Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Osa historiaa
Mulla oli aarre. Sitä oltiin säilytetty katseilta piilossa siitä asti kun mä löin viimisen kerran suitset naulaan Dolin kanssa. Se oli ollut Toukokuinen iltapäivä. Me oltiin juuri tultu kilpailuista, oltiin voitettu. Ei vain yhtä osuutta vaan kaikki kolme. Doli oli tuntunut paremmalta kuin koskaan. Maastoradalla siinä tuntui löytyneen uusi vaihde. Kouluradalla me ei tehty yhtään meidän vakio virhettä. Ei yhtään ravi rikkoa tai liian reipasta laukannostoa. Doli ei kiirehtinyt kertaakaan, se keskittyi tosissaan. Esteradalla tamma onnistui nipistämään uusinnassa yli kolme sekuntia nopeamman radan kuin edellisellä. Me oltiin liekeissä.
Kotitallilla odotti kuitenkin yllätys.
”Mun tytär innoistuikin esteratsastuksesta ja nyt kun Doli on terässä niin harrastaminen on mukavampaa.”
Silloin mä piilotin ne vanhaan nahkaiseen suitsipussiin. En mä ajatellut tarvitsevani niitä enää.Mun aarteen matka alkoi kuitenkin jo kymmeniä vuosia ennen Dolia. Minun isoisä osti ne vuonna 1974 minun enolle syntymäpäivälahjaksi. Uudet mustasta nahasta valmistetut kankisuitset joissa oli messinkisiä yksityiskohtia. Eno käytti niitä ensin ensimmäisellä hevosellaan. Se oli valtavan suuri suomenhevosruuna jolla oli kaunis siro pää. Se muistutti naamaltaan enemmän ponia kuin kunnon työhevosta. Se oli kaunis liinakko leveällä läsillä. Isoisä osti sen huutokaupasta heti kun eno oppi ratsastamaan. Ruunaa kutsuttiin Pekaksi. Ensimmäiset vuodet Pekka kantoi enoa pitkin metsiä, myöhemmin Pekka näytti taitojaan kouluradoilla. Kuka olisi uskonut että lasten suokkiruuna osoittautui ruusukehaiksi. Pekka näytti kaikille että suomenhevonen tekee mitä vaan kunhan pyydetään kauniisti. Myöhemmin eläkeiässä Pekka toimi varsavahtina kun isoisä ja isoisän veli alkoivat kasvattaa puoliverisiä.
Pekan jälkeen suitset periytyivät isoisän ensimmäiselle kasvatille. Pieni kokoisen mustan tamman emä oli ruotsista tuotu ruunikko tamma ja isä oli hollannista asti haettu musta ori. Tältä pieneltä hevosen alulta odotettiin paljon. Varsana se oli todella päättäväinen hevoslapsi. Se oli myös ainakin kymmenen senttiä matalampi kuin muut varsan. Sen papereissa luki nimi Little Black mutta perheen kesken tammaa kutsuttiin Tirriäiseksi. Ensimmäiset vuodet minun eno ratsasti Tirriäistä mutta tamman pienen koon vuoksi pari ei voinut kilpailla yhdessä. Aika pian minun äiti innostui ratsastuksesta ja alkoi ratsastamaan Tirriäistä. Ne kilpaili ihan mukavilla tuloksilla pitkin poikin suomea. Joka kerta ennen kilpailuja isoisä vaati äitiä purkamaan suitset, putsaamaan ne, rasvaamaan ne ja kokoamaan uudelleen. Jokainen rispaantunut tikki piti korjata heti. Suitset vietiin arvioitavaksi suutarille joka vuosi. Ohjat tarkistettiin ja korjattiin jos oli tarve. Suitsia kohdeltiin kuin aarretta.
Tirriäinen teki ensimmäisen varsansa seitsemänvuotiaana. Sen jälkeen tamma jäi harraste- ja siitoskäyttöön. Kerran viikossa äiti vei Tirriäisen maastoon. Välillä ne tykitti tuhatta ja sataa, kun taas välillä ne saattoivat kävellä varsamaha vaappuen, hitaasti mutta varmasti. Kaksikymmentä vuotta äiti vei Tirriäisen kerran viikossa maastoon. Välillä mukana oli Tirriäisen varsa, välillä mukana oli joku nuori hevonen harjoittelemassa maastoilua, välillä mukana oli lastenrattaat joissa makasin mä vauvana. Viimeiset viisi vuotta maastot tapahtuivat taluttaen. Syksyisin äiti meni sienimetsään ja otti Tirriäisen mukaan. Tamma pysyi vapaana missä vaan. Tirriäinen oli äidin ensimmäinen ja viimeinen hevonen.Tirriäisen ensimmäinen ori varsa oli suuri ja kimo. Se oli luonteeltaan vähän yksinkertainen mutta maailman kiltein. Sillä oli harmaa karva, musta harja ja se oli lähes 180 senttiä korkea. Sen virallinen nimi oli Tornado mutta sitä kutsuttiin Jätiksi. Jätti oli uskomaton kouluhevonen. Se ei ehkä ymmärtänyt mitä se teki ja miksi mutta se suoritti todella tarkasti ja kuunteli ihmistä täydellisesti. Jätti keräsi ruusukkeita sekä SM että EM tasolla. Jätti suoritti kouluradat täydellisesti mutta unohti välillä miten päin pää piti laittaa että pystyi ihmettelemään puluja aidan raosta. Jätti pyöritty suitsia ympäri eurooppaa yli kymmenen vuoden ajan. Vielä nykyäänkin Jätin nimi komeilee usean kouluhevosen suvussa.
Jätin jälkeen suitset oli hetken äidin siskon ratsuponilla. Lähinnä rippi kuvissa ja ehkä kahdesti lähi tallin tallikisoissa. Äidin sisko halusi olla osana suitsien historiaa vaikka teini-iän iskiessä poni vaihtui mopoon. Se oli hyvä poni mutta jostain syystä siitä ei ollut yhtään valokuvaa, kukaan ei muistanut sen nimeä ja tähän päivään asti perheessä on ollut kaksi mielipidettä siitä minkä värinen poni oli. Nykyään kukaan ei osaa sanoa varmaksi oliko poni rautiaankirjava vai mustankirjava.
Nimettömän ponin jälkeen suitset roikkui vuosia naulassa. Eno perusti ratsastuskoulun, äiti lopetti harrastuksen eikä isoisäkään enää kasvattanut hevosia. Enon ratsastuskoulussa on erikseen vitriini jossa suitset roikkuivat kun niitä ei käytetty. Vitriinissä oli myös kuva jokaisesta hevosesta jotka kuuluivat aarteen historiaan.
Ensimmäisessä kuvassa oli eno ja Pekka kättelemässä tuomaria. Suitsista roikkuu sinivalkoinen ruusuke ja Pekan selkään on heitetty sininen loimi. Eno nauraa tuomarille ja tuomari hymyilee. Pekka seisoo paikallaan korvat pystyssä. Se tiesi olevansa paras.
Toisessa kuvassa oli äiti ja Tirriäinen. Äidillä on kilpailu vaatteet päällä ja ne seisoo Tirriäisen kanssa kentän laidalla katsomassa muiden suorituksia. Tirriäisen pää on äidin kainalossa ja äiti tuijottaa hevosta rakastavasti. Äidin omien sanojensa mukaan kuvassa jutellaan siitä miten rata kannattas suorittaa. Suitsien leukaremmi on kokonaan auki ja Tirriäinen hengailee vapaana. Tamma ei turhaan stressannut kisapaikoilla.
Kolmannessa kuvassa on valtava kimo ori, ratsastaja selässä ja vanhempi mies kävelemässä vieressä. Ne ei olleet isot kilpailut, Jätti ei voittanut. Jotkut ratsastusseura mestaruudet. Silti se kuva oli valittu vitriiniin. Kuva oli silti erityinen. Ne olivat viimeiset kisat joihin isoisä oli lähtenyt mukaan. Kuvassa näyttää kävelevän reipas ori, vakava ratsastaja ja iloinen vanha mies. Totuus oli kuitenkin että Jätti oli kävellyt varovasti isoisän tahtiin, eno oli näyttänyt huolestuneelta isoisän jaksamisen vuoksi mutta isoisä itse oli ollut seitsemännessä taivaassa. Radan jälkeen isoisä riisui pintelit Jätiltä ja putsasi sekä niputti suitset viimisen kerran. Kyyneleet silmissä vanha mies piilotti aarteen pussiin. Vuosikymmenten työ huipentui Jättiin. Mutta ennen kaikkea enoon ja äitiin. Kuvassa näkyy se päivä jolloin isoisä jäi omien sanojensa mukaan eläkkeelle. Silti se edelleen soittelee kilpailujen jälkeen. Ensin se varmistaa että suitset on hoidettu ja sitten miten rata meni.
Neljännessä kuvassa pitäisi olla nimetön poni muttei siitä ollut kuvia. Joten neljännessä kuvassa on voikko connemaratamma Poni. Kuvassa Poni laukkaa keskilaukkaa korvat pystyssä. Mä olen siinä ehkä neljätoista ja todella keskittyneen näköinen. Muistan sen päivän kuin eilisen. Meidän ensimmäinen aluevalmennus. Ponilla on outo punainen korvahuppu ja joka jalassa eriväriset pintelit. Poni oli mun ensimmäinen oma poni. Mä rakastin sitä enemmän kuin hullu puuroa. Mutta sitten mä kasvoin. Niinkun jokaiselle teinipojalle käy.
Viidennessä kuvassa oli Doli. Tamma laukkasi kunniakierroksella ensimmäisenä korvat pystyssä. Se rakasti esiintymistä. Kuva oli otettu meidän viimeisistä kilpailuista.Mä huomasin että vitriiniin oli ilmestynyt yksi tyhjä valokuvakehys kun eilen ajoin Seinäjoelle enon tallille hakemaan suitsia.
”Isoisä käski ostamaan Ampalle oman kehyksen” Eno nauroi samalla kun avasi vitriinin lukkoa.
”Pidä niistä huolta ja kato ettei kukaan varasta niitä siellä Hopiavuoressa.”
”Tietenkin.”Hopiavuoressa mä asettelin suitset Ampan toiseen naulaan roikkumaan. Tästä hetkestä lähtien meidän ainoa tavoite on saada valokuva vitriiniin.
-
Shetlanninponi.
Leila makasi mun sohvalla keskittyen puhelimeensa. Muutaman minuutin välein nainen keskeytti selaamisena ajaakseen yli-innokkaan Britneyn pois kahvikuppinsa luota. Vähän liian utelias valkoinen lintu oli tällä viikolla päättänyt rakastaa kahvia. Ensi viikolla se saattaa olla vaikka perunan kuoret. Kaikki kielletty kiinnostaa. Elvis puolestaan hengaili omissa oloissaan lintuhuoneessa. Pariskunnasta Britney oli se joka rakasti ihmisiä ja huomiota, Elviksen mielestä maailman parhaita asioita on mustikat ja seinien maalaaminen mustikoilla. Unohtamatta myös itsensä sotkemista mustikoilla. Britney on seurakakadu ja Elvis on smurffikakadu.
”Kevin me tarvitaan shetlanninponi”, Leila rikkoi hiljaisuuden samalla ajaen Britneytä kauemmas itsestään. Lintu pyrähti lentoon loukkaantuneena. Järkyttynyt lintu laskeutui keittiön pöydälle. Britney ei ymmärrä ettei koko maailma rakasta Britneytä.
”Mitä ihmettä me tehdään shetlanninponilla?” Käännyin katsomaan naista järkyttyneenä.
”No sitten ku sä ja Amppa lähette vallottamaan maailmaa, me tarvitaan seuraponi. Ja mä tarviin ponin. Mä voisin ihan hyvin rokkaa shettiksellä,” Leila perusteli mielestään vakuuttavasti.
”Niin et 24 ja shetlanninponin omistaja” Nauroin naiselle.
”Ehkä mä innostun poniraveista.” Vakuuttavat selitykset jatkuivat.
”Mistä lähtien sä oot kiinnostunu raveista?” Kyseenalaistin naista lisää.
”No mä katson niitä jo.”
”En kestä sua.”
Meidän keskustelu keskeytyi täydellisesti kun neiti lintu oli käyttänyt tilaisuuden hyväksi ja päässyt mun kahvikupin luo olkkarin pöydälle. Ensin se kokeili kuppia nokallaan mutta koska siitä ei seurannut mitään tarpeeksi jännittävää, se päätti koittaa uutta tapaa lähestyä asiaa. Jostain kumman syystä hetken harkinnan jälkeen lintu yritti kiivetä istumaan kahvikupin reunalle. Kokonainen kuppi kahvia kaatui puiselle pöydälle kun ei-niin-kovin-siro Britney istahti kupille koko 570 gramman painollaa.
”Britney! Mene nyt siitä!” Ajoin lintua kauemmas. Nerokas tintti väisti suoraan kahvitahraan. Ennen valkoinen lintu poistui paikalta nopeasti puoliksi beigenä kahvin takia.
”Jos löydät sen ponin niin kysy että ottaako ne vaihdossa pari pulua.”-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten
kevin.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 3 kuukautta sitten
-
Mites Ampan karsinapaikan tilanne? 🤔 Sehän on tyytyväinen missä vaan tarhassa/karsinassa kunhan on heinää ja vettä. 😀
-
Kevin ja Amppa on tietysti mukana. Amppa kulkee mielellään mahdollisimman edessä.
-
Hurrikaani Leila rantautuu Otsomäkeen.
Olin käynyt eilen läpi ratsastamassa Ampan kentällä ja tänään meidän oli tarkoitus ottaa muutama hyppy maneesissa. Eilen meidän kanssa samaan aikaan kentälle tupsahti joku tyttö poninsa kanssa. Punakirjava poni oli selkeästi nuori mutta lupaava. Poni liikkui todella hyvin ja tyttö ratsasti sitä kauniin eleettömästi. Mun oma treeni keskeytyi kun jäin tuijottamaan tyttöä. En usko tytön päässeen edes peruskoulusta ja silti ratsastus oli upeaa. En tiennyt kuka hän oli mutta mä aion kyllä selvittää. Ilman ahdistavia takaa-ajatuksia, mä haluan tutustua noin taitavaan ratsastajaan. Tai en tutustua. Ehkä saisin sen huijattua ratsastamaan joskus Ampalla.
Käytävän narujen lenkit jotka kiinnittää narut seinään kolisi pahaenteisesti kun Amppa heilutti päätään ylös alas. Normaalisti hyvin rauhallinen ruuna oli nyt selkeästi innoissaan. Sillä oli jo satula selässä ja suojat jalassa. Käytiin pari päivää sitten satulansovittajalla ja ostin ruunalle uuden hyvän estepenkin ja vähän käytetyn koulusatulan. Myös jalassa olevat lampaankarva suojat oli uudet. Etusiin puetut putsit oli sentään mun entisen ylläpitohevosen perintöä. Myös harjat ja riimut oli Dolin vanhoja. Voi miten mä ikävöinkään sitä. Mun eno omistaa valtavan ratsastuskoulun Seinäjoella. Siellä mä opin ratsastamaan ennen kuin opin kävelemään. Ensin tuntihevosilla, sitten mun ensimmäisellä ponilla. Voikko connemara tamma joka sai kekseliään nimen Poni oli maailman paras opettaja. Sen kanssa me kierrettiin kenttäkisoja nuorena. Poni tuli, näki ja voitti. Se voitti kaiken mihin se osallistui. Uskomaton eläin. Aika nopeasti mä kasvoin kuitenkin Ponista. Poni jäi mun enolle tunti käyttöön. Nykyään se on jo mummoPoni jonka arki koostuu lähinnä karkailusta ja kaikkien kiusaamisesta. Siellä se edelleen opettaa lapsia tippumaan oikein. Sitten tuli Doli. Iso kimo puoliverinen jonka potentiaali ei pitänyt loppua mun käsissä. Puhuttiin loppuelämän ylläpidosta. Piti kilpailla ja valloittaa maailma. Loppuelämä keski puolitoista vuotta. Dolin omistaja päätti hakea kimon takaisin.
”Mennään jo, haluan nähdä onko siitä mihinkään,” Terävä naisääni ja korkokenkien kopiseva ääni tallinlattiaa vasten katkaisi mun ajatuksen. Leila. Punahiuksinen nainen liioitellun meikin ja kalliiden merkki vaatteiden kanssa ilmestyi pian Ampan viereen. Nainen taputti ruunaa kaulalle ja alkoi riisuman riimua hevosen päästä. Leila laski valtavan Michael Korsin laukkunsa tallin lattialle samalla kun hän alkoi selvittää suitsia. Tottunein sormin nainen suitsi ruunaa samalla höpisten hevoselle rauhallisesti. Vain 150 cm pitkä nainen hallitsi täysiveri ruunan todella hyvin.
”No niin nyt mennään, kokosin maneesiin jo pikkuradan. Mä haluan nähdä teidät tositoimissa. Ja mukavampi se on nyt huomata jos se hyppää niinku polkupyörä,” Leila selitti samalla tarttuen Ampan ohjiin. Ennen Kuin ehdin huomatakkaan, nainen ja hevonen olivat jo matkalla kohti maneesia.
”Ratsastat sitten kunnolla. Tää uus talli ei ole mikään syy löysäillä. Molemmat tekee nyt oikeesti töitä,” Leila vaati samalla kun lähdettiin Ampan kanssa lämmittelemään.
Puolen tunnin lämmittelyn jälkeen alettiin tosissaan valmistautumaan hyppyihin.”Ota muutama kunnon laukannosto. Ja sitten reipasta keskilaukkaa,” Leila seisoi keskellä kenttää punaraidallisen okserin vieressä ja tuijotti meitä tiukasti.
”Sulla on alla laukkaratsu ja silti saat sen laukkaamaan uskomattoman hitaasti. Nyt Kevin kunnolla!”
Mä olin unohtanut miten tarkka valmentaja Leila oli.
”Tuu tää punanen okseri. Jos sä mokaat tän perusokserin niin mä takavarikoin ton hevosen sulta,” Leila uhkaili.
Mä koitin ratsastaa Amppaa rauhallisesti mutta reippaasti. Ruuna nosti korvat pystyyn ja alkoi kiihdyttämään vauhtia heti kun me siirryttiin este linjalle. Innostunut ruuna lähti hyppyyn aivan liian aikaisin. Satulan yläpuolella musta tuntui siltä että oltaisiin hypätty pitkää vettä. En tiedä miten Amppa pelasti aivan liian pitkän loika mutta ruuna laskeutui hypystä täydellisesti, juuri niin kuin normaalin hypyn jälkeen.
”Oikeesti Kevin keskity.”
Istuin syvälle satulaan ja vaadin Amppaa rauhoittumaan. Me laukattiin muutama pääty-ympyrä tehden samalla tempon muutoksia. Lähdettiin testaamaan okseria uudelleen kun musta vihdoin tuntui että Amppa reagoi heti kun mä pyysin.
”YKSI, KAKSI, KOLME JA HYPPY,” Leila laski kovaan ääneen.
Ensimmäisen onnistumisen jälkeen me löydettiin yhteinen sävel. Ensin yksi onnistunut hyppy, sen jälkeen toinen ja lopuksi kokonainen rata erilaisia esteitä. Amppa oli aivan tulessa.”Menkää te loppuverryttelemään tohon kentälle niin mä kerään nää esteet pois,” Leila ehdotti avatessaan maneesin ovea.
Me lähdettiin Ampan kanssa kentälle loppuverryttelemään. Mä en pystynyt estämään hymyä nousemasta mun kasvoille. Amppa ei ollut vaan hirveän mukava perusruuna vaan hirveän mukava perusruuna jolla on sairas kapasiteetti ja uskomaton työmotivaatio.
Uskokaa huviksenne, tästä hevosesta kuullaan vielä. -
Kevin omistaa Ampan.
Kevin luulee olevansa maailman tylsin mies. Oikeasti se on korkeintaan maailman epäsosiaalisin. Miehellä on paha tapa ’ei kiinnosta’-asenteeseen. Ehkä jossain todella syvällä kuoren alla on kuitenkin ihan lämmin ja mukava heppu. Ehkä. Kevin on kuitenkin reilu kaveri, se on kyllä mukava jos sille ollaan mukavia. Mies ei kuitenkaan itse koe tarvetta turhalle höpötykselle.
Kevin asuu pienessä punaisessa mummon mökissä noin 25 kilometrin päässä Hopiavuoresta. Kevin on asunut Otsomäen takametsissä aina. Samassa mökissä mies syntyi parisenkymmentä vuotta sitten. Mies on vanhempiensa ainoa lapsi. Sorvaaja isä ja lähikaupan myyjä äiti olivat perineet mökin isän isältä. Joka oli perinyt sen isältään. Mökki oli kulkenut meidän suvussa pitkään. Siinä oli kaksi pientä makuuhuonetta, olohuone, pieni keittiö, suihku, sauna, vessa ja valtava aidattu piha. Pihalla kasvoi perunoita ja mansikoita sekä tietysti kesäisin monia eri kesäkukkia. Mökki ja piha on Kevinin henkireikä. Kevinin lapsuudessa pihaa ja perhettä suojeli karhuilta Jörö niminen tiibetinmastiffi. Kuitenkin kolme vuotta sitten vanhemmat erosivat ja kaikki muuttui. Mökki jäi Kevinille, isä sekä Jörö muutti Lappiin ja äiti muutti Vaasaan uuden miehen perään.
Nykyään Kevin jakaa mökin kahden valkokakadun kanssa. Elvis ja Britney asuvat toisessa makuuhuoneessa josta on muokattu täydellinen lintu-huone. Puinen ovi on vaihdettu verkko-oveen ja ulos on rakennettu pieni ulkotarha johon linnut voi päästää nauttimaan auringosta kaikkina niinä kolmena päivänä kun suomen kesä on tarpeeksi lämmin.
Kevin on työkseen siivooja. Kun mies pari vuotta sitten valmistui ammattikoulusta hän haki Otsomäen kunnalle töihin. Vielä nykyäänkin Kevin moppaa ylä-asteen ja lukion lattioita.
Kevinin auto on vuoden 1989 honda civic. Joku on joskus maalannut auton spray-maalilla tumman harmaaksi. Kevin ei ole koskaan pystynyt muistamaan kuka se oli. Ja ennen kaikkea miksi? Ennen maalausta honda oli ollut kiiltävän sininen ja näyttänyt paljon vähemmän teiniltä. Vaikka vanha auto kaipasi paljon laittoa ennen kuin sen saisi katsastuksesta läpi ja se oli ulkonäöllisesti melko raju maalauksen takia, Kevin rakastaa sitä autoa. Kevin sai auton isältään vähän ennen vanhempien eroa. Siitä asti se oli kuljettanut Keviniä urhollisesti.Ulkonäöltään Kevin ei ole maailman tylsin ihminen. Miehellä on suklaan ruskeat kiharat hiukset jotka on leikattu ananaksen muotoon joskus ehkä puoli vuotta sitten. Nykyään mies pitää hiuksiaan koomisen näköisellä pikku nutturalla. Kevinillä on vaalean toffeen väriset silmät, pisamia pitkin poskia ja septum roikkumassa nenässä. Septumin palloon on upotettu tumman vihreä timantti.
Kevin on noin 180 cm pitkä ja vartaloltaan lihaksikas. Mies harrastaakin salilla käymistä ja lenkkeilyä. Miehen ylävartalo on yhden suuren tatuoinnin peitossa. Tatuoinnissa on valkoisella ja harmaalla tehtyjä erilaisia kukkia mustalla pohjalla. Mustekukka meri alkaa heti kaulan alapuolelta ja loppuu ala-vatsaan. Se peittää koko ylävartalon, myös selän. Kevinin amis kaveri haaveili tatuoijan urasta ja pitkän ympäri puhumisen sekä shottien jälkeen Kevinistä tuli harjoitusnahka.
Kevin pukeutuu lähinnä mustiin t-paitoihin ja tummansinisiin ratsastushousuihin. Jos on yhtään kylmä tai tuulee Kevin kiskoo päälleen mustan hupparin. Kevin inhoaa kylmää ja on aina valmis kerrospukeutumaan. -
Melko keskikokoinen Amppa
Amppa matkusti tyytyväisenä hiljaa. Koppi ei heilahtanut edes yhtä kertaa koko matkan aikana. Matkalla Hukkasuosta Hopiavuoreen mulla oli vähän liikaa aikaa ajatella. Mitä jos Amppa ei ollutkaan sopiva? Miten vaikea olisikaan myydä entistä laukkuria? Mä en edes osto tarkastanut sitä. Jokin siinä Hannelessa sai mut luottamaan kaikkiin sen myyntipuheisiin. Olin mä tietysti koeratsastanut ruunan.
Se oli tuntunut mukavalta, joskin vähän kiireiseltä. Nyt se oli mukava perus ratsu mutta mä näin siinä potentiaalia kenttäratsuksi. Se oli iso, vahva ja rohkea. Sillä oli uskomaton energia ja motivaatio. Amppa halusi olla nopein. Ratsuna ruuna tuntui siltä että sitä oikeasti kiinnosti oppia uusia juttuja ja kehittyä paremmaksi. Oikein valjastettuna se intohimo kääntyisi ajatukseksi siitä että Amppa haluaa olla paras. Mä uskon että hevosen motivaatio on tärkein asia ratsastuksessa.
Tai sitten mä ylianalysoin asiaa ja kyseessä on perus energinen täysiverinen joka hyppää korkealle ja liikkui nopeasti.
Parasta ruunassa oli kuitenkin sen luonne. Se ei riehu turhia eikä tunge syliin. Mukava perus hevonen ilman draamaa. Mä vihaan puolivaikeita hevosia joiden kanssa saa aina vääntää. Toisaalta myöskään liian seuralliset hevoset ei ollut mun juttu. En halua hevosta syliin, voin hankkia koiran siihen tarkoitukseen. Amppa vaikutti monella tavalla sopivalta hevoselta. En kuitenkaan uskaltanut innostua vielä. Muutaman viikon päästä se selviää. Voihan se olla että Hopiavuoressa ei pidetä meistä. Tai siis minusta. Kuka ei pitäisi Ampasta?”Käänny seuraavasta vasemmalle ja olet saapunut päämäärään.”
Navi keskeytti mun ajatuksen täydellisesti. Hengitin syvään ja parkkeerasin maneesin viereen parkkipaikalle. Ennen kuin ehdin edes kunnolla nousta autosta, näin pihalla meitä kohti kävelevän miehen. Hän harppoi pitkin askelin kohti minua.
”Eetu Hopiavuori, tän paikan omistaja.” Mies esittäytyi kätellen.
”Kevin Paju, Ampan omistaja.” Kättelin miestä.
”Mä voin auttaa sua purkamaan hänet.” Eetu tarjoutui ja alkoi avaamaan koppia ennen kuin ehdin vastata mitään.
”Kannattaa tottua tohon. Kun Eetu tarjoaa apua niin siitä ei ehdi kieltäytyä.” Selitti naurava naisääni mun takana. Mun viereen ilmestyi hymyilevä blondi nainen.
”Mä oon Inari. Mä omistan sellasen valtavan Uunon.” Nainen esittäytyi.
”Moi mä oon Kevin. Mä omistan tollasen melko keskikokoisen Ampan.” Miksi mä sanoin niin?
Livahdin nopeasti koppiin Ampan luokse ennen kuin ehdin sanomaan mitään muuta noloa ja outoa.
Amppa tuli kiltisti ulos autosta. Sitten se nosti päänsä ylös ilmaan ja hirnui kerran. Sen jälkeen ruuna oli mielestään esittäytynyt tarpeeksi ja oli valmis jatkamaan matkaa.
”Meillä on muu lauma melkein laitumella. Voit viedä Ampan väliaikaisesti tohon pihalle tyhjään tarhaan. Mä paneudun myöhemmin siihen että minkä karsinan ja tarhan valitsen Ampalle.” Eetu selitti.
Vein ruunan isohkoon talliin ja kiinnitin sen käytävälle. Kyykistyin ruunan viereen ja aloin riisua kuljetussuojia. Kuljetuksessa hieman väsähtänyt Amppa saisi mennä tarhaan iltaan asti. Uskon että iltaan mennessä Eetu on päättänyt meille karsinan ja tarhan. Nopean tarkastuksen jälkeen vein Ampan tyhjänä odottavaan tarhaan.
Amppa innostui riehumaan tarhassa. Hetken laukkaamisen ja pukittelun jälkeen ruuna kävi piehtaroimassa sekä maistamassa Otsomäen vettä tarhassa olevasta juomakupista. Amppa tuntui hyväksyneen Hopiavuoren uudeksi kodikseen eikä mullakaan ollut valittamista, talli vaikutti upealta. -
Tarina pitää kertoa alusta asti että sitä voi ymmärtää. Tämä tarina alkaa Hukkasuolla.
Kaiken alku.
Mä olin koe ratsastanut 4 ratsuponia, 8 puoliveristä, 6 suomenhevosta ja epätoivoisena jopa yhden vuonohevosen. Sopivaa ratsua ei vain tuntunut löytyvän. Sitten mun eräs tuttu vinkkasi että hänen naapurin lapsi oli käynyt joskus Hukkasuo nimisellä tallilla ja siellä oli välillä mukavia hevosia myynnissä. Hetken selvityksen jälkeen löysin Crimiksen numeron ja hetken harkinnan jälkeen uskalsin soittaa naiselle. Kerroin naiselle heti alkuun perusasiat itsestäni. Kevin, 20v, siivooja. Sen lisäksi vannoutunut kenttäratsastaja. Opin ratsastamaan ennen kuin kävelemään. Mun ensimmäinen poni oli hassu voikko connemara tamma. Sen jälkeen mulla oli hetken kimo puoliverinen ylläpidossa. Sen omistaja päätti haluta sen takaisin omaan käyttöön juuri kun sain sen kisakuntoon. Sen jälkeen mä olin etsinyt hevosta itselleni epätoivoisesti ja kokeillut liian monia hevosia.
Crimis kertoi puhelimessa kahdeksanvuotiaasta ruunikosta täysiveri ruunasta. Entinen laukkuri, nykyinen todella energinen hyvänmielen ratsu. Sillä oltiin kisattu jonkin verran esteillä. Kouluratsastukseen se oli kuulemma aika kiireinen, ei mahdoton mutta ripeä. Mä kuuntelin naista ihmetellen. En ollut kuullut hetkeen noin rehellistä myyntipuhetta.
”Mä olen itse toisella puolelle suomea koulussa mutta mä laitan sun yhteystiedot tallin toiselle omistajalle. Hintaluokan mä kerroinkin jo mutta uskon että jos pamahdat kopin kanssa Hukkasuon pihalla niin uskon että hinta saattaa jopa pudota vähän.”Naputtelin sormiani mielipuolisesti rattiin hermostuneena. Kello oli melkein neljä iltapäivällä ja ulkona oli 32 astetta lämmin. Mä olin niin kyllästynyt koeratsastuksiin. Tällä kertaa mun auton perässä roikkui koppi. Jos se olisikin mukava hevonen. Kaarsin Hukkasuon pihaan ja parkkeerasin autoni varjoon. Mua vastaan käveli nainen jolla oli jalassaan harmaat ratsastushousut ja päällä vaaleansininen huppari.
”Hei! Mä oon Hannele.” Nainen esittäytyi.
”Hei, mä oon Kevin ja tulin koeratsastamaan Amigo xx nimistä ruunaa.” Esittäydyin takaisin samalla kun katselin tallin pihaa. Valtava maneesi, isot tallit, kiva kenttä ja paljon tilaa joka suuntaan.
Seurasin Hannelea talliin jossa musta hiuksinen mies harjasi ruunikkoa ruunaa.
”Hei! Mä oon Keitaro ja tää tässä on Amppa.” Mies esittäytyi. Hevonen huokaisi tylsistyneenä ja ravisti päätään.
”No hei. Mä oon kevin.” Ojensin käteni miestä kohti. Aloin käymään hevosta nopeasti läpi kun kohteliaisuudet saatiin pois alta. Kokeilin jalat yksi kerrallaan ja kiinnitin huomiota täysiverisen perus ilmeeseen. Sillä oli lempeä katse, kiiltävä karva ja rauhallinen mutta energinen olemus. Keitaro alkoi satuloimaan ruunaa. Hannele selitti samalla Ampan historiasta ja sen ajasta Hukkasuolla.Löysin pian itseni seisomasta keskellä yllättävän viileää maneesia Ampan vierestä. Kiristin ruunan vyötä vähän vielä ennen kuin nousin sen selkään. Amppa lähti kävelemään uraa pitkin korvat pystyssä. Se tuntui jo käynnissä mukavan reippaalta. Se oli myös täydellisen kokoinen, ei liian matala mutta ei myöskään liian korkea. Sillä oli kivasti lihasta eikä se ollut turhan kuikelo niinkuin täysiveriset pahimmillaan on.
Ampan ravi oli reipas ja matkaa voittava. Pyöritin ruunaa ravissa erilaisissa ympyröissä molempiin suuntiin. Ravi pohkeenväistö tuntui kiireisiltä ristiaskelilta mutta ruuna kuunteli jokaista apua todella hyvin.
Laukassa täysiverinen meinasi alkaa kuumumaan. Puolipidätteet hidasti hevosta mutta kierrokset pysyvät kovina. Hieman yli kuumuneenakin ruuna pysyi käsissäni mukavasti. Amppa nosti laukan käynnistä melkein yhtä sujuvasti kuin ravista. Hevosesta huomasi että sen uudelleen koulutukseen on käytetty todella paljon aikaa.45 minuutin ratsastuksen jälkeen riisuin suitsia Ampalta. Se ei ollut erityisen seurallinen mutta se käyttäytyi kohteliaasti. Se antoi tehdä mitä tarvitsi ja söi porkkanan mun kädestä, mutta ei kaivannut turhaa lässytystä. Rauhallinen ja fiksu ruuna.
”No miltä se tuntui?” Hannele kysyi samalla rapsuttaen Ampan otsaa. Tutun huomio kyllä kelpasi ruunalle.
”Siltä että mua kiinnostais nähdä että mitä tästä voi kehittyä.” Kerroin naiselle rehellisesti.
”Eli mun puolesta, jos sopiva hinta sovitaan, Amppa voi lähteä mun mukaan.” Jatkoin.
”Mennään tonne toimistoon juttelemaan. Eiköhän me löydetä molempia miellyttävä diili.” Hannele hymyili ja johdatti mut toimistoon.Amppa käveli kiltisti mun perässä koppiin. Se upotti hampaansa ahneesti heinäverkkoon jo ennen kuin mä ehdin sitoa sen kiinni. Silitin ruunikon otsaa ja aloin höpistä sille.
”Tästä alkaa meidän elämän suuri seikkailu Amppa. Usko mua.” -
Mä fiilaan tätä tarinaa ihan eritasolla koska mä oon elänyt tossa tilanteessa. Mä oon alottanut konetekniikan opinnot ysin jälkeen vieraassa kaupungissa. Ja mä suhtauduin asiaan samalla asenteella kun Sanni. Ai kamala mua pelottaa että Sanni toistaa mun omat virheet. Jään seuraamaan jännityksellä.
-
Mä pidän Outista hahmona kovasti, sen ajatusten kulkua on mielenkiintoista seurata. Kun siihen yhdistää sun tavan kuvailla tilanteita, tunteita ja ajatuksia niin kasassa on omalla tavallaan koukuttava tarina. Mä henkilökohtaisesti haluaisin jo tietää miten Jussin ja Outin käy. Haluaisin lukea jo tarinoita pappaheppa Jussista. Jään odottamaan innolla.
Sen lisäksi pakko tietysti mainita siitä miten kirjotit Kevinistä. Mua vähän pelotti tuoda se tänne silloin kun hain tallipaikkaa, mä näin sen kirkkaana mun mielessä mutten uskonut että saisin sen tuotua teille muille niin että se toimisi. Mutta noin vaan sä upotit mun Kevinin teidän ympäristöön. -
Tää kuva aiheuttaa mussa hirveen ponikuumeen. Katsokaa nyt sitä. Niin sievä.
