Ilona Erosen elämä ja teot

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Ilona Erosen elämä ja teot

Tämä aihe sisältää 10 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Ilona Eronen 1 päivä, 20 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8651 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ilonan elämää

    Kielokuja 3 C 22
    Seinäjoki

  • #8652 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tutut tiesivät, että Ilona oli juossut kolmentonnin kisoja lukioikäisenä, mutta harva tiesi enää sitä, että hän juoksi huvikseen vieläkin silloin kun sattui ehtimään. Nytkin nainen takoi lenkkareillaan hiekkaa yrittäen pysytellä vinttikoiransa kannoilla. Todellisuudessa Onni oli paljon ihmistä nopeampi, mutta omistajan vyöhön kiinnitetty vetoliina esti sitä laukkaamasta neljääkymppiä.

    Ilona pysytteli visusti erossa voimaharjoittelusta, koska se oli rankkaa, mutta luonnostaan vauhtikestävänä ja ketteränä hän juoksi mielellään kovaa ja lopetti sitten, kun olo ei ollut enää voittamattoman nopea. Ei kehittävää, mutta ylläpitävää. Hän nautti yhä siitä tunteesta, kun jänteet pingottuivat nivelten yli ohuiden lihasten supistuessa ja venyessä kerta toisensa jälkeen. Matka taittui vaivattomasti maisemien vaihtuessa. Jos Ilona olisi vielä kilpaillut, laji olisi varmaankin ollut silti juoksun sijaan matkaratsastus, sillä hän ei olisi halunnut tulevaisuutensa roikkuvan pelkästään oman kevytrakenteisen kehonsa varassa.

    Teininä Ilonan lempikirjoja olivat olleet Maaninkavaara ja Juoksuhaudantie. Kumpikin olivat omalla tavallaan synkkäsävytteisiä teoksia, ja niistä tuli edelleen mieleen Ilonan oman juoksu-uran nousu ja tuho. Tai no, ei se mikään ura ollut, vaan kilpaharrastus paikallisessa yleisurheiluseurassa. Ilona oli pitänyt juoksemisesta. Valmentaja oli pitänyt kilpailemisesta. Kyllä Ilonakin oli aina ollut vähän kilpailuhenkinen, mutta jos hän ei voittanut, ei koko kilvassa ollut mitään mieltä. Toiseksi tuleminen ei motivoinut ja silloin oli helpompi vain esittää, ettei koko touhu enää kiinnostanut tai ettei sitä ottanut niin tosissaan.

    Tänään askel oli kevyt. Enää ei muunlaisia päiviä ollutkaan, sillä silloin kun ei tuntunut helpolta, ei Ilona juossut lainkaan. Onneksi nykyään saattoi itse valita. Ilona ei ollut lakannut rakastamasta juoksemista sateisina sunnuntaipäivinä kuunnellen samalla Ylen tiedepodcastia, sillä siinä oli jotakin nostalgista ja hienoa, mutta samalla niin kipeää ja omaa, ettei siitä rituaalista uskaltanut puhua kenellekään, koska silloin olisi saattanut alkaa itkettää.

    Ilonalla oli taloudellinen ja aavistuksen päkiäpainotteinen juoksutekniikka. Takaraivoon kasvuiässä iskostettu aktiivinen nilkka oli joskus vähän hankala ratsastaessa. Juostessa jalat veivät eteenpäin usein niin, ettei pää pysynyt mukana. Ajatukset pysähtelivät jossakin taakse jääneen lenkkipolun varrella vastaan tulleiden ihmisten kasvoilla ja puiden oksilla. Silloin tuli pantua merkille, mikä vuodenaika oli, sillä juuri puiden oksista sen usein näki. Tuntui siltä, kuin jaksaisi juosta vaikka Otsonmäelle asti. Pitäisikö? Ei. Ilona kääntyi kohti kotia.

    Ilona ei halunnut osallistua ruokapöytäkeskusteluihin siitä, kuinka paljon tai kuinka pitkään tai kuinka kovaa kukakin juoksi. Hän ei mitannut aikaa eikä matkaa eikä enää edes sydämenlyöntejään, vaan kuunteli sitä, kuinka helposti jalka nousi ja kuinka kevyesti se sitten kosketti karheaa hiekkaa. Se oli arjessa lähin asia lapsuuteen, jossa juostiin mummolan nurmikolla paljain jaloin kaiket päivät omenapuiden varjossa. Käytiin välillä mehulla ja juostiin sitten taas. Ilona oli ollut neljän, kun isä oli alkanut kellottaa kierrosaikoja Ilonan juostessa taloa ympäri uudestaan ja uudestaan. Ilona ei ollut montaa kertaa voittanut kaksi vuotta vanhempaa veljeään Iiroa.

    Ilona oli juossut aina, eikä juokseminen tuntunut ylimääräiseltä vaivalta. Ei Ilona ollut mielestään reipas lähtiessään juoksemaan, vaikka lenkkeilystä yritettiin maalailla reippaiden ihmisten harrastusta. Se oli aina sellainen hetki elämässä, kun Ilona tunsi olevansa elossa. Ennen juokseminen oli ollut koko elämä. Nykyään sitä ei tullut sillä tavalla ajateltua. Sitä tuli vain tehtyä.

    Ilona hidasti juoksuaan ja käveli loppumatkan kotiin. Onni läähätti niin kovaa, että sen koko kapea keho hytkyi. Eteisessä – joka oli samaa tilaa olohuoneen ja keittiönurkkauksen kanssa – Ilona potkaisi nihkeät Asicsit jaloistaan, mutta asetteli ne kuitenkin vielä huolellisesti hyllyyn kenkärivin jatkoksi. Hän avasi hiuksensa ja astui suihkuun.

    Hetken päästä pehmeisiin vaatteisiin ja pyyheturbaaniin sonnustautunut vaniljalta tuoksuva nainen avasi kannettavan tietokoneensa ja kytki johdon seinään. Mikä kannettava se sellainen oikeastaan edes on, joka ei toimi ilman virtalähdettä? Jostakin syystä rakkineessa ei akku tahtonut enää kestää. Odotellessaan koneen käynnistymistä Ilona latasi kahvinkeittimen valmiiksi, napsautti sen päälle ja toivoi, että joku olisi tullut kylään. Nainen kosketti etusormellaan kännykkänsä näyttöä ja selvitti toiveikkaana, keneltä oli tullut WhatsApp-viesti. Se oli äiti:

    ”Mitä Onnille kuuluu? Laita kuva.”

    Ilona pyöräytti silmiään, mutta hymyili samalla. Tyypillistä, että koiran kuulumiset kiinnostivat, mutta tyttärestä ei kukaan kysynyt. Vaikka äiti oli markkinointipäällikkö, ei hän ollut oikeasti lainkaan kylmä tai laskelmoiva. Päin vastoin Ilonan äiti Merja oli lämmin ja luova ihminen, joka piti lapsista ja eläimistä. Hän oli sellainen huolehtiva ja inspiroiva tiedolla johtaja, jollainen Ilonakin halusi vielä jonakin päivänä olla.

    Ilona hiipi nukkuvan koiran luokse, otti siitä kuvan ja lähetti sen eteenpäin. Hän meinasi jättää kirjoittamatta mitään, mutta palasi sitten keskusteluun ja näpytteli:

    ”Hyvää, tultiin lenkiltä juuri.”

    Hetken mietittyään hän lisäsi:

    ”Kerro isälle terveisiä.”

    Ilona ei jaksanut kertoa enempää Onnin kuulumisia, sillä koiran elämässä ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään erikoista. Paitsi että se oli vähän ihastunut Mielikkiin, mutta siitä olisi turha mainita, sillä äiti ei tiennyt, kuka Mielikki oli.

    Ilona istahti koneensa ääreen ja klikkasi SPSS-ohjelman kuvaketta. Alkoi sellainen hurina, kuin läppäri olisi ollut kiitoradan päässä valmistautumassa lentoon lähtöön. Tässä kestää hetki, Ilona ajatteli ja tassutteli muutaman askeleen päässä olevaan keittiöönsä. Hän kaatoi kahvia kissamukiinsa ja palasi sohvalle vetääkseen viltin jaloilleen ja tulikuumana hurisevan kannettavan syliinsä. Kahvin vielä jäähtyessä hän kävi käsiksi kvantitatiivisten menetelmien syventävään kurssiin, koska halusi vielä joskus valmistuakin.

    Sellaista se oli se Ilonan elämä Seinäjoella. Tylsää, tasaista ja mukavaa. Velvollisuuksientäyteistä. Ajoittain yksinäistä, vaikka hän usein yksinään viihtyikin. Ei ihme, että Otsonmäki alkoi vetää alati enemmän puoleensa. Siellä oli seuraa, ja aina tuntui tapahtuvan. Ehkä tarpeeksi hyvä porukka vei lopulta voiton ylhäisestä yksinäisyydestä. Viimeistään sitten, kun hän valmistuisi ja hankkisi etätyön, voisi hän muuttaa kokonaan sinne sivummalle. Kyllä kaupunkielämä alkoi olla jo nähty.

    // PS. Kävin tekemässä kotiläksyni paremmin ja sen lisäksi että selvitin Noan käännekohdan, sain menneisyyden paloja yhdistelemällä myös ratkaistua Oskarin mysteerin. Se on nyt aika selvää, kun jälkeenpäin ajattelee, ja on vähän tyhmä olo, kun en aiemmin tajunnut. Pistoksien kohdalla lamppu syttyi ensimmäisen kerran ja sen jälkeen johtolankoja oli helppo seurata. Kirjoitin jo siitä, miten Ilona saa tietää ja miten hän reagoi, mutta koska aina on mahdollista, että olen väärässä tai että Oskarin tarina ei ole vielä valmis siihen, pidän ne pöytälaatikossa niin kauan, että saan rohkaisutönäisyn oikeaan suuntaan. Luulen, että Ilonan ja Oskarin täytyy myös tulla vähän tutummiksi keskenään, ennen kuin Ilonan on tarkoituksenmukaista reagoida tähän tietoon. Mutta joo, tämän jälkikirjoituksen päällimmäinen tarkoitus oli tulla ylpeänä kertomaan, että sain arvoituksen ratkaistua!

    • #8659 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt on pakko avautua. Kerran mun piti kirjoittaa johonkin koulun lehteen aiheesta, joka oli mun mielestä ihan hirveän tylsä. Olin yläastelainen apina, joten annoin vastarintani näkyä ja kuulua. Tykkäsin kirjoittaa, ja olisin halunnut kirjoittaa siitä, tästä ja tuosta, mutta en tosiaankaan minulle määrätystä aiheesta. Silloin yksi kirjoittaja, jota ihailin silloin kovasti, sanoi, että älä ruikuta. Ei ole temppu eikä mikään kirjoittaa jännästä jutusta jännää tekstiä. Taitoja tarvitaan vasta silloin, kun pitää kirjoittaa tylsästä jutusta jännää tekstiä.

      No juokseminen on mun oikeassa elämässä näitä tylsiä juttuja. En ole ikinä oikein käsittänyt, miksi ihmeessä joku menee lenkille, ellei tarkoituksena ole tehdä jotain koiran kanssa. Varsinkin juoksulenkeistä tulee vain mieleen, että ne sattuvat keuhkoihin, jalkoihin ja selkään, ja tulee hikinen ja ällö olo ja ihan turhan takia, kun koiran kanssa voisi tehdä jotain järkevääkin. Niin kuin mennä sorakuopalle. Tai metsään. Tai uimaan. Tai ihan mitä tahansa.

      Sitten, kun asenne on jo valmiiksi negatiivinen, mun eteeni lyödään teksti, jonka näennäinen aihe on juokseminen. Ja ai miten hyvin se on kirjoitettu!! Suoraan sanoen mulle tuli tästä inspiroitunut olo. Ai ettei juokseminen ole Ilonan mielestä kisaa siitä, kuka juoksee pisimmälle ja kenellä on paras kunto? Ai että juokseminen tuntuu hyvältä? Ai että idea on siinä, että katsoo, miten jalat jaksavat aina vain keveinä ja iloisina!! Mäkin haluan! No, en sentään lähde juoksemaan, mutta suuntasin katseeni taaksepäin. Mun elämässä oli kaksi kokonaista vuotta, kun en päässyt itse kävelemään, enkä edes istumasta seisaalleni. Nyt voin paremmin ja osaan kävellä itse jopa helpossa metsämaastossa. Muistan, kun viime keväänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään itse ilman apua. Se oli juuri noin ihmeellistä, kuin mitä Ilona kuvaa juoksemisen olevan. Voi sitä suunnatonta iloa, kun näkee, miten jalat jaksavat! Nyt olen osannut kävellä jo yli vuoden, ja aina vain se on ihmeellistä. Jos joku voi kokea juoksemisen yhtä ihmeellisenä, niin kuin Ilona tässä, pitäisiköhän alkaa juosta..? :DD

      Meni pahasti sivuraiteille, mutta hyvän taiteenhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia. Tämä osui ja upposi mun kohdalla, vaikka en i-ki-nä olisi kuvitellut, että innostuisin mistään, mikä kertoo päällisin puolin juoksemisesta.

      Ilonan perheestä jätetään tähän koukku. Odotan jo, josko joskus saadaan tietää jotain lisää varsinkin Ilonan ja isän väleistä.

  • #8769 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sattuu niin paljon, että oksettaa. Niin Ilona olisi kuvaillut migreeniä maatessaan silmät tiukasti kiinni peiton alla odottamassa, että päätä halkova kipuaalto menisi ohi. Päivänvalo oli teljetty ulos sälekaihtimien taakse. Lämpimältä ja sileältä tuntuva Onni makasi emäntänsä jalkojen päällä, mutta ajatus koiran yrityksestä olla uskollisesti vierellä lohduttamassa ei vienyt kipua pois. Migreenilääkettä oli turha ottaa, sillä siitä tuli niin huono olo, että pilleri tuli saman tien takaisin ylös. Väsytti, paleli ja hikoilutti samaan aikaan. Nukahtamaan ei pystynyt.

    Syke teki pienen kirin, kun ovikello särähti. Oliko se minun? Kuka se voi olla? Ilona kuoriutui jähmeästi pois peiton alta ja hortoili ovelle. Nopea ylösnousemus löi päälle kamalan huimauksen ja huone alkoi pyöriä. Ilona yritti kaikki aistit sumeina tirkistää ovisilmästä. Näkymä oli ensin epämääräinen, mutta sitten siitä muodostui tuttu hahmo, ja Ilona avasi oven.
    – Hei, ootko sä kunnossa? Alex kysyi myötätuntoisena ennen kuin ovi oli edes kunnolla auki. Ilona narisi vastaukseksi jotakin, mistä ei saanut selvää.
    – Mä tulin varmistamaan, että sä oot hengissä. Sä et vastaa puhelimeen, Alex jatkoi vähän loukkaantuneena, mutta katsoi sitten Ilonaa taas säälivästi.
    – Hnnng, Ilona vastasi ja yritti peittää rappukäytävästä tulevaa valoa kädellään. Vasenta silmää vihloi.
    – Pärjäätkö sä varmasti? Alex kysyi.
    Ilona selvitti kurkkuaan puhuakseen.
    – Mjoo, mutta- miten sä pääsit sisälle rappuun?
    – Sun naapurin kanssa samaan aikaan. Joku kiva mummo, joka ulkoilutti kissaa valjaissa.
    Ilona nyökkäsi ja otti tukea ovenkarmista.
    – Mä voin ihan totta tulla tekeen sulle vaikka ruokaa, Alex tarjoutui.
    – Ei tarvi, Ilona vakuutti ja nielaisi, jottei oksentaisi Alexin kengille. – Kyllä mä pärjään.

    Kun Ilona oli kiittänyt Alexia avusta ja Alex lähtenyt jatkamaan matkaansa, Ilona siirtyi seiniä pitkin keittiöön ja pudotti ikivanhan kannettoman urheilujuomasheikkerin pohjalle elektrolyyttiporetabletin – sellaisen, joita kestävyysurheilijat käyttävät selviytyäkseen pitkistä suorituksista. Ja siltä se päivä tuntuikin: pitkältä selviytymistaistelulta. Ilona kaatoi kylmää vettä päälle ja antoi poretabletin sulaa sihisten. Päivällinen oli valmis.

    Saatuaan elimistöönsä suolaista ja samalla esanssisen makeaa litkua, joka kupli vielä mahassakin, Ilona pakeni maailmaa irvistäen sänkyynsä. Silmien sulkeminen ei varsinaisesti helpottanut oloa, mutta se oli ainoa asia, jonka migreenin kourissa saattoi tehdä. Voi, kun olisikin voinut saada päivän kulumaan nopeammin katsomalla Officea tai laittamalla Disney-leffamaratonin pyörimään. Mutta migreenin aikana aika tuntuu aina pysähtyvän, eikä silloin mitään ole tehtävissä.

    Uudehkon kerrostalon kuiva huoneilma tuntui kylmältä ja kovalta iholla. Ilona pakeni sitä syvälle kahden peiton alle ja käpertyi niin pieneksi mytyksi kuin pystyi. Sinne pesäänsä hän lopulta nukahti tuntematta enää kipua.

    Kun Ilona heräsi, oli jo ilta. Ulkona oli sinistä ja hämärää. Ilonan ensimmäinen ajatus oli, että Onnin pitäisi päästä pihalle. Koira lepäsi edelleen uskollisena peiton päällä. Ilona kokeili, liikkuivatko hänen jäsenensä vielä. Kädet ja jalat toimivat; pään laita oli vähän siinä ja siinä. Kahden peiton alla oli tullut jo kuuma, ja hiki oli liisteröinyt pari hiussuortuvaa kiinni ohimoon. Viehättävää. Ilona tunsi viimein kaipaavansa raitista ilmaa. Se tarkoitti sitä, että pahin taisi olla ohi. Hän keräsi itsensä, vaatteensa ja koiransa ja lähti ulos koleaan iltaan hengittämään keuhkonsa täyteen syksyä. Onneksi elämä aina lopulta voittaa.

    • #8787 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun on itse kipupotilas, mutta ihan eri syystä, niin samastuu Ilonan tuntemuksiin ja ajatuksiin kyllä vahvasti. Myös hyvää tarkoittavat kaverit ovat tietenkin tuttu juttu. Alex-parka ei tiedä, että huolestuneesta käynnistä on kuitenkin Ilonalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun oikein sattuu, haluaisi maata paikallaan ja odottaa, mutta sitten joutuukin availemaan ulko-ovea ja seisomaan jalkojensa päällä.

      Tämän tarinan paras puoli onkin sen uskottavuus ja elävyys. Elävyys ei tule kivun kuvailusta – siihen tässä ei ole jämähdetty – vaan siitä, miten on kuvattu sitä, kun täytyy liikkua ja selviytyä kivusta huolimatta kunnes se taas helpottaa. Pidän itse lamaannuttavan kivun kuvausta tosi tärkeänä aiheena. Kirjallisuuden yksi tehtävä on kuvata maailmaa. Mitä ei kuvata, sitä ei oikein ole olemassa. Kun ihminen näyttää nuorelta ja terveeltä, niin kuin Ilona tai minä itse, kodin ulkopuolella saa vain pahoja katseita osakseen, kun välttelee valoa ja liikkumista migreenissään tai ajaa invapaikalle kaupan eteen vaikka on kaksi toimivaa jalkaa. Kaikki ei näy ulospäin.

      Musta on ihanaa myös se, että Ilonasta ja Alexista on tullut nyt jotenkin virallisesti kavereita. 😀

  • #8778 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Päivällinen perheen kesken

    Ilona oli juuri saanut kotipesänsä kiiltävän puhtaaksi. Ikkuna oli vielä auki, jotta olohuonekin tuulettuisi. Kasvinsyöjän näkemys makaronilaatikosta oli uunissa, ja Ilona saattoi viimein käpertyä hetkeksi sohvalleen viltin alle selailemaan uusinta Hipposta. Onni kiepahti kylkeen kiinni. Ai että. Antaa ulkona tuulen ja sateen piiskata maata.

    Kunnes ovikello soi. Mitä nyt taas? Ilona ei ollut uskoa vasenta silmäänsä tähdätessään sillä ovisilmän läpi. Hän avasi oven nopeasti epäuskoinen ilme siroilla kasvoillaan.
    – Yllätyyys, äiti ja isä sanoivat yhteen ääneen ja nauroivat sitten perään.
    – Mi- mitä te täällä teette? Ilona änkytti. Onni kieppui tulijoiden jaloissa onnellisena ja piiskasi hännällään kaikkia. Se meni sillä tavalla onnesta kippuraan vain tavatessaan perheenjäseniä tai hyvin tuttuja ihmisiä.
    – Muistatko ne- Petrin ja Maijan? Niiden mökillä oltiin tuolla rannikolla päin, äiti kertoi riisuessaan takkiaan.
    – En muista, Ilona sanoi etsien vapaata henkaria.
    – Niin no kuitenkin, äiti jatkoi, mutta isä keskeytti:
    – Ilona on ollu niin pieni silloin kun ne asui meidän naapurissa. Tai liekö syntynytkään.
    – No kai se… Ei kun ei ehkä ollutkaan. Et sä sitten varmaan tiedä niitä. No kuitenkin, oltiin tulossa sieltä tätä kautta ja ajateltiin kerrankin käväistä. Mikä täällä tuoksuu?
    – Makaronilaatikko. Jääkää syömään, Ilona kutsui ja lähti johdattamaan vieraitaan keittiöön, joka sijaitsi kolmen askeleen päässä eteisestä.
    – Jaahas! Hyvältä tuoksuu. Mutta eihän me nyt lapsen ruokia… isä aloitti kohteliaasti.
    – Ei kun kyllä jäätte, Ilona vaati ja alkoi kolistella lautasia kaapista. – Ihan kohta on valmista.
    – Soitetaan Iirolle niin ollaan kaikki koolla! Merja hössötti ja kaiveli kännykkäänsä käsilaukustaan.
    – Täytyy pestä kädet. Missäs sulla oli vessa? Arto Eronen kysyi, mutta löysikin etsimänsä kokeilemalla kaikkia kahta ovivaihtoehtoa ennen kuin Ilona ehti vastata.
    – Mä oon bussissa, onko tärkeetä? kuului tervehdys äidin puhelimen kaiuttimesta.
    – Moi Iiro, arvaa missä ollaan! äiti kailotti näytölle, johon oli jähmettynyt sinisilmäisen nuoren miehen naamataulu.
    – Terve, sanoi Ilona ilmestyen kuvaruutuun äitinsä taakse patakinnas kädessään.
    – Ootteko te Seinäjoella kaikki? Iiro kysyi ja yritti tihrustaa näyttöä niin, että ruudulla näkyi enimmäkseen tämän otsaa.
    – Kato! Mitä insinööri? julisti vessasta palannut isä.
    – DIPLOMI-insinööri. Enkä mä oo vielä valmistunu, Iiro korjasi.
    – Nythän te voitte ottaa kisan, kumpi valmistuu ensin, äiti yllytti ilmeisesti vitsillä, mutta Ilona otti sen todesta.
    – Ai mitä? Pätkii, Iiro kuulutti puhelimesta.
    – Ei mitään! Ilona hihkaisi takaisin. Helpompi voittaa, jos vastustaja ei tiedä olevansa mukana kilpailussa.
    – Mun pitää oikeesti mennä. Mulla alkaa futistreenit ihan kohta, Iiro valitti.
    – No mene sitten. Soitellaan, äiti sanoi. Iiro mutisi jotakin särisevää ja katkaisi puhelun. Sillä välin Ilona nosti uunista painavan makaronilaatikon lieden päälle. Hän työnsi lautaset vanhempiensa käsiin.
    – Ottakaa, hän käski.
    – Mitäs kaikkea tässä on? isä kysyi tarkastellen vuuan sisältöä kiinnostuneena samalla kun kaiveli sitä lautaselleen.
    – Siinä on- tai no, maistakaa ensin.

    • #8779 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      SOS tuollaiset yllätysvieraat! Itse oon niitä tyyppejä, jonka luo ei kannata tulla ilmoittamatta, koska saattaisin hyvin vaan esittää etten oo kotona… Ehkä siksi päälimmäisenä mua säälittää Ilona ja se kuinka ihanan rauhallisen kotipäivän hän menetti 😀 Mutta jotenkin Ilonalle ehkä tällainen yllätysvierailu ei olekaan niin kamala tai sellainen viba jäi, kun hän heti kutsuu vieraat syömään ja alkaa puuhaamaan pöydän kattamista. Aikamoinen tuuri, että on kämppä siivottu ja ruoka uunissa! Ehkä se auttaakin suhtatutumaan yllätysvieraisiin suopeasti.

      En tiedä onko Ilonan perhettä esitelty minkä verran aiemmin, vai onko tämä ensikosketuksia perheeseen muillekin kuin mulle. Mutta mun mielestä on hauska, kuinka vähällä oikeastaan perheestä saa muodostettua mielikuvan. Mun mielestä on myös oiva yksityiskohta, ettei Ilona kerro makaronilaatikon olevan kasvisversio ainakaan etukäteen. Itsekin olen joskus turvautunut samaan kikkaan ja makaronilaatikko kävi hyvin kaupaksi vannoutuneille lihansyöjillekin 😀

    • #8788 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä puolestani tulkitsen, että Ilona ei haluaisi menettää rauhallista kotipäiväänsä kenenkään tyhjänpäiväisen puolitutun takia, mutta koska perheeseen on niin hyvät välit, niin on vain kivaa, kun äiti ja isi tulevat. 😀 Ja tottahan ne tulevat, kun muutenkin ovat lähettyvillä! Jo se, että voi mennä jonkun luokse ilmoittamatta, viestii mun mielestä tietynlaisesta läheisyydestä. Samoin ruuan jakamiselle pistän aina erityistä merkitystä. (Sen takia Eetukin pistää aina jonkun hakemaan kaikki syömään kun on ruoka.)

      Vai jotta pelaa se Iirokin jalkkista niin kuin meidän Oskari, Milan ja Chai. 😀 Nämä vain pelaavat Otsonmäen joukkueessa.

      Mä muuten tykkään, että Iiro ja Ilona on tosi uskottavat sisarusten nimet. Hifistelen aina hahmojeni nimien kanssa. Ei kaikki sisarusten nimet alkaa samalla kirjaimella tai ole muutenkaan samantyylisiä keskenään, mutta usein vanhempia miellyttää tietyntyyppiset nimet, niin että usein sisarusten nimissä on jotain samaa. Nämä molemmat nimet ovat lyhyitä, i-alkuisia, pehmeitä ja verrattain perinteisiä. Esimerkiksi Eira, Inari ja Inkeri ovat taas vanhahtavia ja teräviä. Helemias ja Auliskin ovat samanhenkisiä keskenään, ja kaikki Ilvekset kutsuvat toisiaan (ja mieluusti kaikkia muitakin) aina muutenkin lempinimillä.

  • #8797 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Jalkapallo on parasta paikan päällä

    Iiro pelaa opiskelukaupungissaan Tampereella jalkapalloa missälie joukkueessa. Ilona tietää vain, että Iiron joukkue pelaa tällä kaudella kakkosdivarissa eli Kakkosessa, ja se on aika hyvin amatööripelaajilta, joilla on muutakin elämää. Iiro pitää itseään ihan oikeana urheilijana, vaikka Ilona aina sanoo, että siitä voidaan olla montaa mieltä.

    Iiron joukkueella sattui eräänä sunnuntaina olemaan harjoituspeli Otsonmäkeä vastaan, vaikka nämä kaksi joukkuetta eivät taida olla aivan samalla tasolla keskenään. Oli näet käynyt niin, että Tampereen joukkueen alkuperäinen vastustaja oli perunut, ja uusi vastustaja oli pitänyt löytää nopeasti. Useimmat pelikalenterit on sovittu koko kaudeksi jo kesällä etukäteen, joten vaihtoehtoja on sellaisissa tilanteissa vähän.

    Kun kerran isoveli joukkueineen tuli kaikista maailman paikoista juuri Otsonmäelle, oli se ihme tietenkin nähtävä paikan päällä. Alex istui Ilonan vieressä hallin laidalla.
    – Kuka noista on se sun veli? pieni kiharapehko kysyi.
    Juuri silloin yksi alkulämmittelyä suorittavista pelaajista huomasi Ilonan ja näytti tälle kieltä. Ilona irvisti takaisin nuorelle miehelle, jonka pistävän siniset silmät erottuivat kaukaa.
    – Tuo se on. Et voi erehtyä. Pelle.
    – Aika söpö. Minkä ikäinen se on? Alex kysyi.
    – Iiro on ysikutonen, Ilona vastasi. – Siinä paha missä mainitaan, hän jatkoi veljensä hölkätessä heitä kohti.
    – Teippaa mun nilkka, Iiro käski. – Meni ruttuun, ku yritin ite.
    – TeippaISITKO, Ilona korjasi selkeästi artikuloiden.
    – Joo joo, voitko nyt, Iiro hoputti kärsimättömänä.
    – Meinaatko sä pelata hajonneella nilkalla? Ilona kysyi epäillen.
    – Ei se oo hajalla. Teippi on vaan henkinen tuki, kun se nilkka on nyrjähtäny paristi aiemmin.
    – Inversiovamma, Ilona korjasi.
    – Joo joo, tuu nyt.
    – Mitä mä saan? Onks sulla purkkaa? Ilona tiedusteli hidastellen tahallaan.
    – Saattaa olla. Tuu kattomaan mun kassista. Siellä on se teippikin.

    Ilona lähti huokaisten veljensä perässä Tampereen pelaajien puoleista kentän päätyä kohti tietäen varsin hyvin, että väite purkasta urheilukassissa oli pelkkä ansa. Sillä mitään purkkaa ole.

    Ilona kaiveli kassista mustan kinesioteippirullan esiin. Iiro oli jo riisunut sukkansa ja istahtanut maahan odottamaan.
    – Tämäkö se on? Ilona kysyi pidellen rullaa kädessään.
    – Joo, laita nyt, Iiro hoputti pidellen jalkaansa ilmassa niin kuin siitä muka olisi jotakin apua.

    Ilona istahti veljensä jalan viereen ja kävi toimeen. Hän leikkasi sopivaksi arvioimansa pätkän teipistä, muotoili kulmat pyöreiksi ja repäisi pienen pätkän suojapaperista pois. Hän läpsäytti vapaan liimapinnan Iiron jalkapohjaan, poisti loppupäätä lukuun ottamatta kaiken suojapaperin ja venytti teipin jalkaterän päältä, nilkan editse ja lopulta pitkälle pohkeen takapuolelle. Irrotettuaan viimeisenkin suojapaperinpalan ja kiinnitettyään loppuankkurin hän hinkkasi teippiä käsillään, jotta liimapinta lämpenisi ja pikaisesti kiinnitetty teippi kestäisi edes yhden pelin ajan.
    – Herra on hyvä, hän sitten sanoi.
    – Kiitti, Iiro vastasi testaillen nilkkansa liikkuvuutta.
    Ilona nousi, ojensi kätensä itseään päätä pidemmälle veljelleen ja auttoi tämän ylös. He iskivät kevyesti nyrkkinsä toisiaan vasten.
    – Apina, Iiro nälväisi.
    – Idiootti, Ilona vastasi hymyillen ennen kuin kääntyi pois ja hölkkäsi takaisin katsomoon Alexin viereen.

    – Noi kaikki Tampereen pojat katto sun perään ku sä juoksit pois sieltä, Alex väitti.
    – Höpö höpö. Absurdi väite. Sua varmaan kattoivat, Ilona naurahti.
    – Onko sun veljellä snäppiä? Alex tiedusteli kännykkä kädessään.
    – Mitä?
    – Ootko koskaan kuullu Snapchatista, boomer? Alex piikitteli.
    – Ai joo. On sillä. Varmaan löytyy, ku haet koko nimellä, Ilona vastasi hajamielisenä katse siirrettynä kentän vastakkaiseen päätyyn, jossa Otsonmäki verrytteli. Milan lähestyi heitä muka muina miehinä alkulämmittelyä tehden, mutta pysähtyi heidän kohdallaan tiedustelemaan, miksi Hopiavuoren tytöt veljeilevät vastapuolen pelaajien kanssa.
    – Toi yks on Ilonan veli, Alex ilmoitti.
    – Kuka? Milan kysyi.
    – Toi, jolla näkyy musta teippi sukan varresta, Ilona aloitti.
    – Ja joka näyttää vähän Ilonalta, Alex jatkoi.
    – Eikä näytä! Ilona vinkaisi.
    – Aika pieni. Ei paha vastus, Milan arvioi silmäillessään kentän toisessa päässä nilkkaansa pyörittelevää Iiroa.
    – Se on ehkä pieni, mutta sitkee ku purkka, llona vakuutti kääntäen sitten taas katseensa Milanin ohi Otsonmäen päätyyn, jossa Oskari kiristeli kengännauhojaan.
    – Te sitten Tampereen puolella? Milan kysyi pudistellen päätään pettymyksen merkiksi.
    – Ei me olla kummankaan puolella, Alex lupasi.
    – Juu, ei olla, Ilona vahvisti pudistaen päätään nopeasti katse edelleen samassa suunnassa.

    // PS. Ihana syksyinen ulkoasu vaihtunut tänne! <3

    • #8800 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Tästä huokuu kyllä ihana sisarustunnelma, jossa se sisarus on samaan aikaan rakas, koska ei sitä muuten ehkä raahautuisi paikalle katsomaan tuollaista matsia (paitsi ehkä Ilonalla on joku muukin houkutus…) ja samaan aikaan vähän ärsyttävä. Tässä on mun mielestä myös aika selkäesti se asetelma, että Ilona on se vanhempi joka pitää huolta ja Iiro se nuorempi, joka pyytää siskoltaan apua.

      En tiedä, kuinka vakavasti Otsonmäellä otetaan tällainen peli, mutta saas nähdä kuuleeko Ilona vielä myöhemminkin veljeilystä vihollisen kanssa 😀

  • #8809 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Tätä ei tarvitse välttämättä kommentoida, koska tää ei vielä tässä vaiheessa aukea kunnolla lukijalle. Tälle lyhyelle pätkälle tulee merkitys vasta paljon myöhemmin, ja linkitän sitten tähän.

    Puhelu äidin kanssa

    – Moi, kuului Merjan väsähtänyt ääni.
    – No moi. Olit soittanut, Ilona aloitti kysyvänä kännykkä korvansa ja olkapäänsä välissä riisuessaan samalla Onnilta tuulitakkia.
    – Joo. Sitä vaan, että Vinski lopetettiin tänä aamuna, Merja kertoi.
    – Aijaa. Onpa tosi harmi, Ilona vastasi keskeyttäen kaiken muun toiminnan, jotta voisi keskittyä puhumiseen.
    – Niin. Mutta olihan se jo vanha ku taivas, äiti huokaisi.
    – Mikä sille tuli?
    – Vanhuuden vaivoja vaan kerääntyi niin paljon, että nyt oli aika.
    – Meinaatko sä hommata uuden? Ilona kysyi varovasti.
    – Tuskin. Onhan mulla vielä Albert, vaikka ei sekään nuori ole. Mutta sillä käy vielä se vuokraaja, jota mä valmennan pari kertaa viikossa, niin siinä mulla on ihan tarpeeksi tekemistä.
    – Niin joo. Paljonko sillä Albertillakin nyt on jo ikää?
    – Täyttää kaheksantoista. Mutta ihan hyvin se vielä jaksaa.
    – No hyvä sitten. Toivottavasti pysyykin terveenä, Ilona sanoi, kun ei muutakaan keksinyt miettiessään äitinsä suurta ja kankeaa puoliveriruunaa.
    – Toivotaan. Mutta mun pitää nyt mennä jatkamaan…
    – Joo, niin munkin, Ilona vastasi kiireesti, sillä ei olisi oikein osannut enää jatkaa keskustelua.
    – Soitellaan, äiti sanoi.
    – Soitellaan, Ilona toisti samalla äänellä ennen kuin katkaisi puhelun.

Vastaa aiheeseen: Ilona Erosen elämä ja teot
Tietosi: