Gæs

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Gæs

Tämä aihe sisältää 20 vastaukset, 8 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Ea 1 viikko, 1 päivä sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8133 Vastaus

    Ea
    Osallistuja

    Gæs frà Valkyria ”Gæs”
    ~ nimi tarkoittaa hanhea
    ~ Islanninhevonen
    ~ 7v
    ~ tamma
    ~ om. Ea Honka
    ~ Gæs on hupsu tamma, jolla on leikkisä luonne.
    Gæsin sivut

    • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta sitten  Ea.
  • #8139 Vastaus

    Ea
    Osallistuja

    ENSIMMÄINEN – Gæs Hopiavuoreen

    Gæs saapuisi Otsonmäelle Seinäjoelta. Tamma oli syntynyt, kasvanut ja ratsukoulutettu siellä islanninhevosia kasvattavalla tallilla. Itse asiassa sieltä minäkin olin oman ratsastusharrastukseni aloittanut. Äidin idea se oli. Hän oli ollut nuoruudessaan ilmeisesti ihan kovakin nimi kilpakentillä. Hänen omien sanojensa mukaan se ura loppui siihen, kun ”hän kasvoi aikuiseksi ja hankki kunnon ammatin”. Olen aina ollut aistivinani jotain haikeutta tai edes jotain enemmän noiden sanojen takana, mutta ihan varmaksi en voi sanoa. Äitini nimittäin ei ole mikään tunteellinen ihminen. Hän on uraohjus, kiireinen asianajaja ja kaikin puolin kova. Heikkoja puolia ei ole tai jos on niin niitä ei näytetä.

    No palataas asiaan. Äiti tosiaan ilmoitti minut alkeiskurssille 10 vanhana. Hänen pettymyksekseen ainoa vapaa paikka oli Seinäjoella islanninhevostallilla. Vielä suurempi pettymys oli, kun sinne minä jäin. En vaihtanut ”kunnon” hevosiin, joilla pystyisi hyppäämään hurjan korkeita esteitä vaan jäin puuhailemaan noiden ponimaisten hevosten kanssa. Reija niminen tallinomistaja opetti minulle kaiken, minkä tiedän hevosista. Vuosien varrella minusta tuli muutenkin tallin vakiokalustoa, luuhasinhan siellä aina.

    Kun pari vuotta sitten tuli muutto Otsonmäelle, Reija, minun oma haltijakummini, kertoi maailman parhaan salaisuuden. Hän oli sopinut vanhempieni kanssa Gæsin myynnistä minulle. Olin nähnyt tamman kehityksen aivan varsasta asti, koska sen syntymävuonna aloitin ratsastusharrastuksen. Ja vielä kaupan päälle pikkuneiti oli ehdottomasta lempparistani, Glannista! Eikö ollutkin satumaista? Voiko pienen ihmisen elämä edes paremmaksi muuttua? Vuoden verran Gæs oli ollut täysin omani Seinäjoen tallilla, mutta nyt kiireisen lukion toisen vuoden vuoksi se oli saatava lähemmäs asumaan.

    Reijan ajama trailerin oli määrä saapua Hopiavuoren pihaan kello 10:20. Minä tietysti olin jo ehtinyt odotella sitä innosta kihisten pihamaalla ainakin vartin. Vieressäni seisoi myös tallinomistaja Eetu. Harteikas kolmikymppinen mies vaikutti todella mukavalta sen vähän, mitä olimme puhuneet. Tai no pikemminkin sen vähän, mitä hän oli minusta onnistunut ulos saamaan. Minä nimittäin olin aivan jännityksestä kankea. Koko aamun olin ravannut vessassa kuin hullu ja nytkin pohdin, josko ehtisin vielä kipaista. En ehtisi, sillä auto trailereineen kaartoi kulman takaa tallipihalle.

    Pyrähdin naisen avuksi avaamaan traileria, jossa ikioma hevosen odotti. Äänistä päätellen Gæs oli myös valmis näkemään uuden kotinsa. Pujahdin traileriin etuovesta, Reija jäi taakse avaaman puomia.
    ”Hei Hanhi rakas”, kuiskuttelin valkovoikolle tammalleni samalla, kun irroitin sen trailerista. Rauhaksiin peruuttelimme ulos parkkipaikalle. Nyt tallin ovillekin oli jo ilmestyneet parit kasvot, jotka uteliaina kurkkivat uusia tulijoita. Minun silmäni sädehtivät ja hymy ylettyi ainakin korviin. Niin iloinen olin! Vieressäni Gæs katseli ympärilleen skarppina. Pienet korvat tekivät työtä käskettyä skannatessaan kaikki lähiympäristön ääniaallot. Tammaa selkeästi arvelutti uusi talli, mutta varman issikan tapaan se ei menettänyt täysin itsensä hallintaa. Laskin käteni valkealle kaulalle ikään kuin turvaa luomaan. En sitten tiedä, miten hyvin se toimi, koska itseänikin jännitti. Tällaisissa tilanteissa olisin halunnut, että olisin perinyt isältä hänen teräksiset hermonsa. Hän pystyi aina pysymään rauhallisena, mikä tuntuu minusta aivan käsittämättömältä.
    ”Hei tulukaas följys niin mennähän ettii teille karsina”, Eetu viittoi meidät mukaan.
    Rystyset valkoisina puristin riimunnarua seuratessani miestä hevosineni.

    Kun Gæs oli jätetty tutkailemaan karsinaa, meidän piti vielä raahata kaikki ponin romppeet uusille paikoilleen. Hyvä etten ollut kompastua tallin kynnykseen, kun niin lennokkaasti lähdin parkkipaikkaa kohti.
    ”Älä ny täräjä, kyllä me ehditään”, Reija toppuutteli minua.
    Nainen käveli muutamisen askelta takanani viileänä kuin viilipytty. Aivan kuin hän ei olisi täällä hyvästelemässä omaa kasvattiaan, joka oli asunut hänen tallissaan 7 vuotta. Kysäisinkin naiselta asiasta kantaessamme varusteita talliin. Reija vastasi vain, etteivät nämä olleet hyvästit. Oli pakko myöntää hänen olevan oikeassa. Tämä olisi vain uusi kappale samassa kirjassa. Ei Reija ollut mihinkään lähtemässä elämästämme. Onneksi! Hän oli minulle tavallaan myös eräänlainen äitihahmo, jonka tuki oli korvaamatonta varsinkin hevosasioissa. En olisikaan pystynyt hänestä luopumaan, vaikka nyt tulisimmekin näkemään paljon vähemmän.

    Tavaroiden löydettyä paikkansa palasin Gæsin luo, mutta tammapa ei ollut enää yksin. Sitä katseli karsinan edessä abouttiarallaa ikäiseni poika. Tunnistin hänet lukiosta. Hän taisi olla viime vuoden abi eli kirjoitti itsensä ulos keväällä, mutta muuten en häntä tuntenut. Käsitykseni mukaan poika oli jokseenkin ujo ja hiljainen. Mutta tosiaan olimme olleet samassa koulussa vain vuoden verran.
    “Se on Gæs, 7-vuotias issikkatamma, josta tulee uusi asukki pihattoon”, avasin keskustelun ja ilmeisesti onnistuin yllättämään tutkailijan.
    “Tiedän, tai siis tunnistin issikaksi”, poika sopersi.
    “No joo, onhan se aika tyypillinen herasilmineen ja kaikessa tukkajumaluudessaan”, myönsin ja jatkoin heti perään:
    “Mä oon tosiaan Ea. Tuun kaupan päälle tän ponin kanssa.”
    “Mä oon Santtu. Omistan myös issikan, Fifin”, hän vastasi.
    Olipa kiva, täällä oli toinenkin islanninhevonen. Asuikohan sekin pihatossa? Se olisi kiva, sillä Gæs oli tähän astisen elämänsä asunut pihatossa muiden issikoiden kanssa. Tätä en kuitenkaan ehtinyt tiedustella, kun Eetu jo tuli kyselemään, vietäisiinkö tamma pihaton viereen tarhaan. Tarkoitus oli antaa hevosten ensin tutustua puolin ja toisin aidan takaa. Melko pian edessä olisi kuitenkin siirto pihattoon, koska tarha 5 oli normaalisti muiden käytössä. Tätä päivää varten Eetu oli onneksi onnistunut järjestelemään sen tyhjäksi. Minulla oli kova luotto, että hyvin Gæsin lisääminen laumaan tulisi lopulta menemään. Olihan Gæs kasvanut entisellä tallilla laumassa todella taitavaksi toisten hevosten lukijaksi. Käännähtäessäni takaisin Santun puoleen huomasin hänen jo liuenneen paikalta.

    Kävelin Eetun perässä kohti pihattoa. Gæs seurasi reippaasti perässäni taivaansinisen riimunnarun jatkona. Tamma oli jo alkanut hieman rentoutumaan, mutta pienet korvat höröttivät vielä topakasti pystyssä. Minä puolestani olin taas alkanut jännittämään entistä enemmän. Mitä jos pihaton poppoo ei lopulta hyväksyisikään Gæsia?

    • Tätä vastausta muokkasi 2 kuukautta sitten  Ea.
    • #8142 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Tervetuloa Hopiavuoreen!

      Ihanaa päästä seuraamaan Ean ja Gæsin elämää ja kotiutumista uudelle tallille sekä tutustumista niin uusiin hevos- kuin ihmiskavereihinkin 🙂

      Jännää kans nähdä että tuleeko Easta ja Santusta millaiset kaverit issikanomistajuuden vuoksi, vai pääseekö jotain yllätyksiä syntymään ja saako Ea kavereita myös ehkä vähän odottamattomistakin hahmoista.

      Tää oli myös tosi kiva ensimmäinen tarina ja en malta odottaa että pääsee lukemaan lisää parivaljakon menosta.

    • #8144 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Ihan ensinnäkin: Tervetuloa! :> Ihana saada uusi hahmo ja hevonen tänne!

      Tätä aloitustarinaa oli kiva lukea. Lukija saa jo tämän ensimmäisen tekstin perusteella vähän taustatietoa Ean perheestä (lähinnä äidistä), aikaisemmasta hevosharrastuskokemuksesta, sekä siitä miten Gaes hänelle päätyi.

      Ea ja Gaes kuulostavat parivaljakkona siltä, että tulevat nopeasti sujahtamaan mukaan Hopiavuoren arkeen. Huomasinpa myös sattumoisin, että Ea ja Aamu ovat samalla luokalla Otsonmäen lukiossa, eli tuntevat toisensa ainakin etäisesti luokkakavereina. 😀 Pitää omaankin tarinaan muistaa sisällyttää tämä yksityiskohta. Myös samankaltaisuuksia kaksikon väliltä löytyy: hyvä koulumenestys ja haave päästä opiskelemaan eläinlääketiedettä.

    • #8150 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tervetuloa minunkin puolesta! Ja tässähän meillä on täydellinen tarina aloitukseksi täällä: siinä kerrotaan lyhyesti ja ytimekkäästi Ean ja Gæsin historia sekä samalla vähän jotakin Easta ja hänen perheestään, ihan tuosta noin vain tuollai vähän huomaamattomasti. Ja jotenkin luonnollista että suunnilleen heti ensimmäisenä törmää Santtuun, tallin toiseen issikanomistajaan. Jos osaisin piirtää, niin Gæsista ja Fifistä saisi kyllä niin satuhevoskuvia, toinen voikko, toinen tuplavoikko ja sitten vielä yksi täplikäs Flida sinne joukkoon. Mikä karvakasojen kavalkadi!

    • #8158 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Noniin, tässä vaiheessa on varmaan ihan hyvä myöntää että mä olin (ja siis olen edelleen!) ihan hitokseen innoissani siitä, että Hopiavuoressa on nyt toinen issikka. Saatoin Eetua hätyytelläkin sen takia, mutta onneksi hän ei kanna (ainakaan paljon) kaunaa semmoisesta… 😀
      Muttakun – emmää voissille mitään, issikat on vaan niin uskomattomia. Teen oikeassakin elämässä töitä issikkatallilla niin että ymmärtänette.. Ja suotte hössötykseni anteeksi :’Dd

      Tervetuloa Ea ja Gæs! Siinäpä kaksi melko uniikkia nimeä, uskon että Ea joutuu useampaan otteeseen selittämään miten hänen hevosensa nimi lausutaan.
      Ean ajatukset läpi tarinan ovat myös hyvin samaistuttavia ja aidon tuntuisia! On jännittävää kun hevonen, se oma hevonen!, muuttaa uuteen kotiin. Ja mitä sitten jos sen uusi lauma ei sitä hyväksykään? Ihminen tykkää aina huolehtia ja huolestua, vaikka aika usein siihen ei ole edes tarvetta. Uskon vahvasti että Gæs viihtyy Hopiavuoressa, vaikka muutto hevoselle aina onkin stressaavaa. Eiköhän kotiutuminen kuitenkin mene hyvin, Gæs vaikuttaa ihastuttavalta rohkealta pikku tammalta!

    • #8186 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Hyvä että jotkut täällä pitää jöötä silloin kun mulla on muka liian kiire käydä vastaamassa viesteihin. 😀 Tästä Ean ekasta tarinasta huokuu nimittäin sellainen nostalginen wanhan ajan hoitoheppatarinan fiilis, vaikka siinä onkin sellainen meillä suosittu twisti, että hevosen lisäksi myös hahmoilla on ihan omat persoonansa. Ea vaikuttaa tarinan perusteella kivalta tallikaverilta: sellainen tyyppi, jota ihan inhimillisesti jännittää, mutta joka näkee maailman kuitenkin ihan positiivisessa valossa. Tässä ekassa tarinassa Ea on vielä paljon päänsä sisällä (ja saattaa olla ajatuksissaan viihtyvä tyyppi muutenkin), mutta sillä tavalla hänen hevoshistoriansa ja tärkeimmät sivuhenkilönsä saakin esiteltyä kaikki kerralla.

      Mäkin uumoilen, että Ean kaltaisen hahmon ei ole vaikeaa löytää seuraa. Nyt meillä on paljon suurin piirtein Ean ikäistä väkeä, joista suurin osa on kilttejä. Eakin vaikuttaa kiltiltä. Ean huomaama Santtu on varmaan herttaisista herttaisin ja hänellä on islanninhevonenkin, mutta saman lukion Aamu on niin ihana että hänet haluaisin tuntea itse. Eira nyt laukoo suustaan mitä sattuu, mutta on hänelläkin hyvä sydän.

  • #8188 Vastaus

    Ea
    Osallistuja

    TOINEN – Arjen uusi aikataulu

    7:40
    Isä hörppi aamukahviaan minua vastapäätä. Hiljaisuuden rikkoi vain lusikkani kilahdus murokulhon reunaan ja sanomalehden sivujen rapina käännettäessä.

    Makea hajuveden tuoksu leijaili äidin vanavedessä keittiöön. Airpodit korvilla hän hulautti viherjuomajauheen vesilasiin ja sekoitti raivokkaasti. Olin tottunut jo pupunruoan hajuun, eikä se enää saanut minua yökkimään. Äidinkään ilme ei värähtänyt hänen heittäessä juoman huiviin ykkösellä.

    Kuului vain korkeiden korkojen kopahdus laatoitetulla lattialla, kun koko 175 senttimetrin komeus käännähti kannoillaan ja katosi eteiseen.
    “Hyvää työpäivää, rakastan sua!” huikkasin iloisesti äidin perään.
    Ei vastausta. Hänellä oli varmasti kova kiire.

    7:55
    Koulun pihamaalla seisoin täräjämässä viittä vaille kahdeksan. Ystävistäni kukaan tuskin olisi vielä paikalla. Veikkasin Oonan saapuvan pian, mutta Amin suhteen voisin vaikka laittaa pääni pantiksi, että hän olisi ainakin kymmenen minuuttia myöhässä.

    Sivusilmällä näin luokkalaiseni Aamun livahtavan sisään Otsonmäen lukion raskaista etuovista. Välimme olivat koulussa jääneet melko etäisiksi, mutta jotenkin minulla oli ajatus, että hänelläkin ehkä oli hevonen. Olisiko jopa Hopiavuoressa? Pistin korvan taa ajatuksen, että pitäisi käydä hänelle juttelemassa. Oonan hengästynyt “hei” katkaisi ajatuksenvirtani.

    11:30
    Ruokana oli tänään kasvislasagnea. Nenäänsä nyrpistellen ystäväni asettelivat lautaselle salaatinlehden ja ruokalusikallisen kasvislasagnea. Toki viereen tuli kaksi koulunäkkiä. Minulla oli kauhea nälkä ja tykkäsin kasvisruoasta. Olin itseasiassa miettinyt kasvissyöjäksi alkamista. En kuitenkaan kehdannut nyt lapata kauheaa kekoa ruokaa lautaselleni vaan tyydyin siihen ruokalusikalliseen. En halunnut olla se, joka söi kaikista eniten. Mitäköhän muutkin siitä miettisi?
    ”Tuu jo Ea!”
    ”Joo, tulossa ollaan!”

    15:15
    Suuntasin vaaleanpunaisen skootterini etupyörän kohti Hopiavuorta. Aurinko paistoi kauniisti ja kylmä ilma nipisteli poskiani. Tämä alkoi olla viimeisiä hetkiä ajaa skoballa. Nautin vauhdista hurjasti. Teki melkein mieli sulkea silmät ja nostaa kädet sivuille. Tunnollisena tyttönä en tietenkään tätä tehnyt.

    15:40
    Suuntasimme pirteän Gæsin kanssa kohti tallia. Ihan ääneen ihmettelin, että osuuko tammalla lainkaan jalat maahan, kun niin lennokkaasti se tanssahteli takanani. Suunnitelmissa oli ollut mennä maastoja tutkimaan, mutta nyt alkoi vähän jännittää. En muutenkaan tiennyt, mistä kaikki tämä energia. Olin nimittäin liikuttanut issikkaa ihan tavalliseen tapaan täällä alusta asti. Yritin pitää rutiinit ihan samoina niin, että ainoastaan ympäristö olisi muuttunut. Ajattelin Gæsin myös tutustuvan paremmin paikkoihin touhuamisen ohessa kuin pelkästään omissa oloissaan möllöttämällä.

    15:50
    “No jo on sun hevosta värillä siunattu. Kaikki sympatia ja empatia sulle, kun kunnon loskapaskakelit vyöryy päälle”, tuumaili suuliin kuin tyhjästä ilmestynyt tyttö.
    Blondit hiukset oli kietaistu nutturalle pään päälle ja leveä hymy koristi kasvoja hänen nojaillessa seinään.
    “Mä oon Eira. Sä vaikutat tutulta, mutta nyt ei tule mieleen nimeä”, tyttö jatkoi reippaasti.
    “Ea, mä oon Ea. Luulisin, että ollaa varmaa lukiossa nähty”, heitin veikkauksen ilmoille.
    Itse asiassa tiesin Eiran ja sen, että hän oli abi. En vaan jotenkin tohtinut vaikuttaa liian innokkaalta, koska pakko oli myöntää, että ihailin jonnin verran kaunista ja erittäin suosittua tyttöä. Samalla myös hiukan pelkäsin. Hänessä oli jotain jääkuningatarmaista.
    “Niinpäs ootki, kakkosella! Mut hei tervetuloa tal…”
    Virke katkesi kesken jonkun tupsahtaessa satulahuoneesta päätallin käytävälle.
    “Törmäillään!” kuului vaan, kun Eira oli jo lähtenyt liihottelemaan henkilön perään.

    Kohautin olkiani tilanteesta aivan yhtä hölmistyneelle Gæsille. Jopa riimunnarun nakerrus oli siltä unohtunut tässä tohinassa.
    ”Töykeää”, supatin karvaiseen korvaan.
    Rangaistukseksi läpsäisin itseäni hellästi poskelle. Kuka minä olin muita tuomitsemaan. Ehkäpä hänellä oli jotain tärkeää asiaa satulahuoneen hiipparille. Hyi Ea, mitä ennakko-oletuksia tein ihmisistä ilman varmaa tietoa. Ole parempi!

    16:15
    Pitkän pohdinnan jälkeen olin muuttanut suunnitelmani maastoilusta juoksuttamiseen. Ehkäpä sinne mettään olisi parasta ekalla kerralla ottaa kaveri mukaan. Myös Gæsin pirskahteleva energia sai minut luopumaan alkuperäisestä pläänistä. En haluaisi tänään maistella mutaa tamman leijailevan peräpään takia.

    Minun onnekseni kenttä oli typötyhjä ja saimme vallata sen käyttöömme ihan rauhassa.
    Kävimme kaikki askellajit passia lukuun ottamatta läpi. Itse asiassa en ollut varma pystyikö passia edes ratsastamaan ympyrällä. Aina puhuttiin vaan pitkistä suorista. Toisaalta miten hevonen itseään kääntäisikään ympyrän kaarelle, kun kummankin puolen jalat liikkuivat samalla kertaa. Vähän kuin Apuva-mies, heh.

    No mutta muutenkaan en olisi Gæsille passia nostanut. Tammalla ei ole muistaakseni vielä edes ratsastettu passia. Reijan kanssa ainakin oli puhetta, että ensin Gæs tarvitsisi enemmän lihasta, paremman tasapainon ja vahvan ravin. Tamma nimittäin on luonnostaan tölttivahva tai oikeastaan tölttiautomaatti kuten Reija sitä kutsuu. Joku tarkkasilmäinen on esimerkiksi voinut huomata Gæsin harrastavan pelkkää tölttiä vapaana tarhassa ollessaan. Sen takia ravi on melkoisen työn ja tuskan takana.

    Nytkään juoksuttaessa en oikein saanut puhdasta ravia esille. Äänimerkeistä Gæs tosin nostaa ravin helpommin kuin selästä käsin, koska sille on opetettu vahvat käskyt. Silti ravi jäi tälläkin kertaa tahdiltaan oudoksi.

    16:45
    Loppuverkat hoidettiin taluttamalla. Olisimme menneet uralla, jos sellainen olisi ollut, mutta se loisti poissaolollaan. Joku täällä taisi lanata kenttää suorastaan pakonomaisen säännöllisesti.

    “Enpäs ookkaan ennen nelitahtista ravia nähnyt”, kuului tuumaus kentän laidalta.
    “Haha, en mäkää ennen tätä tyttöstä. Gæsille on vaa jotenki super vaikeeta toi ravin nostaminen, kun töltti on jotenki niin vahva. Sille pitäis saada voimaa ja tasapainoo jotenki kehitettyy niin josko se ravi siitä sit helpottuis”, vastasin analysoimalla ääneen ongelmaamme.

    Seuraava kulma käänsi meitä niin, että pystyin näkemään, kenen kanssa puhuin. Kentän toisessa päädyssä aitaan nojaili noin kolmikymppinen mies, jota ei ihan ensisilmäyksellä uskoisi Otsonmäkeläiseksi. Tai enhän minä tiennyt, missä hän asui. Latvoista vihreät rastat eivät ehkä kuitenkaan ole se perinteisin kampaus täälläpäin, mutta ne todella sopivat hänen olemukseensa.

    “Olin vaan kulkemassa ohi, mutta pakkohan sitä oli jäädä tsiigaa, millanen tää uusi hevonen on. Tervetuloa vaan munkin puolesta tänne Hopiavuoreen”, mies jatkoi, kun pysähdyimme Gæsin kanssa hänen kohdalleen. Näin ei tarvitsisi huudella kentän poikki. Gæs tietysti käytti heti tilaisuuden hyväksi ja yritti hamuilla miehen hihaa suuhunsa. Ehdimme jutella hetken ennen kuin issikkani kyllästyi turhaan seisoskeluun. Sen verran sain kuitenkin selvitettyä, että mies omisti pihatosta kaksi hevosta ja nimeltään hän oli Noa. Oma huomioni oli, että hänellä on hyvä energia.

    17:15
    Pitkän puunauksen ja halailun jälkeen oli aika päästää Caisuli pihattoon. Gæs tosiaan lausutaan islantilaisittain cais, Färsaarilla se on geas ja Tanskassa ges. Suomalaisittain usein tulee sanottua vain Gaes. Rakkaalla lapsella on tunnetusti monta nimeä, joten arkikäytössäkin erilaisia variaatioita on monia.

    Iloisesti muhkeaa ponin takamustaan heitellen Gæs kirmasi pihattoon muun porukan mukaan. Lauma oli onneksi ottanut uuden tulokkaan hyvin vastaan eikä suurempaa kränää ole (ainakaan vielä *koputtaa puuta*) tullut. Vähän toki alkuun on aina hakemista. Esimerkiksi heti kättelyssä Gæs sai oppia, ettei täällä jokainen heinäkasa ole jaettavissa kuten edellisessä kodissa.

    Hetkeksi jäin notkumaan pihattotarhaa rajaavalle aidalle. Gæs oli köpötellyt suoraa Fifin läheisyyteen. Kohtelias hajurako oli pienentynyt päivä päivältä eikä varmaan menisi kauaa kun ne jo olisivat aivan toistensa perskarvoissa kiinni. Kyllä se issikka taitaa toisen samanmoisen tunnistaa, koska tällaista samanlaista takiaismaista läheisyyttä Gæs ei yrittänyt pihaton toisten hevosten kanssa. Eetukin oli huomannut saman ja häneltä olin myös kuullut parivaljakon jo haastaneen leikkiäkin keskenään. Taitaa tästä tulla sellainen Urpo ja Turpo tyyppinen duo.

    (En nyt tiedä, olisiko tätä lainkaan pitänyt julkaista. Mielestäni tarinasta tuli kovin puinen ja luettelomainen. Olen kuitenkin niin perustavanlaatuisesti laiska, että jos jotain teen niin sitä en roskiin raaski viskata. Jos on hyviä vinkkejä, miten saada tekstistä soljuvampaa, antakaa tulla vaan.)

    • #8198 Vastaus

      Noa
      Osallistuja

      Höpö höpö. Aina saa ja pitää julkaista, jos jotain on valmiiksi saanut. Ei se ole niin justiinsa! Eetukin mulle joskus aikanaan sanoi, ettei jokainen tarina voi olla mestariteos. Tai jotain sinnepäin ainakin…..
      On niitä mestariteos tarinoita, ja sitten niitä hyviä tarinoita jotka ovat ihan yhtä tärkeitä, kuten vaikka tämäkin nyt. Ei tässä ollut mitään vikaa.

      Kun Ea huikkasi äidilleen rakastavan tätä, tulin kovin surulliseksi ettei äiti vastannut. Jo tähän mennessä saamiemme tarinoiden perusteella on helppo alkaa uumoilemaan, ettei perhe elämä tule Ean tarinoissa olemaan ainakaan liian ruusuista. Toivottavasti Hopiavuori ja Gaes tasapainottavat sitä.

      Toinen asia joka saa mut surulliseksi on Ean päätös olla syömättä niin paljon kuin hänen nälkänsä oikeasti vaatisi. Samassa tilanteessa on varmasti oikeassakin elämässä nuoria ihmisiä, joka on kyllä ihan järjetöntä. Voi kun ruuasta ei kenellekään tehtäisi niin isoa asiaa, että sitä alkaa pelkäämään. Tämän toivon vielä muuttuvan parempaan ajan kanssa, kun Ea vähän vanhenee ja löytää itseään.

      Enpä ole mäkään koskaan tainnut nähdä passia, ainakaan puhdasta sellaista ympyrällä, vaikka issikoita tuntikäytössä katselenkin joka päivä 😀 Mutta voi vitsi, miten samaistuttava ongelma – kun on niin hitsin voimakkaasti viisikäynti hevonen, niin mihin se ravi oikein katoaa. Siinä vaiheessa kun sitä ei liinassakaan saa alkaa helposti tuntumaan vähän epätoivoiselta, että osaako tämä hevonen ravata ollenkaan. Issikoiden ihanuus ja kirous, kun niitä askellajeja on niin monta </3

      Olipa kivaa, kun otit muita hahmoja niin ahkerasti mukaan! Se helpottaa aina muitakin ottamaan Eaa alhaisemmalla kynnyksellä mukaan omiin tarinoihinsa. Varsinkin kun sait jokaisen habituksen niin hyvin kirjoitettua, olet selkeästi tutkiskellut millaista sakkia täällä Hoppiksessa on. 😀
      Ja sekin oli kiva, että tarinassa mainitsit miten Gaesin nimi lausutaan. Sitä varmasti nimittäin moni on miettinyt.. 😀

    • #8259 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Mä itse tykkään lukea tällaisia vähän luettelomaisempiakin tarinoita, etenkin kun kyseessä on uusi hahmo. Useimmiten niissä tulee mainittua vähän enemmän ja vähän ehkä niitä ”turhempiakin” juttuja, joita ei muuten tulisi esille, mutta jotka tutustuttavat hahmoon paremmin.

      Heti ensin pistää silmään kuvaus Ean vanhemmista. Isän kuvailu jää vähäisemmäksi, joten tästä on vielä vaikea sanoa juuta tai jaata. Ean äidin kuvailu taas herätti useitakin ajatuksia ja kysymyksiä. Ensinnäkin Ean äiti vaikuttaa tyypillisen Otsonmäkeläisen sijaan ns. astetta hienostuneemmalta tyypiltä. Tai siis, ei se vaikuta siltä että olisi heti ensimmäisenä kädet lannassa ja ravaamassa jossain metsissä. Ennemminkin se vaikuttaa siltä tyypiltä, joka käy usein ulkona, siemailee hienostuneesti viiniä naispuolisten ystäviensä kanssa ja palaa myöhään illalla kotiin korkkarit eteisessä kopsahdellen. Tosin tämä voi olla täysin vääristynytkin ensiolettamus. Joka tapauksessa itselle muodostui sellainen käsitys, että Ean äiti on individualisti, jolle oma ulkonäkö on hyvin tärkeää. Käsitystä vielä tuntuisi vahvistavan se, ettei äiti vastannut Ean hyvästelyihin. Tosin kenties se johtui siitä mitä Ea itsekin arveli, että äiti ei vain epähuomiossa kuullut.

      Myöhemmin fokukseen nousee Ean ruokasuhde. Mieleen nousi välittömästi ajatus, että kehnomman ruokasuhteen taustalla voisi lymyillä terveysintoilija äiti. Tai kenties äiti, joka on Ealle kommentoinut omaa painoaan ja kehoaan, jonka jälkeen kenties Ea on tiedostamattaan kopioinut äitinsä ajatusmallin? Hmm.. Toki voi olla että nyt ihan rehellisesti vain eksyin spekuloinnin saralla. 😀

      Pisteet siitä, miten rohkeasti lähdit ottamaan muita tarinaasi mukaan! Heti elävöittää kummasti tarinaa ja tekee helpommaksi myös muille tutustuttaa hahmonsa uuteen tulokkaaseen.

    • #8261 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ei minuakaan se luettelomaisuus haittaa tässä. Tai itse asiassa en oikeastaan pidä tätä luettelomaisena vaan tässä on läjä hyvin lyhyitä tarinoita. Ne ovat tosi tiiviitä, mutta silti jokaisessa on vähän oma tunnelmansa ja omat asiansa. Olen joskus tehnyt vähän vastaavaa itsekin kun on ollut paljon pieniä ideanpoikasia, mutta mistään ei ole sitten lähtenyt isompi tarina eli kokonaan itsenäinen teksti purkautumaan.

      Mutta vaikka tarinat ovat tosi lyhyitä, niin niissä kerrotaan tosi paljon kaikenlaista! Se miten Ea näkee varsinkin äitinsä ja miten tämä jättää vastaamatta, miten Ea ei kehtaa ottaa paljoa ruokaa kun eivät muutkaan. Tunnollinen tyttö, jääkuningatarmainen Eira, tölttiautomaatti Gæs ja varmaan ainakin miljoona muuta asiaa myös.

  • #8268 Vastaus

    Ea
    Osallistuja

    KOLMAS – Hajamielinen söpöstelijä

    Makasin ihanan isolla sängylläni pää tyynyn tuettuna. Youtubesta pyöri talli myday.
    Olin iloinen uudesta 140 leveästä sängystä, joka minulle oli pitkien suostuttelujen jälkeen ostettu. Vanha 70 leveä sänky oli tuntunut jotenkin lapselliselta tai siis kaikilla muillakin alkoi jo olla parisänkyjä. Toki uusi sänky vei suurimman osan pienen huoneeni neliöistä, mutta minua se ei haitannut. Olin hurjan iloinen siitä.

    Niin iloinen en ollut koeviikosta. Nytkin olisi pitänyt lukea, mutta tuben tuijottaminen ja Huldan silittely vei voiton. Hulda oli muuten ehkä maailman söpöin! Siinä kiepillä nukkuessaan pieni valkoinen koira muistutti vähän nukkuvaa vauvaa. Koira jopa tuoksui sellaiselta uniselta, jos joku saa kiinni ajatuksesta. Sydän vähän läikähti siitä suloisuuden määrästä.

    Isä oli kotiin tultuaan suostunut heittämään minut Hopiavuoreen. Ihana isä.
    Tallipihalle repsikan puolelta hypähtäessäni huikkasin vielä kiitokset ja lupasin laittaa viestiä, kun saisi tulla hakemaan.
    “Pus, hei!” huikkasin, kun auton ovi sulkeutui takanani.

    Jahas, mitäs sitä tänään keksisi. Kauaa en viitsinyt sitä jäädä ulos miettimään, koska pakkasta oli se rapsakat kymmenen astetta. Tavallaan se oli aika ihanaa. Sai aivan rauhassa kerrospukeutua paksuihin villapaitoihin ja takkeihin. Pipon sai vetää niin syvälle päähän, että hyvä, jos alta näki. Parasta oli kuitenkin suhteellisen puhdas hevonen, kun maakin oli jäässä tai vähintään kohmeessa. Toisena listalla oli sitten Reijan minulle lahjoittama aito islantilainen villapaita, jossa komeat valkoiset issikat tölttäsivät mustalla pohjalla.

    Matka kävi kohti pihattoa taivaansininen riimu kädessä heiluen. Pohdiskelin, että näytin varmaan aika huolettomalta ja söpöltä siinä marssiessani. Lyhyt varteni upposi muhkeaan toppatakkiini melkein kokonaan ja itse neulottu pipo peitti loput. Myssyn reunan alta kurkki rennosti letille sipaistut vaaleat hiukset. Muutama kiehkura tosin oli karannut jo pakkasen punertamille poskille.

    “Hei, venttaa vähä! Mä tuun samal avauksel!” kiirehdin huikkaamaan tarhan portin juuri aukaisseelle Santulle.
    Hän oli tulossa Fifin pyydystysreissulta yksi pörröinen issikka saalina. Onnekseni poika kuuli epämääräisen epähuudahdukseni (en viitsinyt huutaa hevosten lähistöllä) ja jäi odottamaan.
    “Kiitos kiitos”, toistelin sujahtaessani pihattotarhan puolelle portista.
    Kovin sulavasti tämä sujahtaminen ei kuitenkaan käynyt sillä vastassa oli eräs suomenhevonen, johon olin törmätä.
    “Anteeksi neiti, mutta nyt sä olet kyllä tiellä”, höpöttelin tammalle ja kevyesti työnsin sitä hiukan sivummalle niin, että sain portin suljettua perässäni.

    “Hej lilla gumman”, höpöttelin issikalleni matkalla talliin.
    Huomasiko muka jostain, että olin vähän päntännyt ruotsia viime päivinä? No muutenkin ripottelin välillä ruotsinkielisiä sanoja puheeseeni, koska mielestäni kieli oli kovin kaunis. Salaa tykkäsin sen opiskelusta, mutta ääneen en sitä myöntänyt. Yleinen ilmapiiri kun “pakkoruotsin” ympärillä oli kovin negatiivinen koululaisten keskuudessa. Se oli sääli.

    _ _

    Havahduin ajatuksistani kovaan rysähdykseen. Ääni lähti lattialle vyöryneistä harjoista, jotka ihana pikku hummani oli päättänyt järjestää uusiksi. Issikan ilme oli sangen tyytyväinen. Olihan hän sentään nähnyt paljon vaivaa, kun oli ensin näpertänyt riimunnarun solmun auki huomaamattani ja sen jälkeen kurotellut harjakassin hampaisiinsa. Turhia tommoset menoa hidastavat solmut, taisi tamma pohtia pienessä päässään. No kai sitä oli myönnettävä, että joskus silläkin herneet törmäsivät muuten tuulen huuhtomien korvien välissä.

    Ei siinä auttanut kun pistää heppa uusiksi kiinni paremmilla solmuilla ja kyykistyä keräilemään levinnyttä omaisuutta kuin Tuhkimo herneitä tuhkasta. Aavistuksen vilkuilin ympärilleni, ettei kukaan vaan olisi nähnyt. Vähän hävetti, että olin niin vaipunut omiin ajatuksiini, etten huomannut Gæsin projektia heti alkuunsa.

    Olin pissata housuun, kun takaani kuului yllättäen iloinen: “Hei!”
    Vauhdilla ponkaisin maasta niin, että Gæskin järkyttyi. Esitin mielessäni anteeksipyyntöni dramaattisesti säpsähtäneelle tammalle samalla, kun käännähdin täydet 180 astetta ympäri nähdäkseni, kuka minua puhutteli.
    “Oi anteeksi. Ei ollut tarkoitus säikäyttää”, nainen parahti.
    Tunnistin hänet oitis Nellyksi. Olimme ehtineet jo vaihtaa muutamia sanasia siellä täällä. Esimerkiksi korvaamaton apu hänestä oli ollut, kun olin etsinyt jesaria ratsastussaappaan sanottua sopimuksensa irti.
    “Ei tässä mitään”, naurahdin aavistuksen kiusaantuneena.
    Ei muuten, mutta nolotti, että joku oli sittenkin nähnyt harjaepisodimme. Vannon, etten aina ole näin hajamielinen ja huono omistaja. Ai kauhea.

    Selvisin nolotuksestani, kun Nelly alkoi muina naisina vaan höpöttelemään ja esitteli minut toiselle brunetelle aikuiselle. Hänen nimensä oli Sonja ja hänen hevosensa oli Mortti. Hetken nimeä makusteltuani tunnustin, etten ollut kyseistä heppaa vielä nähnyt. Se taisi olla ihan hyvä veto tähän väliin, koska aavistuksen varautuneelta vaikuttanut nainen rentoutui jutun siirtyessä Morttiin. Mielelläni minä myös kuuntelin varsinkin Sonjan kertoessa tulevasta Pariisin matkasta.

    “Hei kuulkaas hölpöttäjät! Mun kahvihammasta kolottaa nyt siihen malliin et alan känkkäränkäks, jos en saa sumppia nyt eikä heti”, Nelly keskeytti juttumme.
    Ihan hyvä vaan, että keskeytti, koska Gæskin alkoi jo hieman käydä levottomaksi.
    Kutsui Nelly vielä minutkin kahvittelemaan tupaan. Lupasin pistäytyä jahka saisin issikkani ratsastettua.

    • Tätä vastausta muokkasi 1 kuukausi, 2 viikkoa sitten  Ea.
    • #8336 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Herneet tuulenhuuhtomien korvien välissä! 😀
      Enpäs tiedä miksi tämä on jäänyt kommentoimatta, vaikka on niin kiva teksti. Tykkään noista pienistä yksityiskohdista, kuten islantilaisvillapaita tölttäävine issikoineen, taivaansininen riimu, kun ne tuovat semmoista tiettyä… miten minä nyt sanoisin, uskottavuutta tai jotakin. Eihän lukijan sinänsä tarvitse tietää että se riimu on nimenomaan taivaansininen, mutta se kuitenkin kertoo jotakin siitä riimusta ihan tarkkaan, ettei se ole vain pelkkä geneerinen riimu. En tiedä mikä siinä on, mutta minä ilahdun tällaisista aina tai ainakin silloin jos niitä yksityiskohtia ei ole ripoteltu tuskaksi asti, kuten itse mielelläni haluaisin aina teksteissäni tehdä.
      Ja ihana Gæs! Tästä tulee mieleen juuri sellainen ilkikurinen poni (joo tiedän, ei issikka ole poni), jolla on rutkasti pilkettä silmäkulmassa ja joka järjestelee kaikenlaisia kolttosia ehtiessään.

  • #8328 Vastaus

    Ea
    Osallistuja

    NELJÄS – Ensimmäistä kertaa maastoon

    Niin vain olin enkun tunnilla Heliä kuunnellessani päättänyt, että tänään olisi maastopäivä. Niinpä tuntuikin kuin kohtalo itse olisi antanut hyväksyntänsä suunnitelmilleni, kun törmäsin Aamuun matkallani kohti ulko-ovia. Ja nyt en puhu vertauskuvallisesti vaan ihan rehellisen kirjaimellisesti paukkasin päin Rauhaloiden nuorinta tytärtä.

    “Anteeksi!” lennähti kummankin suusta samaan aikaan.
    “Ei sun tarvi pyytää. Mähän tässä kävelen laput silmillä. Ei kai sattunu?” kiirehdin huolehtimaan.
    “Ei, ei mua sattunu”, Aamu vastasi hetken emmittyään.
    “Hei muuten mahtista, että törmättiin… tai siis tavattiin, u get the point. Mun on pitänykki puhuu sulle. Oliks sul hevonen? Ja ei se sattuis olee Hopiavuoressa? Tai siis jotain tällasta olin muistelevinani. Ku mä täs mietin, että haluisin tänää lähtee maastoja kattelee, mut en sit tiiä viittinkö yksin lähtee haahuilee”, toimitin asiani pitkässä pötkössä noin vain yhdellä henkäyksellä.
    “Joo, on mulla Polina siellä ja olin kyl tänää menos sitä liikuttaa. Sun taitaa olla se pihaton uus issikka?” kuului vastaus.
    “Jeps juu. Mentäiskö vaikka yhdessä tutkailee maastoi, ku sul ne on varmaa paremmin hallussa?” ehdotin. Aamu suostui ehdotukseeni ja sovimme näkevämme tallilla puol neljä.

    Niin me vaan flikat oltii heti neljän jälkee valmiita lähtee maastoon. Aurinko vähän kyllä jo uhkaili mennä piiloon, mutta mepäs olimme varmuuden vuoksi varustautuneet otsalampuilla. Tarkoitus oli kylläkin ehtiä takaisin ennen pimeää.

    Sen verran olimme puhuneet jo etukäteen, että tiesimme kummankin hevosen olevan melko maastovarmoja kavereita. Päätimme, että Aamu ja Polina menisivät edellä ja minä Gæsin kanssa tulisin perässä. Kavioiden alla narskuva lumi säesti matkaamme kuulaassa talvi-iltapäivässä.

    “Nyt vasta oon tajunnu, miten vaikeeta tää hevosen omistaminen voikin välillä olla. Ihan orpo olo, kun nyt joudun tekee kaikki päätökset Gæsin suhteen kun Reija ei oo enää ihan vieres. Eetukin tenttaa multa niin ruokinta- kuin loimitusohjeitakin, mutta ku en mä tiiä, mitä mä vastaisin. Entä jos valitsenki jotenki väärin ja sit mun ohjeet ei ookkaa hyvät Gæsille? Toki ihan ymmärrettävää, et Eetu haluaa tietää. Noi mun antamat ohjeet on niin ympäripyöreet, et itteeki vähä hävettää”, avasin keskustelun näin kevyesti.
    “Nii. Onhan se iso vastuu, ku joutuu kaiken päättää ite. Osalle se on ehkä se iso plussa hevosen omistamisessa, toisille ehkä se isoin taakka”, Aamu pohti.

    Tottahan tuo oli. Moni piti siitä, että sai tehdä kaikki päätökset, jotka koskivat omaa hevosta. Sai päättää missä se oli, millaisia varusteita sillä oli ja miten sitä ratsastettiin. Minua tämä vaan ahdisti. Olin vähän itseäni psykologisesti analysoinut ja päätynyt siihen, että olin niin onneton tekemään päätöksiä nykyään, koska olin niitä niin pienestä pitäen joutunut tekemään itse. Kiireisten vanhempien ainoana lapsena olin joutunut jo pitkään huolehtimaan itse itsestäni. Nyt alkoi sitten näkymään seuraukset tästä, että olin saanut liikaa vastuuta liian aikaisin. Toivottavasti nyt edes sen verran osaisin tehdä päätöksiä, että pärjäisin oman hevosen kanssa. Ja varmaanhan moni olisi valmis auttamaankin, jos vaan kysyisin.

    “Täs on tämmönen aika kiva pätkä, jos vois vähä mennä kovempaa. Otetaaks ravia?” kysyi Aamu herättäen minut pohdinnoistani.
    “Joo otetaan vaan”, vastasin ja niin me otimme vähän vaudikkaampaa otetta, Aamu Polinalla ravaten ja minä Gæsilla töltäten. Sen verran yritin itse olla skarppina hevoseni selässä, että ohjasin töltin tahtia tasaisemmaksi. Tämä ihan puhtaasti Hopiavuoren glögikisoja silmällä pitäen.

    Laskeva aurinko maalaili taivaanrantaa meidän edetessä pellon reunaa. Pakkaslumi vaan pöllysi perässämme. Ah, sillä hetkellä minä niin rakastin elämää.

    • #8337 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Aamu on vielä pikkuisen vieras tyyppi minulle, mutta silti tuntuu että olet saanut sen hyvin oikean oloiseksi tässä tekstissä. Jotenkin on tuntunut siltä, että nämä suunnilleen samanikäiset ja samaan aikaan Hopiavuoreen tulleet Aamu ja Ea olisivat hyvä parivaljakko ja tämä teksti nyt kyllä alleviivaa sitä. Muutenkin tämä on tosi lämminhenkinen ja tunnelmallinen tarina. Vähän Ea pohtii noita kenties synkempiä asioita tuossa lopussa, mutta niistä noustaan äkkiä takaisin taas positiivisen puolelle, kun Aamu ehdottaa ravia. Ea tuntuu jotenkin tosi positiiviselta tyypiltä tässä tarinassa ja itse asiassa vähän tuossa edellisessäkin. Kaikki ei ole täydellistä, koska milloin nyt olisi, mutta lasi on silti enemmän täysi kuin tyhjä.

    • #8338 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Oi, tämähän oli kiva tarina. Ensinnäkin ihana että sisällytit Aamunkin tarinaan, yhteinen maastolenkki kuulosti tekstin perusteella oikein onnistuneelta!

      Ean pohdinta hevosenomistajuudesta on hyvinkin realistista. Sen kaiken huvin ja vapauden lisäksi, mitä oman hevosen omistaminen tuo mukanaan, on myös kasapäin vastuuta. Sitä on kirjaimellisesti vastuussa elävän olennon hyvinvoinnista, vieläpä sellaisen, joka ei osaa sulta itse sanallisesti vaatia mitään. On osattava itse lukea ja ymmärtää hevostaan esimerkiksi tietääkseen, milloin jokin käytösmalli on sille epätyypillistä ja kertoo mahdollisesti kivusta.

      Pohdinta äidistä ja isästä, sekä heidän Ealle antamasta vastuusta avaa hahmoa jälleen kerran hieman lisää. Se miten Ea kuvaa kokevan olonsa orvoksi joutuessaan itse päättämään Gaesin asioista, antoi itselleni ainakin sellaisen käsityksen, että Ea ihan totta kaipaisi elämäänsä enemmän turvallisen aikuisen tukea ja ohjausta. Kenties ne omat vanhemmat ottaa Ean pärjäämisen oman hevosensa kanssa liikaakin itsestäänselvyytenä. Saa nähdä muuttuuko tilanne, tai ottaako Ea itse aiheen puheeksi vanhempiensa kanssa.

      Ja kompaten vielä Sonjaa, luen Ean itsekin tyypiksi, jolla on hyvinkin optimistinen asenne ja suhtautuminen elämään ja sen tapahtumiin.

  • #8343 Vastaus

    Ea
    Osallistuja

    VIIDES – Pitäiskö itkee vai nauraa

    “Nyt nousi taas töltti, mutta sen varmasti tunsitkin”, kuului Reijan ääni maneesin reunalta.
    Vitun vitun vittu. On se kumma, kun ei onnistu! Olin yrittänyt ainakin tuhat kertaa saada Gæsia nostamaan ravin, mutta aina sieltä tuli vaan tölttiä tai jotain saakelin nelitahtista muka ravia. Tuskan kyyneleet kimaltelivat silmäkulmissa, kun rauhoitin tamman taas käyntiin.
    “Hengitä syvään. Ei tässä ole nyt mitään hätää. Tarkistappa istuntas ennen kuin yrität uudelleen. Sun pitäis olla kolmipisteistunnassa eli ahteri saa juuri ja juuri hipoa sitä satulan pintaa. Yritetääs uudestaan”, Reija tsemppasi.
    Minua lähinnä turhautti ja itketti ja suoraan sanottuna vitutti. Yritin kuitenkin uudestaan.

    “Ei tää toimi! Mä teen varmaan jotain väärin eikä tää himputin kaakki auta yhtään!” kiukuttelin kuin pahainen kakara jälleen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.
    “Tule alas sieltä selästä. Otatte välikäynnit nyt maasta niin saatte kumpiki hengähtää. Ja lopeta toi raivoominen, Gæskin aistii ton”, kuului tiukka käsky.
    Ei siinä auttanut kuin totella. Hiukan mumisin vastalauseita jalkojen tömähtäessä maneesin hiekalle. Paska ratsastaja, paska hevonen ja paska valmentaja. Mä lähden aivan varmasti kotiin.

    Pakko se oli myöntää, että välikäynnit tekivät tehtävänsä ja mielialani laantui. Kiukun tilalle tuli katumus. Heti ensimmäisenä kuiskuttelin anteeksipyynnöt issikan pörröiseen korvaan ja vakuuttelin, ettei tämä ollut sen syy. Kai se syy lopulta minusta varmaankin löytyisi.
    “Noni, nyt näyttäis siltä, et voisit nousta takas selkää.”

    “Anteeks Reija. Et sä oo huono valkku eikä Gæs oo huono hevonen. Mua vaa niin kovin turhauttaa ku ei tästä tunnu tulevan mitään”, mumisin aavistuksen nolona, kun nainen tuli auttamaan minua satulaan.
    “Joo, ei se mittää. Kyllä mä ymmärrän, että sua ärsyttää, mutta hevosen takia sun pitäis oppii hallitsee noita tunteita. Ne kun niin helposti peilaa meidän ihmisten tuntemuksia. Koetas nyt hengitellä ja rauhoitella ittees. Kokeillaa pari kertaa ja keksitään jotain muuta, jos ei onnistu.”

    “Jätetääs siihen. Eihän noi rehellisesti sanottuna kovin kauniita pätkiä ollu, mutta sentää nyt nous melkein joka kerta ees jonkinlainen ravi. Jatketaan siitä seuraavalla kertaa. Nyt kunnon jäähkät ja kiitokset Gæsille. Se on ne ehdottomasti ansainnut. Samoin myös sä. Hienoa, miten sait ittes koottua tota loppua kohden”, kuului valmennuksen päättävät sanat.
    “Kiitos. Mulleki tuli nyt jo sellanen fiilis, et ehkä tää tästä. Toi oli hyvä huomio, et mul on ehkä paino jotenki liian takana”, pohdiskelin ääneen.
    Olin alkanut harjoittaa positiivisen palautteen antamista aina, kun siihen oli pienikään mahdollisuus. Näin ajattelin laittavani hyvän kiertämään. Ja muutenkin, kukapa ei tykkäisi kuulla kehuja.
    “Joo se voi tosiaan olla. Kokeile kiinnittää siihen huomiota ja pidetää kans nää muut raviharjoitteet vielä mukana nii eiköhän me tämäkin issikka saada jossain vaiheessa ravaamaan. Ehkäpä jopa niin hienosti, et voisitte joskus sitä kisoissakin esitellä”, valmentajani rohkaisi.
    Nainen vahvisti sanomaansa vinkkaamalla silmää liittolaisuuden merkiksi. Tässähän me tosiaan oltiin yhdessä enkä vain minä itse hevoseni kanssa.
    “Ehkäpä”, virnisti varovasti.

    “Tarvitko kyytii kotiin?” Reija kysyi meidän suunnatessa kohti tallia.
    “Joo, jos se vaan sulle käy?”
    “Tietysti.”
    “Kiitos…Hei Gæs”, naurahdin ja siirsin tamman turvan pois taskultani.
    Pieni issikkani oli tarranut taskuni vetuketjuun mahdollisten namien toiveissa. Tuossa kyseisessä taskussa kun yleensä pidin esim. kuivattua leipää.
    “Sä oot possu”, toruin herasilmää.
    “No sitä se kyllä on”, naurahti Reijakin ja niin me kumpikin purskahdimme hervottomaan naurunremakkaan. En tiedä oliko taustalla jonkinlainen tunnelatauksen täydellinen purkautuminen vai mikä, mutta siinä me vaan kikatimme kuin viimeistä päivää. Koko kehoni hytkyi naurun mukana, mikä aiheutti Gæsille sangen huolestuneen ilmeen. Ei voi pieni hevonen ymmärtää, mikä noin ihmisiä nauratti. Jos totta puhutaan, en ymmärtänyt minäkään eikä varmasti ymmärtänyt tuvasta pihalle putkahtanut Typyn omistajakaan.

    • #8347 Vastaus

      Outi Halme
      Osallistuja

      Voi vitsit kun Reija vaikuttaa ihanalta valmentajalta joka sopii just Ealle ja Gæsille todella hyvin. Tuli jotenkin tosi lämmin olo, kun tarinaa luki ja sitä toivois, että jokainen valmentaja osaisi olla samalla tavalla vaativa, mutta kuitenkin lempeä ja ratsukkoa hyvin lukeva. Silloin joskus kun itse ratsastin, niin järjestäen ratsastuksenopettajat oli pelottavia ja valmentajat ne vasta pelottavia olivatkin 😀 Varmasti siksi sitä oma huomio kiinnittyy aina tällaisiin positiivisempiin opettajiin.

      Ea on kyllä ihanan positiivisen oloinen hahmo. Se on ihan valtava supervoima, että vaikka välillä menis huonosti ja harmittais, niin silti osaa jotenkin ajatella positiivisen kautta lopulta. Ja tuntuu, että Ea myös itse arvostaa positiivisuutta, kun haluaa aktiivisesti laittaa hyvän kiertämään. Se on aika ihailtava tavoite!

    • #8353 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Mä tuun kans tänne heittään että vitsit Reija vaikuttaa just sopivalta valmentajalta Ealle (ja ois ollu ehkä itelleki aikanaan sopiva köh)
      Ja tuo mitä Ea kerto alkaneensa harjottaa, positiivisen palautteen antoa kun sille on sijaa, on sellanen asia mitä pitäis harrastaa enemmän (niin irl kuin url) koska se on mun mielestä tärkeä taito.

    • #8418 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      En kyllä ymmärrä miksi tämä on jäänyt kommentoimatta! Toki en työkseni yritä kommentoida pakolla jok’ikiseen tekstiin, mutta kylläkin kaikkiin niihin, joista jotakin ajatuksia herää. Eli useimpiin kuitenkin… Ja tästähän niitä ajatuksia heräsi!

      Joka tapauksessa liityn Marshin ja Outin kuoroon siinä, että tämä Reija vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä valmentajaksi. Jämäkkä, inhimillinen ja psykologista silmääkin näyttäisi olevan, vaikkei tuossa mitään selvännäkijää tarvita kun Ealla kiehahtaa.

      Mutta Reijaakin enemmän kiinnostaa Ea ja sen ajatuksenkulut. Easta on tuolla spinnareissa ja vähän muuallakin saanut tosi kiltin ja positiivisen mielikuvan, mutta kuten meissä kaikissa, joskus on niitä huonoja hetkiä. Johan se olisikin ihan liian täydellistä jos kaikki olisi aina vain kivaa ja Ea näkisi kaiken vain posin kautta (herramunvereni että mä inhoan tuota sanontaa mutta meni nyt). Mutta etpä sorru niin helppoon epärealismiin! Kun Eaa harmittaa, osansa ketutuksesta saa paitsi Ea itse, myös ulkopuoliset, kuten Gæs ja Reija, jälkimmäinen ainakin ajatuksen tasolla. Miten peri-inhimillistä se onkaan.

      Mutta sitten tuo miten Ea leppyy ja tunnustaa ihan suoraan itselleen, että ei ole paska hevonen eikä paska valmentaja, sori taisin ylireagoida. Joku toinen jämähtäisi henkiseen siilipuolustukseen eikä myöntäisi edes itselleen olleensa väärässä ja epäreilu vaan ajattelisi että kyllä ne on ainakin vähän paskoja. Omia virheitähän ei myönnetä ja toisissa on aina vähintään jotakin syytä ja varmastikaan en ylireagoinut itse ainakaan paljoa jne. Nostan Ealle kyllä hattua, tämmöisten kuoppien välttäminen on vaikea asia monelle aikuisellekin.
      Ja loppuhan on ihan överisöpö! Harmistukset on haihtuneet, Ea muistaa positiivisuushaasteensa eli jakaa kehuvia kommentteja eteenpäin ja naureskelevat Reijan kanssa Gæsille yhdessä. Reijakin on tilanteen tasalla ja kiittää Eaa itsensä kokoamisesta, koska se tässä se vaikein asia on varsinaisesti ollut. Voin vain kuvitella, miten innolla Ea odottaa seuraavaa tuntia Reijan kanssa.

  • #8438 Vastaus

    Ea
    Osallistuja

    Tämä tarina sijoittuu aikaan, jolloin Team Pariisi kotiutui matkaltaan.

    Turinointia tuvassa

    Istuskelin tuvan pirttipöydän ääressä. En oikein itsekään tiedä, miten tänne olin eksynyt, mutta tässä sitä nyt oltiin. Team Pariisi oli kotiutunut ja koko kolmikko istui samaisen pöydän ääressä kertomassa reissustaan. Tiskipöytään nojaili Eetu ja Noa oli romahtanut lattialle Mielikin seuraksi. Porukkaa oli siis kertynyt Eetun keittiöön ihan kiitettävä määrä.

    Jos rehellisiä oltiin, tämä oli mielestäni melko outoa. Paukata nyt noin vain jonkun toisen kotiin pelkästään hengailemaan. Ilmeisesti se kuitenkin oli täällä Hopiavuoressa yleinen tapa. Elettiin ikään kuin lausahduksen mi casa es tu casa mukaan. Kaikesta huolimatta minulla oli aavistuksen kiusaantunut olo ja vieraskoreana olin kahviakin lupautunut ottamaan, vaikka en edes tykännyt koko tökötistä. Mikäköhän aivopieru sekin oli ollut.

    “En mä ois millään uskonu, et se suoritus ois riittäny voittoo. Olihan siinä vähä kaikkee virhettäki ja…”, Sonja kertoi voitostaan Pariisissa.
    Naisen kiusaantuneisuuden huomasi käsien vääntelystä ja huoneen seiniä pyyhkivästä katseesta. Niin suomalaista vaatimattomuutta. Olihan hänen suorituksensa ollut aivan huippu! Minä en ehtinyt tätä sanoa, kun Marshalliksi esittäytynyt mies jo keskeytti Sonjan:
    “Höpsis. Se teidän suoritus oli upea. Älä vähättele sitä.”
    “Marshall on kyllä oikiassa. Soot kyllä turhan vaatimaton. Moomma kaikki täälä Hopiavuoressa ylypeitä teistä”, Eetukin liittyi keskusteluun.

    Juttua riitti ja hetken kuunneltuani uskalsin minäkin jo ottaa aktiivisempaa roolia. En minä yleensä ollut ujo, päinvastoin. Nyt kuitenkin olin toisen kotona ja neljä kuudesta henkilöstä huoneessa olivat aikuisia. Sen takia en varmaan heti alusta ollut niin iloinen ja puhelias itseni.

    Hiljalleen aloin rentoutua kotoisaksi sisustetussa tuvassa leviän pirttipöydän ääressä. Löysin muun muassa yhteistä Santun kanssa jaetusta vihasta Otsonmäen lukion kemian opettajaa Keijoa eli Kekeä kohtaan. Tai siis en minä Kekeä _vihannut_, mutta en juurikaan pitänytkään. Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta Keke vaan ei ollut hyvä opettaja. Hän oli hyvä kemiassa, mutta ei oppilaiden kanssa.

    Astuin ulos hämärtyvään iltapäivään. Olin ajatellut vielä siivota vähän pihaton makuuhallia ja maastakäsitellä Gæsin.
    “Mä tuun samal oven avauksel!” kuului Santun ääni takaani.
    Poika hyppi yhdellä jalalla yrittäen pukea niin takkia kuin kenkiäkin samaan aikaan päälleen. Minä jäin kohteliaasti roikkumaan oveen.
    “Tuu ny nopiaa ennen kuin kaikki lämpö karkaa harakoille”, hoputin poikaa, jonka sähläyksestä ei näyttänyt tulevan mitään.
    “Juu juu”, Santtu ähisi puoliksi eteisen lipaston alle kurottautuneena.
    “Löytyi”, hän hihkaisi ja nosti sinisen lapasen ilmaan voittajan elkein.

    Pihaton siistiminen meni ripeään näin kaksin. Makuuhallista tuli niin puhdas, että se olisi varmasti kelvannut Eetullekin taikka tallin hienoille kilpahevosille. Kyllä se siis kelpaisi pihaton rupsukoillekin.

    Pihattotarhasta emme sitten saaneetkaan mitään puhdistettua. Kaikki oli jäätynyt maahan kiinni. Toki me vähän yritimme hakata kikkareita josko ne olisivat irronneet, mutta lopulta mekin luovutimme ja siirryimme vain rapsuttelemaan heppoja. Koko poppoo oli uteliaana tullut seuraamaan puuhiamme ja olivat nyt huomiota vailla. Gæs ensimmäisenä oli tökkimässä namitaskuani, muut lähestyivät kohteliaammin.

    “Mun mielestä parasta on se, kun löytää hevosesta kohdan, jonka rapsuttamisesta se tykkää erityisesti. Gæsille se kohta on tossa korvien takana ja sen emä puolestaan rakastaa eniten otsiksen alta kyhnyttämistä”, pohdiskelin ääneen.
    “Joo, se on kyllä tosi kiva kun hevonen oikein näyttää, mistä se tykkää”, Santtukin yhtyi keskusteluun.
    “No sepä juuri! Nää kun ei ääneen oikeen osaa puhua tai jos joku päivä puhuu nii sit mun varmaan pitää ettii jotain apua ittelleni”, naurahdin ja jatkoin:
    “Mut hei eikös mennä liikuttaa issikat? Mun kyyti tulee jo vajaan kahden tunnin päästä.”

Vastaa aiheeseen: Gæs
Tietosi: