Sudenpesä

Tämä aihe sisältää 40 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Outi Halme 1 viikko, 2 päivää sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4595 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskari Susi
    Virkatie 9 a 5
    Otsonmäki

  • #4596 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Sotkuinen sudenpesä

    Vitsit miten oli sotkuista. Camilla oli tulossa meille, ei kun siis asuntoa katsomaan. Minulla oli suurin piirtein tunti aikaa saada koti näyttämään ihmiseltäiseltä. Sängyn vierellä oli eiliset sukat, tietokone oli lattialla pikkusohvan edessä ja pienen kulmasohvan käsinojalla oli kirjoja. Niin ja tiskialtaassa oli lautanen ja kaksi kuppia. Muuta irtoromua ei ollut. Mutta se pölyn määrä… Melkein mustilla hyllyillä näkyikin sitten kaikki… Pitäisiköhän matto vielä imuroida, vaikka vastahan sen toissailtana imuroin? Ei, nyt ei kyllä ehtisi. Pihakin oli niin kuin räjähtänyt lumen sulettua. Näyttäisikö se paremmalta, jos vähän haravoisi nurmikkoa sojottamaan samaan suuntaan? Ei, sitten se näyttäisi ihan siltä kuin olisin haravoinut nurmikkoa Camillan takia. Sekös hullua olisi. Tartuin pölyrättiin, joka oli sininen, toisin kuin keittiön vihreä tiskirätti tai punainen vessarätti. Pölyjen pyyhkiminen oli normaali tehtävä suoritettavaksi, kun joku oli tulossa minun luokseni. Ei kun siis asuntoa katsomaan.

    Loppujen lopuksi tunti olikin ihan hirveän pitkä aika. Romujen keräämiseen ja pölyjen pyyhkimiseen ei mennyt kuin vartti. Aikaa tappaakseni lähdin lenkille. Juoksin melkein aina saman lenkin: lähdin aina meiltä Kontiokorvesta poispäin, Runoin ohitse, Kyrönjokea kohti ja seurailin Kyrönjokea riittävän pitkälle Poolanmetsän lenkkipolkuja pitkin. Ne olivat tasaisempia ja muutenkin parempia kuin Kontiokorven sysimetsän polut ja kovat hiekkatiet, vaikka niille päästäkseni jouduinkin juoksemaan vähän liian keskeltä Otsonmäkeä. Kukaan ei kuitenkaan tälläkään kertaa hölkkääni ihmetellyt. Otsonmäellä oli ihan normaalia näyttäytyä verkkareissa koska tahansa, ja hölköttely taisi olla muun puutteessa yllättävän suosittu harrastus.

    Palasin lenkiltä liian myöhään ja vieläpä hoksasin myöhästymiseni viiveellä. Tullessani ajattelin ihan tosi, että onkohan naapuriin tilattu uusi sohva vai mitähän sinne peräkärryllä kuljetetaan. Mutta ei ollut. Camilla nojasi ovenpieltäni ja oli ilmeisesti juuri soittamassa minulle.

    ”Susi! Mä ajattelin että maako sut on niellyt!”
    ”Mä olin lenkillä… Mä en muistanu kattoa kelloa…”
    ”Mä huomaan!”

    Avasin oven ja räpäytin muutaman kerran hämmentyneenä silmiäni, kun Camilla pukkasi peräkärryn kuomun ylös. Hänellä oli sänky mukanaan asuntoa katsomassa. Ja jätesäkkejä. Ja pari vaivaista pahvilaatikkoa. Ja kaksi suurta reppua. Hänelle ei liiaksi ollut kyllä maallista omaisuutta kertynyt.

    ”No? Autaksä?”

    Kiirehdin avaamaan kärryn perälaudan salvat. Camilla nosteli vähäiset säkkinsä pois sängyn tieltä. Kuului kirskuva ääni, kun hän työnsi sänkyä. Kysyin, eikö siihen tule naarmuja, mutta hän vain puhahti niin kuin olisin vitsaillut. En kehdannut kysyä, haluaisiko hän nyt kuitenkin katsoa vielä asuntoa ensin. Mitä jos siellä olisi vaikka liian sotkuista tai liian vähän valoa? Haisisi oudolta?

    Yksi makuuhuone oli heti vasemmalla ovelta katsoen. Se oli minun. Kannoimme sängyn oikeanpuoleiseen. Se oli raskasta tekoa ja vaati kolme reissua, koska se oli osissa.

    ”Järkyttävä määrä vaatekaappeja”, Camilla kommentoi ja istahti lakanattoman petauspatjan päälle sängylle.
    ”Ai nii joo”, mumisin vähän hätääntynenä. ”Mulla on pyyhkeitä ja tämmösiä täällä”, kerroin ja avasin reunimmaisen oven. ”Mä en tienny että sä heti — tai siis mä en muistanu laittaa niitä pois niin mä tänään vien ne vielä…”

    Olohuoneessa Camilla sanoi, että on sudenpesässä ainakin isot ikkunat ja paljon valoa. Pukkasin mahdollisimman huomaamattomasti ainoan huonekasvini, polvenkorkuisen appelsiinipuun paremmin ojennukseen keittiösaarekkeen viereen ja pyyhkäisin salaa varpaillani pari varissutta lehteä ruukun taakse piiloon. Änkytin jotain sellaista kuin että minulla ei ole mitään pöytäliinoja tai sellaisia, kun aina sotken ne, mutta että voitaisiin kyllä laittaa. Camilla katsoi huvittuneena ensin minua ja sitten keittiötä, jonka kaapinovet olivat siniharmaat. Epäilin, että hän varmasti katsoi sormenjälkiä. En ollut pyyhkinyt niitä pois. Olin ajatellut, että jos Camilla ei kestäisi sormenjälkiä kaapinovissa, ei meistä voisi tulla kämppiksiä, koska en kuitenkaan ikinä muistaisi tai viitsisi pyyhkiä niitä pois joka päivä. Nyt kaduin sitä, etten ollut pyyhkinyt. Isällä kävi siivooja. Kun minä olin lapsi, ei kyllä ollut sormenjälkiä kaapinovissa. Vain oma huone piti järjestellä itse, mutta silti oli aina ollut pölytöntä ja sormenjäljetöntä. Pian saisin kuulla siitä, että olin niin pilalle lellitty, etten osannut edes siivota kunnolla.

    Näytin vielä pihan. Kun Camilla kysyi tuhkakuppia taskujaan taputellen, vein hänelle lasisen katkarapumajoneesipurkin, koska muuta minulla ei ollut. Hän vaikutti kuitenkin ihan tyytyväiseltä laskiessaan sen terassin nurkkaan ja sytyttäessään savukkeen. Jäin hänen seurakseen ja kehuin suhteellisen lyhyttä tallimatkaa ja sanoin Runoinkin olevan melko vieressä. Ulkona minun oli jotenkin helpompi puhua. Ihan niin kuin oltaisiin tallissa taas.

    ”Tossa on vessa mun huoneen vieressä, ja sauna. Mä meen kantaan noita sun kamoja”, sanoin sisään palattuamme, koska en kestänyt enää. Kyllä minä tiesin, että totuttelua tämäkin vaati, niin kuin tallilla oleminenkin aluksi, mutta silloin tunsin totutelleeni jo tarpeeksi. Muutaman säkin ja laatikon kantamisessa ei kauaa mennyt. Kasasin ne Camillan huoneen nurkkaan. Alkoi olla jo hämärää, vaikka kello ei ollut mitään. Olin tavallaan kiitollinen, kun Camilla ilmoitti lähtevänsä kaupan kautta peräkärryä palauttamaan ja veti takin ylleen. Jaksoin olla vielä kohteliaan ja positiivisen näköinen kunnes hän lähti, mutta sitten hiipparoin huoneeeseeni ja heittäydyin selälleni sängylleni. Oven sentään jätin raolleen siltä varalta että hän palaisi ennen kuin saisin itseni kerättyä. Suljettu ovi ja hiljainen uusi asunto vaikuttaisivat varmasti tosi luotaantyöntäviltä.

    Pidin tasaisesta, ennalta-arvattavasta elämästä, tuumin itsekseni. Olin vain yllättynyt Camillan muuttokuormasta, koska olin ajatellut hänen vasta käyvän vilkaisemassa asuntoa. Se minun voimani vei. Ja vieraskoreus. Jos asuisin vielä tänäänkin yksin, kaivautuisin nyt peiton alle latautumaan hetkeksi täydessä arkipukeessa. Mutta nyt ei kyllä kehdannut. Minusta tuntui etäisesti samalta kuin parisuhteessa juuri ennen eroa, kun se jo tavallaan leijui ilmassa. Kämppiksiin ei ainakaan sitten kiinnyttäisi, Oskari, koska ne nyt ainakaan eivät ole ikuisia. Ensin pitäisi tottua tähän, ja pian taas pitäisi tottua olemaan uudelleen yksin. Sellaista se on. Ei tässä mitään hätää ole.

  • #4803 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Kun ei auta kuin odottaa

    Kotimatka meni kuin sumussa, eikä sillä ollut mitään tekemistä pimeyden, autoni likaisen tuulilasin tai vastaan ajavien autojen valojen kanssa. Olisin halunnut jäädä tallille, mutta Eetu oli lähettänyt minut kotiin. Kuulemma olisin paremmaksi avuksi Ukolle huomenna levänneenä, eikä minun ahdistukseni auttaisi sitä vaan päin vastoin. Oikeasti Eetu taisi haluta minut pois lietsomasta ahdistusta muihinkin hevosiin ja ymmärsihän sen. Vaikka Ukon kevään kisat taisivat olla ohitse ennen kauden alkamistakaan, muilla hevosilla voisi olla vaikka mitä tärkeitä harjoituksia edessään. Ja vaikkei olisikaan, niin…

    Ukolta oli otettu verta. Eläinlääkärin rauhallisuus ei ollut valanut minuun uskoa. Ennemminkin se tuntui minusta väliinpitämättömyydeltä. Juuri tänään olisin kaivannut sellaista lääkäriä, joka olisi silittänyt ja säälinyt kipeää lemmikkiäni. Sitä paitsi minusta oli pahaenteistä, ettei Eetu ollut jättänyt lääkäriä yksin Ukon kanssa. Se saattoi olla ihan tyypillistä käytöstä Eetulle, mutta olin tainnut kuulla jo liikaa juttua Otsonmäen kunnaneläinlääkärin taitamattomuudesta.

    Autoni nahkapenkit olivat kylmät, eivätkä ollenkaan niin mukavat kuin sänkyni, mutta matka lämmitystolpalta asuntoni ovelle tuntui loputtomalta jo ajatuksenkin tasolla. Mieluiten olisin nukkunut tai ainakin horrostanut siinä paikallani hetken. Minun oli kerättävä voimiani. Vilkaisin kelloa puhelimesta ja näytöllä oli ilmoitus viestistä, joka oli tullut tuntemattomasta numerosta. Avasin sen toivoen, ettei se olisi eläinlääkäri. Hän ilmoittaisi vain huonoja uutisia näin myöhään. Silti sydämeni ei hakannut hermostuneesti. Pääni ja silmäluomeni painoivat liikaa sellaiseen. Hengitystäkin ahdisti vain kevyesti. Tunsin näytteleväni huonossa heppadraamassa. Oloni oli kuin Salkkarinäyttelijällä, jonka olisi pitänyt vääntää kasvonsa kuvaamaan äärimmäistä kauhua, mutta joka ei onnistunut.

    Tuntematon numero oli Outin. Hän oli laittanut minulle viestin vain hetki sitten. Se oli kohtelias avuntarjous: sellainen tsemppiviesti hyvänpäiväntutulle. Olisin hymyillyt, jos olisin jaksanut tai edes muistanut kuinka. Retkotin auton penkillä oikeastaan kyljelläni, poski vasten viileää nahkaista pääntukea ja kirjoitin vastauksen. Tai ainakin yritin. ”Kiitos”, kirjoitin, ja sitten tunsin aivojeni kieltäytyvän yhteistyöstä. Pusersin silti muutaman sanan liian kirkkaalle näytölle. Kiitos, mutta nyt ei auta kuin odottaa. Vielä jotain sanoja viestiin, Oskari! Kiitos, mutta nyt ei auta kuin odottaa. Ehkä huomenna selviää jotain kun verikokeiden tulokset tulee. Nähdään huomenna tallilla. Joo hyvä Oskari, just noin, ajattelin ja poistin viimeisen virkkeen. Mutta ilman sitä viesti näytti niin tylyltä… Voi Luoja, Oskari, ei viestin kirjoittaminen ole sinulle vaikeaa: ainoastaan pitsan soittaminen on. Kirjoitin saman virkkeen uudelleen ja lähetin viestin, vaikka oikeastaan teki mieli jättää vastaamatta ja miettiä huomenna, mikä olisi sopivaa. Mutta jos nyt ottaisin miettimisaikaa, unohtaisin kuitenkin koko viestin.

    Jätin ratsastussaappaat autoon, vaikka olin varta vasten tuonut ne mukanani pestäkseni ne välillä. Avain ei meinannut sopia ulko-oven lukkoon aluksi, mutta toimi kummasti paremmin, kun hoksasin vaihtaa ulkovaraston avaimen kotiavaimeen. Ne eivät olleet edes saman näköisiä.

    Pimeydestä tiesi, ettei Camilla ollut kotona ja hyvä niin. Sytytin olohuoneeseen valon, suljin sälekaihtimet ja istuin sohvan nurkkaan, mahdollisimman syvälle olohuoneeseen, kauas ovelta. No niin, Oskari. Nyt ajatellaan tämä Ukkohomma pois alta, niin voidaan nukkua. Lähestytään tätä järjestelmällisesti ja järkevästi. Järjestelmällisesti ja järkevästi vain, Oskari.

    Siihen asti pääni oli ollut tyhjä. Olo oli ollut koko kotimatkan ajan samanlainen kuin korvatillikan saaneella, mutta henkisesti. Ainoastaan henkistä korvien vinguntaa oli kuulunut ja tuntunut. Silloin kaikki Ukkoa koskeva hätä tuntui kuitenkin jysähtävän kerralla takaisin tietoisuuteeni, vaikka olisin halunnut päästää sen takaisin ohut siivu kerrallaan. Minun oli hapuiltava sohvatyynyn nurkka käteeni ja vedettävä tyyny syliini, etten olisi hajonnut pieniksi säälittäviksi murusiksi kangassohvalle. Minun oli saatava pidellä jotain kiinteämpää kuin itse olin.

    Ajatukset kieppuivat huimaavasti ja kietoutuivat toisiinsa. Koko ajan koin tarvetta nousta ylös ja taistella jotain näkymätöntä vaaraa vastaan. Lihaksissani oli liikaa verta ja sormeni pistelivät. Halusin lähteä takaisin tallille, mutta olisi kamalaa tulla nakatuksi niskasta ulos niin kuin kulkukissa. Mitä jos minun hevoseni elämä päättyisi yön aikana, kun olin tässä? Olisi kai sekin kaivannut tukea, vaikka en olekaan sitä niin hirveän kauaa vielä tuntenut. Kai se vaistoaisi, että minä välitin siitä, vaikka se ei välittäisikään minusta… Se oli hieno hevonen… Hyvä hevonen… Ensimmäinen oma hevoseni… Todeksi käynyt lapsuuden unelmani….

    Ulko-ovella rapisi. Kuului naukaiseva narahdus. Hetken kuluttua kylmää ilmaa virtasi olohuoneeseen ja sai keittiön tasolle jääneet paperit kahahtamaan. Vain Camillalla oli avain. Ovelta kuului tuttu ”mooi”, johon minun kuului vastata, mutta olin kuin kivettynyt. Pulssini sentään oli nopea taas kaiken kauhean ajattelun jälkeen ja se tuntui silmissä asti paineena ja kuului korvissa kaikki asunnon pienet äänet peittävänä huminana. Vieläkö Ukko eli? Kai minusta tuntuisi jotenkin erilaiselta, jos sitä ei enää olisi?

    Hetken kuluttua sohva painui kevyesti alaspäin, kun Camilla istui viereeni. Käsi puristi olkapäätäni, ja kun sain käännettyä katseeni Camillaan, kokonainen käsivarsi ujuttautui hupparini hupun alta hartioideni ympärille. Camillan oli täytynyt kuulla jo uutiset.

    Camillan lohdutusyritys tuntui omituisen kömpelöltä, mutta jotenkin se helpotti oloani. Vaikka olin taas mokannut, edes muutama ihminen uskoi, etten minä tahallani ollut hevosta rääkännyt. Olisin halunnut olla niin kuin pikkulapsi ja uskoa, kun Camilla hetken kuluttua mutisi, että kyllä se siitä. En kuitenkaan täysin pystynyt. Silti minulla oli parempi olo.

    Hetkellinen oloni parantuminen kai sai aivoni toimimaan. Oli kulunut vaikka kuinka kauan, useita silmänräpäyksiä, ennen kuin tajusin, miten sopimatonta sellainen kämppiksen kaulailu oli. Hyvä nyt taas Oskari. Kämmeneni alkoivat hiota kun mietin, miten pääsisin pois ilman että ravistelisin Camillan itsestäni niin kuin koira ravistelee veden turkistaan. Pian hänkin huomaisi, mitä oli tekemässä ja sitten menisikin ainakin kuukausi ennen kuin kaikki olisi normaalia taas, enkä minä ihan totta kaivannut enää yhtään lisää minkään sortin vaikeuksia, ahdistusta ja —

    ”Otetaanko jätskiä?” kysyin hartiat jäykkinä ja ääni käheänä ensimmäisen kysymyksen, jonka sain kutsuttua mieleeni. Luojan kiitos se ei ollutkaan kontekstissaan niin toivottoman huono kysymys, kuin aluksi säikähdin sen olevan.
    ”Kuule, otetaan vaan”, Camilla sanoi myötätuntoisesti ja rutisti minua vielä kerran ennen kuin nousi. Hän pökkäsi keittiön tasolle jääneet paperit paremmin järjestykseen kävellessään tason ohitse jääkaapille.

    Siitä eteenpäin ilta ei ollut ihan niin kauhea. Camilla jäi harhauttamaan minua, mistä olin niin kiitollinen, että kerran minun täytyi räpytellä kyyneliä silmistäni ennen kuin hän huomaisi ne. Istuimme sohvan vastakkaisissa päädyissä risti-istunnassa ja söimme jäätelöä. Puhuimme hevosista: lapsuuden unelmahevosista, nuoruuden suosikkihevosista, Camillan ravihevosesta, vähän minun ensimmäisestä omasta hevosestanikin: Ukosta. Aina kun muistin, että Ukko on kipeänä tallissa ja varmasti kuolee yöllä, Camilla kysyikin jotain uutta. Minusta tuntui kuin olisin tallilla, paitsi että puhuin enemmän pitääkseni ajatukseni kurissa.

    Heräsin aamulla sohvalta. Jäätelökulhot olivat keittiön tasolla, vaikka en ollut kumpaakaan vienyt sinne, ja minulla oli oma peittoni ja tyynyni, vaikka en ollut niitä hakenut. Minun teki tavallaan mieleni lukittautua huoneeseeni ikuisiksi ajoiksi, kun olin sillä tavalla itseäni passuuttanut, mutta toisaalta taas olin liian hyvällä tuulella. Puhelimeni ei ollut soinut yöllä tai aamulla, ja Eetu olisi kyllä soittanut heti kuolleesta hevosesta. Ennen kuin edes nousin, etsin hänen numeronsa ja soitin siihen.

  • #4818 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Piristysyritykset

    Hämmästyin huomatessani, miten moni tallilainen jaksoi yrittää piristää minua, kun Ukko oli toipilaana. Ja miten se tepsi.

    Suurimmaksi osaksi piristysyritykset olivat ihan normaaleja ja miellyttäviä. Siivosin päiväksi jääneitä karsinoita sunnuntaina, kun Outi pysähtyi kyselemään kuulumisia.

    ”Miten Ukko voi?” oli hänen tervehdyksensä.
    Vilkaisin häneen silloin varovaisesti. Mietin, oliko hän huolissaan oikeastaan Jussista Ukon sijaan ja purin huultani. ”Hyvin”, vastasin hiljaa, mutta eihän se ollut oikeastaan totta. ”Tilanteeseen nähden siis”, korjasin, ja se oli enemmän totta. Se ei kuumeillut ja se joi normaalisti. Syömisen kanssa oli heikompaa.
    ”Ai kun hyvä kuulla. Joko sä tiedät mikä sen on?”
    ”En… Omituista on että sillä ei ole edes tulehdusarvot korkealla. Silmät vaan sen kun kiiltää…”
    Sen jälkeen minun oli pakko käännähtää nopeasti takaisin talikkoni puoleen. Kurkkua kuristi ja minunkin silmiäni kirveli.
    ”Jos sä haluat jutella siitä… En mäkään mikään lääkäri ole, mutta…”
    ”Kiitos. Mä pelkään vaan että se tartuttaa kaikki muut. On kantavia tammoja ja…”
    ”Älä just nyt sitä murehdi.”

    Eetu yritti auttaa syöttämällä minua. Hän kävi oikein henkilökohtaisesti hakemassa minut tallista, vaikka kaikille muille riitti Eiran mukana lähetetty karjahtava ”SYÖMÄÄN!” -käsky, jota en olisi kehdannut noudattaa. Ensimmäisenä ja toisena iltana Ukon sairastumisen jälkeen hän ojensi minulle vielä jonkun, ilmeisesti Jillan tekemiä pullia pussissa mitään puhumatta, kun olin lähdössä. Pidin sellaista huolehtimista omalla tavallaan suloisena, vaikka Eetu itse olikin kireän ja epävarman oloinen jännittyneine hartioineen sekä minua syömään hakiessaan että pullia ojentaessaan.

    Camilla teki kaikkensa, etten ehtisi ajatella liiaksi. Hän juoksutti minua ympäriinsä hoitamassa pikkuaskareita, joihin oli itse olevinaan liian kiireinen.
    ”Susi, avaa Eiralle pihan puolen kraana”, kuului komento, ja sen hoidettuani heti toinen: ”Susi, nyt maneesia siivoamaan kipin kapin!” Minä tietenkin tottelin kiitollisena. Pääni tuntui olevan tavallistakin sumuisempi ja minun oli erityisen vaikea keksiä tekemistä kun karsinat oli siivottu.

    Kotona Camillan tyyli toimi paremmin kuin tallilla. Tapasin kysyä häntä aina mukaani juoksulenkille, mutta koskaan hän ei tullut. En oikeastaan enää edes ajatellut hänen tulevan: kunhan kysyin niin kuin hyvä tapa vaati. Ukon sairastumisen jälkeen hän kuitenkin yllättäen lähti lenkille.
    ”Susi”, hän sanoi silloin Otsonmäen suurin piirtein ainoan ylämäen juurella. ”Juostaan kilpaa ylös.”
    ”En mä halua hävitä”, yritin estellä. Tosiasiassa olin silloin varma, että Camilla ei pysyisi minun vauhdissani ja suuttuisi, jos juoksisin täysillä ylös.
    ”Ei sit jos sä oot tommonen pelkuri”, hän voivotteli viekkaasti, ja vaikka tiesin hänen manipuloivan minua, se sai minut kilpailemaan saman tien. Olin ensimmäisenä ylhäällä, mutta vain täpärästi. Suussani maistui silloin rauta, enkä muistanut, että minulla on tallilla kipeä hevonen.

    En ollut koskaan pitänyt Hellosta. Hän on sellainen, ettei hänestä koskaan tiedä, mitä kamalaa hän yhtäkkiä sanoo. Kun Ukko sairasti, huomasin hänen olevan suuresta suustaan huolimatta oikein empaattinen. En niin välittänyt siitä, kun hän vastaanväitteistäni huolimatta työnsi kokonaisen keksin suuhuni kahvipöydässä, pestyin käsin sentään onneksi. Sen sijaan pidin oikeasti maanantai-illasta, jolloin hän yllytti puoli tallia pelaamaan jalkapalloa maneesiin ”koska Osku tarvii nyt semmosta rakkautta”, niin kuin hän itse sanoi. Hän teki itsestään toisen joukkueen kapteenin ja halusi pelata samalla puolella kuin Tiitus, Camilla ja Nelly. Minut hän nimitti toisen joukkueen kapteeniksi ja karvaan tappion koettuamme päätin, että jos joskus vielä pelattaisiin, Tiitus, Camilla ja Nelly jaettaisiin kyllä tasan joukkueisiin. Jostain syystä Hello ei ollut varannut välittömästi Marshallia, vaikka hänelläkin näytti pysyvän pallo hallussa. Ehkä hän ei tiennyt, että Marshallista olisi hyötyä.

    ”Anna sun kännykkä”, Hello vaati pelin jälkeen minulta.
    ”Miks?”
    ”Mä tallennan siihen yhden Mikan numeron”, hän sanoi niin kuin kyselisin tyhmiä.
    ”Miks?” kysyin uudelleen niin kuin papukaija.
    ”Siksi että sä voit soittaa sille jos sä tarvit jonkun lämmittään sun sänkyä. No ei, ääliö, vaan siks että sä voit soittaa sille niin pääset Otsonmäen jalkapallojoukkueeseen.”
    Kai sen sängynlämmitysjutun säikäyttämänä erehdyin antamaan Hellolle puhelimeni, vaikken ollut edes harkinnut jalkapallon pelaamista Otsonmäellä. Hän tallensi siihen Mikan numeron nimellä JALKAPALLOSEDÖ ja vaihtoi lisäksi puhelimeni taustakuvaksi oman naamansa kuvan. Sain siitä kyselyitä kotona Camillalta.

    Myös jalkapalloa pelatessani unohdin Ukon ihan oikeasti niin kuin kilpaa juostessanikin. Jalkapallopelin jälkeen tein tosi hyvällä tuulella tallihommani loppuun. Ukkokin oli niin pirteä, että sai mennä tunniksi ulos, vaikka olikin viileää. Hyvä tuuleni loppui sillä kertaa siihen, kun näin Salierin ja Sonjan ravailemassa kentällä aikoessani lähteä kotiin. Olin minä sinä päivänä muitakin ratsukoita nähnyt — aamulla isännän itse Jussillaan ja Camillakin lähdössä maastoon mustavalkoisen ponin kanssa — mutta Salieri näytti eniten minun hevoseltani. Kävelin reppu selässä aidalle katselemaan, ja ai miten minusta oli epäreilua, kun Salieri ravasi selkä korkealla kentällä ja minun hevoseni jaksoi vain seistä. Ajattelin, että sentään voisin katsella edes hetken ratsastusta: ties koska pääsisin itse satulaan taas.

    • #4825 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Mun mielestä on jotenkin ihan äärettömän Hopiavuorilaista, että kaikki ottaa tehtäväkseen pitää huolta Oskarista omalla tavallaan. Varsinkin, kun kyseessä on huoli omasta hevosesta, niin luulen että ihan jokaiselta tallilaiselta löytyy sympatiaa Oskaria kohtaan. Mun mielestä on myös ihanaa, ettei Oskari ihan täysin pelkästään ahdistu siitä, että se saa niin paljon huomiota muilta, vaan lopulta piristysyritykset tuntuvat auttavan.

      Mulla ei ole IRL kovinkaan paljon kokemusta hevosten sairastelusta, eikä varsinkaan mistään vakavammasta. Siksi Ukon tilanne onkin varmaan tuplasti stressaava, kun mietin, että vaikka tarinoissa annettaisiin vinkkejä siitä, mikä tauti on kyseessä, niin en välttämättä tajuaisi. Toisaalta jos eläinlääkärikään ei suoraan osaa sanoa, mikä Ukkoa vaivaan, niin ehkei se ole mitään niin ilmiselvää. Voin vain kuvitella, miltä Oskarista tuntuu, kun pitää vain odotella ja katsella, miten Ukon tilanne kehittyy.

  • #4826 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Vikaostos

    Puhelin piti ääntä. Aluksi se surisi keittiön tasoa vasten ja vilkutti näyttövaloa, mutta sitten alkoi soida se Huawein valmis oletussoittoääni, jota en ollut koskaan vaihtanut toiseksi. Nousin vilkaisemaan näyttöä. Siinä luki ”Iskä”. En voi sanoa yllättyneeni. Isä soitti ainakin kerran viikossa.

    ”Oskari”, sanoin puhelimeen joka tapauksessa.
    ”Terve. Iskä täällä”, iskä tervehti, vaikka tiesi minun vastaavan tuntemattomiin numeroihin vain ”haloo”.
    ”Moi”, vastasin automaattisesti.
    ”Mites hevonen?”
    ”Ihan hyvin.”

    Seurasi joukko kysymyksiä, joihin vastailin parhaani mukaan ja mahdollisimman nopeasti. Iskä inhosi viivyttelyä ja mietiskelyä. On katsottu tulehdusarvot. Normaalit olivat. Ei vuoda räkää. Ei ole katse kirkastunut. Juo. Pulssi on hirveän nopea jo kävelyttäessä. Ei kuumeile enää. Ei palele. Tarhannut vain tunnin. Mikään paikka ei ole kuuma. Kyllä, pupillit reagoivat valoon. Ei ole kalpea enää suusta.

    ”Sä et nyt voi sitten tulla tänne viikonloppuna”, iskä sanoi vakavasti, kun kysymykset loppuivat. ”Jos se onkin jotain tarttuvaa.”
    ”Mm. Tiedän.”
    ”Kyllä mä haluaisin että sä tuut.”
    ”Niin.”

    Kuulin miten iskä empi. Saatoin melkein nähdä suljetuin silmineni, miten hän imeskeli alahuultaan vakavana ja rapsutteli kurtistettua kulmakarvaansa ja sitten niskansa kihartuvia hiuksia, samanlaisia kuin minulla, vapaan kätensä etusormella ja keskisormella. Nojasin alaselälläni keittiön tasoon ja odotin. Vaikka iskä inhosi viivyttelyä, häntä itseään ei saanut hoputtaa. Sitä paitsi iskä ei koskaan viivytellyt ja empinyt tahallaan. Osasin jo aavistaa, mitä hänen seuraavaksi aloittamansa keskustelu koskisi. Katselin mustavalkoraidallisia villasukkiani ja yritin olla ottamatta kierroksia etukäteen.

    ”Mitä sä oot ajatellu jatkosta?” hän kysyi lopulta.
    ”Mistä jatkosta?” kysyin mahdollisimman neutraalisti, vaikka tiesin.
    ”No jos Google Me oli vikaostos.”
    ”Hä?”
    ”Niin. Jos siinä on joku pysyvä vika. Tai jos sen toi tila kroonistuu.”
    ”Niin — mitä sä meinaat?”
    ”No ei se ole ollut sulla edes kauaa. Kauanko sun kannattaa hoidattaa tommosta hevosta? Siis onhan se hieno ja kauhean kiva ainakin oriksi, mutta…”

    Hengitin syvään enkä vastannut isälle mitään. Kurkussani tuntui taas jotain ylimääräistä, mutta samalla ajattelin, että isä oli periaatteessa oikeassa. Ei meillä Ukon kanssa ollut vielä niin paljoa yhteisiä kokemuksia, että juuri tätä hevosta kannatti tekohengittää kiintymyksen takia. Järjellä ajatellen ymmärsin kyllä, että jos menettäisin Ukon, vielä minun olisi helppoa kiintyä johonkin toiseen hevoseen. Samaan aikaan järjellä ajattelusta minun tuli kuitenkin kauhean kylmä. Jos en olisi tuntenut isää, olisin syyttänyt häntä hevosen pitämisestä kertakäyttötavarana, mutta ei isä ollut sellainen. Ei vaikka kuinka hevosmaailmassa huhuttiin menestyksellä olevan aina hintansa.

    ”Oskari?”
    ”Joo.”
    ”Miika Rossilla olis sulle kauhean hyvä ruuna kaupan.”
    ”Ai.”
    ”Joo. On. Sillä on jotain epämäärästä estetaustaa suvussa kans, mutta eiköhän se oo vaan hyvä. Se ei ollu niin pitkäselkänenkään kun se sun hevonen. Mä meen kattomaan sitä sulle. Tietenkään sä et itse nyt voi mennä vieraille talleille kun…”
    ”Iskä.”
    ”No?”
    ”Odota nyt ensin että ruumis on kylmenny.”
    ”No joo. Ja voihan se sun hevonen vielä parantua. Nokka pystyyn Oskari Aleksanteri. Mutta että tiedät, että sulla on vaihtoehto.”

    Puristin toisella kädelläni keittiön tason reunaa ja yritin hengitellä rauhallisesti. Olin jo ihan aikuinen, mutta yhtäkkiä minulla oli ihan kamala ikävä isää ja äitiä. En saanut sanottua Miika Rossin ruunasuosituksiin enää mitään muuta. Puristin silmiäni kiinni ja yritin estää minkään sortin niiskutusta karkaamasta nenästäni. Pyyhkäisin yksinäisen kutittavan kyyneleen poskeltani hupparin hihaan. Ryhdistäydy, Oskari.

    ”Miten muuten?” iskä kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
    ”Hyvin.”
    ”Miten se sun emäntä? Mustavaara?”
    ”Vanhaniemi. Eikä se ole–”
    ”Joo joo, kunhan huudatan sua vähän. Mistähän mä sen Mustavaaran sain?”
    ”Salkkareista.”
    ”Vielä jaksaa asua sun kanssa se Vanhaniemi?”
    ”Jaksaa.”
    ”Mites, riittääkö sulla rahat?”
    ”Iskä…”
    ”No sen hevosen pitäminen vieraassa tallissa on aina kallis homma ja nyt vielä kun on kaikkea — kaikkea muutakin laskua! Kyllä mä nyt tässä tilanteessa sua voin vähän auttaa, vaikka mä niin kovasti uhosinkin sillon kun sä päätit että oma hevonen pitää saada.”
    ”Kyllä mä pärjään.”

    Isä ryhtyi jaarittelemaan yleisiä kuulumisia ja minä hymyilin puhelimeen. Pystyin melkein näkemään isän kuvailemat tapahtumat. Tytöt — Anna ja Olivia — olivat oppineet laittamaan kuljetussuojat hoitohevosilleen. Melli-tamma oli niin tosi raskaana, että isän kävi sitä sääliksi. Äiti oli kuulemma saanut raivarin isän jostain tempauksesta ihan syyttä, eli oikeasti varmasti ihan syystä. Koira oli ollut yön kuumissaan sisällä, koska oli myrskynnyt niin rajusti. Kaikkea sitä kuunnellessani ja kuvitellessani kaipasin kotiin, vaikka samalla tiesinkin, että kummallinen olotilani johtui suurimmaksi osaksi Ukosta. Se menisi ohi, koska pian Ukko olisi taas terve. Sehän voi jo vähän paremmin.

    Kun ovelta kuului rapinaa, avasin silmäni ja keskeytin isän kertomat mummon kuulumiset, vaikka olisinkin halunnut kuulla hänen villasukkaprojektistaan. Minulla oli mummoakin ikävä. Sanoin hätäisesti, että minun pitää nyt mennä.
    ”Se on oikein”, iskä myönteli niin että hänen virneensä kuului hänen äänestään. ”Kai sä oot tehny jo ruuan sille sun emännälle? Kyllä kai mä oon sua sen verran kasvattanut, että sä tiedät, että joka on ekana kotona, tekee. Mitä ruokaa sä teit?”
    ”Joo joo, lasag — eikun ei, kun ei se ole mikään — mun pitää nyt oikeasti lopettaa.”

    Camilla ei tietenkään kysynyt kenen kanssa puhuin. Hän loi minuun vain kummallisen viiston katseen tervehtiessään.
    ”Se oli iskä”, ilmoitin silti puolustelevasti; puhelinta nostaen ja sitä hänelle näyttäen.
    ”Noni”, hän kommentoi huvittuneena, mutta sen jälkeen hänen hymytön ilmeensä palasi. Taskujaan taputtaen hän laahusti takaovelle ja huokaisi potkiessaan minun vihreät läpsykkäni jalkaansa.

  • #5067 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Liittyy lievästi:
    Ihan vakavasti ottaen (Outi)

    Hamstraamisen hyvä puoli

    ”Mä meen!” ilmoitin Camillalle ulko-ovelta. Se oli kai kohteliasta huhuilla jotain, kun kerran samassa asunnossa asuttiin. En voinut huutaa vain heitä, koska en ollut aiemmin edes sanonut lähteväni. Vaikka olisinhan minä sanonut, jos olisin tiennyt.
    ”Mihin sä meet?” Camilla kysyi varmaankin keittiöstä. ”Tai siis–”
    ”Mulla on vuoro ässäs”, kiirehdin sanomaan ennen kuin Camilla ehti selitellä, että eiväthän minun menoni hänelle kuuluneet, mutta.
    ”Ässäs?”
    ”StaffPointin kautta. Ei kun Opteamin.”
    ”Jaa. No heippa.”
    ”Ei kun StaffPointin sittekki. Moikka.”

    Hölkkäsin autolle, vaikka ei minulla ollut kiire. Vuokratyöfirmoissa oli ollut nyt pari viikkoa tarjolla niin paljon vuoroja kuin jaksoi tehdä. Se oli hyvä. Olin kuullut, että edes Seinäjoella ei tavallisesti ollut tarjolla kuin pari hajanaista puolen päivän vuoroa silloin tällöin sellaisillekin, jotka ovat olleet jo pidempään vuokratyöfirman listoilla. Minä olin aloittanut vasta ja vuoroja oli jopa Otsonmäellä. Hamstraamishuumalla oli hyvätkin puolensa. En tosiaankaan selviytyisi Ukon lääkärilaskuista ja elämisestä Hopiavuoren palkalla juuri nyt.

    Olisin hölkännyt S-markettiinkin, mutta tiesin, että hyllytysvuoron jälkeen en jaksaisi hölkätä enää takaisin aamuyöstä. Jostain syystä puhelimeni, joka oli yleensä aika hiljaa, piipitti koko lyhyen matkan. Heti auton asiakkaiden pienelle parkkipaikalle pysäköityäni minun piti tarkistaa, mitä oli tapahtunut. Ensimmäinen veikkaukseni oli, että Ukko oli viimeinkin oikeasti kuollut, ja se oli niin kamala ajatus, etten ilmeisesti pystynyt käsittelemään sitä, koska sydämeeni ei edes yrittänyt hypätä kurkkuun. Toinen veikkaukseni oli, että Camilla lähetti kauppalistan, joka pitäisi kerätä ennen työvuoroa. Se oli epätodennäköisempää. Sitä paitsi minulla ei edes tainnut olla sellaisia rahoja, että niillä osteltaisiin viikon ruuat juuri nyt.

    Puhelimeni näytöllä oli monta vihreää pallukkaa WhatsApp-sovelluksen taustan päällä. Outilta. En oikein tiennyt mitä ajatella, kun viestit koskivatkin uusia valmennuksia. Enhän minä ensinnäkään ollut mikään valmentaja, tai edes sellainen ratsastaja, että minusta olisi oikeasti pitkän päälle mitään hyötyä. Ja sitä paitsi se ainoakin valmennus oli mennyt heti pieleen, koska otan aina liikaa kierroksia hevosista. Ja jalkapallosta. Ja jääkiekosta. Ja no, kaikesta urheilusta, paitsi auto- ja e-urheilusta. Kun tallilla oli Nellykin, miksi Outi minulta valmennuksia kysyisi?

    Paitsi jos hän kyseli Ukon takia. Pitäisikö minun vastata viestiin, että Ukko voi jo paremmin? No ei. Hänhän menettäisi siinä kasvonsa. Jos kirjoittaisin, että en millään ehdi, kun Ukko on jo oikeastaan terve ja tarvitsee kuntotreeniä niin kovasti? Niin siitä tulisi selväksi, etten tarvitse enää mitään säälipaloja, vaikka kuinka ajatusta arvostankin. Toisaalta tavallaan haluaisin valmentaa… Mutta en kyllä Hopiavuoressa. Pitäisivät minua vielä ilkeänä snobina, joka jotenkin luulee olevansa niin erinomainen, että pystyy muka leikkimään valmentajaa. Mutta kun raha olisi kyllä tarpeen myös… …tai no, en minä tutuilta mitään kehtaisi kuitenkaan ottaa.

    Valmentaminen on kivaa. Hevosurheilu on kivaa. Mutta silti…

    Pudistin päätäni. Piti mennä töihin. En ennättäisi muotoilla pitkää viestiä, jossa yrittäisin kohteliain sanankääntein tehdä selväksi etten kaivannut sääliä tai harhautusta Ukon takia, enkä kyllä kehtaisi ottaa rahaakaan, ja että en ollut tarpeeksi hyvä valmentamaan ketään. Silti hyviin tapoihin kuului vastata. Kirjoitin Outille siis kaksi sanaa.
    Mä mietin

    Autosta noustuani vilkuilin ympärilleni, että kehtasin yskiä. Tällaisina aikoina kaikki luulisivat, että yskin ilmoille koronaa. Vein kädet yhteen selkäni takana ja venyttelin, jotta saisin hengitettyä paremmin ja pieni mutta ärsyttävä selkäkipu katoaisi taas hetkeksi. Sitten olin valmis etsimään takahuoneen pienestä kaapista suunnilleen sopivan kokoisen vihertävän paidan ja ryhtymään töihin. Toivoin, että tällä kertaa siellä olisi edes liian suuria, jos ei sopivia taaskaan olisi.

    • #5078 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Mä mietin
      Oskari! Ei näin. Ei todellakaan näin. En tiedä onko mitään pahempaa vastausta olemassakaan Outin viesteihin. Ehkä ihan jees.
      Mutta no. Eipä Oskari tiedä mitä Outi miettii, helppo se täältä sivusta on huudella. Toinen on raukka niin ujo ja tuommoinen… mikä olisi sopiva termi, huonommuuttaan poteva. Ja päälle päätteeksi sitten vielä Ukon sairastaminen ja sen aiheuttamat huolet. Jotenkin siis kauhean samaistuttavaa tuo siis. Sääliksi käy, mutta Oskari on koko ajan ollut vähän sellainen hahmo, jota kohtaan tuntee enimmäkseen sääliä, varsinainen reppana. Mutta eniten tälläkin kertaa sääliksi käy Outia, ei sekään uutta kyllä ole.

    • #5082 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Voi eiii, tota vastausta Outi ei varmaan ainakaan odottanut. Se kun itse on pohjimmiltaan aika impulsiivinen tyyppi, joka ei ihan hirveen pitkään jää miettimään tai vatvomaan asioita, vaan saattaa tehdä isojakin päätöksiä (kuten nyt vaikka Otsonmäelle muuttaminen) hetken mielijohteesta. Oskari taitaa olla vähän toista maata. Ja kamalaa, että ensimmäisenä se ajatteli, että Ukko on kuollut. Oskarilla ei selkeesti taida olla ihan yhtä aktiivisia viestittelijäkavereita kuin Outilla, jos puhelimen piippailu saa sen heti odottamaan pahinta.

      Oon itse vähän toivonut, että korona pysyisi poissa virtuaalimaailmasta, mutta toisaalta se on kyllä varmasti tällä hetkellä kaikkien mielessä ja siksi siitäkin on varmasti luontevaa kirjoittaa. Aluksi musta tuntui, etten halua siirtää mun oikean elämän korona-ahdistusta virtuaalimaailmaan, mutta se onneksi on mennyt vähän ohi nyt kun on ollut aikaa totutella kaikkiin muutoksiin. Nyt mua lähinnä häiritsee, kun en vaan oo vielä onnistunut ratkaisemaan sitä ristiriitaa, miten voi olla korona ja kuitenkinkaikki virtuaalimaailman tapahtumat samaan aikaan 😀 Anyway, olihan se ihan piristävä näkökulma, että edes Oskarille koronasta on jotain positiivisia seurauksia, kun töitä riittää enemmän.

    • #5083 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ratkaisuehdotus korona-asiaan: epäjärjestelmällisyys ja -loogisuus. Joinain päivinä sitä on, toisina ei, ja siitä voi käyttää just niitä puolia kun haluaa just silloin kun haluaa. 😀 Mun TT-universumissa ei ainakaan ole koronaa jotta kaikki voi kokoontua, mutta silloin sitä onkin kun haluan Oskarille rahaa tai Hellosta kanaemon.

  • #5113 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Paha päivä

    Se oli paha päivä. Se oli tavallista paljon pahempi päivä. En jäänyt sänkyyn makaamaan kun herätys soi seitsemän aikoihin, vaikka tavallisesti makoilenkin pienen hetken. Sen sijaan säntäsin vaatekaapilleni. Vedin mustan hihattoman paidan ylleni pimeässä. Irvistin hapuillessani sokkona minkä tahansa t-paidan sen päälle. Yhä pimeydessä tunnustelin henkarilla roikkuvia huppareita viereisessä kaapissa. Halusin löytää ihan tietyn hupparin, ja sen tunnistaisi kyllä pimeässäkin siitä, että se oli niin paljon muita pehmeämmäksi kulunut.

    Ihan parin puseron hihaa puristeltuani tiesin etsiväni turhaan. Musta huppari oli vessassa. Se roikkui pyyhkeeni vieressä naulakossa, ja oli todennäköisesti vieläpä kostea. Olin ripustanut eilen märän pyyhkeeni suoraan naulakkoon suihkun jälkeen, koska olin ajatellut pestä molemmat. Eilen oli ollut niin hyvä päivä.

    Puin Adidaksen mustat collegehousut, jotka olivat ihan vähän liian isot. Kurkistin huoneeni ovesta — jes, Camilla taisi nukkua– ja kiisin peittoon kääriytyneenä vessaan. Väänsin oven lukkoon ja kiirehdin vetämään hupparin t-paidan päälle. Olin arvannut oikein. Se oli hieman kostea.

    Istahdin pytyn kannen päälle peitto velttona jaloissani kiemurtaen. Tänään oli ehdottomasti paha päivä. Päätin soittaa StaffPointille, että tunnen omituisia flunssaoireita. En voinut olla puristelematta nyrkkejäni sitä ajatellessani. En ikinä, ikinä lintsaa töistä. Ikinä. Niin minä kuitenkin silti valitsin StaffPointin numeron. Menetin samalla kaikki muutkin työvuorot kuluvalta viikolta, mutta ei voi mitään.

    Vartin kuluttua istuin keittiön pöydän ääressä. Pidin jalkojani tuolilla edessäni ja halasin polviani. Kun käänsin mehupurkkia vasten tukemani vanhan Aku Ankan sivua, roikotin juustoleipää suustani, jotta saatoin toisella kädellä tukea sääriäni.

    Ennen kahdeksaa sidoin lenkkarit jalkoihini. Vedin kevyen takin hupparini päälle, vaikka eipä toppatakin kotiin jättäminen mitään auttaisi, kun minulla oli kuitenkin paksuin ja pehmein hupparini ja pari paitaa. Kuuma tulisi kuitenkin. Silti laitoin pipon päähäni, etten tulisi kipeäksi. Katsoin itseäni vielä eteisen peilistä ennen lenkille lähtöä. Olisin ollut onnellisempi katsomatta. No, huomenna ei olisi näin paha päivä enää.

    Kävelin postilaatikoille asti. Siellä yskäisin, ihan niin kuin Camilla olisi voinut herätä, jos olisin yskinyt aiemmin. Venyttelin rintalihaksiani kädet yhdessä selkäni takana. Tarkastin, että sain hengitettyä keuhkoni ihan täyteen ilmaa tarpeeksi helposti. Sitten laitettiin 2000-luvun rokkia Spotifysta ja mentiin, eikä ajateltu liikoja.

    Lenkin jälkeen päivä ei onneksi ollut yhtä paha. Lähdin tallille.

    • #5120 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oisinpa mäkin yhtä hyvä ko Oskari 😀 . Oskarin paha päivä helpottuu lenkillä, siinä missä mä päätän päivä kahdelta. Siihen asti oon jo tietysti kieriny tuskassa ja yrittäny tehdä jotain väkisin. Kahden aikoihin lopetan väkisin vääntämisen ja syöksyn peiton alle. Koska niin kaikki päivät loppuu – iltaan ja peittoon kääriytymiseen. Miksi ei siis pahakin päivä loppuisi iltaan kello kahdelta?

      Oskarin tapa kuulostaa paljon terveemmältä 😀 .

      Tarina oli tosi kepeän oloinen, vaikka oli huono päivä. Kerronnasta tulee mieleen Aavikon kukka teos, joka oli ensimmäinen ei-länsimaisesti kirjoitettu kirja, jonka luin. Ensin kävi näin, sitten näin ja sitten se jatkui. Luulen, että se tekee tästä kepeän oloisen, vaikka aamu ei ollut keveimmästä päästä.

    • #5140 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Tästä tarinasta tuli vähän samanlainen fiilis kuin siitä, kun joku päivittää Facebookiin, että onpa paha päivä, muttei kuitenkaan selitä sen enempään. Tietenkin sitä uteliaana haluaisi tietää, että miksi ja mitä on tapahtunut, mutta todennäköisesti se kaveri on sellainen, jolta ei kuitenkaan kehtaa udella sen enempää. Niinpä sitä joutuu vaan arvailemaan tai elämään sen kanssa, ettei tiedä kaikkea 😀

      Mun mielestä tässä tarinassa oli myös ihan todella paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia, niin kuin se, miten Oskari etsii huppariaan ja että se lukee Aku Ankkaa syödessään aamuplaa. Ja komppaan Nellyä siinä, että Oskarin tapa selviytyä pahasta päivästä kuulostaa ihailtavalta. Joku toinen voisi samassa tilanteessa kaivaa kaapista suklaalevyn ja käpertyä sohvalle katsomaan Netflixiä koko päiväksi.

  • #5428 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Kaksi tarinaa

    Joskus on vain katsottava pois välillä

    Yritin olla ajattelematta Ukkoa liiaksi. Aamulla ensimmäisenä tarkastin sen kunnon sydän pamppaillen, mutta aina se oli tallella. Joka päivä se voi hieman paremmin, eikä mennyt viikkoakaan ennen kuin se puolusti taas heiniään haassa ja oli kuin lentoon lähdössä talutettaessa. Yritin hyväksyä sen, etten saisi tietää, mikä sitä oli taas vaivannut. Yritin opetella suhtautumaan säälinsekaisiin katseisiinkin.

    Hukutin itseni muihin aktiviteetteihin. Tapasin valmentaa Outia ja Jussia. Oli varmaan ihan hyvä, ettei minulla ollut lapsia, sillä huomasin usein eläväni unelmiani jo Outinkin kautta. Usein minun oli purtava hammasta, jotta muistaisin ihan vain kehua, kun hän onnistui jossain erinomaisesti. Tyypillisempää minulle olisi sanoa ennemminkin, että uudestaan, enemmän, paremmin. En kuitenkaan lipsahtanut monesti. Näin kehitystä, ja vaikka se ei ollutkaan mitenkään minun ansiotani, vaan muiden valmentajien, olin ylpeä. Joskus vain katselin ylpeänä etenkin heidän raviharjoituksiaan. Jussilla oli nimittäin näyttävä ravi, joka näytti olevan vielä melko helposti säädeltävissäkin, ja Outi tuntui löytävän hevosen hienovaraisia säätönappuloita päivä päivältä paremmin.

    Välillä livahdin katsomaan sitäkin, kuinka Eetu ratsastu Jussilla, ihan hevosesta lisää oppiakseni, mutta sitä ei tapahtunut usein. Kun puoli tallia kilpaili Tie Tähtiin -cupissa, Eetu ratsasti vain äärimmäisen harvoin ja tuntui hukkuvan töihin, niin kuin Camillakin. Jopa minä sain tehdä täysiä tunteja välillä. Hevosestakaan en Eetua seuratessani hirveästi oppinut. Eetu oli niin kovin erilainen ratsastaja kuin Outi, että Jussikin oli monella tapaa kuin eri hevonen. Sitä paitsi Eetu hyppäsi paljon, ja tietynlainen kenttäratsastajasta toiseen herkästi tarttuva huimapäisyys ja suurpiirteisyys näkyi Eetun ja Jussin hypyissä liikaa.

    Työkin on oikein hyvää lääkettä kaikkiin huoliin ja murheisiin. Camilla virkisti muistiani siitä, miten hevonen valjastetaan. Pasin liikuttaminen oli langennut aina välillä minulle, sillä sen omistajaa ei koskaan näkynyt, ja siitä huolimatta Eeru vahti sen psyykkistä ja fyysistä kuntoa melkein tarkemmin kuin Jussin. Ajelin Pasilla aina välillä Camillan ja Steffen perässä, ja pitkillä ja rauhallisilla lenkeillä se olikin ihan mukavaa. Lyhyemmistä, nopeammista lenkeistä kuitenkin aloin kieltäytyä ensimmäisen kerran jälkeen ennen kuin juoksuttaisin Pasin pilalle tai tekisin jotain muuta harkitsematonta. Huomasin heti ensimmäisellä kerralla, että vaikka Pasin pää pysyi kasassa sen jäädessä jälkeen Steffestä, minä en kestänyt sitä. Teki mieli usuttaa se menemään puolta kovemmin, koska ei Camilla vielä mitenkään kovaa edes ajanut sillä kertaa, ja Pasilla olisi päässyt kyllä ohi. Camilla ei tietenkään uskonut, kun sanoin, etten kestänyt hävitä hänelle ja Steffelle ja siksi en tule enää nopeille lenkeille, vaikka se oli oikeasti ihan totta.

    Suurin osa työstä oli siivoamista, siivoamista, siivoamista. Ajauduin siivoamaan useimmiten päätallia. Jotenkin siellä oli aina rauhallisempaa, vaikka Jussin talli oli pienempi. Ehkä se johtui siitä, että päätalli oli jotenkin harmaamman ja kylmemmän sävyinen, niin että ihmiset kasaantuivat jotenkin lyhyelle Jussin tallin pätkälle, jos muuten vain viettivät tallilla aikaa. Pidin pikkutarkkaa järjestystä satulahuoneessakin, ja pelkäsin tosissani, että joku päivä huomaisin Ukon satulassa pölyä.

    Aloin todella käymään jalkapalloharjoituksissa. Harjoituksiin oli helppo mennä, kun huomasin Paithoonbuathongin pojan pompottelevan usein koira-aitauksessa plösöä jalkapalloa kengänkärjeltä toiselle Mielikin mieliksi ja hän lopulta kertoi pelaavansa, kun kysyin. Ensimmäiset kolme harjoituskertaa tunsin ahdistusta siitä, kuinka hänellä oli tapana taputella minua selkään ja vaikka mitä, vaikka hän tekikin sitä kaikille. Kolmannella kerralla minun oli pakko sanoa ihan vakavasti, etten halua kenenkään koskevan minuun. Se oli vaikeaa saada sanottua, mutta onneksi hän vain nauroi, pyysi anteeksi ja myönsi auliisti taputtelevan ihmisiä liikaa. Sen jälkeen sain olla ihan rauhassa häneltä, ja harjoituspelissä hänen tarjoavansa yläviitonenkin tuntui ehdotukselta. Hän hymyili kauniisti, kun läppäsin hänen kättään, mutta paineli sitten pallon perään.

    Jalkapalloharjoituksissa ei haitannut yhtään, että Chai oli paitsi yhtä kilpailuhenkinen kuin minä, myös vähän taitavampi. Oikein tunsin kuinka sekä kuntoni että taitoni palautuivat nopeasti sellaisiksi kuin joskus ennen, kun yritin toista varttia saada palloa pois Chailta, joka nauroi ja esti minua. Melkein aina luovutin, kun suututti liikaa. En ikinä löisi ketään, mutta sääreen saattaisin potkaista melkein vahingossa, varsinkin kun vastapelaaja irvisti välillä tahallaan oikein ärsyttääkseen. Mutta sekin oli kivaa, ja harjoittelemallahan minä sen pallon saisin, varsinkin sellaiselta pikkulapselta, olkoonkin että hän oli varmasti syntynyt pallo kainalossaan.

    Joka ilta myös juoksin. Kyselin Camillaa mukaan useimmiten, vaikka melko harvoin hän lähti ja pelkäsin hänen kyllästyvän ruinaamiseeni. Aluksi aina hölkkäsimme pitkän pätkän ennen kuin juoksimme oikeasti. Sen jälkeen hölköteltiin taas helppoja reittejä, yleensä Kyrönjoen vartta, ja lopulta mentiin kotiin kävellen ja jutellen. Ensimmäisinä kertoina tuli puhuttua paljon hevosista, mutta sitten kaikesta muustakin. Tulin kertoneeksi kaikkea hölmöäkin, kuten miten olin aloittanut tämän loistokkaan urheilu-urani juoksemalla huikean kuudenkymmenen metrin pikajuoksun neljävuotiaana. Silloin olin saanut hyvän lähdön ja muistan johtaneeni, kun erehdyin katsomaan missä muut tulivat, ja kaaduin omiin jalkoihini. Asvaltti-ihottuma polvissa, kyynärpäissä ja leuassa ei ollut suututtanut ja itkettänyt, mutta viimeiseksi tuleminen kyllä. Onneksi äiti oli ostanut silloin kuningatartuutin kotimatkalla ja kaikki saivat joka tapauksessa mitalin.

    Outin kanssa kävin kävelemässä pari kertaa viikossa. Hän oli tarjoutunut pitämään minulle seuraa, ja aluksi olin valmis ottamaan vaikka sen säälinkin vastaan, etten joutuisi olemaan yksin. Oli ollut äärettömän kummallista soittaa Outille ensimmäisen ja vielä toisenkin kerran, mutta sitten siitä oli tullut ihan normaalia. Unelmoimme paljon kilpailuista vuorotellen ja koin meidän olevan ihan samassa tilanteessa. Outi kilpaili lainahevosella Cup-tapahtumassa. Minut isä aikoi ottaa mukaansa Ruotsin Hannabyn linnan arvokisoihin, enkä pannut vastaan, vaikka hevonen oli minulle toistaiseksi melko tuntematon. Vaikka Hopiavuoren TT-kohina oli välillä liian äänekästä ja omistautunutta, kahdestaan oli sentään kiva jännittää ja haaveilla voitosta…

    ***
    ***

    Pidä mua mieluummin kädestä

    Kyrönjoen säätä ei voinut kauniiksi sanoa, eikä ympäristöäkään. Muutama koiranlenkittäjä siellä meni kaulukset pystyssä, ja sitten olimme me Outin kanssa käet syvällä toppatakkien taskuissa. Kiirettä emme silti pitäneet. Tiesimme, että Poolanmetsän puumuuri tarjoaisi hyvän tuulensuojan ihan pian, ja sitten tulisikin lämmin.

    ”Vaikka enemmän mua jännittää kyllä mitä musta sitten ajatellaan”, Outi päätti kertomuksensa Tie Tähtiin -tunnoistaan. Hän joutui puhumaan aika kovaa, jotta tuuli ei veisi hänen ääntään ennen kuin se kantautui minun korviini.

    Ymmärsin hyvin, mutta nyökyttelin suuremman avautumisen sijaan. Outi pelkäsi, että jos seuraavat kilpailut menisivät huonosti, jotkut sanoisivat, että ensimmäinen onnistuminen oli tuuria. Osa varmasti puhui nytkin, että helppoko se on valmiilla kilpahevosella startata, vaikka ei se kyllä ihan niin mennyt, kuten oikeat ratsastajat varmasti tiesivät. Samalla tavalla koin itse vieläkin joka kilpailuissa, että minunkin piti aina todistaa jotain: että pärjäsin vieläkin, vaikka en ollut enää isän tiimissä. Vaikka eipä tässä ollut paljoa Ukolla pärjäiltykään…

    ”Ei kukaan oikee ihminen ajattele mitään ihmeellistä, vaikka aina ei onnistuiskaan kisoissa”, sanoin Outille.
    Hän hymyili minulle vinosti ja kohotti kulmiaan.
    ”En mä siis sitä tarkota, etteikö teillä menis hyvin ens kerralla”, kiiruhdin korjaamaan. Tosi hyvä, Oskari.
    ”Ei kun jännä, että sun mielestä kaikki ajattelee kuitenkin just jotain ilkeetä susta, jos sulla ei meekään hyvin siellä Hannabyssä”, Outi näpäytti, mutta hymyillen kuitenkin.
    ”No joo”, naurahdin. ”Helppohan se on tälleen sanoa”, myöntelin, vaikka en ollutkaan ihan samaa mieltä.
    ”Nii ja onhan se nyt varmaan vähän eri asia… Kun sä meet vieraalla hevosella…” Outi sanoi niin hiljaisella, tai oikeastaan niin normaalilla puheäänellä tuulessa, että minun oli vaikeaa kuulla sitä.
    ”No joo. Mutta se on isän hevonen kuitenkin. Pääsenpä näkemään nekin kisat taas edes. Voishan olla, ettei mulla olisi mitään hevosta.”

    Silloin Outin käsi puristi olkapäätäni. Purin hampaat yhteen ja pysähdyin, etten antaisi automaattiselle reaktiolleni valtaa ja ravistelisi hänen kättään irti minusta. Hänen täytyi huomata jäätymiseni. Hän oli kuitenkin tehnyt jotain samantapaista jo muutaman kerran aiemminkin ja päättänyt olla välittämättä reaktioistani, tai ainakin pahoittamatta mieltään. Hengähdin ja käännyin häntä kohti niin, että seisoimme melko autiolla ja viimaisella, hoitamattomalla ja rusehtavalla ruohokaistaleella vastatusten. Olin viettänyt hänen kanssaan jo niin paljon aikaa, että olin varma, ettei hän pahastuisi, kun pyytäisin, ettei hän koskisi minuun ainakaan vielä.

    Outi räpytti suuria silmiään ja päästi minusta irti. Tietenkin hän säikähti, kun sillä tavalla käännähdin. Hymyilin ja ojensin käteni.

    ”Pidä mua mieluummin vaikka kädestä”, ehdotin.

    Tietenkin se tuntui kamalalta, kun Outin katse vaelsi käsivarttani pitkin hitaasti ojentuneeseen käteeni. Tietenkin sydän takoi kurkussani. Tiesin tarkasti, että sellainen ehdotus oli tosi riskialtis. Jos hän ei tarttuisi käteeni, murehtisin sitä viikkokausia. En saisi ikinä tietää, loukkaantuiko hän, kun niin selkeästi sanoin, etten halua olla niin lähellä ketään. Vai jättikö hän tarttumatta käteeni siksi, ettei pääsisi erkaantumaan minusta yhtä nopeasti kuin jos puristaisi olkapäätäni? Vai oliko se muuten vain kerta kaikkiaan liikaa ja outo ehdotus, koska eivät aikuiset ihmiset kävelleet Kyronjoen viimaisilla ja likaisilla rannoilla käsikkäin. Siitä oksettavasta, sydäntä tykytyttävästä epävarmuudesta huolimatta se riski kannatti ottaa. Niin ei saisi käydä, että Outi tai kukaan muukaan alkaisi tunnustella hartioitani tai mitään muutakaan liikaa. Huomauttelemattakin tiesin, että minulla on liian kapeat hartiat ja monta muutakin vikaa.

    Outi naurahti ja tarttui lopulta käteeni. Se ei ollut ihan aitoa naurua, mutta ei se haitannut. Nyökkäsin Poolanmetsän suuntaan ja jatkoimme kävelemistä kuitenkin. Outin käsi tuntui oudolta minun kädessäni, mutta sekös kummallista olisi ollutkin, jos sellainen olisi tuntunut normaalilta. Onneksi hän puristi minun kättäni kaksi kertaa nopeasti matkien sitä, kun tein ensin niin itse hänelle. Kokeilin varovaisesti tarjota Saga Isbergin kouluvalmennusta puheenaiheeksi, ja onneksi Outi suostui jatkamaan siitä. Ajattelin, että kyllä minä tähän oppisin, kunhan saisin pitää paksut lapaseni kädessäni, niin ettei Outi tuntisi liian kapeita käsiäni. Sitä paitsi olihan se nyt mukavaa olla Outin lähellä, kun tämänhetkinen raja oli piirretty, olkoonkin että kömpelöllä ja kamalalla tavalla. Puristin vielä uudelleen hänen kättään kuunneellessani Outin uusia istuntaideoita. Yritin kai morsettaa joko kiitosta tai sitä, etten ollut yrittänyt torjua häntä, vaan tarvitsin etäisyyttä aika pitkän aikaa voidakseni hyvin.

    ***
    ***

    Steffen Ratakronikat ovat tulossa ja tarkoitus oli hioa ne nyt, mutta lupasin itselleni kirjoitusaikaa vain kello kolmeen asti ennen kuin palaan tarkastamaan kokeita! Tulossa on kyllä! Myös nämä tarinat olisivat kaivanneet paaaaaaaaljon hiomista, mutta jos siihen ryhdyn, en saa mitään julkaistua päiväkausiin.

    • #5452 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Jännitin kyllä aika paljon sitä, miten Oskari suhtatutuu taas Outiin, mutta hyvinhän se meni. Mun mielestä on hauskaa, kuinka itse ajattelin, että Outi saa Oskarin pakotettua kävelylle ehkä kerran puhumaan jostain mistä sattuu, mutta niistähän tulikin säännöllinen juttu 🙂 Musta on tietenkin tosi kivaa, että Outi on vihdoin päässyt oikeasti jutteluetäisyydelle, vaikkei se aluksi helppoa ollutkaan. Ja onhan toi kädestäpitämisjuttu ja Oskarin morsetus tosi söpöä!

      Musta tuntuu myös, että pikkuhiljaa alan päästä paremmin perille Oskarin sielunelämään, vaikka edelleen siihen liittyvät tarinat antaa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ilman Outin vaaleanpunaisia lasejakin Oskari on sellainen hahmo, jonka tarinaa seuraisin kyllä suurella mielenkiinnolla.

  • #5454 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Esikoispojan eka ratapäivä

    ”Huomenta.”

    Camilla ei ikinä tullut huoneeseeni. Paitsi että nyt tuli. Jäykistyin sikiöasentooni, paljas selkä ovellepäin, tyynyä halaten, ja meinasin kuolla. Henkeni salpautui sillä tavalla, että en saanut edes vastattua. Fraasi, jonka vain harvoin sanoin ääneen, alkoi toistaa itseään aivoissani. Voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska.

    ”Nukuksä vielä?” kuului ovelta ja kuului sellainen melkein äänetön humina, että Camilla työnsi ovea auki. Silloin sain keuhkoni toimimaan, koska oli pakko.
    ”En!”
    ”Ai, mä jo säikähdin–”
    ”Mä tuun ihan just, paa ovi kii”, komensin ja rutistin tyynyä. Voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, hyvä taas Oskari, voi paska, hyvä nyt Oskari, voi paska, voi paska.

    Nousin sängyllä istumaan tyynyn kanssa samanhenkisesti kuin vampyyrit nousevat arkustaan. Vilkaisin ovelle kerran ja vielä toisenkin ennen kuin hylkäsin tyynyni ja tongin kaapista vapisevin käsin mahdollisimman hyvin niin kauheaan tilanteeseen sopivia vaatteita. Hihattoman harmaan paidan. Sen päälle tummansinisen lyhythihaisen, jossa luki PEPSI, ja joka oli ihan varmana joku Viron tuliainen. Hillitsin itseni ennen kuin vedin hyllystä vielä Mikki Hiiri -kuvioisen pitkähihaisenkin paidan ja siirryin sen sijaan kaivelemaan henkarikaapista jotain mahdollisimman suurta ja plösöä hupparia. Housujen kanssa nyt ei ollut niin justiinsa. Otin ensimmäiset farkut ja puin ne. Punaiset villasukat työnsin taskuuni, koska minulla oli kiire päästä pois huoneestani. Tiesin, että olin säikyttänyt Camillan. Petasin vielä pikaisesti sängyn siitä huolimatta, ettei Camilla luulisi minua ihan luolamieheksi.

    ”Nukuiksä pommiin vai..?”

    Camilla hymyili minulle kahvikuppinsa yli, mutta hänen hymynsä vipatti hieman reunoiltaan.

    ”Joo, sori. Ja sit mä näin ihan ihmeellistä unta–”
    ”Millasta?”
    ”Ei sillä väliä — mutta mä säikähdin sitten kun mä heräsin siihen kun sä tulit. Mä luulin että mä olin ihan eri paikassa…”
    ”Joo mä ymmärrän.”

    Camillan hymy ei värjynyt enää epävarmasti. Totesin, että tällä kertaa kannatti valehdella. En minä ollut mitään unta nähnyt. Hereillähän minä olin ollut, ja juuri nousemassa ylös. Tein itselleni kurkkuleivän ja istuin pienen pöytämme ääreen Camillaa vastapäätä. Nostin jalat eteeni tuolille ja halasin polviani toisella kädellä, kun toisella pitelin leipää, jota nakersin.

    ”Jännittääks?” kysyin Camillalta, joka katseli rauhallisen näköisenä miten nälkäinen varis hyppi hänen tuhkakuppinsa liepeillä terassilla.
    ”Joo. Eiku ei. Silleen vähän.”
    ”Mm, muaki jännittää.”
    ”Miks ihmeessä sua jännittää!”
    ”Se on kuitenkin sun esikoispojan eka ratapäivä…”

    Siinä, aamiaispöydässä, ravistelin viimeiset inhotuksen väreet selkärangastani, ja niin kuin jokaisena aamuna, minun oli erikseen päätettävä jatkaa elämääni tämän päivän ajan siitä huolimatta, miten surkeaksi itseni aamuisin tunsin. Tänään olisi kuitenkin Camillan ja Steffen suuri päivä, jota kenenkään Oskari Suden kriiseilyn ei tarvitsisi pilata.


    Jatkuu Steffen päiväkirjassa

  • #5650 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Jumi jatkuu. Ideoita on, tekstiä tulee, editoiminen tökkii niin lujaa ettei ikinä. Silti priorisoin ihan reteästi ja röyhkeästi sen, että teen sitä, mikä on musta kivaa: eli ihan vain kirjoitan ja julkaisen siitä huolimatta ettei tule täydellistä tai edes hyvää!

    Kun tytöt itkevät

    Tosi hyvä taas, Oskari, tosi hyvä, tosi hyvin vedetty.

    Istuin sänkyni reunalla ja yritin määrätietoisesti sulkea pois itseäni soimaavia ajatuksia. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä pitää tehdä itkeville tytöille. Outi oli itkenyt tallin vintillä päivällä. Olisin voinut vetää vähän paremmin siinä tilanteessa. Oli ihan älytön veto alkaa puhua ratsastuksesta. Olihan se itkeminen loppunut silloin, mutta silti. Olin varmana käyttänyt liian tiukkaa äänensävyäkin, kun olin käskenyt kuvittelemaan onnistunutta rataa. Joo. Hyvä Oskari. Oli tullut taas tosiaan käskettyä, eikä pyydettyä. Oli tullut otettua kädestä kiinni. Tosi hyvä hetki hipelöidä tyttöjä, Oskari, tosi hyvä.

    Ohjasin ajatukseni muualle aina kun pystyin. Ravistelin ihan päätänikin, jotta saisin moiset ajatukset irrotettua itsestäni. Teki ihan vimmatusti mieli ottaa kännykkä takaani sängyltä ja tekstata Outille. Halusin tietää, mitä hän oikein ajatteli minusta, mutta miten sitä voisi kysyä? Moikka Outi, niin en oo mikää saalistaja tai muutenkaa hyväksikäyttäjä, jos sä sitä ajattelit kun pidin sua kädestä. Mitähän hän ajatteli minusta?

    Taas ohjasin ajatukseni pois Outista ja idioottimaisuudestani ja ravistelin koko ruumistani. Yritä nyt rauhoittua, Oskari, ei tämä miettimällä paremmaksi muutu… Hieroin silmiäni ja yritin muistaa, koska olin itse viimeksi itkenyt. En Ukon sairastelun aikana ainakaan. Olin ollut surullinen, mutta ei minua ollut varsinaisesti itkettänyt. Eikä muuten itkettänyt silloinkaan, kun meidän koira pantiin multiin muutama vuosi sitten, ja silloin se oli ollut turhauttavaa ja ahdistavaa. En ollut tainnut itkeä itse asiassa sen jälkeen, kun olin parikymppinen. Joskus silloin sata vuotta sitten ennen pistoksien aloittamista muuten itkinkin aika paljon. Kyllä minun pitäisi Outin säikähdykseen siis osata samastua — voi vitsi — hyvä nyt Oskari — kyllähän minun olisi pitänyt osata edes lohduttaa jollain lailla, eikä puhua pelkistä hevosista….

    Työnsin outiajatukset syrjään ja kaaduin selälleni sängylle. Huone oli pimeä. Ulkoa ei tullut enää valoa. Puhelin välkkyi vihreää valoa vierelläni. Varmaan Outi. Varmaan hän tekstaisi jotain sellaista epämääräistä, josta tietäisin hänen inhonneen urheilupaasaustani päivällä — hyvä juttu Oskari, hyvin avauduttu kaiken maailman Mikluista, ihan tosi kiinnostavaa Outin mielestä. Sinä se tiedät, miten naisille puhutaan.

    Hieroin otsaani kaksi käsin, jotta sain ajatukset katoamaan. Sitten tartuin puhelimeen. Irvistin jo varmuuden vuoksi avatessani näytön, mutta vihreä vilkkuvalo olikin merkki tekstiviestistä eikä WhatsApp-viestistä, eikä kukaan normaali ihminen enää tekstiviestejä lähettänyt. Avasin viestin, ja siinä oli Ukon viimeisimpien kokeiden ennalta-arvattavat tulokset. Ei mitään poikkeavaa: hieman korkeat tulehdusarvot ja T-solujen määrä ylärajoilla. Ensimmäinen havainto oli ihan looginen Ukon tilan huomioiden, toinen taas sille varsasta asti tyypillinen vika. Maksa-arvot olivat korkeammat kuin tavallisesti, mutta ihan täysin normaalin rajoissa.

    Kierähdin kyljelleni puhelimen kanssa. Naputtelin mustaa näyttöä kynsilläni. Itkisinkö, jos Ukko pitäisi laittaa pois? Itkin pienenä, kun Jari Litmanen kuoli. Siis meidän kissamme, joka oli ollut meillä jo ennen syntymääni ja kulkenut nimellä Töpö, kunnes olin vaatinut naperona sitä kutsuttavan Jari Litmaseksi. Jari Litmasen kuoleman ajattelu sai nenäni kutiamaan vieläkin, mutta ei minua itkettänyt enää.

    Painoin sormenjälkitunnistimesta puhelimeni auki ja avasin WhatsAppin. Ennen kuin ehdin liiaksi miettiä, etsin sieltä Outin ja painoin pientä kameran kuvaa keskustelun yläreunasta. Kallellani sängyllä, ilman tyynyä, odotin videopuhelun yhdistymistä. Olin varma, että kun tytöt putosivat hevosen selästä ja säikähtivät niin että alkoivat itkeä, oli oikea hetki ehdottaa, että lähdettäisiin ajelemaan Seinäjoelle ihan huvikseen. Jotain sellaista minäkin olisin muistaakseni saattanut haluta silloin, kun minua itketti vaikkapa Jari Litmasen takia. Vai hetkinen — olikohan tämäkin nyt sitten sitä saalistamista ja hyväksikäyttöä hänen mielestään? Hyvä nyt taas Oskari.

    • #5670 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Musta tuntuu, että aloitan jokaisen Oskarin kommentoinnin sanomalla, että voi Oskari! Mutta kyllähän se nyt taas pitää sanoa. Tekisi mieli heti rynnätä kertomaan Oskarille, että ei se mikään saalistajal ole! Mutta siinä mies on kyllä oikeassa, että ehkä urheilujuttujen sijasta, joku muu aihe olisi voinut olla vähän tahdikkaampi, vaikka Valmentaja-Oskaria Outi kyllä kuunteleekin.

      Oon pyöritellyt jo pidempään ideaa, että Outi ja Oskari lähtis yhdessä ajelemaan johonkin (sillon jo vaihtoehtona sille, että ne käy kävelyllä), joten aion kyllä tarttua tähän tarinaan ja kirjoittaa siitä! Vaikka vähän olis tehnyt mieli kirjoittaa heti nyt, niin piti saada vielä pari TT-juttua pois alta (tuntuu olevan aika yleinen teema tällä hetkellä :D)

      edit/ Ainiin, meinasin saada hepulin tosta Jari Litmasesta 😀 Mietin, että mitä hittoa, onko se muka oikeesti kuollut!? Onneksi sitten tuli täsmennys.

  • #5937 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    31.5.
    Virvatulen kronikat 1: lähtö

    Virvatulen kronikat 2: matka

    ”Siis jotain autoimmuunisairauttako sillä nyt epäillään? Vai mitä?” Camilla yritti tehdä selkoa Ukon tilasta.
    ”En mä tiedä”, yritin vastata lempeästi, vaikka olinkin turhautunut.

    Juuri tätä olin yrittänyt kaikin tavoin välttää: Ukon sairauden puimista. Illalla olin sanonut, että en halua säälijää, vaan matkaseuraa, ja että tämä oli maastoseikkailu, eikä klinikkamatka. Silloin Camilla oli ollut samaa mieltä, mutta jotenkin keskustelu kääntyi aina vain takaisin Ukon sairasteluun, vaikka kuinka yritin puhua keväästä ja kesälomasta ja saunomisesta ja ratsastuksesta. Ärsytti, etten päässyt Ukon sairastelua pakoon edes lähtemällä tallilta, vaikka mukana oli Camilla, joka oli muuten melkein kuin yksi pojista, mutta ei suostunut tulemaan jalkapalloharjoituksiin. Sekin ärsytti, etten tosiaankaan tiennyt edes itse, mitä Ukosta nyt aiottiin tutkia. Jopa reissaaminen alkoi ärsyttää, sillä tunsin koko ajan, miten treenipäivä valui hukkaan istuessani autossa ja napsiessani suuhuni Pantteri-karkkeja pussista, jota Camilla piteli.

    Tiesin, ettei mikään ollut Camillan syytä, mutta silti olin koko ajan purkamaisillani turhautumukseni häneen. Edes Ukosta kysely ei ollut hänen syytään. Jos kuka tahansa muu hevonen sairastaisi, minäkin kyselisin. Vaikka olin itse tässä tilanteessa omani kanssa, vaikka tunsin mitä tunsin, olettaisin muiden haluavan vastata samoihin kysymyksiin omista hevosistaan ja puhua niiden sairauksista.

    ”Joku mysteeritulehdusko sillä siis aina vain on?”
    ”Joo, tai en mä tiedä.”
    ”Ihmeellisesti se kuitenkin aaltoilee. Kun nyt se näyttää melkein terveeltä. Miksköhän?”
    ”En mä tiedä.”
    ”Ne varmasti löytää siitä jonkun, jonka voi parantaa. Sittenkö sä–”
    ”Camilla, en mä tiedä! Mä en tiedä edes onko niillä idea, vai onko tää jotain hakuammuntaa! Mä en tiedä mitään!”

    Sydäntäni vihlaisi, kun Camillan silmät laajenivat hetkeksi ja hän käänsi katseensa eteenpäin suu viivana. Voi paska, Oskari! Kurtistin kulmiani. En tosiaankaan osannut hyvitellä mitään tytöille. Mietin, voisikohan Camillaakin pukata nyrkillä vähäsen olkapäähän ja hörähtää, että hei älä nyt, mulla on vaan vähän pinna kireällä. Miksei voisi? Kesken elokuvankin häntä sai pukata olkapäällä olkapäähän ja osoittaa telkkarista jotain, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa. Edes sanoja ei tarvittu, vaan vain hörähdys, ja hän tiesi nauraa. Ihan niin kuin olisi poikien kanssa katsomassa elokuvaa!

    Silmäilin häntä hermostuneena. Pukkaisinko? Sepäs olisi hyvä, jos Camilla suuttuisi siitä. En voisi kääntyä takaisin viemään häntä kotiin tai myöhästyisin sekä maastosta että klinikalta. Olisi aivan uskomattoman hirveää viettää päivä hänen kanssaan pienessä autossa, jos hän olisi oikeasti vihainen. Ei, en kyllä pukkaisi. Vaikka Camilla joi minun kanssani saunakaljat suoraan pullosta ja antoi minun huudattaa urheilua parikin kertaa viikossa, ei häntä silti voinut varmaan pukkia. Hyvä, Oskari, hyvä kun kerrankin tajusit jotain ajoissa. Nyt piti pahoitella ihan verbaalisesti.

    ”Milla…”
    ”Kyllä mä ymmärrän”, Camilla sanoi ihan asiallisesti ennen kuin ehdin sanoa mitään. ”Mullakin vois olla hermot vähän kireellä jos…”
    ”Mitä jos pysähdytään tossa hetken päästä apsilla ja mä ostan sulle jäätelöä..?”
    ”Kiitos, mutta mä en ole kolmen vanha, ja noista rampeista on inhottavaa ajaa trailerin kanssa.”
    ”Joo…”
    ”Ootko sä muuten Susi miettiny sitä Steffen kasvattajakruunuasiaa jo?”

    Sen jälkeen ei Ukon sairastamisesta puhuttu. Camilla alkoi haaveilla Steffen tulevista raveista. Kun hän puhui niistä yhä kiihkeämmin ja haaveilevammin, minusta tuntui kuin olisin kotona taas: keskellä sellaisia ihmisiä, joille kilpailut ja pärjääminen merkitsivät oikeasti jotain. Saattoi olla, että en raveista ymmärtänyt niin paljon kuin Camilla olisi halunnut, mutta kilpailemisen jännityksestä, adrenaliinista, voitosta, valmistautumisesta, kisamatkoista — niistä ymmärsin ja tunsin vihdoin puhuvani jonkun kanssa pitkästä aikaa samaa kieltä. Virvatulen tila tuntui yhtäkkiä lähestyvän paljon nopeammin kuin Ukosta puhuttaessa, vaikka autolla ei vieläkään saanut ajaa trailerin kanssa kuin kahdeksaakymppiä.

    Virvatulen kronikat jatkuu myöhemmin Ukon päiväkirjassa

  • #5999 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Virvatulen kronikat 1
    Virvatulen kronikat 2 on yllä
    Virvatulen kronikat 3

    Virvatulen kronikat 4: Kun Ukko paranee
    Maastoreissun jälkeen oli Ukon klinikkakeikka. Kaikki näytti hyvältä, mutta Ukon lääkäri joutui yllättäen hoitamaan hätätilannetta, joten osa kokeista jouduttiin siirtämään seuraavalle päivälle. Camilla ja Oskari joutuivat yöksi kehnonpuoleiseen hostelliin.

    ”Oikeesti? Sinäkö muka osaat tehdä tommosia? En kyllä usko.”

    Camilla nauroi vähän. Makasin halvan hostellin ainoan vapaana olleen huoneen sängyllä kyljelläni, halaten tyynyä ja naurahdin itsekin. Camilla makasi sängyn toisella puolella kasvot minua kohti ja nojasi päätään kyynärpäähänsä.

    ”Oikeesti”, vahvistin ja heiluttelin hänelle varpaitani, joita toden totta verhosi ihan itse kutomani villasukka.
    ”Mutta toi on kirjoneuletta”, Camilla ihmetteli, ja nauroi taas ihan hiljaa.
    ”Eikä ole, kun kettukarkkineuletta.”
    ”Kirjoneuletta siis!”

    Kun vakavoiduimme, katselin häntä ja ajattelin, miten hyvän kämppiksen olin löytänyt. Hän todella oli niin kuin yksi pojista. Olin tarjoutunut nukkumaan huoneen ainoassa leveässä nojatuolissa sykkyrällä niin kuin kissa, mutta hän oli pelastanut minut selkävaivoilta sanomalla, että kyllä sänky oli varmasti tarpeeksi leveä. Jos huoneessa olisi ollut televisio, olisimme varmasti katsoneet jonkin elokuvan, mutta tavallaan olin iloinen, ettei ollut. Minusta oli hauskempaa hörsköttää. Ukko oli joutunut jäämään klinikalle, ja Camilla yritti selkeästi käntää ajatukseni kerta toisensa jälkeen muihin asioihin. Hän onnistui siinä hyvin: paremmin kuin elokuva olisi onnistunut. Olin niin poikki, että kettukarkkivillasukkanikin naurattivat minua.

    Jos minulla olisi ollut enemmän kuin yhdet vaihtovaatteet mukanani, olisin ehdottanut juoksulenkkiä. Olin ollut näkevinäni pururadan ihan lähellä, ja olisin kovasti halunnut käydä siellä. Tilanne oli kuitenkin se, että jos hikoilisin vaihtovaatteeni, minulla ei olisi seuraavaksi aamuksi enää yhtäkään vaatekappaletta, joka ei haisisi hirveältä. Päivällisen ratsastusretken vaatteet olin jo kierittänyt mahdollisimman tiiviisti muovipussiin suoraan suihkuun juostuani. Meillä ei ollut siis ollut oikein muuta tekemistä kuin hakea kaupasta herkkuja ja pelata sängyllä muutama erä korttia yöpöydän laatikosta löytyneellä korttipakalla, josta puuttui pataseiska. Se ei haitannut minua. Kaikesta huolimatta tunsin olevani seikkailussa: en pakotetussa yökylässä Ukon yllättävän lisäklinikkapäivän takia. Vaikka kyllä minä aina välillä mietinkin, miten se Ukko siellä jaksoi…

    ”Susi. Kerro sun perheestä”, Camilla komensi. Hän oli kai huomannut jäykistyvät hartiani jo ennen minua, mutta itse huomasin rentouttaa ne vasta kun hän taas kerran esti ajatuksiani ajautumasta väärille raiteille.
    ”Ei oo paljoa kertomista. Mulla on isä ja äiti, ja sitten oli hevosia ja Jari Litmanen.”
    ”Sun kissa?”
    ”Niin.”
    ”Ei koiraa?”
    ”Ei.”
    ”Jännä. Sä vaikutat enemmän koiraihmiseltä.”
    ”Miltä koiraihmiset vaikuttaa muka?”
    ”Tollasilta!”
    ”Otetaanko meillekin kissa?” kysyin, mutta yritin nyökyttelyllä ja ilmehdinnällä tehdä selväksi, etten ollut tosissani: ei meillä ollut aikaa mistään kissoista huolehtia.
    ”Mikä sen nimeksi tulis?”
    ”Monni.”
    ”Miks?”
    ”Koska Monni oli mun lempikissa Pekka Töpöhännästä”, tunnustin, ja Camilla hymähti huvittuneena.

    Kello tikutti eteenpäin vielä nopeammin kuin kotona iltaisin. Hiukseni kuivuivat itsekseen ja oli aika nukkua, vaikka ulkona olikin ihan valoisaa. Nousin tyynyni kanssa sammuttelemaan valot ja laskeuduin sitten takaisin omalle puolelleni sänkyä. Toivotimme hyvät yöt. Camilla hengitti kerran syvään. Yritin olla ajattelematta Ukkoa… Klinikallahan he olivat sanoneet, että hyvältä näytti… Ja että vaikka Ukosta ei ollut löytynyt vieläkään muuta vikaa kuin tulehdusarvot ja T-solut, nekin olivat vaikuttaneet normaaleilta…

    ”Camilla?”
    ”Mm?”
    ”Mä luulen että Ukko paranee.”

    Tunsin miten Camillan käsi mönki minun kättäni kohti jo ennen kuin hän otti omastani kiinni.

    ”Niin mäkin luulen.”
    ”Jos Ukko paranee, mä teen kyllä jotain — teen jonkun vedon…”
    ”Niinku mitä sä teet?”
    ”Ajan hiukset pois?”
    ”Älä sitä tee kuitenkaan.”
    ”Pyydän Outia ulos?”
    ”Out — mit — miksi?”

    Camillan käsi vetäytyi pois. Nostin pääni tyynyttömältä päänsijaltani ja katsoin häntä kummastuneena. Sälekaihtimista huolimatta oli niin valoisaa, että näin hänen silmiensä olevan auki ja hänen tuijottavan minua.

    ”Luuletko sä ettei se lähtisi?” kysyin epävarmana.
    ”No en — en mä tiedä!”
    ”Joo ei se varmaan lähtisi”, myönsin. ”Mutta jos Ukko paranee… Sitten mä kyllä…”
    Camilla oli hetken hiljaa. ”Niin. Varmasti se paranee”, hän sanoi sitten. ”Hyvää yötä Susi.”

    Tyytyväisenä laskeuduin takaisin sijalleni. Jos Ukko vain paranisi, niin sitten minä kyllä. Outi sanoisi varmaan ei, mutta ei se silloin olisi niin vakavaa. Tai se, jos se jäisi siihen yhteen ulkona käymiseen niin kuin minun jutuillani oli taipumus jäädä. Ukko olisi nimittäin ainakin kunnossa ja Camilla piristäisi minua, joten en jäisi yksin. Sitten minä kyllä. Kun Ukko paranee.

    Nyt kaikki ennalta suunniteltu on kirjoitettu

  • #6149 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Kun olisin halunnut grillatakin

    ”Miks sä meet?”
    ”Mulla on lomapäiviä aika vähän, niin mä haluan vähän tuulettua.”
    ”Mut miks sä meet sinne asti? Ja koko ajaksi?”
    ”Nätit maisemat. Luonnon rauha. Patikkapolut.”
    ”No joo…”

    Camilla katsoi minua vakavana. Hän oli kyykkysillään sänkynsä edessä ja tunki vaatteita kassiinsa. Minä puolestani nojasin vatsaani ja rintaani hänen oveensa ja keinuin sen varassa edestakaisin, jalalta toiselle. Kun Camilla siristi silmiään, muistin yhtäkkiä miten olin keinunut samalla tavalla oveen nojaten yli kaksikymmentä vuotta sitten ja kitissyt, kun äiti meikkasi mielestäni liian hitaasti ja olisin halunnut jo mennä milloin minnekin luvattuun paikkaan. Silloin ovi oli ollut vain vaalean puun värinen, ei valkoinen. Pysäytin kuitenkin heti liikkeen.

    ”Voi Ofkawi. Kyllä sä hetken pärjäät ilman mua.”

    Sävähdin ja aloin saman tien tutkimaan käytävän rusehtavaraitaista tapettia oven takaa. Camilla vältteli usein sanomasta nimeäni, ja minua kutsuessaankin hän käytti sukunimeä.

    ”Mä olisin vaan halunnu grillata lauantaina”, mumisin täysin keksityn tekosyyn.
    ”Laita vaan kunnolla niitä hiiliä, niin säkin saat sen syttyyn.”
    ”En mä nyt sitä… Ettei se syttyis…”

    Camilla pudisti päätään ja mahdutti laukkuunsa vielä hupparin. Hän ei enää katsonut minua ja ajattelin, että olisi parempi poistua ennen kuin kävisin hänen hermoilleen. Siirryin siis availemaan keittiön kaappeja, vaikka siellä ei ollutkaan mitään, mitä olisin halunnut syödä. Lopulta istuin pöydän ääreen appelsiinimehua pienessä lasissa. Nostin jalkanikin tuolin reunalle ja kietaisin toisen käsivarteni niiden ympärille.

    Vitsit. Mitähän nyt? Oli ollut niin outoa, kun Camilla oli muuttanut asuntoomme. Nyt kun hän lähtisi, saisin kaikessa rauhassa koota fantasiajalkkisjoukkuettani ilman, että kukaan kyselisi kiusallisia kysymyksiä, ja voisin varsinkin hellepäivinä lojua illalla suihkun jälkeen pyyhkeessä sohvalla. Mutta kuka nyt istuisi takapihalla tuolissa huonon työpäivän jälkeen kiukkuisena ja sykkyrässä kuin kissa ja tupruttelisi tupakkaa unohtaen sulkea tuuletusräppänän ensin? Kuka kommentoisi kymppiuutisten loppukevennystä? Hieroisi varpaitaan olkkarin maton alle toimintaleffan tahdissa?

    ”Susi!” kuului eteisestä, kun tuijotin ankeana ulos camillattomalle takapihalle.
    ”No?”
    ”Mä meen kauppaan vielä. Tarviksä jotain?”
    ”Saanks mä tulla?”
    ”Mitä sä ny siel — mä olin kyllä menossa ihan nyt heti.”

  • #6304 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Yleensä kestän ihan normaalia kritiikkiä, mutta tässä kamalassa kirjoituksen jumitilassa en yhtä paljoa. 🙂 Tuntuu että kaikki mun kirjoittama on samanlaista tekstiä kuin mun ala-asteen ekoissa ainevihoissa olevat tarinat nimeltään tyyliin Nallen ja omenan ystävyys.

    Ajattelin, että jatkuva väsymys oli vaikeampaa minun kaltaiselleni kuin muille. Olin se, joka tahtoi herätä varhain, syödä kevyen aamupalan ja mennä aamulenkille. Halusin ehtiä käymään salilla ennen tallia, tallilla ennen iltavuoroa ja hoitaa työni reippaasti ennen iltalenkkiä. En ollut koskaan urheillut urheilemisen takia. Ennen halusin olla paras jalkapalloilija. Nyt olisin halunnut olla paras ratsastaja.

    Väsymys tuntui kuitenkin kuin olisin kulkenut paksuissa rautakahleissa, joita näki lasten piirroselokuvien vankiloissa ja joskus taikuri-kahlekuninkaiden yllä. Ne tuntuivat kulkevan ristiiin rintakehäni ylitse ja vetävän minua maata kohti sadan kilon voimalla. Tuntui kuin niihin olisi kiinnitetty taakse koukut, joilla vedin perässäni Hopiavuoren Uunon heinäkärryjä minne meninkin.

    Taistelin aluksi vastaan minkä jaksoin. Joka aamu heittäydyin rautavaljaitani vasten koko ohuen ruumiini voimalla. Temmoin niin kuin Erämaan Kutsun Buk jäätynyttä rekeä: niin kauan, että sain kuviteltujen kärryjen painon liikkumaan. Sitten vain vedin. Kun olin päässyt sängystä, jokainen askel kohti vessaa tuntui kestävän iäisyyden, niin kuin jokainen askel vessasta keittiöönkin. Purin koko päivän pieniksi tavoitteiksi ja ohjeistin itseäni niin kuin pikkulasta. Nyt vain laita paita päälle, Oskari, mitään muuta ei tarvitse tehdä nyt kuin laita paita päälle. Nyt vain tee voileipä, Oskari, äläkä mieti vielä muuta. Jätin ensin väliin aamulenkin, sitten iltalenkinkin, ja kun Camilla lähti lomalle, en kulkenut enää salilla.

    Jokaisen raskaan päivän jälkeen selasin kännykkää illalla sängyssä. Yritin selvittää, olinko masentunut, ja miten psykologille oikeastaan pääsisi, ja olisiko minulla edes varaa mennä. En saanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Luin uupumuksesta, kroonisista sairauksista ja piilevistä tulehduksista. Soitin Otsonmäen terveyskeskukseen, mutta koska minua ei varsinaisesti vaivannut mikään, minua kehotettiin reipastumaan. En saanut reipastuttua, vaikka yritin. En jaksanut enää murehtia edes Ukkoa.

    Lähdin välillä potkimaan palloa Maapohjahallille, Outin kanssa kävelemään tai varovaiselle yksinäiselle kävelylenkille. En jaksanut pitkään. En tuntenut fyysistä uupumista sellaisilla kerroilla, vaan äkillistä tarvetta mennä nukkumaan. Joinain päivinä taas olin pirteämpi, mutta vaikka sumuista vaihettani oli kestänyt vasta pari viikkoa, en tuntunut kestävän lainkaan fyysistä rasitusta. Tallilla punttasin Milan Mijatovićin Ukon selkään, enkä jaksanut edes puolustaa hevostani huomauttelemalla hänen ankaran näköisistä avuistaan ja äärimmäistä keskittymistä vaativista tehtävistään. Ajattelin, että jos liiaksi kitisisin, en saisi enää apua.

    Sitten oli ensimmäinen ja samalla viimeinen päivä, kun en noussut sängystä ja pukeutunut. Ajattelin, että annan yhden kerran periksi. Camilla ei ollut vielä kotona, joten tohdin kääriytyä tuplaleveään peittooni kuin viittaan ja kipittää sen alla puolialasti olohuoneeseen hakemaan kännykän laturin. Samalla reissullani kahmin mukaani omenan ja Turkinpippuripussin keittiöstä ja nostin läppärini sängyn alta sängylleni. Siihen tein pesäni: tuijotin kyljelläni aivotonta Family Guyta Netflixistä mitään ajattelematta ja purin välillä omenaa niin kuin olisin kovasti kipeä. Välillä itketti.

    Sinä iltana juuri ennen viimeistä kertaa koneeni viereen nukahtamista tulin ajatelleeksi, että kuinka surkea tahansa olin, kuinka huonosti ikinä voinkaan, minä en sentään ollut Ilona. Se ajatus tuntui rentouttavan koko ruumiini. Seuraavana aamuna painauduin taas rautavaljaitani vasten ihan niin kuin Buk Erämaan Kutsussa. Olin taas valmis juoksemaan aamu- ja iltalenkkejä niin kauan että ne murtuisivat, johtuivat ne mistä tahansa, sillä en sentään ollut Ilona.

    • #6305 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Voi Oskari <3

      En tiedä onko tällä järkyttävällä väsymyksellä arpansa asiassa, mutta jokin roska saattoi mennä silmään tätä lukiessa…

  • #6333 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Ei treffi-ilta

    Olin kiitollinen jokaisesta, joka hymyili minulle. Aina ei kukaan ollut hymyillyt. Olin kiitollinen Outista, joka odotti minua pihassaan, kun kurvasin Volvollani hakemaan. Ihan niin kuin olisimme menneet treffeille. Mutta emme olleet menossa. Hänellä oli yllään siistit farkut, jotka eivät olleet tallia nähnytkään, ja takin alta pilkotti vähän kiiltävän näköinen paita. Taas, ihan niin kuin olisimme menossa treffeille. Mutta emme olleet menossa.

    ”Moi.”
    ”Moooi.”

    Nyin turvavyötä salaa löysemmälle, kun Outi istui autoon. Olin vellonut liiaksi ajatuksissani ja kaikki vaatteetkin tuntuivat ahdistavilta. Olin sovittanut joka ainoaa yhdeksästä täysin samanlaisesta t-paidastani, kaikkia hihattomia paitojani ja vieläpä ainoaa mustaa pitkähihaista t-paitaani ennen lähtöä, vaikka tiesinkin sellaisen ohuen paidan jäävän piiloon aina jonkin hupparin tai college-paidan alle. Huoneeni, jossa kaikki oli aina paikallaan, oli kuin räjähdyksen jäljiltä, sillä olin nakellut paitoja ensin sängylle ja turhauduttuani nurkkiinkin.

    Vaikka olin kotona yrittänyt etukäteen keksiä viisi sellaista puheenaihetta, jotka eivät olleet jalkapallo, kilparatsastus tai Ukko, en muistanut niistä yhtäkkiä yhtäkään. Löin vilkun päälle takaisin tielle pyrkiessäni ja seurasin sivusilmällä, miten Outin etusormi silitteli ja nypersi rauhallisesti hänen paitansa helmaa.

    ”Melko harmi et siellä on vaan uusintoja”, sanoin nyökäten tien suuntaan ihan niin kuin elokuvateatteri olisi ollut siinä.
    ”Mä luulen, että tän eristyksen jälkeen ihmiset katsoo mielellään ihan mitä vaan. Pääsee kuitenkin ulos, näkee muita ja saa ostaa poppareita”, Outi hymyili.
    ”Niin tietenkin, mut mä oon odottanu niin kovasti, et olis tullu jo se m–”
    ”Mikä?”

    Yhtäkkiä en keksinytkään mitään muuta muminaäänteillä alkavaa elokuvaa, kuin Mulan, jonka olin aikonut möläyttää. Jonain parempana päivänä olisin voinut myöntääkin tuntevani Disneyn prinsessapiirretyt ja odottaneeni Mulania, mutta en silloin. Nykäisin hupparini kauluksesta vähän parempaan asentoon ja yritin hymyillä mahdollisimman normaalisti.

    ”En mä tiedä miks mä olin sanomassa Marley ja minä, kun se nyt on monen vuoden takanen”, naurahdin. ”Mut siis tää uus koiraleffa”, jatkoin miettivästi, vaikka en tiennytkään, että tulossa olisi mitään koiraelokuvaa.
    ”Mulle ei tuu mieleen kun Hachiko”, Outi nauroi, ”ja se on yhtä vanha.”

    Kun liityimme Päätielle, pidin itselleni pienen puhuttelun. Outi oli halunnut viettää aikaa kanssani monta kertaa. Outi oli pyytänyt minua elokuviin. Vaikka hän oli tehnyt selväksi, ettei ole menossa treffeille minunlaisteni kanssa, olihan meillä muutenkin mukavaa. Oli oikeastaan parempi näin. Olin ajatellut Outia jonain palkintona, jota pyytäisin oikeasti ulos, kunhan jaksaisin selviytyä Ukosta. Onneksi olin vetkutellut niin kauan, että hän oli tehnyt selväksi hakevansa ihan muuta yhdessäoloa. Säästyinpä monelta sellaiselta ahdistavalta hetkeltä ja keskustelulta, joita en oikeastaan halunnut kokea. Ei tarvitsisi murjottaa. Mukavaahan meillä oli muutenkin aina ollut. Ja nytpä ei ainakaan tarvinnut pelätä nolaavansa itseään jotenkin. Kavereiden edessähän oli ihan normaalia tehdä itsestään pelle välillä. Hymyilin, jätin hupparini nykimisen ja painoin kaasua huolettomana.

    Seinäjoelle ei ole pitkä. Tuli puhuttua kaikesta arkisesta, naurettavasta ja hypoteettisesta. Niin kuin Marlilynin popcorneista. Pienet popcornit olivat niin pienet, että ne söi jo mainoksia katsellessaan. Isoja poppareita taas ei jaksanut kukaan. Outi sanoi, että jaetaan, ja mikäs siinä. Kun ei kerran oltu treffeillä, popcorniastia ei ollut enää mikään vaarallinen salapurkki, jossa vahingossa ja tahallaan hipelöitiin toisen suolaisia sormia. Kavereiden sormiin oli ihan normaalia koskea vahingossa.

    ”Oi vitsi, pitäis muutenkin tulla kyllä joskus Seinäjoelle”, Outi sanoi venytellen, kun nousimme autosta Marilynin edessä. Seinäjoen keskustassa pysäköinti oli ilmaista kuuden jälkeen.
    ”Ai jaa? Yöelämäänkö vai? Tos Ilonassa on kuulemma kova meno.”
    ”Eiku ihan kauppoihin. Kohta on taas koko joukko rippijuhlia, eikä mulla ole hirveesti mitään vaatteita.”
    ”Noni”, äännähdin ja karistin pois inhottavat ajatukset siitä, että yrittikö Outi tehdä minusta elokuvien gay best friend -hahmon. Tunsin itsekin olevani vainoharhainen. ”Arvaa kuka sano just samaa. Nelly.” Jätin kertomatta, että Nelly olisi tahtonut minut makutuomariksi saman tien katselemaan pukujaan, mutta että Hello oli suurine suineen pelastanut minut taas viime hetkellä.
    ”Onko sulle tulossa vielä joitain rippijuhlia? Pikkusiskon..?”
    ”Ei mulla oo siskoa. Ei taida olla tänä kesänä kenenkään rippijuhlia”, mietin ääneen.
    ”Kiitos”, Outi sanoi pujahtaessaan pitelemästäni Marilynin alaovesta, ja hänen peräänsä katsoessani minua jännitti lyhyen hetken ihan niin kuin olisimme muka treffeillä. Karistin ajatuksen kuitenkin pois ja varoin työntämästä käsiäni kyynärpäitä myöden hupparin taskuihin kävellessäni hänen peräänsä.

    Haluaisin tämän illan aikaa yrittää kirjoittaa vielä vähän eteenpäin. En tiedä, onnistunko: kun nyt olen yrittänyt, olen ollut vähällä poistaa koko tekstin, kun ei suju ihan niin kuin pitäisi. Nyt kuitenkin edes ymmärrettävää tekstiä tulee jo, ja ajatus tämän julkaisemisesta piristää niin, että haluan vielä illalla koittaa kerran yrittää. 😀

    • #6334 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Jei, nää ei-treffit selkeesti onnistu, ko oli noin kivaa! Vaikka mä en voi ihan täysillä samaistua Oskarin gay best friend -tunteeseen, samaistuin silti XD .

      Oskari on ihanan symppis. Ja herrasmies, ko avaa oven! Pieni ele johon aina kiinnittää huomiota 🙂 .

  • #6338 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Ei treffi-ilta 2

    Silitin hupparini etumusta suoremmaksi. Marilynin pientä salia reunustavat raput olivat vielä valaistut melko hyvin, vaikka salissa oli jo hämärää. Olin käynyt siellä ennenkin ja osasin odottaa täyttä pimeyttä. Kun mainokset päättyisivät ja kankaalle heijastettaisiin viimeinen muistutus kännyköiden sulkemisesta ja muusta hyvästä käytöksestä, portaisiin jäisi vain himmeitä ja huomaamattomia reunavaloja.

    Outi räpäytti muutaman kerran tiheästi silmiään vasemmalla puolellani. Kankaalla mainostettiin jotain animaatiosarjaa. Se oli suunnattu lapsille, mutta ainakin traileri oli niin hyvin tehty, että olisin tykännyt siitä itsekin. Kai trailerin kirkas räjähdys sai Outin silmät räpsymään. Yhtäkkiä hän katsoi minua takaisin ja hymyili pienesti.

    ”Pelkäätsä pimeetä?” kysyin osaaottavana, vaikka tiesin, ettei hän pelännyt elokuvateatteria.
    ”Mä pelkään, että sä syöt kaikki popparit.”
    ”Sori”, kuiskasin ja ojensin isoa popcorn-astiaa. Nielaisin tarjoukseni suojella Outia möröiltä. Sellaisen olisi melkein voinut sanoa, nyt kun kukaan ei ottaisi sitä tosissaan. Flirttailuna tai muuna. Minua vihlaisi taas se, etten kelvannut, mutta pakotin oudon pettymyksen tiehensä. En minä ollut unelmissani vielä Outin kanssa sentään seurustellut. Kunhan olin ajatellut pyytää oikeille treffeille. Olisivat ne voineet huonostikin mennä. Olisipa tullut kokeiltua. Komensin itseäni unohtamaan sellaiset haihattelut.

    Kun Marilynin salin portaiden valo lopulta himmeni, seurasi sellainen hetken musta hiljaisuus, että kuulin omat sydämenlyöntini. Sen parin sekunnin aikana en voinut muuta kuin tunnustella ja kuunnella hiljaa, miten ne tihenivät. Olisin tahtonut tunkea käteni syvälle hupparin taskuun, mutta Outi ravisutti popcorn-astiaa. Minun oli laitettava käteni siis sinne.

    Kun elokuva alkoi, samalla alkoi toinen minun muistoissani pyöriä sen taustalla. Kun olin kävellyt Outin kanssa Kyrönjoen rannassa, en ollut tainnut huolehtia kuin ohimennen, miten olin niin kapeaharteinen, ja kun olimme hetken matkaa kävelleet käsikkäin, olin tunnustellut, miten hänen kätensä oli viileä, enkä sitä, miten omani oli liian ohut. Joskus Hyllykallion Prisman tai Sitarin parkkipaikalla syödessäni jäätelöä viimassa, olin keskittynyt siihen mitä hän sanoi ja mitä vastaisin, enkä siihen, kuulostiko ääneni typerältä.

    Outi vaihtoi hieman asentoa vierelläni, ja kun hänen käsivartensa kosketti omaani, en vetänyt kättäni pois huolissani siroista ranteistani. Totta puhuen en pystynyt ajattelemaan ranteitani sen paremmin kuin elokuvaakaan enää. Tuijotin omaa kättäni näkemättä mitään sen vikoja liian kapeista sormista liian hennosti erottuviin rystysiin ja yritin ajatuksen voimalla saada edes hipaistua Outin kämmenselkää pikkusormellani. Viis siitä, olinko treffeillä: se voisi olla aina vahinko.

    • #6339 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      No moi, Nellyn äidin sisäinen draamalaama täällä iltaa. Vitsi miten mua kutittaa mahasta ko melkein kädet jo kutittaa toisiaan ja aaaaaa ko hypin innosta täällä mun vihreillä laitumillani auringon paisteessa. Hihittelen myös ko pieni lapsi. Ja laukkailen. Kutittaa niin kauheesti massua!

  • #6529 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Jalkapalloa parempaa on vain se tunne, kun saa olla olemassa ja tulla pelaaman

    Otsonmäen maapohjahalli oli repaleisen näköinen. Ei se kaukaa niin kamalalta vaikuttanut, mutta kun seisoin sen oven edessä, näin hilseilevien ja hieman repsottavien ovenkarmien lisäksi vihreistä kuplaseinästä lepattavia ihmepaikattuja palkeenkieliä. Sentään ei haissut home. En kaivannut kaiken muun lisäksi mitään homepohjaista keuhkopöhöä. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi ollut siellä. Olin lopettanut jalkapalloharjoitukset parin kerran jälkeen niin kuin seinään ja kadonnut ilmoittamatta. Nyt väki oli taas osaksi vaihtunut, kuulemma, ja koska kaksissa harjoituksissani oli ollut vain muutama pelaaja, olin muutenkin aina vain uusi naama.

    Hilseilevämaalinen ovi oli minulle kuin portti Narniaan. Toisella puolella voisi olla ihanaa: täydellinen fantasiamaailma jalkapalloineen ja joukkuekavereineen. Toisaalta portti voisi viedä myös sellaisiin dystopioihin, joita olin ennen joutunut elämään. Kerta toisensa jälkeen ojensin käteni kohti ovenkahvaa ja vedin sen sitten pois kun olin vasta hipaissut kulunutta metallia. Otin hiekalla rahahtavan askeleen kohti parkkipaikkaa ja autoa. Askeleen takaisin kohti ovea. Poispäin astuminen painoi hartioitani lysyyn, mutta toisaalta ovea kohti meneminen ahdisti henkeäni. Vaatteet puristivat ja kutittivat, eivätkä tuntuneet yhtäkkiä soveltuvan fantasiaseikkailuun sen paremmin kuin jalkapalloharjoituksiinkaan. Hupparini oli kaksi kokoa liian iso, sillä yritin piiloutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Mitä jos minulle sanottaisiin sisällä, etten kuulu sinne? Tiesin kyllä kuuluvani: se oli Otsonmäen miesten avoimen jalkapallojoukkueen harjoitusaika. Minä olin mies. Niin ja olisin pelannut mielelläni jalkapalloakin taas. Siitä huolimatta aivoni olivat jumiutuneet vaihteelle, joka kelasi uudelleen ja uudelleen sitä, miten olin vuonna 2002 omin lupineni fillaroinut toisessa kunnassa samanlaisen oven taakse ja soittanut hetken kuluttua itkevänä isää hakemaan, kun en muka kuulunut joukkoon. Siitä oli sata vuotta aikaa. Pudistin päättäväisesti päätäni ja tartuin maapohjahallin ovenkahvaan kovemmin kuin aiemmin. Sillä kertaa väänsin kahvaa, vaikka keuhkoja ja kurkkua puristi. Minä olin aikuinen, eikä kukaan laittaisi minua enää opettelemaan piruetteja ja peruutuksia silloin, kun halusin pelata jääkiekkoa. Eikä kukaan estäisi minua pelaamasta jalkapalloa tässä joukkueessa.

    Hallin ovi humisi ja suljin sen nopeasti takanani. Maapohjahalli oli samanlainen kuplahalli kuin muutkin: se pysyi kasassa ilmanpaineella ja romahti, jos kaksi ovea avattiin samaan aikaan. Yritin katsella ympärilleni ikään kuin ihmisten ylitse ja olla kuin en olisikaan. Suurin osa paikallaolijoista oli otsonmäkeläisiä isejä. Muutama nuorempi sälli potkiskeli jo palloa, kun suurin osa iseistä vaihtoi kenkiä lattialla istuen. Istumapaikkavaihtoehtoja ei ollut kuin maalattia: yksi hallin seinusta näytti olevan juoksusuora, jonka päässä oli kuularinki pressuineen ja pieni ovi, jonka takana oli joko vessa tai varasto. Kaikki muu oli maalattiaa. Halli näytti sisältä vielä pienemmältä kuin ulkoa, mutta ei yhtä resuiselta.

    En huomannut jännittäneeni leukalihaksiani niin kovasti ennen kuin näin Nitthan Chain ja rentouduin hieman. Hän juoksi koko hallin toisessa päässä pallonsa kanssa melkein yhtä nuorista pojista koostuva lauma perässään. Hänen naurunsa ei kuulunut minun päätyyni asti, mutta se näkyi kyllä. Oli pysähdyttävä katsomaan. Hän oli taitava. En saanut silmiäni irti hänestä. Kun hän härnäsi muita palloineen pitäen pallon helposti itsellään, ajattelin, että se oli kaunista kuin kouluratsastus. Sitä oli yhtä rentouttavaa katsella kuin videopelien läpipeluuvideoita, kun oikein asti, että pelaaja tiesi täsmälleen mitä teki. Tunsin hänen liikkeensä omassa kehossani ihan niin kuin tunsin Guitar Heron nappulat sormissani jonkun toisen pelatessa. Olin sortunut ajattelemaan, että pyöreäposkisella ja liikaa nauravalla Chailla olisi lepsu ja holtiton kehonhallinta, vaan väärässäpä olin. Tunsin sykkeeni nousevan uudelleen. Olisin tahtonut pudottaa pienen urheilukassin olaltani ja juosta kentälle. Minun oli pakko saada tietää, saisinko pallon pois Nitthan Chailta — minun oli pakko saada pallo pois Nitthan Chailta. Silloin hänen katseensa kuitenkin kohtasi omani ja hän luopui pallostaan jotakuta Lauria huutaen ja ilmeisesti juuri Laurille sitten pallon syöttäen.

    Ilman palloa minua kohti hölkätessään Nitthan Chai oli taas tavallinen ja pelottavan holtittoman näköinen. Hän oli kuin ratsastaja ilman hevostaan tai taitoluistelija ilman luistimiaan. Silti hän hymyili niin, että hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. Muiden hölkätessä pallon kanssa kauempana hän oli kuin poni puoliveristen keskellä. Pakottava tarve kilpailla hänen kanssaan katosi ja otin askeleen taaksepäin. Hänellä oli tapana tulla liian lähelle seisomaan.

    ”Hei”, tervehdin hyvissä ajoin.
    ”Sä tulit! Vaikka sä meinasit ettet sä varmaan — mut mähän sanoin et sun pitää. Tosi hyvä. Vitsi kun Markus olis vielä meidän joukkueessa, koska sit me voitettas vaasalaisetki varmaan seuraavalla kertaa. Kuvittele kun Maija oli poissa, niin me melkeen hävittiin Härmälle. Härmälle! Kukaan ei häviä Härmälle! Niin sähän tunnet Maijan?”
    ”En?”
    ”No, kohta sä tunnet kaikki — tässä on meidän kaks Petriä kun kolmas ei tuu tänään, ja Sami — tää on Oskari — sit on Antti ja toiniinöö Mika — tää on Oskari — sit Samuli, meidän vähä niinku kapteeni Pete–”

    Vaikka Otsonmäen isejä ja poikia ei ollut ihan loputtoman montaa joukkueessa, en silti oppinut kovin montaa nimeä. Muistin Petrit ja Sakut, sillä molempia oli kaksi, mutta siihen se oikeastaan jäi. Maija Svartin loppujen lopuksi tunnistinkin, kun hän tuli samalla ovenavauksella kahden miehen kanssa. Chain esittelykierroksen jatkuessa ja jatkuessa minun oli kysyttävä epävarmana itsestäni ja niska pistellen, oliko tämä kuitenkin sekajoukkue, kun Maijakin selvästi pelasi. Chai nauroi, huiskaisi kädellään ja sanoi että ei, vaan Maija oli ainoa nainen. Vaikka ei hän ainoa-sanaa painottanutkaan, tunsin silti rauhoittuvani. Maija oli kuulemma tahtonut mukaan jonkin porsaanreiän turvin, sillä hänestä Otsonmäen naisten joukkueessa ei pelattu, vaan juoruttiin ja siliteltiin toisten päitä, minkä Chai kertoi matkien hämmentävän tarkasti Maijan terävää puhetyyliä. Chai jaksoi kysellä, esitellä ja puhua niin kauan, että olimme kiertäneet koko kentän ja olin vaihtanut kengätkin.

    Lämmittely meni vielä tuskaisissa tunnelmissa, mutta sitten joku huusi, että nyt pelattaisiin.
    ”Chai ja Maija eri joukkueeseen!” huusi joku pitkä, varmaankin Pete.
    ”Mä oon kapteeni”, Maija ilmoitti käsi pystyssä. ”Lauri!” hän huusi saman tien ja osoitti jotakuta vaaleatukkaista, joka hölkkäsi kuuliaisesti hänen peräänsä.
    ”Kuka on toinen kapteeni?” se joku pitkä huusi.
    ”Sä!” kuului kauempaa.”
    ”Selvä! Chai sit mulle.”
    ”Ilkka!”, Maija huusi heti.”
    ”Samuli!”

    Olin uusi naama ja siksi tietenkin villi kortti. Onneksi kukaan ei jäänyt viimeiseksi, sillä kun sekä Maija että se pitkä heppu olivat valinneet itselleen kuusi pelaajaa, kaikki loput jaettiin satunnaisesti joukkueisiin ja päädyin kaikessa hiljaisuudessa Maijan joukkueeseen kahden Petrin ja yhden Sakun kanssa muutamien muiden mukana. Sitten pääsin vihdoin pelaamaan! Ensimmäistä kertaa ihan liian pitkään aikaan!

    Puolentoista tunnin kuluttua istuin maapohjahallin lattialla vesipulloni kanssa, enkä jaksanut edes vaihtaa kenkiä. Tunsin jo, miten seuraavana päivänä ratsastaminen olisi mahdotonta niillä lihaksilla. Hiki valui päänahkaani ja niskaani pitkin. Vesipullon vesi ei riittänyt sammuttamaan janoani. Oloni ei olisi voinut olla enää mukavampi. Vieressäni läähätti Chai, jonka posket olivat punaiset, ja joka oli kerrankin puhumatta. Joku isistä — Sami tai Samuli tai joku — pysähtyi takomaan selkääni.
    ”Mä tuun kyllä sit sun joukkueeseen ens kerralla Oskari”, hän sanoi. Ens kerralla. Kun tulisin uudestaan. Toisen kerran. Jalkapalloa parempaa oli vain se tunne, kun sai olla olemassa ja tulla pelaaman.
    ”Toki, toki”, sain sanottua ja yritin taas juoda vettä, joka oli jo loppu, jotten paljastaisi kuinka mukavalta tuntui kun joku kutsui nimeltä ja koki minun ansainneen paikkani.
    ”Arvaa mitä ne ens kerralla huutaa”, sanoi vähän matkan päässä istuva Maija minulle tai Chaille kun se Sami tai Samuli oli lähtenyt.
    ”Maija ja Oskari eri joukkueeseen!” Chai jylisi matkien sitä Peteä hieman kehnommin kuin oli harjoitusten alussa matkinut Maijaa.
    ”Mä kyllä ajattelin ennemminki et Chai ja Oskari eri joukkueeseen!” Maija hymähti.
    ”Ai!” Chai ilahtui. ”Mä oon aina luullu et ne ei päästä meitä siks ku — tai kun no — siitähän tää alko kun me potkittiin noi tonne.”
    Chai osoitti jonnekin ylös. Katsoin automaattisesti kattoon. Hallin tukirakenteiden päällä korkealla oli jumissa kolme jalkapalloa. Maija naurahti.
    ”Me lyötiin kerran vetoa”, Maija sanoi minulle, mutta puhui sitten taas Chaille. ”Kyllä ne ihan pitää sua niin hyvänä pelaajana että sen takia.”
    ”Ai jaa! Mut sit alkaa se sama valitus mikä oli Markuksen kanssa”, Chai muisteli. ”Muistaksä? Aina kun pelattiin, niin ihan sama ketkä meistä kolmesta oli samassa joukkueessa? Kauhee rutina et ne voitti kun niillä oli sä ja Markus. Tai mä ja Markus. Tai me.”
    ”No, ei se mitään”, Maija päätti ja kiskoi lopultakin kengät jaloistaan. ”Ette te millään yllä mun tasolle. Voitte olla samassa joukkueessa”, hän jatkoi teeskennellyn nokkavasti. ”Mutta oikeestihan varsinki Samuli ja Ahola pelais sikahyvin jos ne ei luovuttais heti…”
    ”Kuulitsä Oskari, me saadaan voittaa Maija ens keskiviikkona?”

    Sinä iltana mikään ei tuntunut enää pahalta. Sinä iltana jopa viheltelin suihkussa.

  • #7131 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Tetris

    Sen nimi oli Tetris. Se oli komea. Siinä oli sellaista ryhtiä, jota Ukossa ei ollut enää vuoteen ollut. Kun isän Miika Rossi piteli sitä ohjista, saatoin katsoa sitä sivusta. Se oli sopusuhtainen, mutta neliskanttinen hitusen pitkään Ukkoon verrattuna. Sen takaosa oli lihaksikkaampi kuin Ukon koskaan. Se oli suuri puoliverinen — minun tyyppiäni siinä missä isänkin — mutta kokoonsa nähden melko kevyt. Se ei näyttänyt räjähtävän nopealta niin kuin joku lihaskimppu Pasi, mutta ei toisaalta samalla tavalla kestävyysurheilijaltakaan kuin minun sulavalihaksinen Ukkoni. Siinä oli molempia, ja se oli objektiivisesti upea hevonen. Katselin sitä inhoten.

    ”No? Mitä pidät?” Miika Rossi kysyi Tetriksen pääpuolesta ylpeänä kuin olisi henkilökohtaisesti synnyttänyt tuon hevosen.

    Kävelin Rossin luokse. Hän oli pieni mies: minuakin suurin piirtein kahta päätä lyhyempi. Siitä huolimatta hän huokui itsevarmuutta seistessään edessäni suorana, eikä häntä näytännyt haittaavan katsoa minuakin ylöspäin. Kai siihenkin tottui, kun oli jotain sataviisikymmentäsenttinen. Tai ehkei se haitannut, kun kuitenkin vietti suurimman osan ajastaan ratsailla. Joka tapauksessa Rossi tunsi hammashymystään päätellen olevansa sovussa koko maailman kanssa. Lisäksi hän taisi olla varma, että olisin ihan myyty.

    ”Ihan kiva”, sanoin ja ojensin alistuneena käteni. En pääsisi pois ratsastamatta Tetriksellä.
    ”Ihan kiva!” Miika Rossi toisti kuulostaen ihan Eiralta. ”Kuulitsä Olavi? Sun jälkikasvu sanoo tolla äänensävyllä, että Tetris on ihan kiva. Sä olet kotiarestissa, nuori herra, seuraavat kakskytviis vuotta.”
    ”Mä olen aikuinen”, huomautin puoliksi ärtyneenä ja puoliksi huvittuneena. Miika Rossi taisi itse asiassa olla minua jonkin verran nuorempi.
    ”Siitä huolimatta. Nouse selkään, poika!”
    ”Ilona!” isä huusi kentän ulkopuolelta. ”Älä viivyttele! Meidän pitää olla kolmelta kotona. Sä pidät estetuntia Varpusen kaksosille jos et muista!”
    ”Oskari”, mutisin.
    ”Isälläs on dementia”, Miika Rossi sanoi niin kovaa, että isäkin varmaan kuuli. ”Mutta pidä nyt kiirettä.”

    Rossi oli ponikokoinen ja toistaiseksi Tetris oli ollut hänen hevosensa. Kiskaisin jalustinhihnasta. Pidensin jalustimia summissa seitsemän reikää. Tetris seisoi kuin patsas paikoillaan. Minun itseni oli pärskähdettävä, kun Miika Rossi tarjosi minulle käsiään sen näköisenä, kuin olisi kuvitellut punttaavansa minut hevosen selkään. Hän virnisti minulle hyväntahtoisesti ja kiersi sitten hevosen eteen vertailemaan jalustinhihnojen pituuksia niin kuin minä olisin jompi kumpi Varpusen kaksosista. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Nousin jalustimille ja laskeuduin takaisin satulaan ennen kuin annoin Tetrikselle pohkeita.

    Olin unohtanut, millaista oli ratsastaa. Ohjat olivat kuin ohutta kuminauhaa, kun Tetris asettui pyytämättä itse tuntumalle. Se oli lämmitelty ja valmis töihin. Ei tarvittu kuin hienoista hienoin pidäte edestä ja mitä kevyin komento takajaloille marssia, niin Tetriksen selkä pyöristyi. Se siirtyi sulavasti raviin, ja kun yritin pidentää sen askelta saadakseni aikaan mahtavaa lisättyä ravia… …joko sen osaaminen tai lihaskunto loppui kesken.

    Tetris teki töitä mielellään, mutta hermostui nopeasti. Laukka-apuni saivat sen pukittamaan ennen laukannostoa, ja kun kokeilin mennä lujempaa, se nosti päänsä ja ryntäsi niin että melkein mentiin sivuluisua aidan läpi. Hevonen ei oikonut kulmissa kertaakaan, mutta samaan aikaan sitä ei saanut suorittamaan puoliautomaatilla edes pyöreähköä volttia.

    ”No?” Tällä kertaa kysyjä oli isä.
    ”Mä en ymmärrä miksi mä edes koeratsastan tätä”, sanoin.
    ”Auts!” Miika Rossi parahti.
    ”En mä sitä tarkota. Selkeästi tää on hyvä hevonen. Mutta eihän tää oo — mä ymmärsin, että tää olis ollu kouluratsu.”
    ”Kenttäratsu”, Miika Rossi sanoi ylpeänä.
    ”Niin, mutta sillä on lahjoja”, isä sanoi puoliksi Miika Rossin päälle. ”Tästä tulis sulle hyvä projekti. Sä voisit unohtaa hyppyhömpötykset sillä ja keskittyä tekemään siitä kouluratsun.”
    ”Niin, tai!”, Miika Rossi sanoi sormi pystyssä isän kyynärpään tienoolta, ”sä voisit ratsastaa sillä kenttäkisoja.” Kukaan ei huomioinut sen enempää niin hullua kommenttia.
    ”Tämä on esteratsun mallinen”, sanoin isälle.
    ”Mieti miten hienoa olis voittaa KRJ Champions estehevosen mallisella hevosella. Sä tiedät, että se on hidaste, ei este.”
    ”Joka tapauksessa mulla on jo hevonen.”
    ”Niin…” isä mumisi. ”Tavallaan…”
    ”Mä koetan vielä laukata kahdeksikkoa”, ilmoitin ja ravasin pois aidanreunalta.

    Niin. Tavallaan. Tavallaan minulla oli hevonen. Enkä minä uskaltanut enää koskea siihen. Tetris vaihtoi laukkaa kahdeksikon keskellä parhaansa yrittäen mutta silti vähemmän täsmällisesti kuin Ukko pari vuotta sitten. Yhtäkkiä toivoin, että kun palaisin kotiin, Ukko olisi kuollut. En pystyisi tekemään lopetuspäätöstä, mutta jos se makaisi karsinassaan… Jos se ei enää nousisi ja hyökkäisi… Minulla ei olisi enää koskaan varaa uuteen hevoseen, mutta ehkä isä antaisi minun kilpailla vaikka Ramonan vanhimmalla varsalla, joka muistutti Tetristä aika paljon… Ukko olisi poissa tieltä… Puristaisin ruusuketta terveen nuoren ratsun selässä juuri kilpailut voittaneena…

    Suoristin Tetriksen kahdeksikolta. Se siirtyi töksähtäen raviin ja siitä sulavasti käyntiin. Olisi ehdottomasti helpotus, jos Ukko kuolisi, mutta en minä sitä tosissani toivonut. Minä löytäisin keinon parantaa sen, sillä olinhan saanut sen jo välillä parempaan kuntoon. Kun se olisi terve, se ei hyökkäisi minun kimppuuni enää. Joskus se oli ollut paljon parempi ratsu kuin Tetris, ja vielä kerran se olisi taas.

    ”Mitä jos mä ottaisin sen itselleni?” isä kysyi, kun talutin Tetristä kentältä. ”Noin niin kuin sijoituksen kannalta? Ja musta olisi parasta, että sä otat sen mukaan. Saat kakskyt prosenttia voittorahoista niin kauan kun ratsastat sillä. Mä maksan kulut. Mä saan astutusmaksut ja varsamaksut sitten kun se on siinä iässä.”
    ”Älä unta näe”, sanoin ja vilkaisin komeaa hevosta. Olin lisäämässä, etten tarvinnut armopaloja, mutta en sitten sanonutkaan mitään. Jos Ukkoa ei olisi, juuri niitä minä tarvitsisin.

  • #8515 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Oskari ja Alex ovat menossa valmennukseen.

    Paska merkki

    Alex ainakin ajoi autoa hyvin. Rauhallisesti. Niin, ettei hevosten puolesta tarvinnut yhtään pelätä. Hän pureskeli samalla huuliaan ja varoi katsomasta minuun niin, että jäisi siitä kiinni. Minäkin varoin jäämästä kiinni, ja auton hiljaisuus oli Loopin musiikista huolimatta äärimmäisen kiusaantuneen tuntuista. Että Alexin pitikin olla ilmoittautunut samaan valmennukseen, johon Milan oli pakottanut minut Biffen kanssa!

    Kestin hiljaisuutta vain kymmenisen kilometriä tallin pihasta. Sitten käsiäni ja kasvojani pisteli liikaa. Sano nyt jotain, Oskari!

    ”Niin mitä sä teetkään työkses..?” sain kysyttyä.
    Se oli tyhmä peruskysymys. Näin Alexin vilkaisevan minua ja yritin arvata vastauksen ennen kuin hän sanoisi sen. Alex oli jo pikkutyttönä ollut taiteilija. Hänen boheemi ulkonäkönsäkin sopi siihen aina suorastaan afromaisesta hiustyylistä hänen ympärillään liehuviin liian isoihin ja vähän tahraisiin vaatteisiin. Vaikka nyt Alex olikin pukeutunut siistimmin, kun oli menossa ihmisten ilmoille. Istuvammissa vaatteissa hän näytti oikein erityisen pikkuruiselta. Vähän niin kuin joku olisi pukenut nokkahiirelle peruukin ja laittanut sen ajamaan ihan suhteettoman suurta Skodaa.

    ”Ajan rekkaa”, Alex tokaisi. Hänen täytyi nähdä, kuinka silmäni laajenivat ennen kuin sain kasvojeni lihakset kuriin, sillä hän virnisti minulle niin leveästi, että hänen etuhampaidensa välissä oleva rako oikein loisti. Sekin olisi sopinut taiteilijan suuhun paremmin kuin rekkakuskin. Miten Alex pystyi ajamaan niin isoilla autoilla, kun näytti Skodassakin siltä, että ei yltänyt polkimille?

    ”Ai — ai — no — sehän on –”
    ”Mitä sä sitte ajattelit, että mä teen?” Alex nauroi.
    ”Emmä tiedä…”
    ”Mä halusin jo pienenä ajaa rekalla.”
    ”Hei mä muuten muistan. Kukaan ei ottanut sua tosissaan, kun sä sanoit semmosena just ja just puhuvana, että sä joko ajat ’itolla lekalla’ tai sitte susta tulee ’avaluutlentäjä’.”
    ”Pää kii”, Alex nauroi taas. ”Susta ei kuitenkaan tullu jalkapalloilijaa.”
    ”No ei niin.”
    ”Mikä susta sit tulee?”

    Hyvä kysymys. Nypin ihoriekaletta peukalonkynteni vierestä. Siitä alkoi tulla verta. Jomottikin heti. Tähän asti olin ollut kilparatsastaja, mutta sponsorisopimuksia ei tietenkään ollut uusittu enää tälle vuotta, kun ei ollut hevosta, jolla edustaa. Taisin olla nyt tallityöntekijä, mutta en halunnut olla sitä aina. Tulisiko minusta valmentaja? Ei, ei. En tosiaankaan halunnut valmentaa, vaan halusin ratsastaa. Ja vieläpä valmiilla hevosilla, enkä millään varsoilla. Jos ratsastuksesta tulisi minulle pelkkä harrastus, mikä ihme minusta tulisi? En voinut olla oikeasti jalkapalloilija. Minulla ei tainnut olla mitään konkreettisia suunnitelmia.

    ”Miten susta nyt noin kauheen vakava tuli?” Alex kysyi ja oli kerrankin vakava itsekin. Kun hän ei nauranut, hänen suunsa oli pieni ja siro, niin kuin hänen jäsenensäkin. Pitkine ripsineen ja siroine nenineen hän näytti nukelta, jonka joku oli pukenut vähän sinnepäin sopiviin ratsastusvaatteisiin.
    ”En mä vielä tiedä, mikä musta tulee isona”, vastasin edelliseen kysymykseen.
    ”Rupee säki rekkakuskiksi”, Alex virnisti ja nyökytteli liioitellusti. ”Kauheen kivaa hommaa. Kun on töitä niin mä makaan vuorokausilevon ajan sen yheksän tuntii ja sit mä ajan.”
    ”Joo, voitas räpsytellä valoja kun tullaan vastaan”, hymähdin. Rekkakuski oli viimeinen ammatti minulle.
    ”Joo. Paitsi jos sä ajat Scanialla. Sillon ei räpsytellä.”
    ”Miksei?”
    ”Koska se on paska merkki. En mä voi tunnustaa, että tunnen jonkun ääliön joka ajaa Scanialla.”

    • #8516 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Näitä sukupuolirooleja ja niiden rikkomista on käsitelty täällä aiemminkin (en ole itsekään syytön siihen), mutta tuntuu että tässä taas kaivetaan sitä suota oikein isolla lapiolla. Ymmärrän sillä tavalla kyllä Oskarin hämmennyksen, onhan Suomessa hyvin sukupuolittunut työelämä. Toisaalta se lokerointi ottaa aina vähän pannuun. Oskari sentään saa nielaistua enimmät kommentit, mutta kyllähän sen vieressä istuja vaistoaa, että nyt tuli pienimuotoinen ylläri. Ja Alex on takuulla tällaiseen törmännyt noin miljoona kertaa aiemminkin, olen ihan varma siitä!

      Mutta jos unohdetaan ne roolit ja epätyypilliset ammatinvalinnat, niin tästä paistaa tosi hyvin läpi se, että siinä istuu kaksi lapsuudenystävää, vaikka onkin ollut vuosia välissä ettei olla oltu yhteyksissä. Tietenkin sitä alleviivataan noissa dialogeissa, kun muistellaan sitä aikaa kun toinen oli just oppinut puhumaan ja toinen haaveili jalkapalloilijan urasta, mutta jotenkin se tulee ilmi muutenkin. En osaa oikein analysoida että mistä se johtuu.

  • #8740 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Tiny Kitten Kisses

    ”Tiny — Tiny — Tiny — !!”

    Miika Rossi katsoi minua ikään kuin ylpeänä ja huvittuneena. Isän ilme oli ihan samanlainen kuin Miikan, mutta hän edes yritti olla katsovinaan sitä — sitä hevosta — eikä virnuillut minulle niin kuin Miika.

    ”Tiny Kitten Kisses”, Miika toisti pitelemänsä hevosen nimen ja nyökkäsi tomerasti. ”Sen nimi on Tiny Kitten Kisses.”
    ”Joo joo! Älä enää ikinä sano sen nimeä!”
    ”Tiny Kitten Kisses.”
    ”Älä!”
    ”Tiny Kitten Kisses!”

    Tunsin miten tuskanhiki nousi hiusteni alla ihohuokosistani. Raavin päätäni voimakkaasti molemmin käsin. Oli myönnettävä, että tamma oli komean näköinen ja hyvässä kunnossa. Olisi ihanaa koettaa ratsastaa sillä, ja koeratsastukseenhan minut olikin isän luokse kidnapattukin. Mutta kun hevonen oli tamma. Ja sen nimi oli jumaliste Tiny Kitten Kisses! Kilpahevostahan minä etsin, ja periaatteessa tuo olento sellainen olikin, mutta miltä se nyt kuulostaisi…

    ”Seuraavana radalle prinsessa Oskari ja Tiny Kitten Kisses…”

    En tosiaankaan kaivannut tammaa nimeltään Tiny Kitten Kisses, enkä kyllä muutakaan hinttikamaa.

    ”No niin”, isä sanoi kaikkea muuta kuin tinyn tamman takaa. ”Laitapa potta päähän ja nouse selkään.”
    ”En mä koeratsasta tota”, ilmoitin.
    ”Älä nyt ole naurettava…” isä mutisi. Hän nosti kypärän aidan tolpasta ja nakkasi sen minulle niin että minun oli pakko ottaa se kiinni.
    ”Sä voit hylätä sen sitten koeratsastuksen jälkeen”, Miika kannusti sen näköisenä kuin olisi ollut varma, että kerran tuon tamman penkkiin istunut ei hylkäisi sitä milloinkaan.
    ”Miksi kukaan edes antaa hevosen nimeksi…” aloitin mutisemaan, mutta napsautin kuitenkin kypärän hihnan kiltisti kiinni ja työnsin jalkani jalustimeen.
    ”Äh, älä ole nynny”, Miika pärskähti. ”Mieti nyt miten hienoa se olis. Kaikki naurais sulle–”
    ”Joo sehän vasta hienoa onkin!”
    ”–ja sitten sä voitat ne kaikki hevosella nimeltä–”
    ”Älä sano sitä!”
    ”–Tiny Kitten Kisses.”

    Miika nauroi, kun ulvaisin hänelle rasittuneena, ja sitten hän taputti tammaa takapuolelle ennen kuin siirtyi isän kanssa pois aitauksesta.

    Tamma oli omituisen kevyt ja kapea, mutta toisaalta olinhan viettänyt viimeiset ajat ensin Ukon ja sitten Hellon pullean Typyn kanssa. Valmistauduin antamaan tammalle pohjeavut, mutta se liikahtikin eteenpäin saman tien tunnettuaan miten istuntani muuttui.
    ”Oho!” äännähdin mielissäni ennen kuin ehdin purra kieleeni.
    ”Eikö!” Miika virnisti.

    Kun unohti, että hevosen nimi oli Tiny Kitten Kisses, se oli ihanaa ratsastusta. Tamma oli herkkä. Yhteisiä nappuloita ei tuntunut millään löytyvän paineltavaksi, mutta satulaan asti tuntui, millaisiin liikkeisiin hevosella olisi kapasiteettia. Ainakin tammaksi. Se teki sitä paitsi töitä mielellään. Huono kunto sillä oli — tai no — olihan se tavalliseen harrastehevoseen verrattuna ihan mukiinmenevässä kunnossa. Sen ravi oli tylsää, mutta laukka niin helposti säädeltävissä, että se oli ainakin joskus osannut jotain ja sen taidot pystyisi kaivamaan esiin sen muistista. Se oli kaikin puolin miellyttävä ratsu, ja kun viimeinkin kokeilin kevyempää hevosta kuin isän hevoset, täytyi myöntää, että sellainen sopi minulle kuin mittatilaustyönä tehty ratsastussaapas.

    Kun olin valmis ja laskeuduin maahan, Miika hymyili aidan takana kuin juusto ja luikahti kentän puolelle kädet ojossa. Hän ei edes kysynyt, mitä olin mieltä.
    ”Tää oli kahdeksan vasta?” varmistin Miikalta.
    ”Jep.”
    ”Ja Santasen Helmin hevonen?”
    ”Jjjjjep. Myyn toimeksiantona.”

    Vilkaisin isää, joka myhäili tallipihan puolella kädet puuskassa ja kevyessä takakenossa. Huokaisin luovuttaneena. Oli tämäkin näky. Minä suostuisin ratsastamaan tammalla, jonka nimi oli vieläpä —

    ”Se varmaan pyytää siitä ihan ruokottomasti rahaa?”
    ”Niinhän se tekee, mutta mä tiedän paljonko sä voit tarjota siitä niin että menee läpi.”
    ”Mä — en! Ei mulla oikeasti ole edes rahaa.”
    ”Sulla on sponsori”, isä huhuili.
    ”Eikä ole!”
    ”Onpahan: mä. Kunhan tehdään sopimus. Ja osan mä voin lainata sulle.”

    Vilkaisin Miika Rossin pitelemää tammaa haikeasti. Olisihan se nyt elämää kilpailla tuon kanssa seuraavalla kaudella…

    ”Pitää harkita”, tuumasin.
    ”Juu juu”, Miika sanoi huolettomasti. ”Meet nyt isäpapan kanssa tekemään sen sponssisopimuksen. Soitat sitten ensviikolla, että sun on saatava oma Tiny Kitten Kisses.”

    • #8744 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      No nyt on hevosta nimellä paiskattu. Voi kun Oskari silti äkkiä päättäisi ostaa tämän! Vaikuttaa melko täydelliseltä koeratsastukselta, kun jo liikkeellelähtökin on positiivinen yllätys. Ja kyllähän Oskari nyt selvästi kaipaa juuri tätä. Uusi asukas kiinnostaisi ja puhuttaisi varmasti myös koko Hopiavuoren porukkaa. Jos tästä kehkeytyy Oskarille hevonen, päästään suurella mielenkiinnolla seuraamaan tämän ratsukon yhteispelin hioutumista ja hevosen kehittymistä.

      Voisinpa sanoa Oskarille, että kyllä tammat ovat aivan hyviä. Tammat ovat parhaita. Valitsen aina tamman, jos voin.

      Hauskasti taas eskaloitui, kun Outin välttelystä lähdettiin, ja nyt ollaankin sitten pistämässä isot rahat peliin ja sponsorisopimukset tulille. Mutta pitäähän nyt hevonen saada! Kyllä näköjään Oskarikin osaa pistää kerralla tuulemaan, kun sille päälle sattuu. 😀

  • #8813 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Palaan jalkkispeliin myöhemmin. Oskari elää nyt jotenkin yhden viikonlopun aikana kaksi eri viikonloppua, mutta ei se hei haittaa. 😀

    Saapuminen isän luo

    ”Mitä Ilona!” isä tervehti tyytyväisen näköisenä parkkipaikalla.

    Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Ketään ei ollut missään. Talli oli ainakin kahden Hopiavuoren kokoinen, mutta Luojan kiitos ihan hiljainen.

    ”Oskari”, totesin.
    ”Niin niin tietysti”, isä hymyili. ”Mulle taitaa tulla vakava dementia. Tai aivovaurio.”
    ”Eipä mitää. Mihin sä haluat ton Eetun kuljetuskopin? Ja mitä sä edes teet sillä?”
    ”Älä sä siitä huolehdi. Pannaan Miika laittamaan se. Tuus nyt peremmälle!”

    Normaalin ihmisen peremmälle tarkoitti, että sisälle. Isän peremmälle tarkoitti tietenkin, että talliin. Yleensä sain kävellä sinne ensimmäisenä, mutta sillä kertaa isä hypähteli päkiöilleen niin kuin olisi lentoon lähdössä, eikä malttanut odottaa, vaan lähti kävelemään edeltä. Seurasin säyseästi. Tallissa oli varmaan taas jokin sellainen uusi hevonen, josta isä oli innoissaan ja jonka hän halusi näyttää välittömästi. Tai sitten Rossin Miika oli raahannut omiin karsinoihinsa jonkin myynnissä olevan kirppusäkin, jonka isä oli jo käytännössä päättänyt minulle. Toisaalta oli tallissa kumpi tahansa, halusin nähdä sen. Hello oli ollut oikeassa, kun oli sanonut, että olin luovuttanut hevosen etsimisen liian helposti. Ties vaikka isällä olisi minulle hevonen, jolla kilpailla, vaikka en omaa ikinä löytäisikään.

    ”Kuule Oskari, mulla on sulle niin paljon kaikkea kivaa täällä!” iskä intoili, kun hölkkäsin hänet kiinni tallikäytävällä. ”Katopa Ramonaa, miten on komeassa kunnossa taas”, hän kehui ja osoitti suosikkitammaansa ohimennen. ”Ollaan saatu peräti kolme uutta tammaa tänne, ja tuo tuolla nurkassa oleva sun pitää nähdä. Se on ihan niinku — Netta lopettaa sen oven hakkaamisen nyt! Se on ihan niinku Ramona nuorempana!”
    ”Ai yhtä hankala?” hymähdin ja muistelin Ramonan teinivuosia.
    ”Ei Ramona ole koskaan ollut hankala”, isä korjasi.
    ”Aika on siis kullannut muistot.”
    ”Sillä oli murkkuikä. Tässä! Dani!”
    ”Vai että Dani.”

    Dani oli pienen puoleinen tamma. Vaikka se seisoi paikoillaan karsinassa, siitä näki, että se oli hoikassa kunnossa ja samalla mukavan tanakka rakenteeltaan. Tammaksi se liikkuisi varmasti hyvin. Ramonaa en kuitenkaan isän uusimmassa sydänkäpysessä nähnyt. Muuten Dani oli kyllä mukavan oloinen epeli. Se tarkkaili minua hetken, mutta tuli sitten karsinan ovelle tervehtimään, kun isä tuuppasi liukuoven auki.

    ”Sen isä on Charlie-linjaa”, isä paljasti.
    ”Eikä ole!”
    ”On on!”

    Charlie-linjakaan ei näkynyt Danissa. Charliet olivat kaikki suurikokoisia ruunikoita, sekä orit että tammat. Tai no… Oikeastaan kun silmiään siristi, niin olihan Danilla Charlieiden pikku korvat ja väkevät etujalat. Oli kuitenkin aika vaikeaa uskoa, että isä olisi saanut käsiinsä aidon Charlien jostain. Eihän niitä liikkunut vapailla markkinoilla, ja suljetuissakin myynneissä ne olivat isojen rahojen arvoisia.

    Oli Dani Charlie tai ei, mukava se oli, mutta kuitenkin hyvin tavallinen hevonen. Isä olisi selvästi voinut taputella sitä ikuisuuden. Minun huomioni kuitenkin herpaantui heti, kun toinen hevonen hörisi takanani. Sillä oli tumma suu ja tummat sieraimet, mutta turpa vaaleni nopeasti.

    ”Mitä toi täällä tekee?” kysyin isältä kohtuuttoman ankarasti, kun Tiny Kitten Kisses rutisteli omituisen väristä turpaansa karsinan kaltereihin.
    ”Toi — ai toi! Kissy odottaa kuljetusta.”
    ”No kiva.”
    ”Tarkemmin sanottuna sua. Otat sen huomenna matkaan ja viet samalla mennessäs.”
    ”Aina vaan paranee”, vastasin kireästi. ”Mä oon menossa takasin Otsonmäelle. Käsittääkseni Matteo Locatelli asuu jossakin miljoonan kilsan päässä mörön perseessä.”
    ”Siisti suus.”
    ”Yes sir.”
    ”Sattui niin kivasti, että saat pudottaa Kissyn–”
    ”…että Kissyksi vielä sä sitä…”
    ”–matkasta teidän suunnilla, niin se jatkaa siitä sitten eteenpäin. Hoituu samalla kaksi asiaa katsos. Käyt täällä ja viet sen.”
    ”No tosi kiva. Tosi upeaa.”
    ”Katkeruus ei pue ketään ihmistä. Mennään sisälle. Syödään ja huilaat vähän. Sitten saat lähteä Miikan kanssa pitkälle hölkkälenkille noiden orien kanssa tuolla.”

    Kolmen minsan ”Kissy”

    • #8814 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Ei se hei mitään, jos vähän menee viikonloput päällekkäin. Ei näitä täällä kuumeessa lukiessa ainakaan kukaan muista tai laske. 😀 Ja ihan hyvin voi joku tarinoista olla muutenkin vaikka takautuva.

      Mutta noniin, tulihan se Kissy sieltä lopulta vastaan. Kyllä meitä nyt pidetään odotuksessa. Kaikesta hämäyksestä huolimatta pitäydyn silti yhä teoriassani, vaikka ihan pikkuisen tiukkaa tekeekin.

      Jos toi on piirretty kolmessa minuutissa, niin terve! Ei irtoaisi jokaiselta ollenkaan tuollaista kolmiulotteisuutta, kuin vaikkapa tuossa sieraimen ympäristössä. Ja ihanasti vaihtuu väri tummasta vaaleampaan niin kuin maalauksessa.

    • #8815 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Minä olen muistaakseni useammin kuin kerran sanonut, että logiikka on yliarvostettua ja usein nämä liittyvät myös niihin aikataulun venyttelyihin. Ei se niin justiinsa.

      Mutta mä arvasin, arvasin! En nyt löydä sitä ikuisuuksia vanhaa kommenttia, jossa kehuin että minullapa on teoria Oskarista ja sen historiasta (tai siis muistaakseni vihjailin asiasta useammankin kerran, mutta the originaali kommentti nyt välttelee silmää). En tietysti mennyt sanomaan sitä olettamustani ääneen, koska eihän se varma ollut ja toisaalta olisi ollut ehkä inhaa spoilata se kaikille. Mutta tässä se nyt tuli, melkolailla suoraan: Oskari on ollut Ilona. No, ehkä kaikki on tajunneet sen aikoja sitten muutenkin.

      Se siitä.

      En kommentoinut noita Kissy-juttuja silloin kun se oli pinnalla, mutta olihan se jotenkin liikkistä kun Oskari ensin vastustaa tammaa ihan pelkän nimen perusteella (okei, oli sillä jotakin ennakkoluuloja siitäkin että se on tamma) ja sitten ihastuu siihen vaikkei halua. Ja sitten se viedään pois ja Oskari ei ikinä saa tammaa nimeltä Tiny Kitten Kisses. Paitsi että! Tuleeko se joksikin aikaa kuitenkin Hopiavuoreen houkuttelemaan Oskaria? Vai että mikä tämä kuvio oikein on? Grillataanko tässä nyt vain Oskari-parkaa roikuttamalla nenän edessä hevosta, jota se ei voi saada vai onko isä-Sudella takataskussa jonkin sortin ylläri? Vai vai vai?!
      Ja sitten tuo Dani. Kissy meni, mutta entäs Dani, joka näyttää ihan ponilta? Pieneltä ja tavalliselta. Olisiko siitä muka minkäänlaista korvaajaa upealle Kissylle? Joutuuko Oskari tyytymään johonkin ”ihan ok”-hevoseen?

  • #8900 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Itsekäs

    Että pitikin

    Meillä oli meneillään harmiton small talk. Toivoin, että se olisi jatkunut ikuisesti. Kun se loppuisi, olisi vaikeampien aiheiden aika, enkä ollut saanut mistään etukäteen selvitettyä, mitä ne vaikeammat aiheet olivat. Siksi yritin jatkaa rupattelua asumisjärjestelyistä. Outilla oli nyt oma asunto. Siitä oli helppoa kysyä. Minkä ikäinen taloyhtiö se olikaan? Ai jaa, ja putkirempat on jo tehty? Onko saunaa?

    Lopulta kysymykseni kuitenkin loppuivat. Olisin voinut keksiä vielä lisää, mutta epäröinti Outin äänessä kieli siitä, että emme voineet kuluttaa koko iltaa tähän. Naurahdin ja laskin katseeni juomaani, josta olin saanut menemään jo puolet. En voinut enää vilkuilla Outin silmiä, nenää ja otsaa vuoron perään nyt, kun pahin ei enää olisi edessä, vaan täsmälleen käsillä.

    ”Mä pelkäsin sillon tortilloja”, Outi takelteli, kun oli vetänyt monta kertaa henkeä.

    Niin minäkin. Otin riskin, kun kutsuin sinut kotiini. Mitä jos olisit vaikka avannut jonkin väärän kaapin ja nähnyt — en minä tiedä — jotain, josta päätellä?

    ”Niissä tortilloissa on liikaa… Kaikkea. Enkä mä voinut hallita sitä ja sit sä oisit huomannut jos… Mä luulen, et mä olin jo silloin aika huonossa jamassa, mutta mä en tajunnut sitä itse.”

    Tunsin miten sormeni kylmenivät ja päästin nopeasti irti lasista. Sormia alkoi pistellä. En saanut verta kiertämään liikuttelemalla niitä pöydän alla. Yritin unohtaa koko sormet. Olin minä aika tortilla. Outin ajatukset olivat samansuuntaisia kuin yleensä muillakin. Koko hommassa oli liikaa kaikkea ja liian vähän kaikkea. En tiedä, haluaisinko itsekään ketään sellaista kuin minä. Se olisi vaivalloista. En olisi itsenikään ykkösvalinta.

    Sitten Outin puhe alkoi vilistä sellaisia sanoja kuin liikuntakielto, vaaralliset ruuat ja terapia.

    Olisin halunnut valahtaa veltoksi pöytää vasten ja hengitellä oikein syvään.

    Tässä koko kuviossa, koko katoamistempussa, edes tässä Kontiolan pimeydessä asioiden selvittelyssä ei ollutkaan kyse minusta.

    Hillitsin tarpeeni rentoutua niin kovin näkyvästi ja nostin katseeni takaisin Outiin, joka katseli kaikkea mahdollista paitsi minua. Hän raaputti vähän tähteä muistuttavaa naarmua pöydässä puhuessaan ja puristi välillä sanoja ulos sen näköisenä kuin olisi työntänyt niitä suustaan väkisin vatsalihaksilla. Tosi hyvä, Oskari. Muistaisit edes välillä kuunnella muita oman napanöyhdän kaivamisen sijaan.

    Kun olin viimein havahtunut itsekkyyden kuopastani kuuntelemaan kunnolla, taisin ensimmäisen kerran vasta katsoakin Outia kunnolla. Olinko edes nähnyt häntä muutoin kuin tallivaatteissa sen jälkeen, kun hän oli palannut? Enpä ollut tainnut. Pipo oli peittänyt kiillottomat hiukset. En ollut uskaltanut edes vilkaista kuivia huulia. Hartiat olivat yhtä kapeat kuin Helmipuron Eiralla, mutta eivät yhtä uhmakkaasti ryhdissä, vaan enemmän niin kuin Milanilla silloin kun olimme kahden eikä hänen tarvinnut jaksaa olla se supermalli, jota hän esitti. Suurin muutos oli Outin silmissä. Ne eivät vieläkään katsoneet minuun, mutta niiden ilme sopi ennemmin saattohoitopotilaalle kuin meidän Outillemme.

    En joutunut edes miettimään, miksen ollut nähnyt mitään aiemmin. En ollut halunnut katsoa.

    Kun Outi lopetti puhumisen, hän katsoi minuun ihmeellisen anovasti. En keksinyt, mitä hänen piti minulta pyytää tuolla tavalla. Olisin halunnut suojella sydäntäni paremmin tällä kertaa, mutta nyt kun Outi oli siinä, olisin antanut sen hänelle. Sitä hän ei kuitenkaan pyytänyt.

    Minun käteni olivat vieläkin kylmät, mutta eivät enää pistelevät. Hyvin hitaasti — niin hitaasti, että Outilla oli runsaasti aikaa kavahtaa kauemmas — hivutin käteni hänen puolelleen pöytää, irrotin hänen sormensa tyhjästä teekupista ja puristin hänen kätensä omaani. Mietin ohikiitävän hetken, miten nyt olisin suukottanut Outin sormia, jos oltaisiin elokuvissa, mutta hätistin tunkeilevan ajatuksen tiehensä.

    Olisin halunnut sanoa paljon sellaisia asioita, joista ei ollut oikea aika puhua. Suurin osa asioista kertoi siitä, miten paskana olin, kun Outi lähti yhtäkkiä. Hän kuitenkin tiesi, eikä ollut kadonnut huvin vuoksi. Sitä paitsi nyt hän oli siinä. Yksi asia, jonka olisin halunnut sanoa, oli että älä pidä kiinni minun kädestäni vaan niskastani: jatketaan siitä, mihin ei koskaan päästy. Sitä en kuitenkaan ikinä sanoisi. En, vaikka se olisi ollut normaali asia sanoa, mitä se ei edes ollut. Outilla oli muitakin vaikeuksia.

    ”Kyllä me oltiin koko tän ajankin — kavereita”, sanoin vaikeasti. ”Vaikka sun piti mennä.”

    Outi puristi sormiani ja minä hymyilin aavistamatta, että kotimatkalla manaisin sitä hetkeä ja potkisin vihaisena lehtikasoja tieltäni.
    Että pitikin jäädä niin moneksi tunniksi Kontiolaan.
    Että pitikin taas tuijotella Outin silmiä.
    Että pitikin.

    • #8909 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Vaikuttaa tämän perusteella vähän siltä, että nyt joku kynnys on ylitetty ja näillä kahdella voisi helposti juttu jatkua siitä, mihin se joskus aikanaan on jäänyt. Tässä tarinassa on paljon vahvoja tunteita, ja ne on osattu kirjoittaa hyvin jokaista ajatusta myöten. Oikeastaan en odottanut Oskarin tarinalta näin terävää käännettä, selkeää linjaa tai ylipäätään sitä, että tämä hahmo osaisi näin hyvin tunnistaa omia tunteitaan. Toki Oskarin sanat ja esiintyminen eivät ihan vastaa hänen ajatuksiaan vielä tässäkään, mutta saa nähdä, kuinka miehen käy tällä kertaa. Joka tapauksessa Oskarin reaktio Outin kertomaan on jotenkin poikkeuksellisen lämmin ja inhimillinen verrattuna siihen, millainen Oskari on yleensä ja kuinka hän vielä tässäkin tarinassa alussa ajattelee enemmän itselleen ominaisella tavalla.

    • #8948 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Huh oon arvaillut niin paljon Oskarin reaktiota ja mun ajatukset on mennyt ihan laidasta laitaan, joten oli kiva päästä vihdoin lukemaan miten asiat oikeasti meni. Ja täytyy sanoa, että tää pääsi vähän yllättämään. Osasin kyllä odottaa sitä, että Oskari kokee jonkinlaista huojentumista kuullessaan Outin selityksen, mutten ehkä muita tunteita ainakaan noin voimakkaina. Tietenkin oli tosi mielenkiintoista lukea myös Outista Oskarin silmin ja ihailen kyllä sitä, miten oot kuvaillut niitä tunnetiloja ja hermostumista ja ahdistumista, mitä Outinkin versiossa tästä keskustelusta oli.

      Oon ehkä aikaisemminkin todennut sen, että Outi ja Oskari on jotenkin tosi samanlaisia siinä, että ne on itselleen tosi ankaria verrattuna, miten ne suhtautuu muihin ihmisiin. Ja molemmat osaa olla tosi syvällä päänsä sisällä. Mulla on vähän sellainen fiilis, että jos nämä kaksi päätyisi oikeasti yhteen, niin ne eivät välttämättä toisi toistensa parhaita puolia esiin vaan voisi olla aika syviä vesiä tiedossa. Mutta eihän sitä koskaan tiedä…

      Nyt ehkä sitä itsekin taas uskaltaa kirjoittaa jotain, kun on vähän kartalla yleisestä fiiliksestä (mutta no worries, en oo oikeasti odottanut ihan pelkästään kädet ristissä täällä, vaan taas on ollut muutakin kiirettä ja hässäkkää enemmän kuin riittämiin niin en olisi kyllä muutenkaan ehtinyt kirjoittaa). Ja pieni kärvistely olikin ihan ansaittua, koska tää ei ehkä ollut mikään maailman helpoin pallo napata. Tajusin itseasiassa jälkikäteen, että ehkä joku ennakkovaroitus olisi voinut olla paikallaan ton tarinan aiheen takia.

  • #8926 Vastaus

    Oskari
    Osallistuja

    Ei vain ole ketään sopivaa

    ”Seurustelette te nyt sitten?”
    ”No ei.”
    ”Mutta sä aikot seurustella hänen kanssa?”
    ”En aio.”
    ”Mutta sä melkein seurustelit eile — aikaisemmin hänen kanssa?”
    ”No… En mä tiedä. Voidaanko puhua jostain muusta?”
    ”Ei. No joo. Jos pakotat mua.”

    Milan puolittain makasi kaikessa harvinaisessa huonoryhtisyydessään sohvallaan, roikutti toista jalkaansa käsinojan ylitse ja uteli Outista. Minulla ei ollut oikein mitään vastauksia hänelle. Tai oikeastaan minulla ei ollut mitään sellaisia vastauksia, joita hän olisi halunnut kuulla. Milanin mielestä olin ihan liian vanha siihen, etten ollut koskaan oikeastaan seurustellut, ja kuulemma Outi olisi ihan minun tyyliseni ihminen. Ongelma oli kuitenkin se, että se kortti oli jo katsottu. Olin jo kerran päässyt yli koko Outikuviosta, ja aioin päästä uudelleenkin. Olin päättänyt aloittaa puimalla Milanin kanssa koko Kontiolan-keikan tapahtumat.

    ”Puhutaan vaikka mun hevosesta”, ehdotin.
    ”Aaa.. Sun hevonen… Minun Oskari on rakastunut!”
    ”Ei taas sitä rakastumista.”
    ”Mä rakastan rakastuminen. No kerro mulle yksityskohtainen miten sä harjata se tänään. Mä näin sä et ratsastanut.”
    ”Vai en rats — vai rakastat sä rakastumista! Paskapuhetta Milan Milatovits.”
    ”Mijatović”, Milan mutisi ihan samalla tavalla kuin olin sanonut, ja jatkoi sitten normaalilla puheäänellä: ”eikä ole paskapuhetta. Mä rakastaisin rakas — että rakastua?”
    ”Rakastaisin rakastua.”
    ”Niin. Ei vaan ole ikinä kukaan sopiva joka haluaisi mut…”

    Teki mieli sanoa, että niin niin, Aleksand, mutta en sanonut. Tulin nimittäin vilkaisseeksi Milaniin, joka rapsutteli kynsiään saman näköisenä kuin Onni kun se ei saanut kerjättyä pöydästä viidettä kinkunsiivua. Jos olisin ollut halailijatyyppi — tai no edes koskettelijatyyppi — olisin varmaan taputtanut Milanin käsivartta tai jotain. Idioottikin näki, miten Milanin katse seurasi aina Helloa, mutta siitä ei puhuttu. Virallisesti Hello oli Milanin joku teini-iän ihastus, ja siitä oli sitä paitsi sata vuotta aikaa.

    ”Mä en sua ota vaikka kuinka vihjailisit”, yritin hörähtää niin kuin kyseinen Hello.
    ”Mitä?” Milan yllättyi niin että kohosi istumaan kunnolla.
    ”Äh, sori. Se kuulosti ihan tosi oudolta jo munki korvaan heti kun mä sanoin sen.”
    ”No kyllä. Missä on Vasilije?”
    ”Mä näin sen just vessan oven takana”, sanoin muka tähyillen Milanin kilpikonnaa. Se vipelsi usein lattialla ja toimi nyt ihan selvästi teennäisenä aiheen vaihtona.
    ”Ei nähnyt. Varmasti oli minun huppari. Oskari kiltti, hae Vasilije tähän olohuoneeseen.”
    ”En mä sitä jaksa kantaa”, urahdin, vaikka jaksaisin kyllä. Ongelma oli ennemminkin se, että Vasilije puri hampaattomalla suullaan, jos sitä yritti raahata.
    ”Kiitos Oskari!”

    • #8927 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Onni mainittu!! Voiko omasta mielikuvituskoirastaan tykätä liikaa? 😀

      No mutta sitten itse tarinan sanomaan. Okei, ehkä tein viimeksi hätäisiä johtopäätöksiä Oskarin ja Outin kuviosta. Toisaalta Oskari ei luultavasti myöntäisi mitään ääneen tai puhuisi niin kuin oikeasti ajattelee, vaikka haluaisikin vielä yrittää Outin kanssa. Mitä vain voi siis vielä tapahtua, ja kyllähän lukija pysyy kiinnostuneena silloin, kun asioita ei kerrota suoraan valmiiksi pureksittuna.

      Tässä kerrotaan jonkin verran myös Milanin kuvioista. Okei. Päättelen nyt, että Hello ja Milan ovat siis kumpikin ihan kusessa toisiinsa, mutta eivät vain millään onnistu pääsemään oikeasti ja kestävästi yhteen. Miksi? Tässä on varmaan joku hyvä juoni tulilla, ja se selvinnee meille myöhemmin. Tai sitten mun pitää vain penkoa paremmin menneisyyttä.

      Oskarin ja Milanin keskustelut ovat aina tosi hauskoja ja viihdyttäviä. Milanin rento huumori on hyvä vastapari Oskarille, jolla on pipo välillä vähän tiukalla. 😀 Myös liioitteluhuumori toimii ainakin mulle tosi hyvin tässäkin: jos Oskari olisi halailijatyyppi, hän olisi EHKÄ saattanut jopa taputtaa Milanin käsivartta tai jotain. 😀

Vastaa aiheeseen: Sudenpesä
Tietosi: