Sotkuinen sudenpesä

Vitsit miten oli sotkuista. Camilla oli tulossa meille, ei kun siis asuntoa katsomaan. Minulla oli suurin piirtein tunti aikaa saada koti näyttämään ihmiseltäiseltä. Sängyn vierellä oli eiliset sukat, tietokone oli lattialla pikkusohvan edessä ja pienen kulmasohvan käsinojalla oli kirjoja. Niin ja tiskialtaassa oli lautanen ja kaksi kuppia. Muuta irtoromua ei ollut. Mutta se pölyn määrä… Melkein mustilla hyllyillä näkyikin sitten kaikki… Pitäisiköhän matto vielä imuroida, vaikka vastahan sen toissailtana imuroin? Ei, nyt ei kyllä ehtisi. Pihakin oli niin kuin räjähtänyt lumen sulettua. Näyttäisikö se paremmalta, jos vähän haravoisi nurmikkoa sojottamaan samaan suuntaan? Ei, sitten se näyttäisi ihan siltä kuin olisin haravoinut nurmikkoa Camillan takia. Sekös hullua olisi. Tartuin pölyrättiin, joka oli sininen, toisin kuin keittiön vihreä tiskirätti tai punainen vessarätti. Pölyjen pyyhkiminen oli normaali tehtävä suoritettavaksi, kun joku oli tulossa minun luokseni. Ei kun siis asuntoa katsomaan.

Loppujen lopuksi tunti olikin ihan hirveän pitkä aika. Romujen keräämiseen ja pölyjen pyyhkimiseen ei mennyt kuin vartti. Aikaa tappaakseni lähdin lenkille. Juoksin melkein aina saman lenkin: lähdin aina meiltä Kontiokorvesta poispäin, Runoin ohitse, Kyrönjokea kohti ja seurailin Kyrönjokea riittävän pitkälle Poolanmetsän lenkkipolkuja pitkin. Ne olivat tasaisempia ja muutenkin parempia kuin Kontiokorven sysimetsän polut ja kovat hiekkatiet, vaikka niille päästäkseni jouduinkin juoksemaan vähän liian keskeltä Otsonmäkeä. Kukaan ei kuitenkaan tälläkään kertaa hölkkääni ihmetellyt. Otsonmäellä oli ihan normaalia näyttäytyä verkkareissa koska tahansa, ja hölköttely taisi olla muun puutteessa yllättävän suosittu harrastus.

Palasin lenkiltä liian myöhään ja vieläpä hoksasin myöhästymiseni viiveellä. Tullessani ajattelin ihan tosi, että onkohan naapuriin tilattu uusi sohva vai mitähän sinne peräkärryllä kuljetetaan. Mutta ei ollut. Camilla nojasi ovenpieltäni ja oli ilmeisesti juuri soittamassa minulle.

”Susi! Mä ajattelin että maako sut on niellyt!”
”Mä olin lenkillä… Mä en muistanu kattoa kelloa…”
”Mä huomaan!”

Avasin oven ja räpäytin muutaman kerran hämmentyneenä silmiäni, kun Camilla pukkasi peräkärryn kuomun ylös. Hänellä oli sänky mukanaan asuntoa katsomassa. Ja jätesäkkejä. Ja pari vaivaista pahvilaatikkoa. Ja kaksi suurta reppua. Hänelle ei liiaksi ollut kyllä maallista omaisuutta kertynyt.

”No? Autaksä?”

Kiirehdin avaamaan kärryn perälaudan salvat. Camilla nosteli vähäiset säkkinsä pois sängyn tieltä. Kuului kirskuva ääni, kun hän työnsi sänkyä. Kysyin, eikö siihen tule naarmuja, mutta hän vain puhahti niin kuin olisin vitsaillut. En kehdannut kysyä, haluaisiko hän nyt kuitenkin katsoa vielä asuntoa ensin. Mitä jos siellä olisi vaikka liian sotkuista tai liian vähän valoa? Haisisi oudolta?

Yksi makuuhuone oli heti vasemmalla ovelta katsoen. Se oli minun. Kannoimme sängyn oikeanpuoleiseen. Se oli raskasta tekoa ja vaati kolme reissua, koska se oli osissa.

”Järkyttävä määrä vaatekaappeja”, Camilla kommentoi ja istahti lakanattoman petauspatjan päälle sängylle.
”Ai nii joo”, mumisin vähän hätääntynenä. ”Mulla on pyyhkeitä ja tämmösiä täällä”, kerroin ja avasin reunimmaisen oven. ”Mä en tienny että sä heti — tai siis mä en muistanu laittaa niitä pois niin mä tänään vien ne vielä…”

Olohuoneessa Camilla sanoi, että on sudenpesässä ainakin isot ikkunat ja paljon valoa. Pukkasin mahdollisimman huomaamattomasti ainoan huonekasvini, polvenkorkuisen appelsiinipuun paremmin ojennukseen keittiösaarekkeen viereen ja pyyhkäisin salaa varpaillani pari varissutta lehteä ruukun taakse piiloon. Änkytin jotain sellaista kuin että minulla ei ole mitään pöytäliinoja tai sellaisia, kun aina sotken ne, mutta että voitaisiin kyllä laittaa. Camilla katsoi huvittuneena ensin minua ja sitten keittiötä, jonka kaapinovet olivat siniharmaat. Epäilin, että hän varmasti katsoi sormenjälkiä. En ollut pyyhkinyt niitä pois. Olin ajatellut, että jos Camilla ei kestäisi sormenjälkiä kaapinovissa, ei meistä voisi tulla kämppiksiä, koska en kuitenkaan ikinä muistaisi tai viitsisi pyyhkiä niitä pois joka päivä. Nyt kaduin sitä, etten ollut pyyhkinyt. Isällä kävi siivooja. Kun minä olin lapsi, ei kyllä ollut sormenjälkiä kaapinovissa. Vain oma huone piti järjestellä itse, mutta silti oli aina ollut pölytöntä ja sormenjäljetöntä. Pian saisin kuulla siitä, että olin niin pilalle lellitty, etten osannut edes siivota kunnolla.

Näytin vielä pihan. Kun Camilla kysyi tuhkakuppia taskujaan taputellen, vein hänelle lasisen katkarapumajoneesipurkin, koska muuta minulla ei ollut. Hän vaikutti kuitenkin ihan tyytyväiseltä laskiessaan sen terassin nurkkaan ja sytyttäessään savukkeen. Jäin hänen seurakseen ja kehuin suhteellisen lyhyttä tallimatkaa ja sanoin Runoinkin olevan melko vieressä. Ulkona minun oli jotenkin helpompi puhua. Ihan niin kuin oltaisiin tallissa taas.

”Tossa on vessa mun huoneen vieressä, ja sauna. Mä meen kantaan noita sun kamoja”, sanoin sisään palattuamme, koska en kestänyt enää. Kyllä minä tiesin, että totuttelua tämäkin vaati, niin kuin tallilla oleminenkin aluksi, mutta silloin tunsin totutelleeni jo tarpeeksi. Muutaman säkin ja laatikon kantamisessa ei kauaa mennyt. Kasasin ne Camillan huoneen nurkkaan. Alkoi olla jo hämärää, vaikka kello ei ollut mitään. Olin tavallaan kiitollinen, kun Camilla ilmoitti lähtevänsä kaupan kautta peräkärryä palauttamaan ja veti takin ylleen. Jaksoin olla vielä kohteliaan ja positiivisen näköinen kunnes hän lähti, mutta sitten hiipparoin huoneeeseeni ja heittäydyin selälleni sängylleni. Oven sentään jätin raolleen siltä varalta että hän palaisi ennen kuin saisin itseni kerättyä. Suljettu ovi ja hiljainen uusi asunto vaikuttaisivat varmasti tosi luotaantyöntäviltä.

Pidin tasaisesta, ennalta-arvattavasta elämästä, tuumin itsekseni. Olin vain yllättynyt Camillan muuttokuormasta, koska olin ajatellut hänen vasta käyvän vilkaisemassa asuntoa. Se minun voimani vei. Ja vieraskoreus. Jos asuisin vielä tänäänkin yksin, kaivautuisin nyt peiton alle latautumaan hetkeksi täydessä arkipukeessa. Mutta nyt ei kyllä kehdannut. Minusta tuntui etäisesti samalta kuin parisuhteessa juuri ennen eroa, kun se jo tavallaan leijui ilmassa. Kämppiksiin ei ainakaan sitten kiinnyttäisi, Oskari, koska ne nyt ainakaan eivät ole ikuisia. Ensin pitäisi tottua tähän, ja pian taas pitäisi tottua olemaan uudelleen yksin. Sellaista se on. Ei tässä mitään hätää ole.

Kun ei auta kuin odottaa

Kotimatka meni kuin sumussa, eikä sillä ollut mitään tekemistä pimeyden, autoni likaisen tuulilasin tai vastaan ajavien autojen valojen kanssa. Olisin halunnut jäädä tallille, mutta Eetu oli lähettänyt minut kotiin. Kuulemma olisin paremmaksi avuksi Ukolle huomenna levänneenä, eikä minun ahdistukseni auttaisi sitä vaan päin vastoin. Oikeasti Eetu taisi haluta minut pois lietsomasta ahdistusta muihinkin hevosiin ja ymmärsihän sen. Vaikka Ukon kevään kisat taisivat olla ohitse ennen kauden alkamistakaan, muilla hevosilla voisi olla vaikka mitä tärkeitä harjoituksia edessään. Ja vaikkei olisikaan, niin…

Ukolta oli otettu verta. Eläinlääkärin rauhallisuus ei ollut valanut minuun uskoa. Ennemminkin se tuntui minusta väliinpitämättömyydeltä. Juuri tänään olisin kaivannut sellaista lääkäriä, joka olisi silittänyt ja säälinyt kipeää lemmikkiäni. Sitä paitsi minusta oli pahaenteistä, ettei Eetu ollut jättänyt lääkäriä yksin Ukon kanssa. Se saattoi olla ihan tyypillistä käytöstä Eetulle, mutta olin tainnut kuulla jo liikaa juttua Otsonmäen kunnaneläinlääkärin taitamattomuudesta.

Autoni nahkapenkit olivat kylmät, eivätkä ollenkaan niin mukavat kuin sänkyni, mutta matka lämmitystolpalta asuntoni ovelle tuntui loputtomalta jo ajatuksenkin tasolla. Mieluiten olisin nukkunut tai ainakin horrostanut siinä paikallani hetken. Minun oli kerättävä voimiani. Vilkaisin kelloa puhelimesta ja näytöllä oli ilmoitus viestistä, joka oli tullut tuntemattomasta numerosta. Avasin sen toivoen, ettei se olisi eläinlääkäri. Hän ilmoittaisi vain huonoja uutisia näin myöhään. Silti sydämeni ei hakannut hermostuneesti. Pääni ja silmäluomeni painoivat liikaa sellaiseen. Hengitystäkin ahdisti vain kevyesti. Tunsin näytteleväni huonossa heppadraamassa. Oloni oli kuin Salkkarinäyttelijällä, jonka olisi pitänyt vääntää kasvonsa kuvaamaan äärimmäistä kauhua, mutta joka ei onnistunut.

Tuntematon numero oli Outin. Hän oli laittanut minulle viestin vain hetki sitten. Se oli kohtelias avuntarjous: sellainen tsemppiviesti hyvänpäiväntutulle. Olisin hymyillyt, jos olisin jaksanut tai edes muistanut kuinka. Retkotin auton penkillä oikeastaan kyljelläni, poski vasten viileää nahkaista pääntukea ja kirjoitin vastauksen. Tai ainakin yritin. ”Kiitos”, kirjoitin, ja sitten tunsin aivojeni kieltäytyvän yhteistyöstä. Pusersin silti muutaman sanan liian kirkkaalle näytölle. Kiitos, mutta nyt ei auta kuin odottaa. Vielä jotain sanoja viestiin, Oskari! Kiitos, mutta nyt ei auta kuin odottaa. Ehkä huomenna selviää jotain kun verikokeiden tulokset tulee. Nähdään huomenna tallilla. Joo hyvä Oskari, just noin, ajattelin ja poistin viimeisen virkkeen. Mutta ilman sitä viesti näytti niin tylyltä… Voi Luoja, Oskari, ei viestin kirjoittaminen ole sinulle vaikeaa: ainoastaan pitsan soittaminen on. Kirjoitin saman virkkeen uudelleen ja lähetin viestin, vaikka oikeastaan teki mieli jättää vastaamatta ja miettiä huomenna, mikä olisi sopivaa. Mutta jos nyt ottaisin miettimisaikaa, unohtaisin kuitenkin koko viestin.

Jätin ratsastussaappaat autoon, vaikka olin varta vasten tuonut ne mukanani pestäkseni ne välillä. Avain ei meinannut sopia ulko-oven lukkoon aluksi, mutta toimi kummasti paremmin, kun hoksasin vaihtaa ulkovaraston avaimen kotiavaimeen. Ne eivät olleet edes saman näköisiä.

Pimeydestä tiesi, ettei Camilla ollut kotona ja hyvä niin. Sytytin olohuoneeseen valon, suljin sälekaihtimet ja istuin sohvan nurkkaan, mahdollisimman syvälle olohuoneeseen, kauas ovelta. No niin, Oskari. Nyt ajatellaan tämä Ukkohomma pois alta, niin voidaan nukkua. Lähestytään tätä järjestelmällisesti ja järkevästi. Järjestelmällisesti ja järkevästi vain, Oskari.

Siihen asti pääni oli ollut tyhjä. Olo oli ollut koko kotimatkan ajan samanlainen kuin korvatillikan saaneella, mutta henkisesti. Ainoastaan henkistä korvien vinguntaa oli kuulunut ja tuntunut. Silloin kaikki Ukkoa koskeva hätä tuntui kuitenkin jysähtävän kerralla takaisin tietoisuuteeni, vaikka olisin halunnut päästää sen takaisin ohut siivu kerrallaan. Minun oli hapuiltava sohvatyynyn nurkka käteeni ja vedettävä tyyny syliini, etten olisi hajonnut pieniksi säälittäviksi murusiksi kangassohvalle. Minun oli saatava pidellä jotain kiinteämpää kuin itse olin.

Ajatukset kieppuivat huimaavasti ja kietoutuivat toisiinsa. Koko ajan koin tarvetta nousta ylös ja taistella jotain näkymätöntä vaaraa vastaan. Lihaksissani oli liikaa verta ja sormeni pistelivät. Halusin lähteä takaisin tallille, mutta olisi kamalaa tulla nakatuksi niskasta ulos niin kuin kulkukissa. Mitä jos minun hevoseni elämä päättyisi yön aikana, kun olin tässä? Olisi kai sekin kaivannut tukea, vaikka en olekaan sitä niin hirveän kauaa vielä tuntenut. Kai se vaistoaisi, että minä välitin siitä, vaikka se ei välittäisikään minusta… Se oli hieno hevonen… Hyvä hevonen… Ensimmäinen oma hevoseni… Todeksi käynyt lapsuuden unelmani….

Ulko-ovella rapisi. Kuului naukaiseva narahdus. Hetken kuluttua kylmää ilmaa virtasi olohuoneeseen ja sai keittiön tasolle jääneet paperit kahahtamaan. Vain Camillalla oli avain. Ovelta kuului tuttu ”mooi”, johon minun kuului vastata, mutta olin kuin kivettynyt. Pulssini sentään oli nopea taas kaiken kauhean ajattelun jälkeen ja se tuntui silmissä asti paineena ja kuului korvissa kaikki asunnon pienet äänet peittävänä huminana. Vieläkö Ukko eli? Kai minusta tuntuisi jotenkin erilaiselta, jos sitä ei enää olisi?

Hetken kuluttua sohva painui kevyesti alaspäin, kun Camilla istui viereeni. Käsi puristi olkapäätäni, ja kun sain käännettyä katseeni Camillaan, kokonainen käsivarsi ujuttautui hupparini hupun alta hartioideni ympärille. Camillan oli täytynyt kuulla jo uutiset.

Camillan lohdutusyritys tuntui omituisen kömpelöltä, mutta jotenkin se helpotti oloani. Vaikka olin taas mokannut, edes muutama ihminen uskoi, etten minä tahallani ollut hevosta rääkännyt. Olisin halunnut olla niin kuin pikkulapsi ja uskoa, kun Camilla hetken kuluttua mutisi, että kyllä se siitä. En kuitenkaan täysin pystynyt. Silti minulla oli parempi olo.

Hetkellinen oloni parantuminen kai sai aivoni toimimaan. Oli kulunut vaikka kuinka kauan, useita silmänräpäyksiä, ennen kuin tajusin, miten sopimatonta sellainen kämppiksen kaulailu oli. Hyvä nyt taas Oskari. Kämmeneni alkoivat hiota kun mietin, miten pääsisin pois ilman että ravistelisin Camillan itsestäni niin kuin koira ravistelee veden turkistaan. Pian hänkin huomaisi, mitä oli tekemässä ja sitten menisikin ainakin kuukausi ennen kuin kaikki olisi normaalia taas, enkä minä ihan totta kaivannut enää yhtään lisää minkään sortin vaikeuksia, ahdistusta ja —

”Otetaanko jätskiä?” kysyin hartiat jäykkinä ja ääni käheänä ensimmäisen kysymyksen, jonka sain kutsuttua mieleeni. Luojan kiitos se ei ollutkaan kontekstissaan niin toivottoman huono kysymys, kuin aluksi säikähdin sen olevan.
”Kuule, otetaan vaan”, Camilla sanoi myötätuntoisesti ja rutisti minua vielä kerran ennen kuin nousi. Hän pökkäsi keittiön tasolle jääneet paperit paremmin järjestykseen kävellessään tason ohitse jääkaapille.

Siitä eteenpäin ilta ei ollut ihan niin kauhea. Camilla jäi harhauttamaan minua, mistä olin niin kiitollinen, että kerran minun täytyi räpytellä kyyneliä silmistäni ennen kuin hän huomaisi ne. Istuimme sohvan vastakkaisissa päädyissä risti-istunnassa ja söimme jäätelöä. Puhuimme hevosista: lapsuuden unelmahevosista, nuoruuden suosikkihevosista, Camillan ravihevosesta, vähän minun ensimmäisestä omasta hevosestanikin: Ukosta. Aina kun muistin, että Ukko on kipeänä tallissa ja varmasti kuolee yöllä, Camilla kysyikin jotain uutta. Minusta tuntui kuin olisin tallilla, paitsi että puhuin enemmän pitääkseni ajatukseni kurissa.

Heräsin aamulla sohvalta. Jäätelökulhot olivat keittiön tasolla, vaikka en ollut kumpaakaan vienyt sinne, ja minulla oli oma peittoni ja tyynyni, vaikka en ollut niitä hakenut. Minun teki tavallaan mieleni lukittautua huoneeseeni ikuisiksi ajoiksi, kun olin sillä tavalla itseäni passuuttanut, mutta toisaalta taas olin liian hyvällä tuulella. Puhelimeni ei ollut soinut yöllä tai aamulla, ja Eetu olisi kyllä soittanut heti kuolleesta hevosesta. Ennen kuin edes nousin, etsin hänen numeronsa ja soitin siihen.

Piristysyritykset

Hämmästyin huomatessani, miten moni tallilainen jaksoi yrittää piristää minua, kun Ukko oli toipilaana. Ja miten se tepsi.

Suurimmaksi osaksi piristysyritykset olivat ihan normaaleja ja miellyttäviä. Siivosin päiväksi jääneitä karsinoita sunnuntaina, kun Outi pysähtyi kyselemään kuulumisia.

”Miten Ukko voi?” oli hänen tervehdyksensä.
Vilkaisin häneen silloin varovaisesti. Mietin, oliko hän huolissaan oikeastaan Jussista Ukon sijaan ja purin huultani. ”Hyvin”, vastasin hiljaa, mutta eihän se ollut oikeastaan totta. ”Tilanteeseen nähden siis”, korjasin, ja se oli enemmän totta. Se ei kuumeillut ja se joi normaalisti. Syömisen kanssa oli heikompaa.
”Ai kun hyvä kuulla. Joko sä tiedät mikä sen on?”
”En… Omituista on että sillä ei ole edes tulehdusarvot korkealla. Silmät vaan sen kun kiiltää…”
Sen jälkeen minun oli pakko käännähtää nopeasti takaisin talikkoni puoleen. Kurkkua kuristi ja minunkin silmiäni kirveli.
”Jos sä haluat jutella siitä… En mäkään mikään lääkäri ole, mutta…”
”Kiitos. Mä pelkään vaan että se tartuttaa kaikki muut. On kantavia tammoja ja…”
”Älä just nyt sitä murehdi.”

Eetu yritti auttaa syöttämällä minua. Hän kävi oikein henkilökohtaisesti hakemassa minut tallista, vaikka kaikille muille riitti Eiran mukana lähetetty karjahtava ”SYÖMÄÄN!” -käsky, jota en olisi kehdannut noudattaa. Ensimmäisenä ja toisena iltana Ukon sairastumisen jälkeen hän ojensi minulle vielä jonkun, ilmeisesti Jillan tekemiä pullia pussissa mitään puhumatta, kun olin lähdössä. Pidin sellaista huolehtimista omalla tavallaan suloisena, vaikka Eetu itse olikin kireän ja epävarman oloinen jännittyneine hartioineen sekä minua syömään hakiessaan että pullia ojentaessaan.

Camilla teki kaikkensa, etten ehtisi ajatella liiaksi. Hän juoksutti minua ympäriinsä hoitamassa pikkuaskareita, joihin oli itse olevinaan liian kiireinen.
”Susi, avaa Eiralle pihan puolen kraana”, kuului komento, ja sen hoidettuani heti toinen: ”Susi, nyt maneesia siivoamaan kipin kapin!” Minä tietenkin tottelin kiitollisena. Pääni tuntui olevan tavallistakin sumuisempi ja minun oli erityisen vaikea keksiä tekemistä kun karsinat oli siivottu.

Kotona Camillan tyyli toimi paremmin kuin tallilla. Tapasin kysyä häntä aina mukaani juoksulenkille, mutta koskaan hän ei tullut. En oikeastaan enää edes ajatellut hänen tulevan: kunhan kysyin niin kuin hyvä tapa vaati. Ukon sairastumisen jälkeen hän kuitenkin yllättäen lähti lenkille.
”Susi”, hän sanoi silloin Otsonmäen suurin piirtein ainoan ylämäen juurella. ”Juostaan kilpaa ylös.”
”En mä halua hävitä”, yritin estellä. Tosiasiassa olin silloin varma, että Camilla ei pysyisi minun vauhdissani ja suuttuisi, jos juoksisin täysillä ylös.
”Ei sit jos sä oot tommonen pelkuri”, hän voivotteli viekkaasti, ja vaikka tiesin hänen manipuloivan minua, se sai minut kilpailemaan saman tien. Olin ensimmäisenä ylhäällä, mutta vain täpärästi. Suussani maistui silloin rauta, enkä muistanut, että minulla on tallilla kipeä hevonen.

En ollut koskaan pitänyt Hellosta. Hän on sellainen, ettei hänestä koskaan tiedä, mitä kamalaa hän yhtäkkiä sanoo. Kun Ukko sairasti, huomasin hänen olevan suuresta suustaan huolimatta oikein empaattinen. En niin välittänyt siitä, kun hän vastaanväitteistäni huolimatta työnsi kokonaisen keksin suuhuni kahvipöydässä, pestyin käsin sentään onneksi. Sen sijaan pidin oikeasti maanantai-illasta, jolloin hän yllytti puoli tallia pelaamaan jalkapalloa maneesiin ”koska Osku tarvii nyt semmosta rakkautta”, niin kuin hän itse sanoi. Hän teki itsestään toisen joukkueen kapteenin ja halusi pelata samalla puolella kuin Tiitus, Camilla ja Nelly. Minut hän nimitti toisen joukkueen kapteeniksi ja karvaan tappion koettuamme päätin, että jos joskus vielä pelattaisiin, Tiitus, Camilla ja Nelly jaettaisiin kyllä tasan joukkueisiin. Jostain syystä Hello ei ollut varannut välittömästi Marshallia, vaikka hänelläkin näytti pysyvän pallo hallussa. Ehkä hän ei tiennyt, että Marshallista olisi hyötyä.

”Anna sun kännykkä”, Hello vaati pelin jälkeen minulta.
”Miks?”
”Mä tallennan siihen yhden Mikan numeron”, hän sanoi niin kuin kyselisin tyhmiä.
”Miks?” kysyin uudelleen niin kuin papukaija.
”Siksi että sä voit soittaa sille jos sä tarvit jonkun lämmittään sun sänkyä. No ei, ääliö, vaan siks että sä voit soittaa sille niin pääset Otsonmäen jalkapallojoukkueeseen.”
Kai sen sängynlämmitysjutun säikäyttämänä erehdyin antamaan Hellolle puhelimeni, vaikken ollut edes harkinnut jalkapallon pelaamista Otsonmäellä. Hän tallensi siihen Mikan numeron nimellä JALKAPALLOSEDÖ ja vaihtoi lisäksi puhelimeni taustakuvaksi oman naamansa kuvan. Sain siitä kyselyitä kotona Camillalta.

Myös jalkapalloa pelatessani unohdin Ukon ihan oikeasti niin kuin kilpaa juostessanikin. Jalkapallopelin jälkeen tein tosi hyvällä tuulella tallihommani loppuun. Ukkokin oli niin pirteä, että sai mennä tunniksi ulos, vaikka olikin viileää. Hyvä tuuleni loppui sillä kertaa siihen, kun näin Salierin ja Sonjan ravailemassa kentällä aikoessani lähteä kotiin. Olin minä sinä päivänä muitakin ratsukoita nähnyt — aamulla isännän itse Jussillaan ja Camillakin lähdössä maastoon mustavalkoisen ponin kanssa — mutta Salieri näytti eniten minun hevoseltani. Kävelin reppu selässä aidalle katselemaan, ja ai miten minusta oli epäreilua, kun Salieri ravasi selkä korkealla kentällä ja minun hevoseni jaksoi vain seistä. Ajattelin, että sentään voisin katsella edes hetken ratsastusta: ties koska pääsisin itse satulaan taas.

Vikaostos

Puhelin piti ääntä. Aluksi se surisi keittiön tasoa vasten ja vilkutti näyttövaloa, mutta sitten alkoi soida se Huawein valmis oletussoittoääni, jota en ollut koskaan vaihtanut toiseksi. Nousin vilkaisemaan näyttöä. Siinä luki ”Iskä”. En voi sanoa yllättyneeni. Isä soitti ainakin kerran viikossa.

”Oskari”, sanoin puhelimeen joka tapauksessa.
”Terve. Iskä täällä”, iskä tervehti, vaikka tiesi minun vastaavan tuntemattomiin numeroihin vain ”haloo”.
”Moi”, vastasin automaattisesti.
”Mites hevonen?”
”Ihan hyvin.”

Seurasi joukko kysymyksiä, joihin vastailin parhaani mukaan ja mahdollisimman nopeasti. Iskä inhosi viivyttelyä ja mietiskelyä. On katsottu tulehdusarvot. Normaalit olivat. Ei vuoda räkää. Ei ole katse kirkastunut. Juo. Pulssi on hirveän nopea jo kävelyttäessä. Ei kuumeile enää. Ei palele. Tarhannut vain tunnin. Mikään paikka ei ole kuuma. Kyllä, pupillit reagoivat valoon. Ei ole kalpea enää suusta.

”Sä et nyt voi sitten tulla tänne viikonloppuna”, iskä sanoi vakavasti, kun kysymykset loppuivat. ”Jos se onkin jotain tarttuvaa.”
”Mm. Tiedän.”
”Kyllä mä haluaisin että sä tuut.”
”Niin.”

Kuulin miten iskä empi. Saatoin melkein nähdä suljetuin silmineni, miten hän imeskeli alahuultaan vakavana ja rapsutteli kurtistettua kulmakarvaansa ja sitten niskansa kihartuvia hiuksia, samanlaisia kuin minulla, vapaan kätensä etusormella ja keskisormella. Nojasin alaselälläni keittiön tasoon ja odotin. Vaikka iskä inhosi viivyttelyä, häntä itseään ei saanut hoputtaa. Sitä paitsi iskä ei koskaan viivytellyt ja empinyt tahallaan. Osasin jo aavistaa, mitä hänen seuraavaksi aloittamansa keskustelu koskisi. Katselin mustavalkoraidallisia villasukkiani ja yritin olla ottamatta kierroksia etukäteen.

”Mitä sä oot ajatellu jatkosta?” hän kysyi lopulta.
”Mistä jatkosta?” kysyin mahdollisimman neutraalisti, vaikka tiesin.
”No jos Google Me oli vikaostos.”
”Hä?”
”Niin. Jos siinä on joku pysyvä vika. Tai jos sen toi tila kroonistuu.”
”Niin — mitä sä meinaat?”
”No ei se ole ollut sulla edes kauaa. Kauanko sun kannattaa hoidattaa tommosta hevosta? Siis onhan se hieno ja kauhean kiva ainakin oriksi, mutta…”

Hengitin syvään enkä vastannut isälle mitään. Kurkussani tuntui taas jotain ylimääräistä, mutta samalla ajattelin, että isä oli periaatteessa oikeassa. Ei meillä Ukon kanssa ollut vielä niin paljoa yhteisiä kokemuksia, että juuri tätä hevosta kannatti tekohengittää kiintymyksen takia. Järjellä ajatellen ymmärsin kyllä, että jos menettäisin Ukon, vielä minun olisi helppoa kiintyä johonkin toiseen hevoseen. Samaan aikaan järjellä ajattelusta minun tuli kuitenkin kauhean kylmä. Jos en olisi tuntenut isää, olisin syyttänyt häntä hevosen pitämisestä kertakäyttötavarana, mutta ei isä ollut sellainen. Ei vaikka kuinka hevosmaailmassa huhuttiin menestyksellä olevan aina hintansa.

”Oskari?”
”Joo.”
”Miika Rossilla olis sulle kauhean hyvä ruuna kaupan.”
”Ai.”
”Joo. On. Sillä on jotain epämäärästä estetaustaa suvussa kans, mutta eiköhän se oo vaan hyvä. Se ei ollu niin pitkäselkänenkään kun se sun hevonen. Mä meen kattomaan sitä sulle. Tietenkään sä et itse nyt voi mennä vieraille talleille kun…”
”Iskä.”
”No?”
”Odota nyt ensin että ruumis on kylmenny.”
”No joo. Ja voihan se sun hevonen vielä parantua. Nokka pystyyn Oskari Aleksanteri. Mutta että tiedät, että sulla on vaihtoehto.”

Puristin toisella kädelläni keittiön tason reunaa ja yritin hengitellä rauhallisesti. Olin jo ihan aikuinen, mutta yhtäkkiä minulla oli ihan kamala ikävä isää ja äitiä. En saanut sanottua Miika Rossin ruunasuosituksiin enää mitään muuta. Puristin silmiäni kiinni ja yritin estää minkään sortin niiskutusta karkaamasta nenästäni. Pyyhkäisin yksinäisen kutittavan kyyneleen poskeltani hupparin hihaan. Ryhdistäydy, Oskari.

”Miten muuten?” iskä kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Hyvin.”
”Miten se sun emäntä? Mustavaara?”
”Vanhaniemi. Eikä se ole–”
”Joo joo, kunhan huudatan sua vähän. Mistähän mä sen Mustavaaran sain?”
”Salkkareista.”
”Vielä jaksaa asua sun kanssa se Vanhaniemi?”
”Jaksaa.”
”Mites, riittääkö sulla rahat?”
”Iskä…”
”No sen hevosen pitäminen vieraassa tallissa on aina kallis homma ja nyt vielä kun on kaikkea — kaikkea muutakin laskua! Kyllä mä nyt tässä tilanteessa sua voin vähän auttaa, vaikka mä niin kovasti uhosinkin sillon kun sä päätit että oma hevonen pitää saada.”
”Kyllä mä pärjään.”

Isä ryhtyi jaarittelemaan yleisiä kuulumisia ja minä hymyilin puhelimeen. Pystyin melkein näkemään isän kuvailemat tapahtumat. Tytöt — Anna ja Olivia — olivat oppineet laittamaan kuljetussuojat hoitohevosilleen. Melli-tamma oli niin tosi raskaana, että isän kävi sitä sääliksi. Äiti oli kuulemma saanut raivarin isän jostain tempauksesta ihan syyttä, eli oikeasti varmasti ihan syystä. Koira oli ollut yön kuumissaan sisällä, koska oli myrskynnyt niin rajusti. Kaikkea sitä kuunnellessani ja kuvitellessani kaipasin kotiin, vaikka samalla tiesinkin, että kummallinen olotilani johtui suurimmaksi osaksi Ukosta. Se menisi ohi, koska pian Ukko olisi taas terve. Sehän voi jo vähän paremmin.

Kun ovelta kuului rapinaa, avasin silmäni ja keskeytin isän kertomat mummon kuulumiset, vaikka olisinkin halunnut kuulla hänen villasukkaprojektistaan. Minulla oli mummoakin ikävä. Sanoin hätäisesti, että minun pitää nyt mennä.
”Se on oikein”, iskä myönteli niin että hänen virneensä kuului hänen äänestään. ”Kai sä oot tehny jo ruuan sille sun emännälle? Kyllä kai mä oon sua sen verran kasvattanut, että sä tiedät, että joka on ekana kotona, tekee. Mitä ruokaa sä teit?”
”Joo joo, lasag — eikun ei, kun ei se ole mikään — mun pitää nyt oikeasti lopettaa.”

Camilla ei tietenkään kysynyt kenen kanssa puhuin. Hän loi minuun vain kummallisen viiston katseen tervehtiessään.
”Se oli iskä”, ilmoitin silti puolustelevasti; puhelinta nostaen ja sitä hänelle näyttäen.
”Noni”, hän kommentoi huvittuneena, mutta sen jälkeen hänen hymytön ilmeensä palasi. Taskujaan taputtaen hän laahusti takaovelle ja huokaisi potkiessaan minun vihreät läpsykkäni jalkaansa.

Liittyy lievästi:
Ihan vakavasti ottaen (Outi)

Hamstraamisen hyvä puoli

”Mä meen!” ilmoitin Camillalle ulko-ovelta. Se oli kai kohteliasta huhuilla jotain, kun kerran samassa asunnossa asuttiin. En voinut huutaa vain heitä, koska en ollut aiemmin edes sanonut lähteväni. Vaikka olisinhan minä sanonut, jos olisin tiennyt.
”Mihin sä meet?” Camilla kysyi varmaankin keittiöstä. ”Tai siis–”
”Mulla on vuoro ässäs”, kiirehdin sanomaan ennen kuin Camilla ehti selitellä, että eiväthän minun menoni hänelle kuuluneet, mutta.
”Ässäs?”
”StaffPointin kautta. Ei kun Opteamin.”
”Jaa. No heippa.”
”Ei kun StaffPointin sittekki. Moikka.”

Hölkkäsin autolle, vaikka ei minulla ollut kiire. Vuokratyöfirmoissa oli ollut nyt pari viikkoa tarjolla niin paljon vuoroja kuin jaksoi tehdä. Se oli hyvä. Olin kuullut, että edes Seinäjoella ei tavallisesti ollut tarjolla kuin pari hajanaista puolen päivän vuoroa silloin tällöin sellaisillekin, jotka ovat olleet jo pidempään vuokratyöfirman listoilla. Minä olin aloittanut vasta ja vuoroja oli jopa Otsonmäellä. Hamstraamishuumalla oli hyvätkin puolensa. En tosiaankaan selviytyisi Ukon lääkärilaskuista ja elämisestä Hopiavuoren palkalla juuri nyt.

Olisin hölkännyt S-markettiinkin, mutta tiesin, että hyllytysvuoron jälkeen en jaksaisi hölkätä enää takaisin aamuyöstä. Jostain syystä puhelimeni, joka oli yleensä aika hiljaa, piipitti koko lyhyen matkan. Heti auton asiakkaiden pienelle parkkipaikalle pysäköityäni minun piti tarkistaa, mitä oli tapahtunut. Ensimmäinen veikkaukseni oli, että Ukko oli viimeinkin oikeasti kuollut, ja se oli niin kamala ajatus, etten ilmeisesti pystynyt käsittelemään sitä, koska sydämeeni ei edes yrittänyt hypätä kurkkuun. Toinen veikkaukseni oli, että Camilla lähetti kauppalistan, joka pitäisi kerätä ennen työvuoroa. Se oli epätodennäköisempää. Sitä paitsi minulla ei edes tainnut olla sellaisia rahoja, että niillä osteltaisiin viikon ruuat juuri nyt.

Puhelimeni näytöllä oli monta vihreää pallukkaa WhatsApp-sovelluksen taustan päällä. Outilta. En oikein tiennyt mitä ajatella, kun viestit koskivatkin uusia valmennuksia. Enhän minä ensinnäkään ollut mikään valmentaja, tai edes sellainen ratsastaja, että minusta olisi oikeasti pitkän päälle mitään hyötyä. Ja sitä paitsi se ainoakin valmennus oli mennyt heti pieleen, koska otan aina liikaa kierroksia hevosista. Ja jalkapallosta. Ja jääkiekosta. Ja no, kaikesta urheilusta, paitsi auto- ja e-urheilusta. Kun tallilla oli Nellykin, miksi Outi minulta valmennuksia kysyisi?

Paitsi jos hän kyseli Ukon takia. Pitäisikö minun vastata viestiin, että Ukko voi jo paremmin? No ei. Hänhän menettäisi siinä kasvonsa. Jos kirjoittaisin, että en millään ehdi, kun Ukko on jo oikeastaan terve ja tarvitsee kuntotreeniä niin kovasti? Niin siitä tulisi selväksi, etten tarvitse enää mitään säälipaloja, vaikka kuinka ajatusta arvostankin. Toisaalta tavallaan haluaisin valmentaa… Mutta en kyllä Hopiavuoressa. Pitäisivät minua vielä ilkeänä snobina, joka jotenkin luulee olevansa niin erinomainen, että pystyy muka leikkimään valmentajaa. Mutta kun raha olisi kyllä tarpeen myös… …tai no, en minä tutuilta mitään kehtaisi kuitenkaan ottaa.

Valmentaminen on kivaa. Hevosurheilu on kivaa. Mutta silti…

Pudistin päätäni. Piti mennä töihin. En ennättäisi muotoilla pitkää viestiä, jossa yrittäisin kohteliain sanankääntein tehdä selväksi etten kaivannut sääliä tai harhautusta Ukon takia, enkä kyllä kehtaisi ottaa rahaakaan, ja että en ollut tarpeeksi hyvä valmentamaan ketään. Silti hyviin tapoihin kuului vastata. Kirjoitin Outille siis kaksi sanaa.
Mä mietin

Autosta noustuani vilkuilin ympärilleni, että kehtasin yskiä. Tällaisina aikoina kaikki luulisivat, että yskin ilmoille koronaa. Vein kädet yhteen selkäni takana ja venyttelin, jotta saisin hengitettyä paremmin ja pieni mutta ärsyttävä selkäkipu katoaisi taas hetkeksi. Sitten olin valmis etsimään takahuoneen pienestä kaapista suunnilleen sopivan kokoisen vihertävän paidan ja ryhtymään töihin. Toivoin, että tällä kertaa siellä olisi edes liian suuria, jos ei sopivia taaskaan olisi.

Paha päivä

Se oli paha päivä. Se oli tavallista paljon pahempi päivä. En jäänyt sänkyyn makaamaan kun herätys soi seitsemän aikoihin, vaikka tavallisesti makoilenkin pienen hetken. Sen sijaan säntäsin vaatekaapilleni. Vedin mustan hihattoman paidan ylleni pimeässä. Irvistin hapuillessani sokkona minkä tahansa t-paidan sen päälle. Yhä pimeydessä tunnustelin henkarilla roikkuvia huppareita viereisessä kaapissa. Halusin löytää ihan tietyn hupparin, ja sen tunnistaisi kyllä pimeässäkin siitä, että se oli niin paljon muita pehmeämmäksi kulunut.

Ihan parin puseron hihaa puristeltuani tiesin etsiväni turhaan. Musta huppari oli vessassa. Se roikkui pyyhkeeni vieressä naulakossa, ja oli todennäköisesti vieläpä kostea. Olin ripustanut eilen märän pyyhkeeni suoraan naulakkoon suihkun jälkeen, koska olin ajatellut pestä molemmat. Eilen oli ollut niin hyvä päivä.

Puin Adidaksen mustat collegehousut, jotka olivat ihan vähän liian isot. Kurkistin huoneeni ovesta — jes, Camilla taisi nukkua– ja kiisin peittoon kääriytyneenä vessaan. Väänsin oven lukkoon ja kiirehdin vetämään hupparin t-paidan päälle. Olin arvannut oikein. Se oli hieman kostea.

Istahdin pytyn kannen päälle peitto velttona jaloissani kiemurtaen. Tänään oli ehdottomasti paha päivä. Päätin soittaa StaffPointille, että tunnen omituisia flunssaoireita. En voinut olla puristelematta nyrkkejäni sitä ajatellessani. En ikinä, ikinä lintsaa töistä. Ikinä. Niin minä kuitenkin silti valitsin StaffPointin numeron. Menetin samalla kaikki muutkin työvuorot kuluvalta viikolta, mutta ei voi mitään.

Vartin kuluttua istuin keittiön pöydän ääressä. Pidin jalkojani tuolilla edessäni ja halasin polviani. Kun käänsin mehupurkkia vasten tukemani vanhan Aku Ankan sivua, roikotin juustoleipää suustani, jotta saatoin toisella kädellä tukea sääriäni.

Ennen kahdeksaa sidoin lenkkarit jalkoihini. Vedin kevyen takin hupparini päälle, vaikka eipä toppatakin kotiin jättäminen mitään auttaisi, kun minulla oli kuitenkin paksuin ja pehmein hupparini ja pari paitaa. Kuuma tulisi kuitenkin. Silti laitoin pipon päähäni, etten tulisi kipeäksi. Katsoin itseäni vielä eteisen peilistä ennen lenkille lähtöä. Olisin ollut onnellisempi katsomatta. No, huomenna ei olisi näin paha päivä enää.

Kävelin postilaatikoille asti. Siellä yskäisin, ihan niin kuin Camilla olisi voinut herätä, jos olisin yskinyt aiemmin. Venyttelin rintalihaksiani kädet yhdessä selkäni takana. Tarkastin, että sain hengitettyä keuhkoni ihan täyteen ilmaa tarpeeksi helposti. Sitten laitettiin 2000-luvun rokkia Spotifysta ja mentiin, eikä ajateltu liikoja.

Lenkin jälkeen päivä ei onneksi ollut yhtä paha. Lähdin tallille.

Kaksi tarinaa

Joskus on vain katsottava pois välillä

Yritin olla ajattelematta Ukkoa liiaksi. Aamulla ensimmäisenä tarkastin sen kunnon sydän pamppaillen, mutta aina se oli tallella. Joka päivä se voi hieman paremmin, eikä mennyt viikkoakaan ennen kuin se puolusti taas heiniään haassa ja oli kuin lentoon lähdössä talutettaessa. Yritin hyväksyä sen, etten saisi tietää, mikä sitä oli taas vaivannut. Yritin opetella suhtautumaan säälinsekaisiin katseisiinkin.

Hukutin itseni muihin aktiviteetteihin. Tapasin valmentaa Outia ja Jussia. Oli varmaan ihan hyvä, ettei minulla ollut lapsia, sillä huomasin usein eläväni unelmiani jo Outinkin kautta. Usein minun oli purtava hammasta, jotta muistaisin ihan vain kehua, kun hän onnistui jossain erinomaisesti. Tyypillisempää minulle olisi sanoa ennemminkin, että uudestaan, enemmän, paremmin. En kuitenkaan lipsahtanut monesti. Näin kehitystä, ja vaikka se ei ollutkaan mitenkään minun ansiotani, vaan muiden valmentajien, olin ylpeä. Joskus vain katselin ylpeänä etenkin heidän raviharjoituksiaan. Jussilla oli nimittäin näyttävä ravi, joka näytti olevan vielä melko helposti säädeltävissäkin, ja Outi tuntui löytävän hevosen hienovaraisia säätönappuloita päivä päivältä paremmin.

Välillä livahdin katsomaan sitäkin, kuinka Eetu ratsastu Jussilla, ihan hevosesta lisää oppiakseni, mutta sitä ei tapahtunut usein. Kun puoli tallia kilpaili Tie Tähtiin -cupissa, Eetu ratsasti vain äärimmäisen harvoin ja tuntui hukkuvan töihin, niin kuin Camillakin. Jopa minä sain tehdä täysiä tunteja välillä. Hevosestakaan en Eetua seuratessani hirveästi oppinut. Eetu oli niin kovin erilainen ratsastaja kuin Outi, että Jussikin oli monella tapaa kuin eri hevonen. Sitä paitsi Eetu hyppäsi paljon, ja tietynlainen kenttäratsastajasta toiseen herkästi tarttuva huimapäisyys ja suurpiirteisyys näkyi Eetun ja Jussin hypyissä liikaa.

Työkin on oikein hyvää lääkettä kaikkiin huoliin ja murheisiin. Camilla virkisti muistiani siitä, miten hevonen valjastetaan. Pasin liikuttaminen oli langennut aina välillä minulle, sillä sen omistajaa ei koskaan näkynyt, ja siitä huolimatta Eeru vahti sen psyykkistä ja fyysistä kuntoa melkein tarkemmin kuin Jussin. Ajelin Pasilla aina välillä Camillan ja Steffen perässä, ja pitkillä ja rauhallisilla lenkeillä se olikin ihan mukavaa. Lyhyemmistä, nopeammista lenkeistä kuitenkin aloin kieltäytyä ensimmäisen kerran jälkeen ennen kuin juoksuttaisin Pasin pilalle tai tekisin jotain muuta harkitsematonta. Huomasin heti ensimmäisellä kerralla, että vaikka Pasin pää pysyi kasassa sen jäädessä jälkeen Steffestä, minä en kestänyt sitä. Teki mieli usuttaa se menemään puolta kovemmin, koska ei Camilla vielä mitenkään kovaa edes ajanut sillä kertaa, ja Pasilla olisi päässyt kyllä ohi. Camilla ei tietenkään uskonut, kun sanoin, etten kestänyt hävitä hänelle ja Steffelle ja siksi en tule enää nopeille lenkeille, vaikka se oli oikeasti ihan totta.

Suurin osa työstä oli siivoamista, siivoamista, siivoamista. Ajauduin siivoamaan useimmiten päätallia. Jotenkin siellä oli aina rauhallisempaa, vaikka Jussin talli oli pienempi. Ehkä se johtui siitä, että päätalli oli jotenkin harmaamman ja kylmemmän sävyinen, niin että ihmiset kasaantuivat jotenkin lyhyelle Jussin tallin pätkälle, jos muuten vain viettivät tallilla aikaa. Pidin pikkutarkkaa järjestystä satulahuoneessakin, ja pelkäsin tosissani, että joku päivä huomaisin Ukon satulassa pölyä.

Aloin todella käymään jalkapalloharjoituksissa. Harjoituksiin oli helppo mennä, kun huomasin Paithoonbuathongin pojan pompottelevan usein koira-aitauksessa plösöä jalkapalloa kengänkärjeltä toiselle Mielikin mieliksi ja hän lopulta kertoi pelaavansa, kun kysyin. Ensimmäiset kolme harjoituskertaa tunsin ahdistusta siitä, kuinka hänellä oli tapana taputella minua selkään ja vaikka mitä, vaikka hän tekikin sitä kaikille. Kolmannella kerralla minun oli pakko sanoa ihan vakavasti, etten halua kenenkään koskevan minuun. Se oli vaikeaa saada sanottua, mutta onneksi hän vain nauroi, pyysi anteeksi ja myönsi auliisti taputtelevan ihmisiä liikaa. Sen jälkeen sain olla ihan rauhassa häneltä, ja harjoituspelissä hänen tarjoavansa yläviitonenkin tuntui ehdotukselta. Hän hymyili kauniisti, kun läppäsin hänen kättään, mutta paineli sitten pallon perään.

Jalkapalloharjoituksissa ei haitannut yhtään, että Chai oli paitsi yhtä kilpailuhenkinen kuin minä, myös vähän taitavampi. Oikein tunsin kuinka sekä kuntoni että taitoni palautuivat nopeasti sellaisiksi kuin joskus ennen, kun yritin toista varttia saada palloa pois Chailta, joka nauroi ja esti minua. Melkein aina luovutin, kun suututti liikaa. En ikinä löisi ketään, mutta sääreen saattaisin potkaista melkein vahingossa, varsinkin kun vastapelaaja irvisti välillä tahallaan oikein ärsyttääkseen. Mutta sekin oli kivaa, ja harjoittelemallahan minä sen pallon saisin, varsinkin sellaiselta pikkulapselta, olkoonkin että hän oli varmasti syntynyt pallo kainalossaan.

Joka ilta myös juoksin. Kyselin Camillaa mukaan useimmiten, vaikka melko harvoin hän lähti ja pelkäsin hänen kyllästyvän ruinaamiseeni. Aluksi aina hölkkäsimme pitkän pätkän ennen kuin juoksimme oikeasti. Sen jälkeen hölköteltiin taas helppoja reittejä, yleensä Kyrönjoen vartta, ja lopulta mentiin kotiin kävellen ja jutellen. Ensimmäisinä kertoina tuli puhuttua paljon hevosista, mutta sitten kaikesta muustakin. Tulin kertoneeksi kaikkea hölmöäkin, kuten miten olin aloittanut tämän loistokkaan urheilu-urani juoksemalla huikean kuudenkymmenen metrin pikajuoksun neljävuotiaana. Silloin olin saanut hyvän lähdön ja muistan johtaneeni, kun erehdyin katsomaan missä muut tulivat, ja kaaduin omiin jalkoihini. Asvaltti-ihottuma polvissa, kyynärpäissä ja leuassa ei ollut suututtanut ja itkettänyt, mutta viimeiseksi tuleminen kyllä. Onneksi äiti oli ostanut silloin kuningatartuutin kotimatkalla ja kaikki saivat joka tapauksessa mitalin.

Outin kanssa kävin kävelemässä pari kertaa viikossa. Hän oli tarjoutunut pitämään minulle seuraa, ja aluksi olin valmis ottamaan vaikka sen säälinkin vastaan, etten joutuisi olemaan yksin. Oli ollut äärettömän kummallista soittaa Outille ensimmäisen ja vielä toisenkin kerran, mutta sitten siitä oli tullut ihan normaalia. Unelmoimme paljon kilpailuista vuorotellen ja koin meidän olevan ihan samassa tilanteessa. Outi kilpaili lainahevosella Cup-tapahtumassa. Minut isä aikoi ottaa mukaansa Ruotsin Hannabyn linnan arvokisoihin, enkä pannut vastaan, vaikka hevonen oli minulle toistaiseksi melko tuntematon. Vaikka Hopiavuoren TT-kohina oli välillä liian äänekästä ja omistautunutta, kahdestaan oli sentään kiva jännittää ja haaveilla voitosta…

***
***

Pidä mua mieluummin kädestä

Kyrönjoen säätä ei voinut kauniiksi sanoa, eikä ympäristöäkään. Muutama koiranlenkittäjä siellä meni kaulukset pystyssä, ja sitten olimme me Outin kanssa käet syvällä toppatakkien taskuissa. Kiirettä emme silti pitäneet. Tiesimme, että Poolanmetsän puumuuri tarjoaisi hyvän tuulensuojan ihan pian, ja sitten tulisikin lämmin.

”Vaikka enemmän mua jännittää kyllä mitä musta sitten ajatellaan”, Outi päätti kertomuksensa Tie Tähtiin -tunnoistaan. Hän joutui puhumaan aika kovaa, jotta tuuli ei veisi hänen ääntään ennen kuin se kantautui minun korviini.

Ymmärsin hyvin, mutta nyökyttelin suuremman avautumisen sijaan. Outi pelkäsi, että jos seuraavat kilpailut menisivät huonosti, jotkut sanoisivat, että ensimmäinen onnistuminen oli tuuria. Osa varmasti puhui nytkin, että helppoko se on valmiilla kilpahevosella startata, vaikka ei se kyllä ihan niin mennyt, kuten oikeat ratsastajat varmasti tiesivät. Samalla tavalla koin itse vieläkin joka kilpailuissa, että minunkin piti aina todistaa jotain: että pärjäsin vieläkin, vaikka en ollut enää isän tiimissä. Vaikka eipä tässä ollut paljoa Ukolla pärjäiltykään…

”Ei kukaan oikee ihminen ajattele mitään ihmeellistä, vaikka aina ei onnistuiskaan kisoissa”, sanoin Outille.
Hän hymyili minulle vinosti ja kohotti kulmiaan.
”En mä siis sitä tarkota, etteikö teillä menis hyvin ens kerralla”, kiiruhdin korjaamaan. Tosi hyvä, Oskari.
”Ei kun jännä, että sun mielestä kaikki ajattelee kuitenkin just jotain ilkeetä susta, jos sulla ei meekään hyvin siellä Hannabyssä”, Outi näpäytti, mutta hymyillen kuitenkin.
”No joo”, naurahdin. ”Helppohan se on tälleen sanoa”, myöntelin, vaikka en ollutkaan ihan samaa mieltä.
”Nii ja onhan se nyt varmaan vähän eri asia… Kun sä meet vieraalla hevosella…” Outi sanoi niin hiljaisella, tai oikeastaan niin normaalilla puheäänellä tuulessa, että minun oli vaikeaa kuulla sitä.
”No joo. Mutta se on isän hevonen kuitenkin. Pääsenpä näkemään nekin kisat taas edes. Voishan olla, ettei mulla olisi mitään hevosta.”

Silloin Outin käsi puristi olkapäätäni. Purin hampaat yhteen ja pysähdyin, etten antaisi automaattiselle reaktiolleni valtaa ja ravistelisi hänen kättään irti minusta. Hänen täytyi huomata jäätymiseni. Hän oli kuitenkin tehnyt jotain samantapaista jo muutaman kerran aiemminkin ja päättänyt olla välittämättä reaktioistani, tai ainakin pahoittamatta mieltään. Hengähdin ja käännyin häntä kohti niin, että seisoimme melko autiolla ja viimaisella, hoitamattomalla ja rusehtavalla ruohokaistaleella vastatusten. Olin viettänyt hänen kanssaan jo niin paljon aikaa, että olin varma, ettei hän pahastuisi, kun pyytäisin, ettei hän koskisi minuun ainakaan vielä.

Outi räpytti suuria silmiään ja päästi minusta irti. Tietenkin hän säikähti, kun sillä tavalla käännähdin. Hymyilin ja ojensin käteni.

”Pidä mua mieluummin vaikka kädestä”, ehdotin.

Tietenkin se tuntui kamalalta, kun Outin katse vaelsi käsivarttani pitkin hitaasti ojentuneeseen käteeni. Tietenkin sydän takoi kurkussani. Tiesin tarkasti, että sellainen ehdotus oli tosi riskialtis. Jos hän ei tarttuisi käteeni, murehtisin sitä viikkokausia. En saisi ikinä tietää, loukkaantuiko hän, kun niin selkeästi sanoin, etten halua olla niin lähellä ketään. Vai jättikö hän tarttumatta käteeni siksi, ettei pääsisi erkaantumaan minusta yhtä nopeasti kuin jos puristaisi olkapäätäni? Vai oliko se muuten vain kerta kaikkiaan liikaa ja outo ehdotus, koska eivät aikuiset ihmiset kävelleet Kyronjoen viimaisilla ja likaisilla rannoilla käsikkäin. Siitä oksettavasta, sydäntä tykytyttävästä epävarmuudesta huolimatta se riski kannatti ottaa. Niin ei saisi käydä, että Outi tai kukaan muukaan alkaisi tunnustella hartioitani tai mitään muutakaan liikaa. Huomauttelemattakin tiesin, että minulla on liian kapeat hartiat ja monta muutakin vikaa.

Outi naurahti ja tarttui lopulta käteeni. Se ei ollut ihan aitoa naurua, mutta ei se haitannut. Nyökkäsin Poolanmetsän suuntaan ja jatkoimme kävelemistä kuitenkin. Outin käsi tuntui oudolta minun kädessäni, mutta sekös kummallista olisi ollutkin, jos sellainen olisi tuntunut normaalilta. Onneksi hän puristi minun kättäni kaksi kertaa nopeasti matkien sitä, kun tein ensin niin itse hänelle. Kokeilin varovaisesti tarjota Saga Isbergin kouluvalmennusta puheenaiheeksi, ja onneksi Outi suostui jatkamaan siitä. Ajattelin, että kyllä minä tähän oppisin, kunhan saisin pitää paksut lapaseni kädessäni, niin ettei Outi tuntisi liian kapeita käsiäni. Sitä paitsi olihan se nyt mukavaa olla Outin lähellä, kun tämänhetkinen raja oli piirretty, olkoonkin että kömpelöllä ja kamalalla tavalla. Puristin vielä uudelleen hänen kättään kuunneellessani Outin uusia istuntaideoita. Yritin kai morsettaa joko kiitosta tai sitä, etten ollut yrittänyt torjua häntä, vaan tarvitsin etäisyyttä aika pitkän aikaa voidakseni hyvin.

***
***

Steffen Ratakronikat ovat tulossa ja tarkoitus oli hioa ne nyt, mutta lupasin itselleni kirjoitusaikaa vain kello kolmeen asti ennen kuin palaan tarkastamaan kokeita! Tulossa on kyllä! Myös nämä tarinat olisivat kaivanneet paaaaaaaaljon hiomista, mutta jos siihen ryhdyn, en saa mitään julkaistua päiväkausiin.

Esikoispojan eka ratapäivä

”Huomenta.”

Camilla ei ikinä tullut huoneeseeni. Paitsi että nyt tuli. Jäykistyin sikiöasentooni, paljas selkä ovellepäin, tyynyä halaten, ja meinasin kuolla. Henkeni salpautui sillä tavalla, että en saanut edes vastattua. Fraasi, jonka vain harvoin sanoin ääneen, alkoi toistaa itseään aivoissani. Voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, voi paska.

”Nukuksä vielä?” kuului ovelta ja kuului sellainen melkein äänetön humina, että Camilla työnsi ovea auki. Silloin sain keuhkoni toimimaan, koska oli pakko.
”En!”
”Ai, mä jo säikähdin–”
”Mä tuun ihan just, paa ovi kii”, komensin ja rutistin tyynyä. Voi paska, voi paska, voi paska, voi paska, hyvä taas Oskari, voi paska, hyvä nyt Oskari, voi paska, voi paska.

Nousin sängyllä istumaan tyynyn kanssa samanhenkisesti kuin vampyyrit nousevat arkustaan. Vilkaisin ovelle kerran ja vielä toisenkin ennen kuin hylkäsin tyynyni ja tongin kaapista vapisevin käsin mahdollisimman hyvin niin kauheaan tilanteeseen sopivia vaatteita. Hihattoman harmaan paidan. Sen päälle tummansinisen lyhythihaisen, jossa luki PEPSI, ja joka oli ihan varmana joku Viron tuliainen. Hillitsin itseni ennen kuin vedin hyllystä vielä Mikki Hiiri -kuvioisen pitkähihaisenkin paidan ja siirryin sen sijaan kaivelemaan henkarikaapista jotain mahdollisimman suurta ja plösöä hupparia. Housujen kanssa nyt ei ollut niin justiinsa. Otin ensimmäiset farkut ja puin ne. Punaiset villasukat työnsin taskuuni, koska minulla oli kiire päästä pois huoneestani. Tiesin, että olin säikyttänyt Camillan. Petasin vielä pikaisesti sängyn siitä huolimatta, ettei Camilla luulisi minua ihan luolamieheksi.

”Nukuiksä pommiin vai..?”

Camilla hymyili minulle kahvikuppinsa yli, mutta hänen hymynsä vipatti hieman reunoiltaan.

”Joo, sori. Ja sit mä näin ihan ihmeellistä unta–”
”Millasta?”
”Ei sillä väliä — mutta mä säikähdin sitten kun mä heräsin siihen kun sä tulit. Mä luulin että mä olin ihan eri paikassa…”
”Joo mä ymmärrän.”

Camillan hymy ei värjynyt enää epävarmasti. Totesin, että tällä kertaa kannatti valehdella. En minä ollut mitään unta nähnyt. Hereillähän minä olin ollut, ja juuri nousemassa ylös. Tein itselleni kurkkuleivän ja istuin pienen pöytämme ääreen Camillaa vastapäätä. Nostin jalat eteeni tuolille ja halasin polviani toisella kädellä, kun toisella pitelin leipää, jota nakersin.

”Jännittääks?” kysyin Camillalta, joka katseli rauhallisen näköisenä miten nälkäinen varis hyppi hänen tuhkakuppinsa liepeillä terassilla.
”Joo. Eiku ei. Silleen vähän.”
”Mm, muaki jännittää.”
”Miks ihmeessä sua jännittää!”
”Se on kuitenkin sun esikoispojan eka ratapäivä…”

Siinä, aamiaispöydässä, ravistelin viimeiset inhotuksen väreet selkärangastani, ja niin kuin jokaisena aamuna, minun oli erikseen päätettävä jatkaa elämääni tämän päivän ajan siitä huolimatta, miten surkeaksi itseni aamuisin tunsin. Tänään olisi kuitenkin Camillan ja Steffen suuri päivä, jota kenenkään Oskari Suden kriiseilyn ei tarvitsisi pilata.

Jatkuu Steffen päiväkirjassa

Jumi jatkuu. Ideoita on, tekstiä tulee, editoiminen tökkii niin lujaa ettei ikinä. Silti priorisoin ihan reteästi ja röyhkeästi sen, että teen sitä, mikä on musta kivaa: eli ihan vain kirjoitan ja julkaisen siitä huolimatta ettei tule täydellistä tai edes hyvää!

Kun tytöt itkevät

Tosi hyvä taas, Oskari, tosi hyvä, tosi hyvin vedetty.

Istuin sänkyni reunalla ja yritin määrätietoisesti sulkea pois itseäni soimaavia ajatuksia. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä pitää tehdä itkeville tytöille. Outi oli itkenyt tallin vintillä päivällä. Olisin voinut vetää vähän paremmin siinä tilanteessa. Oli ihan älytön veto alkaa puhua ratsastuksesta. Olihan se itkeminen loppunut silloin, mutta silti. Olin varmana käyttänyt liian tiukkaa äänensävyäkin, kun olin käskenyt kuvittelemaan onnistunutta rataa. Joo. Hyvä Oskari. Oli tullut taas tosiaan käskettyä, eikä pyydettyä. Oli tullut otettua kädestä kiinni. Tosi hyvä hetki hipelöidä tyttöjä, Oskari, tosi hyvä.

Ohjasin ajatukseni muualle aina kun pystyin. Ravistelin ihan päätänikin, jotta saisin moiset ajatukset irrotettua itsestäni. Teki ihan vimmatusti mieli ottaa kännykkä takaani sängyltä ja tekstata Outille. Halusin tietää, mitä hän oikein ajatteli minusta, mutta miten sitä voisi kysyä? Moikka Outi, niin en oo mikää saalistaja tai muutenkaa hyväksikäyttäjä, jos sä sitä ajattelit kun pidin sua kädestä. Mitähän hän ajatteli minusta?

Taas ohjasin ajatukseni pois Outista ja idioottimaisuudestani ja ravistelin koko ruumistani. Yritä nyt rauhoittua, Oskari, ei tämä miettimällä paremmaksi muutu… Hieroin silmiäni ja yritin muistaa, koska olin itse viimeksi itkenyt. En Ukon sairastelun aikana ainakaan. Olin ollut surullinen, mutta ei minua ollut varsinaisesti itkettänyt. Eikä muuten itkettänyt silloinkaan, kun meidän koira pantiin multiin muutama vuosi sitten, ja silloin se oli ollut turhauttavaa ja ahdistavaa. En ollut tainnut itkeä itse asiassa sen jälkeen, kun olin parikymppinen. Joskus silloin sata vuotta sitten ennen pistoksien aloittamista muuten itkinkin aika paljon. Kyllä minun pitäisi Outin säikähdykseen siis osata samastua — voi vitsi — hyvä nyt Oskari — kyllähän minun olisi pitänyt osata edes lohduttaa jollain lailla, eikä puhua pelkistä hevosista….

Työnsin outiajatukset syrjään ja kaaduin selälleni sängylle. Huone oli pimeä. Ulkoa ei tullut enää valoa. Puhelin välkkyi vihreää valoa vierelläni. Varmaan Outi. Varmaan hän tekstaisi jotain sellaista epämääräistä, josta tietäisin hänen inhonneen urheilupaasaustani päivällä — hyvä juttu Oskari, hyvin avauduttu kaiken maailman Mikluista, ihan tosi kiinnostavaa Outin mielestä. Sinä se tiedät, miten naisille puhutaan.

Hieroin otsaani kaksi käsin, jotta sain ajatukset katoamaan. Sitten tartuin puhelimeen. Irvistin jo varmuuden vuoksi avatessani näytön, mutta vihreä vilkkuvalo olikin merkki tekstiviestistä eikä WhatsApp-viestistä, eikä kukaan normaali ihminen enää tekstiviestejä lähettänyt. Avasin viestin, ja siinä oli Ukon viimeisimpien kokeiden ennalta-arvattavat tulokset. Ei mitään poikkeavaa: hieman korkeat tulehdusarvot ja T-solujen määrä ylärajoilla. Ensimmäinen havainto oli ihan looginen Ukon tilan huomioiden, toinen taas sille varsasta asti tyypillinen vika. Maksa-arvot olivat korkeammat kuin tavallisesti, mutta ihan täysin normaalin rajoissa.

Kierähdin kyljelleni puhelimen kanssa. Naputtelin mustaa näyttöä kynsilläni. Itkisinkö, jos Ukko pitäisi laittaa pois? Itkin pienenä, kun Jari Litmanen kuoli. Siis meidän kissamme, joka oli ollut meillä jo ennen syntymääni ja kulkenut nimellä Töpö, kunnes olin vaatinut naperona sitä kutsuttavan Jari Litmaseksi. Jari Litmasen kuoleman ajattelu sai nenäni kutiamaan vieläkin, mutta ei minua itkettänyt enää.

Painoin sormenjälkitunnistimesta puhelimeni auki ja avasin WhatsAppin. Ennen kuin ehdin liiaksi miettiä, etsin sieltä Outin ja painoin pientä kameran kuvaa keskustelun yläreunasta. Kallellani sängyllä, ilman tyynyä, odotin videopuhelun yhdistymistä. Olin varma, että kun tytöt putosivat hevosen selästä ja säikähtivät niin että alkoivat itkeä, oli oikea hetki ehdottaa, että lähdettäisiin ajelemaan Seinäjoelle ihan huvikseen. Jotain sellaista minäkin olisin muistaakseni saattanut haluta silloin, kun minua itketti vaikkapa Jari Litmasen takia. Vai hetkinen — olikohan tämäkin nyt sitten sitä saalistamista ja hyväksikäyttöä hänen mielestään? Hyvä nyt taas Oskari.

31.5.
Virvatulen kronikat 1: lähtö

Virvatulen kronikat 2: matka

”Siis jotain autoimmuunisairauttako sillä nyt epäillään? Vai mitä?” Camilla yritti tehdä selkoa Ukon tilasta.
”En mä tiedä”, yritin vastata lempeästi, vaikka olinkin turhautunut.

Juuri tätä olin yrittänyt kaikin tavoin välttää: Ukon sairauden puimista. Illalla olin sanonut, että en halua säälijää, vaan matkaseuraa, ja että tämä oli maastoseikkailu, eikä klinikkamatka. Silloin Camilla oli ollut samaa mieltä, mutta jotenkin keskustelu kääntyi aina vain takaisin Ukon sairasteluun, vaikka kuinka yritin puhua keväästä ja kesälomasta ja saunomisesta ja ratsastuksesta. Ärsytti, etten päässyt Ukon sairastelua pakoon edes lähtemällä tallilta, vaikka mukana oli Camilla, joka oli muuten melkein kuin yksi pojista, mutta ei suostunut tulemaan jalkapalloharjoituksiin. Sekin ärsytti, etten tosiaankaan tiennyt edes itse, mitä Ukosta nyt aiottiin tutkia. Jopa reissaaminen alkoi ärsyttää, sillä tunsin koko ajan, miten treenipäivä valui hukkaan istuessani autossa ja napsiessani suuhuni Pantteri-karkkeja pussista, jota Camilla piteli.

Tiesin, ettei mikään ollut Camillan syytä, mutta silti olin koko ajan purkamaisillani turhautumukseni häneen. Edes Ukosta kysely ei ollut hänen syytään. Jos kuka tahansa muu hevonen sairastaisi, minäkin kyselisin. Vaikka olin itse tässä tilanteessa omani kanssa, vaikka tunsin mitä tunsin, olettaisin muiden haluavan vastata samoihin kysymyksiin omista hevosistaan ja puhua niiden sairauksista.

”Joku mysteeritulehdusko sillä siis aina vain on?”
”Joo, tai en mä tiedä.”
”Ihmeellisesti se kuitenkin aaltoilee. Kun nyt se näyttää melkein terveeltä. Miksköhän?”
”En mä tiedä.”
”Ne varmasti löytää siitä jonkun, jonka voi parantaa. Sittenkö sä–”
”Camilla, en mä tiedä! Mä en tiedä edes onko niillä idea, vai onko tää jotain hakuammuntaa! Mä en tiedä mitään!”

Sydäntäni vihlaisi, kun Camillan silmät laajenivat hetkeksi ja hän käänsi katseensa eteenpäin suu viivana. Voi paska, Oskari! Kurtistin kulmiani. En tosiaankaan osannut hyvitellä mitään tytöille. Mietin, voisikohan Camillaakin pukata nyrkillä vähäsen olkapäähän ja hörähtää, että hei älä nyt, mulla on vaan vähän pinna kireällä. Miksei voisi? Kesken elokuvankin häntä sai pukata olkapäällä olkapäähän ja osoittaa telkkarista jotain, mihin hänen piti kiinnittää huomionsa. Edes sanoja ei tarvittu, vaan vain hörähdys, ja hän tiesi nauraa. Ihan niin kuin olisi poikien kanssa katsomassa elokuvaa!

Silmäilin häntä hermostuneena. Pukkaisinko? Sepäs olisi hyvä, jos Camilla suuttuisi siitä. En voisi kääntyä takaisin viemään häntä kotiin tai myöhästyisin sekä maastosta että klinikalta. Olisi aivan uskomattoman hirveää viettää päivä hänen kanssaan pienessä autossa, jos hän olisi oikeasti vihainen. Ei, en kyllä pukkaisi. Vaikka Camilla joi minun kanssani saunakaljat suoraan pullosta ja antoi minun huudattaa urheilua parikin kertaa viikossa, ei häntä silti voinut varmaan pukkia. Hyvä, Oskari, hyvä kun kerrankin tajusit jotain ajoissa. Nyt piti pahoitella ihan verbaalisesti.

”Milla…”
”Kyllä mä ymmärrän”, Camilla sanoi ihan asiallisesti ennen kuin ehdin sanoa mitään. ”Mullakin vois olla hermot vähän kireellä jos…”
”Mitä jos pysähdytään tossa hetken päästä apsilla ja mä ostan sulle jäätelöä..?”
”Kiitos, mutta mä en ole kolmen vanha, ja noista rampeista on inhottavaa ajaa trailerin kanssa.”
”Joo…”
”Ootko sä muuten Susi miettiny sitä Steffen kasvattajakruunuasiaa jo?”

Sen jälkeen ei Ukon sairastamisesta puhuttu. Camilla alkoi haaveilla Steffen tulevista raveista. Kun hän puhui niistä yhä kiihkeämmin ja haaveilevammin, minusta tuntui kuin olisin kotona taas: keskellä sellaisia ihmisiä, joille kilpailut ja pärjääminen merkitsivät oikeasti jotain. Saattoi olla, että en raveista ymmärtänyt niin paljon kuin Camilla olisi halunnut, mutta kilpailemisen jännityksestä, adrenaliinista, voitosta, valmistautumisesta, kisamatkoista — niistä ymmärsin ja tunsin vihdoin puhuvani jonkun kanssa pitkästä aikaa samaa kieltä. Virvatulen tila tuntui yhtäkkiä lähestyvän paljon nopeammin kuin Ukosta puhuttaessa, vaikka autolla ei vieläkään saanut ajaa trailerin kanssa kuin kahdeksaakymppiä.

Virvatulen kronikat jatkuu myöhemmin Ukon päiväkirjassa

Virvatulen kronikat 1
Virvatulen kronikat 2 on yllä
Virvatulen kronikat 3

Virvatulen kronikat 4: Kun Ukko paranee
Maastoreissun jälkeen oli Ukon klinikkakeikka. Kaikki näytti hyvältä, mutta Ukon lääkäri joutui yllättäen hoitamaan hätätilannetta, joten osa kokeista jouduttiin siirtämään seuraavalle päivälle. Camilla ja Oskari joutuivat yöksi kehnonpuoleiseen hostelliin.

”Oikeesti? Sinäkö muka osaat tehdä tommosia? En kyllä usko.”

Camilla nauroi vähän. Makasin halvan hostellin ainoan vapaana olleen huoneen sängyllä kyljelläni, halaten tyynyä ja naurahdin itsekin. Camilla makasi sängyn toisella puolella kasvot minua kohti ja nojasi päätään kyynärpäähänsä.

”Oikeesti”, vahvistin ja heiluttelin hänelle varpaitani, joita toden totta verhosi ihan itse kutomani villasukka.
”Mutta toi on kirjoneuletta”, Camilla ihmetteli, ja nauroi taas ihan hiljaa.
”Eikä ole, kun kettukarkkineuletta.”
”Kirjoneuletta siis!”

Kun vakavoiduimme, katselin häntä ja ajattelin, miten hyvän kämppiksen olin löytänyt. Hän todella oli niin kuin yksi pojista. Olin tarjoutunut nukkumaan huoneen ainoassa leveässä nojatuolissa sykkyrällä niin kuin kissa, mutta hän oli pelastanut minut selkävaivoilta sanomalla, että kyllä sänky oli varmasti tarpeeksi leveä. Jos huoneessa olisi ollut televisio, olisimme varmasti katsoneet jonkin elokuvan, mutta tavallaan olin iloinen, ettei ollut. Minusta oli hauskempaa hörsköttää. Ukko oli joutunut jäämään klinikalle, ja Camilla yritti selkeästi käntää ajatukseni kerta toisensa jälkeen muihin asioihin. Hän onnistui siinä hyvin: paremmin kuin elokuva olisi onnistunut. Olin niin poikki, että kettukarkkivillasukkanikin naurattivat minua.

Jos minulla olisi ollut enemmän kuin yhdet vaihtovaatteet mukanani, olisin ehdottanut juoksulenkkiä. Olin ollut näkevinäni pururadan ihan lähellä, ja olisin kovasti halunnut käydä siellä. Tilanne oli kuitenkin se, että jos hikoilisin vaihtovaatteeni, minulla ei olisi seuraavaksi aamuksi enää yhtäkään vaatekappaletta, joka ei haisisi hirveältä. Päivällisen ratsastusretken vaatteet olin jo kierittänyt mahdollisimman tiiviisti muovipussiin suoraan suihkuun juostuani. Meillä ei ollut siis ollut oikein muuta tekemistä kuin hakea kaupasta herkkuja ja pelata sängyllä muutama erä korttia yöpöydän laatikosta löytyneellä korttipakalla, josta puuttui pataseiska. Se ei haitannut minua. Kaikesta huolimatta tunsin olevani seikkailussa: en pakotetussa yökylässä Ukon yllättävän lisäklinikkapäivän takia. Vaikka kyllä minä aina välillä mietinkin, miten se Ukko siellä jaksoi…

”Susi. Kerro sun perheestä”, Camilla komensi. Hän oli kai huomannut jäykistyvät hartiani jo ennen minua, mutta itse huomasin rentouttaa ne vasta kun hän taas kerran esti ajatuksiani ajautumasta väärille raiteille.
”Ei oo paljoa kertomista. Mulla on isä ja äiti, ja sitten oli hevosia ja Jari Litmanen.”
”Sun kissa?”
”Niin.”
”Ei koiraa?”
”Ei.”
”Jännä. Sä vaikutat enemmän koiraihmiseltä.”
”Miltä koiraihmiset vaikuttaa muka?”
”Tollasilta!”
”Otetaanko meillekin kissa?” kysyin, mutta yritin nyökyttelyllä ja ilmehdinnällä tehdä selväksi, etten ollut tosissani: ei meillä ollut aikaa mistään kissoista huolehtia.
”Mikä sen nimeksi tulis?”
”Monni.”
”Miks?”
”Koska Monni oli mun lempikissa Pekka Töpöhännästä”, tunnustin, ja Camilla hymähti huvittuneena.

Kello tikutti eteenpäin vielä nopeammin kuin kotona iltaisin. Hiukseni kuivuivat itsekseen ja oli aika nukkua, vaikka ulkona olikin ihan valoisaa. Nousin tyynyni kanssa sammuttelemaan valot ja laskeuduin sitten takaisin omalle puolelleni sänkyä. Toivotimme hyvät yöt. Camilla hengitti kerran syvään. Yritin olla ajattelematta Ukkoa… Klinikallahan he olivat sanoneet, että hyvältä näytti… Ja että vaikka Ukosta ei ollut löytynyt vieläkään muuta vikaa kuin tulehdusarvot ja T-solut, nekin olivat vaikuttaneet normaaleilta…

”Camilla?”
”Mm?”
”Mä luulen että Ukko paranee.”

Tunsin miten Camillan käsi mönki minun kättäni kohti jo ennen kuin hän otti omastani kiinni.

”Niin mäkin luulen.”
”Jos Ukko paranee, mä teen kyllä jotain — teen jonkun vedon…”
”Niinku mitä sä teet?”
”Ajan hiukset pois?”
”Älä sitä tee kuitenkaan.”
”Pyydän Outia ulos?”
”Out — mit — miksi?”

Camillan käsi vetäytyi pois. Nostin pääni tyynyttömältä päänsijaltani ja katsoin häntä kummastuneena. Sälekaihtimista huolimatta oli niin valoisaa, että näin hänen silmiensä olevan auki ja hänen tuijottavan minua.

”Luuletko sä ettei se lähtisi?” kysyin epävarmana.
”No en — en mä tiedä!”
”Joo ei se varmaan lähtisi”, myönsin. ”Mutta jos Ukko paranee… Sitten mä kyllä…”
Camilla oli hetken hiljaa. ”Niin. Varmasti se paranee”, hän sanoi sitten. ”Hyvää yötä Susi.”

Tyytyväisenä laskeuduin takaisin sijalleni. Jos Ukko vain paranisi, niin sitten minä kyllä. Outi sanoisi varmaan ei, mutta ei se silloin olisi niin vakavaa. Tai se, jos se jäisi siihen yhteen ulkona käymiseen niin kuin minun jutuillani oli taipumus jäädä. Ukko olisi nimittäin ainakin kunnossa ja Camilla piristäisi minua, joten en jäisi yksin. Sitten minä kyllä. Kun Ukko paranee.

Nyt kaikki ennalta suunniteltu on kirjoitettu

Kun olisin halunnut grillatakin

”Miks sä meet?”
”Mulla on lomapäiviä aika vähän, niin mä haluan vähän tuulettua.”
”Mut miks sä meet sinne asti? Ja koko ajaksi?”
”Nätit maisemat. Luonnon rauha. Patikkapolut.”
”No joo…”

Camilla katsoi minua vakavana. Hän oli kyykkysillään sänkynsä edessä ja tunki vaatteita kassiinsa. Minä puolestani nojasin vatsaani ja rintaani hänen oveensa ja keinuin sen varassa edestakaisin, jalalta toiselle. Kun Camilla siristi silmiään, muistin yhtäkkiä miten olin keinunut samalla tavalla oveen nojaten yli kaksikymmentä vuotta sitten ja kitissyt, kun äiti meikkasi mielestäni liian hitaasti ja olisin halunnut jo mennä milloin minnekin luvattuun paikkaan. Silloin ovi oli ollut vain vaalean puun värinen, ei valkoinen. Pysäytin kuitenkin heti liikkeen.

”Voi Ofkawi. Kyllä sä hetken pärjäät ilman mua.”

Sävähdin ja aloin saman tien tutkimaan käytävän rusehtavaraitaista tapettia oven takaa. Camilla vältteli usein sanomasta nimeäni, ja minua kutsuessaankin hän käytti sukunimeä.

”Mä olisin vaan halunnu grillata lauantaina”, mumisin täysin keksityn tekosyyn.
”Laita vaan kunnolla niitä hiiliä, niin säkin saat sen syttyyn.”
”En mä nyt sitä… Ettei se syttyis…”

Camilla pudisti päätään ja mahdutti laukkuunsa vielä hupparin. Hän ei enää katsonut minua ja ajattelin, että olisi parempi poistua ennen kuin kävisin hänen hermoilleen. Siirryin siis availemaan keittiön kaappeja, vaikka siellä ei ollutkaan mitään, mitä olisin halunnut syödä. Lopulta istuin pöydän ääreen appelsiinimehua pienessä lasissa. Nostin jalkanikin tuolin reunalle ja kietaisin toisen käsivarteni niiden ympärille.

Vitsit. Mitähän nyt? Oli ollut niin outoa, kun Camilla oli muuttanut asuntoomme. Nyt kun hän lähtisi, saisin kaikessa rauhassa koota fantasiajalkkisjoukkuettani ilman, että kukaan kyselisi kiusallisia kysymyksiä, ja voisin varsinkin hellepäivinä lojua illalla suihkun jälkeen pyyhkeessä sohvalla. Mutta kuka nyt istuisi takapihalla tuolissa huonon työpäivän jälkeen kiukkuisena ja sykkyrässä kuin kissa ja tupruttelisi tupakkaa unohtaen sulkea tuuletusräppänän ensin? Kuka kommentoisi kymppiuutisten loppukevennystä? Hieroisi varpaitaan olkkarin maton alle toimintaleffan tahdissa?

”Susi!” kuului eteisestä, kun tuijotin ankeana ulos camillattomalle takapihalle.
”No?”
”Mä meen kauppaan vielä. Tarviksä jotain?”
”Saanks mä tulla?”
”Mitä sä ny siel — mä olin kyllä menossa ihan nyt heti.”

Yleensä kestän ihan normaalia kritiikkiä, mutta tässä kamalassa kirjoituksen jumitilassa en yhtä paljoa. 🙂 Tuntuu että kaikki mun kirjoittama on samanlaista tekstiä kuin mun ala-asteen ekoissa ainevihoissa olevat tarinat nimeltään tyyliin Nallen ja omenan ystävyys.

Ajattelin, että jatkuva väsymys oli vaikeampaa minun kaltaiselleni kuin muille. Olin se, joka tahtoi herätä varhain, syödä kevyen aamupalan ja mennä aamulenkille. Halusin ehtiä käymään salilla ennen tallia, tallilla ennen iltavuoroa ja hoitaa työni reippaasti ennen iltalenkkiä. En ollut koskaan urheillut urheilemisen takia. Ennen halusin olla paras jalkapalloilija. Nyt olisin halunnut olla paras ratsastaja.

Väsymys tuntui kuitenkin kuin olisin kulkenut paksuissa rautakahleissa, joita näki lasten piirroselokuvien vankiloissa ja joskus taikuri-kahlekuninkaiden yllä. Ne tuntuivat kulkevan ristiiin rintakehäni ylitse ja vetävän minua maata kohti sadan kilon voimalla. Tuntui kuin niihin olisi kiinnitetty taakse koukut, joilla vedin perässäni Hopiavuoren Uunon heinäkärryjä minne meninkin.

Taistelin aluksi vastaan minkä jaksoin. Joka aamu heittäydyin rautavaljaitani vasten koko ohuen ruumiini voimalla. Temmoin niin kuin Erämaan Kutsun Buk jäätynyttä rekeä: niin kauan, että sain kuviteltujen kärryjen painon liikkumaan. Sitten vain vedin. Kun olin päässyt sängystä, jokainen askel kohti vessaa tuntui kestävän iäisyyden, niin kuin jokainen askel vessasta keittiöönkin. Purin koko päivän pieniksi tavoitteiksi ja ohjeistin itseäni niin kuin pikkulasta. Nyt vain laita paita päälle, Oskari, mitään muuta ei tarvitse tehdä nyt kuin laita paita päälle. Nyt vain tee voileipä, Oskari, äläkä mieti vielä muuta. Jätin ensin väliin aamulenkin, sitten iltalenkinkin, ja kun Camilla lähti lomalle, en kulkenut enää salilla.

Jokaisen raskaan päivän jälkeen selasin kännykkää illalla sängyssä. Yritin selvittää, olinko masentunut, ja miten psykologille oikeastaan pääsisi, ja olisiko minulla edes varaa mennä. En saanut vastausta yhteenkään kysymykseen. Luin uupumuksesta, kroonisista sairauksista ja piilevistä tulehduksista. Soitin Otsonmäen terveyskeskukseen, mutta koska minua ei varsinaisesti vaivannut mikään, minua kehotettiin reipastumaan. En saanut reipastuttua, vaikka yritin. En jaksanut enää murehtia edes Ukkoa.

Lähdin välillä potkimaan palloa Maapohjahallille, Outin kanssa kävelemään tai varovaiselle yksinäiselle kävelylenkille. En jaksanut pitkään. En tuntenut fyysistä uupumista sellaisilla kerroilla, vaan äkillistä tarvetta mennä nukkumaan. Joinain päivinä taas olin pirteämpi, mutta vaikka sumuista vaihettani oli kestänyt vasta pari viikkoa, en tuntunut kestävän lainkaan fyysistä rasitusta. Tallilla punttasin Milan Mijatovićin Ukon selkään, enkä jaksanut edes puolustaa hevostani huomauttelemalla hänen ankaran näköisistä avuistaan ja äärimmäistä keskittymistä vaativista tehtävistään. Ajattelin, että jos liiaksi kitisisin, en saisi enää apua.

Sitten oli ensimmäinen ja samalla viimeinen päivä, kun en noussut sängystä ja pukeutunut. Ajattelin, että annan yhden kerran periksi. Camilla ei ollut vielä kotona, joten tohdin kääriytyä tuplaleveään peittooni kuin viittaan ja kipittää sen alla puolialasti olohuoneeseen hakemaan kännykän laturin. Samalla reissullani kahmin mukaani omenan ja Turkinpippuripussin keittiöstä ja nostin läppärini sängyn alta sängylleni. Siihen tein pesäni: tuijotin kyljelläni aivotonta Family Guyta Netflixistä mitään ajattelematta ja purin välillä omenaa niin kuin olisin kovasti kipeä. Välillä itketti.

Sinä iltana juuri ennen viimeistä kertaa koneeni viereen nukahtamista tulin ajatelleeksi, että kuinka surkea tahansa olin, kuinka huonosti ikinä voinkaan, minä en sentään ollut Ilona. Se ajatus tuntui rentouttavan koko ruumiini. Seuraavana aamuna painauduin taas rautavaljaitani vasten ihan niin kuin Buk Erämaan Kutsussa. Olin taas valmis juoksemaan aamu- ja iltalenkkejä niin kauan että ne murtuisivat, johtuivat ne mistä tahansa, sillä en sentään ollut Ilona.

Ei treffi-ilta

Olin kiitollinen jokaisesta, joka hymyili minulle. Aina ei kukaan ollut hymyillyt. Olin kiitollinen Outista, joka odotti minua pihassaan, kun kurvasin Volvollani hakemaan. Ihan niin kuin olisimme menneet treffeille. Mutta emme olleet menossa. Hänellä oli yllään siistit farkut, jotka eivät olleet tallia nähnytkään, ja takin alta pilkotti vähän kiiltävän näköinen paita. Taas, ihan niin kuin olisimme menossa treffeille. Mutta emme olleet menossa.

”Moi.”
”Moooi.”

Nyin turvavyötä salaa löysemmälle, kun Outi istui autoon. Olin vellonut liiaksi ajatuksissani ja kaikki vaatteetkin tuntuivat ahdistavilta. Olin sovittanut joka ainoaa yhdeksästä täysin samanlaisesta t-paidastani, kaikkia hihattomia paitojani ja vieläpä ainoaa mustaa pitkähihaista t-paitaani ennen lähtöä, vaikka tiesinkin sellaisen ohuen paidan jäävän piiloon aina jonkin hupparin tai college-paidan alle. Huoneeni, jossa kaikki oli aina paikallaan, oli kuin räjähdyksen jäljiltä, sillä olin nakellut paitoja ensin sängylle ja turhauduttuani nurkkiinkin.

Vaikka olin kotona yrittänyt etukäteen keksiä viisi sellaista puheenaihetta, jotka eivät olleet jalkapallo, kilparatsastus tai Ukko, en muistanut niistä yhtäkkiä yhtäkään. Löin vilkun päälle takaisin tielle pyrkiessäni ja seurasin sivusilmällä, miten Outin etusormi silitteli ja nypersi rauhallisesti hänen paitansa helmaa.

”Melko harmi et siellä on vaan uusintoja”, sanoin nyökäten tien suuntaan ihan niin kuin elokuvateatteri olisi ollut siinä.
”Mä luulen, että tän eristyksen jälkeen ihmiset katsoo mielellään ihan mitä vaan. Pääsee kuitenkin ulos, näkee muita ja saa ostaa poppareita”, Outi hymyili.
”Niin tietenkin, mut mä oon odottanu niin kovasti, et olis tullu jo se m–”
”Mikä?”

Yhtäkkiä en keksinytkään mitään muuta muminaäänteillä alkavaa elokuvaa, kuin Mulan, jonka olin aikonut möläyttää. Jonain parempana päivänä olisin voinut myöntääkin tuntevani Disneyn prinsessapiirretyt ja odottaneeni Mulania, mutta en silloin. Nykäisin hupparini kauluksesta vähän parempaan asentoon ja yritin hymyillä mahdollisimman normaalisti.

”En mä tiedä miks mä olin sanomassa Marley ja minä, kun se nyt on monen vuoden takanen”, naurahdin. ”Mut siis tää uus koiraleffa”, jatkoin miettivästi, vaikka en tiennytkään, että tulossa olisi mitään koiraelokuvaa.
”Mulle ei tuu mieleen kun Hachiko”, Outi nauroi, ”ja se on yhtä vanha.”

Kun liityimme Päätielle, pidin itselleni pienen puhuttelun. Outi oli halunnut viettää aikaa kanssani monta kertaa. Outi oli pyytänyt minua elokuviin. Vaikka hän oli tehnyt selväksi, ettei ole menossa treffeille minunlaisteni kanssa, olihan meillä muutenkin mukavaa. Oli oikeastaan parempi näin. Olin ajatellut Outia jonain palkintona, jota pyytäisin oikeasti ulos, kunhan jaksaisin selviytyä Ukosta. Onneksi olin vetkutellut niin kauan, että hän oli tehnyt selväksi hakevansa ihan muuta yhdessäoloa. Säästyinpä monelta sellaiselta ahdistavalta hetkeltä ja keskustelulta, joita en oikeastaan halunnut kokea. Ei tarvitsisi murjottaa. Mukavaahan meillä oli muutenkin aina ollut. Ja nytpä ei ainakaan tarvinnut pelätä nolaavansa itseään jotenkin. Kavereiden edessähän oli ihan normaalia tehdä itsestään pelle välillä. Hymyilin, jätin hupparini nykimisen ja painoin kaasua huolettomana.

Seinäjoelle ei ole pitkä. Tuli puhuttua kaikesta arkisesta, naurettavasta ja hypoteettisesta. Niin kuin Marlilynin popcorneista. Pienet popcornit olivat niin pienet, että ne söi jo mainoksia katsellessaan. Isoja poppareita taas ei jaksanut kukaan. Outi sanoi, että jaetaan, ja mikäs siinä. Kun ei kerran oltu treffeillä, popcorniastia ei ollut enää mikään vaarallinen salapurkki, jossa vahingossa ja tahallaan hipelöitiin toisen suolaisia sormia. Kavereiden sormiin oli ihan normaalia koskea vahingossa.

”Oi vitsi, pitäis muutenkin tulla kyllä joskus Seinäjoelle”, Outi sanoi venytellen, kun nousimme autosta Marilynin edessä. Seinäjoen keskustassa pysäköinti oli ilmaista kuuden jälkeen.
”Ai jaa? Yöelämäänkö vai? Tos Ilonassa on kuulemma kova meno.”
”Eiku ihan kauppoihin. Kohta on taas koko joukko rippijuhlia, eikä mulla ole hirveesti mitään vaatteita.”
”Noni”, äännähdin ja karistin pois inhottavat ajatukset siitä, että yrittikö Outi tehdä minusta elokuvien gay best friend -hahmon. Tunsin itsekin olevani vainoharhainen. ”Arvaa kuka sano just samaa. Nelly.” Jätin kertomatta, että Nelly olisi tahtonut minut makutuomariksi saman tien katselemaan pukujaan, mutta että Hello oli suurine suineen pelastanut minut taas viime hetkellä.
”Onko sulle tulossa vielä joitain rippijuhlia? Pikkusiskon..?”
”Ei mulla oo siskoa. Ei taida olla tänä kesänä kenenkään rippijuhlia”, mietin ääneen.
”Kiitos”, Outi sanoi pujahtaessaan pitelemästäni Marilynin alaovesta, ja hänen peräänsä katsoessani minua jännitti lyhyen hetken ihan niin kuin olisimme muka treffeillä. Karistin ajatuksen kuitenkin pois ja varoin työntämästä käsiäni kyynärpäitä myöden hupparin taskuihin kävellessäni hänen peräänsä.

Haluaisin tämän illan aikaa yrittää kirjoittaa vielä vähän eteenpäin. En tiedä, onnistunko: kun nyt olen yrittänyt, olen ollut vähällä poistaa koko tekstin, kun ei suju ihan niin kuin pitäisi. Nyt kuitenkin edes ymmärrettävää tekstiä tulee jo, ja ajatus tämän julkaisemisesta piristää niin, että haluan vielä illalla koittaa kerran yrittää. 😀

Ei treffi-ilta 2

Silitin hupparini etumusta suoremmaksi. Marilynin pientä salia reunustavat raput olivat vielä valaistut melko hyvin, vaikka salissa oli jo hämärää. Olin käynyt siellä ennenkin ja osasin odottaa täyttä pimeyttä. Kun mainokset päättyisivät ja kankaalle heijastettaisiin viimeinen muistutus kännyköiden sulkemisesta ja muusta hyvästä käytöksestä, portaisiin jäisi vain himmeitä ja huomaamattomia reunavaloja.

Outi räpäytti muutaman kerran tiheästi silmiään vasemmalla puolellani. Kankaalla mainostettiin jotain animaatiosarjaa. Se oli suunnattu lapsille, mutta ainakin traileri oli niin hyvin tehty, että olisin tykännyt siitä itsekin. Kai trailerin kirkas räjähdys sai Outin silmät räpsymään. Yhtäkkiä hän katsoi minua takaisin ja hymyili pienesti.

”Pelkäätsä pimeetä?” kysyin osaaottavana, vaikka tiesin, ettei hän pelännyt elokuvateatteria.
”Mä pelkään, että sä syöt kaikki popparit.”
”Sori”, kuiskasin ja ojensin isoa popcorn-astiaa. Nielaisin tarjoukseni suojella Outia möröiltä. Sellaisen olisi melkein voinut sanoa, nyt kun kukaan ei ottaisi sitä tosissaan. Flirttailuna tai muuna. Minua vihlaisi taas se, etten kelvannut, mutta pakotin oudon pettymyksen tiehensä. En minä ollut unelmissani vielä Outin kanssa sentään seurustellut. Kunhan olin ajatellut pyytää oikeille treffeille. Olisivat ne voineet huonostikin mennä. Olisipa tullut kokeiltua. Komensin itseäni unohtamaan sellaiset haihattelut.

Kun Marilynin salin portaiden valo lopulta himmeni, seurasi sellainen hetken musta hiljaisuus, että kuulin omat sydämenlyöntini. Sen parin sekunnin aikana en voinut muuta kuin tunnustella ja kuunnella hiljaa, miten ne tihenivät. Olisin tahtonut tunkea käteni syvälle hupparin taskuun, mutta Outi ravisutti popcorn-astiaa. Minun oli laitettava käteni siis sinne.

Kun elokuva alkoi, samalla alkoi toinen minun muistoissani pyöriä sen taustalla. Kun olin kävellyt Outin kanssa Kyrönjoen rannassa, en ollut tainnut huolehtia kuin ohimennen, miten olin niin kapeaharteinen, ja kun olimme hetken matkaa kävelleet käsikkäin, olin tunnustellut, miten hänen kätensä oli viileä, enkä sitä, miten omani oli liian ohut. Joskus Hyllykallion Prisman tai Sitarin parkkipaikalla syödessäni jäätelöä viimassa, olin keskittynyt siihen mitä hän sanoi ja mitä vastaisin, enkä siihen, kuulostiko ääneni typerältä.

Outi vaihtoi hieman asentoa vierelläni, ja kun hänen käsivartensa kosketti omaani, en vetänyt kättäni pois huolissani siroista ranteistani. Totta puhuen en pystynyt ajattelemaan ranteitani sen paremmin kuin elokuvaakaan enää. Tuijotin omaa kättäni näkemättä mitään sen vikoja liian kapeista sormista liian hennosti erottuviin rystysiin ja yritin ajatuksen voimalla saada edes hipaistua Outin kämmenselkää pikkusormellani. Viis siitä, olinko treffeillä: se voisi olla aina vahinko.

Jalkapalloa parempaa on vain se tunne, kun saa olla olemassa ja tulla pelaaman

Otsonmäen maapohjahalli oli repaleisen näköinen. Ei se kaukaa niin kamalalta vaikuttanut, mutta kun seisoin sen oven edessä, näin hilseilevien ja hieman repsottavien ovenkarmien lisäksi vihreistä kuplaseinästä lepattavia ihmepaikattuja palkeenkieliä. Sentään ei haissut home. En kaivannut kaiken muun lisäksi mitään homepohjaista keuhkopöhöä. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi ollut siellä. Olin lopettanut jalkapalloharjoitukset parin kerran jälkeen niin kuin seinään ja kadonnut ilmoittamatta. Nyt väki oli taas osaksi vaihtunut, kuulemma, ja koska kaksissa harjoituksissani oli ollut vain muutama pelaaja, olin muutenkin aina vain uusi naama.

Hilseilevämaalinen ovi oli minulle kuin portti Narniaan. Toisella puolella voisi olla ihanaa: täydellinen fantasiamaailma jalkapalloineen ja joukkuekavereineen. Toisaalta portti voisi viedä myös sellaisiin dystopioihin, joita olin ennen joutunut elämään. Kerta toisensa jälkeen ojensin käteni kohti ovenkahvaa ja vedin sen sitten pois kun olin vasta hipaissut kulunutta metallia. Otin hiekalla rahahtavan askeleen kohti parkkipaikkaa ja autoa. Askeleen takaisin kohti ovea. Poispäin astuminen painoi hartioitani lysyyn, mutta toisaalta ovea kohti meneminen ahdisti henkeäni. Vaatteet puristivat ja kutittivat, eivätkä tuntuneet yhtäkkiä soveltuvan fantasiaseikkailuun sen paremmin kuin jalkapalloharjoituksiinkaan. Hupparini oli kaksi kokoa liian iso, sillä yritin piiloutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Mitä jos minulle sanottaisiin sisällä, etten kuulu sinne? Tiesin kyllä kuuluvani: se oli Otsonmäen miesten avoimen jalkapallojoukkueen harjoitusaika. Minä olin mies. Niin ja olisin pelannut mielelläni jalkapalloakin taas. Siitä huolimatta aivoni olivat jumiutuneet vaihteelle, joka kelasi uudelleen ja uudelleen sitä, miten olin vuonna 2002 omin lupineni fillaroinut toisessa kunnassa samanlaisen oven taakse ja soittanut hetken kuluttua itkevänä isää hakemaan, kun en muka kuulunut joukkoon. Siitä oli sata vuotta aikaa. Pudistin päättäväisesti päätäni ja tartuin maapohjahallin ovenkahvaan kovemmin kuin aiemmin. Sillä kertaa väänsin kahvaa, vaikka keuhkoja ja kurkkua puristi. Minä olin aikuinen, eikä kukaan laittaisi minua enää opettelemaan piruetteja ja peruutuksia silloin, kun halusin pelata jääkiekkoa. Eikä kukaan estäisi minua pelaamasta jalkapalloa tässä joukkueessa.

Hallin ovi humisi ja suljin sen nopeasti takanani. Maapohjahalli oli samanlainen kuplahalli kuin muutkin: se pysyi kasassa ilmanpaineella ja romahti, jos kaksi ovea avattiin samaan aikaan. Yritin katsella ympärilleni ikään kuin ihmisten ylitse ja olla kuin en olisikaan. Suurin osa paikallaolijoista oli otsonmäkeläisiä isejä. Muutama nuorempi sälli potkiskeli jo palloa, kun suurin osa iseistä vaihtoi kenkiä lattialla istuen. Istumapaikkavaihtoehtoja ei ollut kuin maalattia: yksi hallin seinusta näytti olevan juoksusuora, jonka päässä oli kuularinki pressuineen ja pieni ovi, jonka takana oli joko vessa tai varasto. Kaikki muu oli maalattiaa. Halli näytti sisältä vielä pienemmältä kuin ulkoa, mutta ei yhtä resuiselta.

En huomannut jännittäneeni leukalihaksiani niin kovasti ennen kuin näin Nitthan Chain ja rentouduin hieman. Hän juoksi koko hallin toisessa päässä pallonsa kanssa melkein yhtä nuorista pojista koostuva lauma perässään. Hänen naurunsa ei kuulunut minun päätyyni asti, mutta se näkyi kyllä. Oli pysähdyttävä katsomaan. Hän oli taitava. En saanut silmiäni irti hänestä. Kun hän härnäsi muita palloineen pitäen pallon helposti itsellään, ajattelin, että se oli kaunista kuin kouluratsastus. Sitä oli yhtä rentouttavaa katsella kuin videopelien läpipeluuvideoita, kun oikein asti, että pelaaja tiesi täsmälleen mitä teki. Tunsin hänen liikkeensä omassa kehossani ihan niin kuin tunsin Guitar Heron nappulat sormissani jonkun toisen pelatessa. Olin sortunut ajattelemaan, että pyöreäposkisella ja liikaa nauravalla Chailla olisi lepsu ja holtiton kehonhallinta, vaan väärässäpä olin. Tunsin sykkeeni nousevan uudelleen. Olisin tahtonut pudottaa pienen urheilukassin olaltani ja juosta kentälle. Minun oli pakko saada tietää, saisinko pallon pois Nitthan Chailta — minun oli pakko saada pallo pois Nitthan Chailta. Silloin hänen katseensa kuitenkin kohtasi omani ja hän luopui pallostaan jotakuta Lauria huutaen ja ilmeisesti juuri Laurille sitten pallon syöttäen.

Ilman palloa minua kohti hölkätessään Nitthan Chai oli taas tavallinen ja pelottavan holtittoman näköinen. Hän oli kuin ratsastaja ilman hevostaan tai taitoluistelija ilman luistimiaan. Silti hän hymyili niin, että hänen silmänsä kapenivat viiruiksi. Muiden hölkätessä pallon kanssa kauempana hän oli kuin poni puoliveristen keskellä. Pakottava tarve kilpailla hänen kanssaan katosi ja otin askeleen taaksepäin. Hänellä oli tapana tulla liian lähelle seisomaan.

”Hei”, tervehdin hyvissä ajoin.
”Sä tulit! Vaikka sä meinasit ettet sä varmaan — mut mähän sanoin et sun pitää. Tosi hyvä. Vitsi kun Markus olis vielä meidän joukkueessa, koska sit me voitettas vaasalaisetki varmaan seuraavalla kertaa. Kuvittele kun Maija oli poissa, niin me melkeen hävittiin Härmälle. Härmälle! Kukaan ei häviä Härmälle! Niin sähän tunnet Maijan?”
”En?”
”No, kohta sä tunnet kaikki — tässä on meidän kaks Petriä kun kolmas ei tuu tänään, ja Sami — tää on Oskari — sit on Antti ja toiniinöö Mika — tää on Oskari — sit Samuli, meidän vähä niinku kapteeni Pete–”

Vaikka Otsonmäen isejä ja poikia ei ollut ihan loputtoman montaa joukkueessa, en silti oppinut kovin montaa nimeä. Muistin Petrit ja Sakut, sillä molempia oli kaksi, mutta siihen se oikeastaan jäi. Maija Svartin loppujen lopuksi tunnistinkin, kun hän tuli samalla ovenavauksella kahden miehen kanssa. Chain esittelykierroksen jatkuessa ja jatkuessa minun oli kysyttävä epävarmana itsestäni ja niska pistellen, oliko tämä kuitenkin sekajoukkue, kun Maijakin selvästi pelasi. Chai nauroi, huiskaisi kädellään ja sanoi että ei, vaan Maija oli ainoa nainen. Vaikka ei hän ainoa-sanaa painottanutkaan, tunsin silti rauhoittuvani. Maija oli kuulemma tahtonut mukaan jonkin porsaanreiän turvin, sillä hänestä Otsonmäen naisten joukkueessa ei pelattu, vaan juoruttiin ja siliteltiin toisten päitä, minkä Chai kertoi matkien hämmentävän tarkasti Maijan terävää puhetyyliä. Chai jaksoi kysellä, esitellä ja puhua niin kauan, että olimme kiertäneet koko kentän ja olin vaihtanut kengätkin.

Lämmittely meni vielä tuskaisissa tunnelmissa, mutta sitten joku huusi, että nyt pelattaisiin.
”Chai ja Maija eri joukkueeseen!” huusi joku pitkä, varmaankin Pete.
”Mä oon kapteeni”, Maija ilmoitti käsi pystyssä. ”Lauri!” hän huusi saman tien ja osoitti jotakuta vaaleatukkaista, joka hölkkäsi kuuliaisesti hänen peräänsä.
”Kuka on toinen kapteeni?” se joku pitkä huusi.
”Sä!” kuului kauempaa.”
”Selvä! Chai sit mulle.”
”Ilkka!”, Maija huusi heti.”
”Samuli!”

Olin uusi naama ja siksi tietenkin villi kortti. Onneksi kukaan ei jäänyt viimeiseksi, sillä kun sekä Maija että se pitkä heppu olivat valinneet itselleen kuusi pelaajaa, kaikki loput jaettiin satunnaisesti joukkueisiin ja päädyin kaikessa hiljaisuudessa Maijan joukkueeseen kahden Petrin ja yhden Sakun kanssa muutamien muiden mukana. Sitten pääsin vihdoin pelaamaan! Ensimmäistä kertaa ihan liian pitkään aikaan!

Puolentoista tunnin kuluttua istuin maapohjahallin lattialla vesipulloni kanssa, enkä jaksanut edes vaihtaa kenkiä. Tunsin jo, miten seuraavana päivänä ratsastaminen olisi mahdotonta niillä lihaksilla. Hiki valui päänahkaani ja niskaani pitkin. Vesipullon vesi ei riittänyt sammuttamaan janoani. Oloni ei olisi voinut olla enää mukavampi. Vieressäni läähätti Chai, jonka posket olivat punaiset, ja joka oli kerrankin puhumatta. Joku isistä — Sami tai Samuli tai joku — pysähtyi takomaan selkääni.
”Mä tuun kyllä sit sun joukkueeseen ens kerralla Oskari”, hän sanoi. Ens kerralla. Kun tulisin uudestaan. Toisen kerran. Jalkapalloa parempaa oli vain se tunne, kun sai olla olemassa ja tulla pelaaman.
”Toki, toki”, sain sanottua ja yritin taas juoda vettä, joka oli jo loppu, jotten paljastaisi kuinka mukavalta tuntui kun joku kutsui nimeltä ja koki minun ansainneen paikkani.
”Arvaa mitä ne ens kerralla huutaa”, sanoi vähän matkan päässä istuva Maija minulle tai Chaille kun se Sami tai Samuli oli lähtenyt.
”Maija ja Oskari eri joukkueeseen!” Chai jylisi matkien sitä Peteä hieman kehnommin kuin oli harjoitusten alussa matkinut Maijaa.
”Mä kyllä ajattelin ennemminki et Chai ja Oskari eri joukkueeseen!” Maija hymähti.
”Ai!” Chai ilahtui. ”Mä oon aina luullu et ne ei päästä meitä siks ku — tai kun no — siitähän tää alko kun me potkittiin noi tonne.”
Chai osoitti jonnekin ylös. Katsoin automaattisesti kattoon. Hallin tukirakenteiden päällä korkealla oli jumissa kolme jalkapalloa. Maija naurahti.
”Me lyötiin kerran vetoa”, Maija sanoi minulle, mutta puhui sitten taas Chaille. ”Kyllä ne ihan pitää sua niin hyvänä pelaajana että sen takia.”
”Ai jaa! Mut sit alkaa se sama valitus mikä oli Markuksen kanssa”, Chai muisteli. ”Muistaksä? Aina kun pelattiin, niin ihan sama ketkä meistä kolmesta oli samassa joukkueessa? Kauhee rutina et ne voitti kun niillä oli sä ja Markus. Tai mä ja Markus. Tai me.”
”No, ei se mitään”, Maija päätti ja kiskoi lopultakin kengät jaloistaan. ”Ette te millään yllä mun tasolle. Voitte olla samassa joukkueessa”, hän jatkoi teeskennellyn nokkavasti. ”Mutta oikeestihan varsinki Samuli ja Ahola pelais sikahyvin jos ne ei luovuttais heti…”
”Kuulitsä Oskari, me saadaan voittaa Maija ens keskiviikkona?”

Sinä iltana mikään ei tuntunut enää pahalta. Sinä iltana jopa viheltelin suihkussa.

Tetris

Sen nimi oli Tetris. Se oli komea. Siinä oli sellaista ryhtiä, jota Ukossa ei ollut enää vuoteen ollut. Kun isän Miika Rossi piteli sitä ohjista, saatoin katsoa sitä sivusta. Se oli sopusuhtainen, mutta neliskanttinen hitusen pitkään Ukkoon verrattuna. Sen takaosa oli lihaksikkaampi kuin Ukon koskaan. Se oli suuri puoliverinen — minun tyyppiäni siinä missä isänkin — mutta kokoonsa nähden melko kevyt. Se ei näyttänyt räjähtävän nopealta niin kuin joku lihaskimppu Pasi, mutta ei toisaalta samalla tavalla kestävyysurheilijaltakaan kuin minun sulavalihaksinen Ukkoni. Siinä oli molempia, ja se oli objektiivisesti upea hevonen. Katselin sitä inhoten.

”No? Mitä pidät?” Miika Rossi kysyi Tetriksen pääpuolesta ylpeänä kuin olisi henkilökohtaisesti synnyttänyt tuon hevosen.

Kävelin Rossin luokse. Hän oli pieni mies: minuakin suurin piirtein kahta päätä lyhyempi. Siitä huolimatta hän huokui itsevarmuutta seistessään edessäni suorana, eikä häntä näytännyt haittaavan katsoa minuakin ylöspäin. Kai siihenkin tottui, kun oli jotain sataviisikymmentäsenttinen. Tai ehkei se haitannut, kun kuitenkin vietti suurimman osan ajastaan ratsailla. Joka tapauksessa Rossi tunsi hammashymystään päätellen olevansa sovussa koko maailman kanssa. Lisäksi hän taisi olla varma, että olisin ihan myyty.

”Ihan kiva”, sanoin ja ojensin alistuneena käteni. En pääsisi pois ratsastamatta Tetriksellä.
”Ihan kiva!” Miika Rossi toisti kuulostaen ihan Eiralta. ”Kuulitsä Olavi? Sun jälkikasvu sanoo tolla äänensävyllä, että Tetris on ihan kiva. Sä olet kotiarestissa, nuori herra, seuraavat kakskytviis vuotta.”
”Mä olen aikuinen”, huomautin puoliksi ärtyneenä ja puoliksi huvittuneena. Miika Rossi taisi itse asiassa olla minua jonkin verran nuorempi.
”Siitä huolimatta. Nouse selkään, poika!”
”Ilona!” isä huusi kentän ulkopuolelta. ”Älä viivyttele! Meidän pitää olla kolmelta kotona. Sä pidät estetuntia Varpusen kaksosille jos et muista!”
”Oskari”, mutisin.
”Isälläs on dementia”, Miika Rossi sanoi niin kovaa, että isäkin varmaan kuuli. ”Mutta pidä nyt kiirettä.”

Rossi oli ponikokoinen ja toistaiseksi Tetris oli ollut hänen hevosensa. Kiskaisin jalustinhihnasta. Pidensin jalustimia summissa seitsemän reikää. Tetris seisoi kuin patsas paikoillaan. Minun itseni oli pärskähdettävä, kun Miika Rossi tarjosi minulle käsiään sen näköisenä, kuin olisi kuvitellut punttaavansa minut hevosen selkään. Hän virnisti minulle hyväntahtoisesti ja kiersi sitten hevosen eteen vertailemaan jalustinhihnojen pituuksia niin kuin minä olisin jompi kumpi Varpusen kaksosista. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Nousin jalustimille ja laskeuduin takaisin satulaan ennen kuin annoin Tetrikselle pohkeita.

Olin unohtanut, millaista oli ratsastaa. Ohjat olivat kuin ohutta kuminauhaa, kun Tetris asettui pyytämättä itse tuntumalle. Se oli lämmitelty ja valmis töihin. Ei tarvittu kuin hienoista hienoin pidäte edestä ja mitä kevyin komento takajaloille marssia, niin Tetriksen selkä pyöristyi. Se siirtyi sulavasti raviin, ja kun yritin pidentää sen askelta saadakseni aikaan mahtavaa lisättyä ravia… …joko sen osaaminen tai lihaskunto loppui kesken.

Tetris teki töitä mielellään, mutta hermostui nopeasti. Laukka-apuni saivat sen pukittamaan ennen laukannostoa, ja kun kokeilin mennä lujempaa, se nosti päänsä ja ryntäsi niin että melkein mentiin sivuluisua aidan läpi. Hevonen ei oikonut kulmissa kertaakaan, mutta samaan aikaan sitä ei saanut suorittamaan puoliautomaatilla edes pyöreähköä volttia.

”No?” Tällä kertaa kysyjä oli isä.
”Mä en ymmärrä miksi mä edes koeratsastan tätä”, sanoin.
”Auts!” Miika Rossi parahti.
”En mä sitä tarkota. Selkeästi tää on hyvä hevonen. Mutta eihän tää oo — mä ymmärsin, että tää olis ollu kouluratsu.”
”Kenttäratsu”, Miika Rossi sanoi ylpeänä.
”Niin, mutta sillä on lahjoja”, isä sanoi puoliksi Miika Rossin päälle. ”Tästä tulis sulle hyvä projekti. Sä voisit unohtaa hyppyhömpötykset sillä ja keskittyä tekemään siitä kouluratsun.”
”Niin, tai!”, Miika Rossi sanoi sormi pystyssä isän kyynärpään tienoolta, ”sä voisit ratsastaa sillä kenttäkisoja.” Kukaan ei huomioinut sen enempää niin hullua kommenttia.
”Tämä on esteratsun mallinen”, sanoin isälle.
”Mieti miten hienoa olis voittaa KRJ Champions estehevosen mallisella hevosella. Sä tiedät, että se on hidaste, ei este.”
”Joka tapauksessa mulla on jo hevonen.”
”Niin…” isä mumisi. ”Tavallaan…”
”Mä koetan vielä laukata kahdeksikkoa”, ilmoitin ja ravasin pois aidanreunalta.

Niin. Tavallaan. Tavallaan minulla oli hevonen. Enkä minä uskaltanut enää koskea siihen. Tetris vaihtoi laukkaa kahdeksikon keskellä parhaansa yrittäen mutta silti vähemmän täsmällisesti kuin Ukko pari vuotta sitten. Yhtäkkiä toivoin, että kun palaisin kotiin, Ukko olisi kuollut. En pystyisi tekemään lopetuspäätöstä, mutta jos se makaisi karsinassaan… Jos se ei enää nousisi ja hyökkäisi… Minulla ei olisi enää koskaan varaa uuteen hevoseen, mutta ehkä isä antaisi minun kilpailla vaikka Ramonan vanhimmalla varsalla, joka muistutti Tetristä aika paljon… Ukko olisi poissa tieltä… Puristaisin ruusuketta terveen nuoren ratsun selässä juuri kilpailut voittaneena…

Suoristin Tetriksen kahdeksikolta. Se siirtyi töksähtäen raviin ja siitä sulavasti käyntiin. Olisi ehdottomasti helpotus, jos Ukko kuolisi, mutta en minä sitä tosissani toivonut. Minä löytäisin keinon parantaa sen, sillä olinhan saanut sen jo välillä parempaan kuntoon. Kun se olisi terve, se ei hyökkäisi minun kimppuuni enää. Joskus se oli ollut paljon parempi ratsu kuin Tetris, ja vielä kerran se olisi taas.

”Mitä jos mä ottaisin sen itselleni?” isä kysyi, kun talutin Tetristä kentältä. ”Noin niin kuin sijoituksen kannalta? Ja musta olisi parasta, että sä otat sen mukaan. Saat kakskyt prosenttia voittorahoista niin kauan kun ratsastat sillä. Mä maksan kulut. Mä saan astutusmaksut ja varsamaksut sitten kun se on siinä iässä.”
”Älä unta näe”, sanoin ja vilkaisin komeaa hevosta. Olin lisäämässä, etten tarvinnut armopaloja, mutta en sitten sanonutkaan mitään. Jos Ukkoa ei olisi, juuri niitä minä tarvitsisin.

Oskari ja Alex ovat menossa valmennukseen.

Paska merkki

Alex ainakin ajoi autoa hyvin. Rauhallisesti. Niin, ettei hevosten puolesta tarvinnut yhtään pelätä. Hän pureskeli samalla huuliaan ja varoi katsomasta minuun niin, että jäisi siitä kiinni. Minäkin varoin jäämästä kiinni, ja auton hiljaisuus oli Loopin musiikista huolimatta äärimmäisen kiusaantuneen tuntuista. Että Alexin pitikin olla ilmoittautunut samaan valmennukseen, johon Milan oli pakottanut minut Biffen kanssa!

Kestin hiljaisuutta vain kymmenisen kilometriä tallin pihasta. Sitten käsiäni ja kasvojani pisteli liikaa. Sano nyt jotain, Oskari!

”Niin mitä sä teetkään työkses..?” sain kysyttyä.
Se oli tyhmä peruskysymys. Näin Alexin vilkaisevan minua ja yritin arvata vastauksen ennen kuin hän sanoisi sen. Alex oli jo pikkutyttönä ollut taiteilija. Hänen boheemi ulkonäkönsäkin sopi siihen aina suorastaan afromaisesta hiustyylistä hänen ympärillään liehuviin liian isoihin ja vähän tahraisiin vaatteisiin. Vaikka nyt Alex olikin pukeutunut siistimmin, kun oli menossa ihmisten ilmoille. Istuvammissa vaatteissa hän näytti oikein erityisen pikkuruiselta. Vähän niin kuin joku olisi pukenut nokkahiirelle peruukin ja laittanut sen ajamaan ihan suhteettoman suurta Skodaa.

”Ajan rekkaa”, Alex tokaisi. Hänen täytyi nähdä, kuinka silmäni laajenivat ennen kuin sain kasvojeni lihakset kuriin, sillä hän virnisti minulle niin leveästi, että hänen etuhampaidensa välissä oleva rako oikein loisti. Sekin olisi sopinut taiteilijan suuhun paremmin kuin rekkakuskin. Miten Alex pystyi ajamaan niin isoilla autoilla, kun näytti Skodassakin siltä, että ei yltänyt polkimille?

”Ai — ai — no — sehän on –”
”Mitä sä sitte ajattelit, että mä teen?” Alex nauroi.
”Emmä tiedä…”
”Mä halusin jo pienenä ajaa rekalla.”
”Hei mä muuten muistan. Kukaan ei ottanut sua tosissaan, kun sä sanoit semmosena just ja just puhuvana, että sä joko ajat ’itolla lekalla’ tai sitte susta tulee ’avaluutlentäjä’.”
”Pää kii”, Alex nauroi taas. ”Susta ei kuitenkaan tullu jalkapalloilijaa.”
”No ei niin.”
”Mikä susta sit tulee?”

Hyvä kysymys. Nypin ihoriekaletta peukalonkynteni vierestä. Siitä alkoi tulla verta. Jomottikin heti. Tähän asti olin ollut kilparatsastaja, mutta sponsorisopimuksia ei tietenkään ollut uusittu enää tälle vuotta, kun ei ollut hevosta, jolla edustaa. Taisin olla nyt tallityöntekijä, mutta en halunnut olla sitä aina. Tulisiko minusta valmentaja? Ei, ei. En tosiaankaan halunnut valmentaa, vaan halusin ratsastaa. Ja vieläpä valmiilla hevosilla, enkä millään varsoilla. Jos ratsastuksesta tulisi minulle pelkkä harrastus, mikä ihme minusta tulisi? En voinut olla oikeasti jalkapalloilija. Minulla ei tainnut olla mitään konkreettisia suunnitelmia.

”Miten susta nyt noin kauheen vakava tuli?” Alex kysyi ja oli kerrankin vakava itsekin. Kun hän ei nauranut, hänen suunsa oli pieni ja siro, niin kuin hänen jäsenensäkin. Pitkine ripsineen ja siroine nenineen hän näytti nukelta, jonka joku oli pukenut vähän sinnepäin sopiviin ratsastusvaatteisiin.
”En mä vielä tiedä, mikä musta tulee isona”, vastasin edelliseen kysymykseen.
”Rupee säki rekkakuskiksi”, Alex virnisti ja nyökytteli liioitellusti. ”Kauheen kivaa hommaa. Kun on töitä niin mä makaan vuorokausilevon ajan sen yheksän tuntii ja sit mä ajan.”
”Joo, voitas räpsytellä valoja kun tullaan vastaan”, hymähdin. Rekkakuski oli viimeinen ammatti minulle.
”Joo. Paitsi jos sä ajat Scanialla. Sillon ei räpsytellä.”
”Miksei?”
”Koska se on paska merkki. En mä voi tunnustaa, että tunnen jonkun ääliön joka ajaa Scanialla.”

Tiny Kitten Kisses

”Tiny — Tiny — Tiny — !!”

Miika Rossi katsoi minua ikään kuin ylpeänä ja huvittuneena. Isän ilme oli ihan samanlainen kuin Miikan, mutta hän edes yritti olla katsovinaan sitä — sitä hevosta — eikä virnuillut minulle niin kuin Miika.

”Tiny Kitten Kisses”, Miika toisti pitelemänsä hevosen nimen ja nyökkäsi tomerasti. ”Sen nimi on Tiny Kitten Kisses.”
”Joo joo! Älä enää ikinä sano sen nimeä!”
”Tiny Kitten Kisses.”
”Älä!”
”Tiny Kitten Kisses!”

Tunsin miten tuskanhiki nousi hiusteni alla ihohuokosistani. Raavin päätäni voimakkaasti molemmin käsin. Oli myönnettävä, että tamma oli komean näköinen ja hyvässä kunnossa. Olisi ihanaa koettaa ratsastaa sillä, ja koeratsastukseenhan minut olikin isän luokse kidnapattukin. Mutta kun hevonen oli tamma. Ja sen nimi oli jumaliste Tiny Kitten Kisses! Kilpahevostahan minä etsin, ja periaatteessa tuo olento sellainen olikin, mutta miltä se nyt kuulostaisi…

”Seuraavana radalle prinsessa Oskari ja Tiny Kitten Kisses…”

En tosiaankaan kaivannut tammaa nimeltään Tiny Kitten Kisses, enkä kyllä muutakaan hinttikamaa.

”No niin”, isä sanoi kaikkea muuta kuin tinyn tamman takaa. ”Laitapa potta päähän ja nouse selkään.”
”En mä koeratsasta tota”, ilmoitin.
”Älä nyt ole naurettava…” isä mutisi. Hän nosti kypärän aidan tolpasta ja nakkasi sen minulle niin että minun oli pakko ottaa se kiinni.
”Sä voit hylätä sen sitten koeratsastuksen jälkeen”, Miika kannusti sen näköisenä kuin olisi ollut varma, että kerran tuon tamman penkkiin istunut ei hylkäisi sitä milloinkaan.
”Miksi kukaan edes antaa hevosen nimeksi…” aloitin mutisemaan, mutta napsautin kuitenkin kypärän hihnan kiltisti kiinni ja työnsin jalkani jalustimeen.
”Äh, älä ole nynny”, Miika pärskähti. ”Mieti nyt miten hienoa se olis. Kaikki naurais sulle–”
”Joo sehän vasta hienoa onkin!”
”–ja sitten sä voitat ne kaikki hevosella nimeltä–”
”Älä sano sitä!”
”–Tiny Kitten Kisses.”

Miika nauroi, kun ulvaisin hänelle rasittuneena, ja sitten hän taputti tammaa takapuolelle ennen kuin siirtyi isän kanssa pois aitauksesta.

Tamma oli omituisen kevyt ja kapea, mutta toisaalta olinhan viettänyt viimeiset ajat ensin Ukon ja sitten Hellon pullean Typyn kanssa. Valmistauduin antamaan tammalle pohjeavut, mutta se liikahtikin eteenpäin saman tien tunnettuaan miten istuntani muuttui.
”Oho!” äännähdin mielissäni ennen kuin ehdin purra kieleeni.
”Eikö!” Miika virnisti.

Kun unohti, että hevosen nimi oli Tiny Kitten Kisses, se oli ihanaa ratsastusta. Tamma oli herkkä. Yhteisiä nappuloita ei tuntunut millään löytyvän paineltavaksi, mutta satulaan asti tuntui, millaisiin liikkeisiin hevosella olisi kapasiteettia. Ainakin tammaksi. Se teki sitä paitsi töitä mielellään. Huono kunto sillä oli — tai no — olihan se tavalliseen harrastehevoseen verrattuna ihan mukiinmenevässä kunnossa. Sen ravi oli tylsää, mutta laukka niin helposti säädeltävissä, että se oli ainakin joskus osannut jotain ja sen taidot pystyisi kaivamaan esiin sen muistista. Se oli kaikin puolin miellyttävä ratsu, ja kun viimeinkin kokeilin kevyempää hevosta kuin isän hevoset, täytyi myöntää, että sellainen sopi minulle kuin mittatilaustyönä tehty ratsastussaapas.

Kun olin valmis ja laskeuduin maahan, Miika hymyili aidan takana kuin juusto ja luikahti kentän puolelle kädet ojossa. Hän ei edes kysynyt, mitä olin mieltä.
”Tää oli kahdeksan vasta?” varmistin Miikalta.
”Jep.”
”Ja Santasen Helmin hevonen?”
”Jjjjjep. Myyn toimeksiantona.”

Vilkaisin isää, joka myhäili tallipihan puolella kädet puuskassa ja kevyessä takakenossa. Huokaisin luovuttaneena. Oli tämäkin näky. Minä suostuisin ratsastamaan tammalla, jonka nimi oli vieläpä —

”Se varmaan pyytää siitä ihan ruokottomasti rahaa?”
”Niinhän se tekee, mutta mä tiedän paljonko sä voit tarjota siitä niin että menee läpi.”
”Mä — en! Ei mulla oikeasti ole edes rahaa.”
”Sulla on sponsori”, isä huhuili.
”Eikä ole!”
”Onpahan: mä. Kunhan tehdään sopimus. Ja osan mä voin lainata sulle.”

Vilkaisin Miika Rossin pitelemää tammaa haikeasti. Olisihan se nyt elämää kilpailla tuon kanssa seuraavalla kaudella…

”Pitää harkita”, tuumasin.
”Juu juu”, Miika sanoi huolettomasti. ”Meet nyt isäpapan kanssa tekemään sen sponssisopimuksen. Soitat sitten ensviikolla, että sun on saatava oma Tiny Kitten Kisses.”

Palaan jalkkispeliin myöhemmin. Oskari elää nyt jotenkin yhden viikonlopun aikana kaksi eri viikonloppua, mutta ei se hei haittaa. 😀

Saapuminen isän luo

”Mitä Ilona!” isä tervehti tyytyväisen näköisenä parkkipaikalla.

Vilkuilin nopeasti ympärilleni. Ketään ei ollut missään. Talli oli ainakin kahden Hopiavuoren kokoinen, mutta Luojan kiitos ihan hiljainen.

”Oskari”, totesin.
”Niin niin tietysti”, isä hymyili. ”Mulle taitaa tulla vakava dementia. Tai aivovaurio.”
”Eipä mitää. Mihin sä haluat ton Eetun kuljetuskopin? Ja mitä sä edes teet sillä?”
”Älä sä siitä huolehdi. Pannaan Miika laittamaan se. Tuus nyt peremmälle!”

Normaalin ihmisen peremmälle tarkoitti, että sisälle. Isän peremmälle tarkoitti tietenkin, että talliin. Yleensä sain kävellä sinne ensimmäisenä, mutta sillä kertaa isä hypähteli päkiöilleen niin kuin olisi lentoon lähdössä, eikä malttanut odottaa, vaan lähti kävelemään edeltä. Seurasin säyseästi. Tallissa oli varmaan taas jokin sellainen uusi hevonen, josta isä oli innoissaan ja jonka hän halusi näyttää välittömästi. Tai sitten Rossin Miika oli raahannut omiin karsinoihinsa jonkin myynnissä olevan kirppusäkin, jonka isä oli jo käytännössä päättänyt minulle. Toisaalta oli tallissa kumpi tahansa, halusin nähdä sen. Hello oli ollut oikeassa, kun oli sanonut, että olin luovuttanut hevosen etsimisen liian helposti. Ties vaikka isällä olisi minulle hevonen, jolla kilpailla, vaikka en omaa ikinä löytäisikään.

”Kuule Oskari, mulla on sulle niin paljon kaikkea kivaa täällä!” iskä intoili, kun hölkkäsin hänet kiinni tallikäytävällä. ”Katopa Ramonaa, miten on komeassa kunnossa taas”, hän kehui ja osoitti suosikkitammaansa ohimennen. ”Ollaan saatu peräti kolme uutta tammaa tänne, ja tuo tuolla nurkassa oleva sun pitää nähdä. Se on ihan niinku — Netta lopettaa sen oven hakkaamisen nyt! Se on ihan niinku Ramona nuorempana!”
”Ai yhtä hankala?” hymähdin ja muistelin Ramonan teinivuosia.
”Ei Ramona ole koskaan ollut hankala”, isä korjasi.
”Aika on siis kullannut muistot.”
”Sillä oli murkkuikä. Tässä! Dani!”
”Vai että Dani.”

Dani oli pienen puoleinen tamma. Vaikka se seisoi paikoillaan karsinassa, siitä näki, että se oli hoikassa kunnossa ja samalla mukavan tanakka rakenteeltaan. Tammaksi se liikkuisi varmasti hyvin. Ramonaa en kuitenkaan isän uusimmassa sydänkäpysessä nähnyt. Muuten Dani oli kyllä mukavan oloinen epeli. Se tarkkaili minua hetken, mutta tuli sitten karsinan ovelle tervehtimään, kun isä tuuppasi liukuoven auki.

”Sen isä on Charlie-linjaa”, isä paljasti.
”Eikä ole!”
”On on!”

Charlie-linjakaan ei näkynyt Danissa. Charliet olivat kaikki suurikokoisia ruunikoita, sekä orit että tammat. Tai no… Oikeastaan kun silmiään siristi, niin olihan Danilla Charlieiden pikku korvat ja väkevät etujalat. Oli kuitenkin aika vaikeaa uskoa, että isä olisi saanut käsiinsä aidon Charlien jostain. Eihän niitä liikkunut vapailla markkinoilla, ja suljetuissakin myynneissä ne olivat isojen rahojen arvoisia.

Oli Dani Charlie tai ei, mukava se oli, mutta kuitenkin hyvin tavallinen hevonen. Isä olisi selvästi voinut taputella sitä ikuisuuden. Minun huomioni kuitenkin herpaantui heti, kun toinen hevonen hörisi takanani. Sillä oli tumma suu ja tummat sieraimet, mutta turpa vaaleni nopeasti.

”Mitä toi täällä tekee?” kysyin isältä kohtuuttoman ankarasti, kun Tiny Kitten Kisses rutisteli omituisen väristä turpaansa karsinan kaltereihin.
”Toi — ai toi! Kissy odottaa kuljetusta.”
”No kiva.”
”Tarkemmin sanottuna sua. Otat sen huomenna matkaan ja viet samalla mennessäs.”
”Aina vaan paranee”, vastasin kireästi. ”Mä oon menossa takasin Otsonmäelle. Käsittääkseni Matteo Locatelli asuu jossakin miljoonan kilsan päässä mörön perseessä.”
”Siisti suus.”
”Yes sir.”
”Sattui niin kivasti, että saat pudottaa Kissyn–”
”…että Kissyksi vielä sä sitä…”
”–matkasta teidän suunnilla, niin se jatkaa siitä sitten eteenpäin. Hoituu samalla kaksi asiaa katsos. Käyt täällä ja viet sen.”
”No tosi kiva. Tosi upeaa.”
”Katkeruus ei pue ketään ihmistä. Mennään sisälle. Syödään ja huilaat vähän. Sitten saat lähteä Miikan kanssa pitkälle hölkkälenkille noiden orien kanssa tuolla.”

Kolmen minsan ”Kissy”

Itsekäs

Että pitikin

Meillä oli meneillään harmiton small talk. Toivoin, että se olisi jatkunut ikuisesti. Kun se loppuisi, olisi vaikeampien aiheiden aika, enkä ollut saanut mistään etukäteen selvitettyä, mitä ne vaikeammat aiheet olivat. Siksi yritin jatkaa rupattelua asumisjärjestelyistä. Outilla oli nyt oma asunto. Siitä oli helppoa kysyä. Minkä ikäinen taloyhtiö se olikaan? Ai jaa, ja putkirempat on jo tehty? Onko saunaa?

Lopulta kysymykseni kuitenkin loppuivat. Olisin voinut keksiä vielä lisää, mutta epäröinti Outin äänessä kieli siitä, että emme voineet kuluttaa koko iltaa tähän. Naurahdin ja laskin katseeni juomaani, josta olin saanut menemään jo puolet. En voinut enää vilkuilla Outin silmiä, nenää ja otsaa vuoron perään nyt, kun pahin ei enää olisi edessä, vaan täsmälleen käsillä.

”Mä pelkäsin sillon tortilloja”, Outi takelteli, kun oli vetänyt monta kertaa henkeä.

Niin minäkin. Otin riskin, kun kutsuin sinut kotiini. Mitä jos olisit vaikka avannut jonkin väärän kaapin ja nähnyt — en minä tiedä — jotain, josta päätellä?

”Niissä tortilloissa on liikaa… Kaikkea. Enkä mä voinut hallita sitä ja sit sä oisit huomannut jos… Mä luulen, et mä olin jo silloin aika huonossa jamassa, mutta mä en tajunnut sitä itse.”

Tunsin miten sormeni kylmenivät ja päästin nopeasti irti lasista. Sormia alkoi pistellä. En saanut verta kiertämään liikuttelemalla niitä pöydän alla. Yritin unohtaa koko sormet. Olin minä aika tortilla. Outin ajatukset olivat samansuuntaisia kuin yleensä muillakin. Koko hommassa oli liikaa kaikkea ja liian vähän kaikkea. En tiedä, haluaisinko itsekään ketään sellaista kuin minä. Se olisi vaivalloista. En olisi itsenikään ykkösvalinta.

Sitten Outin puhe alkoi vilistä sellaisia sanoja kuin liikuntakielto, vaaralliset ruuat ja terapia.

Olisin halunnut valahtaa veltoksi pöytää vasten ja hengitellä oikein syvään.

Tässä koko kuviossa, koko katoamistempussa, edes tässä Kontiolan pimeydessä asioiden selvittelyssä ei ollutkaan kyse minusta.

Hillitsin tarpeeni rentoutua niin kovin näkyvästi ja nostin katseeni takaisin Outiin, joka katseli kaikkea mahdollista paitsi minua. Hän raaputti vähän tähteä muistuttavaa naarmua pöydässä puhuessaan ja puristi välillä sanoja ulos sen näköisenä kuin olisi työntänyt niitä suustaan väkisin vatsalihaksilla. Tosi hyvä, Oskari. Muistaisit edes välillä kuunnella muita oman napanöyhdän kaivamisen sijaan.

Kun olin viimein havahtunut itsekkyyden kuopastani kuuntelemaan kunnolla, taisin ensimmäisen kerran vasta katsoakin Outia kunnolla. Olinko edes nähnyt häntä muutoin kuin tallivaatteissa sen jälkeen, kun hän oli palannut? Enpä ollut tainnut. Pipo oli peittänyt kiillottomat hiukset. En ollut uskaltanut edes vilkaista kuivia huulia. Hartiat olivat yhtä kapeat kuin Helmipuron Eiralla, mutta eivät yhtä uhmakkaasti ryhdissä, vaan enemmän niin kuin Milanilla silloin kun olimme kahden eikä hänen tarvinnut jaksaa olla se supermalli, jota hän esitti. Suurin muutos oli Outin silmissä. Ne eivät vieläkään katsoneet minuun, mutta niiden ilme sopi ennemmin saattohoitopotilaalle kuin meidän Outillemme.

En joutunut edes miettimään, miksen ollut nähnyt mitään aiemmin. En ollut halunnut katsoa.

Kun Outi lopetti puhumisen, hän katsoi minuun ihmeellisen anovasti. En keksinyt, mitä hänen piti minulta pyytää tuolla tavalla. Olisin halunnut suojella sydäntäni paremmin tällä kertaa, mutta nyt kun Outi oli siinä, olisin antanut sen hänelle. Sitä hän ei kuitenkaan pyytänyt.

Minun käteni olivat vieläkin kylmät, mutta eivät enää pistelevät. Hyvin hitaasti — niin hitaasti, että Outilla oli runsaasti aikaa kavahtaa kauemmas — hivutin käteni hänen puolelleen pöytää, irrotin hänen sormensa tyhjästä teekupista ja puristin hänen kätensä omaani. Mietin ohikiitävän hetken, miten nyt olisin suukottanut Outin sormia, jos oltaisiin elokuvissa, mutta hätistin tunkeilevan ajatuksen tiehensä.

Olisin halunnut sanoa paljon sellaisia asioita, joista ei ollut oikea aika puhua. Suurin osa asioista kertoi siitä, miten paskana olin, kun Outi lähti yhtäkkiä. Hän kuitenkin tiesi, eikä ollut kadonnut huvin vuoksi. Sitä paitsi nyt hän oli siinä. Yksi asia, jonka olisin halunnut sanoa, oli että älä pidä kiinni minun kädestäni vaan niskastani: jatketaan siitä, mihin ei koskaan päästy. Sitä en kuitenkaan ikinä sanoisi. En, vaikka se olisi ollut normaali asia sanoa, mitä se ei edes ollut. Outilla oli muitakin vaikeuksia.

”Kyllä me oltiin koko tän ajankin — kavereita”, sanoin vaikeasti. ”Vaikka sun piti mennä.”

Outi puristi sormiani ja minä hymyilin aavistamatta, että kotimatkalla manaisin sitä hetkeä ja potkisin vihaisena lehtikasoja tieltäni.
Että pitikin jäädä niin moneksi tunniksi Kontiolaan.
Että pitikin taas tuijotella Outin silmiä.
Että pitikin.

Ei vain ole ketään sopivaa

”Seurustelette te nyt sitten?”
”No ei.”
”Mutta sä aikot seurustella hänen kanssa?”
”En aio.”
”Mutta sä melkein seurustelit eile — aikaisemmin hänen kanssa?”
”No… En mä tiedä. Voidaanko puhua jostain muusta?”
”Ei. No joo. Jos pakotat mua.”

Milan puolittain makasi kaikessa harvinaisessa huonoryhtisyydessään sohvallaan, roikutti toista jalkaansa käsinojan ylitse ja uteli Outista. Minulla ei ollut oikein mitään vastauksia hänelle. Tai oikeastaan minulla ei ollut mitään sellaisia vastauksia, joita hän olisi halunnut kuulla. Milanin mielestä olin ihan liian vanha siihen, etten ollut koskaan oikeastaan seurustellut, ja kuulemma Outi olisi ihan minun tyyliseni ihminen. Ongelma oli kuitenkin se, että se kortti oli jo katsottu. Olin jo kerran päässyt yli koko Outikuviosta, ja aioin päästä uudelleenkin. Olin päättänyt aloittaa puimalla Milanin kanssa koko Kontiolan-keikan tapahtumat.

”Puhutaan vaikka mun hevosesta”, ehdotin.
”Aaa.. Sun hevonen… Minun Oskari on rakastunut!”
”Ei taas sitä rakastumista.”
”Mä rakastan rakastuminen. No kerro mulle yksityskohtainen miten sä harjata se tänään. Mä näin sä et ratsastanut.”
”Vai en rats — vai rakastat sä rakastumista! Paskapuhetta Milan Milatovits.”
”Mijatović”, Milan mutisi ihan samalla tavalla kuin olin sanonut, ja jatkoi sitten normaalilla puheäänellä: ”eikä ole paskapuhetta. Mä rakastaisin rakas — että rakastua?”
”Rakastaisin rakastua.”
”Niin. Ei vaan ole ikinä kukaan sopiva joka haluaisi mut…”

Teki mieli sanoa, että niin niin, Aleksand, mutta en sanonut. Tulin nimittäin vilkaisseeksi Milaniin, joka rapsutteli kynsiään saman näköisenä kuin Onni kun se ei saanut kerjättyä pöydästä viidettä kinkunsiivua. Jos olisin ollut halailijatyyppi — tai no edes koskettelijatyyppi — olisin varmaan taputtanut Milanin käsivartta tai jotain. Idioottikin näki, miten Milanin katse seurasi aina Helloa, mutta siitä ei puhuttu. Virallisesti Hello oli Milanin joku teini-iän ihastus, ja siitä oli sitä paitsi sata vuotta aikaa.

”Mä en sua ota vaikka kuinka vihjailisit”, yritin hörähtää niin kuin kyseinen Hello.
”Mitä?” Milan yllättyi niin että kohosi istumaan kunnolla.
”Äh, sori. Se kuulosti ihan tosi oudolta jo munki korvaan heti kun mä sanoin sen.”
”No kyllä. Missä on Vasilije?”
”Mä näin sen just vessan oven takana”, sanoin muka tähyillen Milanin kilpikonnaa. Se vipelsi usein lattialla ja toimi nyt ihan selvästi teennäisenä aiheen vaihtona.
”Ei nähnyt. Varmasti oli minun huppari. Oskari kiltti, hae Vasilije tähän olohuoneeseen.”
”En mä sitä jaksa kantaa”, urahdin, vaikka jaksaisin kyllä. Ongelma oli ennemminkin se, että Vasilije puri hampaattomalla suullaan, jos sitä yritti raahata.
”Kiitos Oskari!”

Pitää kirjoittaa kunnollinen, kun saa tietää tulokset. Sitä ennen tässä on välipalaa Minicupista.

Olavi Susi kertoo

En ollut vakoilemassa

En ajatellut suinkaan vakoilla omaa lastani, mutta kun nyt satuin olemaan lähistöllä, halusin nähdä hänen ensimmäisen kilpailunsa uudella hevosella. Ajattelin mennä sanomaan tervehtimään ja toivottamaan onnea, mutta kun näin Oskarin, tulin toisiin aatoksiin.

Oskari, jota en vakoillut, oli kahden tytön seurassa. Molemmat olivat lyhyitä, ainakin kahta päätä Oskaria lyhyempiä. Toinen oli vaalea ja toinen tum — toinen oli hyvänen aika Alexandra Tiederberg! En malttanut millään mennä keskeyttämään. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin, että Oskarilla oli kavereita.

Päätin tarkkailla kauempaa, en suinkaan vakoilla. Kolmikko vietti aikaa hevosten luona: Kissin ja Tetriksen. Alexandra näytti lähinnä vetelehtivän, mutta mitä enemmän aikaa kului ja mitä enemmän luokkia ratsastettiin läpi, sitä hermostuneemmaksi kävi hänen kehonkielensä. Se toinen nuori nainen oli tasaisempi ja näytti olevan kiinnostunut ensisijaisesti hevosista. Mutta Oskari! Meidän Oskari hymyili. Eikä vain yhtä kertaa, vaan monta kertaa.

En malttanut mennä katsomoon kesken katselemisen, vaikka en nuorisoa vakoillutkaan. Oskari keskittyi Alexandran tsemppaamiseen niin kovasti ennen hänen suoritustaan, että taisi tulla hieman kiire laittaa oma ratsu kuntoon. Se vaalea tyttö koetti auttaa kovasti, mutta Oskari nauroi — siis meidän Oskari, nauroi — ja heilautti huolettomasti kättään.

Vaikka en vakoillutkaan, huomasin, että saman tien kun jälkeläiseni kapusi uuden hevosensa selkään, hän vakavoitui ja hänen ryhtinsä muuttui. Se suorittaja, joka hän oli aina ollut, murtautui esiin. Samalla näin meidän Miikan vähän matkan päässä juttelemassa ja minulle tuli kova kiire päästä katsomaan ratsastusta ilman että Oskari huomaisi mitään.

Illalla sain puhelinsoiton. Se oli Oskari. Hän lateli, että meidän Miika oli sanonut jollekin Aleksille, joka oli sanonut jollekin Ilonalle, joka oli sanonut Oskarille, että minä olin muka ollut kilpailuissa vakoilemassa.

#vainalexjutut

Oskarin kännykästä kuului bling. Se oli sellainen korkea helähdys, joka sattui aivoihin. Ainakin se sattui siinä tilassa, jossa Oskari oli maatessaan edellisillan vaatteissaan selällään päivpeitollaan vihreämpänä kuin ruudulliset lakanansa.

Koska Oskari oli nyt kuitenkin joka tapauksessa hereillä, hän ojensi kätensä ja tarttui puhelimeensa. Onneksi siihen ei tarvittu hirveästi liikkumista, sillä puhelin oli ihan vähän matkan päässä miesparan kipeästä päästä.

Lukitusnäytön taustakuvana oli vieläkin Ukon kuva. Isoimpana elementtinä sen päällä oli kello. Se ilmoitti ajaksi vähän yli kahdeksan. Se oli ihan liian aikainen aika, tai sitten Oskarista oli tullut virallisesti vanha. Nykyään olo oli kuin kokonaisen hevosvaljakon alle jääneellä melkein koko seuraavan päivän, kun Milan halusi Kontiolaan yksille, mikä ei suinkaan tarkoittanut yksiä, vaan useita.

Kellon alla luki, että viesti oli tullut ryhmään nimeltä PARAS RYHMÄ. Oskari yökkäsi. Se ei liittynyt ryhmään, vaan Milanin ihme Kamikaze-shotteihin. Ryhmä oli Alexin luoma. Siinä oli Oskarin lisäksi vain Alex ja Ilona. Oskari sulki silmänsä ihan vain hetkiseksi ennen kuin sipaisi salasanansa näytölle. Hänen salasanansa oli L-kirjaimen muotoinen ja melkein kaikki tiesivät sen.

PARAS RYHMÄ -ryhmään oli tullut videoviesti Alexilta. Varmuuden vuoksi Oskari naputti volyymit minimiin ennen kuin alkoi katsoa videota. Alexin videoilla oli yleensä kamala meteli. Ennakointi oli onnistunutta, koska kauhea kiroilu ja huuto alkoi heti videon alussa.

”Voi vittu kattokaa! Kattokaa! Miten noin voi edes käydä? Miten?? Kertokaa kenellä voi olla tämmönen tuuri ja voi vitun vittu sunnuntaina!!”

Samalla kun Alex raivosi videolla, näytöllä näkyi jonkin sortin rekanrengas, jossa oli aivan sairaan iso palkeenkieli. Koko rengas oli viiltynyt riekaleiksi. Alexin paasaus jatkui ja kuva tärisi samalla koko ajan holtittomammin.

”Mä soitin että meen vaihdattaan sitä, mut EEEEI, eijeijei! Kun on päivystysmaksut”, Alex raivosi ja muutti ääntään päivystysmaksut-sanan kohdalla niin että selvästi imitoi jotain muuta. ”Ja ne on muka liian kalliit, ainaki kalliimpi ku mun henki! No mitä Esa siellä sano, no se sano että tee joku liinaviritelmä ja jatka matkaa! Ja kattokaa! Kattokaa tätä!”

Alex pikakäveli siihen kohtaan, jossa rekka ja perävaunu oli liitetty toisiinsa. Sen jälkeen näkyi epäselvää, pimeää kuvaa jostain joko rekan tai kärryn alta.

”KUORMALIINA! Ny on liinalla akseli kannatukses! Ja jatketaan matkaa saatana!”

Video päättyi siihen. Oskarin särkevän mielen perukoilla kävi huolestuneisuus. Ilona näytti olevan samoissa ajatuksissa, sillä hän oli lähettänyt ryhmään seuraavan viestin.

Ilona:
Onks toi turvallista?

Alex:
Ei vitussa ole!

Ilona:
Älä aja sillä

Alex:
ääniviesti.

Oskari huokaisi, avasi Alexin ääniviestin ja sulki silmänsä. Viestillä Alex ilmoitti, että on pakko. Taustalta kuului sellaista hurinaa, että Alex saattoi olla jo tien päällä.

Oskari antoi kätensä valahtaa suoraksi patjalle kännykkää pidellen. Hän lepäisi ihan hetken. Ihan hetken vain. Sitten hän nousisi juomaan vettä. Sen jälkeen hän pystyisi varmasti miettimään selkeämmin sitä, kuolisikohan Alex mahdollisesti virityksensä takia. Ja voisikohan Alexia jotenkin auttaa.

Tää hahmojen kuulumispäivittely nyt valitettavasti jatkuu yhä…

Kaikki esittää jotain

Milan oli kyllä näky. Hän makasi sohvallani pitkin pituuttaan toisen jalkansa vahingossa nenänsä nyrpistäneen Camillan syliin ojentaneena ja nukkui sikeästi. Kyyhötin itse selkä kipeänä käsinojalla ja katsoin sinnikkäästi välillä Aristokatteja, vaikka suurimmaksi osaksi tulikin katsottua Milania. Olihan ne Aristokatit jo nähty.

Milanilla oli vähän pitkäksi venähtäneet hiukset viuhkamaisesti sohvatyynyllä levällään, kun hän makasi siinä kasvot melkein kiinni selkänojassa ja toinen käsi samaisen selkänojan ylitse sohvan ja seinän raossa retkottaen. Mikä ihme sen teki, että hän onnistui olemaan niin tosi kaunis, vaikka olikin mies? Vaikka olikin mies, joka makasi ihan hirveät mustat ringit silmiensä ympärillä kaverinsa sohvalla ja tuhisi unissaan kuolaten samalla ihan vähän? Olivatko ne korkeat poskipäät ja hyvät hampaat? No, hänen hampaisiinsa katse ainakin usein osui, kun eihän kenelläkään ollut sellaista suoraa riviä, mutta poskipäät eivät kyllä olleet mikään varsinainen komistava piirre. Nukkuessaan Milan oli sitä paitsi melko eri näköinen. Ihan… tavallisen näköinen. Suorastaan, miten sen sanoisi, reppanan näköinen. En ollut hänen hereillä ollessaan edes huomannut noita mustia silmänalusia ja törröttäviä luita. Milanin posketkin olivat hieman kuopalla.

”Suutele nyt sitä jos kerran meinaat”, Camilla murahti yhtäkkiä.
”Mit-mit-hä?”
”Että katotsä vielä tätä vai saaks pistää kymppiuutiset? Että mä oon aina vihannu Aristokatteja…”
”Joo… Pistä vaan uutiset…”

Camilla poimi kaukosäätimen ja vaihtoi telkkarikanavan päälle. Milan kiersi alemman kätensä oman ruumiinsa ympärille ja yskäisi ennen kuin vetäisi unissaan jalkansa Camillan sylistä. Raukka parka oli ihan kippuralla ja puristi tosi kovasti silmiään kiinni.

”Mitä sä oikeesti vahtaat sitä Susi?” sohvan päädystä kysyttiin hetken kuluttua uutisten päälle.
”No… Mä vaan…”
”Onks Hello nyt oikeessa että te ootte jotenkin rakastuneita? Mä aina luulin, et vähintään sä oot het–”
”Eikä olla! Tai siis miks se — onkse nyt levittäny jotain juttua?”
”No se kysyi vaan. Mutta pelottavasti nyt kyllä näyttää siltä, että –”
”Mä mietin et miks toi näyttää niin erilaiselta kun se nukkuu”, selitin kiireesti.

Camilla vilkaisi Milania. Sitten hän pyöräytti silmiään ja palautti katseensa uutisiin, joissa puhuttiin Natosta.

”Samalta sen mun mielestä näyttää”, hän mutisi.
”Sehän on ihan silmät ja posket lommolla!”
”Se on ollu aina. Tai ainaki tosi pitkään. Tai siis nyt tän talven ainaki. Enkä mä oo sitä ennen niin tarkasti kattonu.”
”Miksköhän mä en oo huomannu…”
”En tiiä. Varmaan kun se osaa esittää roolinsa niin hyvin. Nyt kuono kiinni Susi mä katon tätä.”
”Ei se mitään esitä…”
”Kaikki esittää jotain! Mäkin esitän nyt että mä en tapa sua kun susta kuuluu seuraava inahdus ton sedän puheen päälle.”

Ensimmäinen päivä, kun Milan ei tullut tallille, tuntui ihan normaalilta. Ei hän joka päivä käynytkään, eikä ilmoitellut itsestään — miksi olisikaan? En olisi edes huomannut hänen puuttuvan, ellen olisi tarvinnut saappaita, joita hän oli lainannut, ja joita en löytänyt mistään. Koetin soittaa silloin, mutta kun hän ei vastannut puhelimeen, jatkoin etsimistä.

Toisena päivänä tarvitsin saappaita niin kipeästi, että soitin taas. Oli vähän kummallista, ettei hän ollut soittanut takaisin. Hän soitti aina: vaikka myöhään illalla, jos oli ollut kiireinen. Ei kuitenkaan nyt, eikä vastannut taaskaan. Mainitsin tästä Ilonalle ja Alexille, jotka eivät tienneet, missä saappaani ovat, eivätkä olleet kuulleet Milanistakaan.

Kolmantena päivänä aloin olla huolissani. Milan ei ikinä ollut kolmea päivää pois tallilta, eikä varsinkaan ollut vastaamatta puhelimeensa. Soitin ja soitin, mutta puhelin vain tuuttasi kunnes linja katkesi automaattisesti. En saanut mitään järkevää aikaan, vaikka olisi pitänyt mennä Kissin kanssa maneesiin ja tehdä jotain oikeita töitä. Mietin vain Milania, niin kuin olisin pakkomielteinen.

Iltaa myöten keksin yhä pahempia kauhuskenaarioita, joita jaoin tytöille WhatApp-ryhmässä.

Mitä jos Milan on lähtenyt Serbiaan, eikä tule enää koskaan takaisin?
Alex sanoi, ettei hän nyt niin hullu ole, että vain katoaisi ja jättäisi hevosensa.

Mitä jos Milan on ajanut kolarin ja makaa jossain sairaalassa koomassa?
Alex käski, että älä ole vainoharhainen, ja lisäsi vielä, että vitun homo.
Ilona tuumi, että eiköhän pienestäkin onnettomuudesta olisi juoruiltu jo Otsonmäellä, ja että tieto sellaisesta tapahtumasta olisi varmasti jo minun korvissani.

Mitä jos Milan halusi vain katkaista kaikki yhteydet juuri minuun?
Alex käski valuttaa kusen pois päästä ja muistaa, että kaikki asiat eivät liity minuun.
Ilona oli sitä mieltä, ettei Milan ole sellainen.

Mitä jos Milan on kuollut?
Sekä Alex että Ilona olivat sitä mieltä, että minun pitäisi mennä katsomaan. He vain muotoilivat asian eri tavoin. Ilona sanoi, että ”jos sua huolettaa, käy niillä”, ja Alex, että ”no mee vittu kattomaan!”

Kun Milan ei ollut tallilla neljäntenäkään päivänä, en jäänyt katselemaan Kissiä pystymättä kuitenkaan keskittymään siihen, vaan marssin saman tien takaisin autolle ja käänsin nokan kohti Ilmajokea.

Missä se mies oikein piilotteli? Havainnoin matkalla tietä vain puolittain, vaikka tiesin, että peuroja hyppi tielle alituisesti tähän aikaan. Samaan aikaan, kun näin kuivan asvaltin edessäni, näin Milanin pää halki ja silmät raollaan olohuoneensa lattialla. Milanin kylpyammeessaan kalpeana kylmässä vedessä leivänpaahtimen kanssa. Milanin nukkuvan näköisenä mutta hengittämättä omassa sängyssään peiton alla.

Hänellä oli ollut posketkin niin kuopalla… Hidastin vauhdin kahdeksaankymppiin kameran kohdalla ja painoin sitten taas kunnolla kaasua.

Milanin auto oli parkkipaikalla. Jätin omani huolimattomasti siihen viereen ja juoksin hänen ovelleen niin nopeasti kuin pääsin. Ovikellosta ei kuulunut ääntä, vaikka painoin kunnolla. Koputin kolmesti oveen. Mitään liikettä ei kuulunut. Hakkasin nyrkilläni oveen, mutta mitään ei tapahtunut. Taoin Milanin makuuhuoneen ikkunaa avokämmenelläni niin että lasi helisi ja huusin häntä. Ei mitään.

Hölkkäsin takaisinpäin ja pääsin postilaatikoille. Milanin nimi luki laatikossa aina vain väärin. Minua alkoi oksettaa. Posti oli ollut ihan selkeästi jo jonkin aikaa hakematta. Juoksin vielä takaisin ovelle. Minähän en täältä lähtisi ennen kuin tietäisin, missä se mies on. Moukaroin Milanin ovea molemmilla nyrkeilläni ja potkin sitä vielä jaloillakin ja huusin, että avaa nyt jo saatana.

Olin pyörtyä helpotuksesta, kun kuulin rapinaa. Ovi, joka aukesi, oli kuitenkin väärä. Naapurin ovelta kurkisti lyhyen, harmaantuneen naisen pää.

”Mitä taot?” hauraan näköinen nainen ärähti kaikkea muuta kuin hauraasti. ”Pitääkö soittaa poliisit?”
”Anteeksi, mutta oletteko te nähnyt viime päivinä sitä miestä, joka asuu tässä?”
”En tiiä”, nainen tokaisi vieläkin hieman vihaisella äänellä. ”Siitä ei yleensäkään lähde paljoa ääntä. En minä voi kaikkien ihmisten joka liikettä muistaa.”
”Mutta–”
”Lähde poika pois. Se mies ei sinulle halua ovea avata, tai ei ole kotona.”

Napurin ovi sulkeutui. Näin, miten nainen siirtyi oman makuuhuoneensa ikkunaan vahtiman minua. Nojauduin Milanin ovea vasten ja liu’uin istualleni kylmälle kiviportaalle.

Mitä nyt?

Mitä oikeasti nyt?

Nyt on taas joku kausi. Muhin tätä juttua monta päivää, koska kaikki mun tekemä tuntuu nyt tosi huonolta ja lapselliselta ja kaikki mun juonikuviot ihan noloilta ja naurettavilta. En kuitenkaan jaksa enää hautoa tätä, vaan nyt tulee tällaisena! Mä olen oppinut, että jos muhin jotain juttua liian kauan, kynnys julkaista ja jatkaa elämää muuttuu niin suureksi, että seurauksena on joku puolen vuoden blokki kun välttelen jopa kommentoimista. Nyt ei mennä siihen asti! Tämä on tarpeeksi hyvä.

Oven lukko rapisi. Ponnahdin Milanin kivirapulta seisaalleni sydän pamppaillen. Hän oli sittenkin tuolla sisällä. Hän oli elossa. Hän ei ollut lähtenyt eikä kuollut. Helpotus vei kaikki voimat jokaisesta raajastani ja nosti kyyneleet silmiin aivan väkisin, mutta kerrankin se ei nolostuttanut.

Kun ovi aukesi pienelle raolle, kiskaisin sen voimalla auki. Sain vain juuri ja juuri kopin Milanista, joka sinkoutui ulos oven mukana. Hänestä pääsi yllättynyt ähkäisy ja kesti aika kauan, että hän sai tasapainonsa takaisin ja sain laskea hänet seisomaan kunnolla kivetykselle.

Milanilla oli paljaat jalat. Ne pilkistivät sinisten hieman liian pitkien ja löysien pyjamahousujen alta. En kerta kaikkiaan voinut mitään sille, että silmiini nousseet kyyneleet vyöryivät yli. Jotenkin ne jalat olivat liikaa. Ja Milan siinä. Milan piti pukusukkia arkenakin, ei kulkenut edes kotonaan avojaloin.

”Missä sä oot ollu!” huusin, ja se kuulosti enemmän Ilona Sudelta kuin minulta. ”Mikset sä oo vastannu puhelimeen? Mikset sä tullu heti avaamaan ovea? Mikset sä soittanu takasin? Miks sun posti on hakematta? Miks sä et avannu ovea?”
”Tule sisään”, Milan mumisi.
Havaitsin huutavani jo vain noin sentin päästä hänen naamastaan ja peruutin takaisin alas rappuselta.
”Mä luulin et sä oot kuollu!” karjaisin omalla äänelläni.Teki mieli käydä Milaniin käsiksi ja ravistella, mutta hänellä ei ollut paitaa, josta olisin voinut repiä häntä.
”Anteeksi.”
”Mä vihaan sua!”
”Anteeksi.”
”Et voinu edes vastata viestiin ja sanoa et oot hengissä!”
”Anteeksi. Oskari. Tule sisään.”

Nousin rapuille ja mulkaisin Milania niin, että sain hänet perääntymään kädet sovittelevasti ylhäällä eteiseensä. Ehkä hänellä olisi tarjota jokin selitys ihmeelliselle katoamistempulleen. Pyyhin silmäni vihaisesti hihaani niin, että silmäluomien sisäpinnalla näytti leijailevan pikkuisia tähtiä. Sitten suoristin niskani ja marssin olohuoneessa asti peruuttavan Milanin perään niin että tömisi.

Kun katsoin tuota katoamistempun tehnyttä miestä olohuoneen hämäryydessä paremmin, minun ei tehnyt enää mieli huutaa. Milanin silmistä katsoi joku sairaalloinen mies. Ei Milan ollut ikinä mikään Hellevaaran Tiitus ollut, mutta tämä kuihtunut olemus ei myöskään ollut oikeanlainen. Milanilla oli varjot punertavien silmien alla ja rasvaiset hiukset. Hän oli ihan varmasti ja selkeästi laihtunut. Hymyttömänä ja nuhruisena hän ei ollut sitäkään vähää oma itsensä kuin viimeksi, kun olin hänet nähnyt. Tuntui olevan miljoona vuotta siitä kesästä, kun päähäni oli pälkähtänyt, että moni tyttökin antaisi aika paljon, jotta voisi näyttää tuolta.

Suljin suuni, joka oli auennut itsestään. Hienosti huudettu ihmisten portailla, hyvä Oskari, naapurit eivät varmaan olleet seuranneet näytöstä joka ikinen. Milan ei varmaan nyt ilmoittaisi, että tämä ystävyys oli nyt tässä, tosi kiva.

Vedin syvään henkeä, mutta kaduin sitä saman ten. Asunnossa haisi tunkkaiselta: nukkuvalta ihmiseltä, seisovalta ilmalta. Kylmältä. Olohuoneen seinustalla olevalla sohvalla oli Milanin pesä. Se oli rakennettu viltistä, peitosta, tyynyistä, Tuc-keksipakettien roskista ja tyhjistä laseista. Yleensä siinä sohvannurkassa oli vain siististi viikattu valkoinen viltti, jossa oli pieniä harmaita tähtiä.

”Ootsä kipee?” kysyin ensimmäisenä.
”En. Voin hyvin.”
Katsoin Milania, joka istuutui sohvan käsinojalle. Ei hän kyllä mitenkän hyvin voinut.
”Väsyttää”, hän sitten myönsi, kun taisi ymmärtää, etten herkeäisi tuijottamasta.
”Miksi? Ootsä nukkunu huonosti vai — missä Vasilije — onks Vasilije kuollu?”
”Se tuolla”, Milan sanoi ja osoitti keittiön puolelle. Siellä Vasilije yritti mahtua tuolin alle, vaikka oli noin kahdeksan kertaa liian suuri. Tuoli liukui sen edellä ja piti tympeää kirskuntaa laminaattia vasten.

En tiennyt, mitä kysyä tai sanoa. Samaan aikaan halusin kysyä kaikkea. Milan ei pyytänyt minua istumaan, eikä tarjonnut kahvia, niin kuin hänen koreografiaansa aina kuului. Teki mieli tuupata hänet kunnolla sohvalle ja ryhtyä tutkimaan asuntoa. Olisin halunnut löytää — jotain. Todisteita. Jostain asiasta. Milanista oli nimittäin liian vaikeaa puristaa mitään tietoa, ellei hän itse halunnut kertoa. Ellei hän heittäytynyt muka kielitaidottomaksi, hän osasi vaihtaa puheenaihetta niin, etten edes huomannut.

”Oskari. Ei ole mikään hätä”, Milan sanoi rauhallisesti.
”Miks sä sitten et vastaa puhelimeen?”
Milan kohautti olkiaan.
”Tai mikset sä tuu tallille? Tai meille?”

Jotain oli tasan tarkkaan vialla. Sen kertoi Milanin ulkomuotokin, joka yleensä oli niin kovin huoliteltu. Sen haistoi asunnosta. Nyt sen näki kuitenkin kaikkein selkeiten siitä, miten Milan käänsi katseensa Vasilijeen ja tuijotti sitä kiinteästi niin kuin se olisi kertonut tuolin takaa maailman mielenkiintoisinta podcastia. En ollut ennen nähnyt Milania puremassa hymyttömänä huultaan.

”Mikset sä kerro?” painostin vielä vähän lisää. ”Mä oon sanonu sulle miljoona kertaa, että mulle voi–”
”Mulla ei ole nyt bensat ajaa Otsonmäkeen, okei?” Milan keskeytti lopulta.
”Miksei?”
”Mulla ei ole just nyt rahat. Ei ole mitään hätää.”

No. Se oli kiusallista. Hyvä nyt Oskari. Hienosti pakotettu Milan sanomaan tuollaista. Mutta täytyihän Milanin tietää, että olisin hankkinut sen verran rahaa hänelle vaikka mistä, jos olisin tiennyt. Olisihan hän voinut silti vastata puhelimeen ja keksiä jonkin tekosyyn. Istahdin sohvalle, sillä suuttumus ei enää pitänyt minua jaloillani. Milan-parka. Saman tien nousin kuitenkin takaisin ylös ja marssin jääkaapille. Se oli käytännössä tyhjä. Vai että niin vähän rahaa hänellä nyt oli…

Milan vältteli tehokkaasti katsettani, kun palasin sohvalle.
”Mulla on vielä vähän rahaa tässä kuussa”, ilmoitin.
”Ei mä voi ottaa sun rahat.”
”Voithan. Mä autan sua. Selvitetään… Mistä tää johtuu. Kaikki järjestyy.”

Milan nipisti huulensa yhteen ja näytti purevan niitä. Hänen silmänsä kimmelsivät, kun hän katsoi kiinteästi edessämme ikkunalla kuihtuvaa kultaköynnöstä.

”Kun Oskari tässä on muutkin jutut…”
”Kerro.”

Katsoin itsekin nopeasti kultaköynnöstä. Milanhan oli ihan vähällä oikeasti itkeä. Vaikka olin itsekin itkenyt juuri äsken, se oli silti pelottava ajatus. Hänellä oli aina kaikki kunnossa, aina ohjat kädessä, aina elämä hallinnassa, aina jokainen hiuskarva paikallaan.

Katsoimme kasvia pitkään. Lopulta Milan taisi voittaa äänettömän taistelunsa kyyneliä vastaan, koska rykäisi ja alkoi hengittää normaalimmin.

”Ootsä saanu fudu — potkut tai jotain?”
”Ei…”
”Eiks ne vaan jaa sulle vuoroja tasapuolisesti vai?”
”Ei se sitä ole…”
”Kyllähän palkka pitää maksaa, vaikka yrityksellä menis huonosti tai–”
”Oskari sä joskus niin tyhmä”, Milan keskeytti terävästi.
”Häh?”
”Missä sä luulet mun työ on?”

Räpytin hetken silmiäni typeränä. Olin kysynyt sitä pari kertaa, mutta unohtanut koko uteliaisuuteni, kun en ollut saanut mitään oikeaa vastausta.

”En mä tiedä! Sä et muka osaa kertoa muuta kun et jotain asiakaspalvelua. Mä oon aina ajatellu et sä oot jossain Mäkkärissä myymässä hampurilaisia!”
”Ei mä hampurilaiset myy!”
”Mitäs!”

Milanin vihainenkin ilme olisi ollut kaunis, jos hänen ihonsa ja hiuksensa eivät olisi olleet niin öljyisiä, ja jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin kuihtuneet. Hän katsoi minua niin, että melkein silmistä lensi kipinöitä ja osoitti sitten molemmilla käsillään itseään niin kuin olisi esitellyt minulle asuvalintaansa.

Ai. Voi jeesuksen idiootti, Oskari.

”Ai, mä luulin — mä luulin” änkytin tietämättä, mitä oikeastaan aioin kertoa. Että minä luulin, että Milan oli töissä jossain Mäkkärissä, ja ne muutamat miehet, jotka olin nähnyt Milanin luona tai käsivarressa roikkumassa, olin selittänyt sillä, että Milan harrasti irtosuhteita. Ja sanoi nimekseen Aleksandr, koska tiesi, ettei halunnut jatkaa juttua sen yhden kerran jälkeen.

”Nyt sinä lähdet”, Milan totesi.
”No jos sä haluut –”
”Ei! Kun nyt sinä jätät mut että kuulit tämän.”

En ollut ehtinyt vielä siihen ajatukseen asti. En saanut vakuutettua Milanille, että en minä ollut minnekään menossa, vaikka olisi kai pitänyt. Aivoni tuntuivat olevan kuin liisteriä, enkä saanut kiinni mistään järkevistä ajatuksista. Pitikö minun tuomita Milan puuhistaan? Tuomitsisinko? Eihän mikään periaatteessa muuttuisi. Mutta ei tuo kyllä kunniallinen työ ollut. Mutta miksei ollut?

Ajatuksia oli liikaa. Halusin kysyä kaikkea, mutta samaan aikaan en keksinyt, mitä.

”Miten — miten–?” änkytin Milanille.
”Mitä?”
”Miten sä löydät… Niitä?”
”Asiakkaat? Yleensä puhelin. Joskus menen ulos.”
”Miten ne tietää soittaa..?”
”Aiot sinä ruveta mun kilpailija vai? Mulla on ilmoitus. Tuossa hyllyssä katso, mun toinen puhelin, siinä pre-paid.”
”Ja nyt… Miksei — miksei sulla oo rahaa? Ei vaan oo asiakkaita? Siis mitä!”

Milanin suupielestä irtosi pieni hymy. Se ei ollut kaunis hymy, vaan omituisen julma. Hän tuhahti.

”Ei tiedä. Ehkä jokin juoru. Ehkä mä liian vanha jo. Ja ruma.”
”Oikeesti.”

Milan empi huultaan purren ja sormiaan venytellen. Sitten hän nousi ja kiskaisi pesästään vilttinsä hartioilleen.

”Ei hätää, Oskari”, Milan sanoi omalla tutulla rauhallisella äänellään, jota teki mieli uskoa.
”Et aio kertoa?”
”Ei.”

Nyt tulee tosi nopee että ehdin tuikata tämän oikeaan väliin.

Hanami Week 8.5.

Alex oli kuulostanut ihan siltä kuin tosi olisi kyseessä. Niin kuin hän olisi ihan oikeasti kerrankin aivan täysin vakavissaan. Hän ei ollut samalla tavalla tunteellinen kuin Ilona, vaikka hermostuikin helposti, joten kun hän kimitti puhelimeen ihan niin kuin mikäkin tyttö, että Ilona pitää hakea kotiin, niin olihan siinä ryhdyttävä samalla pakkaamaan. En ajatellut olla kauaa. Yhden yön. Siinä ajassa ehtisin tarkastaa, missä kunnossa se Ilona oikein siellä Ruotsissa oli, mikä hänen oli tullut ja mahdollisesti järjestää Veeralle kyydin takaisin kotiin.

Olin jo melkein Vaasassa asti, kun soitin takaisin Alexille, joka oli ilmeisesti itse jo ehtinyt rauhoittua.
”Hyvinkään helluntaiseurakunta ja tuholaistorjunta!” Alex vastasi puhelimeen. ”Oli tuholaisia tai syntisiä, kaasutamme ne puolestanne!”
”Aika Auschwitzilainen ajatusmaailma”, huomautin.
”Oho. No en kerenny ajatella. Oli aika vitun paska kyllä.”
”Kissillä on tänään semmonen kevyt hölkkä.”
”Aha?”
”Huomenna sitte mä oon sopinu, että Hopiavuoren Ritva kattoo sen hyppyjä samalla kun Biffenkin.”
”Jaa. Äärimmäisen mielenkiintoista”, Alex totesi kuivasti. ”Mitä sä sitä mulle kerrot?”
”Koska sä käskit mut ajaan sinne hemmetin Hannabyhyn, vaikka mä en edes kisaa tänä vuonna, niin sä ratsastat sillä hevosella”, kerroin mahdollisimman selkeästi.
”Itse asiassa Ilonahan tässä kyllä…”
”Mutta Ilona ei oo kotona. Vai etkö sä muka ookaan sen aseenkantaja?”
”No joo. Varmaan mä pystyn ratsastaan jollain Sintillä kun se on neljä metriä korkee.”
”Tetris on isompi kun se.”
”Sen luonne on pienempi. Mut ihan sama. Kyl tää kato tästä ilmenee. Oo nyt vaan aiva rauhassa siellä.”
”Yks juttu vielä”, kiirehdin sanomaan ennen kuin Alex sulkisi puhelimen.
”No?”
”Mä en oo ikinä menny autolla laivaan, niin mihin mun oikeestaan pitää ajaa?”
”Vitustako mä tiedän?”
”No sä oot yhtenään autolla laivassa!”
”Kuorma-autolla! Jossa on vaarallisia aineita! Ne pistetään sinne ylös sillon. Ei henkilöautoja sinne pistetä. Katto kylteistä. Kyllä sä nyt osaat lukea. Ja kysyä!”

Suljin puhelimen, kun Alexista ei ollut kerran oikeasti hyötyä kenellekään muulle kuin Ilonalle. Ihan hyvin tässä kävisi. Kunhan pääsisin onnellisesti laivaan ja saisin auton oikeaan paikkaan, menisin syömään, ja illasta olisin jo maissa. Sitten seuraavana päivänä saisin nolata itseni menemällä pelastamaan Ilonaa, joka tuskin edes mitään apua tarvitsisi muualla kuin Alexin kuvitelmissa.

Hanami Week 9.5.

Alex oli kuin tietotoimisto. Kiukkuinen tietotoimisto, jolle ei olisi saanut soittaa ennen kuin on hengenhätä kyseessä, mutta joka kuitenkin piti videopuhelua päällä rekassaan melkein koko ajomatkani ajan, kunhan pääsi vauhtiin. Hänellä oli myös ilmiömäinen muisti. Hän ei epäröinyt sekuntiakaan, kun kertoi kysyttäessä Ilonan majapaikan osoitteen, ja kehotti ajamaan vastoin navigaattorin ohjeita tietyissä kohdissa, jotta pääsisin nopeammin perille. Välillä hän laittoi puhelumme pitoon ja soitti Ilonalle, jonka jälkeen hän muistutti minulle joka kerta, että pysähtyisin ostamaan purkkaa, päärynämehua ja tonnikalasalaattia.

Ilma oli kaunis ja tiet melko tyhjiä. Sain ajella ihan rauhassa. Auton ilmastointi toimi moitteetta, vaikka tälle vuodelle nyt oli vasta ensimmäinen kerta, kun todella jouduin sitä käyttämään. Ajaminen on mukavaa puuhaa silloin, kun auto toimii. Ja kun Alex on mukana vain videoyhteydellä, eikä karistele tuhkaa mihin sattuu ja muutenkaan istu etupenkillä haisemassa tupakalta.

Silti oli myös ihanaa päästä perille ja verrytellä jalkojaan. Ilonan majapaikka oli hieman nuhruinen, mutta joskus rakennuksen puutarhaan oli selkeästi panostettu.
”Missä täällä se on?” kyselin Alexilta parkkipaikalla, jota reunusti komea tuijarivistö, ja näytin kameralle ikkunoita.
”Mistä mä tiedän? Soita sille”, Alex kehotti.
”Mitä jos se ei oo nyt täällä?”
”On se siellä. Se oli kämpässään kun mä soitin sille äsken. Ja jos se ei oo siellä, niin kysy missä se on. Mä en tajua miten sekä sä että se ootte niin vammasia että ette pärjää ilman mua!”
”Auts!”
”Jep. Ihme autistit. Soita jo sille.”

Kun en muutakaan kerran voinut ja osannut tehdä, soitin Ilonalle.
”Hei?” puhelimesta kuului unen sumentamalla äänellä.
”Moi?” vastasin aivan varmasti yhtä ymmälläni, vaikka olin erittäin hyvin hereillä. Mitä pitikään sanoa ihmiselle, joka oli Alexin sanojen mukaan ”aiva paskana”, kun halusi hänen tulevan noutamaan minut hotellin pihasta?
”Mä oon täällä”, keksin sanoa parin hengenvedon jälkeen. ”Mä toin purkkaa ja päärynämehua ja… Jotain… Ihme salaattia.”
”Siis — missä täällä?” Ilona kysyi. Ääni kuulosti siltä kuin hän olisi ottanut puhelimen välillä korvaltaan. Ihan niin kuin minä silloin, kun tarkastin, että olin aivan varmasti soittamassa oikealle ihmiselle.
”Tässä pihassa.”
”Mitä? Tulitko säkin muka?”
”Siis — ketä kaikkia sä oot käskeny tulemaan?”
”Hä?”

Hiljaisuus leijui hetken aikaa puhelinlinjalla tunkkaisena kuin olisi rasvankäryä joutunut hengittämään. Oli tainnut olla typerä veto antaa Alexin puhua minut ajamaan Ilonan luo.

”Onks Alex siis ylipäätään siellä?” Ilona kysyi lopulta.
”Ei kun Oskari!” sanoin hölmistyneenä. En kai minä Alexilta voinut kuulostaa?
”Niin mutta — no. Odota. Mä tuun siihen.”

Ilona näytti tosi pikkuruiselta raottaessaan kullanvärisellä listalla reunustettua ulko-ovea. Oven pitkä ripa ei yhtään ainakaan tasannut vaikutelmaa. Sitä paitsi se oli niin ryhdikäs ja sulavakin, kun taas Ilonalla oli tukka toiselta puolen lytyssä ja toiselta pystyssä, ja enää osa oli poninhännällä kiinni. Hän oli kiiltävä kuin krapulainen, eikä hymyillyt sen paremmin kuin heilauttanut kättäänkään tervehdykseksi. Sen kuin katseli silmät kiillellen. Tartuin hänen käsivarteensa. Ensin puristin, sitten hieman silitin. Sitten ryhdyin taluttamaan häntä hissien suuntaan varovaisesti niin kuin unissakävelijää talutetaan.

”Mä luulin et Alex tulee”, Ilona sanoi hississä käheästi ja hiljaa. Hän nojasi peiliin kädet takapuolensa takana ja huojui hieman.
”Harmi, se on vaan mä.”
”Nii… Eiku ei se oo harmi.”

Ilonan pakkaaminen oli takkuista. Hän pyöritteli sukkaparia käsissään, taittoi varren toisen ympärille, avasi taitoksen, taittoi sukat siististi, ravautti ne auki ja rullasi taas varren. Join Spriteä tölkistä, istuin pikku jakkaralla olemattoman pöydän vieressä ja katselin, enkä ollut aivan varma, pitäisikö sanoa yhtään mitään. Toisaalta siinä kuitenkin oli Ilona, ihan vain Ilona.

”Ootsä varma että sä haluat lähteä? Kotiin?” kysyin lopuksi, kun sukat eivät ottaneet mennäkseen laukkuun.
”Hä?” Ilona kysyi silmät sillä lailla utuisina kuin olisi juuri herännyt unesta.
”Et eksä halua kattoa kisoja loppuun?”
”Emmä…”

Aivan niin kuin hänen huulensa pureminen ja nenänsä hierominen olisivat olleet epäröintiä. Hän poimi viereltään sängyltä taitellun t-paidan, avasi sen ja ryhtyi taittelemaan sitä uudelleen kovin vaivalloisesti.

”Muiden luokat on vasta tulossa”, koetin houkutella. Ei olisi välttämättä hyvä ajatus luikkia Hannabysta niin kuin häviäjä, häntä koipien välissä.
”Nii, mutta sä tulit jo hakeen ja kaikkea”, Ilona mumisi paidalleen, jonka tunki laukkuun rypistymään, vaikka oli käyttänyt niin paljon aikaa sen taittelemiseen. ”Kyllä mä haluan kotiin…”
”Sinne me mennään jos sä sinne haluat. Mutta jos sä haluat kuitenkin jäädä, niin ei mua haittaa.”

Ilona katsoi minua omituisen arvioivasti. Hänellä oli silmät sirrillään, pää vähän kallellaan ja pikkuruiset melkein nuken kokoiset farkkunsa rutussa sylissään. Sitten kulmakarvat ja suupielet laskeutuivat surulliseen ilmeeseen.

”Säkö vaan lähtisit?” hän kysyi. ”Ja mä jäisin tänne?”
”No — sekin käy…”
”Vai mitä sä ajattelit?”
”Eiku mä vaan… Kun mä kuitenkin oon jo täällä, niin…”
”Ai sä jäisit tänne vai?”

Kulmakarvat ja suupielet, jotka olivat juuri laskeutuneet, kohosivat takaisin oikeille paikoilleen ja silmissä välähti jotain. Oliko se suuttumusta? Oliko se niin naurettava idea?

”Hotellit on täynnä”, Ilona sanoi. ”Hanamin takia.”
”Mä ajattelin et jos mä olisin mahtunu tänne — mut joo — se nyt oli vaan — kyl mä ymmärrän, mennään vaan kotiin. Ei mulla oo silleen vaatteitakaan. Olis pitäny mennä ost–”
”Mä soitan äkkiä Alexille”, Ilona ilmoitti yhtäkkiä ja nousi niin, että farkkumytty putosi lattialle. Hän nappasi mennessään kortin, joka toimi huoneen avaimena, ja valot sekä muut sähköt sammuivat. Sitten hän oli jo sulkenut hotellihuoneensa oven perässään ja kadonnut jonnekin käytävälle.

Nonni, noin vain, Oskari! Tosi hyvin tehty taas. Katselin Sprite-tölkkiä, eikä minun tehnyt enää mieli limsaa. Olinko oikeasti edes ajatellut sitä, että jääminen olisi Ilonalle hyväksi, vai olinko vain noin kovasti tahtonut nähdä itse isot kisaluokat? Ihan sairaan upeasti hoidettu taas. Ilona meni tasan varmasti jakamaan Google-linkin olinpaikastaan Alexille, koska pelkäsi, että olin raiskaaja-murhaaja, joka vaani tyttöjä heidän heikkoina hetkinään. Tai sitten jotain vähemmän dramaattista. Niin kuin soittamaan, että miten kieltäydyttiin oikeaoppisesti jäämästä Oskari Suden kanssa hevoskilpailuihin.

Kaivoin itsekin puhelimen farkkujeni takataskusta. Teki mieli neuvoja ja jotakuta, joka kertoisi, kuinka pahan mokan olin tehnyt. Ehdin valita Alexin numeron, ja vasta kun koputus meni päälle, muistin, että ehkä Alex ei voi puhua meille molemmille saman aikaan.

Hannabyn kukat

Aamu oli kaunis. Ei haitannut, vaikka olin nukkunut edellispäiväisessä t-paidassani. Jostain paikallisesta halpakaupasta hakemani uusi paita hupparin alla, suihkusta päässeenä ja hyvän aamupalan syöneenä oli hyvä lähteä ulos. Ei ollut vielä mitään mieltä lähteä talleille, joten kun aikani vihjailin ja maanittelin, sain Ilonan mukaani kävelemään.

Jokaisen pitäisi ainakin kerran elämässään nähdä ne kirsikkapuut. Niitä oli suuri puisto täynnä. Olin joskus nähnyt Roihuvuoren kirsikkapuut, mutta Roihuvuoren Kirsikkapuisto oli kuin kalpea mustavalkovalokuva verrattuna Hannabyn suuriin, vanhoihin, kuuluisiin puihin.

En muista yhtäkään asiayhteyttä, jolloin isä sanoi, että kauneus on katoavaista, vaikka hän hoki sitä yhtenään. Se päti ainakin kirsikkapuihin. Istuimme hetkeksi yhden juurelle, ja melkein maahan asti kukkien painosta kaartuvat oksat peittivät meidät kokonaan. Ojensin Ilonalle vesipullon repustani, vaikka hän ei pyytänyt, ja annoin hänen juoda ennen kuin joisin itse. Kun Ilona joi vettä ja piteli pulloa kaksin käsin ja mietteliään näköisenä, noppasin hetken mielijohteesta yhtä oksaa. Meihin varisi vaaleanpunaisia terälehtiä. Oksasta tuli lähes kalju. Irvistin ja aioin nyppiä kukkia Ilonan hiuksista, mutta hän tuijotti niin kiinteästi maahan konfetin lailla leijuneita terälehtiä, etten uskaltanutkaan. Epäilin, että hän mietti varsaa, vaikka olikin sanonut, että selviytyisi tästä kyllä. Ensi keväänä tulisi kuitenkin uusia kirsikankukkia.

Kun oli aika jatkaa matkaa, horjahdin yrittäessäni ponnahtaa polvieni päältä suorille jaloille. Maa oli liian pehmeä. Ojensin Ilonalle käteni, jotta voisin auttaa hänetkin seisaalleen. Hän katseli kättäni hieman liian kauan ja painoi sitten siihen vesipullon, eikä ottanutkaan kiinni. Sulloin pullon reppuuni ja yritin vaivihkaa tutkia, oliko käteni likainen. Olisin tahtonut ottaa kuvan lähinnä Alexille ja itseäni varten, mutta en viitsinyt ehdottaa sen vesipullokohtauksen takia. Onneksi Ilona ehdotti.

Ensimmäinen kuva epäonnistui. Se tärähti niin, että kirsikankukatkin olivat vain sumua. Toinen oli tarkka, mutta olimme kaukana toisistamme, aivan kuvan reunoilla, ja minä näytin vahingossa kuvaan kävelleeltä ohikulkijalta. Juuri ennen kuin otimme kolmannen kuvan, kyykistyin hieman, kiersin käsivarteni Ilonan käsivarren vierelle ja vedin hänet lähemmäs. Siitä tuli hieno kuva. Ilona lähetti sen Alexille, mutta ei suostunut näyttämään, mitä Alex vastasi.

Mä siis olen oikeasti piirtänyt tätä kuvaa. Se on jo aika valmis, mutta en voi pantata näitä juttuja enää yhtään pidempään tai menee moti. Kuva tulee siis perästä, jos saan sen vietyä loppuun tässä jonain päivänä…

Miehiä metsästämään

Kuului kyllä koputus, mutta sen jälkeen kuulin kotioveni avautuvan. Camilla ei ollut kotona, mutta ei tulija Camilla voinut olla, sillä ei hän koputellut omaan kotiinsa tullessaan. Milan puolestaan tuli sisään juuri noin, mutta huhuili minua aina eteisestä ennen kuin eteni, ja tämänkertainen tulija rymisteli jo reippaasti peremmälle. En ehtinyt sohvalta nousta ennen kuin kaksi naamaa kurkisti olohuoneeseen.

”Vai täällä sä lymyät”, Alex tokaisi.
”Mä nukuin just”, sanoin puuroisella äänellä.
”Mähän sanoin et olis pitäny soittaa…” Ilona mutisi.
”Hiljaa!” Alex käski, enkä tiedä kumpaa meistä, ja nakkasi appelsiinikuvioisen kestokassin keskelle lattiaa.
”Mikä toi on?”
”Mä tartten miehisen mielipiteen”, Alex ilmoitti.
”Mistä?”
”Tästä”, hän tokaisi kassinsa kimppuun kumartuen ja veti sieltä ulos — kangasta? Ahaa. Mekon. ”Ilona sanoo, että tää on ihan helvetin ruma.”
”Enhän sanonu!”
”Sanoit!”
”Mä sanoin että se on sulle liian iso.”
”Poteitou, potaatou!”
”No onkse liian iso sulle sit?” kysyin kun en muuta osannut.
”No ei ole!”

Alex nakkasi mekon puolittain sohvalle ja puolittain polvilleni ja veti sitten varoittamatta hupparinsa päänsä yli. En voinut olla näkemättä, että hän oli ohkainen kuin heinänkorsi, ja vaikka hän näytti tallillakin pikkuruiselta, monta numeroa liian ison paitansa riisuttuaan hän oli vielä paljon pienempi. Ja jaahas, jaahas, Alexin mekko olikin ihan kivan sininen, totta tosiaan, ei yhtä sininen kuin minun ja Camillan ikkunaverhot, ei, vaan taivaansinisempi, mutta eikös minun parillani ollutkin samansininen mekko joskus, öö, ysiluokan päättäjäisissä, ja hei, olipas ysiluokka muuten aika kamalaa aikaa, mutta onneksi oli kouluruokaa, koska varsinkin pinaattilätyt ja pastasalaatti olivat tosi hyviä, vaikka eivät yhtä hyviä kuin pizzakala —

”Voi koita ny”, Alex puuskahti. ”Kato kun toi vaihtaa väriä vaikka ei edes vielä nähny mitään.”
”No sä just riisuuduit kyllä puolialasti sen olkkarissa”, Ilona huomautti.
”Ootsä mustasukkanen? Vedä nyt toi vetskari kii — no nii, eihän ole liian iso! Oskari!”

Alex näytti ihan tikku-ukolta, jolle oli puettu nuttu kokoa Joulupukki. Siihen mekkoon ei olisi ihan mahtunut kahta Alexia, mutta ei paljoa toisinkaan. Uskaltaisiko Alexille edes sanoa, että mekko oli aivan sitten varmasti ihan liian iso. Pudistin päätäni.

”Noni! Mähän sanoin!” Alex sanoi voitonriemuisesti.
”Siis on se liian iso!” kiirehdin sanomaan, koska mitä jos Alex menisi se kolttu päällään johonkin ihmisten ilmoille?
Ilona teki Alexia katsoen käsillään minua kohti sellaisen osoittavan eleen, että siitä eleestä melkein kuului ääneen asti, että mitäs mä sanoin.
”Mä en rupee pukeutuun mihkää makkarankuoriin”, Alex ilmoitti etusormi pystyssä lähinnä Ilonalle.
”Et sä nyt noin voi kuitenkaan mennä”, Ilona sanoi tyynesti.
”Mihin sä oot edes menossa? Niihin häihin vai?”
”Kuule Ahvenanmaalle sinne kisoihin. Niillä on jotkut iltamat ja mä ja Ilona mennään sinne ettiin miehet meille.”

Okei — okei. Vilkaisin Ilonaa. Hän kiskoi Alexin pukua vyötärön kohdalta nyrkkiinsä niin kuin olisi tarkastanut, kuinka paljon liian iso mekko olikaan. Tyynenä kuin mikä. Sen näköisenä, jolta näytetään, kun ollaan menossa etsimään miehiä Ahvenanmaalta. Ajatus tuntui oudolta. Oudon pahalta. Ravistelin sen hartioiltani. Hyvä nyt taas, Oskari. Ihan niin kuin Ilonan miesjutut sinulle kuuluisivat.

”Jaajaa”, tuumin. ”Otatteko kahvia?”
”Jaa-a”, Alex mietti ja osoitteli Ilonalle selkäänsä. Kun vetoketju oli auki, hän oli taas sekunnissa puolialasti niin kuin ei mitään. ”Ilonalla ei oo vielä mekkoa. Meidän pitäs varmaan mennä kaupoille.”
”On mulla mekko. Mutta sulla ei oo.”
”Tää on ihan hyvä mekko.”
”Miten sä et näe, että se on ihan tosi iso sulle? Otatsä jonkun mun mekon?”
”Ei sun mekot mulle mee.”
”Me ollaan saman kokoisia.”
”Voi kuule salli mun nauraa! Mulla on ainakin kolme numeroa isommat vaatteet kun sulla.”
”Usko jo: se, että sulla on väärän kokoisia vaatteita, ei tee susta yhtään isompaa kun mä.”

Koska Alexilla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä pukeutua huppariinsa, jätin hänet seisomaan olohuoneeseen ja viuhtomaan sillä Ilonaa. Pakenin keittiöön keittämään kahvia, vaikka en ollut mitään myöntävää vastausta kahvittelusta saanutkaan. Joka tapauksessa joisin itse nyt päiväunien päälle kahvit ennen kuin lähtisin tallille. Vaikka ensin voisi kyllä käydä tietokoneella. Olisikohan siellä Ahvenanmaalla luokkia Sintin lisäksi — ei kun Kissin! Kissin lisäksi Typylle? Onneksi ei sentään tarvinnut ruveta pengastamaan vaatekaappia ja riisuutumaan alasti ihmisten olohuoneissa. Tiesin, että minulla oli jossain juhlavaatettakin.

Hannabyn kukat III

Sen nimi oli Vitor

Kun Milan alkoi itkeä, ensimmäinen kyynel vierähti silmäluomelle kuin helmi ja vieri hitaasti ja arvokkaasti hänen leukaansa asti. Sitä seurasi toinen samanlainen. Sen jälkeen niitä alkoi tulla niin vuolaasti, että ne eivät olleet enää pisaroita, vaan suttuinen joki, joka mutkitteli rypyissä, joita Milanin kasvoilla ei ollut ennen ollut.

”Mä ei voi olla muuta kun huora”, hän kuiskasi, minun luottoystäväni, josta olisi ollut mihin vain. ”Ja nyt mä ei voi sitäkään…”
”Mitä ihmettä sä sekoilet?” kysyin hätääntyneenä ja istuin hänen viereensä.

Milan pudisti heikosti päätään ja alkoi kallistua minua kohti kuin hidastetussa elokuvassa. Pää laskeutui varovasti minun hartialleni ja koko mies antoi itsensä luiskahtaa käsinojalta sohvan istuimelle, reisi tiiviisti minun reittäni vasten. Milanin hengitys kaulallani oli kostea, tuskainen ja liian lähellä, mutta varovaisesti kiersin käteni hänen ympärilleen ja hetken epäröityäni ryhdyin haromaan hänen niskahiuksiaan.

Hetki kului siinä. Kuulin, miten hänen naapurinsa seinäkello löi, mutta sitten sekin loppui, ja kauempana oli vain laiska autojen satunnainen humina. Milan piti silmiään kiinni ja tuntui jo rauhoittuneen, mutta sitten hän vinkaisi hiljaa ja suljettujen luomien raoista alkoi taas pisaroida uusia kyyneliä.

Taisi olla ensimmäinen kerta pariinkymmeneen vuoteen, kun halasin ketään. Ilmeisesti muistin kuitenkin edelleen, miten se kuului tehdä, koska lopulta Milan nosti taas päätään ja nojautui rykäisten poispäin.

”No?”

Ihminen ei pääse eroon kaikista valinnoistaan, ei ainakaan Milan. Jokin pakko oli saanut hänet yrittämään siirtää rikoksiaan Hellon nimiin, ja sitä ennen valitsemaan rikokset ylipäätään. En ollut osannut kuvitella sellaista pakkoa, mutta sen nimi oli Vitor.

”Mä tuli tänne, tuli rikospaikalle takaisin, että se ei arvaa mua, vaan se löytää mua silti”, hän päätti paniikinomaisen selityksensä ja nyyhkytti taas.
”Siis — se nyt jotenkin kiristää sua?”
”Niin.”
”Myymään — huu — ”
”Ei halua enää, ei halua enää, ei halua enää, ei–”
”Rauhotu nyt! Mikset sä mene poliisille?”

Milan niiskautti nenäänsä, kun katsoi minua turvonneiden silmäluomiensa välistä.

”Ja sano mitä?” hän kysyi niin kuin olisi rauhallinen — niin kuin olisi kokonaan kylmä.
”Että se kiristää sua ja–”
”Ja että silloin mä se oikea Otsonmäkin huumeongelma silloin joskus? Upea suunnitelma, Oskari…”
”No älä sano sitä!”
”Vaan mitä? En kerto millä se kiristää? Sanon että salaisuus mistä me tunnemme?”
”Ei, mutta–”
”Sitten kun mä käynyt, niin on rikosrekisteri, vankila, ja joku mun oven takana tapaamas — tappamassa mua!”
”Ei kai se nyt–”
”Kyllä hän pystyy. Vaikka varmasti ensin pelottelu vain! Varmasti ensin vain lyömistä ja potkaisemista.”

Mutta mitä vaihtoehtoja Milanille jäi, ellei hän menisi poliisille ja pikaisesti? Vitor esti Milanin — Milanin – Milanin työt. Käytännössä ulkona liikkumisen. Oikeastaan kenellekään kertomisen.

Kuuntelin neuvottomana, kun naapurin seinäkello alkoi uudelleen lyödä tunnin kulumisen merkiksi.

1, 2

Oskari oli hevostallin käytävällä. Se näytti Jussin tallilta, mutta kaikkea oli liikaa, ja samalla kaikki puuttui. Karsinoita oli loputtomasti. Käytävän loppua ei näkynyt, eikä Oskari voinut liikkua. Hän muisti, että karsinoissa olisi pitänyt olla jotain, muttei ollut varma, mitä. Ne olivat niin pimeitä ja niin mustia, ettei niihin nähnyt kaltereiden lomasta.

Oli myös liian siistiä. Oskari ei muistanut, millaisia roskia ja osia käytävällä olisi kuulunut olla, mutta ei tämäkään näyttänyt oikeanlaiselta. Käytävä oli siisti kuin sairaalassa, mutta ei tämä silti sairaalan käytävä ollut, vaan ehdottomasti tallin. Kaikki oli vain viety pois. Ihan kaikki. Eikä Oskari muistanut, mitä oli kaikki.

Oskari oli saattanut seistä paikoillaan vasta yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Aika ei tuntunut samalta, kuin sen kuului tuntua, vaikka Oskari ei ihan muistanutkaan, miltä aika tuntuikaan iholla, hengityksessä, hiuksissa, lihaksissa. Joltain sen piti kuitenkin tuntua.

Välillä hevostallissa kuului ääniä. Välillä oli hiljaista. Joskus samaan aikaan oli hiljaista ja ääntä. Suurin osa äänistä ei kai kuulunut Oskarin elämään, tai ainakin hän epäili niin. Ne äänet olivat piippauksia, rahinaa, vieraita sanoja, jotka eivät kantautuneet koskaan kokonaisina Oskarin korviin, siis mikäli hänellä edes oli korvat. Ehkä ääniä ei ollutkaan oikeasti olemassa. Ehkä hän kuvitteli ne, jos sellainen oli ylipäätään mahdollista.

Välillä Oskari luuli kuitenkin kuulevansa myös tuttuja ääniä. Joku lauloi. Ihan niin kuin ääni olisi tullut hevostallin ilmasta itsestään. Sillä ei ollut lähdettä, eikä sillä ollut kohdetta. Jos Oskari olisi voinut paikantaa lähteen, tai jos hän olisi muistanut, miten liikutaan, hän olisi tahtonut mennä äänen luokse. Jotkut sanat Oskari kuuli kokonaan ja muisti, että sanoja on olemassa.

Usein joku myös puhui. Oskari muisti ja kuuli nimensä. Niinä hetkinä hän muisti selkeästi myös sen, että hän oli todella olemassa. Hän muisti olevansa Oskari. Tai ehkä hän tahtoi olla Oskari — hän ei ollut sittenkään ihan varma. Ainakin hän oli ollut Oskari. Hänellä oli ollut kädet, ja joku piti kiinni toisesta. Hän oli olemassa.

Kun Oskari oli ollut tallissa yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta, kauempana narahti auki kaksi karsinan ovea. Ensin aukesi yksi, ja sitten pienen hetken, tai ehkä suuren hetken päästä toinen. Monta, monta, monta oli pimeinä ja kiinni ennen niitä, mutta Oskari muisti, että osasi liikkua. Hän pääsi ensimmäiselle avoimelle ovelle, tai ehkä hän oli ollut koko ajan siinä.

Oven takana oli lapsia. Oskari tunnisti ensimmäisenä sen, jolla oli soma sininen mekko, yksi puoliksi purkaantunut tummanruskea palmikko ja kyömy nenä. Sen nimi oli Oskari, ja sillä oli pieni violetti polkupyörä, jossa oli apupyörät ja itse tehty räpätin punaisella pyykkipojalla kiinni pinnoissa. Toinen lapsi oli suojatien toisella puolella, piti mustaa isojen poikien polkupyöräänsä sarvista ja katseli Oskaria. Sillä oli vielä tummempi tukka, siniruudulliset shortsit ja parantuvat ruvet polvissaan. Oskari oli joskus sanonut sitä Miikaksi. Sen vieressä oli toinenkin lapsi, jolla oli toinen isojen poikien polkupyörä.

”Mä en saa tulla niin kauas kotoa”, Oskari uikutti ja kuulosti siltä niin kuin olisi puhunut veden alta. ”Iskä sanoi et mä saan tulla vaan tien päähän — tulkaa tänne.”

Isot pojat eivät puhuneet Oskarille mitään, mutta mutisivat jotain toisilleen ja odottivat kärsivällisesti. Lopulta Oskari nousi violetin pyöränsä selkään. Hän ajoi muutaman kerran pientä rinkiä ja jäi sitten apupyörän varaan kallelleen odottamaan isoja poikia, jotka puhuivat hiljaa toisilleen. Lopulta Oskari ajoi pois. Ennen kuin hän katosi karsinan reunojen pimeyteen, hän vilkaisi vielä taakseen ja näki, miten isot pojat ylittivät viimein suojatien ja ryhtyivät ajamaan rinkiä. Silloin Oskari oli taas hevostallin käytävällä ja karsinan ovi oli kiinni, mutta sen sisällä paloi valo.

Oskari muisti, että maailmassa oli muitakin ihmisiä. Tallissa ei ollut ketään, mutta jossain oli myös muita. Yhden heistä nimi oli Miika Rossi, ja Miika Rossin herkkua oli tuore ananas. Oskarin täytyi jatkaa seuraavalle pimeälle karsinalle, jonka ovi oli avautunut hetkeä edellisen jälkeen.

Karsinassa leikki kissanpoikia. Yhdellä oli ihan musta korva, vaikka se oli muuten valkoinen. Se vaikutti ihan hirviöltä. Kun muut yrittivät nukkua, se kiipeili niiden päällä ja puri niiden pikku jalkoja. Kun kissanpoikien emo käveli esiin pimeydestä, mustakorva oli ensimmäisenä senkin kimpussa. Se varmasti myös söi eniten, ja lopulta se vaipui tajuttomaksi emonsa vatsaa vasten. Joku nauroi, ja sen jonkun nimi oli Oskari. Sillä Oskarilla oli My Little Pony -t-paita, joka oli ollut joskus keltainen, mutta joka oli nyt vain kulunut.

”Haluaako Ilona pitää kissuja?” kysyi Oskarin isä jostain kaukaa.
”Joo”, Oskari päätti ja poimi varovaisesti sen mustakorvaisen herättämättä sitä. ”Iskä mä haluan tämän omaksi.”
”Sä saat sen kyllä. Mutta nyt me ei oteta sitä mukaan vielä nytte.”
”Miksei! Miksei! Mä haluan ottaa tämän!”
”Se on ihan pieni vauva vielä, Ilona. Se jää vielä tänne kissuäitin kanssa hetkeksi aikaa. Me haetaan se sitten kun se on valmis.”
”Voikse nukkuu mun huoneessa?”
”Tottakai. Se on sun kissa. Sä voit nyt vielä kattoa niitä niin kauan et iso viisari on tuolla alhaalla, ja sitten me mennään. Käydään vaikka kaupan kautta. Sä voit ostaa sieltä sille valmiiksi vaikka jonkun lelun niin sitte sä jaksat odottaa niin kauan että kissuäiti antaa sun ottaa sen kissuvauvan kotia, eiks niin?”

Ovi sulkeutui ja Oskari oli taas tallin käytävällä. Kahdessa karsinassa paloi valo, ja Oskari muisti, että tallissa olisi kuulunut olla eläimiä, ehkä kissoja. Oskari muisti pitävänsä kissoista, erityisesti yhdestä mustakorvaisesta, joka osasi hakea palloa niin kuin koira.

3 / ..?

Oskari oli ollut pitkässä, loputtomassa tallissa yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Vaikka hänelle ei ollut olemassa aikaa, hän muisti olevansa olemassa, ja kahdessa karsinassa paloi valo. Liian siistillä käytävällä näkyi muutama puruhiukkanen niin kuin joku, ehkä kissa, olisi käynyt valaistuissa karsinoissa. Joku puhui, mutta Oskari ei kai kuullut, tai sitten hän ei ymmärtänyt sanoja. Yhden äänen hän kuitenkin erotti ja tunnisti. Se oli naurua, jonkun tutun naurua.

Oskari muisti Miika Rossin ja jonkun, jonka nimi oli isä, mutta nauru ei sopinut yhteen kummankaan kanssa. Hän mietti, kenelle nauru kuului, mutta ehti miettiä ehkä vain sekunnin, tai ehkä vuosikausia ennen kuin erään karsinan ovi avautui. Puhe jatkui jossain kaukana, jossain tallin katossa ehkä, mutta Oskari tiesi, että hänen oli katsottava kolmanteen karsinaan. Samassa hän oli jo sen ovella, tai ehkä hän olikin seissyt siinä koko ajan.

Karsinassa oli monta Oskaria, monta isää ja monta muuta lasta.

”En mee, en mee, en mee kouluun!” yksi Oskari ulvoi ja huusi niin kuin olisi ollut veden alla.
”Ei siellä kuinkaan käy! Koita nyt rauhottua ja kuunnella! Voit pistää noi sun uudet kynät tonne penaaliinkin jo!” yksi isä yritti rauhoitella häntä, vaikka oli itsekin hermostunut.
”Mä en sinne mee! Mä en mee ikinä kouluun!” huusi se Oskari aina vain lujempaa naama punaisena, kyyneleet vuolaina kaulalla asti valuen ja hevosenkuvaisen penaalin ruokapöydältä lattialle paiskoen. Oskari ei halunnut katsoa sitä Oskaria, vaan kiinnitti huomionsa toiseen.
”Mikä mä sit olisin, jos mä en olis Ilona?” se toinen Oskari kysyi paljon iloisempana. Sillä oli vähän lyhyemmät hiukset ja se oli muutenkin pienempi.
”Sä olisit Oskari. Sun äiti sanoi aina, että jos sillä olis poika, se olis Oskari”, vastasi sen Oskarin isä ja nojasi toiseen keittiönpöytään toisessa todellisuudessa.

Edellinen Oskari oli mennyt huoneeseensa. Se piteli keittiösaksia ranteellaan ja katseli itseään kokovartalopeilistä, vaikka oli reppana vasta kuuden tai korkeintaan seitsemän. Se itki edelleen ja laittoi sakset kaulalleen terävä pää edellä, mutta ei painanut. Sitten sen peilikuvan silmät siristyivät, se tarrasi pitkään, takkuiseen tukkaansa ja leikkasi. Oskari katseli karsinan ovelta, miten lapsi kiskoi nyrkkiinsä tupon tukkaa toisensa perään ja leikkasi. Hiukset olivat yltäneet sen vyötärölle asti, mutta tukko kerrallaan ne putoilivat vaaleanpunaiselle matolle. Kampaus oli hirveä ja sieltä täältä näkyi päänahkaa, mutta se Oskari ei itkenyt enää, vaan katsoi itseään peilistä leuka pystyssä. Yhtäkkiä se oli taas keittiössä ja laski sakset pöydälle oman isänsä eteen.

”Ilona mitä sä teit!” sen isä parkaisi.
”Mun nimi on Oskari”, Oskari sanoi, mutta oli sitten yhtäkkiä koulun pihassa niiden kaikkien muiden lapsien kanssa, ja oli sanonut saman niillekin. Lapsen silmät olivat edelleen turvoksissa, mutta eivät enää ollenkaan punaiset.
”Ootsä sit muuttanu just tänne vai?” yksi pojista kysyi.
”En kun mä oon asunu aina täällä”, Oskari kertoi.
”Jaa. No mä oon Lauri”, se poika sanoi, ja sen ärrä tuli kurkusta, eikä Oskari kertonut, että tunsi toisen pojan jo kerhosta. ”Tuu meidän kaa pelaan jalkkista.”

Lauma poikia juoksi pois ja katosi karsinan reunan varjoihin. Kalteriovi liukui kiinni, mutta valo jäi palamaan, ja jostain kuului puhetta. Oskari muisti, että hänen lisäkseen maailmassa oli muitakin ihmisiä, jotka olivat olemassa ja jotka olivat hänelle kilttejä. Yhden nimi oli isä, yhden nimi Miika, mutta muiden nimistä hän ei ollut varma. Joku oli kuitenkin pelannut hänen kanssaan joskus jalkapalloa, joku ajanut tukkirekalla hiekkalaatikolla, joku pitänyt kädestä Kyrönjoen rannalla ja joku antanut hänelle joskus pullon simaa. Maailmassa oli muutakin kuin tämä pitkä talli ja pimeät karsinat, mutta Oskari ei muistanut, miten oli siihen paikkaan päätynyt ja miten sieltä pääsisi pois. Puhe tallin katossa vaimeni, ja Oskari jäi odottamaan.

Ilonan kunniamerkki. Hopiavuoren kunniamerkit ovat pääsylippuja suljettuihin tapahtumiin & kivoja keräillä ihan muuten vain.

4, 5

Oskari ei odottanut. Hän toivoi, että omituisen pitkässä, pimeässä tallissa avautuisi taas yksi ovi, mutta ei uskaltanut odottaa sitä. Siinä yksinäisessä pimeydessä aika oli pitkä, tai ehkä lyhyt, tai ehkei sitä ollut olemassa. Vuorokaudet eivät vaihtuneet ikkunoiden takana, mikäli ikkunoita edes oli.

Tallin katolla jutteli jo monta ääntä, mutta kuunneltuaan niitä yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta Oskari kuuli yhden äänen lisää. Senkään sanat eivät tuntuneet edes etäisesti tutuilta, mutta Oskari oli oppinut etsimään avautuvaa ovea, vaikka ei ymmärtänytkään puhetta. Yksi aukenikin pitkän matkan päästä edellisistä ja toinen sen jälkeen hieman epävarmasti niin kuin ei olisi osannut päättää, olisiko auki vai ei. Oskari osasi haluta mennä ensimmäiselle ja olikin jo siellä.

”Ja huomenna olis sisäliikkaa?” isä kysyi karsinassa pleikkari kakkosta pelaavalta Oskarilta.
”Joo. Eiku luistelua. Pojat pelaa lätkää”, vastasi Oskari ja kuulosti kamalalta äänenmurroksensa takia.
”Meinaakko lintsata?” isä kysyi.
”Joo. Mut vaan liikkatunnit. Mä meen siks aikaa kirjastoon vaikka.”
”Selvä pyy.”

Oskari ei ymmärtänyt, miksi tuo versio hänestä, joka pelasi, ei halunnut liikuntatunnille. Hän muisti etäisesti, että hän oli ehkä pitänyt liikunnasta, tai ehkä se oli ollutkin joku tuon videopelin hahmo. Aivan niin kuin Oskari olisi joskus harrastanut jotain liikunnallista… Mutta ei kai.

Ihan saman näköisen Oskarin paikka oli luokassa takarivissä varmaan koska hän oli aika pitkä. Se Oskari piti tarkasti silmällä opettajaa, joka lopetteli matematiikan tuntia kirjoittamalla taululle kotitehtäviä sellaisilla merkeillä, joita ovensuusta katsova Oskari ei osannut lukea.

”Meeri ei tuu varmaankaan koko loppuviikolla sitten”, opettaja sanoi, ”niin että mä oon täällä sijaistamassa, siis teidän kaa ainakin tän viikon. Mutta nyt ennen kun kerhot alkaa niin pojat saa lähtee mun kaa vaihtaan jo luistimiin ja tytöt jää pihaan oottaan että Emilia päästää teidät — mitä Ilona?”

Takapulpetin pojalla oli käsi pystyssä.
”Mulla on, mä oon, tai siis mun on huono olo”, Oskari valehteli niin ettei pystynyt edes katsomaan uutta sijaisopettajaa.
”Vai sillä lailla. No. Pojatkin pihalle! Oottakaa mua siinä lipan alla. Sä jäät tähän.”

Karsinan reunalla taisi olla jokin toinenkin ovi, koska kaikki muut lapset ryhtäsivät samaan nurkkaan ja katosivat. Uusi opettaja katsoi Oskaria mietteliäänä ennen kuin kiersi vanhanaikaisen pöytänsä, käveli oppilaansa luokse ja istui tuolille hänen eteensä.

”Sä oot melkein kaikki liikuntatunnit poissa”, opettaja totesi.
”Mm.”

Pulpetissaan istuva Oskari tuijotti kiinteästi pöytää ja puristi kämmeniään yhteen polviensa välissä. Opettaja rapsutti partaista leukaansa hetken aikaa.

”Kuule Ilona.”
”Mm.”
”Onks sulla joku toinen nimi, jota sä mieluummin käytät?”

Karsinan ovelle asti näkyi, miten ymmyrkäiset Oskarin silmät olivat, kun hän nosti katseensa saman tien opettajaansa. Opettaja hymyili. Pian hymyili Oskarikin.

”Mä oon Oskari.”
”Hyvä homma. Siellä luistelukopissa on Oskari muutama pari hokkareita. Meepä hakemaan suurin piirtein sopivat. Ne on tylsät ja kaikkea, mutta eiköhän ne yhden tunnin mee. Muut pojat odottaa jo sua.”
”Ai oikeesti?”
”Joo joo, nyt nopeesti ulkohousut jalkaan ja takki päälle.”
”Mitähän Emilia sanoo…”
”Ei se mitään sano. Mitä se sille kuuluu?”

Kun Oskari juoksi tiehensä pulpettinsa äärestä, karsinan ovi painui kiinni. Käytävällä katseleva Oskari oli varma, että hän piti liikunnasta — tai ainakin oli pitänyt silloin, kun oli ollut jossain tämän tallin ulkopuollella. Jääkiekko ei ollut ollut hänen lajinsa, mutta hän muisti etäisesti, että oli joskus osannut sitäkin. Niin kuin koripalloa, pesäpalloa, lentopalloa, jalkapalloa ja sählyä. Pallo — jokin pallo oli varmasti Oskarin juttu.

Kissa ja pallo. Niistä Oskari piti. Niin sen täytyi olla. Isästäkin hän piti. Hän ei ollut aivan varma, kuka oli, mutta nämä asiat hän tiesi varmasti. Hän ei epäröinyt ollenkaan kurkistaessaan seuraavan auenneen karsinan ovesta.

Karsinassa maukui se sama mustakorvainen kissa, jonka Oskari oli jo tavannut. Se oli vain isompi. Se yritti pyristellä karkuun tietokonetuolissa istuvalta Oskarilta, joka itsepäisesti näytti joko tietokoneen ruutua sille tai sitä tietokoneen ruudulle.

”Söpö!” joku tyttö sanoi kaiuttimista.
”Se on Jari Litmanen”, Oskari kertoi tietokoneelle.
”Eikä oo! Miks se on Jari Litmanen!”
”Emmä tiiä. Mä olin aika pieni kun mä sain sen.”

Sitä tyttöä kaiuttimissa nauratti. Hänen kuvansa liikkui hieman katkonaisesti ja pikselöityneinä tietokoneen ruudulla. Hänellä oli vaaleanruskeat hiukset ja vihreät silmät.

”Me ollaan taas oltu tässä vaikka miten monta tuntia”, kaiuttimista kuului lähes haikeasti.
”Niin vissiin…” mutisi Oskari.
”Mä en viittis millään mennä nukkumaan. Monen aamu sulla on?”
”Mulla alkaa heti kasilta koulu.”
”No voi vitsi. Mulla olis ollu kymmenen aamu. Mut sit me kyllä lopetetaan nyt jos sä kerran meet kasiksi.”
”Eiku kyllä mä voin vielä valvoo…”
”Pöh, etpä valvo! Mä soitan sulle kyllä huomenna!”

Tietokone vaihtui, Oskarin ryhti huonontui, hiukset lyhenivät ja paitakin vaihtui niskaan tiukasti käärityksi punaiseksi viltiksi. Uusi Oskari huokaisi. Profiilikuvassa, jonka hän klikkasi auki, oli vihreäsilmäinen tyttö, ja kuvan päällä oli punainen täppä. Kuva katosi, kun joku lähetti viestin. Kaiuttimista kuului hiljainen merkkiääni.

”moi!” joku tervehti.
”Terve”, Oskari kirjoitti vastaukseksi.
”mä kysyn taas vaikka mä tiedän mitä sä vastaat. tuutko tänään mun kanssa video puheluun?”
”En mä halua”
”mikset?”
”Mä oon pettymys”
”no jos sä et halua niin ei. miten meni jalka pallo harkat tänään? niin ja miten siinä hissan kokeessa kävi?”

Kun karsinan ovi painui kiinni, Oskari rypisti otsaansa ja yritti kovasti muistaa. Hän tykkäsi kissasta ja pallosta ja isästä. Hän oli olemassa, ja muitakin ihmisiä oli olemassa. Muita ihmisiä olivat Miika, Iskä, vihreäsilmäinen Veera, mutta oli heitä muitakin. Yhden kanssa hän oli kävellyt Kyrönjoella, yksi oli antanut hänelle simaa… Yhdellä oli iso rako etuhampaiden välissä… Yhdellä oli punainen tukka. Yksi lauloi koko ajan, siis ihan koko ajan, pienimmänkin ärsykkeen saatuaan. Ja vieläkin oli varmasti muita. Oskarilla oli — ystäviä — kavereita — perhekin. Niiden lisäksi Oskarissa oli jotain vialla. Hänessä oli jotain niin pahasti pielessä, että toinen noista karsinan tytöistä — se Veera — oli kadonnut kuultuaan, ja toinen — Oskari muisti — toisen kanssa Oskari vain lähetteli viestejä niin kauan kun oli olemassa — mikä se olikaan — MSN Messenger.

Monessa karsinassa paloi valo, vaikka ovet olivat kiinni. Takana olevista karsinoista silti enemmän oli pimeinä kuin valaistuina. Edessä olevista karsinoista joka ainoa oli musta. Oskari oli kuitenkin kulkenut jo jonkin matkaa, ja mustien karsinoiden takana, pitkän käytävän toisessa päässä oli kuin olikin olemassa ovi.

Marshallin merkki. Valitettavasti tai onneksi (päättäkää itse) näitä on olemassa pataljoona lisää.

6

Oskari jaksoi olla olemassa omituisessa paikassaan, joka alkoi tuntua vankilalta. Hän oli nähnyt itsensä monenlaisena: lettipäisenä, murheellisena, pikkuisena, vihaisena. Hän ei kuitenkaan muistanut, mikä niistä versioista hän oli oikeasti, vai oliko enää mikään. Oskari oli pitänyt käsivarsillaan rimpuilevaa mustakorvaista kissaa, mutta ei löytänyt käsivarsia, joita olisi voinut liikuttaa. Hän oli juossut rappusia, mutta ei tuntenut minkäänlaisia jalkoja, joilla kävellä. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin joko jatkaa olemassa olemista tai lopettaa se. Kun pitkän tallikäytävän päässä oli näkynyt ovi, Oskari oli päättänyt olla olemassa niin kauan kuin vielä jaksaisi. Siitä omituisesta tallista oli mahdollista päästä pois, vaikka karsinarivistö oli loputon.

Aikaa ei ollut, mutta sitä kului, tai ehkä ei. Oskari oli samaan aikaan lapsi ja aikuinen, mutta ei vielä vanha, tai ehkä hän oli ollut joskus lapsi ja aikuinen. Kun hän tunsi käytävän perällä olevan oven lipsuvan taas näkymättömiin, hän ajatteli sitä kaikkea, minkä muisti. Sen kissan ja jonkin pallon oli oltava avain kaikkeen. Niiden täytyi olla Oskarin persoonan tärkeimmät palaset. Oskari oli kissa ja pallo, jolla oli isä, ystäviä, kavereita… Isä… Kissa… Oliko Oskarilla ollut vielä muuta?

Yksi karsinan ovi avautui rysähtämällä ja sieltä kimposi pallo käytävälle asti. Oskari olisi halunnut sen vaistomaisesti itselleen, olisi halunnut juosta sen perään, mutta päätyikin karsinan ovelle. Sieltä juoksi siniseen pelipaitaan pukeutunut pelaaja, joka palasi nopeasti Oskarin silmien eteen odottamaan, että saisi heittää pallon peliin. Sen selässä luki valkoisella

8
SUSI

ja sen polvissa oli ruohotahroja ja nirhaumia.

Pallo lensi peliin ja sinne säntäsi pelaajakin. Oskari tiesi, vaikkei tiennyt mistä tiesi, että tuo pelaaja pelasi keskikenttää, vaikka olisi yleensä ollut hyökkääjä. Syy väärän paikan pelaamiseen oli vastustajajoukkueessa. Nuo vihreät paidat tarkoittivat jostain syystä sitä, että keskikenttä tarvitsi vahvistusta. Oskari ei muistanut miksi, mutta tunsi tietävänsä tämän pelin säännöt.

”OSKARI!” karjahti kentän reunalta joku, jonka nimi oli ihan varmasti Aleksi, kun pallo myöhemmin uudelleen lensi valkoisen viivan ylitse. ”JAKSAKSÄ VIELÄ?”
Kentän 8, SUSI, Oskari, näytti peukaloaan, vaikka ei olisi ilmeisesti malttanutkaan, eikä jalkojensa vapinasta päätellen jaksanutkaan oikeasti.
”MENE SITTE! TÄÄ ON SUN PALLO OSKARI!”

Oskarille tuli mieleen joku eläin tuosta, joka pelasi. Joku iso eläin. Sillä eläimellä oli rautaa suussa, vaikka se outo ajatus olikin, ja sen suu vaahtosi, mutta se ei olisi halunnut lopettaa, niin kuin ei pelaajakaan. Hän vei väkisin pallon mukanaan, tunkeutui röyhkeästi hyökkäyksen puolelle, syötti pelaajalle numero 12, SARANPÄÄ, sai pallon uudestaan, taklatt — eikä taklattu — syötti uudelleen samalle — MAALI, maali! Oli muuten pelin eka maali, Oskari tiesi, ja peli oli vaikka kuinka pitkällä jo!

”OSKARI! TÄNNE! Samuel nyt, mee.”

Oskari katseli lempeästi sitä versiota itsestään, joka hölkkäsi valmentajan luokse pelaajan 11, TUOMIKYLÄ hölkätessä vastaan kentälle päin. Sitä, joka kuunteli omiin polviinsa käsillään nojaten valmentajan muminaa ja nyökytteli ennen kuin sai mennä muiden poikien luokse ottamaan vesipullonsa. Muut takoivat tätä Oskaria selkään, mutta unohtivat puuhansa pian, kun kaikki seurasivat yhtenä rykelmänä nurmikolla istuen peliä.

Pelaajat jäivät toisiaan tuuppien ja kannustaen karsinan oven taakse, kun se sulkeutui, mutta Oskari muisti, mikä oli Oskarin pallo. Jalkapallo ei ollut peleistä jaloin, mielenkiintoisin tai mukavinkaan, mutta se oli hänen omansa, ja hän muisti, millaista oli kuulua muiden joukkoon kenenkään kyselemättä tai kyseenalaistamatta. Oskarin oli pakko päästä vielä joskus ulos siitä omituisesta tallista.

Talli oli tyhjä ja melko pimeä, mutta loputtoman käytävän päässä oli ihan varmasti ovi. Käytävällä oli roskia: heinää, puruja. Joku oli jättänyt karsinoiden ovien pieliin tavaraa Oskarin takana, vaikka hän ei ollut huomannut kenenkään käyneen paikalla. Siellä oli sellainen pitkä keppi — varmaan sillä oli leikitetty kissaa. Jonkun hanskat olivat. Varmaan ne olivat jalkapallohanskat, vaikka aika ohkaisilta ja olemattomilta näyttivät maalivahdin käsiin. Jotkut kumpparit olivat jääneet tuonne, ja joukko vilttejä karsinoiden oviin, ja erityisen typerästi muotoiltu harava kottikärryihin.

Oskari oli ollut nuori mies joskus, pettymys kaikille, paitsi jalkapallokentällä. Hän muisti, että oli käyttänyt mielellään pehmoisia, hieman liian isoja huppareita ja tavannut olla huolissaan hiuksistaan aina, kun ne kasvoivat sen yhden kriittisen sentin pidemmiksi ja koskettivat kaulusta niskasta. Joskus hän oli ollut joku, josta oli pitänyt itse, ja nyt hän keskittyi määrätietoisesti olemaan olemassa.

7

Oskari keskittyi ollakseen olemassa oudossa, hämärässä tallissa, johon ei muistanut koskaan astuneensa. Kun olemassaolon pinnistely väsytti häntä, hän yritti muistaa kuunnella ääniä, jotka juttelivat tallin katolla jollekulle — ehkä toisilleen, ehkä hänelle. Hän ei tunnistanut sanoja, ei edes yhtä, mutta hän piti äänistä. Ne tuntuivat tutuilta, ja siinä oudossa paikassa tuttu tuntui turvalliselta.

Jossain vaiheessa Oskarin olemassaoloa tallissa aukeni taas yksi ovi. Oskari tiesi jo, mitä odottaa, ja pian hän olikin ovella ja katsoi itseään: valkoiseen, siniraidalliseen verkkatakkiin pukeutunutta, luisesta ja venytetystä olomuodostaan päätellen teini-ikäistä itseään. Tuolla Oskarilla oli hiukset toiselta puolelta lytyssä niin kuin hän olisi ottanut päiväunet — tai niin kuin hän ei olisi huomannut ollenkaan asetella hiuksiaan aamulla. Hän istui loisteputkien alla ankean, liinattoman, pitkän pöydän ääressä, jonka ympärillä oli vaikka kuinka monia saman ikäisiä kasvottomia hahmoja.

”Me mennään viikonloppuna Vaasaan”, joku poika kertoi Oskarille ja söi karsinassa sellaista pinaattilätty-pastasalaatti -yhdistelmää, että se kuului varmasti jonkin laitoksen ruokalaan.
”Vaasaan?” Oskari kysyi oman annoksensa ääreltä tätä poikaa vastapäätä.
”Mm. Mennään yhentoista junalla ja käydään kaupoilla. Sitten… No. Tavataan Ella ja Linnea siellä jossain päivän mittaan, kun mä oon kerran menny lupaamaan niille. Mennään illalla leffaan ja tullaan sit sillä viimesellä, mikä se nyt on, ysin junalla, takas.”
”Ai.”

Tuo Oskari yritti hymyillä. Se oli tekohymyä, ja sen paljasti Oskarin nenä. Hänen suupielensä ja silmännurkkansa olivat asianmukaisesti rypyssä, mutta nenänvarsi ei käpristynyt sellaiseen kurttuun kuin silloin, kun hänellä oli oikeasti mukavaa. Niinhän se isäkin oli tavannut sanoa Oskarille — sun nenän asennosta näkee, että sä valehtelet. Samaa sanoi se joku poika… Joka oli tuttu — mistä? Hän kuului eri muistoon, mutta Oskari ei muistanut. Sillä pojalla oli mulkosilmät, pörröpää ja — ja — koira? Mutta tämä Vaasaan menevä poika oli eri. Tällä oli vaaleat hiukset, ihan suorat, ja tämän nimi oli Lauri, taatusti oli, koska vain Laurilla oli kulmakoru. Sille oli joskus naurettu… Joskus edellisessä elämässä.

Karsinassa laitoslounastaan syövä Oskari painoi katseensa lautaselleen piilottaen pettymyksensä. ”No kuulostaa siltä et teille tulee kiva päivä”, hän sanoi.
”Siis hä?” se vaalea poika hölmistyi. ”Eiku mitä sä meinaat? Siis että mennäänkö me?”

Oskarin silmät levisivät, mutta hän tuijotti määrätietoisesti ruokaansa.

”Ai sä niinku kysyit mua? Et me mennään Vaasaan?”
”No joo joo!”
”Ai mua — ai — no — siis — joo!”
”Että mennään? Yhentoista junalla?”
”Joo! Tai siis — joo.”

Karsinan ovi meni kiinni Oskarin edestä. Se toinen Oskari ja vaalea poika, jonka nimi oli Lauri, jäivät karsinaan. Oskari muisti. Hän pystyi yhdistelemään asioita. Tuo oli ollut hän, ja tuo hetki oli muuttanut häntä. Tuo oli ollut ensimmäinen kerta, kun Oskari oli erikseen pyydetty mukaan johonkin, joka ei ollut jalkapalloa. Johonkin sellaiseen, jossa Oskari ei ollut edes hyvä. Vaasan reissu ei ollut ollut mitenkään fantastinen: kaupoilta ei ollut löytynyt mitään merkittävää, he olivat syöneet BigMacit ja Oskarin päätä oli särkenyt hieman. Elokuva oli ollut tyttöjen valitsema, jotain hömppää, ja Oskari oli istunut ihan reunalla. Siitä huolimatta se oli ollut hänelle maailman tärkein päivä silloin.

Oskari kuunteli tallin katolta kuuluvaa puhetta rauhallisena, vaikka ei ymmärtänyt sanoja. Ääniä oli monta, ja ne muistuttivat koko ajan, että hänen piti päästä pois tästä oudosta, pitkästä tallista. Hän ei enää pinnistellyt ollakseen olemassa, vaan vain oli, sillä hän muisti, kuka oli. Hän oli Oskari Susi, numero kahdeksan, tykkäsi kissoista ja pelasi laitahyökkääjänä. Hän oli pettymys, viallinen ja joskus yksinäinen, mutta tuolta tallin katolta kuului niiden ääniä, joiden mielestä Oskarillakin oli oikeus, ellei peräti velvollisuus, olla olemassa. Tallin päädyssä olevasta ovesta hän pääsisi pois täältä, mutta karsinat käytävän varrella olivat pimeitä ja Oskari tunsi olevansa koiperhonen.

Sonjan merkki. Nyt ollaan ajan tasalla näissä.

Aika kova, Ilona. Mä olin varma, ettei kukaan keksi, että Oskari osaa haistaa. Palkinnoksi salaisia lisävihjeitä.
8/10 on saavutettu. 8/10 mitä? En kerro. Oskari voi herätä, jos haluatte, mutta jos palat 9 ja 10 puuttuu, se herää tällaisena. Peliaikaa on ihan ylihyvin jäljellä, kun mä luulin, että meillä menee tässä vähintään jouluun.

8

Oskarin pimeässä tallinmuotoisessa vankilassa tuoksui… Elämältä? Elämä tuoksui makealta ja kitkerältä samaan aikaan, ja Oskari osasi tunnistaa vaikka miten monta tuoksua. Nuo tuoksut, nuo kumin, hien, ummehtuneen ilman ja jostain syystä mansikan tuoksut, kuuluivat paikkaan nimeltä Otsonmäen Maapohjahalli. Siinä hajussa kuului olla joukko poikia — joukko nuoria miehiä — ja Oskari ja pallo. Myös ruohon tuoksu ja tavallaan suolainenkin tuoksu kuuluivat yhteen pallon kanssa. Kukkainen, vähän tympeä mutta lohdullinen tuoksu oli Oskarin äidin, jonka kasvoja Oskari ei millään muistanut. Äiti kuului kotiin, jossa tuoksui myös pesuaine ja Oskarin kissan metsäinen tuoksu. Muovinen haju ja selittämätön kiiltävä uuden tuoksu kuuluivat Tervajoen Ala-asteelle.

Oskarin ympärillä talli täyttyi. Sinne kuului hevosia, jotka tuoksuivat heinältä ja vähän pölyltä. Niitä oli monessa karsinassa Oskarin edessä ja takana. Takana oli muutamia poneja, jotka kurkkivat kaikin voimin kaltereistaan, mutta pienimmästä, siitä mustasta, ei näkynyt silti kuin tupsu harjaa ja korvankärjet. Sen nimi oli Harald. Oli Oskarin takana myös kaksi suomenhevosta, vaikka valtaosa noista hevosista olikin solakoita puoliverisiä. Edessäpäin olevien hevosten hahmoja Oskari ei erottanut tarkemmin, mutta puoliverisiä hahmot taisivat olla.

Oskari katsoi oikealle ja vasemmalle. Siinä oli monta tuttua turpaa. Harmahtava hevonen oli suomenhevonen, ja sen nimi oli Typy. Talvisin se oli vaaleanruskea, kesäisin hopeinen, mutta se ei tuntunut Oskarin hevoselta. Suuret puoliveriset olivat Tetris ja Jussi, melkein saman näköisiä molemmat, mutta eivät tarpeeksi tuttuja ollakseen Oskarin hevosia. Hevonen hänellä kuitenkin oli jossain, se oli yhtä varmaa kuin että hänellä oli kissa.

Oskari meni umpimähkään yhden hevosen karsinalle, sillä hän tiesi, että se aukeaisi. Joka ainoa karsina, jossa paloi valo, aukeaisi kyllä. Ovella kurkki melkein musta hevonen, joka veti häntä kaikkein eniten puoleensa.

Kun karsinan ovi aukesi, sisällä ratsasti Oskari sillä melkein mustalla hevosella. Sillä Oskarilla oli yllään musta siisti takki. Oskari muisti, että sen luokan oli voittanut Ilona Susi hevosellaan Google Me… Mutta seuraavan luokan, pelkästään kuukauden kuluttua, kun lehdet alkoivat muuttua oransseiksi… Sen luokan voittivat Oskari Susi ja Google Me, ja sitä ratsastettiin samaan aikaan samassa karsinassa. Tuolla nurkassa Oskari harjasi tuota hevosta, tuolla radan reunalla venytti sen etujalkaa, tuolla nojasi laiskasti sen kylkeen ja söi mustia salmiakintuoksuisia Rolloja… Google Me taisi olla Oskarin hevonen.

Oskari ei olisi malttanut lähteä siitä karsinasta, mutta lopulta sekin meni kiinni. Google Me kurkotteli oven raosta ja jäi hinkkaamaan turpaansa kaltereita vasten, eikä mennyt minnekään.

Oskari ei voinut koskea hevoseensa, joten hän lähti ulko-ovelle. Ulkona tuoksui kahvi. Ovi oli raollaan, mutta silti Oskari empi. Monta karsinaa ammotti mustina ja tyhjinä, eikä se tuntunut hyvältä. Jääminenkään ei tuntunut hyvältä. Aikaa oli kulunut liikaa, ja se oli olemassa.

9

Oskarin tallinmuotoisessa vankilassa avautui jälleen yhden karsinan ovi. Se sijaitsi hyvin lähellä ulko-ovea, jonka äärellä Oskari odotti. Tilanne ei tuntunut Oskarista enää kummalliselta tai odottamattomalta, vaan hän tahtoi vain nähdä, mitä karsinassa oli. Samassa hän olikin sen ovella, ja kuten moni muukin karsina, se oli täynnä Oskareita ja täynnä muitakin ihmisiä.

Yksi Oskari istui Milanin harmaalla sohvalla Ilmajoella. Itkevä Milan nojasi sen Oskarin olkapäähän, ja vaikka tuo Oskari puri huultaan silmät hätääntyneen suurena, hän kietoi kuitenkin käsivartensa Milanin ympärille ja silitti tämän selkää emmittyään vain hetken. Oskari ei halunnut katsoa enempää tätä sohvaa ja noita ihmisiä, koska vaikka hän olisi kuinka halunnut, hän ei olisi voinut tehdä karsinassa mitään parhaan ystävänsä hyväksi.

Toisella sohvalla, toisena päivänä röhnötti sivuttain toinen Oskari. Häntä vastapäätä, kuin hänen peilikuvanaan, makasi samalla tavalla Camilla, toinen hänelle rakkaimmista ihmsistä maailmassa, pukeutuneena Oskarin tapaan verkkahousuihin ja suureen huppariin. Televisio oli äänekäs, kun sitä keskittyi kuuntelemaan, ja sieltä tuli jalkapalloa. Oskari irrotti toisen säärensä siitä solmusta, jossa hänen ja Camillan jalat sohvalla olivat sikin sokin, ja tökki varpaallaan Camillaa polveen käsi ojossa, vaikka ei irrottanutkaan katsettaan televisiosta. Camilla katsoi pitelemäänsä popcorn-astiaa, mutta sen ojentamisen sijaan potkaisi Oskaria reiteen.
”Susi on hyvä ja pyytää nätisti eikä potki siinä!” hän rähähti, ja kun Oskari oli hetken hieronut reittään, hän ryhtyi potkimaan Camillan takapuolta niin että popcornit pirisivät pitkin poikin. Sitä näkyä Oskari olisi halunnut katsella vaikka ikuisesti, ja molemmat sohvalla olijat jatkoivat toistensa potkimista paljain varpain.

Kolmas Oskari istui kolmannella sohvalla Alexin vieressä. Alexin toisella puolella istui Ilona. Alex paasasi pää selkänojan varassa retkottaen jotain joistakuista, joiden nimi oli Juitsarit, mutta Oskari ja Ilona eivät näyttäneet kuuntelevan ihan kunnolla. Ilonalla oli mustaa kahvia, jonka ylitse hän vilkaisi Oskaria ainakin kolmesti, kun tämä ei huomannut. Oskarilla oli hupparinsa naru, jota hän vuoroin pyöritteli käsissään ja vuoroin hieroi huuliaan vasten, ja vaikka hän oli katselevinaan Alexia, hänen katseensa kävi Ilonassa aina kun tämä ei huomannut. Tuo Oskari ja Ilona huvittivat sitä Oskaria, joka seisoi karsinan ovella ja katseli sisään.

Eri Oskari istui samalla sohvalla toisaalla. Hän oli etukumarassa ja pureksi vimmatusti valkoisiksi menneitä huuliaan. Vierellä oli Outi, jonka sormet nyppivät sohvatyynyä Oskarin ja Outin välissä. Se käsi tuntui vievän kaiken Oskarin huomion. Monta kertaa Oskari liikahti kuin tarttuakseen siihen, mutta päätyi aina tekemään jotain muuta. Hän silitti olemattomat rypyt polveltaan, rapsutteli niskaansa, poimi yhtäkkiä lattialta Mielikin pallon, venytteli mahtavasti… Lopulta se Oskari päätyi nousemaan sohvalta, kävelemään karsinan nurkkaan ja katoamaan.

Suurin osa Oskareista oli kuitenkin suuren ihmislauman ympäröimänä, eikä istunut sohvalla, vaan pirtinpöydän ääressä. Juuri mikään noista Oskareista ei puuhannut mitään erikoista. Osa piteli kahvikuppia, osa selasi kännykkää, osa luki lehteä ja osa seurasi ympärillä käytävää keskustelua. Melkein jokainen noista Oskareista näytti seesteiseltä ja rauhalliselta. Hartiat lepäsivät rentoina, silmät seurasivat äänessä olevia luonnollisen näköisesti ja sormet lepäilivät kahvikuppi, lehti, puhelin, mikä tahansa otteessaan liiaksi liikkumatta.

Oskari halusi mennä karsinaan ja jäädä sinne. Hän halusi liittyä minkä tahansa ihmislauman ympäröimän Oskarin seuraan ja muuttaa asumaan muistoonsa. Hän ei kuitenkaan voinut astua sisälle karsinaan. Sen sijaan ovi sulkeutui. Pitkäksi toviksi Oskari jäi sen eteen ja kaipasi kaikin voimin sisään.

Omituisessa tallissa oli paljon valoa ja elämää. Alkupään karsinoista moni oli pimeä, mutta niin sen kuului mennäkin. Enemmän Oskaria huolettivat loppupään karsinat, joista jotkut olivat pimeinä. Tallin ulko-ovi oli kuitenkin auki ja ulkona oli kirkasta. Ovella juteltiin, ja Oskari tunnisti Jannan, Rasmuksen ja Ellin äänet ennen kuin ne hiljenivät.

Oskari odotti ovella yhden sekunnin, yhden minuutin, yhden päivän tai sata vuotta. Sen aikana hän kuuli isänsä puhuvan ulkona. Kun hän kuunteli tarkasti, hän ymmärsi, että kyse on hevosista. Hevosilla oli kaikki hyvin, kaikilla oli kaikki hyvin. Oskarilla oli rauhallinen olo, joka jäi jäljelle, vaikka isän ääni lakkasi lopulta kuulumasta.

Jonnekin kirkkaaseen hiljaisuuteen kaikessa rauhassa katseltuaan Oskari kuuli taas tutun äänen. ”Moi Oskari”, Ilona sanoi. ”Mä ajattelin et me voitas tänään lukee taas yks luku, jos siis sulle sopii.”

Oskari vilkaisi vielä kerran tyhjiä karsinoita takanaan, mutta astui sen jälkeen ulos tallistaan, vaikka kaikki se valon määrä sattui silmiin, tärykalvoihin, ihoon, keuhkoihin, joka paikkaan.

Jannan merkki

Eri päivä kuin viimeinen päivä

Valoa. Joka puolella oli pelkkää valoa. Se särki silmiä, ihoa, kurkkua, korvia, joka paikkaa. Halusin sen valon pois, mutta se oli joka puolella, enkä osannut tehdä sille mitään. Sieltä jostain kuului Ilonan ääni, joka oli ensin tasainen, mutta alkoi sitten muuttua kimeämmäksi ja kiihkeämmäksi. Erotin, että ääni sanoi Oskari, ja sitten muita sanoja. Räpytin vimmatusti silmiäni. Valo tuli ikkunoista. Selkä ikkunoihin päin istui Ilona ja piteli jonkun kättä. Minun kättäni. Hän puhui ja tuijotti minua, enkä pystynyt tehdä muuta kuin tuijottaa takaisin. Korvissa vinkui. Tuntui kuin olisin hukkunut juuri kylmään veteen.

”Kuuletsä Oskari?” ymmärsin Ilonan lopulta kysyvän.
”Joo”, yritin sanoa, mutta vaikka sain liikutettua huuliani, kurkusta ei tullut mitään ääntä. Koko kurkku tuntui olevan täynnä jotain karheaa. Kieli oli kuivunut kiinni kitalakeen
”Oskari?”
Yritin nyökyttää, mutta päätä särki ihan hirveästi. Puristin silmät kiinni, etten oksentaisi, ja Ilona puristi vaativasti kättäni.
”Oska — mä painan tätä hälynappia, joo –”
Olisin halunnut sanoa, että ei. Olin sairaalassa. Sen haistoi ilmasta, tunsi karheista lakanoista, kuuli hiljaisesta laitteiden piipityksestä ja näki ihan liian kirkkaasta valosta. En halunnut hoitajia enkä halunnut lääkäreitä. Halusin vettä. Halusin, että isä tulee. Siitä huolimatta en voinut tehdä mitään, kun Ilona painoi nappia.

Hoitajan kutsuminen oli oikea ratkaisu, vaikka en olisikaan halunnut. Hän sanoi olevansa Anne ja huolehtivansa, että isä tietäisi, että olin hereillä. Tuli heti hieman vähemmän säpsy olo. Sain myös vettä, jota en pystynyt juomaan ennen kuin Ilona hoitajan lähdettyä keksi, että tarvitsin paitsi pillin, myös hänet pitämään minulle kuppia. Olisin halunnut juoda vielä paljon lisää, mutta hoitaja oli määrännyt, ettei liikaa kerralla.

Ilona puhui. Aluksi yritin keskittyä kaikin voimin. Kuulemma olin pudonnut hevosen selästä. Niinhän se olikin. Ukkohan oli tosiaan pillastunut… Jalkani murtui… Minähän näin kaiken sen… Ei, vaan ei se voinut niin mennä. Miksi olisin nähnyt sen? Ei kai minulla edes ollut kipsiä? Päätin murehtia asiaa myöhemmin, sillä Ilonan mukaan hevoseni voi hyvin.

Janotti edelleen, mutta vielä enemmän väsytti. Annoin silmieni painua kiinni ja Ilona lakkasi puhumasta sanoja, joita en enää jaksanut ymmärtää. Oli pehmoinen olo, sellainen kuin lapsena saunan päälle omissa puhtaissa lakanoissa. Annoin unen tulla, mutta tunsin taas hukkuvani ja oma ruumiini säpsäytti minut hereille. Etsin Ilonaa ja tunsin sydämensykkeeni rauhoittuvan hieman, kun hän oli sittenkin yhä samalla tuolillaan. Silmäni painuivat uudelleen kiinni ja upposin lämpöiseen sänkyyn vain säpsähtääkseni taas hereille.

Jotenkin tunsin sisälläni, että nyt oli eri päivä kuin viimeinen päivä, jonka muistin. Olin ilmeisesti nukkunut monta päivää, mutta silti väsytti. Samalla pelotti nukahtaa. Mitä jos nukkuisin taas monta päivää, tai mitä jos en heräisi ollenkaan?

”Nuku vaan”, Ilona kehotti lempeästi kuin äiti.
Yritin kääntyä kyljelleni, mutta ei siitä mitään tullut. Ilona katseli hetken silmiään siristäen ja nousi sitten vetämään minua kömpelösti olkapäästä. Sain työnnettyä toisen käteni tyynyn alle. Ilona otti empien toisesta kiinni.
”Nuku vaan”, hän toisti.
Hinkkasin poskeani tyynyä vasten niin että tyynyyn muotoutui sopiva kuoppa. Sitten suljin silmät ja vedin Ilonan käden omani mukana leukani alle. Kuulin hänen siirtelevän tuoliaan parempaan asentoon ennen kuin nukahdin.

Kananmunakeissi

Ikuinen painava harmaus ja hiljaisuus keskeytyivät Camillan tiukkaan komennukseen.

”Susi.”

Avasin silmät. Huoneessa oli hämärää. Pimennysverhot ja sälekaihtimet eivät päästäneet sänkyyni päivänvaloa, ja ovikin oli kiinni. Käännyin vatsalleni ja vedin tyynyn pääni päälle. Kyllä Camilla pian lähtisi huoneeni oven takaa.

”Susi.”

Käännyin seuraavaksi selälleni, mutta puristin silmiä kiinni. Oli vähän kuuma. Lakanat tuntuivat hieman nihkeiltä iholla. Hinkutin itseni toiselle puolelle kapeaa parisänkyäni. Siellä oli viileämpää. Puristelin hylätystä peitostani pötkön ja käännyin halaamaan sitä. Mene pois.

”Susi. Mä tuun nyt sinne sisään”, Camilla sanoi asiallisesti ovelta.
”Eikä!” sanoin mielestäni aika kovaan ääneen, mutta ovi avautui silti.

Vedin hätäisesti liian kuumaa peittoa puolialastoman ruumiini peitoksi. Camillan ilme oli ankara ja nenä nyrpistyi. Hän istui sängylleni melkein säärteni päälle ja huokaisi. Sitten hän hieroi ensin ohimoitaan ja sitten silmiään. Nenästä kuului pitkä niiskaisu, kun hän veti sormensa nenänvarttaan pitkin pois kasvoiltaan. Parantelin peittoa niin, että yhtään mitään ei näkynyt leuasta alaspäin.

”Nyt ylös sieltä”, Camilla sanoi lopuksi. ”Mennään vaikka juoksulenkille. Tai sit mä vien sut maapohjahallille. Sun harkat alkaa puolentoista tunnin päästä.”
”En halua.”
”Sä oot maannu siellä koko päivän ja täällä haisee ihan — en tiiä — pojalta!”

En vastannut mitään. Suljin vain määrätietoisesti silmät taas ja vedin tyynyn kasvojeni päälle ennen kuin piilotin käsivarteni uudelleen peiton alle. Camilla nappasi saman tien tyynyn pois.

”Alex ja Ilona kysyi, että mikset sä oo ollu kahteen päivään tallilla, etkä edes vastaa puhelimeen. Kuulemma ne oli tullu tohon oven taaksekin pimpottamaan ja sä et muka ollu kotona. Selitä.”

No kun en halua mennä tallille. Mä en osaa tehdä siellä yhtään mitään, ja Alex virnistelee kun mä haen Ilonan auttamaan. Sitä paitsi jos mä liikaa haen Ilonaa niin kohta se ei edes tuu enää, enkä mä tasan pyydä keneltäkään muulta. Mä en jaksa olla tämmönen enää. Mä aion maata tässä niin kauan, että mä kuolen tähän lopuksi. Anna mun olla.

”Kipee.”
”Et sä ole kipee!”
”Oon kipee.”
”Et ole.”
”Oon.”
”Ylös!”

Camilla tarttui peittoon ja kiskaisi. Kiskoin hätääntyneenä takaisin. Tietenkin Camilla voitti. Nousin nopeasti istumaan ja halasin isompaa tyynyäni, ettei Camilla katselisi ihoani.

”Anna!” komensin ja hapuilin peittoa.
”En kyllä!” Camilla melkein tiuskaisi ja nousi ylös peittoni kanssa. ”Jos sä meinaat jäädä sinne, sä jäät kyllä ilman tätä! Tää haisee sitä paitsi jo!”
”Anna!”
”Mä soitan Ilonalle!” Camilla uhkasi.

Hän oikeasti vei peittoni ja paukautti oven kiinni mennessään. Jäin turhautuneena pimeään huoneeseen. Ilman peittoakin olisi voinut makoilla, koska olihan liian lämmin olla peiton alla, mutta jotenkin se tuntui inhottavalta ajatukselta. Menin siis vaatekaapille ja pengoin. Paitoja putoili lattialle, mutta niiden takana oli kuin olikin saunatakki, jota en ollut oikeastaan koskaan käyttänyt. Kävin uudelleen kyljelleni, käperryin riittävän pieneksi mahtuakseni takin alle edes suurimmaksi osaksi ja suljin silmät. En kyllä nousisi. Maailmassa ei ollut mitään kivaa.

Huone oli hiljainen ja saunatakki karhea. En nukahtanut, enhän ollut nukkunut enää aikoihin. Ainoastaan ajelehdin ajatuksissani. Mitä minä täällä enää tein ihmisten passattavana? En uskaltanut ajaa autoa, joten en päässyt itse yhtään mihinkään, en edes ajelulle niin että maisemat vaihtuisivat. Vaikka osasin ratsastaa, en saanut tytöiltä lupaa edes laukata Pihlajamäelle hevosella. Hyvä kun osasin enää edes suihkussa käydä yksin, ja silloinkin Camillan piti napittaa paita auki ja kiinni ja laittaa hupparin vetoketju alkuun. En ollut osannut kirjoittaa nimeäni yhteen palautuskuittiin kaupassa, vaikka ihan varmasti muistin, miltä sen kuului näyttää. Kuolisinpa. Jos kuolisin, saisin varmaan jotenkin aloittaa alusta, tai vähintään lakkaisin olemasta.

”Oskari”, kuului ovelta lempeästi joko tosi pitkän tai melko lyhyen ajan päästä.
En viitsinyt vastata. Se oli varmaan hallusinaatio. Skitsofrenia tästä vielä puuttuikin. Vai olikohan se juuri sitä, kun tuntui, ettei missään ollut mitään järkeä ja kaikki oli vääränlaista? Ei Ilona nyt kuitenkaan oikeasti ollut makuuhuoneeni ovella.
”Nukuksä?” ääni kysyi.
”Ei se mitään nuku”, joku tuhahti Alexandra Tiederbergin äänellä ja rämäytti oven auki niin että eteisen valo tulvi huoneeseen. Kiva. Ovellani ei ollut hallusinaatioita, vaan ihan oikea Ilona ja sitten ääliö.
”Hyi vittu mikä haju”, ääliö sanoi ja marssi avaamaan verhot, kaihtimet ja tuuletusräppänät. ”Kauan sä oot ees maannu täs ku täällä haisee ihan ruumiilta?”

En vastannut. Katselin vaatekaappini suuntaan ja yritin mahtua paremmin saunatakin alle. Se ei ollut niin paha, että Camilla tuli kiskomaan peittoa, mutta noiden kahden kanssa olisin halunnut enemmän vaatetta ylleni. Ilona kuitenkin istui sänkyni jalkopäähän paikalle, josta Camilla oli joko hetki sitten tai kauan sitten poistunut peittoni kanssa.

”Oskari”, Ilona kutsui, mutta en katsonut häneen. ”Camilla pyysi että me tullaan viemään sut harkkoihin.”
”En halua”, mutisin ja käänsin hänelle selkäni.
”Et tasan masennu siihen sänkyyn kiinni!” Alex äyskähti ja tuuppasi minua hartiaan aika kovaa.
”Alex!” Ilona sähähti.
”Vittu mä jaksa”, Alex ilmoitti ja saunatakki katosi yltäni. Kahmin kaikki tyynyt, joihin ylsin ja yritin sitten pakoon niin nopeasti, että yhtäkkiä olinkin tyynyineni lattialla sängyn toisella puolella.
”Anna nyt sille se!” Ilona käski, mikä lie ”se” olikaan.
”Mä sille mitää anna! Nyt jumalauta! Skoda on käynnissä tossa portailla ja sinähän menet sinne ja vähän äkkiä! Mä oon kaks päivää kuunnellu ton yhden huokailua kun herra loverboy on linnottautunu tänne eikä viitti edes teksti-eikun-sekstiviesteihin vastata!”
”Mee muualle odottamaan! Sammuta vaikka se Skoda.”

Ilona ajoi Alexin ulos ja kiskaisi häneltä vielä saunatakkini ovenraosta ja nakkasi sen minulle. En sanonut mitään. Kapusin vain takaisin tyynyttömälle sängylle. Jäin istumaan ja nojaamaan sängynpäätyä niin, että pääsin leuasta alaspäin takin alle piiloon.

”Ei sun tarvi mihkää mennä, mutta et sä oikeesti voi vaan täällä maata”, Ilona sanoi.
Voinpahan. En mä voi mennä täältä pois, kun en mä pärjää missään muualla. Mä yritin aamulla keittää kananmunia, mutta mun käsi paloi, ja sitten mä en saanut niistä kuoria pois niin mä heitin kaiken roskiin ja tulin takasin tänne, ja nyt mä en jaksa enää yrittää, eikä oikeestaan oo nälkäkään enää.
”Voin.”
”Pue päälle edes”, Ilona ehdotti ja silmäili sitten lattialle pudonneita paitoja. ”Mitkä vaatteet sä haluat?”
No jotkut, joissa ei ole nappeja eikä vetskareita. Mutta mieluiten mee pois ja vie Alex myös, koska mä en halua oikeasti lähteä tästä sängystä enää ikinä.
”En halua.”
”Vaatteita? Älä viitti. Mä voin ettii sulle valmiiks jos sä kerrot mitkä. Mikä paita?”
”Musta.”
”Oskari kuule kun sun kaikki paidat on mustan, tummansinisen ja harmaan räikeissä sävyissä. Paitsi se yks joka on vihree.”

Hymyilytti vähän ihan pakosta. Ilonakin hymyili. Työnsin saunatakin kainaloihini sillä tavalla, että se pysyi ylhäällä ja sain käteni vapaiksi sen alta.

”Toi musta”, osoitin päälimmäistä. ”Harmaa huppu.”
”Tää?”
”Joo.”
”Ja mitkä housut?”
”Adidas.”
”Ai ne verkkarit? Ootapa. Ei täällä kuule — oisko ne pyykissä? Käyks nää collarit?”
”Ei. Adidas.”
”En mä nää niitä täällä oikeesti.”

Vedin hupparin ylleni ja nousin. Piti olla omituisessa kyyryssä niin, että takapuolikin peittyi huppariin, mutta pääsin kuin pääsinkin sillä tavalla vaatekaapille katsomaan. Pengoin hyllyä. Kaikkia muita verkkareita ja collareita sillä hyllyllä oli, mutta ei kyllä niitä tiettyjä Adidaksen. Yhdet putosivat lattialle paitojen kaveriksi. Otin ne sitten.

”Mä paan nää.”
”Joo. Laita vaan. Meinaatko mennä suihkuun?”
”En. Mä pelaan.”
”Hä? Eiku jaa, joo. Joo. Pue vaan ja sitte tuu niin me viedään sut sinne maapohjahallille.”
”Nälkä.”
”Mitä sä ottaisit?”
”Kananmunia. Rahkaa.”
”Okei.”

En jäänyt huoneeseen. Olin heti valmis ja ovella ihan yhtä aikaa Ilonan kanssa. Hän katseli minua alhaaltapäin. Kääpiö. Jostain syystä olisin halunnut painaa otsan hänen otsaansa vasten. Pudistin päätäni ajatukselle.

”Mitä?”
”Kiitos Ilona.”

Vaikka huoneessa oli ollu harmaata ja pimeää, muualla asunnossa oli aurinkoista. Alex istui olohuoneen nurkassa risti-istunnassa kilpikonnan edessä ja valitti verinen sormi pystyssä, kuinka Vasilije oli purrut, vaikka hän kyllä tiesi, että Vasilije puri aina. Camillaa ei näkynyt, mutta Ilona löysi jääkaapista Play-kaakaopurkin, jossa luki Camillan käsialalla Susi. Alex olisi halunnut juoda sen, mutta join itse, joten hän meni takapihalle tupakalle kuulemma kostoksi. Vähän kaakaota meni sohvaan, koska Ilona ei avannut korkkia, vaan minun piti itse, vaikka en olisi osannut. Kun Alex palasi tupakalta, Ilona käski jo hakemaan kananmunia.

”Ilona”, kutsuin pöydästä, jossa istuin kananmunineni, joita Alex silmäili himoiten.
”No?”
”En osaa.”
”Kokeile nyt ensin ite kuoria, eikö? Mä tiskaan tämän nyt.”

Kalkinvalkoiset kananmunat köllöttivät viattoman näköisinä lautasella. Olin hävinnyt taistelun niille jo aamulla. Ei huvittanut. Ei ollut sittenkään nälkä. Myös rahkapurkki möllötti pöydällä avaamattomana. Joo, ei ollut nälkä. Nousin tuolilta ja lähdin olohuoneeseen, mutta Alex ei päästänyt.

”Hei! Äijä! Heti takas sieltä!”
”En halua.”
”Miten niin et halua! Sä pistit ton sun äiti-tyttöystävän keittään sulle munia, niin sinähän saatana sitten syöt munia! Vähän äkkiä tänne tai mä haen sut ja se sitte muute sattuu!”
”Alex”, Ilona mutisi, mutta palasin paikalleni.
”Kuori”, Alex komensi.
”En halua.”
”Kuori tai mä nuolen sun poskea! Mä ihan varmasti nuolen!”

Laitoin kädet puuskaan, mutta Alex oikeasti tarttui molemmin käsin päähäni ja nuolaisi pitkän rannun kieli leveänä.

”HYI!”
”Mähän sanoin et täs käy näin! Nyt syö etkä jumaliste simppaile tai seuraavaks mä nuolen keskeltä naamaa!”

Tartuin turhautuneena kananmunaan ja koputin sitä pöytään. Se ei haljennut tarpeeksi.
”Uudestaan”, Alex sanoi.
Kopautin paremmin. Koko muna halkesi tuusannuuskaksi. Paiskasin sen pöytään niin että siitä tuli ihan littana ja nousin taas ylös. Kun en osannut, en osannut. Tartuin rahapurkkiin ja lusikkaan. En edes yrittänyt kantta auki, vaan löin lusikan ohuesta metallikuoresta läpi kahva edellä ja hämmensin niin että kansi repeili. Sitten nuolin lusikan kahvan ja käänsin aseeni oikein päin. Ruokaa olisi mennyt hupparille joka tapauksessa, mutta seisten sitä meni vielä enemmän, ja kun käsikin tärisi suuttumuksesta. Syödään, perkele. Kukaan ei ehtinyt sanoa oikein mitään, kun rahka loppui purkista. Koko naama tuntui sen jälkeen rahkaiselta, joten pyyhin naamani hihoihini. Niihin jäi valkoisia klimppejä ja rantuja. Rahkapurkin paiskasin Alexin eteen ja menin takapihalle likaisine paitoineni.

Mitä minä mihinkään jalkapalloharjoituksiin menisin, kun en saanut edes syötyä? Tasan en menisi. Mitä järkeä oli pukea paita päälle, kun se oli jo nyt tämän näköinen? Mitä järkeä oli olla hereillä ja päivähuoneissa, kun oli yhtä hyödytön kuin sängyssä maaten? Istuisin tässä näin niin kauan, että nuo kaksi lähtisivät. Sitten menisin takaisin sänkyyn. Peittokin oli varmasti Camillan huoneessa takavarikossa, niin ettei tarvitsisi saunatakin alla enää maata.

Ei pysty, mutta entä jos on pakko?

Kun elämä kävi ylivoimaiseksi, mitä tapahtui tosi usein, minulla oli yhtäkkiä toinenkin ihminen, jonka puoleen kääntyä. Oli kodin lisäksi toinenkin paikka, jonne paeta ja piiloutua. En ollut tainnut osata arvostaa sitä tarpeeksi ennen, mutta nyt Milanin koti ja minulle aina avoin ovi tuntuivat pelastukselta.

Kilpikonna, jonka nimi oli Vasilije, ja joka oli ollut Milanilla kuulemma aina, oli palannut kotiinsa. Se sai salaatinlehtiä herkuksi taas. Milan kyykötti sen edessä, kujersi sille vieraalla kielellä ja kutitti etusormellaan sen kaulaa. Se taisi tykätä siitä, tai ainakaan se ei purrut, vaikka se puri aina hampaattomalla suullaan. En muistanut yhtäkään puremaa, mutta niistä oli pieniä nuolenmuotoisia arpia minunkin etu- ja keskisormessani sekä peukaloiden tyvissä.

Minun ei tarvinnut sanoa mitään, mutta olisin halunnut. Milan tiesi sen, mutta kerran kysyttyään, mikä mieltäni painoi, hän oli lakannut kyselemästä. Hän ei edes odotanut kysyvän näköisenä silloin, kun sain tuotettua muutamia tavuja. Sen sijaan hän piti radiota päällä hiljaisella, jutteli kilpikonnalle ja välillä höpötti minullekin omia kuulumisiaan ja Biffen tuoreimpia käänteitä.

Biffestä olisin halunnut sanoa, että se sai liian vähän tekniikkatreeniä suhteessa kuntoharjoitteluun. Sen suorituskyky vaikutti erinomaiselta tällä hetkellä ja treenikin toimi, mutta ihan selkeästi herkkyys, tarkkuus ja ohjattavuus olivat heikentymässä. En kuitenkaan jaksanut edes yrittää sen sanomista, koska oli tärkeämpääkin, akuutimpaakin.

Koska puhumisesta ei tullut mitään, ja koska yrittäminenkin väsytti, istuin sohvan kulmalla risti-istunnassa ja katselin. Milanin kodin kaikki seinät olivat valkoisia, mutta parketti oli kahdeksankymmentäluvunkeltainen ja naarmuinen. Ruokapöydän ympärillä oli eriparisia tuoleja. Televisiota ei ollut, mutta mankka oli nostettu Ikean kaksirivisen hyllykön päälle. Samat iänikuiset kaksi kirjaa, joiden selkämyksiä en osannut lukea, nojailivat toisiinsa hyllyssä entistäkin kuluneempina. Matto oli pörröinen ja näytti nurmikolta. Mikä tahansa taulu olisi piristänyt huoneen ilmettä, mutta ainoat kuvat, jotka edes Ikean hyllyssä pönöttivät, olivat ystävyyden ikoni ja Marian koulukuva.

”Milan”, kutsuin, kun Milanilla ja Vasilijella ei ollut enää juttu kesken.
”Mm?”
Saisinko lisää kahvia? Nostin kahvikuppia.
Milan nousi ja otti kuppini. En osannut kaataa itse, koska Milanin termoskeittimessä piti painaa samalla nappia. Normaalillakin kannulla osuin hutiin.

Vasilijen kilven reunassa oli lommon näköinen kohta. En tiedä, mistä tiesin, että ennen kuin Vasilije oli tullut Milanille, se oli syönyt huonoa ruokaa ja asunut niin ahtaasti, että sen kilpi oli ollut melkein neliskanttinen ja ihan keltainen. Vasilije ei tainnut kuitenkaan olla yhtään kiitollinen pelastumisestaan. Äkäinen se oli, oikea maanvaiva. Sata vuotta elävä maanvaiva. Silti Milan taisi rakastaa sitä.

”Milan”, sanoin keittiön suuntaan väliseinän taakse.
”Mitä Oskari?”
Milan, mulla on huolia. Pysy siellä ja älä katso mua, kun mä kerron seinän läpi.

En saanut sanottua mitään ääneen. Kun en pystynyt kieltämään, Milan toi kahvikupin. Hän laski sen sohvan käsinojalle. Kuppi oli liian täynnä. Tuota en joisi kyllä sotkematta. Kiitin kuitenkin nyökyttämällä päätäni. Milan laskeutui suoraan eteeni, istui polviensa päälle ja kumartui nojaamaan minun polviini.

”Sulla otsaryppy”, hän sanoi raukean kuuloisesti ja tökkäsi vielä otsaani etusormella.
Niin on. Mä olen satavuotias. Anna olla.
”Miltä tuntuu, että ei osaa puhua?”

Otin Milania kädestä kiinni ja asetin hänen kätensä sohvalle kämmenpuoli alaspäin. Muut sormet jätin suoriksi, mutta taitoin keskisormen koukkuun. Osoitin Milanin nimetöntä.

”Nosta”, käskin. ”Liiku.”
Milan yritti. ”Ei sitä voi liikuttaa.”
”Tuntuu samalta.”

Milan katseli kättään, taivutteli sormiaan ilmassa ja huokaisi.
”Mä tunten välillä samalta.”
”Miksi?”

Milan oli niin pitkään hiljaa, että Vasilije ehti hiipiä hänen taakseen. Hän silitti sitä kilvestä, enkä ollut ollenkaan varma, tunsiko tuollainen eläin moisia hellyydenosoituksia. Kai tunsi, koska Vasilije huojutti ruumistaan puolelta toiselle silityksen tahdissa. Se aukaisi pienen kitansa, mutta ilmeisesti se vain olisi tahtonut lisää salaattia, koska ei purrut Milania paljaaseen pohkeeseen.

”Miten mä voin lakata, et en rakasta enää toista?” Milan kysyi Vasilijelta, mutta katsoi sitten hetken kuluttua minua.
Ajattelin Ilonaa ja Alexin suunsoittoa, muuria joka esti minua puhumasta, sitä mitä olin joskus ollut ja en ehkä koskaan olisi enää, ja sitä mitä halusin olla enkä koskaan täydellisesti olisi.
”Ei pysty”, sanoin Milanille, ”mutta on pakko.”
”Mm. Meidän Oskari jatkettava eteenpäin.”
Niin, tuumin, mutta en saanut sanottua. Nyökkäsin ja nostin kahvikupin sohvan käsinojalta. En ollut ehjä enää, en kelvollinen, en sitäkään vähää kuin ennen. En ollut ratsastaja enää, enkä edes valmentaja, ja jalkapallo oli ollut jo vuosia pelkkä harrastus. En ollut yhtään mitään enää.
”Jos –”
”Mitä Oskari?”
”Jos haluaa… Kuolla?”

Vasilije löntysteli eteistä kohti. Sen kilvestä kuului kopsahdus, kun se osui seinään. Milan katsoi minua vailla järkytystä ja kauhua. Tuntui kuin hän olisi tiennyt ennen minua, että en halunnut olla täällä enää. En tällaisena.

Puhelin soi. Kävelin sen kanssa olohuoneeseen ja ojensin sitä sohvalla istuvalle Camillalle. Hän vilkaisi näyttöä.
”Sun isäs soittaa”, hän sanoi.
Tökin puhelimella hänen käsivarttaan. ”Avaa.”
”Sä osasit eilenkin vastata ite. Anna mennä nyt.”
Painoin vihreää luuria, joka hypähteli näytön alareunassa. Mitään ei tapahtunut.
”Sitä pitää liu’uttaa”, Camilla muistutti ja näytti, miten liu’utti sormeaan muka pitelemällään mielikuvituspuhelimella ylöspäin.
Asettelin sormen kovalla vaivalla vihreälle luurille. Sitten liu’utin. Puhelu yhdistyi. Hymyilin tyytyväisenä kämppikselleni.
Camilla nosti mielikuvituspuhelimensa korvalleen. Matkin elettä.

”Oskari?”
”Heippa, se on iskä tässä.”
”Joo.”
”Sua ei oo näkyny tallilla eilen eikä tänään.”

Ei ollut huvittanut. Mitä minä siellä? Sintistä pidettiin kyllä huolta, ja koska minulla ei ollut mitään valtaa sitä koskevissa asioissa, eipä se omalta hevoselta tuntunut, vakka kuinka oli kiva tamma. Oli helpompaa olla, kun en nähnyt koko hevosta.

”Mulla on kissa”, kerroin isälle selitykseksi.
”Olkoon vaikka pantteri. Tuupa tallille.”

Camilla oli nyppivinään kynsinauhojaan, mutta oikeasti hän kuunteli korva höröllä. Jos olisin osannut, olisin kyllä halunnut sanoa isälle vaikka mitä. Niin kuin että ole nyt vain sen Noeulisi kanssa siellä, kun teillähän menee niin hyvin. Noeul on niin älyttömän hyvä ratsastaja Sintille ja kaikille, niin että valmenna Noeulia vain, päätä Noeulin kanssa Sintin astutuksista ja kisoista, menkää oikein yhdessä sinne kisareissullekin. Noeul on muutenkin sata kertaa parempi poika sinulle kuin joku aivovammainen ja viallinen. Minä pysyn kissan kanssa kotona, tehkää ihan vain kahdestaan mitä huvittaa. Ampukaa vaikka se hevonen ja muuttakaa yhdessä Tervajoelle ratsastamaan kilpaa, ei kiinnosta.

”Susi!” Camilla älähti silmät selällään.
”Sä puhut!” kuului sekä Camillan suusta että puhelimesta samaan aikaan.
”Mä puhun”, toistin vahingossa, kun outo hätäännys sai sydämeni hakkaamaan miljoonaa.
”Sano broileri”, Camilla käski.
”Boileri”, yritin.
”Melkein!”
”Mitä? Mikä boileri?” isä kysyi.
”Ei mikää”, sanoin nopeasti. ”Mun pitää mennä.”
”Ei kun et mene mihinkään! Mä en tiedä, mihin mä nyt tarttuisin ekana. Siihen, että sä puhut, vai siihenkö, että luuletko sä raukka pieni rakas oikeasti, että mä ajattelen, että Noeul on jotenkin –”
”Mä tuun pian sinne, heippa!”

Nakkasin puhelimen sohvalle.
”Kissa”, sanoin huoneelle.
”Sä oot ennenkin osannu sanoa kissa”, Camilla huomautti.
”Missä meidän kissa on?”
”Mihin sä jätit sen?”
”Mun huoneeseen! Mä meen hakemaan — meidän — kissan –”

Kieli tuntui samanlaiselta puurolta suussa taas. Pudistin päätäni. Kurkkua kutitti tunkkaisella tavalla niin kuin se olisi päällystetty vanhalla villasukansäärellä. Kyllä se kissa sieltä tulisi. Istuin sohvan reunalle ja painoin kasvot käsiini.

”Älä nyt Susi yhtään oo ton värinen”, Camilla sanoi. ”Kyllä sä osaat puhua. Ehkä sä osaat just silloin, kun sä et yritä niin kovasti.”

Okei. Tuijotin meidän uutta tauluamme. Camilla oli raahannut sen jostain. Siinä oli joku iso apina, jolla oli kuulokkeet päässä. Se oli muuten mustavalkoinen kuva, mutta kuulokkeet olivat tosi värikkäät. Se oli ihan tosi ruma taulu. Camillan oli pitänyt vain raahata se meille. Vihaan muuten tuota uutta taulua. Se on maailman rumin taulu.
”Vihaatko?” Camilla kysyi ilahtuneena eikä pahastuneena.
”Joo.”
”Miksi?”
”Siinä on apina.”
”Mikset sä tykkää apinoista?”
”Näyttää ihan sulta.”
”Susi!” Camilla nauroi ja löi minua sohvatyynyllä.
”Vietkö mut tallille?”
”Jos sä kerrot eka, mitä Lumikissa tapahtuu”, Camilla tuumasi, mutta venytteli jo noustakseen ylös.
”Prinsessasta tulee seitsemän äijän piika!” sanoin voitonriemuisena ja lähdin juoksemaan eteiseen karkuun jo valmiiksi. ”Vähä niinku susta, mutta mua on vaan yksi!”
”Sussa on aivan tarpeeksi!” Camilla huusi olohuoneesta ja heitti sohvatyynyn ohitse minusta.

Kissan nimi

Aamupäivä oli aika ihana. Pitkän aikaa oli ollut niin sateista, harmaata ja kylmää, että 19 asteen lämpö tuntui ihan uudelta kesältä, vaikka koivuissa olikin keltaista. Aurinko paistoi suoraan keittiön pöydän liepeille ja lämmitti minua. Kilpailut olivat vaatineet veronsa, joten Hello oli luvannut katsoa Typyn perään, jotta saisin nukkua. Nukkunut minä olinkin, yli yhteen asti, kännykkä poissa päältä ja ihan rauhassa.

Siinä se kännykkä nyt oli. Painoin virtanäppäintä pitkään. Osasin laittaa pin-koodin jo, mutta Camilla oli ottanut salasanan pois päältä, koska en meinannut saada sitä millään laitettua. Odotellessani laitteen käynnistymistä siemaisin mehua, jonka olin kaatanut itselleni aamupalaksi. Hyi. Appelsiinimehua. Camilla oli käynyt kaupassa viimeksi yksin. Vaikka hän oli kysynyt, mitä halusin, ja vaikka olin sanonutkin, niin sekamehu oli aika pitkä sana.

Kissa hinkkasi itseään siihen ainoaan sääreeni, joka oli lattialla sen ulottuvissa. Se osasi jo nousta takajaloilleen säärtäni vasten niin, ettei raapinut minua samalla. Sitä taitoa se nytkin esitteli ja naukaisi kimeästi. Se oli aika hiljainen kissa. Jari Litmanen oli ainakin maukunut koko ajan ja kovaan ääneen. Toisaalta olihan tämä kissa vielä aika pieni.

Nostin kissan syliini samalla, kun puhelin piti käynnistymisäänensä ja kysyi pin-koodia. Se oli 0000. En ollut koskaan vaihtanut sitä. Näkyviin tuli Ukon kuva. Se katseli siinä porkkanaa, jota heilutin kameran takana sille. Porkkanan varjoa näkyi sen nenänpielessä vähän. Tuntui kuin olisin ottanut sen kuvan vasta viime viikolla. Viestejä ei ollut tullut: kaikki oleelliset tiesivät, että nukuin.

Hörppäsin taas pahaa mehua. Minun kissallani oli vielä siniset silmät: niin vauva se oli. Ehkä niistä tulisi ruskeat sitten, kun se oli aikuinen. Jari Litmasellakin oli ollut —

Yhtäkkiä minä tiesin, mikä tämän kissan nimi oli. Se oli pitkä sana. Sanoin sen varovaisesti ääneen. En tiedä, kuinka hyvin se sujui, mutta kissa maukaisi. Minusta se oli selvä merkki. Kissalla oli nimi.

Kesti aika kauan avata WhatsApp. Painoin ensin vahingossa SubWay -appia ja sitten vielä onnistuin poistamaan Marble Masterin, mutta ihan sama, koska en minä sitä edes osannut pelata enää. Lopulta WhatsApp aukesi. Meidän ryhmäkeskustelumme kuvakkeena oli ryhmäkuva meistä kolmesta. Tai oikeastaan meidän kidoistamme. Alex oli tainnut vaihtaa sen, koska ei Ilona olisi rajannut kuvaa pelkkiin irvisteleviin suihimme.

Kirjoitin viestiä niin pitkään ja hartaasti, että kissa lähti raapimapuuhun istumaan ja mehuun laskeutui ainakin kaksi harsosääskeä. Lopulta viesti oli valmis.

Kisaan bimi on mehukstti.

Näin virheet, mutta lähetin sen silti. Jos olisin ryhtynyt korjaamaan, olisin joutunut aloittamaan alusta. Vastaukset tulivat saman tien.

Alex
Hä
Mitä vittua

Ilona
Onpa erikoinen nimi!

Alex
Mikä
HÄ
HÄ
HÄ
HÄ

Ilona
Oskarin kissan nimi on Mehukatti

Alex
Vitun mehukatti
Kenen vitun kissan nimi on mehukatti
Voi vittu mikä nimi
Tuuksä tänään tallille ollenkaa
Hä
Hä
Hä
Hä
Hå
Eiku hä
Hä

Ilona
Joo

Alex
Et sä kun toi
Vitun mehukattimies
Vastaa jo
Hä
Hä
Hä

En saanut kirjoitettua lähellekään niin nopeasti kuin Alex vaati. Lähetin ääniviestin, että en kyllä jaksa tänään.

Alex
Jaa
Me tullaan sit sinne
Pitää täs saatana edes ristiäiset pitää
Vitu mehukatti

Hymyilin puhelimelle ja sammutin näytön. Mehukatti naukaisi. Se istui raapimapuunsa huipulla ja heilutti hitaasti häntäänsä puolelta toiselle. Sen lempipaikka oli puun keskitasolla, koska se oli pehmeä ja riippumattomainen kohta. Kai sitä ärsytti, kun aurinko paistoi pelkästään ylätasanteelle, niin että sen piti olla sitten siellä.

Alexin loppuelämä

Videopuhelu. WhatsAppissa. Luuri hyppi ilmaan puhelimen näytön alareunassa. Oli ihan tosi vaikeaa saada siitä sormella kiinni, kun se ei voinut edes pysyä paikoillaan. Lopuksi taisin onnistua, kun kuului jokin outo ääni. Sitten ruudulla näkyi kolme kuvaa: minun naamani alareunassa ja sen päällä Alexin ja Ilonan kasvot.

”No kerro sit jo”, Ilona kehotti.
”No nyt mä voin kertoa”, Alex sanoi. Hän ei katsonut kameraan päinkään, koska ajoi samalla rekkaansa.
”Mitä?” kysyin, vaikka mitään tervehdyksiä ei ollutkaan vaihdettu.
”Olemme kokoontuneet tänään tänne”, Alex aloitti rauhallisella ja syvällä äänellä, ”kuulemaan harvinaisia uutisia eräästä monivaiheisesta ja jännittävästä tapahtumasta.”
”Sano jo”, Ilona käski. Hän makasi sängyllään selällään.
”Nyt kun olemme kaikki paikalla, kerron sen teille.”
”No?” ynähdin.

Alex niiskaisi ja hinkkasi sitten väkivaltaisesti pientä nenännykeröään.

”Vittu mä pääse tästä risteyksestä ikinä”, hän mutisi ja painoi ilmeisesti kaasua sitten hampaat irvessä. ”Niin!”
”Niin?” Ilona hoputti kyllästymistä äänessään.
”Mulla on punkki korvassa”, Alex sanoi.
”Missä kor — kor –?”
”No mun omassa korvassa! Tossa ihan luukulla. Mä tunnen sen kun mä laitan pikkurillin korvaan, ja se on kipee, mut mä en saa–”
”Hyi hitto!” Ilona parahti.
”Ei oo punkkia”, rauhoittelin Ilonaa, koska Alexhan oli jo ihan rauhallinen.
”Siis tasan on punkki. Mä katoin sitä äsken rahtaritilois peilistä.”
”Jos olis punkki, sä et — olis — noin — rauha — rauhas.”
”No joo muute”, Ilona myönteli. ”Jätkä on muka aivan rauhassa vaikka sillä on punkki korvassa.”
”No vittu! Oottakaa ku tulee seuraava levike niin mä näytän teille!”
”Mä en halua nähdä sun korvakäytävää ja sun saastaista vaikkua.”
”Nyt ei auta! Joko uskotte et mulla on punkki korvassa tai katotte ja uskotte!”
”Mikset ota pois?” kysyin varmuuden vuoksi.

Alex katsoi kameraan ja toi naamansa oikein lähikuvaan. Hän pyöräytti silmiään niin isosti kuin ihminen pystyi.

”Koska minä en yllä siihen itsenäisesti”, hän sanoi selvästi arktikuloiden. ”Ja kukaan rekkapena ei mun korvaa sorki.”
”Nii aattelit sit vaan viettää loppuelämäs punkki korvassa?” Ilona kysyi ja huokaisi.
”En! Vaan pelkästään laivalle asti ajattelin elää näin, kuulkaas pojat. Siellä on ihan varmaan jotain järkeviä, niinku naisia, jotka voi päästää kaivamaan korvaansa.”
”Miksei siis miehet käy?” Ilona ihmetteli.
”Ootsä nähny rekkamiehiä?” Alex kysyi. ”Ne on oikeita miehiä. Niiden sormet on yhtä paksut kun sun nilkat. Mähän repeen persereikään asti, jos ne työntää semmoset sormet mun korvaan.”
”Just. Eli sä oot niinku kaks päivää punkki korvassa siis?”
”En. Mä oon aamuyöllä laivas.”
”Selvä homma.”

En osannut sanoa paljoa mitään, kun aiheet vaihtuivat punkista järkevämpiin ja vähemmän järkeviin. Kuuntelin kuitenkin mielelläni. Tämä oli ensimmäinen aika elämässäni, kun minulle soiteltiin vähäpätöisiä asioita huvin vuoksi. Ensimmäistä kertaa joku halusi pitää yhteyttä, vaikka ei tarvinnut mitään, ja vaikka minulle ei ollut edes okeasti mitään asiaa.

Kaikkihan vilkaisevat joskus vanhoja koulukavereitaan? Ei kai siitä haittaakaan olisi, jos painaisin tuota nimeä, kun Facebook kerran ehdotti? Ei minua kyllä sillä tavalla kiinnosta. Emmi Lahti. Menköön missä menee, tehköön mitä tekee, enpä ole koko tyypistä joutunut kärsimään sataan vuoteen. Hei, tämäkin näyttää tutulta. Anna Susanna Mäkinen? Ei meidän alueella kai ollut ketään Mäkisiä — paitsi että tuo on varmaan mennyt muuten naimisiin. Tietenkin on.

Napautin auki Anna Susanna Mäkisen profiilin. Tummat silmät, tumma tukka, ilme kuin jokin haisisi pahalta hänen nenäänsä. Susanna Selín, se tuon tyypin nimi oli ollut. Kaksikymmentäkaksi yhteistä kaveria. Joo, Esa, Mika, ketä näitä nyt oli, en minä heidänkään kanssa tekemisissä ollut, mutta kunhan olin pitänyt heidät Facebookin kaverilistalla… Ihan ookoo-tyyppejähän he olivat. Susannan listalla oli kyllä vaikka keitä muitakin, joiden kaveri en ollut, mutta jotka tunsin.

Niin kuin Shanette. Hei — hänen profiilikuvassaan oli hevonen!

Napautin seuraavaksi Shanette Raukon profiilin esiin. Kahdeksantoista yhteistä kaveria. Muun muassa Alexandra Tiederberg. Voi vitsi, hyvä nyt taas Oskari — varmaan pyysin vahingossa Shanettea kaveriksi! Ei kun en, ei hätää, en kyllä ollut pyytänyt. Shanettekin näytti aika samanlaiselta kuin silloin sata vuotta sitten, mutta toisin kuin Selínin Susanna, ei kun siis Mäkisen, Raukon Shanette oli paitsi vaalea, myös aina ihan kiva. Hänen kanssaan olin joskus ihan jutellutkin. Susannan kanssa en, ellei lasketa sitä, kun kysyin koulun ruokalassa, mikä hänen ongelmansa mahtoi olla, kun hän oli nakannut klimpin puuroa päähäni…

Meitä oli ollut ala-asteen luokalla kaksikymmentäneljä. Olin ollut kuusi vuotta kahdenkymmenenkolmen saman lapsen kanssa joka päivä aamusta iltaan, mutta kun ala-aste loppui, en ollut ollut tekemisissä muiden kuin jalkapalloa pelaavien kanssa. Sitten sekin loppui, kun siirryin toiseen joukkueeseen. Yläasteella meitä oli ollut kaksitoista, enkä minä niistäkään yhdestätoista tuntenut enää kuin Ylösen Eemin ja Ilveksen Artun, jotka pelasivat Otsonmäen joukkueessa.

Muistin kuitenkin hyvin monta noista naamoista, joita Facebook minulle tarjoili. Susanna oli kamala ja kulki Emman, Tainan ja Kristan kanssa. Krista kuulemma varasteli, mutta tiedä sitten, oliko se totta vai ei. Shaneten kaveri oli ollut se hiljainen tyttö — nimi taisi olla Neea. Minä olin Eemin, Artun, J-P:n ja Villen kanssa välitunnilla. Se yksi Lindakin siinä oli aluksi, mutta jotain sekavaa siinä tapahtui. Hän luuli, että minä seurustelen C-luokan Varpusen Katrin kanssa, ja jotenkin se oli niin iso ongelma, että Linda ei ollut enää meidän kanssa. Tiedä sitten, inhosiko hän Katria, vai mitä siinä oli. Anttia minä inhosin varmaan eniten, enkä kyllä vieläkään tulisi toimeen. Ihme apina.

Oli se hienoa aikaa. Olimme niin isoja ja aikuisia henkilöitä, kun yläasteella saimme ruokavälkällä mennä Siwaan, jos palasimme ajoissa seuraavalle tunnille. Jotenkin oli ihan erilaista mennä sinne koulusta kaverien kanssa kuin normaalisti isän kanssa. Joka päivä sinne oli sitten mentävä ostamaan limsaa tai karkkia. Hallintiellä keulittiin mopoilla koulun jälkeen, paitsi Eemi ei, kun hänen isänsä uhkasi ikuisella kotiarestilla ilman mahdollisuutta ehdolliseen, jos hän jäisi kiinni Hallintieltä. Eemi oli jäänyt kiinni jo tupakasta, mutta ei hän oikeasti edes polttanut: kunhan oli esittänyt. Ei ollut huolta huomisesta, paitsi ehkä enkun sanakokeista, mutta mitäpä niistäkään, kunhan läpi pääsi. Illalla ei ollut muuta pakollista kuin jalkapalloa, ja sinnekin meni mielellään, kun sai mennä ja tulla Eemin ja Artun kanssa samaa matkaa.

Voisinpa palata yläasteelle. En varmaan tekisi mitään toisin, mutta voisin elää sitä huoletonta ja hirvittävää elämää taas hetken.

Säyseä ja rauhallinen

Oskari ei huomannut itse, ettei puhunut enää. Hän oli keskittänyt ajatuksensa jo kauan ratsastamiseen, ja se alkoikin sujua. Kuitenkin samaa tahtia kun ratsastustaito koheni kohti sitä, mitä se oli joskus ollut, Oskarin sisäinen maailma supistui hänen huomaamattaan.

Puhe oli ensimmäinen, joka katosi, ja sen ihmiset huomasivat. Kun ilmeet lakkasivat näkymästä Oskarin kasvoilla, sen huomasi vain osa hänen päivittäin tapaamistaan ihmisistä. Ilmeet taisivat olla Oskarin vahvin yhteys ulkomaailmaan, koska niiden loppumisen myötä hän jäi yksin — ainakin melkein.

Sintti pysyi Oskarin rinnalla, mutta toisaalta senhän oli pakko. Se oli Oskarin hevonen. Ei se välttämättä olisi edes halunnut lähteä, sillä Oskari kohteli sitä hyvin ja ratsasti sitä koko ajan tarkemmin. Olavi Suden vastustuksesta huolimatta Oskari ryhtyi myös hyppäämään sillä, lienikö mies sitten itsepäinen vai eikö enää ymmärtänyt mitä isänsä sanoi. Kouluratsastus oli silti yhä Oskarin ja Sintin laji. Vaikka Oskari ei enää kirjoittanutkaan treenisuunnitelmaansa ja raporttia sen toteutumisesta pikkutarkasti ylös, jonkinlainen suunnitelma hänellä silti täytyi olla, koska treeni näytti määrätietoiselta ja ratsukko kehittyi hämmentävän nopeasti.

Mitä tutummalta Oskarin keho alko tuntua hänestä itsestään, sitä vaikeampaa oli ottaa selvää ulkomaailmasta. Oskari yritti kertoa pakollisilla psykologin vastaanotoillaan siitä, miten hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kultakalamalja. Hän näki ulos, mutta tiesi kaiken olevan vääristynyttä: hieman erilaista ja vaikeaselkoisempaa kuin ennen. Hän kuuli muut, mutta niin puuroisesti, ettei jaksanut enää ymmärtää kaikkea. Ennen kaikkea hän kuuli kultakalamaljassaan kuitenkin oman hengityksensä, ja vähitellen ahtaasta maljasta alkoi loppua happi.

Vähä vähältä Oskari alkoi tuntea kuinka hänen kultakalamaljansa likaantui. Samean lasin läpi oli yhä vaikeampaa saada selvää äänistä, väreistä ja muodoista. Välillä joku tuntui pyyhkäisevän lasia puhtaammaksi, mutta silloinkin se oli viiruinen ja vääristävä. Tätä Oskari ei kuitenkaan kertonut enää psykologille, sillä hän oli väsynyt yrittämään jo kauan sitten.

Oskari ei itse koskaan huomannut, miten lakkasi ajattelemasta. Hän meni hevostallille kuin robotti, havahtui eloon hevosensa kanssa ja ajautui sitten takaisin henkilökohtaiseen valkoiseen kohinaansa, jossa eli. Hän ei tiennyt istuvansa kotona sohvalla tuntikausia tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Oskarilla ei kuitenkaan ollut surullisia tai itsetuhoisia ajatuksia. Oskarilla ei ollut enää mitään ajatuksia. Hän oli säyseä, rauhallinen ja kenen tahansa talutettavissa ihan mihin tahansa.

1. Unessa mikään ei tunnu miltään

Olavi Suden tarina
2. Iskä on tässä

Meiltä ajoi Hopiavuoren hevostallille alle puoli tuntia, kun painoi kaasua, eikä vain meinannut. Kesti niin kauan, että pääsin katsomaan lastani, joka oli soittanut niin hädissään, että oli kuulostanut enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. Ymmärsin, että ruumiillista hätää hänellä ei voinut olla, koska olisihan joku soittanut ambulanssin, mutta hätääntynyt hän oli. Ensimmäinen ajatukseli oli ollut, että Sintti oli luonut varsansa, mutta ei Oskari järkyttyisi sellaisesta niin pahasti.

Hopiavuoren hevostallilla on aina väkeä. Päättelin, että missä tahansa poikani oli ollutkin, joku oli hänet löytänyt ja mitä luultavimmin toimittanut tupaan. Hölkkäsin siis ensimmäisenä kuistin raput ylös ja koputin karkeaan oveen. Jaksoin vain hädin tuskin odottaa, että emäntä tuli avaamaan oven.

”Hei. Onko Oskari täällä sisällä?” sanoin emännälle, Nellylle, joka astui heti pois tieltäni ovensuusta.
”Se on tossa olkkarissa. Mä en oo aivan varma että mikä sen on.”

En tainnut jättää kenkiäni kauhean siivosti riviin muiden kanssa, kun rymistelin Nellyn osoittamaan suuntaan. Olohuoneen sohvasta näkyi ensimmäisenä selkämys. Sillä istui kalpea Eetu Hopiavuori ja pari muuta ihan yhtä valkoista ihmistä keskellään muhkurainen vilttiin kääritty hahmo: minun ainoa poikani.

”Oskari!” kutsuin ja melkein heittäydyin polvilleni lattialle vilttihahmon eteen.

Viltin sisältä katselivat pälyilevät silmät, jotka olivat katkenneista verisuonista melkein kirkkaanpunaiset. Vilttikäärö avautui hiukan ja ohkaiseksi kuihtunut käsi tarttui pikaisesti omaani.
”Iskä”, Oskari vinkaisi.
”Iskä on tässä”, vakuutin niin kuin pienelle lapselle. ”Mitä kävi?”

Oskari aukoi suutaan, mutta katse ei ollut sellainen eloton niin kuin se oli kuukausia ollut. Vaikka hän ei saanut puhuttua, hän näytti mykistyneeltä, ei mykältä. Hengähdin helpottuneena. Tiesin varmasti, mistä oli kyse.

”Ei oo kuule mitään hätää”, sanoin hitaasti, mahdollisimman rauhallisesti ja nyökyttelin päätäni.
”Mä en muista mitään”, Oskari kuiskasi kimeästi. ”Mä en tajua miten mä oon tääl — nyt on yhtäkkiä tal — iskä?”
”No?”
”Mikä vuosi… Miks kaikki – tai mitä mun hiuksille kävi?”
”Kaikki on aivan hyvin ja kaikelle on selitys.”
”On vai?”
”On.”

Oskari peitti vaarallisenpunaiset silmät toisella kädellään ja piti toisella yhä minusta kiinni. Hän veti vapisevasti henkeä kuin rauhoittuakseen. Käden alta kyyneliä alkoi valua hänen jo valmiiksi raidallisia poskiaan pitkin.

”Tuata nuan”, Hopiavuoren Eetu äännähti. ”Mä luulen jotta nämä päriää kaharen täs. Mennähän me vaikka… Johonki. Mennähän kaffille tuanne.”
”Joo”, sellainen vaalea tyttö sanoi.
Niin me jäimme kahden, vaikka emme olleetkaan todella yksin. Keittiöstä kuului vaimeaa muminaa.

Kesti tosi kauan ennen kuin Oskari rauhoittui sen verran, että näytti saavan happea vaivattomammin. Kerroin hänelle mahdollisimman vähän: tuskin hän osiinä tilassa pystyi käsittelemään sitäkään. Hän muisti, että oli ottanut Sintin, jota kutsui yhtäkkiä Kissiksi, mutta epäili sen jälkeen nähneensä vain unta: unia ennen kaikkea kilpailemisesta, ratsastamisesta ja treenisuunnitelmista, mutta myös Alexista, Ilonasta, Camillasta, Hellosta, harmaasta kissanpennusta nimeltään Mehukatti…

”Mä just ja just muistan että ne on ehkä olemassa”, Oskari päätti kuiskaten esittämänsä selityksen.
”Sä oot paniikissa”, kerroin hänelle. ”Mä luulen, että sä muistat, kun sun aivot saa vähän levähtää.”
”Mut onhan ne olemassa?”
”Ilona ja kissa ja kaikki? On ne kuule olemassa. Kyllä sä muistat ne hetken päästä kunnolla.
”Mun nenä on ihan tukossa.”
”Vähemmälläkin itkemisellä.”
”Ja kurkkuun sattuu.”
”Aivan varmasti sattuu.”
”Ja mua väsyttää. Ja pyörryttää.”
”No sen asian hoitamisesta me alotetaan. Mitä jos sä pukisit ja lähtisit mun kanssa kotiin lepäämään muutamaksi päiväksi?”
”Ai sun kotiin?”
”Niin. Meille kotia.”
Oskari empi hetken ennen kuin vastasi ihan hiljaisella kuiskauksella: ”enkö mä asu enää Camillan kanssa?”
”Asut”, sanoin hänelle heti ja hän näytti rentoutuvan pari astetta.
”Mä haluan sinne kotiin. Ja nukkua.”
”Sitten mä vien sut sinne kotiin. Mä en usko että sä oot ihan ajokunnossa itse.”
”En. Ja mun kurkkuun sattuu. Ja mua pyörryttää.”
”Joo, sä kerroit.”
”Enkä mä yhtään muista mitä se eläinlääkäri sanoi. Kun täällä oli siis eläinlääkäri.”
”Joo. Mä tiedän että oli. Kyllä se selviää myöhemmin, mitä se sanoi.”
”Missä se Ilona sitten on? Tai Alex?”
”En mä tiedä. Kyllä ne jossain on. Ne on ihan olemassa.”
”Onko Camilla kotona?” Oskari vielä murehti.
”En mä tiedä yhtään.”
”Voisiksä soittaa ja kysyä onko? Sitte mä en halua mennä sinne jo se ei oo.”
”Voin mä soittaa. Odotaksä siinä hetki aikaa kun mä soitan sille ja sitten Noeulille että hoitaa Sinttiä vaikka pari päivää että sä voit huilia?”
”Mitä jos mä en muista sitäkään, tai musta tuntuu että mä oon ehkä –”
”Noeulia? Kyllä sä senkin muistat kun sä rauhoitut.”
”Joo. Mua väsyttää tosi lujaa.”
”Niin väsyttää. Mä soitan nyt Camillalle.”
”Miksi?”
”Että onko se kotona. Koska sä et halua mennä kotiin jos Camilla ei oo kotona. Jos se ei oo, niin sä tuut meille kotia.”
”Joo. Soita sille.”

Oskari jäi keinuttelemaan itseään sohvan reunalle. Jotain psykologia hän olisi tarvinnut ja akuutisti, mutta hermostuisi taatusti vielä lisää, jos sanoisin heti sellaista. Poika oli kamalassa kunnossa, mutta olin varma, että tästä koituisi ainoastaan hyvää.

Oskari ja Mehukatti

Stalker

Punainen täppä kiusasi. En osunut sovelluksen kuvakkeeseen. Onneksi sen sai pois näkyvistään myös sillä, että pyyhkäisi näyttöä niin, että näin vain soittamiseen ja viestin lähettämiseen tarkoitetut suurennetut kuvakkeet kellonajan alla. Kello näytti puoltapäivää: sitä, kun pääsisi tallille. Oli helpottavaa osata katsoa itse edes digitaalista kelloa taas, vaikka tavallisen seinäkellon ymmärtäminen ja tulkitseminen ei ollutkaan helppoa saati luotettavaa. Rannekelloakin pidin tavan vuoksi, sillä se oli niin pieni, että siitä ei saanut mitään selvää enää. En ollut suostunut Camillan ylipuhumisyrityksistä huolimatta vaihtamaan älykelloon, josta ajan näkisi digitaalisena. Tämä kello oli isänisän, ja vaikka se oli vanha, se oli edelleen hieno.

Osasin ajaakin taas, mutta se vaati niin älyttömästi keskittymistä, että mieluummin odotin tällaisina päivinä Camillaa ja menin kyydissä. Jos en jaksaisi olla yhtä kauaa tallilla, pystyisin kävelemään kotiin. Sitä paitsi Camillan kyydissä oli helppo olla. Hän ei udellut kaikesta samalla tavalla kuin Alex, eikä varsinkaan lyhyillä matkoilla polttanut tupakkaa autossa. Rahisuttelin sorakäytävää pitkin hänen perässään ja istuin etupenkille. Hän peruutteli autoa tarkoituksellisen hitaasti, mutta ei onneksi tarjonnut apua, kun taistelin turvavyön kiinni. Pieni ihmeellinen tyytyväisyys läkähti rinnan kohdalla, kun onnistuin. Kyllä tämä tästä. Mistä sen tiesi, vaikka osaisin vuoden päästä voidella myös paahtoleivän kovan ruisleivän lisäksi.

”Mulla on joku täppä”, kerroin Camillalle ja ojensin puhelintani ennen kuin hän pääsi pihasta.
”Se pitää kattoa nyt heti? No näytä. Jaa Instassa. Ja tän saa avata nyt?”
”Joo.”
”Sulla on viesti”, Camilla sanoi ja näytti sitä sivua, josta olin joskus saanut Instan suorat viestit auki painamalla lähettäjän profiilikuvaa.
”Avaa se.”
”Siinä on”, Camilla sanoi ja pudotti puhelimen syliini sen sijaan että olisi odottanut käsi pitkällä, että saan sen tukevasti hyppysiini. ”Se on joltain tytöltä…”

Shanette Raukko oli itse pikkuruisessa profiilikuvassaan vaaleat hiukset jollain nutturakampauksella. Olin taannoin vilkaissut joidenkin peruskoulusta tuttujen ihmisten naamoja somessa, joten samaa profiilikuvaa Instassa yhä käyttävä Shanette oli helppo tunnistaa. Se, mistä Alex aina varoitteli, ei ollut vain huhua. Kun stalkkaa toista omalla profiilillaan, sekä Insta että Facebook suosittelevat stalkkaajaa stalkatulle kaveriksi. Hieno homma. Olisi pitänyt käyttää Alexin stalkkausprofiilia. Se oli aika uskottava ja julkaisi aforismeja.

”Mitä sä näytät noin kauhistuneelta?” Camilla kysyi kulmat kurtussa, vaikka katsoikin tietä. ”Kiristääkö joku sua sun huumeveloista?”
”Hä! Ei mulla oo huumevelkoja!”
”No ei nyt oikeasti. Saiksä Susi jonkun törkyviestin taas?”
”En…”
”Vaan?”
”No en mä lukenu tätä vielä.”
”Ja silti näytät tolta?”

Selostin Camillalle stalkanneeni Shanettea vähän somessa samalla kierroksella kun olin klikkaillut aikani kuluksi auki muidenkin profiileja. Kerroin Alexin ammattimaisemmista stalkkausvinkeistäkin. Camilla vain tuhahti, mutisi pilkallisesti jotain stalkkausprofiilista ja sanoi sitten, että turha olla huolissaan. Totta. Avasin Shaneten lähettämän viestin.

Moi!
Mä näin sut Tulip Carnevaleilla ja

Näit Tulip Carnevaleilla? Mistä? Miksi?

Carnevaleilla ja ajattelin piruuttani laittaa nyt viestin vaikka eihän me olla oikeesti nähty kun viimeksi yläasteella.

Okei. Miksi??

Oli vaan kiva huomata, että sä oot edelleen hevoshommissa, kun

Tietenkin olen! Miksi se oli kivaa?

kun olit sillon joskus niin varma, että susta tulee ratsastaja tai jalkapalloilija. Mullakin on nykyään hevonen

Mikä hevonen? Onko se kilpahevonen? Täytyy olla, kun haluat kertoa siitä minulle.

nykyään hevonen, jolla haaveilen kilpailevani.

Oho! Shanette kävi ahkerasti ratsastustunneilla. Onpa hienoa, että hän pääsee kilpailemaan.

Kun mä en sillä lailla tunne ketään hevosihmisiä, niin ajattelin kysyä sulta, että voisitko suositella mulle jotain valmentajaa?

En tunne ketään valmentajia. En ainakaan ketään, josta olisi apua esteratsastuksessa. Mikset kysy Miikalta? Kaikkihan Miikan tuntevat.

”No?” Camilla hoputti.
”Se haluaa että mä suosittelen sille valmentajaa”, lyhensin viestin pääajatuksen.
”Aha. Se on tästä jostakin? Onpa sattuma.”
”Sekin on lähtöisin Tervajoelta, niin emmä tiedä onkse kauhee sattuma”, myönsin. Kai minäkin olisin Shaneten asemassa ottanut yhteyttä joko naamasta tuttuun Oskari Suteen, johon en ollut pahoissa väleissä, ellen kehtaisi soittaa Rossin Miikalle.
”No kai sä voisit valmentaa sitä?” Camilla tuumi ja kääntyi jo Hopiavuoren hevostallin pihaan.
”Ei kun se haluaa hypätä esteitä.”
”Aa. No hö.”
”Mä sanon sille että mä en tunne ketään, kysyy Miikalta. Tai voin mä kysyä iskältä tietääkö se jonkun.”
”Voi Susi sua”, Camilla hymyili vähän niin kuin äiti, mikä tapahtui kerran vuosituhannessa.

Koska viestin kirjoittamiseen kuluu minulta yhä vuosisata, laitoin kännykän taskuun. Vastaisin sitten myöhemmin. Ei valmentajan löytyminen olisi tästä iltapäivästä kiinni. Jos Alex olisi paikalla, pitäisi kysyä, voisiko hänen stalkkausprofiilillaan selvittää, minkälainen hevonen Shanetella oli, missä se asui, oliko sillä kilpailtu ennemmin ja oliko se hyvä. Kai sitä nyt täytyisi vähän vilkaista ja selvittää, jos kerran minun ja Kissin kohtalo olisi esteratsastus sen jälkeen, kun sen varsa häipyisi viimein isän luo.

Estehyppyjä telkkarissa asti

”Musta tuntuu et mun nahka irtoo”, huokaisin ja valahdin sohvalle Camillan viereen.
Hän nuuhkaisi minua suurieleisesti. ”Ei se ainakaan liiasta suihkussa hankaamisesta johdu.”
”Ei johdu ei.”
”Mistä sun nahka nyt erityisesti irtoo?”
”Naamasta. Ja varmaan takapuolesta kun ratsastin niin tosissani…”
”Se kisako sen nahan irrottaa?”
”Joo.”
”Kerro lisää.”

Power Jump oli Camillalle vain ”se kisa”. Hän ei paljoa ratsastuskilpailuista piitannut, mutta ymmärsi silti hyvin, että minä yritin kovasti pärjätä. Tuntui kuitenkin siltä kuin olisin lähtenyt jotenkin takamatkalta. Voi jos siellä pitäisi ratsastaa jokin erityisen vaikea tie: se olisi sitten siinä. Mitä paremmin sain varsinaiset hypyt sujumaan, sitä heikommalta kaikki muu tuntui. Jaskakaan ei tuntunut ihan omalta. Vaikka Kissikin oli jossain vaiheessa ollut minulle vieraan oloinen, olisin toivonut, että saisin kilpailla silti sillä. Se oli kuitenkin sellainen aulis tamma, aina minun puolellani. Jaska tuntui etäisemmältä, vaikka periaatteessa se oli voimakkaampana ja itsepäisempänä enemmän sen kaltainen, jollaisen ratsun olisin halunnutkin. Sitä paitsi ulkomaille reissaaminen oli vaikeaa. Milan oli ilmoittanut, ettei tulisi mukaan, joten olin pelkästään Alexin varassa siellä. Mitä sitten, kun Alexilla menisi minuun hermo? Kisapaidassa oli ihan sairaan pienet, lähes olemattomat napit. Kuka ne sulkisi, kun en itse osannut? Mitä jos aamupalaksi olisi vain sellaista ruokaa, jota en osannut syödä, ja mitä jos Jaskakin saisi väärää ruokaa ja sairastuisi?

”Mitkäs noista kaikista huolista on turhia?” Camilla kysyi vuodatukseni jälkeen.
”No ne napit. Ehkä joku laittaa ne jos Alex ei.”
”Ja?”
”Mitä ja? No joo se ruoka-asia. Mä voin mennä kauppaan sitte.”
”Ja?”
”Ne muut on kyllä ihan aiheellisia huolia.”
”Jaska tulee kipeeksi kotonakin, jos on tullakseen. Sitten teillä olis vaan hukkareissu, jos se sairastelis siellä. Sä puolestas oot asunu tallilla viime ajat, ja itse asiassa aina syntymästäs lähtien, joten sä oot valmistautunut niin hyvin kun sä tässä tilanteessa voit. Jaska on paras hevonen sulle, jonka sä tässä vaiheessa voit saada mukaan. Eli?”
”Eli?”
”Eli älä vänise ja anna se limsakuppi tännepäin. Ja siivoo Mehukatin paska-astia.”

Nyökyttelin itsekseni ja ojensin Camillalle kokislasin keittiön tuolilta, jota hän näköjään piti tänään sohvapöytänään. Televisiosta näytettiin raveja lähes äänettömällä, ja Mehukatti makasi televisiopöydällä peittäen ruudun oikean alanurkan. Kaikki oli aika hienosti: hienommin kuin koskaan. Minulla oli monta erilaista ystävää. Kun halusin persuksille potkimista, tulin tällä tavalla Camillan puheille. Milanilta sai loputonta sympatiaa. Alex ja Hello olivat sellaisia, ettei heistä oikein tiennyt, mitä sai, mutta Hello osasi olla halutessaan tosi herttainen ja jotenkin äidillinen, ja Alex puolustaisi minua vaikka tekisin murhan. Pitkä matka oli kuljettu siitä, kun mietin, halusiko kukaan minua Hopiavuoren hevostallin tuvan ääreen, mutta olihan niistä ajatuksista jo vuosia.

”Katsotko sä sitten sitä kisaa telkkarista?” kysyin Camillalta.
”Hä? Ai sitä kisaa. Joo katon. Haluutsä sen nauhalle vai?”
”Eiku mä ajattelin vaan.”
”Susi”, Camilla sanoi melkein hellästi.
”No?”
”Mee siivoon se hiekkalaatikko. Se haisee tänne asti.”
”Joo joo.”
”Varmaan mä jättäisin katsomatta kun äijä menee hepalla estehyppyjä kisoissa oikeen telkkarissa asti.”

Siinä hän nyt oli.

Jostain kumman syystä en saanut oltua hymyilemättä.

Shanette Raukko seisoi ihan vieraan tallin ovella, nojasi itseään ja päätäänkin sen karmiin ja hymyili myös niin että hampaat loistivat.

Olin nähnyt hänet vuosien varrella vain ohimennen. Tuntui kuin olisin viestinyt Instassa jollekin keksitylle hahmolle tai tekoälylle ja nyt yhtäkkiä se tekoäly olikin ruumiillistunut tuohon oven pieleen. Tuntui tosi erikoiselta. Läimäytin itseäni henkisesti. Sano hei. Kävele. Ääliö.

Kävelinkin, mutta niin kuin pitkän uimisen jälkeen vedestä noustessani.
”Hei”, Shanette henkäisi.
”Hei.”

Hyvä nyt taas Oskari. Sano jotain. Sano ihan mitä tahansa. Sano, että kiva sää, tai kysy vaikka että onko hän valmis. Tai että missä on hevonen. Sano nyt hyvä ihminen jotain.

Shanette puri huulensa viivaksi niin että ne valkenivat ja alkoi sitten nauraa. Niin nauroin minäkin.

”Emmä tiiä mitä mä odotin”, hän hekotti. ”Mä jotenkin asennoiduin niin ettet sä edes oo oikea ihminen.”
”Kuule sama.”
”Odota vähän niin mä pääsen tästä yli. Mä näytän sulle vaikka sen hevosen sillä aikaa. Hei kiva toi sun takkisysteemi. Tai siis takki. Tää on Pablo, toi on Emma, tää Anki, se on lännenratsu, tuolla on Sebe ja tässä…”

Minut johdatettiin epätasaisesti kimoutuneen hevosen luo. Se oli vielä nuoren oloinen, ja sen nimi oli Lumikki. Olin kuvitellut, että se oli Shaneten, mutta kuulemma ei sittenkään. Se oli Shanetella toistaiseksi, vaikka loppuun asti, mutta ei silti hänen omansa. Se oli ujo tamma, joka ei halunnut ottaa kontaktia minuun. Shanettea se pukki, kun sitä satuloitiin. Se oli vähän tankin mallinen niin kovan tasoiseksi kuin sen huhuttiin olevan.

”Harmi ettet sä voinu ottaa sitä sun hevosta”, Shanette harmitteli. Olin tullut vain muka valmentamaan, eli oikeasti hetkeksi hengailemaan niin, että oli edes jotain tekemistä turvana jos puheenaiheet loppuisivat.
”Sillä on kiire Noe- tai siis toisen ratsastajan kanssa kun ne ei oo… Niillä on ekat kisat.”
”Ja sä et mee, koska?”
Naputin etusormella ohimoani.
Shanette nyökytti alahuuli osaaottavasti törröllään ja kulmat kurtussa. Olihan tästä puhuttu. Siksi en mennyt, että jokin vaijeri oli varmasti pysyvästi irronnut aivoistani, enkä pärjännyt enää.

Siirryimme kentälle. Olin kai tottunut tosi hyvälle Hopiavuoressa, kun tämä kenttä näytti niin möykkyiseltä. Kyllä siinä maata pitkin menisi, mutta jos tulisin tänne estekisoihin ja kenttä olisi tuon näköinen, vetäytyisin heti luokasta. Mikään voitto ei ollut niin merkityksellinen, että maksaisin siitä hyvän ratsun jalat. Shanette ei kuitenkaan kai pitänyt kenttää minään, kun kiipesi tyytyväisenä satulaan. Näin hymykuop — siis että hänellä oli hyvä positiivinen asenne. Joo. Tyytyväinen asenne ja jeesus vie ohkaiset sormet ja ranteet. Siis ohjien pitelemistä varten. Varmaan sai annettua tosi hienostuneita ohjasapuja. Lopeta jo se vahtaaminen ja anna toisen lämmitellä ilman että pällistelet suu auki. Etkä pyörry.

Olin ihan poikki sen valmennuksen jälkeen. Pääsin autolle polvet tutisten ja mietin, että mikä ihme minua vaivasi. Olihan se Shanette söpö likka ja kaikkea, mutta oli niitä söpöjä likkoja maailma täynnä, niin että rauhoitutaanpa sitten taas. Käynnistin auton, enkä enää vilkuillut tallin ovelle. Sen sijaan pysäytin vielä ennen tielle pääsemistä, koska kännykkään tuli viesti, mutta se oli Camillalta. Olihan niitä söpöjä likkoja juu maailma täynnä, mutta vain tämä yksi oli niin hullu, että lähetti minulle monta viestiä joka päivä.

”Oskari rauhottuu”, komensin ja nakkasin puhelimen takapenkille asti olkani ylitse. Ei tämä nyt kolarin ajamisen arvoista ollut. Kotiin siitä.

Ydinporukka

Oskari ei muista enää, kuinka tapasi Miika Rossin ensimmäistä kertaa. Miikankin muistikuvat ovat hämärät, mutta sen hän muistaa, että Oskarilla oli letit päässään, siniset haalarit ja Miika oli päässyt livahtamaan vanhemmiltaan naapurista. Raja-aitaa lapsia ja koiria varten ei ollut vielä asennettu, ja vasta aidatun takapihan talosta muuttanut Miika ei tiennyt, ettei ojan ylitse ja pienen metsikön lävitse saanut mennä ilman äitiä tai isää.

Ojan ja metsikön toisella puolella leikki kuitenkin pieni lapsi penessä hiekkalaatikossa, vaikka Miika muistaakin tapauksesta vain ne letit, siniset haalarit ja äitinsä helpotuksen kun hänet lopulta löydettiin karkureissultaan. Se, että Oskarilla oli sininen traktori, punainen keltapyöräinen auto ja pieniä hevosia hiekkalaatikossa, on jo unohtunut, samoin kuin se, miten Oskarin autot sanoivat prrrr prrrr niin että räkä lensi, ja hevoset kopotikopoti.

”Hei”, olivat Miika Rossin ensimmäiset sanat Oskari Sudelle.
”Hei”, olivat Oskarin ensimmäiset sanat Miikalle.
”Mitä sä teet?”
”Mä leikin että tässä on kaivos.”
”Ai jaa?”

Miika hivuttautui vähän kerrallaan lähemmäs kädet sinisten housujensa taskuissa. Kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän kiskaisi Oskaria letistä. Ei Miika kai mitään pahaa ollut tarkoittanut, mutta kun toisella oli niin tosi pitkät hiukset, ettei sellaisia ollutkaan.

”Ai!”
”Mitä muka! Hei jos sulla on kaivos niin sä tarvit kuorrrma-auton”, Miika väitti ärrää pärisyttäen.
”Ei mulla oo.”
”Leikitään et tää on ton peräkärrrrry. Mä voin ajaa tällä. Hei mun iskällä on tän värinen auto.”
”Ai jaa? Mun iskällä on valkonen auto.”
”Ai on vai!”
”Joo ihan valkonen. Se on tuolla sivussa.”
”Hei mulla on valkonen polkupyörä kans. Nyt tää vetää tän kärryn siihen niin pistä sitä hiekkaa tohon.”
”Joo mut nää hevoset pelkäis niin sun pitää ajaa tuolta kauempaa.”
”Eiku oho.”

Hetken aikaa siinä kaivettiin. Traktorissa oli kyllä kauha, mutta sillä oli hidasta kaivaa hiekkaa laudanpätkälle, josta Miika oli tehnyt peräkärryn punaiseen autoon. Hiekkaa piti laittaa käsinkin kyytiin, että kuorma saatiin valmiiksi. Sitten auto pörisi tiehensä varovasti hevosten ohi, etteivät ne pelänneet, ja kuorma vietiin yhä kiihtyvällä vauhdilla toiseen reunaan. Ei haitannut, vaikkei lautaa saanut oikeasti autoon kiinni. Olihan se kuitenkin leikisti kiinni.

”Onks teillä koiraa?” Miika kysyi, kun auto palasi peräkärryineen.
”Ei… Mutta meillä on hevosia.”
”Ai. Minkä nimisiä ne on?”
”Senna, Ama, Emppu, Lasssse”, Oskari luetteli välillä ässiä painokkaasti sihautellen.
”Mun setä on Lasse!”
”Hei mullaki on setä! Mut sen nimi ei oo kyllä Lasssse.”
”Mikä sen nimi on?”
”No Tapio tietenkin.”

Lauta täytettiin taas, mutta molemmat pojat näyttivät kyllästyvän itseään toistavaan leikkiin siinä vaiheessa. He ryhtyivät laittamaan hevosia jonoon hiekkalaatikon reunalle, kokojärjestykseen tietenkin. Ne olivat villihevosia sittenkin, ja ne piti siirtää jonossa uuteen paikkaan syömään. Miika olisi halunnut, että isoin hevonen olisi ollut niiden johtaja, mutta Oskari halusi välttämättä, että eräs pienempi ja ruskeampi hevonen määräisi, mihin lauma kulki. Miikan mielestä isoin ja voimakkain ori sopi johtajaksi, mutta Oskari halusi, että laumaa johtaisi tamma, joka olisi ovelin. Lopulta sekin leikki unohtui.

”Mikä sun nimi on?” Miika kysyi, kun hevoset pudoteltiin yksi kerrallaan takaisin laatikkoon maanjäristyksessä.
”Ilona”, Oskari sanoi ja noppasi mustavalkoisen hepan niin pitkälle, että molemmat nauroivat.
”Hei Ilona haluutsä juosta kilpaa!”
”Joo!”

Pojat eivät sinä päivänä kuitenkaan juosseet kilpaa, eivätkä leikkineet mitään muutakaan. Sillä hetkellä metsiköstä ilmestyi nimittäin Dimexeihin pukeutunut mies, joka karjaisi: ”MIIKA-MATIAS!”

”Se on mun iskä”, Miika sanoi iloisesti.
Oskari vilkutti Miikan iskälle, mutta Miikan iskä vain painoi nyrkkinsä lanteilleen ankaran näköisenä.
”Mun pitää vissiin mennä kotia, mutta mä tuun taas huomenna ja hei mä tuon mun rrrrralliauton.”
”Hei oota oota!” Oskari huusi kun Miika oli jo ampaissut matkaan.
”No?”
”Minkävärinen se ralliauto on?”
”Sininen tietenkin! Säkin saat sitte ajaa sillä!”

Sitten Miika lähti. Seuraavana päivänä hänen isänsä saattoi hänet takaisin Oskarin luo ojan ylitse ja metsikön läpi. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Sen jälkeen Miika tuli jo ilman isää, mutta tuli joka päivä kuitenkin, ellei ollut sairaana. Muutaman vuoden kuluttua Miika raahasi mukanaan Alexandraa, joka itki ja rääkyi pienimmästäkin syystä, ja sitten Miikan toiseen naapuriin muuttikin Shanette, joka kuljeksi vuosia Miikan jälkeen paikalle samalla tavalla kuin Miikakin oli tullut. Päiväkerhosta löytyivät vielä Eero, Anniina, Ville ja Joonas. Niin muodostui Oskarin ensimmäinen oma ydinporukka.

Hellon lapset

Koko muu sakki oli menossa sinne Power Truck Show’hun. Minuakin oli pyydetty, ja olisinpa hoksannut laskea, kuinka monta kertaa. En kuitenkaan ollut joutunut ihan niin kamalaan paikkaan, vaan Hellon portaille soittamaan ovikelloa.

”Osku!” Hello ilahtui oven avatessaan, niin kuin ei olisi muka tiennyt, että minä täältä olin tulossa.
”Moi.”
”Tuu nyt hyvä ihminen tupaan ettei mun ilmanlämpöpumpun tarvi viilentää koko kylää.”

En ollut koskaan ollut Hellon luona muuta kuin pihassa. Odotin ehkä jotain omituisempaa. Kuraeteinen oli pienen pieni, ja sen lattiaa peitti musta matto, jossa oli omituinen naisen siluetti ja teksti PULL THE LEVER KRONK! Kahdella seinällä oli ovi: punaisenruskea ulko-ovi ja lasinen väliovi. Yhdellä seinällä oli sulaketaulu, ja toiselle, ainoalle vapaalle miniseinälle oli kehystetty juliste, jossa luki PLEASE DO NOT LICK THE WALLS. Jätin kengät naisen siluetin päälle ja hiivin paljain jaloin läpsyttelevän Hellon perässä käytävän molemmin puolin olevien suljettujen ovien ohitse olohuoneeseen, jossa oli — ei niin mitään. Ei yhtään mitään. Ei mattoa. Yksi pieni sohva. Koirien pedit ja ikkunaverhot siellä oli, ja sohvalla istui tervehdykseksi nyökkäävä Milan. Okei. Outoa, mutta ei vielä liian outoa.

”Koirat sä nyt tunnet tietenkin”, Hello aloitti ohjeensa.
”Enkä tunne”, keskeytin heti. En tuntenut ylipäätään koko eläinlajia. Hellon koirien nimet tiesin ja olin silittänyt molempia, mutta miten minä ne muka tuntisin?
”Siis hä? Jepen ja Lallen?”
”No siis nimet joo.”
”Mikä sulla niistä muka on epäselvää?”
”No kaikki! Pitääks mun lenkittää ne? Millä mä jaksan pitää edes yhtä saatiko kahta kun jo Jeppekin on noin iso? Pitääks niiden kaa leikkiä? Mitä ne syö?”
”Kyllä mä nyt sen sulle kerron, mutta mä tarkotinkin että sä tiedät ketä ne on ja että ne on kilttejä. No okei. Toi on Jepen päiväsänky tuolla nurkassa, ja toi toinen on–”
”Jepen toinen sänky”, Milan huomautti sohvalta.
”No se kyllä on ainoa joka makaa Lalleron sängyssä, niin totta. Täällä kato tuu, keittiös, niin on niiden ruuat.”

Keittiö oli kivempi kuin olohuone. Se oli aika pieni, mutta pikkuinen pöytä sinne mahtui. Kaikki oli mustavalkoista. Tason päällä oleva kaakeliseinä näytti ihan shakkilaudalta, kun mustat ja valkoiset neliöt vuorottelivat. Ei outoa täälläkään — tai hetkinen. Katosta törrötti musta kattokruunu.

Kaikkein perimmäisessä kaapissa oli kaksi kymmenen litran sankoa täynnä nappuloita. Vihreässä oli Lalleron nimi ja vaaleansinisesä Jerusalemin. Sinisessä sangossa oli nappuloiden päällä desin mitta, ja Hello näytti, miten kauhoi sillä kuppeihin oikean määrän ruokaa. Kuulemma olisi ihan hyvä ruokkia koirat kerran päivässä, mutta kun Hellon koirat ruokittiin siitä huolimatta kahdesti. Pakkasessa oli jotain oksettavan näköisiä lihapullia, ja jääkaapissa koirille oli ihan oma hylly, jossa oli ihan normaaleja asioita raejuustosta ja jauhelihasta kurkkuun sun muuhun.

”Lallero on ahne ja tulee vaan syömään, mut Jeppe ei ota ennen kun sä sanot että saa ottaa. Jos sä et muista sanoa niin se vaan kuolaa eikä syö ja sitten Lallero syö senkin omat kun käännät selän niille… Ja se ei tarvi kyllä lisää ruokaa. Ai nii joo, anna kaks tämmöstä pilleriä Jepelle aamuruuassa, se on sen nivelravinne.”
”Mä unohdan ton”, tunnustin ja tunsin, miten hätääntyminen kasvoi kurkussani.
”Mä oon kirjottanu sen kaiken tähän näin, mä pistän tän tähän tän päälle niin sä voit kattoa sitä.”

Milan oli valahtanut makuuasentoon pienelle sohvalle, kun seurasin Helloa takaisin kohti eteistä ja vaatenaulakkoa. Jerusalemkin nousi jalkeille ja istui asiallisen näköisenä naulakon viereen. Siellä roikkui kaksi remmiä, jotka olivat kiinni kahdessa pannassa. Remmit olivat toki sellaisia yksinkertaisia nahkaisia, ja pannatkin helppoja pään ylitse pujotettavia. Jerusalemin oma oli musta ja huomaamaton, mutta Lallerolla oli jumalan tähden vaaleanpunainen panta, jossa oli rusetteja ja jotain timantin näköisiä! Tuollako sitä pitäisi kehdata viedä!

”Ne kyllä silleen pärjää, vaikket sä veisi niitä, mutta jos sä viitsit niin on se niille parempi saada liikuntaa.”
”Edelleen mä mietin, millä mä jaksan pitää…”
”Mun koiria?” Hello nauroi. ”Kato mun käsiä! Näillä ei pidellä mitään!”
Niin joo. Hellolla oli niitä kipuja.
”Onks sulla sitten joku life hack vai mitä ihmettä..?”
”On mulla life hack. Mä toivon että kaikki koiranomistajat käyttäis sitä.”
”Mikä se on?” kysyin kiinnostuneena.
”Mä oon kouluttanu mun koirat”, Hello sanoi vakavasti. ”Jos siitä nyt joku sitipupu juoksee niin karjase vaikka niille, mutta ei ne sua kyllä vedä.”

Vilkaisin Jerusalemia, joka istui ryhdikkäänä kuin poliisikoira. Joopa joo. En uskonut hetkeäkään, että se olisi muka koulutettu. Kai Hello nyt olisi Typynkin asiat hoitanut, jos kerran osasi hoitaa lihansyöjäpetojensakin asioita. Jerusalem ei kuitenkaan virkkanut mitään, eikä edes iskenyt silmää yhteisen huijauksen merkiksi. Se vain istui hetken, ja kun remmejä ei otettu naulastaan, se nousi ja jolkotti kynnet rapusuen takaisin olohuoneeseen. Kuulin, miten se lösähti Jerusalemin pesään tai Jerusalemin toiseen pesään. Ei kun päiväsänkyyn?

”Hei jos noi on jotain päiväpesiä niin missä ne nukkuu?” hoksasin kysyä.
”Sun kanssa tietysti”, Hello sanoi niin kuin se olisi jokin itsestäänselvyys.
”No eikä nuku!”
”Tietenkin nukkuu. Tai jos sä et uskalla nukkua meidän sängyssä niin sitten ne ei nuku sun kanssa, mutta jos sä meinaat olla siellä, niin ne on erinomaisen varmasti sun kanssa. Mä vaihdoin sinne lakanat ja kaikki.”
”Eiks se oo täynnä karvoja sitte?”
”Tietenkin on. Osku, siellä nukkuu kaks koiraa!”
”Just.”
”Tänne et niitä päästä”, Hello sanoi ja avasi yhden suljetuista ovista.

Jep. No niin. Siellä se oli. Kootun outouden huone. Hyvä että siellä mahtui liikkumaan edes vähän, mutta Hello astui sinne sisälle ja silitti ikkunan edessä tönöttävää järkyttävän suurta mustaa pianoa niin kuin elävää olentoa. Huone näytti varaston, kaatopaikan ja soitinkaupan risteytykseltä.

”Lallero on aivan hulluna noihin”, Hello selitti ja osoitti kahta rumaa kuivahtaneen näköistä jotain jättimäistä pilliä, joista toinen oli järkyttävän iso ja toinen vielä jättimäisempi. ”Se yrittää järsiä niitä, ja ne on aika kalliita… Kun se ei osaa käyttäytyä täällä, niin sen ei tarvi tulla. Jeppe ei muutenkaan tuu jos ei käsketä, mutta ei senkään nyt tarvi täällä huvikseen hengailla.”
”Tääkö on niinku joku sun… Kokoelma?” kysyin, vaikka olihan se.
”Joo tavallaan, tai siis tässä on nää mitä mä tarvin just nyt.”
”Just nyt? Sä tarvit just nyt — jotain tommosta laatikkoa.”
”Se on rumpu eikä laatikko, ja joo. Toi piano, nää kaks kitaraa ja sit noi ja toi on täällä koko ajan, mutta aika paljon on äitin ja iskän luona.”

Okei. En viitsinyt udella, miten yksi ihminen, jolla oli vain kaksi kättä, kaksi jalkaa ja yksi suu jolla soittaa, tarvitsi noin kahtasataa roinanpalaa, jotka taisivat kaikki siis olla soittimia. Ja miten niin montaa pystyi tarvitsemaan ”just nyt”?

”Nih”, Hello äännähti ja taputti pianoaan päälaelle ennen kuin irtautui siitä ja ohjasi minut pois aarrekammiostaan. ”Pitäskö mun kertoa vielä jotain?” hän mietti.
”Mä en oo koskaan hoitanut koiria”, mutisin tarkoittaen, että kerro kaikki mahdollinen.
”Kyllä sä pärjäät. Ne saa olla tossa takapihalla kun ne haluaa, mennä lenkille jos sä haluat, ja syödä aamulla ja illalla. Ei siinä muuta oo.”
”Niin kai sitten.”
”Ne on kilttejä”, Hello sanoi vielä painokkaasti ja katsoi minua vakaasti silmiin.

Pian jäin yksin pienelle sohvalle kahden koiran kanssa. Lentävä Lallero istui heti jalkoihini ja kallisti päätään niin paljon taaksepäin, että katseli minua naama ylösalaisin. Se oli hölmöimmän näköinen koira, jonka olin koskaan nähnyt. Silitin sen kaulaa, koska sen päälaki kerran oli polviani vasten, ja se näytti siltä kuin se olisi hymyillyt. Okei: vaikka Lallero oli karhun kokoinen koira, se nyt oikeastikin oli kiltti. Jerusalem oli paljon pienempi, susikoiran kokoinen ja vähän näköinenkin, mutta se oli kaikessa vakavassa sporttisuudessaan vaarallinen, vaikka sen kuono oli harmaa ja asento rento, kun se makasi pesässään. Ei tuntunut kauhean pahalta ajatukselta nukkua Lalleron kanssa samassa sängyssä, mutta Jerusalem voisi vaikka suuttua, jos yöllä liikkuisin ja koskisin siihen vahingossa.

”Mitä te haluatte tehdä?” kysyin lähinnä Lallerolta, kun se vain istui ja vahtasi jättikokoinen kieli noin metrin päähän valtavasta kidasta työntyneenä. ”Pitäiskö meidän leikkiä jotain? Eiks koirien kanssa leikitä niin et niille heitetään palloa? Onks täällä jossain pallo?”

Jerusalem nousi pesästään. Se haukotteli niin että vinkaisi. Se meni tonkimaan pientä koiranpään näköistä kankaista lasten lelulaatikon näköistä astiaa. Sieltä putosi pari pientä pehmolelua, mutta se ei piitannut niistä. Hetken kaiveltuaan se käveli laiskasti eteeni ja Lalleron suuresta kallosta välittämättä se pudotti syliini keltaisen tennispallon ja istui.

”Nytkö?” kysyin siltä.
Se katsoi vakavana palloa.
Kun viskasin pallon eteisen suuntaan, Lallero katseli läähättäen, miten Jerusalem käveli arvokkaasti kuin kissa, poimi pallon ja toi sen takaisin. Siitä puuttui kyllä kaikki leikin into ja riemu. Se teki sen velvollisuudesta.
”Tää ei vissiin oo kiva leikki. Pitäskö meidän sitte olla pihalla?”
Jerusalem istui kuin patsas, mutta Lallero käyttäytyi kuin olisi saanut sähköiskun. Se singahti ilmaan ja ryhtyi hyppimään ja vääntelehtimään villisti. Sen haukku oli mahtava ja silmät suurella. Okei, pihalla olo oli ilmeisesti suosittua. Se singahti tekemään ainakin neljä kunniakierrosta Hellon pienellä takapihalla heti, kun avasin oven. Jerusalemkin seurasi minua ovelle ja pysähtyi siihen.
”Öö… Saa mennä?” sanoin sille.
Sitten sekin ampaisi samaan vauhtiin kuin Lallero, törmäsi jättikokoiseen siskoonsa tahallaan ja niin ne kaatuivat mukkelis makkelis Jerusalemin leuat Lalleron löysässä kaulanahassa, mutta ei se sentään tappelemiselta näyttänyt. Kai Hellon lasten kanssa yhden yön pärjäisi, jos oikein yrittäisi.

Ihan oikea tyttö

Ähkäisin ja vajosin Hellon sohvalle. Se oli nahkainen ja kylmä, ja niin pieni, etten olisi halunnut istua sillä kenenkään muun kuin Milanin vieressä. Hän oli tarpeeksi tuttu. Hänen rentoutunut ruumiinsa kallistui epämiellyttävästi minua kohti, kun sohvan istuin litistyi painoni alla, mutta onneksi hän korjasi melkein heti asentoaan. Purin poskiani, kun hän vilkaisi minua, mutta hymyilin silti vahingossa. Se sai hänet hengittämään oikein syvään, räpyttelemään väsymyksen silmistään ja kääntymään kiinnostuneena katsomaan minua paremmin.

”Noo?” Milan venytti käheästi ja yskäisi.
”Ei mitää”, virnistin ja tunsin itsekin punastuvani. Tunsin itseni teini-ikäiseksi, enkä edes hyvällä tavalla.
”Mitä teki se neiti Raukko?” Milan kysyi hymyillen niin, että hänen nenänvartensa rypistyi. Unelias olomuoto oli täysin poissa.
”Ei se –”
”Älä väitä mut, mä näin sä tekstasit äsken ja nyt sä hymyilet siinä. Turha sanoa se oli vain meemi. Kukaan muu ei lähetä sulle meemit että minä.”
”Alex–”
”Ei ollut Alex! Sä ei ikinä hymyile että Alex lähettää viestin.”

Vedin ilmaa hampaideni välistä niin että sihisi. Sitten kumarruin ja pörrötin hiuksiani. Ne nousivat varmaan samanlaiseksi afroksi kuin Hellon hiukset kostealla, mutta ei voi mitään. Shanette oli ihan totta kysynyt —

”Sano jo”, Milan komensi huvittuneen kuuloisena.
”Et sitte kerro kenellekään.”
”No kenelle mä kertoisi, senkin Tessa kakstoista vee?”
”Mikä Tessa?”
”Ei mä tiedä. No vaikka Suvi sitten. Kerro mulle mitä hän lähetti ja miksi sä melkein tanssii siinä sohvalla.”

Halusinkin kertoa. Kurkustani pääsi ihmeellinen vinkuva nuotti, kun näytin puhelintani Milanille. Osasin jo avata näytön itse, kun puhelimeen oli laitettu sormenjälkitunnistin. Kädet kuitenkin tärisivät niin, että Milanin piti ottaa itsekin puhelimesta kiinni, jotta hän näki lukea.

”Oi!” Milan äännähti ja läimäisi minua selkään.

Vinkaisin taas vahingossa, mutta ei se haitannut, kun Hello ei ollut kotona ja hirnumassa. Shanette oli ihan totta ehdottanut, että tavattaisiin. Niin kuin mentäisiin ulos. Niin kuin että ei mihinkään hevosjuttuun. Niin kuin oikeat ihmiset.

”Mihin sä ajatteli viedä sen?” Milan kysyi asiallisesti.
”Hä! Munko se pitää päättää?”
”Kyllä! Sä aiva autisti. Tietenki sä päättää. Mihin sä meinaa se viedä? Älä vie se leffaan, se toimii vaan elokuvissa… Menee aika hukkaan siellä kun vois puhua se kanssa.”

Olin ehtinyt olemaan monta minuuttia innoissani, mutta tunsin tyhjeneväni niin kuin ilmapallo. Mihin ihmeeseen tyttöjä tavattiin viedä ulos? Tai siis naisia? Huulet säikähdyksestä tunnottomina yritin lukea Milanin silmistä jotain telepaattisia ratkaisuja. Mistä minä voisin tuollaisia asioita tietää tai osata? Ei ollut tullut paljoa oltua tyttöjen kanssa teini-ikäisenä, ja hyvästä syystä.

”Mitä sä ton näkönen hä? Oskari mitä sä yleensä tekee treffeillä?”
”Mitennii mitä mä yleensä — näytänksmä sun mielestä siltä että kukaan olis halunnu mun kanssa joskus muka mennä johonkin!”
”Eikö sä ole ollut tyttöjen kaa ulkona?”
”No en! Kyllä sä sen tiedät! Tai kerran Outin — mutta sitä ei silleen lasketa!”
”No mä ajattelin että kai sä ny on ollut aikuisena edes! Mitä sä meinaat, ei muka ole ollu tyttöjen — Oskari!”
”Älä huuda mulle vaan kerro mitä mä teen!”
”Miten voi olla, aikunen mies, mitä sä oli tehny sitte nuorempana jos sä ei ollu tyttöjen kaa?”
”No en mitään! Pelannu jalkapalloa ja tienny ettei kukaa halua olla mun kaa!”
”Sano uudestaan, mä ei ymmärrä.”
”Enkä sano, kun sano sä mitä mä nyt niinku teen sitte tämän asian kanssa!”

Milan rapsutti kasvojaan huolellisesti oikean silmänsä alta. Hänellä oli jännä tapa koskea kasvoihinsa aina hyvin varovaisesti niin kuin ne voisivat särkyä. Sitten hän henkäisi syvään kuin voimia kerätäkseen, maiskautti suutaan ja kääntyi sivuttain sohvalla voidakseen istua suoraan minua vastapäätä pienessä tilassamme.

”Selvä on”, Milan sanoi sellaiseen sävyyn kuin opettaja olisi voinut aloittaa tuhman lapsen nuhtelemisen. ”Mä opetan sut kaikki se laaja tieto mitä mä tietän naisista.”
”Pah!”
”Hiljaa, mä tietän jotain kumminkin ja sä et mitään! Sitä paitsi Hello on vähän niin kun — no tältä tulee.”
”Anna tulla sitte.”
”Ensinnäkin, Helloa ja naisia yhdistää yksi tärkeä asia. Se on tärkein tietää. Jos sä tietää sen, on paljon kivempi olla. Ja jos te menee joskus naimisiin niin sä säilyy elossa.”
”Mikä se semmonen asia muka on?”
”Se, että ne on aina nälkä! Ihan aina. Jos ne sanoo ei ole nälkä, on silti nälkä. Sä viet se ihan ensin syömään, niin se on iloinen. Jos se riitelee, syötä se, niin se melkein aina heti taas iloinen. Se tilaa sitte nyt eka sun kaa joku tyhmä salaatti, koska se aluksi esittää sut se on hieno ja pieni, ja sitte sen nälkä aina vaan. Mutta! Onneksi on life hack! Sä tilaa jotain lisäsafkaa, jota sä muka jakaa sen kanssa ja oikeasti se syö, ja sit sen ei nälkä! Arvaa mikä tapahtuu sitten: no se, että kun sä viettää sen kaa loppuiltaa, niin se iloinen kun sä ruokki sen ensin.”
”Toi nyt on ihan vammasta”, tuhahdin ja valahdin veltoksi sohvalle. ”Mitä mä oikeesti teen? Keltä mä kysyn? En mä nyt voi mihinkään ruokajuttuun — mistä mä tiedän mitä se muka syö? Vai kysynksmä siltä?”
”Ei sitten. Oskarille ei apu kelpaa, Oskari liian hyvä Milanin apuun, joo.”
”No kelpais jos sä voisit vaikka sanoa mitä mä teen sen kanssa, etkä kertoa kaikkia typeriä teorioita jotka ei todellakaan ole totta.”
”Se oikeasti totta.”
”Mä en sitä syömään vie. Mä en oo ikinä nähny että kukaan nainen ylipäätään söis ikinä mitään, paitsi Alex, kun se syö koko ajan. Ei ne tykkää istua ja syödä.”
”Ei sitte. Vie keilaamaan sitte.”
”Voiks oikeesti mennä keilaamaan?”
”No voi, mitä vaan voi tekee! Mutta älä oikeesti vie keilaamaan. Ne kaikki ei tykkää laittaa ne kauheet haisevat kengät.”
”Älä sekota mun päätä entisestään.”

Milan päästi tavaramerkkihärnäysäänensä. Se oli omituinen, sisäänpäin nenän kautta vedetty hengitys, joka korahti kurkussa ja matki naurahdusta. En edelleenkään ottanut selvää, saiko tyttöjä viedä syömään tai vaikka sinne samperin keilaamaan. Alexin olisi voinut viedä vaikka laaserisotaan, mutta hyi, joku Alex. Shanette oli sitä paitsi ihan oikea tyttö, joka ei tasan haluaisi syödä ruokaa tai kosketella hikisiä keilapalloja haisevissa lainakengissä. Eikä missään tapauksessa pelata laaserisotaa.