Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Ei tuu ny millään muuta vieläkään. 😀 Onneksi alkaa loma.
Koirafarssi 2/3
Lentävä Lallero
”Kuka tää on?” Eira kimitti ja syöksyi koiraa kohti heti kun Hello talutti sen keittiöön.
”Se on Lentävä Lallero!” Hello sössötti hellimä-äänellään samaan aikaan kun minä yritin sanoa, että se on joku löytökoira ja Jerusalem yritti murahtaa ruokasalin ovelta.
”Outoo et sen nimi on Len — tai siis kenen se on?” Eira jatkoi ja suoristautui normaaliin seisoma-asentoon, kun löytökoira ensin peruutti ja laskeutui sitten selälleen hymyillen lerppakielistä hymyään niin kuin sillä oli tapana.
”Ei kai se oo kenenkää”, Hello vastasi olkiaan kohauttaen.
”Kyllä se vain jonku on”, väitin. ”Miten Jussi voi?”
”Mä pistin sen karsinaan mutta ainakin se vaikuttaa olevan ihan kunnossa”, Oskari sanoi pöydän äärestä.
”Mähän sanoin et se on ihan kunnossa”, Nelly mutisi naulakkojen suunnasta.
”Minä meen kattomahan sitä”, kerroin lähinnä Oskarille.
”Et mene”, Nelly ilmoitti ja asettui ovensuuhun tientukkeeksi. ”Sulla voi olla vaikka aivotärähdys. Istu.”
”Muloli kypärä!”
”Istu!”En tohtinut olla istumatta. Myös irtokoira istui Hellon selän taakse nauramaan ja Jerusalem salin ovelle kurtistelemaan huolestuneena kulmiaan. Nelly tönäisi Helloa porhaltaessaan ovelta kimppuuni.
”Eikö sullakaan oo mitää tapoja?” Nelly tiuskaisi Hellolle. ”Anna sille elukalle juotavaa! Ja sillä on varmaan nälkä.”
”Soon kyllä aika paksu…”
”Eetu hiljaa. Anna Hello sille tota Mielikin pateeta.”
”Missä Mielikki edes on?” Hello kysyi.
”Varmaan siellä mihin sä sen jätit. Eikö se sulla viimeksi ollu meidän sängyssä? Etkä päästä sitä koiraa sitte irti ja sen kimppuun.”
”Ei se varmahan mitää tekis, katto ny minkä näköö–”
”Juo tää vesi! Ei syötetä Noan koiraa vieraille pedoille.”Nelly olisi halunnut, että lähden päivystykseen ensin pääni ja sitten takapuoleni takia. Onneksi sain suostuteltua hänet siihen, että odotettaisiin nyt vielä ja katsottaisiin. Ei tässä mikään hätä ollut, eikä huvittanut turhan takia odotella päivystyksessä tuntikausia. Sitä paitsi oli sitä ennenkin hevosen selästä pudottu. Olisin halunnut mennä Jussia katsomaan, mutta Oskari vakuutteli monta kertaa, ettei se ollut mistään kohtaa kuuma, ontuva tai aristava. Lopulta yritin keskittyä irtokoiraan, josta Eira ja Hello kinastelivat hiljaa.
”Eiks sen laatas muka lue kenen se on?”
”No ei täs lue mitää!”
”Mistä sä sit edes tiedät et sen nimi on Lentävä Lallero!”
”En mä tiedäkän. Mä annoin sille sen nimeksi. Daa.”
”Daa! Mitä sä oot jotain satavuotias? Mikset sä sit antanu sille jotain normaalia nimeä?”
”Koska tää näyttää ihan Lentävältä Lallerolta.”
”Eikä näytä!! Lentävä Lallero on corgi!! Mistä kohtaa se muka näyttää siltä?”
”Hymystä!”
”Hymystä!!”
”Kai te tiedätte et sen pitää mennä koiratarhalle?” Nelly keskeytti lopulta.Hello näytti siltä kuin synttärit olisi peruttu. Koko loppuelämäksi. Ja ihan kaikilta. Hän haukkoi hetken henkeään, ja kerrankin siinä ei ollut mitään teatraalista.
”Ei Lallero voi mennä tarhalle”, Hello kuiskasi katsoen Nellyä anovasti.
”Pakkohan sen on mennä. Kyllä sä tiedät et sen pitää mennä kun sinne siitä ekana soitetaan kun sitä aletaan ettiä.”
”Mut siellä on niin kauheet ne häkit…”
”Se löytää kotiin sieltä. Lähetkö sä ajaan Kulkuriin viemään sitä vai mä?”Pienestä asti Hello oli ollut mestari puhumaan tädeille. Tätien sydämet sulivat aina, kun Hello katsoi heitä aina hieman kosteilla ruskeilla mulkosilmillään tuolla hieman hätääntyneellä ja eksyneellä ilmeellään. Nellyyn se ei kuitenkaan näyttänyt tehoavan. Hän oli painanut kämmenensä niin tukevasti vyötärölleen, että Hellon olisi päästettävä koira lähtemään Kulkuriin. Ja oikeinhan se oli: se oli jonkun oma lemmikki.
Taisin olla itse käymässä vanhaksi, kun Hellon tädinkesytysilme riipi niin kovasti.
”Kuule Nelly”, aloitin suostuttelevasti. ”Mitä jos soitettaas sinne Kulkurihin ny esti ja ilimootettaas vain jotta tua koira on meillä jos sitä ettitähän.”
”Tuo koira ei jää mihinkään meille! Se saastuttaa Mielikin!”
”Siis minä tarkootin jotta soon Hellolla eikä meillä. Jos ne meinaa jotta sen on paree olla niillä häkis niin viämmä sen, mutta kyllähän ne Hellon tuntoo ja muutenki soon jonku jätinmettälääsen koira. Ei tuallaanen pullero oo kauas kotoansa jaksanu juasta.”Nelly raapi otsaansa rasittuneen näköisenä. Hello ei edes räpyttänyt silmiään, koska hänellä oli niin kiire tuijottaa Nellyä anovasti. Eira näytti vaipuneen transsitilaan, jossa tallensi tietoa. Tiesin Eiran tietojen iskevän myöhemmin takaapäin. Joku kerta hän raahaisi meille ketunpoikasia Jätinkissankiveltä ja sanoisi, että kun Hellokin sai herran vuonna 2023 pitää kulkukoiraa niin hänkin saisi kettuja. Tai harakan. Tai jotain muuta. Onneksi Nelly ei näyttänyt huomaavan Eiraa.
”Selvä”, Nelly päätti. ”Te kaks”, hän jatkoi osoittaen vuoroin Helloa ja vuoroin Eiraa, ”soitatte Kulkuriin ja kysytte, ja jos ne ei halua sitä välttämättä sinne niin toimitatte sen joka tapauksessa pois täältä ennenku Mielikissä on kirppuja, ja laitatte Facebookkiin ilmotuksen että toi on Hellolla.”
”Miks MÄ, MÄ en oo tässä mitenkää muk–” Eira aloitti, mutta hiljeni kun Hello hyssytti. Hyssytys kuulosti kovasti siltä kuin joku olisi sihissyt: ”oo nyt hiljaa niin saat ES.”Nellylle alkoi tulla taas päänsärkyä. Hän hieroi siihen malliin ohimoitaan. Ja sanoi sen ääneen. Hän lähti hoippumaan kohti makuuhuonetta. Oskari puolestaan mutisi epämääräisiä hevosiin liittyviä sanoja ja lähti eteiseen. Katselin Eiran kanssa, kuinka Hello rapsutteli Lentävää — ei kun kulkukoiraa ja kuinka kulkukoira nauroi, mutta oikeasti kuulostelin, koska Oskari lähtisi ja sulkisi oven takanaan.
”Noni”, sanoin hiljaa kun ovi oli kolahtanut kiinni Oskarin jälkeen. ”Hello auta mua menemähän tallihin.”
”Miten ne ajattelikaa et ne sais pidettyä sut pois Jussin luota?” Hello huokaisi ja nousi samaan aikaan Lentävän Lalleron kanssa lattialta. ”Vaikka kyl mäki tietenki karkaisin talliin jos vaikka Skotille olis — paa nyt johonkin muualle se käsi äläkä koskettele mun tissejä!”
”Sulla ole tissiä.”
”Eira voisiks sä tulla samalla keikalla? Ottaisit Lallerosta pari kuvaa et voidaan laittaa sinne fasepuukkiin. Jerusalem tule! Mennään!””
”Fasepuukkiin!” Eira parahti.
”Hys! Jos Nelly nousee, se ei anna mun pitää Lalleroa sittenkään!”
”Sinet oo muutenkaa pitämäs mitään Lalleroa”, muistutin varmuuden vuoksi. ”Sen väki hakoo sen varmahan jo tänään, viimeestänsä huamenna. Tai sitten ne haluaa sen Kulkuriin.”
Hello vain hymyili pikaisesti suupielestään ja suvaitsi lähteä taluttamaan minua ja riimunarun päässä lentävää Lalleroa ovea kohti. -
Koirafarssi osa 1/3
Sudet taasVaikka kevään lähestyminen tarkoitti joka vuosi kiireitä, nousin siitä huolimatta sinäkin päivänä Jussin satulattomaan selkään suulin edessä ja ohjasin sen uteliaat korvat kohti maastoja. Olin sanonut muille tuhat kertaa, että yksin maastoileminen ei ole koskaan turvallista, ei varsinkaan keväisin, mutta sillä kertaa korvani soivat tuvan metelin jäljiltä ja kaipasin kahdenkeskeistä aikaa parhaan ystäväni kanssa. Sitä paitsi minulla oli puhelin taskussa ja olin sanonut ainakin Camillalle, Oskarille, Hellolle, Nellylle ja Inarille, että olin menossa Jätinmontolle ja sieltä Jätinkissankiven reittiä takaisin. Toivottavasti näkisin ketun samalla. Siinä tapauksessa jäisin hetkeksi katselemaan.
Henki kulki heti paremmin, kun olimme ravanneet peltojen välistä pois aukealtaensimmäiset puut peittivät tallin näkyvistä. Samaa mieltä oli paras ystävänikin. Se pärski ja nyökytteli siihen malliin, että odotti laukkakäskyä. Mutisin sille pahoillani puoliääneen, että tänään se saisi tyytyä raviin. Sillä oli taas niin paljon energiaa, että se tuntui värähtelevän ja soivan niin kuin Hellon oudot soittimet, enkä halunnut, että se riehaantuisi liikaa sillä ainoalla kerralla, kun olin yksin ja satulatta.
Ravi sopi Jussille, vaikka se olisi mieluummin päästellyt höyryjä laukassa. Sillä oli suuri askel, mutta se ei tehnyt ainoatakaan turhaa loikkaa. Sen kaviot roiskuttivat rapaa minunkin kylkiini asti, kun se hölkkäsi kursailematta alkavan kevään sulattamista vesilätäköistä. Ajatukseni, jotka olivat tallilla olleet kuin äärimmilleen kiristetty kuminauha, tuntuivat heltiävän hieman. Eihän tässä erityisiä murheita ollutkaan, vaan pelkästään kolme päivää tauotta jatkunut kova meteli… Nyt kuului enää pelkästään Jussin askel, kaukainen titityy ja minun oma hengitykseni…
Jussin hirnunta oli kuin parahdus. En tiedä, huusiko se ensin vai loikkasiko sivuun ennen huutoa, sillä niin nopeasti, millään lailla reagoimaan ehtimättä istuin takamuksillani kurassa polun reunassa. Jussin harja ja ohjat hulmusivat, kun se pakeni. Häntäluusta säteilevä kipu näkyi valkoisina salamoina silmissä, eikä sitä peittänyt edes raudalta maistuva hätäännys.
Pelko Jussin puolesta hellitti hieman heti, kun sain hengityksen kulkemaan sen verran, että pystyin ajattelemaan ja kuuntelemaan samaan aikaan. Hevosen parku kuului jo niin paljon oikealta puolelta polkua, että se juoksi tällä hetkellä suoraa päätä kotia kohti, eikä se kauas eksyisi. Jos se ei taittaisi jalkaansa tai astuisi ohjilleen, se joko löytyisi pian tai tulisi hakemaan minua rauhoituttuaan…
Yritin nousta pari kertaa, mutta häntäluu oli ihan takuuvarmasti joko murtunut tai sitten koko selkärankani törrötti takapuolestani ulkona kivusta päätellen. Päädyin kierähtämään ihan hetkeksi kyljelleni. Onneksi ei ollut ketään näkemässä…
Silloin uusi hätäännyt sai sydämeni hakkaamaan entistä kovempaa. Pusikossa kahisi. Mitä se Jussi oli säikähtänyt? Ei kai vain..? Koska olihan täällä niitä…
”HUS!” huusin puskiin niin kovaa kuin vähäisellä hapellani pystyin. ”Helevettihin täältä!”
Susi oli älykäs eläin. Riesaksi asti niitä oli, mutta kukaan ei koskaan nähnyt vain yhtä sutta. Susi ei ikinä näyttäytynyt ennen kuin oli jo piirittänyt saaliinsa. Niitä oli viime talvena jolkotellut Otsonmäen keskustassa asti ryppäinä. Kun pusikossa kahisi, joka puolella polkua täytyi olla monia silmäpareja, jotka katselivat minua.
Vaikka häntäluu tuntui pirstaloituneen kokonaan, pyristelin väkisin seisomaan. Huomasin puristavani keppiä. Mielessäni kävi nopeasti, että taisin olla hieman hullu. Noita vastaan ei pärjättäisi kepillä. Silti tuijotin niiden matalien kuusten taakse, josta olin äsken nähnyt liikettä ja kohotin keppiäni. Sillä saisi tehtyä korkeintaan pari mustelmaa, mutta…
Susi ponnahti esiin kuusten takaa. Ehdin nähdä, että se oli harmaa ja hymyili ennen kuin huitai — hetkinen. Onneksi en ehtinyt huitaista.
Sudet eivät ensinnäkään olleet noin pulleita. Eikä niillä ollut selän päälle kiertyviä pörröhäntiä. Sitä paitsi tämä susi haukahti, heilutti häntäänsä villisti ja laskeutui etukäpäliensä varaan ilmeisesti odottamaan, että heittäisin sille kepin, jota olin ehtinyt äsken onneksi vain heiluttaa.
”Mikäs se sinoot?”
Susi ei vastannut. Sillä oli kaulapanta ja pannassa laatta. Ojensin sille kättäni.
”Tuu tänne”, maanittelin sitä. ”Tuu. Namia. Herkku? Makkara? Tuu ottamahan!”
Vaikka laskeuduin toisen polveni varaan häntäluu vihloen, pullea jättikokoinen pörröturkki ei tullut luokseni. Se hypähteli ja haukahteli, ja kun kurotin ottamaan sen kiinni, se väisti aina iloisena.
”Noni. Nyt tule tänne. Tämei oo mikää leikki. Okei — orotappa siinä. Minä soitan ny ensi kotia. Et lähäre mihinkää — sinet täälä pullukka päriää yksin. Hommatahan meirät molemmat kot — noni — hei Hello.”
Hello ei suostunut menemään Jussia vastaan ulos, koska se oli kuulemma vaarallista. Sen sijaan kuulin, miten hän lähetti Nellyn asialle. Hän halusi kuulla minun sanovan monta kertaa, että olin ihan kunnossa, vähän vain takapuoli kipeänä. Sitten vasta joudin kysymään, että kenelläkös isännällä on harmaa Jerusalemin näköinen mutta suurempi ja lihavampi koira. Hellon mielestä ei kenelläkään, ja hän kehotti ottamaan koiran kiinni.
”Enpä tullu ajatelleheksi jotta pitääs ottaa kii”, murahdin puhelimeen. ”Tämä luuloo jotta mä leikin sen kans.”
”Sä päästät sen vielä karkuun! Hei Jussi tuli!”
”Onkse kunnos?”
”Ei se ainakaa… Joo ei onnu. Mutta tärkeämpiin aiheisiin: eiks sulla oo mitää namia? Tai edes namin näköstä?”
”Kuinka hies soon? Onko peliästyny?”
”Älä nyt häslää. Ihan hyvältä se näyttää. Missä sä tarkalleen ottaen oot? Mä otan Skotin ja–”
”Siinä menöö puali päivää jos sä sillä tuut! Tuu autolla! Täs minoon Jätinmontolla melekeen.”
”Ei sinne edes pääse autolla ääliö!”
”Nii joo.. Tuu ny eres mopolla.”
”Ai että meinaat että sä istut sillä perseellä mopon kyytissä? Kaks päällä?”
”Hiliaa! Et sano perse silloon kun siälon lapsia!”
”Ei Eira oo mikää lapsi.”
”On siälä muitaki lapsia. Oskari. Alex. Ilo — kuule — lopeta ny tua ja tuu tänne millä ny tuut ja otat tuan koiran kiinni eres!”
”Kai sä tiesit et sä ja Oskari ootte melkein saman — ihan sama — millä mä sen koiran kiinni saan jos säkää et saa?”
”Sullei oo perse kipiä!”
”Älä sano perse sen koiran kuullen!”Aivan liian pitkän ajan kuluttua Hello ryhtyi delegoimaan pelastussunnitelmaa. Kuulin puhelimesta ennen kuin hän löi luurin korvaani, miten hän määräsi vastaan kitisevän Eiran valjastamaan Skotin ja ajamaan Jätinmonttoa kohti sillä aikaa, kun hän itse menisi edeltä Eiran vanhalla moponrakkineella, sikäli kun se siis vielä käynnistyisi.
Minun ei auttanut kuin jäädä odottamaan. Susiajatukset tuntuivat enää vain pieniltä möröiltä, koska olihan minulla vieras koira, joka varmaan pakenisi sellaisia elukoita haistaessaan. Ennen kaikkea Jussi oli ainakin Hellon arvion mukaan hyvässä kunnossa, joten kyllä se Nellyn käsissä elossa pysyisi.
Yritin kutsua koiraa vielä, mutta se pomppi innoissaan takapuoli pystyssä puoliympyrää edessäni, joten annoin sen olla. Istahdin toisella kankulla kiven päälle kiinniottoyritysten jatkamisen sijaan. Kyllä tässä nyt odottelisi. Seuraisi kevättä hetken aikaa. Tuoksuikin niin kivalta, paitsi rapa, jossa olin yltä päältä.
Kun istuin ja rauhoituin, koira hyppäsi vielä pari pomppua ja parkkeerasi sitten kiven vierelle. Niin lähelle se ei tullut, että olisin saanut sen kiinni, mutta rauhassa se kuitenkin istui ja nauroi kieli suupielestään roikkuen ja silmät sirrillä. En ollut toista yhtä iloista ja yhtä pölvästin näköistä koiraa ennen tavannutkaan. Kenelleköhän se kuului?
-
Hellolla oli taas sitä kipua. Välillä sitä oli usein, välillä ei pitkään aikaan. Hän oli halunnut, että minä hieroisin hänen jalkaansa, joka oli turvonnut punertavaksi limpuksi. Kovaa sitä ei tohtinut hieroa. Oikeastaan se oli silittelemistä, mutta mitäpä sitä ei kaverin puolesta tekisi. Parempi kuitenkin oli, että Alex oli kännykkänsä lumoissa ja koko muu kööri muualla katselemassa ihan muita asioita. Telkkaria kun olisi vain saanut katsella samalla. Kävi aika pitkäksi tuijotellessa seinää. Onneksi ilmeisesti kävi Hellollakin.
”Eetu?” Hello kysyi viattomasti niin kuin olisi muka lapsi.
”No?”
”Ootsä koskaan tehny mitää laitonta?”Mistä hänelle tulikaan mieleen kaikkea tuollaista? Tutkimattomia ovat pelimannien tiet.
”E”, vastasin lyhyesti ja rehellisesti, mutta sitten muistin, ettei se ollutkaan ihan totta.
Silloinhan minä olin tehnyt rikoksen, kun se ryssänpenikka Milan oli oikein tempaissut joitakin vuosia sitten. Olin kuullut vahingossa, että hän oli jäämäisillään kiinni niistä huumeista, joita myi. Samoin oli tainnut Milan kuulla.
Jopa Aili, joka oli paitsi poliisi, myös Hellon äiti, oli ollut valmis antamaan Milanille anteeksi, mutta minä en ollut, enkä olisi koskaan. Milan oli ollut Hellon poikaystävä ja Hello oli ollut vakuuttunut, että saisi Milaninsa, kirkkohäänsä ja onnellisen loppuelämänsä ja ties mitä kaikkea. Jos Milan oli välittänyt Hellosta rahtuakaan, miksi hän oli piilottanut romunsa Hellon mopon katteisiin, kun tilanne oli muuttunut vaaralliseksi? Miksi juuri Hellon?
Silloin ei olisi pystytty näyttämään todeksi, että se oli Milan. Syyttävä sormi kääntyi Helloon, joka halusi jo silloin lukea lakia ja olla joskus lakimies ja sitten tuomari. Hello oli varmasti ihana epäilty: sellainen vähän outo ja, noh, sekava. Kävin siis tunnustamassa, että minä se olin, joka oli myynyt huumeita Otsonmäellä. Muistan hyvin, miten Aili paukautti kämmenellään omaa otsaansa, kun ei voinut tai halunnut paukauttaa minua.
”Aijai Eetu! Nyt kuule pikkasen nipistää kun sä survot mun hentoja pikku nilkkoja tolleen!”
”Anteeksi!” -
Mun mielestä on jotenkin kierolla tavalla ihanaa olla näin sekaisin ja eksyksissä omissa mietteissään kuin Sonjan kanssa tässä tarinassa olen. Mä olen ennenkin avannut sitä, että petollisuus ja uskottomuus (oli sitten parisuhde tai ihan vain kavereita) on mun maailmassani synneistä suurimmat. En tosiaankaan tee oikeassa elämässä yhtään mitään sellaisilla ihmisillä, joihin en voi luottaa. Se mustavalkoinen ajatusmaailma saa mut karsastamaan Sonjan tekoja ja näitä lopun ajatuksia. Samalla kuitenkin kun käsitellään Sonjan surua, samastun siihen, koska se on tosi saman tuntuista kuin mun oma tapani surra. Se saa mut tuntemaan paitsi sääliä, myös jotain ihmeellisen syvää ymmärrystä ja sympatiaa. Siinä vaiheessa menen sekaisin ajatuksissani etenkin nyt tällä kertaa, kun molempia asioita käsiteltiin samassa tarinassa. Olenko mä nyt oikeasti tässä vähän niin kuin sitä mieltä, että Sonja saa tehdä mitä lystää, koska sillä on ollut rankkaa? No ei nyt siis mitä lystää, mutta että onko Sonjan suru mun mielestä nyt muka jokin lieventävä asianhaara? Ja miksi mä samalla koen, että mun oma menneisyyteni ei lievennä yhtään mitään, mitä mä teen nyt? Olen tosi sekaisin ja ristiriitaisissa tunnelmissa, ja se on tosi ihanan virkistävää. On ihanaa pohtia omaa mustavalkoista maailmaa tarinoista saadun ponnahduslaudan avulla.
Ihanaa on myös alun kodikas, lämmin realismi. <3 Hopiavuoren keittiö on yhä mun lempipaikkoja koko maailmassa: sekä oikeassa että keksityssä.
-
No voi ny ievana miten ihana! Mä oon nyt tosi ihastunut sellaisiin kuviin, joissa tapahtuu vähän sitä sun tätä, niin kuin tässäkin tapahtuu. Ennen tykkäsin eniten pönötyskuvista, mutta niin kai se maku kehittyy. Kaikki vieläpä touhaa tässä jotain tosi omaan persoonaansa sopivaa! Vautsi!
-
Hehe 😀 Niklaksen jutut on aina niin odottamattomia. Mä en ole ikinä kuullut oikeastaan mitään sen vertauksia ja muita kielikuvia. Pitäsköhän seuraavalla neloskurssilla ottaa Niklasta oppimateriaaliksi kielikuvien opiskeluun pölyisten runojen sijaan? :DD Johan me analysoidaan Larvaakin toisessa yhteydessä, ja sekin on ollut suosittua… 😀
Marshall kehittyy mun mielestä yhä vielä ihmisenä. Tässä mä arvostan tosi paljon sitä, että Marshall kohtaa Niklaksen ihan reilusti vertaisenaan, vaikka onkin niin, että Marshallilla on enemmän käyttörahaa ja enemmän hevoskokemusta, eli valta ei oikeasti-oikeasti jakaudu hevosen kanssa tasan. Niklas saa ihan itse kuitenkin päättää kisareissustaan, vaikka Marshall onkin oikeastaan eri mieltä. Ihanaaaaa…
-
Onpa muuten kiva tarina, jolla on mun nähdäkseni onnistuneesti kaksi funktiota. Eka on tietenkin viedä juonta eteenpäin: tästä se kisaaminen alkaa. Toka on kuitenkin ilmoittaa muille, että olisi tällaiset kisat ja porukkaa on menossa, jos kirjoituttaa.
Sonjan ja Aaveen alkutarina on sellainen, joita tykkään sekä lukea että kirjoittaa. Kun ei tunne olevansa ihan samaa paria hevosen kanssa tai joutuu ajattelemaan (liikaa) muiden mielipiteitä, niin siinä on jotain muhun tällä hetkellä vetoavaa. (Ei näy yhtään omissa ratsukoissa tämä, ei.)
-
Samastuttava tarina. :DD Miten sitä aina unohtaa tehdä sen ainoan asian, joka käsketään tehdä? Hieman jopa ajatuksenvirtamainen tyyli toimii tässä hyvin. Se tuo onnistuneesti esiin sen, miten Ilonan ajatukset ihan tosi nopeasti lopulta lipuvat pois koko uuniasiasta, kun hän ei enää aktiivisesti ajattele vain ja ainoastaan sitä. Alun pitkät minuutitkin on saatu venytettyä ihan toooosi pitkiksi.
Harmitti, kun mulle tuli tässä vaiheessa tämä tosi kiire jakso. Kun luin tätä ekan kerran, nimittäin tiesin heti, mitä Hello nyt tekisi, kun Ilona on antanut kissan VAURIOITTAA hänen prinssiään, Jerusalemia. 😀 Nyt on jo niin paljon vettä virrannut Lapuanjoessa, että saas nyt nähdä kerkeänkö ikinä palaamaan näihin parin kuun takaisiin juttuihin kunnolla kirjoittaakseni…
-
On se oikeesti ihanaa, että Santulla on Sonja. Santtu on jo täysi-ikäinen ja vaikka mitä, mutta silti melko nuori ja kokematon hevosmaailmassa. Osoittaa ihanaa, vahvaa luottamusta, että Sonja oli valmis aikoinaan ottamaan Santun Pariisiin, ja että hän ottaisi Santun uudelleenkin kisareissulle. Santtukin on oma vastuuntuntoinen itsensä, kun ei säntää suoraa päätä hyväksymään tarjousta, vaan tahtoo ensin tutustua Aaveeseen. Nämä kaksi hahmoa ovat niin hellyyttävää luettavaa sinun kirjoittamanasi, että sydän aina sulaa. <3
-
Oletteko koskaan olleet koiranäyttelyissä? Mä olen. Ei ole yksi eikä kaksi eikä viisitoista kertaa, kun koira on saanut piilossa selkäänsä esittäjältä, kun menestystä ei ole tullut, vaikka se ei olisi varsinaisesti tehnyt mitään väärää kehässä tai muutenkaan. Se ei ole tietenkään hyväksyttävää, mutta silti se on melko yleistä. Lyän vaikka vetoa, että moiset ajatukset ovat vielä paljon yleisempiä, vaikka niitä ei toteutakaan, sillä suuttuminenhan on ihan normaali tunne. Samalla eläimeen suuttuminen ja etenkin sille syyttä kostaminen puuttuvat virtuaalimaailmasta. Sille on syy: me yleensä tykätään hevosista. Olisi kauheaa kirjoittaa oma hahmonsa olemaan julma niitä kohtaan. Vaikka väärät teot eivät kohdistuisi eläimiinkään, on tosi vaikeaa kirjoittaa oma hahmonsa tekemään jotain todella väärin. Kaikki haluaa, että omasta hahmosta tykätään — ja joskus sekin voi pelottaa, että lukija luulee, että kirjoittaja hyväksyy hahmon väärän toiminnan tai tekee sitä itse! Nyt Niklaksen ajatuksissa välähtävä Barnumin syyttely taitaa olla meillä eka (tai ainakin ekoja) kertoja, kun uskalletaan vähän hipaista tällaisia vääriä ajatuksia. Piristävää. Kun meidän Juuso on tuhma koira, kyllä mun ainakin usein tekee mieli syyttää sitä, vaikka tasan tiedän, että mä siitä olen tuollaisen tehnyt.
Mutta jos ei nyt enää roikuta yhdessä yksityiskohdassa, niin Niklasta käy sääliksi. Olisin toivonut hänelle menestystä – mutta toisaalta mutkat matkassa auttavat kirjoittamaan tällaisia hyviä tekstejä. Vaikka Niklaksen pikku sydän on tässä murtunut, hän yrittää siitä huolimatta hoitaa hevosensa loppuun, järkeillä itselleen ja vaikka mitä. On tällä kertaa ihanaa, että Marshall auttaa: nyt Niklas kaipaa sitä. Samalla Niklas ei ole tässä mikään avuton räkä. Ellei Marshallia olisi ollut, hän olisi aivan varmasti saanut hoidettua hevosen kotia ja karsinaansa kyllä lopulta itsekin. Onneksi Marshall kuitenkin oli.
Tämä on kaikessa kurjuudessaan tosi suloinen tarina.
-
Tästä on hyvä lähteä seuraaviin kisaviikonloppuihin. Ilonalla ja Veeralla on ihan järkevä tavoite kisata itseään vastaan. Sitä paitsi mitä vaikka jossain kuulantyönnössäkään tekee suomenmestaruudella, jos on työntänyt 13 metriä? Kaikki tietää, että tason olisi pitänyt olla melkein 20 metriä. On ainakin mun mielestä kilpailijana kivempaa voittaa omantasoisiaan (tai edes hävitä niille) kuin käydä voittamassa jotain sellaisia, jotka ihan hävettää ohittaa. Kaikista kivointa on kehittyminen ja sen huomaaminen.
Ilonalla on vähän samanhenkinen tapa jännittää kuin vaikka Chailla: luodaan mielikuvia sekä vahingossa että tahallaan. Tässä jännitystä kuvataan tarkasti. Ilonan kamera zoomaa sisäänpäin, niin kuin jännittävälle yleensä käy. Omat olot ovat mielessä. Huomio ei riitä siihen, miltä jännitys näyttää ulospäin — tai miltä koko miljöö näyttää! Niinhän se menee!
-
Kai siitä tietää tulleensa aikuiseksi, että on tosi innoissaan jostain arkisesta, joka helpottaa omaa elämää? Mulla ainakin on näitä fiksaatioita. Viimeisin on Sinin teräväkuivain. Mulla on aina ollut halpoja romuja, ja nyt kun mulla on toi, niin ai je on nopea pyyhkäistä koirankarvat kämpästä. Menee kaksi sekuntia! Ja oon ollut siitä niin fiiliksissä, että oon ostattanut samanlaisen mun siskolla. Mutta sekin on ollut onnellinen teräväkuivaimensa kanssa. :DDD
Joo, syvemmäksi merkitykseksi mäkin luen tasapainon Ilonan elämässä. Samalla tarinassa vahvistetaan sitä, että Ilona on liikunnallinen ja ulkoilmaihminen, mutta ei ravaa tuolla tuulihousuineen sen takia, että saisi huomiota ja ylistystä.
Ilona on muutamaan otteeseen ihastellut kroppansa toimivuutta ja se on se tasapainon tekijä, johon mä takerrun. Toki taas lukijan tausta vaikuttaa. Olin itse pari vuotta niin liikuntakyvytön, etten päässyt vessaan tai saanut sukkia jalkaan itse. Edelliskesänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään niin, että kävelin itse, ja siinä ihailin hiljaa itsekseni jokaista toimivaa niveltä, jännettä ja lihasta, kun niitä ei ole aina ollut. Ja turvaksi lähteneelle kaverillekin ihailin. Voin haistella väärin, mutta niin kuin Ilonankin ruumis olisi ollut rikki joskus. En ole toisaalta kysellyt, ihaileeko koko ajan terveenä ollut ihminen joskus omaa terveyttään. Voi olla, varsinkin jos on jotain urheilijataustaa. Mä ainakin huomasin terveyden arvon tosissani vasta silloin, kun se puuttui.
-
Jep, prosessit on kiinnostavampia kuin se päämäärän saavuttaminen pitkän päälle tarinoissa, vaikka oikeassa elämässä onkin tarkoitus selviytyä lopputulemaan ja sitten nauttia. Sonjalla on tässä monta selkeää tavoitetta aina bondaamisesta ratsun kehittämiseen. Tarinassa hyvä toimintatapahan on, että jos suunnitelman on tarkoitus epäonnistua tai johtaa kiertoteihin, se kerrotaan lukijalle etukäteen, jotta lukija tietää, että jotain pahaa tapahtui. Jos suunnitelman on tarkoitus toteutua ensiyrittämällä, sitä ei kerrota, koska siinä tapauksessahan tarinaan tulisi toistoa. Koska Sonjalla on niin selkeät tavoitteet, se saa mut tämän kirjoittamisen teorian takia ajattelemaan, että jonkinlaisia mutkia on luvassa matkalla. No, eivät Sonjan projektit muutenkaan ole olleet niin lineaarisia ja tasaisia, että kävisivät tylsiksi (tai oikeassa elämässä ihaniksi). 😀 On kivaa päästä seuraamaan tavoitteisiin pyrkimistä. Koska olen vähän hellomainen elukoideni kanssa (joo en samanlainen heitteillejättäjä kuitenkaan), niin mulle kiinnostavin päämäärä tällä hetkellä tarinassa on juuri se hevosen kanssa ystävystyminen.
-
Ehhehee ei vitsi nyt ymmärrän miksi jotkut kirjoittavat fanifiktiota. Jos hahmot olisivat mulla paperinukkeina tai joinain muina sellaisina, leikkisin näillä että no niin olkaa nyt sohvalla siinä muka cooleina ja ihan sekaisin koko aika, sinne niin sisään sudenpesään vaan Ilona. Miksiköhän fiktiivinen romantiikka ja varsinkin ihastumiset on mun heikko kohta, vaikka oikeassa elämässä ne on monella tapaa jotenkin ällöttäviä? :DD
No joo asiaan. Mä en muistanut koko kännykkää, mutta sieltähän siitä löytyi juttua. Tykkäsin tietenkin siitä pölläilykohdasta, kun Ilona ei osaa enää edes puhua, mutta vielä rakkaampiakin ajatuksia tässä tekstissä on mulle. Oskarillahan kestää miljoonia vuosia, että sitä saa pitää edes kädestä, niin että tämän tietäen rakastuin tottakai siihen, miten Ilona on saatellut vetelän pöhnäisen Oskarin silloin pikkujouluista kotia. Koskien sen olemukseen. Koskahan mä sanon liian usein, että mä kualen? Mutta kun taas mä kualen.
Kaiken lisäksi se ihme vuoristorata, joka Ilonan päässä pyörii suurimmaksi osaksi iiiiihan turhan takia, on mulle niin äärimmäisen samastuttavaa luettavaa. Tällä lailla ulkopuolelta se on ihan hirveän hassua. Mua kuitenkin naurattaa ääneen sen takia, miten älytön ajatus on, että mua huvittaa tämä ja mä ajattelen itse juuri tuollaisia. Siis miksi pitää suunnitella huolella, mitä sanoo, kun palauttaa toisen kännykkää? No koska tietenkin pitää!!! Ja vaikka ei oikein tapahdu mitään eikä edes oikein sanota mitään, niin kyllä sen saa omassa päässään yliajateltua tosi näppärästi näyttämään katastrofilta siinä ajassa, kun kävelee parkkipaikalle. Joojoo, ja sitten tekeekin mieli kuolla pois. :DDDD
No niin mä meen nyt tuonne kuolemaan tästä. :DDD
-
Paljon olisi kehuttavaa, mutta en viitsi toistaa jo sanottua. Sanonpa siis jotain muuta: kehun tarinan linkitystä Ilonan aiempaan tarinaan. Alussa kuvataan nimittäin samaa automatkaa ilman, että hetkestä tulee ollenkaan tylsä ja toisteinen. Koska matka on kerrottu jo Ilonan tarinassa, tässä on turhaa kertoa kaikkea uudelleen. Sen sijaan kohta on ratkaistu lyhyellä referaatilla, ja se on kyllä hyvä ratkaisu. Ei tule yhtään sellaista tän-mä-oon-jo-lukenu -oloa. Matkan sijaan tarina keskittyykin jatkamaan eteenpäin. Just tällaisia vastapalloja haluaisin itse saada: ei toistoa ja kaiken kukkuraksi vielä sen verran aukkoja siitä eteenpäin, että mahtuu itsekin kirjoittamaan uutta niin halutessaan. Tosi hyvin pelattu, pakko sanoa! Sosiaalisessa tarinoinnissa ja yhdessä leikkimisessä on tapahtunut nyt oikeasti mahtava taitoharppaus.
Toinen juttu, jonka voisin nostaa esiin, ovat ryhmän roolit. Ilonan tarinassa automatkasta puheenjohtajan rooli lankesi eniten varmaan Oskarille, mutta sitä ei tiedä, johtuuko se siitä, että kertoja-Ilona kiinnittää tietenkin kaikista eniten huomiota Oskariin. Tässä tarinassa Minja on paitsi puheenjohtaja, myös jonkinlainen laumanjohtaja. Hän on hyvä valinta siihen rooliin tässä tarinassa. Minjahan tietää, miten Storywoodissa ollaan ja missä on mitäkin, joten luonnollisesti hän esittelee paikkoja ja auttaa muita alkuun. Sen lisäksi jo maastotarinoiden aikaan kävi ilmi, että Minja on luonteeltaan rento, tietyllä tapaa huoleton ja itsevarma. Ujommat Ilona ja Oskari luovuttavat aivan varmasti mielellään ohjat käsistään Minjalle uudessa paikassa.
-
Nuo kaksi veivät jalat suustani. Kyä ny o. Stanimir on kyllä yksi niistä hevosista, jotka ainakin teoriassa haluaisin ihan oikeasti omaksi… Realistisesti ajatellen se ei tietenkään onnistuisi. No, saapas nyt tutustua tähän hevoseen viimein lähemmin, kun tulee luettua kaikki sen uuden elämänvaiheen tarinat!
-
Tästä alkaa uusi luku tarinaa. Vaikka Sonja pani hanttiin Mortinkin kohdalla, kun se oli niin erilainen kuin Salieri, niin Aave on vielä sata kertaa erilaisempi. Se on jo näyttänyt meille lukijoille, että Sonjakin osaa olla epävarma ja murehtia (turhia), ja nyt se näyttää, että Sonja osaa arvostaa myös persoonallista kauneutta. Jos olisin itse Hopiavuoren hevostallilla, olisin tosi utelias tätä hevosta kohtaan. Nyt kun en ole, odotan sormet syyhyten, että millaisiin seikkailuihin tämä ratsu meidät kuljettaa. Uusia kilpailuita on varmasti luvassa jossain vaiheessa, mutta uskon, että opin Aaveen myötä Sonjasta vielä lisää.
-
Taas ne kaksoset edustaa siellä! Mä olen ennenkin sanonut, mutta sanonpa taas: mitä tahansa ne konhottaa, niin mä olen ihan fiiliksissä. Ihana pölläälypari.
Ihanaa on taas myös se, että ihan kaikki ei niele uusia hevosia purematta. Onhan se Aave nyt jumankauta outo tuolla perunoiden, ei kun suokkien toverina. Se on niitä hevosia, joita pitää joko kauniina, tai sitten, öötota, ei länsimaisten kauneusihanteiden mukaisena. Ainakin se herättää huomiota, ja on superkivaa, ettei Sonja joudu yksin kirjoittaa siitä, että näin on. Mullakin on yksi tyyppi, jolla on jo vuorosanat valmiina Aaveesta, kun ehtisi kirjoittaa kaiken. 😀
Tässä on läpi tarinan leikitty tosi ihanasti sillä, miten Ilonalla ja Alexilla on pienten tallityttöjen rooli, ja miten Sonja ja Marshall on Ne Aikuiset Hevosenomistajat siellä hoitoheppatallilla. Mä muistan noi keskustelut, joita oon itsekin käynyt — kumpanakin osapuolena. 😀
Aivopierut on usein niitä parhaita hyvänmielentarinoita.
-
Taas mä kualen. Mä mietin miten kaikki hopiavuorilaiset on pöydässä Marshallin piirtäminä piirroshahmoina ja sitten ne nutisee ja nitkuttaa itseään siinä että mahtuu aina lisää väkeä. Siis niiiiin suloinen mielikuva. Ai että mä olen taas että aww: ihminen on mun mielestä ihan hervottoman suloinen laumaeläin. Tää on niin ihana yksityiskohta ja niin kotoisaa!
Kotoisaa on myös olkkarin suunnalla, kun taistelupari siellä vähän pelaa ja niiden keinoemo pitää jöötä. Voi jeeeeeeee!
Ja MUHAHAHA Stanimir! Ei meidän tarvinnutkaan tehdä mitään kiristyskampanjaa sun varallesi. 😀
-
En mä tulkitse tätä outona tai paniikkikohtauksena. (Johtuukse sitten siitä, että Hellolla ja mulla on sama persoona ja järjenjuoksu, eli me ollaan itse vissiin outoja?) Mä tulkitsen tämän niin, että kävi semipaha haaveri, ja koska tuollainen viilto sattuu muuten ihan pirun kivasti, eikä meinaa edes lopettaa vuotamista ja mennä kiinni päiväkausiin, niin Ilona ei halua tuntea sitä kipua. Voidaan tässä toki esitellä jokin Ilonan taipumuskin, mutta toistaiseksi en taivu ajattelemaan niin. Ehkä tää voisi kertoa vähän siitä, että Ilona on juoksuharrastuksensa tai muun syyn takia perillä siitä, miten ihmiskeho toimii?
Se, mitä tässä ennemminkin mun mielestä esitellään, on että taas kääpiöt pitävät yhtä, ja että niin kuin oikeillakin ihmisillä, näiden roolit vaihtelevat. Yleensä ajattelen, että Ilona on järki ja Alex muskeli, mutta oikeat ihmiset eivät ole niin yksioikoisia. Joskus muskelin pitää hoivata järkeä hellästi, ja joskus järki hyppii seinille kun saa naarmun. Ja tietenkin sekä Alex että Hello haluavat sanoutua irti Ilonan sotahaavasta.
-
Mietin tässä vaan, että mun kaikki hahmot taitaa olla tavallaan niinku mä: ihme sakkia. Tässä yksi on ihme tinttaliisa ja toinen tarjoaa maailman parhaan ohjeen jännitykseen: älä jännitä. 😀 Mutta oikeasti se, että Oskari pistää Ilonan aivot hommiin, kertoo mulle, että se välittää Ilonasta ja tietää jo paljon siitä, miten Ilona toimii. Tuohan on tietenkin harhautus. En mä ainakaan jaksa tai osaa harhauttaa ihmisiä, joita en tunne ja joista en välitä. Minjan rento olemuskin luulisi olevan apuna. Arvasinkin, että se suhtautuu paitsi valmennukseen, myös kisoihin miljoona kertaa rennommin kuin Ilona. Sille on jo normaalia paitsi kilpailla suokilla, myös hengailla kisatallin maaperällä. Vitsi mikä etulyöntiasema.
Vaikka kisoja haudotaan ja odotetaan kaikella hartaudella, ja vaikka mäkin odotan niitä hahmojen takia ja olen innoissani niiden puolesta, silti sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kesken on tässä mun lempiasia.
-
Mä olen Ilonan kanssa samaa mieltä. Olen pari kertaa sanonut Marshallille sellaisesta hyppäysmäisestä nopeasta tason noususta teksteissä, ja tässä on selkeästi menossa sulla sama. Kehitys on just siinä kohdassa, joka on mulle henkilökohtaisesti lukijana tärkeää: kerrotaan, miten jokin tapahtuu tai miten joku tekee mitä tekee. Tässä tämä huimasti parantunut kuvailu keskittyy Minjan ja Liljan suhteeseen, ja saan siitä tosi paljon irti. Se kertoo mulle, millainen Minja on paitsi hevosihmisenä, myös ihan vaan ihmisenä.
Muita hahmoja kohtaan sosiaalinen puoli jätetään tässä Ilonan vastauksen varaan. Se on ihan hyvä tapa ojentaa kättä: moi, haluan leikkiä. Sillä lailla saa muut kutsuttua mukaan. Joskus myöhemmin tulee sitten leikittämisen vuoro: se, kun itse kirjoittaa toisen hahmosta odottamatta vastausta. (Silloinkin sen tietenkin usein saa. :D) Sosiaaliset tarinat ovat siis mun henkilökohtainen mieltymys taas ja syy pitää Hopiavuorta, eikä mikään sellainen kriteeri, että jokaisen tarinan tulee olla jotenkin yhteisöllinen. 😀
-
On se nomen omen. Mulle ainakin uuden lemmikin nimen päättäminen on pyhä toimitus, oli se lemmikki sitten koira tai hiiri. (Ja vaikka mulla on/ on ollut eläimiä nimiltään mm. Mauri, Leena, Nisu [tarkoittaa meillä pullaa], Roska ja Paska, niin silti.) Virtuaalihevosilla, niin kuin olen sanonut, nyt on ihan sairaan hienoja nimiä, vaikka oikeilla ei aina ole. Toisaalta olen havaitsevinani, että lempinimiin ei kiinnitetä niin paljoa huomiota: kunhan sitä nyt joksikin kutsuu, kun rutistaa pakolliset laatismerkinnät. Tarinahevosessa lempinimi on mulle virallista nimeä tärkeämpi: sitähän näistä käytetään!
Sonjan nimenantoprosessi on kuitenkin mulle vieras, vaikka olen kuullut, että monella se menee noin. Pitää siis keksiä nimi, ja kokeilemalla ja miettimällä löytyy oikea. Ainakin toistaiseksi. Mä taas vain tiedän. Aina en haluaisi tietää. Olisin halunnut meidän Nisulle ihan toisen nimen, mutta Nisu se vain oli. Juusosta olisin halunnut tehdä Hugon, mutta kun se olikin Juuso. Sonjan nimenantoprosessi tuntuu ennemminkin siltä prosessilta, joka päässäni on käynnissä, kun nimeän tärkeää virtuaaliheppaa. Kissin kanssa se hyrräsi viimeksi, eikä sille kyllä ainakaan tullut ihan oikeaa lempinimeä… 😀
Mutta ihanaa, että viimein se tulee!! Tätä hevosenhankintaa on nyt kypsytetty niiiiiiiiin huolella, että olen noin miljoona kertaa vielä enemmän innoissani, kuin yleensä olen. 😀
-
Oh yees! Olen tosi innoissani tästä hevosesta. Se sopii minun mielestäni hyvin juuri Sonjalle. He ovat ehkä yllättävä pari ainakin ensialkuun ja ainakin kisakentillä, mutta Hopiavuoren hahmoista juuri Sonja on se, jolla on resursseja hankkia tällainen hevonen. Jollain Alexilla karsastaisin moista, koska mistä se tällaisen kaverin löytäisi ja repisi siihen rahat? On hienoa saada jotain eksoottista mukaan uskottavalla tavalla!!
Lisäksi olen innoissani sen takia, että Sonja niin vierasti tätä hevosta. Niin kuin sanoin, Aave ja Chip Girl olivat kaikista katsastetuista suosikkini tähän asti.
Toivon tietenkin Sonjalle onnellisia hetkiä uuden hevosen kanssa — mutta samalla haaveilen, että Aave tosiaan herättäisi huomiota tarinapiireissä. Miten siistiä olisikaan, jos ihan muiden tallien hahmot todella huomaisivat, että onpas outo ratsu. Mun yksi kaveri sanoo aina, että ”erottuu joukosta niinku kipeä penis”, ja tämä kyllä nyt erottuu joukosta… 😀
Marshall on loogisesti ja herttaisesti Sonjan tukena. Hän on tosiaan kokenut vähän niin kuin saman, kuin mitä Sonja pelkää kokevansa. Uskon, että Marshall on hyvä tuki jatkossakin: etenkin, jos pelot osoittautuvat aiheellisiksi. Juuri tämän hevosen valitsemisen kuvittelisi lujittavan Sonjan ja Marshallin ystävyyttä entisestään.
Ja Nellylle nyt on pakko kertoa. Miettikää, miten se olisi repinyt hiusverkkonsa, jos Aave olisi vain tuotu pihaan. :DDD
-
Mistä niitä epäsopivia hevosia oikein tulee? No joka paikasta. 😀 Sonja laittaa tälle hanttiin kaikin voimin, mikä saa mut vain epäilemään, että turhaan laittaa. Tähän mennessä tämä ja Chip Girl ovat mun suosikit just sen takia, että Sonja on niin vastahankainen. Mua ilahduttaa myös tämä tietty turhamaisuus hevosen suhteen. Jes, en ole ainoa, jolle lemmikissä myös ulkonäkö on merkitsevä, vaikka tärkeämpiäkin ominaisuuksia on koko ripakopallinen siinä ohessa. Tällä hevosella Sonja jäisi toisaalta heti mieleen kisoissa. 😀 Kunnia menee, mutta maine kasvaa! 😀
