Ilona Erosen elämä ja teot

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Ilona Erosen elämä ja teot

Tämä aihe sisältää 31 vastaukset, 5 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Ilona Eronen 2 päivää, 18 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8651 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ilonan elämää

    Kielokuja 3 C 22
    Seinäjoki

  • #8652 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Tutut tiesivät, että Ilona oli juossut kolmentonnin kisoja lukioikäisenä, mutta harva tiesi enää sitä, että hän juoksi huvikseen vieläkin silloin kun sattui ehtimään. Nytkin nainen takoi lenkkareillaan hiekkaa yrittäen pysytellä vinttikoiransa kannoilla. Todellisuudessa Onni oli paljon ihmistä nopeampi, mutta omistajan vyöhön kiinnitetty vetoliina esti sitä laukkaamasta neljääkymppiä.

    Ilona pysytteli visusti erossa voimaharjoittelusta, koska se oli rankkaa, mutta luonnostaan vauhtikestävänä ja ketteränä hän juoksi mielellään kovaa ja lopetti sitten, kun olo ei ollut enää voittamattoman nopea. Ei kehittävää, mutta ylläpitävää. Hän nautti yhä siitä tunteesta, kun jänteet pingottuivat nivelten yli ohuiden lihasten supistuessa ja venyessä kerta toisensa jälkeen. Matka taittui vaivattomasti maisemien vaihtuessa. Jos Ilona olisi vielä kilpaillut, laji olisi varmaankin ollut silti juoksun sijaan matkaratsastus, sillä hän ei olisi halunnut tulevaisuutensa roikkuvan pelkästään oman kevytrakenteisen kehonsa varassa.

    Teininä Ilonan lempikirjoja olivat olleet Maaninkavaara ja Juoksuhaudantie. Kumpikin olivat omalla tavallaan synkkäsävytteisiä teoksia, ja niistä tuli edelleen mieleen Ilonan oman juoksu-uran nousu ja tuho. Tai no, ei se mikään ura ollut, vaan kilpaharrastus paikallisessa yleisurheiluseurassa. Ilona oli pitänyt juoksemisesta. Valmentaja oli pitänyt kilpailemisesta. Kyllä Ilonakin oli aina ollut vähän kilpailuhenkinen, mutta jos hän ei voittanut, ei koko kilvassa ollut mitään mieltä. Toiseksi tuleminen ei motivoinut ja silloin oli helpompi vain esittää, ettei koko touhu enää kiinnostanut tai ettei sitä ottanut niin tosissaan.

    Tänään askel oli kevyt. Enää ei muunlaisia päiviä ollutkaan, sillä silloin kun ei tuntunut helpolta, ei Ilona juossut lainkaan. Onneksi nykyään saattoi itse valita. Ilona ei ollut lakannut rakastamasta juoksemista sateisina sunnuntaipäivinä kuunnellen samalla Ylen tiedepodcastia, sillä siinä oli jotakin nostalgista ja hienoa, mutta samalla niin kipeää ja omaa, ettei siitä rituaalista uskaltanut puhua kenellekään, koska silloin olisi saattanut alkaa itkettää.

    Ilonalla oli taloudellinen ja aavistuksen päkiäpainotteinen juoksutekniikka. Takaraivoon kasvuiässä iskostettu aktiivinen nilkka oli joskus vähän hankala ratsastaessa. Juostessa jalat veivät eteenpäin usein niin, ettei pää pysynyt mukana. Ajatukset pysähtelivät jossakin taakse jääneen lenkkipolun varrella vastaan tulleiden ihmisten kasvoilla ja puiden oksilla. Silloin tuli pantua merkille, mikä vuodenaika oli, sillä juuri puiden oksista sen usein näki. Tuntui siltä, kuin jaksaisi juosta vaikka Otsonmäelle asti. Pitäisikö? Ei. Ilona kääntyi kohti kotia.

    Ilona ei halunnut osallistua ruokapöytäkeskusteluihin siitä, kuinka paljon tai kuinka pitkään tai kuinka kovaa kukakin juoksi. Hän ei mitannut aikaa eikä matkaa eikä enää edes sydämenlyöntejään, vaan kuunteli sitä, kuinka helposti jalka nousi ja kuinka kevyesti se sitten kosketti karheaa hiekkaa. Se oli arjessa lähin asia lapsuuteen, jossa juostiin mummolan nurmikolla paljain jaloin kaiket päivät omenapuiden varjossa. Käytiin välillä mehulla ja juostiin sitten taas. Ilona oli ollut neljän, kun isä oli alkanut kellottaa kierrosaikoja Ilonan juostessa taloa ympäri uudestaan ja uudestaan. Ilona ei ollut montaa kertaa voittanut kaksi vuotta vanhempaa veljeään Iiroa.

    Ilona oli juossut aina, eikä juokseminen tuntunut ylimääräiseltä vaivalta. Ei Ilona ollut mielestään reipas lähtiessään juoksemaan, vaikka lenkkeilystä yritettiin maalailla reippaiden ihmisten harrastusta. Se oli aina sellainen hetki elämässä, kun Ilona tunsi olevansa elossa. Ennen juokseminen oli ollut koko elämä. Nykyään sitä ei tullut sillä tavalla ajateltua. Sitä tuli vain tehtyä.

    Ilona hidasti juoksuaan ja käveli loppumatkan kotiin. Onni läähätti niin kovaa, että sen koko kapea keho hytkyi. Eteisessä – joka oli samaa tilaa olohuoneen ja keittiönurkkauksen kanssa – Ilona potkaisi nihkeät Asicsit jaloistaan, mutta asetteli ne kuitenkin vielä huolellisesti hyllyyn kenkärivin jatkoksi. Hän avasi hiuksensa ja astui suihkuun.

    Hetken päästä pehmeisiin vaatteisiin ja pyyheturbaaniin sonnustautunut vaniljalta tuoksuva nainen avasi kannettavan tietokoneensa ja kytki johdon seinään. Mikä kannettava se sellainen oikeastaan edes on, joka ei toimi ilman virtalähdettä? Jostakin syystä rakkineessa ei akku tahtonut enää kestää. Odotellessaan koneen käynnistymistä Ilona latasi kahvinkeittimen valmiiksi, napsautti sen päälle ja toivoi, että joku olisi tullut kylään. Nainen kosketti etusormellaan kännykkänsä näyttöä ja selvitti toiveikkaana, keneltä oli tullut WhatsApp-viesti. Se oli äiti:

    ”Mitä Onnille kuuluu? Laita kuva.”

    Ilona pyöräytti silmiään, mutta hymyili samalla. Tyypillistä, että koiran kuulumiset kiinnostivat, mutta tyttärestä ei kukaan kysynyt. Vaikka äiti oli markkinointipäällikkö, ei hän ollut oikeasti lainkaan kylmä tai laskelmoiva. Päin vastoin Ilonan äiti Merja oli lämmin ja luova ihminen, joka piti lapsista ja eläimistä. Hän oli sellainen huolehtiva ja inspiroiva tiedolla johtaja, jollainen Ilonakin halusi vielä jonakin päivänä olla.

    Ilona hiipi nukkuvan koiran luokse, otti siitä kuvan ja lähetti sen eteenpäin. Hän meinasi jättää kirjoittamatta mitään, mutta palasi sitten keskusteluun ja näpytteli:

    ”Hyvää, tultiin lenkiltä juuri.”

    Hetken mietittyään hän lisäsi:

    ”Kerro isälle terveisiä.”

    Ilona ei jaksanut kertoa enempää Onnin kuulumisia, sillä koiran elämässä ei ollut tapahtunut oikeastaan mitään erikoista. Paitsi että se oli vähän ihastunut Mielikkiin, mutta siitä olisi turha mainita, sillä äiti ei tiennyt, kuka Mielikki oli.

    Ilona istahti koneensa ääreen ja klikkasi SPSS-ohjelman kuvaketta. Alkoi sellainen hurina, kuin läppäri olisi ollut kiitoradan päässä valmistautumassa lentoon lähtöön. Tässä kestää hetki, Ilona ajatteli ja tassutteli muutaman askeleen päässä olevaan keittiöönsä. Hän kaatoi kahvia kissamukiinsa ja palasi sohvalle vetääkseen viltin jaloilleen ja tulikuumana hurisevan kannettavan syliinsä. Kahvin vielä jäähtyessä hän kävi käsiksi kvantitatiivisten menetelmien syventävään kurssiin, koska halusi vielä joskus valmistuakin.

    Sellaista se oli se Ilonan elämä Seinäjoella. Tylsää, tasaista ja mukavaa. Velvollisuuksientäyteistä. Ajoittain yksinäistä, vaikka hän usein yksinään viihtyikin. Ei ihme, että Otsonmäki alkoi vetää alati enemmän puoleensa. Siellä oli seuraa, ja aina tuntui tapahtuvan. Ehkä tarpeeksi hyvä porukka vei lopulta voiton ylhäisestä yksinäisyydestä. Viimeistään sitten, kun hän valmistuisi ja hankkisi etätyön, voisi hän muuttaa kokonaan sinne sivummalle. Kyllä kaupunkielämä alkoi olla jo nähty.

    // PS. Kävin tekemässä kotiläksyni paremmin ja sen lisäksi että selvitin Noan käännekohdan, sain menneisyyden paloja yhdistelemällä myös ratkaistua Oskarin mysteerin. Se on nyt aika selvää, kun jälkeenpäin ajattelee, ja on vähän tyhmä olo, kun en aiemmin tajunnut. Pistoksien kohdalla lamppu syttyi ensimmäisen kerran ja sen jälkeen johtolankoja oli helppo seurata. Kirjoitin jo siitä, miten Ilona saa tietää ja miten hän reagoi, mutta koska aina on mahdollista, että olen väärässä tai että Oskarin tarina ei ole vielä valmis siihen, pidän ne pöytälaatikossa niin kauan, että saan rohkaisutönäisyn oikeaan suuntaan. Luulen, että Ilonan ja Oskarin täytyy myös tulla vähän tutummiksi keskenään, ennen kuin Ilonan on tarkoituksenmukaista reagoida tähän tietoon. Mutta joo, tämän jälkikirjoituksen päällimmäinen tarkoitus oli tulla ylpeänä kertomaan, että sain arvoituksen ratkaistua!

    • #8659 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt on pakko avautua. Kerran mun piti kirjoittaa johonkin koulun lehteen aiheesta, joka oli mun mielestä ihan hirveän tylsä. Olin yläastelainen apina, joten annoin vastarintani näkyä ja kuulua. Tykkäsin kirjoittaa, ja olisin halunnut kirjoittaa siitä, tästä ja tuosta, mutta en tosiaankaan minulle määrätystä aiheesta. Silloin yksi kirjoittaja, jota ihailin silloin kovasti, sanoi, että älä ruikuta. Ei ole temppu eikä mikään kirjoittaa jännästä jutusta jännää tekstiä. Taitoja tarvitaan vasta silloin, kun pitää kirjoittaa tylsästä jutusta jännää tekstiä.

      No juokseminen on mun oikeassa elämässä näitä tylsiä juttuja. En ole ikinä oikein käsittänyt, miksi ihmeessä joku menee lenkille, ellei tarkoituksena ole tehdä jotain koiran kanssa. Varsinkin juoksulenkeistä tulee vain mieleen, että ne sattuvat keuhkoihin, jalkoihin ja selkään, ja tulee hikinen ja ällö olo ja ihan turhan takia, kun koiran kanssa voisi tehdä jotain järkevääkin. Niin kuin mennä sorakuopalle. Tai metsään. Tai uimaan. Tai ihan mitä tahansa.

      Sitten, kun asenne on jo valmiiksi negatiivinen, mun eteeni lyödään teksti, jonka näennäinen aihe on juokseminen. Ja ai miten hyvin se on kirjoitettu!! Suoraan sanoen mulle tuli tästä inspiroitunut olo. Ai ettei juokseminen ole Ilonan mielestä kisaa siitä, kuka juoksee pisimmälle ja kenellä on paras kunto? Ai että juokseminen tuntuu hyvältä? Ai että idea on siinä, että katsoo, miten jalat jaksavat aina vain keveinä ja iloisina!! Mäkin haluan! No, en sentään lähde juoksemaan, mutta suuntasin katseeni taaksepäin. Mun elämässä oli kaksi kokonaista vuotta, kun en päässyt itse kävelemään, enkä edes istumasta seisaalleni. Nyt voin paremmin ja osaan kävellä itse jopa helpossa metsämaastossa. Muistan, kun viime keväänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään itse ilman apua. Se oli juuri noin ihmeellistä, kuin mitä Ilona kuvaa juoksemisen olevan. Voi sitä suunnatonta iloa, kun näkee, miten jalat jaksavat! Nyt olen osannut kävellä jo yli vuoden, ja aina vain se on ihmeellistä. Jos joku voi kokea juoksemisen yhtä ihmeellisenä, niin kuin Ilona tässä, pitäisiköhän alkaa juosta..? :DD

      Meni pahasti sivuraiteille, mutta hyvän taiteenhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia. Tämä osui ja upposi mun kohdalla, vaikka en i-ki-nä olisi kuvitellut, että innostuisin mistään, mikä kertoo päällisin puolin juoksemisesta.

      Ilonan perheestä jätetään tähän koukku. Odotan jo, josko joskus saadaan tietää jotain lisää varsinkin Ilonan ja isän väleistä.

  • #8769 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sattuu niin paljon, että oksettaa. Niin Ilona olisi kuvaillut migreeniä maatessaan silmät tiukasti kiinni peiton alla odottamassa, että päätä halkova kipuaalto menisi ohi. Päivänvalo oli teljetty ulos sälekaihtimien taakse. Lämpimältä ja sileältä tuntuva Onni makasi emäntänsä jalkojen päällä, mutta ajatus koiran yrityksestä olla uskollisesti vierellä lohduttamassa ei vienyt kipua pois. Migreenilääkettä oli turha ottaa, sillä siitä tuli niin huono olo, että pilleri tuli saman tien takaisin ylös. Väsytti, paleli ja hikoilutti samaan aikaan. Nukahtamaan ei pystynyt.

    Syke teki pienen kirin, kun ovikello särähti. Oliko se minun? Kuka se voi olla? Ilona kuoriutui jähmeästi pois peiton alta ja hortoili ovelle. Nopea ylösnousemus löi päälle kamalan huimauksen ja huone alkoi pyöriä. Ilona yritti kaikki aistit sumeina tirkistää ovisilmästä. Näkymä oli ensin epämääräinen, mutta sitten siitä muodostui tuttu hahmo, ja Ilona avasi oven.
    – Hei, ootko sä kunnossa? Alex kysyi myötätuntoisena ennen kuin ovi oli edes kunnolla auki. Ilona narisi vastaukseksi jotakin, mistä ei saanut selvää.
    – Mä tulin varmistamaan, että sä oot hengissä. Sä et vastaa puhelimeen, Alex jatkoi vähän loukkaantuneena, mutta katsoi sitten Ilonaa taas säälivästi.
    – Hnnng, Ilona vastasi ja yritti peittää rappukäytävästä tulevaa valoa kädellään. Vasenta silmää vihloi.
    – Pärjäätkö sä varmasti? Alex kysyi.
    Ilona selvitti kurkkuaan puhuakseen.
    – Mjoo, mutta- miten sä pääsit sisälle rappuun?
    – Sun naapurin kanssa samaan aikaan. Joku kiva mummo, joka ulkoilutti kissaa valjaissa.
    Ilona nyökkäsi ja otti tukea ovenkarmista.
    – Mä voin ihan totta tulla tekeen sulle vaikka ruokaa, Alex tarjoutui.
    – Ei tarvi, Ilona vakuutti ja nielaisi, jottei oksentaisi Alexin kengille. – Kyllä mä pärjään.

    Kun Ilona oli kiittänyt Alexia avusta ja Alex lähtenyt jatkamaan matkaansa, Ilona siirtyi seiniä pitkin keittiöön ja pudotti ikivanhan kannettoman urheilujuomasheikkerin pohjalle elektrolyyttiporetabletin – sellaisen, joita kestävyysurheilijat käyttävät selviytyäkseen pitkistä suorituksista. Ja siltä se päivä tuntuikin: pitkältä selviytymistaistelulta. Ilona kaatoi kylmää vettä päälle ja antoi poretabletin sulaa sihisten. Päivällinen oli valmis.

    Saatuaan elimistöönsä suolaista ja samalla esanssisen makeaa litkua, joka kupli vielä mahassakin, Ilona pakeni maailmaa irvistäen sänkyynsä. Silmien sulkeminen ei varsinaisesti helpottanut oloa, mutta se oli ainoa asia, jonka migreenin kourissa saattoi tehdä. Voi, kun olisikin voinut saada päivän kulumaan nopeammin katsomalla Officea tai laittamalla Disney-leffamaratonin pyörimään. Mutta migreenin aikana aika tuntuu aina pysähtyvän, eikä silloin mitään ole tehtävissä.

    Uudehkon kerrostalon kuiva huoneilma tuntui kylmältä ja kovalta iholla. Ilona pakeni sitä syvälle kahden peiton alle ja käpertyi niin pieneksi mytyksi kuin pystyi. Sinne pesäänsä hän lopulta nukahti tuntematta enää kipua.

    Kun Ilona heräsi, oli jo ilta. Ulkona oli sinistä ja hämärää. Ilonan ensimmäinen ajatus oli, että Onnin pitäisi päästä pihalle. Koira lepäsi edelleen uskollisena peiton päällä. Ilona kokeili, liikkuivatko hänen jäsenensä vielä. Kädet ja jalat toimivat; pään laita oli vähän siinä ja siinä. Kahden peiton alla oli tullut jo kuuma, ja hiki oli liisteröinyt pari hiussuortuvaa kiinni ohimoon. Viehättävää. Ilona tunsi viimein kaipaavansa raitista ilmaa. Se tarkoitti sitä, että pahin taisi olla ohi. Hän keräsi itsensä, vaatteensa ja koiransa ja lähti ulos koleaan iltaan hengittämään keuhkonsa täyteen syksyä. Onneksi elämä aina lopulta voittaa.

    • #8787 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kun on itse kipupotilas, mutta ihan eri syystä, niin samastuu Ilonan tuntemuksiin ja ajatuksiin kyllä vahvasti. Myös hyvää tarkoittavat kaverit ovat tietenkin tuttu juttu. Alex-parka ei tiedä, että huolestuneesta käynnistä on kuitenkin Ilonalle enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun oikein sattuu, haluaisi maata paikallaan ja odottaa, mutta sitten joutuukin availemaan ulko-ovea ja seisomaan jalkojensa päällä.

      Tämän tarinan paras puoli onkin sen uskottavuus ja elävyys. Elävyys ei tule kivun kuvailusta – siihen tässä ei ole jämähdetty – vaan siitä, miten on kuvattu sitä, kun täytyy liikkua ja selviytyä kivusta huolimatta kunnes se taas helpottaa. Pidän itse lamaannuttavan kivun kuvausta tosi tärkeänä aiheena. Kirjallisuuden yksi tehtävä on kuvata maailmaa. Mitä ei kuvata, sitä ei oikein ole olemassa. Kun ihminen näyttää nuorelta ja terveeltä, niin kuin Ilona tai minä itse, kodin ulkopuolella saa vain pahoja katseita osakseen, kun välttelee valoa ja liikkumista migreenissään tai ajaa invapaikalle kaupan eteen vaikka on kaksi toimivaa jalkaa. Kaikki ei näy ulospäin.

      Musta on ihanaa myös se, että Ilonasta ja Alexista on tullut nyt jotenkin virallisesti kavereita. 😀

  • #8778 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Päivällinen perheen kesken

    Ilona oli juuri saanut kotipesänsä kiiltävän puhtaaksi. Ikkuna oli vielä auki, jotta olohuonekin tuulettuisi. Kasvinsyöjän näkemys makaronilaatikosta oli uunissa, ja Ilona saattoi viimein käpertyä hetkeksi sohvalleen viltin alle selailemaan uusinta Hipposta. Onni kiepahti kylkeen kiinni. Ai että. Antaa ulkona tuulen ja sateen piiskata maata.

    Kunnes ovikello soi. Mitä nyt taas? Ilona ei ollut uskoa vasenta silmäänsä tähdätessään sillä ovisilmän läpi. Hän avasi oven nopeasti epäuskoinen ilme siroilla kasvoillaan.
    – Yllätyyys, äiti ja isä sanoivat yhteen ääneen ja nauroivat sitten perään.
    – Mi- mitä te täällä teette? Ilona änkytti. Onni kieppui tulijoiden jaloissa onnellisena ja piiskasi hännällään kaikkia. Se meni sillä tavalla onnesta kippuraan vain tavatessaan perheenjäseniä tai hyvin tuttuja ihmisiä.
    – Muistatko ne- Petrin ja Maijan? Niiden mökillä oltiin tuolla rannikolla päin, äiti kertoi riisuessaan takkiaan.
    – En muista, Ilona sanoi etsien vapaata henkaria.
    – Niin no kuitenkin, äiti jatkoi, mutta isä keskeytti:
    – Ilona on ollu niin pieni silloin kun ne asui meidän naapurissa. Tai liekö syntynytkään.
    – No kai se… Ei kun ei ehkä ollutkaan. Et sä sitten varmaan tiedä niitä. No kuitenkin, oltiin tulossa sieltä tätä kautta ja ajateltiin kerrankin käväistä. Mikä täällä tuoksuu?
    – Makaronilaatikko. Jääkää syömään, Ilona kutsui ja lähti johdattamaan vieraitaan keittiöön, joka sijaitsi kolmen askeleen päässä eteisestä.
    – Jaahas! Hyvältä tuoksuu. Mutta eihän me nyt lapsen ruokia… isä aloitti kohteliaasti.
    – Ei kun kyllä jäätte, Ilona vaati ja alkoi kolistella lautasia kaapista. – Ihan kohta on valmista.
    – Soitetaan Iirolle niin ollaan kaikki koolla! Merja hössötti ja kaiveli kännykkäänsä käsilaukustaan.
    – Täytyy pestä kädet. Missäs sulla oli vessa? Arto Eronen kysyi, mutta löysikin etsimänsä kokeilemalla kaikkia kahta ovivaihtoehtoa ennen kuin Ilona ehti vastata.
    – Mä oon bussissa, onko tärkeetä? kuului tervehdys äidin puhelimen kaiuttimesta.
    – Moi Iiro, arvaa missä ollaan! äiti kailotti näytölle, johon oli jähmettynyt sinisilmäisen nuoren miehen naamataulu.
    – Terve, sanoi Ilona ilmestyen kuvaruutuun äitinsä taakse patakinnas kädessään.
    – Ootteko te Seinäjoella kaikki? Iiro kysyi ja yritti tihrustaa näyttöä niin, että ruudulla näkyi enimmäkseen tämän otsaa.
    – Kato! Mitä insinööri? julisti vessasta palannut isä.
    – DIPLOMI-insinööri. Enkä mä oo vielä valmistunu, Iiro korjasi.
    – Nythän te voitte ottaa kisan, kumpi valmistuu ensin, äiti yllytti ilmeisesti vitsillä, mutta Ilona otti sen todesta.
    – Ai mitä? Pätkii, Iiro kuulutti puhelimesta.
    – Ei mitään! Ilona hihkaisi takaisin. Helpompi voittaa, jos vastustaja ei tiedä olevansa mukana kilpailussa.
    – Mun pitää oikeesti mennä. Mulla alkaa futistreenit ihan kohta, Iiro valitti.
    – No mene sitten. Soitellaan, äiti sanoi. Iiro mutisi jotakin särisevää ja katkaisi puhelun. Sillä välin Ilona nosti uunista painavan makaronilaatikon lieden päälle. Hän työnsi lautaset vanhempiensa käsiin.
    – Ottakaa, hän käski.
    – Mitäs kaikkea tässä on? isä kysyi tarkastellen vuuan sisältöä kiinnostuneena samalla kun kaiveli sitä lautaselleen.
    – Siinä on- tai no, maistakaa ensin.

    • #8779 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      SOS tuollaiset yllätysvieraat! Itse oon niitä tyyppejä, jonka luo ei kannata tulla ilmoittamatta, koska saattaisin hyvin vaan esittää etten oo kotona… Ehkä siksi päälimmäisenä mua säälittää Ilona ja se kuinka ihanan rauhallisen kotipäivän hän menetti 😀 Mutta jotenkin Ilonalle ehkä tällainen yllätysvierailu ei olekaan niin kamala tai sellainen viba jäi, kun hän heti kutsuu vieraat syömään ja alkaa puuhaamaan pöydän kattamista. Aikamoinen tuuri, että on kämppä siivottu ja ruoka uunissa! Ehkä se auttaakin suhtatutumaan yllätysvieraisiin suopeasti.

      En tiedä onko Ilonan perhettä esitelty minkä verran aiemmin, vai onko tämä ensikosketuksia perheeseen muillekin kuin mulle. Mutta mun mielestä on hauska, kuinka vähällä oikeastaan perheestä saa muodostettua mielikuvan. Mun mielestä on myös oiva yksityiskohta, ettei Ilona kerro makaronilaatikon olevan kasvisversio ainakaan etukäteen. Itsekin olen joskus turvautunut samaan kikkaan ja makaronilaatikko kävi hyvin kaupaksi vannoutuneille lihansyöjillekin 😀

    • #8788 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä puolestani tulkitsen, että Ilona ei haluaisi menettää rauhallista kotipäiväänsä kenenkään tyhjänpäiväisen puolitutun takia, mutta koska perheeseen on niin hyvät välit, niin on vain kivaa, kun äiti ja isi tulevat. 😀 Ja tottahan ne tulevat, kun muutenkin ovat lähettyvillä! Jo se, että voi mennä jonkun luokse ilmoittamatta, viestii mun mielestä tietynlaisesta läheisyydestä. Samoin ruuan jakamiselle pistän aina erityistä merkitystä. (Sen takia Eetukin pistää aina jonkun hakemaan kaikki syömään kun on ruoka.)

      Vai jotta pelaa se Iirokin jalkkista niin kuin meidän Oskari, Milan ja Chai. 😀 Nämä vain pelaavat Otsonmäen joukkueessa.

      Mä muuten tykkään, että Iiro ja Ilona on tosi uskottavat sisarusten nimet. Hifistelen aina hahmojeni nimien kanssa. Ei kaikki sisarusten nimet alkaa samalla kirjaimella tai ole muutenkaan samantyylisiä keskenään, mutta usein vanhempia miellyttää tietyntyyppiset nimet, niin että usein sisarusten nimissä on jotain samaa. Nämä molemmat nimet ovat lyhyitä, i-alkuisia, pehmeitä ja verrattain perinteisiä. Esimerkiksi Eira, Inari ja Inkeri ovat taas vanhahtavia ja teräviä. Helemias ja Auliskin ovat samanhenkisiä keskenään, ja kaikki Ilvekset kutsuvat toisiaan (ja mieluusti kaikkia muitakin) aina muutenkin lempinimillä.

  • #8797 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Jalkapallo on parasta paikan päällä

    Iiro pelaa opiskelukaupungissaan Tampereella jalkapalloa missälie joukkueessa. Ilona tietää vain, että Iiron joukkue pelaa tällä kaudella kakkosdivarissa eli Kakkosessa, ja se on aika hyvin amatööripelaajilta, joilla on muutakin elämää. Iiro pitää itseään ihan oikeana urheilijana, vaikka Ilona aina sanoo, että siitä voidaan olla montaa mieltä.

    Iiron joukkueella sattui eräänä sunnuntaina olemaan harjoituspeli Otsonmäkeä vastaan, vaikka nämä kaksi joukkuetta eivät taida olla aivan samalla tasolla keskenään. Oli näet käynyt niin, että Tampereen joukkueen alkuperäinen vastustaja oli perunut, ja uusi vastustaja oli pitänyt löytää nopeasti. Useimmat pelikalenterit on sovittu koko kaudeksi jo kesällä etukäteen, joten vaihtoehtoja on sellaisissa tilanteissa vähän.

    Kun kerran isoveli joukkueineen tuli kaikista maailman paikoista juuri Otsonmäelle, oli se ihme tietenkin nähtävä paikan päällä. Alex istui Ilonan vieressä hallin laidalla.
    – Kuka noista on se sun veli? pieni kiharapehko kysyi.
    Juuri silloin yksi alkulämmittelyä suorittavista pelaajista huomasi Ilonan ja näytti tälle kieltä. Ilona irvisti takaisin nuorelle miehelle, jonka pistävän siniset silmät erottuivat kaukaa.
    – Tuo se on. Et voi erehtyä. Pelle.
    – Aika söpö. Minkä ikäinen se on? Alex kysyi.
    – Iiro on ysikutonen, Ilona vastasi. – Siinä paha missä mainitaan, hän jatkoi veljensä hölkätessä heitä kohti.
    – Teippaa mun nilkka, Iiro käski. – Meni ruttuun, ku yritin ite.
    – TeippaISITKO, Ilona korjasi selkeästi artikuloiden.
    – Joo joo, voitko nyt, Iiro hoputti kärsimättömänä.
    – Meinaatko sä pelata hajonneella nilkalla? Ilona kysyi epäillen.
    – Ei se oo hajalla. Teippi on vaan henkinen tuki, kun se nilkka on nyrjähtäny paristi aiemmin.
    – Inversiovamma, Ilona korjasi.
    – Joo joo, tuu nyt.
    – Mitä mä saan? Onks sulla purkkaa? Ilona tiedusteli hidastellen tahallaan.
    – Saattaa olla. Tuu kattomaan mun kassista. Siellä on se teippikin.

    Ilona lähti huokaisten veljensä perässä Tampereen pelaajien puoleista kentän päätyä kohti tietäen varsin hyvin, että väite purkasta urheilukassissa oli pelkkä ansa. Sillä mitään purkkaa ole.

    Ilona kaiveli kassista mustan kinesioteippirullan esiin. Iiro oli jo riisunut sukkansa ja istahtanut maahan odottamaan.
    – Tämäkö se on? Ilona kysyi pidellen rullaa kädessään.
    – Joo, laita nyt, Iiro hoputti pidellen jalkaansa ilmassa niin kuin siitä muka olisi jotakin apua.

    Ilona istahti veljensä jalan viereen ja kävi toimeen. Hän leikkasi sopivaksi arvioimansa pätkän teipistä, muotoili kulmat pyöreiksi ja repäisi pienen pätkän suojapaperista pois. Hän läpsäytti vapaan liimapinnan Iiron jalkapohjaan, poisti loppupäätä lukuun ottamatta kaiken suojapaperin ja venytti teipin jalkaterän päältä, nilkan editse ja lopulta pitkälle pohkeen takapuolelle. Irrotettuaan viimeisenkin suojapaperinpalan ja kiinnitettyään loppuankkurin hän hinkkasi teippiä käsillään, jotta liimapinta lämpenisi ja pikaisesti kiinnitetty teippi kestäisi edes yhden pelin ajan.
    – Herra on hyvä, hän sitten sanoi.
    – Kiitti, Iiro vastasi testaillen nilkkansa liikkuvuutta.
    Ilona nousi, ojensi kätensä itseään päätä pidemmälle veljelleen ja auttoi tämän ylös. He iskivät kevyesti nyrkkinsä toisiaan vasten.
    – Apina, Iiro nälväisi.
    – Idiootti, Ilona vastasi hymyillen ennen kuin kääntyi pois ja hölkkäsi takaisin katsomoon Alexin viereen.

    – Noi kaikki Tampereen pojat katto sun perään ku sä juoksit pois sieltä, Alex väitti.
    – Höpö höpö. Absurdi väite. Sua varmaan kattoivat, Ilona naurahti.
    – Onko sun veljellä snäppiä? Alex tiedusteli kännykkä kädessään.
    – Mitä?
    – Ootko koskaan kuullu Snapchatista, boomer? Alex piikitteli.
    – Ai joo. On sillä. Varmaan löytyy, ku haet koko nimellä, Ilona vastasi hajamielisenä katse siirrettynä kentän vastakkaiseen päätyyn, jossa Otsonmäki verrytteli. Milan lähestyi heitä muka muina miehinä alkulämmittelyä tehden, mutta pysähtyi heidän kohdallaan tiedustelemaan, miksi Hopiavuoren tytöt veljeilevät vastapuolen pelaajien kanssa.
    – Toi yks on Ilonan veli, Alex ilmoitti.
    – Kuka? Milan kysyi.
    – Toi, jolla näkyy musta teippi sukan varresta, Ilona aloitti.
    – Ja joka näyttää vähän Ilonalta, Alex jatkoi.
    – Eikä näytä! Ilona vinkaisi.
    – Aika pieni. Ei paha vastus, Milan arvioi silmäillessään kentän toisessa päässä nilkkaansa pyörittelevää Iiroa.
    – Se on ehkä pieni, mutta sitkee ku purkka, llona vakuutti kääntäen sitten taas katseensa Milanin ohi Otsonmäen päätyyn, jossa Oskari kiristeli kengännauhojaan.
    – Te sitten Tampereen puolella? Milan kysyi pudistellen päätään pettymyksen merkiksi.
    – Ei me olla kummankaan puolella, Alex lupasi.
    – Juu, ei olla, Ilona vahvisti pudistaen päätään nopeasti katse edelleen samassa suunnassa.

    // PS. Ihana syksyinen ulkoasu vaihtunut tänne! <3

    • #8800 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Tästä huokuu kyllä ihana sisarustunnelma, jossa se sisarus on samaan aikaan rakas, koska ei sitä muuten ehkä raahautuisi paikalle katsomaan tuollaista matsia (paitsi ehkä Ilonalla on joku muukin houkutus…) ja samaan aikaan vähän ärsyttävä. Tässä on mun mielestä myös aika selkäesti se asetelma, että Ilona on se vanhempi joka pitää huolta ja Iiro se nuorempi, joka pyytää siskoltaan apua.

      En tiedä, kuinka vakavasti Otsonmäellä otetaan tällainen peli, mutta saas nähdä kuuleeko Ilona vielä myöhemminkin veljeilystä vihollisen kanssa 😀

    • #9044 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tätä mä aina kaipaan sisaruskuvauksessa: pientä taistelua. Mä en tiedä, onko joidenkin perheissä sisarusten välit oikeasti niin superharmoniset, vai mistä tulee se mulle vieraan kuuloinen idyllinen sisaruskuvaus. Siinä sisko sanoo, että antaisitko purkkaa, rakas veljeni, ja veli sanoo, että annan sulle purkkaa ja tossa on lisäksi pusu poskelle, rakas sisareni. Ei mun ja mun veljen välit ainakaan sellaiset ole, kun me ollaan niin saman ikäisiä. Ei ole vieläkään, vaikka me ollaan aikuisia. Ei sitä ehkä enää tällä ikää tapella nipistelemällä ja nyrkittämällä siitä, kuka saa Just Sen Harmaan Jeepin pikkuautolootasta, mutta ihan toissapäivänä kun oltiin yhdessä kotona käymässä, niin mä suurin piirtein huusin kyllä eteisessä että ÄITIIIII toi meinaa ajaa MUN autolla KÄSKESEPOIS, kun äijä meinasi että hän ei muka voi kuunnella apukuskin puolelta ja varmistaa että on ne koiranluut, jotka mun autossa nyt lonksuttaa. Mutta silti se tuli kuuntelemaan ja lupasi auttaa korjaamaan. Ja sanoi, että oon vammanen kun vielä tässä iässä pitää pikkuveli pistää varmistamaan päivänselviä ääniä. 😀 Iiron ja Ilonan välit on siis kirjoitettu niin, että se kuulostaa musta ihan tosi tutulta ja myös täysin uskottavalta. Rakkautta osoitetaan vähäsen haukkumalla, vaikka aina autetaankin.

      Onneksi se oli Milan, joka tuli flikkaan kanssa juttelemaan vihollisen kanssa veljeilystä. Se ei ota kaikkea niin vakavasti. Näin nimittäin Oskarinkin Otsonmäen häviön jälkeen, ja vaikka se on julkisesti muka niin hyvä häviäjä, niin ihan raivona se kuitenkin on salaa ja huonosti peitellysti.

      Oli kivaa nähdä taas Hopiavuoren väkeä myös muualla kuin tallilla tai kotona. 😀 Poikaan peli olisi ollut monelle vaikea kirjoitettava myös tässä valmistautumisvaiheessa. Tarinaan tarvitaan riittävästi konkretiaa, jotta se on uskottavaa, vaikka fokus olisikin tällä tavalla ihan muualla kuin siinä, miten ne pelaajat siellä valmistautuvat. Tässä sitä konkretiaa tuo kinesioteippi. Sitä on käytetty niin konkreettisesti, että kulmatkin viitsitään kirjoittaa pyöreiksi. En tarkoita, että joka ainoan asian joka ainoa yksityiskohta pitäisi aina tietää ja tuntea (koska sehän on mahdotonta — mäkin tiedän ihan säkällä oman taustani takia, miten kinesioteippiä käytetään, mutta en olisi älynnyt etsiä ohjeita kirjoittamiseen, ellen olisi tiennyt). On kuitenkin tosi tehokasta napata tällä tavalla joku yksi konkreettinen yksityiskohta, jonka sattuu tietämään. Lukijalla on heti sellainen olo, että tämä on totta, ja ennen kaikkea luotto siihen, että tämä kirjoittaja osaa ohjata tätä junaa.

  • #8809 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Tätä ei tarvitse välttämättä kommentoida, koska tää ei vielä tässä vaiheessa aukea kunnolla lukijalle. Tälle lyhyelle pätkälle tulee merkitys vasta paljon myöhemmin, ja linkitän sitten tähän.

    Puhelu äidin kanssa

    – Moi, kuului Merjan väsähtänyt ääni.
    – No moi. Olit soittanut, Ilona aloitti kysyvänä kännykkä korvansa ja olkapäänsä välissä riisuessaan samalla Onnilta tuulitakkia.
    – Joo. Sitä vaan, että Vinski lopetettiin tänä aamuna, Merja kertoi.
    – Aijaa. Onpa tosi harmi, Ilona vastasi keskeyttäen kaiken muun toiminnan, jotta voisi keskittyä puhumiseen.
    – Niin. Mutta olihan se jo vanha ku taivas, äiti huokaisi.
    – Mikä sille tuli?
    – Vanhuuden vaivoja vaan kerääntyi niin paljon, että nyt oli aika.
    – Meinaatko sä hommata uuden? Ilona kysyi varovasti.
    – Tuskin. Onhan mulla vielä Albert, vaikka ei sekään nuori ole. Mutta sillä käy vielä se vuokraaja, jota mä valmennan pari kertaa viikossa, niin siinä mulla on ihan tarpeeksi tekemistä.
    – Niin joo. Paljonko sillä Albertillakin nyt on jo ikää?
    – Täyttää kaheksantoista. Mutta ihan hyvin se vielä jaksaa.
    – No hyvä sitten. Toivottavasti pysyykin terveenä, Ilona sanoi, kun ei muutakaan keksinyt miettiessään äitinsä suurta ja kankeaa puoliveriruunaa.
    – Toivotaan. Mutta mun pitää nyt mennä jatkamaan…
    – Joo, niin munkin, Ilona vastasi kiireesti, sillä ei olisi oikein osannut enää jatkaa keskustelua.
    – Soitellaan, äiti sanoi.
    – Soitellaan, Ilona toisti samalla äänellä ennen kuin katkaisi puhelun.

    • #9045 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämän tarkoitus oli pohjustaa Wandan kohtaloa. Koska merkitys tälle aukeaa vasta nyt, tekee mieli kommentoida taas, että Ilonan jutut ovat kuin romaanikäsikirjoitus. Hyvä romaanihan kestää useamman lukukerran, koska tällaiset vihjeet aukeavat vasta, kun loppuratkaisu on tiedossa.

      Aikoinaan etsin tästä vihjeitä Ilonan perheestä. Tein päätelmän, että äiti ja Ilona eivät ole hirveän lämpimissä väleissä keskenään, koska keskustelu jää jotenkin pintapuoliseksi heidän välillään. Ilonan ”toivottavasti pysyy terveenä” on sekin sellainen, jonka luen samalla nuotilla kuin itse puhun vieraille asioista, joita en ihan sydämestäni kuitenkaan tarkoita. Kun mä sanon puistossa jonkun kipeästä koirasta, että toivottavasti paranee nopeasti, niin kyllä mä sen paranemista toki toivon, mutta en niin valtavasti, että tyyliin laittaisin asian joka ilta iltarukoukseen. Ilonan toive kuulostaa samanlaiselta. Myöhemmistä tarinoista kuitenkin tulkitsin äidin ja Ilonan välit paremmiksi kuin tästä tarinasta.

  • #8857 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    // Rustailin nyt tähän väliin lyhyesti jotain toistaiseksi merkityksetöntä, koska vaikka oon kirjoittanut pääjuoneen liittyviä tarinoita ainakin kuukausiksi eteenpäin, en erinäisistä syistä johtuen voi vielä julkaista niistä mitään. 😀 Haluan myös samalla toivottaa kaikille tsempit marraskuun pimeyteen. Onneksi pian tulee joulu. <3

    Marraskuu

    Pimeetä ku mörön perseessä, sanoisi äiti.

    En nähnyt Onnia lainkaan, mutta kuulin sen läähätyksen, kun se juoksi mun edellä. Hakeuduin syvemmälle metsään, ja pimeys otti mut syliinsä yhä tiukemmin. Se tuntui samaan aikaan lohduttavalta ja kuristavalta. Ahdistavalta, mutta turvalliselta.

    Sateella on paras juosta, koska silloin on happea ilmassa – niin isä aina sanoo. Lisäksi huonoja säitä ei ole, vaan se on kuulemma pukeutumiskysymys. Minusta sateella kannattaa juosta siksi, ettei kukaan muu halua lähteä lenkille. Silloin lenkkipolut ovat mun. Koko metsä on mun. Koko maailma on mun – olkoonkin se sitten märkä ja pimeä.

    Olin oikeastaan aika poikki ihan kaikesta – koulusta, töistä, treenaamisesta ja kroonisesta univajeesta – mutta mä vain annoin juoksun rullata eteenpäin. Muusta ei tarvinnut juuri sillä hetkellä huolehtia. En välittänyt tietää, mihin mun jalat olivat mua viemässä. Ei sillä ollut väliä, kunhan matka jatkui.

    Mun etureisien lihakset tärisivät, kun yritin jarruttaa alamäessä. Hiekka pyöri jalkojen alla ja Onni veti mua eteenpäin. Puristin keskivartalolla vastaan niin kauan kuin jaksoin, ja luovutin sitten. Annoin koiran ja painovoiman hoitaa loput toivoen, että mun jalat pysyisivät mukana tavalla tai toisella.

    Yht’äkkiä pölähdin pimeydestä kirkkaaseen valoon. Hetkeen en nähnyt mitään. Sitten erotin märkänä kiiltävän autotien ja hengästyneen Onnin mun jalan juuressa. Vieressä oli katulamppu. Miksi valojen piti olla niin kirkkaita? Silmiin sattui. Suljin ne hetkeksi.

    Kun avasin silmäni, pimeys oli yhä läsnä näkökentän laidoilla, mutta valo oli syrjäyttänyt siitä suurimman osan. Tulin ajatelleeksi, että elämä on loppujen lopuksi aika ihmeellistä. Kaikki valot ja värit… Ilman valoa ei olisi värejä. Värit ovat valoa.

    ”Kävellään”, sanoin Onnille. Ja niin me teimme: kävelimme kotiin kiiltävää asfalttia pitkin katuvalojen loisteessa – uskollinen varjoni ja minä.

    • #8858 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Onko tuo ”Mörön perse” ihan yleiskäytössä oleva termi? 😀 Ei sillä, osuva termihän se on kuvaamaan tätä marras-joulukuuta.

      En oikein tiedä, mitä ajattelen tästä tekstistä. Hyvä teksti noin tekstinä ja tosi tunnelmallista kuvailua ja siitä olisi jäänyt tosi positiivinen kuva, ellei sitten aina välillä viitattaisi noihin negatiivisiin asioihin, kuten pimeyden aiheuttamaan ahdistukseen ja hektisen elämän aiheuttamaan väsymykseen. Jää sellainen tunne, että Ilonalla on kaikki kunnossa, muttei kuitenkaan ihan kaikki. Siksi tästä tuli vähän sellainen ristiriitainen fiilis vaikka välttämättä nuo asiat eivät ole mitään katastrofeja, jotka vaikuttaisivat Ilonan elämään pidemmällä aikavälillä. Joskus vaan on tämmöistä, mutta että onko se ohimenevää vai ei, niin se jää nähtäväksi. Jos tämä olisi Netflix, katsoisin seuraavan jakson.

    • #9046 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tein Sonjan kanssa samoja tulkintoja pimeyden turvallisuudesta ja pelottavuudesta. Valon tulkitsin niin, että kun elämässä tapahtuu muutoksia, joskus oma suhtautuminen niihin tekee muutoksesta hirveän, vaikka se voisi olla myös hyvä. Valossa on puolensa, ja yleensä ihmiset rakastaa valoa: kevätkin on ihanaa aikaa. Toisaalta kun se näyttää kaiken kivan, samalla se näyttää senkin, minkä haluaisi pysyvän piilossa.

  • #8914 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Scatter Plot x

    Ei mennyt kuin viikko siitä Alexin kanssa käydystä pohjamutia kaivelevasta keskustelusta, kun Alex ajoi autoa, jonka takapenkillä mä istuin jännittyneenä. Etupenkillä oli mukaan pakotettu Oskari köytettynä turvavöillä autoon kiinni. Luotin Oskarin arviointikykyyn kaikessa, mitä hevosten hankkimiseen tuli, joten mulla oli tavallaan parikin syytä olla tyytyväinen Alexin kiristys- ei kun siis suostuttelutaitoihin. Samalla mun vatsa oli kuitenkin alkanut kääntyä aina nurinpäin, kun näin Oskarin – siis eri tavalla, kuin aiemmin. Se oli sellainen pettymyksen muljahdus, jonka myötä olin alkanut niellä tappiotani esittäen urheasti kaveria aina vain niin kuin ei mitään. Se oli rankkaa, mutta mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä sen jälkeen, kun olin taas nähnyt Oskarin ja Outin hymyilemässä toisilleen tallissa? Eikö se ollutkin pitävä todiste siitä, että olin aavistanut ihan oikein heti alussa?

    Samat vatsanväänteet sain aina törmätessäni Outiin tallilla, ja silloinkin yritin hymyillä reippaasti, vaikka kaikki oli päin persettä.

    Alex ajoi vähän turhan kovaa, ja mä rutistin molemmilla käsillä turvavyötä kaikkien ristiriitojen läikkyessä mun sisällä niin, että ne olisivat saattaneet roiskahtaa yli missä tahansa tienmutkassa. No okei, oli kyllä pakko myöntää, että Alexin käsissä ratti pysyi yllättävän vakaana vauhdissakin. Yritin keskittyä tien tuijottamiseen ja unohtaa hetkeksi, että koko Oskari oli edes mukana. Tai ainakin suhtautua siihen vain valmentajana ja taitavana hevosmiehenä.

    Hetkeä myöhemmin Rossin Miika talutti mun eteen siron tamman ja sanoi, että siitä. Alex ja Oskari katsoivat eläintä kiinnostuneina mun molemmilla puolilla. Minä katsoin hevosta epäröiden. Tämä yksilö oli vähän pienempi ja kapeampi kuin muut näköetäisyydellä olevat hevoset. Joku mies talutti meidän ohi papurikkokuvioisen kimon puoliverisen, joka oli hirveän kaunis, mutta aivan liian iso. Ainakaan sellaista en voisi edes harkita.
    ”Mistä se on tullu?” Oskari kysyi Miikalta irrottamatta silmiään tämän pitelemästä hevosesta.
    ”Se on syntynyt Englannissa. Tais olla molemmat vanhemmat myös. Voin tarkistaa yksityiskohdat myöhemmin”, Miika kertoi.
    ”Onko se ollu terve?” kysyin menneiden viikkojen heijastellessa takaraivossani.
    ”Terveyshistoria on moitteeton”, Miika vastasi sillä tavalla kuin se olisi itsestäänselvyys kaikkien hänen kauttaan kulkevien hevosten kohdalla.
    ”Miten se käyttäytyy tallissa ja tarhassa?” jatkoin kuulustelua.
    ”Hyvätapainen se on. Kaikkeen tottunut. Mutta ei nyt mikään lasten ratsu tietenkään.”
    ”Paljon se on korkea?” Alex tenttasi puolestaan, ja meni reippaasti lähemmäs silmäilemään hevosta.
    ”Alle satakuuskyt”, Miika väitti.
    ”Aika pieni”, Alex sanoi.
    ”Niin mäkin oon”, muistutin.
    ”Totta”, Oskari mutisi katsellen hevosta edelleen tutkivasti.

    Kun kapusin kyytiin, en ollut ihan varma, pitikö Miikan ”alle satakuuskyt” paikkaansa, vai sanoiko lyhyt mies sen vain, koska se oli mun kriteeri. Siis se, että ainakaan yli satakuuskytsenttistä en ota. Liian isoja, liian isot liikkeet, liikaa voimaa. Minähän olisin voinut kokoni puolesta olla vaikka poniratsastaja.

    Tämä tamma oli kuitenkin kapea ja siro. Se auttoi vähän, sillä tynnyrin mallisten hevosten kyydissä mun jalat loppuvat aina tyhmän näköisesti puoleenväliin kylkiä. Tämä oli aika kivan tuntuinen, ja siinä oli heti jotakin tuttua. Ehkä se jonkinasteinen arabiperimä teki sen, että ainakin käynti tuntui heti ensiaskelista lähtien luontevalta. Sillä oli kuitenkin pidempi askel kuin Wan- niin. Käynti oli reipasta, ja tamma katseli kiinnostuneena ympärilleen pää ylhäällä. Se vaikutti vireältä ja eloisalta – elävältä. Mietin, pitäisikö mun olla jotenkin varuillani tai kerätä enemmän ohjia. Vilkaisin muun porukan suuntaan. Kaikilla oli kädet puuskassa, ja ne juttelivat hiljaa katsellen mun ratsastusta. Tai siis varmaan sitä hevosta ennemminkin.

    Ei kai estehevonen voinut olla mikään kyttäilijä? Yritin olla rento ja annoin ohjien olla. Tunnustelin. Ilmavat ja joustavat käyntiaskeleet, mutta kuitenkin matkaa voittavat. Ei ehkä lähtökohtaisesti maailman mukavin kyyti istua, mutta menettelee.

    Ravi nousi ihan sillä, että lyhensin ohjia ja siirsin ehkä millin jalan paikkaa. Jaahas. Se oli heti lyhytaskelista ja reipasta ravia. Hevosella tuntui olevan kiire jonnekin. Miten tätä hidastetaan?
    ”Päästä jalka irti!” Oskari auttoi kentän laidalta.
    ”Älä neuvo”, Alex suhisi ja tökkäsi Oskaria kyynärpäällä.
    ”Neuvo vain!” piipitin satulasta ja yritin olla paineistamatta pohkeella. Piti keskittyä hirveästi.
    ”Pidä se nilkka rauhallisena ja lyhennä vähän ohjaa”, Oskari neuvoi tasaisesti.
    Se auttoi. Kun noudatin Oskarin ohjeita, tamma lakkasi kiiruhtamasta alta pois. Rauhoittuessaan se pyöristyi ja nosti etuosaansa. Askel piteni ja frekvenssi pieneni.
    ”Kas”, myhäili Miika Rossi tyytyväisenä.

    Tätä minä kaipasin. Muuta ajateltavaa. Tekemistä. Tavoitteita.

    Kun olin totutellut raviin ja ottanut pari lyhyttä laukannostoa, Miika pystytti esteen. Se oli varmaan kahekskytsenttinen. Silmäilin sitä vähän epäröiden, sillä en ollut hypännyt pitkään aikaan. Tämäkö oli oikeaoppinen tapa palata lajin pariin?
    ”Siitä vaan”, Miika sanoi hymyillen aurinkoisesti kalpealle naamalleni.
    Annoin laukkapohkeet pitkän sivun alussa, ja tamma singahti tykkinä eteenpäin. Vielä hetki sitten se oli laukannut ihan kaikessa rauhassa, kun yhtään estettä ei ollut ollut näköpiirissä. Mun sydän lepatti rinnassa tuhatta ja sataa. Yritin koota ensin itseni ja sitten hevosen.
    ”Ota vaan päätyyn ympyrä ensin”, Oskari sanoi rauhallisesti.
    Sillä oli purkka suussa. Kuulin sen puheesta.

    Käänsin pääty-ympyrälle, ja sain siinä lisäaikaa koota laukkaa. Se onnistui – jes! Tamman pää letkahti alemmas, rytmi tasoittui, ja se malttoi asettua sisään. Tuntui kivalta. Ohjasin ympyrän jälkeen esteen suuntaan, ja hevonen singahti suoraan sitä kohti niin kuin maailmassa ei muuta olisi. Mun ei auttanut muu kuin yrittää ehtiä mukaan. Olin ehkä vähän myöhässä, eikä se ollut ainakaan kokonaan hevosen syy: se hyppäsi vähän turhan aikaisin, mutta hyvin ja vahvasti. Silloin tajusin tämän olevan niitä hevosia, jotka korjaavat ratsastajansa virheet radalla.

    Tamma laskeutui notkeasti hiekalle ja jatkoi vauhdilla suoraan. Keskityin kokoamiseen ja hengittämiseen. Kun uutta estettä ei ollut heti suoraan edessä, hevonen antoi ottaa vähän kiinni ja hidasti laukkaansa. Vatsaa poltteli. Hyvällä tavalla?

    Pitkällä sivulla se pidensi taas laukka-askeltaan. Miika korotti estettä – sen täytyi olla jo metrinen. Ei helvetti. En minä ole mikään oikea ratsastaja, paitsi että kohta vissiin olen.

    Ohjasin päädyssä taas ympyrälle, ja sain siinä laukkaan malttia samaan tapaan kuin viimeksi. Yritin elää hetkessä, jotta hevonenkaan ei keulisi esteelle ennen aikojaan. Se kuitenkin osasi jo arvata, mihin oltiin menossa, ja sinkosi ympyrän jälkeen räjähtävällä voimalla kohti estettä. Tällä kertaa päätin pysyä mukana vaikka mikä olisi, ja nousin ilmaan samaan aikaan hevosen kanssa. Me lennettiin. Tuntui vatsassa. Sitten osuttiin kevyesti maahan – hipaistiin vain hiekkaa, ja kiidettiin laukassa kohti päätyaitaa. Palasin maan pinnalle henkisesti vähän myöhemmin kuin me ratsukkona oltiin laskeuduttu fyysisesti, mutta aloin sitten kiireen vilkkaa koota taas tilannetta. Sillä välin Miika Rossi korotti estettä vielä lisää. Se oli varmasti metri kaksikymmentä. Minä en ollut koskaan hypännyt sen korkeampaa. Ja viime kerrastakin oli jo aikaa, kun olin kilpaillut joskus… tosi kauan sitten. Parhaimmillaankin vain aluetasolla. Muutaman kerran. Ja nyt pitkän tauon jälkeen… Mitähän tälle Miikalle oli oikein kerrottu mun taitotasosta? Liioiteltu aivan selvästi.

    Tällä kertaa tamma oikaisi ympyrältä kylkimyyryä suoraan esteelle, eikä siinä voinut tehdä taaskaan muuta kuin leikkiä mukana. Esittää osaavansa. Tämän hevosen kanssa se taisi riittää, sillä se kyllä näköjään osasi. Hevonen suoristi itsensä ennen hyppyä – mulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Nytkähdin terävästi irti satulasta samalla, kun tamma leiskautti itsensä ilmaan. Seurasin liikettä. Hevosen etujalat laskeutuivat kevyesti hiekalle. Me selvittiin. Enkä edes kuollut. Voi hurja. Perhoset lepattelivat kilpaa sisuskalujeni lomassa. Siinä olisi ollut adrenaliinia jaettavaksi vaikka muillekin. Sitä mä kai olin kaivannutkin.

    Oskarin hyväksyvä katse kertoi mulle paljon, kun se silmäili hevosta sivummalta. Kun keventelin loppuraveja ja testailin hevosen hienosäätöjä, kuulin päätyaidan kohdalla Oskarin luonnehtivan, että hevosella oli hyvä laukka, ja Miikan toteavan Oskarille tämän tamman olevan passeli naisten hevonen – mitä se sitten ikinä tarkoittikin. Sitäkö, että se oli kapea ja siro? Mene ja tiedä, mutta minusta se ei tuntunut kenen tahansa naisen hevoselta, vaan minun hevoseltani.

    • #8916 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Awww! Uusi heppa! Ihana Sira ja vielä angloarabi. Voin niin luvata, että Sonja on kateudesta myrkynvihreä, jos tämä tulee Hopiavuoreen. Vaikkei se sitä tietenkään näytä eikä välttämättä osaa edes ajatella, että itsekin voisi. Sillä ei ole muuta nyt kuin Mortti, ehkä.

      Pidän aivan erityisesti tuosta hyppäämisen kuvailusta, miten sisuskalut jää lentelemään hypyn jälkeen vähän ilmaan ennen kuin laskeutuvat takaisin paikoilleen ja adrenaliinia on vaikka muille jakaa.

    • #9047 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Musta tämä hevonen oli mahtava kierros muualla ennen Veeraa. Se näytti lukijalle sen, että hevosen pitää olla ratsastajalle sopiva. Yleinen upeus ei aina riitä. Tämä hevonen olisi ollut monilta osin sitä tyyppiä, että joku Oskari olisi voinut rakastua siihen. Tässä vaiheessa vaikutti siltä, että tämä olisi myös se hevonen, johon Ilona voi rakastua. Monilta ominaisuuksiltaanhan hevonen oli täydellinen! Jos en olisi tiennyt, tasan olisin uskonut, että tässä se nyt on. 😀

  • #8920 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Sirpa-Leena

    Koska elämä ei ole elokuvaa, olin saanut Alexin veljeltä heti koeratsastusta seuranneena päivänä puhelun, jossa se oli pahoitellen kertonut, että siitä mun kokeilemasta täysiveritammasta oli tehty sittenkin varsin varteenotettava ostotarjous. Niin että se lähtisi kuulemma Kirkkonummelle – hienolle tallille jonkun oikean kilparatsastajan hevoseksi.

    Tietenkin.

    Mä en ollut oikeastaan edes pettynyt. Ainakaan kauaa. Ei se ollut sittenkään minun hevoseni. Eikä se ollut minun tieni. Se kaikki olisi ollut ihan liikaa – johan mua oli jännittänyt koeratsastuksessakin koko ajan. Ei siitä olisi tullut mitään, eikä sellaista vastuuta olisi voinut antaa mulle. Sitä paitsi, olisinko muka voinut pitää hevosta vuoden ja sitten luopua siitä? Olla kiintymättä sellaiseen eläimeen? En tietenkään olisi. Enkä ollut edes ehtinyt päättää, halusinko lähteä mukaan koko touhuun, ennen kuin se oli jo viety multa pois.

    Olin maannut myöhemmin sillä viikolla yhtenä yönä kyljelläni peiton alla Onni kainalossani. Se oli painanut selkänsä mun vatsaa ja rintaa vasten ja pitänyt mun käsivartta tyynynään. Mun ylempi käsi oli levännyt sen rintakehän päällä ja koukistuneiden etutassujen ympärillä. Koiran kylki oli vuoroin kohonnut ja laskenut rauhalliseen tahtiin. Mun silmät olivat olleet auki vailla unihiekan muruakaan. Lopulta olin kaivanut tyynyn alta kännykän esiin.

    Olin nimittäin ajautunut jatkamaan etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa, sillä Alex oli ollut oikeassa siinä, että mä tarvitsin hevosen. Siis terveen kunnon ratsun, ja sen myötä kädet täyteen tekemistä. Muut ongelmat voisin selvittää sitä mukaa, kun ne tulisivat vastaan.

    Minun tapauksessani parhaimmat ja pahimmat päätökset tehdään yleensä yöllä. Useamman puoliksi valvotun yön ja tuntien selailun tuloksena netistä oli löytynyt muutama uusi ehdokas, joihin mulla olisi ihan rehellisesti varaa. Siis siinä tapauksessa, että luopuisin toistaiseksi haaveistani hankkia omistusasunto. Kuka sellaista edes tarvitsisi?

    Yksi hartaan etsinnän tuloksena valikoituneista hevosista oli ollut jo varattu, kun olin soittanut sen myyjälle. Seuraavan puhelun perusteella oli selvinnyt, että toisella hevosella oli ollut jännevamma vuosi sitten, joten en ollut voinut edes kuvitella uskaltavani harkita sitä.

    Kolmas oli suomenhevonen. Se oli kallis, mutta budjetin sallimissa rajoissa. Ainakin jotenkuten. Törmäsin siihen kolmelta yöllä Torissa.

    Otin Alexin mukaan sitä katsomaan, sillä hän olisi varmaan loukkaantunut, ellen olisi pyytänyt. Toisekseen Alex uskalsi ajaa autolla vieraassa paikassa, ja minä en. Kolmanneksi se oli saanut kuunnella mun valitusta niin paljon Wandan jalan takia, että mulla oli siitä huono omatunto.

    Ajomatka kesti noin tunnin mun kotoa, sillä hevonen sijaitsi lähellä Vaasaa. Sen omistaja oli puhunut puhelimessa puoliksi ruotsia, ja kaikesta päätellen omistajaperhe oli suomenruotsalainen. Myynti-ilmoituksen ja puhelun perusteella oli käynyt ilmi, että Sirpa-Leena oli varsin laadukas rotunsa edustaja. Sai ollakin sillä hinnalla.

    Alex yritti matkan aikana saada selvää mun fiiliksistä. Se varmaan ajatteli mun olevan pettynyt, kun se edellinen hevonen oli mennyt nenän edestä. Tai sitten se oli pahoillaan, kun se oli itse ehdottanut sitä mulle, ja sitten homma olikin mennyt heti puihin.

    Mä en olisi oikeastaan jaksanut enää ajatella koko hevosta. En minä sitä ollut yhden ratsastuksen aikana ehtinyt oppia tuntemaan sen kummemmin. Se varmasti sopi paremmin jonkun toisen käteen – jonkun, joka puristaisi siitä ulos kaiken potentiaalin, eikä vain roikkuisi kyydissä henkensä edestä.

    ”Mutta hei, suokit on ainakin tervejalkaisia”, Alex vaihtoi aihetta vilkaisten mua sivusilmällä.
    ”Niin, ei ne kai paljoa sairastele”, myönsin.
    ”Mieti nyt Typyäkin – se rymyää pihatossa kaiket päivät ja menee välillä katolleen, mutta ei oo varmaan koskaan loukkaantunut tai sairastanut päivääkään. Tai no en tiiä onko. ”
    ”Totta”, sanoin nyökytellen hitaasti katse tiessä.

    En ollut nimittäin aivan varma, olinko varsinaisesti innoissani siitä ajatuksesta, että hankkisin suomenhevosen. Oliko se minun tyyliseni ratsu? Tykkäsin kevyistä ja herkistä hevosista, ja jotenkin kuvittelin etukäteen olevani menossa katsomaan jotakin pulleaa karvakasaa, jonka jalat hädin tuskin nousivat irti maasta liikkuessa.

    Voi pojat, miten väärässä olinkaan.

    Virman Sirpa-Leena oli sadeloimenkin läpi tarkasteltuna linjakas ja siro suomenhevostamma, joka tuli meitä ystävällisesti korvat hörössä vastaan tarhan portille. Siellä se ulkoili puoliveristen joukossa kaikessa ylväydessään ja meni melkein yhtä lailla kilpahevosesta ainakin ensisilmäyksen perusteella. Kyselin kaikki asiaankuuluvat terveysaiheiset kysymykset hevosen myyjältä matkalla tarhoilta siistiin talliin. Omistaja kertoi tamman olleen hänellä vuosikkaasta asti ja täysin terve koko ikänsä.

    Päivä oli hämärä, tuulinen ja sateinen – isä sanoisi sitä tuhnukeliksi. Vaikka kelihän tarkoittaa ajo-olosuhteita eikä säätä, mutta ehkä isä ajatteli säätä pelkästään autolla ajamisen kannalta. Yritin laskea mielessäni, kuinka monta kertaa isä oli joutunut aikoinaan kuskaamaan minua tallille, ennen kuin olin saanut oman ajokortin. Varmaan ainakin tuhat kertaa, vaikka olin monesti mennyt myös yhdessä äidin kanssa.

    Kun osittain ruotsiksi kommunikoiva nainen kuori tamman sadeloimesta, tunsin järjen pakenevan päästäni huolestuttavalla nopeudella.
    ”Miksi sä myitkään sen?” kysyi Alex, joka taisi huomata, etten millään saanut sanaa suustani juuri sillä hetkellä.
    ”Jag- Nåja… Siirryin puoliverisiin. Täytyy tehdä tilaa”, nainen sanoi anteeksipyytävältä kuulostaen.
    Eihän se minulta ollut pois, jos joku halusi luopua hevosestaan siirtyessään niihin oikeisiin kilparatsuihin.
    ”Kisasin sillä siskoni kanssa vielä viime kaudella noin metrin luokkia ja Vaativaa B:tä. Vaativaa A:takin yritimme, mutta ei sillä ihan riitä siihen. Harvalla riittää”, nainen jutteli viitaten kai suomenhevosten yleiseen riittämättömyyteen taitellessaan samalla loimea pois. ”Ihan hyvässä kunnossa se on, mutta vähän pieni meille. Hyppää kyllä isoa kokoisekseen. Se ansaitsee jonkun, jolla on aikaa bara för henne. Parhaat vuodetkin edessä.”

    Katselin tamman tummia silmiä ja vaalean harjan lomasta kohoavia hörökorvia. Se tapitti mua takaisin pitkän otsatukkansa alta kuin odottaen, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Sirpa-Leena oli aika erikoinen nimi sirolle suomineidolle. Kutsumanimi oli sentään vähän parempi: Veera. Ihan en kuitenkaan tiennyt, mitä ajatella tavallisesta ihmisen nimestä hevosella.

    Se oli nopealla vilkaisulla melko tavallisen näköinen suomenhevonen: ei ainuttakaan valkeaa merkkiä missään, vaan pelkkää vähän turhan raa’aksi jääneen vehnäpullan väristä orastavaa talvikarvaa, jonka alta kyllä kieltämättä näkyi lihaksia – eikä eläin ollut lainkaan ylipainoinen, kuten olin pelännyt. Sillä oli suorat, vahvat jalat ja kovat, pienet kaviot. Sen turkki kiilsi, mutta silmien tuike oli se, mikä sai merkillisen lämpimän tunteen aikaan mun sisällä. Menin lähemmäs silittämään sen kaulaa ja muistin, että suomenhevosilla oli aivan omanlaisensa ominaistuoksu. Se oli sekoitus kauraa, omenaa, havua ja kirpeää syysilmaa. Siitä tuli aina väkisinkin mieleen syksy ja joulu, jotka olivat suosikkiaikojani vuodessa.

    Sain varustaa hevosen itse. Myyjä kertoi varusteiden tulevan hevosen mukana. Se oli hyvä, sillä Wandan varusteet olisivat varmaan vähän kapeita sille. Tai ehkä osa niistä voisi sopiakin.

    Kun varusteet otettiin esiin, tajusin, millaisessa paikassa oltiin. Ja myös sen, mikä Sirpa-Leena oikeastaan oli hevosiaan. Sen satulan täytyi olla arvokkaampi kuin mun vasen munuainen – ja sillä oli koulu- ja estesatulat erikseen. Tietenkin. Suitset olivat aivan tavalliset enkkuturpiksella varustetut, mutta merkki ja timanttiotsapanta kielivät vähän paremmasta harrastamisesta. Tulin siinä miettineeksi, että niistä suitsista saisi helposti värkättyä kuolaimettomat. Sitten tajusin ajattelevani kaiken aikaa niin kuin se hevonen olisi jo mun.

    Sirpa-Leena oli helppo varustaa – hyvä, kun ei pukenut itse satulaakin ylleen. Omistaja kertoi sen olevan tottunut kaikkeen mahdolliseen ja olevan kilpailuissa ja matkustaessakin miellyttävä. Se oli kuulemma käynyt ulkomaillakin kisaamassa. Minä mietin, kuinka tavallista se mahtoi olla, että suomenhevosia raahattiin pitkin Eurooppaa kilpailemassa, jos ei lasketa ravurien ruotsinreissuja. Ilmeisesti tämä yksilö oli jotenkin erityinen, tai sitten sen omistaja vain sattui olemaan varakas ja pitämään matkustelusta.

    Tamma oli tavallaan rauhallinen – tai oikeastaan rohkea on ehkä oikeampi sana, sillä se käveli reippain ja pitkin askelin katsellen uteliaana ympärilleen, kun talutin sen maneesiin suojaan tuhnukeliltä. Sitä ei kyllä tuntunut suuremmin haittaavan, että ulkona satoi, ja se olisi kävellyt suoraan lätäkön läpi, ellen olisi ohjannut sitä sivuun.

    Kun nousin satulaan, tamma seistä pönötti aloillaan, kunnes annoin sille luvan lähteä liikkeelle. Se vaikutti kuuliaiselta ja hyvin koulutetulta, joskin aktiiviselta. Kun se nytkähti liikkeelle, tuntui, kuin olisin istunut aallon päällä. Vaikka hevonen liikkui pehmeästi, se eteni junan lailla suoraan eteenpäin: liike-energiaa ei suuntautunut lainkaan mihinkään ylimääräisiin ilmansuuntiin. En voinut olla silittämättä tamman kaulaa jo alkukäynneissä. Sen turkki tuntui samettiselta. Mietin, kuinka hiki sille mahtaisi tulla kunnon treenissä.

    Ravi oli niin ikään matkaa voittavaa, mutta hyvin helppoa istua. Reippaammassakin vauhdissa pysyin helposti satulaan liimattuna. Pitkästä aikaa tunsin itseni oikeastaan ihan hyväksi ratsastajaksi. Se sai mut hymyilemään. En ollutkaan tainnut hymyillä pitkään aikaan.

    On vaikea kuvailla sitä tunnetta, joka herää, kun saa pitkästä aikaa hevosen tuntumalle. Siis kun alla on hevonen, joka luottaa ratsastajaansa, ja uskaltaa jäädä siihen. Siitä tuli heti ensiaskelista lähtien joku vähän niin kuin yhteyden ja yhteisymmärryksen tunne, mutta ei sekään oikein kuvaa kunnolla sitä fiilistä, kun yht’äkkiä onkin homma hanskassa. Shit together. Ainakin jollakin tasolla. Mulla oli nimittäin ollut sattuneesta syystä viime aikoina alla lähinnä hevosia, jotka suurimman osan ajasta pakenivat painetta ja katoilivat kuolaimelta milloin mihinkin suuntaan. Tämä ei ollut sellainen. Silti tamma oli vireä ja herkkäkin, mutta jotenkin sen kanssa mulla oli heti pakka kasassa. Sitä oli tavallaan helppo ratsastaa. Se oli mutkaton, ja mä tajusin sitä melkein heti.

    Ravailun jälkeen otin parit laukannostot. Mua ihan vähän jännitti etukäteen – sinkoaisiko se katapultin lailla eteenpäin koko voimallaan, vai saisinko sitä ollenkaan laukkaamaan? Ratsu helpotti mun oloa kääntämällä kuuliaiset korvansa taakse mua kohti. Yritin hartaasti löytää sen kanssa oikean rytmin ajoittaakseni laukka-avut hyvin, mutta hevonen päättikin auttaa mua vielä lisää. Se arvasi, mistä oli kyse, ja nosti pehmeän, reippaan laukan. Se pyöri alusta asti hyvin, ja kuulin vähän matkan päässä Alexin yllättyneen äänen sanovan, että käyttääpäs se hyvin takaosaansa. Se varmaan meinasi sanoa loppuun ”rotuisekseen”, mutta nielaisi viime hetkellä lauseensa poikki.

    Ensin se sai mut mietteliääksi. Mitä muut ajattelisivat, jos raahaisin suomenhevosen Hopiavuoreen ja väittäisin sitä kilpahevoseksi? Jostakin syystä laskin hirveästi painoarvoa sille, mitä Oskari mahtaisi ajatella mun tulevasta hevosesta. Vaikka muiden tai etenkään Oskarin mielipiteillä ei olisi pitänyt olla väliä, niin oli silti. Musta tuntui, että Oskari arvosti hienoja puoliverisiä, jotka ylsivät suunnilleen yliluonnollisiin suorituksiin, eivätkä söpöys tai persoonallisuus tai muut sellaiset asiat olleet ainakaan kärjessä niiden seikkojen listalla, joita mies otti huomioon arvioidessaan hevosia.

    Entäs kilpailuissa – mitä kilpakumppanit ajattelisivat tällaisesta ratsukosta? Tai muut Hopiavuoren kokeneet kilparatsastajat, kun mittelöisin heidän kanssaan samoissa kilpailuissa, mutta puoli metriä matalammilla esteillä? Tai samoissa koululuokissa, mutta suomenhevosella? Pidettäisiinkö mua ihan junttina?

    Vilkaisin kypäräni alta hevosen omistajaa, joka seisoi keskellä maneesia pitkässä takissaan juttelemassa Alexille. Oli helppo havaita hänen olevan aika lailla juntin vastakohta. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkäpä minä vielä näytän kaikille. Saatte kuulkaa nähdä, että suomenhevosella voi päästä ihan mihin vain. No okei, ei ehkä puolentoista metrin esteradoille, mutta aika pitkälle kuitenkin, ja vaikka kuinka arvokkaisiin kilpailuihin. Tai ainakin musta tuntui, että tällä hevosella voisi päästä. Ainakin suomenratsujen omissa mittelöissä se varmaan voisi pärjätä, jos joku vain osaisi ratsastaa sen sinne asti. Olihan hevonen varmasti mua taitavampi.

    Otettiin vielä parit hypyt kokeeksi. Pieni, mutta vahva hevonen höristi korviaan, kun maneesin diagonaalille nousi matala pystyeste. Ratsun kierrokset nousivat, ja se laukkasi tällä kertaa jo ennen kuin edes pyysin. Ohjasin sen kohti estettä, mutten ollut ollenkaan varma, mitä odottaa. Menisikö se edes yli?

    Kyllä se vain meni, ja merkittävällä ilmavarallakin vielä. Minä en ollut varsinaisesti koskaan ollut tekemisissä suomenhevosten kanssa, jotka olisivat kovin taitavia esteratsuja, mutta tämän kohdalla piti ilmeisesti olla katsomatta karvoihin. Hevonen vaikutti vähintään lupaavalta.

    Estettä korotettiin taas. Mua kuitenkin helpotti tietää, ettei mun tarvitsisi varsinaisesti ylittää itseäni sen hevosen kanssa ainakaan estekorkeuden osalta. Se kuljetti mut vakaalla vauhdilla yli jostain metrisestä esteestä, enkä mä muistanut enää jännittää. Tamma sinkosi esteen jälkeen urku auki eteenpäin, ja jarrutellessani mä mietin taas niitä kuolaimettomia suitsia niin kuin hevonen olisi ollut jo mun.

    • #8921 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ai no hitsi, ei tullut sitä silkosääri-angloarabia! Mutta tulisiko sitten suomenhevonen, vaikkei se olekaan ns. vakavasti otettava urheiluhevonen, paitsi ravipuolella. Ilonan epäilykset rodun suhteen ovat tosi ymmärrettäviä kyllä ja moni ei olisi päässyt siitä asiasta koskaan ylitse. Ja sitten kun tällainen ”paperilla ei mikään kunnon kisaratsu” tekeekin vaikutuksen, niin onhan sitä varmasti siinä vähän hämmästelemistä ja miettimistä, mitä Ilona just tässä ratsastaessaan tekee, kun se putte osoittautuikin paljon paremmaksi mitä alunperin luuli. Tässäkin tekstissä tuo ratsastuksen kuvailu iskee eniten.

    • #8928 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Ah, suokkien nimet on monesti ihan parhaita koska ne on juuriki jotain perus ihmisten nimiä.

      Edellisessä tekstissä Sirasta lukiessa tuli fiilis että kyllä se mukaan lähtee, mutta sitte tuliki ratsukokelas 2.
      Vähän ehkä epäröintiä että millasia katseita sitä sais ko sellasen veis Hopiavuoreen tai kisapaikoille. Mutta, alun pätkät missä tuotiin ilmi jo ratsastuksen alussa löytynyt yhteys sekä kuinka suokki sai Ilonan tuntemaan itsensä hyväksi ratsastajaksi jo ravien aikana, pisti mut laittaan vedonlyönnin Sirpa-Leenan puolelle. Etenki kun Ilonan ajatukset meni pariki kertaa miettimään suitsien muokkausta kuolaimettomiksi kuin kaupat olisi jo tehty.

    • #9048 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Näin jälkikäteen olisin ehkä vähän toivonut, että edellinen ja nykyinen koeratsastettava olisivat esiintyneet rinnakkain: vaihtoehtoina, joihin molempiin Ilonalla olisi täydet mahdollisuudet. Mua kiinnostaisi aivan valtavasti, kumman Ilona olisi valinnut, jos olisi saanut ottaa ihan kumman vain. Tietenkin me lukijat huomataan heti, että tämä hevonenhan sopii Ilonalle paljon paremmin, mutta samalla edellinenhän oli niin valtavan upea. Kaiken lisäksi ihminen ei tosiaankaan aina tee järkeviä valintoja, vaikka kuinka syvällä sisimmässään tietäisi, mikä on oikea ratkaisu. Asetelma olisi (ja on näinkin) myös siinä mielessä viehättävä, että nämä kaksi hevosta ovat kuin yö ja päivä, ihan toistensa vastakohdat, ja silti molemmat ainakin periaatteessa hyviä valintoja. Toki nyt, kun Ilona ei oikeasti joutunut valitsemaan, ikinä ei tule niitä hetkiä, kun miettii, että mitä jos.

  • #9159 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    TW: lapsen menetys ja muutenki vähän raskaita juttuloita.

    Tämä tarina ei sijoitu erityisesti mihinkään tiettyyn hetkeen, vaan sisältää Ilonan muistoja, jotka ovat aina olemassa jossain. Tämä ei siis vaikuta mitenkään nykyhetkeen eikä muuta enää mitään, joten olkoon nyt sopiva väli tälle.

    Ida yhdellä I:llä

    Mä olin viiden vanha, kun Ida Eronen syntyi kuolleena. Se oli tasan lasketussa ajassa. Mä muistan enimmäkseen välähdyksiä: surua, äidin itkemässä, isän hiljaisena – ja hautajaiset. Ennen siunaamistilaisuutta pappi kysyi, mitä nimeä siunattavasta tulisi käyttää. Kuulemma hautakiveen voidaan laittaa esimerkiksi ”Tyttö Eronen”, jos nimeä ei ole ehditty päättää. Äiti oli vastannut, että Ida, yhdellä I:llä. Niin Ida sai nimensä meidän suomenruotsalaisen mummin mukaan. Mummikin suri Idaa silloin, mutta enää se ei puhu siitä. Ei ainakaan meidän lasten kuullen, vaikka me ollaan jo aikuisia.

    Iiro oli silloin jo seitsemän, eli aika iso poika. Niin iso, että sen piti kannatella muakin. Se alkoi antaa mulle purkkaa sen taskusta, jotta en itkisi, ja jotta se saisi mun huomion pois ikävistä asioista. Se oli sen tapa pitää musta huolta silloin, kun aikuisilla ei ollut aikaa tai voimia. Silti – tai ehkä juuri sen takia – Iirosta kasvoi varmaan tasapainoisin ihminen, kenet mä tiedän.

    Siitä lähtien mä ajattelin, että mun piti olla kahden pikkutytön edestä kiltti ja hyvä. Mua itketti usein, koska äitikin itki. Mä itkin kuitenkin vain salaa, koska aikuisilla oli paljon tehtävää ja tosi raskasta. Ehkä sen takia musta tuli vähän ujo.

    Mä oon välillä miettinyt, millaista olisi ollut elää tätä samaa elämää niin, että mulla olisi ollut pikkusisko – niin kuin vaikka Inarilla on Eira. Nyt mä en saa koskaan tietää. Siksi musta on vaikeaa jutella vauvoille. Siksi mä en tiedä, haluanko mä koskaan omia lapsia.

    Meidän perheessä ei oikein puhuta menetyksistä, eikä varsinkaan Idasta. Me ei osata puhua enää vaikeista asioista niiden oikeilla nimillä. Silti me rakastetaan toisiamme – vaikka ei me tietenkään sanota sitäkään ääneen – ja kaikki on nykyään ihan hyvin kaikesta huolimatta. Kun sanat loppuvat, teot ja viime kädessä syvä hiljaisuuskin ovat ihan hyviksi todettuja vaihtoehtoja.

    Iiro on ainoa, jonka kanssa mä oon puhunut Idasta myöhemmin. Äiti ja isä ei tiedä, että me käydään Iiron kanssa vieläkin silloin tällöin Idan haudalla. Ei edes joka vuosi, mutta joskus kuitenkin. Idan syntymäpäivä on kolmas marraskuuta. Miten onkin niin, että raskaat asiat kasautuvat usein loppuvuoteen ja eritysesti marraskuulle?

    Mun äiti on vahvin ihminen, kenet mä tiedän. Se nousi syvästä mustasta suonsilmästä. Nykyään siitä ei päällepäin arvaisi – ei ikinä. Siis jos ei tietäisi ja osaisi katsoa. Se pitää itsensä kiireisenä: sillä on aina kädet täynnä. Se haluaa tuntea, että se hallitsee tilanteen kuin tilanteen. Se ei osaa menettää – se ei halua menettää. Siksi se otti Wandankin itselleen: paikkaamaan mennyttä hevostaan. Ja toisekseen siksi, ettei mun tarvitsisi luopua Wandasta kokonaan. Se uskoi tosissaan voivansa rakastaa ja hoivata Wandan ehjäksi, ja uskoo varmasti vieläkin. Se uskoo myös tulevansa itse ehjäksi rakastamalla ja hoivaamalla muita. Mä kuitenkin luulen, ettei yksi ihmiselämä riitä siihen, että sellaisen asian kanssa ehtisi tulla valmiiksi. Arvaan, että äiti menee aikanaan hautaan raskaan taakan kanssa, vaikka se ei olisi voinut tehdä mitään toisin.

    Niin – Erosten yhteiseen hautaan, Idan viereen. Oman lapsensa luo kymmeniä vuosia myöhemmin. Sinne me kaikki vielä joskus mennään, ja ollaan sitten yhdessä taas – koko perhe.

    Mutta onneksi elämä jatkuu nyt vielä meille, jotka ollaan täällä. Ehkä kaikki mennyt on vahvistanut meitä yksin ja yhdessä. Kukaan meistä ei ole katkera. Ja kukapa olisi uskonut silloin kauan sitten, että me vielä monet kerrat tanssitaan vappuperuukit päässä keittiössä keskellä yötä tai nauretaan itsemme tärviölle jouluaattona lautapelien ääressä? En minä ainakaan. Elämä on ihmeellistä. Mun täytyy yrittää jatkaa sen elämistä kahden edestä.

    • #9229 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ilonalla ja Jannalla onkin vähän samanlaista taustaa. Niin kuin Jannankin suruun, myös Ilonan suruun mun on tässä tarinassa vaikeaa samastua. Taidan olla tunteeton, mutta vaikka ymmärrän lapsensa menettäneiden vanhempien tuskaa, en osaa kuvitella lapsia suremassa sisarusta, jota ei koskaan ollut. Meiltä sekä mun että mun siskonflikan kaksoissisarukset kuolivat kohtuun tosi isoina, eikä ketään ole hirveästi kiinnostanut. Toki me lohdutuspalkinnot jäätiin henkiin, eli voi johtua siitä. Muistaakseni ennen mua ollut vauvanalku meni kesken loppusuoralla myös. Joskus ne tulevat puheeksi sillä tavalla sivulauseessa, että niinkin voi käydä. Samanlaisia sivuseikkoja ovat äidin kuolleena syntyneet sisarukset. Mun kokemus sisarusten tai sukulaisvauvojen kuolemisista ei tietenkään ole kaikkien kokemus, mutta mulle on edelleen vieras ajatus, että lapsi osaa surra sisarusta, jota ei oikeasti ollut ikinä. Vanhempien suru voi toki olla pelottavaa. Aikuinen ei usein itke, ei ainakaan omat vanhemmat. Sen takia itkemisen ja pelkäämisen ymmärrän hyvin. Jo olemassa olleenkin sisaruksen menettämisen suremisen ymmärrän tosi hyvin, vaikka sellaista ei ole ollut omalla kohdalla. Äidin veli kuoli teini-ikäisenä, ja se on selkeästi koko perheelle nyt vielä sadan vuodenkin jälkeen oikeasti kova paikka, eikä siitä puhuta missään tapauksessa pelkästään sivulauseessa. Mä kuolisin, jos mun pieni pikkuveli vaikka kuolisi. (Siitä huolimatta, että lapsena toivoin miljoona kertaa, että se vain katoaisi.)

      Pystyn tunnistamaan, että tämä teksti on tunteellinen, mutta just tähän lukijaan kaikki tunne ei välity aiheen vierastamisen takia. Tunnistan sen kauneuden: jos ajattelen menetetyn lapsen tilalle jotain, mitä itse osaan surra, pystyn eläytymään. Uskon, että muihin lukijoihin tämä uppoaa. Varmasti on niitä, jotka kokevat tai kuvittelevat tällaisen tapahtuman suruna.

  • #9311 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Vähän viiveellä jatkoa tälle.

    Retki Suden reviirille

    Hoidettuani Veeran ja palautettuani sen ulos keräilin kamojani valmennuksen jäljiltä. Viedessäni kypärää ja harjakassia kaappiini huomasin, että Oskarin kännykkä oli edelleen siellä. Pitäisi sanoa sille, ettei unohdu. Nyt se jäi vähän harjakassin sivuun piiloon, eikä sitä näkisi kovin helposti.

    Päätin käydä sanomassa sille. Paitsi ettei koko miestä löytynyt mistään. Kysyin Eetulta. Kuulemma Oskari oli jo lähtenyt. Eetu tarjoutui soittamaan sille, mutta sanoin, ettei kannata, kun sen puhelin oli täällä.

    Mitäs nyt sitten? Ei kai mun auttanut muu kuin viedä se sille kotimatkalla. Jos vaikka Sintille sattuisi jotakin, eikä kukaan saisi Oskaria kiinni, tai Oskari ei saisi ketään kiinni, jos sille itselleen sattuisi jotakin… Tai sitten se nukkuisi aamulla pommiin, kun ei olisi herätyskelloa. No okei, kyllä se varmaan sitten jo huomaisi ja kävisi hakemassa omaisuutensa. Tai en tiedä, toisaalta. Oskarista ei aina ihan tiedä.

    Pakkasin palloa kantavan Onnin autoon ja suunnistin kohti Virkatietä. Taas. Ajaessani pihaan muistin elävästi sen, kun olin pikkujouluiltana taluttanut tillintallin olleen Oskarin niiden rappusille jäisen pihan poikki ja suunnilleen kannatellut sitä pystyssä, kun se oli ropeltanut ulko-oven lukkoa auki. Silloin se oli antanut mun hetken kannatella itseään, vaikka oli tiennyt musta asioita, joita moni muu ei tiennyt. Ja mä siitä. Päivänvalossa vähän hävetti, kun olin mennyt kertomaan siitä pettämisestäkin. Pitäisi muistaa, ettei ihmisiä kiinnosta sellaiset yksityisasiat. Tuskin Oskaria varsinkaan. Tyhmä minä.

    Talokin näytti päivänvalossa erilaiselta, vaikka siinä oli ne samat punertavat seinät. Vedin keuhkot täyteen ilmaa autossa siltä varalta, että unohtaisin taas hengittää Oskarin nähdessäni. Nousin autosta, huomasin jättäneeni Oskarin kännykän etupenkille ja palasin sittenkin vielä takaisin. Olisi ollut noloa mennä ilman sitä. Sujautin sen varovasti takkini taskuun pitäen sen aikaa huolellisesti silmät kiinni, etten vahingossakaan tulisi nähneeksi lukitusnäytöltä mitään ihailuviestejä tytöiltä. Varmasti niitä oli, sillä ainahan hevosmiehillä riitti vientiä. Parempi, etten tiennyt niiden sisältöä.

    Liukastelin lätäköitä väistellen viidennen asunnon ovelle miettien samalla, mitä sanoisin, jos Camilla tulisi avaamaan. Mulla on Oskarin puhelin- eiku: Oskarin kännykkä jäi tallille, ja tässä se on. No tolleen en ainakaan sano. Tässä on Oskarin kännykkä, se jäi tallille. Joo, se olisi hyvä.

    Toistelin suunnittelemaani päässäni soitettuani ovikelloa ja seistessäni räntäsateen alla odottamassa, että ovi aukeaisi ja Camilla pistäisi vaaleiden hiusten kehystämät kasvonsa esiin kysyvänä. Mutta ei se ollutkaan Camilla, vaan Oskari itse. En ollut nähnyt sitä pikkujoulujen jälkeen muissa kuin ulkovaatteissa tai tallikamoissa. Nielaisin vahingossa kaikki sanat, jotka olisi ollut järkevää sanoa.

    ”Moi?” Oskari sanoi kysyvään sävyyn, kun killitin sitä vain tyhmänä.

    Taivaalta putoilevaa räntää suli mun hiuksille. Oskari alkoi nopeasti näyttää siltä, kuin elämä olisi vilissyt sen silmien edessä, tai kuin se olisi vähintään miettinyt kaikkia viime aikoina tekemiään virheitä. Vähemmästäkin, kun yht’äkkiä tulin sen kotiin, sen reviirille. Koti oli turvapaikka. Olisi pakko sanoa jotakin. Rykäisin puhuakseni.

    ”Sulla on mun puhelin”, päästin sitten suustani vahingossa. ”Eiku!” kiirehdin pelastamaan tilannetta.
    ”Mitä?”
    ”Eiku siis- smulla on smun kännykkä”, yritin korjata.
    Sehän meni taas hienosti. Hyvin pelastettu, Ilona.

    Kun puhuminen ei taaskaan sujunut toivotulla tavalla, kaivoin Oskarin kännykän taskustani, minkä olisin tietysti voinut tehdä jo aikaa sitten väärinkäsityksien vähentämiseksi. Ojensin sitä Oskaria kohti varovasti niin kuin olisin ollut heittämässä syöttiä vähintään oikealle sudelle enkä Oskari Sudelle.
    ”Ai oho. Mä en ees huomannu, että se puuttu”, Oskari sanoi. ”Kiitti.”
    ”Joo”, vastasin niin kuin se olisi joku normaali asia sanoa, kun keskustelukumppani sanoo kiitos.

    Laskin suurelta laatalta tuntuvan kylmän kännykän Oskarin kädelle. Se sopi paljon paremmin Oskarille kuin mun pieneen ja kapeaan käteen. Tietenkin – totta kai, koska kuinkas muuten – jok’ikinen mun oikean käden kylmistä sormista kosketti Oskarin lämmintä kämmentä, kun päästin irti sen kännykästä, jossa oli tummansininen suojakuori. Ja tietenkin – totta kai – Oskari säpsähti ja veti kätensä nopeasti pois. Sen vaistomainen reaktio oli viedä kännykkä rintaansa vasten ja suojata sitä pitelevää kättä toisella kädellään.

    ”Jep. Nähään tallilla”, mutisin ja lähdin vesihiihtämään lätäköiden täyttämän jäisen pihamaan poikki autolleni välittämättä enää siitä, että mun kengät kastuivat läpi asti ja sukat liimautuivat kylminä ihoon kiinni.

    Hienosti meni taas.

    • #9317 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ehhehee ei vitsi nyt ymmärrän miksi jotkut kirjoittavat fanifiktiota. Jos hahmot olisivat mulla paperinukkeina tai joinain muina sellaisina, leikkisin näillä että no niin olkaa nyt sohvalla siinä muka cooleina ja ihan sekaisin koko aika, sinne niin sisään sudenpesään vaan Ilona. Miksiköhän fiktiivinen romantiikka ja varsinkin ihastumiset on mun heikko kohta, vaikka oikeassa elämässä ne on monella tapaa jotenkin ällöttäviä? :DD

      No joo asiaan. Mä en muistanut koko kännykkää, mutta sieltähän siitä löytyi juttua. Tykkäsin tietenkin siitä pölläilykohdasta, kun Ilona ei osaa enää edes puhua, mutta vielä rakkaampiakin ajatuksia tässä tekstissä on mulle. Oskarillahan kestää miljoonia vuosia, että sitä saa pitää edes kädestä, niin että tämän tietäen rakastuin tottakai siihen, miten Ilona on saatellut vetelän pöhnäisen Oskarin silloin pikkujouluista kotia. Koskien sen olemukseen. Koskahan mä sanon liian usein, että mä kualen? Mutta kun taas mä kualen.

      Kaiken lisäksi se ihme vuoristorata, joka Ilonan päässä pyörii suurimmaksi osaksi iiiiihan turhan takia, on mulle niin äärimmäisen samastuttavaa luettavaa. Tällä lailla ulkopuolelta se on ihan hirveän hassua. Mua kuitenkin naurattaa ääneen sen takia, miten älytön ajatus on, että mua huvittaa tämä ja mä ajattelen itse juuri tuollaisia. Siis miksi pitää suunnitella huolella, mitä sanoo, kun palauttaa toisen kännykkää? No koska tietenkin pitää!!! Ja vaikka ei oikein tapahdu mitään eikä edes oikein sanota mitään, niin kyllä sen saa omassa päässään yliajateltua tosi näppärästi näyttämään katastrofilta siinä ajassa, kun kävelee parkkipaikalle. Joojoo, ja sitten tekeekin mieli kuolla pois. :DDDD

      No niin mä meen nyt tuonne kuolemaan tästä. :DDD

  • #9330 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Helvetin hyvät tuulihousut

    Jokainen juoksija – nykyinen tai entinen – kohtaa ainakin kerran elämässään Oikein Hyvät Tuulihousut. Ne erottuvat muista istuvuudellaan, mukavuudellaan ja ennen kaikkea sillä, että ne sopivat täydellisesti käyttötarkoitukseensa, eli juoksemiseen.

    Mä löysin mun elämän tuulihousut viime talvena Prismasta. Ne ovat oikeastaan virallisesti hiihtohousut, mutta ei nyt takerruta siihen. Ne ovat kerrankin täydellisen istuvat joka kohdasta, ja niiden lahkeet kapenevat nilkkoja kohti niin, ettei tuuli tartu niihin. Vähemmän ilmanvastusta, ja mikä parasta, vähemmän viimaa nilkoille. Sitä ei kukaan juoksija halua. Siksi useimmat meistä käyttävät kylmimmän ajan vuodesta villasäärystimiä: akillesjänteet eivät saa kylmettyä kesken kaiken. Nyt mun ei enää tarvitse käyttää sellaisia, kun mulla on hyvät tuulihousut, joissa on hyvät lahkeet.

    Nämä housut ovat sopivan kireät oikeista kohdista pysyäkseen paikoillaan vauhdissakin, mutta joustavat siellä, missä joustoa tarvitaan – myötä- ja vastamäessä. Ne ovat melkolailla täydelliset tuulihousut.

    Tänään jolkottelin loivaan ylämäkeen kevyesti kuin kettu. Liekö tuulihousujen ansiota vai sen, että tänä talvena on tullut urheiltua monipuolisemmin kuin pitkään aikaan. Siis tosi pitkään aikaan. Oikeastaan edes kilpajuoksuaikoina en käyttänyt kehoani niin vaihtelevasti kuin nyt. Se tuntuu. Olen vahva, nopea ja sitkeä, vaikka muut eivät vieläkään näe sitä. Samalla olen myös hento, pieni ja ajoittain heikkokin. Saan olla.

    Tärkeintä on tasapaino siinä kahden navan välissä. Vapaus. Vapautunut liikkuminen, rentous ja elastisuus ovat yksi asiakokonaisuus, mutta parasta on se, kun voi liikuttaa kehoaan juuri niin kuin haluaa ja silloin, kun se tuntuu hyvältä. Vapaus mahdollistaa vaihtelun. Jotta liike voi tuntua kehossa oikealta ja tarpeelliselta, sitä täytyy ehtiä ikävöidä välillä: kun lepää, alkaa kaivata liikkeellä olemista. Kun liikuttaa kehoaan muillakin tavoilla kuin juoksemalla, jää tilaa juoksemisen kaipuulle.

    Kun on hyvät tuulihousut, on helppo liikkua säällä kuin säällä. Näin ollen ulkoiset tekijät eivät vaikuta päätöksiini lähteä ulos. Paitsi aika. Se ei aina ole minun puolellani, mutta toisaalta se varmistaa, etten urheile liikaa. Niin en koskaan kyllästy.

    Haluan jatkaa juoksemista. Haluan tehdä monia muitakin asioita, eikä juokseminen valtaa mieleni sopukoista turhan paljoa tilaa. Monesti tulee vain miettimättä sujautettua jalat lenkkareihin ja vasta puolimatkassa huomattua, kuinka luuni olivatkaan taas kaivanneet iskutusta ja tärähtelyä.

    Vain juoksemisen jälkeen keuhkoni toimivat täydellä teholla. Hengittäminen on eräs lempiasioistani maailmassa. Se on sitä elämistä, kuten juokseminenkin, ja musta kahvi. Sitä ihanan rutikuivaa arkea, jonka taustalla soi ysärirokki ja tuoksuu ruisleipä.

    Juoksemaan on helppo lähteä, kun on hyvät lenkkarit, tiukka ponnari ja tietenkin tuulihousut. Helvetin hyvät housut ne kyllä ovatkin. Olkoon meillä edessä vielä monia yhteisiä kilometrejä.

    • #9331 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Nämä tämmöiset ovat aina jollain tavoin tosi ilahduttavia tekstejä. Hyvin arkisia, pienimuotoisia, kertovat näennäisesti vain jostain yhdestä tosi epärelevantista asiasta (tuulihousut, hei haloo!), mutta samalla kuitenkin tämäkin teksti kertoo tosi paljon Ilonasta.
      Jotenkin tästä tekstistä tulee sellainen fiilis, että Ilonalla on nyt just elämä ja harrastukset tosi hyvin tasapainossa, mutta toisaalta se vähän jättää kysymyksen, että onko näin ollut aina. Välttämättä ei, jos tonkii oikein huolellisesti rivivälejä. Tai sitten se olen vain minä. Vaan väliäpä sillä, pääasia että nyt on asiat kunnossa.

    • #9343 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kai siitä tietää tulleensa aikuiseksi, että on tosi innoissaan jostain arkisesta, joka helpottaa omaa elämää? Mulla ainakin on näitä fiksaatioita. Viimeisin on Sinin teräväkuivain. Mulla on aina ollut halpoja romuja, ja nyt kun mulla on toi, niin ai je on nopea pyyhkäistä koirankarvat kämpästä. Menee kaksi sekuntia! Ja oon ollut siitä niin fiiliksissä, että oon ostattanut samanlaisen mun siskolla. Mutta sekin on ollut onnellinen teräväkuivaimensa kanssa. :DDD

      Joo, syvemmäksi merkitykseksi mäkin luen tasapainon Ilonan elämässä. Samalla tarinassa vahvistetaan sitä, että Ilona on liikunnallinen ja ulkoilmaihminen, mutta ei ravaa tuolla tuulihousuineen sen takia, että saisi huomiota ja ylistystä.

      Ilona on muutamaan otteeseen ihastellut kroppansa toimivuutta ja se on se tasapainon tekijä, johon mä takerrun. Toki taas lukijan tausta vaikuttaa. Olin itse pari vuotta niin liikuntakyvytön, etten päässyt vessaan tai saanut sukkia jalkaan itse. Edelliskesänä pääsin ekaa kertaa vuosiin metsään niin, että kävelin itse, ja siinä ihailin hiljaa itsekseni jokaista toimivaa niveltä, jännettä ja lihasta, kun niitä ei ole aina ollut. Ja turvaksi lähteneelle kaverillekin ihailin. Voin haistella väärin, mutta niin kuin Ilonankin ruumis olisi ollut rikki joskus. En ole toisaalta kysellyt, ihaileeko koko ajan terveenä ollut ihminen joskus omaa terveyttään. Voi olla, varsinkin jos on jotain urheilijataustaa. Mä ainakin huomasin terveyden arvon tosissani vasta silloin, kun se puuttui.

    • #9348 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tälläset tekstit on myös tosi kivoja välipaloja kaiken muun tapahtuman välissä, ja kertoo yllättävän paljo hahmosta itsetään. Mutta ai että kuin voin samaistua näiden täydellisten tuulihousujen löytymiseen. Näitten tapanen juttu koskee oikiastaan mitä tahansa vaatekappaletta. Itellä on yks kerraston paita, mikä on paras mitä mulla on ikinä ollu eikä ykskään muu paita sitä voi korvata.

  • #9359 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Muutos

    Oli pimeää. Seinäjoki oli päättänyt säästää sammuttamalla koirapuiston valot yöksi. Olin laittanut isältä syntymäpäivälahjaksi vuosia sitten saamani työkalupakin mukana tulleen painavan taskulampun puiston penkille ja heittelin frisbeetä Onnille sen surkean valonlähteen turvin. Viimeisin yövuoro oli sekoittanut pakan taas ihan kunnolla, ja tämän päivän lyhyt iltavuoro valvotti yhä, vaikka olin tullut töistä neljä tuntia sitten. Tallille ei viitsinyt näin myöhään mennä. Väsytti liikaa auton rattiin, mutta uni ei tullut.

    Paleli. Ilmassa leijaili outo yöllisen kostea tuoksu, joka ujuttautui vaatteiden sisään ja iholle. Se oli sellaista koleutta, joka laittoi hampaat kalisemaan, vaikka oli tammikuu ja olisi pitänyt olla pakkasta. Kuiva pakkassää ei minusta tuntunut ollenkaan näin kalsealta, mutta lumi oli vaihtunut liukkauteen ja loskaan taas vaihteeksi.

    Kiinnitin hihnan Onnin valjaisiin. Koirapuiston rautaportti vinkui. Matka kotiin oli ihan lyhyt, jos oikaisi pururataa pitkin, mutta sielläkin oli valot sammuksissa, enkä uskaltanut mennä. Piti kiertää tien kautta jalkakäytävää pitkin.

    Onni näytti pimeässä epämääräiseltä mustalta möykyltä toppatakissaan. Jos olisin nähnyt sen kunnolla, olisin voinut erottaa pari valkeaa karvaa sen kuonossa. Se oli tullut Suomen muotovalioksi kolmivuotiaana ja oli vielä kuuden vanhanakin varsin linjakkaan näköinen. Olin ostanut sen heti täysi-ikäistyttyäni, ja siitä oli nopeasti tullut mun paras kaveri. Se toi turvaa ja rauhoitti mieltä elämän käänteissä. Ilman sitä mua olisi saattanut pelottaa yksin yöllä ulkona, mutta koiran ansiosta tiesin olevani turvassa, sillä Onni haistoi, kuuli ja näki kaiken ennen mua. Nyt se lönkytti rauhallisena hihna löysällä kohti kotia. Reitti oli sille tuttu.

    Kävellessäni mä ajattelin, miten onnekas olin. Olin saanut eilen koulutustani vastaavan työtarjouksen Seinäjoen kaupungilta. Se ei suinkaan ollut luovaa markkinointityötä eläintarvikkeiden tai rehujen maahantuonnin parissa, josta olin haaveillut, mutta se oli pääasiassa etätyötä – vieläpä arkipäiville sijoittuvaa ja osa-aikaista niin, että opintojen loppuun suorittaminen onnistui samalla helpommin kuin vuorotyön kanssa tasapainoillen. Työnimike oli suunnittelija, ja tehtävä sijoittui hankkeeseen, jolla oli vuoden määräaikainen rahoitus. Jatkoa katsottaisiin sitten hankkeen menestymisen mukaan.

    Tässä vaiheessa uraa edes vuoden määräaikainen ja osa-aikainen tehtävä tuntui lottovoitolta. Oli korkea aika saada jalka tukevasti tällaisen oven väliin hyvissä ajoin ennen valmistumista. Hyvästi, raskas vuorotyö.

    En ollut vielä kertonut kenellekään, mutta olin tietenkin ottanut paikan heti vastaan ja valmistauduin nyt arkeni muuttumiseen. Vuorokausirytmini tulisi olemaan eheä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se tarkoitti ehkä yöllisten seikkailujen päättymistä, mutta olin alkanut jo odottaa tuntevani yhteenkuuluvuutta muun maailman kanssa olemalla hereillä samaan aikaan kuin normaalit ihmiset. Kaikkein tärkein asia uudessa työssä oli kuitenkin merkityksellisyyden tunne, joka syntyisi siitä, kun saisin käyttää osaamistani hyödyksi tärkeiden asioiden edistämiseksi. Jos siitä saisi vielä kiitostakin, en muuta tarvitsisi elääkseni. Tekisin työtäni tiimiään varten. Ja asiakkaita – kaupungin asukkaita – varten tietenkin myös. Vaikka en mä sitä palkan suurenemistakaan pistä pahakseni. Ei ole halvin harrastus maailmassa nuo hevoset.

    Siinä työssä on vain puolikas työaika – mitä siitä tulee – 20 tuntia viikossa? Niin joo. Ehdin nakutella gradun loppuun siinä ohessa. Kun vain viitsisin keskittyä siihen… Haiskahtaa vähän siltä, että tässä jäisi aikaa jollekin uudelle projektillekin kyllä. Katsotaan, mitä elämä tuo eteen. Täytyy pitää silmät auki.

Vastaa aiheeseen: Ilona Erosen elämä ja teot
Tietosi: