Ilona Erosen elämä ja teot

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Ilona Erosen elämä ja teot

Tämä aihe sisältää 85 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 7 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8651 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ilonan elämää

    Kielokuja 3 C 22
    Seinäjoki

  • #8652 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tutut tiesivät, että Ilona oli juossut kolmentonnin kisoja lukioikäisenä, mutta harva tiesi enää sitä, että hän juoksi huvikseen vieläkin silloin kun sattui ehtimään. Nytkin nainen takoi lenkkareillaan hiekkaa yrittäen pysytellä vinttikoiransa kannoilla. Todellisuudessa Onni oli paljon ihmistä nopeampi, mutta omistajan vyöhön kiinnitetty vetoliina esti sitä laukkaamasta neljääkymppiä.

    Ilona pysytteli visusti erossa voimaharjoittelusta, koska se oli rankkaa, mutta luonnostaan vauhtikestävänä ja ketteränä hän juoksi mielellään kovaa ja lopetti sitten, kun olo ei ollut enää voittamattoman nopea. Ei kehittävää, mutta ylläpitävää. Hän nautti yhä siitä tunteesta, kun jänteet pingottuivat nivelten yli ohuiden lihasten supistuessa ja venyessä kerta toisensa jälkeen. Matka taittui vaivattomasti maisemien vaihtuessa. Jos Ilona olisi vielä kilpaillut, laji olisi varmaankin ollut silti juoksun sijaan matkaratsastus, sillä hän ei olisi halunnut tulevaisuutensa roikkuvan pelkästään oman kevytrakenteisen kehonsa varassa.

    Teininä Ilonan lempikirjoja olivat olleet Maaninkavaara ja Juoksuhaudantie. Kumpikin olivat omalla tavallaan synkkäsävytteisiä teoksia, ja niistä tuli edelleen mieleen Ilonan oman juoksu-uran nousu ja tuho. Tai no, ei se mikään ura ollut, vaan kilpaharrastus paikallisessa yleisurheiluseurassa. Ilona oli pitänyt juoksemisesta. Valmentaja oli pitänyt kilpailemisesta. Kyllä Ilonakin oli aina ollut vähän kilpailuhenkinen, mutta jos hän ei voittanut, ei koko kilvassa ollut mitään mieltä. Toiseksi tuleminen ei motivoinut ja silloin oli helpompi vain esittää, ettei koko touhu enää kiinnostanut tai ettei sitä ottanut niin tosissaan.

    Tänään askel oli kevyt. Enää ei muunlaisia päiviä ollutkaan, sillä silloin kun ei tuntunut helpolta, ei Ilona juossut lainkaan. Onneksi nykyään saattoi itse valita. Ilona ei ollut lakannut rakastamasta juoksemista sateisina sunnuntaipäivinä kuunnellen samalla Ylen tiedepodcastia, sillä siinä oli jotakin nostalgista ja hienoa, mutta samalla niin kipeää ja omaa, ettei siitä rituaalista uskaltanut puhua kenellekään, koska silloin olisi saattanut alkaa itkettää.

    Ilonalla oli taloudellinen ja aavistuksen päkiäpainotteinen juoksutekniikka. Takaraivoon kasvuiässä iskostettu aktiivinen nilkka oli joskus vähän hankala ratsastaessa. Juostessa jalat veivät eteenpäin usein niin, ettei pää pysynyt mukana. Ajatukset pysähtelivät jossakin taakse jääneen lenkkipolun varrella vastaan tulleiden ihmisten kasvoilla ja puiden oksilla. Silloin tuli pantua merkille, mikä vuodenaika oli, sillä juuri puiden oksista sen usein näki. Tuntui siltä, kuin jaksaisi juosta vaikka Otsonmäelle asti. Pitäisikö? Ei. Ilona kääntyi kohti kotia.

    Ilona ei halunnut osallistua ruokapöytäkeskusteluihin siitä, kuinka paljon tai kuinka pitkään tai kuinka kovaa kukakin juoksi. Hän ei mitannut aikaa eikä matkaa eikä enää edes sydämenlyöntejään, vaan kuunteli sitä, kuinka helposti jalka nousi ja kuinka kevyesti se sitten kosketti karheaa hiekkaa. Se oli arjessa lähin asia lapsuuteen, jossa juostiin mummolan nurmikolla paljain jaloin kaiket päivät omenapuiden varjossa. Käytiin välillä mehulla ja juostiin sitten taas. Ilona oli ollut neljän, kun isä oli alkanut kellottaa kierrosaikoja Ilonan juostessa taloa ympäri uudestaan ja uudestaan. Ilona ei ollut montaa kertaa voittanut kaksi vuotta vanhempaa veljeään Iiroa.

    Ilona oli juossut aina, eikä juokseminen tuntunut ylimääräiseltä vaivalta. Ei Ilona ollut mielestään reipas lähtiessään juoksemaan, vaikka lenkkeilystä yritettiin maalailla reippaiden ihmisten harrastusta. Se oli aina sellainen hetki elämässä, kun Ilona tunsi olevansa elossa. Ennen juokseminen oli ollut koko elämä. Nykyään sitä ei tullut sillä tavalla ajateltua. Sitä tuli vain tehtyä.

    Ilona hidasti juoksuaan ja käveli loppumatkan kotiin. Onni läähätti niin kovaa, että sen koko kapea keho hytkyi. Eteisessä – joka oli samaa tilaa olohuoneen ja keittiönurkkauksen kanssa – Ilona potkaisi nihkeät Asicsit jaloistaan, mutta asetteli ne kuitenkin vielä huolellisesti hyllyyn kenkärivin jatkoksi. Hän avasi hiuksensa ja astui suihkuun.

    Hetken päästä pehmeisiin vaatteisiin ja pyyheturbaaniin sonnustautunut vaniljalta tuoksuva nainen avasi kannettavan tietokoneensa ja kytki johdon seinään. Mikä kannettava se sellainen oikeastaan edes on, joka ei toimi ilman virtalähdettä? Jostakin syystä rakkineessa ei akku tahtonut enää kestää. Odotellessaan koneen käynnistymistä Ilona latasi kahvinkeittimen valmiiksi, napsautti sen päälle ja toivoi, että joku olisi tullut kylään. Nainen kosketti etusormellaan kännykkänsä näyttöä ja selvitti toiveikkaana, keneltä oli tullut WhatsApp-viesti. Se oli äiti:

    ”Mitä Onnille kuuluu? Laita kuva.”

    Ilona pyöräytti silmiään, mutta hymyili samalla. Tyypillistä, että koiran kuulumiset kiinnostivat, mutta tyttärestä ei kukaan kysynyt. Vaikka äiti oli markkinointipäällikkö, ei hän ollut oikeasti lainkaan kylmä tai laskelmoiva. Päin vastoin Ilonan äiti Merja oli lämmin ja luova ihminen, joka piti lapsista ja eläimistä. Hän oli sellainen huolehtiva ja inspiroiva tiedolla johtaja, jollainen Ilonakin halusi vielä jonakin päivänä olla.

    Ilona hiipi nukkuvan koiran luokse, otti siitä kuvan ja lähetti sen eteenpäin. Hän meinasi jättää kirjoittamatta mitään, mutta palasi sitten keskusteluun ja näpytteli:

    ”Hyvää, tultiin lenkiltä juuri.”

    Hetken mietittyään hän lisäsi:

    ”Kerro isälle terveisiä.”

    Ilona ei jaksanut kertoa enempää Onnin kuulumisia, sillä koiran elämässä ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään erikoista. Paitsi että se oli vähän ihastunut Mielikkiin, mutta siitä olisi turha mainita, sillä äiti ei tiennyt, kuka Mielikki oli.

    Ilona istahti koneensa ääreen ja klikkasi SPSS-ohjelman kuvaketta. Alkoi sellainen hurina, kuin läppäri olisi ollut kiitoradan päässä valmistautumassa lentoon lähtöön. Tässä kestää hetki, Ilona ajatteli ja tassutteli muutaman askeleen päässä olevaan keittiöönsä. Hän kaatoi kahvia kissamukiinsa ja palasi sohvalle vetääkseen viltin jaloilleen ja tulikuumana hurisevan kannettavan syliinsä. Kahvin vielä jäähtyessä hän kävi käsiksi kvantitatiivisten menetelmien syventävään kurssiin, koska halusi vielä joskus valmistuakin.

    Sellaista se oli se Ilonan elämä Seinäjoella. Tylsää, tasaista ja mukavaa. Velvollisuuksientäyteistä. Ajoittain yksinäistä, vaikka hän usein yksinään viihtyikin. Ei ihme, että Otsonmäki alkoi vetää alati enemmän puoleensa. Siellä oli seuraa, ja aina tuntui tapahtuvan. Ehkä tarpeeksi hyvä porukka vei lopulta voiton ylhäisestä yksinäisyydestä. Viimeistään sitten, kun hän valmistuisi ja hankkisi etätyön, voisi hän muuttaa kokonaan sinne sivummalle. Kyllä kaupunkielämä alkoi olla jo nähty.

    // PS. Kävin tekemässä kotiläksyni paremmin ja sen lisäksi että selvitin Noan käännekohdan, sain menneisyyden paloja yhdistelemällä myös ratkaistua Oskarin mysteerin. Se on nyt aika selvää, kun jälkeenpäin ajattelee, ja on vähän tyhmä olo, kun en aiemmin tajunnut. Pistoksien kohdalla lamppu syttyi ensimmäisen kerran ja sen jälkeen johtolankoja oli helppo seurata. Kirjoitin jo siitä, miten Ilona saa tietää ja miten hän reagoi, mutta koska aina on mahdollista, että olen väärässä tai että Oskarin tarina ei ole vielä valmis siihen, pidän ne pöytälaatikossa niin kauan, että saan rohkaisutönäisyn oikeaan suuntaan. Luulen, että Ilonan ja Oskarin täytyy myös tulla vähän tutummiksi keskenään, ennen kuin Ilonan on tarkoituksenmukaista reagoida tähän tietoon. Mutta joo, tämän jälkikirjoituksen päällimmäinen tarkoitus oli tulla ylpeänä kertomaan, että sain arvoituksen ratkaistua!

    • #8659 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt on pakko avautua. Kerran mun piti kirjoittaa johonkin koulun lehteen aiheesta, joka oli mun mielestä ihan hirveän tylsä. Olin yläastelainen apina, joten annoin vastarintani näkyä ja kuulua. Tykkäsin kirjoittaa, ja olisin halunnut kirjoittaa siitä, tästä ja tuosta, mutta en tosiaankaan minulle määrätystä aiheesta. Silloin yksi kirjoittaja, jota ihailin silloin kovasti, sanoi, että älä ruikuta. Ei ole temppu eikä mikään kirjoittaa jännästä jutusta jännää tekstiä. Taitoja tarvitaan vasta silloin, kun pitää kirjoittaa tylsästä jutusta jännää tekstiä.

      No juokseminen on mun oikeassa elämässä näitä tylsiä juttuja. En ole ikinä oikein käsittänyt, miksi ihmeessä joku menee lenkille, ellei tarkoituksena ole tehdä jotain koiran kanssa. Varsinkin juoksulenkeistä tulee vain mieleen, että ne sattuvat keuhkoihin, jalkoihin ja selkään, ja tulee hikinen ja ällö olo ja ihan turhan takia, kun koiran kanssa voisi tehdä jotain järkevääkin. Niin kuin mennä sorakuopalle. Tai metsään. Tai uimaan. Tai ihan mitä tahansa.

      Sitten, kun asenne on jo valmiiksi negatiivinen, mun eteeni lyödään teksti, jonka näennäinen aihe on juokseminen. Ja ai miten hyvin se on kirjoitettu!! Suoraan sanoen mulle tuli tästä inspiroitunut olo. Ai ettei juokseminen ole Ilonan mielestä kisaa siitä, kuka juoksee pisimmälle ja kenellä on paras kunto? Ai että juokseminen tuntuu hyvältä? Ai että idea on siinä, että katsoo, miten jalat jaksavat aina vain keveinä ja iloisina!! Mäkin haluan! No, en sentään lähde juoksemaan, mutta suuntasin katseeni taaksepäin. Mun elämässä oli kaksi kokonaista vuotta, kun en päässyt itse kävelemään, enkä edes istumasta seisaalleni. Nyt voin paremmin ja osaan kävellä itse jopa helpossa metsämaastossa. Muistan, kun viime keväänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään itse ilman apua. Se oli juuri noin ihmeellistä, kuin mitä Ilona kuvaa juoksemisen olevan. Voi sitä suunnatonta iloa, kun näkee, miten jalat jaksavat! Nyt olen osannut kävellä jo yli vuoden, ja aina vain se on ihmeellistä. Jos joku voi kokea juoksemisen yhtä ihmeellisenä, niin kuin Ilona tässä, pitäisiköhän alkaa juosta..? :DD

      Meni pahasti sivuraiteille, mutta hyvän taiteenhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia. Tämä osui ja upposi mun kohdalla, vaikka en i-ki-nä olisi kuvitellut, että innostuisin mistään, mikä kertoo päällisin puolin juoksemisesta.

      Ilonan perheestä jätetään tähän koukku. Odotan jo, josko joskus saadaan tietää jotain lisää varsinkin Ilonan ja isän väleistä.

  • #8769 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sattuu niin paljon, että oksettaa. Niin Ilona olisi kuvaillut migreeniä maatessaan silmät tiukasti kiinni peiton alla odottamassa, että päätä halkova kipuaalto menisi ohi. Päivänvalo oli teljetty ulos sälekaihtimien taakse. Lämpimältä ja sileältä tuntuva Onni makasi emäntänsä jalkojen päällä, mutta ajatus koiran yrityksestä olla uskollisesti vierellä lohduttamassa ei vienyt kipua pois. Migreenilääkettä oli turha ottaa, sillä siitä tuli niin huono olo, että pilleri tuli saman tien takaisin ylös. Väsytti, paleli ja hikoilutti samaan aikaan. Nukahtamaan ei pystynyt.

    Syke teki pienen kirin, kun ovikello särähti. Oliko se minun? Kuka se voi olla? Ilona kuoriutui jähmeästi pois peiton alta ja hortoili ovelle. Nopea ylösnousemus löi päälle kamalan huimauksen ja huone alkoi pyöriä. Ilona yritti kaikki aistit sumeina tirkistää ovisilmästä. Näkymä oli ensin epämääräinen, mutta sitten siitä muodostui tuttu hahmo, ja Ilona avasi oven.
    – Hei, ootko sä kunnossa? Alex kysyi myötätuntoisena ennen kuin ovi oli edes kunnolla auki. Ilona narisi vastaukseksi jotakin, mistä ei saanut selvää.
    – Mä tulin varmistamaan, että sä oot hengissä. Sä et vastaa puhelimeen, Alex jatkoi vähän loukkaantuneena, mutta katsoi sitten Ilonaa taas säälivästi.
    – Hnnng, Ilona vastasi ja yritti peittää rappukäytävästä tulevaa valoa kädellään. Vasenta silmää vihloi.
    – Pärjäätkö sä varmasti? Alex kysyi.
    Ilona selvitti kurkkuaan puhuakseen.
    – Mjoo, mutta- miten sä pääsit sisälle rappuun?
    – Sun naapurin kanssa samaan aikaan. Joku kiva mummo, joka ulkoilutti kissaa valjaissa.
    Ilona nyökkäsi ja otti tukea ovenkarmista.
    – Mä voin ihan totta tulla tekeen sulle vaikka ruokaa, Alex tarjoutui.
    – Ei tarvi, Ilona vakuutti ja nielaisi, jottei oksentaisi Alexin kengille. – Kyllä mä pärjään.

    Kun Ilona oli kiittänyt Alexia avusta ja Alex lähtenyt jatkamaan matkaansa, Ilona siirtyi seiniä pitkin keittiöön ja pudotti ikivanhan kannettoman urheilujuomasheikkerin pohjalle elektrolyyttiporetabletin – sellaisen, joita kestävyysurheilijat käyttävät selviytyäkseen pitkistä suorituksista. Ja siltä se päivä tuntuikin: pitkältä selviytymistaistelulta. Ilona kaatoi kylmää vettä päälle ja antoi poretabletin sulaa sihisten. Päivällinen oli valmis.

    Saatuaan elimistöönsä suolaista ja samalla esanssisen makeaa litkua, joka kupli vielä mahassakin, Ilona pakeni maailmaa irvistäen sänkyynsä. Silmien sulkeminen ei varsinaisesti helpottanut oloa, mutta se oli ainoa asia, jonka migreenin kourissa saattoi tehdä. Voi, kun olisikin voinut saada päivän kulumaan nopeammin katsomalla Officea tai laittamalla Disney-leffamaratonin pyörimään. Mutta migreenin aikana aika tuntuu aina pysähtyvän, eikä silloin mitään ole tehtävissä.

    Uudehkon kerrostalon kuiva huoneilma tuntui kylmältä ja kovalta iholla. Ilona pakeni sitä syvälle kahden peiton alle ja käpertyi niin pieneksi mytyksi kuin pystyi. Sinne pesäänsä hän lopulta nukahti tuntematta enää kipua.

    Kun Ilona heräsi, oli jo ilta. Ulkona oli sinistä ja hämärää. Ilonan ensimmäinen ajatus oli, että Onnin pitäisi päästä pihalle. Koira lepäsi edelleen uskollisena peiton päällä. Ilona kokeili, liikkuivatko hänen jäsenensä vielä. Kädet ja jalat toimivat; pään laita oli vähän siinä ja siinä. Kahden peiton alla oli tullut jo kuuma, ja hiki oli liisteröinyt pari hiussuortuvaa kiinni ohimoon. Viehättävää. Ilona tunsi viimein kaipaavansa raitista ilmaa. Se tarkoitti sitä, että pahin taisi olla ohi. Hän keräsi itsensä, vaatteensa ja koiransa ja lähti ulos koleaan iltaan hengittämään keuhkonsa täyteen syksyä. Onneksi elämä aina lopulta voittaa.

    • #8787 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun on itse kipupotilas, mutta ihan eri syystä, niin samastuu Ilonan tuntemuksiin ja ajatuksiin kyllä vahvasti. Myös hyvää tarkoittavat kaverit ovat tietenkin tuttu juttu. Alex-parka ei tiedä, että huolestuneesta käynnistä on kuitenkin Ilonalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun oikein sattuu, haluaisi maata paikallaan ja odottaa, mutta sitten joutuukin availemaan ulko-ovea ja seisomaan jalkojensa päällä.

      Tämän tarinan paras puoli onkin sen uskottavuus ja elävyys. Elävyys ei tule kivun kuvailusta – siihen tässä ei ole jämähdetty – vaan siitä, miten on kuvattu sitä, kun täytyy liikkua ja selviytyä kivusta huolimatta kunnes se taas helpottaa. Pidän itse lamaannuttavan kivun kuvausta tosi tärkeänä aiheena. Kirjallisuuden yksi tehtävä on kuvata maailmaa. Mitä ei kuvata, sitä ei oikein ole olemassa. Kun ihminen näyttää nuorelta ja terveeltä, niin kuin Ilona tai minä itse, kodin ulkopuolella saa vain pahoja katseita osakseen, kun välttelee valoa ja liikkumista migreenissään tai ajaa invapaikalle kaupan eteen vaikka on kaksi toimivaa jalkaa. Kaikki ei näy ulospäin.

      Musta on ihanaa myös se, että Ilonasta ja Alexista on tullut nyt jotenkin virallisesti kavereita. 😀

  • #8778 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Päivällinen perheen kesken

    Ilona oli juuri saanut kotipesänsä kiiltävän puhtaaksi. Ikkuna oli vielä auki, jotta olohuonekin tuulettuisi. Kasvinsyöjän näkemys makaronilaatikosta oli uunissa, ja Ilona saattoi viimein käpertyä hetkeksi sohvalleen viltin alle selailemaan uusinta Hipposta. Onni kiepahti kylkeen kiinni. Ai että. Antaa ulkona tuulen ja sateen piiskata maata.

    Kunnes ovikello soi. Mitä nyt taas? Ilona ei ollut uskoa vasenta silmäänsä tähdätessään sillä ovisilmän läpi. Hän avasi oven nopeasti epäuskoinen ilme siroilla kasvoillaan.
    – Yllätyyys, äiti ja isä sanoivat yhteen ääneen ja nauroivat sitten perään.
    – Mi- mitä te täällä teette? Ilona änkytti. Onni kieppui tulijoiden jaloissa onnellisena ja piiskasi hännällään kaikkia. Se meni sillä tavalla onnesta kippuraan vain tavatessaan perheenjäseniä tai hyvin tuttuja ihmisiä.
    – Muistatko ne- Petrin ja Maijan? Niiden mökillä oltiin tuolla rannikolla päin, äiti kertoi riisuessaan takkiaan.
    – En muista, Ilona sanoi etsien vapaata henkaria.
    – Niin no kuitenkin, äiti jatkoi, mutta isä keskeytti:
    – Ilona on ollu niin pieni silloin kun ne asui meidän naapurissa. Tai liekö syntynytkään.
    – No kai se… Ei kun ei ehkä ollutkaan. Et sä sitten varmaan tiedä niitä. No kuitenkin, oltiin tulossa sieltä tätä kautta ja ajateltiin kerrankin käväistä. Mikä täällä tuoksuu?
    – Makaronilaatikko. Jääkää syömään, Ilona kutsui ja lähti johdattamaan vieraitaan keittiöön, joka sijaitsi kolmen askeleen päässä eteisestä.
    – Jaahas! Hyvältä tuoksuu. Mutta eihän me nyt lapsen ruokia… isä aloitti kohteliaasti.
    – Ei kun kyllä jäätte, Ilona vaati ja alkoi kolistella lautasia kaapista. – Ihan kohta on valmista.
    – Soitetaan Iirolle niin ollaan kaikki koolla! Merja hössötti ja kaiveli kännykkäänsä käsilaukustaan.
    – Täytyy pestä kädet. Missäs sulla oli vessa? Arto Eronen kysyi, mutta löysikin etsimänsä kokeilemalla kaikkia kahta ovivaihtoehtoa ennen kuin Ilona ehti vastata.
    – Mä oon bussissa, onko tärkeetä? kuului tervehdys äidin puhelimen kaiuttimesta.
    – Moi Iiro, arvaa missä ollaan! äiti kailotti näytölle, johon oli jähmettynyt sinisilmäisen nuoren miehen naamataulu.
    – Terve, sanoi Ilona ilmestyen kuvaruutuun äitinsä taakse patakinnas kädessään.
    – Ootteko te Seinäjoella kaikki? Iiro kysyi ja yritti tihrustaa näyttöä niin, että ruudulla näkyi enimmäkseen tämän otsaa.
    – Kato! Mitä insinööri? julisti vessasta palannut isä.
    – DIPLOMI-insinööri. Enkä mä oo vielä valmistunu, Iiro korjasi.
    – Nythän te voitte ottaa kisan, kumpi valmistuu ensin, äiti yllytti ilmeisesti vitsillä, mutta Ilona otti sen todesta.
    – Ai mitä? Pätkii, Iiro kuulutti puhelimesta.
    – Ei mitään! Ilona hihkaisi takaisin. Helpompi voittaa, jos vastustaja ei tiedä olevansa mukana kilpailussa.
    – Mun pitää oikeesti mennä. Mulla alkaa futistreenit ihan kohta, Iiro valitti.
    – No mene sitten. Soitellaan, äiti sanoi. Iiro mutisi jotakin särisevää ja katkaisi puhelun. Sillä välin Ilona nosti uunista painavan makaronilaatikon lieden päälle. Hän työnsi lautaset vanhempiensa käsiin.
    – Ottakaa, hän käski.
    – Mitäs kaikkea tässä on? isä kysyi tarkastellen vuuan sisältöä kiinnostuneena samalla kun kaiveli sitä lautaselleen.
    – Siinä on- tai no, maistakaa ensin.

    • #8779 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      SOS tuollaiset yllätysvieraat! Itse oon niitä tyyppejä, jonka luo ei kannata tulla ilmoittamatta, koska saattaisin hyvin vaan esittää etten oo kotona… Ehkä siksi päälimmäisenä mua säälittää Ilona ja se kuinka ihanan rauhallisen kotipäivän hän menetti 😀 Mutta jotenkin Ilonalle ehkä tällainen yllätysvierailu ei olekaan niin kamala tai sellainen viba jäi, kun hän heti kutsuu vieraat syömään ja alkaa puuhaamaan pöydän kattamista. Aikamoinen tuuri, että on kämppä siivottu ja ruoka uunissa! Ehkä se auttaakin suhtatutumaan yllätysvieraisiin suopeasti.

      En tiedä onko Ilonan perhettä esitelty minkä verran aiemmin, vai onko tämä ensikosketuksia perheeseen muillekin kuin mulle. Mutta mun mielestä on hauska, kuinka vähällä oikeastaan perheestä saa muodostettua mielikuvan. Mun mielestä on myös oiva yksityiskohta, ettei Ilona kerro makaronilaatikon olevan kasvisversio ainakaan etukäteen. Itsekin olen joskus turvautunut samaan kikkaan ja makaronilaatikko kävi hyvin kaupaksi vannoutuneille lihansyöjillekin 😀

    • #8788 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä puolestani tulkitsen, että Ilona ei haluaisi menettää rauhallista kotipäiväänsä kenenkään tyhjänpäiväisen puolitutun takia, mutta koska perheeseen on niin hyvät välit, niin on vain kivaa, kun äiti ja isi tulevat. 😀 Ja tottahan ne tulevat, kun muutenkin ovat lähettyvillä! Jo se, että voi mennä jonkun luokse ilmoittamatta, viestii mun mielestä tietynlaisesta läheisyydestä. Samoin ruuan jakamiselle pistän aina erityistä merkitystä. (Sen takia Eetukin pistää aina jonkun hakemaan kaikki syömään kun on ruoka.)

      Vai jotta pelaa se Iirokin jalkkista niin kuin meidän Oskari, Milan ja Chai. 😀 Nämä vain pelaavat Otsonmäen joukkueessa.

      Mä muuten tykkään, että Iiro ja Ilona on tosi uskottavat sisarusten nimet. Hifistelen aina hahmojeni nimien kanssa. Ei kaikki sisarusten nimet alkaa samalla kirjaimella tai ole muutenkaan samantyylisiä keskenään, mutta usein vanhempia miellyttää tietyntyyppiset nimet, niin että usein sisarusten nimissä on jotain samaa. Nämä molemmat nimet ovat lyhyitä, i-alkuisia, pehmeitä ja verrattain perinteisiä. Esimerkiksi Eira, Inari ja Inkeri ovat taas vanhahtavia ja teräviä. Helemias ja Auliskin ovat samanhenkisiä keskenään, ja kaikki Ilvekset kutsuvat toisiaan (ja mieluusti kaikkia muitakin) aina muutenkin lempinimillä.

  • #8797 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Jalkapallo on parasta paikan päällä

    Iiro pelaa opiskelukaupungissaan Tampereella jalkapalloa missälie joukkueessa. Ilona tietää vain, että Iiron joukkue pelaa tällä kaudella kakkosdivarissa eli Kakkosessa, ja se on aika hyvin amatööripelaajilta, joilla on muutakin elämää. Iiro pitää itseään ihan oikeana urheilijana, vaikka Ilona aina sanoo, että siitä voidaan olla montaa mieltä.

    Iiron joukkueella sattui eräänä sunnuntaina olemaan harjoituspeli Otsonmäkeä vastaan, vaikka nämä kaksi joukkuetta eivät taida olla aivan samalla tasolla keskenään. Oli näet käynyt niin, että Tampereen joukkueen alkuperäinen vastustaja oli perunut, ja uusi vastustaja oli pitänyt löytää nopeasti. Useimmat pelikalenterit on sovittu koko kaudeksi jo kesällä etukäteen, joten vaihtoehtoja on sellaisissa tilanteissa vähän.

    Kun kerran isoveli joukkueineen tuli kaikista maailman paikoista juuri Otsonmäelle, oli se ihme tietenkin nähtävä paikan päällä. Alex istui Ilonan vieressä hallin laidalla.
    – Kuka noista on se sun veli? pieni kiharapehko kysyi.
    Juuri silloin yksi alkulämmittelyä suorittavista pelaajista huomasi Ilonan ja näytti tälle kieltä. Ilona irvisti takaisin nuorelle miehelle, jonka pistävän siniset silmät erottuivat kaukaa.
    – Tuo se on. Et voi erehtyä. Pelle.
    – Aika söpö. Minkä ikäinen se on? Alex kysyi.
    – Iiro on ysikutonen, Ilona vastasi. – Siinä paha missä mainitaan, hän jatkoi veljensä hölkätessä heitä kohti.
    – Teippaa mun nilkka, Iiro käski. – Meni ruttuun, ku yritin ite.
    – TeippaISITKO, Ilona korjasi selkeästi artikuloiden.
    – Joo joo, voitko nyt, Iiro hoputti kärsimättömänä.
    – Meinaatko sä pelata hajonneella nilkalla? Ilona kysyi epäillen.
    – Ei se oo hajalla. Teippi on vaan henkinen tuki, kun se nilkka on nyrjähtäny paristi aiemmin.
    – Inversiovamma, Ilona korjasi.
    – Joo joo, tuu nyt.
    – Mitä mä saan? Onks sulla purkkaa? Ilona tiedusteli hidastellen tahallaan.
    – Saattaa olla. Tuu kattomaan mun kassista. Siellä on se teippikin.

    Ilona lähti huokaisten veljensä perässä Tampereen pelaajien puoleista kentän päätyä kohti tietäen varsin hyvin, että väite purkasta urheilukassissa oli pelkkä ansa. Sillä mitään purkkaa ole.

    Ilona kaiveli kassista mustan kinesioteippirullan esiin. Iiro oli jo riisunut sukkansa ja istahtanut maahan odottamaan.
    – Tämäkö se on? Ilona kysyi pidellen rullaa kädessään.
    – Joo, laita nyt, Iiro hoputti pidellen jalkaansa ilmassa niin kuin siitä muka olisi jotakin apua.

    Ilona istahti veljensä jalan viereen ja kävi toimeen. Hän leikkasi sopivaksi arvioimansa pätkän teipistä, muotoili kulmat pyöreiksi ja repäisi pienen pätkän suojapaperista pois. Hän läpsäytti vapaan liimapinnan Iiron jalkapohjaan, poisti loppupäätä lukuun ottamatta kaiken suojapaperin ja venytti teipin jalkaterän päältä, nilkan editse ja lopulta pitkälle pohkeen takapuolelle. Irrotettuaan viimeisenkin suojapaperinpalan ja kiinnitettyään loppuankkurin hän hinkkasi teippiä käsillään, jotta liimapinta lämpenisi ja pikaisesti kiinnitetty teippi kestäisi edes yhden pelin ajan.
    – Herra on hyvä, hän sitten sanoi.
    – Kiitti, Iiro vastasi testaillen nilkkansa liikkuvuutta.
    Ilona nousi, ojensi kätensä itseään päätä pidemmälle veljelleen ja auttoi tämän ylös. He iskivät kevyesti nyrkkinsä toisiaan vasten.
    – Apina, Iiro nälväisi.
    – Idiootti, Ilona vastasi hymyillen ennen kuin kääntyi pois ja hölkkäsi takaisin katsomoon Alexin viereen.

    – Noi kaikki Tampereen pojat katto sun perään ku sä juoksit pois sieltä, Alex väitti.
    – Höpö höpö. Absurdi väite. Sua varmaan kattoivat, Ilona naurahti.
    – Onko sun veljellä snäppiä? Alex tiedusteli kännykkä kädessään.
    – Mitä?
    – Ootko koskaan kuullu Snapchatista, boomer? Alex piikitteli.
    – Ai joo. On sillä. Varmaan löytyy, ku haet koko nimellä, Ilona vastasi hajamielisenä katse siirrettynä kentän vastakkaiseen päätyyn, jossa Otsonmäki verrytteli. Milan lähestyi heitä muka muina miehinä alkulämmittelyä tehden, mutta pysähtyi heidän kohdallaan tiedustelemaan, miksi Hopiavuoren tytöt veljeilevät vastapuolen pelaajien kanssa.
    – Toi yks on Ilonan veli, Alex ilmoitti.
    – Kuka? Milan kysyi.
    – Toi, jolla näkyy musta teippi sukan varresta, Ilona aloitti.
    – Ja joka näyttää vähän Ilonalta, Alex jatkoi.
    – Eikä näytä! Ilona vinkaisi.
    – Aika pieni. Ei paha vastus, Milan arvioi silmäillessään kentän toisessa päässä nilkkaansa pyörittelevää Iiroa.
    – Se on ehkä pieni, mutta sitkee ku purkka, llona vakuutti kääntäen sitten taas katseensa Milanin ohi Otsonmäen päätyyn, jossa Oskari kiristeli kengännauhojaan.
    – Te sitten Tampereen puolella? Milan kysyi pudistellen päätään pettymyksen merkiksi.
    – Ei me olla kummankaan puolella, Alex lupasi.
    – Juu, ei olla, Ilona vahvisti pudistaen päätään nopeasti katse edelleen samassa suunnassa.

    // PS. Ihana syksyinen ulkoasu vaihtunut tänne! <3

    • #8800 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Tästä huokuu kyllä ihana sisarustunnelma, jossa se sisarus on samaan aikaan rakas, koska ei sitä muuten ehkä raahautuisi paikalle katsomaan tuollaista matsia (paitsi ehkä Ilonalla on joku muukin houkutus…) ja samaan aikaan vähän ärsyttävä. Tässä on mun mielestä myös aika selkäesti se asetelma, että Ilona on se vanhempi joka pitää huolta ja Iiro se nuorempi, joka pyytää siskoltaan apua.

      En tiedä, kuinka vakavasti Otsonmäellä otetaan tällainen peli, mutta saas nähdä kuuleeko Ilona vielä myöhemminkin veljeilystä vihollisen kanssa 😀

    • #9044 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tätä mä aina kaipaan sisaruskuvauksessa: pientä taistelua. Mä en tiedä, onko joidenkin perheissä sisarusten välit oikeasti niin superharmoniset, vai mistä tulee se mulle vieraan kuuloinen idyllinen sisaruskuvaus. Siinä sisko sanoo, että antaisitko purkkaa, rakas veljeni, ja veli sanoo, että annan sulle purkkaa ja tossa on lisäksi pusu poskelle, rakas sisareni. Ei mun ja mun veljen välit ainakaan sellaiset ole, kun me ollaan niin saman ikäisiä. Ei ole vieläkään, vaikka me ollaan aikuisia. Ei sitä ehkä enää tällä ikää tapella nipistelemällä ja nyrkittämällä siitä, kuka saa Just Sen Harmaan Jeepin pikkuautolootasta, mutta ihan toissapäivänä kun oltiin yhdessä kotona käymässä, niin mä suurin piirtein huusin kyllä eteisessä että ÄITIIIII toi meinaa ajaa MUN autolla KÄSKESEPOIS, kun äijä meinasi että hän ei muka voi kuunnella apukuskin puolelta ja varmistaa että on ne koiranluut, jotka mun autossa nyt lonksuttaa. Mutta silti se tuli kuuntelemaan ja lupasi auttaa korjaamaan. Ja sanoi, että oon vammanen kun vielä tässä iässä pitää pikkuveli pistää varmistamaan päivänselviä ääniä. 😀 Iiron ja Ilonan välit on siis kirjoitettu niin, että se kuulostaa musta ihan tosi tutulta ja myös täysin uskottavalta. Rakkautta osoitetaan vähäsen haukkumalla, vaikka aina autetaankin.

      Onneksi se oli Milan, joka tuli flikkaan kanssa juttelemaan vihollisen kanssa veljeilystä. Se ei ota kaikkea niin vakavasti. Näin nimittäin Oskarinkin Otsonmäen häviön jälkeen, ja vaikka se on julkisesti muka niin hyvä häviäjä, niin ihan raivona se kuitenkin on salaa ja huonosti peitellysti.

      Oli kivaa nähdä taas Hopiavuoren väkeä myös muualla kuin tallilla tai kotona. 😀 Poikaan peli olisi ollut monelle vaikea kirjoitettava myös tässä valmistautumisvaiheessa. Tarinaan tarvitaan riittävästi konkretiaa, jotta se on uskottavaa, vaikka fokus olisikin tällä tavalla ihan muualla kuin siinä, miten ne pelaajat siellä valmistautuvat. Tässä sitä konkretiaa tuo kinesioteippi. Sitä on käytetty niin konkreettisesti, että kulmatkin viitsitään kirjoittaa pyöreiksi. En tarkoita, että joka ainoan asian joka ainoa yksityiskohta pitäisi aina tietää ja tuntea (koska sehän on mahdotonta — mäkin tiedän ihan säkällä oman taustani takia, miten kinesioteippiä käytetään, mutta en olisi älynnyt etsiä ohjeita kirjoittamiseen, ellen olisi tiennyt). On kuitenkin tosi tehokasta napata tällä tavalla joku yksi konkreettinen yksityiskohta, jonka sattuu tietämään. Lukijalla on heti sellainen olo, että tämä on totta, ja ennen kaikkea luotto siihen, että tämä kirjoittaja osaa ohjata tätä junaa.

  • #8809 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Tätä ei tarvitse välttämättä kommentoida, koska tää ei vielä tässä vaiheessa aukea kunnolla lukijalle. Tälle lyhyelle pätkälle tulee merkitys vasta paljon myöhemmin, ja linkitän sitten tähän.

    Puhelu äidin kanssa

    – Moi, kuului Merjan väsähtänyt ääni.
    – No moi. Olit soittanut, Ilona aloitti kysyvänä kännykkä korvansa ja olkapäänsä välissä riisuessaan samalla Onnilta tuulitakkia.
    – Joo. Sitä vaan, että Vinski lopetettiin tänä aamuna, Merja kertoi.
    – Aijaa. Onpa tosi harmi, Ilona vastasi keskeyttäen kaiken muun toiminnan, jotta voisi keskittyä puhumiseen.
    – Niin. Mutta olihan se jo vanha ku taivas, äiti huokaisi.
    – Mikä sille tuli?
    – Vanhuuden vaivoja vaan kerääntyi niin paljon, että nyt oli aika.
    – Meinaatko sä hommata uuden? Ilona kysyi varovasti.
    – Tuskin. Onhan mulla vielä Albert, vaikka ei sekään nuori ole. Mutta sillä käy vielä se vuokraaja, jota mä valmennan pari kertaa viikossa, niin siinä mulla on ihan tarpeeksi tekemistä.
    – Niin joo. Paljonko sillä Albertillakin nyt on jo ikää?
    – Täyttää kaheksantoista. Mutta ihan hyvin se vielä jaksaa.
    – No hyvä sitten. Toivottavasti pysyykin terveenä, Ilona sanoi, kun ei muutakaan keksinyt miettiessään äitinsä suurta ja kankeaa puoliveriruunaa.
    – Toivotaan. Mutta mun pitää nyt mennä jatkamaan…
    – Joo, niin munkin, Ilona vastasi kiireesti, sillä ei olisi oikein osannut enää jatkaa keskustelua.
    – Soitellaan, äiti sanoi.
    – Soitellaan, Ilona toisti samalla äänellä ennen kuin katkaisi puhelun.

    • #9045 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämän tarkoitus oli pohjustaa Wandan kohtaloa. Koska merkitys tälle aukeaa vasta nyt, tekee mieli kommentoida taas, että Ilonan jutut ovat kuin romaanikäsikirjoitus. Hyvä romaanihan kestää useamman lukukerran, koska tällaiset vihjeet aukeavat vasta, kun loppuratkaisu on tiedossa.

      Aikoinaan etsin tästä vihjeitä Ilonan perheestä. Tein päätelmän, että äiti ja Ilona eivät ole hirveän lämpimissä väleissä keskenään, koska keskustelu jää jotenkin pintapuoliseksi heidän välillään. Ilonan ”toivottavasti pysyy terveenä” on sekin sellainen, jonka luen samalla nuotilla kuin itse puhun vieraille asioista, joita en ihan sydämestäni kuitenkaan tarkoita. Kun mä sanon puistossa jonkun kipeästä koirasta, että toivottavasti paranee nopeasti, niin kyllä mä sen paranemista toki toivon, mutta en niin valtavasti, että tyyliin laittaisin asian joka ilta iltarukoukseen. Ilonan toive kuulostaa samanlaiselta. Myöhemmistä tarinoista kuitenkin tulkitsin äidin ja Ilonan välit paremmiksi kuin tästä tarinasta.

  • #8857 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Rustailin nyt tähän väliin lyhyesti jotain toistaiseksi merkityksetöntä, koska vaikka oon kirjoittanut pääjuoneen liittyviä tarinoita ainakin kuukausiksi eteenpäin, en erinäisistä syistä johtuen voi vielä julkaista niistä mitään. 😀 Haluan myös samalla toivottaa kaikille tsempit marraskuun pimeyteen. Onneksi pian tulee joulu. <3

    Marraskuu

    Pimeetä ku mörön perseessä, sanoisi äiti.

    En nähnyt Onnia lainkaan, mutta kuulin sen läähätyksen, kun se juoksi mun edellä. Hakeuduin syvemmälle metsään, ja pimeys otti mut syliinsä yhä tiukemmin. Se tuntui samaan aikaan lohduttavalta ja kuristavalta. Ahdistavalta, mutta turvalliselta.

    Sateella on paras juosta, koska silloin on happea ilmassa – niin isä aina sanoo. Lisäksi huonoja säitä ei ole, vaan se on kuulemma pukeutumiskysymys. Minusta sateella kannattaa juosta siksi, ettei kukaan muu halua lähteä lenkille. Silloin lenkkipolut ovat mun. Koko metsä on mun. Koko maailma on mun – olkoonkin se sitten märkä ja pimeä.

    Olin oikeastaan aika poikki ihan kaikesta – koulusta, töistä, treenaamisesta ja kroonisesta univajeesta – mutta mä vain annoin juoksun rullata eteenpäin. Muusta ei tarvinnut juuri sillä hetkellä huolehtia. En välittänyt tietää, mihin mun jalat olivat mua viemässä. Ei sillä ollut väliä, kunhan matka jatkui.

    Mun etureisien lihakset tärisivät, kun yritin jarruttaa alamäessä. Hiekka pyöri jalkojen alla ja Onni veti mua eteenpäin. Puristin keskivartalolla vastaan niin kauan kuin jaksoin, ja luovutin sitten. Annoin koiran ja painovoiman hoitaa loput toivoen, että mun jalat pysyisivät mukana tavalla tai toisella.

    Yht’äkkiä pölähdin pimeydestä kirkkaaseen valoon. Hetkeen en nähnyt mitään. Sitten erotin märkänä kiiltävän autotien ja hengästyneen Onnin mun jalan juuressa. Vieressä oli katulamppu. Miksi valojen piti olla niin kirkkaita? Silmiin sattui. Suljin ne hetkeksi.

    Kun avasin silmäni, pimeys oli yhä läsnä näkökentän laidoilla, mutta valo oli syrjäyttänyt siitä suurimman osan. Tulin ajatelleeksi, että elämä on loppujen lopuksi aika ihmeellistä. Kaikki valot ja värit… Ilman valoa ei olisi värejä. Värit ovat valoa.

    ”Kävellään”, sanoin Onnille. Ja niin me teimme: kävelimme kotiin kiiltävää asfalttia pitkin katuvalojen loisteessa – uskollinen varjoni ja minä.

    • #8858 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Onko tuo ”Mörön perse” ihan yleiskäytössä oleva termi? 😀 Ei sillä, osuva termihän se on kuvaamaan tätä marras-joulukuuta.

      En oikein tiedä, mitä ajattelen tästä tekstistä. Hyvä teksti noin tekstinä ja tosi tunnelmallista kuvailua ja siitä olisi jäänyt tosi positiivinen kuva, ellei sitten aina välillä viitattaisi noihin negatiivisiin asioihin, kuten pimeyden aiheuttamaan ahdistukseen ja hektisen elämän aiheuttamaan väsymykseen. Jää sellainen tunne, että Ilonalla on kaikki kunnossa, muttei kuitenkaan ihan kaikki. Siksi tästä tuli vähän sellainen ristiriitainen fiilis vaikka välttämättä nuo asiat eivät ole mitään katastrofeja, jotka vaikuttaisivat Ilonan elämään pidemmällä aikavälillä. Joskus vaan on tämmöistä, mutta että onko se ohimenevää vai ei, niin se jää nähtäväksi. Jos tämä olisi Netflix, katsoisin seuraavan jakson.

    • #9046 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tein Sonjan kanssa samoja tulkintoja pimeyden turvallisuudesta ja pelottavuudesta. Valon tulkitsin niin, että kun elämässä tapahtuu muutoksia, joskus oma suhtautuminen niihin tekee muutoksesta hirveän, vaikka se voisi olla myös hyvä. Valossa on puolensa, ja yleensä ihmiset rakastaa valoa: kevätkin on ihanaa aikaa. Toisaalta kun se näyttää kaiken kivan, samalla se näyttää senkin, minkä haluaisi pysyvän piilossa.

  • #8914 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Scatter Plot x

    Ei mennyt kuin viikko siitä Alexin kanssa käydystä pohjamutia kaivelevasta keskustelusta, kun Alex ajoi autoa, jonka takapenkillä mä istuin jännittyneenä. Etupenkillä oli mukaan pakotettu Oskari köytettynä turvavöillä autoon kiinni. Luotin Oskarin arviointikykyyn kaikessa, mitä hevosten hankkimiseen tuli, joten mulla oli tavallaan parikin syytä olla tyytyväinen Alexin kiristys- ei kun siis suostuttelutaitoihin. Samalla mun vatsa oli kuitenkin alkanut kääntyä aina nurinpäin, kun näin Oskarin – siis eri tavalla, kuin aiemmin. Se oli sellainen pettymyksen muljahdus, jonka myötä olin alkanut niellä tappiotani esittäen urheasti kaveria aina vain niin kuin ei mitään. Se oli rankkaa, mutta mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä sen jälkeen, kun olin taas nähnyt Oskarin ja Outin hymyilemässä toisilleen tallissa? Eikö se ollutkin pitävä todiste siitä, että olin aavistanut ihan oikein heti alussa?

    Samat vatsanväänteet sain aina törmätessäni Outiin tallilla, ja silloinkin yritin hymyillä reippaasti, vaikka kaikki oli päin persettä.

    Alex ajoi vähän turhan kovaa, ja mä rutistin molemmilla käsillä turvavyötä kaikkien ristiriitojen läikkyessä mun sisällä niin, että ne olisivat saattaneet roiskahtaa yli missä tahansa tienmutkassa. No okei, oli kyllä pakko myöntää, että Alexin käsissä ratti pysyi yllättävän vakaana vauhdissakin. Yritin keskittyä tien tuijottamiseen ja unohtaa hetkeksi, että koko Oskari oli edes mukana. Tai ainakin suhtautua siihen vain valmentajana ja taitavana hevosmiehenä.

    Hetkeä myöhemmin Rossin Miika talutti mun eteen siron tamman ja sanoi, että siitä. Alex ja Oskari katsoivat eläintä kiinnostuneina mun molemmilla puolilla. Minä katsoin hevosta epäröiden. Tämä yksilö oli vähän pienempi ja kapeampi kuin muut näköetäisyydellä olevat hevoset. Joku mies talutti meidän ohi papurikkokuvioisen kimon puoliverisen, joka oli hirveän kaunis, mutta aivan liian iso. Ainakaan sellaista en voisi edes harkita.
    ”Mistä se on tullu?” Oskari kysyi Miikalta irrottamatta silmiään tämän pitelemästä hevosesta.
    ”Se on syntynyt Englannissa. Tais olla molemmat vanhemmat myös. Voin tarkistaa yksityiskohdat myöhemmin”, Miika kertoi.
    ”Onko se ollu terve?” kysyin menneiden viikkojen heijastellessa takaraivossani.
    ”Terveyshistoria on moitteeton”, Miika vastasi sillä tavalla kuin se olisi itsestäänselvyys kaikkien hänen kauttaan kulkevien hevosten kohdalla.
    ”Miten se käyttäytyy tallissa ja tarhassa?” jatkoin kuulustelua.
    ”Hyvätapainen se on. Kaikkeen tottunut. Mutta ei nyt mikään lasten ratsu tietenkään.”
    ”Paljon se on korkea?” Alex tenttasi puolestaan, ja meni reippaasti lähemmäs silmäilemään hevosta.
    ”Alle satakuuskyt”, Miika väitti.
    ”Aika pieni”, Alex sanoi.
    ”Niin mäkin oon”, muistutin.
    ”Totta”, Oskari mutisi katsellen hevosta edelleen tutkivasti.

    Kun kapusin kyytiin, en ollut ihan varma, pitikö Miikan ”alle satakuuskyt” paikkaansa, vai sanoiko lyhyt mies sen vain, koska se oli mun kriteeri. Siis se, että ainakaan yli satakuuskytsenttistä en ota. Liian isoja, liian isot liikkeet, liikaa voimaa. Minähän olisin voinut kokoni puolesta olla vaikka poniratsastaja.

    Tämä tamma oli kuitenkin kapea ja siro. Se auttoi vähän, sillä tynnyrin mallisten hevosten kyydissä mun jalat loppuvat aina tyhmän näköisesti puoleenväliin kylkiä. Tämä oli aika kivan tuntuinen, ja siinä oli heti jotakin tuttua. Ehkä se jonkinasteinen arabiperimä teki sen, että ainakin käynti tuntui heti ensiaskelista lähtien luontevalta. Sillä oli kuitenkin pidempi askel kuin Wan- niin. Käynti oli reipasta, ja tamma katseli kiinnostuneena ympärilleen pää ylhäällä. Se vaikutti vireältä ja eloisalta – elävältä. Mietin, pitäisikö mun olla jotenkin varuillani tai kerätä enemmän ohjia. Vilkaisin muun porukan suuntaan. Kaikilla oli kädet puuskassa, ja ne juttelivat hiljaa katsellen mun ratsastusta. Tai siis varmaan sitä hevosta ennemminkin.

    Ei kai estehevonen voinut olla mikään kyttäilijä? Yritin olla rento ja annoin ohjien olla. Tunnustelin. Ilmavat ja joustavat käyntiaskeleet, mutta kuitenkin matkaa voittavat. Ei ehkä lähtökohtaisesti maailman mukavin kyyti istua, mutta menettelee.

    Ravi nousi ihan sillä, että lyhensin ohjia ja siirsin ehkä millin jalan paikkaa. Jaahas. Se oli heti lyhytaskelista ja reipasta ravia. Hevosella tuntui olevan kiire jonnekin. Miten tätä hidastetaan?
    ”Päästä jalka irti!” Oskari auttoi kentän laidalta.
    ”Älä neuvo”, Alex suhisi ja tökkäsi Oskaria kyynärpäällä.
    ”Neuvo vain!” piipitin satulasta ja yritin olla paineistamatta pohkeella. Piti keskittyä hirveästi.
    ”Pidä se nilkka rauhallisena ja lyhennä vähän ohjaa”, Oskari neuvoi tasaisesti.
    Se auttoi. Kun noudatin Oskarin ohjeita, tamma lakkasi kiiruhtamasta alta pois. Rauhoittuessaan se pyöristyi ja nosti etuosaansa. Askel piteni ja frekvenssi pieneni.
    ”Kas”, myhäili Miika Rossi tyytyväisenä.

    Tätä minä kaipasin. Muuta ajateltavaa. Tekemistä. Tavoitteita.

    Kun olin totutellut raviin ja ottanut pari lyhyttä laukannostoa, Miika pystytti esteen. Se oli varmaan kahekskytsenttinen. Silmäilin sitä vähän epäröiden, sillä en ollut hypännyt pitkään aikaan. Tämäkö oli oikeaoppinen tapa palata lajin pariin?
    ”Siitä vaan”, Miika sanoi hymyillen aurinkoisesti kalpealle naamalleni.
    Annoin laukkapohkeet pitkän sivun alussa, ja tamma singahti tykkinä eteenpäin. Vielä hetki sitten se oli laukannut ihan kaikessa rauhassa, kun yhtään estettä ei ollut ollut näköpiirissä. Mun sydän lepatti rinnassa tuhatta ja sataa. Yritin koota ensin itseni ja sitten hevosen.
    ”Ota vaan päätyyn ympyrä ensin”, Oskari sanoi rauhallisesti.
    Sillä oli purkka suussa. Kuulin sen puheesta.

    Käänsin pääty-ympyrälle, ja sain siinä lisäaikaa koota laukkaa. Se onnistui – jes! Tamman pää letkahti alemmas, rytmi tasoittui, ja se malttoi asettua sisään. Tuntui kivalta. Ohjasin ympyrän jälkeen esteen suuntaan, ja hevonen singahti suoraan sitä kohti niin kuin maailmassa ei muuta olisi. Mun ei auttanut muu kuin yrittää ehtiä mukaan. Olin ehkä vähän myöhässä, eikä se ollut ainakaan kokonaan hevosen syy: se hyppäsi vähän turhan aikaisin, mutta hyvin ja vahvasti. Silloin tajusin tämän olevan niitä hevosia, jotka korjaavat ratsastajansa virheet radalla.

    Tamma laskeutui notkeasti hiekalle ja jatkoi vauhdilla suoraan. Keskityin kokoamiseen ja hengittämiseen. Kun uutta estettä ei ollut heti suoraan edessä, hevonen antoi ottaa vähän kiinni ja hidasti laukkaansa. Vatsaa poltteli. Hyvällä tavalla?

    Pitkällä sivulla se pidensi taas laukka-askeltaan. Miika korotti estettä – sen täytyi olla jo metrinen. Ei helvetti. En minä ole mikään oikea ratsastaja, paitsi että kohta vissiin olen.

    Ohjasin päädyssä taas ympyrälle, ja sain siinä laukkaan malttia samaan tapaan kuin viimeksi. Yritin elää hetkessä, jotta hevonenkaan ei keulisi esteelle ennen aikojaan. Se kuitenkin osasi jo arvata, mihin oltiin menossa, ja sinkosi ympyrän jälkeen räjähtävällä voimalla kohti estettä. Tällä kertaa päätin pysyä mukana vaikka mikä olisi, ja nousin ilmaan samaan aikaan hevosen kanssa. Me lennettiin. Tuntui vatsassa. Sitten osuttiin kevyesti maahan – hipaistiin vain hiekkaa, ja kiidettiin laukassa kohti päätyaitaa. Palasin maan pinnalle henkisesti vähän myöhemmin kuin me ratsukkona oltiin laskeuduttu fyysisesti, mutta aloin sitten kiireen vilkkaa koota taas tilannetta. Sillä välin Miika Rossi korotti estettä vielä lisää. Se oli varmasti metri kaksikymmentä. Minä en ollut koskaan hypännyt sen korkeampaa. Ja viime kerrastakin oli jo aikaa, kun olin kilpaillut joskus… tosi kauan sitten. Parhaimmillaankin vain aluetasolla. Muutaman kerran. Ja nyt pitkän tauon jälkeen… Mitähän tälle Miikalle oli oikein kerrottu mun taitotasosta? Liioiteltu aivan selvästi.

    Tällä kertaa tamma oikaisi ympyrältä kylkimyyryä suoraan esteelle, eikä siinä voinut tehdä taaskaan muuta kuin leikkiä mukana. Esittää osaavansa. Tämän hevosen kanssa se taisi riittää, sillä se kyllä näköjään osasi. Hevonen suoristi itsensä ennen hyppyä – mulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Nytkähdin terävästi irti satulasta samalla, kun tamma leiskautti itsensä ilmaan. Seurasin liikettä. Hevosen etujalat laskeutuivat kevyesti hiekalle. Me selvittiin. Enkä edes kuollut. Voi hurja. Perhoset lepattelivat kilpaa sisuskalujeni lomassa. Siinä olisi ollut adrenaliinia jaettavaksi vaikka muillekin. Sitä mä kai olin kaivannutkin.

    Oskarin hyväksyvä katse kertoi mulle paljon, kun se silmäili hevosta sivummalta. Kun keventelin loppuraveja ja testailin hevosen hienosäätöjä, kuulin päätyaidan kohdalla Oskarin luonnehtivan, että hevosella oli hyvä laukka, ja Miikan toteavan Oskarille tämän tamman olevan passeli naisten hevonen – mitä se sitten ikinä tarkoittikin. Sitäkö, että se oli kapea ja siro? Mene ja tiedä, mutta minusta se ei tuntunut kenen tahansa naisen hevoselta, vaan minun hevoseltani.

    • #8916 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Awww! Uusi heppa! Ihana Sira ja vielä angloarabi. Voin niin luvata, että Sonja on kateudesta myrkynvihreä, jos tämä tulee Hopiavuoreen. Vaikkei se sitä tietenkään näytä eikä välttämättä osaa edes ajatella, että itsekin voisi. Sillä ei ole muuta nyt kuin Mortti, ehkä.

      Pidän aivan erityisesti tuosta hyppäämisen kuvailusta, miten sisuskalut jää lentelemään hypyn jälkeen vähän ilmaan ennen kuin laskeutuvat takaisin paikoilleen ja adrenaliinia on vaikka muille jakaa.

    • #9047 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta tämä hevonen oli mahtava kierros muualla ennen Veeraa. Se näytti lukijalle sen, että hevosen pitää olla ratsastajalle sopiva. Yleinen upeus ei aina riitä. Tämä hevonen olisi ollut monilta osin sitä tyyppiä, että joku Oskari olisi voinut rakastua siihen. Tässä vaiheessa vaikutti siltä, että tämä olisi myös se hevonen, johon Ilona voi rakastua. Monilta ominaisuuksiltaanhan hevonen oli täydellinen! Jos en olisi tiennyt, tasan olisin uskonut, että tässä se nyt on. 😀

  • #8920 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sirpa-Leena

    Koska elämä ei ole elokuvaa, olin saanut Alexin veljeltä heti koeratsastusta seuranneena päivänä puhelun, jossa se oli pahoitellen kertonut, että siitä mun kokeilemasta täysiveritammasta oli tehty sittenkin varsin varteenotettava ostotarjous. Niin että se lähtisi kuulemma Kirkkonummelle – hienolle tallille jonkun oikean kilparatsastajan hevoseksi.

    Tietenkin.

    Mä en ollut oikeastaan edes pettynyt. Ainakaan kauaa. Ei se ollut sittenkään minun hevoseni. Eikä se ollut minun tieni. Se kaikki olisi ollut ihan liikaa – johan mua oli jännittänyt koeratsastuksessakin koko ajan. Ei siitä olisi tullut mitään, eikä sellaista vastuuta olisi voinut antaa mulle. Sitä paitsi, olisinko muka voinut pitää hevosta vuoden ja sitten luopua siitä? Olla kiintymättä sellaiseen eläimeen? En tietenkään olisi. Enkä ollut edes ehtinyt päättää, halusinko lähteä mukaan koko touhuun, ennen kuin se oli jo viety multa pois.

    Olin maannut myöhemmin sillä viikolla yhtenä yönä kyljelläni peiton alla Onni kainalossani. Se oli painanut selkänsä mun vatsaa ja rintaa vasten ja pitänyt mun käsivartta tyynynään. Mun ylempi käsi oli levännyt sen rintakehän päällä ja koukistuneiden etutassujen ympärillä. Koiran kylki oli vuoroin kohonnut ja laskenut rauhalliseen tahtiin. Mun silmät olivat olleet auki vailla unihiekan muruakaan. Lopulta olin kaivanut tyynyn alta kännykän esiin.

    Olin nimittäin ajautunut jatkamaan etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa, sillä Alex oli ollut oikeassa siinä, että mä tarvitsin hevosen. Siis terveen kunnon ratsun, ja sen myötä kädet täyteen tekemistä. Muut ongelmat voisin selvittää sitä mukaa, kun ne tulisivat vastaan.

    Minun tapauksessani parhaimmat ja pahimmat päätökset tehdään yleensä yöllä. Useamman puoliksi valvotun yön ja tuntien selailun tuloksena netistä oli löytynyt muutama uusi ehdokas, joihin mulla olisi ihan rehellisesti varaa. Siis siinä tapauksessa, että luopuisin toistaiseksi haaveistani hankkia omistusasunto. Kuka sellaista edes tarvitsisi?

    Yksi hartaan etsinnän tuloksena valikoituneista hevosista oli ollut jo varattu, kun olin soittanut sen myyjälle. Seuraavan puhelun perusteella oli selvinnyt, että toisella hevosella oli ollut jännevamma vuosi sitten, joten en ollut voinut edes kuvitella uskaltavani harkita sitä.

    Kolmas oli suomenhevonen. Se oli kallis, mutta budjetin sallimissa rajoissa. Ainakin jotenkuten. Törmäsin siihen kolmelta yöllä Torissa.

    Otin Alexin mukaan sitä katsomaan, sillä hän olisi varmaan loukkaantunut, ellen olisi pyytänyt. Toisekseen Alex uskalsi ajaa autolla vieraassa paikassa, ja minä en. Kolmanneksi se oli saanut kuunnella mun valitusta niin paljon Wandan jalan takia, että mulla oli siitä huono omatunto.

    Ajomatka kesti noin tunnin mun kotoa, sillä hevonen sijaitsi lähellä Vaasaa. Sen omistaja oli puhunut puhelimessa puoliksi ruotsia, ja kaikesta päätellen omistajaperhe oli suomenruotsalainen. Myynti-ilmoituksen ja puhelun perusteella oli käynyt ilmi, että Sirpa-Leena oli varsin laadukas rotunsa edustaja. Sai ollakin sillä hinnalla.

    Alex yritti matkan aikana saada selvää mun fiiliksistä. Se varmaan ajatteli mun olevan pettynyt, kun se edellinen hevonen oli mennyt nenän edestä. Tai sitten se oli pahoillaan, kun se oli itse ehdottanut sitä mulle, ja sitten homma olikin mennyt heti puihin.

    Mä en olisi oikeastaan jaksanut enää ajatella koko hevosta. En minä sitä ollut yhden ratsastuksen aikana ehtinyt oppia tuntemaan sen kummemmin. Se varmasti sopi paremmin jonkun toisen käteen – jonkun, joka puristaisi siitä ulos kaiken potentiaalin, eikä vain roikkuisi kyydissä henkensä edestä.

    ”Mutta hei, suokit on ainakin tervejalkaisia”, Alex vaihtoi aihetta vilkaisten mua sivusilmällä.
    ”Niin, ei ne kai paljoa sairastele”, myönsin.
    ”Mieti nyt Typyäkin – se rymyää pihatossa kaiket päivät ja menee välillä katolleen, mutta ei oo varmaan koskaan loukkaantunut tai sairastanut päivääkään. Tai no en tiiä onko. ”
    ”Totta”, sanoin nyökytellen hitaasti katse tiessä.

    En ollut nimittäin aivan varma, olinko varsinaisesti innoissani siitä ajatuksesta, että hankkisin suomenhevosen. Oliko se minun tyyliseni ratsu? Tykkäsin kevyistä ja herkistä hevosista, ja jotenkin kuvittelin etukäteen olevani menossa katsomaan jotakin pulleaa karvakasaa, jonka jalat hädin tuskin nousivat irti maasta liikkuessa.

    Voi pojat, miten väärässä olinkaan.

    Virman Sirpa-Leena oli sadeloimenkin läpi tarkasteltuna linjakas ja siro suomenhevostamma, joka tuli meitä ystävällisesti korvat hörössä vastaan tarhan portille. Siellä se ulkoili puoliveristen joukossa kaikessa ylväydessään ja meni melkein yhtä lailla kilpahevosesta ainakin ensisilmäyksen perusteella. Kyselin kaikki asiaankuuluvat terveysaiheiset kysymykset hevosen myyjältä matkalla tarhoilta siistiin talliin. Omistaja kertoi tamman olleen hänellä vuosikkaasta asti ja täysin terve koko ikänsä.

    Päivä oli hämärä, tuulinen ja sateinen – isä sanoisi sitä tuhnukeliksi. Vaikka kelihän tarkoittaa ajo-olosuhteita eikä säätä, mutta ehkä isä ajatteli säätä pelkästään autolla ajamisen kannalta. Yritin laskea mielessäni, kuinka monta kertaa isä oli joutunut aikoinaan kuskaamaan minua tallille, ennen kuin olin saanut oman ajokortin. Varmaan ainakin tuhat kertaa, vaikka olin monesti mennyt myös yhdessä äidin kanssa.

    Kun osittain ruotsiksi kommunikoiva nainen kuori tamman sadeloimesta, tunsin järjen pakenevan päästäni huolestuttavalla nopeudella.
    ”Miksi sä myitkään sen?” kysyi Alex, joka taisi huomata, etten millään saanut sanaa suustani juuri sillä hetkellä.
    ”Jag- Nåja… Siirryin puoliverisiin. Täytyy tehdä tilaa”, nainen sanoi anteeksipyytävältä kuulostaen.
    Eihän se minulta ollut pois, jos joku halusi luopua hevosestaan siirtyessään niihin oikeisiin kilparatsuihin.
    ”Kisasin sillä siskoni kanssa vielä viime kaudella noin metrin luokkia ja Vaativaa B:tä. Vaativaa A:takin yritimme, mutta ei sillä ihan riitä siihen. Harvalla riittää”, nainen jutteli viitaten kai suomenhevosten yleiseen riittämättömyyteen taitellessaan samalla loimea pois. ”Ihan hyvässä kunnossa se on, mutta vähän pieni meille. Hyppää kyllä isoa kokoisekseen. Se ansaitsee jonkun, jolla on aikaa bara för henne. Parhaat vuodetkin edessä.”

    Katselin tamman tummia silmiä ja vaalean harjan lomasta kohoavia hörökorvia. Se tapitti mua takaisin pitkän otsatukkansa alta kuin odottaen, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Sirpa-Leena oli aika erikoinen nimi sirolle suomineidolle. Kutsumanimi oli sentään vähän parempi: Veera. Ihan en kuitenkaan tiennyt, mitä ajatella tavallisesta ihmisen nimestä hevosella.

    Se oli nopealla vilkaisulla melko tavallisen näköinen suomenhevonen: ei ainuttakaan valkeaa merkkiä missään, vaan pelkkää vähän turhan raa’aksi jääneen vehnäpullan väristä orastavaa talvikarvaa, jonka alta kyllä kieltämättä näkyi lihaksia – eikä eläin ollut lainkaan ylipainoinen, kuten olin pelännyt. Sillä oli suorat, vahvat jalat ja kovat, pienet kaviot. Sen turkki kiilsi, mutta silmien tuike oli se, mikä sai merkillisen lämpimän tunteen aikaan mun sisällä. Menin lähemmäs silittämään sen kaulaa ja muistin, että suomenhevosilla oli aivan omanlaisensa ominaistuoksu. Se oli sekoitus kauraa, omenaa, havua ja kirpeää syysilmaa. Siitä tuli aina väkisinkin mieleen syksy ja joulu, jotka olivat suosikkiaikojani vuodessa.

    Sain varustaa hevosen itse. Myyjä kertoi varusteiden tulevan hevosen mukana. Se oli hyvä, sillä Wandan varusteet olisivat varmaan vähän kapeita sille. Tai ehkä osa niistä voisi sopiakin.

    Kun varusteet otettiin esiin, tajusin, millaisessa paikassa oltiin. Ja myös sen, mikä Sirpa-Leena oikeastaan oli hevosiaan. Sen satulan täytyi olla arvokkaampi kuin mun vasen munuainen – ja sillä oli koulu- ja estesatulat erikseen. Tietenkin. Suitset olivat aivan tavalliset enkkuturpiksella varustetut, mutta merkki ja timanttiotsapanta kielivät vähän paremmasta harrastamisesta. Tulin siinä miettineeksi, että niistä suitsista saisi helposti värkättyä kuolaimettomat. Sitten tajusin ajattelevani kaiken aikaa niin kuin se hevonen olisi jo mun.

    Sirpa-Leena oli helppo varustaa – hyvä, kun ei pukenut itse satulaakin ylleen. Omistaja kertoi sen olevan tottunut kaikkeen mahdolliseen ja olevan kilpailuissa ja matkustaessakin miellyttävä. Se oli kuulemma käynyt ulkomaillakin kisaamassa. Minä mietin, kuinka tavallista se mahtoi olla, että suomenhevosia raahattiin pitkin Eurooppaa kilpailemassa, jos ei lasketa ravurien ruotsinreissuja. Ilmeisesti tämä yksilö oli jotenkin erityinen, tai sitten sen omistaja vain sattui olemaan varakas ja pitämään matkustelusta.

    Tamma oli tavallaan rauhallinen – tai oikeastaan rohkea on ehkä oikeampi sana, sillä se käveli reippain ja pitkin askelin katsellen uteliaana ympärilleen, kun talutin sen maneesiin suojaan tuhnukeliltä. Sitä ei kyllä tuntunut suuremmin haittaavan, että ulkona satoi, ja se olisi kävellyt suoraan lätäkön läpi, ellen olisi ohjannut sitä sivuun.

    Kun nousin satulaan, tamma seistä pönötti aloillaan, kunnes annoin sille luvan lähteä liikkeelle. Se vaikutti kuuliaiselta ja hyvin koulutetulta, joskin aktiiviselta. Kun se nytkähti liikkeelle, tuntui, kuin olisin istunut aallon päällä. Vaikka hevonen liikkui pehmeästi, se eteni junan lailla suoraan eteenpäin: liike-energiaa ei suuntautunut lainkaan mihinkään ylimääräisiin ilmansuuntiin. En voinut olla silittämättä tamman kaulaa jo alkukäynneissä. Sen turkki tuntui samettiselta. Mietin, kuinka hiki sille mahtaisi tulla kunnon treenissä.

    Ravi oli niin ikään matkaa voittavaa, mutta hyvin helppoa istua. Reippaammassakin vauhdissa pysyin helposti satulaan liimattuna. Pitkästä aikaa tunsin itseni oikeastaan ihan hyväksi ratsastajaksi. Se sai mut hymyilemään. En ollutkaan tainnut hymyillä pitkään aikaan.

    On vaikea kuvailla sitä tunnetta, joka herää, kun saa pitkästä aikaa hevosen tuntumalle. Siis kun alla on hevonen, joka luottaa ratsastajaansa, ja uskaltaa jäädä siihen. Siitä tuli heti ensiaskelista lähtien joku vähän niin kuin yhteyden ja yhteisymmärryksen tunne, mutta ei sekään oikein kuvaa kunnolla sitä fiilistä, kun yht’äkkiä onkin homma hanskassa. Shit together. Ainakin jollakin tasolla. Mulla oli nimittäin ollut sattuneesta syystä viime aikoina alla lähinnä hevosia, jotka suurimman osan ajasta pakenivat painetta ja katoilivat kuolaimelta milloin mihinkin suuntaan. Tämä ei ollut sellainen. Silti tamma oli vireä ja herkkäkin, mutta jotenkin sen kanssa mulla oli heti pakka kasassa. Sitä oli tavallaan helppo ratsastaa. Se oli mutkaton, ja mä tajusin sitä melkein heti.

    Ravailun jälkeen otin parit laukannostot. Mua ihan vähän jännitti etukäteen – sinkoaisiko se katapultin lailla eteenpäin koko voimallaan, vai saisinko sitä ollenkaan laukkaamaan? Ratsu helpotti mun oloa kääntämällä kuuliaiset korvansa taakse mua kohti. Yritin hartaasti löytää sen kanssa oikean rytmin ajoittaakseni laukka-avut hyvin, mutta hevonen päättikin auttaa mua vielä lisää. Se arvasi, mistä oli kyse, ja nosti pehmeän, reippaan laukan. Se pyöri alusta asti hyvin, ja kuulin vähän matkan päässä Alexin yllättyneen äänen sanovan, että käyttääpäs se hyvin takaosaansa. Se varmaan meinasi sanoa loppuun ”rotuisekseen”, mutta nielaisi viime hetkellä lauseensa poikki.

    Ensin se sai mut mietteliääksi. Mitä muut ajattelisivat, jos raahaisin suomenhevosen Hopiavuoreen ja väittäisin sitä kilpahevoseksi? Jostakin syystä laskin hirveästi painoarvoa sille, mitä Oskari mahtaisi ajatella mun tulevasta hevosesta. Vaikka muiden tai etenkään Oskarin mielipiteillä ei olisi pitänyt olla väliä, niin oli silti. Musta tuntui, että Oskari arvosti hienoja puoliverisiä, jotka ylsivät suunnilleen yliluonnollisiin suorituksiin, eivätkä söpöys tai persoonallisuus tai muut sellaiset asiat olleet ainakaan kärjessä niiden seikkojen listalla, joita mies otti huomioon arvioidessaan hevosia.

    Entäs kilpailuissa – mitä kilpakumppanit ajattelisivat tällaisesta ratsukosta? Tai muut Hopiavuoren kokeneet kilparatsastajat, kun mittelöisin heidän kanssaan samoissa kilpailuissa, mutta puoli metriä matalammilla esteillä? Tai samoissa koululuokissa, mutta suomenhevosella? Pidettäisiinkö mua ihan junttina?

    Vilkaisin kypäräni alta hevosen omistajaa, joka seisoi keskellä maneesia pitkässä takissaan juttelemassa Alexille. Oli helppo havaita hänen olevan aika lailla juntin vastakohta. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkäpä minä vielä näytän kaikille. Saatte kuulkaa nähdä, että suomenhevosella voi päästä ihan mihin vain. No okei, ei ehkä puolentoista metrin esteradoille, mutta aika pitkälle kuitenkin, ja vaikka kuinka arvokkaisiin kilpailuihin. Tai ainakin musta tuntui, että tällä hevosella voisi päästä. Ainakin suomenratsujen omissa mittelöissä se varmaan voisi pärjätä, jos joku vain osaisi ratsastaa sen sinne asti. Olihan hevonen varmasti mua taitavampi.

    Otettiin vielä parit hypyt kokeeksi. Pieni, mutta vahva hevonen höristi korviaan, kun maneesin diagonaalille nousi matala pystyeste. Ratsun kierrokset nousivat, ja se laukkasi tällä kertaa jo ennen kuin edes pyysin. Ohjasin sen kohti estettä, mutten ollut ollenkaan varma, mitä odottaa. Menisikö se edes yli?

    Kyllä se vain meni, ja merkittävällä ilmavarallakin vielä. Minä en ollut varsinaisesti koskaan ollut tekemisissä suomenhevosten kanssa, jotka olisivat kovin taitavia esteratsuja, mutta tämän kohdalla piti ilmeisesti olla katsomatta karvoihin. Hevonen vaikutti vähintään lupaavalta.

    Estettä korotettiin taas. Mua kuitenkin helpotti tietää, ettei mun tarvitsisi varsinaisesti ylittää itseäni sen hevosen kanssa ainakaan estekorkeuden osalta. Se kuljetti mut vakaalla vauhdilla yli jostain metrisestä esteestä, enkä mä muistanut enää jännittää. Tamma sinkosi esteen jälkeen urku auki eteenpäin, ja jarrutellessani mä mietin taas niitä kuolaimettomia suitsia niin kuin hevonen olisi ollut jo mun.

    • #8921 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai no hitsi, ei tullut sitä silkosääri-angloarabia! Mutta tulisiko sitten suomenhevonen, vaikkei se olekaan ns. vakavasti otettava urheiluhevonen, paitsi ravipuolella. Ilonan epäilykset rodun suhteen ovat tosi ymmärrettäviä kyllä ja moni ei olisi päässyt siitä asiasta koskaan ylitse. Ja sitten kun tällainen ”paperilla ei mikään kunnon kisaratsu” tekeekin vaikutuksen, niin onhan sitä varmasti siinä vähän hämmästelemistä ja miettimistä, mitä Ilona just tässä ratsastaessaan tekee, kun se putte osoittautuikin paljon paremmaksi mitä alunperin luuli. Tässäkin tekstissä tuo ratsastuksen kuvailu iskee eniten.

    • #8928 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ah, suokkien nimet on monesti ihan parhaita koska ne on juuriki jotain perus ihmisten nimiä.

      Edellisessä tekstissä Sirasta lukiessa tuli fiilis että kyllä se mukaan lähtee, mutta sitte tuliki ratsukokelas 2.
      Vähän ehkä epäröintiä että millasia katseita sitä sais ko sellasen veis Hopiavuoreen tai kisapaikoille. Mutta, alun pätkät missä tuotiin ilmi jo ratsastuksen alussa löytynyt yhteys sekä kuinka suokki sai Ilonan tuntemaan itsensä hyväksi ratsastajaksi jo ravien aikana, pisti mut laittaan vedonlyönnin Sirpa-Leenan puolelle. Etenki kun Ilonan ajatukset meni pariki kertaa miettimään suitsien muokkausta kuolaimettomiksi kuin kaupat olisi jo tehty.

    • #9048 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Näin jälkikäteen olisin ehkä vähän toivonut, että edellinen ja nykyinen koeratsastettava olisivat esiintyneet rinnakkain: vaihtoehtoina, joihin molempiin Ilonalla olisi täydet mahdollisuudet. Mua kiinnostaisi aivan valtavasti, kumman Ilona olisi valinnut, jos olisi saanut ottaa ihan kumman vain. Tietenkin me lukijat huomataan heti, että tämä hevonenhan sopii Ilonalle paljon paremmin, mutta samalla edellinenhän oli niin valtavan upea. Kaiken lisäksi ihminen ei tosiaankaan aina tee järkeviä valintoja, vaikka kuinka syvällä sisimmässään tietäisi, mikä on oikea ratkaisu. Asetelma olisi (ja on näinkin) myös siinä mielessä viehättävä, että nämä kaksi hevosta ovat kuin yö ja päivä, ihan toistensa vastakohdat, ja silti molemmat ainakin periaatteessa hyviä valintoja. Toki nyt, kun Ilona ei oikeasti joutunut valitsemaan, ikinä ei tule niitä hetkiä, kun miettii, että mitä jos.

  • #9159 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    TW: lapsen menetys ja muutenki vähän raskaita juttuloita.

    Tämä tarina ei sijoitu erityisesti mihinkään tiettyyn hetkeen, vaan sisältää Ilonan muistoja, jotka ovat aina olemassa jossain. Tämä ei siis vaikuta mitenkään nykyhetkeen eikä muuta enää mitään, joten olkoon nyt sopiva väli tälle.

    Ida yhdellä I:llä

    Mä olin viiden vanha, kun Ida Eronen syntyi kuolleena. Se oli tasan lasketussa ajassa. Mä muistan enimmäkseen välähdyksiä: surua, äidin itkemässä, isän hiljaisena – ja hautajaiset. Ennen siunaamistilaisuutta pappi kysyi, mitä nimeä siunattavasta tulisi käyttää. Kuulemma hautakiveen voidaan laittaa esimerkiksi ”Tyttö Eronen”, jos nimeä ei ole ehditty päättää. Äiti oli vastannut, että Ida, yhdellä I:llä. Niin Ida sai nimensä meidän suomenruotsalaisen mummin mukaan. Mummikin suri Idaa silloin, mutta enää se ei puhu siitä. Ei ainakaan meidän lasten kuullen, vaikka me ollaan jo aikuisia.

    Iiro oli silloin jo seitsemän, eli aika iso poika. Niin iso, että sen piti kannatella muakin. Se alkoi antaa mulle purkkaa sen taskusta, jotta en itkisi, ja jotta se saisi mun huomion pois ikävistä asioista. Se oli sen tapa pitää musta huolta silloin, kun aikuisilla ei ollut aikaa tai voimia. Silti – tai ehkä juuri sen takia – Iirosta kasvoi varmaan tasapainoisin ihminen, kenet mä tiedän.

    Siitä lähtien mä ajattelin, että mun piti olla kahden pikkutytön edestä kiltti ja hyvä. Mua itketti usein, koska äitikin itki. Mä itkin kuitenkin vain salaa, koska aikuisilla oli paljon tehtävää ja tosi raskasta. Ehkä sen takia musta tuli vähän ujo.

    Mä oon välillä miettinyt, millaista olisi ollut elää tätä samaa elämää niin, että mulla olisi ollut pikkusisko – niin kuin vaikka Inarilla on Eira. Nyt mä en saa koskaan tietää. Siksi musta on vaikeaa jutella vauvoille. Siksi mä en tiedä, haluanko mä koskaan omia lapsia.

    Meidän perheessä ei oikein puhuta menetyksistä, eikä varsinkaan Idasta. Me ei osata puhua enää vaikeista asioista niiden oikeilla nimillä. Silti me rakastetaan toisiamme – vaikka ei me tietenkään sanota sitäkään ääneen – ja kaikki on nykyään ihan hyvin kaikesta huolimatta. Kun sanat loppuvat, teot ja viime kädessä syvä hiljaisuuskin ovat ihan hyviksi todettuja vaihtoehtoja.

    Iiro on ainoa, jonka kanssa mä oon puhunut Idasta myöhemmin. Äiti ja isä ei tiedä, että me käydään Iiron kanssa vieläkin silloin tällöin Idan haudalla. Ei edes joka vuosi, mutta joskus kuitenkin. Idan syntymäpäivä on kolmas marraskuuta. Miten onkin niin, että raskaat asiat kasautuvat usein loppuvuoteen ja eritysesti marraskuulle?

    Mun äiti on vahvin ihminen, kenet mä tiedän. Se nousi syvästä mustasta suonsilmästä. Nykyään siitä ei päällepäin arvaisi – ei ikinä. Siis jos ei tietäisi ja osaisi katsoa. Se pitää itsensä kiireisenä: sillä on aina kädet täynnä. Se haluaa tuntea, että se hallitsee tilanteen kuin tilanteen. Se ei osaa menettää – se ei halua menettää. Siksi se otti Wandankin itselleen: paikkaamaan mennyttä hevostaan. Ja toisekseen siksi, ettei mun tarvitsisi luopua Wandasta kokonaan. Se uskoi tosissaan voivansa rakastaa ja hoivata Wandan ehjäksi, ja uskoo varmasti vieläkin. Se uskoo myös tulevansa itse ehjäksi rakastamalla ja hoivaamalla muita. Mä kuitenkin luulen, ettei yksi ihmiselämä riitä siihen, että sellaisen asian kanssa ehtisi tulla valmiiksi. Arvaan, että äiti menee aikanaan hautaan raskaan taakan kanssa, vaikka se ei olisi voinut tehdä mitään toisin.

    Niin – Erosten yhteiseen hautaan, Idan viereen. Oman lapsensa luo kymmeniä vuosia myöhemmin. Sinne me kaikki vielä joskus mennään, ja ollaan sitten yhdessä taas – koko perhe.

    Mutta onneksi elämä jatkuu nyt vielä meille, jotka ollaan täällä. Ehkä kaikki mennyt on vahvistanut meitä yksin ja yhdessä. Kukaan meistä ei ole katkera. Ja kukapa olisi uskonut silloin kauan sitten, että me vielä monet kerrat tanssitaan vappuperuukit päässä keittiössä keskellä yötä tai nauretaan itsemme tärviölle jouluaattona lautapelien ääressä? En minä ainakaan. Elämä on ihmeellistä. Mun täytyy yrittää jatkaa sen elämistä kahden edestä.

    • #9229 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ilonalla ja Jannalla onkin vähän samanlaista taustaa. Niin kuin Jannankin suruun, myös Ilonan suruun mun on tässä tarinassa vaikeaa samastua. Taidan olla tunteeton, mutta vaikka ymmärrän lapsensa menettäneiden vanhempien tuskaa, en osaa kuvitella lapsia suremassa sisarusta, jota ei koskaan ollut. Meiltä sekä mun että mun siskonflikan kaksoissisarukset kuolivat kohtuun tosi isoina, eikä ketään ole hirveästi kiinnostanut. Toki me lohdutuspalkinnot jäätiin henkiin, eli voi johtua siitä. Muistaakseni ennen mua ollut vauvanalku meni kesken loppusuoralla myös. Joskus ne tulevat puheeksi sillä tavalla sivulauseessa, että niinkin voi käydä. Samanlaisia sivuseikkoja ovat äidin kuolleena syntyneet sisarukset. Mun kokemus sisarusten tai sukulaisvauvojen kuolemisista ei tietenkään ole kaikkien kokemus, mutta mulle on edelleen vieras ajatus, että lapsi osaa surra sisarusta, jota ei oikeasti ollut ikinä. Vanhempien suru voi toki olla pelottavaa. Aikuinen ei usein itke, ei ainakaan omat vanhemmat. Sen takia itkemisen ja pelkäämisen ymmärrän hyvin. Jo olemassa olleenkin sisaruksen menettämisen suremisen ymmärrän tosi hyvin, vaikka sellaista ei ole ollut omalla kohdalla. Äidin veli kuoli teini-ikäisenä, ja se on selkeästi koko perheelle nyt vielä sadan vuodenkin jälkeen oikeasti kova paikka, eikä siitä puhuta missään tapauksessa pelkästään sivulauseessa. Mä kuolisin, jos mun pieni pikkuveli vaikka kuolisi. (Siitä huolimatta, että lapsena toivoin miljoona kertaa, että se vain katoaisi.)

      Pystyn tunnistamaan, että tämä teksti on tunteellinen, mutta just tähän lukijaan kaikki tunne ei välity aiheen vierastamisen takia. Tunnistan sen kauneuden: jos ajattelen menetetyn lapsen tilalle jotain, mitä itse osaan surra, pystyn eläytymään. Uskon, että muihin lukijoihin tämä uppoaa. Varmasti on niitä, jotka kokevat tai kuvittelevat tällaisen tapahtuman suruna.

  • #9311 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Vähän viiveellä jatkoa tälle.

    Retki Suden reviirille

    Hoidettuani Veeran ja palautettuani sen ulos keräilin kamojani valmennuksen jäljiltä. Viedessäni kypärää ja harjakassia kaappiini huomasin, että Oskarin kännykkä oli edelleen siellä. Pitäisi sanoa sille, ettei unohdu. Nyt se jäi vähän harjakassin sivuun piiloon, eikä sitä näkisi kovin helposti.

    Päätin käydä sanomassa sille. Paitsi ettei koko miestä löytynyt mistään. Kysyin Eetulta. Kuulemma Oskari oli jo lähtenyt. Eetu tarjoutui soittamaan sille, mutta sanoin, ettei kannata, kun sen puhelin oli täällä.

    Mitäs nyt sitten? Ei kai mun auttanut muu kuin viedä se sille kotimatkalla. Jos vaikka Sintille sattuisi jotakin, eikä kukaan saisi Oskaria kiinni, tai Oskari ei saisi ketään kiinni, jos sille itselleen sattuisi jotakin… Tai sitten se nukkuisi aamulla pommiin, kun ei olisi herätyskelloa. No okei, kyllä se varmaan sitten jo huomaisi ja kävisi hakemassa omaisuutensa. Tai en tiedä, toisaalta. Oskarista ei aina ihan tiedä.

    Pakkasin palloa kantavan Onnin autoon ja suunnistin kohti Virkatietä. Taas. Ajaessani pihaan muistin elävästi sen, kun olin pikkujouluiltana taluttanut tillintallin olleen Oskarin niiden rappusille jäisen pihan poikki ja suunnilleen kannatellut sitä pystyssä, kun se oli ropeltanut ulko-oven lukkoa auki. Silloin se oli antanut mun hetken kannatella itseään, vaikka oli tiennyt musta asioita, joita moni muu ei tiennyt. Ja mä siitä. Päivänvalossa vähän hävetti, kun olin mennyt kertomaan siitä pettämisestäkin. Pitäisi muistaa, ettei ihmisiä kiinnosta sellaiset yksityisasiat. Tuskin Oskaria varsinkaan. Tyhmä minä.

    Talokin näytti päivänvalossa erilaiselta, vaikka siinä oli ne samat punertavat seinät. Vedin keuhkot täyteen ilmaa autossa siltä varalta, että unohtaisin taas hengittää Oskarin nähdessäni. Nousin autosta, huomasin jättäneeni Oskarin kännykän etupenkille ja palasin sittenkin vielä takaisin. Olisi ollut noloa mennä ilman sitä. Sujautin sen varovasti takkini taskuun pitäen sen aikaa huolellisesti silmät kiinni, etten vahingossakaan tulisi nähneeksi lukitusnäytöltä mitään ihailuviestejä tytöiltä. Varmasti niitä oli, sillä ainahan hevosmiehillä riitti vientiä. Parempi, etten tiennyt niiden sisältöä.

    Liukastelin lätäköitä väistellen viidennen asunnon ovelle miettien samalla, mitä sanoisin, jos Camilla tulisi avaamaan. Mulla on Oskarin puhelin- eiku: Oskarin kännykkä jäi tallille, ja tässä se on. No tolleen en ainakaan sano. Tässä on Oskarin kännykkä, se jäi tallille. Joo, se olisi hyvä.

    Toistelin suunnittelemaani päässäni soitettuani ovikelloa ja seistessäni räntäsateen alla odottamassa, että ovi aukeaisi ja Camilla pistäisi vaaleiden hiusten kehystämät kasvonsa esiin kysyvänä. Mutta ei se ollutkaan Camilla, vaan Oskari itse. En ollut nähnyt sitä pikkujoulujen jälkeen muissa kuin ulkovaatteissa tai tallikamoissa. Nielaisin vahingossa kaikki sanat, jotka olisi ollut järkevää sanoa.

    ”Moi?” Oskari sanoi kysyvään sävyyn, kun killitin sitä vain tyhmänä.

    Taivaalta putoilevaa räntää suli mun hiuksille. Oskari alkoi nopeasti näyttää siltä, kuin elämä olisi vilissyt sen silmien edessä, tai kuin se olisi vähintään miettinyt kaikkia viime aikoina tekemiään virheitä. Vähemmästäkin, kun yht’äkkiä tulin sen kotiin, sen reviirille. Koti oli turvapaikka. Olisi pakko sanoa jotakin. Rykäisin puhuakseni.

    ”Sulla on mun puhelin”, päästin sitten suustani vahingossa. ”Eiku!” kiirehdin pelastamaan tilannetta.
    ”Mitä?”
    ”Eiku siis- smulla on smun kännykkä”, yritin korjata.
    Sehän meni taas hienosti. Hyvin pelastettu, Ilona.

    Kun puhuminen ei taaskaan sujunut toivotulla tavalla, kaivoin Oskarin kännykän taskustani, minkä olisin tietysti voinut tehdä jo aikaa sitten väärinkäsityksien vähentämiseksi. Ojensin sitä Oskaria kohti varovasti niin kuin olisin ollut heittämässä syöttiä vähintään oikealle sudelle enkä Oskari Sudelle.
    ”Ai oho. Mä en ees huomannu, että se puuttu”, Oskari sanoi. ”Kiitti.”
    ”Joo”, vastasin niin kuin se olisi joku normaali asia sanoa, kun keskustelukumppani sanoo kiitos.

    Laskin suurelta laatalta tuntuvan kylmän kännykän Oskarin kädelle. Se sopi paljon paremmin Oskarille kuin mun pieneen ja kapeaan käteen. Tietenkin – totta kai, koska kuinkas muuten – jok’ikinen mun oikean käden kylmistä sormista kosketti Oskarin lämmintä kämmentä, kun päästin irti sen kännykästä, jossa oli tummansininen suojakuori. Ja tietenkin – totta kai – Oskari säpsähti ja veti kätensä nopeasti pois. Sen vaistomainen reaktio oli viedä kännykkä rintaansa vasten ja suojata sitä pitelevää kättä toisella kädellään.

    ”Jep. Nähään tallilla”, mutisin ja lähdin vesihiihtämään lätäköiden täyttämän jäisen pihamaan poikki autolleni välittämättä enää siitä, että mun kengät kastuivat läpi asti ja sukat liimautuivat kylminä ihoon kiinni.

    Hienosti meni taas.

    • #9317 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ehhehee ei vitsi nyt ymmärrän miksi jotkut kirjoittavat fanifiktiota. Jos hahmot olisivat mulla paperinukkeina tai joinain muina sellaisina, leikkisin näillä että no niin olkaa nyt sohvalla siinä muka cooleina ja ihan sekaisin koko aika, sinne niin sisään sudenpesään vaan Ilona. Miksiköhän fiktiivinen romantiikka ja varsinkin ihastumiset on mun heikko kohta, vaikka oikeassa elämässä ne on monella tapaa jotenkin ällöttäviä? :DD

      No joo asiaan. Mä en muistanut koko kännykkää, mutta sieltähän siitä löytyi juttua. Tykkäsin tietenkin siitä pölläilykohdasta, kun Ilona ei osaa enää edes puhua, mutta vielä rakkaampiakin ajatuksia tässä tekstissä on mulle. Oskarillahan kestää miljoonia vuosia, että sitä saa pitää edes kädestä, niin että tämän tietäen rakastuin tottakai siihen, miten Ilona on saatellut vetelän pöhnäisen Oskarin silloin pikkujouluista kotia. Koskien sen olemukseen. Koskahan mä sanon liian usein, että mä kualen? Mutta kun taas mä kualen.

      Kaiken lisäksi se ihme vuoristorata, joka Ilonan päässä pyörii suurimmaksi osaksi iiiiihan turhan takia, on mulle niin äärimmäisen samastuttavaa luettavaa. Tällä lailla ulkopuolelta se on ihan hirveän hassua. Mua kuitenkin naurattaa ääneen sen takia, miten älytön ajatus on, että mua huvittaa tämä ja mä ajattelen itse juuri tuollaisia. Siis miksi pitää suunnitella huolella, mitä sanoo, kun palauttaa toisen kännykkää? No koska tietenkin pitää!!! Ja vaikka ei oikein tapahdu mitään eikä edes oikein sanota mitään, niin kyllä sen saa omassa päässään yliajateltua tosi näppärästi näyttämään katastrofilta siinä ajassa, kun kävelee parkkipaikalle. Joojoo, ja sitten tekeekin mieli kuolla pois. :DDDD

      No niin mä meen nyt tuonne kuolemaan tästä. :DDD

  • #9330 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Helvetin hyvät tuulihousut

    Jokainen juoksija – nykyinen tai entinen – kohtaa ainakin kerran elämässään Oikein Hyvät Tuulihousut. Ne erottuvat muista istuvuudellaan, mukavuudellaan ja ennen kaikkea sillä, että ne sopivat täydellisesti käyttötarkoitukseensa, eli juoksemiseen.

    Mä löysin mun elämän tuulihousut viime talvena Prismasta. Ne ovat oikeastaan virallisesti hiihtohousut, mutta ei nyt takerruta siihen. Ne ovat kerrankin täydellisen istuvat joka kohdasta, ja niiden lahkeet kapenevat nilkkoja kohti niin, ettei tuuli tartu niihin. Vähemmän ilmanvastusta, ja mikä parasta, vähemmän viimaa nilkoille. Sitä ei kukaan juoksija halua. Siksi useimmat meistä käyttävät kylmimmän ajan vuodesta villasäärystimiä: akillesjänteet eivät saa kylmettyä kesken kaiken. Nyt mun ei enää tarvitse käyttää sellaisia, kun mulla on hyvät tuulihousut, joissa on hyvät lahkeet.

    Nämä housut ovat sopivan kireät oikeista kohdista pysyäkseen paikoillaan vauhdissakin, mutta joustavat siellä, missä joustoa tarvitaan – myötä- ja vastamäessä. Ne ovat melkolailla täydelliset tuulihousut.

    Tänään jolkottelin loivaan ylämäkeen kevyesti kuin kettu. Liekö tuulihousujen ansiota vai sen, että tänä talvena on tullut urheiltua monipuolisemmin kuin pitkään aikaan. Siis tosi pitkään aikaan. Oikeastaan edes kilpajuoksuaikoina en käyttänyt kehoani niin vaihtelevasti kuin nyt. Se tuntuu. Olen vahva, nopea ja sitkeä, vaikka muut eivät vieläkään näe sitä. Samalla olen myös hento, pieni ja ajoittain heikkokin. Saan olla.

    Tärkeintä on tasapaino siinä kahden navan välissä. Vapaus. Vapautunut liikkuminen, rentous ja elastisuus ovat yksi asiakokonaisuus, mutta parasta on se, kun voi liikuttaa kehoaan juuri niin kuin haluaa ja silloin, kun se tuntuu hyvältä. Vapaus mahdollistaa vaihtelun. Jotta liike voi tuntua kehossa oikealta ja tarpeelliselta, sitä täytyy ehtiä ikävöidä välillä: kun lepää, alkaa kaivata liikkeellä olemista. Kun liikuttaa kehoaan muillakin tavoilla kuin juoksemalla, jää tilaa juoksemisen kaipuulle.

    Kun on hyvät tuulihousut, on helppo liikkua säällä kuin säällä. Näin ollen ulkoiset tekijät eivät vaikuta päätöksiini lähteä ulos. Paitsi aika. Se ei aina ole minun puolellani, mutta toisaalta se varmistaa, etten urheile liikaa. Niin en koskaan kyllästy.

    Haluan jatkaa juoksemista. Haluan tehdä monia muitakin asioita, eikä juokseminen valtaa mieleni sopukoista turhan paljoa tilaa. Monesti tulee vain miettimättä sujautettua jalat lenkkareihin ja vasta puolimatkassa huomattua, kuinka luuni olivatkaan taas kaivanneet iskutusta ja tärähtelyä.

    Vain juoksemisen jälkeen keuhkoni toimivat täydellä teholla. Hengittäminen on eräs lempiasioistani maailmassa. Se on sitä elämistä, kuten juokseminenkin, ja musta kahvi. Sitä ihanan rutikuivaa arkea, jonka taustalla soi ysärirokki ja tuoksuu ruisleipä.

    Juoksemaan on helppo lähteä, kun on hyvät lenkkarit, tiukka ponnari ja tietenkin tuulihousut. Helvetin hyvät housut ne kyllä ovatkin. Olkoon meillä edessä vielä monia yhteisiä kilometrejä.

    • #9331 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Nämä tämmöiset ovat aina jollain tavoin tosi ilahduttavia tekstejä. Hyvin arkisia, pienimuotoisia, kertovat näennäisesti vain jostain yhdestä tosi epärelevantista asiasta (tuulihousut, hei haloo!), mutta samalla kuitenkin tämäkin teksti kertoo tosi paljon Ilonasta.
      Jotenkin tästä tekstistä tulee sellainen fiilis, että Ilonalla on nyt just elämä ja harrastukset tosi hyvin tasapainossa, mutta toisaalta se vähän jättää kysymyksen, että onko näin ollut aina. Välttämättä ei, jos tonkii oikein huolellisesti rivivälejä. Tai sitten se olen vain minä. Vaan väliäpä sillä, pääasia että nyt on asiat kunnossa.

    • #9343 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kai siitä tietää tulleensa aikuiseksi, että on tosi innoissaan jostain arkisesta, joka helpottaa omaa elämää? Mulla ainakin on näitä fiksaatioita. Viimeisin on Sinin teräväkuivain. Mulla on aina ollut halpoja romuja, ja nyt kun mulla on toi, niin ai je on nopea pyyhkäistä koirankarvat kämpästä. Menee kaksi sekuntia! Ja oon ollut siitä niin fiiliksissä, että oon ostattanut samanlaisen mun siskolla. Mutta sekin on ollut onnellinen teräväkuivaimensa kanssa. :DDD

      Joo, syvemmäksi merkitykseksi mäkin luen tasapainon Ilonan elämässä. Samalla tarinassa vahvistetaan sitä, että Ilona on liikunnallinen ja ulkoilmaihminen, mutta ei ravaa tuolla tuulihousuineen sen takia, että saisi huomiota ja ylistystä.

      Ilona on muutamaan otteeseen ihastellut kroppansa toimivuutta ja se on se tasapainon tekijä, johon mä takerrun. Toki taas lukijan tausta vaikuttaa. Olin itse pari vuotta niin liikuntakyvytön, etten päässyt vessaan tai saanut sukkia jalkaan itse. Edelliskesänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään niin, että kävelin itse, ja siinä ihailin hiljaa itsekseni jokaista toimivaa niveltä, jännettä ja lihasta, kun niitä ei ole aina ollut. Ja turvaksi lähteneelle kaverillekin ihailin. Voin haistella väärin, mutta niin kuin Ilonankin ruumis olisi ollut rikki joskus. En ole toisaalta kysellyt, ihaileeko koko ajan terveenä ollut ihminen joskus omaa terveyttään. Voi olla, varsinkin jos on jotain urheilijataustaa. Mä ainakin huomasin terveyden arvon tosissani vasta silloin, kun se puuttui.

    • #9348 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tälläset tekstit on myös tosi kivoja välipaloja kaiken muun tapahtuman välissä, ja kertoo yllättävän paljo hahmosta itsetään. Mutta ai että kuin voin samaistua näiden täydellisten tuulihousujen löytymiseen. Näitten tapanen juttu koskee oikiastaan mitä tahansa vaatekappaletta. Itellä on yks kerraston paita, mikä on paras mitä mulla on ikinä ollu eikä ykskään muu paita sitä voi korvata.

  • #9359 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Muutos

    Oli pimeää. Seinäjoki oli päättänyt säästää sammuttamalla koirapuiston valot yöksi. Olin laittanut isältä syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten saamani työkalupakin mukana tulleen painavan taskulampun puiston penkille ja heittelin frisbeetä Onnille sen surkean valonlähteen turvin. Viimeisin yövuoro oli sekoittanut pakan taas ihan kunnolla, ja tämän päivän lyhyt iltavuoro valvotti yhä, vaikka olin tullut töistä neljä tuntia sitten. Tallille ei viitsinyt näin myöhään mennä. Väsytti liikaa auton rattiin, mutta uni ei tullut.

    Paleli. Ilmassa leijaili outo yöllisen kostea tuoksu, joka ujuttautui vaatteiden sisään ja iholle. Se oli sellaista koleutta, joka laittoi hampaat kalisemaan, vaikka oli tammikuu ja olisi pitänyt olla pakkasta. Kuiva pakkassää ei minusta tuntunut ollenkaan näin kalsealta, mutta lumi oli vaihtunut liukkauteen ja loskaan taas vaihteeksi.

    Kiinnitin hihnan Onnin valjaisiin. Koirapuiston rautaportti vinkui. Matka kotiin oli ihan lyhyt, jos oikaisi pururataa pitkin, mutta sielläkin oli valot sammuksissa, enkä uskaltanut mennä. Piti kiertää tien kautta jalkakäytävää pitkin.

    Onni näytti pimeässä epämääräiseltä mustalta möykyltä toppatakissaan. Jos olisin nähnyt sen kunnolla, olisin voinut erottaa pari valkeaa karvaa sen kuonossa. Se oli tullut Suomen muotovalioksi kolmivuotiaana ja oli vielä kuuden vanhanakin varsin linjakkaan näköinen. Olin ostanut sen heti täysi-ikäistyttyäni, ja siitä oli nopeasti tullut mun paras kaveri. Se toi turvaa ja rauhoitti mieltä elämän käänteissä. Ilman sitä mua olisi saattanut pelottaa yksin yöllä ulkona, mutta koiran ansiosta tiesin olevani turvassa, sillä Onni haistoi, kuuli ja näki kaiken ennen mua. Nyt se lönkytti rauhallisena hihna löysällä kohti kotia. Reitti oli sille tuttu.

    Kävellessäni mä ajattelin, miten onnekas olin. Olin saanut eilen koulutustani vastaavan työtarjouksen Seinäjoen kaupungilta. Se ei suinkaan ollut luovaa markkinointityötä eläintarvikkeiden tai rehujen maahantuonnin parissa, josta olin haaveillut, mutta se oli pääasiassa etätyötä – vieläpä arkipäiville sijoittuvaa ja osa-aikaista niin, että opintojen loppuun suorittaminen onnistui samalla helpommin kuin vuorotyön kanssa tasapainoillen. Työnimike oli suunnittelija, ja tehtävä sijoittui hankkeeseen, jolla oli vuoden määräaikainen rahoitus. Jatkoa katsottaisiin sitten hankkeen menestymisen mukaan.

    Tässä vaiheessa uraa edes vuoden määräaikainen ja osa-aikainen tehtävä tuntui lottovoitolta. Oli korkea aika saada jalka tukevasti tällaisen oven väliin hyvissä ajoin ennen valmistumista. Hyvästi, raskas vuorotyö.

    En ollut vielä kertonut kenellekään, mutta olin tietenkin ottanut paikan heti vastaan ja valmistauduin nyt arkeni muuttumiseen. Vuorokausirytmini tulisi olemaan eheä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se tarkoitti ehkä yöllisten seikkailujen päättymistä, mutta olin alkanut jo odottaa tuntevani yhteenkuuluvuutta muun maailman kanssa olemalla hereillä samaan aikaan kuin normaalit ihmiset. Kaikkein tärkein asia uudessa työssä oli kuitenkin merkityksellisyyden tunne, joka syntyisi siitä, kun saisin käyttää osaamistani hyödyksi tärkeiden asioiden edistämiseksi. Jos siitä saisi vielä kiitostakin, en muuta tarvitsisi elääkseni. Tekisin työtäni tiimiään varten. Ja asiakkaita – kaupungin asukkaita – varten tietenkin myös. Vaikka en mä sitä palkan suurenemistakaan pistä pahakseni. Ei ole halvin harrastus maailmassa nuo hevoset.

    Siinä työssä on vain puolikas työaika – mitä siitä tulee – 20 tuntia viikossa? Niin joo. Ehdin nakutella gradun loppuun siinä ohessa. Kun vain viitsisin keskittyä siihen… Haiskahtaa vähän siltä, että tässä jäisi aikaa jollekin uudelle projektillekin kyllä. Katsotaan, mitä elämä tuo eteen. Täytyy pitää silmät auki.

    • #9625 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      AAaaaaaAAAAA Ilona oli Onnin kaa tossa ihan melkein mun naapurissa, kuulittekste, mä olisin voinut nähdä sen jos olisin ollut liikenteessä, kuulittekste? Ok, ryhdistäydyn. Mä vaan meinaan kualla vähän joka kerta, kun julkkiksia, ei kun siis meidän hahmoja on jossain sellaisissa paikoissa, jotka on mulle tuttuja.

      Noi on ihania noi yölliset rauhan hetket, kun yhtäkkiä havahtuu hetkeksi konkreettisesta maailmasta ja huomaa, että ei vitsit mä olen onnellinen. Ei vitsit kaikki onkin hyvin: ei täydellistä ehkä, mutta niin hyvää varsinkin verrattuna siihen, millaista joskus oli. Erinäisistä syistä Seinäjoki edustaa mulle niitä hetkiä, vaikka oikeasti tässä ei voida sellaista symboliikkaa hakea, kun se on vain mun oma henkilökohtainen ajatus. 😀 Sattuu nyt vaan sopimaan, kun lisäksi olen kävellyt noissa samoissa jalanjäljissä ja ajatellut samoja asiota aina silloin tällöin.

      Mut yllättää tässä tekstissä iloisesti se, miten luottavaisesti Ilona suhtautuu tulevaisuuteen, joka on muuttuva ja epävarma. Uusi työ on aina jänskä, mutta potentiaalisesti se pilaa monta viikkoa, kun sitä jännittää liikaa. Tässä ei mennä siihen. Samoin se, ettei vakipaikkaa ole, voisi ahdistaa, mutta Ilona osaa olla iloinen, kun on määräaikainen paikka. Osa-aikaisuuskin näyttäytyy ainoastaan mahdollisuutena, ei uhkana.

  • #9637 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Baanalla

    “Aja nyt!”
    “En mä voi ku kato nyt ku tuolta tulee noi…”
    “AJA! Paina sitä kaasua!” Alex mylväisi.
    “Mulla on väistämisvelvollisuus.”
    “No et sä voi tähän keskelle risteystä jäädä! Ei se oo mitään väistämistä!!”
    “En mä voi peruuttaa takasin tonnekkaan!”
    “Aja nyt nainen!”
    “No nyt mä voin ajaa…”
    “Harvan kyydissä pelottaa niin paljon ku tässä…”
    “Höpö höpö. Mähän oon varovainen kuski.”
    “Voisit kuitenki ajaa alta pois ku ihmiset tulee tuolta.”

    Keskustassa ajaminen oli sitten mänttiä puuhaa. Huokaisin helpotuksesta päästessäni pois ikävästä risteyksestä, jossa oli olevinaan mulle vihreät valot, mutta jossa jouduin silti väistämään sekä suoraan vastaan ajavia että jalankulkijoita, kun käännyin. Onneksi päästiin pian suoralle tielle kohti Otsonmäkeä.

    “Tykkäätsä vielä Oskarista?”, Alex kysyi yhtäkkiä.

    Meinasin saman tien menettää auton hallinnan. Viime hetkellä sain ratin suoristetuksi, mutta oikea eturengas ehti käväistä reilusti pientareen puolella.

    “HEI! Miten voi olla, että sä selvisit tuolta keskustasta, muttet pysy suoralla tiellä?” Alex moitti.
    “Vitsit ku sun pitää laukoa tollasia yhtäkkiä…”
    “Se oli ihan normaali kysymys!”
    “Ai normaali!?”
    “No tykkäätkö?”
    “En tietenkään! Tai siis kaverina tietenkin tykkään!”

    Alex katsoi mua silmät viiruina arvioiden, puhuinko totta.

    “Mistä sä nyt tollasia oot taas saanu päähäs?”
    “Sä kuitenki tykkäsit siitä silloin kun…”
    “Höpö höpö, enkä oo tykänny kenestäkään. Pää kii nyt.”
    “OLETHAN TYKÄNNY”, Alex huusi ja läpsäisi mua olkavarteen.
    “Au! Okei, okei, ehkä joskus oon, mutta en enää. Tietenkään.”

    Alex työnsi naamansa oikein lähelle mun tiehen kohdistettuja silmiä yrittäen taas nähdä mun ajatukset. Tietenkin se onnistui siinä.

    “Puhut paskaa”, se sanoi. “Sä puhut paskaa!!”
    “No mitä sulle nyt voi edes sanoa…”
    “Mä luulin ettet sä enää… tiiätsä… roiku siinä. Ku se on sellanen ja kaikkea.”
    “Emmä roiku missään.”
    “Niin varmaan. Ai ai. Vai että Ilona ja…”
    “Nyt se pää kiinni tai sä jäät tähän maantien varteen!”
    “ILONA JA…”
    “Ei! Hiljaa! Ei oo eikä tuu!”
    “No okei sitte. Uskotaan. Paskapuhetta, mutta uskotaan.”
    “Sitä minäki”, olin sanomassa, mutta silloin auto-parkani alkoi pitää hirveää kolinaa. “Mitä helvettiä”, päädyinkin rääkäisemään.

    “Stuntti seis!” Alex komensi ja tarttui rattiin pelkääjän paikalta.
    “Irti siitä”, kiljaisin.

    Painoin jarrua ja ohjasin auton pientareelle. Sinne se oli kyllä jo matkalla muutenkin, kun Alex roikkui ohjauspyörässä kuin pieni marakatti, jota en saanut karistettua millään irti.

    “Salee nää Seatit hajoo heti ku vähän käy ojan puolella…” Alex mutisi noustessaan autosta ja tarkastellessaan tilannetta.
    Se yritti kurkkia auton alle, josta kolina oli kuulunut.
    “Paskana tää on”, oli Alexin nopea diagnoosi.
    Meinasin sanoa, että niin minäkin, mutten ehtinyt.

    “Hei, tuolta tulee auto”, huomasin helpottuneena. “Ehkä toi voi auttaa meitä jotenkin…?”
    “No mitä tollanen käppänä nyt voi tehä, toi on joku ikäloppu…” Alex mutisi.

    Lähestyvä auto kuitenkin hidasti meidät nähdessään. Kun se valui pysähdyksiin, kuski avasi ikkunan. Vanhan miehen ruttuiset kasvot pistivät ulos auton sivuikkunasta. Kasvoilla oli ilkikurinen virne.
    “Ei kannattais ajjaa nin täysijä, levijää koko paska”, se väänsi leuka vääränä.
    “Kiitti vinkistä!” Alex pisti takaisin, mutta ukko rullasi jo ikivanhan autonrämänsä ikkunaa ylös ja jatkoi matkaansa jättäen peräänsä vain mustan savupilven.

    “Toi ei oo kyl täältä päin”, Alex sanoi.
    “Varmaan se vaan lähti!” vinkaisin jäämättä miettimään, millä murteella olimme saaneet kuulla kunniamme, vaikkei ukkeli ollut edes nähnyt, mitä vauhtia olin ajanut.
    “No ei tosta ois mitään apua ollu kuitenkaan. Soitetaan Eetulle”, Alex päätti huolettomasti niin kuin mun auto ei olisi juuri heittänyt henkeään maantien varteen Seinäjoen ja Otsonmäen välille.
    Joka suuntaan näkyi pelkkää peltoa.

    “Miten mä pääsen illalla tallilta kotiin?” vikisin ääneen, mutta valitsin kuitenkin samalla Eetun numeroa, kun en muutakaan keksinyt.
    “Kyl sä jotenki pääset. Katotaan sitä sitte. Mut mä kuule Ilona luulen, et sun pitää ehkä ostaa uus auto”, Alex neuvoi auliisti.

    • #9638 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      No niin, nyt se viimeistään käy selväksi, että Ilona on tosi arka ratissa. Onhan siihen viittailtu ainakin epäsuorasti aiemminkin, joten olen osannut epäillä sitä kyllä, mutta tässä sitä oikein hierotaan naamaan. Tietysti Alex (vähemmän) avuliaine kommentteineen oikein vielä alleviivaa asiaa.
      Nämä ajamisasiat kiinnostavat minua aina kovasti, koska itse olen kuorma-autokuskin perillinen, kolariin joutunut ex-autoilukammoinen, vasta kolmikymppisenä kortin ajanut soon-to-be Audi-mulkvisti, joka kaikkein eniten vihaa rampista liittymistä, mutta on selvinnyt niistä hengissä tähän asti. Eli autoiluasiat ovat olleet paljon tapetilla pitkin elämää. Niinpä kiinnostaisikin lukea, että miksi Ilona on tämmöinen vai onko siihen mitään erikoista syytä edes. Voihan joku olla arka ja varovainen kuski ihan muuten vain, koska on luonteeltaan sellainen. Ja jos ajokokemusta on niukanlaisesti, niin sekään ei lohduta. Tietysti varovaisuus on hyvä asia ratissa noin pääsääntöisesti, mutta vain tiettyyn rajaan asti.

      En nyt puutu sen enempää siihen, että Alex on taas ihan Alex ja erinomaisesti kirjoitettu. Mä haluaisin lukea Ilonan autonosto-operaatiosta, muuten! Meinaan jos kaipaat inspiraatiota ja/tai lukijatoiveita 😀

    • #9639 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sonja vei jalat suustani. Mä edelleen vaan nautin ja luen mielelläni, kun Ilona ja Alex seikkailee. Ne on niin tosi erilaisia, mutta pohjimmiltaan molemmat niin hyväntahtoisia. Silloinkin, kun ne meinaa tappaa toisensa… 😀 Mä luulen, että uuden auton hankkiminen ei ole Ilonalle mikään helppo rasti. Se ei vaikuta tyypiltä, joka ihan liikaa kiintyy johonkin tiettyyn autoon, mutta kun se vaikuttaa kumminkin tyypiltä, joka ei erota hyvää (käytettyä) autoa romusta. Onneksi tallilla nyt on kaiken maailman naisia, jotka tietää autoista sitä sun tätä, ja voi niitä tukijoukkoja olla muuallakin.

      Mä olin ennen kaupungissa ajaessani niin kuin Ilona. :DD Nyt kun oon ruvennut kans henkailemaan noiden rekkakuskien kanssa jonkun takia ja kuuntelemaan niiden nalkutusta, niin on ajo muuttunut jonkin verran. Edelleen mä mieluummin kyllä pistäisin ne ajamaan kaupungissa kuin ajaisin ite jossain yhtään Seinäjokea ja Vaasaa isommissa paikoissa… 😀 Pahinta on, kun joku Alex istuu siinä vieressä arvostelemassa…

  • #9661 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Joo joo, tiedän että mun pitäis kirjoittaa autoista, mutta se on liian vaikeaa ja nyt on oikea päivä tälle. Hyvää vappua, olkaa hyvät!

    1. Joulusimantekijät
    2. Jumissa

    3. Simassa

    Mulla oli jäänyt joulusta – tai siis Oskarin synttäreistä – sitä itsetekemääni simaa jäljelle. Vappu tuntui otolliselta ajalta hankkiutua lopuista eroon. Päätin kiikuttaa viimeisen pullon Hopiavuoreen – eiköhän se tuvassa katoaisi äkkiä parempiin suihin. Etenkin, jos vihjaisin Oskarille, että sitä sai taas.

    Sima oli muovipullossa mun parvekkeella – siinä samassa paikassa, mihin olin sen jättänyt tekeytymään… Kauanko siitä nyt oli? Neljä-viisi kuukautta?

    No, kai se viileällä parvekkeella oli säilynyt ihan juotavana…?

    Paitsi että pullo oli oudon turvonneen näköinen. Muuttanut muotoaan jotenkin… pyöreäksi? Ihan kuin koko muovipullo olisi kasvanut kokoa. Oliko sima muka jatkanut käymistä itsekseen kylmällä parvekkeella…? Toisaalta olihan tässä keväällä ollut muutamia lämpimiä päiviä, viittätoista astetta ja ylikin.

    No, kai se vain sihahtaisi vähän kovemmin, kun sen avaisi. Eiköhän se ollut jossakin vaiheessa lakannut käymästä itsekseen, kun oli ollut pakkasia ja kaikkea. Kai se hiivakin jossakin vaiheessa oli sinne kuollut.

    Alex oli tulossa hakemaan, koska mulla ei sattuneesta syystä ollut toimivaa autoa. Kannoin painavan tuntuisen pullon portaat alas parkkikselle. Olin tietenkin etuajassa, ja Alex myöhässä. Laskin pullon maahan odotellessani. Aurinko lämmitti kasvoja jo ihan kivasti, vaikka vappusääksi oli luvattu myös sadetta ja raekuurojakin. Keräilin pisamia siinä hetken ennen kuin huomasin tutun Skodan kaartavan pihaan.

    “Mikä helvetti toi on?” Alex rääkäisi avatessaan auton oven.
    “Se on sitä simaa. Älä suotta nouse autosta…”
    “Eiku nyt helvetti seis! Et varmana tuo tota pommia mun autoon!”
    “Ei se oo mitään Pommacia ku se on sitä simaa…”
    “Älä koske siihen!”
    “Miksen?”
    “Se on ihan turvonnu, nääksä! Se räjähtää!”
    “No eikä räjähdä, höpö höpö taas.”
    “Mun autoon toi ei ainakaan tule. Sun kanssa päätyy ojaan ihan ilman tollasiakin…”
    “No mä voin sihauttaa siitä noi paineet pois…”

    Otin pahaa-aavistamattomana pullon kaulasta kiinni ja väänsin korkin auki. Miten olin muka saanut sen niin tiukalle talvella? Lähtihän se lopulta liikkeelle, ja samalla lähti simakin. Kuohuvaa nestettä sinkosi rusinoineen päivineen valehtelematta oikeasti mun pään yläpuolelle, varmaan pari metriä pullon suusta suoraan ylöspäin, ja siitä sitten vähän joka suuntaan. Alex suojautui autoonsa kädet korvillaan.

    Pulloon ei paljoa jäänyt, kun suihkuaminen lakkasi. Simaa oli maassa, mun vaatteissa ja hiuksissa… Ja Alexin auton katolla ja ikkunoissa. Näin Alexin ”mitäs-minä-sanoin”-ilmeen vasta, kun se laittoi tuulilasinpyyhkijät päälle ja siirteli niillä enimmät simat etuikkunastaan maahan.

    “No niin, nääksä nyt!” se saarnasi käsiään levitellen ja viittoen joka suuntaan, kun uskaltautui taas ulos autostaan. “Toi on ihan vitun myrkkyä, tajuatsä? Toi tyyliin syövyttää mun auton! Kauan toi on ehtiny käydä?”
    “No tyyliin… Siitä asti, kun oli ne Oskarin synttärit silloin… joulukuussa…”
    “VITUN IDIOOTTI, SAATANAN HULLU!” Alex huusi ja otti mua päästä kiinni molemmilla käsillään. Sen käsiin taisi tarttua simaa mun hiuksista. “Ymmärräksä paljon tossa on alkoholia? Se on käyny tuolla lämpimässä monta kuukautta ja varmaan jäätyny ja sulanu moneen kertaan ja kaikkea! Me oltais saatu alkoholimyrkytys jok’ikinen jos oltais edes maistettu tota!!”
    “No ehkä sä nyt vähän liiottelet kuitenki… Emmä aatellu, ku simassa on yleensä niin vähän alkoholia, jos ollenkaan. Emmä ees laittanu tähän kauheen paljoa hiivaa…”
    “Sua ei voi kyl jättää vahtimatta ku sä meinaat heti tapattaa kaikki ja ittes siinä samalla. Keittelet tollasia vahvoja alkoholijuomia tuolla… Kuule, noi jutut kannattais jättää isoille tytöille.”
    “No emmä tarkotuksella…”
    “No sen mä uskon, ettei sulla olis tullu tollanen mieleenkään. Mut tuu, hävitetään tää nyt ennen ku joku puistokemisti tulee kyseleen sulta reseptiä.”

    • #9664 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ilonan ja Alexin seikkailuita on joka kerta yhtä hauska seurata, etenkin näitä tälläsiä pätkiä. Kun Ilona kuvaili sen simapullon olleen nuinki kauan olemassa, ja vieläpä turvonneen pyöreäksi… Ootin jo sitä että kohta se kosahtaa xD

    • #9666 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voiiii ku toinen niin hyvää yrittää, ja sitten menee pieleen. Mun käy jotenkin niin sääliksi Ilonaa, kun Alex vaan huutaa sille, vaikka Alexista on tullut nyt sellanen tyyppi että se taitaa muutenkin paasata usein. 😀 Ehkä se sen huuto nousee kuitenkin huolesta pohjimmiltaan..? 😀

      Omaa hahmoa on monesti vaikea kuvata tekemässä tyhmiä ratkaisuja. Vaikka hahmo on aina ihan eri asia kuin kirjoittaja, moni samastuu hahmoonsa ja haluaa näyttää sen enimmäkseen positivisessa valossa. Silti on muitakin lukijoita kuin mä, jotka pitää niiden tyhmiä hetkiä hellyyttävinä, eikä ne hetket ollenkaan laske sen hahmon hyvyys- tai älykkyystasoa mun silmissä. Ilona ei nyt vaan tiennyt, että se sima käy siellä partsilla ikuisesti, ja jotenkin se on hellyyttävää kun se on tässä asiassa niin torvi. 😀 (En ole itse yhtään räjäyttänyt simapulloja sinä vuonna kun mä ja Hello tehtiin sitä mansikkarahkaain, en en.) Kaiken lisäksi hahmon pikku viat ja mokat on ne jutut, jotka tekee siitä oikean ihmisen kaltaisen. Ne on täydellisiä, kun ne on epätäydellisiä. <3

      Mutta vähänkö ne olisivat ilahtuneet siellä tallilla, jos olisivat saaneet oikeeta simaa. Ilmeisesti varsinkin se Oskari. :DD

    • #9667 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      ”ennen ku joku puistokemisti tulee kyseleen sulta reseptiä” 😀
      Tämä on hausta teksti ja Alex ja Ilona ovat melkoinen parivaljakko. Tämän parempaa kommenttia ei nyt irtoa.

  • #9677 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ku maailmanloppu tulee ni jäljelle jää vaan torakat ja Toyotat

    Onneksi Oskari ajoi aika rauhallisesti. Sillä ei ollut silleen mikään kiire Motonettiin varaosaostoksille. Alex ei ollut yhtään niin rauhallinen, vaan vääntelehti penkissään levottomana. Tylsistyneenä, veikkaisin. Tupakan tarpeessa ehkä. Onneksi se ei ollut ratissa.

    Eira tuijotti lähinnä kännykkäänsä. Lopulta se kuitenkin nosti katseensa ja naulitsi sen muhun.

    “Minkä auton sä sit meinaat muka ostaa?” se kysyi.

    Se oli Eiran kohtelias versio siitä, että “mitä sä muka ees tiiät autoista tai niiden ostamisesta”. Niin se olisi varmaan sanonut kenelle tahansa vähänkin tutummalle kuin mulle.

    “En tiiä vielä. Jonkun, joka ei kuluta kauheesti. Ois kiva, jos se pysyis ehjänäkin.”
    “Ei mitkään autot pysy ehjänä,” Eira väitti.
    “Osta Volvo”, Oskari neuvoi.
    “Emmä kyl tiiä.”
    “Mitä vikaa?”
    “Ei mitään, jotenki ne vaan ei oo mun juttu. Ne on sellasia iskä-autoja.”

    Oskari jäi maiskuttelemaan ja hyhhäilemään, kun sanoin sen autosta sillä tavalla.

    “Osta Audi”, Alex ehdotti. “Sä et kuitenkaan oo ihan mikää Bemmi-ihminenkään.”
    “Emmä Audia. Musta ne näyttää ihan perunoilta. Tai hatuilta millä on pyörät.”
    “Hatuilta millä on pyörät”, Eira tyrskähti. “Totta.”

    En tiedä miksi mulle oli pieni voitto saada Eira hymyilemään edes pieneksi hetkeksi, vaikkakin sitten vähän pilkallisesti. En edes yrittänyt esittää tietäväni autoista juuri mitään, ja sellainen rehellisyys oli varmaan ainoa oikea tapa toimia Eiran kanssa. Se olisi haistanut vilpin ainakin kilsan päähän.

    “No mites se Skoda kuitenki? Jos ei mun auto ni joku muu”, Alex ehdotti.
    “Musta ne on aika kalliita laatuunsa nähden. Ei oikein sytytä.”
    “Vai ei sytytä…” Alex mutisi, mutta jätti murjaisematta perään mitään itselleen tyypillistä jatkaessaan autovalikoiman läpikäyntiä. “Mitä muita autoja vielä on ees?”
    “Ooppeli on ainaki”, Oskari tiesi kertoa.
    “Tiesittekö, että Opel on oikeesti lyhenne sanoista Oitis Pois Euroopan Liikenteestä”, Alex neuvoi.

    Eira tyrskähti taas kännykkänsä takaa. En osannut tulkita tämänkertaisen äännähdyksen sävyä.

    “Tai sitten: Oho, Pojat, Eipäs Lähetäkkään”, Alex jatkoi. “Eli sellasta ei ainakaa kannata hankkia.”
    “Joo ei, musta neki on vähän iskä-autoja. Iskällä on ollu Ooppeli joskus sata vuotta sitten”, tuumasin.
    “Mikä ihme on ees iskä-auto?” Oskari vaati saada tietää.
    “No sellanen, tiiätsä, auto mitä on iseillä aina. Kyl sä tiiät.”
    “En mä kyl tiiä”, Oskari väitti ja raaputti kulmienväliään peukalonkynnellään ennen kuin palautti toisenkin käden rattiin.
    Ei sillä, että olisin katsellut sitä. Tietenkään.

    “Mersut ja muut sellaset kalliit huollettavat voi unohtaa kanssa”, huokaisin. “Eipä siinä paljoo vaihtoehtoja jää.”
    “Kyl sulle ainut vaihtoehto on Toyota. Ne kestää jopa sun käytössä”, Alex sanoi.
    “Mitä mun käytössä on muka kestämistä? Mähän ajan varovasti!”
    “Me ei oltais matkalla Motonettiin jos sä oisit tässä taannoin ajanu varovasti. Ei mut oikeesti, sit ku maailmanloppu tulee ni jäljelle jää vaan torakat ja Toyotat”, Alex jatkoi.
    “No yks sellanen sitte, kiitos. Ei tarttis aina olla raahaamassa sitä ripustettavaks johonkin.”

    Eira kiristeli hampaitaan, kun se oli hyvää hyvyyttään ripustanut mun vanhan auton juuri sinne niin autotalliin korjausta varten.

    “Meinaaksä ostaa ihan uuden?” Oskari kysyi, niin että Eira ei onneksi ehtinyt ottaa enempää kierroksia siinä välissä.
    “No en nyt ehkä ihan ihan uutta, mut aika uuden haluisin kyllä. Et sillä vois ajella sit pidempään suht huoletta. Sellanen muutaman vuoden vanha. Pitää olla ajettu alle satatuhatta.”

    Oli Alexin vuoro tyrskähtää. Se melkein sylkäisi samalla.

    “Mikäs rouvan budjetti on tähän?” se kysyi huvittuneena.
    “No en oikein tiiä vielä. Kai sen näkee sitten, että mitä ne hinnat on. Joku rahoitussopimushan siitä sit tulee. Emmä kerralla ajatellu maksaa sitä tietenkään. Enkä mä varmaan ees maksa sitä loppuun asti ku vaihdan sen sit jossain vaiheessa taas. Pitää kattoa. Käsirahaa voisin laittaa ehkä tonnin, vaikka ei niitä nyt huvikseen lojukaan nurkissa.”
    “Rouva puhuu niin ku olis ennenki ostellu autoja”, Alex myhäili.
    Melkein kuulosti hetken siltä, kuin se olisi ollut ylpeä musta.
    “Saanen muistuttaa, että rouva on myös ekonomi”, totesin juhlallisesti. “Voidaan laittaa muidenkin rahoitusasiat kuntoon samalla.”
    “Ei tartte. Skoda kulkee vielä. Toistaseks.”
    “Ooksä valmistunu jo?” Eira heräsi tiedustelemaan.
    “Periaatteessa joo. Kaikki hommat näytti ainaki menneen läpi. Eilen tajusin hakea tutkintoa, ku pitkästä aikaa avasin koneen. Kai ne paperit sieltä ennen pitkää tulee, ku joku siellä koululla saa ne kasaan.”
    “Ai no mut sithän me saadaan kakkua! Vai mitä että saadaan? Oisit heti sanonu et meil on juhlat tulossa”, Alex innostui.
    “Ai meillä”, naurahdin. “Emmä kyl tiiä mistään juhlista. Jaksaako tässä nyt järjestää…”
    “Voisko siel olla simaa?” Oskari kysyi varovasti.
    “Ei helvetissä!” Alex parahti.

    • #9678 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Onnettoman pojan ensimmäinen lelu. Fix or repair daily. Mersun tähden alasakarat näyttää mistä voi hinata ja yläsakara sen, että mistä voi rukoilla apua. Ranskalaiset ostetaan kioskilta, ei autokaupasta. Osta Skoda, pottuloota, aja vuosi ehkä kaksi, vaihda sitten paremmaksi. Teini-Corolla, jorma-Corolla ja pappa-Corolla, Toyota-kuskien evoluutio. Ja Bemari-naiset ja Audi-naiset ja saabistit ja fordistit. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen maailman tappiin asti.
      Sonja on oikeasti ihan tylsä. Se ostaisi Volvoja, koska isällään oli aina Volvo, mutta kun törmäsi sovinisti-Volvokauppiaaseen, se meni naapuriin ja ostin seuraavan premium-merkin. Ja nyt kun Audilta ei löytynyt sopivaa, mallia, se vaihtoi taas seuraavaan premium-merkkiin. Ei siitä olisi paljon kertomista ollut.
      Tämä on ihana teksti. Mä lämpenen aina autoasioille.

      Mutta että simaa 😀 😀 😀

    • #9679 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä puolestani harvoin lämpenen autojutuille. :DDD Mä määräsin, että korkeintaan 20% mun rekkakavereiden puheesta saa koskea autoja vuorokaudessa. Jumalan kiitos se on pitänyt aika hyvin. Mutta ei hätää, kyllä mä tästä tykkään. En edes koe tätä minään autojuttuna, vaan enemmänkin pikku roadtrippinä. Poimitaas jotain ja kerrotaas mun mielleyhtymiä ja muuta.

      Mä rakastan sitä, miten Alexista ”meillä” on nyt juhlat tulossa. Oon ihan rakastunut silloinkin, kun mun omat kaverit kysyy mun luona, et onks ”meillä” sitä ja sitä, vaikka karkkia. Se on jotenkin niin läheinen puhetapa, niin kuin nämä ”me” olisivat yksikkö. Kun mulle puhutaan niin, tuntuu kuin saisi silityksiä ja halauksia. En tiedä, kokeeko muut tän näin, mutta mun mielestä toi on hellyydenosoitus. 😀

      Toinen kieli-ihmistä miellyttävä kielellinen yksityiskohta on Eiran ”muka”. Mietin sitä mukaa ajellessani töihin tänään. Jos olisin vielä yliopistossa, haluaisin tutkia seuraavaksi sitä, että miten ihmiset käyttää muka-sanaa puheessa osoittamassa tollasta epäilystä.

      Oskari ja sen simat ja Alexin pöyristys nyt on ihania. 😀 Ja se, miten Ilona oikeastaan haukkuu kaikkien autot tosta noin vaan. Onneksi näistä kaikille (paitsi ehkä vähän Alexille bemmit) autot on vaan kehonsiirtimiä, ei sen kummempaa.

      Oli kivaa myös uumoilla väärin vaihteeksi. Olin varma, että Ilonalle auton ostaminen tulee olemaan vaikeaa, vaan ei se nyt niin vaikeaa taidakaan loppujen lopuksi olla. Vaikka se ei tiedä auton korjaamisesta ja sellaisesta, sillä on kuitenkin selkeät mielipiteet autoista ja siitä, millaisen se haluaa itselleen. Se myös tietenkin ymmärtää rahasta.

  • #9686 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Auto ku auto

    “Ooksä kalsarit jalassa tehny töitä koko päivän?” Alex tervehti törmätessään ovesta sisään mun asuntoon.
    Ovi ei ollut lukossa, kun tiesin sen olevan tulossa.
    “Ei nää oo kalsarit ku nää on mun kotihousut. Vanhat jumppapöksyt. Ja ei kai nyt kukaan hullu pyhähousuissa tee etätöitä.”
    “Sul on siis joka päivä tyhy-päivä”, Alex totesi avatessaan jääkaapin oven.

    Se otti hedelmäsalaatin esiin ja alkoi seuraavaksi penkoa sitä vetolaatikkoa, jossa aterimet olivat.
    “Lusikka…?” se mutisi epämääräisesti.
    “Pesussa kaikki. Ota haarukka”, neuvoin painaessani läppärin kannen kiinni.

    Lähdin kantamaan kahvimukia, teemukia ja vesimukina toimivaa vanhaa sheikkeriä työpöydältäni kohti keittiötä sillä välin, kun Alex poimi vesimelonin paloja suunsa täyteen.

    “Tuleeks vompatti mukaan?” se kysyi.
    “Mik- aa, ei kai koiraa voi ottaa autokauppaan? Eiköhän Onni jää kotiin. Paan sille vaan ohjelman…”
    “Kattookhe telkkahia?” Alex haukkoi suu täynnä.
    “Joo, mä laitan sille Youtubesta näitä… videos for dogs tässä lukee.”
    “Ja se oikeesti kattoo noita? Onks koirille muuten mitään ruutuaikasuosituksia niin ku ihmislapsille?”
    “Ei kai. Emmä tiiä. Tuskin mitään virallisia. En oo kyl aatellu, mut emmä tota enää kokonaiseks työpäiväks jättäis kattomaan telkkaa. Pentuna jätin.”
    “Kuule Onni, sun pitää varmaan vähän kauempaa kattoa. Tarviit kohta silmälasit muuten”, Alex neuvoi ja yritti ohjata koiraa sohvalle istumaan.
    “Ei siitä kai mitään tablettilasta oo tullu vaikka se on näitä kattonu”, mietin ääneen.
    “Mitä?”
    “No tiitästä ku vauvoille annetaan nykyään tabletit käteen ja sit ne kattoo vaan niitä…”
    “Ei kai vauvat osaa vielä pitää tablettia kädessä?”
    “Ei ku nii joo. Totta. Oot varmaan ihan oikeessa”, mutisin mietteliäänä ja pöyhin vielä Onnin suosikkisohvatyynyn mukavaksi, jotta saatoin hyvällä omatunnolla lähteä autokauppaan lintujen ja oravien seikkaillessa tv-ruudulla. Etäpäivän hyvä puoli oli se, että koiran saattoi käyttää ulkona ruokkiksella, niin että se jaksaisi tallille lähtöön asti hyvin. Siellä se voisi sitten peuhata koko loppuillan ulkosalla. Mutta kyllä mä silti haaveilin siitä, että Onni saisi oman pihan, ettei aina tarvitsisi ryysätä rappukäytävässä edestakaisin.

    “Eksä meinaa syyä mitään?” Alex kysyi hedelmäsalaatit poskessa, kun oltiin jo ovella menossa.
    “Emmä. Muistin syyä lounaan vasta pari tuntia sitte.”
    “Miten sä voit unohtaa syödä?”
    “Ei kaikkea voi muistaa.”

    Ensimmäinen autoliike oli pettymys: kävi ilmi melko nopealla silmäyksellä, ettei siellä ollut mitään kiinnostavaa. Toinen yritys oli suljettu, mikä selvisi meille vasta ovella. Kolmas vaikutti ihan lupaavalta.

    “Jos sä haluut Toyotan ni ooksä ajatellu enemmän Aurista vai Yarista vai mitä?” Alex yritti kartoittaa mun raameja.
    “No emmä kyl haluis sen enempää naurista ku varistakaan”, huokaisin.
    “No hei kato, mites tommonen söpö uudehko Volkkari”, Alex ehdotti.
    “Toi on kyl aika söpö. Ja ihan särmä kuitenki samalla. Mut emmä tiiä silti.”
    “Eiks tääkään sytytä?”
    “Ei oikeen.”
    “Pitääks sen välttämättä olla valkonen?”
    “No ei se nyt oo niin justiinsa jos on muuten hyvä. Mut kirkkaan punasta en ota. Tummanpunanen käy. Eikä mitään vihreetä tai oranssia.”

    Alex katosi kesken mun lauseen kuolaamaan johonkin bemmirivistön tuntumaan. Silmiini osui ihan kiva Pösö. Se oli keltainen sähköauto. Ehkä vähän liian räpsäkkä minulle kuitenkin. Ja varmaan kalliskin tähän saumaan. En viitsinyt edes vaivautua katsomaan hintalappua. Se olisi ihan eri asia, jos olisi joku jakamassa kulut, mutta yksinään piti pitää järki päässä.

    Iso osa autoista oli minun tarpeisiini liian suuria. Oli hieno lava-autokin, mutta mitä minä sellaisella tekisin? Sitten oli liian vanhoja, rumia, hienoja, kalliita, kauheita bensasyöppöjä ja ties mitä muita vaihtoehtoja. Diesel-autoakaan en olisi kauhean mielelläni ottanut. Sähköauto olisi ollut ihan kiva, mutta ehkä seuraava tämän jälkeen voisi sitten olla sitä lajia. Vähän kyllä arvelutti, kun ei tainnut Otsonmäellä olla montaa latauspaikkaa sellaiselle. Seinäjoella vielä oli, mutta en minä siellä ikuisesti ajatellut asua.

    Löytyi sieltä peränurkasta sitten lopulta yksi valkoinen Prius, jonka kohdalla vähän kolahti. Se oli niin kuin suomehevonen: taloudellinen, vakaa, turvallinen ja tavallinen. Sellainen uskollinen ja vähän peruna. Hybridi ja automaatti. Hyvä – osaisin ajaa sillä eikä se söisi lompakkoani tyhjäksi.

    “No siinähän sulla on auto! Sä oot kyl mummoin noin nuori ihminen kenet mä tiedän”, Alex julisti etsiydyttyään minun ja Priuksen luokse.
    “No onhan toi tommonen perustylsä. Auto ku auto,” totesin olkiani kohauttaen.
    Ei kai sillä ulkonäöllä niin ollut väliä, kunhan se kulki toivottuun suuntaan ja hinta oli sopiva. Näytti siinä olevan ihan siistit systeemit sisällä, kosketusnäyttöä ja muuta. En minä mitään avaruusalusta tarvinnutkaan.

    “Toi on vuoden 2015 malli”, Alex huomautti.
    “Joo, se on kyl vanhempi ku mä olin aatellu…”
    “Toi on itse asiassa kuule just hyvä. Meinaan heti seuraavasta vuodesta alkaen siellä Toyotan suunnitteluosastolla jollain nyrjähti päässä pahemman kerran. Ootko nähny niitä uudempia? Ne on ihan kamalia. Ota toi.”
    “No täytyy nyt kattoa…”
    “Ei ku jos sä otat yhtään uudempaa Priusta ku tää ni mä en enää koskaan kehtaa tulla sun kyytiin.”
    “No ei kai ne nyt niin rumia voi olla.”
    “No on ne kyl ihan saatanan rumia. No mut mennää nyt koeajolle ja sit sä saat ajaa ton kotiis tosta pölyttymästä.”

    • #9693 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Taas mä luen halauksia ja silityksiä, kun Alex menee vaan jääkaapille. 😀 Toivottavasti en oo ihan hirveän outo ja joku muukin lukee, eikä lue vaan huonoa kaveria. Meinaan että mulla on itsellä vaan ihan pari sellaista kaveria, jotka voi mennä omin päin mun jääkaapille, ja joiden jääkaapille mä voin mennä, ja ne on spesiaaleja. Viime kesänä kun toinen oli pidemmällä rekkareissulla, menin omilla avaimilla niille nukkumaan päikkäreitä, kun niillä on parempi ilmastointi kun mulla… Ja joskus kun tuun kotia, täällä on jo väkeä, vaikka asun yksin, tai joku niistä on vaikka tarvinnut mun koiria. Mutta ei mennä siihen enää yhtään enempää. Kai se oli jotain taustoitusta, miksi mä luen ton läheisyytenä.

      Ehkä se auto nyt löytyi. 😀 Ilonalla oli Motonetin-keikalla aika paljon vaatimuksia, mutta oikeassahan se kumminkin on, kun ajattelee, että loppuviimein auto kun auto on auto. Tai siis jos rahaa olisi loputtomasti, niin se muuttaisi tilanteen, mutta kun ei ole, niin mistään avaruusalusautoista ei tarvitse kuin haaveilla. Toivottavasti tää auto ei käy pientareen puolella. :DD

  • #9734 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Hanami Week 8.5. jatkuu

    Kun luulin (taas), että Alex tulee Ruotsiin

    “Apu on tulossa!” Alex kailotti mulle puhelimeen kuin mikäkin hätäkeskuspäivystäjä.
    “Mä pääsen kotiin?” nyyhkäisin. ”Kiitos oikeesti, mä jään sulle velkaa kaiken mitä mä –”
    “Joo joo, ei tässä mitään, hommat hoituu. Mut nyt oikeesti, mikä kaikki sulla niinku on siellä tarkalleen hätänä?”
    “Kaikki,” vingahdin pyyhkien epätoivoisesti kyynelten tahrimiin kasvoihini liimautuneita hiussuortuvia takaisin omille paikoilleen niin kuin se muka auttaisi minua saamaan ajatuksiani kasaan yhtään sen paremmin.
    “Harmittaako sua joku muukin ku se, ettei se kisa menny sun mielestä nappiin?” Alex kysyi kuulostaen jostakin syystä ihan Oskarilta.
    Alex harvemmin kuulosti niin järkevältä aikuiselta.
    “Se meni niin kamalan huonosti! Ja mä oon ihan yksin täällä ja mä en nukkunu viime yöntä yhtään ja mä vaan pillitän täällä ku joku vauva ja hävettää tulla täältä kesken kaiken kotiin ja mä en saa nettiä toimiin tossa mun työkoneessa ni mä en pysty tekeen töitäkään huomenna ja mulla olis ihan sikana tehtävää”, sopertelin yhtä soittoa sekavassa järjestyksessä samalla kun sulloin typerää kannettavaa tietokonetta reppuuni. “Saan ihan varmana potkut. Ja mä unohin purkat kotiin.”
    “Pääsisiksä johonki vaikka ostaa purkkaa? Ooksä muuten syöny mitään muutakaan?”
    “En tietenkään. Mua närästää, kun mua jännittää. Ja täällä ei muutenkaan oikein oo mulle sopivia –”
    “Siis sä et oo koko aikana syöny mitään?”
    “No oli mulla yks Elovena-patukka repussa…”, muistelin hatarasti pyyhkäisten samalla silmänurkkaani paidan hihalla. “Eiku se onki vielä täällä.”
    “Sua ei voi kyl jättää vahtimatta hetkekskään. Mä en ymmärrä miten sä ylipäätään oot hengissä.”
    “En mäkään! Tää on ihan kamalaa”, valittelin.

    Alkoi taas vähän itkettää, kun työkone ei millään tahtonut mahtua reppuun, jonka pohjalla kaikki paperit olivat ihan rutussa. Paska vehje. Paskaa kaikki. Paska työ. Olin ollut siitäkin niin innoissani vielä vähän aikaa sitten, mutta aika äkkiä oli käynyt ilmi, ettei työpaikan organisaatiokulttuuri ollut ollenkaan terve ja minä olin suunnilleen ainoa työntekijä, jolla oli edes jonkinlainen johtamisen koulutus – olin korkeammin koulutettu kuin esihenkilöni, eikä minua silti kuunneltu missään asiassa…

    Kesken ajatuksen muistin, että Alex taisi olla vieläkin linjoilla.

    “Ooksä viel siellä?” nyyhkäisin.
    “Joo. Mut kuule. Mul on tässä – mun pitää nyt lopettaa, mut mee jooko käymään ulkona tai jotain. Hengitä välillä. Käy kattoo vaikka Veeraa. Ja jos söisit jotain kanssa – ees sitä purkkaa – ni sut voitais saada sieltä vielä elävänä kotiinki. Koita nyt pärjätä huomiseen. Ja eti vaikka se Marshall. Missä se ees on muuten?”
    “Emmä tiiä missä se on”, niiskaisin.
    Olin yhtäkkiä kamalan uupunut.
    “Koita soittaa sille. Mun pitää nyt mennä.”
    “Moikka”, pihisin vastahakoisesti haluamatta lopettaa puhelua.

    Huomenna Alex tulisi. Se oli jo matkalla. En ollut ehtinyt kysyä, oliko sillä koppi mukana, että saataisiin Veera kyytiin ja päästäisiin kotiin. Pakkohan sillä oli olla.

    Menin hetkeksi sängylle sikiöasentoon lepuuttamana silmiäni, joita kirveli ja väsytti hirveästi kaiken itkemisen ja siristelyn jäljiltä. Ihan hetkeksi vain…

    • #9738 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Oikeassa elämässä minun tekisi mieli ravistella vähän Ilonaa. Hei, se on yksi kisa, ei maailmanloppu. Meni huonosti. So what? Että pikkuisen nyt suhteellisuudentajua kehiin.
      Mutta joo, helppo se on sanoa. Toisaalta Sonjalla oli itsellään vähän saman maailmanlopun fiilikset kans ekan ulkomaankisansa huonosti menneen avausluokan jälkeen. Mikä tässä tekstissä on loistavaa, on tuo tunnetilan kuvaus. Sen todellakin tuntee itsekin tätä lukiessaan vaikkei ehkä siltikään vielä ymmärrä.

    • #9741 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joo, mäkin voin tuntea Ilonan olot — mutta samalla mä myös täysin ymmärrän ne. Mulle riittää, että yksi oppitunti menee plörinäksi, niin tulkitsen, että olen paska ope. Hyvällä tuulella sitä muistaa, ettei asia ihan niin ole, mutta kun on jo valmiiksi kurjaa, niin kaikki mokat ja elämän heittämät haasteet tuntuvat ihan ylitsepääsemättömiltä. Ilonan tilassa mäkään en missään tapauksessa haluaisi jäädä yksin johonkin vitsin Ruotsiin, vaan haluaisin oman väen paikalle, ellen sitten pääsisi ihan omaan kotiin huilaamaan ja rauhoittumaan. Eli mun ei tee yhtään mieli ravistella Ilonaa. 😀 On kuin peiliin katsoisi… 😀

      Saa nyt nähdä, kuinka paha pettymys on luvassa, kun sieltä ei tulekaan Alex, Ilonan tuki ja turva. Pitää muka töitä tehdä, pöh ja pah!

  • #9754 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sattuuhan näitä

    HW 8.5.

    Olin kävelyttänyt Veeraa yöhön asti kaiken varalta niin kuin se olisi ollut ähkypotilas, vaikka ei se ollut. Se oli ihan kunnossa, ja oikea kylki oli illan kuluessa laskeutunut samalle tasolle vasemman kanssa. Ilo ja uteliaisuus olivat palanneet sen silmiin.

    Yöllä oli ollut hiljaista ja rauhallista. Oli ollut aikaa ja tilaa omille ajatuksille. Osan ajasta olin jutellut Veeralle, ja se oli vastaillut tuuppaamalla minua välillä hellästi turvallaan. Kai se antaisi minulle anteeksi.

    Lopulta olin palannut hotellihuoneeseeni, pessyt ilmassa leijailevan paskan pois naamastani ja hiekat käsistäni ja kaatunut kivikovaan sänkyyn suorilta jaloilta.

    HW 9.5.

    Aamulla heräsin puhelimen hurinaan. Siinä ei ollut ikinä äänet päällä. Se sattui kuitenkin olemaan poskeni alla.

    “Haloo?” vastasin mielestäni puhelimeen, mutten ollutkaan pyyhkäissyt kunnolla puhelua auki. “Hei?” yritin uudelleen.

    Minulla ei ollut ensin hajuakaan, kuka sieltä soitti. Kesti hetki ymmärtää, että Oskari oli täällä – Ruotsissa – minua hakemassa.

    Kotiin.

    Oskari oli tullut hakemaan minut kotiin.

    Teki mieli sanoa, että mitä sä täällä teet, mutta viime hetkellä päädyin johonkin toiseen melko huonoon, mutta kuitenkin vähän vähemmän huonoon tervehdykseen, ettei Oskari loukkaantuisi ja karauttaisi äkkiä takaisin kotiin ilman minua. Se oli niin herkkä kuitenkin.

    Minua meinasi taas alkaa itkettää – tällä kertaa ihan vain siksi, kun näin Oskarin huolestuneena hotellin parkkipaikalla. Sain kuitenkin tällä kertaa pidettyä kyynelkanavat kurissa, tai sitten ne olivat työntäneet jo eilen ulos kaiken, mitä oli.

    Yhtäkkiä minä olin kotona. Koti olikin tullut minun luokseni.

    Minusta Oskari oli hupparissaan uljaampi ritari kuin yksikään Hanami Weekin ratsastajista kilpa-asuissaan ja mittatilauspuvuissaan. Ratsuna sillä oli Volvo.

    Se koski minua varovasti käteen, ja miljoonat erilaiset hyönteiset kipittivät käsivarttani pitkin aivoihini asti kertomaan, että Ilona, ihollasi on kaikista maailman ihmisistä Oskari. Silti en ihan äkkiä käsittänyt koko tilannetta. Miten Oskari oli… siinä? Vai näinkö taas sittenkin unta?

    Haistoin yhtäkkiä Otsonmäen maapohjahallin, Camillan ja Oskarin pyykinpesuaineen ja Hopiavuoren tutun kuivaheinän. Kyllä se oli Oskari oikeasti. Olisin halunnut ripustautua sen kaulaan ja roikkua siinä kuin ruokalappu siihen asti, että olisimme taas kotona Hopiavuoressa, mutta en olisi kuitenkaan jaksanut kannatella itseäni sillä tavalla. Niinpä tyydyin vain tuijottamaan sitä hämmentyneenä unihiekat silmissäni.

    Näytin eittämättä linnunpelättimeltä ja olin pihalla kuin talitintti. Taisi olla aivan turhaa yrittää sukia hiuksia edes jotenkin oikeille paikoilleen. Näytin varmasti ihan kamalalta. Oskarin ei olisi kyllä tarvinnut nähdä minua sellaisena.

    Pyyhin kasvojani hihaani taas parhaani mukaan.

    “Miks sä tulit?” yritin kysyä mahdollisimman kohteliaasti avatessani hotellihuoneeni ovea.
    Olin nimittäin viimeiseen asti odottanut näkeväni Alexin kyseisen oven takana niin, että olisin voinut itkeä ja räkiä sen pientä luisevaa olkapäätä vasten kaiken ulos vielä kerran, ja sitä ei olisi haitannut, vaikka vähän minun räkääni olisikin mennyt sen hiuksiin.

    Oskaria en viitsinyt pelästyttää sillä tavalla.

    “No ku – Alex käski ja – sulla ei vissiin – Alex sano että sä – tai että sä et oo ihan –” Oskari näytti etsivän itsekin vielä vastausta kysymykseeni.

    “Veera on tyhjä”, sanoin rauhallisesti keräillessäni kamojani yhteen paikkaan.

    Oskari näytti menevän vähän vaikeaksi. Siihen uutiseen se ei ollut osannut varautua. Se keräili sanojaan hyvän aikaa raaputtaen taas takaraivoaan vähän eksyneen oloisena silmäillen samalla hotellihuonetta, johon en ollut lainkaan asettunut asumaan. Varmaan se ajatteli, että minä olin nyt ihan lopullisesti rikki. Pelkäsi ehkä, ettei osaisi käsitellä minua sellaisena. Halusi lähteä karkuunkin luultavasti.

    “Mistä – miten –?”
    “Sillä oli vähän kaasua illalla – ei mitään hätää enää – ja huomattiin siinä samalla, ettei siellä mitään varsaa ole. Tai edes sellasen alkua”, kerroin.
    “Ai”, Oskari sanoi.

    Se näytti yrittävän kuumeisesti keksiä jotakin tilanteeseen sopivaa sanottavaa.

    “Ei se haittaa”, kerroin kuitenkin ihan itse. “Se oli ihan odotettavissa näin alkuvaiheessa. Kevätkiima ja kaikkea. Eikä noi solumöykyt niin harmita kun sellaset oikean varsan näköiset isommat. Klinikkatyössä kuitenkin tuli nähtyä yhtenään vaikka mitä – paljon ikävämpiä juttuja.”
    “Ooksä varmasti ihan kunnossa?”
    “Kaikki on suhteellista”, hymähdin, koska olin minä aika hajalla koko reissusta. “Mutta en mä sitä solurykelmää kauaa sure. Kesävarsa on muutenkin kivempi. Toi ois syntyny maaliskuussa ens vuonna. Se on vähän ikävä aika pienelle maitovarsalle, kun on vielä niin kylmääkin.”

    Huokaisin ja istahdin sängyn reunalle vähän neuvottomana pakkaamisen suhteen.

    “Sä meinaat siis yrittää uudestaan?”
    “Joo.”

    Kun seinää vasten nojaileva työreppu osui silmääni, vatsanpohjassa muljahti ikävästi.
    ”Mun pitäis olla töissä just nyt”, huomautin väsyneesti jaksamatta oikeastaan tehdä elettäkään työkamojen suuntaan.
    ”Sä et taida kyl olla ihan työkunnossa.”
    ”En. Mut ei tässä nyt oikein oo mitään kunnollista syytä olla poiskaan.”
    ”No kyl me jotain keksitään. Joko sä tulit kipeeks tai sit sulla kävi vaikka joku onnettomuus perhepiirissä. Sattuuhan näitä.”

    • #9767 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Me puhuttiin yksi päivä mun kaverien kanssa tästä Hannabyn kuviosta. Ihmettelit, että onko tuollaisia kavereita, jotka lähtisivät hakemaan Ilonaa Ruotsista ihan asioikseen, ja se kummastutti mua. Kysyin kavereilta, mitä ne ajattelevat vastaavasta kuviosta. Todettiin yksissä tuumin, että meistä kenelläkään ei ole epäilystäkään, etteivätkö muut tulisi, kun soitettaisiin, ja joskus ovat johonkin asti tulleetkin. Tuumattiin, että ei me muunlaisia ystäviä pidettäisikään ystävinä: tutut on erikseen. Meillä on kaikilla vaan ihan kourallinen ystäviä, mutta ne on ilmeisesti erittäin vahva tukiverkosto kaikessa harvalukuisuudessaan.

      Ilonan tulkinta tilanteesta tuntuu olevan vähän samanlainen kuin kirjoittajan. Siinä on jotain tosi spesiaalia ja ainutkertaista, että Oskari tulee. Mun tekee heti mieli tulkita, että Ilonalla ei vaan ole ollut sellaisia kavereita ainakaan kovin montaa, kuin mulla itsellä nykyään on, ja jollaiseksi ajattelin Oskarinkin. Oskarin tulkinta voi vähän poiketa siis Ilonan tulkinnasta. Ilonahan oli vain päivämatkan päässä, eli siis melkein naapurissa, eli ei ole ihan hirveän iso asia lähteä, vaikka ei sitä viitsisikään tehdä, ellei ihan tosissaan välittäisi toisesta. Oskari on Ilonan silmissä sankarimainen: prinssi valkealla volvoratsullaan. Oskari on Oskarin silmissä ihan normaali aateliton, joka tekee saman kuin Oskarin ystävät tekisivät Oskarille. :DD

      No joo, Ilonan ajatuksia tietenkin värittänee myö se, että Ilona on, ei kun anteeksi, siis tietenkään ei ole ihastunut Oskariin, ei yhtään pätkää. 😀 Mä voisin kuvitella itseni siihen asemaan, että joku ooh, täydellinen prinsessa laukkaa valkoisella ratsullaan pelastamaan mua pulasta jalosti ja urheasti niin kuin neito vain voi, ja tietenkin mä kualisin. 😀 (Mutta toisaalta mä nyt kualen kans aina.) Sitten vielä kun Ilona ei ole ihan parhaimmillaan, ja Oskarin kanssa ei voi olla sillä samalla lailla rennosti kuin Alexin kanssa voi. En mäkään haluaisi olla tukka pystyssä prinsessan aikana!

      Mut joo, tykkään, kualen.

    • #9769 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ainii unohdin tärkeimmän.

      Yhtäkkiä minä olin kotona. Koti olikin tullut minun luokseni.

      Noniin meenpä kiljumaan taas vähän pihalle niinku muutkin pikku fanit kun luin tota taas. 😀

  • #9758 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    HW 9.5. jatkuu

    Kehityskeskustelu

    ”Haluuksä puhua siitä kisasta vielä?” Oskari kysyi varovasti.

    Mietin hetken.

    ”En oikein. Anteeks.”
    ”Miten niin anteeks — siis mistä?”
    ”No. Kaikesta. Siitä ku mä ratsastin ihan paskasti ja siitä ku mä nolasin sut ja kaikki muutki siinä samalla ja siitä ku mä en jaksa puida sitä suoritusta enää”, luettelin ääni säröten lopussa.

    Taas tuli vedet silmiin. Olin minäkin yksi iso vauva. Ihan kuin ei olisi ollut tarpeeksi noloa muutenkin, kun en yhdestä kisareissusta selvinnyt ilman, että minut piti tulla pelastamaan. Olisihan minun nyt pitänyt pystyä kohtaamaan oma epäonnistumiseni ja käydä rata vielä läpi valmentajan kanssa kuten kaikilla muillakin kerroilla.

    ”Et sä nyt varmaa ihan niin sysipaskasti kuitenkaa ratsastanu ku susta nyt tuntuu.”

    En viitsinyt edes yrittää sanoa siihen mitään, kun olisin alkanut kuitenkin vain taas pillittää. Katselin seiniä ja nieleskelin kyyneliä.

    ”Vitsit, Ilona… Ihan jo suomenhevosen ratsastaminen tolle tasolle on saavutus. Helppohan tonne on mennä jollain puoliverisellä. Äläkä pyydä koko ajan kaikkea anteeks”, Oskari sanoi.
    ”Anteeks”, vinkaisin ja niiskaisin vielä perään.
    ”Sä et saa kohta enää anteeks jos pyydät koko ajan”, Oskari sanoi ja naurahti pienesti sen merkiksi, että se oli vitsiksi tarkoitettu.

    Ja olihan se kaikki oikeastaan aika hupsua.

    Silloin minuakin meinasi vähän alkaa jo naurattaa, sillä sellaista vuoristorataa se elämä joskus on. Mutta ihan vähäsen vain — sen verran, että toinen suupieli nytkähti ylöspäin.

    ”Muistaksä mitä tapahtu Minicupin viimesessä osakilpailussa?” Oskari jatkoi.
    ”Alex voitti”, tiesin kertoa.
    ”Ja mut hylättiin. Mut sellasta se kilpaileminen on: jonkun täytyy hävitä. Sä et ollu nyt ees viimenen vaikka tääl on joka vuosi tosi kova taso, ja vaikka sä vedit käytännössä treenaamatta ton radan.”
    ”Harmittiko sua silloin?”
    ”Ai ku mut hylättiin? Totta kai. Eikä ollu eka kerta. Eikä kyl varmana viimenenkään. Se tulee aina kuuluun tähän lajiin.”

    Käänsin katseeni Oskariin. Se katseli takaisin silmät niin vakavina, ettei minun auttanut kuin uskoa.

    ”Ja sä pääset niistä aina yli?”
    ”Tähän mennessä oon päässy joka kerta ennemmin tai myöhemmin. Ja niin säki pääset tästä.”
    ”Mistä sä tiiät?”
    ”Tiiän vaa.”

    • #9759 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Onnea on Oskari, tässä tapauksessa. Hienoa, että Oskari ehkä osasi valita ne oikeat sanat. Ilona on jotenkin niin surkea tuossa alussa, pyytämässä valmentajaltaan anteeksi kun ei voittanutkaan. Onneksi Oskari tietää paremmin!

    • #9760 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Tuntuu väärältä sanoa, että onpa kiva lukea tämänkaltaista pätkää Ilonasta, mutta nähtävissä on surullinen Ilona. Henkilöiden vuoropuhuttelu on sujuvaa ja kaiken lopuksi tarinassa on pientä hymyä havaittavissa.

      Valitettavasti aina ei voi olla paras, mikä harmittaakin. Haluaisi pärjätä ja olla aina loistava niin kilpailuissa kuin muuallakin. Häviöistä opitaan ja mennään eteenpäin. Totta sekin, että huimaa, mille tasolle Ilona on saanut suomenhevosensa treenattua. Ja pidän Sudesta tässä tarinassa. Miehen jämäkkyys!

    • #9768 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tuli taas puskista vähän kaikkea töissä ja tämä kuvio jäi tauolle, mutta just samoja asioita suunnittelin kirjoittavani Oskarin paasaamaan. Tuli sillekin hylylle jotain käyttöä. Mä oon samaa mieltä muiden kanssa, mutta koska noi asiat sanottiin jo, kuvaanpa lukukokemustani.

      Musta tuntuu niin kuin repeytyisin jotenkin kahtia, kun luen tätä tarinaa. On pojat outo tunne. Ensinnäkin ymmärrän ihan tosi hyvin, miksi Ilonalle tämä oli niin suuri asia, niin kuin olen sanonut. Olisin ihan yhtä romuna: se on se ensijärkytys. Toisaalta tässä Ilona myös tokenee nopsasti, ja samastun siihenkin. Oskarihan tuli, tukijoukot on paikalla, ei ole hätää. Elimistö rauhoittuu heti hieman, eikä kaikki olekaan ihan NIIN kamalaa. Ei edes varsa-asia. Toisaalta taas varsan menettäminen on niin paljon dramaattisempaa kuin kisahäviö, että aluksi sitä voi olla turtakin.

      Kilpaurheilija mussa ymmärtää Oskarin ajatuksia. Kisat mittaa tosi paljon asioita (valmistautumista, ravintoa, kaikkea), mutta toisaalta taas ei. Kisatulos kertoo vain sen, missä vireessä ja mistä lähtökohdista suoritus tehtiin just sillä kertaa. Voitontahto saa mut paiskomaan jopa Uno-kortteja pitkin pöytää ja kiukuttelemaan niin kuin kaksvuotias kun saan mielestäni liikaa pisteitä, mutta kun yhtään missään kisassa tai pelissä ei voi joka kerta olla paras, eikä edes onnistua. Oskarin on ollut pakko ymmärtää se, ettei haavojaan voi nuolla ikuisesti, vaikka hetken saa murjottaa. 😀 Kai silläkin on ollut tukijoukkoja lohduttamassa, kun se on opetellut sitä, niin kuin Ilonalla on nyt ollut.

  • #9776 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Anteeksanteeksanteeks jos mä nyt pilaan jotain suunnitelmia. 😀

    HW 9.5. edelleen

    “Tääl on ihan Jeesuksen kuuma”, kerroin ensimmäisenä Alexille puhelimeen.
    “Senkö takia sä soitit? Paljon siel on asteita ulkona? Ja onks Oskari jo siellä?”
    “On. Varmasti yli kakskyt tääl täytyy olla…”
    “Meinaattekste kuljetuttaa Veeran tällä helteellä?”
    “No sitä mä tässä vähän mietin, että onko järkee… Lyhyempi matka viel menis, mut jos sen pitäis hikoilla jossain kuljetushökötyksessä siihen asti et illalla viilenee, ja huomenna on ihan yhtä lämmin, niin…”
    “Joo, tääl on kans aiva saatanan kuuma. Mieti nyt vielä jos teil ei oo ihan kauhee kiire kotiin. Ylihuomenna alkaa viiletä ku tulee sateet. Toikse Oskari sulle ruokaa?”
    “Toi se kai jotain… No, pitää miettiä. Oskari itse asiassa ehdotti, että…”
    “Hei nyt se ääliö soittaa mulle — mä nopee vastaan sille, moikka!”

    Linja tuuttasi taas tyhjää, kun Alex otti vastaan toisen puhelun.

    Olin jostain syystä vaeltanut puhelun aikana ulos asti. Näin ensimmäistä kertaa kirsikkapuut. Tai oikeastaan tulin vasta silloin kiinnittäneeksi huomiota niihin — olivathan ne olleet siinä kaiken aikaa. Hotelli oli niin lähellä kilpailupaikkaa, että yhtenäisen ilmeen nimissä oli vain luonnollista, että hotellin puutarhassa jatkui sama kukkaisteema. Oikeastaan kirsikkapuiden väri oli aika ällön hempeä, mutta olivathan ne erikoisen näköisiä. Vähän luonnottomankin. Niin kuin tietokoneella tehtyjä. Kai ne oli kerran elämässä nähtävä omin silmin, kuten Sonja oli sanonut.

    Ulkona oli tosiaan tukalan kuuma, eikä kaivattua tuulta tuntunut iholla lainkaan. Viimeksi kun Veeraa oli tarvinnut kuljettaa tällaisella säällä, se oli hionnut jo tunnin matkan aikana kylkensä aivan märiksi. Sillä oli vielä vähäsen talvikarvaakin jäljellä. Omalla ilmoituksella sai pitää kolme sairaspäivää töistä, ja ehtisin varmasti siinä ajassa palata ihan helposti kotiin, vaikka lähtisimme vasta säiden viilennyttyä. Ehkä minä voisin pari kilpailuluokkaa sitten siinä odotellessa katsoa, jos Oskarikin kerran halusi jäädä… Voisin liikuttaa Veeraa kevyesti täällä, kun oli kerran hyvät ja hienot puitteet. Ja voisin ostaa kilpailualueelta sille uuden kouluhuovan, kun edellinen alkoi olla jo nähnyt maailmaa sen verran, ettei sen kanssa ehkä kehtaisi kohta enää mennä mihinkään.

    Palasin hotellin viileän ilmastoinnin suojiin kuumuudelta ja laahustin portaita pitkin kohti huonettani mietteliäänä. Kai kotiinlähtö voisi odottaa ainakin huomiseen. Ihan vain Veeran takia. Ja jos kerran Oskari niin kovasti halusi nähdä kilpailut — se oli kuitenkin tullut tänne asti. Mutta yksin en kyllä jäisi: jos Oskari lähtisi sittenkin, niin lähtisin minäkin, ja Veera saisi tulla Marshallin kyydillä perästä.

    Oskari oli lopettelemassa puhelua, kun rapistelin sisälle huoneeseen. Vasta silloin huomasin jättäneeni sen pimeyteen ottamalla huonekortin irti seinästä. Lykkäsin kortin takaisin paikalleen, ja valot menivät päälle.

    “Mitä te puhuitte?” kysyimme melkein yhtä aikaa toisiltamme.
    “Se sano sua ääliöks”, huomautin istahtaessani taas sängyn jalkopäähän katselemaan reppuani, joka ei ollut vieläkään pakannut itse itseään.
    “Niin suaki”, Oskari sanoi.
    Sen toinen suupieli hymyili. Nenänvarteen oli ilmestynyt neljäs pisama.
    Minä naurahdin tuhahtamalla hiljaa.

    • #9904 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      On se noiden heboisten kanssa operaatiota, ja ääliökavereiden kans. Sotkevat suunnitelmia mokomat.

      Mä tykkään tässä eniten lopusta. Siinä Ilonalla ja Oskarilla on sellainen jännä yhteys, vaikka ne ei edes sano mitään. Ihan niin kuin ne tietäisivät olevansa vain kaksi pikku ääliötä, eivät sen kummempaa. Pisamat ja toispuoleinen hymy tuovat hetkeen myös just sitä konkretiaa, joka saa lukijan näkemään kaiken niin tarkasti, että hän seuraa Ilonan silmien liikettäkin.

  • #9791 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tää tapahtui varmaan ehkä 9.5. joskus illemmalla, kun oli jo vähän viilennyt. Oikeastaan ihan sama, kun ei tässä nyt tapahdu oikein muuta kuin fiilistelyä. Saatan palata aiempaan myöhemmin, tai sitten en.

    Itselääkintää

    “Mihin — meeksä ulos?” Oskari kysyi.
    “Joo, käyn vähän tossa.”
    “Lenkillä?”
    “Joo.”
    “Voinko mäkin tulla?”

    Katsoin sitä hetken hämmentyneenä seisten hotellihuoneen ovella käsi jo kahvalla.

    “Tai siis — ei mun tietenkään tarvii — mee sä vaan, jos —”, sain sen änkyttämään, kun en heti osannut avata suutani vastatakseni.
    “Ei ku vaiha nyt vaan ne kamat. Mä ootan ulkona”, sain lopulta sanotuksi.

    Lähdin ovesta ulos ja palasin alle sekunnin päästä takaisin palauttamaan huonekortin seinään, kun olin taas epähuomiossa ottanut sen mukaani.
    “Muista sit toi”, sanoin Oskarille osoittaen korttia ennen kuin poistuin taas.

    Availin paikkoja hotellin pihalla ja yritin olla ajattelematta mitään — tyhjentää pääni kokonaan. Ihan hyvä, että Oskari tulisi kohta perässä mukaan. Turvaksi.

    Jalkojen heilautukset ja kevyet koordinaatioavaukset saivat kehoani auki enemmän kuin se oli ollut hetkeen. Jokin lämmin ja kutittava tuntui lähtevän leviämään sisälläni jo ensimmäisten minuuttien aikana. Se lievitti kipua ja rauhoitti vähäsen. Mieli maadoittui jokaisella askeleella aavistuksen verran. Oireet eivät menneet kokonaan pois, mutta ne eivät haitanneet niin paljoa juuri sillä hetkellä — olivat ikään kuin etäänpänä.

    Kun Oskari tuli ulos hotellin ovesta, lähdin heti hölkkäämään. Se kiri vierelleni ja tajusi olla sanomatta mitään juuri oikeaan aikaan. Minäkin olin hiljaa. Meidän hengitykset ja askeleet kuuluivat tyhjällä tiellä, mutta eivät raskaina, vaan vaimeina ja matkaa rytmittävinä taustaääninä. Ensimmäisten muutaman minuutin aikana keuhkoja vähän vihloi kylmästi, mutta se oli siedettävää ja meni ohi niin kuin aina.

    Hermoston sopeuduttua käynnistin ison moottorin, mutta annoin sen käydä melkein tyhjällä. Juoksu pyöri edestä ja ylhäältä, mutta päkiä viipyili alustassa pidempään kuin olisi tarvinnut. Voimaa ja askeltiheyttä lisäämällä olisin voinut kiihdyttää täyteen nopeuteeni milloin tahansa. Jätin sen kuitenkin toiseen kertaan, sillä voimia ei ollut juuri silloin tuhlattavaksi.

    Sellainen rento rullailu tuntui pitkästä aikaa ilmavalta loikkimiselta, vaikka tiesin, ettei se ulospäin näyttänyt niin liioitellulta kuin tuntui. Laitoin kurinalaisesti keskivartaloni töihin, kuten olin aina tottunut tekemään. Lantio siirtyi silloin itsestään oikealle paikalleen, jossa se toimi tasaisena ja vakauttavana moottorina. Sentään kehoni toimi ja kantoi. Siitä olin kiitollinen.

    Oskarista näki, että se oli juossut paljon maanteillä ja pururadoilla, futisnurmellakin, mutta vain vähän pikasprinttejä tartanilla, eikä varmaan sitäkään vähää piikkareilla. Sillä ei ollut sellaista sataprosenttista luottoa kitkaan. Sillä oli tyypillinen juoksuasento, jossa mennään eteenpäin vailla tietynlaista päämäärää tai maaliviivaa. Sen hyvä suorituskyky antoi kuitenkin anteeksi tekniikan pienet epätaloudellisuudet ja vauhtiin nähden turhan tiheän askelfrekvenssin. Se oli selvästi saanut voimaa ylämäistä, mutta unohtanut toisaalta hakea herkkyyttä alamäistä. Kyllä se poika osasi juosta, ei siinä. Paremmin kuin moni muu, joka ei ollut juoksija sielultaan.

    “Mä — haluun käydä kattoo Veeraa”, sanoin keskeyttäen hiljaisuuden, jota olivat rikkoneet vain meidän tuuleen hajoilevat hengitykset.
    Puheeni katkonaisuus ei johtunut hengästymisestä, vaan epäröinnistä: viitsikö nyt sillä tavalla heti alkumatkasta keskeyttää lenkkiä, kun ei ollut yksin liikkeellä…

    “Mennään vaan”, Oskari kuitenkin sanoi rytmittäen puheensa hengenvetojensa kanssa tottuneesti niin, ettei sekään kuulostanut juuri lainkaan hengästyneeltä.

    Hidastimme kävelyksi tallialueella. Jalkani olisivat halunneet vielä jatkaa sitä tahtia, johon olivat ehtineet solahtaa niin kuin olisivat voineet edetä siten lopun päivää. Viileään talliin saapuessamme meidän kätemme hipaisivat vahingossa toisiaan, koska tila kävi yhtäkkiä ahtaaksi jonkun kisakamojen ollessa parkkeerattuna käytävälle. Tai oikeastaan Oskarin käsi hipaisi kyynärvarttani — sen verran pidempi se oli kuin minä. Oskari tietenkin säpsähti, mutta vähemmän kuin joskus ennen. Kai se oli alkanut tottua minuun niin kuin jokin villieläin ruokkijaansa. Tihensin askeltani ja puikahdin sen edelle, ettei sen tarvitsisi pelätä uutta yhteentörmäystä.

    Veera voi hyvin, mutta sillä alkoi olla tylsää. Sillä oli oma pieni ulkotarha, jonka luokse oikaisimme tallin läpi. Se oli kaivellut kuoppia aitauksen hiekkapohjaan, ja kiittelin itseäni siitä, että olin taipunut laitattamaan sille etukengät. Kaviot olisivat varmaan muuten näyttäneet jo vähän kärsineiltä, vaikka olivatkin kovat.

    Puikahdin lautojen välistä tarhaan ja siirtelin Veeran harjan jokaisen suortuvan oikealle puolelle ja otsatukan keskelle päätä. Sitten halasin sen kaulaa, joka oli riittävän vahva kannatellakseen minua hetken. Tamma seisoi kerrankin paikoillaan hievahtamatta. Rapsuttelin samalla sen säkää, jotta sekin sai tilanteesta jotakin.

    Ladattuani suomenhevosvoimaa itseeni ilmoitin Oskarille, että voitiin jatkaa matkaa. Se oli odottanut kärsivällisenä sanomatta mitään, ihmettelemättä ja kyselemättä. Hetken ajattelin, että ehkä se ymmärsi.

    • #9794 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minulla jäi tästä päällimmäisenä mieleen tuo juoksemisen kuvailu. Oikeasti, vissiin kai vähän joka asiassa on olemassa erilaisia nyansseja ja aste-eroja, jotka tietää vain jos ne tietää. Jos on itse tosi-tosi perehtynyt asiaan. Meikäläinen taapertaja ei ole ikinä tullut edes ajatelleeksi, että juoksutyylistä voisi nähdä jotakin erityistä, kunhan nyt räpiköi menemään suunnilleen eteenpäin sellaista tahtia ettei tapa itseään. Ja sitten tulee Ilona joka vieressä juosten kertoo, ettei Oskari varmaan ollut koskaan juossut radalla pikasprinttejä, ainakaan piikkareissa.

      Mutta että mitä oireita? Riviväliin oli jätetty tämmöinen koukku, jonka tajusin ehkä vasta jossain kolmannella lukukerralla. Mitä Ilonalla on, jotakin korvien välin ongelmia?

    • #9795 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Sun tapa kuvailla juoksemista on ollu kyllä jotain ihan next level, mikä nostattaa itellä aina houkutuksen lähtä juoksulenkille.
      Pistin myös merkille tuolla välissä häilyneen koukun oireista, ja omia pieniä veikkauksia mulla onki mistä tässä on kyse niin jään mielenkiinnolla oottaan osunko yhtään oikeaan.

    • #9905 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Myös mä kiinnitin eniten huomiota juoksemisen kuvailuun. Vaikka isot pojat sanoo, ettei saa kirjoittaa siitä, mistä tietää, vaan se jätetään maininnaksi, en ihan usko siihen itse varsinkaan toistaiseksi jatkuvassa tarinassa. Tykkään ihan hirveästi kuunnella ihmisiä, jotka tietävät jostain asiasta ja ovat selvästi innoissaan siitä, ja jokin samanlainen tapahtuu mun aivoissa kun Ilona kuvailee juoksemista. Tekee mieli juosta itse, tekee mieli jotenkin oppia juoksemaan oikein.

      Kiinnitin huomiota myös villieläinvertaukseen, ja tunsin oppivani itse Oskarista lisää. Se taitaakin todella olla ihmisenä niin kuin joku rusakko: säntää pakoon, kun rasahtaa, ja sen kesyttäminen ja luottamuksen voittaminen vie sata vuotta. Ilonalla on jo erinomaisen hyvä alku!

      Ilonan oireet mä olisin sivuuttanut puolestani täysin, ellei Sonja olisi nostanut niitä eteen. Vieläkin tulkitsen ne kuitenkin ahdistuksen tai muun sellaisen oireiksi, enkä minkään pään tai ruumiin sairauden oireiksi. Juokseminen rentouttaa Ilonaa, kun on paha olla, ja tällä reissullahan niitä vastoinkäymisiä riitti. Terve rauhoittumiskeino juokseminen onkin. 😀

  • #9812 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tunnen kouristuksenomaista tarvetta kirjoittaa ja lopputulos on taas just sellaista yrjöpaskaa mitä voi kuvitella sellaisesta syntyvän. Aivokapasiteetti ei riitä päättämään, mitä seuraavaksi tapahtuu, joten kirjoitin Hannabyn kukat Ilonan näkökulmasta.

    Elikkä tää oli vissiin sit 10.5.

    Seuraava päivä oli aivan yhtä kuuma kuin edeltäjänsäkin. Jo aamulla aurinko säteili niin kirkkaalta ja pilvettömältä taivaalta, ettei luvassa voinut olla muuta kuin hellettä. Silti Oskari halusi lähteä kävelylle. Minä epäröin, koska olisin halunnut käydä varmistamassa, että Veeralla oli kaikki hyvin. Jotenkin Oskari sai minut kuitenkin raahattua aamiaisen kautta kävelylle.

    Kevyt tuulenvire pyyhkäisi muutaman hiussuortuvan kasvoiltani. Alimmat hiukset olivat vielä aavistuken kosteat, kun olin pessyt ne illalla. Juoksulenkin jälkeen olin mennyt suihkuun ja huutanut seinän läpi Oskarille, että pitääkö pestä hiukset. Se oli hölmistyneenä änkyttänyt jotakin, enkä ollut saanut vastauksesta selvää.
    “Nii että pesenkö mä nyt hiukset ku ne on sit märät vielä aamullakin? Ollaanko me menossa mihinkään?” olin kysynyt siltä uudelleen.
    “Ei kai me olla menossa mihinkään? Jos et sä halua?” se oli vastannut.

    Olin siis pessyt hiukseni ja istunut sen jälkeen pitkän aikaa hotellihuoneen lattialla jalat väsyneinä ja hiukset märkinä venyttelemässä ja nakertamassa ruisleipää kuunnellen Oskarin tuhisevaa hengitystä ja satunnaisia kommentteja, kun se oli selannut kilpailutuloksia kännykästään. Siinä illan mittaan olin alkanut arvella elämän sittenkin voittavan vielä ennen pitkää, ja yöunet ja aamukahvi olivat elvyttäneet minua vielä vähän lisää.

    Palasin maan pinnalle, kun Oskari kommentoi puita keskeyttäen mietteeni.
    “Mm”, vastasin, vaikka en oikeastaan ollut rekisteröinyt, mitä se edes tarkalleen oli sanonut.

    Seisahduimme katselemaan kirsikkapuita. Olivathan ne melkoisia. Ehkä minä omalle pihalleni haluaisin mieluummin vaikka omenapuun — jos minulla siis olisi piha — mutta kyllähän noita katseli täällä. Ei niitä viitsinyt jättää kokemattakaan, kun kerran tänne asti oli tultu.

    Istahdimme yhden puun juurelle. Vaaleanpunaisia terälehtiä oli joka paikassa niin, että melkein hypnotisoiduin niistä. Lehdet liikahtelivat hiljaa ilmavirran mukana. Seurailin niitä katseellani ajatellen, että oli turha yrittää laskea, montako lehteä puussa oli. Varmaan miljoona. Ja ympärillämme oli kymmeniä puita lisää.

    Oskari ojensi minulle vesipullon repustaan. Hörppiessäni verkkaisesti kylmää vettä pohdin, kuka ihme mahtoi jaksaa haravoida ne kaikki terälehdet sitten, kun puut päättäisivät luopua niistä. Lähtisivät varmaan kaikki samaan aikaan melkein. Siinä sitä hommaa olisikin.

    Juuri silloin puu heitti yhden oksansa melkein kaikki lehdet meidän päällemme. Niitä satoi joka paikkaan niin, että näkökenttä täyttyi terälehtisateesta. Pieneksi hetkeksi mieleeni tuli syntymätön tammavarsa. Haave siitä lensi tuulen mukana pois luotani kevyiden ja hauraiden terälehtien tavoin. Niin oli varmasti tarkoitettukin.

    Siinä puun juurella istuessani tulin ajatelleeksi, miten kotonaan Oskari oli, vaikka olimme kaukana kotoa. Kisapaikka oli sille tuttu. Ylipäätään sellainen ympäristö oli Oskarille jotenkin… luontainen. Se oli kilparatsastaja oikeasti — oli aina ollut. Minä en tulisi koskaan olemaan muuta kuin ihan tavallinen kuolevainen. Katsahdin Oskaria vaivihkaa ajatellen taas, miten lähellä ja kaukana se oli samaan aikaan. Me olimme eri maailmoista kotoisin. Se oli aikuinen ja sillä näytti olevan elämä kasassa. Minä taas olin vain… minä.

    Kun seuraavan kerran katsoin Oskaria, se seisoi käsi ojossa ja reppu olalla vierelläni. Oltiin näköjään lähdössä. Katsoin ojennettua kättä luullen pienen hetken, että se oli tarkoitettu minulle, mutta ei se sittenkään ollut. Tietenkään. Onneksi tajusin viime hetkellä ojentaa Oskarille takaisin sen vesipullon, jota olin jäänyt ajatuksissani hautomaan.

    • #9814 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Näitä Oskarin ja Ilonan tarinoita on ollu kyllä niin ihana lukea kun näissä on niin monta erilaista tunnetta punottuna yhteen niin yksittäisellä kuin yleiselläkin tasolla. Varsinkin jos mukana on vielä Alex. Näiden kanssa ei jotenkin uskalla edes arvailla että mihin suuntaan hommat lähtee menemään kun te molemmat ootte niin taidokkaita kirjoittamaan että mikä tahansa mahdollinen ja mahdoton suunta voi olla se mihin tarina menee.

      Ehdottomasti vain lisää näitä tarinoita <3

    • #9906 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ah niin haikeaa että kualen taas, vaikka mua on kuinka kielletty sanomasta, että mä kualen. Niin romanttinen ymppäristö kuin kirsikkapuisto ja niin monet kukat, ettei laskemaan pysty, yhdistettynä haikeisiin teemoihin repii sielua niin ihanasti. Kirsikankukat ovat kuin varsa-poloinen: olemassa niin vähän aikaa, kun ovat niin hauraita. Mä olen aina ajatellut, ettei kirsikankukat ihan oikeasti edes kuulu tähän maailmaan, ja siksi niitä onkin oikeastaan olemassa vaan muutaman päivän. Samanlainen ohikiitävä hetki on se, kun väläytetään lopussa, mitä olisi voinut tapahtua. No ei toisen auttaminen ylös ole mikään suuri upea rakkaudenteko, mutta olisinhan mä nyt kuollut senkin takia, jos ne olisivat voineet vähän sillä livulla pitää kädestä. Toistensa ohitse tuntuvat kiitävän myös Oskarin ja Ilonan maailmat. Vaikka me lukijat nähdään, kuinka hukassa Oskarikin itsensä kanssa on, eihän Ilona nyt sitä voi nähdä. Siinä on vain itsevarma kilparatsastaja. Ja me lukijat tiedetään, miten tasapainoinen Ilona on, mutta ei Ilona itse tiedä sitäkään. Ihmisellä on itsestään aina jokin mielikuva, ja toisella ihmisellä on samasta henkilöstä omansa. Kumpikaan ei ole ihan täysin totta.

  • #9908 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    X

    Monitorit piipittivät tilanteeseen nähden sopimattoman rauhallisesti jossakin muun elämän taustalla. Sairaalasandaaleihin verhottujen jalkojen askeleet suhisivat raollaan olevan oven takana kadoten sitten. Vaikka minulle kaikki oli sumeaa, ympäröivä maailma oli valoisa ja kirkkaan valkoinen. Silmiin ja sieluun sattui.

    Alex oli mennyt johonkin — ehkä se tulisi pian takaisin, en tiennyt. Rutistin Oskarin kättä molemmilla käsilläni. Oskari oli ihan paikallaan, eikä puristanut yhtään takaisin. Niin levolliselta se ei ollut näyttänyt edes silloin Hannabyssa, kun olin ihan läheltä nähnyt sen nukkuvan.

    Painoin huuleni Oskarin kämmenselkää vasten. Pidin sen kättä tiukasti otteessani niin kuin sillä tavoin olisin voinut pitää sen itselläni aina. Sitten painoin otsani meidän käsistä muodostuvaa epämääräistä kimppua vasten. Kyyneleet valuivat hiljaa sairaalan karkealle lakanalle.

    • #9949 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitä isompi asia, sitä pienempiä osia kannattaa kuvata: se on mun oma periaate. Tässä toimivat parhaiten sairaalasandaalit, laitteiden piipitys ja kyyneleet karkealla lakanalla. Keskimmäisessä kappaleessa sen sijaan käydään kokonaiskuvassa. Jos olisin sun teoksien toimittaja, olisin sanonut, että Alex on irrallinen muusta maailmasta: tässä on Ilonan ja Oskarin kahdenkeskeinen hetki ja yksinäisyys, enkä olisi kannustanut sen aikana kertomaan, mitä ei ole, vaan sitä, mitä on. Joka tapauksessa tekstin määrä pysyy myös minimaalisena. Kaikki ylimääräinen on karsittu, ja se toimii hyvin. Ihan niin kuin muuta maailmaa ei olisi, tai niin kuin sillä ei olisi enää mitään merkitystä. Hyvin tehty.

  • #9940 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Minä kerroin Oskarille kaiken.

    Kerroin sille joka päivä, mitä olin kuullut ja nähnyt tallilla, töissä, tien päällä ja sairaalan käytävillä. Kerroin Sintin kuulumiset uskollisesti joka kerta ensimmäisenä. Halusin uskoa, että Oskari kuuli ja ehkä jopa ymmärsi. Ehkä.

    Vietin luvattoman paljon aikaa sairaalassa. Siis oikeasti — olin siellä usein vierailuaikojen ulkopuolellakin. Olin tullut tutuiksi kahden hoitajan kanssa, ja he katsoivat läpi sormien läsnäoloni sillä ehdolla, etten kertoisi kenellekään, etteivät kaikki muutkin vaatisi pian samoja oikeuksia.

    Pidin Oskaria kädestä aina koko ajan, ellen sitten selittänyt käsilläni viittoen jotakin erityisen tärkeää asiaa. Vaikka eihän se minua nähnyt. Jotenkin oli helpompi silti kertoa sillä tavalla niin kuin Oskari olisi istunut minua vastapäätä Hopiavuoren tuvassa. Paitsi että silloin en olisi uskaltanut varmaankaan pitää sitä kädestä. En ainakaan ennen. Nyt ehkä uskaltaisin, kun siitä oli tullut osa jokaista päivää.

    Välillä puristin oikein kovaa kuin kokeillakseni, tulisiko Oskari sillä tavalla edes hetkeksi pinnalle. Antaisi edes jonkin merkin. Joskus olin tuntevinani pienen liikahduksen sen kädessä, jota pitelin, mutta luultavasti vain kuvittelin senkin. Ehkä se oli vain sen hidas pulssi, joka tuntui omaa kylmää kättäni vasten lohdullisena, mutta kaukaisempana kuin koskaan ennen.

    ”Tule Oskari takaisin, jooko? Mennään kotiin”, sanoin sille eräänä päivänä istuttuani tovin hiljaa, kun mitään kerrottavaa ei enää siltä päivältä ollut.
    ”Mennään kotiin niin kuin silloin uudenvuoden aattona, muistatko? Et ehkä muista, kun sä olit aika… tota — no, aika tuubassahan sä kyllä olit silloin”, sanoin ja tirskahdin lopuksi vähäsen.
    Pidin itseäni mielipuolena saman tien, mutta toisaalta vähemmästäkin meni järki. Valvoa nyt toisen unta omansa kustannuksella odottaen vuorokaudesta toiseen jotakin ihmettä vailla tietoa tai toivoa tulevasta, viikkojen sotkeentuessa toistensa jalkoihin…

    Äkkiä jähmetyin. Olisin voinut vaikka vannoa, että Oskarin suupieli liikahti. Aivan sadasosamillin verran, sadasosasekunnin ajan. Kuvittelinko todella vain taas? Oliko se toiveajattelua? Vai meinasiko Oskari… hymyillä? Tavallaan?

    En osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia. Eihän se varmaan saisi omatoimisesti alkaa ainakaan heräämään, eihän? Se oli kuitenkin tarkoituksella laitettu uneen parantuakseen. Mutta jos se — entä jos — saattoiko se olla… reaktio? Oliko se kuullut minut?

    Tahaton tai tahallinen, ihan sama. Se oli ensimmäinen ilme jonka näin Oskarin kasvoilla onnettomuuden jälkeen. Pieni liikahdus. Pilkahdus elämästä.

    Siellä se oli jossain. Oskari.

    • #9950 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aivan niin kuin Oskari eläisi siellä jossain! Mä olen harkinnut, nouseeko se, ja olen tehnyt jonkinlaisen päätöksen. Se nousee, jos se nostetaan, ihan niin kuin Hopiavuoren sanoista rakennettu pihatto. Kehitin kaikille salaisen tehtävän merkkeineen kaikkineen. Jos tarpeeksi palasia saadaan paikalleen, Oskarin aivot paranevat tarpeeksi että se voi elää. Jos kaikki palaset saadaan paikalleen, Oskari on niin kuin aina ennenkin. Ärsyttävintä tästä tekee se, että mä en aio laittaa kovin montaa palasta paikalleen, enkä mä edes kerro, mitä ne palaset on, mutta mulla on lista niistä tietokoneella kaikkine salaisine sääntöineen. Hauska tämmönen arvausleikki, jossa pelataan kuvitellulla ihmishengellä, eikö?

      Jotenkin mä en odottanutkaan Ilonalta mitään muuta, kuin että ensimmäisinä aikoina sen maailma pyörii Oskarin ympärillä. Olisin samanlainen, jos joku mun perheestä, ei kun siis parhaista ystävistä, joutuisi makaamaan tuolla jossain. Muu unohtuisi, kun niille pitäisi puhua ja puhua, että ne pysyvät tässä maailmassa. Toisaalta ihmisen siunaus on sekin, että ihminen on nopea unohtamaan. Se, joka on yhteydessä, koetaan tärkeäksi. Oskari ehkä hymyili. Jos se olisi ollut mun ystävä, olisin ottanut sen heti yhteydenottona ja saanut tsemppiä taas olla sen vierellä. Mitähän kävisi, jos viikot muuttuisivat kuukausiksi? Koska ihminen viimeistään unohtaa? Leikittelen silläkin ajatuksella, että mitä jos Oskari joskus herää: mitä jos Ilona saa Oskarinsa. Ilona on tavallaan tutustunut Oskariin lisää ja lisää tässä tosi intensiivisesti ehkä Oskarin edes tietämättä siitä mitään. Olisiko heidän suhteensa sen jälkeen outo?

      Mulla oli syyni yrittää tappaa Oskari, mutta nyt, vaikka se ei edes tee paljoa mitään, olen oppinut useasta muusta hahmosta paljon kun ne ovat sivunneet tätä kuviota. Ilonasta varmaan eniten.

  • #9953 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sadepäivän ilo

    Sivupöydällä oli pieni pehmoponi.

    ”Marshall kuulemma kävi tänään ja mä oletan, että se kertoi jo Sintin asiat. Niin että mä toin tän”, kerroin Oskarille ja laskin kirjan sen syliin. Olin valinnut sen kotoa omasta hyllystäni.

    ”Mä en tiiä tykkäätsä ees ylipäätään lukea, saati tällaisia kirjoja, mutta mä ajattelin kokeilla nyt tämmöstä”, kerroin rauhallisesti, mutta en niin kuin lapselle, vaan niin kuin Oskarille. ”Mä en oo koskaan muistanu kysyä, mitä sä tykkäät lukea.”

    Rykäisin ja odotin hetken. Oskari ei vastannut mitään. Tietenkään.

    ”Tää kertoo siitä, kun perheen poika on kuollu ja… se oli juoksija ja sit — tai siis ei se välttämättä ollu kuollu vaan kadonnu, mutta ne oletti et se oli kuollu — äh, no jos vaan alettais lukee… Tai no, ku tässä sit tää tyttö alkaa juosta ja se niiden isä valmentaa sitä”, kangertelin.
    ”No jos mä vaan nyt luen ni sitte näät tykkäätkö vai et”, tuumasin.
    Oli vaikea tehdä päätöksiä toisen puolesta.

    Rykäisin uudestaan ja ryhdyin lukemaan ääneen. Samaan aikaan painava taivas alkoi heitellä pisaroita ikkunaan. Minusta se ropina tuntui rauhoittavalta. Ehkä Oskarikin kuuli sen. Ehkä sade toi sen hetkeksi lähemmäs sitä maailmaa, jossa me muut elimme.

    Hetken päästä keskeytin lukemisen.
    ”Hei arvaa mitä!” sanoin.
    Oskari ei sanonut, että no kerro, niin kuin se yleensä olisi siinä kohdin tehnyt.
    ”Mä melkein unohdin”, mumisin kaivaessani reppuani. ”Toin sulle nää.”

    Vedin esiin Oskarin siniraidalliset villasukat, jotka olin pyytänyt Camillaa tuomaan tallille. En ollut uskaltanut omin nokkineni mennä penkomaan Oskarin huonetta. Olisi tuntunut oudolta mennä Camillan ja Oskarin kotiin, kun Oskari ei ollut siellä. En halunnut ajatella, millaista sen huoneessa oli, kun siellä ei oltu käyty pitkään aikaan. Tai ainakin aika tuntui tuhottoman pitkältä.

    ”Mä aattelin, että sun on ehkä kivempi kuunnella, ku sulla on nää…” mutisin kiskoessani sukkia kömpelösti sen jalkoihin. Se oli vaikeaa, koska Oskari ei auttanut yhtään. Velttona makaavan ihmisen jalat olivat sitten painavat…

    ”Nonni”, sanoin melkein ylpeänä ja taputin Oskarin nilkkaa kannustavasti. ”Mä voisin olla tyyliin sun omaishoitaja”, tuumasin ajattelematta sen enempää. ”Tai siis — tiiätsä — jos sä oisit vaikka vanha tai jotain”, mutisin.

    Se taisi kuulostaa tyhmältä. En tajunnut yliajatella puheitani normaaliin tapaan, kun Oskari oli… sellaisessa tilassa. Mitähän lie kaikkea se muistaisi sitten herätessään… Ei sille ihan kaikkea kannattanut varmaan paljastaa, jos se vaikka ymmärsikin kaiken. Mistä siitä tiesi. Olisihan se noloa, jos se kaiket ajat yhdistelisi johtolankoja päässään ja heräisi lopulta tietäen, että minä olin ollut siihen lätkässä alusta asti: ihan kohta jo kokonaisen vuoden. Vaikka enhän minä siis tietenkään ollut enää. Tai mitään. Muutenkaan.

    Katsoin Oskarin kasvoja ja odotin hetken niin kuin olin odottanut lukemattomalta tuntuvan määrän kertoja ennenkin — odottaen, että se avaisi silmänsä, puhuisi, nousisi, pukeutuisi ja lähtisi. Ja minä lähtisin sen mukana, emmekä me palaisi siihen sairaalahuoneeseen enää koskaan.

    Mutta niin ei käynyt tänäänkään.

    ”No niin, nyt mä taas luen, jos sä vielä jaksat kuunnella.”

    Vain Oskari villasukissaan teki sairaalan valkoisesta huoneesta numero 52 lämpimän, kun ulkona satoi. Ja minä luin, kunnes raskaat pilvet ajelehtivat tiehensä.

    • #10016 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vaikka tässä on suloinen, pehmoinen, hellyyttävä loppu, ja vaikka Ilona edelleen juttelee Oskarille niin kuin se kuuluisi, mulle tulee tästä tarinasta aina surumielinen olo. En erota, johtuuko se mun omista kokemuksista vai tarinan keinoista, mutta koetetaanpa päästä tulkintaan käsiksi silti tätä kautta.

      Ilona tuo Oskarille kirjan, vaikka se ei tiedä, lukeeko Oskari ylipäätään mitään. Se yrittää perustella valintaansa tässä, eikä ryhdy suoraan itsevarmasti lukemaan, että nyt me Oskari tehdään tätä. Se on se kohta, joka mun sydämeen sattuu. Mua kalvaa ajatus siitä, että meille ihmisille joku voi olla tosi tosi tärkeä, mutta sitten me ei kuitenkaan tiedetä tästä tyypistä edes kaikkia perusasioita ikinä. En usko, että kukaan voi tuntea toisen ”läpikotaisin”, niin kuin väitetään, ja jos se olisi mahdollista, en uskoisi sen olevan edes hyvä juttu. En haluaisi tuntea ketään ”läpikotaisin”, tai se toinen menettäisi yksityisyytensä ja jännittävyytensä. Samalla asetun Ilonan asemaan kirja kädessä ja rakastan omalla henkilökohtaisella tavallani Oskaria. Ajattelen, että miksi mä en tiedä edes sitä, että lukeeko se. Miksi mä en tiedä siitä mitään. Ulkopuoleltahan sen näkee, että toki Ilona tietää Oskarista vaikka ja mitä, mutta silti mä luen tähän ajatuksen siitä, että tästäkään asiasta en ole tuon kanssa puhunut. Mua pelottaisi Oskarin mahdollinen herääminen, kun joutuisin kohtaamaan tietämättömyyteni. Mitä jos ihminen, jota rakastan, muuttuisi mun elämässä pelkäksi tutuksi ja sitten lopulta katoaisi? Siksi, etten tutustunut siihen tämän vertaa, että tietäisin, lukeeko se? Veikkaan, että tätä ihme tulkintaa värittää kovasti mun ihan omat haavat.

      Onhan tässä melankoliaa muissakin kohdissa. Esimerkiksi se, kun Oskari ei taaskaan vastaa, on sellaista murhetta, joka on selkeää ja josta on helppo saada kiinni. Voisin luetella näitä, mutta musta se ei ole koskaan niin mielenkiintoista kuin henkilökohtaisempi tulkinta, joten sitä tässä taas tarjotaan. 😀

  • #9956 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    ”Ilona”, sanoi Olavi ja nyökkäsi astuessaan sisään huoneeseen.
    Se sulki oven perässään.

    Olin tuntevinani pari tiheämpää sydämenlyöntiä Oskarin ranteessa, jota puristin toisella kädelläni. Toisen käteni sormet olin pujottanut sen saman käden sormien lomaan niin kuin se olisi ollut täysin normaali asia tehdä keskellä kirkasta päivää.

    ”Hei”, henkäisin vaimeasti.
    Ääni tuntui jämähtävän kurkkuun kiinni, vaikka ihan äsken olin kertonut Oskarille, kuinka olin salaa käynyt harjaamassa Sintin, vaikka se oli jo liikutettu aiemmin päivällä, ja että se voi ihan hyvin, ja että Veerakin voi ihan hyvin, vaikka sen maha ei ollutkaan vielä kasvanut yhtään. Sitä en kertonut, ettei me treenattu ollenkaan, vaan Veera oli laitumella ja kävin hoitamassa vain pakolliset asiat.

    Irrotin vastahakoisesti käteni Oskarista ja tein tilaa.
    ”Haluutko sä, että…? Mä voin kyl mennä -”
    ”Ei tarvitse. Istu vaan”, Olavi sanoi rauhallisesti.
    ”Okei.”

    Ja niin me istuimme hiljaa samalla puolella sairaalasänkyä. Kummallakin oli kädet omassa sylissään ja katse Oskarin nukkuvissa kasvoissa. Ilmastointilaitteen humina peitti meidän kaikkien hengitykset. Käytävän äänet eivät kuuluneet suljetun oven takaa. Ulkoa kuului satunnaisesti etäistä puiden huminaa, kun tuuli keinutti oksia. Olin avannut ikkunan, jotta Oskari sai raitista ilmaa. Tuoksui yhä eiliseltä sateelta.

    Hiljaisuus ei ollut lainkaan kiusallista. Oikeastaan se oli lohdullista. En osannut arvata, tiesikö Oskarin isä alkuunkaan, kuinka paljon samaistuin sen tuskaan. Tiesikö se edes, kuka minä olin? Siis muuta kuin ihan vaan Ilona. Joku satunnainen kaveri tallilta, joka muuten vain istuskeli täällä kaiket päivät. Ehkä sen mielestä oli outoa, että minäkin olin Ilona. Tai sitten ei — näistä Susista kun ei ikinä tiennyt. Ilmeisesti Oskarikin ihan pärjäili asian kanssa.

    Minusta oli joka tapauksessa ihanaa, kun Olavi eri yrittänyt jutella. Aivan kuin se olisi ymmärtänyt asioita, joita en millään osannut sanoa ääneen.

    Istuttuani hetken hiljaa kahahtelin sen verran, että nostin molemmat jalkani koukkuun ahtaalle tuolille, jonka päällä istuin. Halasin sääriäni ja laskin leukani polvieni varaan.

    Sitten olimme taas hiljaa paikoillamme.

    ”Onko sulla ikävä sitä?” kysyin lopulta.
    ”On. Joka päivä”, Olavi vastasi irrottamatta katsetta pojastaan, joka kieltämättä näytti sillä hetkellä melko elottomalta.
    ”Mm, tietenkin”, mutisin.

    Sitten olimme taas hiljaa, kunnes ulkona tuli hämärää ja oli aika lähteä kotiin.
    ”Huomiseen”, sanoi Olavi ovella.
    ”Huomiseen”, minä vastasin, kun tiemme erkanivat.

    • #10017 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tää on ihan kuin yhdestä kirjoitustehtävästä, jota teetän luovan kirjoittamisen kurssilla ihan simona. Se menee näin. Kaksi ihmistä istuu penkille. He eivät puhu toisilleen mitään. Hetken kuluttua he nousevat ja jatkavat matkaansa, mutta jotain on muuttunut. Pikku kirjoittajani kirjoittavat sitten lopun. Tällä saa aikaan usein tosi herkkiä ja koskettavia juttuja, ja tässäkin samantapainen kaava toimii. Ilonalla ja Olavilla on jokin yhteys, vaikka mitään ei sanota. Molemmat miettivät omiaan, mutta samalla varmasti samoja ratoja.

      Ilonan iloinaisuus on lisäksi musta aivan sairaan kiva sattuma, jota ei ole kyllä tarpeeksi myllätty. Oskarin näkökulmaa olen käynyt, ja Ilonan ja Alexin jutut olet hoitanut sinä, mutta Olavin ajatukset voisivat olla potentiaalisesti mielenkiintoisia. Harmi, etten vielä tunne Olavia kauhean hyvin, kun se on sivuhenkilö, eikä Oskari ajattele siitä mitään muuta kuin että iskä.

      Mutta joo. Kun Olavi tietäisi, mitä Ilona ajattelee, niin luulenpa, että se voisi auttaa Olavia tässä tilanteessa. Joku välittää hänen ainoasta pojastaan niin paljon. Mä yritän aina saattaa mun kavereitakin yhteen, toistensa kavereiksi, koska ne ansaitsee, että mahdollisimman moni välittää niistä niin kuin mä. Vahva ratsuväki on yksi hienoimmista asioista, joita mun mielestä elämässä voi saavuttaa ja se turvaa niin paljon koko verkoston elämää.

  • #9966 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tää on vähän tällänen ”kun et oikeastaan osaa kirjoittaa, mutta haluat silti osallistua” -tarina. 😀

    En osannut antaa Oskarille mitään suoranaista syytä jatkaa taistelua. Yksin en riittänyt, eivätkä mitkään tekonikaan riittäneet. Laitoin urheilua telkkarista. Kerroin sille ratsastuskilpailuista, jotka se oli voittanut, ja Hannabystä, jossa se ei ollut kilpaillut. Kuvailin kirsikankukkia ja kerroin, kuinka viljapellot vaihtoivat väriä hiljalleen kultaisempaan sävyyn Hopiavuoreen vievän tien varrella. Puhuin Ukosta, Sintistä, Typystä, Biffestä, Tetriksestä, Veerasta ja Jussista, mutta ei Oskari virkanut mitään takaisin. Ei edes hymyillyt.

    Mietin, pitäisikö soittaa Outille. Sitä ei ollut näkynyt pitkään aikaan, mutta minusta tuntui, että se olisi halunnut tietää. Jos minä olisin ollut se, olisin ainakin halunnut kuulla. Ja ennen kaikkea Oskaria voisi auttaa saada yhteys mahdollisimman moneen ihmiseen. Worth the shot, right?

    Vitsit. Se tuntui tosi vaikealta. Kaivoin numeron esiin monta kertaa, mutta jänistin. Lopulta päädyin kirjoittamaan viestin. Tuntui turvallisimmalta tehdä se Oskarin luona.

    Moi! En tiedä ootko jo kuullut, mutta Oskari on sairaalassa. Se joutui ratsastusonnettomuuteen. Se ei ole juuri nyt tajuissaan, mutta ajattelin, että jos sä haluaisit lähettää sille vaikka terveiset ääniviestillä tai jotain… Mä luulen, että se kuulee puhetta, mutten ole varma. Sitä voisi piristää kuulla lisää tuttuja ääniä.

    Sekavahan siitä viestistä tuli, mutta sitä minun juttuni taisivat useimmiten olla muutenkin.

    En oikein osannut auttaa Oskaria enää kauheasti enempää, enkä varmaan olisi voinutkaan. Olin yrittänyt salakuljettaa Onnia sairaalaan, mutta aikeeni oli estetty heti alkuunsa. Siis Alexin toimesta. Saataisiin kuulemma koko lössi kerralla porttikielto, jos sinne veisi koiran luvatta. Mälsää. Hevosentuoksuiset tavarat olivat myös kieltolistalla, kun eivät muka täyttäneet sairaalan hygieniastandardeja.

    Kun en keksinyt enää mitään muuta, kävin hakemassa sairaalan kahviosta Kitkatin ja kaksi kahvia. Toinen kahveista oli musta ja toinen maidolla ilman sokeria. Vaaleamman jätin Kitkatin viereen ikkunalaudalle odottamaan Oskarin heräämistä, sillä olin päättänyt, että se kyllä heräisi. Ihan pian se varmaan herätettäisiin. Ja ihan hyvässä kunnossakin se olisi. Eikö niin? Muistaisikohan se minut?

    Istuin sängyn vierelle puhaltelemaan omaa kahviani jäähdyksiin ja kertomaan Oskarille siitä, millaista oli istua Hopiavuoren tuvassa kahvilla, kun kaikki olivat siellä. Puheeni suli lopulta hiljaisuudeksi ja ilmaan jäi vain vieno kahvin tuoksu. Kaikki sanat tuntuivat turhilta.

    ”Mä laitoin Outille viestiä,” kerroin oltuani hetken vaiti.
    Oskari ei sanonut mitään.
    ”Se ei vielä vastannu”, jatkoin vilkaistuani kännykkääni. Ei ainuttakaan viestiä keneltäkään.

    ”Mä toin sullekin kahvia”, kerroin sitten tietäen varsin hyvin itsekin kuulostavani kuolettavan tylsältä.

    Huokaisin syvään ja laskin vapaan käteni Oskarin käden päälle. Jäin tuijottamaan katse lasittuneena meidän päällekäin lepääviä käsiä, kunnes Alex tuli sisään. Se huokaisi niin kuin minäkin äsken, ja istahti väsähtäneenä vastapäiselle tuolille. Reppunsa se rojautti lattialle tuolin taakse.

    ”Mikä pössis?” se kysyi.
    ”Hei, Outi vastas”, mumisin sivuuttaen kysymyksen.
    ”Kuka Outi? Ai SE Outi?”
    ”Joo, venaa…”
    ”Mitä sä sen kans tekstailet?” Alex kysyi epäluuloisena.
    ”Oskarin asialla… Tai ku mä aattelin, et… No täältä nyt tulee tää ääniviesti.”
    ”Siis mikä -”
    ”Oo hiljaa nyt.”

    Moi, Oskari. Outi täällä. Toivottvasti sä kuulet tän. Mä kuulin, että sä oot sairaalassa. Toivottavasti paranet pian. Sulla näyttää olevan… kavereita siellä sun luona. Susta pidetään varmasti huolta. Paranemisia ja… pärjäile. Soittele, kun — kun paranet ja ehdit. Nähdään.

    Ääniviesti oli jotenkin vähän kangerteleva, kiusaantunut tai jotain. Sellainen, ettei ihan voinut sanoa, mitä oikeasti ajatteli, kun toisessa päässä oli aivan varmasti ylimääräisiä kuulijoita. Se ei aiheuttanut Oskarissa mitään näkyvää reaktiota, mutta eipä toisaalta oikein mikään muukaan.

    ”Varmaan sä… Toi oli aika — rohkee veto oikeestaan”, Alex kommentoi.
    ”Tä?”
    ”No aika kypsää sulta -”
    ”Kiitti vaan.”
    ”Eiku oikeesti, jos se on tyyliin Oskarin joku entinen heila, ni on se aika kova mimmi joka ottaa siihen yhteyttä vapaaehtosesti.”
    ”Mitenniin — no emmä nyt tiiä. Aattelin vaan, että… No emmä tiiä mitä mä aattelin.”
    ”Oskaria sä aattelit.”
    ”No — kai niin.”
    ”Et sä muuta ajattelekaan.”
    Siinä oli taas se sama kiusoitteleva sävy.
    ”No kai mä nyt joskus jotain muutakin aattelen, johan tässä on kohta vuosi… eiku -”
    ”Mistä on vuosi?”
    ”Ei mistään.”
    ”MITÄ VUOSI?!”
    ”Ei yhtään mitään…”
    ”Siis sä oot ollu siihen tän KOKO AJAN kusessa, ihan alusta asti niinkö?”
    ”Oo nyt hiljaa kun se kuulee, se on ihan tossa!”
    ”Se mitään kuule!”
    ”No ihan hyvin voi kuulla!”
    ”No mitä sitte jos kuuleeki?”
    ”Vitsit sun kanssas”, sanoin, nousin, kiersin ripeästi sängyn ympäri ja peitin Alexin suun kädelläni, kun pelkkä silmien pullistelu ei enää riittänyt sille.
    ”Hmmhhgg hinng”, se sanoi.
    ”Enkä päästä ennen ku lupaat ettet kerro sille.”
    ”Hnnng hnng.”
    ”Sitä minäki”, totesin ja päästin sen vapaaksi.
    ”Mä en kyl tuu koskaan ymmärtään sun miesmakua”, se sanoi inhoava ilme naamallaan.
    ”Ei sun tarviikkaan.”

    • #10055 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä oon vähän samaa mieltä Alexin kanssa, että aika veto. Kamera zoomaa heti sisäänpäin: olisinko ikinä tehnyt itse samaa? Jaa-a. Ehkä en Oskarille. Sitten aloin miettiä, mistä se kertoo, että en olisi toiminut tässä niin kuin Ilona. No siitä, etten ihan osaa asettua Ilonan asemaan Oskarin suhteen! Oskari on mun oma hahmo, enkä rakasta hahmojani kunnolla: en ole niiden isä, vaan niiden jumala, ja lisäksi kirjoitan ensimmäisestä persoonasta. Ilonahan tekee Oskarin eteen tässä jotain niin tosi riipaisevaa, joka on naamioitu niin tosi arkiseksi. Se uhraa näiden kahden välisen suhteen: ei ole väliä, kenen Oskari on, jos se vain herää. Sitä taitaa olla oikea rakkaus! Valmiutta päästää vaikka irti, jos se on toiselle hyväksi. Musta se on niin kaunis ajatus ja samalla niin tuskallinen, että olen ollut ihan hermona tämän tarinan jälkeen. Siis sen takia, että Ilona rakastaa tässä noin paljon tyyppiä, joka ei tee yhtään mitään, ei välttämättä enää koskaan, eikä välttämättä osaa rakastaa enää koskaan ketään takaisin. Ja sitten sen takia, miten hyvin onnistuit kertomaan niin arkisella asialla niin isoja tunteita.

      Ja Alex nyt on Alex ja vammainen ja pilaa hienosti koko tunnelman, koska sitä vartenhan se on ilmeisesti syntynyt tähän maailmaan. 😀

  • #9993 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Oskari puristi minun kättäni takaisin ensimmäistä kertaa varmaan… ikinä?

    Se nukkui taas, mutta se oli käynyt hereillä: avannut silmänsä, sanonut pari käheää asiaa vaivalloisesti. Katsonut minua viimein takaisin niiden kaikkien pitkien iltojen jälkeen, kun olin tuijottanut sitä paikalleni liimattuna saamatta vastaukseksi mitään.

    Oskari oli muistanut minut. Sitten se oli käpertynyt nukkumaan kuin lapsi — hirveän väsynyt sen täytyi ollakin, kun sen keho oli käynyt läpi sellaisen taistelun. Oskari oli halannut kättäni kuin unirättiä, mutta kun se oli kunnolla nukahtanut, sen keho oli rentoutunut taas eikä se ollut puristanut enää niin kovasti. Sen sormet ja ranne olivat kuitenkin kietoutuneena käteni ympärille, ja se oli enemmän kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa.

    Oskari ei herännyt, kun Olavi tuli. Isä-Suden katse viipyi merkitsevän pitkään siellä, missä Oskari piti minun kättäni — tai oikeastaan melkein koko käsivarttani — mutta ei se sanonut mitään.

    ”Se nukkuu”, kerroin kuin mikäkin ääliö niin kuin asia ei kävisi ilmi heti ensimmäisellä vilkaisulla.
    ”Oskari tarvitsee paljon lepoa”, Olavi totesi käytännöllisesti.
    Mietin hetken, tarkoittiko se, että minun kannattaisi lähteä. En kuitenkaan tehnyt elettäkään liikahtaakseni Oskarin viereltä mihinkään.
    ”Niin”, sanoin sen sijaan.
    Siirsin katseeni takaisin Oskarin kasvoihin, kun en viitsinyt Olaviakaan tuijottaa sen tehdessä tietään huoneen poikki vastapäisen tuolin suuntaan. Sitten tulin ajatelleeksi, että saatoin näyttää vähän mielipuolelta silloinkin, kun katsoin herkeämättä Oskarin naamaa. Ja minä taisin tehdä sitä suunnilleen aina. Sillä välin kun mietin, mihin seuraavaksi katsoisin tehdäkseni silmilläni jotakin järkevän oloista, Alex tuli sisään veljensä vanavedessään.

    ”Mä luulin et se on hereillä! Tultiinks me ihan turhaan? Sehän nukkuu”, Alex kiekui.
    ”Oli se hereillä. Sen pitää levätä”, kerroin hiljaa.
    Puhuessani vilkaisin Olavia kuin hakien tukea sanoilleni, ja se nyökkäsi pienesti.
    ”Miten sitä voi taas muka nukuttaa…” Alex mutisi.

    Sen reippaan sisääntulon myötä Oskari alkoi kuitenkin taas heräillä. Ensin se maiskutteli niin hiljaa, että vain minä kuulin, ja sitten se hieroi poskeaan tyynyään vasten. Seuraavaksi se suoristautui aavistuksen ennen kuin avasi silmänsä. Sen sinertävät silmät katsoivat yhtäkkiä omistani sisään suoraan sieluun saakka.
    ”Huomenta”, toivotin hämmentyneenä, vaikka taisi olla ilta.

    • #10056 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Joo, vetoaa. Ihmisten katse on musta niin kuin aurinko. Siihen on yhtä vaikeaa katsoa, ja se on yhtä hieno silti. Katsekontakti on mulle vaikeaa. Just tähän lukijaan toimii siis tämä lopetus tehokkaasti. Miettikää nyt. Ilona katselee sen naamaa ja olemusta ja näkee asioita, joita kukaan muu ei näe, niin kuin sen miten Oskari tarkalleen ottaen herää. Se saa katsella ihan rauhassa, ja se on katsellut niin mooooooonta pävää, että se tuntee Oskarin naaman varmaan paremmin kuin kukaan. Sitten pam, ne sen silmät aukeaa, ja vaikka sitä on odotettu ja toivottu ja vaikka mitä, niin kaikki pysähtyy. Eihän siinä osaa ähkäistä kuin että huomenta.

      Se on kiinnostavaa, miten Ilona epäröi, kun Olavi tulee. Se kertoo mulle, että se, miten Ilona on kököttänyt Oskarinsa luona, ei ole mitään kredittien keräämistä. Se ei koe, että sillä olisi mitään oikeutta Oskariin tai suurempaa oikeutta olla sen luona kuin muillakaan: oikeastaan jopa vähemmän oikeuksia kuin sen isällä. Jääminen tuntuu vähän pahalta, koska mitä jos Olavi tarkoittaa, että mene pois. Silti Ilona jää, ja sekin on mun mielestä niin kuin lahja Oskarille. Eihän se ollut saanut edes nukahdettua ilman Ilonaa, niin että ei Ilona jätä sitä, vaikka on epämukavaa kun Olavi tuli.

      Joo meen tonne välillä kualemaan.

  • #10030 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Katsoin silmä kovana, kun Oskari yritti juoda vettä. Se oli hidasta ja epävakaata toimintaa. Osa meni taas ohi, mutta sentään se joi itse. Se myös istui, seisoi ja käveli olosuhteisiin nähden ihan hyvin — sillä tavalla kuin pitkään vuodelevossa ollut ja lihaksistoltaan siksi heikentynyt ihminen nyt liikkui. Hienomotoriikka ja puhe sen sijaan laahasivat jäljessä, mutta kehittyivät kyllä koko ajan. Ilmeisesti vasen aivopuolisko oli ottanut enemmän osumaa, sillä oikeaa kättään Oskari käytti vähemmän. Se myös selitti puheen tuoton vaikeuden. Oskari ymmärsi kyllä kaiken ja luki taitavasti muiden kehonkieltä, mutta sanat eivät tahtoneet tulla ulos ihan helpolla.

    Sanoi se onneksi yksittäisiä sanoja aina välillä — minun nimenikin silloin, kun halusi huomioni — ja muun ajan se kommunikoi sanattomasti. Sen ilmeet kertoivat kaikista eniten. Sitä turhautti, kun sen kädet eivät tahtoneet toimia kuten ennen. Silloin aina muistutin, että ne kyllä palautuivat koko ajan. Hermostoa piti vain opettaa uudelleen. Uusia ehjiä hermoyhteyksiä syntyi joka päivä. Oli palkitsevaa opettaa Oskaria toimimaan itsenäisesti: edistystä tapahtui silmieni edessä jatkuvasti. Silti kouluradoille oli niin pitkä matka, että pidin keskustelun hienovaraisesri erossa ratsastamisesta.

    En auttanut Oskaria liikaa, vaikka tekikin tiukkaa silloin, kun sitä meinasi alkaa hermostuttaa niin kuin lasta. Silloin yritin ehdottaa, että pidetään tauko, mutta ei se jääräpää tietenkään halunnut. Kun jotain aloitettiin, se vietiin loppuun asti. Oskari oli aina ollut taistelija. Nyt se sai uuden merkityksen joka päivä.

    Oskari ojensi juomalasin takaisin minulle. Annoin tilalle nenäliinan ja katsoin, kun se yritti itse pyyhkiä leukaansa kuivaksi. Ihan hyvin sekin jo alkoi sujua. Sitten Oskari pysähtyi ja katsoi minua. Arvelin sen yrittävän kysyä, oliko vielä pyyhittävää.
    ”Tossa on vielä”, sanoin ja osoitin omaa leukaani samasta kohdasta, ihan alahuulen alta. ”Jep, lähti.”

    Oskari rutisti paperin nyrkkiinsä, huokaisi ja vajosi tyynyjään vasten.
    ”Sä lähet tänään kotiin”, kerroin sille.
    Oskari katsahti kattoon: se tiesi kyllä. Se oli vähän sellainen silmien pyöräytys: joo joo.

    ”Milloin sä haluat mennä tallille?”
    ”Kissi.”
    ”Sintti.”
    Oskari siristi silmiään virnistykselleni, muttei sanonut mitään.
    ”Mennään joku päivä, kun jaksat. Kotiudut nyt ensin.”
    ”Kissi.”
    ”Niin.”

    • #10034 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ilonan ja Oskarin eloa oli mielenkiintoista seurata jo ennen Oskarin onnettomuutta, mutta Oskarin kooma muutti kuviota ihan omanlaisella tavallaan. Nää tarinat Oskarin heräämisen jälkeen on omalla tavallaan herkempiä ja sellaisia että ei oikeastaan uskalla edes ajatella mihin asiat muuttuisivat, sillä tässä on aineksia niin moneen.

      Tavallaan toivoo jotta mahdollisesti Ilona ja Oskari päätyisivät yhteen, mutta toisaalta myös Oskarin paranemisessa voi käydä vaikka ja mitä joten samalla myös miettii että onko jossain kohtaa mahdollisesti tulossa eteen jopa jonkinlainen välirikko? Tokihan vain aika näyttää mitä tulee lopulta tapahtumaan eikä vielä uskallakkaan spekuloida vaikka kuinka ehkä haluaisikin.

    • #10057 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mitenhän mä veikkaan, että kun Ilonan tarina jatkuu, lopulta siitä tulee jonkun äiti, ja hyvä äiti. Siinä, miten se Oskaria tässä hoivaa, on nimittäin jotain äidillistä. Se olisi siinä, vaikka Ilona ei vertaisikaan Oskaria yhdessä kohdassa suoraan lapseen. Oskarin kehitystäkin kuvataan vähän niin kuin lapsen kehityksenä, vaikka tietenkin tämä hahmo ei olekaan oikeasti lapsi, vaan sen pään sisällä on täysin ajatteleva ja kehittynyt aikuinen, joka ei pääse vain kokonaan vielä ulos. Samalla lailla lapselle pitäisi kuitenkin ojennella vesilasia ja vähän niin kuin hoitaa sitä, vaan ei liikaa. Ilona ainakin osaa rakastaa ja hoitaa ihmisiäkin sillä tavalla, kuin äidin ajatellaan hoitavan ja rakastavan. Ei vain Oskaria: hoitaa se muitakin, muut vain tarvii erilaista hoivaa.

      Mua liikuttaa se, miten Ilona edelleen kommunikoi Oskarin kanssa aivan niin kuin täysivaltaisen ihmisen kanssa kuuluukin. Niiiiiiiin helposti ihminen nimittäin lipsahtaa puhumaan vähän niin kuin lapselle, jos toisella on vaikka joku tällainen homma. En ole vielä päättänyt, tekisikö Ilona niin automaattisest kaikille ihmisille, vai onko sillä ollut vain niin kova luotto tai toive, että Oskarin järki on ollut koko ajan sen päässä, ensin nukkuessa ja nyt edelleen.

  • #10087 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    jatkoa

    “Vitut mä enää auta tota, saatanan kiukuttelija!” Alex meuhkasi.
    “Mee sä ulos siitä huutamasta”, komensin.
    “En kai mä nyt mene ulos ku se on tuolla!”
    “Etuovesta, pässi! Autoon vaikka.”
    Alex kiroili mennessään, mutta totteli.

    Ravistin märät käteni tiskialtaaseen, kuivasin ne keittiöpyyhkeeseen ja revin monta palaa talouspaperia mukaani. Poimin matkan varrella pyykkinarulta karkeaksi kuivuneen puhtaan hupparin.
    “Nyt ei auta oikeesti muu”, sanoin Oskarille samaan aikaan päättäväisenä ja pahoitellen, kun istahdin sen polvelle, ettei se karkaisi.
    Pyyhin sen naaman paperilla, vaikka se yritti koko ajan väistellä.
    “Oo nyt”, mutisin ottaessani sitä toisella kädellä leuasta kiinni, jotta sen pää pysyisi aloillaan.
    “Kuule”, sanoin sille pitäen edelleen sen naamasta kiinni ja tapittaen sitä tiukasti silmiin. “Mä tiiän että sua harmittaa, mutta sut pitää nyt puhdistaa, lähit treeneihin tai et. Olis tosi hyvä jos lähtisit, mutta en voi pakottaa. Sen sijaan sä et jää tänne yksin joka tapauksessa. Niin että valitse ite, lähetkö meijän mukana tallille vai maapohjahallille.”
    “Ei”, Oskari sanoi.
    Huokaisin syvään ja silmäilin hetken pihanurmea, jota ei oltu leikattu hetkeen. Otti voimille.
    “Et sä kyllä jää tänne ainakaan”, totesin sitten.
    Oskari mökötti. Minä pyyhkäisin vielä kerran sen naamaa.
    “Mee suihkuun. Mä siivoon sillä aikaa”, sanoin jäämättä kuulemaan vastaväitteitä. Jätin sille puhtaalta tuoksuvan hupparin ja lähdin pyyhkimään rahkaa ja kananmunaa pöydältä, tuolilta ja lattialta.

    Olin melkein valmis, kun kylppärin ovi aukesi raolleen hiljaa narahtaen.
    “Sukat”, kuului vaimea pyyntö.
    “Tullaan.”

    Suihkunraikas Oskari istahti karkeassa hupparissaan suljetun vessanpöntön kannen päälle ja ojensi jalkansa, johon se ei saanut itse sukkaa. Minä istuin kaakelilattialle sen jalkojen juureen ja puin sille sukat paljon ketterämmin kuin silloin sairaalassa, kun se oli nukkunut syvää keinotekoista untaan. Kuinka pitkälle siitä oltiinkaan tultu: nyt Oskari pystyi auttamaan kannattelemalla itse omaa jalkaansa ja ojentamalla nilkkaansa. Se oli ihan itse valinnut narulta puhtaat sukat, jotka halusi pukea tänään. Ihmiskeho oli sitten ihmeellinen.

    “Ilona”, Oskari sanoi, kun sillä oli molemmat sukat jalassa.
    “Joo.”
    “Sori.”
    Siinä täytyi olla vain pieni osa siitä, mitä Oskari ajatteli, mutta samalla se oli kaikki, mitä minun tarvitsi kuulla.
    “Ei haittaa”, sanoin väsyneenä ja silitin nopeasti sen säärtä ennen kuin nousin ylös.
    Ojensin sille käteni, mutten vetänyt sitä kokonaan seisomaan. Sen sijaan autoin sitä nousemaan itse muutaman edestakaisen painonsiirron kautta. Saatuaan tarpeeksi vauhtia Oskari seisoi yhtäkkiä koko pituudessaan aivan lähellä minun edessäni. Katselin hetken sen kasvoja, joiden ilmettä en osannut taaskaan tulkita kokonaan. Mitä lie ajatteli — sen olisin kovasti halunnut tietää.

    “Alex oottaa autossa. Mennään.”

    • #10094 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ilona väsyy! Oskariin samastuva puoli mussa soitattaa hätäsignaalia ja sireenejä. Me tiedettiin, ettei se jaksa meitä! Me tiedettiin, ettei se rakasta meitä! Me tiedettiin, että me ollaan sille liikaa! Oskari on osa mua, tai ehkä mä osa Oskaria (niin kuin on kaikkien hahmojeni kanssa), mutta onneksi suurin osa musta on eri kuin Oskari. Se osa ei mene paniikkiin ja ota kaikkea jotenkin henkilökohtaisesti. Väsyisin mäkin, jos yrittäisin olla toiselle avuksi, mutta se päätyisi tuhoamaan mun laittaman aamupalan ja oman keittiönsä, jonka mä joutuisin siivoamaan, kunnes se väistämättä tuhoaisi sen lopulta taas. Ottaisi muakin pattiin, kun toinen kiukuttelisi niin kuin pikkukakara, koska jumaliste vaikeaa tässä on kaikilla muillakin. Menisi mullakin hermo, kun yhden vammaisen lisäksi pitäisi jaksaa kaitsea toista, joka on kiroileva idiootti.

      Sitten kuitenkin mä oon silleen että uuuuuh Ilona istu just Oskarin sylissä huomasitteks hä huomasitteks HÄ. :DD Lisäksi, kun ei joudu itse aikuisen miehen kiukuttelua kestää, niin onhan se nyt juutana vie söpö kun se käyttäytyy kuin kolmivuotias ja pyristelee pakoon naamanputsausta, kunhan se ei tee sitä aina. Oskari on ollut niin erilaisessa roolissa aina, että mulle se on uusi ja ihmeellinen tällaisena. Samoin on Ilonan ja Oskarin suhde ollut niin rajoittunut ja jäykkä, koska Oskarikin on rajoittunut ja jäykkä, että aivan uusia juttuja on koko aika.

  • #10151 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    No niin! Tämä on viime alkutalvea, kun molemmat Eroset olivat vielä opiskelijoita. Unohdin siis vissiin vaan julkaista tämän silloin aikanaan. Oisko ollu joulukuun alkua tämä alun perin, ja kyllähän sen laadusta huomaa, että on vanhempaa tuotantoa. Eipä siis keskitytä tekniikkaan, vaan sisältöön.

    Eräs keskiviikko ja kolme pakastepizzaa

    Oli ihan tavallinen arki-ilta. Olin tullut tallilta intensiivisen koulutreenin jälkeen, pitänyt laulukonsertin suihkussa (sori, naapurit) ja alkanut juuri valmistaa Onnille illallista, kun Iiro oli yhtäkkiä soittanut ja ilmoittanut tulevansa yökylään. Soittaessaan se oli ollut jo matkalla.
    Sillä oli kuulemma joku opiskelijapoikien rehvellystapahtuma seuraavana päivänä – en edes ihan vieläkään tajua, että missä – jonkun mökillä vissiin. Se halusi lähteä Tampereelta treeneistä suoraan ja yöpyä Seinäjoella, jotta voisi sitten hurauttaa heti aamulla sinne niin mihin lie. Niin että se sitten ihan oikeasti tuli levittämään makuupussinsa minun sohvalleni ja ilmoittamaan, että nyt ei katsota enää mitään Frozen-elokuvaa, joka minulla oli ollut iltatoimieni taustalla pyörimässä. Iiro oli laittanut Frendit päälle ja asettunut höröttämään joillekin meemeille, joita se kännykästään katsoi. Samalla minun pienestä kodistani oli heti tullut lämpimämpi.

    Se oli tuonut mukanaan kolme pakastepizzaa – se näet söi itse aina kaksi kerralla. Sitä en tiedä, miten sellainen ruipelo mahtoi jaksaa mahduttaa itseensä sellaisia määriä ruokaa, mutta minulle riitti, että se oli muistanut, mitä kasvispizzaa minä syön. Se ei ollut edes soittanut ja kysynyt, sillä sen ei ollut tarvinnut.

    Istuin lämpiävän uunin edessä lattialla tekemässä rästiin jääneitä varianssianalyysejä läppäri sylissä ja Iiro röhnötti puoliksi makuulla sohvalla lähettelemässä meemejä kännykkääni Onni kainalossaan, ja meillä oli tosi mukavaa. Minulla harvoin ehti tulla ikävä lapsellista isoveljeäni, mutta aina kun vietin sen kanssa aikaa, muistin, miten kivaa meillä saattoi parhaimmillaan olla. Vaikka kyllä me nuorena tapeltiinkin paljon, ja vieläkin melkein kaikki tuntuu usein päätyvän meillä kilpailuksi, kuten kai sisaruksilla kuuluukin. Mutta se on silti aina minun isoveljeni, ja se puolustaa minua tarpeen tullen samalla tavoin, kun minäkin noukin sen pulasta milloin tahansa.

    Minulla oli ollut hyvä tarkoitus mennä kerrankin ajoissa nukkumaan ja paikata ikuista univajettani, mutta niin toisaalta luulen kaikkina muinakin iltoina, eikä se kuitenkaan koskaan toteudu. Niinpä istuin vilttiin kääriytyneenä keskiviikkona puoleen yöhön asti Iiron kanssa sohvalla juttelemassa, nauramassa, väittelemässä ja välillä ihan hiljaa omia kännyköitämme tuijottamassa – niin kuin ennen vanhaan, kun asuttiin kotona. Oltiin me kyllä lapsina usein omissa huoneissammekin, ja meillä oli myös omat juttumme. Nykyään näkeminen oli pääasiassa helppoa ja kivaa, kun ei nähty niin usein, että oltaisiin ehditty alkaa ärsyttää toisiamme liikaa. Ennen kaikkea se ei tuomitse minun noloja kehystettyjä bändijulisteitani, joten sen voi päästää kylään ilman, että niiden piilottamiselle tarvitsee erikseen varata aikaa.

    Kenen tahansa toisen ihmisen kohdalla olisin sanonut Onnia petturiksi, jos se olisi mennyt vierailijan viereen yöksi nukkumaan, mutta kyllä minä Iiron kohdalla ymmärsin. Niillä oli välillä ihan omat poikien jutut keskenään.

    Ja niin se sitten aamulla lähti mustalla Bemmillään silmät unisina, mutta intoa täynnä kohti omia suuria seikkailujaan – minun veljeni, joka oli jossakin välissä kasvanut aikuiseksi. Niin kuin kai minäkin.

    • #10243 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Näiden kahden kuvaus sisaruksina onnistuu sinulta kyllä niin tosi hyvin! Kaikki aikuiset, joilla on aikuisia sisaruksia, tietää, että jotain lapsellista ja ärsyttävää säilyy läpi elämän, mutta silti se toinen on maailman paras sisarus. Mä halusin pienenä, että mun veli vain lakkaa olemasta. Vieläkin ärsytän sitä tahallani ja se mua, mutta ei sitä nyt enää tosissaan olla, ja on kivaa henkailla sen kanssa. Parasta on just toi, mitä Ilona julisteiden kautta kuvaa. Omalle sisarukselle ei tarvi esiintyä. Ei ole syytä edes yrittää antaa hyvää kuvaa itsestään: kyllä se on vuosien varrella jo honannut, minkälainen pelle sen sisarus on. 😀 Silti se hyväksyy.

  • #10152 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sit hypätään taas nykyhetkeen.

    “Hei hyvä ku sain sut kiinni, sä oot nyt ainoo toivo –”
    “Oota, mitä? Ei kuulu.”
    “Ilona mä oon vähän pulassa”, Iiro sanoi oikeasti kerrankin vakavan kuuloisena.
    Minä menin hiljaiseksi ja jäin odottamaan, että se jatkaisi.
    “Ostin hevosen”, se sanoi.
    “Vittu sun kanssas”, mutisin hiljaa.

    Se oli pitänyt ainakin viisi vuotta taukoa hevosista ja tietenkin, tietenkin, se meni vain suoraan ostamaan oman. Niin sitä palattiin lajin pariin. Ja tietenkin minä sain kuulla tästäkin älynväläyksestä vasta jälkeenpäin, koska Iiron mielestä on aina helpompaa saada anteeksi kuin lupa.

    “Sillä lailla. Ja sä oot heti sen kans pulassa?”
    “No siis en silleen, mut tavallaan joo.”
    Huokaisin syvään. “No kerro.”
    “No kun sil on IBD ja…”
    “Siis sä ostit suoraan hevosen, jolla on krooninen sairaus?”
    “Joo joo, mut keskity nyt. Nää Tampereen tallit on ihan perseestä tollaselle hevoselle, jonka maha ei kestä yhtään stressiä tai pitkiä ruokintavälejä tai niinku… mitään. Mikä se talli on missä sun Veera on? Voiko tää tulla sinne?”
    “Tä? Ei kai se nyt mun vastuulle tule tänne tommonen sairas hevonen…?”
    “Ei se oo sairas ku se on ihan oireeton nyt, paitsi että jos se asuu viel hetkenki täällä ni sillä on satavarmana joku ripuli tai ähky kohta, tai mahahaava tai –”
    “No täällä on ainaki hiljasta ku haudassa”, tuhahdin.
    “Onks siel tilaa?”
    “Mistä mä — miten mun pitäs tietää? En mä omista tätä paikkaa!”
    “No voi vittu vie sit puhelin sille joka omistaa! Tai kysy.”
    “Kai sä ny netistäki saat ite selville ihmisten yhteystiedot.”
    “Ei taida olla otsonmäkeläisillä hevostalleilla paljoo nettisivuja.”
    “No… totta. No okei, mä kysyn Eetulta. Tän on sit parasta päättyä niin ettei mua tarvii hävettää…”
    “Sä oot nolo jo muutenki. Soita mulle ku oot kysyny. Moikka.”

    • #10153 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ohhoh ???? tämähän oli mielenkiintoinen käänne. Vähän ehkä odotti jotain muuta Iiron avauksen perusteella mutta ihan kiva ettei lopulta asia ollutkaan mikään hirveän paha.

      Mielenkiinnolla jään kyllä seuraamaan miten Ilonan, Iiron ja Iiron hevosen käy

    • #10244 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Sä oot nolo muutenki. 😀 Hyvä Iiro, näin on. :DD

      Tässä esiteltiin pienessä tilassa se, mistä on kyse ja mitä on tapahtuva. Jos tämä olisi romaani, tämä kohta voisi olla joku tulevaisuuden vastine takaumalle sellaisella kursiivilla jonkin luvun tai romaanin osan alussa. Tilanne käy selväksi: on tulossa Iiro hätäisine päätöksineen ja sairaine hevosineen.

      Tässä tarinassa Iiro on aika sellainen oma entinen itsensä. Nälvii Ilonalle ja näin. 😀 En sulata vielä tässä vaiheessa näin helpolla, että se on salaa ollut kaiken aikaa hevosihminen. Sille, ettei siitä asiasta ole kuultu aiemmin, annetaan kuitenkin selitys jo tässä, mutta mun autistiaivot vaatii jälleen totuttelua.

Vastaa aiheeseen: Ilona Erosen elämä ja teot
Tietosi: