Eira, joka ei ikinä kuitenkaan saa poikaystävää!!

[EiraOsallistuja]

Eira Helmipuron karmiva elämä.
Kellään muulla ei voi olla näin kurjaa!!

[EiraOsallistuja]

Siinä meni varasuunnitelma

Kun sain tietää, että Jilla ihan selvästi seurustelee Hellon kanssa, minulla oli vähän kahtalainen mielipide asiasta.

Tavallaan se on hienoa. Hellolla on suurimmaksi osaksi huonoja kavereita, ja hän tarvitsee uutta seuraa. Ja se Hellon viimeisinkin tyttöystävä oli ihan ihme nirppanokka. Se mies oikeasti vetää puoleensa kaikkia luusereita. Hänelle tekisi hyvää olla jonkun normaalin kanssa välillä. No okei! Okei! Oikeasti parasta tässä on se, että kun Jilla on Hellon kanssa, hän ei ole sitten Eetun kanssa. Mutta onhan se silti ihan hyvä, että Hellon elämässä olisi vähän muutakin kuin Jerusalem ja hevoset. Sitten joskus Hello ja Jilla saavat söpöjä lapsia, koska he perivät paljon kiharaa tukkaa molemmilta. Kaikilla on Jillan kasvojen luusto, koska Hellon naama on liian pyöreä, mutta Hellon silmät niillä on, ja minä voin olla ainakin yhden kummitäti. Alan kyllä heti ristiäisistä asti kerätä sille sellaista helminauhaa, että se saa pari helmeä joka synttäreillä, ja sillä on sitten kahdeksantoistavuotispäivänään kokonainen nauha ja —

Mutta kun toisaalta koko asetelma vähän nyppii minua. Ensinnäkin, miksi kaikilla muilla on poikaystävä ja minulla ei? Kyllä minä siis käsitän että Jillalla on, koska hänellä ei ole äitiä sanomassa, että et värjää tukkaa kyllä, koska sun täytyy näyttää rumalta niin kauan että olet kahdeksantoista. Vitsit kun saisi edes laittaa kynnet, mutta eeeeeei, kun äiti sanoo että ei tämän ikäisellä voi vielä olla rakennekynsiä tai mitään. Aivan niin kuin olisin viidentoista tai jotain! Mutta kohta varmaan Inarillakin on poikaystävä. Mutta minulla ei ikinä ole.

Sitä paitsi Hello oli minun varasuunnitelmani. Jos en vielä kaksikymppisenäkään olisi löytänyt ketään ja alkaisin olla kohta liian vanha edes menemään naimisiin, niin olisin sitten voinut ottaa Hellon. Jotenkin ajattelin, ettei hän ikinä saa tyttöystävää, koska no, onhan hän vähän outo. Saisi varmaan, jos alkaisi soittaa vaikka jossain oikeassa bändissä, mutta onhan viulun ja haitarin soittaminen Havin Mettäpeleissä nyt vähän noloa oikeasti. Kaiken lisäksi Hello ei itse edes tajua, ettei ole ihan normaalia soittaa sellaisia paappojen soittimia. Tytöille viulu vielä ehkä käy, mutta haitari ei kenellekään muille kun viisikymppisille paapoille! Mutta joka tapauksessa, jos Hello kelpaa Jillalle, hän kelpaa kyllä aika monelle muullekin, niin mitä minulle sitten jää?

Päätin kuitenkin säilyttää Hellon ja Jillan salaisuuden, koska eihän minun ollut tarkoitus nähdä mitään sellaista. Tekstasin ainoastaan Inarille, sekä tietenkin Allulle, joka on Hellon veli. Niin ja tietenkin meidän luokan Eliisalle, mutta hänelle kerron kaiken. Ja Auralle, koska hän on ihastunut Helloon ja ansaitsee tietää. Mutta muille en. No tietenkin minä Eetulle ja Noalle sanoin tallipihassa ihan ohimennen, koska he nyt kuitenkin asuvat Jillan kanssa ja heitä piti varoittaa, että Hello ehkä muuttaa sitten Jillan kanssa yhteen. Että tietävät etsiä uuden kämppiksen. Vaikka jonkun pojan tällä kertaa.

Eetu ja Noa eivät kuitenkaan tuntuneet ymmärtävän tilanteen vakavuutta.
”Ei se kuule sulle kauhiasti kuulu jotta mitä ne teköö keskenänsä” oli oikeastaan kaikki, mitä Eetukin sanoi.

Voi vitsit!!!

[NoaYlläpitäjä]

Vai että ihan karmiva elämä! Ai vitsi, mä en koskaan oo ymmärtänyt tätä teinityttöjen sielunelämää saatika osannut itseäni siihen asettaa, niin tämä etuoikeus päästä sellaisen pään sisälle on samaan aikaan todellakin karmivaa siinä missä kiehtovaakin! Kurja äiti joka ei anna värjätä hiuksia, kaikkien muiden poikaystävät ja rakennekynnet kuulostaa kamalan pieniltä ongelmilta, mutta tässä kyllä ihan myit mut uskomaan että kyllä, ne todella on hurjan isoja asioita joista ei millään voi päästä yli!

Humoristisellä tavalla kirjoitettu kiivastunteinen tarina menee helposti mönkään, mutta tämänpä luin kuule useampaan kertaan ja huomasin naureskelevani jokaisella kerralla jollekin. Tarinan kyllä kruunasi tuo miten hyvin Eira tämän salaisuuden piti. Juuri noinhan se menee, kun ei ”kerro kenellekään”!

[JillaOsallistuja]

Eira on varmaankin yksi sympaattisimmista hahmoista jota koskaan oon tavannut. Ja Jilla lupaa joku päivä lakata Eiran kynnet hänen kaapista löytyvillä kynsilakoilla 🙂

[EiraOsallistuja]

Tämän tarinan asiantuntijana toimi vaatekauppakonsultti Nelly.

Kun Seinäjoella ei kerta ole NewYorkeria

Päätin antaa anteeksi Jillalle sen, että hän vei minun mieheni. Minä olen sillä tavalla jalo. Hyvä ihminen. Annoin anteeksi, vaikka Jilla ei edes pyytänyt. Sitä paitsi tarvitsin jonkun kuskaamaan minut Vaasaan, koska iskä on laiska ääliö eikä voi viedä. Ja Seinäjoella ei ole NewYorkeria.

Osoitin anteeksiantoa istahtamalla porrasta Jillaa alemmas hänen kotinsa kuistinrapuille ja ojentamalla hänelle pääsiäismunan olkani ylitse.
”Oi, onks tää mulle!” Jilla kysyi sillä äänensävyllä, jolla piirustuksia ojentavilta pikkupennuilta kysytään samaa asiaa.
”Joo!” vakuutin niin kuin olisin sellainen pikkupentu. Vaikka se olikin anteeksiantomuna, eikä lahjamuna. Vähän se oli myös lahjusmuna.
”Tää on barbimuna”, Jilla huomautti, ”tää yläreuna on vaaleenpunanen. Kiitti. Haluuksä puolet tästä?”
”Ei ku mulla on ihan oma”, sanoin ja nostin toista pääsiäismunaa Jillan näkyviin olkani ylitse. Kappas, siinäkin oli vaaleanpunainen yläosa.

Kun Kinder-munan väliin ujuttaa kynnen, sen saa halkeamaan siististi kahtia. Maistoin vähän toista pääsiäismiunanpuoliskaa, mutta sitten avasin jo keltaisen yllätyskotelon. Siellä oli kolme osaa. Violettihousuinen kokkibarbi tuli koota seisomaan vaaleanpunaiselle alustalle. Se oli laitettu palasiksi tilan säästämiseksi, eikä hauskan palapelin luomiseksi barbihulluille lapsille.

”Haluuksä tän?” Jilla kysyi minulta taas niin kuin lapselta ja ojensi sinivihreään pukuun pukeutunutta pikkuruista balleriinabarbia minua kohti. Se seisoi pienen sydämen päällä.
”Joo, kiitti”, vastasin hymyillen, vaikka minun teki mieli huomauttaa, etten kylläkään ole viisivuotias. No. Nakkaisin molemmat muovinpalat sitten myöhemmin roskiin. Laitoin ne seisomaan vierekkäin kuistin kaiteelle. Ne olivat surkeaa laatua. Pysyivät juuri ja juuri pystyssä. Pikkuinen tuulenvire sai ne huojumaan vaarallisesti, vaikka kaide oli varmasti tasainen.

Söin pääsiäismunan loppuun. Suklaahan niissä oli pääasia. Niitä oli ostettu trulleille, mutta niitä oli vielä vaikka kuinka paljon kotona. Nyt niitä sai ottaa.

”Nii Jilla?” aloitin lopulta.
”Mitä?”
”Kun sun pitää siellä Vaasas kulkee…”
”Nii?”
”Nii, nii voisiksä ottaa mut mukaan? Joku kerta? Kun mulla ei oo mitää kivoja vaatteita…”
”Onhan sulla! Mut voin mä. Jos…”
”Jos?”
”Jos sulla on, tota, lupa?” Jilla sanoi sen tosi varovasti, mutta silti tosi ärsyttävästi.
”No on on!” tuhahdin, mutta en alkanut valittaa, että minä en muuten ole mikään pikkukakara. Muuten en olisi kyllä päässyt ikinä mukaan.

Ajattelin jäädä siihen vielä hetkeksi. Ihan vain osoittamaan, että olen nyt antanut anteeksi. Jilla jutteli minulle kevään tulosta, ja koetin vastailla parhaan taitoni mukaan. Sitten hän kysyi minulta, mitä minulle kuuluu. Takeltelin sanoissani, ja hän kysyi uudestaan, hyvin vakavasti. Puolen tunnin päästä havahduin siihen, miten hän taputti olkapäätäni ja sanoi, että tule Eira-kulta niin mennään kuorimaan perunat yhdessä. Ja minä menin, ja unohdin heittää ne barbitkin roskiin. Olin tullut kertoneeksi, että olen ruma kuin suoruumis, enkä saa ikinä poikaystävää, mutta Jilla sanoi, että etkä Eira ole, vaan ihan söpö likka. Nupisin siihen tietenkin jotain vastaan, ettei minua leuhkaksi luultaisi, mutta lähdin kuitenkin niitä perunoita kuorimaan, vaikka ei minun olisi tarvinnut sitä tehdä NewYorkeriin päästäkseni.

**

Tajusin, etteivät kaikki tiedäkään, mikä on pohjalainen trulli. Tässä Kalevan vaaaaanha juttu.

[NoaYlläpitäjä]

Ihan ekana, voi vitsin NewYorker. Vähän puolueellisesti sanon että mä ymmärrän Eiraa, se on ihan ältsin hyvä vaatekauppa! (Ja oon ikuisesti katkera etten vieläkään kolmen hakukerran jälkeen oo päässy sinne töihin!!)

Eirahan on oikee enkeli, niin jalo ja hyvä ja vaikka mitä. Tätä ei kyllä voi laittaa teiniyden piikkiin, tai en ainakaan ajattele niin. Eikai teinitytöt ajattele jokainen olevansa hyviä ihmisiä? Mistäpä minä tiiän 😀 Mutta silti, hauska ero aikaisempaan, jossa Eira jo vähän oli myöntämässä osaavansa olla ärsyttävä. Realistista, että eri päivinä on ihan eri fiilikset, ja että tunteet heittelee!

Hämmennyin ekan kerran tän lukiessani, että mitä vitsin suklaamunia, miksi se Eira niistä, mikä niiden tarkoitus tässä on. Mutta nehän toi Eiran luonnetta hyvin esille; kivasti keikistellään vaikka vähän puhuttaisiinkin kuin lapselle kun on jotain, mitä haluaa.
Ja voi, tuo loppu. Kyllä Eira mun sympatiat ainakin saa, eihän hän ruma ole ollenkaan ja ihan varmana joskus saa sen poikaystävän. Herttaista miten Jilla sen tilanteen otti haltuun, tuli jotenkin tosi hyvä mieli Eirankin puolesta!

[EiraOsallistuja]

Sitten oltiin HELSINGISSÄ

Noa on sanonut asuneensa Helsingissä. Kuvittelin siis, että hänen äitinsäkin asuisi Helsingissä, mutta väärinpä luulin. Kaupunki, jossa hänen kotinsa oli, oli loppujen lopuksi aika pieni. Siellä oli vain vähän enemmän kauppoja kuin Vaasassa. Vaikka iso puisto siellä oli: varmaan Suomen isoin! Sen reunassa oli koirien aitaus, ja sen puiston läpi piti kävellä junalle. Siellä oli kaiken maailman nurmialueita ja pelikenttäkin, ja aivan sairaan iso alue lasten leikkitelineille ja hiekkalaatikoille ja muille! Juna-asemakin oli isompi kuin Vaasassa: siellä oli kaksi raidetta yhden sijaan, ja aivan hirveä määrä ihmisiä. Varmaan kaikki olivat menossa jonnekin. Harmi, että meidän junamme lähti siltä tylsemmältä puolelta. Toisella puolella olisi ollut tori ja vaikka mitä kauppoja ja rakennuksia! Junaa ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa, niin kuin Noa oli ennustanutkin meidät matkaan lähettäessään. Olin kysynyt, mistä aikataulut näkee, ja hän oli katsonut minua erikoisesti. Ei kuulemma tarvitse katsoa aikatauluja, kun junia menee ihan koko ajan.

Istuin junassa Tiituksen viereen. Tietenkin. Hello nyt on kuitenkin aika nolo tyyppi, kun vertaa Tiitukseen. Juna pysähteli hermostuttavasti koko ajan. Ensin oli joku Pohjois-Haaga ja sitten Huopalahti, ja sitten minun oli kysyttävä Tiitukselta mahdollisimman hiljaa, että mitä jos ajaisimme vahingossa Helsingin ohitse. Tiitus naurahti, että ei sen ohitse voi ajaa, kun se on päätepysäkki. Idiootti. Olisi puhunut hiljempaa. Varmaan kaikki katsoivat heti että jaaha, tuon täytyy olla se Helmipuron Eira, kun se on noin ääliö ettei tiedä mitään. ”Kyl mä nyt sen tiedän”, kerroin siis Tiitukselle silmiäni pyöritellen, vaikken ihan ollutkaan kyllä tiennyt.

Ja sitten oltiin HELSINGISSÄ! Siellä haisi tupakka, ja siellä oli ihan hirveä määrä ihmisiä ja busseja. Katselin sitä kaikkea hetken ja etsin samalla Hellon takinliepeen sormiini kävellessäni. En halunnut tosiaankaan eksyä yksin. Kaikkialla näytti ihan samanlaiselta. En ikinä löytäisi muita, jos eksyisin. Katusoittajakin piti pelottavan kovaa meteliä, ja joku huivipäinen täti pyysi rahaa. Olisin halunnut, että Tiitus jäisi meidän kanssamme, eikä lähtisi jollain ihme lähijunalla hetkeksi kavereitaan katsomaan. Tiitus olisi kai osannut estää meitä eksymästä.

KAMPPI oli lähellä. Hello huomautti matkalla kaksi kertaa, että kävelen pyöräilijöiden puolella, ja tietenkin hänkin puhui liian kovaa. Mutta eipä sillä ollut niin väliä. Kaikki huomasivat kuitenkin varmasti, että olen otsonmäkeläinen. Minulla oli vaaleansiniset rumat farkut ja kaikilla helsinkiläistytöillä oli hameet. Haisin varmasti lehmänlannaltakin, niin kuin koko Otsonmäki. Minulla oli vain ripsiväriä, kun kaikilla helsinkiläistytöillä oli paksu meikki ja monilla irto- tai tekoripsetkin. Minäkin haluaisin tekoripset, mutta äiti ei anna. Enkä minä kyllä saisi pitää noin paljon meikkiäkään, ainakaan koulussa. Otsonmäen yläasteen tytöt eivät tosiaankaan olleet yhtä kauniita kuin helsinkiläistytöt. Vaikka oli siellä Helsingissäkin ihan tavallisiakin tyttöjä. Yritin nykiä vihreää farkkutakkiani parempaan asentoon, vaikka ei se minua pelastanutkaan. Se oli ihan hirveä takki. Kovin monella muulla ei kyllä ollut mitään sen tapaistakaan.

Eksyin Kampissa koko ajan. Kun tulin jostain liikkeestä ulos, en enää muistanut, mistä suunnasta olin tullut ja missä olin käynyt. Siellä oli aivan järkyttävän paljon kauppoja. Iskä oli antanut minulle satasen ja sanonut, että sen pitää riittää ruokaan, mutta muuten sillä saa ostaa vaatteita. Pelkkiä vaatteita Eira, kenkiä ei! Käyttövaatteita, Eira, mekkoja ei! Ja sitten hän oli vielä työntänyt viisikymppisen Noan käteen ja nolannut minut sanomalla, että tämän bensarahan annan mielummin suoraan sinulle. Ihan niin kuin minä en olisi antanut sitä.

Helloa ei tainnut haitata kantaa kauppakassejani. Sitä paitsi en minä edes ostanut niin paljoa kaikkea kuin Jitta. Ostin vain muutaman paidan ja kahdet farkut, ja sitten ostin yhdet korvikset, mutta niistä en kyllä kerro isälle. Niin ja ostin omalla rahalla yhden ihanan kesämekon. Siinä on flamingoja. Hello sanoi, että se on maailman siistein. Tai oikeastaan hän sanoi, että se on ihan kiva. Mutta kuitenkin.

En olisi halunnut mennä syömään subia, mutta Hello sanoi että hän on kuolemaisillaan. Minusta aikaa ei olisi kyllä pitänyt tuhlata syömiseen, kun kerran oli vielä miljoona kauppaa käymättä läpi.
”Vitsi kun te ootte mukana”, Hello purnasi minulle ja Jitalle. Hänellä oli suu niin täynnä Italian BMT:ta, että kuulosti kuin hän olisi sanonun ”hihhi hung he oohhe nguhangha”, mutta olen kehittynyt aika hyväksi tulkitsemaan hänen mongertamistaan kun hänellä on ruokaa suussa. ”Mä olisin voinu olla just nyt jossain terragella Tiden kaa kaljalla ilman teitä…”
”Älä valita”, komensin, koska tiesin että Hello oikeasti tykkäsi kuitenkin olla meidän kanssamme. ”Kun sä kato oot tuolla meidän kaa niin joku voi vaikka luulla et sulla on niin tasokas tyttöystävä ku me.”
”Joo. Mä oon kyllä aina halunnu että mua luullaan pedofiiliksi. Varo tai mä kerron Jillalle mitä sä horiset ja sit sun on turha unelmoida enää ikinä harjaavas Onnia!”

[JittaOsallistuja]

Ihana Eira! Niin innoissaan kun on Helsingissä ja ympärillä niin paljon kaikkea mielenkiintoista. Raukka Eira kun luuli että Helsinkiläiset tytöt ovat kauniimpia hameissaan, meikkikerroksissaan ja tekoripsissään kun Otsonmäkeläiset. Tottakai Eira on yhtä kaunis kuin ne vaikka kulkeekin farkuissa ilman tekoripsiä😄

[NellyValvoja]

Voi Eira raukka, kun vertaa itseään noin paljon helsinkiläisiin tyttöihin. Vaikka kukapa ei vertaisi; onhan Helsingissä vaikka mitä kauneushoitoloita ja salonkeja, verrattaessa Otsonmäkeen 😀 . Ja ennenkaikkea ymmärrän hyvin tytön pelon, että otsonmäkeläisyy paistaa läpi. Koska ihmisiä Helsingissä varrmasti kiinnostaa!

Hellon raahaaminen kaupasta toiseen oli fiksu idea, ei tarvitse itse kantaa mitään! Mistäköhän löytäisin oman Hellon..?

[EiraOsallistuja]

Herman kuka!!

Inari katsoi minua taas sillä ilmeellä. Se oli se sama ärsyttävä ilme aina. Se tarkoitti, että olin taas kerran tehnyt jotain väärin. Puoliakaan kerroista en käsittänyt, että mitä. Vastasin päättäväisesti hänen katseeseensa, vaikka hän kohottelikin kulmiaan ja piti päänsä liian pystyssä. Haparoin käteni keittiön tuolin selkänojan päälle jotain tukea saadakseni.

”Ja sä annoit sille sun puhelinnumeron?” Inari kysyi hiljaa ja vahti ilmeitäni silmä kovana. Tuli mieleen ne luontodokumentit, joissa haukka saalistaa.
”No joo-o!” ilmoitin nokka yhtä pystyssä kuin Inarilla. Vitsit kun olisin ollut ihan vähän pidempi. Silloin minulla olisi voinut olla jokin yliote hänestä.
”Voi Eira…”
”Mitä!”
”Sä et edes tiedä kuka se on!”
”Se on Herman!”
”Jos on! Kenen poika se on? Onkse niitä Poolanmettän poikia vai?”
”No ei ole! Ei siellä edes asu ketää–”
”Siellä asuu kuule vaikka ketä hulluja! Eiks se ollu Herman kans joka edellistalvena ampui sen Jalismäen äijän? Mistä sä tiedät mikä hullu–”
”Ei se oo se! Se oli Kuusiston Hermanni joka — ja aiva sama, ei se edes oo mistää Poolanmettästä!”
”No kuka se sit on! Etsi se Facebookista ja selvitä tai mä kerron iskälle heti!”
”Et kerro!”

Inarin katse herkesi minusta tuolin selkänojaa puristavaan käteeni, kun kolautin tuolin etujaloilla keittiön lattiaa. Vilkaisin ulos. Ei kai ikkuna ollut auki? Ei kai iskä kuullut? Kuulostelin hetken taloa, mutta äidin askelia ei kuulunut. Vain Ringo rapisutteli unisen näköisenä kurkistelemaan olohuoneen puolelta, kun Inari huusi.

Inari aina pilasi kaiken. Seurasin häntä hänen huoneeseensa ja istuin hänen sängylleen, kun hän kosketteli tietokoneensa kosketuslevyä saadakseen sen heräämään eloon.
”Herman…?”
”Herman.”
”Herman kuka! Eira! Sukunmi?”
”En tiedä!”
”Voi Eira…”

Facebookin haku Herman ei oikein tuottanut tulosta. Haku ehdotti montaa Hermannia ja kahta sellaista Hermania, joista tämä Herman ei kyllä ollut kumpikaan. Toinen oli ihan liian vanha, ja toisen profiilikuvassa oli joku vitivalkotukkainen poika koiran kanssa. Inari huokaisi ja katsoi minua. Sitten hän ojensi kätensä, heilutteli sormiaan vaativasti ja viittasi lyhyesti kohti puhelintani. Vastahakoisesti annoin sen hänelle.
”Et sit lue mun viestejä”, muistutin häntä.
”No en todellakaan.”

Inari selasi kännykkääni pienen hetken ennen kuin naputti lyhyesti jotain omaansa. Hän nosti sen korvalleen, odotti muutaman tuuttauksen ajan ja sitten kuulin jonkun vastaavan. Inari tervehti hymyttömästi ja sanoi tarvitsevansa nimen eräälle soittajalle. Sitten hän luetteli Hermanin numeron. Hetken odotettuaan hän sanoi puhelimeen vain ”mhm, kiitos, hei” ja sulki linjan.

”Se on jonkun ihan toisen nimellä se numero.”
”No se on alaikäinen! Ehkä se on sen isän tai äitin nimellä! Haloo!”
”Sano iskälle.”
”En.”
”Sit mä sanon!”
”Et!”
”Kuule! Jos sä uskot että sä teet oikein, sä voit sanoa iskälle! Ja jos sä tiedät, että sä teet väärin etkä voi sanoa, niin lopeta!”
”Sä oot paska!”
”Eira!”

Otin nopeasti puhelimeni Inarin pöydältä. Kaaduin sen kanssa selälleni sängylle. Kaivoin Inarin tyynyn jalkojeni alta ja rutistelin sen sopivaan asentoon pääni alle sängyn jalkopäähän. Avasin WhatsApp -keskustelun. Olin laittanut Hermanille viestin heti kun olin kehdannut. Sanonut kiitos avusta ja muka testannut että numero oli oikea. Hän oli vastannut niin nopeasti, etten ollut viitsinyt edes esittää, että minulla on tärkeämpää tekemistä, vaan olin lukenut viestin heti ja vaihtanut hänen kanssaan muutaman lisää. Ei Herman ole vaarallinen. Kyllä minä tiedän. Kiltti hän on. Luin kaikki viestit uudelleen läpi. Hymyilytti. Painoin puhelimen ruudun pimeäksi mitään uutta lähettämättä, kun Inari alkoi puhua taas.

”Mee pois mun huoneesta.”
”Enkä. Mun huoneessa on hirvee sotku.”
”Siivoo?”
”En. Miks sun pitää olla niin ilkee heti kun joku vähän tykkää musta? Sulla on oma poikaystävä!”
”Ilkee! Minä?”
”Niin!!”
”Eira. Sä et tiedä kuka se poika on. Kysele vähän. Ole varovaisempi–”
”…nii niinku sä ja se Jyrkän teatterin poika…”
”Noni. Nyt riittää. Aiva sama. Tee mitä haluat. Mee omaan huoneeseen makaamaan!”
”Mä sanoin jo, siellä on kauhee–”
”ISKÄ!!”
”No joo joo!!”

Jouduin menemään typerään huoneeseeni kaiken typerän sotkun keskelle. Potkaisin vahingossa palapelistäkin osan irti. Voi vitsi. Aivan hyvin olisin mahtunut Inarin huoneeseen, niin tätäkään ei olisi käynyt. Kierähdin omalle sängylleni ja huusin Ringoa. Sen harmaantuva kuono pilkisti ovenraosta, mutta huoneeseen se ei tullut, vaikka käskin. Sitten sekin lähti. Painoin kännykän nappulasta näytön taas näkyviin ja luin Hermanin muutaman viestin vielä kerran. Ei hymyilyttänyt. Inari oli pilannut koko fiiliksen. Käännyin kyljelleni ja potkaisin tallilla käyttämäni hupparin lattialle tieltäni. Kirjoitin viestikenttään Hermanille monta viestiluonnosta. Miten toiselta kysytään, että oletko muuten vaarallinen tai Poolanmetsästä kotoisin tai muulla tavoin outo, ja aiotko muuten ampua minut huumepöllyssä niin kuin Kuusiston Hermanni Jalismäen Antti-Matiaksen konsanaan? Päädyin kirjoittamaan, että mun sisko luulee, että sä oot vaarallinen, ja laittamaan sellaisia itkeviä-nauravia emojeita perään kolme kappaletta. Vitsin Inari. Aina pilasi minun hyvän mieleni.

[NoaYlläpitäjä]

Noi Eiran ja Inarin keskustelut pystyy kuvitteleen niin todenmukaisina ihan äänensävyjä myöten. Näitä tarinoita lukiessa jossa siskokset on pääosassa tulee sellanen fiilis, että kattelen jotain slice of life teinidraama sarjaa, joka on niin koukuttava ja viihdyttävä että ens jaksoa ei millään malttais oottaa 😀 Inari on kyllä niin symppis, ja takuulla isosiskoista parhain, vaikka Eira ei sitä aina ihan muistakaan. Inarihan ei tykkää puhua puhelimessa mutta silti tarttii Eiran kännykkään niin määrätietoisesti ja soittaa ihan vieraaseen numeroon! Vaan paras isosisko voi tehdä noin!

[JittaOsallistuja]

Ei vitsit mä rakastan näitä Eiran ja Inarin keskusteluja! Niin todentuntuisia.😄

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 7 kuukautta sitten  Jitta.

[EiraOsallistuja]

Inarilla oli paskat juhlat

No kaikki sellaiset virallisemmat sukujuhlathan ovat aina surkeita. Niin kuin häät tai ristiäiset, tai sitten lakkiaiset. Pitää laittaa mekko päälle ja korkkarit jalkaan, ja vaikka se on periaatteessa ihana näyttää kerrankin kivalta, niin sitten äiti alkaa aina harata vastaan. Ei saanut laittaa tarpeeksi meikkiä, ei puhettakaan yksistä tekoripsistä jotka ostin Halppiksesta ihan tätä varten, ja piti laittaa ihonväriset sukkahousut mekon alle, koska muuten on kuulemma alasti. Vaikka nyt on kesä. Sain yhdeltä Sarilta yli-ihanat kengätkin, jotka sopivat mekkooni, mutta äiti tuli niistäkin narisemaan. Oli kuulemma liian korkea korko. Aikuisten ihmisten kengät muka. Niin kuin minä olisin pikkukakara!

Ja sitten piti olla joidenkin sukulaisten ja tuntemattomien ystävien kanssa. ”Ai Eira kun sä olet kasvanut”, ne hokivat, ja totta hemmetissä minä olen! Jos joku on minut viimeksi suvainnut sylivauvana tavata, niin olisihan se nyt aika sairaan ihmeellistä, jos en olisi kovasti kasvanut! Inaria ne tietenkin eniten vainosivat: kyselivät suunnitelmia ja arvosanoja ja muita samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen. Inari vastasi aina niin kärsivällisesti, että on hakenut oikikseen Helsinkiin ja Rovaniemelle, ja että hyvät paperit tuli, ja pitkä matikka meni erityisen hyvin ja muuta tylsää. Minä olisin ainakin kymmenennen kyselijän kohdalla sanonut, että siinä ne on ne saakelin todistukset pöydällä. Ottaa silmän käteen ja katsoo! Koko vitsin Otsonmäki ja Helmipuron klaani kyselivät samoja juttuja!!

Ärsyttävintä eivät olleet sukulaiset, äiti, tai edes se miten iskä vahti etten yhtään saanut edes maistaa kuohuviiniä. Ärsyttävintä oli oma väki. Kaikilla oli nyt taas jokin vialla.

Noa osasi käyttäytyä, mutta veti katseita puoleensa, ja ai että miten aikuiset ihmiset jaksoivatkin supattaa. Minultakin ne kysyivät, että miksi sillä on tuollainen jalka. Mistä hemmetistä minä sen tiedän? Hetken jaksoin hokea, että en kuulkaa tiedä, mutta sitten alkoi kyllästyttää. Sanoin, että se on ollut sodassa jossain etelänmaassa ja astunut maamiinaan, ja ne hiljenivät. Seuraavalle joukkiolle sanoin, että se tappoi karhun paljain käsin, ja nyt sillä on muisto siitä. Mikseivät ne voi mennä ja kysyä kun kiinnostaa?

Eetu ja Nelly tulivat samalla autolla, minä näin terassilta, mutta jotenkin muka esittivät, etteivät muka tulleet. Se herätti epäilykseni. Olisi ollut ihan normaalia tulla samalla autolla, kun ne kaksi asuvat samassa pihassa. Pidin niitä kahta silmällä, ja näin vaikka mitä muka tosi salaisia katseita. Eetu ei ole kauhean hyvä salaamaan yhtään mitään. Kun kyllästyin siihen pelleilyyn, menin sanomaan niille, että hyvä kun tekin olette löytäneet toisensa. Sentään hetken viihdyin sitten hyvin, kun Eetu alkoi änkyttää jotain aivan tosi vaikeana. Lupasin, etten kerro kenellekään, enkä minä kertonut. Sanoin vain Inarille, kun hän oli viilentymässä terassilla sen Jyrkän teatterin pojan kanssa. Kun hän sitten huiskautti minut kädellään tiehensä eikä uskonut, ärsytti niin että menin hetkeksi etupihan terassille soittamaan yksille Sannille ja Elinalle, että arvatkaa mitä: Hopiavuoressa on ihan just uusi emäntä. Se on harmi, koska me ajattelimme, että Eetu olisi voinut olla vaikka Sannin äidin kanssa, niin sitten Sannilla olisi melkein niin kuin omia hevosia ja minä voisin olla aina sitten siellä yötä. Sannin äiti on varmaan jotain Eetun ikäinen: jotain neljäkymmentä tai jotain.

Hello oli ehkä eniten syvältä. En tosiaankaan tiedä, mikä ihme sillä oli, kun se vain istui Nellyn vierellä sohvalla ihan rauhallisena ja oikein kehenkään tai mihinkään kontaktia ottamatta, eikä tuntunut kiinnostuvan edes tästä Eetun ja Nellyn kuviosta. Ensin ajattelin, että se on juonut liikaa kuohuviiniä, mutta ei se sitä ole. Olen nähnyt Hellon pari kertaa hiprakassa, ja silloin se ennemminkin hihittelee kuin rauhoittuu. Ajattelin, että kysynpä Jillalta, mutta sitten unohdin, kun Jitta tuli.

Heti kun oli kohteliasta, lähdin näyttämään Jitalle minun huonettani, mutta koska se on ihan tylsä huone, menimme Inarin huoneeseen vähäksi aikaa. Olisimme pelanneet hetken Simssiä, mutta kun äiti tuli inisemään, että pois sieltä kömmänästä kun on juhlatkin. Siksi meidän piti mennä syömään voileipäkakkua ja istumaan jonkun vitsin Helmipuron Onnin kanssa, kun se oli meidän ikäinen. Ja vitsin tyhmä myös. Tämä Onni ei edes paljoa puhunut. Se oli kiinnostunut jostain typerästä CS-nimisestä sotapelistä, joka kuulosti kyllä ihan yhtä tyhmältä kuin Onni itse. Mutta se olikin Helmipuron sukua. Helmipurot ovat noin joukkona aivan sairaan idiootteja.

Vasta kahdeksalta sain lähteä. Jotain porukkaa meille vielä jäi, mutta minä menin kyllä Eetun ja Nellyn kyydillä tallille pakoon. Kerroin niille, että kun se Jyrkän teatterin Markus kuitenkin Inariin kyllästyy, kun Inari on niin tylsä, niin siitä voi tulla minun poikaystäväni. Minä en ole tylsä, ja se on komea.

[NellyValvoja]

Toistelen samaa kommentista toiseen, mut en aio vaihtaa silti aihetta.

Eira on ihan paras! Lähtökohtasesti kaikki on huonosti ja tosi kakkaa ja kaikesta pitää nupista. Noan sotatarinat ja karhuntapot on ihan parhaita ja nauroin ääneen. Ja voi, kun mua rupes Nellynä jännittää nyt kun Eirakin huomas jotain 😀 . Tässä tarinassa on niin paljon kaikkee et ihan melkein hypin jo ilosta. Ihan varmasti kyllä haen toisen kaakaon, että selviän tästä.

Parasta Eiraa täällä hei!
#Eiratheteini

[NoaYlläpitäjä]

Mä fanitan Eiraa kanssa aivan täysillä!! Voin niiiin hyvin samaistua tuohon että ei yhtään kiinnosta jotkut sukulaisten bileet, mä olisin aina paljon mieluummin istunu omassa huoneessa pelaamassa. Kamalaa kun piti laittaa puku päälle vaikka oli kuuma ja sukulaiset ihan vieraita.

Pidin tässä siitä miten hyvin moni asia kiteytyi ihan vaivatta. Tälläisissä isommissa (koska kuvittelen että tälläiset juhlat valmistumisen kunniaksi on aika iso juttu Otsonmäellä…?) sukujuhlissa on paljon populaa ja on luonnollista kierrellä ja katsella vähän kaikkia ja kaikkea. Tulee huomattua Nelly ja Eetu (joka on muuten edelleen mun mielessä Neetu) ja huvitettua itseään Eetun sosiaaliselle kömpelyydelle, ja Hello tottakai, jolla on varmasti nyt paljon mielessä.

Ja yhtään vähättelemättä mun omaa vauvaa, sotasankari Noaa! 😀 Ihan parasta, just noinhan siinä kävisi. Noan pitää varmaan ottaa noi Eiran keksinnöt käyttöön, niin se saa vielä vähän enemmän katu uskottavuutta. Tää oli niin hyvä, ai että!

[EiraOsallistuja]

Minä ja Nelly jaettiin toisillemme Word-tiedosto. Sitten me luotiin sinne outline tarinaa varten. Minä aloin luonnostella yhtä kappaletta, Nelly toista. Minä kirjoitin jotain osaa, Nelly toista. Sitten hioin tekstiä toisaalla, Nelly toisaalla. Viimeiseksi luettiin teksti yhdessä läpi ja tehtiin viimeiset korjaukset niin, että katsottiin molemmat aina samaa kohtaa. Ja tadaa. Syntyi tarina, joka on yhtä paljon mun ja yhtä paljon Nellyn, mutta jonka mä nyt julkaisen, koska näkökulma on Eiran. Ei tästä mun mielestä paista läpi edes se, että käytännössä puolet tästä tekstistä on kirjoitettu vieraalla hahmolla ja on ihan eka yritys sitä lajia!!

Et Hello tiedäkään

Kuule Hello. Puhutaanpa eräästä tärkeästä asiasta, josta sinun tulee ehdottomasti tietää ihan vain tallin henkilöiden välisen dynamiikan kannalta. Olen tiennyt jo pari päivää, että Nellyn ja Eetun välillä on jotain meneillään, vaan tänäänpä sain siihenkin teoriaan lisätodisteita. Pitää kertoa kaikille, että ne kaksi ovat kyllä yksiä valehtelijoita, ja vieläpä sairaan huonoja sellaisia molemmat. Tänä aamuna olin katsos tuolla tuvassa vähän niin kuin aamukahvilla, koska sinnehän kaikki menevät. Inari oli siellä, koska sen kanssahan minä tulinkin. Ja Noa, ja Nelly ja tietenkin Eetu.

Niin että Hello. Siinä pöydän ääressä tämä keskustelu käytiin. Noa katseli teekuppinsa ylitse tuloani, ihan yhtä tylsänä kuin Eetu ja Noa ja muut nelikymppiset äijät nyt tapaavat ollakin. Eetu, vaikka yhtä vanha onkin, nyökäytti sentään tervehdykseksi, ja kappas vaan, kuinka herran katse sitten vetäytyikin kuin automaattisesti Nellyn puoleen. Ja kukaan ei kommentoinut mitään. Nellykin näytti tietenkin ihan tosi rakastuneelta, ja vieläpä Eetuun, vitsit, vaikka Eetun piti olla Sannin äidin kanssa ja kaikkea, jotta Sanni voisi muuttaa tänne. Ai mitä? Enkö ole muka edes sinulle, Hello, tästä suunnitelmasta puhunut. No nytpähän tiedät.

“Ootteks te nyt noin julkisesti yhdes vai hä?” minä tiuskaisin niille molemmille, tai ehkä enemmän Nellylle, koska voi vitsit kun voi olla ärsyttävää tuollainen varattujen miesten iskeminen.
“Mistä sä puhut?” Nelly yritti esittää ihan viatonta ja katsoi minua kulmat kurtussa. Se vilkaisi Eetua ja minä näin kyllä tasan tarkkaan sen katseen, jonka ne muka niin yrittivät salata. Se oli niitä samoja katseita, joita ne olivat juhlissakin vaihtaneet, hätääntyneempiä vain.
“Niin. Kuin kauan Eetu on ollu sun poikaystävä?”, tarkensin, jottei se Nelly pääsisi taas jotenkin kiertelemään aiheesta toiseen. “Mitä sä edes siinä näet?” kysyin ihan suoraan. Tiesin jo silloin, että minunhan nekin kaksi kuuluu erottaa, että Sanni voi muuttaa Hopiavuoreen. Ei täällä kukaan muu viitsi asioita hoitaa kuntoon kuin minä. Vai aiotko sinä Hello muka auttaa? Ikinä sinusta ei kyllä saa apua tärkeisiin projekteihinsa…
“Ei kun ei se ole mun poikaystävä” Nelly intti ja katsoi taas Eetuun. “Eira mee nyt hei siitä. Vaikka me ei yhessä olla, niin on Eetu ainaki tosi kiltti. Antaa se sunki nyt olla täällä taas härnäämässä ja kiusaamassa ihan turhasta.”
“Älä yhtään yritä esittää, että tää keskustelu koskis mua”, sanoin sille tosi assertiivisesti, koska sellainen jämäkkä ja sairaan reilu tyyppi minä olen.
Nelly ei sanonut oikein mitään siihen. Ei varmaan katsos saanut sanottua. Koska se tasan on vienyt Eetun Sannin äidiltä. Se vain hymähti jotain sanatonta ja joi siitä kahvikupistaan. Sehän oli ihan selvä myöntyminen! Eikö, Hello?

Arvaatkos, mitä Sir Eetu mahtoi tehdä koko ajan kun Nelly yritti häikäilemättömästi sumuttaa minua? No katseli kahvikuppiinsa posket punaisina ja nieleskeli. Ja sitä paitsi, ne pitivät toisiaan käsistä kiinni salaa. Ne istuivat vierekkäin ja ihan varmasti pitivät kiinni käsistä, koska siltä se tasan näytti.

Mutta sinun pitää Hello kertoa tästä, koska minua ei ikinä uskota. Inarikin siinä vain pyöritteli silmiään, kun yritin käydä vakavaa keskustelua, ja se Noa kehtasi hymyillä niin kuin ylivilkkaille kakaroille on tapana hymyillä. Nyt menet ja sanot sille, että tasan puhun totta. Menetpä.

[TiitusValvoja]

Voi Eira Eira, minkä taas teit! Mut kyllä mua nyt vaan harmittaa toi Eetu. Kun siis oon nyt vaa saanu sen mielikuvan, että kyllä hän haluaisi olla Nellyn poikaystävä. Mutta Nelly onkin eri mieltä, hän ei halua Eetua poikaystäväkseen, koska hehän vaan tappavat aikaa ja muuta.

Ja siis kyllä, Hellon pitää nyt ehdottomasti lähteä jakamaan ilosanomaa, että Neetu on syntynyt!

[EiraOsallistuja]

Ampumaradalla

Tarina siitä, miten Hello oli paska tällä kertaa

Hello on paska. Kerrankin olisi ollut joku vähäsen edes kaverina ampumassa maaliin, vaan eeeeei, kun herra Ilveksen piti nuohota tosi rasittavasti sen kimpussa. Jotain kolme kertaa se antoi sen ampua. No olihan se ihan jees Jitan ja Nellynkin kanssa ampua, mutta Jitta ei ollut ennen nähnyt edes impukkaa mistään oikeista aseista nyt puhumattakaan, ja oli se Nellynkin aseenkäsittely ihan samaa luokkaa kuin jonkun Inarin tai Hellon. Ei ihme, että Eetukin tykkäsi siitä, kun se on niin sairaan avuton. Olisinpa minäkin… Vaikka ei sillä nyt niin väliä ole, ammuinko Nellyn ja Jitan kanssa kolmestaan, vai olisiko Tiituskin saanut olla koko ajan siinä. Pääasia, ettei joudu aina vain iskän kanssa kahdestaan käymään radalla, kun se vie vain kerran hirviajan jälkeen ja kerran ennen, eikä sitä muuten kiinnosta. Saisi kyllä kiinnostaa sillä tähtäyksellä!!

Mutta se Hello. Joo ei minua nyt varsinaisesti se häirinnyt, kun sen käsi oli puolet kerroista Tiituksen niskassa kun satuin katsomaan, varsinkin kun olimme kuitenkin yksin hallissa. Eikä eniten sekään, kun se sillä tavalla esti Tiitusta ampumasta vielä kolmea kertaa lisää. Kaikkein, ylivoimaisimman hirveintä oli nimittäin se, miten se minut nolasi, kun sinne tuli yhtäkkiä meidän luokkalaisia poikia niiden isien kanssa!!

No enhän minä nyt voi herran tähden levitellä tietoa siitä, että osaan ampua. Jos pojat tietäisivät, en saisi ikinä poikaystävää, vaikka mitä tekisin. Kun ne katsoisivat minua, ne näkisivät Rambon tai jotain! No tietenkin aloin sitten ampua vähäsen ohi, niin kuin normaali ihminen nyt tekee kun hänen luokkalaisensa pojat tulevat ampumaan. Ajattelin pyytää Helloa muka vähän auttamaan minua, mutta en sitten viitsinyt, koska Hellohan nyt kuitenkin on aika nolo tyyppi. Mutta onneksi Tiitus oli siellä, eikä Tiitus ole läheskään yhtä nolo. Sanoin, että tule nyt sieltä tänne ja auta minua, ja Tiitus katsoi minua ärsyttävän ihmettelevästi. Hän sentään kuitenkin ymmärsi tilanteen, kun merkitsevästi niitä poikia vilkaisin. Käsitti, että nyt on paras tulla ja opettaa minua ampumaan. Mutta Hello ei käsitä mitään, ehei! Hän sanoi niin lujaa, että varmasti ne pojat ja isätkin vielä kuulivat, että osaathan sinä Eira nyt herranjumala ampua.

No ai että kuinka meinasin kuolla häpeästä. Teki mieli äyskäistä, että joo huuda vielä vähän kovempaa, tuolla voi olla perällä vielä joku meidän luokkalainen, joka ei kuullut, että Rambo Helmipuro on täällä ja vähän ampuu, saakeli! Mutta en tietenkään sanonut mitään, vaan ainoastaan irvistin Hellolle pleksien välistä. En kyllä ikinä enää ota sitä mukaan minnekään, kun se ei osaa käyttäytyä. Vitsit kun aina tukitaan mukaan ihmisten harrastuksiin nolaamaan hänet!

[EiraOsallistuja]

Sori, sori, en vaan kerta kaikkiaan pystynyt aiemmin!

Mihin ajetaan?
Mikä sulla on?

Kuinka Tiituskin yritti pilata mun päivän

Miten voi yksi ihminen kohdata oikeasti kaikki maailman harmit elämässään? Inarilla on niin helppoa, kun se on aina kaikkien lellikki, eikä sitä kytätä samalla tavalla kuin minua! Jos ei Hello ole kiekumassa kaikille, että minä osaan ampua niin kuin pojat, niin sitten on Tiitus kimpussani. Kun Herman tekstasi minulle, että mennään ulos, ja minä vähän suupieltäni nostin, niin jo alkoi se jaaaaaaaa Eiralla on joku poika siellä -ärsytys. Minäpä sanoin kaikille, että niin onkin, ja ärsyttävästi virnuilevaa Tiitusta osoittaen paukautin vielä, että ja vähä tasokkaampi onkin kuin ton kännykässä, ja se sentään haluaa minun kanssani kirkolle. Inari yritti tietenkin inistä jotain, että en minä mihinkään kirkolle voi vieraiden poikien kanssa mennä, mutta se hiljeni, kun minä sanoin että keskittyisi sekin vain pussailemaan sitä Jyrkän teatterin poikaa ja pitäisi päänsä kiinni.

Kun minä lähdin, Tiitus yritti siis pilata vielä tukkimalla muka sattumalta samasta ovenraosta ulos. Mutta minäpä ehdin jo lähteä ja me mentiin Hermanin mopolla aivan sikalujaa päätielle ja siitä yli ja kirkolle. Ja käytiin kaupassa, mutta nopeasti vain, koska varmaan ne tallin ääliöt olivat hälyyttäneet koko Otsonmäen työntämään nenänsä minun asioihini niin kuin aina.

Istuimme Kyrönjoella, ihan lähellä meidän kotia. Siinä tapasi usein istua yläastelaisia ja lukiolaisia, mutta minä en ikinä ennen ollut kyllä päässyt sinne. Eikä se mikään erityisen mahtava paikka tietenkään ole, mutta ei meillä Otsonmäellä toisaalta ole hienompaa. Eikä sinne kuulu autojen pitämä meteli. Eihän Otsonmäellä muualla saa oikein ollakaan kuin siinä ja Meijerin pihassa, ja Meijerin piha on vähän liian lähellä Hellon kotia. Se voisi ihan hyvin ajaa pihaan, avata auton ikkunan ja kaikkien aikana komentaa niin kuin pikkukakaraa, että Eira kotia. Mutta tänne se ei pääsisi.

Meillä oli Pirkan viinirypäleitä, ja minä menin Hermanin lähelle istumaan ja leikin, että se oli minun poikaystävä. Vähän odotin, että meidän luokkalaisia olisi mennyt siitä ohi, niin minä olisin nostanut kättä vaan, niin kuin istuisin harva se ilta siinä nurmikolla, jossa aina istui vain kaikkia nättejä tyttöjä, eikä ketään minua.

[NellyValvoja]

Oi voi! Lisää Eiraa! Jee 😀 !!

[SebastianOsallistuja]

Eira on aivan ihana hahmo! 😀 Voin niin samaistua näihin ajatuksiin, kun miettii omia teinivuosia. Mahtava kirjoitustyyli ja tarinat on viihdyttäviä ja mielenkiintoisia, lisää vaan tulemaan 😉

[EiraOsallistuja]

Mä en meikkaa tallille

Olin odottanut jotain sata vuotta, tai siis jotain kuusitoista vuotta, että joku poika tykkäisi minusta. Aika mahdottomaltahan se vaikutti: äiti sanoi, ettei saanut värjätä tukkaa, ei ottaa rakennekynsiä eikä liimaripsiä, eikä edes laittaa tekoripsiä ennen kuin olisin kahdeksantoista. Kun jotkut 15-vuotiaat pikkulapsetkin saivat, ja minä ainoana en, niin minkäs siinä teet? No. Sentään meillä sai käyttää ripsiväriä, luomiväriä ja huulikiiltoa, ettei tarvinnut ihan mörön näköisenä kouluun mennä. Niin ja kajaliakin sai olla. ”Kohtuudella.” Ja äidin mielestä se kohtuus tarkoitti sitä, että oikeastaan sitä ei edes ole. Mutta ostin Halpa-Hallista salaa uuden kajalin ja laitoin sitä kyllä aina koulun vessassa.

Mutta tallille minä en viitsi kyllä meikata. Muiden likkojen kanssa siitä on käyty keskustelua, mutta en kyllä jaksa kauheasti siihen osallistua. Toinen leiri meikkaa ja hokee, että tekee sen itseään varten tallillakin. Toinen leiri ei meikkaa ja hokee yhtä lailla, että hevosia sinne mennään katselemaan, eikä koreilemaan. Molemmat kuulostavat ihan niiltä uskovaisilta, jotka Seinäjoen torilla hokevat ”ota Jeesus!” ja paria muuta fraasia kuin robotit kuuntelematta ollenkaan vastausta. Minä en välitä, meikkaako joku tallille vai ei. Minä en vain viitsi. Aina kuitenkin sataa, tai muuten saa jotain rapaa päin pläsiä. Ja äiti ei anna muuten ostaa vedenkestäviä meikkejä koska niissä on kuulemma enemmän myrkkyjä kuin tavallisisa…

No. Näihin seikkoihin nojaten päättelin, että ei kukaan ainakaan tallilla sano minulle, että tykkää minusta. Eikä siellä nyt paljoa ketään edes ole. Hello on paska sen Instagram-temppunsa jälkeen, ja Tiitus kun se aina kyttää minun tekemisiäni, ja Eetu sen Pasin jutun takia ainakin. Noa ei kyllä tykkää tytöistä, kun se ei kerran tykkää minusta, ja Sebastianin kanssa en ole niin paljoa vielä jutellut, mutta siitä voisin kyllä saada poikaystävän.

Mutta siellä on Herman. Herman on ihan hassu. Sillä on siisti mopo, jota haluaisin ihan kauheasti ajaa, mutta en kyllä kehtaa sanoa, että hei, olen muuten mies-Eira ja teen pidempiä jarrutusjälkiä kuin sinä ikinä, annapa kun näytän. Ei sellaisesta kukaan tykkää. Olen ollut sen kanssa piknikillä, ajelemassa ja kävelemässä, ja tehnyt sille selväksi etten muka osaa matikkaa edes yhteenlaskujen vertaa, ja että minulla on muutenkin ihan varmasti asiaankuuluva määrä ilmaa päässäni. Herman on kuitenkin siisti tyyppi. Senkin takia minä olen yrittänyt niin kauheasti. Mutta ei mitään. Sitten, kaikista paikoista juuri tallilla, se houkutteli minut tallin taakse ja sanoi, että se tykkää minusta.

Se oli ihan vääränlaista. Ei sellaisen elämää mullistavan asian kuulunut tapahtua missään Hopiavuoren lantakasoissa, Hellon ja Tiituksen varmasti kuunnellessa jossain korva pitkällä niin että saisivat mennä kertomaan iskälle taas, ne apinat. Eikä, kun sen piti tapahtua jossain auringonlaskussa, tai edes -nousussa, ja edes vähänniin kuin elokuvissa, joissa kukaan ei varmaan ikinä sanonut toiselle, että mä tykkään susta.

Ehdin punnita nopeasti kaikki vaihtoehtoni. Voisin olla Hermanin kanssa, tai koko loppuelämäni yksin, koska ihan pian olin liian vanha ja ruma edes löytämään ketään. Herman ei sitä paitsi ole pahin vaihtoehto: varavaihtoehtoni oli ollut Hello, ja Hello nyt on aika nolo. Herman ei ole yhtään nolo. Kyllähän sen kanssa nyt kehtaisi kulkea ennemmin kuin jonkun Hellon, josta ei ikinä tiedä koska se alkaa vaikka matkia delfiiniääniä. Ja kyllähän minä Hermanista tykkäsin. En minä muuten olisi kai hänen kanssaan kuljeskellut pitkin Otsonmäkeä.

No. En sanonut, että mäkin tykkään susta Herman. Enkä ollut niin ääliö, joka sanoo kiitos, hymyilee ja häipyy. Sanoin, että sittenhän sun pitää nopeasti yrittää hurmata mua, ja voit aloittaa vaikka viemällä mut jätskille, mutta jossain paljo kivemmassa paikassa vasta pyydät että mä olisin sun tyttöystävä. Sitten otin Hermanin kädestä kiinni, koska K-kaupan edessä oli jätskikiska, ja me tasan mentäisiin sinne.

[Sanni JokelaOsallistuja]

Eira on mun ehdoton lempihahmo Hopiavuoresta: kahlasin eilen sekä sen että Inarin spinnarit ja vielä Uunonkin päiväkirjan läpi ja nauroin ihan katketakseni. 😀 Ihanat kamalat teiniajat, kun äiti on paska, iskä on paska eikä kukaan poikakaan tykkää.

Tykkään erityisesti siitä, miten hyvin kuvailet teinitytön sielunmaisemaa. Sitä, että elämä on kyllä loppu, jos en nyt tässä ja heti 16-vuotiaana seurustele, ja ensi vuonna on jo ihan liian vanha ja ryppyinen edes löytämään ketään. Äiti kieltää kajalit ja ripset, joten ihana kapina-Eira laittaa ne sitten koulun vessassa. Voin niin kuvitella, että maalaiskylien äidit varsinkin ovat juuri tuollaisia!

Lopussa vähän yllättikin Eiran päättäväisyys. Ei antanut pitää itseään itsestäänselvyytenä vaan pisti Hermanin töihin. Ihan parasta.

[HermanOsallistuja]

Oi! Kirjoitan tälle pian jatkoa 😉

[EiraOsallistuja]

Viestiketju

MOMMA

17.7.
Mä tiedän, ettet sä varmaan oikeasti voi lukee mun viestejä, mutta mä haluaisin puhua sulle. Meidän tallille tuli joku vitsin ääliö, joka on ilmeisesti kultalusikka suussa syntyny paska. Sillä on joku miljoonaponi ja se on ihan ämmä. Se oli yrittäny houkutella Hermaniakin johki vitsin bileisiin, ja mä en tietenkää ikinä pääse. Kyllä sä tiiät millanen äiti on. Se haluaa että mä oon kotona vaan aina, eikä se ymmärrä että kaikki muut pääsee. Meille ei saa edes käskee kavereita kun korkeintaan kaks kertaa viikossa. Se on aika yksinäistä. Jos sä olisit täällä, mä saisin käydä teillä joka päivä. Vitsi mä odotan että koulut alkaa. Sittenpä kaikki Sannit näkee et turha tulla sinne mun kuvioita sotkemaan. Mutta mä pärjään hyvin, älä ole musta yhtään huolissas! Iskä, äiti ja Inarikin pärjää hyvin, ja Ringo on terveenä. Silläkin on sua ikävä.

18.7.
Olisitpa sä täällä niin mä voisin oikeesti puhua sulle. Mä en vieläkään oo tottunu siihen, ettei enää oo ketään, kelle mä voisin kertoa kaiken. Mä soitin tänään Hellolle että mentäis Jätinhautuumaan ala-asteen jääkiekkokaukalolle koirien kans mutta se oli taas vaan Tiituksen kans. Mulla on hirvee ikävä mun kavereita, mut kaikki on jossain. Inari on vaan huoneessa. Mutta ei mulla oo hätää. Jos sä näet meidät, niin voisitko yrittää selvittää, mikä Inarin on? Mä en tiedä pitääkö mun kertoa äitille, kun yleensä äiti huutaa vaan jos me ollaan liikaa omissa huoneissa. Mutta jos mä en kerro, niin mitä jos Inarilla on joku oikeesti?

19.7.
Mä tiedän, ettei tää ole enää sun numero mutta tänään mä ratsastin Flidalla. Noa pyysi mua, eikä sitä vitsin Sannia. Mä sain tehtyä Flidan kaa ainaki tosi monta sellasta volttia, jotka alkaa ja loppuu samasta kohdasta. Se sitä paitsi asettui niin helposti kun vertaa Uunoon. Ei se nyt mikää Jussi oo, mutta silti oli kivaa. Mut kumminki, niin mä sanoin Noalle sitä ennen siitä Sannista, kun se on niin paska, ja nyt Noa varmaan luulee et mä oon niin vammanen etten tajua että tietenkin se ratsastaa paremmin kun mä. Varmaan se on saanu mennä ratsastustunnille ja kaikkea. Mä inhoan sitä!! Mutta joo mulla menee hyvin kun keskityn positiiviseen, niinku sä sanoit aina. Noakaa ei yhtää yrittäny pätee ku se sano että mulla on väärä kevennys. Harmi et se on jotain viiskyt. Muute se vois olla mun poikaystävä. Mut ihan sama. Kaikki kaverit on vaan jossain reissussa niin siks tää on tällästä. Mutta ei sun tarvi olla yhtään huolissas. Mulla on sua ikävä.

20.7.
Mä näin susta unta viime yönä. Siinä me oltiin teillä ja sä teit lättyjä ja niiden kanssa oli Pirkan mansikkahilloa, ja sä sanoit että kyllä mä oon kasvanu, ja sitten mua alko itkettämään ja mä heräsin siihen. Mut tänään mä näin kuinka Eetu ratsasti kerrankin Jussilla. Jussi on saanu oman hoitajan. Mä olin sit kai vissiin liian huono siihenki hommaan, niin joku vitsin Outi hoitaa sitä. Mä en kyllä sille puhu. Mutta mä meinaan sanoa Eetulle, että se vois antaa sen ratsastaa sillä. Edes joku ratsastais kun Eetu vaan istuu pulla suus ja mä en kerta saa. Jussi menee hukkaan, kun kukaan ei tee sillä mitää. Sillä on hyvä isä, ja kaikki sen yli kuusvuotiaat sisarukset on jo voittanu jotain mut Jussi ei mitää! Vitsi ku mä voisin saada sen. Mutta ei murehdita sitä! Kyllä mä pärjään, mä lupaan. Mä voin sitte joskus hommata oman hevosen. Heti kun mä pääsen kesätöihin, mä meen ratsastustunneille. Iskä sanoo etten mä saa, kun meillä on kerta oma hevonen. Mut sittenpä näkee. Onneks Nelly opettaa mua ja Uunoa, vaikka se kyllä sanoo koko ajan kaikesta ja mä en osaa mitää. Mut kyllä mä eilen Flidalla paremmin osasin ku Uunolla. Ja meni se paremmin muutenki ku sillon ku sillon kerran alkukesästä kokeilin mennä sillä. Mut Noa menee paremmin sillä. Sä olisit tykänny Noasta varmaan.

21.7.
Vitsi kun sä voisit tulla takasin. Äiti laitto tänään mun mukaan tallille voisilmäpullien loput mitä mä eilen tein, mutta ei ne maistu yhtään samalta kun sun tekemät, vaikka ne on samalla reseptillä. Mutta oli ne ihan hyviä kyllä. Mä laitoin vaan puolet niistä koriin, ettei Hello syö kaikkee, ja kävin Noalle viemässä kun kerta mä sain ratsastaa Flidalla eikä Sanni tai Inari. Se kysy että mitä se niillä tekee. Vitsin ääliö. Miehet ei tajua kyllä mitää. Ja mä ku yritin olla kiltti et se kerranki saa ennenku Hello syö, ja Tiitus. Mä sanoin sille että en tiiä, anna vaikka koiralle sitte. Kun ei kerran kelpaa. Ja sit mä menin talliin. Kun mulla oli paha mieli ku ei edes sun reseptin pullat kelpaa. Mut se johtuu varmaan vaan siitä unesta minkä mä näin edellisyönä. Kaikki on ihan hyvin. Älä musta huolehdi. Sitä paitsi se söi niitä pullia ku mä tulin sisään seuraavan kerran, että ei tässä oo mitään hätää kuitenkaan.

22.7.
Eetu ja ne järjestää jonku perhetapahtuman ja iskä sano et se tulee meidän kans. Olisitpa sä vielä täällä, kun mä haluaisin viedä kyllä sut. Uuno on kasvanu paljo siitä mitä se oli sillon, kun sä vielä elit, mut lähinnä leveyttä kyllä. Mut jaksaa se kärryjä vetää. Me meinataan laittaa sille heinäkärryt perään. Sä olisit voinu istua ihan edessä, niin että sä olisit voinu pitää jalkoja reunan yli, niin sä olisit kyllä voinu olla siellä. Mä olisin voinu vaikka rakentaa sulle jonkun selkänojan siihen. Ei olis tarvinnu yhtään pelätä, kun Uuno on ainaki ihan kiltti. Sit on jotku leirikisat, mutta mä olisin voinu hakee sulle siksi aikaa vaikka sitä sun lempparikanasalaattia, kun mä oon opetellu itte tekeen sitä. Kaikki olis tykänny susta. Mä olisin voinu vaikka etukäteen sanoa kaikille, että sä et kuule jos ei sulle huuda, niin sun ei olis tarvinnu sitte sanoa edes sitä itte yhtää kertaa. Mä olisin voinu vaikka jäädä juttelemaan sulle kun muut menee rastiradalle. Tai jos sä et halua talliin niin kyllä mä oon vaikka teillä kahdestaan sun kanssa jos sä voisit tulla takasin. Mä tulisin joka päivä teille niin ku aina ennenkin. Mut kyllä mä pärjään siellä iskänki kanssa. Mä pärjään aina.

[TiitusValvoja]

Mun mies osaa lukea mun mielenliikkeitä (joskus liiankin) hyvin ja kun sain tämän luettua loppuun, hän kysyi että onko jotain käyny. Niin vahvasti tarina vaikutti muhun ja nyt vain haluaisin päästä halaamaan Eiraa tai edes itkemään omaa pientä pahaa oloa pois.

[NoaYlläpitäjä]

Ei mitä, hetkinen. Seis. Tää ei ollu nyt yhtään sitä mitä mä aattelin! Mä kun klikkasin tätä olin ihan että jes, nyt luetaan mitä Eira tykkäsi Outista ja Flidasta, ehkä jotain Hermanista ja tietty Sannista. Sellaista Perus Eiraa, eikä tälläistä. En mä tähän ollut yhtään valmis.

Mut ihan mielettömän hyvä, etten ollu. Nyt me vihdoin nähtiin, että Eirakin on ihminen, eikä ”vaan” kiukutteleva teini. Että Eirallakin on isompia ongelmia ja murheita kun vaan ettei kouluun saa meikata eikä saa hankkia ripsien pidennyksiä. Että Eira suree ja huolehtii siinä missä muutkin, Inariakin se miettii jos sillä on joku oikeasti hätänä. Tää toi Eiran hahmoon ihan uudenlaista syvyyttä ja persoonaa, ehkä se on aikaisemmin ollut vaan piilossa tai ehkä sä löysit sen vasta itsekin. Oli miten oli, tähän väliin se oli erittäin hyvä ratkaisu tuoda esille! Eikä sitä tietenkään aina tarviikkaan tuoda, mutta nyt oli jo aika että me saadaan tuntea Eirasta tääkin puoli. Voi vitsi, kun joku Hopiavuorestakin sen tuntisi. Ehkä vielä joskus.

Tiituksen kommenttia sivuten, niin kyllä tää mullakin nosti palan kurkkuun. Yleensä mä en turhia herkistele, mutta voi veljet kun puhutaan kuolleista perheenjäsenistä. Mulla ei oo vielä kukaan oikeasti tärkeä sukulainen kuollut, mutta mun omat vanhemmat alkaa olla sen verran iäkkäitä että sitä ei ikinä tiedä milloin. Se on ihan järisyttävän pelottavaa, ja tässä Eiran ”ei hätää, kyllä mä pärjään” on suorastaan raastava. Montako kertaa sen on sitä itselleen pitänyt jo hokea, ja uskooko se siltikään siihen? Pärjääkö se oikeasti? Ikävä sen on, niinkuin se itsekin sanoo, mutta musta tuntuu että sellaisella tekisi mieli itkeä ja huutaa- tyylisellä tavalla, eikä vaan että riittää kun toteaa että ikävä on.

Olispa joku mun hahmoista niin hyvää pataa Eiran kanssa että se voisi tietää nää asiat tai ainakin oppia, että Eiralla olisi joku jolle puhua. Yhyy.

Aijai minkä teit, miten mä nyt pystyn nukkuun???

Mutta vielä sen verran, että olipa yllättävän ja virkistävän toimiva tän tarinan sommittelu! Mitään ei tuntunut jäävän uupumaan, eikä siihen vaadittu älyttömän pitkää pätkää yhdestä tapahtumasta. Tälläiset, raapaleiksiko niitä kutsutaan? osaa olla sairaan haastavia ainakin mulle, mutta säpä onnistuit sairaan hyvin!

[EiraOsallistuja]

Hermanin ryhmäkeskustelu

Mun ekat bileet ikinä

Kyllä ´minä tiedän, ettei Herman minua oikeasti kauaa jaksa. Iskä ei päästä sitä ikinä meille, koska ”tämän ikäiset” tytöt eivät saa juoksennella ”kaiken maailman vieraiden kollien kanssa”. En saa ikinä olla pihalla niin myöhään kuin muut, en saa mennä Hermanin luo, enkä varsinkaan saa ”notkua” Meijerillä. Vaikka ei siellä kyllä mitään notkuta, vaan istutaan vain vanhalla lastauslaiturilla ja jutellaan. Kaiken tämän takia näen Hermania kuitenkin oikeastaan vain tallilla ja Ringon kanssa lenkillä.

Asiat olisivat kai pysyneet samalla tolalla ikuisesti, ellen olisi kuullut Amandalta, että Sanni — siis Sanni J. eikä tietenkään Sanni P. — yrittää ihan selvästi viedä Hermanin minulta. Amanda sanoi, että ne ovat suurin piirtein joka päivä johonkin vitsin puoliyöhön asti ympäri kirkonmäkeä. Käsistäpitelyä ei kyllä ole vielä havaittu, mutta ei se kuulemma tarkoita, ettei sitä olisi.

Lisäksi Amanda oli kuullut Sannilta — tällä kertaa tietenkin Sanni P:lta — että kaikki ovat menossa sen yhden Miskan bileisiin. Herman kuulemma myös, ja se idiootti-Sanni. Ei ihme, ettei käynyt, kun kysyin, mennäänkö taas Ringon kanssa. Vaikka olen vieläkin tavallaan ehdonalaisessa kotiarestissa, silloin päätin toimia.

Puoli kahdeksalta lähdin viemään Ringoa lenkille. Menimme lyhyemmän lenkin kuin yleensä ja mahdollisimman nopeasti. Silti siinä meni puoli tuntia, kun Ringo halusi oikein kostoksi haistella kaikkea mahdollista. Ihan kuin se olisi vaistonnut, että nyt pitäisi olla nopea ja tehokas, ja oikein yrittänyt tehdä kiusaa. Mutta lopulta laitoin sen takaisin tarhaan yöksi, koska vielä sillä on liian kuuma, jos se nukkuu sisällä. Sitten pidin huolta, että iskä huomasi, että olin muka pahalla tuulella ja menossa hampaat harjattuna omaan huoneeseen katsomaan elokuvaa ja sitten nukkumaan. Oikein etsin olkkarista jonkun DVD:nkin, vaikka normaalit ihmiset käyttävät nykyään Netflixiä. Sitten meikkasin leffan pyöriessä taustalla, etsin kivan vaaleanpunaisen paidan vaaleiden farkkujen kaveriksi ja pujahdin ikkunasta talomme kiertävälle terassille ja sen kautta nurmikolle. Kun olin ulkona, ei tarvinnut kuin mennä ja lujaa. Pahempaa ne eivät voisi minulle aiheuttaa kuin lisää kotiarestia, ajattelin. Eivätkä ne huomaisi.

Miskan luona haisi kalja, Axe ja palanut pakastepitsa. Montaa tyttöä ne eivät olleet sinne saaneet. Meidän luokan pojat yrittivät sönköttää, että ihme kun Helmipuroakin näkee, mutta minä en sotkeutunut sanoissani. Yritin antaa ymmärtää, että en yleensä viitsinyt tällaisiin bileisiin edes tulla, mutta kun ei ollut muutakaan tekemistä. Yksi Joona sihautti kaljan auki ja ojensi sitä minulle. Hörppäsin siitä ja ajattelin huomaamattomasti hankkiutua siitä eroon jossain vaiheessa, mutta se oli niin pahaa, että minulla oli vaikeuksia niellä pientä hörppyäni. Pojat hörähtivät, mutta onneksi lukion kakkosten Samuli sanoi, että antakaa nyt sille Eiralle siideriä. Se olikin paljon paremman makuista.

Herman löytyi takaterassilta. Katselin häntä ikkunan läpi. Mäkinen ja se toinen ruskeatukkainen, joka hänen kanssaan aina pyöri, polttivat tupakkaa. Herman hymyili, kun muut nauroivat, ja vastasi sitten jotain ilmeisesti yhtä hauskaa. Hänen kätensä olivat hupparin taskuissa ja minä vihasin Sannia — siis molempia Sanneja ja Amandaakin — kun minun oli pitänyt muka lähteä tänne Hermania kyttäämään. Laskin yhtä hörppyä vaille täyden mansikkasiiderin keittiön tasolle ja ajattelin lähteä ennen kuin nolaisin itseni pahemmin. Hermanin ei tarvitsisi ikinä tietää, että minä olin näin epäluuloinen, enkä minä enää ikinä kyllä kulkisi hänen perässään mihinkään bileisiin.

Juuri ennen kuin käännyin, näin kuitenkin Sannin. Hän oli ollut Hermanin vierellä, mutta niin lähellä talon seinää, etten ollut nähnyt häntä ikkunasta. Hänelläkin oli tupakka ja hän kehtasi vielä nojautua pukkaamaan Hermania olkapäällään nauraessaan. Varmaan oikein kihersi, varmaan oikein räpsytteli ripsiään. Ämmä.

Ajattelin ensin marssia terassille itsekin, mutta en keksinytkään, mitä sitten tekisin. Ennen kuin päädyin mihinkään lopulliseen päätökseen, Herman sattui vilkaisemaan ikkunaa — siis minua. Odotin jo, että hän tönäisisi Sannin kimpustaan, niin kuin kuuluu, kun jää rysän päältä kiinni sillä tavalla. Sen sijaan hän hymyili. Luin nimeni hänen huuliltaan, kun hän viittoi minua tulemaan ulos. Sillä sekunnilla unohdin koko sannijutun. Ainakin melkein. Amandalle pitäisi nimittäin tehdä selväksi, että turha juoruta minun poikaystävästäni ympäri kyliä.

En muuten jäänyt kiinni bileistä kenellekään muulle paitsi Inarille. Inari kuuli, kun kiipesin ikkunasta sisään ja tuli katsomaan. Hänen kuiskattu sättimisensä herätti isän, mutta kun isä rymisteli kohti, Inari tuuppasi minut sänkyyn ja kiskoi salamannopeasti peiton päälleni. Isän vihainen naama työntyi ovenraosta sisään, mutta hänen ilmeensä lientyi, kun Inari kuiskasi, että olin nähnyt pahaa unta.

[HermanOsallistuja]

Ihanaa että otit kaiken kiireen keskellä koppia mun tarinasta. Eirasta on aina kiva lukea!

Tää kyllä yllätti mut kun Eira tuli myös, joka oli kyllä tosi kiva! Saa enemmän aihetta sitten omaan tarinaan.

[Sonja T.Valvoja]

Kun oma ikä lähentelee neljääkymppiä ja teinivuosista on rutkasti aikaa (plus tietenkin oli aivan eri asia olla teini 90-luvulla kuin nykyään), niin näiden Hopiavuorten teinien, aivan erityisesti Eiran ja Sannin, spin-offit ovat tietyllä tapaa riemastuttavaa luettavaa. Toisaalta myös raivostuttavaa, ei voi olla noin draamaa ja kamalaa, kunnes sitten menee jonnekin nurkan taakse tekemään ristinmerkkejä ja kumartamaan allahille ettei itse ole teini enää, ei kestäisi. Mutta niin kalkkis en ole sentään vielä ettenkö muistaisi että tuollaistahan se vähän oli. Maailma muuttuu mutta teinidraama ei. Tämä oli taas yksi erinomainen teksti lisää tähän Eiran tarinaan.

[EiraOsallistuja]

Kun mä ja Herman melkein erottiin (vaikka Herman ei ehkä tiedä siitä)

Tosi harmi, että Noa on homo. Ei minulla tietenkään ole mitään homoja vastaan — paitsi Helloa — mutta tarkoitan sitä, että olisin voinut sitten ottaa vaika Noan, jos kerran me Hermanin kanssa kuitenkin erotaan, mutta kun Noa nyt ei tykkää tytöistä. Olisihan se muuten nyt lähtenyt eilen seuraksi Seinäjoelle leffaan minun kanssani, kun olin laittanut salaa ripset ja kaikkea. Sillä lailla harmi: Noa on edes kiva.

Mutta Noasta on tullut minulle kuitenkin sellainen gay best friend, jollainen kaikilla 2000-luvun alun sikavanhojen saippuasarjojen nuorilla naisilla on. Ei se lähde shoppailemaan tai mitään, mutta juttelee kuitenkin ja pitää seuraa. Ja tänään se tuli varta vasten oikein hakemaan minut tallista kahville. Tai siis se huhuili muka kaikkia, mutta tietenkin se haki juuri minua.

Noa valitsi hyvän hetken kahvittelulle, koska minun piti päästä kertomaan jollekulle siitä, että minä ja Herman varmaan erotaan pian. Yritin kertoa siis siitä, mutta en päässyt ikinä edes alkuun, koska Hello!!

Kun olin juuri istunut ja tarttunut lusikkaan pyöritelläkseni siitä isossa Lena Furbergin hevosilla koristellussa mukissa, eiköhän Hello tullut talvivaatteissa sisään ja lyönyt ihan tahallaan polvensa täysillä sen penkin kulmaan, jolla minä istuin. Teetä läikkyi Noan pitelemälle Ilkalle (joka vaihtoi nimensä juuri Pohjalaisen kanssa yhdistyttyään Ilkka-Pohjalaiseksi, vaikka Pohjalainen Ilkka olisi ollut parempi nimi). Sitten Hello sihisi ihan niin kuin olisi sanomassa ruman sanan, mutta ei sanonut sittenkään, koska Hello ei oikeastaan kiroile. Hetken hän kärsi näyttävästi mutta hiljaisesti silmiään kiinni rutistaen, jalkaansa roikottaen ja pöytään nojaten, mutta veti sitten henkeä, suoristautui ja alkoi laulaa hilpeää duuripainotteista laulua etsiessään kahvikuppia kaapista.

”Yhteen kahteen kolmeen, minua sattui polveen, neljään viiteen kuuteen, lääkäri vaihtoi sen uuteen!”
”Mee pois!” yritin komentaa Helloa, mutta laulu sen kuin jatkui.
”Seitsemään kahdeksaan yhdeksään–”
”Ota nyt nopeemmin sitä kahvia!”
”Hän nauroi sitä tehdessään!”
”Mulla oli tässä juttu kesken!”
”Kymmeneen yhteen kahteentoista”, Hello lauloi yhtäkkiä hitaasti kuin hautajaismarssissa, ihan ärsyttääkseen, ja lorotti kahvia mahdollisimman hitaasti mahdollisimman isoon kuppiin.
”Mikä pakko sun on urkkia siinä mun ja Noan yksityisasioita?”
”Enpä ole ennen nähnyt moista!” hän hoilasi viimeisen säkeen ja katosi pulla kourassa kohti olohuonetta jatkaen saman sävelmän viheltämistä hyväntuulisen oloisena.
”Mitä yksityisasioita meillä on?” Noa kysyi ihan neutraalisti lehden takaa.

No kun hän nyt kerran kysyi. En minä muuten olisi kertonut. Aloitin siitä, että minä ja Herman varmaan erotaan. Noa laski asiaankuuluvasti lehden käsistään, koska ihmisten sydänsurut ovat kuitenkin maailman tärkein asia, ainakin jonkun Ilkan tyhmiin Seinäjoki-keskeisiin uutisiin verrattuna. Mitä väliä nyt jollain Pollarin talon siirrolla oli, kun oikea elämä meni ihan kurjasti?

En ehtinyt paljoakaan kertoa — mitä nyt sen verran, että meidän kouluun oli tulossa joku uusi tyttö, joka oli kuulemma venäläinen, ja venäläisyyshän tarkoittaa että hän on myös pääjalkainen, eli on säärtä kaulaan asti, eli Herman tykkää. On suora nenä varmaan, vähän toisenlainen kuin minun omituinen varreton nenäni: varmaan sillä on samanlainen kuin Inarilla, mutta ei ihan sellainen vesikraana, vaan suora. Varmaan liimaripset, tai ainakin sellaiset laadukkaat magneettiripset, ja eksoottinen korostus puheessa. Varmaan se on pitkä, niinhän venäläiset aina, ja varmaan se saa olla yötä myöden ulkona ja siten ajautuu Hermanin kanssa yhteen. Siinä vaiheessa alkoi kuulua taas lähestyvää laulua ja pian Hello tuli taas siihen keittiöön pilaamaan vieläkin takki päällään.

”Noa ja mä, tallilla taas, illat rullaillaan.”
”Mitä sä nyt taas tulit siihen?”
”Talvi-illassa, pirun kylmässä–”
”Siis mä en kestä…”

Onneksi Hello työnsi silloin päänsä jääkaappiin, mutta kauan sitä hiljaisuutta ei kestänyt, sillä pian hän istahti penkin päähän minun vierelleni niin, että jouduin väistymään kohti ikkunaa. Ai että miten teki mieli nipistää. Tai oikeastaan läpsäyttää. Päähän. Sillä penkillä, jonka päällä istuimme.

”Vai on sulla mieshuolia”, Hello lässytti alahuuli törröllään ja joku ihmeellinen ainakin kolme päivää vanha pasteija matkalla suuhun.
”Mikä pakko sun on salakuunnella aina?”
”En mä nyt aina. En mä oo salakuunnellu sua eilenkää yhtään. Kuule, setä voi antaa sulle neuvon: älä murehdi.”
”Mä en halua sun neuvoja!”
”On kuule turha murehtia sellasia–”

Nousin pöydästä, sanoin enimmäkseen seinille kovaan ääneen kiitos teestä ja painuin eteiseen vetämään takkia päälleni. Osasin tuon Hellon neuvon ulkoa jo. On turha murehtia asioista, joihin ei voi vaikuttaa. On turha murehtia asioita, joihin ei aio vaikuttaa. Jos pahin käy, se on kuin kärsisi kahdesti, ja jos kaikki menee hyvin, on murehtinut turhaan. Paska neuvo. Survoin kengät väkisin jalkoihin ilman kenkälusikkaa ja päätin kävellä kotiin.

”Tiesithän sä, et joskus ku tytöillä on ongelmii, ne ei halua neuvoja”, kuulin Noan sanovan. Hellon vastauksenkin kuulin ennen kuin vedin oven kiinni perässäni.
”Äh. Eira haluaa.”

En muuten tosiaankaan halunnut, en ainakaan niin paskoja neuvoja. Lähdin kävelemään kirkolle päin lumisateessa. Iskä luuli, että olisin tallilla vielä tunnin tai pari. Päätin mennä Hermanin luo, vaikka en olisi ikinä saanut lupaa sellaiseen. Ryhtyisin heti tänä iltana väsytystaisteluun isää vastaan, enkä luovuttaisi ennen kuin saisin luvan olla ihan vain Otsonmäen kirkonkylällä edes iltaseitsemään, niin ettei kaikki sosiaalinen elämä menisi minulta ohitse. Tai että Herman saisi tulla meille edes viikonloppuna. Suostuisin vaikka siihen, että kämpän ovi pitää olla koko ajan auki, niin että isä voi urkkia ärsyttävästi. Käyttäisin neuvotteluaseenani jouluna saatavaa koulutodistusta. Olin nostanut keskiarvoni ihan varmasti seiskasta ainakin melkein kasiin ja ansaitsin kyllä palkinnon. Ja ai samperi, jos minun numeroitani taas vertailtaisiin taas kerran saman ikäisen Inarin numeroihin!! En minä nyt mikään robotti ole!

Päätin olla murehtimatta koko Hermania ja sitä jotain venäläistä tyttöä. Koska jos minä ja Herman eroaisimme, se olisi kuin kärsisin kahdesti. Vitsit kun Herman vain olisi ollut kotoisin täältä Otsonmäeltä itsekin, niin häneen olisi iskostunut asiaankuuluva ryssäviha… Tai vitsi kun Noa ei olisi homo… Vaikka onhan se jotain viisikymmentävuotias. Vaikka ei viisikymmentä nyt kuitenkaan ihan niin vanha ole, kun se on kuitenkin kiva. Ei se haittaa, ettei se luvannut myydä minulle salaa alkoholia. En minä kuitenkaan uskaltaisi juoda, ettei iskä haista sitä hengityksestä.

[HermanOsallistuja]

Voi Eira raukka! Mun käy oikeesti sääliksi häntä. Kumpa Eira vain tietäisi totuuden niin kaikki on hyvin. Pitääkin varmaan kirjoittaa nämä nyt tapaamaan johonkin niin toivottavasti Eira uskaltaisi puhua 🙂

[EiraOsallistuja]

Kasvupiste

Noan huoneen ovi oli hyvin saman tyylinen kuin kaikki väliovet Hopiavuoren tuvassa. Vain Eetun huoneen ovi, vessan ovi ja kylpyhuoneen ovi olivat erilaisia. Kosteiden tilojen ovissa oli väännettävät lukot (kylpyhuoneen lukko oli tosin aika paska) ja Eetun ovessa sameita lasiruutuja. Noan ovi oli vain valkoinen, ja siinä oli samanlaisia ruutumaisia uria koristeena kuin Jillankin ovessa, joka oli ihan siinä vieressä.

Hengitin syvään ja nostin käteni, mutta laskin sen sitten taas. Se oli ties monesko kerta. Sydämeni hakkasi ja minulla oli muutenkin paska fiilis. Jos Noa ei olisi aiemmin kahvilla puhunut kultaköynnöksensä ruskistumisesta, en olisi edes harkinnut tulevani tähän empimään ja huokailemaan…

”Mee jo”, kuului silloin takaani, yläkerran harvoin käytetyn olkkarin upottavatyynyisestä rottinkituolista.
”Mitä säkin siinä vakoilet”, sähähdin Hellolle, joka oli istunut siinä kyttäämässä ties kuinka kauan.
”Mä voin koputtaa sun puolesta”, Hello sanoi ihan liian lujaa: Noa varmasti kuuli. ”Voidaan olla niinku ala-astelaiset reksin ovella. Sipistään siinä ja sovitaan kumpi koputtaa ja kumpi puhuu.”
”Ei kiitos”, tuhahdin hänelle ja istuin rottinkituolin vieressä olevalle pienelle sohvalle.
”Kyllä sä nyt yleensä uskallat ihmisten oviin koputella. Mikä sua riepoo?”

Koska olin kuitenkin menossa jossain vaiheessa puhumaan Noalle, ajattelin kertoa Hellollekin: kuitenkin ääliömäisyyteni kantautuisi kaikkien korviin. Ajattelin tunnustaa kaiken, ihan niin kuin harjoituksen vuoksi, ja aloitin kertomaan kultaköynnöksen ruskistumisesta. Ja kaikesta. Mutta kesken kaiken Noan ovi avautui ja hänen päänsä pilkisti raosta sen verran räjähtäneen näköisenä, että hänen täytyi olla ollut nukkumassa ennen työvuoroaan.

”Mitä te mesootte?” Noa kähähti.
”Voi kuule”, Hello huokaisi, ”tässä ollaan aivan valtavan dramatiikan äärellä.”
”Aha”, Noa nyökytteli. ”Olkaa snadisti hiljempaa sen äärellä.”
”Eira on katsos hukannut kasvupisteensä”, Hello kertoi ärsyttävän pyhän näköisenä.
”Sä oot paska!” informoin Helloa ja paiskasin tyynyn täysillä hänen päälleen. Lupia kyselemättä marssin ohi käkättävän Hellon ja unisen Noan suoraan Noan huoneeseen.

Kultaköynnös oli kamalassa kunnossa. Sillä oli monta pitkää lonkeroa. Kunkin lonkeron kolme uusinta lehteä eivät olleet koskaan avautuneet, vaan olivat käpristyneet kärjistään mustiksi. Minun oli ihan irvistettävä sitä katsoessani. Vaikka en mitään kasveista ymmärräkään, ei tuollainen ruskea- ja käppyräkärkinen lonkero kyllä enää miksikään kasvaisi.

”Mitä jos tulisit vaikka ineen”, Noa huokaisi ennemmin huoneensa katolle kuin minulle ja veti oven kiinni.
”Saaks oikat kans?”
”Hä?”
”Kysyttiin et pääseeks ineen ja saaks oikat kun mä pelasin Habb… Tai ihan sama.”
”Okei. Mun pitäis kyllä nukkuu oikeesti…”
”Mä tapoin sun kultaköynnöksen!”
”Hä?”

Noa ei meinannut millään käsittää, vaikka kerroin kuinka selkeästi koko tarinan. Olin tullut pari viikkoa sitten salaa ottamaan alun Noan kukasta. Inari oli sanonut, että jos siitä leikkaa palan, liottaa vesilasissa ja sitten istuttaa, siitä tulee uusi kasvi. Inari oli myös sanonut, että kukasta ei kiitetä, ja että varastettu alku kasvaa parhaiten. Niin siksi minä olin ilman lupaa ottanut. Silloin kultaköynnös oli ollut ihan vihreä vielä. Sitten se minun alkuni oli kuitenkin muuttunut ihan keltaiseksi ja kuollut, vaikka olin kuinka pitänyt sitä ensin siellä vesilasissa ja sitten pienessä kosteassa multapurkissa ALALÄMMÖSSÄ, niin kuin Inari oli käskenyt. Ja koska olin vienyt Noan kukasta alun, niin nyt sekin kuoli. Selitin saman tarinan varmaan viidellätoista tavalla ennen kuin se meni Noalle jakeluun. Väsyneenä Noa ei ole maailman välkyin.

”Niin että mä voin kyllä ostaa sulle uuden… Vaikka mä luulen ettei Otsonmäellä oo… Mutta mä voin mennä viikonloppuna hakeen Seinäjoelta… Ja jos ei siellä oo niin Vaasas ainaki on…”

Noa oli selitykseni aikana käynyt istumaan patjalleen, mutta kun hiljenin, kuulin hänen nousevan.

”Onks teillä kotona muita kasveja?” Noa kysyi.
”Äitillä on joku palmu… Tommonen ku toi!”
”Niin siis traakki. Et sä oo tappanu kultaköynnöstä, mut mutsis traakin ehkä. Noissa jotka on tossa seinän vierellä, on ollu villakilpikirva, mut toivottavasti mä oon saanu sen veke. Ja nyt teillä on kotonaki niitä jos ne ei ookkaa kaikki delannu vielä.”
”Hyi saa…eerumi!”
”Nii. Mut tuuppa kattoon.”

Menin Noan perässä kukkien ääreen, vaikka ajatus villakilpikirvasta kuvotti. Pyynnöstä näytin, mistä olin kasvin katkaissut: lehden alta tietenkin! Noa sanoi, ettei se siitä kasva. Hän otti sakset kaapistaan ja leikkasi minulle yhden lehden niin, että mukana oli vähän lonkeromaista varttakin.

”Nyt kuuntele. Uitat tätä mäntysuovassa ja peset aivan sikatarkasti, ettei siihen jää mitää ördejä. Annat vaikka liota hetki aikaa ja sitte hinkkaat varovasti tän lehden molemmin puolin. Sit ku sä juurrutat tätä, nii pidät tän eristyksis, ja jos se yhtää alkaa ruskistuu nii nakkaat sen veke, koska sillon siinä on aina vaan jotain ylimäärästä elämää.”
”Joo…”
”Nää maksaa Otsonmäen Ässäs kolme seitkytviis ilman villakilpikirvoja.”
”Ai?”
”Joo.”
”Okei…”

Emmin hetken lonkeronpätkä ja lehti kädessäni, mutta lähdin sitten ovea kohti. Ajattelin, että voisin laittaa kasvini likoamaan täällä siksi aikaa, kun kävisin laukkaamassa Uunolla. Toivotin Noalle vielä hyvää yötä, mutta hän haukotteli, ettei tässä enää kannata nukkua, vaan saman tien voisi mennä alakertaan.

[EiraOsallistuja]

Kun Santtu yritti tehdä musta miesmäisen

Santun äiti ei ikinä jutellut meille, kun istuimme niiden keittiön pöydän ääressä katsomassa matikkaa. Se sanoi hei, kun tulin, ja hymyili, ja sillä oli tosi ohut kaula ja joskus helmetkin, ja se piti aina siistimpää paitaa kuin meidän äiti. Se näytti useimmiten siltä kuin olisi tullut suoraan kampaajalta. Olisin halunnut sanoa siitä Santullekin, että sillä on maailman siistein äiti, mutta varmaan sellaista nyt voi enää meidän ikäisenä sanoa. Sen sijaan Santun isä oli ihan tavallinen. Se haki jääkaapista ruokaa välillä ja jutteli vähän jotain ennen kuin meni taas. Pari kertaa se luki lehtä saman pöydän ääressä, ja Santtu oli silmiinnähden punainen ja hikinen ja ahdistunut siitä, niin ettei se sitten enää tehnyt sitä.

Mutta yleensä me laskettiin vain kahdestaan. Minulla oli matikka todistuksessa kuutonen, vaikka se oli lyhyt, mutta olin päättänyt, että sehän nousee. Santulla oli omat kirjansa, ja kun hän tarkisti tehtäviäni pöydän toisella puolella, tapasin selailla niitä. Ne olivat niin kuin loitsukirjoja. Tai jotain hieroglyfikirjoja. En tajunnut niistä mitään. Hädin tuskin tajusin omistanikaan.

Vitosjakso oli juuri loppumassa, mutta päätimme laskea vielä yhden illan ennen pääsiäislomaa. Oikeastaan minä päätin, koska halusin näyttää Santulle yhtä juttua. Tavalliseen tapaan sanoin siis hei sen äitille, laitoin takin naulakkoon ja menin jo itse keittiöön, vaikka Santtu ei ollut tullut avaamaan ovea, vaan sen isä. Istuin alas ja kaivoin pörröisestä pupurepustani matikankirjat ja tietokoneen. Napsautin tietokoneen päälle, koska sillä meni aina aikaa käynnistyä tätä nykyä, kun olin laittanut siihen Popcorn Timen ja sen mukana oli kai sitten tullut joku virus.

Kun Santtu tuli ja nyökkäsi tervehdykseksi, olin aluksi ihan muina miehinä.
”Moi.”
”Moi. Mä olin just — tai no, alotetaan. Mihin me jäätiin viimeks?”
”Eiku me käytiin viimeks se kurssi jo loppuun — mulla oli tänään koe.”
”Miten se meni?”
”Ihan hyvin — mut ihan sama, mä kävin ostamas kirjakaupasta tän.”

Työnsin seuraavan kurssin kirjaa Santtua kohti. Se oli päällystämätön ja ihan uusi. Olin jo selaillut sen läpi. Santtu liu’utti sen pöytää pitkin lähemmäs itseään ja alkoi sitten tutkia sisällysluetteloa. Sillä aikaa minun koneeni aukeni ja yhdistyi kännykkäni nettiin, vaikka Santun isä on kyllä sanonut, että niidenkin nettiin sai mennä. Mutta kun en ikinä muista niiden salasanaa. Avasin sähköpostini, klikkasin yhtä linkkiä ja pyöräytin sitten ylpeänä koneen Santtua kohti.

Hän katsoi ensin hämmentyneenä tietokonetta ja sitten minua kirjani ylitse.

”Onks tää se sun välikoe?”
”Joo, me saatiin se eilen”, kerroin ylpeänä.

Santtu laski kirjan varovaisesti pöydälle, ihan niin kuin se voisi muka mennä rikki. Yhtä varovaisesti hän veti tietokoneeni lähelleen.

”Kasi! Hyvä Eira!”
”Niinpä!”

Santtu jatkoi selaamista. Hän nyökytteli ensimmäisen tehtävän kohdalla. Olin saanut siitä täydet pisteet, mutta se olikin kaikkein helpoin. Seuraavassa tehtävässä Santtu rypisti kulmiaan, mutta jatkoi sitten eteenpäin. Suurimmaksi osaksi hän vaikutti ihan tyytyväiseltä.

”Mikset sä tehny kakkos- ja kutostehtäviä?”
”Teinhän mä ne.”
”Niin mut tälleen puoleenväliin. Kyllä sä olisit osannu laskee ton kakkosen kokonaan. Ja kutosenkin, vai unohdiksä yhtäkkiä kaiken tilavuuksista?”
”No olisin joo osannu.”
”Mutta mikset laskenu?”

Oliko se tosissaan? Miksei se voinut vain sanoa, että tuli hyvä numero? Loukkaantuneena vedin koneeni takaisin Santulta. Hän katsoi minua hetken silmiin edelleen, mutta alkoi sitten tonkia kynää penaalistaan.

”Mä ajattelin — ei aloteta vielä tota uuta kirjaa. Eira? Kerrataan ne tilavuudet vielä.”
”Kyllä mä ne osaan laskea.”
”Okei?”
”En mä nyt voinu siitä mitää ysiä ottaa siitä kokeesta. Kaikki ajattelis että mä oon joku hik…”

Vilkaisin Santtua. Se oli kyllä aika hikari. Mutta ei se ollut yhtään sellainen hikari, joka aloitti joka lauseensa sanomalla itse asiassa, ja haisi kirjastolta eikä ollut ikinä nähnyt auringonvaloa. Mutta en voinut silti sanoa sille päin naamaa h-sanaa.

”Siis miesmäinen”, korjasin, koska faktahan sekin on, että vain pojat osaavat matikkaa. ”Hermanin mielestä se olis varmaan outoo jos mulla olis liian paljo parempi numero kun sillä, muutenki. Kato, kyllä mä voin ton kutostehtävän sulle laskee vaikka heti — siis jos sä lainaat laskinta ku mun oma jäi kotia — nii ei tarvi kerrata kyllä!”

Santtu katsoi minua niin kuin en olisi puhunut edes suomea, mutta sanoi sitten uskovansa kyllä minun osaavan ja kysyi, otanko mehua.

[EiraOsallistuja]

Sikapaskoja uutisia

Inari oli kutsuttu kotiin. Siis kutsuttu. Isä oli soittanut ja pyytänyt. Ei ollut käskenyt eikä uhkaillut, ei edes hoputtanut. Soittanut vain, että tulisitko sieltä Ilveksen kotoa kahville, äidillä ja hänellä olisi tärkeää asiaa. Ei iskä vain minua ole ikinä pyytänyt tai kutsunut. Sitten iskä oli istuttanut Inarin sohvalle ja äiti oli kantanut tarjottimella kahvia meille kaikille, ihan niin kuin olisi ollut vieraita. Meillä ei ikinä saa syödä mitään olkkarissa, paitsi vieraat saavat. Tarjottimella oli keksiäkin ja se jätettiin pöydälle. Minäkin sain kahvikupin, mitä en ikinä saanut, jos ei ollut vähintään pappi tulossa käymään.

”Ketä meille tulee?” kysyin, kun olin juonut pahaa kahvia jo useamman kulauksen, eikä kukaan ollut kävellyt sisään.
Inari vaihtoi asentoa vieressäni sohvalla jotain tuhannetta kertaa. Yritin katsoa sitä tiukasti, jotta se paljastaisi, mitä se tiesi, mutta se katsoikin minua ihan hämmästyneenä.
”Onks Ringo pihalla?” Inari kysyi yhtäkkiä terävästi.
”On on”, äiti huokaisi ja puristi teekuppiaan, sillä äiti ei juo kahvia.
Inari ponnahti ylös ja laski kuppinsa pöytään niin että kolahti. Hän käveli ripeästi ikkunalle katsomaan.
”Siellä se on!” iskä melkein ärähti. ”Istu nyt vaan!”
”Mä vaan ajattelin et jos te yritätte kertoo et Ringo piti lopettaa…”
”No ei me nyt sitä varten… Me oltais soitettu…”

Katsoin taas Inaria, kun hän istui, risti jalkansa ja alkoi heilutella toista jalkateräänsä. Mieleeni tuli yhtäkkiä monta kirjaa, jotka olin Inarin hyllystä lukenut. Inari rakasti naiskohtaloiden lukemista. Waris Dirie, Phoolan Devi, Zana Muhsen — heidät oli naitettu nuorina vanhoille äijille vastoin tahtoaan. Kuvittelin aina heidät istumassa perheensä kanssa pahaa-aavistamattomina ennen kuin…

”Ooks sä menos naimisiin?” kysyin Inarilta.
”Mitä! En!”
”Iskä!” äyskähdin iskälle, joka näytti pöyristyneeltä.
”Ei ole! Et ole! Ethän ole?”
”No en tosiaankaan ole!”
”Oonks mä menossa naimisiin?” kysyin aina vain ahdistuneempana. Mitä jos se mies olisi joku vanha ja kauhea? Joku satavuotias? Joku Noan ikäinen?
”Eira! Et tietenkään!”
”No kuka?”
”Äiti”, iskä sanoi.
”Eroatteks te?” Inari kysyi silmät suurina.
”Ei kun–”
”No miten äiti voi mennä naimisiin jos te ette eka eroa?” kysyin ilmiselvän kysymyksen, koska alkoi ärsyttää se kiertely.
”Eira!” äiti torui.
”Ei tarvi tahallaan viisastella”, iskä tuhahti ja otti keksin ärsyttävän hitaasti valikoiden.

Inarille näytti riittävän, että hän ei ollut menossa naimisiin, ja että Ringoa ei ollut lopetettu. Hänen hartiansa laskeutuivat ainakin kymmenen senttiä matalammalle ja hän nojautui sohvan selkänojaa vasten. Ollapa Inari: elämässä ei ollut mitään huolia. Inarihan asui Ilveksillä. Jos äitin ja iskän uutinen olisi kamala, ei se Inaria haittaisi. Minun se pitäisi kestää. Ja se oli varmaan paska uutinen, koska muuten se olisi kerrottu jo. Aiottiinkohan Uuno myydä? Olin säästänyt viisisataa euroa. Ostaisin sen itse. Pääsisinpä jakamasta sitä Inarin kanssa. Ei kai tallivuokra ihan kauhean kallis voinut olla. Jotain viisikymppiä varmaan. Ja kengityskuluthan loppuisivat, kun ei kengittäisi heppaa enää…

”Niin tota, tytöt”, iskä aloitti viimeinkin ja vilkaisi äitiä. Hän veti henkeä jatkaakseen juttuaan, mutta silloin näin, miten äiti laski sen kätensä, jolla ei pidellyt kuppia, vatsalleen. Pellavaisen näköisen paidan alla vatsa oli pullea, ja koska meidän äiti on muuten niin tosi laiha, se vatsa ei ollut tullut syömällä.

”Ei käy!” ilmoitin ja nousin seisomaan niin että kahvia läikkyi vähän vaaleille farkuille.
”Eira!”
”Mä muutan pois! Te ootte liian vanhoja! Mä oikeesti muutan Ilveksille kans!”
”Mitä sä nyt–” Inari yritti.
”Toi satavuotias saa vauvan!” ulvaisin Inarille. ”Kaikki saa vauvoja! Ensi joku Eetu saa vauvan et kaikki menee pilalle tallilla ja nyt toi et loppuki menee pilalle täälä!”
”Sehän on tosi ihanaa!” Inari sanoi säteillen ja kurotteli omituisesti kohti äitiä.
”No tottakai se on sulle ihanaa ku sä asut muualla ääliö!”
”EIRA”, iskä rähähti. ”Paina omaan huoneeseen, etkä tuu ulos ennenku mä huomenna päästän sut. NYT.”
”NO EN MENE, mä meen Ilveksille!”
”Sä et mene minnekään.”
”Haista paska.”

Iskän silmät suurenivat ja muuttuivat ihan mustaksi. Peräännyin selkä edellä sohvien välistä pakoon ja juoksin sitten huoneeseeni. Paska, paska, paska, paska. Huoneeni lattialla oli vaatteita, kirjoja, sipsipussi ja tietokone. Kahmaisin vaatekaapista valkoisen pupurepun, koulureppuni, läpsäytin tietokoneen kiinni ja tungin sen sisään. Sen seuraksi sulloin mukaan virtajohdon, kännykän laturin ja vähän jotain vaatteita sekä rahapussini. Yritin mahduttaa mukaan niin monta koulukirjaa kuin pystyin, mutta iso Särmä ei millään mahtunut enää. Koko ajan vilkuilin ovea. Iskä ei ollut ikinä muuta kuin tukistanut minua, eikä sitäkään moneen vuoteen. Mutta ei se ollut koskaan tuolta kyllä näyttänyt. Oven toiselta puolelta kuului tasaista juttelua, mutta sitten kuului lopulta ulko-oven ääni ja tuli hiljaista. Paska, paska, paska. Inari oli mennyt ja pian iskä tulisi.

Raapustin häthätää äidille lapun, jonka jätin sängylle. Siinä luki, että olen vähän aikaa poissa ja pidän puhelimen päällä, mutta että jos iskä soittaa ja räyhää, laitan sen kyllä pois päältä. Meinasin kirjoittaa, että menen joko Ilveksille tai Hopiavuoreen, mutta en lopulta kirjoittanutkaan, koska lappu saattoi joutua iskällekin. Sitten väänsin tuuletusikkunan auki, painoin sääskiverkon rikki ja kiipesin ulos kontatekseni vapauteen ikkunoiden alta.

Inari nojaili kuitenkin autoonsa pihatiellä ja vilkutti, vaikka kovasti yritin huitoa, että lopettaisi minun paljastamiseni.

”Mitä sä nyt meinaat?” ärähdin kontatessani isän näkymättömissä Inarin autolle ja kiivetessäni apukuskin penkin lattialle kyyristelemään.
”Mitä sä kontit?” Inari vastasi kysymyksellä kun istui kuskin paikalle.
”Ettei äiti ja iskä nää, ääliö.”
”Jaa, no, äiti nyt kuitenki soitti jo Mannille et voiks sä tulla vähäks aikaa meille et sä ja iskä saatte vähä rauhottuu. Se meinaa puhua iskälle ja sano et sä voit lähtee. Vaikka ei se kyl varmaan sano että siks että sä ja iskä saatte rauhottuu… Vaan muuten vaan…”
”Voi paska!”
”Mitä?”
”Mä karkasin just! Arvaa pääsenksmä mihinkää jos ne huomaa et mä karkasin just?”
”Ääliö! Nyt vähä äkkiä! Konttaa takas! Tuliksä ikkunasta?”
”No joo! Mee sä tonne ovelle ja sano et sä tarvit jotain tyhmää juttua varastosta niin iskä tulee ettiin sitä sun kaa! Hei – Inari?”
”No?”
”Ehkä tää vauva on kuitenki tosi hyvä juttu. Kun sit ne on niin väsyny et ne ei jaksa vahtia mua. Mä en oo ikinä saanu ennen kahvia arkena, ja sit nytki mä pääsen ÄITIN luvalla yöksi –”
”Joo joo! Mee nyt vaan!”
”Vaikka pakkoko kaikkien on mitää vauvoja saada…”
”Nii joo, ne ei ollu kuullu että Eetu saa vauvan ja ne kyseli sii — eiku mee nyt jo tai sä oot oikeesti arestissa kohta!”

[Sanni JokelaOsallistuja]

Eira-parka, ymmärrän sitä täysin! Mutta melkein toivon sen puolesta sitä, että vanhempien energia tosiaan menisi sitten sen vauvan paapomiseen eikä (lähes) täysi-ikäis(t)en tyttärien holhoamiseen.

Ja vitsit, olisipa se karannut! Mä keksin kahdessa millisekunnissa niin hyvän tarinaidean sen jatkoksi. No, ehkä Eiralle itselleen parempi näin. 😀

[EiraOsallistuja]

Sain tämän fiksausvaiheeseen ennen kuin Heli julkaisi viimeisimmän juttunsa, enkä malta viivytellä. Eli nyt tulee tarinaa väärässä järjestyksessä: ensin tää ja sitten vasta yritän saada vastausta aikaan!

Jos voisin vaan olla Aili

Inari oli kuin eri ihminen. Näin nopeasti. Se teki vieläkin samoja asioita, mutta jotenkin ihan eri tavalla. Hymyillen itsekseen. Kotona se oli usein laittanut ruokaa joko yksin tai äidin ja minun kanssa, ja niin se laittoi näköjään Ilveksessäkin. Mutta nyt se ei tuijottanut äidin käsin kirjoittamaa reseptikirjaa niin kuin Raamattua. Eikä se mitannut tarkasti, kuinka paljon kaikkia eri mausteita se laittoi sulatettun voihin, jota oli vesimeloninkuvin koristellussa kulhossa keittiön tasolla. Kunhan ripotteli. Hellon äiti hosui sen ympärillä vihreäkukallinen keittiöpyyhe kädessään ja hoki, että ei Inarin nyt tarvinnut, ei vieraan nyt tarvinnut, mutta Inari hymyili sille ja sanoi tykkäävänsä ruuanlaitosta.

”Eirako ei tykkää?” Aili kysyi minulta, kun istuin Ilveksen keittiön pöydän ääressä ja yritin olla koneella.
”No voin mä jos tarvii”, sanoin säikähtäneenä ja löin tietokoneen näytön alas niin että läpsähti. Ilveksillä oli ollut heti kivaa, enkä halunnut Ailin heittävän minua ulos laiskuuden takia. Olin saanut katsoa telkkarista mitä haluan koska haluan, ja olla pihallakin varmaan kymmeneen. Varmaan kauemminkin olisin saanut olla, mutta en kyllä ollut kehdannut kokeilla.
”Ei kun en mä sitä tarkottanu!” Aili kiirehti sanomaan ja tuli nopeasti painamaan minut olkapäästä takaisin istumaan. Vaaleaan pitsipuserooni tarttui jotain, ehkä porkkanaraastetta sen peukalosta, mutta se pyyhkäisi sen pois.
”Ai. Kato ku mä en oikeestaan osaa laittaa ruokaa. Kaikki maistuu aina kummalliselta tai pahalta.”
”No ei kai? Ei kai, Inari?” Aili kysyi ensin minulta ja sitten Inarilta ja istui minua vastapäätä pöydän ääreen.
Inari ei sanonut mitään. Se on sellainen. Se vältti viimeiseen asti sanomasta pahoja juttuja muuten kuin päin naamaa, ja minun ruokaani ei kyllä voinut kukaan kehua. Paitsi ehkä Hello. Ja varmaan sen isä ja äitikin, jos kokkaisin vain. Mutta oikeasti kaikki oli pahaa.
”Kuule Eira. Mä teen illalla voisilmäpullia. Pojat tulee käymään. Jos sä haluat, sä voit auttaa mua, ja sitten sä saat ottaa niitä tallille huomenna mukaan kun oot itse tehnyt. Mutta jos sä meet mieluummin iskän… Siis Mannin kanssa autotalliin kattoon jotain, niin sekin käy.”

Jostain syystä minua vähäsen itketti, mutta räpyttelin sen olon pois silmistäni. Rykäisin, että jos saan, voisin kyllä auttaa, mutta saattaisin pilata kaiken. Aili silitti poskeani tyytyväisenä niin kuin olisin viiden vanha, ja se tuntui hyvältä. Hän kehotti minua jatkamaan pelaamista, vaikka en minä kyllä mitään pelannut, ja nousi ylös palatakseen Inarin kimppuun.

Katselin Hellon äidin touhaamista. Se pilkkoi Inarin kuorimia perunia, koska aikoi tehdä niistä oikein rasvaisia ja hyviä ranskalaisia. Se höpötti normaalisti tykkäävänsä kuorista ranskalaisissa, mutta sanoi, että hyvä kun tuo Eira tuli eikä tykkää, niin tulee kokeiltua välillä ilman kuoriakin. Aililla oli auttamattoman vanhanaikainen permanentti, kullanväriset kyynelkorvakorut ja vaaleanvihreä kukkakuvainen liehuva pusero vaaleiden farkkujen päällä, ja ai miten kovasti minä olisin halunnut olla niin kuin se. Täydellinen nainen.

Inarikin oli melkein täydellinen nainen. Se oli hiljaisempi kuin minä, ja ihan kiltti. Se osasi paljon sellaista, mitä minä en osaa, koska en oikein osaa mitään. Inari osasi kutoa itse sukkia ja paikata niitä, se teki hyviä ruokia ja jaksoi erotella eri väriset pyykit eri pyykkikoneellisiin. Se ei koskaan valittanut, kun sen piti siivota, eikä se lattiaakaan huitonut vain mopilla, vaan laittoi sen kiiltämään. Aili oli samanlainen, mutta vielä parempi. Kaiken sen lisäksi sillä oli lapsia ja oma aviomies. Sen portailla kasvoi kukkia kesäisin. Siltä myös puuttui Inarin huonot puolet, niin kuin pitkän matikan lukeminen, liiallinen kiinnostus politiikkaan ja ihmeellinen tarve olla lakimies. Toisin kuin Inarilla, sillä ei varmaan ollut mitään ihmeellisiä päähänpinttymiä siitä, että tytötkin muka voivat olla hyviä matikassa tai oikeastaan muka missä tahansa, ja se olisi jotenkin okei… Tai no, mistä sen tietää, kun se on kuitenkin kasvattanut Hellon… Mutta eipä se ainakaan mielipiteitään koskaan tuputtanut minulle, toisin kuin Inari! Aika vanhahan Aili oli, mutta ei kai minua olisi haitannut muuttua sen ikäiseksi, jos olisin saanut kaiken, mitä sillä oli. Vaikka olisin kyllä halunnut elää senkin ajan, kun lapset olivat pieniä. Ja mieluiten vähäsen eri lapset kuin Allu ja Hello. Vaikka sillä lailla hyviä lapsia Allu ja Hello olivat olleet, että niillä oli meidänkin iskänkin silmissä hyvä maine. Ne eivät olleet ikinä riehuneet tai rikkoneet paikkoja kirkolla, eivät olleet maleksineet yömyöhään missään, eivätkä ikinä olleet kiusanneet ketään koulussa. Niillä oli ollut hiukset harjattuna ja puhtaat vaatteet aina. Ne olivat vain vähäsen noloja. Olisin minä nekin voinut ottaa kyllä, jos olisin saanut kaiken muunkin, mikä Aililla oli.

”Onko Eiralla kaikki hyvin?” Aili kysyi puolittain minua kohti keittiön tason edestä kääntyneenä, mutta veitsi tiukasti leikkuulautaa vasten. Olin kai katsellut sitä liian kauan.
”Joo. Saanks mä mennä Röyhyn kaa lenkille? Mä en olis kauaa.”
”Ei sun tarvi mitään lupia kysellä! Mee vaan, jos isi ei oo just… Jos Manni ei oo just sen kanssa hakemassa niitä kantarelleja.”
”Ai noin vaan?” ihmettelin.
”Niin.”

Nousin epäröiden pöydästä, mutta Aili nyökytti ja hymyili. Varmuuden vuoksi siirryin keittiöstä eteiseen ihan tosi hitaasti. Sillä tavalla Aililla oli vielä aikaa pitää minulle saarna, joka kuului aina pitää ennen koiran lenkkiä. Ei sitten mennä kirkolle, ei sitten mennä Kyrönjoelle, ei sitten mennä kenenkään luo, laita Googlen paikannus päälle, älä sido koiraa kiinni mihinkään, ja niin edelleen. Vaikka laitoin kenkiä jalkaan tosi kauan aikaa, saarnaa ei tullut. Mutta sitten…

”Niin joo, Eira?”
Ailin pää pisti esiin keittiön oviaukosta. Nyt se tulisi. No, kuuluihan se asiaan.
”Nii?”
”Ota siitä eteisen kiposta se raha jos sä meet kirkolle. K-kaupan edessä on vielä jätskikiska, niin ostat itelle oman jätskin ja Röyhylle oman. Ja jos sä jotain kaveria näet, niin tietenki sille kans. Sieltä saa koiralle vettäkin kun pyydät, että saa juoda välillä.”
”Ai oikeesti?”
”Joo joo. Kato autot. Soita hakemaan, jos sä väsyt tai jos Röyhyn kanssa on jotain. Muutenkin saa soittaa. Iskä ehtii kyllä hakemaan aina.”

Tuijotin kympin seteliä, joka oli eteisen pienellä pöydällä puukulhossa autotallin ja autojen avainten alla. Mietin, ottaisinko sen. Minulla oli kyllä omaa rahaa, enkä ollut alun perin ajatellut edes mennä minnekään jätskille, kun en ollut uskonut saavani mennä kirkonmäen suuntaankaan. En halunnut, että Hellon äiti antaisi minulle tuhlattavaksi rahojaan, kun sain kerran ilmaiseksi monta päivää asuakin, mutta pelkäsin hänen pahastuvan, jos en ottaisi seteliä. En kerta kaikkiaan osannut päättää, mitä tekisin. Lopulta työnsin kympin taskuuni. Olisinpa ulkoiluttanut sitäkin, ja palatessani voisin antaa sen takaisin ja sanoa, etten halunnutkaan jäätelöä.

Ulkona paistoi aurinko, vaikka oli viileää. Otin Röyhyn pehmoisen remmin omalta paikaltaan, seinään lyödystä naulasta ulkoa ja unohdin heti huolet kympin setelistä. Autotallista kuului kuinka Manni kaasutti äänestä päätellen moottoripyörällä. Se nakutti vähän, eli hän ei ollut saanut sitä vielä ehjäksi. Pääsisin ajelulle, kun se toimisi taas. Röyhy tassutteli laiskasti Mannin autojen takaa auringonotosta ja pisti juoksuksi, kun heristin sille sen remmiä. Vaikka tallin tausta oli täynnä omituisia autonraatoja ja puutarha vielä omituisempia kukkoja, toivoin, että ellen voinut olla Aili, olisin voinut edes asua Ilveksen talossa aina.

[Janna HOsallistuja]

Eira on jotenkin ihana.

Joo, onhan se halutessaan semmonen koppava teini, mutta toisaalta sitten jotenkin se tuntuu just semmoselta pikkulapsimaisen pehmeeltä ja epävarmalta. Sen fiilikset tuntuu kans vaihtuvan välillä silmän räpäyksessä, mikä tuntuu välillä tuovan siihen ihan semmosen oman lisänsä.

Jotenkin jännää nähdä mihin tää lähtee tästä etenemään ja millaiseksi Eira vielä kehittyykään kun sille tulee ikää ja kokemuksia elämästä lisää.

[EiraOsallistuja]

Mennään sillä linjalla, että joulun ajan tekstejä julki vaan turhia hiomatta.

Kinka MÄ en ikinä saa söpöiltä pojilta hajuvesiä ja suklaita

”Siis se osti sulle tän?” Inari varmisti ja kaukoputkeni heijastui hänen laajenneista, ihailevista silmistään. ”Aivan sairaan hieno.”
”No joo!” ärähdin sille. Että Inari oli välillä hidas niinkin fiksuksi ihmiseksi. ”Että mun tekis mieli lyödä sitä päähän sillä!”
”Santtua?” Inari kysyi niin kuin olisi idiootti.
”Niin!”
”Etkö sä just sanonu et sä tykkäät tästä..?”
”Joo joo, mutta koita nyt keskittyä. Se oli järjestäny mulle väijytyksen. Ei varotustekstejä et avaa tää yksin, eikä mitää. Kaiken lisäks Marshall oli siellä kun mä avasin sitä!”

Inari katsoi minua kulmat kurtussa hetken aikaa. Sitten hän pudisti päätään ärsyttävän iskämäisesti ja asetti silmänsä kokeilevasti kaukoputken päähän. Sillä ei nähnyt kuin Kuusiston olohuoneesta sisään, kun minun ikkunastani katsoi. Olin kokeillut.

”Ja se et Marshall oli siellä on kauheeta, koska..?” Inari kysyi sillä tavalla haaveilevasti, että Kuusiston olohuoneessa taisi olla joku katseltavana.
”Että sä oot tyhmä.”
”Hä?”
”Montako poikaa tallilla sun mielestä on?”
”Totanoin… Jotain kymmenen”, Inari sanoi ja laski kaukoputken katsoakseen taas minua.
”Väärin! Yksi! Marshall! Ja nyt se luulee että mä oon joku lesbo! Tai mies.”
”Mutta eihän se luule — ja onhan siellä nyt –”
”Mieti nyt. Harri on sata ja se on Sonjan kaa. Sit Noa on homo. Sit Tiitus on vähä kans mut ennen kaikkea ärsyttävä. Sit mitää Helloa ei lasketa kun se on aiva hullu. Eikä Niklastakaa enää loogisista syistä. Sit Eetu–”
”Mitä ihmettä nyt Eira? Mä en pysy ollenkaan nyt sun järjenjuoksussa mukana”, Inari keskeytti. Potkaisin sitä pohkeeseen sängyltäni ja se ähkäisi.
”Mä oon pitäny Marshallia silleen varalla jos mä en ikinä saa ketää muuta poikaystävää niin ei sen olis tarvinnu varsinkaan tommosia nähdä.”
”Ja miks se luulee että sä oot lesbo? Koska sä sait kaukoputken? Voi jeesus… Kuule. Mulla on sulle uutisia. Kukaan ei luule että sä oot lesbo. Lesbo ei tarkota kaukoputken omistajaa, vaan ihan jotain muuta. Sitä paitsi sä oot viistoista. Sä oot liian nuori jollekin Marshallille. Siitä ei ikinä tule sun poikaystävää.”
”Mä oon seittämäntoista. Ja tulee siitä. Jos se ei kuvittele et mä oon joku kaukoputkinörtti.”
”Mutta sä Eira oot kaukoputkinörtti.”
”Silti. Ei kaikkien tarvi tietää mitä kaikkee mä teen vapaa-ajallani.”
”Sitä paitsi iskä ei antais sun seurustella venäläisten kaa muutenkaa.”
”Laita nyt se kaukoputki pois kun sä et pysty kuuntelemaan sen kanssa tarpeeks hyvin, ja unohda nyt tää Marshallin sivujuonne! Täs on kriisi meneillään! Muutenkin kun jonkun Marshallin takia! Ennen kaikkea muun kun Marshallin takia!”

Vedin Inarin villapaidan liepeestä sängylleni. Hän laskosti nopeasti jalkansa risti-istuntaan. Hän tuoksui nykyään ihan Ilveksiltä. Kertasin hänelle, miten häijyn tempun Santtu oli tehnyt jättämällä kaukoputken sillä tavalla kaikkien nähtäville Uunon kaappiin. Muistutin, että tytöille ostetaan hajuvesiä, ehkä suklaata. Ei kaukoputkia. Inari intti, että kaukoputki oli paljon siistimpi. Hän ei ymmärtänyt vieläkään, ettei sillä ollut mitään merkitystä, kuinka siisti se oli tai ei ollut. Santtukin ilmeisesti yritti minusta itselleen jotain prääsäävää poikaa kaveriksi. Inari jankutti aina vain siitä, miten ajattelevainen Santtu oli ollut, kun oli etsinyt minulle sopivan lahjan, eikä vain käynyt ostamassa Halppiksesta jotain hajuvettä. Minä löin Inaria pehmopupulla niin kovaa kuin lähti, koska hän ei millään ymmärtänyt jutun tärkeintä ajatusta.

”Ihan sama!” sanoin lopulta ja nousin sängyltä niin että Inari meinasi pudota. ”Et sä kuitenkaan tajua mitään!”
”Mihin sä nyt meet? Sä varta vasten halusit et mä tuun kotiin?”
”Mä meen Santun luo. Me etitään tähtikuvioita. Anna se putki tänne!”
”Varo ettei susta tuu lesboa”, Inari sanoi samalla lailla nuivasti kuin iskä aina joskus.
”Mä en oo niinku sä”, ilmoitin ja työnsin kaukoputken pehmoiseen pupureppuuni.
”Ai älykäs?”
”Just joo. Tuu jo. Sä viet mut.”
”No en vie! Mä tulin just ja sä et oo muuta tehny ku huutanu mulle.”

Löin huoneeni oven Inarin naaman edestä kiinni, vaikka teki mieli kyllä näyttää sormea. Mutta en minä nyt hänelle viitsinyt. Sitä paitsi iskä olisi voinut vaikka nähdä ja sitten ei olisi ollut enää mitään asiaa Santun luo kokeilemaan kaukoputkea. Juoksin keittiön läpi eteiseen, ja kun äiti kysyi, sanoin meneväni Santun luokse. Äiti ei ikinä kieltänyt menemästä sinne, kunhan en joka ilta yrittänyt olla poissa kotoa. Vedin vaaleanpunaisen takin niskaani. Se oli tosi siisti takki. Näytti söpöltä: tarkistin peilistä. Sitten häivyin reppuni kanssa yhdestä hullujenhuoneesta siirtyäkseni seuraavaan.

Kävellessäni ajattelin, että tavallaan Inari oli oikeassa. Olihan nyt sata kertaa siistimpää saada kaukoputki kuin joku hajuvesi. Samalla Inari oli ihan niin väärässä kuin ihminen voi. Olisihan nyt kivaa, että saisi söpöiltä pojilta hajuvesiä, eikä mitään kaukoputkia. No, olipahan välillä jotain muutakin tekemistä Santun luona kuin matikanläksyt. Sitä paitsi en minä oikeasti ajatellut, että kaukoputken saaminen tekisi kenestäkään lesbon. Marshall se niin ajatteli, enkä minä.

[MarshallOsallistuja]

Tää oli ehkä viimenen asia mitä oisin osannu odottaa. Että Eira on pitäny Marshallia millään tavalla millään sijalla varalla jos hän ei ikinä sais ketään muuta poikaystävää. (Samalla tässä lukiessa saatoin myös revetä tälle paljastukselle minkä takia jouduin moppaamaan myöhäistä aamukahvia pöydältä.)

Niin paljon ku mä henkilökohtasesti välillä lähes pelkään Eiraa, niin silti mä haluaisin ottaa sitä hartioista kiinni ja vähän ravistella että tollaset typerät luulot ees vähän karisis pois. Ettäkö muka kaukoputken saaminen lahjaksi vois muka näyttää jonku silmissä tollaselta.

[NellyValvoja]

Onneksi Eiralla on terveellisiä esikuvia lähellä. Todella toivon, että hän oppii pois toksisista mielikuvista!!

Vaikka tarinallisesti nämähän ovat aivan loistavia 😀 . Myös ajatus Marshista ja Eirasta lämmittää mun sydäntä ja naurattaa (vaikkei mulla kahvit lentänytkään) 😀

[EiraOsallistuja]

Saisinpa asua Ilveksen talossa

”Eira! Hyvä kun tulit. Mulla on iso kattila kanakeittoa tuolla, ja Allukaan ei ehtinyt tulla sitä syömään kun sillä oli kiire leikkimään Inarin kanssa pihalle”, Aili sanoi heti, kun pääsin Ilveksen tuvan painavasta ovesta sisään.
”En mä syömään tullu”, sanoin Ailille.
”Niin niin, mutta ehdit sä sitä iskää auttamaan — Mannia siis — myöhemminkin. Ei siellä tallissa jaksa maha tyhjänä olla. Tuu nyt. Mä tiedän että sä tykkäät kanakeitosta.”
”No ehkä vähäsen…”

Aili lähestyi soppakattilan kanssa uhkaavasti uudelleen, kun olin saanut toisen lautasellisen vasta melkein nieltyä. Hän höpötti samalla jotain Allun koirasta, jolla oli kuulemma nyt tyttöystävä, joskin se kuulosti siltä, että todellisuudessa Allulla oli koirallinen tyttöystävä. Peitin lautaseni nopeasti molemmilla kämmenillä. Se sai Ailin palaamaan kattiloineen takaisin liedelle ja laittamaan kannen kattilan päälle, mutta leppoisa juttelu ei tauonnut. Tyttöystävä oli kuulemma akita: melkein Allun Rikon näköinen, vaikka Riko olikin husky. Aili puhui hellästi siitä, miten hänen ja Mannin rottweiler Röyhy oli maailman suloisin pikkuinen, mutta kyllä Riko ja sitä myöten sen tyttöystäväkin olivat komeita koiria. Vilkaisin vaistomaisesti ikkunasta Röyhyä, joka makasi autotallin edessä viimeisessä katolta pudonneessa lumikasassa ja läähätti. Jonkun mielestä se saattoi olla komea, mutta suloiseksi sitä ei voinut sanoa parhaalla tahdollaankaan.

Ailin puhe taukosi, kun ovelle johtavilta rapuilta kuului askelia.
”Se on varmaan is — Manni”, Aili hymyili, vaikka askelista ei voinut erehtyä.
Ovi narahti. ”Aili?” kuului Mannin äänellä. ”Inari?”
”Inari on varmaan Allun kanssa vielä, mutta mä oon täällä. Joko on kanakeitto laskeutunut sen verran että voi kahvit keittää?”
”Ei kun mä laitan tuon pyyhkijänsulkien moottorin ensin, mutta tarvisin jonkun pitämään sormella vähän kiinni ja sitä Eiraa ei näy”, Manni huokaisi ja kurkisti keittiöön. ”Ai mutta siinähän sä oletkin! Äiskäkö on pitänyt sua panttivankina?”
”Ei ku–” yritin vastata.
”Se onkin hyvä että syöt”, Manni sanoi päälle kovalla äänellään. ”Olette niin laihoja Inarin kanssa molemmat. Allukin kyllä on, mutta se ei ole koskaan ollu kovin hyvä syömään. Joko pian kerkiät hommiin?”
”Joo mä oon ihan valmis”, sanoin Mannille ja nielaisin viimeisen lusikallisen keittoa. Kiirehdin viemään astiat tiskialtaaseen ennen kuin Aili ehtisi kaatamaan minulle lisää maitoa tai jotain.

Pihassa Manni vihelteli harppoessaan kuluneilla työkengillään takaisin tallin suuntaan. Hänellä oli pikeä tai jotain sormissaan, mutta silti hän pysähtyi rapsuttamaan viimeisessä lumikasassa sitkeästi makaavaa Röyhyä vatsasta ja kumartui pussaamaan sitä suoraan kuonolle. Olisipa meidänkin iskä pussaillut Ringoa joskus. Minä ainakin menen naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka pussailee eläimiä. Äiti sanoi sitä paitsi joskus, että sillä lailla kuin pojat hoitavat elukoita, ne hoitavat vauvoja sitten miehinä. Miksihän äiti silti otti iskän? Äiti olisi saanut paljon paremmankin. Iskä ei ollut edes nuorena kauhean söpö. Manni oli vielä silloin, kun sillä oli tukka, mutta ei niin isoa partaa tai niin paljoa tatuointeja.

”Painatko sormella tosta?” Manni kysyi ja osoitti.
”Kyllä mä tiiän”, tuhahdin ja työnsin sormeni mustaan rasvaan.
”Komiat kynnet sulla”, Manni hymyili. ”Allulla oli sinistä väriä viimeksi kun se kävi. Yleensä sillä on vaan mustaa ja niin nytkin — laitapa tohon toinen sormi niin mä ruuvaan tätä.”

Manni alkoi hyräillä ruuvatessaan. Sormia ei tarvinnut pitää kauaa konepellin alla. Istuin maaliroiskeiselle emännänjatkolle ja ojensin Mannia kohti isompaa ruuvimeisseliä jo etukäteen, koska seuraavaksi hän tarvitsisi sitä.

”Katotaas öljyt saamaallaa”, Manni lauloi hiljaa hetken päästä ja otti ilmasta kiinni vanhasta lakanasta revityn rasun, jonka hänelle nakkasin.
”Enkö mäkin voisi asua täällä?” huokaisin, kun Manni putsasi öljytikkua rasuun ennen kuin kastaisi sen uudelleen.
”Mmhm, mitähän iskä siihen sanoisi?” Manni kysyi tikulta.
”Varmaan että ihanaa kun lähdet kun susta ei oo kun vaivaa.”
”Niinkö? Miksköhän se niin sanoisi?”
”Koska musta ei oo kun vaivaa.”
”Vai niin.”
”Mä lämmitin maitoo liian kuumaksi kaksosille ja vissiin sit Inkeriltä palo kieli. Iskä huusi vähälujaa. Sit mä en tienny et mun olis pitäny viedä Ringokin niin nyt mä en saa mennä edes tallille loppuviikkoon. En muualle kun kouluun ja kotia.”
”Vai sillä lailla pääsi käymään. Iskäkö vie Ringoa sitten aamulla?”
”Eiku mä.”
”Sä pelkästään?”
”Joo. Mä jouduin lopettamaan ratsastustunnit Riitan tyänä nyt vähäks aikaa kun illalla mä vien Ringon ja sit mä vahdin tunnin kaksosia ennenku iskä tulee että äiti pääsee asioille. Jos ei Uunoa olis niin mä periaatteessa kerkeisin. Mutta ei mulla muutenkaan oo omaa rahaa enää.”
”Viikkorahako meni jäähylle?”
”Eiku mä oon ratsastanu niillä mitä mä saan kun mä käyn Ritvan tyänä siivoomassa ja sit synttärirahoilla ja niillä mitä tuli kun meillä oli se kirpparipöytä. Mut nyt mä en kerkee enää Ritvan tyä. Niillä olis saanu just tunnin joka toinen viikko kun mä saan kympin kun mä imuroin kaiken ja pyyhin pölyt, ja sit mä saan vitosen jos mä vielä luon lumet tai leikkaan nurmikon.”
”Että työttömäksi oot joutunu jäämään.”
”Joo.”

Manni työnsi likaisen rasun yhtä likaisten housujensa takataskuun ja kurotti laskemaan konepeltiä ylhäällä pitävän tuen paikoilleen. Sen jälkeen hän laski konepellin alas ja antoi sen sitten paukahtaa kiinni. Hän hieroi sormillaan nenäänsä niin, että nenästäkin tuli ihan musta.

”Hellon auto on tuolla takana. Olis remminvaihtourakka. Osaatko ajaa sen tänne jos mä ajan tämän pois sillä aikaa?”
”No en mä nyt mikään vammanen oo.”
”Otapa sitten avaimet siitä.”
”Eiks sua huolestuta että näissä Hellon avaimissa on tämmönen vaaleenpunanen mikätääön timanttinalle?”
”Ei. Ennemminkin mua huolettaa se että Allun avaimissa on peräti kaks kaljapullonavaajaa. Ykskin riittäis sen kokoselle. Mees nyt.”

Hellolla oli kamala auto. En varmaan kyllä itse ajaisi koskaan niin surkealla autolla. Se oli vanha punainen Toyota ja näytti siltä, että se on tarkoitettu jollekin nelikymppiselle mummolle, joka ajaa sillä vain kauppaan ja kotiin tekemään ruokaa, eikä koskaan käy edes Vaasassa tai Seinäjoella. Sitä paitsi siinä ei toiminut ilmastointi. Manni oli jo pari vuotta sitten opettanut sen auton avulla minulle, miten kenno vaihdettiin, mutta ei sekään ollut saanut kaasuja pysymään sisällä. Manni suositteli Hellolle yhtenään auton vaihtoa, sillä vanhan korjaaminen tuli huomattavasti vaihtamista kalliimmaksi.

Mannin tallissa oli lifti. Asettelin puupöllit huolellisesti auton alle, jotta sen sai nostettua ilmaan. Oli luksusta, kun sai vain löysätä hinanpuoleisen eturenkaan pultit, nostaa auton ilmaan, ottaa renkaan pois ja purkaa sitten ihan vain pari metallista ja muovista osaa pois tieltä. Ilman liftiä hihnanvaihdossa sai pojat kroukkia autoa sekä ylhäältä että alhaalta, ja kyykkiä samalla! Vaikka silloin kun olin vielä pieni, olimme kyllä Mannin kanssa ilman liftiäkin ruuvanneet. Joskus lumihangessakin.

”Eihän täällä edes oo mitää hihnaa!” huudahdin Mannille.
”Joo ei kuulemma. Vaikka mä en tiedä, mistä se poika edes sen tiesi…”
”Jaaha”, äännähdin ja tiesin meidän molempien muistelevan sitä kertaa, kun Hellolla oli palanut kojelaudassa joka ainoa valo bensa- ja käsijarruvaloa lukuun ottamatta ja hän oli päättänyt lähteä Tampereelle tai Helsinkiin tai jonnekin. Allu oli tainnut kotiuttaa hänet Parkanosta.

”Tää rulla on musta kyllä vielä aiva hyvä”, sanoin Mannille, joka etsiskeli jotain tallinsa hyllyiltä.
”Niinkö meinaat? Jätetään se sitte.”
”Joo.”

Hymyilin, kun otin uuden ja paketin muotoiseksi jäykistyneen jakohihnan Mannilta. Kerrankin joku uskoi kun sanoin, eikä työntänyt päätään konepellin alle katsoakseen itse. Kyllä minä nyt tiesin, missä kunnossa yksi ohjainrulla on, kun katsoin. Manni aina sanoi, että osia ei turhaan vaihdeta. Tutkin varmuuden vuoksi vesipumppua, enkä nähnyt syytä tehdä sillekään mitään. Sen sijaan löysäsin kiristäjää ja painelin hihnan paikoilleen. Se oli tosi rasittava saada pysymään yläreunasta, kun alhaaltapäin seisten laittoi, mutta kyllä sen sai aina lopulta. Sitten ei tarvinnut kuin kiristäjää vääntää ja pyöräyttää moottoria varmuuden vuoksi pari kertaa käsin.

”Kattoikko nesteet?” Manni kysyi, kun laskin auton takaisin alas. Hänellä oli tapana kysyä asioita sillä tavalla etukäteen. Millä sitä nyt katsoisi nesteet autosta, joka on liftillä? Tikapuillako?
”Mä katton nyt.”
”Hyvä. Sitte mennään sisälle. Äiskä on tehny jotain juustokakkua siellä.”
”Joo.”
”Sulla on kuule flikka nyt nenää myöten öljyä. Kato sun vaatteita. Toi ei kuule lähde.”
”Sulla on itellä nenä musta.”
”Sillä nyt ei oo väliä kun mä oon niin vanha ja ruma muutenkin, mutta kysytään siltä äipältä saako tota takkia enää puhtaaksi. Sitten mä annan sulle vähä rahaa että saat kynnet laitettua uudestaan hyviksi.”

Vilkaisin kynsiäni. Lakka oli lohjennut ja sormet olivat mustat. Noukin lattialta jonkin puoliksi käytetyn rasunpalan ja katsoin Hellon autosta öljyt. Ai että teki mieli ottaa vain Mannilta rahaa. Pääsisin sillä ratsastamaan viikonlopputunnille, joka oli kalliimpi. Pääsisin heti, kun en olisi enää kotiarestissa. Heti viikon päästä.

”Mä lakkasin mun kynnet vaan kotona”, myönsin hiljaa Mannille kun tiirasin jäähdytinnestesäiliöön.
”Näinkö on?”
”Joo…”
”No sitten mä en maksa sulle vahingonkorvauksia. Sen sijaan sä soitat Hellolle että se on sulle viiskymppiä velkaa.”
”No eipä oo…”
”On se. Se säästää siinäkin paljon. Olis tullu kalliimmaksi viedä korjaamolle.”

Katsoin Mannia epäillen. Suljin konepellin ja hieroin käsiäni rasuun. Ei kai Hellolta voinut rahaa ottaa? Hellolla ei muutenkaan ollut mitään. Jos sillä olisi ollut rahaa, ei kai se olisi korjauttanut isällään paskaa Toyotaansa, kulkenut aina samoissa kengissä ja kävelyttänyt sekarotuista ilmaiseksi isältään saamaa koiranpentua rispaantuneessa hihnassa? Asunut vuokralla asunnossa, jota sillä ei ollut varaa edes sisustaa? Toisaalta… Olihan sillä kaksi hevosta… Mutta niihinhän sen vähän rahat menivätkin.

”Kyllä sillä on rahaa maksaa sulle”, Manni sanoi niin kuin olisi arvannut ajatukseni. ”Sä siihen malliin sitä naarmuakin siinä kyljessä kattelet. Se vois ostaa uuden autonkin miettimättä. Älä murehdi. Kyllä sen kuuluu sulle viiskymppiä antaa.”
”Mä vaan ratsastaisin sillä rahalla…”
”No sitä suuremmalla syyllä. Et ehtiny siivoomaan Ritvalle tänäänkään kun tulit tänne vaihtamaan Hellon autoon hihnaa.”
”En mä olis muutenkaa saanu mennä…”
”Tuus nyt. Mennään ottamaan äipän kakkua ja minä soitan sille pojalle että annan sulle viiskymppiä sen puolesta. Se voi maksaa mulle kun se hakee sen auton. Katotaan samalla voiko äiskä tehdä sun takille samalla jotain.”

Vilkaisin Hellon kamalaa Toyotaa ja lähdin Mannin perässä tallista mustine käsineni. Röyhy makasi samassa hupenevassa lumikasassa kuin aiemminkin. Manni ähkäisi tuskallisen kuuloisesti kyykistyessään sen viereen, mutta hieroi sen vatsaa joka tapauksessa ja antoi vielä pusunkin silmäkulmaan. Sitten hän nousi, taputti Röyhylle reittään ja jatkoi edelläni koiran kanssa kohti tupaa. Samaan aikaan meidän Inari surahti takapihalla sulavan nurmikon poikki mönkijällä niin että nurmikkoon jäi kamalat renkaanjäljet. Hän jatkoi matalan ojan ja tien ylitse pellolle litteäksi omaa mönkijäänsä vasten painunut Allu hampaat irvessä perässään. Olisinpa saanut asua Ilveksen talossa…

[Sonja T.Valvoja]

Tämmä on jotenkin niin hirveän… no, liikuttava. Eira on niin Eira, mutta ei niin vihainen ja ärhäkkä kuin yleensä. Se johtuu selkeästi Mannista ja varmaan Ailistakin, heidän kanssaan ei tarvitse puolustaa itseään niin kovin kuin muuten. Ihanaa että Eiralla (ja Inarilla) on tällaiset Ilvekset, joiden luona voi olla toisella tapaa kuin kotona. Se on kiva nähdä tätäkin puolta Eirasta ja noita kaikkia pikku-yksityiskohtia, jotka alleviivaa sitä että Ilveksillä on niin erilaista ja vapaampaa.

Tietenkin myös erityisplussa siitä, että takerruit tuohon Hellon autojuttuun, jota minä olen ollut poistamassa jo monta kertaa kun se ei vain sovi. Oli siinä ideakin, mutten saanut sitä oikein tuotua esille.

[NellyValvoja]

Sonja on oikeessa, Eira laskee puolustautumisrimaansa hyvin paljon Ilveksillä. Ihan selkeästi tykkää, kun tullaan kohdatuksi, vaikka Äiti Ilves onkin ääneessä ja tarjoaa ruokaa 😀 . Mannin kanssa Eira viihtyy, ja minusta on ihanaa, että Eiralla on Manni. Manni joka ei tarkista heti perään, pitääkö osia vaihtaa vai ei. Voi, kunpa Eira pääsisi asumaan Ilvesten luokse. Se tekisi Eiralle tosi hyvää!

[EiraOsallistuja]

Pysähtymismatka

Hopiavuoren hevostalli sijaitsee melko syrjässä. Se tarkoittaa, että siellä on välillä aika huono Internet-yhteys. Muuan Eira Helmipuro sijaitsi Hopiavuoressa ja pureskeli kynäänsä. Hänellä oli matematiikan laskuja laskematta. Siihen hän tarvitsi ehdottomasti Frendejä, ja niitähän oli vain HBO Maxilla. Eikä HBO Max toiminut. Koska kaikki olivat netissä. Paskat.

Keskittymisestä ei tullut mitään ilman Frendejä. Eira Helmipuro oli yrittänyt kaikkensa. Hän oli ehdottanut Eetu Hopiavuorelle, että kaikilta muilta kiellettäisiin netin käyttäminen illalla: erityisesti Noa Metsärinteeltä, joka oli paska ja katseli Netflixistä jotain tyhmää sarjaa Eira Helmipuron tulevan poikaystävän, Nitthan Paithoonbuathongin kanssa. Jostain syystä Eiran lakialoite oli hylätty saman tien.

Lopulta Eira keksi keinon. Netin salasana täytyi muuttaa välittömästi. Eira ryhtyi tuumasta toimeen.

Mikä uusi salasana olisi? Hevosten nimiä jokainen kokeilisi ensimmäisenä, koska olihan vanhakin salasana Jussi12. Syyllisen arvattuaan kaikki kokeilisivat myös sellaisia salasanoja kuin Eira, Helloonpaska ja Poismunnetistä.

Lopulta Eira sai kuningasajatuksen. Hän muutti salasanan. Hyvää hyvyyttään hän kirjoitti kuitenkin salasanavihjeen, jolla kaikki fiksut, eli kaikki paitsi Netflixin, kaistan ja poikaystävät varastava Noa, saisivat lopulta salasanan.

Eiran salasanavihje meni näin:
Auton pysähtymismatkaa kuivalla kelillä voidaan kuvata funktiolla
f(x) = 0,0044x^2 + 0,28x
f(x) = auton pysähtymismatka metreissä
x = auton nopeus km/h
Kuinka nopeasti kulkevan auton pysähtymismatka on 100 metriä?

Eira oli tyytyväinen. Hän sai Frendit kannettavan tietokoneensa näytölle. Noan huoneesta alkoi kuulua tyytymätöntä mouruamista. Myös keittiön suunnalta kantautui parahduksia.

Kuka olisi niin fiksu, että keksisi uuden salasanan?

[NoaYlläpitäjä]

Eira sä oot paha ihminen.
Tuli pää kipeeks kun ees mietin koko homman laskemista. Tosin mä en olekaan fiksu niin en varmaan sitten koskaan enää voisi käyttää Hopiavuoren nettiä jos siellä asuisin. En kyllä tiiä onko Noakaan……

Nää tälläiset viriketarinat on kivoja! Kiva kun keksit niitä, oot sä vaan aika mestari näissä hommissa.

[AamuOsallistuja]

Ihana-kamala Eira vauhdissa. :’D Tää oli viihdyttävä teksti lukea!

[EiraOsallistuja]

Tähän ei paljoa Eiran omaa kertojaääntä fiilistelty. On pakko saada tämä vain hoidettua ennen kuin kuukausi vaihtuu.

Lapsi lensi pesästä

Meidän isä sai lähetellä tekstiviestejään minulle kauan aikaa. Niiden sisältö oli ensin vihainen.

Alapa tulla kotia tai me tullaan äidin kanssa hakemaan.

Nyt kotia.

Missä sä luulet luuhaavas sen jälkeen, kun Hopiavuoressa ei jakseta enää kattoa sua?

Mä ajan sinne pihaan tänään kello kuusi. Jos sä et ilmaannu autoon, mä kannan sut tukasta.

Nyt on mennyt jo kolme viikkoa tätä pelleilyä. Nyt kotiin tai mä soitan poliisit sinne.

En vastannut niihin mitään. Mitä isä muka voisi tehdä? Tiesin, ettei hän uskaltaisi ilmestyä Eetun pihaan soittamaan torvea ja rähinöimään. Vaikka isällä oli vaikutusvaltaa Otsonmäellä, Eetulla oli ystäviä. Ja mitä sitten, jos isä olisi soittanut poliisit? Olisin kertonut heti, että olin Hopiavuoressa piilossa väkivaltaista isää, olin täysi-ikäinen ja vanhempi siskokin asui muualla isän takia. Ei sellaista poliisia ollutkaan, joka olisi raahannut minut isän eteen. Lisäksi ainoa poliisimmehan oli Ilveksen Aili.

Isälle valkeni kuitenkin vasta monen viikon päästä, että hänen huutamisensa ei kantautunut Hopiavuoren Eetun kotiin asti. Eetu ja Nelly vakuuttelivat, että saisin olla heidän kotonaan niin kauan kuin tahtoisin: vaikka aina. Pikku hiljaa Nelly alkoi huutaa minulle enemmän, mutta ei se kyllä oikeasti tarkoittanut, että hän inhoaisi minua. Päin vastoin. Nelly käyttäytyi niin kuin olisin halunnut, että meidän äiti käyttäytyisi. Huusi ja kasvatti. Määräsi, ettei kännykkää makuuhuoneeseen heidän huushollissaan, ja että puoleen päivään ei nukuta, taikka muuten. Purnasin asiaankuuluvasti vastaan. Samalla isän viestienkin sävy muuttui hiljalleen.

Ole kiltti ja tule kotiin.

Eira tulisit jo kotiin.

Tule kulta käymään. Jutellaan.

Mennään Seinäjoelle syömään, jooko? Jutellaan. Me heitetään sinut sitten äidin kanssa takaisin Hopiavuoreen.

Voisitko vastata puhelimeen? Jutellaan.

En vastannut niihinkään viesteihin mitään. Niitä tuli suurin piirtein yksi joka päivä, ja aina illalla isä yritti soittaa. Äiti ei yrittänyt koskaan. Näin pikkusiskoja vain silloin, kun he olivat syystä tai toisesta Inarin tai Hellon mukana. Isän näin joskus kaupassa. Äitiä ei näkynyt.

Kun isä sanoi taikasanat, vastasin hänen puheluunsa, jonka hän soitti vartin verran viimeisen viestinsä jälkeen.

Voisitko vastata puhelimeen? Meidän pitäisi jutella siitä, että voisitko muuttaa takaisin kotiin jo. Me ollaan äidin kanssa juteltu, että saat pitää sitä hevosta niin kauan kun lähdet opiskelemaan, ja katsotaan sitten uudestaan.

25.11.2022 muutin takaisin kotiin. Jostain syystä itketti vähän lähteä, vaikka jo seuraavana aamuna, lauantaina, tulisin takaisin tallille. Nelly itki ihan kunnolla ja toisteli olevansa hullu ja tietävänsä kyllä, että näkee minut heti huomenna. Sanoin, että en kyllä tule huomenna, jos hän on paska ja itkee ja häpäisee minut julkisesti kuistilla, mutta kyllä Nelly tiesi, että kuitenkin tulisin.

[Ilona EronenKatsoja]

Mä yritin kommentoida tätä jo silloin heti, mutta poistin koko tekstin. Mun on nimittäin jotenkin tosi vaikea tulkita tästä tiettyjä kohtia siitäkin huolimatta, että kahlasin Eiran menneisyyttä läpi. Ehkä mun pitäisi tutkia vielä paremmin myös Inarin näkökulmasta tämän perheen kuvioita.

Joko tämä on kerrottu Eiran omaleimaisen liioittelufiltterin läpi, tai sitten isäsuhteessa on jotakin oikeasti pahasti vialla. ”Jos sä et ilmaannu autoon, mä kannan sut tukasta” nosti karvat pystyyn pahemman kerran. Hui kamala. Tosissaanko se isi luulee, että noin sanomalla saa tyttären tulemaan kiltisti takaisin?

Niin, tosiaan. Eira on täysi-ikäinen. Senhän pitäisi periaatteessa ratkaista aika monta asiaa, koska hänhän voisi vain muuttaa omilleen. Mutta ehkä se ei ole niin yksinkertaista, kun hevoseenkin menee rahaa ja kaikkea.

Nelly on nykyään usein taustalla tarinoissa sellainen muumimammamainen äitihahmo, joka keittää vellit koko talliporukalle. Tässä se on kuitenkin ihan oikeasti tosi lämmin, äidillinen ja niin turvallinen, että voisipa se adoptoida minutkin, vaikka olen aikuinen. 😀 Nellyn ja Eiran suhde on kyllä ihan omaa luokkaansa, ja se toimii erityisen hyvin siksi, että molemmat ovat niin vahvoja ja itsepäisiä naisia.

Helmipurojen oikea äiti vaikuttaa tässä melko välinpitämättömältä ja etäiseltä, vaikka toisaalta tämä tarina kertookin lähinnä vain isästä. Mutta mun pitäisi tosiaan varmaan lukea tarkemmin jostain kauempaa menneisyydestä, jotta osaisin tulkita tätä tarinaa kunnolla.

Hyvin se on kirjoitettu, kuten aina.

[Sonja T.Valvoja]

Salaa hurraan täällä sille, että isä on vihdoin saatu taltutettua. Toivottavasti ihan todella on näin eikä vain mikään ilkeä kikka saada tyttö takaisin herran nuhteeseen. Mutta en uskoisi ihan heti, sen verran kauan aikaa Eira on antanut isänsä lillua siellä omissa liemissään. Todellakin ihanaa, että Eiralla on paitsi Ilvekset, myös Nelly, Eetu ja turvapaikka heidän luonaan.
Eira on kyllä pistämätön hahmo monessa suhteessa ja olen kirjoittanut jo aiemminkin, että olen ihan Eira-fani, monestakin syystä. Nyt vähän taas lisää.

[EiraOsallistuja]

Joululahjadilemma ja vähän muutakin

Noa on paskojen paska

Siinä missä Inari Helmipuro oli tasainen ja harkitseva nuori nainen, hänen pikkusisarensa Eira Helmipuro oli ihan toista maata. Jos Eira olisi ollut sarjakuvahahmo, hänen päästään olisi noussut savua, kun Inari eräänä iltana kertoi hänelle, mitä Noa Metsärinne oli sanonut.

”ETTÄ SE PASKA KEHTAA!” Eira ärjyi niin, että hänen uudelleen asuttamansa huoneen ikkunalaudalla elelevät pienet pupupatsaat ihan kilisivät.
”EIRA!” kuului sen jälkeen olohuoneesta vielä kovempaa.
”Jeesuksen iskä”, Eira manasi ennen kuin huusi kovempaa: ”JOO JOO!”
”Siis — mulle jäi nyt vähän epäselväksi, kumpi niistä on paska?” Inari pyysi tarkennusta varovaisesti.
”Mikä kumpi niistä — sä et tajua kans mitään. Tietenkin Noa! Se aina vokottelee kaikki mun miehet!” Eira raivosi, mutta aika hiljaa.
”Tottapuhuen niin ei Noa ole ikinä vokotellut sun miehiä”, Inari muistutti ja poimi Eiran sängyllä lojuvan pörröisen pehmopupun vanutettavakseen.
”Vai ei oo!” Eira ärjäisi ja veti pupun Inarin käsistä. ”Irti siitä! Mä sain tän Santulta sillon joskus!”
”Mitä jos sä vaikka ettisit ihan oman poikaystävän? Jonkun, joka ei oo Noan kanssa.”
”Siis mä en kestä”, Eira ähkäisi ja nakkasi pehmopupunsa huolimattomasti valkoiselle kirjoituspöydälleen. ”Mä en tiedä edes mikä tässä on paskinta. Se, että sä et tajua mitään, vai että mä en ikinä löydä ketään, vai että Noa on tommonen — huora!”
”Eira!” Inari kirkaisi.
”INARI!” kuului olohuoneesta.
”JOO JOO!” Eira ärjyi sisarensa puolesta.

**

Noalla saattoi olla vain yksi jalka, mutta ilmeisen hyvä tasapaino hänellä oli. Eiran oli nimittäin käytännössä kiivettävä häntä pitkin tallin pihassa, jotta hän pääsi antamaan tuolle poikaystäviä vohkivalle saalistajalle hänen ansaitsemansa kipakan läpsäisyn ohimoon. Sen kovempaa Eira ei viitsinyt Noaa takoa. Olihan Noa kuitenkin kiva, vaikka oli kyllä nyt tasan ylittänyt sellaisen rajan, jota ei kuulu ylittää.

”Mistä hyvästä toi oli?” Noa kysyi ohimoaan hieroen, kun Eira oli jo kävelemässä pois ponnari vihaisesti heiluen.
”Ai sä vielä kehtaat kysyä!” Eira huusi.
”Olisitsä kuitenki halunnu eilen mukaan sinne Ässään vai?”
”NO EN!”
”No kerropa sitten, miks sä mänttäät mua yhtäkkiä.”

Eira rääkäisi niin kuin varis. Samaan aikaan käveli ohitse muuan Hello. Eira, joka ei muutakaan keksinyt, tarttui Hellon käsivarteen ja kiskaisi.

”Tiesitsä et toi on Chain kaa?” Eira tenttasi Hellolta vihaisena.

Hello katsoi Noaa kulmat koholla. Noa tuijotti Eiraa suu raollaan. Jaaha: siitä Eira siis oli päättänyt tällä kertaa suuttua.

”Kiitos Jeesus onks tää ny julkista tietoa”, Hello huokaisi.
”Ai että kaikki tiesi tästä paitsi mä!” Eira rääkäisi.
”Eiku siis”, Hello korjasi, rykäisi ja ryhtyi puhumaan hyvin laimeasti järkytystä teeskennellen: ”ou mai gaad mä en kyllä yhtään tiedä mitä mä nyt teen tällä informaatiolla, joka oli mulle täysin uutta ja ennalta-arvaamatonta.”
”Mistä sä tiesit?” Noa kysyi.
”Inari kertoi!” Eira sähisi.
”Ei kun Hello”, Noa korjasi.
”Ei ku Inari”, Eira vastasi.
”Ei kun että Hello mistä sä tiesit?”
”Mä näin teidät Meijerin valvontakameroissa sillon ku siellä oli rikottu niitä postilootia”, Hello sanoi olkiaan kohauttaen ja ravisteli itsensä Eiran otteesta. ”Mutta mä en halua jäädä keskelle tätä — mikä tää teidän juttu nyt onkaan, että baiii!”

Eira ähkäisi tyytymättömyydestä, kun Hello lähti ilman että Eira oli saanut torua häntä. Noa odotti hetken pää kallellaan, että mitähän Eira mahtaisi seuraavaksi ärjyä. Ärjymisen sijaan hän kuitenkin vain naksautti kieltään ja pyöräytti silmiään.

”Saanks mä mennä taluttaan Fannia?” Eira kysyi.
”Ai täskö tää nyt oli?”
”No joo joo! Marshall meni jo tonne tekeen jotain ja mä pistin tän uuden takin, niin että sano nyt jo voinksmä!”
”No kai sä voit”, Noa sanoi ilmeettömäksi hölmistyneenä. ”Mut katot sit sen hevosenki perään oikeesti, etkä vaan keikistele siellä.”
”Kukahan tässä keikistelee! No kiitti. Mä vihaan sua silti”, Eira papatti ja lähti pikakävelyä matkoihinsa.
”Selvä.”
”Mä vihaan sua vähemmän jos viet mut tänään Ässään hakeen Megistä!”

[Sonja T.Valvoja]

Mä näen sen savun nousevan Eiran korvista 😀

Hitto miten hyvää dialogia (taas kerran, ei silleen uusi asia), varsinkin tämä:
”Mistä sä tiesit?” Noa kysyi.
”Inari kertoi!” Eira sähisi.
”Ei kun Hello”, Noa korjasi.
”Ei ku Inari”, Eira vastasi.
”Ei kun että Hello mistä sä tiesit?”

Se on hauska, mutta se on myös aito, kaikkine väärinkäsityksineen. En olisi ehkä itse osannut/ymmärtänyt kirjoittaa sitä noin vaikka noin juurihan se menisi.

Muuten tästä tekstistä on kyllä vaikea sanoa mitään, tai siis oikeastaan Eirasta. Eiraa pitää helposti jonkinlaisena karikatyyrinä, vähän niinkuin juurikin sarjakuvahahmona, joka voi ja saa tehdä mitä vain. Oikeassa maailmassa se olisi rasittava tyyppi, ainakin jossain määrin. Toisaalta meille täällä aina perustellaan Eiran käytös, joten on helppo ymmärtää Eiran käytös ja kenties jopa hyväksyä se. Eiralla on aina pointti tekemisissään ja sanomisissaan, jos tosin reaktiot ovat yleensä melko äärimmäisiä. Olen kirjoittanut olevani Eira-fani, mutten ole sitä aina.

[EiraOsallistuja]

Naisen paikka

Rungrueang ei ole ihan hirveän kiva nimi. On se kivempi kuin Chain nimi, mikä lie Pythoonbluetooth se olikaan, mutta silti aika pitkä ja raskas. Varmaan pitäisi sanoa nimensä kirjain kirjaimelta, jos olisin Eira Rungrueang. Ainahan voisimme kuitenkin ottaa minun nimeni… Paitsi että se olisi kyllä aika tylsää. Noh. Ehkä Rungrueangiin tottuisi ajan päälle. Sitä paitsi ennen kuin menisimme naimisiin, seurustelisimme kuitenkin pari vuotta ja sitten olisimme kihloissa pari vuotta. Olisi siinä aikaa totutella. Ja Noeul on kyllä aika komea. Oikeastaan komeampi kuin Chai. Sitä paitsi aasialaiset ovat edelleen muodissa. Olisi varmaan aika siistiä kävellä käsi kädessä tuolla —

”Et sekaannu niihin thaipoikiin”, äiti ilmoitti kesken ääneen ajatteluni ruokapöydässä, kun ei kerran muuta tapaa keksinyt häpäistä minua sillä kertaa Mannin ja Ailin aikana.
”En oo sekaantumassakaan”, tuhahdin ja pistelin lisää Ailin tekemää perunasoppaa suuhuni.
”Siltä se kyllä pahasti kuulosti, että olisit”, äiti sanoi lusikka sievästi lautasen reunaa vasten leväten.
”Toisaalta se ei edes kuulu sulle mitä mä teen. Mä oon aikuinen!”
”Kuuntele äitiä”, Aili sanoi lempeästi.
Mulkaisin Ailiakin varoittavasti. Pitäisi nyt nokkansa erossa asioistani.
”Niillä on aika eri kulttuuri kun meillä”, Aili jatkoi. ”Otakko maitoa lisää?”
”Ei meillä edes oo mitään kulttuuria!”
”Susta taitaa vaan tuntua siltä, kun me ollaan eletty aina näin.”
”Miten niillä muka sitte on erilainen kulttuuri!”

Aili vilkaisi ensin äitiä, avasi sitten suunsa pari kertaa ja ryhtyi tuijottamaan Mannia.
”Iskä? Haluatko ottaa osaa tähän? Ei kun siis Manni?”
”Et oo mun iskä!” varoitin Mannia ja osoitin vielä lusikallakin.
”En ole, mutta sun kummisetä mä olen, ja munkaan mielestä ei ole hyvä idea sotkeutua thaipoikiin.”
”Ihme rasisteja…”
”Ei se nyt siitä ole kiinni. Mä vaan luulen, että sä et halua sellaista elämää pitkän päälle, Eira.”
”Millasta!”
”No… Muistaksä sillon kerran keväällä Vaasassa, kun huutelivat Hellolle, että miehen pitää olla mies ja miehellä kuuluu olla nainen ja — muistatko?”
”Joo?”
”No tuota. Se on edelleen niille monesti sellaista, että nainen kuuluu kotiin huolehtimaan ruuasta, lapsista ja miehestään, ja mies huolehtii siitä, että on rahaa…”
”Mistä sä tiedät, etten mä halua sellasta elämää!” äyskähdin vähän kaikille aikuisille.

Manni hymyili. Äiti ja Aili purivat huuliaan lähes identtisesti, etteivät olisi hymyilleet myös. Paskat. Eivät tienneet elämästä mitään, vaikka olivat kuinka mukamas aikuisia. Minä ainakin halusin kyllä juuri sellaisen elämän. Minä olisin kotona ja hoitaisin lapsia, ja kun Noeul tulisi kotiin, niin olisi ruoka valmiina ja kiltit puhtaat lapset vastassa isäänsä. Kaksirotuiset lapset. Joilla olisi Noeulin silmät, kun ne ovat kuitenkin ruskeat. Meillä olisi aina ihan tosi siistiä ja nätti sisustus, ja sitten meillä kävisi illallisvieraita aina välillä. Noeul nousisi seisomaan, kun tulisin ruokasaliin, ja vetäisi minulle tuolin. Ihan niin kuin ennen vanhaan. Ihan niin kuin elokuvissa. Ai että…

”Mitä jos sun mieli muuttuu?” Aili keskeytti taas puheeni.
”Miks mun mieli muuttuis muka?”
”Sä oot fiksu likka. Sä voisit olla ihan mitä vaan.”
”No mä haluan olla vaimo!”
”Sekin on hyvä, mutta jos haluaisit olla muuta myös?”
”Säkin oot vaan vaimo ja äiti!” tiuskaisin. Mitäs hermostutti minua tahallaan?
”Mä oon itse asiassa myös vanhempi konstaapeli Ilves, ja kun mä olin vielä nuori ja virkeä niin mä opetin tytöille painia. Monesti mitään sellasta ei vois tehdä, jos on thaipojan kanssa.”
”No — äiti sä ainakaan et oo muuta ku vaimo ja äiti ja sullaki menee hyvin!”

Äidin katse oli lempeä, mutta hymy näytti surulliselta. Hän laski lusikkansa taas lautaselle ja näytti puristavan sitten kämmenensä polviensa väliin pöydän alla. Äiti näytti ihan pikkutytöltä…

”Mä oon kulta onnellinen, että mä oon äiti ja vaimo”, äiti sanoi pehmeästi. ”Mä sain sillä tavalla teidät neljä, ja te ootte aina mun suurin saavutus. Silti mä joskus mietin, että mitä jos mä olisin käynyt koulut loppuun. Mitä jos sun mies on — vaikka — vaikka — väkivaltainen, eikä sulla olekaan ammattia, omia tuloja ja omaa rahaa? Tai jos sä haluatkin vielä joskus olla se lakimies, mutta sun mies sanoo, ettet sä saa?”

Laskin katseeni lautaselleni. Siellä pyöri onneksi enää yksi ällöttävä porkkananviipale muiden, parempien asioiden keskellä. Äiti puhui isästä, vaikka samalla yritti olla puhumatta isästä, mutta ei Noeul ollutkaan yhtään niin kuin meidän isä… Eikä varmaan enää ollut kyllä Thaimaassa niin kuin äiti ja Aili kuvailivat. Ei varmaan ollut.

”Mutta Inari on ollut aika hiljaa koko ajan?” Aili vaihtoi yhtäkkiä aihetta, ja vilkaisin Inaria. Sillä oli puhelin kädessä, vaikka se ei ikinä käyttänyt ruokapöydässä puhelinta. Keittoonsa se ei ollut edes koskenut.

”Mä pääsin kouluun”, Inari sanoi niin kuin robotti, ja äiti kirkaisi.
”Ihanaa Inari, vihdoinkin! Mä tiesin että kyllä sä pääset, ja oikis on sulle ihan tosi hyv–”
”En oikikseen. Mä joudun… Vaasan… Ammattikorkeaan… Sosionomiksi… Varasijalta…”

[EiraOsallistuja]

Meidän äiti ja sen järki

Äiti oli muuttanut Virkatielle. Se oli kuulemma nyt se asunto, jossa hän aikoi olla. Harmi vain, että hän oli laskenut minun muuttavan omilleni. Onneksi Ilveksillä piti aina olla jokin kesälemmikki, ja nyt kun Inari ei ollut ollut siellä aikoihin, niin minä sitten olin. Otsonmäellä oli aina ihmisellä katto päänsä päällä, vaikka mitään muuta hyvää koko paikasta ei voinutkaan sanoa.

Oli se silti ihan sairaan erikoista seistä oman äidin oven takana ja painaa ovikelloa niin kuin mikäkin vieras. Jotenkin se oli tuntunut normaalilta silloin, kun oli käynyt meidän vanhassa kodissa. Olin vihannut sitä paikkaa, tai ehkä iskää.

Äiti avasi heti oven. Hymy levisi hänen kasvoilleen. Inkeri vahtasi äidin säärten takaa, mutta kiljaisi minut nähdessään ja tuli sukkasillaan portaille, että pääsi halaamaan. Nostin hänet ilmaan.

”Terve.”
”Eira tuu kattoon meillä on sleitsihevosille rakkori!”
”Mennään sisälle niin tuut olkkariin näyttään.”
”Ne haluaa molemmat asua Irman huoneessa yhdessä, niin ne leikkii Inkerin huoneessa”, äiti selitti ihmeellisen anteeksipyytävästi.
”Se on hyvä, että niillä on tilaa.” Mutta minulle ei ole.

Äiti keitti kahvia niin kuin olisin muuttunut aikuiseksi yhtäkkiä. Kaupasta ostettua pullaakin oli. Kun kerran olin aikuisen asemassa, en ottanut mehua, vaikka kahvi oli pahaa. Ainakin pulla oli ihan jees, vaikka ei se nyt ollutkaan mitään Ailin itse tekemää.

”Mä lähden Ruotsiin kilpailemaan syyskuus”, kerroin, kun jostain piti kerran puhua.
”Ai niin joo! Miten sulla on menny niissä kisoissa? Mä voisin tulla joskus katsomaan… Jos saan tytöt vaikka Ailille.”
”Ihan jees. Mutta ei sun tarvi tulla…”
”Mulla olis lomakin. Jos lähtisin sinne Ruotsiin…”

Hymyilin. Äiti ei lähtisi yhtään mihinkään. Äiti oli käynyt Hopiavuoren hevostallilla yhden ainoan kerran ja inhonnut joka hetkeä. Hevoset haisivat sellaisen nenään, joka ei hevosten kanssa koskaan ollut. Sitä paitsi äiti oli pelännyt joka ainoaa. Silloin tallissa oli asunut vielä Make-ponikin, ja jopa se oli ollut kauhistuttava äidin mielestä. Sitä paitsi vaikka isä maksoi Irmasta ja Inkeristä, äidillä ei ollut ylimääräistä rahaa mihinkään Ruotsin reissuihin. Komia Dressageenhan hän lupautuisi, jos olisi oikeasti muka tulossa johonkin.

”Se on näin nätti paikka siellä Ruotsissa”, sanoin kuitenkin ja ojensin äidille puhelimen. Siinä oli auki Solgården Slottin kilpailukutsu. En ollut tarkalleen ottaen pyytänyt vielä Hellolta lupaa lainata Typyä, mutta olin melko varma, että saisin mennä. Äidin puolesta asialla ei ollut väliä, sillä hän ei ollut tulossa, ei oikeasti.

”Mä oon ajatellut, että Irma ja Inkeri… Tai ainakin Irma sais alottaa ratsastuksen. Se tykkä poneista kauheasti”, äiti mumisi.
Joo niin varmaan. ”Mistä sulla on sellaset rah — eiku–”
”Rahaa? No mä ajattelin maksaa sulle.”
”Mulle? Mistä?”
”No kun sulla on se hevonen, niin jos tytöt vois vaikka mennä sillä. Opettaisit niille. Ei ne nyt mitään ihmeellistä… Saisivat edes muutaman kerran mennä. Sehän oli niin kilttikin se hevonen, iskä sanoi. Vaikka se on tosi iso.”
”Mikä hevonen? Typy?”
”Ei sen nimi Typy ollu…”
”Hä? Uuno!”
”Niin! Se iso hevonen! Eikö se ala olemaan aika vanha ja rauhallinen? Se on teillä Inarin kanssa ollut kuitenkin jo ainakin kymmenen vuotta…”

Teki mieli nakata kahvikuppi seinään. Olisin voinutkin. Äiti olisi suuttunut, mutta ei olisi käynyt minuun käsiksi, eikä heittänyt pysyvästi pihallekaan. Puristin sen sijaan silmät kiinni. Oli kauhean, siis kauhean vaikeaa yrittää pitää mielessään se ajatus, ettei Uunon lähtö ollut äidin syytä, eikä välttämättä sekään, ettei äiti muistanut. Silti en voinut olla syyttämättä äitiä edes vähän.

”Sä annoit isän myydä sen.”
”Annoinko? No millä ihmeen hevosella sä kilpailet?”
”Hellon hevosella.”
”Jaa jaa. Tekö ette Inarin kanssa enää halunneet omaa ponia?”
”Uunoa! Mä tein kuule kaiken mitä mä keksin, että mä saisin pidettyä sen!”

Äiti katsoi minua pää kallellaan ja sääliä silmissään. Eetun ilmeestä oli silloin aikaa sitten nähnyt, että hän ymmärsi, miltä Uunon lähtö tuntui. Ymmärsi jotenkin perin pohjin. Itse asiassa joka ainoa tallilla oli ymmärtänyt, ja ne, jotka olivat pystyneet, olivat yrittäneet auttaa. Olin saanut mennä Cozminalla niin paljon kuin ikinä. Olin saanut kulkea Sonjan perässä rasittavuuteen asti. Oskari oli opettanut Typyn kanssa, Hello lainannut hevosta, olin saanut ratsastaa jopa Oskarin hevosilla ja vaikka mitä. Kukaan ei puhunut enää Uunosta, mutta äiti ei edes muistanut sen nimeä saati lähtöä. Toisaalta en ollut itsekään voinut hyvin kotona. Äiti oli ollut iskän vallassa kuitenkin jo jotain sata vuotta.

”Hei täällähän on lapsille jotain omia luokkia!” äiti ilahtui, kun katsoi uudelleen kännykkääni.
”Joo.”
”Kuules, jos sulla kerran on Ilveksen poni siellä, niin eikös tytöt voisi osallistua sillä noihin lasten luokkiin?”
”Ei todellakaan.”
”Miksei?”
”Koska ne ei ole tulossa mukaan. Ja vaikka ne oliskin, Hello siitä päättää enkä mä.”
”Kuule, kun mulla on oikeasti lomaa. Mä järjestelen niin, että jos me tullaan sinne noiksi kisapäiviksi. Tytöistä on varmasti tosi kivaa katsoa kun sä meet sillä hevosella.”
”Typyllä. Ja sen näkee Hopiavuoressakin.”
”Mutta ne olis oikeat kilpailut. Ja jos mä soittaisin Ilvekseen että saisko ne mennä kans sillä siellä.”
”Mihinkä hemmetin Ilvekseen? Ei se oo mikään Mannin hevonen, vaan Hellon!”
”Hello on Mannin poika”, äiti sanoi niin kuin se ratkaisisi asian jotenkin.
”Aikuinen poika”, huomautin.
”No ei mulla ole mitään Ilveksen Hellon numeroa.”
”Hommaa se.”
”Antaisitko sä sen mulle?”
”En todellakaan. Mä toivon, ettet sä saa sitä mistään. Et häpäise mua kyselemällä mitään poneja Irmalle ja Inkerille siltä!”

Äiti päästi sellaisen pienen vähän loukkaantuneen hm-äänen ja pyyhkäisi kiharoitaan taaksepäin samalla eleellä kuin Inari tapasi pyyhkiä suoraa tukkaansa. Ei ihme, että Inari pelkäsi kuollakseen otsonmäkiseksi äidiksi muuttumista, kun otsonmäkisen äidin malli oli tuollainen. Äiti oli lempeä ja lopulta suojellut meitä, ja niin kuin kaikissa, hänessäkin oli paljon hyvää. Inari arvosti kuitenkin älyä, ja vaikka äiti osasi arjessa ja töissä sitä sun tätä, sellainen joku tietty Inarin ja minun kaipaama äly häneltä taisi puuttua. Sitä taas oli valtavasti iskällä. Harmi, että iskä oli muuten aivan paska ihminen. Olin ollut täysi-ikäinen jo iät ajat, mutta sillä hetkellä, siinä Virkatien kämpän pöydän ääressä, kun äiti haaveili kaksosten kisaavan Hellon hevosella, ymmärsin, että kukaan aikuinen ei enää huolehtinut minusta.

”Soita sit jos saat luvan”, mutisin lepytelläkseni äitiä ja vein kahvikupin pois.
”Miks?”
”Tytöt voi tulla sit kokeilemaan etukäteen varmaankin että millasta se hepan selässä istuminen on. Tai ainakin se Irma, jos se kerran enempi tykkää hevosista. Ja varmaan se voi muutenkin tulla. Sitä mäkin voin kysyä Hellolta.”
”Ja sä et anna sen numeroa mulle? No, saanhan mä sen Mannilta.”
”No annan mä sen sulle. Et vaan oo noin hirveen nolo kun soitat sille.”
”Lähetä toi kisakutsu mulle kans kännykkään niin mä näytän sitä Irmalle illalla. Ja Inkerille.”

[Julkaisija]

Viestit