[JesseOsallistuja]

Kiirekö paras muusa? Ei tasan, mulla ei riitä tunnit päivässä 😀

Pikku rotta Stadista

”No joko sä oot pannu sitä?” kysyin uteliaisuuttani Noalta, joka nojasi terassin kaiteeseen ja katseli jonnekin kaukaisuuteen.
”Mitä!” Noa älähti ja kääntyi katsomaan mua silmät pyöreinä, ihankuin mä olisin sanonut jotain ennenkuulumatonta. Tuhahdin ääneen nenäni kautta ja pyöräytin sille silmiäni.
”No sitä kiinalaista, tiäthän? Se Chai.”
Noan näytti pöyristyneeltä. Se siristi silmiään ja kurtisti kulmiaan sen näköisenä, kuin se ei ihan olisi uskonut kuulemaansa.
”Ei Chai oo – siis kuuntele nyt taas ittees. Mitä se sulle kuuluu enivei?”
Kohautin harteitani.
”Ei kuulukaan, kuha kiinnostaa. Ei sua enne oo haitannu kertoo.”

Oltiin molemmat hetki hiljaa. Linnut laulo vielä kovaan ääneen, vaikka oli alkanut jo hämärtää. Olin unohtanut Hopiavuoreen pari Varjon tavaraa, ei mitään tärkeetä mutta piti ne kuitenkin hakea. Päätin jäädä jutteleen Noan kanssa hetkeksi, vaikka se ei tuntunu olevan juttutuulella. Se vaan katseli muualle ajatuksissaan.
”Eli et oo?” päätin jatkaa, sillä mua kiinnosti. Varsinkin nyt, kun Noa ei selkeesti halunnut siitä puhua.
”Painu nyt hiiteen”, Noa mutisi ja suoristi selkäänsä sen näköisenä, että aattelin sen vaan häipyvän paikalta. Ei se kuitenkaan mennyt, huokaisi vaan syvään ja hieroi naamaansa. Sen ilme näytti jotenkin vaikeelta, joten mäkin tajusin olla taas hiljaa. Kaivoin röökiaskin hupparini taskusta ja noukin yhden punasen tehdaskääreen sormiini. Huomasin sivusilmällä miten Noa vilkaisi askia. Tarjosin sitä sille ihan automaattisesti, ja hetken verran se näytti oikeasti harkitsevan ottavansa siitä niin, että mua alkoi jo kaduttaa ja meinasin vetää koko askin pois.
”En mä”, se sanoi sitten kuitenkin, joten mä noukin sytkän esiin ja sytytin vaan oman röökini.

”Mikä mättää sit?”
En mä ollut tottunu siihen, että mä olin se joka kyseli. En mä halunnut leikkiä mitään terapeuttia, kun mä olisin oikeasti varmaan ite tarvinnut sellaista saadakseni elämäni kuntoon. Silti, Noan mieltä painoi selkeesti joku, ja mä koin että oon vähintäänkin sen verran sille velkaa kaiken sen jälkeen, mitä se on mun eteen tehnyt. Vaikken mä aina olis sitä edes ansainnut.
”Ei kun – mä vaan funtsin.. Onks helvettiä olemassa?”
Meinasin tukehtua mun röökiin. Yskin niin, että vesi nousi silmiin, ja hetken se muistutti mua niistä kerroista kun vasta opettelin polttaan.
”Siis mitä vittua? Mitä sä selität?” pihisin Noalle epäuskoisena. ”Uskoonko sä oot nyt yhtäkkii kääntymäs?”
”En vitus”, se hymähti nenänsä kautta huvittuneen kuuloisena ja hymyili silleen tapansa mukaan vinosti. ”Funtsin vaan. Sitä, ja montaa muutaki asiaa.”

Katselin Noaa pitkään ihan hiljaa. Se näytti ihan normaalilta, tylsän tyyneltä itseltään noin ensivilkaisulla. Sitten kun katsoin paremmin näin, miten sen suupielet oli normaalia kireämmät ja silmissä oli jotenkin tukalan mietteliäs ilme.
”Ahaa.” Taisin hoksata mistä oli kyse. ”Eli se sun kiinalainen uskoo helvettiin tai jotain?”
”Chai ei oo mun – eikä kiinalainen”, Noa vastasi niin terävästi että tiesin ettei mun kannata sanoa niin enää kertaakaan. Se ei siltikään katsonut mua kohti.
”Mistä lähtien sä oot sen perään ees kuolannu?”
”En tiiä onko se ihan noin yksinkertasta”, Noa huokaisi. Se teki sitä paljon. Mä en voinut käsittää miksi se näki koko kuviosta niin paljon vaivaa.
”Ei se ennen oo ollu sulle noin vaikeeta.”
”Niin mikä?”
”Senkun otat ja nussit.”
”En mä oo nyt nussimassa yhtään ketään, ja jos sä et kohta keksi jotain muuta puhuttavaa saat painuu oikeesti vittuun.”
Nostin käteni ilmaan antautumisen merkkiin vaikka pyöräytinkin silmiäni. Selvä sitten, huokailkoon ihan itekseen ja kuluttakoon päänsä puhki jos apu ei kelpaa.

”Sun pitää hiffata että ne ajat on ohi. Mä oon parempi ihminen nyt”, Noa sanoi, mutta sihahti sanan parempi hampaidensa välistä niin, etten tiennyt uskoako sitä. Uskoiko hän itsekään?
”Ei yhden yön jutut tee ihmisestä pahaa.”
”Ei”, Noa myönsi. ”Mutta en ryhdy siihen silti enää. Varsinkaan Chain kanssa.”
”No mihin sä sit rupeet sen kans?”
”En kai mihinkään. Mihinkään, mihin se ei oo valmis.”
”Ja sekö on sulle itelles ok?”
”Joo. Täytyy olla”, Noa kuulosti totiselta.

Mun oli pakko nousta kunnolla seisomaan ja kääntyä katsomaan sitä epäuskoisena. Jos en tietäisi paremmin, voisin väittää etten tuntenut koko tyyppiä. Mä muistin Noan sellaisena, joka teki mitä halusi välittämättä seurauksista. Se Noa ei olisi miettinyt hetkeäkään mitä Chai halusi, tai ei halunnut. Sitten mä tajusin jotain. Sen koko ajan mä olin ajatellut Noaa samanlaisena kuin silloin joskus Stadissa. Kun sen kämppä ja vaatteet oli kannabiksen katkuisia, kun se poltti ketjussa ja osasi kääriä sätkän jossain kymmenessä sekunnissa. Kun se osasi olla ihan täysi mulkku halutessaan, ja kun sen ainoa motivaatio seuraavaan päivään oli saada uusi lataus.

Noa oli liikkunut elämässään eteenpäin. Vaikka ensin meinasin, niin enää mun ei tehnytkään mieli kommentoida miten tylsä siitä oli tullut. Ehkä kyse ei ollutkaan siitä. Ehkä mä olin itse vaan jäänyt sinne Stadin aikoihin, jämähtänyt paikalleni.

“No…” mutisin lopulta, sillä hiljaisuus oli venynyt kiusalliseksi. “Teet niinkun parhaaks näät. Tai jotain.” Sen parempaan en pystynyt. En varmaan edes osannut. Tumppasin röökini stögikseen ja otin jo pari askelta pihan puolelle. Mun oli selkeesti aika lähtee.
“Tsemii sen kans”, kehotin vielä ennenkuin menin, sillä se tuntui olevan sillä hetkellä paikallaan. En jäänyt katsomaan Noan reaktiota, mutta kuulin sen hymähtävän ja kääntyvän yhden keppinsä varassa mennäkseen sisälle.

[JesseOsallistuja]

Kuin uuden alkua

Vihdoin se oli ohi.

Tuntui kuin painava kivi olisi vieritetty mun harteilta, siis ihan kirjaimellisesti, vaikka esteradalta vasta lähtiessä mä olin tiennyt ettei me päästäisi ruusukesijoille. Taso tuntui olleen paljon kovempi tänä vuonna, joten yksikin mukaan otettu puomi tai myöhästynyt laukannosto missä tahansa osakilpailussa sakotti. Silti mua ei haitannut yhtään kun kumarruin taputtamaan Varjon kaulaa ennenkuin hyppäsin sen selästä alas. Ori oli tehnyt parhaansa, näyttänyt parastaan sekä pahintaan, enkä mä tiedä mitä mä olisin oikeasti voinut tehdä toisin. Mäkin yritin parhaani ja mulla oli sellainen olo, että se riitti kyllä.

Vaikka kyllä mä myönnän, että oli hetkiä kun mä ehdin ajattelemaan mut ja Varjon kärkijoukkojen riviin ottamaan ruusukkeen vastaan, mutta niin kai jokainen osallistunut. Kai kaikki haluaa voittaa, edes vähän, vaikkei sitä itselleen välttämättä myöntäisikään. Uuden Tähtijoukkueen myötä huomasin yhdistäväni nimet kasvoihin. Tiesin, keitä ne oli. Marshall, se kuuma rastapää jolla oli kuuma aksentti. Kai puhetapakin voi olla kuuma, tai ainakin vetävä. Agnes, joka näytti joka tilanteessa kylmänrauhalliselta, ja sen rautias Susinevan kasvatti. Nitthan – Chai. Se, joka oli niin retkussa Noaan, että melkein teki pahaa sen puolesta, ja jonka nimeä mä en vieläkään ihan ymmärtänyt. Olin päässyt läheltä näkeen, miten paljon ne oli tehneet töitä ja treenanneet. Kai mä olin niihin tavallaan siinä tutustunutkin.

Ja olin mä niistä ylpeä. Se oli tosi outoa huomata, mutta oikeastaan se ei haitannut ollenkaan. Ne ansaitsi paikkansa kärjessä, ja mä olin aivan helvetin ylpeä kun sain olla osa Hopiavuoren tiimiä. Varsinkin Chai ansaitsi musta tuplavoittonsa. Joo, tottakai sen takia, että se oli ratsastanut hyvin, mutta ennenkaikkea siksi, että ehkä se joskus tajuaisi osaavansa. Se oli näyttänyt melkein syylliseltä kun olin onnitellut sitä, enkä voinut käsittää miksi. Se taisi olettaa, että olisin automaattisesti jotenkin katkera koska en voittanut nyt.

Kun mietin itseäni – ja elämääni – vuosi sitten, niin silloin ehkä olisinkin ollut. En välttämättä sille, vaan katkera itelleni ja omalle suorittamiselleni. Katkera omalle osaamattomuudelleni. Nyt en ollut. Mun elämässä oikeestaan kaikki taisi olla nyt paremmin kuin silloin, enkä mä keksinyt sillä hetkellä mitään, joka mun mielialan saisi alas. Se oli ihan törkeen kummallinen fiilis. Vieras, mutta tervetullut. Huomasin kotimatkalla kohti Otsonmäkeä ja Hopiavuorta jopa hymyileväni kun kuuntelin muiden puheita.

Varjo jäisi vielä yhdeksi yöksi Hopiavuoreen, ettei sitä tarvitsisi lähteä lastaamaan uudelleen trailerista toiseen yötä vasten. Hakisin sen huomenna takaisin sen oikeaan kotiin, jossa se pääsisi parin viikon sisällä erittäin ansaitulle kesälaitumelle. Mä jatkaisin Hopealinnassa hommia ja elämä palautuisi taas aika normaaliksi, Vielä kerran mä onnittelin ja kiitin kaikkia, ennenkuin hyppäsin mun oman auton kyytiin ja lähdin ajamaan Seinäjoelle. Päivällä paistanut aurinko oli pakkautunut kuumuutena autoon, ja hämärtyvä ilta toi tullessaan viileän ilmavirran alas laskemistani ikkunoista. Horisonttiin laskeva aurinko loi oranssin loiston taivaalle, ja kaikki sillä hetkellä enteili tulevaa kesää.

Tuntui, että mun oli helppo hengittää. Joonas ei ehkä olisi niin tyytyväinen meidän suorituksiin, mutta jostain syystä en jaksanut edes ahdistua siitä. Aina tulisi lisää kisoja. Olin itestäni ylpeä, sillä tiesin pärjänneeni Varjon kaltaisen haastavamman hevosen kanssa hyvin. Sinä yönä nukuin paremmin kuin moneen viikkoon.

[JesseOsallistuja]

Varjon kuvaamaa treeniä
Tehtävä 1, 391 sanaa

Varjo käveli tyynesti uraa pitkin toinen korva kentän keskellä seisovaa mieshahmoa kohti kääntyneenä. Se tiesi, että pian pitäisi hypätä jälleen. Hahmon tiukka ääni kuului aina silloin, kun kentälle oli kyhätty vähintäänkin pari estettä, ja niitä hypättäisiin uudelleen ja uudelleen, aina siihen saakka kunnes ääni hiljenee. Niin kävi nytkin. Kunhan ääni oli lopettanut osoittelemasta esteitä ja puhumasta, ori tunsi miten sen jo tutuksi tullut ratsastaja keräsi ohjia lyhyemmiksi. Vaikka ratsastaja tekikin sen rauhassa, Varjo halusi muistuttaa ettei se vieläkään pitänyt siitä nykäisemällä päätään alemmas jolloin ohjat lipsahtivat hetkellisesti taas pitkiksi. Seuraavalla yrittämällä ori tyytyi kohtaloonsa ja kohotti päätään. Se tiesi että pian pitäisi ryhtyä töihin, mutta vielä se ei osannut sanoa millä mielellä se niitä tekisi. Hyvin paljon riippui sen ratsastajasta, sillä Varjo oli huomannut että jokainen päivä saattoi olla erilainen, eikä se halunnut antaa yhtään sen enempää kuin mitä siltä oikein osattiin pyytää.

Ensimmäiset laukka-avut saatuaan Varjo nosti laukan, ja pian sen ratsastaja aktivoi sitä uudelleen pohkeella reippaammaksi. Nosto oli ollutkin vähän laiska, mutta eikai enempää voi vaatia vielä siinä vaiheessa kun kumpikaan ratsukosta ei ole oikein herännyt. Vielä Varjo ei reagoinut annettuun pohkeeseen kuin häntäänsä huiskaisemalla. Se osasi testata, onko sen ihan pakko. Välillä sen ratsastaja tuntui kyllästyvän ja sitten tiedossa oli rentoa kävelemistä metsässä. Välillä ratsastaja taas oli heti alusta skarppina, joka usein tarttui myös Varjoon. Se teki kyllä mielellään mitä pyydettiin, jos ratsastaja oli tarpeeksi pehmeä ja osasi kanavoida oman keskittymisensä myös oriin itseensä.

Ori tunsi, miten sen ratsastaja kevensi sen taakkaa nousemalla jalustimille jo hyvissä ajoin ennen ensimmäistä hyppyä. Varjo oli kenties turhan luottavainen ratsastajansa apuihin sillä hetkellä, sillä ori tajusi tulleensa jo aika lähelle estettä ennenkuin se hyppäsi. Etujalkojaan kohottamalla oikein korkealle se onnistui pääsemään esteen toiselle puolelle puomiin koskematta, vaikka hyppy olikin ollut sille hankala. Asiaa ei myöskään auttanut ratsastajan horjahtaminen oikealle hypyn jälkeen, ja heti kentän keskellä oleva ääni sanoi jotain. Ratsastaja korjasi tasapainonsa nopeasti ja ohjasi tasaisella avulla Varjon kohti seuraavaa estettä. Molemmat äsköisestä havahtuneena suorittivat seuraavan hypyn jo paremmin.

Kun aikansa kehää kierrettyään ja esteen toisensa perään hypättyään Varjo tunsi pidätteen, se vaihtoi askellajin mielellään heti hitaampaan ja venytti kaulaansa pitkälle alas kuolaimissa olevan tuntuman kadotessa. Sille oli tullut hiki ja orin hengitys oli aavistuksen kiihtynyttä, mutta se näytti ihan tyytyväiseltä. Taputus kaulalle kertoi sen tehneen hyvää työtä, ja että se saisi kävellä rauhassa aina siihen saakka, kunnes olisi aika palata talliin.

Joonas Hopealinna kertoo
Tehtävä 2, 530 sanaa

En ollut tyytyväinen Jessen menestykseen Varjolla, mutten täysin tyytymätönkään. Kaiketi heidän suorittaminen oli siinä paikkeilla mitä olin odottanutkin, kyseessä oli kuitenkin vielä raaka hevonen ja kokematon ratsastaja. Kuka tahansa voi pärjätä samankaltaisissa pikkuluokissa valmiilla ratsastuskoulun hevosella, kuten Jesse viime vuotena. Varjon olin tarkoituksella jättänyt hänen ratsutettavakseen enkä ollut itse orin selässä käynyt kaiketi kertaakaan sen jälkeen. Ori oli kehittynyt, mutta se oli edelleen erittäin etupainoinen ja ajoittain kuuro avuille, sen näki sivustakin seuratessa. Kaksi seikkaa, joiden vuoksi en ole koskaan innostunut suomenhevosista. Jos olisin heti alusta asti ehtinyt, olisin tottakai valmentanut Jesseä ahkerammin… Ei siis ole yllätys, ettei ratsukko ole kehittynyt nykyistä tahtiaan nopeammin, vaikka Jesse onkin saanut vietyä Varjoa eteenpäin. Hyvin todennäköistä, ettei orin kapasiteetti enää korkeammalle edes riittäisi.

”Uudelleen. Ja kanna nyt jo ne kädet, ja tuo se siihen esteelle suorana”, neuvoin seuratessani ratsukon kulkua kentän keskeltä. Jesse nyökkäsi ääneti ja ohjasi Varjon lyhyessä laukassa uudelleen kohti kolmen esteen sarjaa, joista kaksi ensimmäistä olivat erittäin maltillisia korkeuksia ja kolmas oli metrin pysty.
”Äläkä roiku sen suussa”, huomautin ja näin, miten Jesse hellitti ohjaa samantien jolloin Varjon laukka pääsi pidentymään. Lähestyminen esteelle oli paljon parempi, mutta Jesse ennakoi hyppyyn jälleen aavistuksen liian aikaisin.
”Älä hyppää sen puolesta, vaan odota ihan loppuun asti. Ennakoimalla noin sä vaan häiritset sen suorittamista.” En tiedä miten sen selvemmin sitä voisi kertoa. Jesse nyökkäsi uudelleen ja hidasti Varjon raviin, pidentäen orin ohjaa kämmenen mitalla.
”Lähestyminen oli silti parempi”, lisäsin vielä ja annoin ratsukon keskittyä vapaaseen loppuverryttelyyn.

Täydessä rehellisyydessä – ei Jesse tuossa kunnossa tuon paremmaksi ratsastajaksi tulisi. Ei kukaan pysty korkealla tasolla suorittamaan, tai edes sinne pääsemään, jos oma kehonhallinta loppuu kesken. Kun syvät lihakset ei riitä on turha tähdätä mihinkään isompaan, ja jos ei ole valmis tekemään töitä sen eteen on turha haaveilla pärjäävänsä. Tuollaisissa ratsastuskoulujen järjestämissä kisoissa, olkoonkin kisasarja, ei taso ole vielä niin kova että se haittaisi. Vaan näen minä Jessessä potentiaaliakin, enkai muuten olisi häntä palkannut. Olisi silkkaa tuhlausta antaa sen kaiken valua hukkaan…
”Vielä pitää harjotella, että siihen tulee kunnon rutiini. Se hyppäsi nyt tasaisemmin kuin ennen, mutta sun pitää pystyä pitämään sun kädet kokoajan rauhallisina. Äläkä hätiköi, sulla on siinä radalla vaikka kuinka paljon aikaa.”

Loppupalautteen jälkeen lähdin ajamaan kotiin. Kello oli jo reilusti yli seitsemän, mutta edelleen oli valoisaa. Parkkeerasin autoni tallin viereiselle hiekkaläntille, jota pidettiin parkkipaikkana.
”Miten meni?” Saga kysyi heti uteliaana astuttuani talliin, jonka ovet olivat valtoimenaan auki.
”No.. Jos ei ole estesilmää, niin sitten ei ole”, tuumasin huokaisten.
”Höpö höpö, ei se nyt niin onneton ole! Hyvinhän ne hyppää”, nainen puuskahti ja jatkoi käytävän lakaisua rivakoin ottein. Seurailin katseellani hänen toimiaan ja tuhahdin hiljaa. Sagalla oli erikoinen tarve ikäänkuin suojella Jesseä, ja monta kertaa olin kuullut etten saisi olla niin ankara hänelle. Ei se ollut ankaruutta, jos vaati juuri sen verran kuin pitäisikin.
”Tuolla tasolla, joo. Siitä eteenpäin, tuskinpa. Mutta”, huomasin äänensävyni pehmenevän kun kävelin Sagan luokse ja kietaisin takaapäin käsivarteni tummahiuksisen naisen lantion ympäri. ”On hän suorittanut paremmin kuin alunperin epäilin, myönnetään.”
Saga naurahti lyhyesti ja käänsi päätään katsoakseen minua. ”Sä se et tosiaan kehuja säästele, varo tai ne loppuu kesken!” nainen kikatti ja hymyili niin leveästi, etten malttanut enää jatkaa keskustelua Jessestä. Saatoin vain toivoa, että hän suorittaisi finaalissa vähintäänkin yhtä hyvin.

Vahinkoja sattuu, vaikkei saisi
Tehtävä 5, 432 sanaa

Ohjasin Varjon vajaan metrin korkuista okseria kohti. Oli jo aika myöhä, kello lähtenteli puoltakymmentä. Hopiavuorikin oli aika hiljainen, ja kenttä oli ihan meidän vapaassa käytössä. Mä en ollu saanu nukuttua kunnolla, kun stressasin taas kaikkea. Kisoja, elämää, Ohtoa… Siksi mä olin liikkeellä niin myöhään, kun nukahdin vasta aamuyöstä ja nukuin pitkälle iltapäivään. Onneksi Varjoa ei haittaa, eikä siellä ole mitään kellonaikoja.

Tempo oli hyvä. Varjo oli tuntunut tosi hyvältä sen treenin ajan, ihmeen rennolta. Mä en oikeasti tykkää hypätä paljoakaan, pidän itseäni paljon enemmän kouluratsastajana. Mutta nyt on ollut pakko, että me pärjätään kisoissa ja Joonas on tyytyväinen. Oon kyllä kehittynyt hyppääjänä. Onneksi, muuten vois vähän harmittaa kun oon sen eteen niin paljon nähnyt kuitenkin vaivaa.

Mukauduin orin hyppyyn joka lähti hyvästä kohtaa. Kaiken järjen mukaan sen olis pitäny mennä ihan nappiin, mutta alastulo oli jostain syystä huono. Siis, tosi huono. Varjo laskeutui jotenkin raskaasti alas ja kompuroi etujalkojensa kanssa jo ennen kuin takajalat osuivat maahan. Tajusin nopeasti, että me kaadutaan. Kaikin voimin ori yritti pitää itseään pystyssä haparoiden jaloillaan eteenpäin, mutta ei se saanut tasapainoaan korjattua. Sen sijaan se rojahti kentän hiekan sekaan polvilleen turpa maata viistäen, ja mä lensin selästä sen kaulan ylitse. Vaistomaisesti kierähdin heti sivuun ihan siltä varalta, ettei Varjo kaatuisi mun päälle. Se päästi erikoisen äänen kaatuessaan kyljelleen, ja hetkessä mä olin jaloillani.

Kylmä aalto iski mun läpi ihan samantien, vaikka Varjo alkoi kapuamaan ylös ihan yhtä nopeasti. Rynnistin tarttumaan sen ohjista, jotka se oli saanu sotkettua toisen etujalkansa ympärille. Ensin se yritti tempoa itseään irti, ja riuhtova liike sen suussa ei todellakaan auttanut tilannetta. Jotenkin mä onnistuin kieputtamaan ohjat vapaiksi ja välttämään kavion iskun, jonka jälkeen Varjo viimein pääsi tukevasti kaikille jaloilleen. Hetken se vain seisoi, sitten se puhalsi syvään henkeä ja ravisteli itseään voimakkaasti niin, että satulan siivet vaan lepattivat.

Kävin orin läpi huolellisesti. Muutama naarmu vaan, satula otti pientä pintaosumaa. Päällisin puolin se näytti olevan ihan ok, ees suupieliin ei tainnut tulla mitään. Pitäisi tallissa vielä tsekkaa kieli ja suu. Se hetkellinen helpotus ei kuitenkaan kauaa kestäny, kun lähdin taluttamaan Varjoa. Huomasin heti, että se ontui. Ja pahasti. Se kylmä tunne vaan paheni, ja pysäytin Varjon uudelleen. Jos sen jalka olikin poikki? Tai kaularankaan tuli jotain? Jänteet napsahti? Oikeestaan mitä vaan, kaikki olis ihan yhtä paha. Se oli kuitenkin Joonaksen hevonen. Se varmaan tappaisi mut, jos olisin nyt rikkonut sen hevosen.

Päädyin kuitenkin taluttelemaan Varjoa sen jalkoja pideltyäni tovin parin kierroksen verran. Ehkä mä vaan toivoin, mutta näytti että pahin ontuminen laantui niin, että mä uskalsin lähteä viemään sitä talliin. Laittaisin sille kylmäämisen jälkeen villakääreet, ja toivoisin todella, ettei sille käynyt mitään nyrjähdystä vakavampaa.

Kaiken takana on Saga
Tehtävä 8, 453 sanaa

Tunsin miten tuskan hiki valui pitkin mun selkää ja ohimoita. Aurinko paistoi melkeen pilveettömältä taivaalta, mutta ei lämpöasteita ollu paljoakaan yli kymmentä. Siitä huolimatta mun oli ihan törkeen kuuma, kun Joonas rääkkäsi mua ja Varjoa armotta. Meidän estevalmennus oli muuttunu sileen treeniks, joka oli muuttunu mulle istuntaharjotteiks ilman jalustimia. Varjo rytkytti mua ympäri kenttää voimakkaassa ravissaan ja mä tein kaikkeni että pysyisin rentona ja jatkaisin ratsastusta ihan normisti, mutta helppoo se ei todellakaan ollu. Mun joka ikinen lihas huusi apua siinä vaiheessa, eikä Joonas näyttänyt olevan valmis vielä hetkeen.

”Pysäytäpä se”, se sanoi kuitenkin ihan yllättäen. Hengitin syvään ulos ja istuin satulassa liikettä vastaan niin voimakkaasti kun pystyin siinä tilanteessa, kun olin jo ihan loppu, ja Varjo pysähtyi töksähtäen. Taputin lyhyesti sen kaulaa ja kohotin katseeni Joonakseen epäröivänä. Se ei varmasti tiennyt hyvää.. Katsoin miten mies käveli meidän luokse ja nyökäytti mulle päätään maata kohti.
”Tuu alas, niin mä näytän.”

Hetkessä Joonas oli ponnistanut maasta kevyen näköisesti Varjon satulaan, kunhan mä olin ensin valunut löysänä ja tutisevana sieltä alas. Nyt seisoin kentän keskellä ja tunsin oloni tyhmäksi ja orvoksi, kun katselin miten Joonas laittoi Varjon liikkumaan. Mies ei vaivautunut edes koskemaan jalustimiin, ja olisi ne sille kuitenkin liian lyhyet olleet. Eikä sillä ollut kypärää tai hanskoja tai ratsastushousujakaan, ja siitä huolimatta Joonas näytti enemmän ratsastajalta kuin mä varmaan ikinä. Jo puolessa kierroksessa kenttää näin, miten Varjo alkoi antamaan rehellisesti kuolaimelle periksi ja hakeutua tuntumalle. Sen pyörivät korvat jäivät takaviistoon suunnatuiksi, ja sen koko ilme muuttui. Se oikeasti kuunteli.

Pari kierrosta, ja orin ravi oli joustavaa ja liidokasta. Kierros lisää, ja mukaan otettu laukka oli ilmavaa, energistä ja silti hallittua. Ja ennen kaikkea, Varjo oikeasti kantoi itseään edestä eikä roikkunut käsille yhtään.

Mä en ollut koskaan ennen edes nähnyt Joonasta muun hevosen selässä kun Martin. Tiesin että se meni sen kanssa tosi hyvin, mutta kun näin miten helposti Joonas sai Varjon niin hyväksi niin huomaamattomilla avuilla, en epäillyt yhtään etteikö hän olisi oikeasti taitava ratsastaja. Se sai saman tuloksen minuuteissa, mitä mä sain tunnin vääntämisen jälkeen.
”Noin”, Joonas totesi pysäytettyään Varjon mun lähelle ja taputettuaan sitä reippaasti kädellä kaulalle niin, että läiskintä kuului. ”Ei se ole tuon vaikeampaa.”
Joo, eipä. Mä jouduin nouseen Varjon selkään vielä uudelleen, vaikka mieluummin mä olisin vaan antanut jo olla. Justhan mä näin, etten mä selvästi vaan osaa, enkä varmaan koskaan opikaan.
”Ja nyt – uskot siihen että osaat. Ja sitten alusta.” Joonaksen ääni oli vakava ja käskevä, kuten aina, mutta sen ilmeessä oli jotain normaalista poikkeavaa. En tiedä mitä, enkä ehtinyt jäädä ottamaan selvää, kun ryhdyin Varjon kanssa uudelleen töihin. Mä en todellakaan ajatellut, että Joonas tiesi mitään mitä mun päässä liikkuu, että mä epäilin itseäni, tai että se edes sanoisi noin. Mun pitäisi varmaan kiittää Sagaa siitä…

Varusteurheilua
Tehtävä 9, 314 sanaa

Mä en oo koskaan oikein ymmärtänyt varusteiden päälle. Mitä helpommalla ja halvemmalla pääsen sen parempi. Mulla on tasan kahdet ratsastushousut, mustat ja valkoset. Yksi kisatakki, vaan koska löysin sen alennusmyynnistä. Yhdet saappaat, jotka on vasta toista vuotta käytössä. Jodhpurit ja minichapsit oon ahtanut varmaan jonnekin pimeimpään nurkkaan mitä mun kämpästä löytyy, koska niitä mä en oo hetkeen käyttäny. Käytin vielä silloin kun mä alotin käymään Hopealinnassa, mutta aika nopeesti Joonas huomautti että mun jalka ei pysy paikallaan, että tarviin tukevammat kengät. Huikeet kolmet hanskaparit multa kyllä löytyy, vaikka ne kaikki alkaa olla aika kuluneet. Tasan yksi metrin mittainen koulupiiska ja iänikuisen vanha yleisraippa, jonka pinnassa on selkeitä kulumia. Kannuksia mä en oo koskaan ostanu, mutta Saga tyrkkäsi sen vanhat mulle ja totesi, että saisin ne pitää. Ja joo, yksi kypärä. Ihan hyvä sellanen, perus kypärä.

Varjon varusteista mä pidän ihan varmasti parempaa huolta kuin omistani. Mä en väitä, että Joonas on mitenkään varusteurheilija, mutta.. Tarviiko joku hevonen oikeesti yli kymmentä loimee? En tosiaan käsitä mihin se oikein kaikki Martin varusteet laittaa. Mutta sen takia mä huollan Varjon varusteet joka kerta niin hyvin kun osaan, ettei Joonaksen tarvii siitä sanoo mitään. Varsinkin kun ne kaikki on jotain törkeen kalliita merkkejä.

Varjon varustekaappi oli kyllä tosi miellyttävä katsoa. Tykkäsin sen sinisestä väriteemasta, ja olin salaa ihan äärettömän tyytyväinen siihen myös siksi, että mulla sattui olemaan sininen kisatakki. Eipähän tarvinnut ostaa uutta ihan vaan mätsätäkseen hevosen varusteisiin. Ei sitä kukaan kai vaatinut, mutta osasin jo etukäteen kuvitella miltä Joonaksen ilme näyttäisi jos mä lähtisin vaikka punainen takki päällä kun Varjolla kaikki on sinistä.

Ennen Hallavassa järjestettävää finaalia meiltä lähtisi mukaan niin este- kuin koulupenkkikin, joissa molemmissa oli kultaisia koristeluja. Kouluosuuteen kanget ja esteradalle enkkusuitset alaturpiksella. Kaksi satulavyötä, kaksi satulahuopaa ja romaani, suitsissa kiinni olevien ohjien lisäksi yhdet varaohjat, suojat, korvahuppu, lähtisi riimua, narua ja loimea.. En yhtään valehtele kun väitän, että pakkaamiseen meni helposti ihan koko päivä.

Minjan haastattelu
Tehtävä 13, 326 sanaa

“Jessehän se oli? Ja Lehtoniemi?”

Joku Minja, jonka sukunimeä on ollut huomannut pistää merkille, oli ilmestynyt Hallavasta haastattelemaan kaikkia Tie Tähtiin- kisaajia. Se oli ilmoittanut etukäteen tulostaan ja pyytänyt että mahdollisimman moni olisi paikalla, jotta hän voisi kerralla haastatella kaikki.

Ynähdin jotain epämääräistävastaukseksi ja vilkaisin siihen Varjon kaulan ylitse lyhyesti. Siistin ja huolitellun ulkonäön kantoi varsin rennon, mutta reippaan näköinen nuori nainen, joka raapusti nyt vihkoonsa jotain merkintöjä. Miksei sillä ollut vaikka tablettia käytössä, luulisi että se olisi sata kertaa nopeampaa..
“No kerrohan, millä fiiliksillä sä olet kisaamassa? Miten teillä on…” Minja tarkisti jotain sen vihosta. “Varjon kanssa mennyt?”
Okei. Nyt mun pitäisi olla asiallinen, sellanen edustava. Antaa hyvä kuva, kun oon kuitenkin Hopiavuoren kisatiimissä, ja Varjo on Hopealinnan hevonen. Ei tässä ole vaa musta kyse.

Yritin kuvitella – pikakelauksella – jonkun haastattelun minkä olisin vaikka telkkarista nähnyt joskus. Ihan mikä tahansa. Mitä urheilijat aina sanoo kun niitä haastatellaan? Että ihan hyvin on menny, mutta vois mennä paremminkin?
“No, ihan hyvillä fiiliksillä”, vastasin, ja huomasin heti miten helvetin teennäiseltä mä kuulostin. Minjan ilme ei näyttänyt muuttuvan, joten ehkä se ei huomannut. Eihän se mua tuntenut.
“Varjolla ei ollu kisahistoriaa oikeestaan ollenkaan ennen tähän kisasarjaan osallistumista, joten sille kaikki on aika uutta. Siihen nähden meillä on menny hyvin, vaikka tottakai aina voi suorittaa paremmin.” Se oli varmaan aika hyvin vastattu, siis siinä mielessä, että kuka vaan voisi sanoa noin ja melkeen missä vaan tilanteessa.
“Aivan, niin kyseessä on nuori ori? Ymmärtääkseni sen omistaa, mmm.. Joonas Hopealinna?” Minja kysyi ja vilkaisi muhun uteliaana ensin vihkoaan tutkailtuaan.
“Joo, mä toimin Hopealinnan ratsu- ja ravitallilla ratsuttajana, ja Varjon oli tähän väliin hyvä saada vähän rutiinia ja kokemusta kisaamisesta”, selitin samalla kun irrottelin kylmäsuojia Varjon jaloista. Me oltiin vasta tultu estetreenistä, tosin itsenäisestä. Joonas ei silloin kerennyt pitämään valmennusta.

Se varmaan hoitaisi tälläset tilanteet paljon paremmin. Sille haastattelujen pitäminen… Vai antaminen..? No kuitenkin, haastattelut on varmasti tuttuja ja se hoitaisi ne tosi ammattimaisesti. Milankin varmaan pärjäisi paremmin, ainakin se saisi kaikki tykkäämään siitä.

Jatkoa haastattelulle
Tehtävä 17, 304 sanaa

“Millaisia haasteita koet että teillä on ollut tämän kisasarjan aikana?” Minja kysyi.
“Varmaan ainakin tasaisen rytmin säilyttäminen radallakin. Varjo kuumuu aika paljon ja se on silloin kädelle tosi raskas”, vastasin mietteliäänä.
“Entäpä mitä positiivista teidän matkassa on ollut? Onko jokin hetki jäänyt erityisesti mieleen?” Minja jatkoi kyselyään ja kirjoitti vastauksia vihkoonsa.
“Hmm.. Noh, positiivista on että ollaan päästy näinki pitkälle ihan hyvin tuloksin. En oottanu kuitenkaan paljoa, kun me lähdettiin tähän aika huonosti varustautuneina. Mut varmaan eka osakilpailu on jääny parhaiten mielee, ku se potkas koko homman liikkeelle ja siellä me suoritettiin hyvin”, kerroin samalla kun talutin Varjon sen väliaikaiseen lainakarsinaan Hopiavuoressa.

“Koetko että olisitte enemmän este- tai kouluratsukko, vai meneekö molemmat?”
“Molemmat varmaan. En mä niinkään välitä hyppäämisestä, ainakaa nii että kisaisin sitä tosissani. Varjolle tuntuu käyvän kaikki, esteillä se vähän jännittyy vielä mut sit kun se saa lisää voimaa ja rutiinia nii varmasti seki helpottaa.”
“Silti päätit lähteä kisaamaan molempia lajeja?” Minja uteli kysyvänä.
“Joo, se – tota.. Tuntu jotenkin luonnollisemmalta. Että kisaa sit molemmissa, jos kerran mukaan lähtee. Ja tosiaan kun on hevonen jolla voi mennä molempia, niin miksipä ei.”

“Teillähän on mennyt ihan hyvin, tasaisen oloista suoritusta. Oletko itse tyytyväinen sijoituksiinne?”
“Ihan, joo. Paremmin tietty vois mennä, tavallaan toivoin että oltais oltu ihan sijoilla pari kertaa enemmän, mutta kyllä mä näinkin oon ihan tyytyväinen. Hevonen on kuitenki tehny parhaansa”, vastasin ja nyökkäsin Minjaa seuraamaan varustehuoneeseen.
“Sinähän ymmärtääkseni olit kärkijoukossa viime vuonna Tähtiratsukkona, onko se aiheuttanut tälle vuodelle jonkinlaisia suorituspaineita?”
“No, ehkä vähän. Tavallaan vähän toivon ettei kukaan kiinnitä niin paljon huomiota, että siitä pitäis ottaa paineita. Viime vuonna sattu meneen hyvin, ja nyt ei ehkä ihan niin.”
“Hyvä”, Minja nyökytti päätään ja näytti valmistelevan lähtöä.
“Ihan super kivaa, kun pääsit tähän haastateltavaksi! Oli kiva tavata, ja toivotan teille Varjon kanssa paljon onnea finaaliin! Mehän nähdään sitten siellä vielä”, nainen toivotti iloisesti.

Uskallanko enää nähdä sitä?
Tehtävä 18 a), 348 sanaa

Illat on niitä pahimpia. Illat ja alkuyö, oikeestaan. Kun väsyttää, mutta ei vielä tarpeeks että sais nukuttua ja aivot käy ylikierroksilla. Ajatuksille on liikaa tilaa ja mieli on tosi vahingoittuvainen. Ja joka ilta sama juttu, aina vaan. Yleensä mun ajatukset kulkee rutiininomaisesti jo samaa reittiä kerta toisensa jälkeen. Ahdistaa, kun mietin rahaa ja sitä miten mulla ei ole sitä. Harmittaa, kun mietin miten mulla ei ole mitään tulevaisuutta. Pelottaa, ettei musta koskaan tule mitään.

Nyt kuitenkin Tie Tähtiin- kisojen ansiosta mun iltarutiini on saanut yhden lisän, nimittäin Ohton. Se on pyörinyt mun ajatuksissa siitä lähtien, välillä vähemmän mutta useimmiten enemmän. Enkä ees tiedä miksi mä sitä mietin – kunhan vaan mietin. Ja sitten iskee ahdistus, kun jatkan miettimistä. Mä en tiedä, mitä Ohto musta ajattelee. Onko sillä jotain odotuksia? Oletuksia? Miksei se laita ensimmäisenä viestiä? Miksei se vastaa mun viesteihin?

Mä en halua ajatella että se olisi vältellyt mua missään vaiheessa, koska mä en ehkä kestäisi jos me ei voitaisi edes olla kavereita. Niin naurettavaa kuin se sitten onkin, Ohto on edelleen mulle tärkee – ihan vaikka kaverina jos ei minään muuna. Halusinko mä että se olisi enemmän? Olisinko tyytyväinen jos me oltaisiin jotain muuta? Olinko mä enää edes valmis mihinkään parisuhteeseen kun edellinenkin pääty niin rumasti? Ehkä me voitaisiin olla joku säätö. Olisko se niin paha? Mitä mä oikeastaan edes pelkään, kun se on kuitenkin vaan Ohto? Joka nauraa sen omille vitseille ja lähettelee -… Tai, lähetteli, mulle tyhmiä memejä ja vinejä joilla se jotenkin onnistu saamaan mutkin nauraan. Onnistuiskohan se enää..? Osaanko mä enää edes nauraa? Nykyään Ohto on varmaan tiktokien suurkuluttaja, kun vineä ei enää oo.

Oliko tää koko sotku yks iso virhe? Miksi mun piti ikinä sekaantua sen elämään? Kaikki olis varmasti helpompaa, meille molemmille, jos olisin vaan antanu olla. Nyt viimeistään, vuoden tauon jälkeen, sen sijaan että mä lähdin sotkemaan koko pakkaa taas uudelleen.

Ahdisti ihan sairaasti. Voisinko mä enää edes nähdä sitä? Kannattaisiko mun? Finaalissa se olisi kuitenkin, en mä siltä välttyisi. Nyt mä en enää tiennyt halusinko edes mennä sinne. Uskaltaisinko mä?

Siitä on aikaa
Tehtävä 20 b), 340 sanaa

“Well, well, look who’s back”, kuulin tutun äänen selkäni takaa. Tunnistin myös äänensävyn, ja se kertoi pidätellystä hymystä. Käännyin ympäri ja jätin ratsastussaappaani vetoketjun ylös vetämisen kesken. Mua alkoi nolottaa aivan käsittämättömän paljon. Lily, yhtä sinihiuksisena- ja silmäisenä kuin ennenkin, niinkuin niissä kaikissa valmennuksissa ja osakilpailuissa missä mä olisin sille voinut jotain sanoa. Muutakin kuin moikata lyhyesti.
“Moi.”
Just. Sen parempaan mä en sitten taas kai pystynyt, kun se oli ainoa mitä mä keksin. Mitä mä suustani sain ulos. Lily siristi silmiään tyytymättömänä.
“Joo, joo. Sori, etten oo tullu jutteleen. Äähhh, uskotko jos sanon että mun piti kyllä? Koska piti oikeesti, mä vaan.. Mulla on ollu tosi paljon kaikkee muuta”, selitin, ja ihan tottahan se oli. Lily oli vielä hetken hiljaa, mutta sen huulille levisi sitten hymy ja se risti käsivartensa rintakehänsä eteen.
“Joo, uskon mä. Eikä se mitään, olisin mäkin voinu tulla jutteleen. Mut tässä mä oon nyt! Vitsi, että sua on kiva nähdä! Miten sulla menee? Onko toi sun oma?” Lily kyseli ja osoitti viimeisenä Varjoa, joka oli Hopiavuoren trailerin vierellä odottamassa kiinni sidottuna.
“Ei oo, sen omistaa yks Joonas, mä vaan kisaan sillä. Ja oon töissä sen Joonaksen tallissa kanssa, et ihan hyvin kai.”
“Oho! Onpa kiva! Et arvaa, miten paljon mulla on sulle kerrottavaa..”

Meidän luokkaan oli vielä paljon aikaa, joten se saatettiin Lilyn kanssa jäädä jutteleen ihan huoletta. Se kertoi mitä kaikkea se on Orionin kanssa tehnyt, elämästä Pronssijoella, sen omasta elämästä, ja tietysti miten sillä on sen omasta mielestä näissä kisoissa mennyt. Mä kerroin Varjosta, Hopealinnasta, Seinäjoesta ja Otsonmäestä. Kumpikaan meistä ei sanonu sitä ääneen, mutta väitän että taidettiin molemmat kaivata niitä aikoja, kun me käytiin vielä baarissa kaksin ja nuokuttiin nurkkapöydässä kaksin pitkälle aamuyöhön. Kuskattiin toinen toisiamme, oltiin yhdessä tallilla, ja varmaan osittain jopa niitä aikoja, kun me melkein kinasteltiin siitä, kumpi saa olla Valeran kanssa. Siitä tuntu olevan jo ikuisuus.

“Ei mutta, nyt mun on pakko mennä! Oli sairaan kiva nähdä ja jutella taas, törmätään vielä uudelleen jooko?” Lily kysyi vaikka otti jo muutamia askeleita tallin suuntaan. Nyökkäsin sille.
“Joo, törmätään. Tsemii!”

[JesseOsallistuja]

Ajatuksia Ohtosta 341 sanaa

Kuuntelin miten mun seinänaapurin kämppä raikasi jo kuudetta tuntia putkeen. Sillä oli kasa kavereita käymässä vapun kunniaksi, ja musiikki pauhasi niin lujaa että basso kantoi seiniä pitkin mun puolelle. Ei mua se meteli siksi ärsyttänyt että mä olisin yrittäny nukkua tai jotain, vaan ihan periaatteesta se ärsytti. Kun jouduin kuunteleen muiden elämöintiä, koska mä en varmasti ikinä ollu häiriöksi kun pelasin myöhään iltaan ja huusin niiden pelien takia.

En muista millon viimeksi mä olisin ollu kenenkään kanssa juhlimassa vappuna. Mä dokasin yleensä yksin kotona, vaikka se ei ihan hirveesti normi päivästä eronnu. Vappuna ainaki pystyin uskotteleen itelleni että se on ihan okei, kun vappuna kuuluukin ryypätä. Olisin mä jotain muutakin voinu ottaa, jos mulla vaan olis rahaa. Ei oo, ja olut on halpaa.

Kuuntelin miten se apinalauma alkoi laulaa. Tunnistin kappaleenkin; Wiz Khalifan Young, Wild & Free. Sitten ne nauroi. Kuulosti että niillä oli tosi hauskaa. Sen takia kai mun aivot jotenkin päätti tuoda Ohton mieleen. En ollu kuullu siitä nyt toviin mitään. Kai sillä oli niin paljon töitä kokoajan ettei se ehtinyt laittaan viestii, tai ehkä se oli nyt päässy musta yli kun me saatiin puhuttua viimeks kun nähtiin.

Etsiskelin mun kännykän jostain ja avasin sen lukituksen peukaloa näyttöä pitkin liu’uttaen. Parilla näpäytyksellä olin seikkaillut whatsappin puolelle ja kaivanut Ohton keskustelun esiin. Tai ei sitä kaivaa tarvinnut, kun se oli siinä heti neljäntenä. Ekana oli Saga, sitten Joonas, Noa, ja Ohto. Useimpien keskustelujen kohdalla joita mun wapista löytyi viimeinen viesti oli vastaanotettu viime vuoden puolella.

miten menee?

Lähetin viestin heti enkä jääny miettiin sen enempää. Kyllä mä nyt kysyä voin, ei se mitään haittaa. Eikä haittais vaikkei Ohto vastaiskaan. Sillä on sit vaan parempaa tekemistä, ei sen ihmeempiä.

mitkä fiilikset tulevii kisoi aatellen?

Pari minuuttia maltoin oottaa ja salaa toivoa, että Ohto ilmestyisi paikalle heti. Sen status ei kuitenkaan muuttunut mihinkään, ei vaikka huvikseni selasin meidän keskustelua niin ylös että päädyin käymään läpi kaikki memet jotka Ohto oli mulle joskus lähettäny. No… Näkisin mä sen sitten viimeistään silloin kisoissa, ja voisin käydä juttelemassa ihan kasvotusten. Jos se siis haluaa edes.

[JesseOsallistuja]

Chain kanssa maastossa 516 sanaa

Musta oli aika erikoista, että se Chai oli pyytänyt mua maastoon mukaan. Mä en tosiaan tiennyt, millainen tyyppi se oikeasti on. Ne kerrat kun mä näin sen Noan kanssa Chai oli tosi vaivaantunut, ja voisi kuvitella että se on vähintäänkin yhtä sosiaalisesti taidoton kuin mä. Mutta sitten kun se oli itsekseen, tai muiden kuin Noan kanssa, se ei ollut hiljaa millään eikä sitä haitannut vaikka kukaan ei edes kuuntelisi. Siinä mielessä se oli vähän samanlainen kuin Hello. Mutta Helloon mä en luota – siis siinä mielessä, että musta se sen koko olemus on vaan jotenkin niin feikki. Se ei ihan varmana oikeasti tarkoita puoliakaan mitä se sanoo, kun Chai taitaa oikeasti olla vaan vähän.. No, ei tyhmä, mutta…

Ei tyhmä, koska se ihan selvästi tajusi että mä en varsinaisesti viihdy ihmisten seurassa, koska se vakuutti että se voisi olla ihan hiljaa sillä välin kun me oltiin maastossa. Tavallaan Chaissa oli jotain, mistä mä.. Ehkä ihan pidinkin? Sellainen avoimuus, vaikka mä en sitä tietenkään hirveän hyvin tuntenut.

Kehuja mä en halunnut ottaa siltä vastaan, enkä kuulla miten hyvä tai huono se on. Mä tiedän oman tasoni, ja mä oon nähnyt kun se ratsastaa. Se ei ole niin huono enkä mä niin hyvä kuin se antaa ymmärtää. Onneksi senkin Chai tuntui ymmärtäneen senkin aika nopeasti, eikä jatkanut enää aikaisempaa keskustelua siitä, miten mä osaan kaikkia juttuja ja se ei. Uskalsin antaa Varjolle pidempää ohjaa vaikka Chain hevonen olikin tamma. Varjo oli siitä kiva, että se oli useimmiten ihan selväpäinen eikä jaksanut turhia kiinnostua muista hevosista. Ori venytti kaulaansa alaspäin ja puhdisti sieraimiaan pärskähtämällä.

Chai piti lupauksensa ja oli ihan hiljaa. Ensin se oli ihan kivaa, mutta pidemmän päälle se alkoi tuntumaan oudolta.
“Kuule”, köhäisin lopulta, vaikka kaduin sitä heti. Chain pää kääntyi samalla sekunnilla niin nopeasti, että mua sattui niskoihin pelkkä katsominenkin. Mietin hetken. Voisin kysyä, miksi sitä kutsutaan Chaiksi eikä Nitthaniksi, että kumpi niistä oli sen oikea nimi. Sitä olin miettinyt kuitenkin koko kisojen alusta lähtien. Se ei kuitenkaan ollu se mitä mulla oli alunperin mielessä, joten en sitten kysyny.
“Eihän tää mulle kuulu, mut mitä mieltä sä oot Noasta?”

Chain hymyilevä ilme muuttui ihan täysin ja se käänsi kasvonsa poispäin musta. Katsoin sitä silti ja yritin saada selvää, mikä se tunne oli. Ahdistus, pelko, paniikki?
“Ei tarvii vastata, niinku sanoin. Eihän se mulle kuulu”, jatkoin hetken kuluttua vaikka Chai ehti jo avata suutaan. Se näytti melkein helpottuneelta ja kohotti toisen kätensä rapsuttaakseen poskeaan lyhyesti.
“Kuha mietin. Se on oikeesti hyvä tyyppi. Sellane chilli.”
En oo varma ymmärsikö Chai mitä hain takaa, mutta oon melko varma että ei kukaan tosta ymmärtäisi. Eikä se tosiaan ollu mun asia, mutta kun mä näin niin selkeesti, että Chai oli ihan vitun retkussa Noaan. Enkä ihmettele, kyllä mäkin olin silloin joskus. Vaikka se onkin nykyään melkeen ihan erilainen, niin hyvä tyyppi se oli edelleen. Kyllä Chai vois sen kanssa puhua ilman että Noaa haittaa, tai että se suuttuu, tai jotain.

Sillä mä vaan, kun musta tuntuu että se vois tehdä Noallekin hyvää. Olla jonkun kanssa muutakin kun kavereita, oli se “oleminen” sitten missä muodossa vaan. Muuten siitä tulee ihan oikeesti joku kalkkis.

[JesseOsallistuja]

Ei ihan täydessä vedossa 333 sanaa

Nellyn selittäessä valmennuksen aihetta olin ehtinyt jo muiden tavoin alkuverryttelemään Varjon. Se oli jälleen enemmän kiinnostunut muista hevosista sen ympärillä kuin musta, mutta alun sähläämisen jälkeen se malttoi rauhoittua ja jäädä kuuntelemaan. Tehtävä kuulosti musta ihan äärimmäisen hauskalta. Mä oon aina tykännyt ympyrätöistä ihan mielettömän paljon. Ehkä mä alintajuisesti kompensoin mun jotain omaa vinoutta sillä, en tiiä, mutta kivoja ne on. Varjo ainakin tulee helpommin kuulolle kun sitä työstää ympyrällä, joten olin ihan toiveikas että tää valmennus menisi meillä hyvin.

Kun me lähdettiin työskentelemään niin sain ensin herätellä Varjoa jonkin verran, että se malttoi oikeasti kävellä kunnolla eteenpäin eikä vain laahustaa. Harvoin sillä oli erityisen laiskoja päiviä, mutta huomasin siitäkin että tämä koko kisasarja alkoi käydä sen voimille. Tavallaan oli onni, ettei enää olisi paljoa jäljellä. Sen jälkeen Varjo saisi pinkaista kesälaitumelle muiden kanssa ja nauttia ihan ansaittua lomaa.

Jostain syystä volttien aikana Varjo alkoi punkemaan lapa edellä ulkopohjetta vastaan vaikka sitä yritin korjata. Aika pian kuitenkin tajusin sen protestoivan käyntityöskentelyä, joka oli siitä ihan äärimmäisen tylsää. Nelly huomautti samasta asiasta ja käski käyttää pohjetta reilummin, ja sitten huomauttaa raipalla jos se muuten ei mene läpi. Muuta en odottanutkaan, sillä tiesin mä itsekin että niin kuuluisi tehdä. Ihan muodon vuoksi tein työstä käskettynä, vaikka mun aikaisempi motivaatio tuntui myös kadonneen sen myötä, kun tajusin ettei Varjo ollut aivan terävänä töissä mukana.

Onneksi ravi- ja laukkapätkien ansiosta me molemmat saatiin uutta ruutia työskentelyyn, ja lopulta käyntikin alkoi olla ihan menevää ja reipasta, olematta kuitenkaan kiireellinen.
“Nyt on hyvä tahti, pidä siinä!” Nellykin kehaisi. Pidin huolta että käteni olivat tasaiset enkä lähtenyt yhtään nykimään tai veivaamaan niillä, vaikka etenkin alussa Varjo ei olisi millään halunnut asettua kunnolla. Se mielummin kallisti päätään kuin taipui niskasta, mutta kohottamalla asettavaa kättä aavistuksen verran ja puolipidätteiden läpi saamisella sekin alkoi korjaantua.

Valmennuksen tehtävät ei siis osoittautunu meille mitenkään erityisen vaikeiksi, mutta hyödyllistä kertaamista se oli ja paikoittain saatiin esiteltyä ihan tosi hyvääkin pätkää. Meidän loppuverkat koostui maastossa kävelystä pitkin ohjin, ja huomenna Varjo saisi pitää ihan koko päivän vapaata.

[JesseOsallistuja]

Jesse Lehtoniemi – Varjoaika

Luokka 3
Haittaakse jos ei huvita?
Kevät on näköjään itsepohdiskelun aikaa
Jos mä oonkin vaan ihan paska
Epäterveellinen harrastus
Välillä rennommin on paremmin
Laukkatyöskentelyä
Ei ihan täydessä vedossa

yht. 7 lisäarpaa

Luokka 7
Alkujumppaa
Puomijumppaa
Chain kanssa maastossa
Ajatuksia Ohtosta

yht. 4 lisäarpaa

[JesseOsallistuja]

Nyt tulee tykityksellä tälläistä äärettömän kuivaa tekstiä, pahoittelen sitä jo etukäteen ja sitä ei ihan oikeesti tarvii (tai kannata) lukee :DD

Puomijumppaa 363 sanaa

Olin kerrankin niin aikaisin tallilla, ettei toistaiseksi siellä näyttänyt olevan ketään innokasta kentälle tulijaa samaan aikaan. Sitä mä vähän toivoinkin, ja olin ottanut asiakseni tehdä puomeista ja kavaleteista kentälle pienen radan, jota me Varjon kanssa jumppailtaisiin. Kentän toisessa päässä oli kaarevalla uralla oli kaksi maapuomia, kavaletti, puomi ja kavaletti. Toisella pitkällä sivulla oli neljän vinoon nostetun kavaletin sarja, ja toinen lyhyt sivu oli pyhitetty vapaaksi vaikka pääty-ympyrää ajatellen. Toisella pitkällä sivulla oli puomi-kavaletti-puomi-kavaletti- sarja kuuden verran.

Alkulämmöt otettiin päälle ihan vaan rennosti hölkkäillen pitkällä ohjalla. Varjo sai venyttää itseään oikein pitkäksi ja tunnustelin samalla millä mielellä se oikein on. Ori tuntui rennolta ja liikkui ihan hyvällä motivaatiolla. Otin sen kanssa kuitenkin oikein isoliikkeistä laukkaa ympäri kenttää molempiin suuntiin, jonka jälkeen lähdin sitä työstämään tekemieni tehtävien avulla.

Huomasi, ettei me oltu pitkään aikaan tehnyt mitään sellaista treeniä. Ori ei olisi millään halunnut nostella jalkojaan kunnolla, kun kyseessä ei kuitenkaan ollut isoja esteitä joiden yli oikeasti piti hypätä. Unohdin itsekin ehkä ratsastaa sitä eteen, kun ajattelin kai vähän samaa. Kyllähän niistä pienistä pääsee helposti yli ihan ilman kunnon työntekoa. Vasta kun Varjo kolautti jotain jalkaansa kolmannen kerran vuoroin puomiin tai kavalettiin tajusin ryhdistäytyä ja ratsastaa sitä ihan yhtä tarmokkaasti kuin esteradalla tai pelkällä sileällä.

Löydettyämme oikean rytmin Varjo alkoi olla kivan energinen ja pyrkiä itsekin tehtäviä suorittamaan. Kun olin saanut sen hyvin pohkeen eteen pystyin keskittymään työstämään enemmän omaa kevyttä istuntaani sen sijaan, että jouduin keskittymään pelkästään hevoseen vaikuttamiseen. Mun esteistunta ei oo ikinä ollut äärimmäisen hyvä. Kyllä mä hyppyihin pääsen mukaan, mutta mun tasapaino meinasi vieläkin pettää kesken radan vaikka mä itse usein niitä tiukkoja kurveja päätinkin ratsastaa. Jostain syystä Varjon kaltainen herkkä hevonen päätti antaa mun horjahdukset useimmiten anteeksi, jota ihmettelin joka kerta aina yhtä paljon.

Varmaan vähän reilun tunnin treenin jälkeen huomasin miten Outi talutti Jussia kentälle. Just sopivasti, kun mä olin muutenkin lopettelemassa. Se kohotti mulle kättään ja vastasin eleeseen samalla tavalla. Ohjasin Varjon naisen luokse kevyessä ravissa.
“Siivoonko noi pois?” kysyin ohi mennessämme ja käänsin Varjon pääty-ympyrälle kuullakseni Outin vastauksen. Se katsahti kentällä olevaan estekalustoon, mietti hetken ja pudisti päätään.
“Ei tarvii, me voidaan käyttää niitä kanssa!” se vastasi, johon nyökkäsin vaan ja ohjasin Varjon takaisin uralle viimeistelemään loppuverkan.

Laukkatyöskentelyä 393 sanaa

Oli mulla motivaatiota tehdä työtä tai ei, niin pakko oli. Seuraava osakilpailu alkoi painaa päälle jo niin uhkaavasti, että sitä ei voinut enää sivuuttaa. Jos mä halusin pärjätä, mun oli pakko treenata. Meidän luokkataso oli kuitenkin ymmärtääkseni yksi isoimmista osallistujamäärältään ja tiesin että sen taso on kova. Siellä oli kisaajia viimevuodeltakin, jotka on kaikki taitavia ja hyviä ratsastajia hyvillä hevosilla.

Suomenhevoset ei todellakaan oo mun suosikkirotu. Eikä oo puoliverisetkään, mutta jostain syystä niiden kanssa mä oon kaikista eniten tehny töitä. Molemmat on monipuolisia käyttöhevosia, joo ei siinä mitään. Suokkien kapasiteetti ei tietty pelkän rakenteen takia riitä samoihin luokkiin kuin puokkien, mutta karkeasti ajateltuna niissä on paljon samaa. Jotenkin mua silti aina ihmetyttää, että miksi mä ajaudun niiden pariin kun en ikinä vois kuvitella kumpaakaan omistavani. Jonkun kylmäverisen mä haluan, mutta en tiedä sen enempää minkä. Vaikka oli mulla nytkin alla ihan törkeen hieno ja lupaava suomenhevonen, joka oli jo todistanut että se on yhtiä parhaita hevosia joilla mä oon ikinä ratsastanut.

Miedän alkuverkkaan kuului aika pitkälti tarmokas alkukäynti johon sisältyi taivuttelua ja väistöjä. Ravia otettiin ensin pitkäksi ja rennoksi, ja sitten lähdettiin työstämään takajalkoja siirtymisillä ja temponmuutoksilla töihin. Kun ravi alkoi tuntumaan hyvältä ja tahdikkaalta otettiin isoa laukkaa, ja sitten hetken kävelyn jälkeen ryhdyttiin töihin.

Tän päivän ohjelmana meillä oli laukkatyöskentely. Ihan varma en ollu vieläkään, edes alkuverkan jälkeen että mitä mä haluaisin työstää. Ainakin omaa istuntaani, että lopettaisin sen helvetin kippurassa istumisen. Varmaan siis vastalaukkaa ja vaihtoja. Ihan ensimmäisenä lähdin kuitenkin työstämään Varjoa välikäyntien jälkeen uudelleen hereille napakoilla nostoilla. Askellajin piti muuttua heti kun mä pyysin, eikä hetken päästä. Pari ensimmäistä kertaa katsoin sormien välistä, mutta sitten kun homman juju oli selvä ja jos reaktiota ei tapahtunut heti – olettaen että mä olin osannut antaa tarpeeksi selkeät avut, huomautin asiasta kevyesti pitkän kouluraipan päällä takaosaan koskettamalla.

Melko pian Varjo nosti laukan hyvin. Parin askeleen jälkeen siirsin sen takaisin raviin tai kokonaan käyntiin vatsalihaksilla hidastamalla, ja parin askeleen jälkeen uudelleen. Siitä oli hyvä lähteä työstämään vaihtoja. Ohjasin orin lyhyeltä sivulta keskihalkaisijalle, pidätin, ja annoin uudet laukka-avut toiseen kierrokseen. Ihan ok, vähän voimaton ja rytmitön vaihto, mutta siedettävä. Siitä vastalaukalla toinen lyhyt sivu, ja uudelleen halkaisijalla vaihto. Muutaman toiston jälkeen otin hetken ravia, ja jatkoin samaa tehtävää.

Paikoittain me työstettiin pelkkää vastalaukkaa, ja välillä pelkkiä vaihtoja. Vielä Varjo ei pystynyt nopeatempoiseen monen vaihdon sarjaan. Olin tyytyväinen, kun saatiin yhdellä linjalla kaksi vaihtoa neljän laukka-askeleen jälkeen.

[JesseOsallistuja]

Epäterveellinen harrastus
384 sanaa
Kirjoitettu Noan näkökulmasta

Katselin, miten Jesse makasi selällään huoneeni lattialla kädet sivuille levitettyinä. Hän katseli kattoa ja Mielikki makasi tyytyväisen näköisenä hänen rintansa päällä. Olimme olleet siten, ihan hiljaa jo vaikka kuinka pitkään. Minua se ei haitannut. Ehdin nyppimään edelleen kuivahkon kaarisulkasaniaisen kuolleita varsia pois ja pohtimaan, millä ihmeellä saisin sen viimein piristymään.

“Mä en tiiä miks mä lähin koko kisaan”, kuulin miten Jesse mutisi lopulta. Niin siinä yleensä aina kävi. Annoin hänen käryyttää aivojaan niin pitkään ihan yksin, kunnes hän ei voinut enää pitää ajatuksiaan itsellään ja hänen oli pakko puhua. Olin huomannut että se on hänen kanssaan kaikista toimivin ratkaisu. Kyselemällä hän vain ahdistuu ja sulkeutuu entisestään.
“Mm?” äännähdin merkiksi että kuuntelin, mutta tarvitsisin vielä enemmän reagoidakseni kunnolla.
“Kun en mä kerran ees – tai kun mä jotenkin aina… Kyllä mä siitä tykkään, kai, mut.. Emmä ees tiiä.”

Tiesinhän minä kaikista parhaiten, miten ärsyttävä Jesse oikeastaan on. Hänen tapansa vastata kaikkeen, niin sanoin kuin eleinkin, on useimmiten lapsellinen ja töykeä. Hän osaa olla uuvuttavaa seuraa, eikä moni siksi hänen kanssaan jaksakaan olla tekemisissä. Mutta koska tiedän, että se on osa hänen mahdottoman monimutkaista puolustuskeinoaan en osaa ottaa siitä itseeni. Tiedän hänen elämästään paljon enemmän kuin moni muu – välillä tuntuu että jopa hän itse. Jonkun hänestä piti pitää huolta, kun hän oli hädintuskin ala-aste ikäinen ja liikkui aivan väärässä seurassa – johon myös minä kuuluin.
“Eli mikä mättää?” kysyin ja käännyin ympäri katsomaan nuorempaani.
“Kai mua tavallaan stressaa vaan.. Kun mun pitäis olla hyvä. Tiiäks?”
“En oikeestaan.”
“Nokun mä suoritin viimevuonna nii hyvin, tai hyvin ja hyvin mut voitin kuitenki, ja Joonas hengittää mun niskaa kun Varjo on kuitenki sen.”
“Kuulostaa siltä et sun pitäis päästä relaan hetkeks.”
“No aijaa. En tiiä palauduinko mä siitä viimevuoden kisastakaa ollenkaa.”
“Pitäiskö sun sit vaan ottaa tää huvin ja urheilun kannalta? Menee miten menee?”
“En mä voi. Pakko mun on päästä sijoille.”
“Kuulostaa epäterveelliseltä.”
“Niinki vois sanoo.”

Olimme taas hetken hiljaa. Kurotin tiputtamaan kuihtuneet lehdet pöydän alla olevaan roskakoriin.

“Milloin viimeks sä oot ollu hevosen seläs?” Jesse kysyi ja kallisti päätään katsoakseen minua.
“Miks tää keskustelu siirty muhun?” kysyin vähän hymyillen vaikka samalla mietin, milloin tosiaan olin edellisen kerran ollut ratsailla.
“Kuha mietin. Pääsetkö ees selkään enää ollenkaa ku vanhenet ja kangistut.”
“Vitsi kun sä oot välillä niin nokkela”, hymähdin ja nousin tuolilta napaten toisen kyynärsauvan käteeni. “Tuu, mennään kattoon varsoi.”

Välillä rennommin on paremmin
335 sanaa
Vedin vielä kerran syvään henkeä ennenkuin nostin jalkani jalustimeen ja ponnistin itseni satulaan. Varjo oli saanut pari päivää vapaata ja mä itse keräsin ajatuksiani. Jos mua ei tosiaan huvittanut kisata, niin miksen mä sitten jättänyt sitä kesken? Miksi mä taas lähdin siihen koko hommaan mukaan, jos se ei tosiaan ollut mua varten? Ja miksi mä silti kuitenkin tiesin etten osais antaa periks ja vaan jättää koko hommaa sikseen..?

Olin psyykanny itteeni sen koko aamun, siitä lähtien kun olin tallille tullu, että mulla ei olis mitään vaatimuksia sille kerralle. Kunhan vaan mentäisiin ja tehtäisiin sen verran, mikä kivalta tuntuu. Ei haittaa vaikka Varjo meniskin ihan pitkänä, kunhan se vaan on rento. Ja mä myös.

Annoin sen kävellä pitkät alkukäynnit, ja me jatkettiin käynnissä työskentelyä vielä pitkään senkin jälkeen. Asettelin, taivuttelin, käytiin syvällä kulmissa, tehtiin voltteja, ympyröitä, kiemurauria, kahdeksikkoa.. Keksin kokoajan jotain tekemistä, helppoja ja simppeleitä juttuja joihin mikä vaan hevonen pystyy, ja me mentiin niitä ihan vaan käynnissä niin pitkään, kunnes musta tuntui että nyt voitaisiin ravata.

Ihan pieni pohje riitti ajatuksen lisäksi nostamaan ravin. Varjo puhdisti sieraimiaan pärskimällä kerran, toisen, ja vielä kolmannenkin. En välittänyt sen muodosta juuri ollenkaan, vaan keskitin kaiken huomioni sen liikkeeseen ja herkkyyteen. Pidin huolen että jokainen apu jonka annoin oli niin kevyt kuin ikinä vain osasin, ja että kaikki lähti jalasta. Ehkä mä olin tosiaan taas alkanut roikkumaan ohjassa liikaa tai jotain.. Päätin pitää ohjat kuitenkin kädessä tosi löysällä tuntumalla sen sijaan, että heittäisin ne kokonaan pois. Ravi tuntui rennolta ja irtonaiselta, joten päätin pyytää laukkaa.

Se nousi rauhallisesti, mutta ihan kivan voimakkaasti. Nousin jalustimien varaan ja annoin Varjolle tilaa venyttää askeltaan. Sen laukka ei ollut erityisen matkaavoittavaa, harvoin se suomenhevosilla on, mutta kyllä siitäkin pitkää askelta irti sai kun ori vain tahtoi. En pyytänyt, vaan annoin Varjon itse päättää. Kaksi rauhallista ja energistä laukkakierrosta kentän ympäri orin tahtomalla tavalla, ja hidastin sen vähitellen takaisin raviin. Se sai luvan riittää siltä erää, nyt kun molemmilla oli selkeesti viimekertaan nähden parempi fiilis. Ehkä me huomenna hypättäisiin jotain pientä jumppaa mieltä virkistään.

Alkujumppaa
351 sanaa

”Saatko sä sormet varpaisiin?” Saga kysyi totisella äänellä ja tuijotti mua kädet lanteilla.
”Häh?” äännähdin hölmistyneenä. Mä olin just päässy Varjon kanssa kentälle, meidän sovittua valmennusta varten, ja sitten se kyselee sellaista? Tajusin kuitenkin aika nopeesti, että miksi. Sen verran hyvin mä Sagan jo tunsin.
”Joo ei, mä en tosiaan rupee-…”
”Ja sit venytteleen!” nainen komensi ja kolmella tarmokkaalla askeleella ilmestyi meidän eteen, otti ohjat mun kädestä ja virnisti leveästi.

”Jos sä luulet et mä rupeen täs keskel kenttää tekee jotai jumppaa nii unta näät”, sihisin Sagalle hampaideni lomasta ja vilkaisin ympärilleni varmistaakseni, ettei siellä ollu muita. Vaikka olihan siellä, aina oli. Se Camilla oli tallia tekemässä, Outi tallissa laittamassa Jussia valmiiks ja Marshall oli.. No jossain siellä mä sen näin.
”No tietty ryhdyt! Ei kukaan ratsastaja voi suorittaa kunnolla jos jumit ei oo auki. Nyt ne sormet sinne varpaisiin, hopi hopi!”

Onneksi mua on siunattu jollain super geeneillä, että oon edes suhteellisen taipuisa vaikken mitään sen eteen tee. Tai mulla on vaan lyhyet jalat. Kuitenkin, aika hyvin mä sain kengänkärjistä kiinni ja ainakin hetkeks kämmenetkin maata vasten.
”Ei huono”, Saga myhäili tyytyväisenä ja rapsutteli Varjon turpaa orin seistessä paikallaan ihan tyytyväisen näköisenä.
”Sit kyljet. Ja jalat! Se sun jännittäminenkin helpottais jos et olis niin jumissa”, Saga jatkoi ja osoitteli toisella kädellään ohjeita seuraavista kohdista joita piti venytellä. Halusin väittää vastaan, mutta kyllä mä tiesin olevani niska-hartiaseudulta ja varmaan lonkistakin niin jumissa että niitä ei ihan kerralla tai viidennelläkään käsittelyllä auki saa. Siksi en väittänyt vastaan, vaan jatkoin nöyränä – ja aivan helvetin tyhmän oloisena – venyttelyä Sagan ohjeiden mukaan.

Lopulta Saga ojensi Varjon ohjat mulle takaisin. Sitten, kun mä olin punainen ja Outi oli tullut tallista Jussin kanssa kentälle yleisöksi. Ihan sairaan kiva homma. Tartuin orin ohjiin mitään sanomatta ja ponnistin läheiseltä penkiltä itseni sen selkään.
”Eiks oo paljon kivempi kun on vetreenä siellä! Sit heti reippaasti eteenpäin, ei niitä alkukäyntejäkään tarvii madella”, Saga huomautti selvästi itseensä tyytyväisen kuuloisena. Pyysin Varjolta pienellä liikkellä lisää tarmoa kävelyyn ja huomasin, että olin kuin olinkin heti rennompi kuin yleensä. Sagalle mä en sitä ääneen sanoisi, mutta ei mun tarvitsisikaan, kun se tiesi olevansa kuitenkin oikeessa.

[JesseOsallistuja]

Jos mä oonkin vaan ihan paska 719 sanaa

Tiiättekö sen tunteen, kun tekee mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa? Tai tässä tapauksessa tiputtaa ohjat ja lähtee maastoon. Siltä musta tuntui just sillä hetkellä.

Me oltiin Varjon kanssa työskennelty Hopiavuoren kentällä kohta tunti, ja se oli edelleen ihan järkyttävän raskas ja pohkeen takana. Mikään apu ei menny läpi ja se vaan juoksi alta. Jos annoin pitkää ohjaa niin vauhti kiihtyi ja se vähäinenkin rytmi jota meillä oli (ei ollut) katosi. Jos otin lyhyemmän ohjan niin vauhti kiihtyi ja pää nousi taivaisiin. Se ei osannut yhtään rentoutua, ja mitä pidempään mä väänsin niin sitä vähemmän mäkään osasin.

Huomasin, että mun omat otteet alkoi koventua kun mua alkoi turhauttaa, ja Varjo pyrki kokoajan apuja vaan enemmän ja enemmän karkuun. Ärsytti, turhautti ja harmitti, teki mieli syyttää hevosta, että se on ihan paska eikä vaan halua kuunnella, ja vaikka sitten käsillä riuhtomalla saada se laskemaan se helvetin pää ja rauhoittumaan.

“No laukkaa nyt vittu sitten, no!” Ärähdin ja potkaisin pohkeni Varjon kylkiin niin lujaa, kuin vain pystyin. Jos kerran ei huvita rauhoittua ja hidastaa, niin rynnisi nyt sitten menemään! Vaikka tiesin ja osasin varautua äkkilähtöön mun oli silti pakko napata Varjon harjasta kiinni mustan orin hypätessä eteenpäin päätään viskaisten vihaisesti. Hetken olin varma että se pukittaisi, varmaan monta kertaa, ja yrittäisi heittää mut alas. Koska sen mä ansaitsisin. Mutta ei se tehnyt niin, vaan sen sijaan rynni sellaista kyytiä kenttää ympäri että mun oli paras vaan roikkua kiinni ja toivoo ettei me kaaduttais.

“Vooou voouh, Jesse! Eiköhän se nyt riitä!”

Mulla meni useempi sekunti tajuta, että joku puhui, ja vielä pidempi aika huomata että se joku oli Noa joka oli tullut kentän laidalle seisomaan. Havahduin, miten raskaasti Varjo puuskutti mun alla, ja miten sen tahti oli hidastunut huomattavasti. Se laukkasi edelleen, korvat tiukasti niskaa vasten painettuna, ja kyljet kohoillen niin että teki melkeen pahaa. Pidätin rumasti ohjasta, välittämättä yhtään omasta istunnastani tai muista tavoista pidättää, ja Varjo pysähtyi kuin seinään. Sillä samalla sekunnilla tiputin ohjat käsistäni ja vaan hyppäsin alas sen selästä.

Noan ilme oli huolestunut kun se könkkäsi meidän luokse kentälle yhden keppinsä kanssa. Olin mä kuullut että sillä oli mennyt jalka paskaksi, mutta en ollu nähny sitä vielä sen jälkeen.

“Mikä pössis, mitä toi nyt oli?” se kysyi ja kurottautui ottamaan Varjon ohjista kiinni. Mulle tuli sellainen olo että se halusi viedä koko hevosen multa turvaan, ja ihan syystäkin.
Tunsin miten mun jalat ja kädet vapisi. Mun oli kylmä, vaikka Noa kulki t-paidassa ja aurinko paistoi melkeen pilvettömältä taivaalta. Oli ollu ihan sairaan lämmin viikko, ja silti mua palelsi.
Noa odotti. Kurkkua kuristi ja nieleminen oli vaikeeta. Tuntui että kypärän leukahihna painoi ahdistavasti, joten avasin sen. Sekin vaati pari kertaa, että sain koko lukon auki kun mun käsissä ei tuntunu olevan enää mitään voimaa.
“Noniin”, Noa hengähti lopulta ymmärtäväisen kuuloisena. “Tuu, kävellään hetki.”

Sitten me käveltiin kenttää ympäri. Noa kulki aidan puolella, Varjon ohjat toisessa kädessä ja toisella se piteli keppiään ja kulki ihan helpon näköisesti. Mä huojuin jalat huterina niin, että olis voinu ajatella multa puuttuvan niistä toisen. Sitten vasta kun Varjo oli lopettanut huohottamisen Noa pysähtyi. Pysähdyin sen kanssa, ja tajusin miten helvetisti mua nolotti.
“Onks jotain sattunu?” Noa aloitti ja ojensi Varjon ohjat takaisin mulle. Otin ne vastaan ja vilkaisin oriin syyllisen oloisena. Mä tiesin paremmin kun kukaan, ettei varsinkaan sitä – ei mitään hevosta – syytetty siitä ettei ratsastaja osaa. Ja silti mä tein just niin, rankasin sitä mun omista virheistä. Ja ihan vaan sen takia, ettei nyt kerran sujunut. No ei kai, jos en oo sen kanssa kunnolla treenannut useempaan päivään. Miten helvetin tyhmä mä olen?
“Jesse, kun mä en osaa lukee sun ajatuksii”, Noa huomautti toinen kulma vähän koholla ja pää pienesti kallellaan. “Sun aivot ylikuumenee kohta jos et kerro mitä siel tapahtuu.”

Kun en vieläkään tienny mitä sanoo niin tyydyin kohauttaan harteitani, koska ei Noa ikuisuutta odottaisi. Se henkäisi nenänsä kautta syvään ja näin, miten sen suupielet kiristyivät hetkeksi, sillä tavalla miten aina kun se on pettynyt.
“Täs on nyt kaks vaihtoehtoo. Joko me mennään nyt heti inee ja sit kerrot mikä sua vaivaa, tai nouset viel selkään ja lopetat hyvään fiilikseen, ja sit mennää.”
“Noku mä oon nii paska.”
“Paska missä?”
“No – ratsastaa. Ja kaikes”, vastasin, jostain syystä sen kuuloisena kun mun tarvitsisi puolustella sitä. En vaan tiiä miks.
“Just. Nyt selkää siit ja otat vaikka loppuravit, kyllä sä nyt sen verran osaat.”

[JesseOsallistuja]

Kevät on näköjään itsepohdiskelun aikaa 355 sanaa

Pidän keväästä. Musta se on vuodesta parasta aikaa. Siinä on monta asiaa mistä tykkään, mutta yksi parhaista on ulkokauden avaaminen. Kyllä mä sata kertaa mieluummin oon kentällä kuin maneesissa.

Varjo asui nyt väliaikaisesti Hopiavuoressa. Se muuttaa tänään, kun kolmas osakilpailu järjestetään siellä. Siihen päädyttiin, koska niin oli helpompi kaikkia ajatellen siihen asti, varmaan siihen asti kunnes Tie Tähtiin loppuu. Tavallaan se oli musta ihan kivaakin, kun siellä oli kuitenkin parempi kenttä ja tarvittaessa sitten se maneesi. Ei aina tarvinnu lähtee ajamaan jos halusi treenata. Maastoja meillä nyt oli kotonakin ihan tarpeeks.
Mutta se mistä en tykänny oli se ihmismäärä. Vaikka kaikki karsinapaikat ei ees ollu varattuja, niin silti siellä sinkoili ihmisiä ihan joka suuntaan ihan jokasena kellonaikana. Mä tykkään yleensä käydä tallilla illalla, tai aikasin aamulla jos on pakko, tai en oo saanu nukuttua. Joka oli aika usein.

Jokatapauksessa. Ihan sama milloin mä sinne menin, niin aina oli joku vastassa.

Se mikä mua ihmetytti, oli ettei mua oikeastaan ärsyttänyt se, että mulla oli seuraa. Vaan se, että mä en ikinä tienny mitä sanoo.

Mun henkilökohtaiseksi psykologiksi itsensä nimittäny Saga sanois, että tää on nyt sitä edistystä. Henkistä kasvua, tai jotain. Mä en jaksa ajatella sitä niin pitkälle. Niinkun yleensäkään. Mun on niin paljon helpompi vaan elää hetkessä ja olla miettimättä sen kummemmin miksi mä tunnen mitä tunnen, ja miksi mulla on sellainen olo kuin on. Kunhan vaan tiedän että siltä tuntuu ja sellainen olo ja elän sitten niiden mukaan. Sitä mä en käsitä, miksi se on yleensä kaikille muille niin paljon vaikeampaa.

Mutta mä myös tiedän, että pakko mun on yrittää. Ihan tarkalleen en osaa sanoa että mitä, mutta jotain on pakko. Siis sillä tavalla, että tulen muiden kanssa toimeen. Ihan vaan siksi, että nyt kun mä oon niiden kanssa tekemisissä niin munkin on sitten helpompi. Miten ihmeessä Milan tekee sen niin helposti? Se vaan menee ja juttelee, ja sitten kaikki tykkää siitä. Ei mussa oo sellasta samanlaista, no, jotain. Mikä se sitten onkin, joka saa ihmiset tykkään siitä. Mutta ehkä mulle riittääkin, että mua siedetään, ja mä siedän niitä. Jos onnistun sanoon moi jokaiselle, joka tulee tallissa vastaan, niin se on ihan hyvä alku.

[JesseOsallistuja]

Haittaakse jos ei huvita? 307 sanaa

Ehkä meidän vähäinen treenaaminen ennen toista osakilpailua näkyi. Ehkä mä en ratsastanut niin hyvin kuin olisin voinut. Ehkä Varjo ei ollut ihan vedossa. Tai ehkä se pitkä, puuduttava matka Lappiin saakka vei meiltä molemmilta mehut. En tiiä, mutta mitään mun lempipuuhaa se ei todellakaan ollut. Onneksi sinne ei tarvii hirveen usein matkata. En silti jostain syystä osannut olla siitä pahoillani, ettei me päästy listojen kärkeen. En ees silloin, kun Joonas tuli kysymään mitä meidän esteradalla tapahtui että sijoituttiin niin häntäpäähän. Enkä mä oikeastaan tiedä tapahtuiko siinä mitään erikoista. Me nyt ei vaan päästy kärkeen, ja se oli ihan ok.

Oli yllättävän helpottavaa vaan tajuta, ettei mun tarvinnut yrittää joka kerta suorittaa paremmin kuin viimeksi, joka kerta ei tarvinnut tehdä niin kovaa suoritusta että veri maistui suussa. Välillä voi ottaa löysemmin ja kattoo, miten käy. Nyt ei käynyt hyvin, muttei ihan huonostikaan. Oltiin me koulussa sentään keskipaikkeilla. Sen tajuaminen – tai ennemminkin tiedostaminen – tuntui vähän samalta kuin olis tiputtanut painavan painon harteilta.

Varjo on kuitenkin vielä nuori ja se opettelee kisahommiin vasta. En mä haluu, että se joutuu kestään kauheeta tykitystä heti alusta vaan koska mulla on joku jäätävä tarve ylisuorittaa ja olla aina paras. Koska jos en oo paras, ja vaan paras, niin sitten mä en oo mitään ja millään ei oo mitään väliä, eiks se niin mee?

Siksi me ollaan nyt vaan maastoiltu paljon. Kevät on mun lempi vuodenaika. Valon määrä lisääntyy ja linnut laulaa ja puut alkaa vihertää. En mä muuten ulkona viihdy, mutta hevosen selässä joo. Mieluummin mä maastoilen sellaisessa säässä, kuin pimeessä ja loskassa ja mutapaskassa. Sen jälkeen kelpaakin nää kuivat, oikeesti jopa ihan lämpimät päivät. Voidaan vaan seurata maisemia ja kulkea polkuja pitkin, mäkin meen usein ilman satulaa ihan vaan koska mä voin. Joonakselle voin sanoo että treenaan tasapainoa, ja Sagalle myöntää että mua vaan laiskottaa. Ehdittäisiin me vielä treenatakin.

[JesseOsallistuja]

354 sanaa

“Mitkä fiilikset?” Saga kysyi hymyileväisenä ja taputti Varjoa lautasten päälle ohi kävellessään.
“Mistä?” kysyin ja napsautin kypäräni leukahihnan auki.
“No niistä tulevista osakilpailuista, tietenkin!” Saga naurahti ja katosi yhteen karsinaan napattuaan sen ulkopuolella odottavan talikon mukaansa.
“Mitkä fiilikset pitäis olla?” jatkoin kyselyäni, lähinnä ettei mun tarvitsisi vastata. Ei mulla ollut mitään fiiliksiä.
“Äääähhh”, Saga huokaisi kovaan ääneen niin turhautuneen kuuloisena kuin vain voi.
“No ihan ok, emmätiä”, puuskahdin takaisin ja nostin satulan Varjon selästä kun olin saanut orin kiinnitettyä pesukarsinan naruihin.
“Kerro siitä tytystä! Mikä sen nimi on, onks se söpö?” Saga uteli. Jos jotain se nainen on niin ihan käsittämättömän utelias. Joka asiasta se haluaa tietää kaiken, ja se ei muuten ehkä selvii hengissä jos sille ei kerrota.
“Siinäs mietit”, tokaisin vain, sillä mua ei oikeasti kiinnostanut kertoa sille mun säädöistä yhtään sen enempää. Riitti, että se tiesi että mulla oli sellainen, ja että se kisasi mun kanssa samassa luokassa. Se ei tiennyt että se tyyppi oli toinen jätkä, ja Ohton nimeä en ikinä mainitsis. En vaan vieläkään osaa elää sen kanssa, että kertoisin avoimesti kaikille tykkääväni miehistä. Se vaan.. Tuntuu niin helvetin oudolta. Että joku siis tietäis.

Sagan valmennuksen jälkeen me ollaan Varjon kanssa treenailtu aika tasaisesti nyt. Ei mitään hirveetä vääntöö, koska en halunnut kuluttaa sitä loppuun. Otettiin kevyitä mutta tehokkaita treenipätkiä ja käytiin paljon maastossa tuulettumassa. Pellolla ollaan päästy meneen pari kertaa kun oli kuivempaa, mutta nyt kun sää on taas ihan perseestä niin ei olla menty. Tää on kuitenkin sen orin ensimmäinen kisasarja, ja ekat kisat muutenkin. Ei Joonas sitä ehtinyt missään käyttää ennenkuin mä tulin kivoihin mukaan.

“Okei, okei. En painosta”, Saga sanoi lopulta varmaan vartin hiljaisuuden jälkeen. Sillä välillä mä olin saanut Varjon varusteet laitettua pois, harjattua orin, juotettua sen ja heitin sille parhaillaan villaloimea niskaan. Se oli kuitenkin klipattu ja talli oli aika viilee, vaikka ulkona plussan puolella muutaman asteen verran olikin.
“Sitä mä vaan, että mä löysin teistä aika kivan kuvan niistä ekoista osareista.”
“Häh? Mistä?” kysyin, vaikka tajusin heti että kai siellä oli jotain ulkopuolisiakin kuvaamassa. Ainahan isot tapahtumat sellaisia veti puoleensa.
“Netistä, se oli joku ihan ammatikseen kuvaava tyyppi. Oota, kun mä etin..”

Jesse ja Varjo Hallavassa Tie Tähtiin 1. osakilpailuissa

[JesseOsallistuja]

Musta tuntui että Saga kidutti mua muitakin enemmän vaan koska tuntee mut ennestään. Niin paljon mun ratsastuksessa tuntui olevan kokoajan jotain korjattavaa. Kainalot rennoksi, hartiat alas, selkä suoraksi, leuka ylös, polvet irti, kantapää alas, peukalot päälle, ranteet suoriksi.. Ja sitten piti olla rento mutta jäntevä, napakka mutta pehmeä, aktiivinen muttei tehdä liikaa.. Hitto, kun olisin vaikka alkanut pelaamaan futista. Sata kertaa helpompaa se olisi kuin tää, siinähän vaan juostaan pallon perässä ja toivotaan parasta. Ratsastaessa pitäisi osata kontrolloida jokainen pienikin liike, ja mitä enemmän Saga neuvoi sitä enemmän mä tunsin olevani solmussa.

”Missä on sun istuinluut, istu niiden päällä äläkä kaadu siellä!” Saga huusi jostain helvetin syvimmistä syövereistä, hädintuskin kuulin sitä korvissani hakkaavan sykkeen takia. Jalustimista mun piti luopua heti valmennuksen alettua ja kehittää jotenkin taianomaisesti syvät lihakset joita mulla ei näköjään ollut sitäkään vähää mitä aikaisemmin kuvittelin. Sillä välin kun mä yritin saada omaa pakkaani kokoon Varjo lönkytti menemään kamelia muistuttavaa ravia, ja pelkkä ajatus että Joonas näkisi meidät niin sai mut irvistään. Ei Varjokaan erityisen tyytyväiseltä näyttänyt, mutta siitä oli varmasti mua syyttäminen kun hytkyin ja heiluin sen selässä kun alkeistuntilainen. Kai mun nyt pitäisi vuosien ratsastamisen jälkeen osata edes jotenkin pitää itteni kurissa, mutta ihan siltä ei tuntunut.

Jos jotain hyvää, niin sentään sain keskittyä ihan vaan valmennukseen sillä kertaa. Ajattelin jo että Ohto olisi joka nurkan takana odottamassa, mitä ikinä TT- kisoihin kuuluvaa sitten tekisinkään. Eikä siinä sinällään mitään, mutta nyt mielelläni selvittäisin päätäni ihan itsekseni ainakin toiseen osakilpailuun asti. Sitten voisin katsoa uudelleen Ohton kanssa puhumista, jos se enää haluaisi. En mä kyllä tiedä mistä, tai miksi, me puhuttaisiin, mutta kyllä mä haluaisin..

”Jesse, huhuu”, Sagan ääni herätti mut ja tajusin skarpata heti kun tunsin, miten mun istunta oli taas lysähtänyt. ”Pysy hereillä, ei me vielä olla valmiita!”
Sagan ääni oli nauravainen ja pirteä. Sellainen niinkun aina, paitsi silloin kun sillä ja Joonaksella on taas ollu jotain riitaa. Silloin se on paljon terävämpi ja painokkaampi, eikä Sagaa silloin edes huvita jutella. En vaan käsitä, miten se jaksaa normaalisti olla niin hyväntuulinen. Luulisi että se on ihan pirun väsyttävää.

343 sanaa

[JesseOsallistuja]

Ensimmäinen osakilpailu, Hallava, koululuokka
359 sanaa

Kevensin jäykästi Varjon reippaan ravin mukana ja koitin pitää huolen, etten törmäisi kehenkään muuhun verryttelyalueella olevaan. Ratsukoita oli monta, sillä osa medium luokkien ratsukoista oli vielä jäähdyttelemässä hevosiaan ja kaikki mua ennen olevat hard- tason kisaajat olivat jo täydessä työnteossa. Olin vaan niin pirun kiitollinen, että mä olin melko kärjessä meidän ekassa luokassa. Inhosin odottamista, se oli se kaikista pahin. Mieluummin olisin heti ekana, tai ekojen joukossa, ja sitten se olis nopeesti alta pois. Viides oli ihan siedettävä. Kun ensimmäinen luokan ratsukko kuulutettiin radalle tajusin, että olin antanu Varjon hölköttää samaa kiireistä raviaan kokonaisen kierroksen ihan vaan sen selässä matkustaen. Poskeni sisäpintaa puraisten keskityin siihen, että saisin orin kuulolle ja rennoksi. Ainoa mitä mä siltä radalta halusin oli kiireettömyys ja pyöreys. Sen alemmas mä en odotuksiani vois laskea, mutten halunnut vaatia yhtään enempääkään.

Herättelin Varjoa avuilleni siirtymisillä ja uraa pitkin väistätellen. Se oli paljon paremman tuntuinen kuin silloin valmennuksessa, ja mullakin oli paljon luottavaisempi olo. Ehkä se ei oliskaan niin hirveetä. Seuraavaksi ratsukoksi kuulutettiin Outi, joka oli Hopiavuoresta. Tiesin sen nimeltä, ja että sen hevonen oli sen Hopiavuoren omistajan. Joonaskin oli sitä kehunut monta kertaa, että se oli komea ja kyvykäskin. Vielä muutama laukannosto ja annoin orille pitkää ohjaa käyntiin, jotta se saisi hetken hengähtää ennen meidän rataa. Mun oli pakko vilkuilla ympärilleni toiveikkaana, jos Ohto olisi jossain katsomassa. Halusin näyttää sille, miten paljon olin kehittynyt. Tai ainakin toivoin että olin. Musta tuntui siltä, että osasin nyt enemmän kuin Hallavasta lähtiessäni. Ei mulla ollut mitään syytä sille mitään todistaa, mutta.. Kai mä tavallaan uskoin, että se tekisi musta mielenkiintoisemman..

Kun lopulta oli mun vuoro, vedin syvään henkeä ja laskin viiteen. Hengitin ulos ja lähdin Varjon kanssa radalle. Sain minuutin aikaa valmisteluun, ja halusin käyttää sen ensin ravaamalla tuomarin päädyssä, ja sitten ottamalla sinne laukannostoja. Rintaani kohosi paisuva ylpeyden tunne, kun Varjo pyöristi niskaansa ja nosti laukan oikein rehvastellen; rauhallisesti mutta energisesti, ja tunsin miten voimakkaasti se työnsi itseään takajaloista eteenpäin. Sitä ei haitannut tuomaristo ollenkaan, vaan valkoisen korvahupun taakse piilotetut korvat olivat maltillisesti kääntyneet aavistuksen taaksepäin mua kohti. Mun oli helppo lähteä suorittaan meidän rataa kellon kilahduksen jälkeen, ja tajusin vasta jälkeenpäin miten tyhmän leveesti olin tuomareille hymyillyt tervehdyksessä.

[JesseOsallistuja]

Ensimmäinen osakilpailu, Hallava
445 sanaa

“Hello mä tiedän mistä pitää ajaa! Apukuski on nyt hiljaa tai lennät kohta pihalle!” ratin takana istuva Nelly räyhäsi Hellolle, joka istui kartanlukijan paikalla ja huitoi käsillään kohti jokaista tienhaaraa johon hänen mukaansa olisi pitänyt kääntyä.
“Me myöhästytään kohta, nyt kaasu pohjaan!” Hello huusi takaisin, ja hänen käytöksestään päätellen hänestä se koko tilanne oli enemmänkin hauska. Nellyä selkeästi ärsytti, ja mun kanssa takana istuva Allu oli ihan hiljaa ja tuijotti ikkunasta ulos. Mä tein samoin, koska en halunnut joutua niiden kahden keskelle. Mua jännitti tarpeeksi jo muutenkin kun mietin koko kisoja. Mä olin pakannut Varjon tavarat jo eilisiltana valmiiksi. Mun kisahousut, ja kiillottanut kengät. Eilen se oli vielä ollut ihan okei, vähän kutkuttelevaakin kun mietin tulevaa. Nyt olisin mieluummin ollu taas kaikkialla muualla kuin matkalla Hallavaan. Ei mitään paineita, kun mähän olin viimevuonna sijoittunu. Ei mitään paineita, kun siellä oli Lily ja Ohto katsomassa. Ohto, joka oli lukenut mun öiset viestit muttei ollut vastannut. Ihan vitun kiva.

“Kato nyt, hyvin löydettiin perille, eikä olla ees myöhässä!” Nelly puuskahti kääntäessään auton Hallavan pihaan.
“No oltais voitu olla jos en olis neuvonu”, Hello tokaisi ja melkein potkaisi auton oven auki. En tiedä miksi se ja se Allu edes tuli mukaan, kun ne ei kisaa. Kai ne tuli kannustamaan niiden kavereita. Mun kannustusjoukkoon kuulu Saga, joka oli sillä hetkellä siivoomassa Hopealinnassa karsinoita ja varmaan kailotti radion mukana niin lujaa kun keuhkoista lähti, kun sai olla ihan yksin.

Varjo sai odottaa vielä hetken, kun mä lähdin talliin katsomaan lähtölistoja. Mun luokkaan olisi vielä ihan hyvin aikaa, eka helppo luokka tais olla vasta alkamassa. Hopiavuoresta ei kukaan osallistunut helppo c tai b luokkaan, ainoostaan a:sta ylöspäin. Listaa katsoessa näytti siltä, että helppo A olikin se kaikista suurin luokka. Ihan vitun kiva, ei mitään paineita. Mä olisin voinu mennä vaikka kisaan easy- tasolle, se oli kivan pienen näkönen luokka. Nenäni kautta tuhahtaen käännyin ympäri lähteäkseni hakemaan Varjon trailerista, mutta enhän mä mihinkään päässy kun mun eteen rynnisti ulkoa vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen este.
“Voitaisko me joskus nähä täällä silleen et ei olla törmäämässä?” kysyin huokaisten jo ennenkun ees tajusin että sanoin sen ääneen.
Ohto otti askeleen taaksepäin nolostuneen näköisenä ja hieraisi toisella kädellä niskaansa.
“Heh, joo.. Sori, mulla on vähän kiire”, se sanoi ja oli kulkemassa jo mun ohi. Kiva, se ei tuntunu yhtään iskulta suoraan naamaan tai mitään. “Mut, hei! Mäkin haluun jutella, ihan oikeesti. Heti kun kerkeen, okei?” se kääntyi katsomaan mua uudelleen, ja hymyili lämpimästi.
“Joo, okei”, nyökkäsin ja koitin hymyillä takaisin, vaikka jostain syystä mua alkoi jännittämään entistä enemmän.
“Tsemppiä sullekin!” Ohto huikkasi vielä jostain kaukaa, ja mun oli pakko hymähtää. Okei, ehkä se ei olis niin paha jos juttelisin sille. Oikeastaan, mä taisin jo odottaakin sitä.

[JesseOsallistuja]

Mullakin on ollut ikävä 744 sanaa

Sä tiiät missä mä asun, Ohto oli sanonut. Oliko se joku epäsuora kutsu? Olisiko mun pitänyt oikeasti mennä sen luokse käymään? Pelkkä ajatuskin sai mun vatsanpohjan tippumaan, enkä ollut varma oliko se hyvällä vai huonolla tavalla.

Se sanoi, että sillä oli ollut ikävä. Oli edelleen jotenkin vaikeeta uskoo, ettei Ohto ollut mulle vihainen. Se halusi jutella, vaihtaa kuulumisia. Vaikka mä tein sille niin paskasti. Mulla oli sen numero edelleen tallessa. Meinasin jo sitä valmennusta seuraavana yönä laittaa sille viestiä. Tuijotin sen numeroa kännykän ruudulla ihan liian pitkään, enkä siltikään laittanut mitään. En uskaltanut. Sitä en tiedä mitä mä pelkäsin, mutta en vaan pystynyt siihen. Vaikka mä halusinkin puhua sen kanssa. Nyt oli jo kai liian myöhäistä laittaa viestiä, kun me nähtäisiin kohta kuitenkin.

“Anna kun arvaan”, Sagan leikkisä ääni keskeytti mun ajatukset. Vilkaisin lyhyesti mustatukkaiseen naiseen, joka puhdisti parhaillaan pyyhkeellä Vennin suitsia. “Sä mietit.. Niitä kisoja?” se ehdotti ja kääntyi katsomaan mua olkansa ylitse, pyöreät silmät tuikkien. Mä en ymmärrä mistä se sitä energiaansa kiskoo, varsinkin kun se oli noussu tänäänkin jo kuudelta aamulla.
“Mmm”, kohautin harteitani ja jatkoin Varjon varusteiden parissa. Olin juuri tullut Sagan kanssa maastolenkiltä, kun palauttelimme molempia hevosia eilisen vaativamman treenin jälkeen. “Tavallaan.”
“Eli melkein oikein! Nooo, sitten sä… Mietit jotain tyyppiä joka tulee sinne kisoihin? Joo?”
“Mitä se sua kiinnostaa?” kysyin toista kulmaani kohottaen ja vilkaisin Sagaan uudelleen. Se oli virhe, sillä naisen ilme kirkastui entisestään ja se hihkaisi riemuisan kuuloisena.
“Eli se on joku! Mitä, onko sulla naishuolia? Kerro kaikki, mä oon aika hyvä ratkaisemaan ongelmia jos niihin liittyy naiset”, Saga virnisti, heitti pyyhkeen huoneen toisessa päädyssä olevaan pyykkikoriin ja laski kätensä lanteilleen odottavaisena.
“Ääh, ei mitään sellasta..” mutisin ja koitin hautautua syvemmin Varjon suitsien jynssäämiseen, ihankuin niissä oleva lika olisi todella itsepäistä. Olisipa ollutkin, mutta mä huolsin ne jokaisen ratsastuksen jälkeen eikä niissä ollut mitään puhdistettavaa.
“No mitä sä sitten murjotat taas?” Saga tuhahti ja mutristi huuliaan.
“Enhän?”
“No joo. Kyllä mä tähän mennessä sut tiiän, kakista ulos senkin pelkuri!”

Jostain syystä Saga oli päättänyt, että meidän pitäisi tulla juttuun. Kun se vasta tuli Hopealinnaan emme juurikaan jutelleet satunnaisten moikkausten lisäksi kun nähtiin ekan kerran. Sitten, ihan yhtäkkiä se oli alkanut jutella mulle, eikä luovuttanut samalla tavalla kuin vaikka Milan, joka antoi mun olla ihan rauhassa. Saga oli ängennyt mun kanssa ratsastaan samaan aikaan, höpöttänyt itsepäisesti kun tehtiin tallia samaan aikaan, tupakallekin se oli tullut mun mukana vaikkei itse edes polta. Ja sen syy siihen? Työpaikalla piti kuulemma tulla kaikkien kanssa toimeen, ja piti pystyä puhumaan avoimesti. Ihan helvetin outo ajatus mulle, mutta jostain syystä Sagan tyylissä oli jotain, joka vaan toimi. Yhtenä päivänä mä vaan tajusin, että mä juttelin sille aika helposti oikeestaan kaikesta. En mä tiedä ollaanko me mitään ystäviä, mutta ainakin työkavereita. Se oli ihan kivaakin vaihtelua.

“Siel on yks.. Samassa luokassa kisaa sellanen.. Säätö. Tiäks?” mutisin jälleen, katse suunnattuna jonnekin alaspäin.
“Säätö? Eli mä olin oikees! Vitsi sä oot helppo lukee”, Saga virnisti ja käveli ohitseni, tuuppaisten mua samalla olkaan kevyesti. Irvistin sen perään mutta jatkoin suitsien parissa, nyt ryhtyen kasaamaan niitä kokoon.
“No?” kohta kuului ja Saga kurkkasi ovensuusta varustehuoneen puolelle. “Jatka nyt, kyllä mä kuulen!”
“En jatka”, murahdin ja nousin viemään Varjon suitset niiden paikalle.
“Älä oo tylsä, kerro nyyyt”, Saga pyyteli, vaikka sen ääni kaikkosi jonnekin tallin puolelle.
“En kerro.”

En mä lopultakaan kertonut. Osa musta olisi halunnutkin, mutta osa, se selkeesti vahvempi, ei uskaltanut. Mitä mä oikeen pelkäsin, en tosiaan tiedä. Silti sanat vaan juuttu mun kurkkuun, kun yritin kertoa Ohtosta ja siitä yöstä, ja näistä kisoista, ja miten se oli sanonut että sillä oli ikävä.

Kello oli lähempänä kolmee aamuyöllä kun mä noukin kännykkäni yöpöydältä varmaan sadannen kerran sinä yönä käteen. Alahuultani järsien mä etsin Ohton numeron yhteystiedoista, ja painoin whatsappin keskustelun auki. Mun oli pakko vilkaista milloin se oli ollut viimeksi paikalla. Melkeen kaks tuntia sitten. Ehkä sillä oli aamulla taas töitä, kai Hallavassa riitti hommia kun kisat olisi seuraavana päivänä.

“sori etten laittanu viestiä aikasemmin”

Oliko se hyvä idea? Oliko se edes hyvä tapa aloittaa viestiä? Pyyhin koko viestin pois ja aloitin alusta.

“tsemppii huomiseen. haluisin kans jutella jossain kohtaa. sit kun kerkeet.”

Joo, se oli ihan ok. Sydän pamppaillen päätin lähettää viestin ja kurotin jo laittamaan kännykän pois, mutta vedinkin sen vielä takaisin.

“mullakin on ollu ikävä.”

Ehkä se oli vähän tyhmä veto tai liikaa, mutta lähetin senkin ennenkuin kerkesin alkaa miettimään yhtään enempää. Sysäsin kännykkäni syrjään ja kierähdin sängyllä selälleni. Huokaisin syvään hämärää kattoa tuijottaessani ja tajusin, että nyt mä en ainakaan saisi nukuttua.

[JesseOsallistuja]

Kannattaa ensin lukea ”Jokainen pettää joskus” joka selkeyttää tätä tarinaa.

Alana Gwylnin estevalmennus Hallavassa 29.3.

Mulla oli paha olo.

Syynä ei ollu pitkä, ahdistavan hiljainen automatka Nitthanin.. Chain? En mä tiedä, sitä kai kutsuttiin molemmilla nimillä. Mutta kuitenkin, se ei ollut se syy. Tai aikainen herätys paskasti nukutun yön jäljiltä, kun vaan stressasin koko kisoihin osallistumista. Eikä se ollu tutun tallin piha, kun mä olin mielessäni jo ajatellut etten sinne enää palaisi. Ja kaikki ne tutut kasvot, jotka mä näin siellä, ja joiden katseita mä välttelin maata tuijotellen tai tupakan taakse piiloutuen.

Eikä edes se, kun näin miten Valera kulki kauniisti pitkällä askeleella ja häntä kevyesti pystyssä kentän uran sisäpuolella joku punatukkainen tyttö sen selässä. Se oli edelleen niin hieno, ja näytti tosi hyväkuntoiselta. Vaikka mun ei ollut yhtään ikävä sen hampaita, niin tavallaan oli lohdullista tietää että siitä joku piti edelleen huolta. Kaikkine vikoineen se ansaitsee jonkun joka sitä ymmärtää.

Valeraa tuijotettuani huomasin silmäkulmastani toisen ratsukon vasta, kun me oltiin ihan niissä kiinni. Kiskaisin ohjista turhankin napakasti joka sai Varjon viskaisemaan päätään rumasti ylöspäin ja pysähtymään ihan kirjaimellisesti kuin seinään. Enhän mä tiedä yhtään miten se käyttäytyy vieraissa paikoissa, se on kuitenkin ori, ja nuori, ja mä vaan joku..

Se oli se syy, miksi mulla oli paha olo.

Mä oon melko varma jos en olis tarrannu Varjon satulan etukaaresta kiinni ja tukeutunut siihen mä olisin ollu seuraavana kentän pohjaa tutkimassa lähietäisyydeltä. Niin veteläksi mun koko kroppa meni, sellaisella oksettavalla tavalla joka tuntui kylmänä aaltona vatsanpohjalta kurkkuun saakka. Vähänkö olis muuten hienoo, tulla takas kaikkien tuttujen naamojen eteen ja yrjötä hevosen selästä jo ennen valmennuksen alkamista. Sit ainakaan ei enää tarviis ikinä tulla takas, tai liikkuu yhtään mihinkään.

”Moi”, se sanoi.

En mä voinut kuin tuijottaa. Pitikö siihen vastata? Normaalisti ihmiset tervehtii toisiaan näkiessään, mutta en mä edes tiennyt että se tulee sinne. Ja että se on mun kanssa samassa ryhmässä. Koska ei riitä, että mä joudun seuraan sivusta Valeraa jonkun toisen kanssa, mun pitää vielä nähdä sekin?
”Tää on ori.” Mun ääni oli raakkuva, ihan vieras mun omiin korviin. En mä keskinyt mitään parempaa, fiksumpaa vastausta. Varjo oli unohtanut miten mä pahoinpitelin sitä äsken ja kiinnostunut hevosesta sen edestä, ja orin sieraimet vapittivat sen höristessä matalalla ja hiljaisella äänellä. Mä olisin voinu sanoo vaikka, että vähänkö kiva nähdä sua, tai ees ei haittaa, sori kun en kattonu mihin oltiin menossa. Mutta ei, en mä. Mun oli pakko katsoo pois kun Ohto tuijotti mua silmät pyöreinä ja, helvetti, se oli yhtä hyvännäkönen kun mä muistinkin. Niinkun silloin yhtenä yönä, kun mä olin ihan liian kännissä ja Ohto ihan liian kiltti.

Ohto väistyi hevosensa kanssa ja mä ohjasin Varjon pois, vaikka ori olisikin halunnut jatkaa Ohton tamman perään. En antanut. En halunnut olla koko valmennuksessa enää. Mutta en mä kerennyt enää karkaamaan, kun Alana käveli kentälle. Se näytti ihan yhtä säkenöivältä kuin aina ennenkin, ehkä jopa enemmän. Elämä oli kai ollut sille suotuisaa. Vaikka ymmärtäähän sen, kai Gwyln saa elämässä ihan mitä vaan haluaa.. Nyökkäsin Alanalle takaisin mun oman tervehdyksen sen tunnistaessa mut ja pakotin vaivautuneen hymyn huulilleni, jonka piilotin nopeasti kypärän lipan alle. Ahdisti, ja Varjo oli alkanut heittelemään päätään sillä tavalla, että tiesin sen keräävän kierroksia. Mä saatoin vain toivoa että osaisin kanavoida ne kierrokset positiiviseen…

Jo ensimmäisistä raviaskelista mä tunsin, että Varjo ei kuunnellut mua ollenkaan. Sen korvat pyörivät taukoamatta, askel oli tikittävää ja jokaisen mahdollisen tilaisuuden saatuaan se kiihdytteli johonkin ravin ja laukan sekaiseen sähläykseen, josta mun piti ottaa se kiinni välillä aika rumastikin. Se ei oo koskaan ennen ollut niin raskas kädelle tai kuuro millekään avuille, mutta nyt ori jyräsi mun jokaista apua vastaan ja mä ihan oikeasti mietin pysyisikö se mulla käsissä. Vaikka tavallaan oli hyväkin, että mun piti tehdä Varjon kanssa paljon töitä. Sain samalla muuta ajateltavaa ja mun piti keskittyä ihan täysillä, varsinkin hengittämiseen, mun ikuiseen ongelmaan, että Varjo alkoi rauhoittumaan. Silti, joka kerta kun kuulin Alanan sanovan jotain Ohtolle mun katse automaattisesti eksyi siihen.

Verryttelyhyppy oli meidän normaaliin verrattuna vähän alisuoritus. Ennakoin hetken verran liikaa ja hyppy lähti vähän kaukaa. Se meni mun hätäisyyden piikkiin josta Alana mainitsi, muttei pyytänyt tulemaan uudelleen. Kun me siirryttiin valmennuksen päätehtäviin mä en ollut varma selviäisinkö siitä. Ei ne tehtävät itessään mua huolettanut, vaan mun oma kyky ratsastaa mun alla olevaa, täysin oudoksi muuttunutta lohikäärmettä. Sen sieraimet värisivät niin että puhina kävi, kuolaimet kolisivat suussa ja paksu harja heilahteli jokaisen rauhattoman pään viskaisun mukana. Mun oli pakko ottaa ohjaa varmaan kymmenen senttiä lyhyemmäksi kun normaalisti ja silti vähän tuntui, ettei se riittäisi.

Valmistelin Varjoa ravissa ennen meidän vuoroa ensimmäiselle tehtävälle. Kevensin rauhassa ja lähellä satulaa, ja pidätin vatsalihaksilla ja puolipidätteillä. Ori puski voimakkaasti kuolainta vastaan ja jatkoi itsepäisesti raivokasta ravaamistaan. Päätin lähteä yrittämään tehtävää siitä huolimatta, ettei mun ratsulla tainnut olla jarruja sillä hetkellä. Pakkohan se olisi, kun ikuisuutta muut ei voi mua odotella. Varjo rynnisti laukkaan heti kun mä istuin satulaan ja protestoi mun pidätettä pukittamalla. Vaikka se tuli ihan puskista, ei se oo koskaan ennen tehnyt niin, mä sain tasapainoni pidettyä ja pohkeet sillä tavalla lähellä, että meidän lähestyminen oli ihmeen kaupalla siedettävä ekalle keltaselle pystylle.
”Ihan ok, vähän takaosa vinossa sisäänpäin, mut jatka loppuun”, Alanan ääni huomautti. Seuraava linja oli suora, mutta itse hyppy tuli ihan esteen juureen.
”Hm. Tuu again, äläkä hey anna sen juosta noin”, Alana käski. Hidastin Varjon raviin ja etsin uuden paikan nostaa laukan, sillä kertaa toivottavasti maltillisemmin. Ja huomasin, miten Ohto seurasi meidän suoritusta.

Oliko se Ohton oma hevonen millä se ratsasti? Vieläkö se asui yksin? Mitä sille kuuluu nykyään?

”Jesse, focus! Kato mihin sä meet, nyt se kiemurtelee ihan mihin sattuu!”
Varjon hengitys oli raskasta puuskutusta orin laukka-askelten tahdin mukana kun ohjasin sen päädyssä olevaa ruotsalaista okseria kohti. Sen kaula oli hionnut vaaleaksi vaahdoksi ohjien kohdalta, ja musta tuntui että mä en ollut ikinä ennen sillä edes ratsastanut. Reitti oli ihan hyvä, heti kun sain tuntuman tasaiseksi, ja hyppy tuli hyvään kohtaan isohkosta ilmavarasta huolimatta.
”Noin, heti parempi. Nyt vaan pää mukaan tähän menoon. Next.” Alanan pää kääntyi seuraavan ratsukon suuntaan, joka oli Ohto. Pysäytin Varjon pois sen reitiltä ja taputin sen märkää kaulaa, vaikka seurasinkin Ohton ratsastusta. Mä en hirveän usein ole sitä satulassa edes nähnyt.

Kun huomasin, että sen hevonen lähti okserille kaukaa, olin aika varma että Ohto tulisi sieltä alas ja lujaa. Hetken verran mun vatsasta kouraisi kylmästi, mutta jotenkin se onnistui pelastamaan itsensä ja kapuaan selkään takas.
Ajatteliko se koskaan mua? Oliko sillä ollut ikävä?
Voinko mä kertoa sille, että mä joskus ajattelen sitä, varsinkin sitä yötä mikä me vietettiin yhdessä, varsinkin silloin kun mä olen ihan todella yksin?

Meidän koko valmennus meni siihen, että mä yritin löytää oikeet nappulat tän uuden hevosen ohjaamiseen. Vaikka Varjo esitti paljon hyviä hyppyjä, paljon oli sellaisia virheitä joista ei voinut syyttää kuin mua. Siksi mä mietin, halusinko ratsastaa lopun rataa ollenkaan. Mä olin ihan poikki, ja huomasin että Varjo alkoi olla myös väsynyt. Alanakin sanoi, että pakko ei oo. Mutta kai mä oon sen verran itsepäinen, että halusin vielä yrittää. Koska mä tiesin, että me pystytään parempaan kuin mitä me oltiin siihen mennessä näytetty. Keräsin ohjat vielä kerran ja rapsutin samalla sormin Varjon kaulaa satulan edestä. Vielä kerran, ja sitten riittää. Varjo tuntui jännittyvän heti, mutten antanut sen haitata. Hengitin syvään ja siirsin aavistuksen verran sisäjalkaa eteenpäin. Ori nosti laukan, ja se oli ensimmäinen tasainen nosto mikä me saatiin aikaiseksi. Keskity. Hengitä.

Laukka pyöri, ja askel kerrallaan ori alkoi tuntua omalta itseltään. Rauha. Valmistele, vaihto. Varjon korvat oli kääntyneet mua kohti ja ne pysyi siinä. Ori vaihtoi laukan puhtaasti. Pohkeet lähellä, pohje, pohje, pidä tuntuma. Ja suoraan. Mun nilkat ja reidet alkoi vedellä viimeisiään, mutta jatkoin silti esteistunnassa kohti kavaletteja. Ja laske. Ja rauhassa.

Ehkä Ohto on jo unohtanut mut. Eihän meillä edes ollut mitään.
Sen on pakko vihata mua kun katosin enkä ottanut siihen mitään yhteyttä sen yön jälkeen.
Mä muistan vieläkin miten helvetin vapaa olo mulla oli silloin, kun mä suutelin sitä.
Tekisin sen uudelleen.

”Hyvä, very nice!” Alana kehui äänessään jopa tyytyväinen sävy kun viimeinen kavaletti ylittyi ja mä annoin Varjon siirtyä käyntiin pitkien ohjien kera. Kumarruin taputtelemaan molemmin käsin sen kaulaa, ja päätin jättää loppuravit kokonaan välistä. Sen sijaan pysäytin orin ja hyppäsin sen selästä alas kävelyttääkseni sitä tovin kentällä, jonka jälkeen voitaisiin käydä maastossa kääntymässä. Mä halusin hetken aikaa ihan yksin, ilman muita ihmisiä, että saisin ajatukseni kasaan.

Mun on pakko päästä puhumaan Ohtolle.

[JesseOsallistuja]

Hard
Jesse – Varjoaika
444 sanaa

Mä en tosiaan tiennyt mitä odottaa. Hallavassa Varjo oli ollut lähes mahdoton koko valmennuksen ajan, vaikka syy oli enemmän kuskissa kuin hevosessa. Olin silti rauhallisin mielin, koska tiesin että meillä oli nyt tuttu ympäristö, ja ettei Ohto ollut siellä. Sysäsin miehen kokonaan mun ajatuksista pois ennenkuin se edes ehti niihin kunnolla, ja katsahdin ympärilleni. Meitä oli paljon ja valmentajana meillä oli mulle täysin uusi tyyppi. Se oli niin pitkä, että jos mä joutuisin seisomaan suoraan sen eteen niin saisin niska kenossa tuijottaa ylöspäin enkä silti näkisi sen naamaa.

“Herätelkää niitä hevosia heti, ei niitä alkukäyntejä vaan madella”, Helander korahti maneesin keskeltä. Havahduin vasta silloin pyytämään Varjoa liikkumaan ja ori otti nytkähtävän liikkeen eteenpäin yllättävän reaktioni takia. Rapsutin sormin sen niskaa pahoitteluksi, ja lähdin työstämään Varjoa normaaliin tapaan alkuverryttelyssä. Mun teki mieli huokaista helpotuksesta kun tunsin, miten hyvin Varjo alkoi myötäämään mun apuja. Se kuunteli, ja tuntui ihan omalta itseltään. En olis varmaan kestänyt, jos se olis taas niin erikoinen kuin viime valmennuksessa. Oltiin molemmat selkeesti paremmalla fiiliksellä tekemässä töitä, osasyynä oli varmasti meidän kattavampi rutiini koulussa. Esteitä me ei oltu hypätty läheskään niin paljon kuin oltiin tehty sileällä.

“Niin nyökyssä sen ei tarvii olla, päästä sisäohjasta ihan reilusti”, Kari kommentoi hetken seurattuaan meidän taivutuksia. Pidensin sisäohjaa heti parilla sentillä ja Varjon niska sekä pää kohosivat heti aavistuksen ylemmäs.
“Vähän enemmän tukea ulkopohkeella, nyt se kaatuu aika paljon sinne. Muuten aika hyvä.”
Kari jatkoi neuvojen antamista jokaiselle ratsukolle, ja huomasin aika nopeasti ettei senkään kanssa helpolla pääsisi. Se kiinnitti huomiota myös ihan eri asioihin kuin Joonas, jonka mä epäilen johtuvan siitä että Joonas ratsastaa kenttää ja tämä Kari on kuulemma kouluratsastaja.

“Nyt oli tosi ruma nosto”, Kari sanahti yhtään säästelemättä heti ensimmäisen laukannoston jälkeen kun tehtävänä oli alkaa työstämään laukkasiirtymisiä. Irvistin, ja pidätin Varjoa sen verran että se siirtyi takaisin raviin.
“No olisit nyt jatkanu, ihan hyvää laukkaa se meni.” Vilkaisin Kariin joka katsoi suoraan muhun kädet puuskassa rintansa edessä. Siirsin katseeni taas eteen ja valmistelin uuden laukan. Varjo nosti sen kuuliaisesti, ja tällä kertaa aikaista rauhallisemmin. Kari oli jo siirtymässä seuraavan ratsukon pariin, mutta vilkaisi vielä meihin. “Parempi”, se nyökäytti päätään lyhyesti.

Se Nitthan, tai Chai, sillä oli kai jotain ongelmia sen hevosen kanssa, koska jossain vaiheessa Kari meni sen luokse kun se vaan seisoi keskellä maneesia. Sillä välillä mulla oli hyvin aikaa ottaa uusia nostoja lisää, ja kun löysin niihin hyvän temmon, saatoin keskittyä itse laukan säätelyyn. Laukka ei vieläkään ole sen vahvin askellaji, mutta me ollaan tehty paljon töitä sen eteen ja pätkittäin se alkoi tuntumaan jo tosi hyvältä. Siksi mä halusin lähteä testaamaan myös meidän tason koulurataa kun Kari antoi siihen mahdollisuuden. Siinä missä meidän vastalaukka vähän ontui, niin pohkeenväistöt pelasti.

[JesseOsallistuja]

Kun Hopealinna valmentaa, siitä ei ehkä selviä hengissä
Kouluvalmennus, 25.3., 300 sanaa

“Lopeta se säätäminen, sä teet taas ihan liikaa”, Joonaksen ääni kantoi maneesin toisesta päädystä, toistaen varmaan viidennen kerran saman asian. Tunsin miten hiki valui mun selkää ja ohimoita pitkin. Jokainen hengenveto tuntui kamppailulta itseäni vastaan, että pysyisin rentona ja mukautuisin Varjon raviin. Raviin, joka oli hätäinen ja ihan liian paljon enemmän ylös kuin eteen.
“Päästä sisäohjasta ja anna sille tilaa suorittaa! Ja hengitä!” Joonas jatkoi, ja tunsin miten sen katse porautui muhun. Mä en tiedä miten se sen teki, mutta kertaakaan se ei kuulostanut turhautuneelta vaikka mä tein samoja virheitä yks toisensa perään.

Vedin syvään henkeä, rintakehän kautta vatsaan asti. Ei haittaa, vaikka ne kisat ei menisi hyvin.
Laskin sisäohjaa pitelevää kättä aavistuksen verran alemmas ja rentoutin hartiat. Ei haittaa, vaikka palaisinkin Hallavaan, ihan vaan hetkeksi.

Ei haittaa, vaikka se tuntuisikin kurjalta. Kai mulla on siihen oikeus?

“Hyvä, paljon parempi”, Joonas nyökäytti päätään hyväksyvän kuuloisena ja laski kätensä puuskasta rintansa edestä. “Anna sen kävellä.”

Tipautin ohjat pitkiksi lähes samantien ja kumarruin taputtamaan Varjon hionnutta kaulaa sen siirtyessä itse käyntiin. Ori venytti päätään alaspäin ja pärskähteli äänekkäästi, selvästi treenistä väsähtäneenä. En ihmettele, musta tuntui vähintäänkin katujyrän alle jääneeltä. Huomenna varmaan sata kertaa vielä pahemmalta. Joonas on tosi osaava valmentaja, ja sen avulla mä olenkin päässyt taas ratsastajana eteenpäin. Helpolla se ei meitä kuitenkaan ikinä päästä, vaan sen valmennuksissa tehdään töitä kunnolla ihan loppuun saakka. Varsinkin nyt, kun Joonas tietää mun osallistuvan taas Tie Tähtiin kisaan, ja sen hevosella. Se ainakin halusi voittaa, vaikkei itse edes kisannut.

Maneesin ovi avautui ja sisälle käveli nuoren näköinen teini vaalean poninsa kanssa. Se oli se Sanni, jota Joonas oli valmentanut jonkin aikaa jo. Joonas moikkasi sitä ja se moikkasi takaisin, mutta mulle se ei sanonut mitään. Ihan hyvä, koska mä en olisi sillä hetkellä jaksanutkaan. Lähtisin Varjon kanssa maastoon käveleen loppukäynnit ja tekeen hetkeks välikuoleman.

[JesseOsallistuja]

He A
Jesse – Varjoaika

[JesseOsallistuja]

It’s a crazy world we live in… 1083 sanaa

Tai jotain sinnepäin ne väittää. Mä oon katsellut, miten ihmisten välinpitämättömät naurahdukset on muuttunu hysteriaan, kaupan hyllyjen tyhjyyteen ja autioihin katuihin. Ihmiset on niin vitun säälittäviä, siitä mä en tuu ikinä varmaan pääseen yli. Ne on niin erikoinen laji, enkä mä taida halutakaan ymmärtää niitä. Ja se on ihan helvetin väsyttävää, kun mun on niin vaikeaa olla niiden kanssa.

Seurasin, miten hennot savukiehkurat kiemurtelivat tupakan hehkuvasta päästä kohti synkkää taivasta. Maata vasten ropisi pieniä sadepisaroita, sen kuuli peltikatosta ja viereisestä autotiestä.

Olin käynyt Hopiavuoressa aamulla. Näin Noaa pitkästä aikaa, kun se lomautettiin viikon alussa töistä. Se kuulemma osasi odottaakin sitä, eikä tuntunut olevan hirveän pahoillaan. Se tuli maneesiin seuraamaan miten meillä menee Varjon kanssa, kun otin ohjelmaksi jumpata sen kanssa. Kasasin pieniä ristikoita ja kavaletteja, paljon orin kapasiteetin alle, mutta meidän olikin tarkotus vaan palautua ja ottaa rennosti.

Se on tuntunut viimeaikoina tosi hyvältä ratsastaa. Sen selässä mun on helppo unohtaa kaikki muu, koska se huomaa heti jos en oo läsnä. Mun täytyy keskittyä, että se keskittyy. Ja kun me molemmat keskitytään, tehdään töitä yhdessä, mulla on sellainen olo kuin se olisi unta. Kaikki vaan tuntuu niin oikeelta, ihan kun maailmassa ei olis ketään muuta, me vaan. Silloin kaikki on hyvin. Hitto mikä klisee.

Tuhahdin nenäni kautta ja viskaisin loppuun palaneen sätkän maassa olevaa lasipurkkia kohti, joka toimitti tuhkakupin roolia. Se osui reunaan ja kimposi maahan, muutaman muun hylätyn natsan sekaan. Jätin sen siihen ja menin sisälle. Sinne mun koirankoppiin, ahtaaseen läävään rämisevine kattoineen ja vetävine ikkunoineen. Lämmintä vettä tulee ehkä, jos juoksutan sitä tarpeeksi pitkään. Yleensä en jaksa odottaa. Jääkaappi hurisee joka päivä vaan lujempaa, se menee ihan varmasti mun tuurilla kohta rikki. Menköön, ei siellä mitään säilytettävän arvosta ookkaan. Noukin pleikkarin peliohjaimen käteeni ja näpäytin pelin pois paussilta.

Joonas on alkanut valmentamaan mua. En tosiaan tiedä, mitä Hopealinnan kulissien takana tapahtuu, enkä oo varma haluaisinkokaan tietää. Mun ”kesän ajan” työpaikka jatkuu edelleen, ja ilmeisesti saakin jatkua. Olin aika varma, että Joonas otti jo yhdessä vaiheessa hatkat. Se lähti jollekin valmennusmatkalle Martin kanssa ja oli monta viikkoo pois. Saga oli ihan hermona siitä, mutta silti se jakso hymyillä ja jutella ihan niinkun ennenkin. Vaikka mä en edes vastaisi. Eino oli kanssa pitkään sairaana, mutta nyt se on tallilla enemmän kun ikinä. Se on ostanu itelleen uusia ravivarsoja kasan, ja ajaa niitä päivittäin vaikka kuinka monta. Juoksijoita meillä onkin nyt talli täynnä, vaikka Joonas niistä viime kesän alussa eroon kai halusikin. Jotain se on selkeesti Sagan kanssa sopinut, koska Saga tuntuu hoitavan tallin asioita nyt eniten. Aina jos joku soittaa Saga tietää missä mennään, vaikka yleensä ne onkin jotain Einon juttuja. Saga myös jatkoi Joonaksen aloittamaa remonttia. Nyt meillä on ihan siisti talli kasassa, ei yhtään niin ahdas tai pimee kun aikasemmin, ja kenttä on päätetty uudistaa oikeasti perinpohjin kun ei oo enää näin märkää. Saga myös päätti, ettei sinne mitään maneesia rakenneta. Se on sitä mieltä, että hevosihmisen pitää joka sää kestää, ja jos Joonas ei halua sateessa ratsastaa niin olkoon ratsastamatta. Ilmeisesti Joonas on ihan okei sen päätöksen kanssa, koska se on Eetun kanssa sopinut jatkavansa maneesin vuokrausta toistaiseksi. Hopiavuoressa se käy valmentamassa myös jotain nuorta ratsukkoa, mitä ohimennen oon kuullut niin joku kipakka ratsastaja lupaavan ponin kanssa.

Niin tuntuu olevan tosi hyvä, koska siellä on nyt ihan ihmeellinen rauha maassa. Saga ja Joonas ei enää kuittaile tai tiuski toisilleen samalla tavalla kuin ennen, eikä ilmapiiri muutu heti kireäksi jos ne näkeekin toisensa. Eino on oikeastaan aika puhelias, nyt kun sitä on nähnyt useammin. Eikä sitä tunnu haittaavan vaikken mä vastaisikaan, tai edes kuuntelisi, kunhan vaan on joku jolle höpöttää. Tai ehkä se vaan höpöttää sen hevosille.

Munkin on oikeastaan ihan hyvä siellä. Koska ratsuja ei oo enää montaakaan, kun Joonas myi valmiit ratsutetut remontin alta pois, niin mä teen Sagan kanssa tallivuoroja. Joskus samaan aikaan, yleensä erikseen. Enemmän iltaa, kun Saga on meistä se aamuihminen. Eli kai mä nyt sitten oon löytänyt paikkani, ainakin toistaseks. Ja vois asiat paskemminkin olla.

”Teillähän menee tosi jees”, Noa kommentoi kun hidastin Varjon ravista käyntiin. Annoin sille pitkät ohjat ja taputin hionnutta, mustaa kaulaa orin pärskähtäessä päätä laskiessaan.
En vastannut. Mitä siihen voisi vastata? Kyllä mä tiesin että meillä sujuu, välillä paremmin ja välillä huonommin. Vaikka olihan se kiva kuulla joskus muunkin kuin Sagan suusta. Noa ei ehkä osaa mitään korkean tason kouluratsastusta, mutta mä tiedän että se ratsastaa pehmeästi ja hiljaa, sillä tavalla hevoseen vaikuttaen että moni muu ”taitavampi” olis varmasti kateellinen. Mäkin, muunmuassa.
”Ne Tie Tähtiin kisat tulee taas”, Noa aloitti sen kuuloisena, ettei puheenaihe edes olisi mitenkään erikoinen. Se voisi puhua vaikka säästä, joka on viimeaikoina ollut aika perseestä. ”Siitä jubattiin tallissa vaan aikasemmin, täältä on kai jonkin verran jengii sinne lähdössä. Sähän taisit jotai voittaakin viimevuonna?”

Annoin Varjon kävellä eteenpäin uraa pitkin omaa tahtiaan. Sen pitkä, laineikas harja keinahteli askelten mukana.

Niin voitin. Me treenattiin Hurmoksen kanssa ihan hulluna, ja jokasen osakilpailun jälkeen mä tunsin miten kaukasemmaks se hevonen muuttui. Me treenattiin niin paljon, että mä ajoin itteni ihan loppuun ja melkein tapoin kokonaan sen palon koko ratsastusta kohtaan joka on tähän mennessä mua vienyt aina eteenpäin. Kun mä sain sen ruusukkeen käteen, kun meidät julistettiin tähtiratsukoksi, mä en osannut olla iloinen. Mä halusin pois, mä vaan halusin unohtaa koko kisan. Niin mä lähdinkin. Kesäksi vaan, lupasin, ja sitten me jatkettaisiin Hurmoksen kanssa harjoituksia ihan vaan kaksin. Me opeteltaisiin, ettei yksin maastoon lähteminen ole kamalaa, ja mentäisiin järvelle kahlaamaan. Sitten Hurmos myytiin pois, enkä mä ole sen perään kysellyt.

”Jesse?”
Noan ääni havahdutti mut. Varjo oli pysähtynyt melkein keskelle maneesia, ja seisoi hievahtamattakaan pää alhaalla ja korvat käännettyinä mua kohti. Kumarruin taputtamaan sen kaulaa ja laskeuduin satulasta.
”Mä en osallistu.” Kuulostin vaisulta jopa omiin korviini. Mun ääni oli outo ja paksu, ja tiesin katsomattakin että Noa kurtisti kulmiaan sillä tavalla mietteliäänä. Löysäsin orin vyötä ja lähdin kävelemään sen kanssa maneesia ympäri, vaikka me oltiin kävelty jo varmasti riittävästi.
”No.. Ei sun pakko oo”, Noa yritti kuulostaa sovittelevalta. ”Kunhan funtsin että sua vois kiinnostaa. Eetu sano että vielä olis tilaa, jos haluisit.”

En halunnut. En tosiaan. Mä en ole mikään kilparatsastaja, tai edes tarpeeksi hyvä. Hurmoksen ansiosta mä sain ruusukkeen, en mun itseni. Ei siitä tulisi mitään, menisin vaan ja nolaisin itseni. Katuisin vielä.

Mutta kyllä mä valehtelisin, jos sanoisin ettei mua yhtään kiinnostanut. Ei voittaminen tai maine, vaan se tunne kisaradalla. Kun tuntee, miten sun hevonen antaa kaikkensa. Sitä adrenaliinia mä kaipaan, kun tuntee esteradalla todella olevansa elossa. Sitä vauhtia ja sykettä ja paloa mä kaipaan, kun on jotain mikä sytyttää.
”Mä funtsin”, lupasin ja kävelin Varjon kanssa ulos maneesista.

[JesseOsallistuja]

Kun Eetu soitti Hopealinnaan
Tapahtui ennen Dressage Mastersia

“Se on iso kakara, aina saa olla ison miehen sotkuja siivoamassa”, Saga vouhotti kärttyisellä äänellä tallin toisesta päästä. Milan vastasi jotain huolestuneen kuuloisena, mutten saanut selvää mitä hän sanoi. Vaikka eihän se mulle kuulunutkaan, kun en mä ollut osallisena siihen keskusteluun kuitenkaan.
“Ääh, älä välitä. Joonas on aina ollut semmoinen, ei ikinä tiedä mitä se päähänsä saa. Siellä se menee Saksassa ja missä lienee, kun minä täällä hoidan kaikki rehutilaukset, korjaan aidat ja hoidan hevoset. Onneksi sentään palkka juoksee”, Saga puuskahti.

Tosiaan. Joonas oli lähtenyt Saksan Nürnbergiin, joihinkin kovemman luokan koulukisoihin kuulemma. Mä luulin ettei sitä kouluratsastus kiinnosta, sellaisen kuvan mä ainakin olen saanut. Sagakin sitä taisi ihmetellä, siltä mä ylipäätään kuulen kaikista Joonaksen menoista. Mielellään Saga tekee tallihommia, aina se hyräilee mennessään ja juttelee hevosille kuin koiranpennuille. Ehkä sitä vaan harmittaa, että Joonas vei Vennin mukanaan. Saga tykästyi siihen niin, että nyt sillä on kai jokin yhteisomistajuus tai jotain. En tiedä sen enempää, kun en kysele. Nyt mulla on enää kaksi hevosta ratsastettavana, Varjo ja Tuuli. Vaikka Tuulia mä en voi edes Hopiavuoreen viedä että saisin sen läpi ratsastettua, se ahdistuu matkustamisesta niin paljon että seurauksena on ihan varmana joku mahahaava tai jotain. Eli, Varjo vaan. Mutta ei haittaa, se on musta kivaa.

Sen kanssa mä olin juuri tulossa pellolta, joka oli muuten aivan paskassa kunnossa. Paikoin niin jäässä että vähemmästäkin hevoset rikkoo jalkansa, ja painoin niin mutanen ja sohjonen ettei siinä pysy pystyssä. Mutta mentävä on, kun kenttä on edelleen myllätty ja maneesia ei näy. Molemmat olisi kunnossa jos Joonas olisi keskittynyt niihin, eikä kaikkeen muuhun, niin Saga on pariin otteeseen huomautellut. Ja oikeassahan se on, mutta mitäpä mä olen siihen mitään sanomaan.

Tallin puhelin soi. Saga marssi luuta kädessä vastaamaan ja Milan talutti Biffen ulos. Kohotin sille kättäni ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

Varjolta varusteita pois ottaessani kuuntelin puolella korvaa Sagan puhumista.
Joo, Joonas ei ole nyt paikalla.. Minä hoidan asioita.. ..Tulevaksi viikonlopuksi? …Pyydän puhelimeen…

“Jesse, tuutko käymään?”

Voi, jes. Jokainen varmaan tietää sen tunteen kun ehtii silmänräpäyksen aikana miettiä kaikki elämässään tehneet vääryydet ja virheet, joiden on ihan varma hyökkäävän kostamaan jostain takavasemmalta. Mä ainakin ennätin miettimään jostain syntymästä saakka tekemisiäni sen seitsemän askeleen verran mitä Sagan luokse oli.

Hän tarjosi puhelinta. Teki mieli kieltäytyä ensin ja kysyä mistä oli kyse, kuka soittaa ja miksi. Tartuin puhelimeen.
“Haloo?”
“Hopiavuoren Eetu päivää, kuule sellaasta jotta mahtasikko keretä tulemaan viikonlopuksi töihi?”

Ensin mietin että se on joku vitsi.

Eetu ei kyllä ole mikään vitsailija, Noan puheista päätellen ainakin. Mutta oikeesti, mäkö? Miksi ihmeessä? Milloin mä olen sellaisen kuvan antanut että mua kannattaa sinne pyytää?
Ehkä Noa on keksinyt taas jotain kun se yrittää saada mut olemaan enemmän ”sosiaalinen”.

Huomasin kuitenkin vastaavani myöntävästi, ja näin miten Saga kohotti toista kulmaansa kädet rennosti puuskassa ja hymynkare suupielillä.

”Minä luulin ettet varmasti mene”, nainen virnisti kun tarjosin puhelimen hänelle takaisin puhelun loputtua.
Kohautin olkiani. ”Siitä saa rahaa”, totesin ja talsin takaisin Varjon luokse. En tasan tiedä mihin tuli lupauduttua, mutta menipä kuitenkin. Miksi?
En tosiaan tiedä. Ehkä sen rahan takia sitten.

[JesseOsallistuja]

Nyt mulla on – ehkä – suunta johon lähteä tän kanssa. Katotaan mitä siitä tulee, vai tuleeko mitään. Koska mun aika on tällä hetkellä tosi rajallista niin tääkin on jälleen tosi hiomaton tuotos, anteeksi siitä 😀

Joku Oskari jolla on tosi hieno hevonen

Mun ei pitänyt edes olla Hopealinnassa töissä näin pitkään, kesän vaan. Alunperin suunnittelin että lähtisin sitten takaisin Pronssijoelle Hallavaan, jossa mua takaisin odottaisi ainakin Hurmos. Mutta sitten sain kuulla että ei odottaisikaan. Naava ja Elyssa oli tehneet jotain suuria uudistuksia tallin ja hevosten suhteen. Hurmos ei enää ollut siellä, enkä kysynyt mihin se lähti. En halunnut tietää.
Me ei sitten ikinä päästy sen kanssa kaksin maastoon.

Se oli aluksi tosi kurjaa. Jotenkin mä ajattelin, että se olisi kunnon back up plan, jos ja kun kaikki täällä menisi aivan vituiksi. Niin ne kuitenkin aina menee. Harmitti, etten lähtenyt oikein hyvissä merkeissä. Tie Tähtiin kisasarja oli just loppunut ja mä olin aivan loppu, meillä oli Hurmoksen kanssa mennyt vaan keskiverrosti vaikka tiesin että oltaisiin pystytty parempaan. Se oli mun syytä, kun en antanut kaikkeeni.

Mä sitten jatkoin Hopealinnassa käymistä, kun kukaan ei sanonut ettei pitäisi tulla. Se on tavallaan ollut kuin jotain terapiaa. Hallavan ratsastuskoulun hälinään verrattuna Sagan viheltely karsinoiden siivouksen aikana kuulostaa kodikkaalta, ja Milanin satunnaiset juttutuokiot ei ärsytä enää ollenkaan niin paljoa. Usein me ei Milanin kanssa puhuta, musta tuntuu että se ei pidä musta. En ihmettele, mutta oon mä yrittänyt skarpata. Sanon aina moi kun ne nähdään, ja se vastaa aina. Sagaa mä vältteltin ensin tosi pitkään, mutta jotenkin se aina onnistui tulemaan tupakalle samaan aikaan kuin mä. En mä meitä kavereiksi kutsuisi tai mitään, mutta voin mä sen kanssa tallissa ollessa jutella. Sillä on oikeastaan ihan hauskoja juttujakin kerrottavana. Joonasta mä en oo taas nähnyt viikkoihin. Sagalta kun kysyin niin se sanoi, että Joonas on taas jossain matkoilla. Vastahan se kävi Saksassa, ja nyt se on kai Hollannissa. Martti sillä on mukana, joissain kisoissa tai valmennuksissa ne käy aika usein. Sagan ilme muuttuu aina myrtyneeksi kun se puhuu Joonaksesta, kuulemma ärsyttää ettei se osaa aikuistua ja ottaa vastuuta. Suurin osa tallin pyörittämisestä kuuluukin Sagalle nyt kun Einokin on sairastellut.

”Eiks toi ole vähän ihmeellistä touhua?” Noa kysyi kädet puuskassa maneesin keskellä seisten.
”Vähä joo”, myönsin ja annoin Varjolle pidempää ohjaa. Me oltiin sen kanssa lähdetty ihan vaan kaksin Hopiavuoreen, oli sen verran paska sää ettei ketään huvittanut tuolla pimeydessä mennä.
”En mä kyllä ole ketään arvostelemaan, mutta silti. Jännä jos ei oman tallin pyörittäminen huvita, että miks sitten ottaa se alunperinkään..” Noa jatkoi pohtimistaan.
”Sitä mäkin oon miettiny. Saga ainakin sano että Joonas on aina ollu sellanen, siis tiäks.. Et menee ja tulee mite sattuu.”
Keskustelun keskeytti avautuva maneesin ovi, ja sisälle käveli musta puoliverinen ja mulle täysin uusi heppu. Tai oli kävelemässä, mutta hän pysähtyi ovensuuhun kuin seinään, ja katsoi mua ja Noaa sillä tavalla, että se muistutti peuraa ajovaloissa.
”Ai, moi Oskari!” Noa laski kätensä rintakehänsä edestä ja tervehti sitä heppua niin aurinkoisesti hymyillen että melkein sokaistuin. ”Tuu vaan, kyllä tänne mahtuu.”
Heppu, tää Oskari siis, nyökkäsi päällään muttei liikkunut vielä vaan katsoi mua. Hetken kuluttua Noakin katsoi mua.
”Aa”, tajusin viimein ja pysäytin Varjon. ”Joo, tuu. Me ollaan just lopettamas.”
”Ei meidän takia tarvii..” Oskari sopersi, mutta tuli vihdoin sisälle ja veti oven kiinni perässään.
En vastannut mitään vaan pyysin Varjon uudelleen käyntiin. Se oli hionnut ihan kunnolla ja puuskutti edelleen, joten vielä pitäisi kävellä.
”Tarviitteko puomeja? Voin keräillä ne kyllä pois”, Noa jatkoi. Se puhui sillö samalla kiltillä äänellä miten se puhui mulle joskus kun oltiin molemmat pienempiä.
Oskari katseli hetken arvioiden jumppasarjaa jonka olin aikaisemmin Noan kanssa koonnut, ja pudisti päätään.
”Me voidaan tehdä samaa”, hän kertoi ja ponnisti mustan hevosensa selkään jakkaralta.

Se musta steppasi selkäännousun ajan vähän, silmäili meitä Varjon kanssa, puuskahti häntäänsä huiskaisten ja rauhoittui. Se näytti kisahevoselta sen kunnosta päätellen. Ihan eri luokkaa kuin ne Joonaksen löllykät joita mä Sagan kanssa yritin epätoivoisesti pitää lihomasta. Marttiin sitä mustaa olisi voinut verrata, jota Joonas piti paremmin kuin koko talliaan.

Kun Oskari alkoi kerätä ohjia ja ravailla hyppäsin itse Varjon selästä ja löysäsin vyötä. Ori käänsi päätään hieroakseen silmäkulmaansa käsivarttani vasten mutta työnsin sen pois, vaikka seurasinkin Oskarin ratsastusta. Se oli tosi eleetöntä, ja nopeasti sen hevonen alkoi hakeutua kuolaimelle. Niin hiljaisesta jalasta mä saatoin vaan toivoa.
”Siis kuka toi on?” kysyin heti kun pääsin ulos maneesista Noan kanssa.
”Hmm? Oskariko? Eetun uusi työntekijä, aika hiljanen mutta kivan oloinen. Kui?” Noa kohotti toista kulmaansa, sitä, jonka läpi meni haalistunut arpi.
”Kuha kysyin.”
”Kuuuui?” Noa toisti toinen suupieli ylöspäin kääntyneenä. Vilkaisin häneen silmiäni siristäen.
”No ei, kun ihan et ihan makee. Se sen hevonen.”
”Joo, onhan se”, Noa hymähti. Hän ei sanonut Oskarista sen enempää, enkä mäkään jatkanut. Jäin silti miettimään sitä, vaikka keskityinkin purkamaan Varjolta varusteita pois tallin käytävällä.

[JesseOsallistuja]

Kaikki yhtä, ja yksi kaikkia vastaan

En mä ole sokea tai tyhmä. Kyllä mä nään miten porukka mua katsoo. Hopiavuoressa ei ole Noan lisäksi ketään, joka oikeasti mut sinne haluaisi. Se teini, Eira, nyrpistää nenäänsä ja marssii aina pois jos mä ilmestyn paikalle. Eetu tarjoaa hymyn, mutta ei sen enempää. Muita mä en tunne tarpeeksi yhdistääkseni nimiä kasvoihin, Noaa lukuunottamatta. Mutta ei mun nimiä tarvii tietää, kun mä kuljen ohi niin jokainen vaan kääntää selkänsä.

Milan hymyilee sillä tavalla kohteliaasti kun on pakko, mutta tiedän että se olisi niin paljon mieluummin jonkun muun kanssa. Ei sen tarvitse sanoa mitään, kun mä kuulen sen ajatukset. Mieluummin se olisi yksin kun mun kanssa.

Se tuntuu aivan vitun pahalta.

Puristan pohkeillani Varjon kylkiä ihan aavistuksen ja ori nostaa ravin samalla sekunnilla. Vedän syvään henkeä ja istun tiiviisti satulaan. Kentällä on muitakin ratsukoita, joista toinen on Milan Biffen kanssa. Sitä toista en tunne, joku nainen suomenhevosensa kanssa. Oon kuin niitä ei olisikaan, enhän mä sinne tullu kavereita tekemään vaan töihin. Ratsastamaan jonkun toisen hevosia, siitä mulle maksetaan. Nyt varsinkin kun Joonas valmentautuu Power Jump -mestaruuksiin. Kuulin sen puhuvan siitä Sagan kanssa, lyhyesti vaan. Saga alkaisi kai tekemään enemmän tunteja Hopealinnassa kun Joonas on poissa.

Milan ravaa sen naisen vierellä ja ne juttelee jostain. Nielaisen tyhjää ja käännän Varjon voltille. Ori viskaisee päätään. Käänsin liian nopeasti ja yllättäen, enkä valmistellut sitä tarpeeksi. Hellitän hetkeksi ohjasta ja rapsutan sormillani orin niskaa, ennenkuin palautan ohjastuntuman. Ravi alkaa tuntumaan ryhdikkäältä, ja Varjon takajalat alkavat työntymään pidemmälle vatsan alle. Se on rytmikästä ja kulkee eteenpäin olematta kiireellistä. Myötään lantiollani orin liikkeitä ja keskityn ratsastamiseen rintaan kohonneesta epämukavasta tunteesta huolimatta.

Se puristaa ja tekee hengityksestä vaikeaa. Käännän Varjon avotaivutukseen pitkällä sivulla, ja pidän ohjat kädessä. Pohkeet pitävät huolen että ori taipuu koko rungostaan, ulkopohje taaempana. Varjo kokoaa itseään ja myötää kuolaimelle. Jos olisin yksin kehuisin ääneen, mutta en seurassa. Päädyssä valmistelen laukan, ja pyydän Varjoa nostamaan sen seuraavan pitkän sivun alussa. Ori nostaa kuuliaisesti ja saa taputuksen kaulalleen. Kun Milan ja se toinen ratsukko siirtyvät tieltä pois käännän Varjon ympyrälle ja pyydän sitä taipumaan sisäohjalla houkutellen. Ennen uralle palaamista valmistelen siirtymisen käyntiin, ja Varjo toteuttaa pyyntöni. Annan sen jatkaa hetken käynnissä ja tajuan tipauttaa hartani alas.

Jo Hallavassa mä oon saanut kuulla siitä miten mä jännityn. En hengitä, hartiat on aina ylhäällä, puristan ohjia liikaa.. Ei mulla yksin oo sitä ongelmaa. Kun vaan saisin ratsastaa yksin. Mä en pidä ihmisistä, mutta en mä niitä vihaakaan. Mä en vaan ymmärrä niitä, eikä ne ymmärrä mua. Nostan uudelleen ravin ja vaihdan kierrosta. Mä oon kyllästyny yrittään tulla toimeen niiden kanssa, ei se vaan koskaan toimi. On helpompi olla yksin.

[Julkaisija]

Viestit