Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Kommentoidaas välillä tekstuaalisia asioita, kun sisältöä on jo kommentoitu. 😀 Tässä tarinassa on suurimmaksi osaksi tosi hyvä tyyli. Teksti on tosi soljuvaa ja selkeää. Vaikutelma johtuu monesta asiasta, mutta selkeydelle suurimmat syyt ovat yleensä (ja tässäkin) tarpeeksi lyhyet virkkeet ja täsmällinen kappalejako. Ne tässä ovat kunnossa. Lauseiden sanajärjestys on suurimmaksi osaksi suora, mikä myös helpottaa lukemista ja luo mukavan, neutraalin kerrontatyylin. Sanavalinnat ovat osuvia ja niiden tyyli pysyy samanlaisena koko tekstin alusta loppuun. Ihan valtavasti on siis onnistumisia tekstissä!
Jos muuttaisin tyylistä yhden asian, poistaisin kokonaan tuo-pronominilla viittaamisen ihmiseen silloin, kun tarkoitetaan, että hän. Se kuulosti omaan korvaan kömpelöltä ja sen vuoksi päädyin joskus selvittämään asiaa: onko tuo-pronominin käyttö oikein hän-pronominin asemassa ja täten ok tyylivalinta, vaikka ei miellytä henkilökohtaista makuani? Ei ollut: kuulemma on tyylivirhe.
-
Tuntuupa olevan auvoista se yhteinen arki, vaikka on uusi vauva ja kaikkea! Miten ihanaa! Rasmus on kyllä hyvä tyyppi, kun tekee parhaansa antaakseen Jannalle myös heppa-aikaa, ja lisäksi kun Rasmus vielä kiinnostuu tai ainakin vähintään yrittää kiinnostua Jannan hommista enemmän. Olin niin iloinen, kun Rasmus päätti lähteä mukaan hiihtoratsastushommaan!
-
Aww se Santtu kasvaa ja kehittyy. Siitä on tullut niin vastuullinen nuori, että se ansaitsee heppaprojektinsa. Ihanaa, kun on tällaisia Jannoja, jotka mahdollistavat Santun harrastamisen ilman, että sen reppanan täytyisi ottaa vaikka ylläpitoon monta erilaista hevosta. Ja Santtu lisäksi pärjääkin niin hyvin nyt, kun osaa rentoutua ja luottaa jo paljon itseensä!
-
Ilona on mun mielestä ihan asian ytimessä. Ei tässä ole paha hevonen, vaan tässä on iloinen nuori tamma, jonka omistajalla on ongelmia. Tietenkin Ilona oikeana hevosihmisenä ymmärtää Typyä Helloa paremmin, vaan hänkin inhimillistää sitä. Jos tuntisin Hellon oikeasti, ihan kannustaisin sitä luopumaan hevosestaan. Onhan sellainen kurjaa, mutta jollain toisella Typy voisi olla onnellinen. Saa nyt nähdä, mitä Hello päättää.
Ilona näkee mun mielestä ihanasti sen, mitä Typy on ja voisi olla. Tätä ponia on kuitenkin aika harvoin päästy romantisoimaan millään lailla, koska Oskari ei ole ihan hirveän kiinnostunut sen persoonasta ja Hello oikeastaan pelkää koko hevosta, vaikka sitä vauvanaan pitääkin. Niin siinä sitten käy, että kun itse kirjoittaa hevosesta pelkästään negatiivisessa valossa, se tarttuu muihinkin. Tässä onneksi nähdään niitä harvoja todisteita, joita Typyn suhteen on, että hevonen ei edes virtuaalimaailmassa ole sama asia kuin omistajansa mielikuva siitä. Ilonan silmin Typy on oikein kelpo hevonen, ja sitä reppanaa soisikin katsottavan kelpo heppana vielä joskus noin niin kuin yleisesti.
Tarina on kaunis. Siinä on sekä haaveilua varsan kautta, että sitä tiettyä haikeaa surumielisyyttä Typyn kautta.
-
Mä en nyt taas tiedä, mitä sanoisin. 😀 Tässä on nimittäin kaikkea, eikä tämä ole silti millään lailla täyteen tukittu tarina!
Ensinnäkin on se varsa-asia. Varsasolut Veeran mahassa tekevät näköjään Ilonasta äidin, eivät niinkään Veerasta. 😀 Ilonan ajatukset ovat sellaisia onnellisen sumuisia, jollaisiksi tulevan äidin ajatukset ainakin kirjallisuudessa usein kuvataan, kun yritetty vauva on vihdoin tuloillaan. Mä en jotenkin muuta odottanutkaan. Onhan Veerakin Ilonan vauva, ja Ilonan ajatuksienkin lipsahteluna se on näkynyt monesti. (Ei siinä. Munkin vauvat, ei kun koirat, on mun vauvoja.) Varsan ajattelu on kaunis, rauhallinen kohta.
Sitten on selväjärkistä sumutonta ja udutonta vastuullisuutta Typyn touhujen sekä Veeran kisaloman muodossa ja Oskarin kuulumisten kyselyssä. Toinenkin ratsukko pysyy järjestelmällisesti mukana tarinassa, vaikka suurin osa tarinaa zoomaa Ilonan pään sisään eikä ulkomaailmaan.
Lopuksi Ilonan ja Oskarin keskustelu, joka alkaa vakavasti ja järkevästi (ainakin Ilonan mietteissä, vaikka ulosanti ei onnistunut siltä nyt :DD), mutta joka muuttuu kolmanneksi elementiksi: huumoriksi. Keskustelu on myös sympaattinen ja siinä on vähän samanhenkistä pehmeyttä kuin varsamietteissä. Sehän alkaa Ilonan huolesta kaverista. Lisäksi sanailusta, esimerkiksi siitä kuinka Ilona juttelee enemmän hevosille kuin muut, paistaa läpi se, miten hyvin nämä kaksi jo toisensa kuitenkin tuntevat!
-
Ooh mä en ole ainoa. Oon 30. Asun omillani. Ei ole montaa kuukautta kun soitin äitille että missä mun nuoremman koiran rokotuskortti on. No se jumankauta osasi arvata, mihin olin sen tukkinut ja mistä en ollut tajunnut katsoa. 😀 Kyllä vähintään äiti siis yksien suojien olinpaikan tietää selvänäkökyvyillään!
Mutta NONNI, nyt Ilona sai sen ekan mahtavan ison onnistumisensa ja vielä ulkomailla!! Kyllä kannatti lähteä! Musta lukijana voitto tuntuu ihan kuin omalta henkilökohtaiselta voitolta, koska olen Ilonan menoa saanut seurata ja kiintynyt siihen kuin omaan kaveriin tai johonkin muuhun sellaiseen elävään ihmiseen. Jes!! Veeran kanssa reissaaminen vielä kuulostaakin niin helpolta ja hauskalta, sikäli kun ylipäätään eläinten kanssa matkaaminen voi olla sellaista.
Kuvatkin on ihania! Ne on taas niin pehmoisen näköisiä, että tekisi mieli silittää Veeraa. Aijje! <3
Onnea hienosta tuloksesta!!
-
Sekä kisaharmistuksen että Marshall-jännityksen osalta on kyllä helppoa asettua Ilonan nahkoihin. Tietenkin se harmittaa, kun ei mene niin kuin on suunnitellut, ja kun vielä tietää, mitä kaikkea teki väärin. Oskarikaan ei ole mikään empaattisin tsemppaaja. Marshall puolestaan on se suuri maailmanmatkaaja: on ihan tosi vakavaa lähteä kisaamaan SEN mukana!
-
Parempi olla monta rautaa tulessa! Jos ei Veera tiinehtyisi, juuri noin ajattelisin itsekin, että tuleehan niitä uusia mahdollisuuksia. Kisojakin joo tulee uusia, mutta miksei lähtisi heti useampaan mukaan, kun ei ole mitään menetettävääkään? Ulkomaan reissu on kans jännä tapahtuma, vaikka varsa onkin isoin juttu!
-
Siis ihana keskustelunavaus! Nyt osui mun sydämeen. Tuli niin luonnollisesti keskeltä ajatusta se orihomma.
Alex on tuumasta toimeen -ihminen selkeästi. Sen suhtautuminen elämään on niin reipasta. Kyllähän tässä voi hyvin käydä, ja jos ei, niin korjataan. Oskari taas nyt on Oskari.
Etukäteen murehtiminen on paitsi luonnollista, mun mielestä myös terveellistä tässä tapauksessa. Tässähän kuitenkin puhutaan siitä, että pitäisikö maailmaan luoda yksi oikea elävä eläin, joka tuntee ja toimii itsenäisesti. Sen ei pidäkään olla pieni päätös. Ilonan etukäteinen murehtiminen on musta tosi samastuttavaa ja luonnollista. <3
-
Oishan se varsa nyt ihana taas kesällä. 😀 Virtuaalisesti siis — oikeassa elämässä mua ahdistaa syvästi, että ihmiset ihan tosi yhdistää kaksi söpöä eläintä ajatellen että näistä syntyy sitten lisää söpöjä eläimiä. Nyt ei kuitenkaan eletä maailmassa, jossa moinen rajoittaa mielikuvitusta ja harrastamista, vaan voidaan tehdä kaikkea ihanaa. <3 Ja ihanaltahan se ori kuulosti! Niin kuin Sonja, mäkin ajattelin ensin, että siitä orista voisi tulla se projekti, kun se voisi olla myynnissäkin ja kaikkea. Mutta varsa, mmmm, ihanaa!
-
Mä olen niin ulalla hevospiireistä tätä nykyä, että en ymmärtänyt tarinaa lukiessani, että kengättömyys on avaus jollekin seuraavalle taistolle. Mun piti lukea kommentit, että käsitin. 😀 Mä ymmärrän sekä kenkien että kengättömyyden hyvät ja huonot puolet noin suurin piirtein, mutta mulle tämä on sama asia kuin koirien flexit. Flexi ja hihna on ihan yhtä hyviä, jos välinettä osaa käyttää oikein. Mutta joo, siitäkin saa kyllä tappelua aikaiseksi. Ja jos hevosihmiset on yhtä ärsyttäviä kuin me koiraihmiset, niin juujuu tokihan tästä jotain seuraa.
Kangättömyyden kuvaus on musta tässä ihanan reilua. Se ei ole alleviivaava kiihkeä kannanotto kengättömyyden puolesta, vaikka kuvaakin suurimmaksi osaksi hyviä puolia. Oskariin puheenvuoro ei puolestaan ole yhtään sen kiihkeämpi kannanotto kenkien puolesta, vaikka nämä kaksi ovat nyt eri mieltä. Ehkä tämä riitaisuuden puute sai multa menemään ohi sen, että kengättömyydestäkin voidaan ilmeisesti riidellä.
Kengättömyys kuulostaa joka tapauksessa kivalta. Tulee ihan mieleen paljasjalkakengistä innostuneiden ihmisten kuvaukset omasta menostaan. 😀
-
Jep: voi ei oli munkin aatokset. Loppu oli tietenkin helpotus, mutta ei sekään unelmatilanne. Veera ja Ilonahan treenaavat, eikä nyt sillä lailla voi…
Hirveän vähän meidän hevosilla on ongelmia, niin kuin Ilonakin tuumaa. Virtuaalihevosella ei ole pakko olla, ja sairauksista ei aina huvita kirjoitella. Silti samalla tuntuu, että AINA meillä on kans jotain ongelmia (vaikka ei oikeasti edes ole): nytkin heti oli nimittäin mielessä että varmaan joudutaan koko Veera lopettaa!
Hyvin säikytelty 😀
-
Tämä on ihan uudenlainen kokeilu, ja oman kerronnallisen repertuaarinsa laajentaminen kannattaa aina. Ilonan tarinat ovat kautta linjan olleet tosi konkreettisia ja selkeärajaisia. Jopa silloin, kun Ilona on vain päänsä sisällä, ajatukset ovat selväpiirteisiä ja oma olotila tuntuu selkeänä päässä ja ajatuksissa. Tässä ote on pehmeämpi, joten kerronta jää sumuisemmaksi. Mulle, jolle ihmisen mielialan tulkitseminen on joskus vaikeaa paitsi oikeassa elämässä, myös jopa tekstissä, sumuisuus tekee ajatuksista vaikeammin seurattavia. Samalla tunnistan, että ajatuksenvirtamainen, sisäänpäin keskittyvä pehmeä kerronta on onnistunutta ja vetoaa varmasti suurimpaan osaan lukijakunnasta, joilla ei ole samoja rajoitteita kuin mulla.
Se, mistä tämä lukija puolestaan tykkää, on kehitys. Joo, urheluun kuuluu myös takapakkia, mutta tässä on menty selkeästi eteenpäin. Ilonan ote kilpailemiseen on tässä tarinassa niin ihanan zen, niin tosi tasapainoinen. Kun pääsisi itsekin samaan tilaan, että itsensä voittaminen on voitto, mutta kun verenmaku tulvahtaa suuhun aina kuin itsestään, kun on kilpailuasetelma… 😀 Kuvaus on sillä tavalla rentouttavaa, että se saa mut unelmoimaan itse samanlaisesta olosta. Kerronnan ja olon pehmeys sopivat saumattomasti, ihanasti yhteen!
-
Oih, ihan tulee oma urheilu mieleen. 😀 Ei se treenaaminen ole aina helppoa, eikä se aina ole oikeastaan edes kivaa. Kisoissa, oli laji mikä hyvänsä, nähdään hienoja urheilijoita tekemässä hienosti hommansa, ja kaikki on siistiä ja nättiä, ja puhutaan lahjakkuudesta. On sitä lahjakuuttakin, mutta on sen rooli niin murto-osan siitä, mitä on harjoittelu! Kukaan ei näe, kun pitää sovittaa neljä askelta ja vaihto puomien väliin, kun joku kurttuotsainen valmentaja on sitä mieltä, että on se mahdollista, eikä se tunnu olevan. :DD
Mun mielestä myös vähemmän-flow-tilaisten valmennusten kuvaaminen on tärkeää. Se on paitsi mielenkiintoista, myös todenmukaista. Todenmukaisuudesta puolestaan seuraa se, että joku lukija voi samastua vahvasti ja alkaa tiedostamattaan ajatella, että ei mussa ole vikaa, kun treenaaminen ei aina käy kuin itsestään. Ilonallakaan ei käynyt, ja silti se jaksoi yrittää, joten onnistumisia alkoi tulla.
-
Voi ku se on inanan ja samettisen näkönen, ja voi kun sillä on pehmoinen pitkä harja! <3 Mä kakarana ehkä vähän pyörittelin silmiäni, kun meidän ei-hevosihminen-äiti näytti mulle tällaisten suokkien kuvia ja sanoi, että tältä näyttää oikea hevonen. Koska kaikki hevoset on oikeita hevosia. Mutta nyt kun siitä on 20 vuotta aikaa, niin kyllä mä ymmärrän ja olen samaa mieltä. Onhan se luonnollisen pitkäharjainen vaalea suokki nyt ihan oikeasti aivan sairaan kaunis näky!
-
Joo, ratsastuskuvaukset ja muutenkin treenikuviot on aina ihan priimaa. Tekstin pohjalta ei saisi tehdä koskaan kirjoittajasta oletuksia, mutta olenpa tehnyt: näiden taustalla oleva tietämys ei ole pelkästään teoreettista.
Hyvä tuntuma ratsastukseen johtuu teksteissä siitä, että tehtävät ja termistö ovat tosi tarkkoja, mutta silti ne pidetään tiukasti taka-alalla. Etualalla on se, mitä ympärillä ja päässä tapahtuu: suunnitelmat, haaveet, tunteet, tuntemukset, ihmiset. Puretaanpa vähän, koska mun tietämys puolestaan teksteistä ei ole pelkästään teoreettista. :DD
Kun tehtävät ja tarkka termistö ovat taka-alalla kerronnassa, ne ovat taka-alalla myös Ilonan ajatuksissa. Se kertoo, että Ilonalle ala on erittäin tuttu. Kun nämä asiat tuodaan etualalle, kerronnassa on sellainen ote, että hahmo joko on esimerkiksi juuri oppimassa nämä asiat ja näkee vaivaa esimerkiksi oikean termistön muistamisen eteen, tai että hahmo on nuoremman Eiran kaltainen know-it-all. Ilonalle termistö ja tehtävät ovat helppoja ja luonnollisia. Samalla tämä valinta saa just tämän lukijan kiinnostuksen pidettyä yllä. Raskas termistö ja infodumppaus ovat mulle nimittäin tosi suomaista luettavaa. Nyt itsellekin tuntuu helpolta lukea, kun Ilonalle tuntuu helpolta ymmärtää.
Etualan havainnot kertovat Ilonan huomion suuntautumisesta. Tässä ratsastuksessa ovat tärkeitä hänelle hevonen, tulevaisuuden pikku hevosunelmat esimerkiksi hyppäämisestä, ja Oskari. Nyt käy myös niin, että kiinnostuksenkohteet osuvat meillä saumattmasti yhteen Ilonan elämän suhteen, mikä auttaa mua edelleen ratsastuskuvauksessa. Ratsastuksesta on lukenut täällä virtuaalimaailmassa niin paljon, että siihen väsyy — siis pelkästä ratsastuksesta, jossa koko muu maailma on kadonnut. Kun muun maailman lisää, ja kun se muu maailma kiinnostaa mua, ratsastustakin on helpompi seurata.
Tietenkin mun kiinnostusta ohjaa myös ihan röyhkeä puolueellisuus. Näiden tuttujen tarinahahmojen eteneminen, menestys ja koukerot kiinnostavat mua aina miljoona kertaa enemmän kuin edes omien massakisahevosten meno. 😀
-
Tää piristi mun päivää ilmestyessään ja piristi taas. 😀 On niin hienoa, kuinka niin tosi pikkuruisesta jutusta saadaan paisuteltua niin jumalaton suorastaan kahdesta suunnasta. Ensin on Ilonan ääliökaverit, jotka tahtovat härnätä. Sitten on vielä Ilona, joka ajatuksissaan menee ihan mainostauluun asti. (Olisko vähän kivaa muuten vuokrata mainostilaa ja laittaa siihen jotain ihan tyhmää!!)
Vaikka Ilonaa vähän nolostuttaa kun kiusataan, niin en silti saa sellaisia ikäviä kiusaamisviboja tästä tarinasta. Maastossa on kivaa, sää on mukava ratsastukselle ja Veerakin on reipas. Alex jää odottamaan, vaikka Oskari nyt tietysti viilettää tukka putkella. Tää on niin kuin sellaista härnäämistä, jota tehdään rakkaudesta. <3
-
Tässä on hyvä, selkeä takauma, joka on vieläpä viitsitty sitoa nykyhetkeen. Väliotsikkomainen kursiivi viittaa päiväkirjamaiseen tyyliin, jota ulkopuolinen kertoja kuitenkin rikkoo. Tykkään takaumassa enemmän ulkopuolisen kertojan kokeilusta kuin tykkäisin päiväkirjamaisesta tekstistä: valinta on virkistävä. Takauma on niin selkeä, ettei se mielestäni tarvitsisi väliotsikkoa, varsinkin kun ainakin tämän lukijan ajatuksia se ohjaa väärän tyylin suuntaan. Jossain vaiheessa varsinkin nuortenkirjallisuudessa oli tosi muodikasta merkitä erilaiset siirtymät jollain, vaikka tähdillä tai just väliotsikoilla, mutta sinä osaat kirjoittaa niin selkeästi, ettet välttämättä tarvitse sellaisia apuvälineitä. 😀
Mulle tarinan suurinta antia on se, miten näytetään, kuinka paljon historiaa Maisalla ja Oililla jo on yhdessä. Ne oli molemmat kersoja yhdessä, ja nyt ne ovat kasvaneet yhdessä. Oili tuntuu mulle saman tien rakkaammalta, kun näen tässä niin pitkän matkan kuljettuna. Kaikki kommelluksetkaan ei ole pelkästään kivoja, eihän putoaminenkaan ole, mutta se kuuluu elämään. Sitä paitsi en haista kerronnan taustalla mitään traumaa: kunhan nyt pikku ratsastaja putosi, ei siinä sen kummempaa. Iskän kommenttikin on sillä lailla lievän humoristinen, että ei varmaan liian pahasti käynyt. 😀 Maisakin hymähtää muistellessaan tapausta nykyhetkessä, eikä tietenkään enää pelkää laukkaamista.
Ihana, hellyyttävä tarina. <3
-
Tässä vaiheessa epäilen, että Maisalla saattaisi olla yhteisiä juttuja erityisesti Niklaksen ja Nellyn kanssa. Vaikka Maisa sisäisessä monologissa moittiikin usein asioita, joita tekee mielestään jotenkin nolosti, niin ulosanti on kaikesta huolimatta reipasta. Ajatukset ovat vauhdikkaita Niklaksen ja Nellyn tappaan, ja itse asiassa Alman ajatusten kielikuvat ovat sellaisia, joita erityisesti just Niklas voisi pitää hauskoina ja kuvaavina, niin kuin ne ruotsnristeilyvanhukset. 😀
Oilikin vaikuttaa voivan hyvin uudessa ympäristössä. Sellaista totutteluahan se aluksi on, mutta kyllä minä uskon, että nämä kaksi paikkansa löytävät.
-
Nonii, tästä se lähtee!
Kun meille tulee uusi hahmo, alan keräämään heti ajatuksiini listaa pienistä asioista, joita hahmo tekee, jotta omani oppisivat toimimaan sen kanssa luontevasti omissa tarinoissani. Opin ennemmin tarinoista kuin kuvauksesta, koska tarinat ovat monipuolisempia ja näyttävät asiat paitsi käytännössä, myös paljon tarkemmin. Ihan ekan tarinan jälkeen mun mielikuva Maisasta on, että tämä on se, joka muistuttaa mua: se, joka voi kirota lemmikilleen sen temppuillessa tarkoittamatta, että inhoaisi sitä, ja joka sitten häpeää, kun joku kuulee nämä sammakot.
Niin kuin muut sanovat, alku on räjähtävä. 😀 Odotan innoissani, että pääsen tutustumaan Maisaan lisää.
-
Nyt se Elli alkaa sitten olla siinä ihan parhaassa iässä, että se touhaa ja leikkii. 😀 Vaikka ajatus omista lapsista on aina kammottanut mua, niin muiden lapset on tässä vaiheessa ihania. Niiden kanssa voi jo leikkiä ja toimittaa ja ne käsittävät asioita. Sitten kun ne alkavat huutaa tai kakkivat pöksyynsä, ne onkin kätevä ojentaa vanhemmilleen: saan siis parhaat palat päältä. :DD Virtuaalimuksutkin on hauskoja seurattavia, varsinkin kun Elliä on päässyt seuraamaan jo Jannan ollessa raskaana! Osaat myös kirjoittaa pienestä lapsesta tosi uskottavasti — ja mielenkiintoisesti, vaikka kyseessä on ihan arkinen seikkailu! Arki tietenkin myös on mun mielestä parasta kuvattavaa.
-
Taas sitä mennään. 😀 Alex toimii tässä paremmin kuin mun kirjoittamissa pitkään aikaan. Tarina tuntuu niin tosi vaivattomalta luettavalta, että aivan kuin se olisi ollut vaivatonta kirjoitettavaa. Oikeasti sellaisia johtopäätöksiä ei voi tehdä, mutta tuleepa sellainen tunne joka tapauksessa. Ilona on siellä hyvänä kontrastina. Eihän se piittaa autoista, mutta Alex rakastaa, ja Sonja on ennenkin osoittanut tietynasteista kiinnostusta ja osaamista. Tämä on autoja tuntemattomasta n00bistakin helppolukuinen teksti!
-
Yritin etsiä tästä tarinasta saumoja ja liimaa, mutta en löytänyt liimausjälkiä. Erotan, että tässä käsitellään ihan tosi montaa asiaa samaan aikaan. Käsitän, että kun itse teen niin, siitä tulee aina vähän omituinen ja rosoinen teksti. Yritin siis oppia jotain ja keksiä, miksi tämä pysyy kasassa ja omat ei, mutta enpä osannut liiaksi analysoida. Yksi tekijä kuitenkin on lyhyys ja tiukka pääkohdissa pysyminen. Tässä kuvataan ihan tosi lyhyt aika, eikä hahmojen ajatuksiakaan seurata kauas menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kaikki jutut ovat tässä ja nyt, vaikka monta aihetta onkin ilmassa. Jotain muutakin täytyy olla, mutta tämä on niin taitavasti rakenneltu, etten löydä ihan yhtäkkiä muita keinoja.
Ihan parasta, että Marshallilla on kisojenkin kautta nyt enemmän kosketusta tallilaisiin! Niklaksella nyt on ollutkin jo, mutta toki silläkin. Marshall toimii tätä nykyä mun mielestä tosi hyvin Niklaksen valmentajamaisena hahmona, kun niiden suhde on mun silmissä tasa-arvoisempi kuin ikinä. Arkimarshall maastoon lähdössä on suorastaan — en olisi uskonut pari vuotta sitten, että käyttäisin näitä sanoja Marshallista — hellyyttävä ja kotoisa. <3
-
JES HALLELUJA! Niklas ei tuota pettymystä!! Nyt kun se saa käyttää rahaa kunnolla ja kun sillä on vielä selitettävissä oleva syy rahan olemassaololle, niin odotan jotain niin niklasmaista kuin olla ja saattaa. Tämä on nyt sellainen operaatio, että jos poijjat menevät Suomen puolella naimisiin, niin tästä saa revittyä yhden tai kahden miljoonan tarinan verran juttuja. Mutta tällä hetkellä mä ihan oikeasti odotan eniten sitä, että
a) mitä suureellista ja fyrryistä se Nikke keksii ja
b) meneekö sen mielenterveys suunnitellessa vai nauttiiko se vaan. :DD -
Parasta on alun kotoisuus. Kuulette tätä kyllästymiseen asti, mutta Hopiavuoren keittiö on se mun happy place, johon matkustan, kun on tarvetta. Minustakin on outoa lukea se kuvattuna tyhjäksi, kun yleensä siellä on vaikka keitä.
Tykkään tokaeniten siitä, että tässä jaksetaan taas levittää juorua. 😀 Ihmiset reagoi näihin hyviin uutisiin eri tavoin, vaikka Ilonan reaktiota osasin odottaakin. Mitä useampi tietää, sitä useampi vielä saa tietää, ja sitä enemmän reaktioita saan lukea. Ylipäätään fiktiivinen juoruilu on myös ihana tapa osoittaa kiinnostusta toisten juttuihin. Nämä uutiset ovat isoja ja poka notta niitä on odotettu kauan ja hartaasti!
Kolmanneksi nostaisin esiin kielen kuvallisuuden. Paras kielikuva on se, kun talvi yrittää takertua kiinni, mutta muutenkin tykkään tämän kohdan personifikaatioista. Kuvallisuus ei ole liian alleviivattua, vaan huolellisesti tehdyn tuntuista!
