Erkinheimot

Kuulumiset

Marraskuu 2021
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Supilla on tänä päivänä koossa 177 pistettä virtuaalisen Matkaratsastusjaoksen alaisista kilpailuista. Tässä on myös kuvat kaikista sen ruusukkeista, jotka se on kanssani tienannut sitten viime päivityksen. Niitä alkaa olla jo aikamoinen läjä!
Liekkijärven kilpailut muutama päivä sitten painuivat mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Supi oli oikein hyvällä päällä, kun nousin sen satulaan, ja niin olin minäkin. Liekkijärven sympaattisessa tallipihassa oli nimittäin tuulensuoja, eikä parinkymmenen asteen pakkanen tuntunut ollenkaan pahalta. Supilla oli ratsastusloimi takapuolensa päällä kuitenkin, koska sen tuntien se menisi varsinkin alkumatkasta hitaasti kuin etana, ellei sitä koko ajan puristelisi vauhtiin. Minullakin oli ratsastusasun sijaan pitkä toppatakki ja Joonaksen pilkkihaalari, niin että uskoin meidän tarkenevan oikein hyvin.
Metsässä olikin aluksi mukavaa! Pakkaslumi narskui ihanasti. Saimme kulkea itseksemme, mutta näimme muita ratsukoita edellä ja takana. Oli turvallinen, rauhallinen olo. Supi oli tapansa mukaan tahmea: niin se aina alkumatkasta on. Sehän ei haluaisi koskaan lähteä minnekään, jos vaihtoehtona on köllötellä tarhassa ja syödä.
Sitten päästiin kuitenkin peltojen väliin ja kaikki mukava loppui ja katosi. Voi äiti ja isä ja muut sukulaiset, miten peltojen lomassa tuuli! Tunsin heti, miten hengitys jäätyi nenään, ja Supinkin täytyi tuntea sama, sillä niin kovasti se aivasteli. Vastentahtoisesti se jatkoi kuitenkin eteenpäin, sillä oltiinhan jo miltei puolimatkassa.
Pellot tuntuivat jatkuvan ikuisesti, vaikka metsänreuna häämöttikin koko ajan näkyvissä tuulen heittelemästä pakkaslumesta huolimatta. Tuijotin sitä jäisten ripsieni raosta kunnes en enää tuntenut jalkojani. Oli pakko laskeutua satulasta ja taluttaa Supia, että sain vereni kiertämään. Oli jo turha ajatella kääntyvänsä takaisin. Aloin melkein itkemään, vaikka olenkin ihan aikuinen ihminen, kun näin Supin leuka- ja kaulakarvoista roikkuvat pikkuiset jääpuikot. Voi onneksi, onneksi, onneksi sitä ei ollut klipattu mistään kohdasta tälle talvea!
Me selvisimme hengissä. Tottakai selvisimme, sillä onhan välillä tarkastuspisteitä tiheästi. Olisihan joku huomannut meidän ruumiimme hangesta ja tullut elvyttämään ja lämmittämään. Hyvää sijoitusta ei kuitenkaan tullut, koska sain yhdellä tarkastuspisteellä meille sakkoajan. Oli ollut pakko ravuuttaa Supia liian reippaasti, kun sillekin meinasi tulla niin kovin kylmä. Niin korkealla sen syke ei onneksi ollut, että olisi tullut hylky ja koko show olisi ollut turhan takia kärsitty.
Vaikka matkaratsastus on ihana, rento laji, koen nyt, että tarvitsemme siitä kunnon tauon. Toivottavasti enää juhannuksena ajatus kilpailemisesta ei hytisytä minua kylmästä!

Toukokuu 2021
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Lopputalvi ei ole koskaan ennen tuntunut näin pitkältä! En ole kilpaillut vuosiin, mutta nyt kun kilpailin talvella parina kuuna muutaman kisan Supin kanssa (ja sijoituin niissä), tahtoisin kilpailla alinomaa. Sovin kuitenkin Joonaksen kanssa, etten kisaa Supilla, jotta se saa keskittyä muihin juttuihin. Nyt kuitenkin pääsin taas kisaamaan! Ja ai että miten oli pitkä aika odottaa kisoja ilmoittautumispäivästä kisapäivään!
Kisoissa Supi oli ihan elementissään. Menemme vieläkin lyhyitä matkoja (aina 15 tai 30 kilometriä), enkä haaveilekaan muista matkoista -- paitsi että joskus olisi kiva kokeilla 50 kilometrin pituista matkaa kerran. No joka tapauksessa Supi tiesi jo kisapaikalla, mistä on kyse, ja että mennään heittämään lyhyt lenkki. Joka kerta viimeisissä kisoissamme se on ollut niin tosi asialla ja nätisti, että olen saanut kehuja kanssakilpailijoilta sen käytöksestä!
Ja ai niitä maastolenkkejä! Kevät on täällä! Lits läts, sanovat Supin kaviot, ja lintujen titityy kuuluu jostain kaukaa. Ihanneaikaluokissa nautiskelemme ja haistelemme kevättä, kuuntelemme lintuja ja katselemme ketunpoikasia. Nopeusluokissa sitten laukataan, ja nuori kun on, Supihan laukkaa kuin raketti! Se on mahtavaa!
Luokkien jälkeen seuraa palkintojenjako. Aina meitä ei kutsuta tietenkään hakemaan palkintoja, mutta usein kyllä. En ole saanut hetkeen voittoruusuketta, mutta muutkin ruusukkeet ovat olleet hienoja, ja tällaisia olemme tänä keväänä Supin kanssa keränneet. Punaista on paljon, mutta punainen onkin lempivärini.
Nopeusluokat ovat saaneet minut muuten haaveilemaan taas hyppäämisestä, etenkin maastoesteistä. Joonas on kuitenkin sitä mieltä, että Supia ei kannattaisi ottaa sellaiseen. Mitä jos ryhtyisin kouluttamaan Supin varsasta itselleni kilparatsua..? Mitähän pojat sanoisivat!

Helmikuu 2021
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Nyt ollaan siinä pisteessä. Niin missä pisteessä? Siinä, että olen hurahtanut taas kilpailuihin matkaratsastuksen merkeissä, vaikka kuinka olen ajatellut kaiken kilpailun olevan osaltani ohitse jo parikymmentä vuotta sitten. Mihin kettu karvoistaan pääsisi? Lisäksi olen aivan ihastunut tähän meidän Supiin, joka tässäkin kuussa marssi meidät kakkossijalle VMRJ:n alaisissa kisoissa naapuruston puoliveritallilla Yorca Warmbloodsissa. En kilpaile enää näyttääkseni Joonakselle ja pojille, vaan kilpailemisen ilosta. Lisäksi olen inspiroituneempi hevosista kuin vuosikymmeniin! Varsinkin Supista!
Joonas kuitenkin kysyi tässä taannoin varovaisesti, saisiko hän Supin jo mahdollisesti takaisin minulta. Nauroin, että tottahan toki. Supin pitäisi kilpailla varsinaisissa painotuslajeissaan poikien kanssa, eikä olla minun tätikuljettimeni, vaikka siitä olenkin nauttinut kovasti. Kun lupasin Supin takaisin töihinsä, Joonas sanoi nöyrästi, että saan kyllä vielä kilpailla sillä, kunhan pitäisin nyt pikku tauon jotta hän voi ilmoittaa sen muutamiin isoihin kisoihn, joista on kovin unelmoinut. Olen ihan tyytyväinen kompromissiimme.
Nyt siis seuraa hetken tauko matkaratsastusuutisista ja -ruusukkeista. Keväällä saatetaan palailla sorvin ääreen!

Tammikuu 2021
Kirjoittanut Katariina Erkinheimo (Oresama)
Vai etten osaa ratsastaa! Sekä mieheni Joonas että kolme aikuista poikaamme kuittailevat minulle usein siitä, että olen hevostilallinen, mutten ratsasta sen paremmin kuin ajakaan. Olen vastannut aina, etten viitsi enkä ehdi: pitää olla erotuomarina miehen ja aikuisten poikien tappeluissa siitä, kuka saa minkäkin hevosen ja kuka joutuu ratsastamaan milläkin. Sitten lyötiin se veto, johon tartuin suutuspäissäni. Todista, äiti, että osaat ratsastaa. Tuo ruusuke kotiin.
Tartuin sitten lähimpään kilttiin hevoseen, joka meillä siinä oli, ja se sattui olemaan Supi. Ilmoitin tuovani Supille ruusukkeen tänä vuonna. Sitten lähdin satuloimaan tammaa vimmaisesti. En kuitenkaan oikeasti ole ratsastanut vuosikymmeniin, enkä oikeastaan edes käynyt satulassa. Taidot eivät katoaisi: perusratsastus on kun pyörällä ajaisi. Sen sijaan kuntoni on rapistunut ja ikää on tullut. Sitä paitsi Supi on minulle vieras ratsu, vaikka onkin tuttu hevonen!
Ajattelin ensin, että treenaisin estekisoihin, koska hyppäsin vielä aikuisiälläkin kilpaa. Sitten huomasin, että ihan lähitallilla on matkaratsastuskisat, ja niin syttyi pieni lamppu päässäni. Viidentoista kilometrin matka olisi Supille ihan pikku lämmittelylenkki! Minä puolestani selviytyisin siitä kyllä, kun nyt hengissä pysyisin. Kentän sijaan ohjasinkin siis Supin kohti maastopolkuja. Niin tein myös seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana, ja sitten.
Kisoista tuli kuin tulikin ruusuke. Siellä minua puraisi myös matkaratsastuskärpänen, koska olihan se nyt kivaa saada ruusuke tavallisesta maastoilusta kivan tamman kanssa. Ilmoitin saman tien itseni seuraaviin kisoihin. Ja seuraaviin.
Nyt minulla on kolme itse hankittua ruusuketta, joista yksi on ihan voittoruusuke. Saivatpa Joonas ja pojat nenilleen. Kyllä tämä muorikin vielä osaa. Vaikka Supinhan ansiota tämä suurimmaksi osaksi on. Luulenpa, että osallistun vielä muutamaan kisaan ennen kuin lopetan tämän leikin...