihan vain totuttelun vuoksi. Nyt minulla oli ratsuna musta-valkoinen lewitzer ruuna, Pasi. Yllätys yllätys, mulla oli ollut kiire tallille, joten Eetu oli ystävällisesti hoitanut Pasin ratsastus kuntoon ja muut olivat jo pikkuhiljaa siirtymässä ulos ratsuineen, kun kipitin vielä vaihtamaan ratsastussaappaat jalkaan. Kypärä päähän ja pian olinkin muiden joukossa, jonossa neljäntenä, allani ponikokoinen ratsu. Kylläpä se tuntui pieneltä Heran jälken.
Jono ei vielä edes liikkunut, kun Pasi oli innoissaan jo steppailemassa eteenpäin. Letkän lähtiessä, se kuitenkin vähän rauhottui kulkemaan ison puoliverisen takana, eikä minun täytynyt olla kokoajan pidättämässä. En hirveästi kuullut, mitä Hello selitti, sillä pipo kypärän alla tukki korvani. Jotain se selitti valkoisista ja mustista lehmistä, sekä niiden munista. Yhdistin puheet valkoisiin paaleihin, jotka ovat minun lapsuudessa kantaneet nimeä dinosauruksen muna. Hymähdin itsekseni ajatukselle, kuinka pieni tyrannosaurus rex työntäisi joku päivä ohi kulkiessani jalat paalista läpi.
Jätin metsässä saimme luvan ravata omaan tahtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Meillä molemmilla oli Pasin kanssa niin kova menohalu, että lähdimme ravaamaan puoliverisen takana siistissä jonossa (mitä nyt vähän yritti ruuna isotella) kohti jätinkissankiveä. Taisi sieltä muutama kolmitahtinen innostus laukka-askel tulla myös, mutta Pasi oli hyvin kuulolla ohjalle ja pudotti takas raviin. Loppupätkä mentiin vähän liidokkaampaa ravia, jonka aikana sain pari kevyttä pukkia takamukseni alla. Ruunalla taisi olla vähintään yhtäpaljon intoa kuin minulla. Pysähtymisessä ei kuitenkaan ollut ongelmia ja suht rauhallisesti saatiin odottaa muita saapuvaksi kivelle saakka.
Loppumatkan keskityin ihastelemaan upeita maisemia tiheistä metsistä upeisiin pihlaja puihin ja laajoihin peltoaukeisiin. Ravipätkien jälkeen Pasi tallusti tasaisen reippaasti eteenpäin niin, että sain lähinnä vain matkustaa. Tämän ruunan kanssa olisi mukava työskennellä joskus muulloinkin.
Tallilla Eetu oli paistamassa jo makkaraa, joten kun sain Pasin tarhaan ja itselleni vaihdettua mukavat tennarit jalkaan, suuntasin hajuaisitn voimalla grillille syömään ja seurustelemaan muiden kanssa. En ollut tajunnut edes ajatella, kuinka kova nälkä mulla oli ollut, ennenkuin sain lämpimän makkaran käteen ketsupilla ja sinapilla kuorrutettuna.
-
Pasi ei ole aina helpoin poni, ei varsinkaan maastoon lähdettäessä, mutta Katya tulee sen kanssa näköjään hienosti toimeen! Onhan se melko maastovarma tietenkin, mutta kun pihasta lähteminen on aina välillä sille jonkinlainen ongelma…
Mutta rauhoittuuhan se Pasi yleensä. Nyt pidin erityisesti siitä, miten just Pasin persoona näkyy ratsastuskuvauksessasi. Se voisi ihan hyvin olla se, joka kokeilee, saako laukka-askelia ottaa, ja mitä pienistä pukeista tuumattaisiin. Aina en uskoisi itsekään, että sillä pitäisi olla jo ikää ja sitä myöten viisautta. Eihän se toki tyhmä poni ole, mutta se rauhallisuus ja harkitsevuus välillä puuttuu. Oikeassa elämässä se voisi olla musta vähän pelottava ratsu, mutta eiköhän Katyan tapainen pärjäisi sen kanssa ihan koska vaan! Katyahan on kuitenkin sellainen, joka on uskaltanut ottaa oman varsankin kouluttaakseen, niin tuskin siinä ponin menohalut hirveästi ahdistavat. 😀 Tekstistä välittyikin hyvin se, miten Pasin pirteys ei tuntunut pahalta, vaan oli ennemminkin odotettavaa. Vaikka se halusi mennä, Katya tunsi hallitsevansa sen kyllä koko ajan.
Nuo heinäpaalit ovat varmaan joka lapselle olleet ties minkä elukan munia. 😀 Meille ne olivat lehmänmunia, niin kuin Hellollekin. En muista koskaan oikeasti uskoneeni, että lehmä tulee munasta. Vaikuttaakohan siihen se, että olen kasvanut maalla? Murkunmuniksi niitä moni kaveri sanoi, ja jotain muutakin olen kuullut, mutta dinosaurus taitaa olla mulle ihan uusi heinäpaaleja muniva laji. 😀
Kiva kun päätit tarinoida retkestä!
-
Aiheeseen ‘Tutustumisretki 18.8.’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.