Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
08.08.2019 – Matka on määränpää
Hopiavuoren Eetu oli täsmällinen ja mitä ilmeisimmin otti bisneksensä tosissaan. Hän oli toivotellut meidät tervetulleiksi tallilleen ja lupaillut järjestää Ellulle mukavan karsinapaikan ja mahdollisuuden päästä laitumelle kesän aikana.
”Kylläpä tämä tästä suttaantuu”, sanoin ääneen virnistellen peilikuvalleni samalla, kun pakkailin viimeiset tavarani matkustajakodista.Hopiavuoren Eetu ei ollut ainoa täsmällinen, Fautras -trailerien jälleenmyyjä soitti minulle juuri kun pääsin hyppäämään autonrattiin ja kyseli tarpeitani kuljetuskaluston suhteen. Paljon hän tiesi jo nettisivuilla täyttämäni lomakkeen myötä ja hetken keskustelun jälkeen ymmärsin ostaneeni juuri upouuden 1,5 hevosen trailerin. Kauppias taisikin olla kiero, eikä täsmällinen mietin itsekseni. Olipa tämä kuitenkin luvannut toimittaa trailerin Elisabethin tallille.
Elisabeth odotteli karsinassaan vaalea harja puruissa. Se oli työntänyt sievän päänsä ulos karsinastaan kun kuuli viheltelyni tallikäytävällä.
”Helou leidi”, tervehdin tammaa. ”Me muutetaan, tälläkertaa ei riitäkään, että nakkaa repun selkään ja akkarin kaulaan. Mun täytyy laittaa sut valmiiksi, mutta eihän meillä siihen kauaa tuhraudu aikaa.”
Suin Elisabethin puhtaaksi ja kuljin hyräillen pakkaamaan tamman tavaroita.”No, mutta hei hyvännäköinen”, moikkasin ja iskin silmää tummatukkaiselle tytölle. ”Mitäs mielessä?”
”Oletteko te lähdössä?” Suurisilmäinen tallityttö Mimma kysyi.
”Maailma kutsuu”, sanoin onnentunteen täyttäessä minut. ”Mä pystyn tuntemaan sen! Annas mä autan sen satulan sieltä ylähyllyltä… Ja neito on hyvä.”
Ojensin satulan Mimmalle silmäniskun ja parhaan virnistyksen saattelemina.
”Sä olet kyllä oman elämäs Barney Stinson”, Mimma puuskahti suru äänessään. ”Miksi sä edelleen yrität iskeä mua, me ei tulla näkemään varmaan enää ikinä.”
”Kuka kumma on Barney Stinson?” Kysyin päätäni vasemmalle kallistaen. ”Sähän nyt vaan oot vastustamaton.”
”Himymissä! Etkö sä muka oo katsonu sitä? Netflix, telkkari, 2010-luku?” Mimma sanoi jo hivenen naurahtaen.
”Mä katselen mielummin sua kuin jotain Netflixiä”, aloitin korostetun lipevästi.
Mimma heitti minua pintelillä.Elisabeth seistä tökötti uudessa hopeanharmaassa trailerissaan päästä häntään pinkkinä. Traileri oli lohkaissut leijonanosan säästöistäni, mutta tamma matkustaisi erityisen mukavasti. Olin kummeksunut alunperin lastaussillan puutetta, mutta ihastuin kuljetusvaunuun viimeistään siinä vaiheessa, kun talutin tammaa kolmatta kertaa ulos sivuovesta. Teslaa joutui lataamaan tavallista useammin poikkeuksellisen suuren kuormituksen vuoksi, enkä viitsinyt seisottaa tamma-parkaa yksinään vaunussa yhtään pakollista enempää.
Kävelytin tammaa auton latautuessa ja sopivan paikan sattuessa annoin sen syödä vihreää nurmea. Saimme osaksemme ihmetteleviä katseita usein, mutta monesti ihmiset tulivat juttelemaan ja silittelemään tammaa. Ellu ei ollut moksiskaan ja kiittelin jälleen mielessäni tamman kasvattajaa ja kaikkia mahdollisia hoitajia koko sen aikaisemman elämän varrella. Yhtä selväpäiseen nuoreen ei törmännyt ihan jokainen viikko.
Majoituimme Sundsvallissa suurella ravitallilla. Elisabeth sai oikein karsinapaikan yöksi ja minä kippasin Teslan penkin ala-asentoon. Takapenkit olivat kaadettuina ja peräkoppi pursuili tavaroita niin paljon, ettei lokinsiivenmallisia takaovia edes uskaltanut avata. Seuraavana päivänä matka jatkuisi Uumajasta lautalla Suomeen.
”Perskuti, sitähän ollaan huomenna jo perillä”, sanoin puoliääneen haukotuksen karattua lauseen mukana ulos suustani. -
07.07.2019 – Kuinka meistä tulikaan me?
Mä olin elänyt siellä sun täällä niin kauan kuin mä ikinä saatoin muistaa. Edeltävän vuoden olin roikkunut kalastusaluksella Pohjois-Norjassa, joka oli ihan mukiinmenevää, joskin hiukkasen liian haisevaa. Toissavuonna kävin leikkimässä cowboyta Australiassa ja sitä ennen reissasin kiertävän sirkuksen mukana ympäri Eurooppaa. Ennen sirkusta mä olin tehnyt kaikenlaista aina kitaranrenkutuksesta jäätelönmyyntiin.
Mä olin kai ollut eräänlainen heittopussi jo syntyessäni, synnyin kesällä 1991 Kölnissä äidille, mutta vuoden iässä asuinkin jo mummoni kanssa. Mummo oli mukava, sitä ei käynyt kieltäminen, mutta valitettavan lyhytikäinen – ja alkoholisoitunut. Mummon kuolema sysäsi minut kiertelemään sukulaiselta sukulaiselle, kunnes olin tarpeeksi vanha elättämään itse itseni. Kutsuin pakoa sukulaisilta mielummin itsenäistymiseksi, mutta väliäkö tuolla.
Irtisanouduttuani kala-alukselta mä ostin käytettynä Teslan model X:n ja kiertelin hetken säästöjeni turvin, mutta nyt mä olin jälleen tyhjän päällä. Kalat eivät enää huvittaneet ja koko Norja haisi nenääni liikaa Turskalta. Mitään liikaa itseäni sitovaa mä en kuitenkaan tahtoisi, sillä mä tahdoin mennä ja tulla miten minne ikinä jalkani minut kuljettaisivat. Mulla ei ollut perhettä, mutta mulla oli tumma kihara tukka ja hassunhauskat eriparisilmät. Toinen vihreä ja toinen ruskea.
Kaikki kuitenkin kliseisesti muuttui kun näin myynti-ilmoituksen ihmetyttävän halvasta kullanvaaleasta tammasta, palominoksikohan niitä sanottiin. Tamma oli viisivuotias Trakehner ja asusti tällä hetkellä Ruotsissa. Se oli kilpaillut edellisen omistajansa kanssa Ruotsissa mukavalla menestyksellä, mutta tämän jälkeen loukannut itsensä. Liukastunut laitumella, eikä kiireisellä ja tärkeällä omistajalla olisi aikaa – tai edes halua aloittaa epävarmaa kuntoutusta, kun lopputuloksesta ei kuitenkaan olisi takeita.
Hurautin mustalla Teslalla Ruotsiin noin tuhannen kilometrin matkan ja päädyin katsomaan kullanväristä tammaa. Se oli kaunis, valkopäinen ja sinisilmäinen, eikä sen käytöstavoissakaan ollut moittimista. Se laidunsi tyytyväisenä suurella ruohoniityllä, mutta saapui portille muun lauman mukana heti kun tallin omistaja huhuili suojattejaan. Tamma liikkui puhtaan oloisesti ja mä tiesin haluavani sen, vaikka kuka hullu nyt raajarikon hevosen ostaisi.
Eläinlääkäri tarkasti tamman ja uskoi Elisabethin parantuvan, jahka blondi saisi laiduntaa ja levätä vielä ainakin tämän kesän ja käydä pitkillä kävelyillä. Mä kirosin itseäni jo allekirjoittaessani kauppakirjoja, mutta sitten mulla olikin jo jotain. Mä en enää ollutkaan pelkkä sekatyömies Olaf Fuglesang Østman, mä olin hevosenomistaja Olaf Fuglesang Østman.
Mä asustelin Ruotsissa koko kesäkuun ja tutustuin vaaleaan Elisabethiin. Siitä olisi pitänyt tulla kenttäratsu koviin luokkiin, mutta eukko parka oli päätynyt minun hoiteisiini. Mä osasin istua satulassa tuntikausia ja paimentaa karjalaumaa, mutta mä en todellakaan tiennyt mitään kouluratsastuksesta, esteet ehkä niinkin menisivät. Nyt se kuitenkin joutui kuuntelemaan kitaranrämpytystä ja mitä erilaisimpia laulujani.
”Mihispäin me suunnattais täältä Ruotsinmaalta ystäväiseni?” Kysyin tammalta astellessani sen kanssa pitkin pitäjää. ”Norjassa on saaterin kallista ja siellä haisee kala. Sinne me ei ainakaan mennä. Ruotsalaiset on kuunoja ja Euroopassa kesällä aivan liian kuuma, varsinkin sinulle, darling. Mitäs sanoisit Suomesta?”
Tamma ei tietystikään sanonut mitään. Mä puolestani pohdin voisiko mun Teslalla edes kiskoa traileria.Illalla mä löysin Hopiavuoren nettisivut ja päätin naputtaa omistajalle viestin, josko hän tahtoisi riesoikseen yhden hurttia huumoria viljelevän maailmankansalaisen ja maailmankansalaiselle aivan liian tasokkaan ja kauniin seuralaisen. Elisabeth viihtyisi todennäköisesti missä tahansa loistavasti, mutta millä ihmeellä minä tuonkin leidin meinasin elättää, pohdin itsekseni napsauttaessani iphonen näytön kiinni. Ehkä Hopiavuori kaipaisi vielä yhtä lannanlappajaa, sillä senkin tämä sekatyömies taitaisi -ja paska haisisi jokatapauksessa paremmalta kuin kala.
”Tyhjää stressata asioita etukäteen”, totesin itselleni yön pimeydessä. ”Aina ennenkin asiat ovat järjestyneet.”
Painoin pääni tyynyyn ja nukahdin levolliseen uneen ruotsalaisessa matkustajakodissa. -
Olipas mukavaa, kun Olafkin on huomioitu jo näin varhain! Mahtanut ukko-ressu olla onnellisen hämillään liian nopeasti puhutun suomen poukkoillessa edestakaisin.
