Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kärpänpoikanen
Yleensä menen aamulla talliin, vaikka Oskari olisi kuinka tulossa aamuvuoroon. Kyllä hän siellä pärjää, mutta mieluiten käytän kiireettömän ajan hyväkseni korjaamalla jotain, mitä en ole aiemmin ehtinyt, tai vaikka vain olemalla Jussin ja muiden kanssa. Sinä aamuna kuitenkin päätin ihan vain nauttia hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Oli sellainen olo. Päivällä saisin taas olla muiden kanssa ja tupa olisi täynnä, mutta joskus sitä kaipaa pikku hetkeä ihan yksinkin.
Odottelin siis kahvin tippumista keittiössä. Reinot oli joku kävellyt pihalla likaisiksi, niin että vedin villasukat jalkaan. Ne olivat äidin tekemät, eivät Inarin, ja sen tunsi heti. Äiti teki paljon paksummasta langasta. Ja ikävä totuus oli sekin, että äidin sukat eivät pysyneet kantapäistä yhtä hyvin paikoillaan kuin Inarin. Pehmoisemmat ne kuitenkin olivat. Äiti tapasi myös neuloa kirkkaita värejä miestenkin sukkiin, vaikka Inari ei niin tehnyt. Tykkäsin, kun sukissa oli oranssia, niin kuin niissä äidin tekemissä.
Chai oli jäänyt yöksi. Sen huomasi heti ensimmäisenä aamuisin. Hänellä oli tapana laittaa kaikki astiat koneeseen ja kone päälle. Nelly inhosi sitä: koneen punainen merkkivalo tuijotti aamulla keittiössä kuulemma niin kuin vihainen, vesivaurion uhan aiheuttava silmä. Minä tykkäsin. Kerrankin kaikki astiat olivat puhtaina kerralla, tasot pyyhitty ja pöytä kuurattu. Jopa pöydällä lojuvat lehdet olivat siistissä pinossa keksilautasen alla.
Ulkonakin oli jo valoisaa. Voisin ottaa kahvin terassille. Istuisin siinä. Jos ottaisin sohvalta viltin, ei tulisi edes vilu. Katselisin siitä vähän hevostallille. Ei siellä Oskarin lisäksi vielä ketään olisi, mutta ehkäpä hevonen hirnahtaisi kauempaa. Mielikkikin voisi tulla. Se viitsi herätä näin keväällä usein kaveriksi. Pissalla se ei kyllä kävisi, mutta voisin ottaa sen viltin alle ja rapsuttaa. Se tykkäsi torkkua kaulaani vasten kevätaamuina. Toisaalta Mielikki taisi kyllä olla Noan huoneessa. Ainakaan en ollut herännyt kertaakaan yöllä siihen, että se potkiskelisi minun ja Nellyn sängyssä niin kuin joskus. Nyt kun Chai oli kylässä, en ehkä kuitenkaan viitsisi häiritä… Mutta voisinhan ottaa tuon Jerusalemin tuolta pihalta kaveriksi!
Hetkinen.
Pihalla toden totta juoksi muuan Jerusalem. Sillä oli kokonainen halko suussaan ja se paineli maneesin taakse niin määrätietoisesti, että oli joko menossa kakalle tai sitten hautaamaan aarrettaan laskuojaan. Etsin vaistomaisesti Helloa, mutta en nähnyt. Kuulin kyllä lähes saman tien.
”Kärpänen, muni munasen!” kuului kuiskattu laulu eteisestä sen narahduksen jälkeen, joka lähti oven avaamisesta ja sulkemisesta.
”Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui, kotelosta kuoriutui! Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lalleron poikanen! Lalle koteloitui! Kotelosta kuoriutui! Lallero, muni munasen! Munasta kuoriutui, Lallen poikanen! ”Lalle koteloitui –”
”Mitä sinä teet täälä tähän aikahan?” kysyin, kun lauluesitys siirtyi keittiön puolelle.Hellolla oli tukka pystyssä. Siis tavallistakin enemmän. Hänellä oli Lallero vanavedessään ja ilmeisesti ihmeellinen kärpäslaulu oli suunnattu sille. Muistelisin, että se oli ihan olemassa oleva rallatus, eikä mikään Hellon keksintö. Normaalit ihmiset kuitenkin lauloivat perhosista. Koteloituminenkin sopi niihin.
”Ai, mä luulin että sä olisit tallissa”, Hello sanoi niin kuin olisi hänelle täysin normaalia olla minun kotonani siihen aikaan, tai ylipäätään hereillä.
”Ajattelin juora kaffia esti.”
”Noni, sä oot jo keittäny”, hän ilahtui ja taputti Lalleron päätä. Sitten hän pyörähti kaapille kaivamaan kuppia, mutta siirtyikin pesukoneelle, kun ei löytänyt etsimäänsä.
”Niin jotta mitä sinä täälä teet?”
”Voin mä mennä pihallekin jos sä haluut olla rauhassa?”
”Eiku mitä soot hereellä?”
”Aijjaa joo! Mä oon samoilla silmillä vielä täs ku eilenki. Meillä oli Häjyjen kevään eka keikka ja sit mä kävin Jannen kaa yksillä ja sit me jotenkin ruvettiin pelaan Guitar Heroa kun niillä on se kakkospleikkari vielä.”Hello joi kahvistaan ison kulauksen ja rutisti naamansa siihen myyrämäiseen tyytyväisyyden ilmeeseensä, jossa silmät melkein lakkasivat olemasta olemassa, kun hän sulki ne niin tiukasti. Odottelin lisäselvitystä, mutta Hello vain istui minua vastapäätä pöydän ääreen ja hymyili minulle ennen kuin ryhtyi käymään läpi lehtipinoa.
”Eiks oo tän päivän Ilpoo?”
”Ilpoo?”
”Ilkka-Pohjalaista.”
”No sei oo viälä tullu. Kello on vailla kuuren.”
”Ai se on niin vähä! Toivottavasti Nelly ei heränny kun mä lauloin tai se tappaa mut…”
”Sä lauloot aika hiliaa.”
”No hyvä. Onks juustoo? Otatsäki leipää?”Pudistin päätäni. Hello nyökyttii huulet ymmärtäväisen oloisessa törrössä ja nousi ratsaamaan jääkaappia.
”Mikset soo kotonas?”
”Emmä tiiä. Oli jotenki yksinäinen olo niin mä hain pojat kotoo ja ajattelin et meen Nellyn kaa nukkuun.”
”Justihin. Nukuksä useenki mun emännän kans?”
”Älä ny yhtää kuulosta ton väriseltä. Sitä paitsi voin mä sunkin kanssa nukkua välillä jos sä jotenkin pelkäät että mä rakastan Nellyä enemmän kun sua. Eiku oikeesti mä ajattelin tulla tohon sohvalle. Jotenki on niin kiva välillä herätä siihen ku joku touhaa täs keittiös sitte aamulla ihmisten aikaan.”Hello hymyili taas ja ryhtyi mättämään hirveää juustomäärää Ruispalalleen. Nousin ottamaan kahvia. Menköön nyt sitten pariksi tunniksi nukkumaan minun puolestani. Harvoinpa enää olinkaan saanut yllättyä aamuisin siitä, että Hello nukkui sohvalla, kun heräsin. Sitä paitsi vaikka rauhallinen ja yksinäinen aamu olisi ollut kiva aina silloin tällöin, niin olihan se nyt tuhat kertaa kivempi, kun tuvassa oli joku muukin hereillä ja kahvilla samaan aikaan kuin minä. Ei tarvinnut edes talliin lähteä korjaamaan mitään, jotta voisi jutella Oskarille, tai etsiä Jussia ja muita höpötelläkseen niille.
”Soon muute perhonen”, kerroin Hellolle ja otin kuitenkin pussista leipää myös itselleni.
”Mikä?”
”Se joka munii munasen.”
”Eipä oo. Mieti ny. Munasta kuoriutuu — nii mikä sitte? Perhon poikanen? Perho on joku kalastushomma.”
”Toukan poikanen.”
”Se mikää toukan poikanen oo, jos perhonen on sen äiti, hullu.”
”Perhosen munista tuloo toukkia! Sitä paitti kärpääsen munasta ei tuu kärppiä.”
”Minkäs teet. Ei kärpät edes koteloidu. Kuka hullu tonki laulun on edes keksiny? Mut kärpät on sentään eläimiä toisin ku perhot.”
”Sinä sen oot uurelleensanoottanu.”
”Se on sun henkilöohtainen mielipide.”
”Eipoo kun fakta.”
”No toi harhaoppisuus puolestaan on sun henkilökohtainen ongelma. Kärpänen, muni munasen! Munasta kuoriutui, kärpän poikanen! Kärppä koteloitui…”
”Nelly nukkuu tuas seinän takana!”
”Ai nii joo!” -
Jos jonkun pitäisi saada lapsia, niin tuon tuolla, ajattelin katsellessani Hellon menoa. Hänellä oli yksi Helmipuron pikkutyttö kummallakin puolellaan ja Elli toisella käsivarrellaan, kun hän istui pianon ääressä pukkien Helmipuron tyttöjä vuorotellen kyynärpäillään ja laulaen heille.
”Vaarilla on saari, se oma saari on!” Hello hoilasi ensin toiselle tytölle ennen kuin jatkoi toiselle. ”Martti Ahtisaari sai Nobel-palkinnon! Hyvä Martti! Aijai vaareja, joita ei Nobel-palkita–”
”Ei se noin mee”, kuului Eiran tyytymätön ääni jostain ehkä keittiön kätköistä.
”–mutta meidän Eiralla, hiekkaa pyllys on!”Hello nauroi nenänvarsi ryppssä, kun Inkeri nauroi niin että kiljui. Irma sen sijaan kokeili varovasti painaa jotain kosketinta ja sai Hellon pörröttämään hiuksiaan vapaalla kädellään.
”Haluaako Irma soittaa nytte?”
”Haluan!”
”Ootapa siinä nii Hello pistää Ellin tohon matolle.”
”Ekkä laita!” kiiruhdin kieltämään ja taistelin itseni mahdollisimman nopeasti ylös sohvan uumenista. ”Siinon pölyä ja sitä paitti se karkaaloo. Anna tänne se.”
”Janna käski mun vahtia sitä. Ei sun.”
”No sitte joko vahari tai anna se mulle.”
”Ethän sä halua Eetulle ethän? Aiva kamala Eetu, hyi kauhiaa!”
”Älä peliättele sitä”, komensin kädet ojossa.Onneksi Elli ei vielä osannut ottaa Hellon typeriä juttuja todesta, vaan söi rauhassa vasenta kättään. Hän vaihtoi syliä ihan tyynenä. Irma topsahti Hellon syliin Ellin tilalle sellaisella voimalla, että sai Hello-paran ähkäisemään.
”No niin! Paa Irma sormi suoraksi nii soitetaan. Eiku etusormi. Tää sormi paa.”
”On sulla reppanalla kans seuralaaset”, mutisin Ellille, kun pianosta alkoi kuulua yhdellä sormella soitettu Tuiki tuiki tähtönen. ”Mennähän kattomahan ikkunasta olisko hevoosia. Ka, koira! Jeru… Jeppe. Jeppe-koira. Mennähän päästämähän se pihalle.”
”Vie se pois täältä, se huutaa”, Eira narisi keittiön pöydän äärestä hieman leipää suussaan.
”Noon Hello ja sinä jokka täälä aina huutaa, eikä tämä.”
”Vie vaan Helloki pois. Mä haluan olla rauhassa.”
”Mikset soo sitte vaikka vintis? Sielei oo ketää?”
”On siellä Noa ja se Chai”, Eira sanoi vääntäen naamansa irvistykseen Chain kohdalla. Kai häntä harmitti, kun hän ei saanut enää roikkua Noan perässä kaikkia päiviään.
”No. Tuukko sitte meirän kans kattomahan hevoosia jos mä puetan tämän?” kysyin, vaikka tuskin Eira ulos tahtoisi.
”Vois kyllä oikeestaan”, hän sanoi kuitenkin mietteliäänä.Varoin näyttämästä yllättyneisyyttäni. Kävin avaamassa Jerusalemille oven ja hakemassa Ellin haalarit, kumpparit ja miljoonat muut tykötarpeet. Eira ehtisi ihan hyvin syödä leipänsä loppuun sillä aikaa kun minä saisin Ellin puetettua.
Pianon äärestä raikasi ”tule kanssani Herra Jeesus, tule pelaan Fortnitee” hartaalla äänellä ja minä toivoin, että meillä voisi olla tällaista joka päivä.
-
Siis vaikka Niklaksella ei mene nyt ihan kaikki putkeen, mä näen, miten hän on kasvanut kilparatsastajana. Niklaksen suhtautuminen häviöön on tosi rauhallista ja aikuismaista. (Versus mä, joka kirvaa mikkiin kuin merimies jo siitä jos joku kakru tappaa mut Fortnitessa.) Eniten kiinnitin huomiota kuitenkin siihen, mitä tapahtui ennen omaa suoritusta. Jännittää — varmaan suurin piirtein kaikkiahan jännittää. Niklas kuitenkin hallitsee itsensä ja mielensä tosi hyvin.
Mentäskö sitten vähän kielioppia?
Olen nalkuttanut relatiivipronomineista, ja mun äikänopepersoona hehkui ylpeydestä, kun tässä ne on oikein. 😀 Kieliopillista kehitystä on siis havaittavissa siinä missä Nikessä kilparatsastuksellista. Haluaisitko kuitenkin vielä lisää? Jos haluat, keskity seuraavaksi lauseenvastikkeisiin. Niitä on tässä tekstissä tosi paljon. Siinä ei ole mitään vikaa: lauseenvastikkeet on näppäriä. Kieliopillinen vika on siinä kohdassa, että kun käytetään lauseenvastiketta, ei tule pilkkua. (-> lauseenvastiketta käytettäessä ei tule pilkkua.) Kukaan normaali ihminen ei taida tälläsiä huomata, ei hätää, mutta mulla on siis ammattitauti. -
Joo, kyllä se taustan nykertäminen vaan kannattaa. Mulla on tapana sutata vaan jotakin, kun innostun aina liikaa siitä, että itse aihe on tullut valmiiksi. 😀 Vaan on ne Barnuminkin yksityiskohdat niin wau. Ihailen ihmisiä, jotka on jaksaneet käyttää kymmeniätuhansia tunteja ihan minkä tahansa taidon kehittämiseen, mutta taiteet, ja taiteesta kirjoittaminen ja piirtäminen, on mun mielestä huikeimmat. Siis miettikää nyt: papru on valkoista. Siinä ei ole mitään. Sitten jos osaa kirjoittaa tai piirtää, laittaa kynän paperille ja yhtäkkiä muut ihmiset voi nähdä siinä paperissa ihan kokonaisen maailman!
-
On se poka komia! Kunhan se ei liikaa raukka metsity täällä lakeuksilla… 😀 On tosi ihanaa, miten meillä on täällä nyt niin monipuolinen joukko hevosia. On kaikkea ihan huikeista kiiltelevistä kisahevosista… Noh… Skottiin ja Uunoon. Näistä on ihana lukea monipuolisia juttuja. <3
-
Ne on niin kuin sisarukset. :DDDD Koska valtaosa hevosista on koulutettu paremmin kuin valtaosa koirista (koska tulee enemmän vahinkoa, jos hevonen ei ole kunnolla), niin välillä sitä unohtaa millaisia apinoita ne ovat kun sille päälle sattuvat. Ihmisen mielikuva hevosesta on yleensä kaunis, ehkä jopa pelottava, hillitty ja suuri eläin. Se on aikamoisessa ristiriidassa niiden hetkien kanssa, kun niille tulee jotain apinakohtauksia ja ne keksivät itse tekemistä itselleen. 😀 Ihana ja söpö tarina!!
-
Isot pojat sanovat, että ei ole tarinaa, jos ei ole ongelmia. Mä kuulun niihin pikkupoikiin, jotka kuitenkin tykkää ennen kaikkea onnellisesta arjesta, jossa ei välttämättä tapahdu mitään dramatiikkaa. Käsitän, että tarina muodostuu epämukavuudesta, mutta en usko siihen, että se olisi ainoa keino tehdä tarina. Toinen on nimittäin tavoite. Hahmo voi yhtä lailla pyrkiä jotain kohti kuin pois jostain, ja joskus molempia. Sonjalla on Aaveen varalle niin selkeitä tavoitteita, että on rentouttavaa seurata lukijana etenemistä niitä kohti. Varsinkin kun mulla on vaisumpia kausia elämässä, kaipailen Sonjan ja Aaveen juttuja, ja just tällaisia juttuja. Niiden onni on niin tasaista: niin kuin lämmin kevätpäivä. Jotain on tulossa, mutta kaikki on nytkin hyvin. Mun hermot lepäävät tällaisissa jutuissa, ja varsinkin tässä. Luotan siihen, että just nyt kaikki on hyvin, enkä edes aavistele pahaa. Tämä tarina on kuin hengägdystauko omasta arjesta. <3
-
Joo huhhuh shettiksiä! Niillähän sitä tahtoa on enemmän kuin koko suokkikannalla yhteensä. 😀
Tässä Aaveen myyttisyyttä ja kylmää upeutta kyllä puretaan oikein urakalla. Edellisestä se Aaveelle kunnolla lämpeäminen mulla alkoi, mutta tässä mielikuva rullakielihevosesta oli kyllä niin ihana. Olen ihan myyty. 😀
-
Varmaan aika moni muukin heppaihminen samastuu. :DD En käy enää oikeastaan tallilla, ja ihan sitä olemista ja tuttua heppakaveria mäkin eniten kaipaan ennen kaikkea. Hellä hörinä on ihana palkka emännälle jatkuvasta hyvästä hoidosta. <3 On ne hevoset ihania. Koen, että mitä hienompi ja erikoisempi virtuaalihevonen, sitä vaikeampi mun on siihen tutustua ja pitää sitä persoonana. Kai sitä hevosta sitten ihailee enemmän kuin tavan kaviokasta, jolla ei olekaan muuta kuin persoonansa. 😀 Tällaiset tarinat auttaa mua aivan hirvittävästi. Kun luin tämän sen ilmestyessä, Aave muuttui mulle paljon, paljon elävämmäksi taas!
-
Vanha pelko siitä, ettei Aave kelpaa, nostaa taas päätään. Onneksi se Simo kuitenkin tulee höpöttelemään ja saa hälvennettyä noita huolia. Suorituksen aikana Sonja keskittyykin jo oleelliseen. Uskon, että Simolla on vaikutusta tähän, mutta vielä enemmän uskon ihan toiseen teoriaan. Se on nimittäin se, että Sonja ja Aave on oikeasti tehty kisaamaan ja olemaan yhdessä, ja kun on aika suorittaa, huolet unohtuvat itsekseen. Olen varma, että viimeisetkin pelon rippeet Aaveen erikoisuudesta katoavat vielä. Joku päivä Sonja on ainoastaan ylpeä, kun kaikki katsovat, eikä ajattele muiden miettivän vihamielisiä asioita. Koska Sonjan päässähän ne ovat (ja ovat niin samastuttavia)! Mikähän siinä on, että kun joku tuijottaa, sitä ajattelee heti, että onkohan mulla räkä nenässä vai mikä? Sitähän voisi ajatella, että toi vaan katsoo, kun mulla on niin hieno takki. 😀
-
Sama innostuneisuus jatkuu. 😀 Samastun Sonjan varustevärihuumaan. En niin kauheasti perusta koirien kamojen väreistä meillä kotona: käytännöllinen musta nahkahihna on hyvä. Mutta kun tulee uusi pentu, niin voijjjjje sille pitää värikoodata ensimmäiset kamat. 😀 Ja kun mennään näyttelyihin, tietenkin koiran kamat sopivat paitsi minun vaatteisiini, myös koiraan, ja kaikki on oltava viimeisen päälle.
Mun mielestä Sonja on ihan väärässä siinä, että Aaveelle olisi jotenkin haastavaa keksiä värejä. 😀 Sehän on peilin värinen hevonen! Herranjestas, sille voi laittaa ihan mitä sävyjä vain. Ehkä just pastellinen yksisarvisaave ei olisi Sonjan tyyliä, mutta ai mitä kaikkia hienoja hillittyjäkin värejä maailmassa on. Jos mä olisin Hopiavuoressa, tuputtaisin ihan hulluna yhtä aivan tiettyä tummaa turkoosia. 😀
-
Oi että on ihana lukea tällaista inspiroituneisuutta ja ihailua omaa hevosta kohtaan, vaikka onkin kuinka keksitty hahmo ja hevonen. Oikeitakin ihmisiä on niiiiin ihana kuunnella, kun ne ovat tohkeissaan lemmikistään. Tässähän ei varsinaisesti tapahdu mitään suuria, mutta Sonjan innon aistii silti. Aaveessa on myös Sonjalle paljon kaikkea uutta ja jännittävää. Tässä koenkin, että tapahtuu jokin käänne. Tähän asti uuden hevosen rotu on vähän jännittänyt, epäilyttänyt ja salaa ehkä jopa hävettänyt, mutta nyt Sonja on inspiroitunut.
-
Musta tässä on piilossa tosi paljon surullisuutta, vaikka kaikki onkin hienoa ja selkäongelmien ratkeamisesta luodaan heti toivoa. Sen tekee se, miten Sonja vertaa Aavetta Morttiin. Se asettaa surullisen nuotin tarinaan, joka on oikeastaan muuten positiivinen. Mä heti peilaan kaikkea omaan elämääni, ja vaikka lemmikkejään ei kannattaisikaan vertailla, monesti olen ajatellut, ettei meidän Juuso-koira ole niin kuin meidän Taavi oli, tai että miten ne ovatkin samanlaisia tässä asiassa. Luen siinä kohdassa ikävää Morttia kohtaan, enkä niinkään sitä, että Sonja jotenkin luulisi saavansa uuden Mortin tästä ihan toisesta hevosesta.
-
Se on selvää, että aina ilahdun yhteistarinoinnista, otin siihen osaa tai en. 😀 Yhdessä on kivempi tehdä. Toinen asia, joka saa mut aina ja tässäkin hyvälle tuulelle, on Jannan kisahommat. Jannalla on ollut alusta asti niin älyttömän ihana, tasainen suhtautuminen omaan hevoseensa ja omaan itseensä kisoissa! Jos tulee häviö, onhan se ikävää, mutta ei sitten muuta kuin kotiin lepäämään. Ja kun tulee voitto, niin sitten on ihana ja ylpeä olo, mutta joka tapauksessa tie vie kotiin lepäämään. Janna on kisatuloksia kertoessaan aina niin tosi turvallisen aikuisen oloinen, että melkein vielä itsekin aikuisena haluaisin tuollaisia tasaisia vahvoja naisia pääosiin elämässäni. <3
-
Kommentoidaas välillä tekstuaalisia asioita, kun sisältöä on jo kommentoitu. 😀 Tässä tarinassa on suurimmaksi osaksi tosi hyvä tyyli. Teksti on tosi soljuvaa ja selkeää. Vaikutelma johtuu monesta asiasta, mutta selkeydelle suurimmat syyt ovat yleensä (ja tässäkin) tarpeeksi lyhyet virkkeet ja täsmällinen kappalejako. Ne tässä ovat kunnossa. Lauseiden sanajärjestys on suurimmaksi osaksi suora, mikä myös helpottaa lukemista ja luo mukavan, neutraalin kerrontatyylin. Sanavalinnat ovat osuvia ja niiden tyyli pysyy samanlaisena koko tekstin alusta loppuun. Ihan valtavasti on siis onnistumisia tekstissä!
Jos muuttaisin tyylistä yhden asian, poistaisin kokonaan tuo-pronominilla viittaamisen ihmiseen silloin, kun tarkoitetaan, että hän. Se kuulosti omaan korvaan kömpelöltä ja sen vuoksi päädyin joskus selvittämään asiaa: onko tuo-pronominin käyttö oikein hän-pronominin asemassa ja täten ok tyylivalinta, vaikka ei miellytä henkilökohtaista makuani? Ei ollut: kuulemma on tyylivirhe.
-
Tuntuupa olevan auvoista se yhteinen arki, vaikka on uusi vauva ja kaikkea! Miten ihanaa! Rasmus on kyllä hyvä tyyppi, kun tekee parhaansa antaakseen Jannalle myös heppa-aikaa, ja lisäksi kun Rasmus vielä kiinnostuu tai ainakin vähintään yrittää kiinnostua Jannan hommista enemmän. Olin niin iloinen, kun Rasmus päätti lähteä mukaan hiihtoratsastushommaan!
-
Aww se Santtu kasvaa ja kehittyy. Siitä on tullut niin vastuullinen nuori, että se ansaitsee heppaprojektinsa. Ihanaa, kun on tällaisia Jannoja, jotka mahdollistavat Santun harrastamisen ilman, että sen reppanan täytyisi ottaa vaikka ylläpitoon monta erilaista hevosta. Ja Santtu lisäksi pärjääkin niin hyvin nyt, kun osaa rentoutua ja luottaa jo paljon itseensä!
-
Ilona on mun mielestä ihan asian ytimessä. Ei tässä ole paha hevonen, vaan tässä on iloinen nuori tamma, jonka omistajalla on ongelmia. Tietenkin Ilona oikeana hevosihmisenä ymmärtää Typyä Helloa paremmin, vaan hänkin inhimillistää sitä. Jos tuntisin Hellon oikeasti, ihan kannustaisin sitä luopumaan hevosestaan. Onhan sellainen kurjaa, mutta jollain toisella Typy voisi olla onnellinen. Saa nyt nähdä, mitä Hello päättää.
Ilona näkee mun mielestä ihanasti sen, mitä Typy on ja voisi olla. Tätä ponia on kuitenkin aika harvoin päästy romantisoimaan millään lailla, koska Oskari ei ole ihan hirveän kiinnostunut sen persoonasta ja Hello oikeastaan pelkää koko hevosta, vaikka sitä vauvanaan pitääkin. Niin siinä sitten käy, että kun itse kirjoittaa hevosesta pelkästään negatiivisessa valossa, se tarttuu muihinkin. Tässä onneksi nähdään niitä harvoja todisteita, joita Typyn suhteen on, että hevonen ei edes virtuaalimaailmassa ole sama asia kuin omistajansa mielikuva siitä. Ilonan silmin Typy on oikein kelpo hevonen, ja sitä reppanaa soisikin katsottavan kelpo heppana vielä joskus noin niin kuin yleisesti.
Tarina on kaunis. Siinä on sekä haaveilua varsan kautta, että sitä tiettyä haikeaa surumielisyyttä Typyn kautta.
-
Mä en nyt taas tiedä, mitä sanoisin. 😀 Tässä on nimittäin kaikkea, eikä tämä ole silti millään lailla täyteen tukittu tarina!
Ensinnäkin on se varsa-asia. Varsasolut Veeran mahassa tekevät näköjään Ilonasta äidin, eivät niinkään Veerasta. 😀 Ilonan ajatukset ovat sellaisia onnellisen sumuisia, jollaisiksi tulevan äidin ajatukset ainakin kirjallisuudessa usein kuvataan, kun yritetty vauva on vihdoin tuloillaan. Mä en jotenkin muuta odottanutkaan. Onhan Veerakin Ilonan vauva, ja Ilonan ajatuksienkin lipsahteluna se on näkynyt monesti. (Ei siinä. Munkin vauvat, ei kun koirat, on mun vauvoja.) Varsan ajattelu on kaunis, rauhallinen kohta.
Sitten on selväjärkistä sumutonta ja udutonta vastuullisuutta Typyn touhujen sekä Veeran kisaloman muodossa ja Oskarin kuulumisten kyselyssä. Toinenkin ratsukko pysyy järjestelmällisesti mukana tarinassa, vaikka suurin osa tarinaa zoomaa Ilonan pään sisään eikä ulkomaailmaan.
Lopuksi Ilonan ja Oskarin keskustelu, joka alkaa vakavasti ja järkevästi (ainakin Ilonan mietteissä, vaikka ulosanti ei onnistunut siltä nyt :DD), mutta joka muuttuu kolmanneksi elementiksi: huumoriksi. Keskustelu on myös sympaattinen ja siinä on vähän samanhenkistä pehmeyttä kuin varsamietteissä. Sehän alkaa Ilonan huolesta kaverista. Lisäksi sanailusta, esimerkiksi siitä kuinka Ilona juttelee enemmän hevosille kuin muut, paistaa läpi se, miten hyvin nämä kaksi jo toisensa kuitenkin tuntevat!
-
Ooh mä en ole ainoa. Oon 30. Asun omillani. Ei ole montaa kuukautta kun soitin äitille että missä mun nuoremman koiran rokotuskortti on. No se jumankauta osasi arvata, mihin olin sen tukkinut ja mistä en ollut tajunnut katsoa. 😀 Kyllä vähintään äiti siis yksien suojien olinpaikan tietää selvänäkökyvyillään!
Mutta NONNI, nyt Ilona sai sen ekan mahtavan ison onnistumisensa ja vielä ulkomailla!! Kyllä kannatti lähteä! Musta lukijana voitto tuntuu ihan kuin omalta henkilökohtaiselta voitolta, koska olen Ilonan menoa saanut seurata ja kiintynyt siihen kuin omaan kaveriin tai johonkin muuhun sellaiseen elävään ihmiseen. Jes!! Veeran kanssa reissaaminen vielä kuulostaakin niin helpolta ja hauskalta, sikäli kun ylipäätään eläinten kanssa matkaaminen voi olla sellaista.
Kuvatkin on ihania! Ne on taas niin pehmoisen näköisiä, että tekisi mieli silittää Veeraa. Aijje! <3
Onnea hienosta tuloksesta!!
-
Sekä kisaharmistuksen että Marshall-jännityksen osalta on kyllä helppoa asettua Ilonan nahkoihin. Tietenkin se harmittaa, kun ei mene niin kuin on suunnitellut, ja kun vielä tietää, mitä kaikkea teki väärin. Oskarikaan ei ole mikään empaattisin tsemppaaja. Marshall puolestaan on se suuri maailmanmatkaaja: on ihan tosi vakavaa lähteä kisaamaan SEN mukana!
-
Parempi olla monta rautaa tulessa! Jos ei Veera tiinehtyisi, juuri noin ajattelisin itsekin, että tuleehan niitä uusia mahdollisuuksia. Kisojakin joo tulee uusia, mutta miksei lähtisi heti useampaan mukaan, kun ei ole mitään menetettävääkään? Ulkomaan reissu on kans jännä tapahtuma, vaikka varsa onkin isoin juttu!
-
Siis ihana keskustelunavaus! Nyt osui mun sydämeen. Tuli niin luonnollisesti keskeltä ajatusta se orihomma.
Alex on tuumasta toimeen -ihminen selkeästi. Sen suhtautuminen elämään on niin reipasta. Kyllähän tässä voi hyvin käydä, ja jos ei, niin korjataan. Oskari taas nyt on Oskari.
Etukäteen murehtiminen on paitsi luonnollista, mun mielestä myös terveellistä tässä tapauksessa. Tässähän kuitenkin puhutaan siitä, että pitäisikö maailmaan luoda yksi oikea elävä eläin, joka tuntee ja toimii itsenäisesti. Sen ei pidäkään olla pieni päätös. Ilonan etukäteinen murehtiminen on musta tosi samastuttavaa ja luonnollista. <3
-
Oishan se varsa nyt ihana taas kesällä. 😀 Virtuaalisesti siis — oikeassa elämässä mua ahdistaa syvästi, että ihmiset ihan tosi yhdistää kaksi söpöä eläintä ajatellen että näistä syntyy sitten lisää söpöjä eläimiä. Nyt ei kuitenkaan eletä maailmassa, jossa moinen rajoittaa mielikuvitusta ja harrastamista, vaan voidaan tehdä kaikkea ihanaa. <3 Ja ihanaltahan se ori kuulosti! Niin kuin Sonja, mäkin ajattelin ensin, että siitä orista voisi tulla se projekti, kun se voisi olla myynnissäkin ja kaikkea. Mutta varsa, mmmm, ihanaa!
-
Mä olen niin ulalla hevospiireistä tätä nykyä, että en ymmärtänyt tarinaa lukiessani, että kengättömyys on avaus jollekin seuraavalle taistolle. Mun piti lukea kommentit, että käsitin. 😀 Mä ymmärrän sekä kenkien että kengättömyyden hyvät ja huonot puolet noin suurin piirtein, mutta mulle tämä on sama asia kuin koirien flexit. Flexi ja hihna on ihan yhtä hyviä, jos välinettä osaa käyttää oikein. Mutta joo, siitäkin saa kyllä tappelua aikaiseksi. Ja jos hevosihmiset on yhtä ärsyttäviä kuin me koiraihmiset, niin juujuu tokihan tästä jotain seuraa.
Kangättömyyden kuvaus on musta tässä ihanan reilua. Se ei ole alleviivaava kiihkeä kannanotto kengättömyyden puolesta, vaikka kuvaakin suurimmaksi osaksi hyviä puolia. Oskariin puheenvuoro ei puolestaan ole yhtään sen kiihkeämpi kannanotto kenkien puolesta, vaikka nämä kaksi ovat nyt eri mieltä. Ehkä tämä riitaisuuden puute sai multa menemään ohi sen, että kengättömyydestäkin voidaan ilmeisesti riidellä.
Kengättömyys kuulostaa joka tapauksessa kivalta. Tulee ihan mieleen paljasjalkakengistä innostuneiden ihmisten kuvaukset omasta menostaan. 😀
