Ukko

[OskariOsallistuja]

Ukko ”Google Me” Susi ja Oskari Susi

[OskariOsallistuja]

Tarina ekasta treenistä pienellä kentällä

Ukko ravasi kaula kaarella. Sen vauhti oli rauhallista, askelpituus minimaalista ja ai miten polvet nousivat korkealle. Rytmikkäämpää sen meno saisi olla, arvoin vilkaistessani sitä sivusilmällä. Annettakoon epävireisyys sille kuitenkin anteeksi, tuumin, sillä eihän nyt oltu koulutreeneissä. Nyt olimme Hopiavuoren vettyneessä tallipihassa ja minä vain talutin Ukkoa, jolla oli naru turpansa ympärillä, kohti sitä katosta: sitä lippaa, jota kaikki sanoivat suuliksi.

Suulista pääsi läpi parkkipaikan puolelle: sehän oli nimen omaan pelkkä katos, eikä varsinaista sisätilaa. Ukko luuli, että toisella puolella häämöttävä vapaus tarkoitti sen saavan mennä mielensä mukaan. Se yritti rynnätä ohitseni, mutta olin valmiina. Ylitseni se ei ollut koskaan yrittänyt juosta. Astuin sen verran sen eteen, että se joutui väistämään minua oikealle, ja sen tehtyään se olikin pää tallin seinää vasten. Sen oli pysähdyttävä. Käänsin sen ympäri ja kiinnitin oviaukon pielistä roikkuvilla riimunaruilla suulin tallipihan puoleiseen aukkoon. Sen takapuoli oli kohti parkkipaikkaa, eli sen ruumis oli suojassa tihkusateelta. Samalla se sai katsella tallipihan leppoisaa menoa. Hopiavuoressa ei tosiaankaan ollut liiaksi hulinaa, ei montaakaan hevosta, ja vielä vähäisempi määrä ihmisiä. En kyllä valittaisi.

En ikinä myöntäisi sitä kenellekään, mutta olin tottunut talliin, jossa hevosten karsinoiden kalteritkin kiiltelivät joka ainoa niin kovasti, että silmiin melkein sattui. En ollut edes ymmärtänyt, kuinka suuri ja hieno rehuhuone isän tallissa on ennen kuin tulin tänne. Minusta oli ollut normaalia, että hevosen omistaja ei tapaa omia hevostaan kovin usein, vaan joku ihan muu hoitaan sen ja ratsastaa sillä. Isä tietysti oli poikkeus. Hänellä oli ollut aina kaksi omaa hevosta, välillä kolmekin, ja viimeksi isän hevosilla oli kuulemma ratsastanut joku muu kun minä synnyin ja hän halusi viettää isyyslomaa jopa tallilta. Isä oli tehnyt selväksi senkin, että minä saisin hankkia oman hevosen vasta, kun pystyisin itse huolehtimaan sen ylläpidosta: sekä kuluista että hoitamisesta. Vasta muutaman vuoden minulla olikin ollut Ukko, eikä minulla ollut varaa pitää sitä isän tallissa. Välillä jopa toivoin, että hän todella suosisi minua niin kuin huhuiltiin. Yleensä olin kuitenkin tyytyväinen, että ei suosinut.

Kun pääsimme Hopiavuoren pienelle kattamattomalle kentälle ja nousin Ukon selkään, tihkusateesta muodostunut pisara valui niskaani pitkin takkini sisään ja kutitti, vaikka yritin kuinka olla välittämättä siitä. Olin nähnyt, että joku oli mennyt maneesiin taas yhden ruunikon puoliverisen kanssa, tamman tällä kertaa, enkä halunnut olla tiellä. Siellä oli jo ennalta trailerilla tullut suippopäinen ruunivoikko puoliverinen läpinäkyvänvärisen isäntänsä kanssa, joten minä en kyllä mahtuisi sinne enää. En minä koko kenttää itselleni ja Ukolle tarvitsisi, mutta olihan se välillä mukavaa mennä niinkin, ettei joku ollut aina tiellä. Vaikka taivutteluharjoituksia voisi sitten mennä ryhmässä. Oikea syy kentälle jäämiselleni oli tietenkin se, etten halunnut tunkea väkisin muiden seuraan. Kyllä minä sen oikeastaan saatoin itselleni myöntää.

Ukon laukka oli pehmeää kuin keinuhevosella. Aikoinaan sen myyjä oli pitänyt sitä ilmiselvästi hyvänä ominaisuutena ja mainostanut sitä niin kovin minulle, vaan minäpä en ollut tyhmä. Muistuttelin pohkeillani Ukkoa, että tekisi töitä takapäälläänkin. Sain laukata kentän kahdesti ympäri ennen kuin Ukon oikea laukka löytyi. Se oli korkea-askelisempaa ja rytmikkäämpää. Kun askelpituuden vielä lyhensi sopivaksi, ei Ukko enää tosiaankaan mennyt kuin keinuhevonen. Keinuhevosen jalat eivät juurikaan liikahtele jalaksiltaan.

Oskari Susi ja Google Me suorittivat erinomaisen laukanvaihdon täsmälleen lävistäjän keskellä. He jatkoivat vasempaan kierrokseen kulmissa oikomatta. Kun he tekivät voltin, Google Me laukkasi kauniisti asetettuna ja piti hienosti temmon tasaisena. Oskari Susi pyysi siltä ravia lyhyen sivun keskellä oikein huomaamattomasti. Aijai — Google Men siirtymä oli hieman rysähtävä! Tiedätte, mitä tämä tarkoittaa: Oskari Suden käsi on taas liian kova!

Kuviteltu, ennemminkin jääkiekkoon kuin kouluratsastukseen sopiva urheiluselostus hiipui mielikuvituksessani haukkuihin. Kuuntelin niitä aikani ennen kuin muistin ihan konkreettisesti pudistella päätäni, jotta saisin ne karisemaan mielestäni. Isä oli sanonut, että on turha sättiä itseään liiaksi. Jos huomaa, että ratsastus ei suju, täytyy joko tehdä asialle jotain, tai pyytää apua, ellei osaa. Minä tiesin vallan hyvin, että epätasainen siirtymä oli minun ja Ukon kohdalla minun vikani ja osasin korjata asian. Rentoutin hartiani ja nostin uudelleen laukan. Päätin laukata niin kauan ja niin rauhallisesti, että saisin jännityksen pois vatsalihaksistanikin. Vasta sitten voisin hengittää vapaasti rentoutuakseni kokonaan, ja vain rentona ja rauhallisena käsi oli tarpeeksi hellä alkeellisimpienkaan kouluratsastustreenien hienouksiin. Hetken kuluttua siirtymät olivatkin taas sulavia…

…ja Oskari Susi ravaa Google Mellä tervehtimään tuomaria radan lopuksi. Google Me on pian yksitoistavuotiaaksi kääntyvä huippuori, jolla on kilpaillut muun muassa Miika Rossi. Oskari Suden prosentit näyttävät nyt siltä, että tällä hetkellä hän siirtyy kolmanneksi. Vielä on kuitenkin viisi ratsastajaa jäljellä, joten…

Liu’uin alas Ukon selästä ja silitin sen kaulaa. Se ei pitänyt taputuksista. Aluksi olin taputtanut sitä niin että läiskyi ja tajunnut vasta ihan liian pitkän ajan kuluttua, että tähän hevoseen sellainen sattui. Kun silitin sitä, se jäykistymisen sijaan käänsi päänsä minua kohti ja antoi minun silittää nenänpieltään parilla sormellani.

Talutettaessa Ukko ei kuitenkaan ollut sellainen pehmo. Silitin sen poskea vielä ennen kuin avasin kentän portin, sillä aitojen ulkopuolella ei sellaista voinut tehdä. Kävelin itse ulos keskeltä porttia niin että Ukko ei uskaltanut juosta ylitseni. Sitten asetuin taluttamaan Ukkoa vasemmalta puolelta, mutta vain oikeasta ohjasta kiinni pitäen. Jos se kiskoisi ja ryntäisi, ainakin se kiskoisi silloin poispäin. Talutin Ukkoa ensin niin lähellä kentän aitaa, ettei se päässyt aidan ja minun välistä ohitseni, ja sen jälkeen yhtä lähellä suulin seinää. Suulissa minun ei tarvinnut ohjata sen päätä seinään, sillä kerrankin se pysähtyi. Silitin sen otsaa niin kuin se ei olisi juuri pärskinyt ja hermoillut talutettaessa. Ihan niin kuin se olisi vain juuri pysähtynyt melko nätisti siiihen katokseen, eikä mitään muuta olisi tapahtunut. Vilkaisin sen jalkoja ja omia saappaitani, ja plussakeli ja sulaneet lumet näkyivät molemmissa rapana. En pesisi saappaitani liian huolellisesti. Ukon kyllä puhdistaisin huolella tallista huolimatta, ihan sama kuinka minulle sen jälkeen irvailtaisiin snobimaisuudesta ja isästäni.

[OskariOsallistuja]

Lauantain treenit

Ukko yskähti. Sipaisin sen poskea ennen kuin nousin sen selkään. Maneesissa oli taas isännän hevonen maapuomeilla ravaamassa, mutta sillä ratsasti Outi. Yritin olla katsomatta hänen suuntaansa. Oli ahdistavaa, kun joku tuijotti, kun ihminen yritti ratsastaa.

Menimme Ukon kanssa käyntiä omin nokkinemme keskemmällä kenttää, jotta Outilla ja Jussilla olisi tilaa ravailla. Keskityin pitämään katseeni eteenpäin ja selkäni suorana. Isä huomautteli aina, että vaikka kuinka ratsastaisi alkukäyntejä pitkin ohjin, käsien asento pitää olla aina, aina, aina ja aina hyvä. Muuten sitä alkaa pitää käsiään omituisissa linkuissa ja väännöksissä silloinkin, kun on ohjat käsissä. Sitten tulee kova käsi. Sitten menee hevoselta herkkyys. Sitten loppuu ura. Sitten ratsastaja ei olekaan muuta kuin hyvän hevosensa pilannut harrastaja. Sitten ei olekaan kauheasti syitä elää.

”Sä otat sitten noi alkukäynnitkin vakavasti.”
Kun Outi puhui, hätkähdin niin, että tartuin satulan etukaareen ja Ukko huiskaisi kömpelyydestäni raivostuneena hännällään.
”Sori sori, en mä nyt ajatellut että sä kattoon hyppäisit!”
”Joo en mä ku… Tai siis mä näitä käsiä vaan kun ne on mulle ikuinen ongelma.”
”Niin kai ne on vähän joka toiselle.”

Outi ja Jussi jäivät kävelemään vierellemme. Ukko kulki pehmeästi eteenpäin. Tunsin räpytteleväni silmiäni liikaa, enkä tiennyt minne katsoa. Hevoseni ajautui ensin lähemmäs Jussia ja Outia ja sitten liian kauas, kun seurasi huojuvaa painopistettäni. Rykäisin ja keräsin ohjat. Teki mieli sanoa, että olen kyllä ihan selvin päin. Mutta sitten Outi vasta olisi kuvitellutkin, että en ole. Mietin vimmatusti mitä sanoa.

”Onko sulla vinkkejä?” kähähdin lopulta. Panin sivusilmällä merkille, että Jussi oli jonkun verran korkeampi ja paljon lihaksikkaampi kuin Ukko, enkä voinut enää sen jälkeen olla ajattelematta sitä asiaa.
”Mihin?” Outi kysyi hölmistyneenä.
”No… Niihin… Käsiin…” mutisin.
”Ai! No ei! Etkö sä ratsasta jotain vaativia luokkia?”
”Joo mut… Tainoeimitää.” No niin. Nyt hän vielä luuli että olin piruillut.
”Mitä?”
”Helpompiaki mene… Tai siis heikom… Öö niin siis eri tasosilla ratsastajilla–”
”Kyllä mä tiedän että sä meet vaikeampia ratoja kun mä.”
”Sitä mä meinaan että kaikki ratsastajat osaa ihan varmasti jotain mitä mä en niin aina vois oppia kaikkea kun kysyy…”

Joo hyvä, Oskari, jatka vain selityksiä. Vilkaisin Outia ihan nopeasti ja hän hymyili. En uskaltanut katsoa tarpeeksi kauaa saadakseni selville, oliko se ärsyyntynyttä, ivallista, säälivää vai ystävällistä hymyä. Ainakin hän jännitti ranteitaan sen verran mutkalle, että niitä vinkkejä käsiin ei taitaisi tulla. Ehkä istuntaan..?

Kun Outi lähti, huokaisin oikein syvään helpotuksesta ja harmista. Ilmeisesti pystyin puhumaan normaalisti vain Camillan kanssa, ja sekin johtui siitä, että hän aina kysyi ja minä vastasin. Ravistelin jännityksen hartioistani ja laitoin Ukon ravaamaan pääty-ympyrällä.

Ukko olisi kai asettunut heti ja taipunut kuin muovailuvaha, mutta olin ihan liian jännittynyt ensialkuun. Sydän hakkasi niin, että sain tehdä monta minuuttia töitä ennen kuin menoamme saattoi kutsua ratsastukseksi. Nostin pään pystyyn ja luisuttelin ohjat niin erinomaisen hellään tuntumaan kuin saatoin. Vasta sitten vaihdooin suuntaa. Ukko taipui toiseen suuntaan heti, tuntui oikein imeskelevän kuolainta. Se kääntyi kahdeksikolle pohkeen hipaisusta ja säilytti hyvin temmon, vaikka lyhensin sitä.

Siinä vaiheessa, kun ohjasin Ukon ravaamaan maapuomeille, tuntui jo tosi hyvältä. En ajatellut enää muuta kuin ratsastusta. Nyt nosta niitä kinttuja, Ukko. En minä voi tällä tavalla sinua vatsan alta kisoissa kutitella. En voisi, vaikka ei olisi kannuksiakaan.

Uusi kahdeksikko. Maapuomit jäivät laajan kuvion yhdelle reunalle. Ne olisi pitänyt asetella kaarevasti, niin niillä voisi vaihdella askelpituutta, mutta eipä huvittanut laskeutua asettelemaan niitä uudelleen. Hyvin meni näinkin. Ukko liikkui kevyesti ja rennosti ja hikosi niin kuin terveen eläimen kuuluu.

Silloin jokin liike maneesin toisesta päädystä kiinnitti huomioni niin, että nyrkkini kiristyivät ja Ukko nosti päänsä ylös. Löysäsin heti ohjia ja se rysähti käyntiin oikein romahtavalla siirtymällä. Toisessa päässä käveli alkukäyntejään Salieri, banaania syövä hevonen.

Voi vitsit. Jos olisin tiennyt, että joku katselee, en kyllä olisi mennyt mitään puomeja. Ratsastin varmasti tosi epätasaisesti. Ja kun Ukkokin oli niin hiessä. Luulisivat pian kaikki, että ajan hevoset loppuun. Hopiavuoressa suurin osa hevosista oli harrasteratsuja: miksi ne ikinä ajettaisiin hikeen? Nielaisin tyhjää, kun Ukko laski päänsä, ravisteli itseään, venytti niskaansa ja alkoi kävellä melko itsenäisesti loppukäyntejä. Se varmasti näytti ihan kamalan väsyneeltä. Reppanalta. Vitsit. Pitäisikö minun nousta kävelyttämään sitä, etten näyttäisi niin laiskalta?

Pysyttelin kuitenkin Ukon selässä loppukäynneissä. Sen meno oli keinuvaa ja rapsuttelin sen niskaa hajamielisenä. Treeni oli ollut onnistunut kaikesta huolimatta, mutta ei se muiden silmille ollut tarkoitettu. En kaivannut maneesivuoroja niin kuin isän tallilla: koko elämä piti aikatauluttaa niiden mukaan. Ennemminkin kaipasin sitä, että olisin uskaltanut puhua muillekin kuin Camillalle niin kuin normaali ihminen. Tai no. Edes puhua.

Sonja tervehti minua ennen kuin minä häntä, kun hän pääsi Salierin kanssa vierellemme. Ukko ravisutteli taas itseään, mutta ei hirveästi välittänyt, vaikka sen vierellä käveli taas uusi urho.
”Haluatko sä että mä kerään maapuomit pois?” kysyin Sonjalta, vaikken ollut niitä laittanutkaan. Minun ne kai piti kerätä, minähän täällä töissä olin.
”Ai mitä?”
”Että tarviksä noita maapuomeja?” Ai vitsi Oskari. Ihan superhyvä keskustelunavaus. Maapuomit.
”Enhän mä niitä — ei kun annapa olla ne siellä. Marshall ja Arlekin taitaa tarvita niitä.”

Hetken oli niin hiljaista, että Ukon pärskähdys kuului oikein tosi voimakkaana. Se hiljaisuus kesti varmasti oikeasti muutaman sekunnin, mutta se tuntui ikuisuuksien mittaiselta. Yritin etsiä vimmatusti jotain normaaleja puheenaiheita, mutta aivoni löivät tyhjää. Yhtäkkiä muistin, mitä Tiitus oli minulta aamulla kysynyt ja päätin käyttää samaa.

”Miten meni joulu?” kysyin Ukon harjalta ja vilkaisin Sonjaa sen jälkeen.
”Oikein oli hyvä joulu, kiitos kysymästä. Äiti kävi, syötiin hyvin ja semmosta. Miten sun joulu?”
”Töissä”, tokaisin, mutta vedin nopeasti henkeä ja jatkoin, koska juuri sellaisten töksähtelevien idioottivastausten jälkeen Camillakin vilkaisi minuun aina huvittuneena. ”Vaikka Eetulla oli kyllä joku jättikinkku ja muutenkin jouluruokaa, niin mielummin mä täällä olin ja söin kun kotona… Kun äiti ja iskä asuu kaukana.” Hyvä Oskari. Lisää nyt vielä sekin, että kun sinulla ei ole edes kavereita täällä tai puolisoa, avaudu nyt oikein!
”Sehän on se Olavi Susi sun isä?”
”Joo.”
”No niin, töihinpä olisit kai joutunut silti, vaikka olisit mennyt isän ja äitin luo!”

Naurahdin, koska niin Sonjakin. Hän oli ihan oikeassa. Vaikka ei se mitään olisi haitannut, niin kuin ei työ täälläkään jouluna. Hevosten kanssa oli mukavaa.

Vielä yhden käyntikierroksen jälkeen sanoin meneväni laittamaan Ukon kuntoon ja hevosten ruuat tulemaan. Taluttaessani Ukkoa tallia kohti vääntelin ohjia ja mietin, miten oppisin juttelemaan muiden ihmisten kanssa yhtä hyvin kuin kaikki muut.

[NellyValvoja]

Miten loistavaa ratsastuksen kuvailua. Mä en voi alleviivata tätä liikaa nyt just. Ihan siis Loistavaaaaa. Sanoinko jo että ihan hirveen hienoa?

[Sonja T.Valvoja]

Liityn tähän kehujien kerhoon, siis todella, todella hyvää ratsastuksen kuvailua ja sitten vielä päälle päätteeksi olet saanut siihen ympättyä muutaman hahmonkin sekaan. Tosi kiva teksti kaikin puolin enkä sano tätä siksi että Sonjakin on mukana.

[OskariOsallistuja]

Ukosta ei lähtenyt tarpeeksi tehoja irti. Vaikka mitä tein, sen takapää laahasi perässä. Se oli herkkä hevonen ja reagoi voimakkaasti aina tekemiini virheisiin, mutta en keksinyt mitään merkittävää parannettavaa ratsastuksessani. Tietenkin sitä oli — ei kai kukaan osaa kaikkea — mutta ennenkin Ukko oli mennyt paremmin ratsastaessani täsmälleen samalla tavalla. Annoin pohkeillani vielä uuden merkin. Ravaa nyt takajaloillakin, ole hyvä! En pidättänyt sitä edestä liikaa, istuin keskellä, maneesi oli tuttu ja turvallinen. Se tuntui ymmärtävän, mitä siltä halusin, mutta ei halunnut silti tehdä töitään kunnolla. Tulin koko ajan tietoisemmaksi siitä, että maneesin toisessa päädyssä oli väkeä, nimittäin Outi ja Jussi, ja vaikken kehdannut katsoa sinnepäin, varmasti heillä meni miljoona kertaa paremmin kuin meillä. Vaikkei tässä kilpailuissa oltukaan, niin silti. Kyllä minun kuului saada hevoseni edes ravaamaan oikein päin.

Luovuin lopulta yrityksestä ja päästin Ukon pääty-ympyrältä. Kun se käveli kaviouralla, pudotin ohjat sen kaulalle ja painoin kummatkin käteni kasvoilleni. Rintaani puristi ja purin hampaitani yhteen, mutta yritin pakottaa itseni rauhoittumaan. Sillä tavalla sydän hakaten, niska kihelmöiden ja lihakset nykien ratsastuksesta ei ainakaan tulisi mitään. Mutta miksen minä osannut vieläkään mitään? Kaksikymmentä vuotta harjoittelua kilpahevosilla ja sitä ennen neljä Pimu-ponilla. Isän opissa. Sellaisen jälkeen pitäisi osata edes vähän jotain, jos ei ollut ihan luonnostaan kelvoton. Toivottavasti tämä johtui vain surkeasta, koko ajan romahtavasta kunnostani. Olin pinnannut omasta treenistäni salilla ja lenkillä kerran viime viikolla ja nyt uudelleen eilen maanantaina. Ei ihme, etten kehittynyt, kun en osannut ottaa mitään tarpeeksi tosissani. Minun piti harjoitella, mutta ei, minäpä olin maannut sen ajan sängyllä ja kuunnellut 2000-luvun rokkilistaa Spotifysta, kun oli muka väsyttänyt. Voi veljet…

”Oskari?”

Säikähdin ihan liikaa siihen nähden, että olin koko ajan tiennyt Outinkin olevan yhä paikalla. Jostain syystä tulin tarttuneeksi itseäni kauluksista. Päästin tietenkin nopeasti irti. Vaistomaisesti tein joko niin tai peitin niskani tai kaulani myös nähdessäni hämähäkin tai hiiren, ja se oli tosi nolostuttavaa. Hyvä nyt taas, Oskari.

”Mitä?” vastasin ystävällisesti ja hymyillen, kun sain koottua itseni. Outi ratsasti sisäradalla. Toivottavasti en ollut ollut sentään niin torvi, että hän oli joutunut väistämään minua. Tai niin kummallisen näköinen, että hän olisi huolissaan. No ei kai kukaan ole vieraasta ihmisestä huolissaan…
”Ukko hikoaa.”

Katsoin välittömästi Ukon niskaa. Emme olleet ravanneet kauaa, mutta kun nostin sen harjaa, se oli sen alta märkä niin kuin olisi ollut kovemmassakin treenissä. Katsoin Outia kankeana kuin jäykkäkouristuspotilas, kun isääkään ei ollut paikalla neuvomassa. Mitä nyt? Ymmärsin sentään pysäyttää hevoseni ja laskeutua alas sen selästä. Koko ratsu oli nihkeä, mutta erityisesti kaulalta, ryntäiltä, satulahuovan liepeiltä ja kainaloista se oli ihan märkä. En tiennyt mitä tehdä tai ajatella. Tunsin jähmettyväni niin kuin patsas. Mikään lihas ei toiminut.

”Sun pitää viedä se talliin, Oskari.”

Minä näin vain mustaa hikistä hevosenkarvaa ja liian kiiltävät ruskeat hevosen silmät. Miksen minä ollut muka huomannut ennen ratsastusta, että Ukko ei ollut kunnossa? Mikä minua vaivaa? Nyt sille tulisi sydänlihastulehdus tai joku, ellei sillä jo ollut jokin vakavampi, vastahan se oli ollut kipeänä, miksen malttanut odottaa sen parantumista kauempaa, mitä jos se sairastuisi pahemmin, mitä jos se kuolisi, mitä jos se oli ihan tosi kipeä, mitä minä nyt teen. Outin käsi väänsi Ukon ohjaa kädestäni, mutta en päästänyt irti. Hyvä Oskari, olet tappanut hevosesi.

”Oikeasti, Oskari. Viedään se nyt vaan sisälle.”

Tuntui ikuisuudelta ennen kuin sain lihakseni toimimaan ja palasin takaisin maneesiin ja ruumiiseeni, mutta oikeasti kyse taisi olla vain muutamasta sydämenlyönnistä. Räpyttelin silmiäni toetakseni. Kumarruin kokeilemaan Ukon pulssia sen jalasta. Se tuntui selvästi, mutta laskemattakin tiesin, että se oli liian nopea. Nostin Ukon ylähuulta molemmin käsin ja näin kalpeat, harmahtavat ikenet. Vilkaisin taas Outia, joka oli perääntynyt Jussin luokse.

”Mun pitää viedä Ukko talliin.”
”Niinhän mä sanoin.”
”Sori. Mä säikähdin.”

Outi ja Jussi lähtivät kävelemään edellämme. Olin kuvitellut, että heillä oli vielä harjoittelu kesken, mutta ilmeisesti ei. He kävelivät kohti suulia, mutta minun piti kiertää päätallin ovea kohti. En tykännyt yhtään taluttaa Ukkoa satulahuoneen ohitse: välillä pelkäsin jääväni kääntyessämme sen ja seinän väliin, kun sillä oli niin kiire. Sillä kertaa se kuitenkin seurasi minua niin hitaasti ja pää matalalla, että olisin kai ihan hyvin voinut seurata Outia ja Jussia. Kun vilkaisin heitä vielä kiskoessani ovea auki, Outikin katsoi meitä ennen kuin katosi suuliin.

Ukon sitominen karsinaansa varusteiden pois ottamisen ajaksi oli turhaa sen ollessa niin veltto, mutta silti tein niin vanhasta tottumuksesta. Ehdin vain löysätä satulavyön ennen kuin Outi ilmaantui karsinan oven ulkopuolelle. Hänen hiuksensa olivat kypärän käyttämisen takia yhtä lytyssä kuin minunkin.

”Voi sua Ukko-parkaa”, hän lepersi hevoselleni ja silitti parilla sormellaan sen turpaa. ”Sä olit viime kuussakin kipee. Onkohan sussa joku virus? Mitä lääkäri sanoi viimeksi?”
”Ei löytyny mitään”, vastasin, vaikka Outi olikin ehkä kysynyt Ukolta eikä minulta. ”Sitten kun se parani, ei tutkittu enempää.”
”Onko sulla sille loimi?”
”On joo.”

Yritin pitää pääni kylmänä ja jonkunlaisen tärkeysjärjestyksen mielessäni. Ensin Ukko piti loimittaa kunnolla. Sitten piti soittaa eläinlääkäri. Soitin tietenkin karsinasta, koska joskus puhelimeen vastaava hoitaja pyysi tarkistamaan hevosen voinnista sitä tai tätä. Otsonmäen kunnaneläinlääkäri on paitsi huhujen mukaan melko tietämätön, myös erittäin kiireinen, joten Ukko sai ajan vasta viimeiseksi illalle: onneksi edes samalle päivälle. Soittamisen jälkeen ehdin mitata hevosen lämmön, ja lämpöähän sillä oli. Sitten soitin Eetulle ja kerroin tilanteen, ja että pelkäsin Ukon tartuttavan muutkin. Eetu tuumasi rauhalliseen tapaansa, että en saisi nyt ottaa kierroksia. Jos Ukon tauti olisi tarttuva, se olisi tarttunut jo, ja hän huolehtisi jatkotoimenpiteistä. Hän kielsi minua menemästä samoilla vaatteilla toisiin talleihin, ilmoitti olevansa Tervajoella ja tulevansa tunnin kuluttua katsomaan Ukkoa.

Kun Eetu lopetti puhelun, luisuin Ukon karsinan ovea pitkin istumaan kylmälle tallikäytävälle välittämättä edes esittää rauhallista ja osaavaa, vaikka Outi oli vieläkin siinä. Potkaisin vahingossa kypäräänikin, kun jalka lipsahti. Kaikki tuntui merkityksettömältä. Painoin pääni polviin.

Jos minä saan pitää Ukon, en pyydä sinulta enää ikinä mitään muuta, ajattelin. Kunhan annat sen jäädä henkiin. Ei haittaa, jos emme ikinä pärjää kisoissa, kunhan parannat sen. Tee vaikka minusta sairas sen sijaan: ihmiselle on täälläpäin parempia lääkäreitä kuin hevoselle. Anna lääkärin löytää siitä jokin yksinkertainen vika ja parantaa se, niin en tarvitse enää ikinä mitään muuta ja muistan kiittää sinua joka päivä.

”Kyllä se kuntoon tulee”, Outi koetti ilmeisesti lohduttaa minua ja luisti istumaan viereeni. Hän taputti käsivarttani, mutta tosi nopeasti.
”Toivottavasti.”
”Kauanko se on ollu sulla?”
”Ei kauaa…”
”Ooksä aina halunnu hevosen?”
”No joo.”
”Millanen hevoshistoria sulla sitten on?”

Suoristin selkäni ja nojasin päätäni ja selkääni Ukon oveen sen sijaan että nojaisin otsaani polviini. Hymyilin Outille, mutta en ryhtynyt kertomaan hevoshistoriastani. Jos hän ei muka tiennyt, kenen poika minä olin, asia sai pysyäkin sillä tolalla.

”Kiitos kun sä jäit harhauttamaan mua”, sanoin hevoshistoriikkini sijaan.
”Kai jonkun pitää vähän kattoa sun perään.”
”Niin kai. Ehditkö sä hoitaa jo Jussin?”
”Ei kun Nelly otti sen.”
”Aa…” Emmin hetken. ”Harhauta mua mielummin kertomalla miten sulla menee, kun mun hevoshistoria on aika tylsä.”
”Mulla?” Outi kysyi liian hämmästyneenä. Hyvä Oskari. Sinun pitää oikeasti oppia kyselemään ihmisten kuulumisia useammin niin kuin normaali ihminen.
”Niin.”
”Töissä…” Outi aloitti, mutta vaihtoi sitten suuntaa. ”Ihan hyvin”, hän vastasi yhtä monisanaisesti kuin minä yleensä, ja hymystään päätellen vieläpä valehteli.
”Hyvä”, nyökytin, koska hän ei ilmeisesti halunnut kertoa. ”Niin mullaki, jos ei Ukko…”
”Niin kuulemma. Etkös sä muuttanu Camillan kanssa yhteen ja kaikkea?”

Käänsin kasvoni taas nopeasti häntä kohti. Hänen sana- ja aihevalintansa olivat yllättäviä ja saivat kyllä ajatukseni hetkeksi oikeasti pois Ukosta. Enhän minä ollut sanonut kenellekään mitään kämppiksestäni. Ainoat, joille olin puhunut asiasta, olivat isä ja äiti — paitsi että niin, Camilla oli ehkä minua innokkaampi jakamaan sellaisia uutisia.

”Vai muutin yhteen”, naurahdin. Olihan se nyt aika värikäs tapa ilmaista sitä, että meistä tuli kämppiksiä.
”Mitä!”
”No joo. On se nyt helpotus että joku jakaa vuokran mun kanssa”, myönsin, mutta se sai taas minut ajattelemaan eläinlääkärikuluja ja Ukkoa. Huokaisin.
”Ja on kotonaki joku kuuntelemassa nyt kun… Tai siis ennen kun Ukko parannetaan.”
”Ei me silleen hirveesti puhuta…”
”Ai?”

Kuulin tallin oven aukeavan. Katsoin toiveikkaana sinnepäin. Kaksi hahmoa astui sisään. Ulkona oli hämärää jo. Nousin nopeasti ylös ja ojensin käteni Outille vetääkseni hänetkin jaloilleen. Tunnistin toisen tulijan kävelytyylistä heti Eetuksi, mutta huomasin toisen olevan eläinlääkäri vasta kun tallin kelmeä valo osui hänen kasvoihinsa. Vatsaani alkoi heti sattua ja ajatukset Ukon kuolemisesta palasivat mieleeni, vaikka samalla olin hitusen helpottunut. Ilmeisesti lääkäri oli ehtinyt kuitenkin puristaa Ukon ajan aiemmaksi, kahden toisen keikkansa väliin, vaikka hoitaja oli puhelimessa sanonut hänen olevan kiireinen. Silitin Ukon väsynyttää turpaa kalterien lomasta, vaikka oikeastaan olisin kaivannut jonkun kättä, josta olisin voinut pitää kiinni. Anna lääkärin löytää Ukosta jokin yksinkertainen vika, joka voidaan parantaa, ajattelin taas keskittyneesti.

[CamillaValvoja]

Tarina tarinalta yhä enemmän kasvan pitämään Suden hahmosta! Sudessa on jotain samaistuttavaa esimerkiksi se, kuinka hän joutuu shokkitilaan. Vaikka tiedetään Sudesta hieman, aina opitaan lisää niin menneisyydestä, käyttäytymisestä ja rakkaudesta Ukkoa kohtaan. Miehen elämäntyylistä ei ehkä ensimmäisenä uskoisi, että hänellä saattaa olla rahat tiukilla. Helpompaahan on ajatella Sudella ja Camillalla olevan jotain kuin se, että Susi oli pahasti kämppiksen tarpeessa. Tai varsinkin jos isä on kuuluisuus, miksi poika joutuisi kärsimään.

Odotan vain, mihin suuntaan Suden hahmo kasvaa ja mihin tämä tarina ottaa tuulta. Pelkkää hyväähän toivotaan, sillä en tiedä, millaisena näkisin Oskarin, jos jotain sydäntäsärkevää tapahtuisi.

[OskariOsallistuja]

Kun on edellisestä päästy

”Miten niin hoipertelee? Millä lailla hoipertelee? Mitä sä tarkoitat?”

Seisoin keskellä Hyllykallion Prisman ruokaosastoa ja taisin huutaa puhelimeen aika lujaa. Joku nainen katsoi minua kummeksuen. Käänsin hänelle selkäni, laskin vihreän ostoskorin juustohyllyn eteen ja vaihdoin puhelimen korvalta toiselle. Camilla osasi yleensä vastata heti, mutta nyt niinkin yksinkertaisen asian kertominen kesti ihan sietämättömän kauan.

”En mä tiedä”, hän sanoi lopulta. ”Se meni niinku humalainen.”
”Soita eläinlääkäri! Mä soitan eläinlääkärin. Missä se on? Onhan se karsinassa?”
”Mä soitin jo-”
”Missä se on?”
”Karsinassa tietenkin!”

Minun Ukkoni. Se oli ollut terve jo vähän aikaa. Olin ajatellut aloittaa oikean treenaamisen, niin että pääsisimme edes syksyn viimeisiin kilpailuihin. Tuntui käsittämättömän epäreilulta, että juuri minun hevoseni sairasti. Minä sentään välitin siitä. Maailma oli täynnä sellaisia hevosia, joista ei edes huolehdittu kunnolla, ja nekin vain porskuttivat terveinä eteenpäin, vaikka niitä kuinka laiminlyötiin.

”Mä tuun sinne…” mumisin puhelimeen luovuttaneena.

Parisenkymmentä kilometriä Seinäjoelta Otsonmäelle ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä matkalta, vaikka kesärajoitukset olivatkin jo tulleet voimaan. Vähän ennen Ylistaroa minua alkoi vapisuttaa ja kylmätä niin, että mietin jo, pitäisikö minun oikeasti pysähtyä hetkeksi aikaa bussipysäkille, ja että nytkö minusta tuli kaiken lisäksi paniikkihäiriöinen.

Jätin auton suoraan suulin viereen, vaikka yleensä siihen ei parkkeerannut kukaan, jotta taas kevääksi siihen raahatulla penkillä olisi tilaa istua. Ajattelin, että siirtäisin sen pian. Tuntui mahdottomalta tuhlata kallisarvoisia sekunteja pysäköimällä kauemmas ja kävelemällä sieltä.

Ukon karsinalla oli tungos. Kun työnsin Eetun ja Tiituksen tieltäni ja pääsin itse kurkistamaan sisään, huomasin sen ensimmäisenä sentään seisovan jaloillaan. Silmät sillä olivat puolitangossa. Eläinlääkäri näytti painelevan sitä sormillaan sieltä täältä ihan liian satunnaisen näköisesti. Aioin mennä sisään, mutta Eetu tarttui olkapäähäni ja pudisti päätään.

”Soon yrittäny purra ja potkia”, hän sanoi ilmeettömänä.

Ukkoko muka! Työnsin käteni karsinaan ennen kuin Eetu ehti estää, mutta Ukossa ei karvakaan värähtänyt. Tavallisesti se olisi hörissyt, heilutellut korviaan ja tullut painamaan turpansa käteeni, vaikka sillä olisi ollut ruokakin kesken.

Katsoin sitä tarkemmin. Se oli sidottu hyvin lyhyellä narulla päästään karsinansa sivuun, ilmeisesti ettei se purisi, mutta ei se näyttänyt aggressiiviselta. Se oli täysin poissaoleva. Eikä se ollut edes samalla tavalla voipunut kuin viimeksi sairastaessaan. Ei hikeä, ilmeisesti ei kuumettakaan, eikä varmaan sitten sydämentykytyksiäkään. Sen sieraimet ja silmät olivat kuivat ja alahuuli roikkui. Se näytti ihan huumatulta.

”Kuinka vahvoja lääkkeitä se on saanu?” kysyin Eetulta, mutta katsoinkin sitten lääkäriä, kun Eetulla kesti liian kauan vastata.
”Ei se oo saanu mitään…” Tiitus vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei… Mitään?”
”Niin.”
”Ja se on ton näkönen… Ukko. Ukko. Ukko mennään! Nyt Ukko hyppää!”

Ukko ei valpastunut ollenkaan. Eläinlääkäri pudisti päätään ja katsoi sitten minuun tullessaan pois sen luota. Minun teki mieleni asettua hänen tielleen, ihan niin kuin olisin voinut pakottaa hänet osaamaan parantaa Ukon, jos estäisin häntä pääsemästä karsinasta.

”Sunko hevoonen se on?” lääkäri kysyi, ja sitoi melkein mustat hiuksensa paremmin poninhännälle.
”Joo. Mikä sen on?”
”Minen viälä tiärä. Orotetahan jos laprat sanoos jotaki.”

Tiesin jo, ettei mistään kokeista selviäisi mitään. Ei ollut selvinnyt viimeksikään. Katselin Ukkoa, jonka Eetu päästi narusta, ja joka ei silti liikahtanutkaan. Seuraavaksi huomasin katselevani mieli yhtä tylsänä koskematonta kahvikuppia tuvan pöydän ääressä, ja kaikki oli harmaata. Mitä järkeä elämässä oli, jos ei koskaan voinut saavuttaa mitään, ja jos kaikki lipesi otteesta juuri kun luuli saaneensa siitä kiinni? Minä en koskaan saisi olla oikeasti minä, enkä ikinä löytäisi omaa paikkaani, ja nyt en saanut edes hevostani pidettyä terveenä.

[Outi HalmeOsallistuja]

Voi Ukko-parkaa! Oon odottanut jo jonkin aikaa tarinaa, joka kertoisi, miten sillä menee, mut tätä en kyllä missään nimessä odottanut. Ei virtuaalihevoset yleensä sairastele ja jos sairasteleekin, niin yleensä se on sellaista, joka menee nopeasti ohi ja pian voi palata takaisin normaaliin. Pikku hiljaa tässä alkaa jo vähän pelottaa Ukon puolesta.

Ja tietenkin myös Oskari-parka! Epätietoisuudessa on varmaan kaikkein tuskaisinta elää ja samaan aikaan varmaan tietenkin mietityttää se, että kuinka kauan Ukon sairastelua voi katsella, kun Oskarilla kuitenkin tuntuu olevan omia tavoitteita. Eikä tilannetta varmaan auta yhtään se, kun puolet tallilaisista hulisee kisojen perässä ihan innoissaan nyt kun TT on käynnissä.

[OskariOsallistuja]

Vikaostos
Olavi Susi kertoo
Olavi Susi II

Ennen kuin lähdin, Oskari halusi vielä näyttää hevostaan minulle. En raaskinut sanoa, ettei siinä ollut enää mitään näkemistä, vaan seurasin häntä talliin. Tietenkin hän välitti siitä hevosesta: olihan se hänen omansa ja varmasti mitä miellyttävin. Valitettavasti miellyttävinkään hevonen ei aina lopulta osoittaudu hyväksi hevoseksi. Google Me oli harmillisesti ollut vikaostos.

”No?” Oskari kysyi taas, kun painelin hänen hevosensa selkää.
Pudistin päätäni ja purin hampaitani yhteen. Rakkausko lapseni silmät sumensi? Oskarin täytyi itsekin tietää, ettei sen hevosen lihaksistoa ihan heti rakennettaisi uudelleen.
”Niinkö paha se on?”
”Ilona…”
”Oskari.”
”Oskari. Mulla on sulle ehdotus.”
”Ei käy”, Oskari sanoi heti.
”Sä et vielä tiedä, mikä mun ehdotus on.”
”Mä en tilaa sille mitään teurasautoa. Se on mun hevonen.”
”En mä sitä ehdotakaan.”

Oskarilla oli tuima ilme silmissään. Hän puristi Google Men riimua nyrkissään, vaikka hevonen pudisteli tasaisin väliajoin päätään niin kuin olisi kovastikin heikkohermoinen. Ostettaessa se ei ollut tuollainen. En uskonut ollenkaan, että orin muutos olisi Oskarin syytä. Heikko ja hermostunut valmentaja hän saattoi olla, mutta osasi ratsastaa ja suunnitella oman hevosensa treeniaikataulun.

”Mitä sä sitten ehdotat?” Oskari kysyi lopulta.
”Myy tämä mulle.”

Näin miten Oskarin silmät siristyivät hitaasti. Ensin ilme oli hyvän aikaa epäileväinen, mutta sitten taas tiukka ja vimmainen.

”En.”
”Mikset?”
”Koska se on sun tapa lahjoittaa mulle kymppitonni uuteen hevoseen ja sitten sä paat tämän teurasautoon kuitenkin.”
”Sillä on hyvä suku. Mä tutkin mikä sen on. Jos se ei periydy, siitä voi olla siitosoriksi.”
”Ja jos sä et saa selville mikä sitä vaivaa, se on koiranruokaa.”
”No niin. Mutta siitähän sun ei tarvi murehtia. Mä yritän ensin tutkituttaa sen.”
”Yritän…” Oskari tuhahti ja katsoi sitten oriaan suu viivana. Google Me pudisti taas päätään ja kuopaisi.
”Anna mun sitten sponsoroida sulle hevonen.”
”Ei.”
”Se ei ole lahja eikä laina. Se on sijoitus. Saat hevosen jos ratsastat kilpaa–”
”Ei.”
”Mä ajattelin, että… Tai no, mun pitää vielä harkita tätä, mutta ehkä Ramonalla.”
”Ei — ei kun mitä? Ram… Silti ei.”

No nyt. Oskari seisoi edessäni leuka pystyssä, selkä suorana ja jalat hartioiden mitan päässä toisistaan. Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja puhui ääneen. Olisipa hän valmentanut samalla tavalla. Joka tapauksessa hän oli päätöksensä tehnyt. Hymyilin hänelle ja kehotin häntä taluttamaan hevosensa karsinaan, sillä minun oli todella aika lähteä. En ollut minun asiani valaista jälkeläistäni siitä, että ellei hän saisi lottovoittoa, hänellä ei koskaan olisi nykyisillä tuloillaan varaa hankkia toista Google Meta, kun ensimmäinen oli ollut noin huono sijoitus. Oli harmi katsoa, miten toinen oli vakaasti päättänyt heittää kaiken taitonsa hukkaan, vaikka olisi sopivan hevosen kanssa voinut olla vaikka mitä. Ja olihan Google Me ollut hetken sopiva. Samaan aikaan ymmärsin Oskarin ratkaisun. Olisin itse toiminut täsmälleen samoin. Toisaalta jos vanha kunnon Osmo Susi olisi ollut hevosmiehiä, en olisi torjunut isältä saatua kilpahevosta samassa tilanteessa. Oskarille oli kuitenkin turha jankuttaa, joten parasta mitä voisin hänen hyväkseen tehdä, oli viedä hänet vielä syömään ennen lähtöäni.

[OskariOsallistuja]

Muotoilen sen kuin Michelangelo Daavidin

Tuskaistahan se oli Ukon kanssa, ihan ravailukin. Ei meinannut jalka nousta, eikä liikettä olla. Tuntui kuin olisimme ravanneet kahluualtaassa. Toisella puolella kenttää ravailivat Outi ja Jussi, ja yritin olla luomatta heihin kateellisia katseita. Jussilla oli varmasti niin mukavaa ratsastaa. Jussi varmaan liikkui kuin itsestään. Jussi varmaan jaksoi yhtä ja toista, kun Ukko vain huohotti pienimmästäkin ponnistuksesta ja oli tahmea kuin etana. Olin katkera.

Oli Ukko sentään parempi kuin kuukausi sitten. Hiljalleen olin alannut luottaa siihen, että se toipuisi. Kisat olisivat ohitse koko vuodelta ja huonolla säkällä seuraavaltakin, mutta parin vuoden kuluttua minä ja Ukko näyttäisimme kyllä, että ei ollut minun Ukkoni vikaostos, enkä minä turhanaikainen ratsastaja. Huhuiltiin jo, että kilpaileminen pelotti minua, ja että en kestänyt ajatusta väistämättömästä häviöstäni, mutta minäpä en häviäisi. Minä rakentaisin itse uudelleen tämän hevosen, lihas lihakselta veistäisin sen, ja lopulta sitä pidettäisiin yhtä täydellisenä kuin Michelangelon Daavidia taiteessa: sellaisena, ettei niin hienoa voi oikeasti edes olla. Ja isä sanoisi, että Ukko on hieno hevonen.

Suljin silmäni Outilta ja Jussilta. Keskityin vain pitämään selkärankani suorassa aina ensimmäisestä niskarangan nikamasta häntäluuhun. Kun nostin leukani ylös ja laskin hartiani alas, olin kilparatsastaja taas. Ukko vastasi pyöristämällä selkäänsä parhaansa mukaan, ja vaikka se ei ollut samanlaista kuin ennen, se oli parempaa kuin eilen. Se kääntyi voltille ulkojalan hipaisusta, ja kunhan sen sisäjalan liikettä ei rajoittanut liikaa sisäohjasta vetämällä, se taipui sisäpohkeeni ympärille kuin itsestään. Sekään ei ollut yhtä keveää kuin ennen, mutta kyllä sillä vieläkin jossain vaativassa B:ssä sijoittuisi varmasti, ja se oli tosi paljon parempaa kuin alusta aloittaminen. Ukko oli mahtava: se pystyi kompensoimaan surkeaa kuntoaan sinnikkyydellä niin pitkälle.

Ukko palasi ravissa uralle. Se jatkoi suoraan. Ennen kulmaa se heilutteli korviaan sen näköisesti keskellepäin, että ajatteli, ettei sen tarvitse ravata kulmaan kunnolla. Hipaisin sitä sisäpohkeella, jotta se ymmärtäisi mennä, enkä joutuisi käskemään sitä. Se sai sen korvat ponnahtamaan taas eteenpäin, ja se jatkoi kulmaan niin kuin kuului. Vaikka isä olisi kieltänyt hellimisen kesken ravin, silitin nopeasti hevosen kaulaa ennen kuin käänsin sen uudelle voltille.

Normaalisti olisimme harjoitelleet paljon kauemmin. Minulla oli vielä virtaa jäljellä. Ukolta ei kuitenkaan uskaltanut pyytää yhdellä kertaa niin kovin paljon, joten ravistelin jalustimet jaloistani, nypin ratsastushanskat käsistäni ja venyttelin viemällä käteni selän taakse. Annoin itselleni luvan katsoa Outia ensimmäisen kerran raviharjoituksien aloittamisen jälkeen, ja hän ravasi meidät kiinni Jussilla.

”Sä oot tyytyväinen”, naurahti Outi hidastettuaan Jussin sopivan välimatkan päähän kentän sisäpuolelle.
”Kukapa ei? Kato nyt miten kesä tulee.”
”Ei kun siihen hevoseen”, hän korjasi, vaikka tiesi minun tietävän, että sitä hän tarkoitti.

En voinut olla hymyilemättä hänelle. Niin olinkin tyytyväinen. Meillä oli edessämme pitkä matka, mutta ensimmäiset askeleet oli jo otettu. Sitä paitsi matkastakmme tulisi hieno, vaikka se olisi kuinka vaikea ja raskas. Outi hymyili minulle takaisin ja päästi ohjista kiristääkseen poninhäntäänsä, joka oli auringossa ennemminkin kultainen ja keltainen kuin ruskea.

Silloin sain mielestäni maailman hienoimman idean, joka hyödyttäisi meitä kaikkia. Outi oli lopettamassa ratsastusta ja ilmeisesti mielestään kaikkensa antanut, vaikka hikosi vasta hieman kypärän alta ja niskasta. Ukko oli myös sillä tavalla finaalissa, että ei jaksaisi enää mitään hirveän vaativaa. Jussi puolestaan näytti ihan suihkunraikkaalta ja voimakkaalta, ja minä olisin kovasti halunnut ratsastaa vielä…

”Kuule Outi…”
”No?”
”Mulla olis sulle ehdotus. Se saattaa olla vähä… No sä saat sanoa ei.”
”Joo?”
”En mä kenellekään muulle mitään näin hullua ehdottaisi, mutta…”
”Niin?”

En tiedä mitä hän odotti, mutta ei ainakaan sitä. Kun sanoin, että vaihdetaan hevosia, hän istui yhtäkkiä paremmin satulaansa, vaikka oli nojautunut jo minua kohti. Oli kummallista, ettei hän ollut yhtä innoissaan kuin minä, mutta myöhemmin tajusin sen johtuvan varmaan siitä, että hikinen Ukko ei varmasti ollut ihan kauhean houkutteleva Jussiin verrattuna. Hän kuitenkin suostui huokaisten.

Jatkuu Jussin päiväkirjassa

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 1: lähtö
31.5.

Ukon klinikkamatkakin tuntui ihan mukavalta, kun sen yhdisti maastoretkeen. Olin pyytänyt Camillaa mukaan, ja hän pakkasi vielä viimeisiä hevosten tavaroita yhteiseen pieneen harjapakkiin satulahuoneessa, kun jo peruutin traileria suulin eteen. Oli kuuma, mutta autossahan oli ilmastointi, joka viilentäisi sen nopeasti. En vain osannut peruuttaa pelkkien peilien avulla, joten minun oli päästettävä lämmintä ilmaa sisään avoimesta ikkunasta.

Oli omituista taluttaa Ukko Pasin perässä kuljetusvaunuun, kun sen harja väreili vapaana kevättuulessa ja häntäkin oli vain pikaisella pintelillä. En ollut tainnut koskaan lastata sitä ilman sykeeröitä ja shakkiruutuja, ellei lasketa sitä, kun olin sen Miika Rossin luota isän kanssa hakenut. Hetkeksi jännitys sai käteni pistelemään ja Ukko reagoi siihen nostamalla päätään. Vaikka hevonen oli oma, tuttu ja ori, mieleeni tulivat tammojen astutusmatkat isän kanssa, ja se etukäteisjännitys mahdollisten varsojen syntymästä. Trailerissa Ukko kuitenkin painoi päänsä tyytyväisenä heinäverkon tasalle niin kuin kisamatkoillakin, ja sen poskea vielä sipaistuani jätin sen sinne. Pasi sen vierellä luimisti minulle pikaisesti korviaan, mutta ei ollut kauaa pahalla tuulella, kun tuikkasin sen suupieleen taskustani porkkananpuoliskan samaan aikaan kuin Ukonkin suupieleen.

Camilla odotti jo trailerin rampin vieressä, kun kiersin takaisin trailerin taakse. Hymyilin hänelle tyytyväisenä, ja hän vastasi hymyyni ennen kuin kumartui tarttumaan ramppiin. Nostimme sen ylös, ja minä suljin salvat oikealta puolelta, hän vasemmalta. Autoon päästyämme käynnistin moottorin heti, jotta auto viilenisi, vaikka pysyimme vielä paikoillamme kunnes olin saanut viritelltyä puhelimeni näyttämään kuvaa trailerissa matkustavista hevosista. Ojensin sen lopulta Camillalle katsottuani vielä kerran tyytyväisen näköistä Ukkoa ja kyllästyneen näköistä Pasia, ja sitten olimme valmiit lähtöön.

Virvatulen kronikat jatkuu Oskarin päiväkirjassa.

[OskariOsallistuja]

Virvatulen kronikat 3: Kuumimman ajan maastoretki
Virvatulen tila

”Miks tän piti olla just kahdeltatoista?” supatin Camillalle nostaessani satulaa Ukon selkään trailerin vieressä. Pyyhin hikeä kasvoiltani suunnilleen kolmannenkymmenennen kerran kevyen harjauksen ja satuloinnin aikana. ”Kuumimpaan aikaan.”
”Sä itse halusit tänne”, Camilla supatti takaisin ja muita hevosiaan valmistelevia ratsastajia vilkaisten.
”Kun mä ehdotin tätä, oli takatalvi.”
”Kuule, tämä helpottaa, kun me päästään metsään ja varjoon.”
”Paras olis. Mittari näytti kahtakymmentäkuutta. Varjossa.”
”Mä en tiennyt että sä olet noin heikko”, Camilla sanoi lopulta, ja vaikka hän kuiskasi sen ihan hyväntahtoisesti, se sai minut sulkemaan suuni.

Kenelläkään muulla ei tietenkään ollut niin kuuma kuin minulla, vaikka näinkin punaisia naamoja ympärillämme. Nousin mustassa hupparissani Ukon selkään, mutta päätin riisua heti teepaidalleni siitä huolimatta, etten viihtynyt sillä tavalla. Ajattelin kuolevani lämpöhalvaukseen joka tapauksessa ja hörppäsin vesipullosta, joka roikkui satulan lenkissä. Hetken mietittyäni ja koko ajan paikallaan seisseen Ukon hikistä niskaa tuijotettuani kaadoin koko pullon sisällön sen niskaan. Olihan minulla vielä toinen.

Kuumuus ei helpottanut tarpeeksi metsässä. Hevoseni lotisi mennessään ja pelkäsin sen tulevan taas kipeäksi. Ravaaminen auttoi ja viilensi minua, mutta yritin silti edetä mahdollisimman hitaasti Ukko-parkaa säästääkseni. Pasi tuntui pärjäävän paljon paremmin Camillan kanssa, mutta se oli muutenkin sitkeämpi. Pyyhin naamaani käsivarteeni, jotten hengittäisi sisään liikaa hikeä ja hukkuisi. Pidin kesästä, kunhan sain ottaa rennosti varjossa ainakin juuri kuumimman ajan. Tunsin, miten päätäni alkoi särkeä. Kaduin, etten ollut ajanut suoraan klinikalle Ukkoa viemään. Miksi minun oli pitänyt tänne tunkeutua? Ollihan meillä maastoja kotonakin. Sellaisia, joissa tuuli aina. Sellaisia, joihin sai lähteä iltakahdeksalta tai aamuneljältä, niin kuin normaalit ihmiset kuumina kesinä.

Kun Ukko tarpoi sinnikkäänä ja likomärkänä tasaisesti eteenpäin kilometri toisensa jälkeen, mielialani koheni, vaikka tunsin miten niskani paloi. Kun se oli jaksanut muutaman ensimmäisen kilometrin kunnialla, uskalsin rentoutua satulassa. Etsin Camillan katsetta, ja huomasin hänenkin tarkkailevan vakavana hevostani. Kun katseemme kohtasivat, minä kuitenkin hymyilin hänelle, ja hän hymyili minulle. Vaikka päätä vähän särki ja selkäni oli litimärkä, en olisi voinut olla tyytyväisempi. Oma pieni Ukkoni jaksoi vaeltaa ja hölkätä siinä kuumuudessa, eikä edes heikkona ja hengästyneenä, vaan niin kuin terve hevonen. Tiesin, että jos olisin ravannut sillä ylämäkeen niin kuin muut, se olisi tuupertunut tienposkeen, mutta ei meillä ollut kiire. Ukkohan oli pitkä ja kapea: kun kävelimme mäet ylös, se käveli muut helposti kiinni.

Kun ensimmäisenä ratsastava Bella ilmoitti viimeisen laukkapätkän koittavan, ohjasin Ukon muiden vierelle.
”Otetaan skaba”, ehdotin Camillalle, jonka täytyi tietää, etten ollut tosissani sellaisen koitoksen jälkeen.
”Kuule, otetaan vaan. Yksikään susi ei ole ikinä voittanut meitä. Vai mitä, Pasi?”
”Ai ei edes ylämäkijuoksussa?”
”Ei ainakaan laukkakisassa.”

Laukkasimme rennosti rinnakkain, eikä se ollut oikea kilpailu. Kumpi tahansa hevosista, Ukkokin, olisi helposti päässyt lujempaa, mutta ei se ollut minun ja Ukon ainoan laukkapätkän tarkoitus. Hevoseni oli väsynyt: se ei yrittänytkään nostaa kierroksia, mitä se tavallisesti teki. Se ei kuitenkaan ollut lopussa, vaan laukkasi mielellään, kunhan menimme hitaasti.

Pätkä oli lyhyt, mutta silti minua ei harmittanut hidastaa ravin kautta käyntiin, sillä Ukon ravi oli vielä kimmoisaa ja muutenkin sen oloista, että energiaa oli vielä jäljellä. Kumarruin halaamaan sitä nopeasti, vaikka Camilla kommentoikin ”pehmo”. Hän ei ollut tosissaan: sen näki hymystä.

[OskariOsallistuja]

Kilpahevoseksi

Minä teen Ukosta kilpahevosen, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Minä parannan Ukon, vaikka sen olisi mikä. Vaikka minun pitäisi lukea itseni eläinlääkäriksi ja erikoistua kilpahevoset tappaviin mysteerisairauksiin, minä teen siitä vielä hevosen. Nyt kun kaikki oli kunnossa, minun piti vain keskittyä koko ajan ja–

”Kaikki kunnossa?”

Ravasimme vierekkäin, Sonja ja Salieri sekä minä ja Ukko, ja peltojen välissä tuuli niin että silmät pyrkivät koko ajan kuivahtamaan. Se oli rentoa ravia, jossa sai kevennellä rauhallisesti ja pienesti. Siitä olisi kuulunut nauttia täysin siemauksin, sillä oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, kun kuumuus ei estänyt päivällä ravailemista.

Nyökytin Sonjalle ravin lomasta ja pyysin Ukkoa ottamaan ihan kunnollisia korkeampia askelia siitä huolimatta, että maastossa oltiinkin. Olin sitä mieltä, että joka kerta, kun ratsastaja nousi hevosen selkään, hän joko koulutti sitä tai purki sen koulutusta.

”Mä vaan harmittelin, kun en uskalla laittaa Ukkoa laitumelle, vaikka näyttää että on tulossa hieno kesä”, valehtelin sujuvasti.
”Ai säkään et laita? Mä mietin myös, että Salieri ei varmaan mene.”
”Ai niin kun sillä oli se ähky…”
”Joo — voidaanko mennä käyntiä — eniten harmittaa se, että tykkäisihän se olla siellä.”
”Nii ja on siinä itelläkin sellasta erilaista vapautta, kun ne on siellä.”
”Niin.”

Suoristin selkäni ja laskin hartioitani. Minua ei harmittanut sillä hetkellä ainakaan eniten mikään laidun. Minua harmitti se, että en viitsinyt automaattisesti istua Ukon käynnissä kunnolla. Kohensin käsieni asentoa ja yritin keskittyä paremmin. Jotta Ukosta tulisi kilpahevonen, minun piti kohdella sitä niin kuin se olisi jo — tai siis yhä — kilpahevonen. Eli ratsastaa käynnissäkin, eikä vain matkustella mukana. Näin sivusilmällä miten Sonja rapsutteli Salierin säkää ja katseli ympärilleen rennossa ryhdissä. Sekin näytti mukavalta, mutta elämä oli valintoja täynnä, eikä kukaan voinut saada kaikkea.

”Ukkoko on terve nyt sitten?” Sonja kysyi. Moni ei ollut tohtinut kysyä.
”Mitään ei ole löytynyt. Se kuvattiin päästä jalkoihin. Joku varjo sen päässä näkyy, mutta se nyt varmaan on joku ihme kysta vaan, eikä se voi millään liittyä tähän kaikkeen.”
”Ei kuvata uudestaan sitä?”
”Ei. Ravataan?”
”Justhan me…”
”Ai niin, sori. Noo — tota — joko Harri on pian valmis kilparatsastaja Salierille?”
”Joo, melkein. Eiköhän se seuraaviin Dressage Masterseihin mene.”

Tuuli tuntui mukavalta kuumien päivien jälkeen, ja vaikka taivas oli täynnä tummia pilviä, mitään ei satanut. Tie olisi ollut hyvä ja pehmeä lisätyn ravin harjoittelemista varten, mutta ehkä oli hyvä, että minulla oli joku mukana jarruttamassa. Nyt kun Ukko jaksoi, minun teki nimittäin mieli jatkaa aina vain. Ukko puolestaan oli sen sortin hevosia, jotka tekivät hommia pirteän näköisenä kunnes olivat luiskahtaneet salakavalasti yliväsymyksen ja uupumuksen puolelle.

[OskariOsallistuja]

Valokuvia

Näpersin Ukon harjaa niin kauan, että sormeni olivat kohmeessa. Välillä se huuteli Arlekinin ja Typyn perään, kun niitä kävelytettiin vuoron perään suuliin suittavaksi ja satula yllään pois, mutta muuten se jaksoi seisoa paikallaan. Varhaisina kisa-aamuina Ukko tapasi väsyä letityshommiin, mutta kai liikkeeni sitten olivat nyt rauhallisempia, kun ei ollut mikään kiire. En ollut menossa mihinkään. Silti jouhta kuluttavat kuminauhat oli saatava paikoilleen paremmin kuin koskaan. Onneksi Ukon harja oli sellainen sopivan paksuinen, vaikka se olikin venähtänyt jo liian pitkäksi, enkä viitsinyt sitä leikata. Letityshommiin ei tarvinnut mitään taikatemppuja. Kuminauhat, silkkitipat ja kampa riittivät aivan hyvin. Tervehdin ohikulkijoita ja vastasin yhä uudelleen samoihin ihmettelyihin ja kysymyksiin hiljaa hymyillen. Kyllä, hienona ollaan. Ei, ei olla menossa minnekään. Otetaan pari kuvaa.

Kun harja lopulta oli valmis, ojensin Ukolle taskustani porkkananpalan kiitokseksi ja silitin sen kaulaa. Siirryin sen takapäähän tekemään tutut shakkiruutukuviot. Kiillotin vielä kaviotkin ja sipaisin ihan vähän rasvaa orin sierainten ympärille. Luojan kiitos se ei ollut vielä kasvattanut talvikarvaa, toisin kuin Typy, joka oli yhdessä yössä alkanut muistuttaa taas karhunpentua. Pari kuukautta vielä, niin Typy olisi enemmän karvaa kuin hevosta, ja Ukko kasvattaisi sen verran turkkia, ettei kiiltelisi enää.

Odottelin suulissa, että kenttä vapautuisi. Sonja tarjosi Salierin kanssa jutunjuureksi maastoilua ja sitten vielä pitkästä aikaa vähän kauniimpaa päivää, mutta en minä taaskaan osannut ihmisille puhua tarpeeksi hyvin, vaikka toinen johdattikin keskustelua ja teki hartiavoimin töitä. Yritin kyllä kovasti kytkeä kentällepoistumisrepliikkini sääkeskusteluun, kun kenttä vapautui.

Noa oli oikeasti se, joka valokuvasi. Monesti olin istunut häntä vastapäätä tuvan pöydässä ja aukonut suutani. Olin monta kertaa selitellyt itselleni, että en kehtaa muiden aikana kysyä häntä kuvaamaan, mutta kun olin pari kertaa hänen kanssaan kahden, en kehdannut siltikään. Jotenkin kai ajattelin, että kun minä olen töissä täällä, en saa vapaa-aikananikaan tarvita täällä mitään. Sen takia minä ja kännykkäkamerani saisimme kelvata. Ei auttanut muu kuin taluttaa Ukko keskelle kenttää, ottaa riimu siltä pois ja toivoa että se pysyisi paikallaan ja näyttäisi ylväältä.

Ukko ei kuitenkaan ollut helppo kuvattava. Sen lisäksi, että se oli melkein musta, eli huonon värinen kännykkäkameralleni, se ei myöskään seissyt ryhdikkäästi. Se kohensi asentoaan juuri siksi aikaa, kun olin sen pääpuolessa, mutta kun yritin palata aidan luo kuvaamaan, se alkoi katsella ympärilleen alahuuli pitkällään ja kaula velttona kuin olisi märehtivä lehmä. Tai korkeintaan esteratsu. Yritin viheltää sille, maiskutellakin, ja rapisutella taskujani, mutta sain sen vain kääntymään puolittain minua päin lanne vinossa. Työnsin puhelimeni taskuun. Oli aika kylmä, mutta edes jotain kuvia piti kyllä saada.

”Tarviksä apua?”

Käännyin nenä jäässä katsomaan Helloa, joka puhui minulle aidan toiselta puolelta sillä kertaa Skotin selästä. Mittailin raskasta hevosta katseellani. Hello varmasti nousisi satulasta empimättä, jos sanoisin tarvitsevani apua, mutta hän oli ilmiselvästi maastoon lähdössä, enkä halunnut hidastaa häntä. Ennen kuin ehdin vastata, Ukko käveli kiinnostuneena vierelleni tervehtimään toista hevosta.

”Hä? Osku? Mitä Ukko, mitä tiedät äijä — niin tarvikko?
”Ei kun mä yritän vaan ottaa kuvia. Ei sun tarvi mun takia jäädä…”
”En mä nyt itteäni tarkotakaan hullu! Varmaan mä nyt täältä alas tuun kun kovalla vaivalla kiipesin — mä ajattelin, että toi vois tulla”, Hello selitti ja osoitti etusormellaan Uunoa harjaavaa Eiraa, joka pilkisti suulista.
”Ei se varmaan halua”, sanoin hätäisesti. Eirasta nyt ei ainakaan olisi apua. En uskonut hänen kuvaustaitoihinsa, enkä varsinkaan antaisi Ukon polkea pikkutyttöjä jalkoihinsa. ”Sitä paitsi se on selvästi menos johonkin Uunon kanssa.”
”Jaha, sä et tykkää Eirasta. Jaha, mä kerron Eiralle”, Hello höhhäili. ”EIRA!” hän karjaisi niin, että Ukko hypähti, mutta Skotti ei reagoinut mitenkään.
”Et sano sille mitään sellaista”, sihisin.
”NO?” Eira huusi ihan yhtä lujaa, ja Uuno reagoi ääneen suurin piirtein saman verran kuin Skotti aiemmin.
”Hello-” aloin anella.
”Osku tarttee apua! Onks siellä ketää jolla pysyy kamera kädes?”

Eira katosi suuliin ja minä tartuin Ukon turpaan. Olisihan se nyt pitänyt tietää, että Hello nosti verenpainettani aina tahallaan ja huvikseen. Ehdin pujottaa Ukolle riimun ennen kuin Eira nojautui taas näkyviin.

”On täälä toi niin Marshall!”
”Eiks olis ketää joka ei oo rampa?”
”Käyks Eetu?”
”Ehkä mieluummin joku joka ei ota niin paskoja kuvia?”
”No sit on Outi! Ja Inari mut eihän se ikinä kerkee kun jos se ei omi Uunoa, niin sit se omii muiden–”
”No pyydä sitä Outia jos se kerkee!”
”Ei oikeesti tarvi–” yritin mutista.
”Höpö höpö Osku. Me lähdetään nyt Jätinmetsään, vai mitä Skotti? Mennään kattoon olisko niitä kettuja vielä, nii, niistähän sä tykkäät, tuupa kulta, muista sitten että kettua ei oteta, nii, ei saa ottaa–”

Kateni hikosivat, vaikka oli kylmä, kun pitelin Ukon superhienoa ketjuriimunarua, jota ei ikipäivänä olisi arkena käytetty. Onneksi sillä oli nyt edes se. Vitsi jos olisin tiennyt, että voin esittää sen. Olisin laittanut sille tietenkin suitset niin kuin normaali ihminen. Tuntui ikävältä, kun hymyilevä Outi käveli suoraan meitä kohti suulista ratsastussaappaat vielä jaloissaan. Että Hellon pitikin pakottaa minut juoksuttamaan viattomia ihmisiä edestakaisin tällaisen asian takia.

”Mitä mun pitää tehdä?” Outi kysyi jo hyvän matkaa ennen kentän porttia.
”Ei sun tarvi kyllä oikeesti… Mä yritän saada tästä kuvia…”
”Ei kun kyllä mä voin auttaa.”
”No otaksä tästä kuvia jos mä pidän tätä tuolla..?”
”Mitä jos sä kuvaat?”
”No sekin käy. Kiitti.”

Outi talutti Ukon kentän keskelle. Vaikka siinä oli heti enemmän ryhtiä, kun sillä oli taluttaja pääpuolessaan, en ollut tyytyväinen. Ilmeisesti se näkyi.

”Mitä?” Outi naurahti.
”Ei mitää”, valehtelin.
”Sano vaan!”
”No… No peruuta sitä silleen puoli askelta, että se astuu ton toisen takajalan kunnolla sinne taakse ja et etujalat on oikeesti sen alla. Noni ja sit just tää hevonen laittaa kaulansa paremmin ku sä — eiku älä mee taaksepäin, vaan niinku nosta se ensi ylös sun kädellä ja sit anna sen taittaa se ite niinku alas. Vitsi kun se onki vieläkin huonossa kunnossa, sillä oli niin hieno pyöreä kaula joskus… Noni päästä sitä narua.”

Sain Ukosta kuvan melkein saman tien. Tai siis otin monta, mutta tiesin, että joku niistä olisi terävä ja onnistunut, vaikka olikin jo aavistuksen liian hämärää minun kännykälleni. Kiittelin Outia kovasti ja kiiruhdin ottamaan Ukon narun. Kuka nyt vierasta hevosta halusi pidellä, varsinkin kun se pörhisteli paraikaa joko Cozminalle tai Uunolle, joilla Nelly ja Eira ratsastivat hitaasti Hellon aiempia jälkiä pitkin tielle.

”Mihin sä näin hienoja kuvia tarvit?” Outi kysyi ja nypläsi yhtä Ukon lettiä.
”Jalostusmainokseen”, huokaisin, ”ja laatuarvosteluun.”
”Ai! Tuleeks Ukosta isä?”
”Sillä on jo yks varsa, joka on nyt mitä ilmeisimmin terve. Mä vähän haaveilen, että joskus maailmassa mulla olis sen orivarsa. Vaikka ei mun enää oo järkeä hankkia varsaa… Mä oon melkein eläkeikäinen ratsastaja!”

Outi naurahti niin kuin on kohteliasta naurahtaa. Ukko otti raviaskeleita välissämme kävellessämme suuliin, mutta pidättäytyi kohteliaasti juoksemasta ylitseni. Suulissa kiinnitin sen naruihin, enkä oikein tiennyt, mitä sitten pitäisi sanoa.

”Mä oon menossa Jussilla laukkaamaan tonne”, Outi sanoi vähän epävarmasti ja huitaisi kädellään hakojen suuntaan. ”Janna tulee kans. Ja Inari aikoo ajaa Pasilla. Mitä jos säkin tulisit?”

Suulin toiseen aukkoon oli sidottu Pasi, jota Inari harjasi. Näin miten Inari vilkaisi minua. Teki mieli lähteä, mutta mitä minä siellä oikeastaan tekisin? En tohtisi päästää Ukkoa laukkaamaan seurassa kuitenkaan, enkä oikein osannut puhua Inarille, tai varsinkaan kunnolla Jannalle. Pudistin päätäni.

”Mun pitää saksia nää letit auki… Mutta kiitti tarjouksesta. Ja avusta tuolla.”
”Ai. No mut, mä meen satuloimaan sen Jussin kun se on mulla tuolla sisällä.”
”Joo…”

Outi kääntyi jo mennäkseen, ja samalla aivoni ajautuivat omituiseen oikosulkuun.
”Nii Outi?”
”No?”

Sydämeni löi muutaman ylimääräisen lyönnin. Auoin taas suutani niin kuin Noan kanssa, kun olisi pitänyt kuvausapua kysyä. Vilkaisin Inariakin, joka ei näyttänyt kuitenkaan kuuntelevan ollenkaan. Ihan tyhmä idea. Hyvä nyt taas, Oskari. Omituinen pettymys valui minuun jo etukäteen, koska en ikinä uskaltaisi kysyä yhtään ketään viettämään aikaa kanssani, vaikka kuinka olisimmekin aiemmin käveleskelleet Kyrönjoella ja käyneet Seinäjoella.

”Ei mitää. Sittenkää.”
”Okei”, Outi hymyili ja kääntyi taas.
”Eiku sittenki. Outi. Niin mä mietin vaan että kun mä ostin kirpparilta laatikollisen jotain leffoja. En mä ees tiiä onks ne hyviä… Niin et jos sä olisit halunnu tulla kattoon yhden. Ja vaikka jotain tortillaa syötäs”, sanoin yllättävän sujuvasti. ”Silleen alkuillaksi”, lisäsin vielä siltä varalta, että hänkin menisi oikosulkuun ja suostuisi.

[OskariOsallistuja]

KRJ-palkittu

”Onko hyvä?” kysyin Outilta.

Outi katsoi minua ja Ukkoa silmät sirrissä ja arvioivasti. Vaikka aamuaurinko paistoi silmiini, näin kyllä hänen katsovan ennemmin minua kuin Ukkoa, vaikka sen piti olla toisin päin. Nyin saman tien ratsastustakkiani suoremmaksi ja heiluttelin olkapäitäni saadakseni sen istumaan edes vähän väljemmin.

Outi puhkesi hymyyn. ”Se on ihan hyvä”, hän vakuutti. ”Vieläkin.”

Olin viimeistellyt Ukon jo ainakin neljä kertaa. Vieraan tallin pihassa oli niin kylmä, että sormeni jäätyivät, kun vedin metallikammalla shakkiruutuja hevoseni takapuolen päälle. Oli liian kylmä seisottaa Ukkoa trailerin vierellä ilman lointa, mutta kerta toisensa jälkeen loimi sotki shakkiruutukuvion ja pilasi Ukon kampauksen kaksi alimmaista pikku sykeröä. Hermorauniona nostelin sen loimen takaosaa yhä uudelleen, tarkistin shakkiruutujen kuntoa ja se vain nopeutti niiden hieroutumista. Päätäni alkoi särkeä ja laskin Ukon loimen vielä kerran peittämään sen takamuksenkin.

”Sä pyysit mut tänne kisahoitajaksi, mutta sä et anna mun tehdä mitään kuitenkaan”, Outi huomautti, mutta ei kuulostanut vihaiselta.
”Anteeksi”, mutisin ja hieroin otsaani Ukon kaulaan kunnes tajusin mitä teen. Säpsähdin oitis irti siitä ja silottelin sen karvat tunnottomilla sormillani.
”Tässä ei oo oikeasti kauheasti tekemistä enää. Sä saat sille itekin suitset päälle.”
”Joo… Mä vähän huijasin kyllä.”
”Ai jossain muussakin kun tämän tapahtuman alkamisajassa? Me oltaisiin ehditty, vaikka sä olisit sanonut että tänne pitää oikeasti vasta yhdeksitoista.”
”No mä ajattelin että jos vaikka rengas puhkeaa. Mutta en mä sua oikeasti kisahoitajaksi tänne tarvinnu.”
”Sen mä huomaan.”
”Kun muuten vaan. Jos vaikka menee huonosti… Ja siksikin että jos mä vaikka nyrjäytän nilkan.”

Outi taputti Ukkoa lautaselle ja minua käsivarrelle ennen kuin lähti todella hakemaan kahvia. Kun hänen talvikenkiensä narsketta ei enää kuulunut hiekkapihalla, nostin salaa vielä Ukon lointa. Mielestäni shakkiruutukuvio ei ollut enää terävä. Vilkaisin ympärilleni, tartuin taas kampaan ja silitin vanhat ruudut pois. Kilpailu oli kovaa. Olin myöntänyt viimein itselleni, että hevoseni kilpaura oli ohitse. Nyt tahdoin siitä siitosorin, sillä olihan se aina vain ollut erinomainen hevonen. Jos se ei periyttäisi sairauksiaan varsoilleen, se olisi hyvä jalostushevonen. Sitä varten sen täytyi kuitenkin saada hyvä arvostelu täältä, kouluratsujen laatuarvostelusta. Shakkiruutuja ties monettako kertaa vedellessäni yritin uskotella itselleni, että kyllä kakkospalkinto riittäisi. KRJ-II -palkittu hevonen olisi erinomainen. En pettyisi. En varmana pettyisi. Ei se olisi yhtään häviämistä. En yhtään ajattelisi sitä lohdutuspalkintona. En varmana. En en en.

Shakkiruudut, jotka tein Outin hakiessa kahvia eivät olleet sen päivän viimeiset. Tein vielä yhdet lisää, kun lopulta oli oikeasti aika ottaa Ukolta loimi pois: silloin, kun sitä ennen esitettiin enää yksi hevonen. En katsellut sivuille, kun minun oli aika taluttaa entinen kouluratsu ohjistaan tuomareiden eteen. He olivat jo tutustuneet sen kilpailutuloksiin, sukuun ja tutkineet tiedot sen ainoasta varsasta, joka oli luojan kiitos terve. Vedin hartiat taakse ja nostin pään pystyyn. Olin miljoona kertaa katsonut, kuinka isä esitti hevosiaan samalla kentällä. Kyllä minä osasin. Täytyi osata. Olin harjoitellut Hopiavuoren kentällä taluttamista ainakin sata kertaa ja katsonut tarkasti isän vanhoja videoita ykkös- ja kakkospalkituista oreista.

Ensin piti ravata kolmiota tuomareiden edessä. Se oli helppo homma ponien ja ratsusuokkien kanssa, mutta jäykät ratsastussaappaat jaloissani sain juosta ulkokierroksella niin kovasti kuin pääsin, ja vielä kovempaakin, lyttyyn painuneine keuhkoineni. Ukkokin tiesi, että kun ravia esiteltiin, ravattiin sitten reippaasti, poljettiin takajaloilla niin kuin kuului ja nosteltiin niitä etujalkoja reippaasti. Minun teki mieli irvistää hengästyksestä ja hapenpuutteesta, mutta sain pidettyä pokerinaamani. Jalkapallossa juokseminen oli erilaista: spurtteja ja hölköttelyä, ei täysillä painamista kilpaa täysikokoisen puoliveriorin kanssa.

Seuraavaksi ohjasin Ukon seisomaan tuomarien eteen. Tiesin tarkasti, että luonnepisteisiin vaikutti jopa se, kuinka kauan hevostani paikoilleen asettelin. Onneksi Ukko on helppo seisottaa, vaikka se olisi piristynyt ravista. Sen kun talutti sen askeleen verran liian pitkälle ja laittooi peruuttamaan yhden askeleen. Sillä tavalla se seisoi jalat suorina. Piiskan kahvaosalla leuasta työntämällä sen sai nostamaan kaulansa ja kevyesti ohjasta ohjaamalla laskemaan päänsä. Se ei tosiaankaan ollut niin lihaksikkaassa ja komeassa kunnossa kuin olisin tahtonut, mutta se jaksoi silti seistä vielä. Tiesin jo ennalta sen saavan täydet pisteet luonteestaan, mutta ei enää rakenteestaan.

Kun sain luvan, ravasimme vielä suoraan poispäin tuomareista ja sitten vielä suoraan kohti. Se oli tarpeeksi lyhyt spurtti, niin että sen juoksi saappaissakin vaivattomasti. Sen jälkeen sain asetella Ukon vielä odottamaan tuomiotaan.

Tuijotin Ukon otsaa odottaessani lopullista palkintoa. Sekä tunsin että näin sydämenlyöntini. En uskaltanut vilkuilla tuomareita. Hädin tuskin tohdin silmäkulmastani katsoa, kun tuomarien pöydän keskellä istuva päätuomari nousi ylös. Ilmeettömänä hän kohotti hetkeksi ylös punaisen nauhan. En voinut olla tuulettamatta, vaikka kuinka olisin halunnut jäädä hevosväen mieleen asiallisena ja hillittynä. Jes! KRJ-I!

En muista, mitä kaikkea tyhmää tulin Outille pulisseeksi heti kentältä päästyämme. Ainakin kerroin kakkospalkintopelostani, kun kiskoin Ukon niskaan loimea ja vaihdoin suitsia riimuun. Taisin hiljentyä ensimmäisen kerran vasta kun hevonen oli jo trailerissa ja itse istuin autoni ratin takana niin kuin tyhjentynyt ilmapallo. Nojasin päätäni niskatukeen. Nauratti. Tuntui vaikealta nostaa kättä sen verran että saisin auton käynnistettyä.

”Mitä jos mä kuitenkin ajan?” Outi ehdotti jo toista kertaa.
”Ai miksi?”
”No… Siksi että sitten sä voisit soittaa sun isälle heti ja kertoa.”
”Eiku soitetaan kaiuttimella. Mä ajan ainaki siihen samalle absille asti. Vitsi mulla on nälkä…”
”Varmasti on! Ethän sä syöny mitään sillon aamuyöstä kun pysähdyttiin.”
”No en joo. Mä olin melko varma sillon vielä että mä kuolen tai Ukko saa kolmosen.

Google Me KRJ-I

[Outi HalmeOsallistuja]

Jee, hyvä Ukko! Vaikka omankin virtuaaliheppauran aikana on tullut raahattua hevonen jos toinenkin KRJ-laaitkseen, niin kylläpä vaan on paljon mielenkiintoisempi se palkinto, kun se liitetään näin mukaan tarinaan 🙂

Kiitos siitä, että Outi on päässyt mukaan kisahoitajaksi (vaikka se taiaa olla pitämässä enemmän huolta Oskarista kuin Ukosta :D)! Lämmittää mieltä huomata, kuinka oma hahmo voi ”elää omaa elämäänsä” ja vilahdella muiden tarinoissa, vaikka nyt onkin ollut itsellä taukoa kirjoittamisesta.

[OskariOsallistuja]

Rouhaisu

Nostin loimen Ukon selkään. Tällaiseen aamuvarhaisen aikaan oli vielä pakkasta, mutta ilma lämpenisi muutamassa tunnissa. Periaatteessa lämpötilan vuoksi hevoseni ei loimea tarvitsisi, mutta ilmassa oli myös kosteutta. Ukko oli tätä nykyä hidas ja unelias hevonen ja minusta kostea ilma tuntui vain pahentavan asiaa. Vedin loimen suoraksi sen selkään. Sen ilme ei värähtänyt, kun kiinnitin solkia. Odotin koko ajan etujalan kuopivan niin kuin vanhoina hyvinä päivinä, mutta kaikki neljä jalkaa pysyivät tiukasti maassa. Huokaus pakeni minusta väkisinkin. Olin odottanut näkeväni tällaisen raihnaisen olennon nuoren virkeän orini tilalla vasta joskus viidentoista vuoden kuluttua. Olisimme ontuneet yhdessä maastoon molemmat kilpailuista eläköityneinä.

”Vauhtia, Susi”, Camilla komensi kävellessään rivakasti sisälle Jussin talliin ja suoraan Pasin karsinalle. ”Ei haaveilla työvuorossa.”
”Sä viet kuitenkin kolme hevosta siinä ajassa kun mä yhden”, naurahdin ja työnsin käteni karsinan oven raosta ulos riimua tavoitellakseni.
”Sen siitä saa, kun nykertää liikaa yhden kanssa”, Camilla kommentoi. Hän napsautti narun Pasin riimuun ja oli jo menossa. Pasi koetti ottaa raviaskelia pää pystyssä Camillan takana, mutta se sai osakseen vain kevyen nykäisyn narusta, ei edes vilkaisua. Ei Camillaa niin vähällä peloteltu.

Ukon naru roikkui jo valmiina riimussa. Kun riimun lukko oli tukevasti kiinni, avasin oven ja vilkaisin vielä, ettei kukaan olisi tulossa päätallista päin hevosen kanssa. Tyhjää oli, joten pääsimme lähtemään. Silloin tunsin kuitenkin henkeäsalpaavaa, puristavaa kipua oikeassa olkapäässäni.

”Ai ai! Ukko! Perke…”

Järkytys sattui enemmän kuin Ukon hampaat olkapäässäni ja syyllisyys vielä sitäkin kovemmin. Reaktioni tuli nimittäin selkärangasta. Ei minun ollut tarkoitus lyödä Ukkoa. Ei ainakaan niin kovaa. Sen pää lennähti suoraan ylöspäin ja se pompahteli hetken karsinassaan etujalat keveinä, kun löin sitä avokämmenellä suoraan sieraimille niin lujaa kuin siinä asennossa lähti. Onneksi olin niin vinossa, ettei se voinut oikeasti olla kova lyönti. Seuraavaksi läpsäisin saman käden suuni eteen ja tuijotin Ukkoa varmasti monta sekntia.

Katsoin uudestaan ympärilleni. Kukaan ei nähnyt. En osannut ajatella enää muuta kuin että Ukko piti nyt viedä ulos. Lähdin marssimaan tallikäytävää pitkin ja sitten pihan poikki niin ripeästi, että Ukon oli otettava raviaskelia. Halusin eroon siitä. Onneksi sen haka oli lähellä. Olin pudonnut hevosen selästä monta kertaa ja joskus pahastikin, mutta ikinä ei hevonen ollut purrut minua. Näykkinyt ehkä, mutta ei purrut niin että nahka kuoriutui varmasti takinkin läpi. Otin Ulkolta riimunarun jo puolessavälissä tallipihaa ja laitoin sen ravaamaan hakaan vauhdissa, vaikka yleensä halusinkin sen kääntyvän portilla takaisinpäin saadakseni irrottaa narun rauhassa.

Töitä oli vielä hoidettavana. Aloin suorittaa tehtäviäni ajattellen mahdollisimman vähän niitä tai Ukkoa. Piti viedä Lex ensin samaan tarhaan kuin Ukko äsken, sitten vielä Inka ja varsa, Surre, Cozmina, Nana, Arlekin ja Paahtis alatarhoille Camillan kanssa. Yleensä halusin taluttaa mieluiten Surrea, mutta nyt kun oli sen ja Inkan aika mennä, kiirehdin pujottamaan riimun Inkan päähän sen sijaan, jotta Camilla veisi varsan. Varsan kanssa oli hyvä olla rauhallinen ja tyynni.

Kun hevoset olivat ulkona, alkoi karsinoidensiivousurakka. Juuri sillä kertaa olisin toivonut Eetun katoavan muihin töihinsä, mutta hänellä oli taipumus jäädä auttamaan aina juuri silloin, kun olisin halunnut siivota päätallia yksin. Tutkin tavanomaisen pikkutarkasti joka ainoan karsinan, jonka puhdistin, ja kärräsin maneesin takaa kuormittain puhtaita puruja likaisten tilalle. Olin juuri lyönyt hevosta niin lujaa kuin pystyin ja katsonut vielä, ettei kukaan näe. Voi jos Eetu tietäisi. Jos kukaan tallilainen tietäisi.

Tallliin alkoi valua ihmisiä. Hymyilin jähmeästi Niklakselle, joka kantoi varustekuormaa satulahuoneen suuntaan, vaikka oli taatusti tulossa kotoaan eikä vielä ratsastamasta. Kieltäydyin kohteliaasti, kun Nelly marssi tukka pystyssä paljaat sääret pitkän aamutakin alta vilkkuen talliin ja komensi minua, Eetua ja Camillaa kahville. Yritin pysyä poissa jaloista, kun Sonja talutti talliin Salierin ja toi mukanaan Harrin, joka kylläkin käveli itsenäisemmin kuin moni muu Hopiavvuoressa käyvistä miesystävistä. Tiituskin ilmaantui talliin ja käveli kättään nostaen suoraan varustehuoneeseen ilmeisesti työvuoroja katsomaan tai jotain hakemaan, sillä hänellä oli tänään vapaapäivä.

”Terve”, Tiitus tervehti vielä sanallisesti palatessaan jo käytävää takaisinpäin.
”No terve.”
”Mä en tiedä onks Eetu kertonu sulle, mutta sä et saa urakkapalkkaa”, hän sanoi ja vilkaisi jälkeeni jättämiäni puhtaita karsinoita. Yleensä vähän yli puolet saatiin siivottua ennen kahvitaukoa. Nyt siivoamattomia oli enää kolme.
En tiennyt mitä vastata, joten auoin hetken suutani ja räpyttelin silmiäni. Hyvä nyt taas, Oskari.
”Mikä painaa?” Tiitus kysyi sitten hiljempaa.
”Ei mikää”, väitin.
”Rikoiksä jotain vai?”
”En. Kun pahempaa.”

Tiituksen kulmakarvat kohosivat, kun taas auoin suutani ja emmin. Vaikka tallilla kuinka juoruttiin, Tiitus harvemmin osallistui siihen. Jollekulle halusin kertoa, jotta edes joku voisi minua torua. Ehkä Tiitus olisi sopiva kuuntelemaan siksikin, että hänen kunnioituksensa menettäminen ei tarkoittaisi työpaikan tai tallipaikan menettämistä. Se ei tarkoittaisi oikeastaan mitään muuta kuin että yksi ihminen vähemmän vaihtaisi kanssani muutaman sanan arkipäivisin.

”Mä löin Ukkoa”, kuiskasin.
”Miksi ihmeessä?” Tiitus kysyi silmät suurina.
”En mä tiedä. Kai mulla on luonnevika.”
”Ei kun mitä se teki?”
”Ai, se, totanoin, vähä vaan, tai siis, ei se silleen… Tehny… Mitään?”

Tiituksen silmät laajenivat. Kai hän nyt ajatteli, että mäiskin hevostani huvikseni. Sitten ne kuitenkin taas kapenivat. Sillä hetkellä ymmärsin, että olisin minä oikeastaan voinut myöntää Eetullekin, että löin Ukkoa. Olisin voinut kertoa sen melkein kenelle tahansa. Ymmärsin myös sen, että olin katsellut lyömisen jälkeen, ettei kukaan nähnyt, mutta en minä lyönnin näkemisestä ollut välittänyt tai pelännyt työpaikkani puolesta. En halunnut kenenkään tietävän, että Ukko oli purrut minua! Se ei varmasti tehnyt sitä huvin vuoksi, ja jos myöntäisin sen tapahtuneen, se olisi jotenkin enemmän totta. Silloin se olisi yksi outo oire lisää Ukon laajenevaan kokoelmaan.

”Ai nää ei ookaan puhtaita karsinoita”, Tiitus sanoi hymyillen. ”Nää on katumusharjoituksia.”
”Joo…”
”Säkö et meinaa kertoa, mitä Ukko teki?”
”Ei se tehny mitään”, väitin taas, vaikka oli ilmiselvää, ettei Tiitus sitä uskonut.
”Just. Menisit nyt silti kahville. Sä vielä pyörryt tänne, jos sä et syö jotain välillä.”
”No en mä nyt enää. Eetu ja Camilla varmaan tulee kohta pois.”
”Kyllä siellä saa yksinkin käydä”, Tiitus sanoi olkiaan kohauttaen, mutta katsoi sitten taas minua yhtäkkiä hyvin tarkasti. ”Tai oikeastaan”, hän jatkoi, ”mä en syöny kunnon aamupalaa. Me voitas käydä molemmat syömässä…”
”Ei sulla oo työvuoroa edes.”
”Mitä sitten? Mä oon sinne niin monta leipäpakettia tänne tuonu, että mä voin kyllä tulla kaveriksi aamupalalle muutenkin. Sitä paitsi kaikkihan siellä käy.”
”No joo…”

Ennen kahville menemistä vein kottikärryt ja talikon paikalleen suuliin, vaikka kolme karsinaa oli vielä siivoamatta. Kävellessäni suulista Tiituksen kanssa tupaa kohti hypistelin puhelintani taskussa. Kun olin sanonut ääneen lyöneeni Ukkoa ja tajunnut pelkääväni enemmän puremista kuin reaktiotani, olin rauhoittunut sen verran, että pystyin jo vähän ajattelemaan. En vain osannut päättää kummalle piti soittaa: isälle vai eläinlääkärille. Ei ainakaan terveyskeskukseen, sillä käteni oli pientä vihlontaa ja hermoja raastavaa jomotusta lukuun ottamatta ihan kunnossa.

[Eetu HopiavuoriYlläpitäjä]

Yksi uskomattomista hevosista

Ukko lonksutteli tyytyväisen näköistä tallista. Sillä ei ollut kiire, mutta tottahan se mielellään hakaan meni aamupalan päälle, kun ilmakin oli kerrankin kirkas ja kaunis. Vaikka hevonen oli laihtunut ja lauhtunut meillä asuessaan, olisin silti kernaasti omistanut itsekin sellaisen ratsun. Se oli hyvä hevonen, vaikka ei mikään Jussi ollutkaan. Pohjimmiltaan se oli kiltti ja ystävällinen, ja vaikka se sairasteli, se oli hyväjalkainen. Ne olivat hevosen tärkeimmät ominaisuudet. Lisäksi Ukko näytti olevan kunnollinen ratsu.

Ajatuksissani taputin Ukkoa kunnolla kaulalle. Voisiko ihmiselle paremmin käydä kuin minulle? Näin komeat eläimet pitivät leivänsyrjässä kiinni. Joka päivä sai tehdä töitä tällaisten jalojen työkaverien kanssa omassa tallissa. Ei, ei voinut paljoa paremmin käydä. Lokoisammat oltavat taisi olla vain niillä, jotka saivat kokonaan omien hevosten asuman tallin tuottamaan, mutta sellaisesta Otsonmäellä oli ihan turha haaveilla. Tämä riitti. Minulla oli jo kaikki.

Haaveiluni katkesi terävästi kuin veitsellä. Pitelemäni naru kiristyi niin nopeasti, että puristin sitä refleksinomaisesti. En tainnut edes käännähtää ympäri, vaan naru kiskaisi minut ympäri. Ehdin nähdä kaviot kasvojeni edessä. Ne olivat niin lähellä, että siinä nanosekunnin mittaisessa välähdyksessä ehdin huomata kengitysnaulatkin sekä tumman että vaalean kavion pinnassa, vaikka ne heilahtivatkin nopeasti kasvojeni vierellä. En muista edes räpiköineeni pois alta, mutta seuraavassa hetkessä seisoin jo kauempana ja ehdin ajatella.

Jos Ukko olisi tahtonut, se olisi osunut minuun. Se oli päättänyt väistää minua, vaikka oli noussut takajaloilleen. Tämän ymmärtäminen kävi nopeasti. Yhtä nopeasti skannasin tallipihan silmilläni, enkä löytänyt mitään potentiaalisesti hevosen mielestä pelottavaa. Päätin vetää edelleen pitelemästäni riimunarusta, koska Ukko, joka hirnui ja huitoi, ei yrittänytkään lähteä pakoon.

”Lopeta ny jo!” komensin hevosta. ”Alaha siältä! Kai sä ny tiärät jotta mullon muutaki hommaa kun seistä sun kans täs. Nyt Ukko mennähän. Nopiaa. Kattotahan jotta olisko sulla taas niitä oravia haas. Jos vaikka tänään saisit kiinni yhyren.”

Ukko haukotteli laskeuduttuaan neljälle jalalle. Pudistin sille päätäni ja lähdin kävelemään päättäväisesti sen edellä tarhoille, vaikka huomasin kyllä sen pitävän minua tarkasti silmällä. Se tuli nätisti tarhoille asti, mutta alkoi ravata paikallaan aukaistessani porttia.

”Ei mulla niin kiire oo, jotten mä ehtisi sun kanssas kerrata alkeita”, huomautin sille. Kävelytin sitä voltin ennen kuin aloin taas avata porttia tällä kertaa hitaasti. ”Jos sinä haluat käyttäytyä niinku piäni vauva niin kyllä minä sua vähä aamuusin voin opettaa. Sitä kauemmin menöö jotta pääset tuanne heinäkasoolle. Haluaksä oikeen totta kokeella mitä käy jos tuut siitä mun ylitte hakahan? Mulla ei oo kuule mitää ongelmaa hariootella viarahankaa hevoosen kans tässä koko aamuvuaroa sitä, miten mennähän rauhas hakahan. Älä ny nuan säpsy — emminä sua lyämäs oo. Nyt saat koittaa osaakko mennä vai hariootellahanko viälä.”

Loppujen lopuksi Ukko käveli hakaan ja kiepsahti rauhallisesti minua kohti niin kuin olisi Jussi. Otin siltä riimun päästä ja taputin taas sen kaulaa. Aivan kuten olin aiemmin itsekseni ajatellut, se oli erinomainen hevonen: pohjimmiltaan kiltti, hyväjalkainen, viisaskin ja taitava ratsu. Se antoi minun hieroa hetken korviaan ennen kuin lähdin hakemaan seuraavaa uskomatonta hevosta tallista.

[Sonja T.Valvoja]

Tälle Ukon tilanteelle on tehtävä jotakin, en kestä enää! Tämä oli nyt ainakin toinen kerta kun se tekee jonkinlaisen hyökkäyksen aivan yllättäen, ilman mitään selkeätä syytä. Ja mielessä pyörii edelleen yksi kesäkuinen sivulause, että päässä jokin varjostuma, kysta varmaan, joka ei voi mitään mitenkään aiheuttaa. Eipä! Olen kytännyt näitä Ukon postauksia huolesta sairaana joka kerta ja ei, ei vieläkään mitään muuta kuin tilanteen kehittelyä. Tai sitten olen ihan hakoteillä ja Ukko voisi parantua ja kaikki olla taas Oskarilla hyvin ja ja ja… Niin tai näin, yleisö vaatii ratkaisuja.

[NellyValvoja]

Olen samaa mieltä Sonjan kanssa. Yleisö vaatii vastauksia! Mua pelottaa et mitä täs käy 🙁 !

Mut Eetu on kyl Ihka Aito Hevosmies 🙂 !

[MarshallOsallistuja]

Liityn tähän mukaan vaatimaan vastauksia. Itellä on kans jääny tiukasti mieleen se aikasempi juttu kun Ukon päässä oli nähty joku varjostuma. Tekstiä lukiessa myös pakosta tuli mieleen että mitä Oskari on ajatellu jos/kun on kuullu tästä vai sattuiko kenties jopa näkemäänki.

[OskariOsallistuja]

Peto

Tuijotin sen silmiä osaamatta sanoa mitään tai liikkua. Sen silmät pyörivät vieläkin kuopissaan, vaikka hevonen seisoi jo tutussa haassaan lämpöisessä loimessaan. Tuo ei ollut minun hevoseni. Siinä ei ollut enää mitään tuttua. Ulkonäkö muistutti minun hevostani, mutta vain vähän, vain värin osalta. Oliko mahdollista, että joku olisi vaihtanut hevosen?

Vaikka Ukko viskoi päätään, pärskähteli, tärisytteli kaulaansa ja nosteli jalkojaan, ja vaikka sydämeni hakkasi vieläkin, en voinut uskoa sen nousseen juuri kahdelle jalalle sillä tavalla. Olimme olleet vähän aikaa ratsastamassa, eikä Ukko ollut tuumannut mitään Sonjasta ja Salierista, jotka olivat jääneet vielä maneesiin. Se ei ollut kunnolla edes hätkähtänyt, vaikka Inari oli startannut autonsa vahingossa juuri väärään aikaan melkein vieressä tullessamme maneesista ulos. Suulin pieliin aseteltujen havutonttujenkin ohitse se oli jo tänään kävellyt kuin vanha tekijä. Sitten yhtäkkiä… Melkein haan edessä…

Koskaan ennen en ollut pelännyt hevosta. En varsinkaan omaani. Isän varsat olivat keksineet vaikka mitä ja osassa ratsuistakin oli pitelemistä. Muuan ori oli suorastaan ilkeä. Niiltä tiesi odottaa huonoa käytöstä. Mutta että Ukko — että minun Ukkoni oli noussut sillä tavalla minun ylleni suurena ja pelottavana. Ellei haka olisi ollut tyhjä ja auki, en olisi varmaan saanut sitä edes sinne asti.

Varmistin portin olevan kunnolla kiinni ennen kuin käännyin lähteäkseni. Pyyhin äkäisesti kyyneleet. Aikuiset miehet eivät itke. Ukko oli purrut minua aiemmin ja olin salannut sen melkein kaikilta. Tämä piti kuitenkin kertoa heti ja mielellään kaikille. Muutkin käsittelivät hevostani. Tunsin miten häpeä poltteli poskiani. Hyvä nyt, Oskari. Olet olevinasi niin suurta ja koppavaa kilparatsastajaa, mutta et saa edes omaa hevostasi käsiteltyä. Olet surkea, typerä, toistaitoinen idiootti.

Sonja oli päässyt suuliin asti Salierin kanssa. Hän vapautti juuri satulavyötä ja veti suupieliään taaksepäin minua vilkaistessaan tehdäkseen asianmukaisesti selväksi, että oli huomannut minut. Hän kohotti hieman kulmiaan, kun jäin hetkeksi epäröimään. Olisi pakko uskaltaa sanoa. Ukko oli Salierin ja Mortin viereisessä haassa. Ainakin kunnes pyytäisin siirtämään sen eristyksiin kaikista hevoskontakteistakin. Ja pakkohan minun olisi pyytää.

”Totanoin… Meinaatko sä mennä tupaan vielä?” kysyin. Hyvällä säkällä pääsisin yhdellä tai edes vain parilla tunnustamiskerralla.
”Oikeastaan mun pitää lähteä tästä suoraan”, Sonja vastasi ja nosti satulan hevosensa selästä.
Niin tietysti. Sonja ei ollut käynyt sisällä muutamaan päivään. Uskoin tietäväni syynkin, joten en tohtinut pyytää tai kysellä.
”Ukko”, sain sanottua, mutta sitten minun piti rykäistä. ”Mä pyydän siirtämään Ukon johonkin muualle kyllä heti kun mä näen Eetun, ettei mitään käy. Se nousi äsken takajaloille tuolla ja yritti tulla päälle, vaikka mä en nähny mitään mitä se olis voinu pelätä.”
Sonjan katse kävi märässä ja kuraisessa kyljessäni. ”Kävikö sulle pahasti?”
”Ei kun mä oon ihan kunnossa”, vastasin totuudenmukaisesti. Niin olinkin, ainakin fyysisesti. ”Mä vaan en halua että kenellekään käy mitään.”
”No, hyvä tietää. Varmaan se kuitenkin säikähti jotain. Siellä tuulee.”
”Voi olla…”

Seuraavaksi löysin Hellon tallin edestä märältä penkiltä, jota ainakin Camilla piti tupakkapaikkana. Hän tutki Jerusalemin tassua.

”Mitä Osku?” Hello virnisti. ”Tarjoo tupakka.”
”En mä polta.”
”Äh, älä nyt. Ei sun mulle tarvi esittää.”
”Tuutko tupaan? Mulla olis tärkeää asiaa.”
”Voi Osku, mä oon jo niin kauan odottanu–” Hello otti vauhtia silmät puolitangossa ja kulmat ylhäisesti kohotettuna, mutta nielaisikin sitten loput typeryyksistään. ”Irtisanoudutko sä? Et kai sä muuta?”
”En irtisanoudu, enkä muuta.”
”No miksi sitten sä oot ton näkönen?”

Teki mieli kertoa kaikki Hellollekin ihan kahden kesken. Hello oli ärsyttävä, pelottavakin, mutta jollain omituisella tavalla olin alkanut pitää häntä ainakin melkein kuin ystävänä. Harvoina vakavina hetkinään hän vaikutti suurisydämiseltä. Kaiken lisäksi Hellolla oli ihan omakohtaista kokemusta siitä, millaista oli omistaa hankala hevonen. Välillä uskoin Hellon jopa pelkäävän Typyä. Pudistin kuitenkin päätäni ja sanoin kertovani myöhemmin, kunhan olisin ensin kurkistanut pääovesta talliin ja hälyyttänyt etenkin tallin muut työntekijät tupaan. Hello kuitenkin vakuutti, että tallissa ei ollut kuin Sonja ja Santtu, ja Santtu ei kuulemma klippaushommiaan kesken minun takiani jättäisi.

Tunsin miten Hello piti minua silmällä matkalla tupaan. Hän höpötti omiaan siitä miten hän oli yrittänyt pestä Jerusalemin kuraisen lenkin jälkeen, mutta ei ollut onnistunut kauhean hyvin. Kuulemma tontut olivat katselleet Jerusalemia, eikä Pukki tämän jälkeen kyllä toisi sille yhtään mitään. Ovella Hello suoritti minulle hovikumarruksen ja totesi, että kauneus menköön ennen älyä.

”Hyvä!” Nelly tervehti, kun pääsimme keittiöön asti ja kiirehti tuuppaamaan meille molemmille valkoiset mukit kouraan. ”Tästä otatte glögit. Sitä nyt pikkasen on sitte, että täältä ei mennä ennenko on kolme kupillista juotu. Tossa on noita torttuja kans — Hello ei sulle, mä ostin sulle ihan omia gluteenittomia pipareita; mä maistoin, ne ei oo edes pahoja.”
”Onkosh teräshtyshtä?” Hello sössötti ja otti muka tukea Nellyn olkapäästä.
”No ei ole, ko tää on nyt perheohjelmaa, ja sun suusta lensi just jotain mun naamalle.”

Hello virnisti Nellylle, vilkaisi sitten salaa minua ja kiiruhti istumaan penkin päähän ihan liian lähelle Marshallia, joka rykäisi ja siirtyi vaarallisen vakavan näköisenä nopeasti lähemmäs Outia. Outi katsoi Marshallia kummasti, mutta näki sitten Hellon ja ottikin joulutortun. Vaikka kukaan ei tiennyt vielä mitään, en saanut katsottua suoraan pöydän toisella puolella nurkassa istuvaan Eetuun, joka tutki kuivuuttaan haljenneita rystysiään pullaa pidellessään. Kaipasin Helloa puhemiehekseni, ja kun hän ryhtyi härnäämään keittiön tasolla kahvinkeittimen vieressä istuvaa Jannaa, kaduin, etten ollut kertonut hänelle Ukosta ennen tupaan tulemista. Tuntui kamalan vaikealta ajatukselta avata suunsa siinä puheensorinassa, vaikka tavallisesti olisin ollut kiitollinen siitä, miten kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota siitä huolimatta, että seisoin keskellä lattiaa. Mieluummin olisin ollut vieläkin Ukon alla kuin siinä.

Hei kaikki. Niin minun pitäisi sanoa. Kovaan ääneen. Avasin suuni, mutta en saanut sanottua. Jos sanoisin, kaikki hiljenisivät ja katsoisivat suoraan minuun. Hörppäsin glögiä kupista. Se oli liian kuumaa. Nieleksin hieman. Hei kaikki! Sano se, Oskari. Hei kaikki, mulla olisi yksi asia.

Hello, joka oli jättänyt Jannan jo rauhaan ja rääkkäsi parhaillaan häntä vastapäätä istuvaa Noaa, vilkaisi minuun ensin kerran nopeasti ja katsoi sitten pidempään. Hän hymyili. Hei kaikki, mulla on vähä asiaa. Hello kurtisti kulmiaan.

”Hei, väki!” Hello huusi kaiken pulinan ylitse ja muut vaikenivat saman tien. ”Mun korvat halkee.”
”Sä ite soitat eniten suuta”, Noa huomautti.
”Ehkä, mutta mun on vaikeaa kuulla sunkin suloista kujerrusta kun kaikki huutaa kilpaa.”
”Hello ihan tosi, onks sun aina pakko–” Nelly aloitti turhautuneena.
”Hei Oskari, säki kuule lupasit mulle et sulla on kerrottavaa mulle kun päästään tänne. Kerro nyt jo.”

No niin. Ainakin sata, ainakin tuhat silmäparia katsoi minua yhtäkkiä. Tosi hyvä juttu. Tosi hyvä.
”Mun — mun — mun –”
Eihän siinä auttanut kuin itsekin hymyillä, kun kaikki sanat juuttuivat ihan kokonaan kurkkuun. Naurahdin epävarmasti. Hello nyökytti vähän. Aloin puhua pelkästään hänelle.
”Mun hevonen nousi äsken takajaloille ja yritti tulla mun päälle ilman mitään syytä”, aloitin katsellen Hellon laajenevia silmiä, mutta Eetu keskeyttikin minut nurkastaan.
”Ai niin. Soli kans yks aamu jollaki juhulatuulella kun se teki sen kans silloon.”
”Et sitte aikonu kertoa!” Nelly torui. ”Nyt anteeks Noa, mut mun on pakko päästä siihen istuun..”
”Eikä”, suustani pääsi ihan itsekseen ja käsistäni lähti tunto. Minun oli laskettava glögimuki keittiön tasolle.

No niin. Hyvä nyt. Hieno juttu. Juuri tätä olin yrittänyt ehkäistä. Kenellekään muulle ei saanut sattua mitään. Saisikohan eläinlääkärin paikalle nopeasti, vai pitäisikö soittaa hirvimiehille?

”Saattuks suhun?” Outi kysyi.
”No siinä tua seisoo”, Eetu sanoi kun en saanut vastattua. ”Jos solis osumaa saanu, me kantaasimma sitä tualta pihalta. Vai?”
”Joo ei mun oo mikään”, vakuutin nopeasti. ”Mä jotenkin kierähdin pois alta.”
”Noni. Ei siinä sitte mitää. Pitää muistaa jotta mä huamenna sanon Camillalle ja Tiitukselle, jotta kattovat vähä kun viävät sitä pihalle”, Eetu sanoi.
”Nelly, mun torttu jäi sinne keskelle — kiitti”, Noa mumisi, ja samalla hetkellä aiempi pulina jatkui niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Ei kun hei, odottakaa nyt”, sanoin nopeasti ennen kuin ehdin miettiä niin paljon, että rohkeuteni olisi pettänyt. ”Mä en halua että kenellekään käy mitään.”
”Kyllä nua osaa hevoosia käsitellä. Älä murehri.”
”Sä et nyt ymmärrä. Se yritti tahallaan osua muhun.”
”Ei kai. Soli mulla ainaki sellaasta, jotta se vähä vain koitti pääsöökö se irti. Solis muhun osunu jossei olis itte väistäny.”
”No nyt se ei ollu sellasta. Mä haluaisin, että se siirretään nyt johonkin kauemmas hakaan. Jos joku uskaltaa edes viedä sen…”

Eetu katsoi minua pitkään. Kaikki olivat hiljaa. Hello silmäili gluteenittomia pipareita, mutta edes hän ei sanonut mitään.

”Selevä”, Eetu sanoi sitten. ”Ota ny Oskari pullaa ja istu aiva rauhas vaikka tuahon emännänjatkon päälle.”

En tohtinut olla tottelemattakaan. Vedin emännänjatkon keittiön tason alta, tuuppasin sen seinää vasten ja istuin haettuani viilenneen glögini. Tuijotin punaisen nesteen pintaa muiden viritellessä keskustelujaan uudelleen ympärilläni. Ukon käytös ei hirvittänyt ainakaan Eetua, ja Sonjakin oli epäillyt sen vain säikähtäneen. Minä tiesin, että se ei ollut säikähtänyt, ja olin nähnyt miten se oli ihan varmasti yrittänyt tahallaan talloa minut. Eetu saattaisi illalla viedä sen sisään huolettomana ja palauttaa aamulla uudelleen ulos, mutta minun käteni tärisivät ajatuksestakin niin, että glögi aaltoili kupissa. Purin alahuultani ja ymmärsin kirkkaasti, että tänään olin alkanut pelätä omaa hevostani. Onneksi kukaan muu ei tiennyt siitä. Eikä saisi tietääkään. Tosi hienoa, Oskari. Aikuinen mies pelkää omaa lemmikkiään. Olin taas kunniaksi Suden sukunimelle.

[Sonja T.Valvoja]

Ensiksikin täytyy sanoa että olenpas otettu kun tuli näin nopeasti jatko tuohon minun tekstiin. Se on aina kiva juttu! Kiva myös huomata, että ehkä muutkaan eivät hinkkaa tekstejään päiväkaupalla kuntoon.
Ja yhtä vaan jännemmäksi käy tuo Ukon tilanne. Voit kuvitella minulle jo banderollin, jossa lukee punaisella spray-maalilla ”Ratkaisuja kehiin!” Että ihan rauhassa vaan… Oskari on kyllä taas niin Oskari, minä en osannut sitä oikein hyvin kirjoittaa.

[OskariOsallistuja]

Aina vain präiskin tänne tekstejä, joita en ole ehtinyt hioa mielestäni tarpeeksi, mutta joiden päällä en voi istua kauempaa. 🙂

Ukon joululahja

Ukko oli haettu minulle karsinaan. En ollut joutunut suoranaisesti pyytämään sitä. Kun olin sanonut Eetulle, että isä oli lähettänyt mukanani hevoselleni hierontapyssyn ja sitä pitäisi kuulemma kokeilla heti, Eetu oli vain murahtanut sanattomasti ja häipynyt. Hetken kuluttua hän oli palannut lunta hiuksillaan ja takinkauluksissaan ja Ukko perässään. Hevoseni oli ottanut raviaskelia Eetun takana jopa tallikäytävällä ja nostellut päätään, mutta Eetu ei ollut edes vilkaissut sitä: oli vain nypännyt hieman narusta saadakseen sen tulemaan ripeämmin, eikä se ollut uskaltanut juosta Eetun ylitse. Vaikka mitään ei ollutkaan tapahtunut, se ei ollut helpottanut synkkiä ajatuksiani Ukon suhteen. Ennemminkin se harmitti ja hävetti vain lisää. Miksi juuri minun piti pelätä omaa hevostani?

Karsinassaan Ukko näytti viattomalta. Se katseli minua avoimen näköisenä, kun emmin puristaen nyrkeilläni sen kaltereita. Olihan minun kuitenkin lopulta uskallettava siihen koskea. Raotin ovea vain sen verran, että sain työnnettyä raosta oikean käteni ja riimunarun. Rintaani puristi niin kovasti, että mitään ääntä ei tullut suustani, kun yritin kutsua hevostani. Se kuitenkin otti askeleen minua kohti ja pysähtyi miltei käteni ulottuville. Sydämeni hakkasi, kun raotin ovea hieman lisää, kurotin hieman syvemmälle karsinaan ja laitoin riimunarun kiinni sen riimun renkaaseen.

Sitten oli vedettävä henkeä. Hain katseellani lähimmän käytävällä olevan ketjun, johon hevosia saattoi kiinnittää. Pidin kiinni aivan riimunarun päästä ja yritin kurottaa ketjua kohti, mutta en yltänyt. Pujotin narun kalterien väliin ja kävelin ketjun luokse. Yritin yltää siitä pidellen naruun, mutta ei se onnistunut niinkään päin. Minun oli vaikea hengittää, kun ajattelin, mitä se tarkoitti. Minun pitäisi taluttaa Ukkoa monta askelta. Minun pitäisi luottaa siihen, että se pysähtyisi ketjun kohdalle ja jaksaisi odottaa niin kauan, että saisin sen kiinni. En tiedä, kenelle osoitin rukoukseni, mutta hiljaa mielessäni anelin, ettei hevoseni potkaisisi minua seinään, vaan juoksisi suoraan ulos, jos sen täytyisi.

Karsinan oven avaamisesta kuului matala vaimea jyrinä. Ukko pärskähti. Sen kavioiden jyly betonilattiaa vasten kuulosti pahaenteiseltä. Kun se pysähtyi ketjun kohdalle, hiljaisuus oli tunkkaista ja sähköistä. Ketju kolahti seinää vasten ja käteni vapisivat, kun tavoittelin sitä uudelleen. Ukko pärskähti, kun yritin ja yritin saada ketjua kiinni sen riimuun. En tuntenut käsiäni. Koko toimitus oli kuin niistä painajaisunista, joissa sormet eivät millään osu oikeisiin numeroihin, kun yrittää painaa puhelimen näytöltä yksi yksi kaksi.

Lopulta Ukko oli kuitenkin ketjussa toiselta puolelta. Toinen puoli oli helpompi kiinnittää. Minua oksetti ja pyörrytti. Peräännyin hevoseni luota ja tartuin lähimpiin mahdollisiin kaltereihin. Kun puristin niitä, tiesin, miten päin seisoin, vaikka silmissä musteni. Onneksi valo palasi pian ja sitten maailma lopetti keinumisen. Silloin tunsin saavani puhekykynikin takaisin. Ukko oli vahvoissa ketjuissa. Se ei voinut vahingoittaa minua vakavasti, jos olisin varovainen.

”Hyvä poika”, kähisin hevoselleni ja hapuilin hierontapyssyn käteeni tuijottaen hevosta tarkasti pienimpienkin liikkeiden varalta. ”Tää on tämmönen”, sanoin sille epävarmasti ja ojensin pyssyn sen turvan eteen hetkeksi. ”Kuuluu ääni”, varoitin vielä ennen kuin painoin pyssyn päälle kauempana.

Pyssyn pitämä ääni oli hyvin pieni ja vaimea. Ukon korva heilahti hetkeksi sitä kohti, mutta sitä ei kiinnostanut sen enempää. Hyvin varovaisesti silitin sen kaulaa pitkin vedoin kämmenelläni. Sitten painoin pyssyn kättäni vasten niin, että kämmeneni oli sen ja hevosen välissä. Mitään ei tapahtunut. Sitten vedin käteni pois.

Ukko rakasti hierontapyssyä! Aluksi kavahdin useasti pois sen vierestä, kun se yritti käännähtää ketjujaan vasten katsomaan. Kun se lakkasi tekemästä äkkiliikkeitä, se alkoi venytellä kaulaansa liikutellessani pyssyä sitä vasten. Se venyi pitkäksi, niin että se venytti ihan takajalkojaankin taaksepäin, ja käänsi minulle niskaansa saadakseen hierontaa hyvistä kohdista. Tirskahdin, kun sen ylähuulikin venyi pitkäksi ja alkoi hieroa ilmaa. Sitten silmiäni alkoi polttaa ja pistellä.

Jos voisin, pitelisinkö mieluummin pulttipistoolia kuin hierontapyssyä Ukon niskassa?

Niiskuttaen hieroin Ukon lapaa. Selkää. Takapuolta. Onneksi minulta alkoi vain nokka vuotaa, jos oli vähän itkettävä olo. Kaikki ajattelisivat, että olen vain tullut ulkoa pakkasesta. Ukko vääntelehti ja nautti hoidosta. Varoin osumasta sen luihin. Sen takapään isoista lihaksista löytyi niin kipeitä kohtia, että se polkaisi jalallaan voimakkaasti lattiaa ja sai minut hypähtämään melkein karsinan oven läpi pakoon. Siitä huolimatta se töykki pyssyä ja käsivarttani, kun olin kiertänyt sen kokonaan ja lopettamassa.

”Haluatko sä lisää?” ihmettelin, vaikka se oli ilmiselvää. Ukko vain maiskutteli suutaan ja olisi hieronut ylähuulellaan käsivarttani, jos olisin uskaltanut antaa sen tehdä niin. ”Huomaatsä että sä tarvit mut elossa?” kysyin siltä hiljaa.

Kun hieronta oli loppu, metrin matka karsinalle alkoi tuntua taas loputtomalta. Hyvän aikaa räpelsin Ukon toisen puolen ketjua. Joka kerta, kun olin irrottamaisillani sen, sydämeni tuntui takovan kummallisesti solisluitani ja kurkkuani ja välillä maailmakin musteni reunoiltaan. Lopulta supatin Ukolle, että seisoisi kiltisti paikoillaan, ja lähdin satulahuoneeseen etsimään, noh, ketä tahansa aikuista paitsi ehkä Helloa. Nenäni oli alkanut taas vuotaa, mutta vaikka tunsin itseni kuinka luuseriksi, jonkun muun täytyisi taluttaa Ukko karsinaansa. Ajattelin, että jos siellä olisi joku sellainen, jolle en kehtaisi tunnustaa pelkääväni hevostani, sanoisin vaikka että haluaisin jonkun taluttavan Ukkoa vähän rinkiä parkkipaikalla jotta voisin katsella. Noin niin kuin nähdäkseni, oliko hieronnasta enemmän haittaa vai hyötyä.

[OskariOsallistuja]

Mä oon sen veli

Se oli minun syyni.

Milan oli jätetty johonkin tavalliseen toimenpidehuoneeseen, jonne en olisi saanut mennä perässä. Se oli kiellettyä etenkin koronan takia, mutta olisi se ollut varmasti epätavallista muutenkin. Milan oli aikuinen mies.

”Mä oon sen veli”, olin todennut määrätietoisesti ja astunut huoneeseen puskien lääkärin pois tieltäni.

Sitten olimme jääneet kahden.

Milan ei valittanut enää ollenkaan. Hänellä oli kuivunut kyynel poskellaan.

”Laittaako ne ehkä mullekin puujalka”, Milan hörähti selällään tutkimuspöydällä, joka ei muistuttanut sänkyä muilta osin kuin että siinä pystyi makaamaan epämukavasti selällään.
En vastannut mitään. Katsoin Milanin reittä, jota peittivät hiekkaiset ja märät farkut, mutta näin vain Ukon riehumassa uudelleen ja uudelleen niin kuin rodeohevonen. Ukon kaatumassa Milanin päälle.
”Niin kuin sille pojalle tallissa? Teidän tallissa? Älä nyt. Joskus tulee kipeä hevosen kanssa. Oskari hei.”
”Älä sä nyt mua lohduta”, voihkaisin ja painoin kasvoni käsiini huoneen liukkaalla sinipäällysteisellä tuolilla.
”Lohduta mua sitten”, Milan kehräsi niin kuin kissa. ”Älä viitsi surullinen olla. Hei.”

Silmäluomieni takana kauhunäytelmä jatkui. Kuin elokuvan erikoislähikuvassa olin nähnyt, miten Milanin silmät laajentuivat sillä hetkellä, kun hän taisi tuntea, että nyt mennään ympäri. Kokonaiskuva tuntui sumealta mielessäni, mutta muistin täydellisen tarkasti Milanin kädet haromassa Ukon satulaa, harjaa, niskaa: mitä tahansa, mistä olisi saanut pidettyä kiinni. Ja ne jalustimet, ne jalustimet! Niistä oli sanonut niin isä, hänen oikea kätensä Miro kuin Hopiavuoren Eetukin! Vaihda ne jalustimet, Oskari! Noin vanhan malliset eivät ole turvalliset! Enkä minä ollut vaihtanut.

”Sattuuks suhun nyt?” kysyin Milanilta.
”Ei että mä en liikuta mitään”, Milan vastasi rauhallisesti.

Milanin jalka oli luisunut syvälle jalustimeen. Vaikka niin ei olisi käynytkään, hänellä ei olisi ollut juurikaan mahdollisuuksia saada säärtään pois Ukon alta. Joku oli huutanut, kun Milan oli pyristellyt pois Ukon alta. Minä: minä olin huutanut. Enkä ollut osannut muuta tehdä kuin rutistaa takkini kauluksia. Olin melkein nähnyt, miten Ukko oli kierähtänyt pahemmin Milanin päälle, vaikka sitä ei todella ollutkaan tapahtunut. Kun hevonen oli noussut, Milanin jalka yhä jalustimessa vielä melkein hevosen seisaalle pääsemiseen asti, olin vasta juossut sitä kohti. En ollut varma, mitä olisin muka voinut tehdä. Mitä ajattelin tekeväni? Saalistavani Ukon pois tallomasta ratsastajaansa niin kuin leijona saalistaa seepran? Se oli ollut ainoa hetki, jota ei muistoissakaan värittänyt raudanmakuinen pelko.

Pienen toimenpidehuoneen oven avaaminen kuulosti ihan räjähdykseltä. Ovesta astui kuitenkin vain joku nainen: ehkä toinen lääkäri, mutta niin kovin nuori. Hän tervehti Milania ja Milan hymyili.
”Mä oon sen veli”, toistin toista kertaa siinä huoneessa, kun nainen siristi minulle silmiään.
”Sä lupasit pidät mua kädestä kun laitetaan kipsi”, Milan virnisti minulle. Miten hän oli niin iloinen?
”Tommonen iso poika pärjää kyllä”, nainen hymyili Milanille.

Milan ei valittanut, kun hänen oikeaa säärtään kipsattiin. Hän katseli tyynesti välillä kattoon, välillä minuun. Minä näin hänet nousemassa kentältä niin kuin hän olisi noussut kuolleista. Eetu oli vienyt Ukon pois ja puhunut sille niin kuin hän välillä puhuu Eiralle, kun Eira keksii jotain tuhoisia mutta henkilövahinkoja aiheuttamattomia tempauksiaan. Milan ei ollut pystynyt ottamaan askeltakaan. Hänen suustaan oli sihissyt ja sorissut vieraskielisiä sanoja, jotka tunnisti äänenpainosta voimasanoiksi. En ollut edes huomannut hänen puristaneen minua hartiasta ja kaulasta matkallamme aidalle, mutta kun olin peruuttanut autoni kentän aidan eteen ja auttanut hänet kyytiin, huomasin koko niskani ja kaulani olevan ravassa.

”No niin.” Naisen huoleton ääni havahdutti minut taas tähän maailmaan. ”Haluaako herra veli olla paikalla kun mä annan vielä ohjeita potilaalle?” hän kysyi katsoen vuoroin minua ja vuoroin Milania. Hän painotti aavistuksen veli-sanaa. Olihan se ainakin Otsonmäellä epätodennäköinen selitys sille, että olin paikalla. Milan oli niin vitivalkoinen, suorine nenineen ja hampaineen niin täydellisen eri piirteinen kuin minä.
”Mä lupaan mä jään henkiin”, Milan nyökytteli vakavana.
”Sitten mä uskallan ehkä jättää sut”, myönnyin vastahakoisesti.

Käytävämäisessä aulassa sekalainen ihmisjoukko odotteli vuoroaan. Nainen piteli itkevää parivuotiasta. Valkoinen, hieman sinertävä mummo istui nurkassa ja nojasi samalla käsiään rollaattoriinsa. Eräällä miehellä oli paksu takki, vaikka ulkonakin oli jo yli kymmenen lämpöastetta. Istuin teini-ikäisen tytön viereen. Hän ei ainakaan yskinyt ja pärskinyt, toisin kuin takkiin verhottu mies syvällä maskissaan.

Taaskaan Ukon hermostumiselle ei ollut ollut mitään syytä. Milanin ja Ukon raviharjoitukset olivat menneet erinomaisesti. Ukko oli ollut löytämäisillään keskiravinsa oikein kauniisti ja edennyt mitä rennoimmin. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Kesken suuren voltin hevonen oli lyönyt jarrut pohjaan ja alannut potkia villisti. Milan oli kironnut sille ja näyttänyt niin päättäväiseltä, että olin uskonut hänen selviytyvän hyvin kaikesta huolimatta. Siinä samassa hevonen oli ollutkin takajaloillaan, huutanut kamalan kuuloisesti ja alkanut kallistua…

Pienen toimenpidehuoneen ovi aukesi ja hilpeän näköinen Milan työnnettiin ulos sairaalan pyörätuolissa. Naislääkäri katsoi minua silmiin. Nousin saman tien ottamaan hänen paikkansa tuolin kahvoissa.
”Meidän pitää mennä… Mitä se oli?” Milan aloitti, mutta vääntäytyi sitten katsomaan lääkäriä.
”Apuvälinelainaamoon. Tonne vanhaan labraan päin vaan.”
”Okei”, nyökytin ja käänsin pyörätuolin ympäri. ”Saatko sä pyörätuolin?” kysyin Milanilta.
”En tietenkään. Kun kipot.”
”Kepit.”
”Niin. Oskari valmiina. Yksi. Kaksi. Aja!”

Pieni huvittunut tuhahdut pääsi nenästäni, mutta lähdin kohti Laboratorio-kyltin osoittamaa suuntaa, vaikka ei siellä enää laboratoriota ollutkaan. Milan taisi kuulla tuolin pyörän kitinän, koska hän alkoi voivotella, miten rankkaa olikaan istua paikallaan: ihan tuli hiki. En viitsinyt sanoa, että tuoli liikkui kitinästä huolimatta itse asiassa ihan kevyesti.

Vanhaan laboratorioon oli monta käytävää matkaa. Mietin, mitä tekisin Ukolle. Seuraavaksi se varmasti tappaisi jonkun. Oikeastaan oikeita ratkaisuja taisi olla vain yksi, ja kysymys olikin, miten se tehtäisiin. En ollut koskaan joutunut lopettamaan lemmikkiä. Hamsterini oli kuollut eräänä yönä ihan itsekseen, eikä minulla muita ollut ollutkaan.

”Hallo”, Milan huhuili apuvälinevaraston ovella ja koputti siihen. Hän lausui ällät pehmeästi ja h:n käheästi.
”Ei siellä oo ketään”, mutisin.
”Äh – on tämä nyt — käännä mua — hei tuolla joku menee! Oskari vauhtia.”
Purin hampaani yhteen ja pikakävelin hoitajan näköistä naista kiinni pitkällä ja autiolla käytävällä.
”Anteeksi!” Milan kajautti. Ääni kimposi takaisin tyhjistä seinistä. Se terveyskeskuksen siipi oli oikeastaan poissa päivittäisestä käytöstä.
Nainen pysähtyi ja kääntyi hyvän matkan päähän.
”Meidät lähetettiin… Sano sä Oskari.”
”Meidän pitäisi kuulemma saada kepit tuolta varastosta.”
”Ilman muuta”, hoitaja nyökytti ja käveli meitä kohti. Hänellä oli ruskeat kiharat ja hän muistutti etäisesti äitiä. Hän kiisi nopeasti edelleemme ja varastolle. Milanin kaikki hampaat taisivat näkyä, kun hän kiitti hoitajaa tämän ojentaessa sauvoja. Hoitajasta tuli entistä enemmän mieleen äiti, kun hän vastasi hymyyn. Milan kiitteli häntä, mutta oli hiljaa, kun työnsin hänet pyörätuolilla ulos ja autoin autoon.

”Voinko tulla sun luo? Yhdeksi yöksi?” Milan kysyi yhtäkkiä autossa, kun käynnistin sen.
”Mä asun Camillan kanssa, kyllähän sä tiedät…”
”Aivan.”
Peruutin auton ruudustaan. ”Mitä jos mä tuun sun luo?”
”Ei siellä ole kuin että pieni sohva. Mä menen yksin, ei haittaa.”
”Kuule. Mennään kuitenkin meille”, ennemminkin totesin kuin ehdotin. Minä oli Milanin vammauttanut huolimattomuudellani, joten täytyihän senkin olla minä, joka hoitaisi häntä. ”Saitko sä kuinka pitkään saikkua?” kysyin vielä, mutta Milan vain pyöräytti silmiään ja naurahti.

[Sonja T.Valvoja]

Huh, tätä on vähän odoteltu, mutta että sitten Milan valikoitui siksi joka sai tosissaan kipeää episodissa. Sinänsä olen jotenkin huojentunut, että juuri Milan, sivuhahmo. En olisi kestänyt jos esimerkiksi Eetu tai Oskari itse olisi loukkaantunut Ukon kanssa. Ja Oskari on jälleen kerran niin Oskari, aina syyttämässä itseään. Joskus tekisi mieli rutistaa Oskaria oikein kovaa ja sanoa että kaikki on ihan ok, mutta eipä se sitä tietenkään uskoisi.

[NellyValvoja]

Voi Ukko minkä teit!
Eniten mun käy sääliksi Oskaria. On aivan kauheaa, kun oma eläin tekee jotain. Oskari syyttää itseään, vaikka oikeasti sehän ei ole Oskarin vika, ei mitenkään päin. Kuten Milan sanoi, välillä hevosten kanssa sattuu. Voi kunpa Oskari ymmärtäisi sen!! Ja kunpa Oskari kuuntelisi ihan oikeasti sydämellään asti…

Vaan miten Ukon käy? Ja mikä ihme Ukkoa vaivaa? AAA paljon kysymyksiä, vähän vastauksia!

[NoaYlläpitäjä]

Mmm. Minäpä en enää usko mitään, mitä Eetu Milanista sanoo. Aika huikeaa, miten erilaiset näkökulmat osaat omien hahmojesi välille kirjoittaa! Eetun mittapuulla Milan on melkein joku saatanasta seuraava, koska Milan teki asioita mistä Eetu ei pitänyt. Eetu on kuitenkin sillä tavalla tunnollinen, että laittomuus ja moraalittomuus ja kaikki sinnepäinkään taitaa saada henkilön hänen mustalle listalleen. Mä annan Milanille paljon enemmän anteeksi, varmaan siksi, koska en ollut siellä enkä ole Hellon kanssa sillä tavalla hyvää ystävää kuten Eetu. Minulla ei ole kaunoja Milania kohtaan. Oikeastaan mä alan jopa enemmän kallistumaan Milanin puolelle kokoajan, kun Eetu on niin kummallinen :DD
Ajatella, jos tässä onkin nyt käynyt vaan niin, että Milan on enkelin hymyineen saanut mut siihen samaan ansaan kuin monet muutkin, ainakin kuulemani mukaan!

Mutta että sellainen pikku oho pääsi käymään. Kuten jo mainitsin, niin jos olisi oikea elämä kyseessä olisi asia jos toinenkin sanottavana Ukosta, jonka oireet haluaisin lukita kipureaktioksi. Vaikka kylläpä Oskarikin sen on tainnut tiedostaa kun onhan Ukkoa tutkittu. Mutta tarvitseeko siitä sitten tehdä väkisin ratsua? Sehän on hieno ja kapasiteettia on, myisi vaikka Saksaan siitokseen. Tai jonkun takapihalle koristeeksi.
Joko ymmärrät miksi mulla on nyt niin kauhea ristiriita, ihan aivoihin sattuu?? Ehkä se takapiha onkin sitten se Eetun takapiha, missä Ukko saa vaan olla ja elää ja Eetu voi todeta että tuonkin pelastin, ja olipa hyvä että tein, kun melkein meni Milanilta henki, hähää.

Emmätiiä!! Oskari nyt kerää itsesi ja tee hevosellesi jotain!! 😀 Onneksi kyseessä ei ole oikea elämä koska näin on paljon helpompi sanoa että nyt tuo heppa veks ja uus tilalle niin kaikilla on asiat taas paremmin. Oikeassa elämässä mä luulen että olisin kumminkin Eetun kanssa samassa veneessä.. Ainakin Ukon suhteen, koska Milanille lähetän jaksuhaleja.

Niin ja, vähänkö muuten nauroin,
”En tietenkään. Kun kipot.”
”Kepit.”
”Niin. Oskari valmiina. Yksi. Kaksi. Aja!”

[OskariOsallistuja]

Aivan normaali ori

Pudistin Eetulle päätäni. En tohtinut katsoa häntä silmiin, vaan tuijotin keittiön pöytää. Niin helppoa oli tuomita hevonen kuolemaan ja kieltää siltä sen ainoa pelastus.

”Onko se rahasta sitte kiinni? Voimma me muunkinlaasen diilin sopia.”
”Ei ole rahasta kiinni.”

Eetun suostutteluyritykset olivat olleet katkonaisia ja kangertelevia. Olisin vonut langeta niihin, ellen olisi puhunut niin pitkään isän kanssa. Olin ottanut puhelimessa esiin myymisenkin mahdollisuuden, mutta olin tuntenut itsekin, etten ollut ollut tosissani.

”Sinet vain usko jottei sitä mikää vaivaa. Aiva normaali ori soon.”
”Sä et oo nähny miten se on vaan räjähtäny silmänvalkuaiset vilkkuen.”
”Minä aloottaasin sen kans alusta. Ei soo mulle mitää teheny ikinä.”
”Mutta Milanin se melkein tappoi.”
”Milanin… Mistä sen tiätää mitä se sen seliäs teki… Osaako kuinka ratsastaa…”
”Sun äiti on opettanut sen ratsastamaan.”

Nyt kukaan ei enää auttaisi Ukkoa, eikä kukaan yrittäisi pelastaa sitä. Olin sopinut, että sen aika koittaisi viikon kuluttua perjantaina. En aikonut olla paikalla.

”Saanko mä ensviikon viikonlopun vapaaksi?”
”Ai kun se hevoonen laharatahan? Iliman muuta.”
”Mä en anna sitä sulle vaikka sä kuinka kiukuttelet.”
”Mikset?”
”Antaisitko sä vaikka Eiran hoitaa sitä?”
”Minen oo Eira, minä kyllä–”
”Ei kun oikeasti. Jos sä oot sitä mieltä, että antaisit Eiran hoitaa sitä, sä saat sen. Mutta jos sä et antaisi Eiran hoitaa sitä, siinähän täytyy olla jotain vikaa siinä hevosessa.”
”No — minä ensin kouluttaasin–”
”Eli et antaisi.”

Isän mielestä miehen piti saatella oma hevosensa matkaan. En ollut saatellut yhtään mitään eläintä matkaan. Vaikka kuinka tahdoin olla aikuinen ja pärjätä itse, olin kysynyt isältä puhelimessa, oliko minun pakko olla paikalla. Niiskuttaen niin kuin pikkulapsi. En halunnut Ukon potkimisetäisyydelle. En ollut varma, rakastinko sitä edes enää. Se oli pettänyt minut ja minä sen. Tuntui samalta kuin parisuhteen päättyessä syrjähypyn takia. Me molemmat olimme tehneet jotain syrjähypyn kaltaista: minä ja Ukko.

”Soon aika epäreilua, jotta sä nuaren hevoosen paat nuan vain pois.”
”Mä en laita sitä noin vain pois.”
”Sillä vois olla vaikka millaanen tulevaisuus. Sinet tiärä.”
”Mä haluan irtisanoutua.”
”Minkä tähären?”
”Koska sä olet epäreilu etkä anna mun surra rauhassa. Ja yrität jotenkin manipuloida mua.”
”Enpähän, kun mä vain sanon, jotta–”
”Jankutat–”
”Ei kun tarjourun–”
”Etpä kun syyllistät–”
”Niinkö?”
”Niin.”

Ukko oli minun ensimmäinen hevoseni ja se oli minun viimeinen hevoseni. Yhteishaun viimeisenä päivänä olin päättänyt hakeutua kouluun. Minusta ei tullutkaan ikinä kilparatsastajaa, vaikka uhrasin sen unelman vuoksi ystävyyssuhteet, vapaa-ajan, tyttöystävät, muut lemmikit, teini-ikäisen kaljanhajuisen bile-elämän, koulutuksen, kunnon työt, jalkapallon… Minusta tulisi insinööri. Ajatus oli melkein yhtä kuvottava kuin ajatus nuoren hevosen lopettamisesta täysin tuntemattomaksi jäävästä syystä.

”Älä irtisanouru.”
”Annatko sä mun olla rauhassa?”
”Lupaakko sä miättiä viälä tätä yhyren kerran?”
”Lupaan. Mutta se ei muuta mitään.”
”Selevä. Sitte mä annan sun olla rauhas kans.”
”Sitten mä en irtisanoudu.”

Onneksi Milan oli jäänyt meille, vaikka hän ja Camilla tekivätkin toistensa elämästä hankalaa. Ajatukseni olivat jo tulevassa automatkassa, kun hakisimme Vasilin meille muutamaksi päiväksi. Tiesin jo, että minä saisin puhua koko matkan, eikä Milan keskeyttäisi kuin korkeintaan kysyäkseen jonkin virkkeen merkitystä. Sen jälkeen ajatukseni olisivat taas selkeät Eetustakin huolimatta.

”Sä et voi Eetu pelastaa niitä kaikkia. Hevosia. Kukaan ei voi.”
”En niin. Mutta viälä voisin yhyren lisää.”
”Varmasti. Mutta et tätä hevosta.”

[NoaYlläpitäjä]

No ohhoh. Nyt Oskari kyllä yllätit. Oskarista on nimittäin tähän mennessä ollut, ainakin mulla, vähän sellainen lattiamatto kuva. Ovathan muutkin häntä usein vähän reppanaksi kuvailleet, mutta mä jotenkin aina olen vähän ajatellut että kaikki voivat kävellä hänen ylitseen ilman että hän sanoo siihen juuri mitään, kun hän nyt vähän vaan on sellainen ”anteeksi että olen olemassa” tyyppi.

Vähän kauhulla odotin, että käykö tässäkin niin. Eetu, jolla oletettavasti on Oskariin kuitenkin tietynlainen auktoriteettiasema, saisi puhuttua tahtonsa läpi ja Oskari tuskastelisi jossain nurkassa itsekseen jälkeenpäin. Taitaa Ukon tilanne oikeasti olla tarpeeksi painava, että hän noin pystyi päänsä pitämään. Mun mielestä ihan hyvä valinta, varsinkin kun Oskari osasi vedota Eiraan tässä tilanteessa. Hän ansaitsee nyt taputuksen olalle, vaikka ihan en vielä uskalla huokaista helpotuksesta. Tuo Eetun vaatima lisäaika ei enteile hyvää, vaikka samalla haluan uskoa että Oskari on päätöksensä jo tehnyt. Hänhän kuitenkin loppupeleissä hevosesta päättää.
Ellei Eetu ala juonia jotain Oskarin isän kanssa, liekö hänellä sitten kuitenkin se viimeinen sana…

Mutta onhan tätä samalla kurja seurata, miten Oskari tästä kärsii. Hänellä ei ole ollut helppoa toviin, eikä taida paljoa tilanne tästä ihan hetkeen helpottuakaan.

[Sonja T.Valvoja]

Samaa mieltä nyt Noan kanssa ja meninhän sen jossakin kommentissa jo sanomaan, että minä uskoin vakaasti Oskarin taipuvan Eetun tahtoon. Oli tosi vaikea kuvitella Oskarin kieltäytyvän Eetun tarjouksesta, mutta onhan sillä kuitenkin selkäranka.
Ja tulihan sieltä tuo Eetun epäilys, että kaikki olisi vain pahan Milanin syytä, mutta voi tuota Oskarin sivallusta, että Milan on sun äitisi opettama! Siinä Eetulle jauhot suuhun kerrasta. Minä toivon, että Eetu ei yritä juonia mitään Oskarin isän kanssa tai ehkä toivon, että yrittäisi, mutta isä-Susi toteaisi jämptisti että ei käy ja sillä hyvä.

Ja että kuvottava ajatus kouluttautua insinööriksi 😀 Tämä on ilahduttava teksti vaikka aihe onkin vähemmän ilahduttava.

[OskariOsallistuja]

Loppusiivous

Nostin Ukon satulan suulin satulatelineenä käytetylle tukipuulle. Pyyhkäisin siitä pois jotain pientä tomua. Aurinko paistoi hienosti juuri siihen kohtaan. Oli helppo saada satulasta hyvä, edustava kuva kännykällä. Otin vielä toisenkin kuvan: lähikuvan pienestä hankaumasta, jonka saappaani oli joskus aiheuttanut. Sitten nostin satulan etukaarelleen maahan ja ripustin suitset tilalle. Niissä ei ollut mitään tavanomaisesta poikkeavaa kulumaa, joten niistä tarvittiin vain yksi tarkka kuva. Seuraavana oli vuorossa kasa satulahuopia: koko kokoelma samaan kuvaan limittäin. Ne möisin Facebookissa niin halvalla, ettei jokaisesta käytön jäljestä tarvinnut ottaa erikseen kuvia. Kannoin koko tavaramäärän kerrallaan autooni, joka odotti suulin pielessä ihan sitä varten.

Seuraavaksi hain satulahuoneesta loimet: jokaisen. Ne pitäisi kuvata kentän aidalla, koska ne olivat niin suuria. Ensimmäisenä levitin esiin sinisen fleeceloimen. Ukolla oli ollut se yllään, kun olin hakenut sen Miika Rossin kanssa… Olin vetänyt sen Ukon niskaan, kun olimme hakeneet ensimmäisen ruusukkeemme. Ja toisen, ja viimeisen, ja oikeastaan jokaisen. Se ei ollut koskaan sopinut hevoselleni väreiltään, koska molemmat olivat niin tummia… Pudistin päätäni Ukon kuvalle, jonka näin sulkiessani silmäni, ja otin kuvan. Piti nieleskellä, mutta kotona olisi aikaa murehtia. Seuraavaksi verkkoloimi ja toppaloimi. Suojat, harjat sun muut olivat niin kuluneita, että olin kaatanut ne jo jätesäkkiin. Ajaisin kotimatkalla pienen lenkin heittääkseni ne pois. Nostin loimetkin autoon. Puristin suuni viivaksi ja silitin vielä sinistä fleeceloimea. Se oli vain tavaraa, Oskari.

Vilkaisin vielä miettiväisenä suulin suuntaan. Tiesin, että voisin jonain työpäivänä hakea unohtuneet tavarat pois, mutta tuntuisi paremmalta saada kaikki kerrallaan myyntiin tai roskiin. Suuliin oli ilmaantunut Mortti ja sen seurana Sonja, joka nosti kättä. Se oli verhottu ratsastushanskaan. Tarvitsisin tuskin enää ratsastushanskojakaan. Ne voisin vielä hakea roskiin menevien sekaan, ja kaikki ruokapurkinloput. Ratsastaisinkohan enää koskaan kunnollisella hevosella..? Sellaisella, joka osasi tanssia, ja jonka kanssa oli ilo tehdä yhteistyötä..?

”Moi”, tervehdin Sonjaa mennessäni takaisin kohti tallia ja näytin Mortille ohimennen kämmentäni.
”Moi. Miten sä jak — mitä kuuluu?” Sonja vaihtoi lennossa suuntaa.
”Ihan hyvää”, sanoin automaattisesti ja huomasin, miten Sonjan toinen kulmakarva kohosi ihan aavistuksen. ”Tai siis — tai siis tilanteeseen nähden?” ehdotin ja purin hampaani tiukasti yhteen.
”On se hevosen menettäminen tietenkin aina…”
”Joo. Mutta ei se oikeen enää olis…”
”Niin. Tuota, jos saa kysyä, niin avautatko sä sen vai?”
”Joo avautan. Sillä on se varsa, ja sitten kun sillä astutettiin se toinenkin tamma sillon kun se näytti paremmalta. Niin mä haluan tietää.”
”Se on varmasti järkevä ratkaisu.”

Vielä jotain epäselvää takelleltuani ja satulahuoneen suuntaan osoiteltuani jatkoin matkaani.

Avauttaminen oli paitsi järkevä ratkaisu, myös ainoa mahdollinen vaihtoehto. Olisihan minun saatava tietää, minkä takia Ukosta tuli sellainen. Se oli alusta asti kova huutelemaan, mutta silti kiltti ja aina energinen. Toisaalta sen avauttaminen oli pelottavaa. Mitä jos kävisi ilmi, että sillä olikin ollut jokin helposti hoidettavissa oleva sairaus, joka minunkin olisi pitänyt tunnistaa? Mitä jos se kaikesta huolimatta olisi jotain tarttuvaa ja hitaasti oireilevaa — kun kerran Salierikin oli kuulemma heittänyt Harrin selästään silloin kisoissa?

Satulahuone oli tyhjä. Onneksi. Ylähyllyllä oli Eetun muovipussikätkö. Vedin sieltä yhden pussin. Se oli Otsonmäen K-Marketin pussi. Ruokahyllyllä suurin osa pikku purnukoista oli joko Ukon tai Inkan, mutta Ukon omien tyhjentämisessä ei kestänyt kauaa. Nostin pari purnukkaa Arlekinin ja Ariesin purkkien päälle, koska ne käyttivät muutamaa samaa lisäravinnetta kuin Ukko oli käyttänyt.

Ratsastushanskoja en kuitenkaan löytänyt. Ukon kaapissa oli enää kypäräni ja saappaani. Kurkkua kuristi. Kai minä joskus vielä ratsastaisin. Vaikka olikohan typerä ajatus jättää ne tänne? Ei työnkuvaani ratsastusta kuulunut. Ehkä en ratsastaisi täällä. Enkä minä edes halunnut ratsastaa kaiken maailman työhevosilla, poneilla, kenttäratsuilla ja — ja — ja —

”Osku!” kuului silloin ovelta. Hello veti oikein henkeä astuessaan sisään, mutta kun katseemme kohtasivat, hän tyhjeni niin kuin ilmapallo ja kääntyi puhumaan ovenraosta takaisin talliin päin. ”Mee hakeen ne hevoset valmiiksi.”
”Enkä!” kuului käytävältä Eiran äänellä. ”Mä en oo mikään sun orja!”
”Näätsä et mulla on valkoset kengät? Mä en niitä hae.”
”No se on sun henkilökohtainen ongelma! Mitä sä laitoit ton väriset tallille!”
”Eiku mee nyt hakeen vaan. Mun pitää käydä vintillä.”
”Sä haet ite Skotin, ja mitä sä edes vintillä teet?”
”No menen paskalle!”
”Ei siellä oo edes vessaa.”
”Onpa, ku kantaa veden sangossa. Mee nyt hakeen ne. Mä tuon sit molempien kamat.”

Käytävältä kuului Eiran varismainen turhautunut parahdus, mutta sitä seurasivat kaikkoavat marssiaskeleet. Hello kääntyi nojaamaan suljettua ovea.

”Ottaaks koville?” hän kysyi alahuuli törröllään ja pää kallellaan.
”Ei.”
”Mitä sä sitte täällä yksin itket?”

Irvistin Hellon suuntaan ja työnsin pääni nopeasti takaisin Ukon kaappiin, vaikka ei siellä ollutkaan tavara lisääntynyt. Että Hellon pitikin tunkea jopa satulahuoneeseen perässä. Kai ihmisestä tuli tuollainen utelias ja tunteeton, jos ei ollut edes hamsteria koskaan menettänyt. Keräisi nyt kamppeensa, kävisi vintillä vessassa ja häipyisi.

”Haluatko sä jutella siitä?” Hello kysyi.
Hinkkasin silmäni piilossa hupparin hihaan ja painoin kaapin oven kiinni. ”Ei se sillä muuksi muutu. Se oli aivan hullu jo se hevonen. Ei mulla ollut vaihtoehtoa sen kanssa, ja jos sä sanot että mun olis pitänyt antaa se Eetulle, niin mä kyllä–”
”En mä nyt kuitenkaan mikään hullu ole niinku Eetu!” Hello parahti. ”Ja sä oot väärässä.”
”No kiitti.”
”Eiku siis siitä, etteikö se muuksi muuttuisi puhumalla.”
”En mä nyt kyllä halua–” aloin änkyttää, sillä Hello nyt oli viimeinen ihminen, jonka kanssa voisi puhua hevosen menettämisestä. Tai ylipäätään mistään.
”No älä nyt. On sitä parempiakin keskustelukumppaneita kun mä.”
”Mhm.”
”Onks sulla Osku?”
”Mitä?”
”Parempia keskustelukumppaneita? Onks joku kenelle sä voit puhua?”

Puristin silmät kiinni ja nielaisin kurkusta kuristavan tunteen. No oli. Ja ei. Camilla oli juuri menettänyt oman hevosensa. Milan oli palannut Ilmajoelle, eikä ollut hyvä puhumaan puhelimessa. Iskä suhtautui koko tapaukseen niin järkevästi, että tuntui kuin hukkuisin.

”Mhm”, Hello äännähti hetken hiljaisuuden jälkeen ja nosti Uunon satulan Skotin satulan päälle. ”Mä lupasin mennä Eiran kaa maastoon. Mitä jos–”
”Mä en halua mihkään maastoon.”
”Epäkohteliasta, Osku, epäkohteliasta! Puhua nyt itseään vanhempien päälle!” torui noin 23-vuotias Hello. ”Mä ajattelin ennemminkin et lähet kotiis nyt vaan kulkematta lähtöruudun kautta, niin mä haen sut puolentoista tunnin päästä.”
”Minne?” kysyin, vaikka ensimmäinen ajatukseni oli kieltäytyä suoralta kädeltä, oli Hellon ajatus mikä tahansa.
”Ajelemaan”, Hello sanoi olkiaan kohauttaen. ”Sanoisin että romanttinen kuutamoajelu auttaa kaikkeen.”
”Hei mä en oikeesti jaksa sun–”
”Mun isällä on mönkkäreitä, K-kaupas on Käristeet tarjoukses ja mä tiedän yhden hyvän laavun”, Hello paljasti. ”Sä saat kieltäytyä aikaisintaan kello kuus kolkyt. Ja jos sä et lähetä mulle mitää viestiä niin mä haen sut seittämältä.”
”Mä en kyllä–”
”Appap! Aikasintaan puoli seittämältä!”

Niine hyvineen Hello peruutti satulahuoneesta kera kaksien suitsien ja kahden satulan. Käännyin kastelemaan käteni vesiletkulla ja painoin sitten kylmenneet sormeni silmilleni ja poskilleni. Mieluiten olisin halunnut aloittaa alusta hevosenomistajana niin että Ukkoa ei olisi koskaan tapahtunut, mutta jos se ei käynyt, taisin oikeastaan haluta ajamaan mönkijällä laavulle. Olin kuvitellut surutyön erilaiseksi. Tunsin pienen hymyn pyrkivän suupieleeni ja yritin painaa sen pois. Ei kai ollut sopivaa hymyillä vielä päiväkausiin?

[Julkaisija]

Viestit