Tämä aihe sisältää 120 vastaukset, 18 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
Jussi on hyvä perushevonen: suurin piirtein maasto- ja liikennevarma ja tekee mitä käsketään.
Jussin sivut.
Jussin omistaa Hopiavuoren Eetu.
Jussia hoitaa Outi
Jussin kuvan linet: D-W-H /dAJussi muualla tarinoissa:
Kouluvalmennus
Maastakäsin-valmennus
Estevalmennus
Iltamaasto
Jussin kunniamerkistö:
Jussin palkintokaappi
Ruunaankoski (Lynn), Hallava, Hopiavuori, VMRJ (Marjahilla)
-
Jussi vai tallityöt
On tässä ollut kaikenlaista. Katselin Jussin ohitse muita hevosia samalla kun rapsuttelin omani turpaa kyynärpäitäni aitaan nojaten. Kaikenlaista, tottavie, enkä olisi ikinä uskonut. Uuno nautti aamupäivän auringosta silmät puoliummessa. Se oli parkkeerannut päätien varteen ihan syystä: joskus siitä meni ohitse tyttöjä, jotka syöttivät sille omenaa, porkkanaa ja sokeria, vaikka eivät olisi saaneet. Skottikin yritti torkkua, mutta Pasi kierteli sen ympärillä häntäänsä huiskien ja ilmaa näykkien, jotta saisi sen ärsyyntymään. Pasista näki, ettei siitä välitetty: sen jälkeen, kun se oli tänne tuotu, kukaan ei ollut käynyt sitä katsomassa. Minulle maksettiin sen hoitamisesta aina ajallaan, mutta se olisi tarvinnut liikuntaakin, ja vähän muitakin maisemia kuin karsinansa ja hakansa.
Mutta mikä minä olin kritisoimaankaan? Puristin nyrkkini Jussin riimun poskihihnan ympärille ja päästin orin luikahtamaan portista luokseni. Enpä minä ollut tätäkään hienoa hevosta liian hyvin hoitanut. Jotenkin kaikki Jussin kanssa vietetty aika tuntui olevan aina pois maksavilta asiakkailta, joihin oma hevoseni ei tietenkään kuulunut. Aina, kun olisi ollut aikaa olla Jussin kanssa, tiesin hyvin, että olisin voinut puhdistaa karsinat vielä vähän tarkemmin, tai että taukotupaan pitäisi käydä ostamassa uusi kahvipaketti jo hyvissä ajoin ennen kuin vanha loppuisi. Alatarhat olisi kiire kunnostaa, kun hevosia oli jo vaikka kuinka, eikä olisi pahitteeksi suunnitella karsinajärjestystä uudelleen. Ja jos mitään muuta tekemistä ei muka ollut, raput tallin vintille kaipasivat lakaisijaa, rehuhuoneen sangot pesijää ja voisihan rehutilauksetkin hoitaa vaikka puoleksi vuodeksi kuukausittain toistuviksi.
Mutta vaikka tallini tuntui ränsistyvän silmissä, päätin unohtaa sen ihan hetkeksi ja kävelytin Jussin suuliin. Vaikka kukaan ei meitä varsinaisesti katsellut, olin Jussista ylpeä. Sen kanssa ei koskaan kerännyt katseita, koska olihan se aika tavallisen näköinen, mutta samalla kenelläkään toisella ei ollut yhtä komeaa hevosta. Ja yhtä viisasta oria: Jussi jäi melko rauhallisena lipan alle, vaikka lähdin hakemaan sen varusteita. Ja rauhallisena se odotti, kun palasin.
Siitä oli jo pari viikkoa, kun olin viimeksi taluttanut Jussin kentälle ja noussut sen selkään. Helmipuron Inari oli sillä ratsastanut, mutta aika vähän. En halunnut Eiran ratsastavan sillä ilman vahtia, eikä minulla ollut aikaa vahtia, joten Inarin piti liikuttaa Jussia salaa. Eira oli yleensä mukana tallilla, joten ei siitä tullut juuri koskaan mitään. Sen takia Jussi olikin niin täynnä virtaa, että pyöritti häntäänsä pohkeenväistössä, pukitteli rankasti joka laukannostossa ja ravasi epätasaisesti. Pelkästään sen rauhoittumisessa vierähti puolituntinen, enkä voinut olla ajattelematta, että taukotupa pitäisi imuroida ja hevosten ruokakupitkin olisi hyvä pestä.
Sitten kun alkoi sujua, sujuikin erinomaisesti. Jussi tuntui huokaisevan ja hakeutuvan rennosti kuolaimelle. Rentouduin itsekin kun se näytti mallia, vaikka oikeasti sen pitäisi mennä toisin päin. Sen selkä pyöristyi ja askel piteni kuin itsestään. Laukka muuttui nykivästä ja lapsellisesta melkein oikean kilpahevosen laukaksi, ja jotenkin ajauduin ihanaan flow-tilaan hevoseni kanssa. Aikaa tuntui kuluneen vain ihan hetken verran, mutta kentän reunalle ilmaantunut Inari sai minut suorastaan hätkähtämään huomautuksellaan.
”Tota, pitiks sun ruokkia hevoset vai jonku mun…?”Olin salamana alhaalla melkein kesken laukan. Puntasin Inarin nopeasti Jussin selkään ja sanoin, että kävelisi alatarhat päästä päähän jäähdyttelyksi ja tulisi sitten takaisin. Samalla kun annoin ohjeita, kiisin jo puolijuoksua eteenpäin. En tiedä, harmittiko minua enemmän se, että olin unohtunut sillä tavalla ratsastamaan Jussilla, vai se, että minun oli täytynyt lopettaa ratsastus jo.
-
Hetkinen seis! Mä olin ihan innoissani, voi vitsit jes, Eetun ja Jussin seikkailuja, tätä oonkin oottanut, mutta sitten sieltä tulikin tälläinen tarina ja nyt on paha mieli!
Syyllisyys Jussin kanssa vietetystä ajasta, silmissä ränsistyvä talli, ajatukset töissä ratsastuksen aikana ja vieläpä yhtäkkinen lopetus sille ratsastukselle.. Alakuloinen tämä tarina on jos jotain! Eetu on tähän mennessä tuntunut sellaiselta perus suomalaiselta mieheltä jota ei tunteet liiemmin paina, päivästä toiseen mennään samalla tahdilla ja tarmolla ja jos mielen päällä on jotain se menee nukkumalla yön yli. Nytpä näänkin siis ihan uuden puolen syvemmin kuin pintaraapaisulta, ja mieli tekee marssia Hopiavuoreen ja joko halata tai vähän läpsäistä Eetua. Halata, koska kyllä se siitä, ei se talli mihinkään ränsisty ja asiakkaat on takuulla tyytyväisiä, ja läpsäistä, että se kehtaakin ajatella että aika sen omaan mukavuuteen käytettynä on pois muilta ja että aina mukamas pitäisi olla töitä tekemässä. Ylisuorittaminen on sallittua vaan silloin tällöin, välillä pitää ottaa lunkisti!Mutta samalla tässähän on ihan Eetun hahmolle uskollinen meno, kun apua ei näissä asioissa voi pyytää ja kokoajan pitäisi olla jotain tekemässä. Ihan näin Eetua säälien toivon, että Hopiavuoreen saadaan tallityöntekijä pian, vaikka toisaalta miten mielenkiintoista se olisikaan nähdä murtuuko itsepäinen tilan isäntä joskus ja poikkeaa perinteistään apua pyytämään? Näitä sun tarinoita lukisin kyllä maailman tappiin ja vähän pidemmällekin, onneksi sä kirjotat paljon!
-
-
Vihdoin on aikaa Jussille
Pidin silmiä kiinni ja nojasin reilusti taaksepäin. Kun kuunteli tarkasti, kuuli miten Jussin melkein äänettömät askeleet kaikuivat takaisin suulista ja tallin seinästä. Jos oikein keskittyi, saattoi niiden perusteella arvioida sijaintinsa suhteessa kentän kulmaan ja taivuttaa hevosta. Toki siihen ei pystynyt, kun sitä kokeili ensimmäisen kerran. Mutta minulla olikin ollut vuosikausia harjoitusaikaa. Ja silti arvioin yhtä usein väärin kuin oikeinkin.
Pyysin ja sain ravia. Vaikka satula ei ollut häiritsemässä, kului monen askeleen pituinen aika ennen kuin pääsin kärryille siitä, mikä Jussin jaloista liikkuu minnekin ja löysin oikean rytmin istuakseni tukevasti. Ravissa kulmat löytyivät aina helpommin. Raviaskeleet olivat aina äänekkäämpiä ja kaikuvat paremmin tallin seinästä. Lisäksi Jussin ravi on tasaista ja rytmikästä, ja jos en häirinnyt sen menoa, saatoin laskea askeleet kulmasta kulmaan. Tuulesta tiesin myös koko ajan, mitä sivua ravasmme. Tuuli pelloilta. Niin kuin aina. Tuoksui otsonmäkeläiseltä keväältä. Eli haisi multa ja lehmänlanta. Vielä muutama päivä, niin tuoksuisi poppelipuu.
Laukka nousi jo kun vähän siirsin sisäpuolen jalkaani kohti Jussin kainaloa ja liikautin ulkopuolen jalkaa taaksepäin. Pidätin hevosta kunnes se alkoi ravata taas rauhallisesti ja yritin uudestaan. En pitänyt siitä, että hevosta ohjattaisiin ajatuksen voimalla. Kyllä Jussinkin pitäisi kestää vähän ratsastajan tahattomia liikahduksia säntäämättä heti laukkaan. Olkoonkin, että se laukkasi kuin keinuhevonen. Siis aitauksessa ollessaan. Kun laukka nousi pyynnöstä, unohdin välittömästi, missä kohtaa kenttää laukkasimme. Seuraava kulma tuli niin yllätyksenä, että minun oli otettava Jussin niskasta tukea, etten luisuisi sen kylkeä pitkin alas. Venytin jalkojani oikein pitkiksi. Takareidet ja pohkeet venyivät. Ihan pian tiesin taas sijaintini tuulen ja laukka-askelten kaiun perusteella.
Kypärä tuntui hiostavalta päässäni, mutta muuten lämmin ilma oli ainoastaan ihana. Kun ratsastin kohti aurinkoa, valo värjäsi luomieni sisäpinnat punaisiksi. Pikkuhiljaa tunsin ajautuvani omituiseen transsiin. Tuntui siltä kuin olisimme laukanneet paikoillamme Jussin kanssa, ja tuuli ja aurinko olisivat kiertäneet meitä. Unohdin, mikä suunta oli mikäkin, enkä viitsinyt ennakoida kentän kulmia.
Lopulta kävelimme taas. Nojasin molemmilla kämmenilläni Jussin lämpöiseen niskaan ja liikahdin taaksepäin sen selässä. Tuntui hyvältä pyöristää selkä ja laskea pää alas. Olinhan siivonnut monta karsinaa, nostellut vähintään yhtä monta heinäpaalia pinoon, ja vielä olisi tarhansiivousoperaatio edessä. Ajatus siitä ei väsyttänyt. Olin onnellinen jokaisen nosteltavan henäpaalin ja jokaisen siivottavan karsinan ja haan takia.
Avasin silmät, kun pysähdyimme keskelle kenttää häntäpuoli tallia kohti. Aurinko häikäisi melkein kivuliaasti, ja minulla oli yhtä rentoutunut olo kuin täydellisen pituisten yöunien jälkeen. Nojauduin Jussin niskaa vasten ja silitin sen kaulaa molemmilta puolilta pitkään. Olisin rapsutellut sen korvia, jos olisin yltänyt.
-
Ratsastaminen ilman satulaa antaa jo sellaisenaan ihan eri tuntuman, mutta että vieläpä silmät kiinni. Aika rohkeaa, vaikka olisikin monet vuodet sitä jo harjoitellut! Teksti oli todella seesteinen ja itsekin saattoi tuntea kevätauringon poltteen silmissään, kun ne vihdoin avattiin.
-
Tästä tarinasta tuli itsellekin lämmin ja hyvä olo ja melkein tunsin hevosen karvan ja pohkeen venytyksen. Oikein ihana tarina, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Helpotuin jo Eetunkin puolesta, kun hänkin pääsin pitkästä aikaa heppansa selkään!
-
-
Vihdoinkin selässä!
Tänään tuli tasan kolme viikkoa täyteen siitä, kun Bee saapui Hopiavuoreen. Ja muutama päivä enemmän siitä, kun olin itse polkenut tallille ensimmäistä kertaa, tervehtinyt Eetua ja saanut häneltä työpaikan. Ja sillä samaisella kerralla olin ihmeellisesti saanut myös luvan ratsastaa Jussilla, mihin en vain vieläkään ollut saanut aikaa (tai uskallusta) tehdä. Siitä on kuitenkin muutama kuukausi, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä. Mutta nyt, tänään sen teen!
”Jussiiii, Juuusssiiii..” Huhuilin kuuluvalla äänellä puoliveristä sen tarhan laidalla. Voi vitsit, se on komea! Tuleekohan Beestä yhtä komea, kunhan se kasvaa. Tällaisia mietteitä päässäni pyöri, kun ruunikko ori ravasi näyttävällä askelluksella luokseni. Tarhan toinenkin asukki, kimo nuorukainen tuli myös laidalle kaverin perässä. ”Anteeksi, en vieläkään muista siun nimee”, tervehdin nuorempaa oria. ”Mutta kyllä, komia siekin olet!” Kehuin sitä antaen sille puolikkaan porkkanasta, jonka toinen pala oli jo mennyt isomman hevosen suuhun.
Hetken rapsuttelun jälkeen talutin Jussin suuliin: Olin oppinut sanan muilta tallilaisilta, mutta en vieläkään täysin ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Tiesin vain, että se oli Jussin tallin ja kentän välissä oleva katettu alue, jossa on näppärä hoitaa hevosta. Olin kerännyt harjat sekä varusteet siihen ennen hevosta, koska se ei kuitenkaan ollut minun enkä voinut tietää, että olisiko se minun kanssa yhtä rauhallisesti kuin omistajansa. Mutta olihan se kiltisti: Heti muutaman harjanvedon jälkeen se laski päänsä alas, hörähti oletettavasti tyytyväisenä ja ummisti silmänsä.
Varusteiden laiton yhteydessä Jussi heräsi kauneusuniltaan ja käänsi päätään minun suuntaan. ”Kyllä vain, pääset muistuttamaan mulle, miltä selässä näyttää”, sanoin hevoselle nauraen, koska se näytti siltä kuin olisi halunnut vielä nauttia harjaamisesta. ”Tulehan nyt, tästä tulee vielä kivaa!” Talutin hevosen kentälle, joka oli niin tiptop-kunnossa, että epäilin Eetun viettäneen siellä jälleen tovin jos toisenkin. Kiristin satulavyön, laskin jalustimet alas ja siirsin niitä useamman reiällisen alemmas, koska ne olisi muuten olleet liian lyhyet minulle.
Kuin pyörällä ajo, ei se niin vaikeaa ollut, vaikka olikin ollut vähän taukoa. Jussilla oli mukava käynti ja se tiesi mitä teki. Annoinkin sen mennä ihan omaan tahtiin, jotta tottuisin sen liikkeisiin ja osaisin istua oikein. Otin sitten ohjastuntuman ja pyysin Jussilta ravia. ”Ai kamala, mitä sie teet?” Nauroin hevoselle, koska olin odottanut sen ravilta jotain muuta. Meni reilu puolikas kierros ennen kuin löysin oikean rytmin ja pystyin keventämään samassa tahdissa.
Olisi tehnyt mieli kokeilla laukkaakin, mutta ajattelin, että aloitetaan ihan rauhassa. Hidastin Jussin käyntiin ja pistin sen tekemään erilaisia liikkeitä: pääty-ympyröitä, voltteja, pitkällä sivulla kolmikaarisen serpentiinin ja lopulta muutaman radan leikkauksen ravissa. Jäähdyttelyn Jussi sai tehdä pitkillä ohjilla ja kaulaansa venytellen. ”Hyyyvä”, kehuin hevosta taputtaen sitä kaulalle, ”kyllä mä tuun oikein mielellään uudestaankin sun selkään.”
-
Jussi on Eetulle rakas, mutta muille niin huomaamaton, että on jopa hämmentävää lukea kuvausta siitä muiden silmien kautta. Minä ja Eetu olemme Jussista nimittäin tosi samaa mieltä keskenämme: sen paras puoli on sen työmotivaatio. Mikään ruusunen se sen sijaan ei meistä ole, mutta kyllähän perunatkin kukkii. 😀
Olet malttanut paneutua ihailtavasti jopa hevosen persoonaan. Tuollainen kiltti ja erittäin vahvasti ruunalta vaikuttava rento heppu Jussi on, mutta töissä yllättää motivaatiollaan ja varsinkin ravillaan. Kun on tottunut perussuokin eteenpäin ponnistavaan raviin niin kuin minä itse, olisi Jussin ylöspäin hyppivä, ehkä kaukaisesti villakoiraa muistuttava oletusravi aika hätkäyttävä. Vaikka saahan Jussinkin askeltaan pidentämään ja ravaamaan matkaavoittavasti, kun sen asetuksia säätää selästä käsin. 😀
Ihan niin kuin olisi joulu tullut, kun mä ja mun hahmot ja hevoset saadaan parissa päivässä näin hirveä määrä taidelahjoja. 😀 Kiitos Jussin liikuttamisesta! Eetukin kiittää: aina jokin vie hänen aikansa Jussilta, ja tällä kertaa se jokin on peltohommat!
-
Jussi onkin jäänyt minulle vähän varjoon, niin kuin Eetu tuossa jo mainitsikin. Tämän tarinan kautta pääsi tutustumaan Jussin persoonaan, joka onkin oikeasti tosi sympaattinen! Tarina on hyväntuulinen ja rento – ihan tekisi itsekin mieli päästä pitkästä aikaa hevosen selkään fiilistelemään sitä tunnetta.
Enpäs ollut tajunnutkaan, että suuli ei kuulu kaikkien sanavarastoon! En ole pohjanmaalta, mutta meillä kotona on kaksikin suulia. Puusuuli ja heinäsuuli, joten suulit on mulle ihan tuttuja juttuja 😀
-
-
Pullaa, pullaa, pullaa
Hello oli pyytänyt minut mukaani maastoreissulle Soligtiin. Tai siis kai pyyntö oli kohdistettu kaikille tallilla olijoille, mutta lopulta se olin minä, joka hänen kanssaan sinne matkasi. Ja tulihan sinne myös Jake Dipsillään, mutta Eetun traileri oli kaksipaikkainen, joten hän oli ottanut oman auton ja trailerin. Mutta niin, siinä oltiin, minä ja Hello, ihan kahdestaan.
Hello halusi välttämättä pysähtyä kahdelle ABC:lle, vaikkei niiden välissä ollut matkaa paljon ollenkaan. ”Pullaa, pakko saada pullaa!” Jotain tällaista hän oli höpöttänyt hypätessään autosta ulos. Ensimmäisellä kerralla otin itsekin sämpylän, koska jännityksestä johtuen en ollut saanut aamupalaa alas kurkustani, joten stoppi oli tervetullut. Mutta jälkimmäisellä pysähdyksellä sanoin Hellolle, että mites nuo hevoset, ei niiden ole hyvä seistä trailerissa tällaisen takia. Sekin oli ihan totta, mutta lähinnä minua hävetti koltiaisen vilpitön rakkaus ja tarve saada lisää pullaa. Ja hän vielä kehtas ottaa ne henksa-alennuksella!
Itse maastoreissu oli kyllä mahtava kokemus! Onneksi olin käynyt tutustumassa Jussiin aikaisemmin, koska olisi ollut ehkä hieman riskaabelia lähteä ihan tuntemattomaan maastoon itselle tuntemattomalla ratsulla. Vaikka kyllähän sitä kaikki tekevät, kun käyvät issikkavaelluksilla tai ratsastuskoulun maastoiluissa. Ja olihan meitä iso porukka matkassa ja Eetukin oli kehunut Jussia maastovarmaksi hevoseksi. Ja niinhän se oli, se kulki nätisti Skotin vieressä ja pystyin kuuntelemaan linnun laulua, tuulen huminaa puiden latvoissa – sekä Hellon suloista höpötystä.
Hello kyllä huomautti kahdestikin, että Uuno olisi ollut paljon parempi, koska ”ei ole työhevosen voittanutta maastoilussa”, niin hän tarkalleen sanoi. ”Mutta enhän mä nyt voi toisten hevosia sillee lainailla”, sanoin takaisin. Hän tuijotti minua, sitten Jussia ja rupesi nauramaan katsoessaan taas minuun. ”Niin siis tähän mä sain Eetulta luvan!” Totesin ja aloin nauramaan itsekin, kun tajusin, että siinähän minä istuin toisen hevosen selässä.
”Eirakin olisi halunnut tulla mukaan, mutta”, Hello aloitti ja piti pienen tauon, ihan kuin miettiäkseen.
”Mitä, säkö mietit jotain?” Sanoin tönäisten miestä kylkeen, koska hän sattui juuri tulemaan sopivalle etäisyydelle. Ei Hello pitänyt puheessaan miettimistaukoja, vaan aina hänen äänensä soljui taukoamatta.
”Niin, sen isä ei päästänyt”, hän vastasi lyhyesti ja hiljeni hetkeksi. Sitten hän jatkoi taas höpöttelyään.Olisimme päässeet laukkaamaankin, mutta olin vähän epävarma siitä, koska en ollut kertaakaan vielä laukannut Jussin kanssa. En kuitenkaan kehdannut sanoa siitä ääneen, koska kyllähän nyt ison miehen pitäisi osata laukata hevosella kuin hevosella. Hello onneksi ennätti kertomaan, että vaikka Skotin laukka on tasaista ja keinuvaa, se ei oikein etene mihinkään. Ja enhän minä nyt voinut kaveria jättää yksin, joten sillä verukkeella saatoin jäädä ravaamaan hänen kanssaan muiden laukatessa edellämme.
Vaadin saada ajaa sen pätkän, jolla Hellon rakkaat ABC-asemat oli, koska en halunnut taas pysähtyä niille. Mutta auta armias, kun toinen katsoo sinua kuin mikäkin koiranpentu alta kulmien ruskeilla silmillään. Olin aivan myyty ja halusin vain paijata hänen turkk – Tukkaansa! Ja ennen kuin tajusin, niin näinhän minä teinkin, irroitin oikean käden ratista ja pörrötin hänen kiharoita. Pelastaakseni itseni tilanteesta totesin vielä koiralle-juttelu-äänellä: ”Hyvä on, poika, mennään sitten.” Hello lähti leikkiin mukaan, haukahti ja läähätti nauraen.
-
Sentään Tiituksen tarina kertoo suurimmaksi osaksi itse asiasta, kun taas Hellon tarinassa kyse on pääasiassa pullasta. 😀 Hello ehkä kokee ansainneensa ikuiset henkilökunta-alennukset ABC:lle, mutta noh, en minä ainakaan sen kanssa kehtaisi siellä kulkea pullaa pöllimässä. Vähäsen kyllä pelotti, että nyt Tiituksen silmät aukeavat ja hän näkee, millaisen pullasorsan ja pummin kanssa on tekemisissä… 😀
En tiedä, miten itse maastoreissun koit, mutta tästä tekstistä päättelen, että vähän samoin kuin minä. Että olisi ollut kivaa, kun olisi ollut jotain, johon juttunsa pohjata. Ainakin päätit myötäillä Hellon tarinaa jonkin verran. 😀 Itse kaipasin ihan samaa, ja saatoin antaa varovaista palautetta. Sosiaalinen kirjoittaminen on musta nimittäin tosi jees, yllätys yllätys.
Vaikka Tiitus on ihan pätevä ainakin aikuisten hevosten kanssa, minusta on kivaa, ettei hän olekaan itsevarma supermies. Been kanssa on tietenkin jo nähty, ettei Tiitus tosiaankaan luule itsestään liikoja, mutta aikuisen hevosen kanssa olisi voinut olla toisin. Niin tässä kuin edellisessäkin tekstissä kirjoitat Tiituksen nimittäin arastelemaan laukkaa. Hei, niinhän meistä aika moni arastelisi, jos nostettaisiin vieraan orin selkään ja sanottaisiin, että painu poka vieraaseen maastoon vieraitten hevosten keskelle! Se on ihan tervettä. Sen sijaan se, ettei Tiitus oikein halunnut sanoa tätä ääneen Hellolle, oli minusta aivan sairaan suloista. Ja olisi Hellostakin, muuten, jos se tietäisi. Se hymyilisi nyrkkiinsä muka suupieliään pyhkiessään ja räpäyttäisi mikroskooppiset mutta olemassa olevat kyyneleet silmistään. Osaamattomuutensa nolosteleminen teksteissä on meidän mielestämme herttaisen inhimillistä.
Nyt jälkikäteen harmittaa, etten yllyttänyt sinua kirjoittamaan tätä roolipelinomaisesti paloissa. Ainakin mulla oli nimittäin vaikeuksia Hellon tekstin kanssa. Vaikka Tiitus on mulle jo niin tuttu, ettei siitä pelota kirjoittaa, pelottaa silti tehdä oletuksia, että kuinka pitkälle sen kanssa voi mennä oikein antaumuksella leikkiessään. 😀 En sitten tiedä, onko sulla samaa oloa muiden hahmoista, mutta… 😀
-
Tapahtumaan osallistuin runolla, jota en muistanut tänne julkaista eikä kyllä tarinakaan sitä mukaillut. Ja koska tuotosta ei ole tapahtumasivullekaan koskaan tullut, niin laitanpa sen nyt tähän – parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö!
Aurinkoinen päivä,
mukavaa on ratsastaa.Pilvistä vain häivä,
tirpatkin mellastaa.Villipeto pusikossa,
kissa siellä torkkuu.Muut jo laukkaamassa,
vauhdin on kaipuu.Mutta mitä käykään,
suuri on ratsun loikka.Molemmat hämillään,
kun on maassa kumiankka! -
Jes, runo! 😀 Mä en ihan aluksi käsittänyt, mikä fiksaatio mulla virtuaalihepparunoihin on, kun oikeasti en tykkää runoista. Mutta olen keksinyt sen. Se on se, kun jollakulla on pokkaa tehdä eri tavalla kuin muut. Virtuaalihevosiahan ”kuuluu” hoitaa proosalla, ja vieläpä yleensä juonettomalla ja aika persoonattomalla laatuarvosteluproosalla, joka on kirjoitettu vaan meidän tuomariparkojen läpi kahlattavaksi. 😀 Sitten joku aina välillä kehtaa vetäistä runon hatustaan!
Mä haluan muidenkin tietävän, että tässä suoritetussa tehtävässä tekstiin piti sisällyttää valmiiksi annettuja sanoja. Sitä ei tarvitsisi selittää mun mielestä muuten, mutta kun tuo kumiankka on niin yllättävä käänne. :DD Kaiken muun olet saanut istumaan tekstiin ihan niin kuin olisit pelkkiä omia sanojasi käyttänyt. Eikä se kumiankkakaan siis mikään paha ole siellä. Se vain on tehtävänannossa sellainen tosi ihmeellinen osa, että en ajatellut kenenkään uskaltavan siitä ainakaan runoa vääntää. Meillä suomalaisilla on sellainen kuva, että runot ovat jotain kansallisromanttisia kuvauksia luonnosta, ja se näkyy vähän tässäkin. Kumiankka on aika pelottava yhdistää sellaiseen ajatukseen. Mutta hyvin vain vedit. 😀
-
-
Kunhan pääsykoetulokset tulevat
Kunhan oikiksen pääsykoetulokset tulevat, kaikki järjestyy. Kunhan saan hyväksymiskirjeen, kaikki muuttuu hyväksi. Kunhan saan siitä pääsylippuni pois Otsonmäeltä ikuisiksi ajoiksi, olen varmasti taas onnellinen.
Nostin laukan Jussilla, vaikka Uuno, oma hevoseni, möllötti tarhassa liikuttamatta. Vitsin Eira. Aina hänellä oli kauhea ratsastusinspiraatio silloin, kun minulla oli aikaa ja energiaa, mutta jos minä en halunnut ratsastaa Uunolla, niin ei Eirakaan. Ja nyt kaipasin viimeiseksi mitään rauhallista maastoköpöttelyä, jossa joutuisin olemaan yksin ajatusteni kanssa. Tai pahempaa: johon Hello tunkisi mukaan hölöttämään, vaikka ei mistään mitään ymmärrä.
Kun Jussi laukkasi, se oikein ponnisti maasta vauhtia takajaloillaan joka kerta, ja maisemat vaihtuivat niin nopeasti, että ajatukset jäivät aina metrikaupalla jälkeen. Eetu oli varoittanut laukkaamasta sillä missään muualla kuin tässä. Kuulemma tähän, peltojen väliin, näki tieltä niin hyvin, että joku minut löytäisi, jos minulle jotain Jussin kanssa sattuisi. Metsässä saattaisin virua tunteja, tai pidempään ennen kuin löytyisin. Viruisinpa.
Ukkospilvet liikkuivat nopeammin kuin me laukkasimme myötätuuleen. Emme saaneet niitä kiinni, vaikka tavallaan yritin. Jussi venytti kaulaansa ja koipiaan, ja tuntui nauttivan joka askeleesta. Ei sekään liiaksi liikuntaa saanut, vaikka Eetu kuinka haaveili kilpailusta ja kaikesta. Se olisi ollut mukava kilpakaveri: työteliäs ja nöyrä, vaikkakaan ei varmasti älykkäin tai taitavin. Mutta työnteolla pääsikin aina pidemmälle kuin synnynnäisillä älynlahjoilla. Olisipa joku tehnyt Jussin kanssa töitä, koska sitä se varmasti halusi. Onneksi minä olin sentään saanut syntyä meidän perheeseemme. Oli ollut isä ja äiti aina kuulustelemassa läksyjä, ala-asteelta asti. Äiti halusi aina lukea äidinkielenaineeni. Hän ei tainnut edes katsoa numeroitani. Kuulemma yhden opettajan arviolla ei ollut merkitystä, vaan sillä, mitä oikeasti osasin. Ei meillä kympeistä palkittu, eikä rahalla lahjottu. Kunhan pudoteltiin eteen sellaisia tehtäviä, jotka olivat aina vähän liian vaikeita yksin tehtäviksi, ja sitten autettiin. Suoritin ensimmäisen sellaisen muistamani tehtävän ala-asteella, kun harjoittelin yhteenlaskuja ja rahan arvoa koskevia tehtäviä. Äiti antoi minulle budjetin ja sanoi, että suunnittele lomamatka. Silloin se oli vaikeaa, mutta äidin avulla mahdollista. Palkintona oli tietenkin suunnittelemani matka. Sain vain kasin siitä kokeesta, jossa niitä asioita kysyttiin, mutta numeroani katsoessaan äiti allekirjoitti kokeen, niin kuin tapana oli, ja totesi kuivasti, että Inari sun budjetti muuten piti. Se tarkoitti, että olin kympin arvoinen järjenkäytössä ja tehnyt virheitä muutamassa koetehtävässä.
Metsän laidassa hidastimme raviin, ja ravi Jussilla on komea. Hidastelematta se kulki polkua eteenpäin, eikä turhia sivuilleen vilkuillut. Miksei Markus tehnyt niin? Miksi joku toinen oli ollut kiinnostavampi? Miksi minäkin olin niin ääliö, etten ollut tajunnut mitään, vaikka minun pitäisi olla järkevä?
Kunhan minä pääsen oikikseen, unelmani toteutuvat. Luen notaarksi, sitten tietenkin maisteriksi. En tietenkään jämähdä tavan lakimieheksi, vaikka pohjalta on ihmisen kiipeäminen aloitettava. Kunhan hyväksymiskirje tulee, kaikki on taas hyvin, ja minä pääsen täältä pois.
-
Jaiks. Noniin, nyt päästiin vihdoin lukemaan mikä Inaria harmittaa. Mä olen miettinyt onko Inaria ok ottaa tarinoihin mukaan ennenkuin selviää missä mennään, ja ehkä ihan hyvä etten ole, kun tässäkin mainitaan että Inari on nyt mieluummin yksin. Tokkopa hän olisi kenenkään kanssa jaksanut olla tai seurustella. Ehkä sitten, kunhan hyväksymiskirje tulee. Vaikka sittenhän Inari lähtisi pois, ja sekös olisi surullinen ajatus. Kyllä Inari Hopiavuoren tupaan kuuluu, vaikkei välttämättä nyt viihdykään.
Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä että Markus olikin ihan mulkku. Siitä huolimatta me ei ole yhtään sen kivempaa luettavaa, sillä mun silmissä Inari on yksi niistä harvoista hahmoista jotka ansaitsevat pelkkää hyvää. Inari on niin tunnollinen ja kiltti, että pahat asiat eivät hänen elämäänsä kuulu. Vaikka niistähän sanotaan kasvavan vain fiksummaksi ja voimakkaammaksi, ehkä niin käy Inarinkin kanssa, kunhan hän siitä yli pääsee. Jos Inari joskus puheseuraa kaipaa niin tiedän yhden rastapään, joka voisi hänen kanssaan keskustella. Vaikka sitten siitä kouluun menosta, sillä Noapa ei mitään noin hienoja kouluja ole edes käynyt mutta vastmasti kiinnostuu aiheesta.
Musta tuo miten Markus tuotiin esille oli myös hyvä. Sillä ei mehusteltu liikaa, vaikka se onkin aihe johon tarttua ja jossa viipyä. Tällä kertaa se oli ”lyhyestä virsi kaunis”, siinä tuli varsin hyvin selville mitä Markus on tehnyt ja ettei hän ole enää osa Inarin elämää. Ainakaan toivottavasti, eihän sitä tiedä jos tuon kaltaiset lierot yrittävät vielä luikerrella takaisin Inarin elämään..
-
-
Inarinpiristysratsastus
Harmaa auto kiskoi hyvin varovaisesti trailerin minun pihaani, kun mukamas valmensin Inaria ja Jussia, eli olin seurana kentällä. Tunnistin auton. Se oli kiiltävä viistoperä, ja vain yhdellä tänne tulijalla oli noin pakastariipaistu auto. Samperin serbinpenikka. Sillä alakastilaisella oli tapana käydä nykyään joka päivä. Hopealinnan Joonas ei koskaan ollut hänen mukanaan niin että olisin saanut hänet kiinni ja kysyttyä, pesikö tuollaisia kriminaaleja hänen tallissaan useitakin, vai oliko tuo yksi ihan vahinko. Sen sijaan se haamunnäköinen, läpinäkyvä poika, joka oli jo aiemminkin meillä käynyt, hänellä oli usein mukanaan, ja niin näytti olevan nytkin. Jesse. Sillä sällillä ei ollut samanlaista ilkeää katsetta, vaikka jonkun olisi pitänytkin niin nuorta poikaa vielä vähän vahtia ja sanoa, että älä nyt liiku tuollaisessa seurassa. Jokainen, joka liikkuu, muuttuu lopulta samanlaiseksi. Se seura tosiaankin tekee kaltaisekseen. Onhan se nyt nähty monikertoihin. Vaasa on kuitenkin satamakaupunki, eikä Otsonmäki niin kaukana siitä ole. Päänahkaani ärsyyntyneenä raapien siirsin katseeni hevoseeni ja sen lainaratsastajaan ja päätin, etten tosiaankaan vilkuilisi sivuilleni, kun nuo kaksi odottelisivat vuoroaan.
”Kyllä se sut vetokilipaalus voittaa, Inari.”
”Mitä sä tarkotat?”
”Nua opettaa sielä rattastuskoulus jotta ohojien pääs pitääs tuntua ku olis maitopurkit. Nii ei tarvitte. Pikemminki niin ku olis tulitikkurasiat.”
”Jos mä päästän niin tää menee ihan pitkäksi.”
”Sitte sä teet jotaki muuta väärin, mutta et sä sitä nuan voi pitää ohojan varas.”Inari-reppana ei voinut kauhean hyvin, mutta en minä kysellyt. Hän ei paljoa huolistaan avaudu. Kärttämisen sijaan yritin ruokkia häntä, vaikka hän laihtui vain, ja maanitella yhä uudelleen hevosen selkään. Jussi oli saanut enemmän liikuntaa kuin kertaakaan sitten Hopiavuoren hevostallin avajaisten. Inari taas… Nätisti sanoen Inarissa on potentiaalia. Taitoja vain ei vielä. Kyllä hän Jussin aisoissa piti ja selviytyi sen kanssa hengissä maastossa ja kentällä, mutta ei se ihan ratsastamista vielä ollut. Viimeiset kolme päivää olin laittanut hänet hikoilemaan kentällä ravissa. Satunnaisesti jonkinlainen peräänantoa muistuttava tila oli alannut löytyä, mutta se oli yhä hyvin katoavainen luonnonvara.
”Nokka pystyhyn Inari. Sä kattot taas sen jalakoohin.”
”Sori!”
”Keskity ittehes ja omiin jalakoohis ny. Sun pitääs olla sen hevoosen ympärillä eikä huipulla.”
”Tällä on ehkä vähäsen iso ravi!”
”Se on sitä paree. Sitte ku sä siinä istut niin istut kaikis. Koita nyt vain pitää pää pystys ja selekä suorana.”
”Jos mä menisin hitaammin–”
”Mielellään älä mee kun se nukahtaa muute.”Pikkuhiljaa se meni paremmin. Joka kierroksella Inari uskoi enemmän, ettei Jussi hänen altaan lentoon lähde. Hän uskalsi suoristaa selkänsä ja vähän rentoutua. Se tietenkin helpotti ravissa istumista. Ajattelin, että kun hän hölskyisi tarpeeksi kauan aikaa Jussin selässä, hän oppisi kyllä myötäämään sen askelia. Sitten voitaisiin ruveta tekemään kaikkea muuta. Jussi ajautuisi itse hyvään ryhtiin ja muotoon pienellä pohkeen avustuksella, kunhan Inari olisi tukevammin kyydissä ja uskaltaisi laskea kätensä, jotka olivat jäykistyneet taas kerran rinnan korkeudelle. Olin ihan kiitollinen, ettei Eira ollut sinä iltana kärttämässä ratsastusta. Pidän Eirasta, mutta en keksinyt, miten olisin voinut nätisti sanoa, että hän on vielä aivan liian holtiton ja keskenkasvuinen, eikä ymmärrä pelätä edes oikeita vaaroja. Inari oli rauhallisempi ja varovaisempi. Ja kuunteli ohjeita.
”Selevä. Ota käyntihin”, komensin Inaria monen kierroksen ja parin suunnanvaihdonkin jälkeen.
”Voidaanko tulla? Mahtuuko?” kuului takaani, eikä minun tehnyt mieli yhtään kääntää päätäni vastatakseni. Ainkin kahdeksi kokonaiseksi sekunniksi suljin silmäni, etten olis sanonut, että minun lähelleni sinä et mahdu ikinä, serbinmukula.
”Joo, me ollaan just lopettamassa”, Inari nyökytteli, ja hymyilikin vielä.
”Niin no, mahtuu tänne”, myönsin vastahakoisesti ja käännyin ympäri, vaikka minun teki mieli tiuskaista niin kuin uhmaikäinen, että ei mahdu. ”Voi vitsi Milan, sulta unohtui noi ratsastushanskat nyt trailerihin tai johonki. Tosi harmi. Toivottavasti sä löyrät ne.”
Se rotta katsoi minua vain hetken silmiin. ”Niin. Hanskat jäi”, hän mumisi sitten maata kohti niin kuin sellaisen kuuluikin, ja kääntyi kannoillaan hevosineen. Nyökkäsin Jesselle hymyilevän kehotuksen tulla sisään vain, niin kuin hyvä tapa vaati.Inari pyöri Jussin kanssa pari kierrosta kentällä vielä Jessen päästyä sisään. Ei minua olisi siihen vahdiksi tarvittu muuten kuin pitämään se Jessen pikku ystävä poissa Inarin kimpusta, mutta kun kerrankin oli vähän ylimääräistä aikaa, niin mikäs siinä oli muutenkaan istuskellessa. Aika pian kuitenkin ehdotin, että Inari ratsastelisi laitumille muita hevosia katsomaan ja takaisin, noin niin kuin loppukäynneiksi. Sillä tavalla hän pääsisi kaiken maailman roskasakin ulottuvilta. Jessen pitäisi valitettavasti keksiä ihan oma tekosyynsä. Onneksi loppumaasto kuulosti Inarin mielestä hyvältä idealta.
Kun lähdin Inarin ja Jussin perässä kentältä, tapahtui vahdinvaihto. Mijatović ohitti meidät niin kaukaa, ettei edes kauheasti ärsyttänyt, ja ilman hanskoja tietenkin, koska olivathan ne vain tekosyy. Melkein olisi käynyt sääliksi hänen kumaraa olemustaan katsoessani, ellei minulla olisi ollut kirkkaana mielessäni, millä hinnalla hän oli muutama vuosi sitten ollut valmis pelastamaan oman nahkansa. Hellolla ei ollut aavistustakaan, että hänestä oli ollut tulossa syntipukki tuollaisen surkimuksen toimille. Eikä tarvitsisi ollakaan.
-
Jussi suulissa
Haluaisin kiinnittää teidän huomion hetkeksi kolmeen seikkaan.
1. Aina Inari saa ratsastaa Jussilla. Aina mulle sanotaan, että ei nyt tällä kertaa. Mä en ole koskaan saanut ratsastaa Jussilla! Tai no, kaksi kertaa, ja sillonkin Eetu käveli vieressä ja melkein talutti, vaikka mä osaan kylläkin paremmin kuin joku Inari.
2. Mä osaan edes valokuvata ja muokata niitä kuvia. Inari ei osaa, koska sillä on aina niin kiire ratsastaa toisten hevosilla niin paljon ettei se voi edes jakaa. Mä voisin saada valokuvaamisesta palkaksi ratsastaa Jussilla, kun Eetu kumminkin käyttää mun ottamia kuvia jossain vitsin kotisivuilla. Jooooo ilmaiseksi orjatyövoimaksi mä käyn, mutta kun pitäisi päästä palkaksi ratsastamaan niin eeeeeei.
3. Jos tämä ratsastustilanne ei ihan just muutu, mä muutan Uunon kanssa Pöystilään enkä enää ikinä käy tässä paskatallissa, eikä Inari saa enää ratsastaa Uunolla ikinä. Mä moikkaisinkin sitten mun lähdön jälkeen vaan Noaa, kun Flidalla sai silloin kerran edes ratsastaa, kun Noa ei ole niin pihi ääliö kun Eetu!
Line Horse_Art_Online /dA
-
Voi Eira Eira, ei näemmä tyttö tiiä, että Pöystilästäkin käyään täällä ratsastamassa 😄 Onpas Jussi niin hienona, kun suitsetkin on tommoset kimaltelevat!
-
-
Jostain se on aloitettava
Puhelimeni soi juuri kun pysäköin autoani tallin parkkipaikalle maneesin eteen. “Mä soitan myöhemmin! Oon just menossa katsomaan yhtä hevosta”, ilmoitin hätäisesti ja suljin puhelimen jäämättä odottamaan äitini vastausta. Olihan se kiva, että hän kyseli kuulumisia, mutta olin jo myöhässä, enkä todellakaan halunnut antaa ensivaikutelmaa myöhästelijänä. Vilkaisin nopeasti kuvajaistani peruutuspeilistä ja sipaisin hiussuortuvan korvan taakse. Nopeasti kuitenkin siirsin sen takaisin paikalleen ja pöyhin hiuksiani, vaikkei sillä niin vaikutusta ollutkaan. Hengitin vielä kerran syvään ennen kuin nousin ulos autosta. Jännitti aivan kuin olisi ollut työhaastatteluun menossa.
“Voinko mä auttaa jotenkin?”, tummahiuksinen nuorimies pysäytti mönkijän kohdalleni ja katsoi minua kysyvästi. Taisin näyttää vähän eksyneeltä ihmetellessäni siinä tallin pihalla.
“Osaatko sanoa, mistä mä löytäisin Eetun?” kysyin ja yritin kuulostaa reippaalta.
“Tuolla se on lakaisemassa suulia.”
Mies huiskaisi kädellään tallirakennukseen päin ja jatkoi sitten matkaansa pidemmittä puheitta. Suuli? Ei aavistustakaan, mistä mies puhui. Rivakat harjanvedot kuitenkin kaikuivat tallirakennukselta, joten päätin suunnistaa ääntä kohti.
“Moikka, sä olet varmaan Eetu? Sori kun mä oon vähän myöhässä. Mä oon siis Outi”, huikkasin katoksen laidalta. Kello oli jo seitsemää yli. Lakaisu taukosi hetkeksi.
“Ai onkos se kello jo niin palajon. Mä en sitä Jussia ehtinyt vielä sisälle hakea. Tervetuloo nyt sitten Hopiavuoreen”, mies tuli luokseni ja ojensi kätensä nahkeaan, mutta jämäkkään kädenpuristukseen, “kattele hetki ympärilles niin mennähän sit yhressä hakemahan Jussia.”Kun mies jatkoi lakaisuhommiaan, hiippailin sisälle talliin ollakseni pois tieltä. Tallissa oli hiljaista, sillä sen asukkaat nauttivat ulkona tuoreesta heinästä ja auringonpaisteesta. Hengitin syvään tallin tuoksua, joka oli niin tuttu, vaikka paikka olikin vieras. Etenin karsinarivistöä eteenpäin lukien nimikylttejä yksi kerrallaan. Uuno, Bee, Skotti, Hera, Ketku… Mietin, miltä tallin asukkaat näyttäisivät. Uuno olisi sata varmasti suomenhevonen, Herasta tuli mieleen kimo arabi ja Ketku taas toi mieleen kujeilevan shetlanninponin. Lopulta pääsin Jussin karsinalle. Se oli vasta siivottu, eikä paljastanut mitään asukkaastaan.
“Valamista on!”, Eetun ääni kajahti tallin ovelta. Kiiruhdin takaisin miehen luo ja kipitin perässä, kun mies harppoi tottuneesti kohti tarhoja. Tummanruunikko ori oli helppo tunnistaa tarhasta, vaikka pölyisenä ja heinänkorsia maasta hamutessaan se vaikutti hieman vaatimattomammalta kuin miten Eetu oli hevostaan puhelimessa kuvaillut.
“Sen kaveri Onni onkin nyt laitumella”, Eetu totesi ja vislasi. Ruunikko hevonen lähti löntystämään rauhallisesti tarhan portille päin. Mies taputti hevosen kaulaa, sujautti riimun orin päähän ja napsautti narun kiinni.
“Sitten mennähän”, Eetu lykkäsi Jussin narun käteeni. Ori tallusti vierelläni rauhallisesti ja Eetu kehui, kuinka Jussi oli niin järkevä ja mukava käsitellä, tuskin minullakaan sen kanssa mitään ongelmia tulisi.“Se vartoo kyllä siinä hetken”, Eetu vakuutti, kun hieman epäröiden jätin Jussin seisomaan suuliin ja seurasin miestä sisälle talliin ja varustehuoneeseen.
“Mä voin auttaa”, nappasin Eetun nenän edestä Jussin harjat, joita mies tavoitteli varsin vaikean näköisesti. Hän oli jo kasannut syliinsä Jussin suitset ja satulan, enkä halunnut roikkua mukana aivan tyhjänpanttina. Eetu kiitteli avusta, kun suuntasimme takaisin Jussin luo. Ori nuokkui harjauspuomin luona, eikä näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että joutui odottelemaan tovin. Kun Eetu rapsutti tähteä Jussin otsassa, miehen kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Jostain syystä tunsin oloni epämukavaksi, aivan kuin olisin keskeyttänyt kahdenkeskeisen hetken, kun nappasin harjan harjakorista ja ryhdyin toimeen. Yhteistuumin laitoimme Jussin kuntoon ja samalla Eetu kertoili Hopiavuoren tallin arjesta. En voinut olla hymyilemättä miehen leveälle murteelle, joka kuulosti niin erikoiselta omiin korviini.Nojasin kentän aitaan ja katselin, kuinka Eetu siirsi Jussin raviin. Miehen ilme oli keskittynyt ja Jussi näytti puhkuvan energiaa kiitäessään eteenpäin kentän pitkää sivua. Kierros kierrokselta orin askel piteni ja olemus muttui rennommaksi. Mitä pidempään Eetu hevosensa kanssa työskenteli, sen saumattomammin yhteistyö sujui, ja sen tyytyväisemmältä Jussi näytti.
“Kuka sä oot?” viereeni ilmestynyt vaalea tyttö tenttasi saaden minut hätkähtämään.
“Mä oon Outi. Aloitin just Jussin hoitajana”, vastasin hieman häkeltyneenä.
“No sehän tästä vielä puuttui”, tyttö pyöräytti silmiään.
“Eira, käyttäydy!” vaalean tytön seurassa ollut vanhempi tyttö ärähti. Olisin voinut lyödä vetoa, että kaksikko oli sisaruksia keskenään.
“Mä oon Inari. Me ei kyllä olla nähty aikaisemmin. Mä oon silloin tällöin ratsastanut Jussilla, kun Eetulla on kiireitä”, tyttö vilkaisi Eiraa, joka tuhahti närkästyneenä, “ja toi on valitettavasti mun pikkusisko Eira.”
“Inari on Eetun lellikki! Kyllä tällä tallilla olis muitakin jotka vois Jussin kanssa auttaa”, Eira ilmoitti niin kuuluvasti, että se varmasti kantautui myös Eetun korviin ennen kuin lähti mielenosoituksellisesti marssimaan kohti tallia.
“Eira on välillä vähän noh.. Eira. Sitä ei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Me omistetaan Uuno. Jos sulla on mitään kysyttävää – ”
“EETU! Tuolla on vähän tilanne päällä”, sama tummatukkainen nuorimies, jonka olin tavannut jo aiemmin kaahasi mönkijällä kentän luo keskeyttäen Inarin ja huitoi suuntaan, josta oli tullut.“Inari?” Eetu vilkaisi kentän laidalla seisovaa tyttöä.
“Joo joo, alatarhat päästä päähän. Mee vaan”, Inari otti Jussin ohjat ja painoi Eetun kypärän päähänsä. Vähän isohan se oli, mutta ajoi asiansa. Pian Inari istui Jussin selässä ja Eetu mönkijän kyydissä.
“Se oli Tiitus. Se tekee viikonloppua täällä. Haluutko kävellä meidän kanssa?” Inari kysyi. Kävelin mielelläni Inarin ja Jussin vierellä, sillä en tiennyt, mitä muutakaan olisin sillä aikaa tehnyt.“Jussi on kyllä tosi kiva, mutta sen ravi on ihan hirveä. Mä en vaan tajua, miten siellä pystyy istumaan. Eetu kyllä koittaa neuvoa, mutta helppohan sen on sanoa. Sen kanssa Jussi menee niin hyvin”, Inari pohti, kun kävelimme tarhojen viertä.
“Sen ravi näyttää kyllä isolta”, myötäilin. Olin iloinen siitä, että Inari piti yllä keskustelua. Otsonmäelle muutettuani olin jutellut säännöllisesti lähinnä lähikaupan kassan kanssa (“Päivää”, “Kiitos”, “Ei tule muuta tälläkään kertaa”), joten tuntui oudolta tavata yhtäkkiä niin monia uusia ihmisiä.
“Säkin varmaan jossain vaiheessa pääset ratsastamaan Jussilla?” Inari tenttasi.
“Jotain sellaista se Eetu mainitsi. Kunhan tässä nyt eka tutustutaan puolin ja toisin. Mä en oo ollut hevosen selässä melkeen kymmeneen vuoteen”, tunnustin Inarille hieman vaivaantuneena.
“Kai tää on vähän niin kuin pyörällä ajo, ettei sitä ihan kokonaan voi unohtaa” tyttö virnisti, vaikka tuskin hänellä juuri olikaan kokemusta yhtä pitkistä ratsastustauoista.“Kehtaanko mä nyt jättää tän vaan sulle?” Inari varmisti napattuaan satulan Jussin selästä.
“Sitä vartenhan mä täällä oon”, vakuuttelin hymyillen.
“Kiitos! Mä nyt kuitenkin vien nää varusteet. Jos Eetu kysyy, niin sen kypärä löytyy tuvasta”, tyttö sanoi ennen kuin lähti. Jussi seisoi harjauspuomin luona, eikä tuntunut juuri hetkahtavan ympärillään tapahtuvaa hälinää. Tässä sitä nyt oltiin, vihdoinkin kahdestaan. Oli helpompaa kaivaa harjakorista harja ja alkaa sukia orin tummanruskeaa karvaa, kun Eetu ei ollut paikalla. Vaikka mies olikin vaikuttanut mukavalta, oli minusta silti tuntunut siltä, että olin jollain tavalla arvioitavana, kun laitoimme Jussia yhdessä kuntoon. Tietenkin ymmärsin sen, sillä olihan kyseessä miehen oma hevonen ja olin itse Hopiavuoressa ja oikeastaan koko Otsonmäellä aivan vieras ihminen. Harjasin Jussia pitkin rauhallisen vedoin ja suljin silmäni. Hetken aikaa pystyin kuvitella, että Jussin tilalla seisoisi kimo puoliverinen, ja että aivan kohta kuulisin tutun äänen, joka kysyisi haluanko kyydin kotiin vai meinasinko jäädä tallille haaveilemaan koko yöksi. Muisto sai minut hymyilemään. Silittelin Jussin kaulaa ja toivoin, että ehkä jonain päivänä ori tuntuisi yhtä tutulta ja Hopiavuori yhtä kotoisalta.Mönkijän ääni havahdutti minut ajatuksistani. Ilmeisesti Tiitus ja Eetu olivat palanneet.
“Laitumen lanka oli katkennu ja siellä yks varsa juoksenteli naapurin pellolla. Mutta nyt on rauha maassa”, Eetu huikkasi pihalta, “jos viet sen Jussin sinne tarhaan, niin keitetähän tuolla tuvassa kahveet.”-
Olipas soljuva tarina, jota oli tosi kiva lukea! Hienosti otettu useampi hahmo heti mukaan ja niiden kanssa onnistuttu mainiosti. Plus selvästi luettu aiempia tekstejä, koska tuo Inarin vastaus ”alatarhat päästä päähän” on melkein suora lainaus jostain tekstistä, vaikka en nyt tähän hätään sitä löytänytkään 😀
-
Voi, en ole ehtinyt vielä ajatellakaan, mihin Outi raukka joutuikaan, kun ihan vain päätti alata Jussia hoitamaan! Eiran viha on varmasti päättymätön ja tulinen, mutta onneksi Eira on kuitenkin Outia vuosikymmenen nuorempi ja varmasti vielä enemmän typerämpi. Sentään muut ottavat Outin varmasti hyvin vastaan. Inari olikin jo ihan kiltisti, ja ehkä se isäntäkin lopulta osaa lopettaa sen hoitohetkissä ympärillä pyörimisen. Pitäisihän hänen käsittää, että se tuntuu tarkkailulta! 😀 Kaikista varmaan tuntuisi. Ja vaikka kuka Outille vakuuttaisi, ettei isäntä kyttää, kunhan hakeutuu seuraan, ei se varmasti auttaisi. Ei mua ainakaan auttaisi!
Hopiavuoren hevosissa on se hyvä puoli, että kun ne eivät ole ratsastuskoulun urheilijahevosia, niillä on enemmän luppoaikaa. Jussilla saa siis ilman muuta ratsastaakin, kunhan tarinasi on siinä vaiheessa. Inari jo Outia siihen vähän haastoikin. Hän taitaa haistaa, että Outi on häntä paljon parempi ratsastaja ja nähdä siinä mahdollisuuksia: Inari oppii katselemalla. Eira taas… No. Outin kannattaa varoa, ettei kukaan käy liimailemassa nastoja satulan päälle tai jotain. 😀 Joskus jonkun täytyy ehkä pakottaa isännän sanomaan Eiralle suorat sanat, että mistä sen ratsastuksen kanssa oikeasti kiikastaa.
Tiituskin sanoi, että olet ottanut haltuusi aikamoisen paletin hahmoja, menneitä tapahtumia, ympäristöjä ja tilanteita ja vieläpä äärimmäisen uskottavasti. Se on aikamoinen saavutus, koska Hopiavuoren tarinat eivät ole edes nätisti järjestyksessä romaanin muodossa, vaan jatkuvat joka puolella ja sivuavat toisiaan. Hahmoja on paljon, joten niin on tapahtumiakin, ja melkein jokaisella hahmolla on oma persoonansa hevosharrastuksen ulkopuolellakin! Toisaalla on talli, johon oma hahmoni tuli tällä tavalla lennosta mukaan, kun muilla oli jo kuviot valmiina. Olen ihan itse siis nähnyt, ettei se tosiaankaan ole mikään helppo homma. 😀 Hyvin vedetty.
-
Heippahei ja tervetuloa jengiin mukaan!
Olipa samaistuttavaa lukea miten Outista tuntui vähän kiusalliselta ja epämukavaltakin. Mulla oli ihan samat fiilikset aikoinaan aloittaessani mun nykyisen vuokrahevosen kanssa, neljä kertaa mä siellä kävin ja olin omistajan valvovan silmän alla niin että ihan kuumotti 😀 sen jälkeen oon saanu mennä itekseni, että kyllä se siitä helpottaa! Outillakin varmasti, ainakin tässä mulle tulee sellainen olo että kyllä hän kotiutuu pian ja saa aivan varmasti ystäviä Hopiavuoresta.
Muutkin jo kehui taustatyötäsi, ja niin mäkin! Vaikka uusi hahmo ei voikaan tietää mitä tallilla on tapahtunut niin tuollaiset pienet asiat joita tähänkin otit mukaan tekevät tarinasta niin aidon tuntuisen. Että siellä on ollut elämää jo ennen Outiakin, ja nyt Outin aikana! Odotan innolla seuraavaa tarinaa, tätä oli niin mukava lukea!
-
-
Onneksi olen jo aikuinen
En tiedä kumpi säikähti enemmän, minä vai Eira, kun kiskaisin satulahuoneen oven auki. Eira ponkaisi pystyyn kaataen jakkaran, jolla oli kyhjöttänyt ja ampaisi ulos yhtä äkäisesti kuin säikähtänyt kissa. Ilmeisesti Eira oli taas – tai edelleen – huonolla tuulella. Kuulin tallin käytävältä oven kolahduksen ja epäilin, että Eira oli piiloutunut Uunon karsinaan. Päätin antaa Eiran olla piilossaan rauhassa. Tuskin hän ainakaan minua kaipasi kyselemään tyhmiä.
Jätin Jussin varusteet harjauspuomille ja lähdin hakemaan oria tarhasta. Kun ohitin kentän, arvelin tietäväni syyn Eiran harmistukselle. Se syy istui läsipäisen ponin selässä farkut jalassa tuijottaen kännykkäänsä.
“Vittu tää mesta on ihan paska”, tyttö marisi ponilleen, eikä varmaankaan tarkoittanut sitä minun kuultavaksi. Saatoin pyöräyttää silmiäni. Ponin selässä istuva blondi ei esittelyjä vaatinut. Vaikken ikinä missään käynytkään, olin minäkin kuullut lähikaupan kassalla Sannista, joka oli tullut pilaamaan Otsonmäen nuorison.
“Sähän kuulostat ihan Eiralta”, naurahdin ajattelemattomasti. Sannin ilmeestä päätellen en olisi voinut keksiä pahempaa loukkausta.
“Sori, en mä siis pahalla.. Sulla on nätti poni”, yritin.
“Voisitko nyt vittu vaan jatkaa matkaa”, Sanni sihisi pingottuneesti. Jouduin muistuttamaan itseäni, että olin aivan tarpeeksi vanha siihen, että voisin jättää tallin draamailevat teiniprinsessat huomiotta. Silti mietin, kuinka olisin voinut valita sanani paremmin.Katselin hetken kuinka Jussi yritti keskittyneesti kurottaa turpaansa aidan ali pientareelle ylettyäkseen nyhtämään tuoretta ruohoa. Oli melkein sääli keskeyttää orin puuhat. Vilkaisin olkani yli ja varmistin, ettei ketään ollut näkyvissä aivan lähipiirissä ja vihelsin. Se ei kuulostanut ollenkaan Eetun vihellykseltä ja Jussikin taisi olla siitä samaa mieltä, sillä ori heilautti laiskasti korvaansa suuntaani, mutta ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Ei sillä, että olisin odottanutkaan sen toimivan. Noukin Jussin riimun ja narun ja raotin tarhan porttia niin, että mahduin sisälle. Kaivelin taskujani rapisevan karkkipaperin tai kauppakuitin toivossa. Lopulta jouduin tyytymään kohtalooni ja noutamaan Jussin tarhan perimmäisestä nurkasta. Sentään ori antoi helposti kiinni ja löntysti rennosti vierelläni, kun talutin sen ulos tarhasta. Taluttaessani Jussia kentän ohi Sannista ei näkynyt enää jälkeäkään.
Harjattavana ollessaan Jussi ei tarjonnut kovinkaan suurta jännitystä, joten oli helppoa vaipua omiin ajatuksiinsa. Mietin, kuinka edes Otsonmäen kaltaisessa paikassa ei päässyt pakoon Sanneja, joita olin yritellyt väistellä koko elämäni.
“Mielikki! Heti takaisin”, tiukka komento keskeytti ajatukseni ja hetkessä pieni kääpiöpinseri oli pyörimässä jaloissani häntä viuhtoen puolelta toiselle.
“Sori, ei se yleensä… Tai no mitä mä valehtelen. Se on vaan tosi innostunut uusista ihmisistä”, tummatukkainen mies naurahti. Kiinnitin ensin huomiota lävistyksiin ja loveen kulmakarvassa ja vasta sitten jalkaan. Jussi mulkoili Mielikkiä epäluuloisesti ja otti muutaman askeleen sivulle. Hätistin piiskahäntäistä pikkukoiraa kauemmaksi.“Joko sä olet kuullut siitä teemapäivästä? Tuo äitisi tallille tai jotain. Kenet sä aiot tuoda?” pakollisten esittäytymisten jälkeen Noa vaihtoi aihetta, ennen kuin hiljaista hetkeä ehti syntyä. Mielikki hyöri nyt Noan jaloissa ja oli ilmeisesti tarpeeksi turvallisen etäisyyden päästä Jussista, sillä orikin vaikutti taas rennommalta.
“Tuskin mä osallistun. Mun perhe asuu niin kaukana, eikä niitä varmaankaan kiinnosta”, selittelin, vaikka tiesin, että äitini olisi hypännyt autoon sillä samalla sekunnilla, jos olisin vain pyytänyt. En vain halunnut häntä tänne hössöttämään turhasta.
“Voithan sä tuoda jonkun kaverikin. Ei sen tarvi olla perhettä”, Noa muistutti ja yritti hymyillä kannustavasti.
“Mulla on töitä silloin”, käytin lempitekosyyni ja toivoin, että asia olisi sillä selvä.
“Ai koko viikonlopun?”
“Aina”, naurahdin, enkä oikeastaan valehdellut. Töitä kyllä riitti niin paljon kuin niitä vain jaksoi tehdä ja silloinkin, kun ei olisi jaksanut.-
Vai tietää Sannin jo kaupan kassatkin 😀 Ei vissiin parane mennä ostamaan mitään feikkipapereilla.
Voin kuvitella, että aikuiselle on melkoista seurattavaa Hopiavuoren teinien keskinäiset kinat ja omat ongelmansa 😀 Musta oli hauska lukea tavallaan vastakkaista ja kypsempää näkökulmaa Eiran ja Sannin juttuihin: ”vanhemmat” kokee niiden letkauttamat asiat ja tunnemyrskyt niin eri tavalla. Kirjoittaessa ja lukiessa oman hahmon tekstejä eläydyn itse siihen niin täysillä, etten silloin hahmota tätä puolta lainkaan, vaikka mäkin viiletän jo päälle parissakymmenessä irl.
Kirjoitat mun mielestä tosi kivasti ja uskottavasti tilanteet ja hahmot, joita oli tässä jälleen kiitettävä määrä. Ilo lukea tämmöisiä!
P.s samastun vahvasti viimeiseen kappaleeseen: vuorotyön etuja, kun voi koska tahansa olla ”töissä” :DD
-
Tässä näkyy jälleen hienosti se miten tarkkailet tätä paikkaa! Luet selvästi muiden tarinoita ja otat niistä juttuja omiisi, ja se ilahduttaa varmasti ihan kaikkia! Mua ainakin, koska mulle se tarkoittaa että sua selvästi kiinnostaa. Jes!
Olipa myös virkistävää lukea Noasta varsinkin ihan uuden hahmon kautta, kiitos siitä! Mielikki on ihan loistava välikäsi päästä Noaan tutustumaan, se kun tykkää kaikista ja melkein kaikesta 😀 Vielä tämän perusteella en osaa sanoa mitä Outi Noasta, tai Mielikistä piti. Toki hän pisti merkille Noan ulkonäön, siinä missä Noakin pisti Outin. Kyllä he toimeen taitavat ainakin tulla!
Lopussa jätit lukijalle hyvän koukun; miksei Outi halua osallistua? Miksi työt (tai ”työt”) ovat mielenkiintoisempi ratkaisu? Tuskin se on pelkästään vähän hössöttävän äidin syytä. Ehkä tästäkin me opitaan vielä tulevaisuudessa lisää, ja ehkä ensi tapahtumaan Outi lähtee jo mielellään mukaan!
-
Se on ihan tosijuttu, että tietynlainen seura houkuttelee mukaansa samanhenkisiä ihmisiä niin hyvässä kuin pahassa, ja just tällaisia sosiaalisia kirjottajia, jotka haluaa leikkiä muiden kanssa, me niin kipeästi ihan koko ajan kaivataan, koska te erotatte meidän tallin kaikista muista ja olette se syy, miksi itse haluan tätä harrastaa. (Vaikka tottakai on OK hahmon olla välillä yksinkin, mutta siis puhun kokonaiskuvasta. :D) Olet saanut muilta ja multa jo monta kehua siitä, miten hyvin tunnut tutustuneen muiden hahmoihin, ja saat ne toimimaan niiden omien persoonallisuuksien ja viimeaikaisten juttujensa mukaan erittäin luonnollisesti. Siitä kuitenkin kehun aina vain, koska se on sun tarinoissa tällä hetkellä silmiinpistävimmin parasta, vaikka niissä on paljon muutakin hyvää.
Toinen juttu, josta vielä kerran jankutan, on ihan tosi virheetön teksti. Kun luen huvikseni, annan ohimennen anteeksi kirjottajalle aika paljon, mutta silti on sellaisia virheitä, joiden takia mun ajatus katkeaa. Näitä tarinoita on nyt saanut päästellä vain lukien, eikä mun katseeni tai ajatukseni ole tarttunut mihinkään matkalla. Proosassa yleensä hyvä teksti on sellaista, ettei sitä edes huomaa: sujuvaa ja tarpeeksi neutraalia, mutta ilmaisuvoimaista. Tämä on just sellaista. Toki on olemassa toinenkin ääripää, nimittäin sellainen kaunopuheinen kielellä leikittely, että teksti oikein nousee esiin, ja joillakuilla sekin toimii tosi hienosti.
Tarinallisesti musta on parasta, kuinka Outi kulkiessaan pääsee kontaktiin muiden kanssa aika helposti ja erittäin luonnollisesti. 😀 Niin kuin Noakin sanoi, Mielikki on ainakin sellainen, jonka viipottamiseen on niin helppo tarttua, joten se on hyvä reitti tavata myös Noa! Jos en olisi koko viikonloppua koiranäyttelyreissussa, olisin jo tämän perusteella kirjoittanut jopa Eiran näkökulman tilanteeseen, ja varsinkin kun Noa on kuljettanut sen juttua eteenpäin. Mutta vielä mä ehdin. 😀 Muut usein sanoo, että on kiva lukea omasta hahmosta toisen hahmon silmien kautta, ja onhan se ihan totta. Mulle vielä arvokkaampaa kuitenkin on ihan yksinkertaisesti se, että joku ikään kuin haluaa leikkiä mun kanssa, jos se mainitsee mun hahmon, pitivät hahmot toisistaan tai eivät. 20 vuotta heppatarinoita virtuaalihevoselle kirjoittaneena ainakaan mun ei tee mieli nyhjätä enää yksi nurkassa oman hahmon ja hevosen kanssa. 😀
Ja tottakai muakin kiehtoo tarinan loppu. Jotain jää sanomatta!
-
-
Onnea on puhtaat suitset
Olin huomannut Jussin uuden otsapannan heti. Forceful. Se kuulosti kovin mahtipontiselta, eikä oikein tuntunut sopivan sille hevoselle, johon olin alkanut tutustua. Jussi se minulle oli. Mutkaton, rauhallinen ja omalla tavallaan jääräpäinen – vähän kuin suomenhevonen puoliverisen vaatteissa. Otsapanta oli kaunis ja käsintehty, eikä se varmasti ollut ehtinyt käyttöön vielä kertaakaan. Sen takia olinkin kai huomannut, kuinka pölyiseltä Jussin suitset muuten näyttivät. Kuolaimet olivat kyllä huolella pestyt, mutta turparemmiin oli pinttynyt kuivunutta kuolaa. Se vaatisi enemmän hinkkaamista.
Irrottelin remmejä Jussin suitsista yksi kerrallaan. Merkitsin huolellisesti ruutupaperille, missä reiässä mikäkin solki oli ollut, vaikka painaumat nahkassa näkyivätkin selvästi. Tuskin koskaan unohtaisin sitä läksytystä, jonka sain, kun kasasin ensimmäisen hoitoponini suitset väärin ja seuraavalla ratsastustunnilla ne tippuivat ponin päästä. Poni kompastui ja ratsastaja lensi kuperkeikalla alas, mutta selvisi onneksi vain lievällä aivotärähdyksellä. Olisihan ratsastajankin pitänyt huomata, ettei suitsissa ollut kaikki kohdallaan, mutta minun vastuullani se suitsien kasaaminen oli ollut. Tapaturman jälkeen satulahuoneen seinään oli ilmestynyt iso lappu, jossa kiellettiin purkamasta suitsia osiin, ellei tiennyt mitä oli tekemässä. Se oli ollut kova kolahdus kaksitoistavuotiaan hevoshullun ylpeydelle.
Satulasaippua tuoksui. Siitä tuoksusta tuli aina mieleen päivä, jolloin olin juuri eronnut ensimmäisestä poikaystävästäni ja lintsasin siksi koulusta. Menin tietenkin tallille, kun en kotonakaan voinut olla. En edes muista, minkä tekosyyn olin keksinyt, mutta tallimestarille ei voinut valehdella. Ei hän minua koululle passittanut, mutta rangaistukseksi sain eteeni pinon suitsia, jotka roikkuivat ratsastuskoulun satulahuoneessa ylimmällä rivillä aivan katonrajassa. Ne olivat niitä varusteita, joita käytettiin vain hätätilanteessa ja silloin, kun hevoskerhossa opeteltiin varusteiden huoltoa. Jossain vaiheessa tallimestari istui seuraani korjaamaan vanhan satulan tikkauksia ja kuuntelemaan sydänsurujani. Vasta paljon myöhemmin tajusin, kuinka tarkkanäköinen hän oli ollut.
Kiersin valjasrasvapurnukan kannen auki ja mietin jälleen Jussia. Kun Eetu ratsasti sillä, se todellakin oli Forceful, eikä mikään tavallinen Jussi. Siksi kai ajatus Jussilla ratsastamisesta jännittikin niin paljon. En ollut koskaan ennen arastellut mitään hevosiin liittyvää, joten minulla ei ollut aavistustakaan, miten pääsisin siitä tunteesta yli. Eniten hävetti, kuinka olin luvannut Eetulle, että voisin tietenkin auttaa Jussin liikuttamisessa. Olinhan kuvitellut niin itsekin. Nyt ori seisoi kuitenkin kolmatta päivää putkeen tarhassa, kun itse keksin tekosyitä, jotka alkoivat olla lopussa. Eniten pelkäsin, että jos en kohta ryhdistäytyisi, ei minun tarvitsisi enää tulla takaisin Hopiavuoreen. Ensimmäistä kertaa muutettuani Otsonmäelle tunsin oloni edes vähän tervetulleeksi täällä.
Jos Jussi olisi vähän pienempi tai ihan vain vähän vähemmän hieno…
Ripustin puhtaat suitset takaisin paikoilleen ja sallin itselleni pienen tyytyväisen hymyn. Sentään olin saanut jotain aikaiseksi.
-
Ihanaa että sait inspistä tekstistäni. Outi vaikuttaa todella mukavalta ihmiseltä ja uskoisin että Jilla voisi kaivata maastokaveria joku päivä ettei tarvitse yksin lähteä 🙂
-
Voi vitsi. Ihan niin kuin näkisit mun ajatukset Jussista Hopiavuoren kontekstissa. Yleensä virtuaalihevosta kuvattaessa todetaan, että se nyt vaan on jonkinlainen luonteeltaan ja ulkonäöltään, ja just sen takia hevonen jää aina latteaksi. Se kuvaus on nimittäin vain yhden ihmisen näkökulma siihen hevoseen. Onnistut tässä tekstissä täydellisesti siinä, mitä mä olen yrittänyt tuoda esiin kertomalla samoista hevosista monien eri hahmojen näkökulmasta. Jussi voi olla Eetun arkinen paras kaveri, ja samaan aikaan se on Eiralle jonkinlainen tavoiteratsu ja Hello näkee siinä vaan jonkun ruskeanvärisen hepan jolla sattuu olemaan ohuemmat sääret kuin Skotilla. No Outin mielestä Jussissa on kaksi puolta. Toinen on se, mikä ehkä tarttuu Eetun asenteesta: Jussi on hyvä kaveri ja hevonen. Toinen taas on se, että onhan Jussi nyt herran tähden pelottava!
Ja mä ymmärrän sen pelon. Jos mut nyt nostettaisiin tältä istumalta Hopiavuoreen, Jussi taitaisi olla se hevonen, jota pelkäisin eniten! Se ei johdu sen käytöksestä, koska onhan se ihan kiltti, vaan siitä, että mä olettaisin sen varmasti olevan vielä arvokkaampi kuin se on. Sehän on nätti ja sopusuhtainen urheiluhevonen, joka herättää huomiota, vaikka on ihan perusruunikko. (Tai no, se yrittää olla spesiaali, mutta kun mun piirto- ja väritystaito on rajallinen.) Mitä jos mä rikkoisin sen? Eetu on ihan lupsakan oloinen isäntä, mutta olisiko se yhtä lupsakka, jos tekisin jotain väärin? Mä näen itseni yhtä hysteerisenä suitsenkokoajana, vaikka mulle ei olekaan käynyt onneksi mitään sellaista hoitoponin kanssa kuin Outille pienenä. Toivon, että Outi lopulta rentoutuu (vaikka tarinallisesti jännitys onkin mielenkiintoista). On ihan hirveää olla töissä tai harrastamassa sellaisessa paikassa, jossa koko ajan pitää olla vähän varpaillaan. Eikä sillä ole väliä, onko ahdistuksen syy kuviteltu vai oikea. Jos pelottaa, niin pelottaa. Mutta minäpä pääsen Eetun pään sisään. Ei se suuttuisi, vaikka mitä kävisi. Eirakin vain kuvittelee, että Eetu on mustasukkainen. Oikeasti Eetu suojelee Eiraa eikä Jussia, ja vieläpä suurimmaksi osaksi ihan turhan takia! Vaan eipä Outi voi siitä tietää mitään. 😀
Sulla on tässä muuten myös onnistunut takauma, joka taas taustoittaa hahmoa. Siinä missä Hopiavuori on sun tarinoiden perusteella ollut olemassa ennen Outia, Outikin on ollut olemassa ennen Hopiavuorta. Mä olen ihan fanaattinen hahmojen taustatarinoiden suhteen, ja tapaan nykertää etenkin omieni kanssa. Aina, kun avataan tällä tavalla ikkuna menneeseen, kyllä mun mielenkiinto herää.
-
-
Ensimmäiset askeleet
Jos tämä olisi ollut elokuva, olisin löytänyt satumaisen yhteyden Jussin kanssa heti ensiaskelien jälkeen. Ehkä hetken ori olisi testannut minua ja hypännyt jopa teatraalisesti pystyyn, mutta olisin tietenkin pitänyt pääni kylmänä. Lopulta Jussi olisi hörähtänyt ymmärtäväisesti, oppinut lukemaan ajatukseni ja liidellyt pian pitkin kenttää minun istuessa satulassa kuin olympiaratsastaja. Eetu olisi ihastellut, kuinka täydellisesti sovimme yhteen. Hän ei olisi koskaan nähnyt orin liikkuvan yhtä hienosti. Mutta tämä ei ollut elokuva, eikä jännityksestä jähmettynyt vartaloni osannut mukautua edes orin keinuttavaan käyntiin, kun Jussi käveli uralla pitkin ohjin. Huomasin kyllä, kuinka Eetu seurasi minua silmä tarkkana, mutta malttoi kuitenkin antaa aikaa totutella siihen, miltä satulassa istuminen taas tuntui.
Jussi oli seisonut jo suulissa Eetun harjattavana, kun olin tullut tallille. Niinpä Jussin kuntoon laitto oli sujunut ripeämmin kuin olin ajatellut. Olin liittynyt Eetun seuraan ja harjaillut Jussia vaitonaisena antaen Eetun hoitaa puhumisen. Tallinomistaja oli täyttänyt hiljaisuuden tuumimalla, kuinka syksy tulisi ihan pian, olihan hevoset haettu jo kesälaitumilla ja helleaaltokin hellittänyt. Tallissa riittäisi taas tekemistä aamusta iltaan, kun lähes jokainen karsina oli täytetty – ainoastaan yksi karsina odotti Alvan uutta hevosta. Kuulemma Kanadasta asti tämä Alva oli lähtenyt sellaista hakemaan. Miehen leppoisa jutustelu oli rauhoittanut mieltäni, kunnes oli ollut aika painaa kypärä päähän ja taluttaa Jussi ulos suulista.
Eetu oli auttanut minut Jussin selkään reippaasti. Jalkani olivat tuntuneet vanukkaalta ja hävetti, kuinka raskaasti olin tömähtänyt Jussin satulaan. Olin unohtanut, kuinka melkein huimasi, kun istui niin korkealla hevosen selässä. Eetu oli pitänyt Jussin ohjista vain näennäisesti kiinni, kun olin säätänyt jalustinhihnoja sopivan mittaiseksi. Metalliset soljet eivät olleet suostuneet tottelemaan täriseviä käsiäni. Kun vihdoin olin valmis, Eetu oli taputtanut Jussin kaulaa ja astunut kauemmaksi. Kuin näkymättömästä merkistä Jussi oli lähtenyt kävelemään rauhallisesti eteenpäin. Vaistomaisesti olin tarrannut orin lyhyestä harjasta kiinni ensimmäisten askelien ajaksi.
“Aletahan hommiin sit”, Eetun käsky kuului kentän laidalta tarpeeksi monen käyntikierroksen jälkeen. Lihakset muistivat päätä nopeammin, kuinka ohjat kerättiin tuntumalle ja pohkeilla heräteltiin hevosta ottamaan takaosaa tehokkaammin mukaan. Kyllähän Jussista heti huomasi, että se oli astetta parempi hevonen. Se osasi tarjota sitä, mitä pyysinkin, vaikka apuni olivat vain ujosti kysyvät, eivät millään tavalla määrätietoiset. Ei se todellakaan täydellistä ollut. Kun unohduin vain istumaan kyydissä, Jussi kulki pää pystyssä ja takajalat tallissa. Silti pieni hymy taisi lipsahtaa kasvoilleni, kun vähän kerrallaan uskalsin ratsastaa huolellisemman kulman tai taivuttaa pyöreämmän voltin. Kuulemma Jussi teki juuri niin kuin siltä pyysin. Seuraavaksi pitäisi vain pyytää enemmän.
Juuri, kun alkoi sujua, Eetu käski nostaa ravin. Tein Jussin kanssa lyhyitä siirtymisiä, joiden aikana istuin niin monta askelta kuin pystyin ja siirsin sitten orin takaisin käyntiin. Aluksi kestin vain muutaman askeleen ennen kuin huomasin puristavani reisillä satulaa ja painamalla käteni Jussin harjaan satulan etukaaren tuntumaan. Jussi oli paljon helpompi siirtää raviin kuin houkutella takaisin käyntiin. Siirtymisiä tehdessäni tulin miettineeksi Inaria, jota olin nähnyt tallilla nyt harvemmin. Tuntuikohan hänestä, että veisin häneltä hevosen, jos alkaisin ratsastamaan Jussilla enemmän? Horjahdin hieman satulassa. Ainakaan Inari ei ollut tippaakaan liioitellut Jussin ravin vaikeutta.
“Oo varovaanen kun nostat laukan. Se näyttää aika virkiältä nyt”, Eetun varoitus tuli sekunnin sadasosan liian myöhään, kun Jussi jo ampaisi liikkeelle. Siirtymiset olivat saaneet orin kuumenemaan ja häntä huiskien se oli odottanut lupaa lähteä.
“Älä jää vetämähän. Istu alas vaan”, mies ohjeisti eikä enää nojaillut aitaan niin rennon näköisesti, kun taistelin orin kanssa pääty-ympyrällä. Jokainen laukka-askel tuntui heittävän minut ainakin metrin ilmaan. Sinnikkäästi yritin rentoutua satulassa ja vähän kerrallaan sain laukasta paremmin kiinni. Lopulta löysin Jussin jarrut ja pystyin säätelemään laukkaa ympyrällä pienemmäksi ja taas suuremmaksi. Kun annoin orin jatkaa pääty-ympyrältä pitkälle sivulle, kevensin istuntaani ja annoin orin venyttää askeltaan. Kavioiden rummuttaessa kentän pintaa ja tuulen piiskatessa kasvojani mietin, kuinka voisin oppia taas nauttimaan tästä.
“Oikeen mukasvastihan se kulki” Eetu totesi ja taputti Jussin kaulaa tullessaan kävelemään orin vierelle. En voinut olla aivan varma, puhuiko mies minulle vai hevoselleen.
“Mä en varmaan pääse huomenna ylös sängystä”, hymyni muuttui irvistykseksi, kun vasen pohkeeni kramppasi. Irrotin jalkani jalustimesta ja yritin venyttää sitä parhaani mukaan selästä käsin.
“Se helepottaa sitten seuraavalla kerralla”, mies tuumasi silmää vinkaten.
En oo moneen vuoteen piirtänyt käytännössä yhtään mitään, mutta erään värittämisestä kertovan blogipostauksen ansiosta innostuin kokeilemaan pitkästä aikaa 😁-
Ihanaa (tarinallisesti, ei Outin kannalta) että kaikki ei mennyt kuten Strömsössä! Juuri tuoltahan se tuntuu pitkän tauon jälkeen nousta selkään: hevonen on kuin valtamerilaiva kamelin askelilla ja fiilis on kuin alkeiskurssilaisella. Terkuin kokemus. Mutta tsemppiviestinä, kuten Eetukin totesi, että kyllähän se siitä pikkuhiljaa lähtee aina kulkemaan. 8)
Tykkään sun tarinoissa siitä, että niissä on aina niin aito ja ”tavallinen” tunnelma. Tavallisella tarkoitan sitä, että Outi ei ole täydelliseksi hiottu hahmo vaan mahtavan samastuttava kaikkine tuntemuksineen yksinäisyydestä epäonnistumisiin — ja myös niihin onnistumisiin. Tykkään myös siitä, notta Eetu on oikiasti laitettu puhumahan pohojalaasittain. Sekin tuo lisää aitouspisteitä sulle.
P.s. Vaadin ehdottomasti lisää piirroskuvia sulta jatkossa!!
-
Saat usein sekä multa että muilta näitä kommentteja tarinoidesi realistisuudesta, arkisuudesta ja aitoudesta, mutta kun tällä hetkellä se on tarinoidesi yksi paras puoli. Outi saattaa tehdä asioita, joita en itse tekisi, tai elää sellaista elämää, jota en itse voisi, uskaltaisi tai haluaisi, mutta silti pystyn ihan aina uskomaan hänen kokemuksiinsa ja samastumaan jopa niihin, joita en itse enää tekisi. Tällä kertaa tietenkin samastun ratsastusajatuksiin.
Kun Outi yritti ihan vain istua Jussin käynnissä, uskoin ihan täysin, että tuollaista se on, palata hevosen selkään. Siitä alkaa olla kymmenisen vuotta, kun viimeksi oikeasti ratsastin, ja joskus olen kuvitellut, miltä tuntuisi taas nousta selkään. Ja olen todennut, että se olisi ihan varmasti aluksi enemmän kamalaa kuin kivaa. Hevosen askelissa oli joskus tuttua istua, eikä päätä paleltanut vaikka kuinka lujaa meni, mutta siitä alkaa olla kymmenen vuotta aikaa. Ainakin mä olen raihnastunut ihan hirveästi siinä ajassa: 17-vuotiaana uskalsi mennä vain. Nyt mä pelkään, että mulle sattuu jotain! Mua ainakin oikeasti pelottaisi nousta hevosen selkään taas. Sanotaan, että se on niin kuin pyörällä ajo, mutta eihän se voi olla niin kuin pyörällä ajoa!! Tämä pyörä on kuitenkin puoli tonnia painava ja sillä on oma tahto: tarpeeksi kun tulee ikää ja taukoa, niin sellainen on kauhistuttavaa. (Okei. Mun pitää kai päästä tallille. Ilmeisesti alan pian pelätä hevosia.)
Toisaalta en usko, että ratsastustaito oikeasti mihinkään haihtuu, vaan ehkä se vain vähän ruostuu. Oikeassa elämässä Outin eka ratsastus olisi voinut varmaan mennä myös sulavammin, mutta tarinallisesti alkukankeudet ovat paaaaljon mielenkiintoisempia. On jotain, mitä lähteä tarinoissa työstämään. Ja myönnetään: kyllä mä vaikeuksiin uskon vähän enemmän kuin sellaiseen liian helppoon menoon. Onhan tässä taukoa, vieras hevonen, jännitystä… Miten se voisikaan mennä ihan nappiin? Vaan ei Outin ratsastus mitenkään huonosti mennyt. 😀 Mun oli pari kertaa tarinaa lukiessani yritettävä välillä tietoisesti irtautua tämän maailman realiteeteista: mun oli vaikea saada aivot siihen asentoon, että mun hahmo antaa Outille vinkkejä. Outihan on tietenkin nimittäin miljoona kertaa taitavampi kuin mä. Minä reppana en osaa englantilaista yhtään, vaikka sinnikkäästi ja varmasti epäloogisesti siitä kirjoitan. Musta onkin ihana lukea sellaista ratsastustekstiä, jossa ratsastusasioita kuvataan riittävän tarkasti ja uskottavasti, niin kuin tässä. Et kuitenkaan missään vaiheessa lipsahtanut liian teknisen kuvauksen puolelle! Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallisuus, eikä Opi Ratsastamaan -käsikirja Pollux-heppakerhosta. :DD Tosi hyvä ratsastuskohtaus.
Vielä ihailisin hetken Eetun hahmoa tässä, mutta ihan hetken vaan hei. Olen useasti sanonut, että toinen sun ehdottomista vahvuuksista on kuvata muiden hahmot oikein. Sanon taas. Lisäksi se on niin kiltti tässä. Jos se ei olisi mun hahmo ja sitä myöten mun ajatuksissa usein jotenkin ”minä”, olisin ihan lääpälläni siihen muutaman tällaisen tarinan jälkeen… :DD
Kuvasta ei mun piirto- ja väritystaidolla mitään monipuolista ja kattavaa kommenttia anneta, heh, mutta kyllä mä näen, että se toimii. Mua taitaa miellyttää siinä vähäsen erikoinen, vaikeampi kuvakulma yhdistettynä vähäsen rennompaan otteeseen linejen ja värityksen kanssa. Tilannekuvissa tämä on just parhautta. 😀 Ajattelen tilannekuvia ja niitä Virallisia Rakennepönötyksiä vähän niin kuin kännykkäkuvina ja järkkärikuvina. Molemmissa on hyvää. Toisissa on muistoja ja aitoja tilanteita, ja toisissa hevosta on aseteltu ja puunattu viisimiljoonaa tuntia jotta saataisiin yksi ainoa studiovalokuva jalostusmainokseen tai jotain. Hyvä että päätit piirtää! Tämä on just sellainen ihana ja sielukas muistokuva. 😀 Saanko lisätä sen Jussin sivuillekin?
-
Ilman muuta kuvan saa lisätä myös Jussin sivuille, jos haluat! 🙂 Olisi kiva, jos merkkaisit piirtäjäksi Outi
-
-
Ei ollenkaan syksyinen päivä
Vaikka sade vihmoi auton ikkunoihin, paloin innosta päästä tallille. Kun Eetu oli laittanut nimeni listalle tulevaan estevalmennukseen, olin ollut kauhuissani. Juurihan olin vasta uskaltautunut Jussin selkään! Saatuani sulatella ajatusta muutaman päivän, olin kuitenkin huomannut suunnittelevani, kuinka Jussin kanssa treenaisin ennnen valmennusta. Ensimmäistä kertaa pitkään minulla oli jokin päämäärä. Halusin oppia ratsastamaan Jussilla niin, ettei Eetun tarvitsisi hävetä, jos samaan valmennukseen tulisi myös tallin ulkopuolisia ratsukoita.Sade piiskasi edelleen tallipihaa, joten jätin autoni poikkeuksellisesti tallin viereen ja kipaisin sisään päätallin ovesta. Yleensä autoni oli vakiopaikallaan maneesin vieressä, kauimmaisessa ruudussa, joka oli aina vapaana, joten kuljin talliin suulin kautta. Nyt kuitenkin astuin sisälle toisesta ovesta. Ensimmäiset karsinat olivat tyhjillään, mutta niiden jälkeen käytävälle kurkki uteliaan näköinen läsipää. Tunnistin kyllä Sannin ponin Nanan. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ennen kuin uskalsin pysähtyä rapsuttamaan taskuilleni kurottelevan tamman otsaa. Kun herkkuja ei löytynytkään, tamma käänsi korvansa luimuun ja teki varsin selväksi, että rapsutukset riittivät. Kyllä poni ja omistajansa selvästi sopivat yhteen, mietin jatkaessani matkaa.
Hakiessani Jussin varusteita törmäsin Noaan varustehuoneessa. Mies istui jakkaralla tujottaen mitään näkemättä kädessään olevaa niskahihnaa. Harmahtava sieni, joka oli joskus ollut keltainen, oli puristettu toiseen nyrkkiin. Mielikki oli käpertynyt lattialle vanhan loimen päälle ja heilautti laiskasti häntäänsä pari kertaa ennen kuin heittäytyi huokaisten kyljelleen.
“Hei Mielikki!” tervehdin koiraa, joka oli sentään osoittanut huomanneensa olemassaoloni. Noa hätkähti.
“Sori, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Miten menee?” yritin kysellä huolettomasti Noalta samalla, kun noukin Jussin varusteita mukaani. En voinut olla huomaamatta, kuinka huolestuneelta mies oli näyttänyt mietteissään.
“Kyllä tää tästä puhtaaksi tulee”, mies heilautti suitsia ja loihti kasvoilleen reippaan hymyn, “vaikka ei näitä voi kyllä Jussin suitsiin ees verrata.”
“Se vaatii vaan kovaa treeniä”, lähdin mukaan miehen vitsailuun.“Kaikki ok?” annoin Noalle vielä toisen mahdollisuuden ennen kuin lähdin satulahuoneesta, mutta mies vain kohautti olkiaan. En odottanutkaan, että mies olisi selittänyt sen enempää ja olin siitä salaa vähän huojentunut. Olin uskomattoman huono kuuntelemaan muiden murheita, sillä en ikinä keksinyt mitään järkevää sanottavaa.
“Äh.. väsyttää vaan. Ehkä se on tää syksy”, Noa keksi selityksen vielä ennen kuin ehdin lähteä.
“Ei nyt oo mikään syksy! Mä en oo yhtään valmis siihen”, parahdin. Olihan ulkona edelleen valoisaa ja vaikka kolea sadesää ja punertuvat pihlajanmarjat pihapuissa muistuttivat erehdyttävästi syksyä, halusin uskoa, ettei kesä ollut vielä tässä. Niinpä sykysinen Noa sai jäädä omaan rauhaansa, kun lähdin laittamaan Jussia kuntoon.Sade oli tauonnut juuri sopivasti, kun talutin Jussin ulos. Päätin suunnata kentälle protestina Noan sanoille. Vielä ei ollut syksy, joten vielä ei ratsastettu maneesissa!
“Sopiiko tulla?” huikkasin tuntemattomalle ratsukolle, joka käveli uraa pitkin pitkin ohjin. Hikiset läiskät hevosen kaulalla kielivät siitä, että ratsukon treeni oli jo takanapäin.
“Toki”, ruunikon selässä istuva mies vastasi lyhytsanaisesti.Tuuli ärhäkästi puissa, kun kipusin Jussin selkään. Toivoin, ettei uusi sadekuuro pääsisi yllättämään. Jalustimet olivat jo valmiiksi sopivan mittaiset, joten kiristettyäni satulavyön, siirsin orin käyntiin ja annoin sen kävellä pitkin ohjin. Alkukäyntien jälkeen lähdin taivuttelemaan Jussia kevyessä ravissa. Annoin orin ravata reippaasti pidemmin askelin, eikä minulla olisi ollut toivoakaan istua rennosti satulassa, joten oli parempi keventää. Niin Jussi pääsi liikkumaan rennommin, vakuuttelin itselleni. Eetun ääni takaraivossani kyllä huomautti, että ehkä yritin vain päästä helpommalla. Työskentelin ravissa vaihtaen suuntaa aina välillä. Muutaman kerran kokeilin lisätä ravia pitkällä sivulla ja Jussi liiteli kevyesti kentän poikki. En ollut ennen Jussia koskaan ennen ratsastanut yhtä hyvällä hevosella. Pikkuhiljaa uskalsin kokeilla orin kanssa enemmän ja enemmän, kun en enää ollut niin kauhuissani.
“Komea hevonen”, tuntematon mies tokaisi, kun siirsin Jussin takaisin käyntiin.
“Kiitos, se on Eetun. Mä vaan hoidan sitä”, vastasin hieman hengästyneenä. Pitäisi aloittaa taas lenkkeily.
“Sillä on näyttävä ravi. Ampan ravissa olis kyllä parantamisen varaa”, mies jatkoi arviointiaan ja puhui ilmeisesti omasta hevosestaan.
“Amppa näyttää myös kivalta”, vastasin häkeltyneenä, kun en muutakaan keksinyt. Ruunikko oli vähän matalampi kuin Jussi ja rakenteeltaan kevyempi.
“Entinen laukkuri, mutta kyllä tästä vielä hyvä tulee”, miehen kasvoilla häivähti hymyntapainen, kun hän taputti hevosensa kaulaa. Hymyilin miehelle. Hetken hengähdystauon jälkeen jatkoin Jussin kanssa työskentelyä laukkasiirtymisten parissa, enkä edes huomannut, milloin Amppa ja mies lähtivät kentältä.Ehdin laskeutua Jussin selästä juuri, kun suuret sadepisarat alkoivat taas putoilla taivaalta. Puolijuoksua talutin orin suuliin, missä riisuin siltä varusteet. Tänään Jussin kanssa oli sujunut hyvin. Ei täydellisesti, mutta kuitenkin niin, ettei lauantaina tarvitsisi hävetä, jos ori kulkisi samalla tavalla. Yritin olla miettimättä liikaa sitä, että suoraan laukkaamisen lisäksi pitäisi myös ylittää pari estettä. Siinä kuulemma Jussi oli kuitenkin hyvä ja luotin kyllä Eetun arvostelukykyyn sen suhteen, että pärjäisin valmennuksessa. Vaikkei mies niin minusta olisikaan välittänyt, niin omaa hevostaan hän ei varmasti riskeeraisi. Harjattuani Jussin, sujautin orin ruokakuppiin muutaman ylimääräisen leivänpalan. Näin ori pysyisi toivottavasti hyvällä tuulella lauantaihin asti.
-
Voi jee, tää oli niin kiva! Innostun aina niin paljon kun täällä on uutta luettavaa, ja näitä sun tarinoita lukee niin mielellään ja vieläpä heti monta kertaa. Ihanaaa kun otit Noan mukaan tarinaan ja ehkä otit koppia myös siitä varusteiden puhdistuksesta, ihan mahtavaa!
Musta pelasit hyvin varman päälle Noan vastauksen kanssa. Välillä voi mennä liian henkilökohtaiseksi jonkun toisen hahmon kanssa jos yrittää liian kovasti tuoda esille esimerkiksi niiden huolenaiheita tai muuta vastaavia, ja varsinkin jos se toinen hahmo ei ole vielä älyttömän tuttu niin parempi jättää vähän auki ja suurpiirteiseksi. Niinkuin tässä. Noaa huolettaa, koska huolissaan se vähän onkin, muttei niin paljoa että hän siitä Outille, vielä kuitenkin puolitutulle avautuisi. Tai oikeastaan muillekaan, sillä hän ei ole sillä tavalla huolestunut persoona. Teit musta siis just oikein näissä sanavalinnoissa mitä teit, ja tunnistin hahmoni ihan omakseni! Hyvää työtä 😀
Uskon että Jussi on oikeasti tosi tyytyväinen päästessään hommiin. Kai se on kiva löhötäkin, mutta kyllä hevonen myös liikuntaa ja ennenkaikkea tekemistä kaipaa. Eetukin on takuulla tyytyväinen kun sai Jussille Outin kaltaisen tarkkaavaisen sekä ajattelevaisen hoitajan, joka tulee Jussin kanssa toimeen. Tiedä mihin kaikkeen Outi vielä Jussin kanssa osallistuu, ehkä estevalmennus on vasta alkua! 😀
-
Mä pidän Outista hahmona kovasti, sen ajatusten kulkua on mielenkiintoista seurata. Kun siihen yhdistää sun tavan kuvailla tilanteita, tunteita ja ajatuksia niin kasassa on omalla tavallaan koukuttava tarina. Mä henkilökohtaisesti haluaisin jo tietää miten Jussin ja Outin käy. Haluaisin lukea jo tarinoita pappaheppa Jussista. Jään odottamaan innolla.
Sen lisäksi pakko tietysti mainita siitä miten kirjotit Kevinistä. Mua vähän pelotti tuoda se tänne silloin kun hain tallipaikkaa, mä näin sen kirkkaana mun mielessä mutten uskonut että saisin sen tuotua teille muille niin että se toimisi. Mutta noin vaan sä upotit mun Kevinin teidän ympäristöön. -
Kiva huomata, miten paljon eri hahmoja käytätkään sun tarinoissa! Outin ja muiden väliset vuorovaikutukset olivat ehdottomasti tämän tarinan paras juttu. Se, miten Outin mielestä Nana ja Sanni ovat hyvä pari (:D); kuinka Noa oli epätavallisen vaisu eikä Outi halunnut olla liian tunkeileva; kuinka mystinen Kevin vetää Outin vähän sanattomaksikin. Näistä tulee sellainen fiilis, että vaikka Outi ei ole suuna päänä osallistumassa tapahtumiin, se ei kuitenkaan tieten tahtoen välttele ihmiskontaktia vaan nimenomaan yrittää tulla toimeen kaikkien kanssa.
On myös mukavaa lukea Outin ja Jussin kehittymisestä ratsukkona. Jussi on kyllä niin ihanan pomminvarma menijä, että mäkin voisin kavuta selkään koska tahansa. Ei muuta kuin Outikin vaan esteille, kyllä se siitä alkaa sujua!
-
Vaikka olen paljon Outia huonompi ratsastaja, niin samastun hänen ajatteluunsa Jussista ja Eetusta ja valmennuksesta ja kaikesta! Mun huolet olisivat ehkä samassa tilanteessa tosi erityyppisiä, mutta kuitenkin ihan samansukuisia. Tottakai sitä on vähän huolissaan, että mitä jos toinen arvostelee sitä mitä mä teen, vaikkakin ihan päänsä sisällä. Olen haistavinani Outista myös vähän sitä samaa arvojärjestysajattelua, johon olen itse reaalimaailmassa ja varsinkin töissä jumiutunut! Että vaikka nyt ei suoranaisesti nöyristellä tarvi, niin jollakulla, eli nyt Eetulla, olisi kuitenkin vähän niin kuin valta sanoa, että ei tarvi muuten enää tulla. Onneksi se ainakin mun kohdalla helpottaa ajan myötä, ja toivottavasti Outinkin. Sitä huomaa, ettei Eetu, tai kukaan muukaan, oikeasti ole niin paha ja tiukkis, ja että se on kaikki oman pään sisällä. Sitä rentoutuu niin, että kun lopulta virheitäkin väistämättä tapahtuu, nekin antaa itselleen anteeksi, eikä pidä niin suurina juttuina.
Vaikka hyvin Outi Jussin kanssa pärjää, niin kuin olen ennenkin sanonut! Musta on niin kiva lukea ratsastuksesta jopa tällä tavalla kevyesti, kun mä pystyn uskomaan tämän tekstin todeksi. Siinä on faktat ainakin mun taitotasolle nähden ihan just kohdallaan ja sen takia se kuulostaa uskottavalta. Jussi on hyvä ja osaava heppa, jonka paras juttu just ravi on, mutta sehän on rapakunnossa kun Eetu ei koskaan priorisoi sitä. En pidä minkään asian, ratsastuksenkaan, loputonta teknistä kuvaamista mielenkiintoisena, mutta jonkun tietyn hahmon perspektiivistä kuvattuna ja liikaa siihen takertumatta se on ihan sairaan mielenkiintoista. Niin kuin nyt.
En itse asiassa osaa edes päättää, tykkäänkö tässä tekstissä enemmän hevosjuttujen vai sosiaalisuuden kuvauksesta. Suitsutan aina sosiaalisuutta, ja just muiden hahmoilla pelaaminen tekee yhteisestä tarinasta mielenkiintoisen kaikkien kirjoittajien kohdalla. Ja niin kuin aina, osaat ottaa muiden hahmot hienosti haltuun. Oikein erityisen kiva temppu oli ottaa Kevin heti mukaan leikkiin, kun hän uutena tuli vasta, ja uutena on aika vaikea lähteä tällaiseen hulinaan. Toisaalta kuitenkin tämän tekstin hevosasiakin on niin elähdyttävää, niin sopivaan muotoon leikattua ja niin uskottavaa, että sekin viehättää mua yhtä lailla.
Nyt vaan kohti valmennusta. :DD Ai vitsit mua jännittäisi, jos olisin Outi. Ja niin tottakai Outiakin jännittää: siihenhän hän monesti viittaa. Jännityksen suhteen hauskinta oli Jussin lahjonta lopussa. 😀 Koska joo, tottakai se nyt viikonloppuna vielä muistaa leipäpalansa. :DD Silti sitä tulee joskus itsekin suoritettua irrationaalisia uhrimenoja tuolla tavalla, vaikka totta kai kaikki tietävät, etteivät ne ihan oikeasti toimi. 😀 Mutta onpa yritetty!
-
-
Jussi, palkintopossu (3.9.2019)
Kello puoli seitsemän aikoihin aamusta soitin Camillalle. Oletko nyt varmasti hereillä, oletko nyt varmasti muistanut poikkeuksellisen työvuorosi, olethan menossa? Niitä minä kyselin. Camilla vaikutti hyvin pirteältä kellonaikaan nähden ja vakuutteli, että muisti työvuoronsa. Hän komensi nauttimaan reissusta ja keskittymään kerrankin ihan vain Jussiin. Silloin vilkaisin autoradion yläpuolelle kiinnittämääni näyttöön. Se välitti kuvaa vetämästäni trailerista. Jussi torkkui, ja ellen väärin nähnyt, sillä oli heinänkorsia suussaan. Mumisin Camillalle anteeksipyyntöjä siitä, kuinka taisin vaikuttaa siltä, etten luottanut hänen osaavan tehdä työnsä. Mutta kun olin vain niin tosi hermona. Sekä Jussin takia, että tallin. Mitä jos jotain sattuisi juuri silloin, kun olin poissa?
Puhelun jälkeen rauhoituin ja yritin kuunnella musiikkia. Minun piti löytää Murronmaan kunta, joka tottakai oli meille ratsuhevosihmisille tuttu paikka. Sen naapurikunta Kallassahan sijaitsee Auburn Estate. Mutta sinne sentään me emme olleet Jussin kanssa matkalla.
Tunnin kuluttua olin taas hermostunut. En tiedä, ahdistiko minua enemmän hevosten jättäminen kotiin, vai kuljetusvaunussa torkkuvan Jussin kanssa edessä oleva koitos. Päätäni alkoi särkeä. Kun valkoinen Dacia ohitti meidät — saatoinhan ajaa vaunun kanssa vain kahdeksaakymppiä — kaivoin apukuskin paikalle kotona heittämästäni repusta toisella kädellä Buranan. Nielaisin sen Fanta-pullosta hörppäämäni veden kanssa ja rummutin rattia. Koska tuntui, ettei henkikään enää kulkenut vapaasti, soitin Tiitukselle.
Kun Tiitus vastasi, aloitin yhtä maanisen kyselyn kuin Camillalta tuntia aikaisemmin. Oletko muistanut herätä töihin? Onko Eira siellä? Jaa on: jos se menee maastoon, käske sen kertoa reittinsä ja paluuaikansa. Onko päiväruuat jo tehtynä? Muistitko että kengittäjä tulee? Sanoinko että kenttä pitää tarkistaa ennen kuin Hopealinnasta ja Pöystilästä tullaan, ettei se Ilveksen piski ole taas tehnyt siellä omia arkeologisia kaivauksiaan? Sain Tiitukselta tietenkin samantyyppiset vastaukset kuin Camillalta. Että voisin nyt vain keskittyä Jussiin, ja kaikki oli hyvin kotona. Vastahakoisesti suljin puhelun ja vilkutin kääntyäkseni oikealle navigaattorin ohjeiden mukaan.
Murronmaan kunta muistutti kovasti Seinäjokea. Siellä oli yhtä paljon väkeä ja liikennettä, mutta palveluita tuntui olevan enemmän. Ajoin hereille vauhdin hidastumisen takia havahtunut Jussi perässäni keskustan ohitse. Hukkapiilo-niminen talli löytyi helposti, vaikka sen nimi muuta vihjasikin. Se oli pieni ja soma: juuri sellainen, jota itse unelmoin pitäväni harrastuksenomaisesti jonkin muun työn ohella. Mutta nyt minun koko työni oli Hopiavuori, enkä muusta unelmoinut.
Jussi oli utelias uudessa paikassa. Olinhan sen kanssa jo muutamia kilpailuja kiertänyt, joten sille vieraat hevoset ja vieras ympäristö eivät olleet shokki. Silitin sen kaulaa sidottuani sen riimunarulla trailerinkylkeen kiinni. Sillä oli oikein nimikoitu nahkariimu päässään. Olin malttanut käyttää sitä vain muutaman kerran sillä, erikoistapauksissa, ja erikoistapaus Hukkapiilon viralliset näyttelyt olivatkin!
Minulla oli aivan hyvin aikaa valmistella Jussia vielä. Se oli tottakai jo valmiiksi oikein siistissä kunnossa, eikä minun olisi tarvinnut kuin viimeistellä sen harja ja vaihtaa riimu suitsiin, mutta tein paljon muutakin joutessani. Harjasin koko hevosenkin vielä kerran, vaikka ei olisi tarvinnut. Kun tekeminen loppui, hermostuneisuuteni nimittäin lisääntyi. Tein jopa Hopiavuoren rehutilauksen odotellessani, jotta en joutuisi miettimään näyttelyitä. Miksihän Jussin esitteleminen maastakäsin tuntui niin paljon kauheammalta ajatukselta kuin esteradan ratsastaminen..?
Kun meidän numeroamme huhuiltiin kentälle, talutin Jussin sinne perässäni niin kuin minä tahansa päivänä. Vaikka näyttelyt olivat minulle paljon estekisoja vieraampi tapahtuma, olin toki ennenkin Jussia esittänyt. Minun olisi siis pitänyt tietää ennalta, mitä tehdä. Yhtäkkiä tuntui kuitenkin ihan siltä kuin olisin siinä tilanteessa ensimmäisen kerran. Sillä hetkellä en muka tosiaankaan tiennyt, mitä hevosnäyttelyissä tapahtuu! Seisotetaan hevosta jotenkin, vai? Luojan kiitos kehäsihteeri puhui rauhallisesti ja ystävällisesti, ja niin tuomarikin, ja parin minuutin kuluttua muistin jo, mitä olen tekemässä. Sen kun kävellään ja ravataan ympyrä. Ja kolmio. Ja seisotetaan. Ja ravataan uusi kolmio. Helppo homma.
Jussin piti seistä tosi pitkään tätä tuomaria varten, tai ainakin se tuntui siltä. Jotkut tuomaroivat niin nopeasti, että hyvä kun itse ehtii jalkojen asennon katsoa, niin jo tulee komento lähteä liikkeelle. Itse pidän eniten niistä tuomareista, jotka katselevat rauhassa ja tulevat koskemaankin hevoseen samalla arvioitaan ääneen kertoen. Vaikka jokaisella tuomarilla onkin oma näkemyksensä Jussista, minusta on hyvä kuulla mahdollisimman monta niistä. Joku on joskus sanonut, että Jussilla on hyvä kaula, ja että sen korkea säkä on hyvä ominaisuus, mutta että lautaset sillä ovat jyrkät. Joku toinen on sanonut sitä paksukaulaiseksi, vähän pulskaksi mutta hyväselkäiseksi. Joku on kritisoinut kavioita ja pitänyt karvan kiillosta. Kaikki arvioinnit olen kirjoittanut muistiin. Tällä kertaa Jussia seisottaessani katselin sitä itsekin niin kriittisesti kuin osasin. Olihan sille vähän mahaa kasvanut, ja takaosan lihaksetkin olivat heikommassa kunnossa kuin ennen… Mutta silti näin aina hienon ratsuhevosen, kun katsoin Jussia. En jalointa, en sirointa, en kauneinta, mutta kuitenkin aika sopusuhtaisen ja komean kaverin.
Tämä tuomari tykkäsi meidän Jussista. Hämmennyin ihan oikeasti, kun kuulin, että hevoseni sai sertin. Se on ennen saanut arvosteluksi Hyvän, eikä se mätsäreissäkään ole ollut mikään ruusukehai tavallisena ruunikkona puoliverisenä söpöjen ponien keskellä. Sain kehäsihteeriltä arvostelun vielä kirjallisena. Trailerin vierellä, Jussin ohjat käsivarrellani, minun oli vielä tarkistettava, että sertikö sieltä oli tosiaan tullut. Jussi olisi halunnut maistaa paperia, mutta en antanut, koska paperiin oli tosiaan ruksattu Erinomainen, ja serti oli myönnetty. Jos olisin sisäistänyt asian siinä paikassa, olisin varmaan soittanut Nellylle tai äidille. Serti oli Jussin ensimmäinen, ja kai siksi koin piteleväni vahingossa jonkin toisen hevosen arvostelupaperia.
Kun ajelimme Jussin kanssa kahdeksaakymppiä Seinäjokea ja Otsonmäkeä kohti, soitin äidin ja Nellyn sijaan taas Camillalle. Kysyin, oliko Hopealinnalaisia tai Pöystinmutkalaisia käynyt, oliko hevoset ruokittu, oliko väelle tarjottu kahvia, oliko Eira elossa vielä, ja niin edelleen. Camilla vastasi kiltisti kaikkiin kysymyksiini ennen kuin vastasi omallaan: miten näyttely meni?
”Aiva hyvin. Saimma ekan sellaasen, sertin”, vastasin siihen ja ymmärsin sen itse vasta silloin.*
Tästä saattaa oikein loistaa se, että koiranäyttelyt ovat mulle tuttu juttu, mutta heppanäyttelyssä en ole ollut edes käymässä! Koetin kyllä googletella parhaani mukaan… 😀
-
Valmentaja Metsärinne
“Noa, haluutsä ratsastaa Jussilla?” huokaisin rastapäiselle miehelle kaataessani kahvia vaaleansiniseen posliinimukiin. Peitin kädellä haukoitukseni kuin istahdin pöydän ääreen ja siirsin syrjään Ilkan, joka lojui pöydällä puoliksi luettuna. Edellinen ilta oli mennyt vähän pitkäksi ja enkä vieläkään ollut aivan hereillä, vaikka olinkin nukkunut melkein puoleen päivään.
“En mä kyl voi, eikä varmaan Eetukaan tykkäis”, Noa vastasi, eikä näyttänyt olevan erityisen pahoillaan. Ilmeisesti muut Hopiavuorelaiset eivät hinkuneet Eetun orin selkään yhtä kovasti kuin Eira. Jos tyttö olisi ollut tallilla, niin tänään olisi voinut olla hänen onnenpäivänsä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Jussin selkään nouseminen tuntui raskaalta. Eetu oli kuitenkin halunnut viedä Nellyn jonnekin vapaapäivänsä kunniaksi, joten olin luvannut hoitaa orin liikuttamisen tänäänkin. Välillä tuntui, että Eetun oli nykyään vähän liian helppoa luistaa omista liikutusvuoroistaan. Yleensä en pitstänyt sitä ollenkaan pahakseni, sillä tykkäsin ratsastaa Jussilla. Sentään tänään Eetu toivottavasti tekisi jotain hauskaa, eikä käyttäisi aikaa Hopiavuoreen tai naapurin talkoisiin osallistumiseen.“Mä en millään jaksais mennä ratsastamaan, mut kun mä lupasin”, marisin ja puhaltelin kahvia, jotta se jäähtyisi nopeammin.
“Oliks rankka ilta?” Noa naurahti varmaan huomattuaan harvinaisen meikkaamattoman naamani ja tummat silmänaluset. En ollut jaksanut vaivautua laittamaan muuta kuin ripsiväriä ja kulmakarvat. Ilman niitä tunsin näyttäväni alienilta, joten niistä en tinkinyt edes tällaisena päivänä.
“No oli! Hitto, että olikin kiire. Mä vastailin vielä vikoihin tiketteihin joskus aamuneljän jälkeen. Miten kaikilla asiakkailla voi olla niin helvetin monta ongelmaa aikaan”, haukottelin. Niin, nykyisessä elämässäni pitkäksi venähtänyt ilta tarkoitti tietokoneen edessä vietettyjä tunteja, jotka eivät olleet mitään herkkua, mutta ainakin niistä sai hyvät lisät. Ei se silti aivan sen arvoista ollut.
“Ai sä teit töitä?” Noa naurahti hieman epäuskoisesti. Nyökkäsin ja hörppäsin sopivasti jäähtynyttä kahviani. Tietenkin olin tehnyt töitä.“Pliis Noa, tuu pitämään mulle seuraa. Muuten mä varmaan nukahdan pystyyn ja putoon. Sä voit vaikka huudella motivoivia lauseita maneesin katsomosta jos haluut”, mutristin huuliani ja räpyttelin silmiäni, vaikkei Noa kyllä ollut tippaakaan sellaista tyyppiä, johon vastaavat temput tehosivat, enkä kyllä tosissaan yrittänytkään.
“Jos sä oikeesti oot noin epätoivoinen. Mut mä en oo mikään Nelly sit, et turha odottaa mitään”, rastapää naurahti hieman päätään pudistellen. Yleensä kyllä viihdyin hyvin itseksenikin ja nautin siitä, kuinka sain uppoutua ajatuksiini tai keskittyä vain Jussiin. Tällä kertaa kuitenkin kun viimeisenä ennen nukkumaanmenoa olin saanut lukea, kuinka on osaamaton idiootti ja liudan sellaisia henkilökohtaisuuksia, joita en halunnut edes muistella, kaipasin ystävällisiä sanoja ja kannustavaa hymyä. Sen Noa kyllä ainakin osasi. Noa oli myös Hopiavuoren porukasta se, jonka kanssa tuntui olevan helpointa jutella. Kai se johtui siitä, että Noa tuli myös pääkaupunkiseudulta, eikä puhunut mitään outoa murretta. Miehelle ei tarvinnut selittää sitä, minne metro kulki tai miltä kello neljältä steissillä tuntui.“Missä päin sun kämppä olikaan?” Noa tiedusteli. Hän nojaili harjauspuomiin ja rapsutteli Jussin otsassa olevaa tähteä samalla, kun pistin oria ripeästi kuntoon.
“Aika lähellä paloasemaa. Ne sellaiset harmaat kerrostalot”
“Millanen mesta se on?”
“Ihan jees. Aika rauhallinen, eikä ne paloautotkaan haittaa, kun harvoin tuntuu tulevan mitään hälytyksiä.”
“Onks iso kämppä?”
“Joo, kolmio. Kelaa et mulla on jopa oma työhuone ja sauna!”
“Aika hulppeeta.”
“Ihan luksusta. Ja vuokrakin on vähemmän kuin siinä Tapiolan pienessä kaksiossa, jossa asuin ennen. Toki se oli ihan sen uuden metroaseman lähellä, mut silti.”
Ennen olin ollut sitä mieltä, että Espoossa oli ihan kohtuulliset vuokrat ainakin Helsinkiin verrattuna. Siihen verrattuna Otsonmäellä asuminen tuntui lähes ilmaiselta.“No, joko oot kotiutunut tänne?” Noa jatkoi keskustelua.
“Kyllähän tähän vois tottua, mut toisaalta.. En mä tiiä. Mulla on vielä kaks kuukautta aikaa päättää”, pohdin ääneen samalla, kun kaivelein Jusisn harjakorista kaviokoukkua.
“Miten nii?” mies kohotti kulmakarvojaan kysyvästi.
“Mun vuokrasoppari loppuu lokakuussa. Sit mä oisin vapaa lähtemään”, olin kääntänyt selkäni Noalle nostaakseni Jussin etukavion puhdistettavaksi.
“Ei kai tää nyt niin kamala paikka oo”, Noa naurahti. “Minne sä sit menisit?”
“Ei aavistustakaan”, huokaisin ja annoin Jussin laskea kavionsa takaisin maahan.
“Onhan tää erilainen kuin stadi, kyl mä sen tiiän, mut mikset sä sit jäis? Mikä kiire sulla on muualle?” Noa kysyi hyviä kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Ehkä pelkäsin jääväni jumiin tänne, kun niin monta muutakin paikkaa oli vielä nähtävänä. Toisaalta jos vain päättäisin, että asuisin täällä vaikka vuoden, niin ehkä uskaltaisin vihdoinkin kotiutua. Voisin vähentää työvuoroja ja vaikka hankkia harrastuksen ja tutustua ihmisiin muuallakin kuin Hopiavuoressa.
“Tietääks Eetu?” Noa kysyi hieman varovaisesti ja tajusin, etten ollut vastannut miehelle mitään ääneen. Pudistin päätäni.
“En mä sille aio juoruta”, mies vakuutteli, “mutta oishan se reiluu sanoa jotain, jos sä meinaat lopettaa”
“Mä tiiän, mut kun just se tekee täst tosi vaikeeta. Mä tykkään Jussista ja Hopiavuoresta”, taputin orin kaulaa sanojeni vakuudeksi, “mut jos se on mun ainoo syy olla täällä, niin onks se ihan tyhmää?”
“Ei, jos se tekee su onnelliseks”, Noa ei joutunut edes miettimään vastausa. Niin yksinkertaista se miehen mielestä tuntui olevan.“No niin Outi. Kantapäät alas!”, Noan ääni kaikui maneesissa, kun ravasin Jussin kanssa pääty-ympyrällä katsomoa lähempänä olevassa päädyssä. Vaikka äänensävy koitti olla käskevä, kuului siitä läpi pidätelty nauru. Jussi ravasi eteenpäin laiskasti, mutta en saanut itsestäni irti tarpeeksi. Sentään silloin orin ravissa oli helpompi istua.
“Mun kantapäät on alhaalla”, huomautin katsomossa istuvalle Noalle, joka lähinnä selaili kännykkäänsä, eikä oikeasti ollut erityisen kiinnostunut ratsastuksestani, eikä se minua haitannut.
“Öö no tota… Kuvittele, että sulla on kahvikuppi pään päällä, vai mitä se Nelly aina sanoo”, mies nosti katseensa puhelimen ruudusta ja kanavoi sisäistä valmentajaansa.
“Hei toi oli hyvä”, vastasin ja nostin katseeni Jussin korvista. Sinne se aina vajosi, kun en keskittynyt, joten muistutus oli ollut ihan aiheellinen. Kehotin Jussia vähän reippaammin eteenpäin ennen kuin vaihdoin ympyrällä suuntaa, vaikka istuminen muuttuikin hankalammaksi.
“Nosta ne kädet sieltä etukaarelta. Siinä kyynärpäässä pitäs kai olla joku kulma”, Noa huikkasi hetken kuluttua.
“Sanooks Nelly noinkin?” vinoilin, vaikka teinkin työtä käskettyä.
“Ei, sen mä näin ihan itse”, Noa virnisti tyytyväisenä. Oikeasti se oli ollut todella hyvä neuvo, sillä jännittyessäni lukitsin kädet herkästi syliini ja silloin ohjastuntumasta tuli paljon kovempi ja joustamattomampi. Kun korjasin käsieni asennon, Jussikin tukeutui kuolaimeen taas tyytyväisemmin. Tuskin valmentaja Metsärinne aivan heti veisi Nellyn asiakkaita, mutta ainakin olin ratsastuksen jälkeen paljon paremmalla tuulella kuin ennen sitä.-
Vai on meidän Noa uusi valmentaja 😀 . No ei vaiskaa, musta sait tän kuulostaa just Noan valmennukselta. Leppoisaa, ja jotain sinne päin.
Tykkäsin ihan tosi paljon lukee tätä, kun tää on nii erilainen ratsastustarina mitä itte kirjotan. Tällanen rento, missä ei juurikaan ratsastusta itsessään kuvata. Tai se ei ole pääosassa, vaikka periaatteessa onkin. Mun mielestä onnistuit tosi hyvin tarinassa ja teksti oli soljuvaa ja mukavaa lukee 🙂 . Tosi hyvä 😀 !
-
Hyvä Metsärinne! Jokikannaksen opit ovat tarttuneet. 😀 Kuulostaa tosi hellon-henkiseltä opetukselta, mutta paremmalta ja tarkemmalta tietenkin, ja ilman niin karmaisevia taiteilijanvapauksia.
Mutta oikeasti. Musta on kiva nähdä, että Outi pääsee tutustumaan muihin tallilaisiin koko ajan paremmin. Noan kanssa jutteleminen vaikuttaa sen verran vaivattomalta jo, että nämä kaksi ovat varmasti aiemminkin höpötelleet sitä sun tätä.
Inari varmaan ymmärtää Outin ajatukset jumiin jäämisestä parhaiten, mutta mäkin voin samastua. Mulla oli itselläni nuorempana niin kauhea tuska päästä pois Otsonmäen tyylisestä paikasta. Pikkukylissä tosiaankin on huonot puolensa. Mutta kun pääsin pois, lopulta aikuisena palasin. Nimittäin on Otsonmäellä hyvääkin. Toisaalta jäämisestä puhuminen tuntuu aina niin lopulliselta. Mäkin sanon aina että asun ”tällä hetkellä” siellä ja siellä. 😀
Mutta Noa on oikeassa siinä, että ihmisen pitäisi tehdä sitä, mikä hänet onnelliseksi tekee, oli se sitten muiden mielestä kuinka naurettavaa tahansa. Kunhan se ei satuta häntä tai muita.
Vaikka käsittelet tässä tarinassa aika rankanpuoleisia aiheita, saat säilytettyä ihanan kepeän tunnelman alusta loppuun. Olisi ihanaa ratsastella jonkun Noan hyväntahtoisessa valvonnassa!
-
Kun luin tän ekan kerran ajattelin heti että Noahan on sellainen elämän valmentaja. Eiks sellasiikin oo? 😀
Mulle tuli tästä ihan sairaan hyvä mieli. Noa on mulle tosi tärkee hahmo, ja se saattaa jopa olla tähän mennessä onnistunein sellainen jonka ikinä oon tehnyt. Tässä oli sitä niin aitoa Noaa kun vaan olla voi, mä en tiedä miten sä sen teit, mutta voi vitsi kun vaan teit. Repliikit ja kaikki osu ja uppos niin, että tätä lukiessa tuntu siltä että Noahan se siellä ihan oikeasti menee. Sairaan hyvä suoritus.
Mitään valmentajaa Noasta ei ikinä taida ratsastuksen suhteen tulla, mutta voin hyvin kuvitella sen silti lainaavan hetkeksi Nellyn roolia päästäkseen lähemmäs. Kun siis, tiedättekö sen väittämän että partureilla on joku tapa saada asiakkaat aina avautumaan ja puhumaan ja juoruamaankin? Että siellä ihmiset ihan huomaamattaan vaan kertovat asiansa kun niistä kysytään.
Sillä tavalla mä näen tämän tarinan menevän. Kun Noa tajuaa että Outi on oikeasti kaveria vailla, ehkä enemmänkin kun vaan maneesin katsomoon istumaan, hän omaksuu leikkivalmentajan roolin ja pääsee samalla puhumaan Outin kanssa oikeistakin asioista, kun laittaa Outin keskittymään muihinkin juttuihin. Ainakin mulle henkilökohtaisesti on helpompaa puhua jostain vähän vaikeasta jos mä teen samaan aikaan jotain muuta, siis voi vitsi, mun oma terapia istuin on tasan mun auton penkki ratin takana, silloin on kaikista helpoin kertoo ikävät asiat kuuntelijalle kun ite voi keskittyä kuitenkin vaan ajamiseen 😀Musta, ihan vähän vaan puolueellisena, Noa on hyvä valinta tähän tarinaan. Sillä on kuitenkin sen verran omaa elämän kokemusta ja viisautta sanoakseen, että ihmisen on kaikista paras vaan kulkea omaa onnea kohti. Tässä oli niin paljon hyvää, ihan tarinan alusta loppuun saakka, että sen luki mielellään uudelleen monta, monta kertaa 😀 Parasta kuitenkin oli se, että Outi on kokoajan tuttavallisempi ja kaverillisempi muiden hahmojen kanssa, ja kertookin itsestään jo rohkeammin. Hahmojen kehitystä on aina niin ilo seurata, varsinkin Outin, kun oot tehnyt siitä niin tasapuolisesti hyvän, uskottavan ja samaistuttavan hahmon.
-
-
Tuttu ja turvallinen Jussi
Eetu oli edelleen flunssan kourissa, eikä ihme, sillä tallinomistaja ei todellakaan malttanut levätä tarpeeksi. Vaikka koko Hopiavuori tuntui vahtivan, ettei mies rehkisi liikaa, niin silti hän onnistui livahtamaan hommiin vähän väliä.
“Tahron mä tallissa olla, kun on uusia hevoosia ja kaikkea. Muuten pitävät ihan kelevottomana tallinomistajana”, Eetu oli puolustautunut tarkistaessaan karsinaa, jonka Tiitus oli jo laittanut valmiiksi uusimmalle tulokkaalle. Viimeisimpänä olin nähnyt Eetun marssimassa alatarhoille päin ja höpisemässä puhelimeen jotain sähköistä ja vesistä.
“Nyt takaisin tupaan siitä vai käynkö hakemassa Nellyn”, olin uhkaillut, kun mies oli lopettanut puhelunsa. Se oli toiminut ainakin hetken.Ulkona alkoi jo olla viileää, mutta laitoin edelleen Jussin mieluiten valmiiksi suulissa. Eetukin teki aina niin, joten ori oli tottunut siihen. Karsinassa se pyöriskeli enemmän ja halusi häärätä mukana. Suulissa ori sen sijaan seisoi kuuliaisesti paikallaan. Ei sitä välttämättä tarvinnut pistää edes kiinni, ainakaan Eetun mielestä, mutta ihan niin paljon en vieläkään oriin luottanut.
“Älä yritä”, naurahdin Jussille, kun huomasin kuinka se kurottautui hamuamaan riimunnarua, joka oli sidottu vetosolmulla harjauspuomiin. Tartuin lempeästi orin turpaan ja siirsin sen pois pahanteosta. Ori painoi päänsä syliini ja odotti rapsutuksia. Hellyin ja rapsutin otsan tähteä, josta irtosi lyhyttä valkeaa karvaa. Naurahtaen mietin, oliko Jussi Eetun kanssa yhtä hellyydenkipeä vai olinko vain itse liian helppo nakki. Ainakin ori tiesi tasan tarkkaan, millä keinoin sai yhden ylimääräisen rapsutuksen ja kuivan leivänkannikan takkini taskusta.
“Hei Outi, kiitos vielä kun autat sen Salierin kanssa”, Sonja huikkasi parkkipaikalta, kun talutin Jussia maneesille. Aamupäiväni tallilla oli kulunut tutustuen Salieriin. Olin odottanut Sonjalta vähintään nipullista kirjallisia ohjeita, kuten Heli olisi varmasti tehnyt, mutta Sonja oli vakuuttanut, että pärjäisin kyllä maalaisjärjellä ja turhia hössöttämättä. Aamupäivän aikana olin muutenkin huomannut, että Salierin omistaja vaikutti paljon rennommalta kuin olin etukäteen olettanut.
“Ei mitään, mielelläni mä autan. Nauti lomasta!” vastasin hymyillen.
“Kiitos, kyllä musta tuntuukin, että oon vähän loman tarpeessa”, Sonja huokaisi, “mut saa mulle soittaa tai laittaa viestiä ihan mihin aikaan vaan, jos tulee jotain. Ja olis kiva, jos laittaisit vähän kuulumisia.”
“Mä laitan kyllä”, lupasin. Jussi kuopi maata selvästi vihjaillen, että parkkipaikalla nököttäminen sai riittää..
“Ja muista vielä tuoda Salierille banaania. Se on sen lempiherkku”, Sonja huolehti istuessaan autonsa etupenkille.
“Muistan muistan”, vakuutin virnistäen, “banaanimonsteri saa kyllä päivittäisen annoksensa.”Maneesissa nousin Jussin selkään tottuneesti ja annoin sen lähteä kävelemään pitkin ohjin uralle. Nostin jalustimet ristiin satulan eteen ja venytin kantapäitäni korostetusti kohti maata Jussin käynnin keinuttaessa eteenpäin. Tänään olin päättänyt keskittyä istuntaani. Jussi venytti kaulaansa kävellessään reippaasti eteenpäin. Sitä ei tarvinnut patistella alkukäyntien aikana toisin kuin Salieria. Tai ehkä vain osasin vaatia Jussilta enemmän heti alusta alkaen. Nautin siitä, että sain olla maneesissa yksin. Nykyään se alkoi olla harvinaista herkkua, kun Hopiavuoressa oli taas talli täynnä ja syyssateet tekivät kentästä vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon.
Ilman jalustimia Jussin ravissa ei auttanut kuin yrittää istua ja rentoutua. Jos jäin puristamaan reisillä, meinasin horjahtaa heti seuraavassa kaarteessa alas. Jussin pahamaineiseen raviin verrattuna Salierin askel oli tuntunut pehmeämmältä ja ravin rytmiin oli ollut helpompi mukautua. Heti, kun olimme alkaneet kunnolla töihin, oli Salieri keskittynyt Sonjan sijasta minuun. Siinä suhteessa Salieri ja Jussi olivat varsin samanlaisia. Salierikin nautti selvästi työskentelystä ja reagoi apuihini yhtä kevyesti kuin Jussi. Sonja oli hymyillyt hyväksyvästi, kun kokeillut Salierin kanssa niin pohkeenväistöjä kuin lisäyksiäkin. Tiesin, että olin todella onnekas, kun sain ratsastaa sellaisilla hevosilla kuin Jussi ja Salieri.
Kun oli aika nostaa laukka, Jussi hyökkäsi laukannostoon niin että jouduin tarttumaan satulan etukaaresta pitääkseni tasapainoni. Sonja oli sanonut Salierin olevan joskus vähän teatraalinen. Sekin kuulosti tutulta. Jussin kanssa ensimmäinen laukannosto oli aina vaikein. Kun ori oli saanut purkaa höyryjään pari kierrosta keskiympyrällä, seuraavat siirtymiset sujuivat paljon tasaisemmin ja laukkakin pysyi paremmin hallinnassa. Siihen verrattuna Salierin pikkupukki laukannostossa ei ollut tuntunut juuri miltään. Ei Jussin vauhdikas laukkakaan minua haitannut. Olin ollut aina sitä mieltä, että hevosen sai olla mieluummin liian reipas kuin eteenpäin puskettava. Ei ratsastuskoulussakaan koskaan ollut harmittanut roikkua kyydissä pukkilaukkaa vipeltävän ponin selässä tai rauhoitella helposti kuumuvaa puoliveristä, mutta kun tunnille oli osunut se laiska suomenhevonen, jota kukaan ei saanut liikkumaan eteenpäin, olin ollut valmis lähtemään kotiin saman tien.
Olin juuri laskeutunut Jussin selästä, kun maneesin ovelta kuului viheltelyä. Otin Jussin ohjista paremman otteen, kun ovi aukesi.
“Sopiiko tulla? Siellä sataa taas”, Tiitus tiedusteli kohteliaasti.
“Tuu vaan, mä oon ihan just valmis”, vastasin ja mies talutti Been sisälle. Nuori ori katseli ympärilleen korvat hörössä.
“Tää on ihan niinku ei ois koskaan maneesia nähnytkään”, Tiitus pyöräytti silmiään, kun Bee säpsähti maneesin oven sulkeutumista. Nuori ori tuijotteli erityisesti maneesin katsomoa ja puhisi, kun Tiitus yritti houkutella sitä eteenpäin. Jussikin terästäytyi tarkkailemaan Beetä.
“Sellaista se nuoren hevosen elämä taitaa olla”, naurahdin, vaikkei minulla juurikaan ollut kokemusta nuorten hevosten koulutuksesta. Ihailin sitä, kuinka rauhallisesti ja kärsivällisesti Tiitus käsitteli hevostaan. Hän näytti siltä, että tiesi, mitä oli tekemässä.
“Joskus mä vaan toivoisin, että tää olis jo aikuinen. Tollanen niinku Jussi”, mies puuskahti.
“Kyllä siitä varmasti tulee ihan yhtä hyvä kuin Jussistakin”, hymyilin kannustavasti ja taputin ratsuni kaulaa. Jäin taluttelemaan Jussia maneesiin siihen asti, että Bee vähän rentoutui.“Kyllä me nyt pärjätään, mut kiitos. Bee näköjään tänään tarvi vähän enemmän henkistä tukea”, Tiitus hymyili kun oli saanut Been talutettua onnistuneesti katsomon ohi muutaman kerran ja kävelemään sitten liinan päässä ympyrällä. Miehen olemuksesta kuitenkin näki, että hän halusi mieluiten olla kahdestaan Been kanssa. Ymmärsin sen kyllä. Itsekin pystyin ratsastamaan paljon rennommin, kun kukaan ei ollut katsomassa. Jätin Tiituksen ja Been keskenään maneesiin ja talutin Jussin tihkusateessa puolijuoksua takaisin tallille.
-
Tässä oli kivasti vertailtu kahta eri ratsua ilman, että se ensinkään olisi toisen mollaamista eikä myöskään ollut vain plussien ja miinusten listausta. Ja taas otettu huomioon edeltäviä tarinoita, kuten Eetun sähkömietiskelyt pihattoa varten ja banaaniturpa-Salieri. Sit viel lopus Tiitus ja Beekin pääs mukaan, vaikken vieläkään oo saanut minkäänlaista tutustumustarinaa yhteenkään ”miljoonaan” uuteen hahmoon tai edes hevoseen. Mut joku kerta viel!
-
Komppaan Tiitusta siinä, miten fiksusti sait kirjoitettua hevosten vertailusta. Teksti muutenkin erittäin sujuvaa ja etenee johdonmukaisesti niin, että sitä on kiva lukea. Pointsit siis siitä! C:
Olin ollut aina sitä mieltä, että hevosen sai olla mieluummin liian reipas kuin eteenpäin puskettava. Ei ratsastuskoulussakaan koskaan ollut harmittanut roikkua kyydissä pukkilaukkaa vipeltävän ponin selässä tai rauhoitella helposti kuumuvaa puoliveristä, mutta kun tunnille oli osunut se laiska suomenhevonen, jota kukaan ei saanut liikkumaan eteenpäin, olin ollut valmis lähtemään kotiin saman tien.
Fiilaan Outin ajatuksia hevosen eteenpäinpyrkimyksestä kyllä ihan satasella. On paljon mukavampaa istua hevosen selässä, jolla sitä eteenpäinpyrkimystä on vähän liikaankin, kuin sellaisen kuntopyörän selässä, jota saa itse suunnilleen työntää hikihatussa eteenpäin. Ja hyvinhän se laukka Jussinkin kanssa sitten loppujen lopuksi sujui. Kuten sanoit, ehkä se on niitä hevosia, joille ensimmäinen laukannosto on se vaikein. Muutenkin kuvailit kivasti teidän ratsastusta ja pystyin näkemään kyseisen ratsukon sieluni silmin työskentelemässä itsekseen maneesissa.
-
Kiva lukea vertailuja Salierin ja Jussin välillä. Eiköhän Outi tule oikein hyvin toimeen Salierin kanssa, taitaa Jussi näistä olla se haastavampi tapaus lopulta.
-
Eihän niitä hevospersoonia niin loputtoman laajaa toisistaan erottuvaa kirjoa ole! Jos on ihan hyvin koulutettu kiltti puoliverinen, niin sitten se on tietynlainen, vaikka onhan jokaisessa omat oudot yksityiskohtansa, niin kuin vaikka banaanit. 😀 Omille ihmisilleen ne on toki kaikki spesiaaleja. Kun niitä tarpeeksi läheltä katsoo, niin kuin Outi, kyllä ne yksilöiksi alkaa erottaa.
Mulla tuli Outin laiskojen ponien arviosta mieleen yksi juttu, joka mun on nyt muka pakko jakaa. Kun olin ala-asteella, kuulin miten kutosluokan Superaikuiset Tytöt huokailivat, että ei ratsastuskoulun Poika-nimisellä hevosella kukaan halunnut mennä, kun siinä ei ole mitään haastetta. Vaikka en itse käynyt ikinä ratsastustunneilla, tunsin kyllä hevosen: se oli oikeasti aivan uskomattoman laiska. Mietin silloin, että eikö siinä nyt ole haastetta kerrakseen. Mistä vetoa, niin kukaan niistä flikoista ei koskaan saanut Poikaa kulkemaan hyvin. 😀 Ei sillä, että itse olisin ikinä saanut, mutta kyllä minä haasteen tunnistan.
-
-
Outin mahdollistamia hyppyjä
Jussi värisi haassaan. Se seisoi etujalat ihan supussa, melkein kaviot toisiaan koskettaen. Pudistin päätäni ja nojauduin suulin oviaukon reunaan. Jussi ei kasvattaisi edes talvikarvaa, jos sitä alkaisi loimittamaan nyt, kun plusasteita kuitenkin oli vielä ainakin neljä tai viisi ja ilmakin oli melko kuiva. Mutta sääliksihän sitä kävi.
Otin riimunarun seinässä olevasta naulasta hartialleni ja kävelin kylmät kädet taskuissa tallipihan poikki Jussin luo. Se alkoi heti heilua portilla vaihdellen painoaan etujalalta toiselle niin kuin olisi yrittänyt seistä tulikuumalla upottavalla hiekalla. En uskonut sen olevan innoissaan minun takiani, vaan siksi, että se kuvitteli pääsevänsä lämmittelemään. Hieroin kuitenkin sen kaulaa portin ylitse. Teki mieli takoa sitä lavoille niin kuin kaveria taotaan joskus selkään. Oli siinä herran tähden komea hevonen! Ja sellaiseen takomiseen aivan liian herkkähipiäinen hevonen…
Jussi käveli pää matalalla suuliin, vaikka siitä näki, että se olisi halunnut mielummin juosta ja suoraan talliin. Harjasin sen melko pikaisesti ja jätin katselemaan parkkipaikalle päin siksi aikaa, kun hain sen satulan. Ei sille mitään siinä kävisi, ei ole käynyt ennenkään, ja kyllähän pihassa auttajia vilisi.
Oli varmasti vain Outin ansiota, että satulavyö kiristyi helposti samaan reikään kuin ennenkin. Ajattelin usein, että pidin liian hienoa hevosta heitteillä. Samalla ei motivoinut yhtään aloittaa treenaamista sen kanssa, sillä joka kerta oli aloitettava ikään kuin alusta. Heti kun aloimme olla kisakunnossa, jotain nimittäin tapahtui ja taas tuli taukoa. Piti puida pellot. Rakentaa pihatto. Parannella maneesin pohja. Korjata traktori. Vaikka en minä kyllä valittanut. Olihan siinä hyvät puolensa, pitää hevosta harrastuksenaan ja käyttää kaikki vapaa-aikansa tavoitteelliseen treenaamiseen! Parempaa oli vain pitää montaa hevosta työkseen, niin kuin minä sain tehdä, vaikka juuri siksi en saisi ikinä yhtäkään yksilöä huipulle.
Kun olin rakentanut kentälle esteet Jussin möllöttäessä vierelläni ja lämmitellyt meidät molemmat kunnolla, pyysin laukkaa ja kiersin kentän vielä pari kertaa. Kohdistaessani katseen esteen yli — en esteelle, niin kuin äiti tapasi neuvoa vieläkin — lähetin kiitollisia ajatuksia Outin suuntaan Otsonmäen keskustaan. Minä en taaskaan nyt hyppäisi, jos hän ei olisi hionut Jussia niin erinomaiseen kuntoon ja pitänyt sen virettä yllä joka ainoa päivä.
Metrin rata oli helppo. Parin hypyn jälkeen Jussi tuuletti tunteitaan potkimalla ja ryöstämällä niin, että minun oli tehtävä pari ylimääräistä volttia sillä. Korotin puomeja Jussin taas seuratessa minua ja tuijottaessa vieressä, ja sitten taas mentiin. 120-senttisillä esteillä löysimme omituisen yhteisen flow-tilan, enkä tuntenut minkään projektin enää vaativan aikaani, kun ratsastin. Ajattelin äitiä, joka oli tietenkin ollut minun ensimmäinen valmentajani, ja sitä ennen ja sen jälkeen monen muunkin valmentaja. Minusta oli joskus tuntunut, että äiti tietää kaiken ratsastuksesta, mutta suurin piirtein 15-vuoitiaana olin huomannut, että voin hypätä paremminkin. Jussin kanssa hyppääminen oli helpompaa kuin minkään toisen hevosen kanssa. Äiti käski valmistautua alastuloon ponnistusvaiheessa, mutta minä ja Jussi kyllä tiesimme, että kun hypättiin, ei murehdittu vielä mitään alastuloa. Sehän olisi kuin estäisi itseään lentämästä.
Jussin matkaavoittava, eteenpäin suuntautuva laukka muuttui aina ylöspäin suuntautuvaksi, kun annoin puolipidätteen ennen ponnistusta. Sitä ei tarvinnut erikseen lyhentää. Viimeisen hypyn jälkeen se hidasti hetkeksi rentoon raviin ennen kuin siirtyi käyntiin, kun hellitin otteeni ohjista ja annoin niiden pudota sen kaulalle. Käynnissä oli aika taputella Jussia ja kehua sitä, ja se käänsi korvansa minun suuntaani venyttäessään tyytyväisenä kaulaansa. Ajattelin, että illalla soittaisin äidille, tai menisin oikeastaan ihan käymään. Olisi mielenkiintoinen ajatus kysyä häneltä, missä Milan Mijatović kilpailisi ensimmäiset hallikisansa tällä kaudella ja mennä itsekin kokeilemaan. Kummankohan puolesta äiti hurraisi: oman poikansa, jonka ratsastusfilosofia oli eri kuin äidillä, vai kaikkien aikojen suosikkivalmennettavansa, joka kuulemma toimi pienimmästäkin käskystä täsmällisesti ja huolellisesti äidin filosofian mukaan kuin robotti? Tulisikohan hän ihan katsomaan sellaisia kilpailuita, vai särkisikö hänen lonkkiaan niin, että hän lähettäisi vain paikalle kätyrinsä kännykän kanssa? Pettyisinköhän, jos häviäisin, koska Milan on surkea ali-ihminen mutta kuitenkin erinomainen ratsastaja?
Mielessäni kävi, että voisin kerrankin antaa Eiran mennä Jussilla loppukäynnit, kun hän aina niin kovasti olisi halunnut. En kuitenkaan ehtinyt edes tähyillä vielä ympärilleni Eiraa etsien, kun päätin, että minäpä menen Jussin kanssa itse tarhojen päähän ja takaisin. Ei sitä pihattoa justiinsa nyt tarvinnut rakentaa, ja kyllä tallin lattian ehtisi lakaista puolenkin tunnin päästä. Pitihän miehen saada kävellä oman hevosensa kanssa omien tarhojensa päähän ja takaisin, varsinkin kun hevonen oli niin erinomaisen viisas ja komea pikku kylmäkalle.
-
Mua hymyilyttää tää uusi Eetu. Uusi siksi, koska olisiko Eetu lähtenyt puoli vuotta sitten Omalla hevosellaan Omien tarhojensa luokse kävelemään, koska lattian ehtii lakaista myöhemminkin? Mun silmissä ei. Eetu on siis kasvanut Hoppiksen ajanjakson aikana sen verran, että uskaltaa jo luottaa siihen että hommat tulee tehtyä, vaikka niitä ei juuri nyt tee, juuri tällä sekunnilla. Uusi Eetu löytää myös aikaa hevoselleen, mikä on musta ihan tosi hienoa. Hän myös suunnittelee extempore-reissua äitinsä luokse. Huomaatko mistä mä puhun 😀 ?
Eetu on uskaltanut löystää ohjaksia, enkä puhu nyt pelkästään Jussin ohjaksista. Musta on tosi kiva seurata, miten hahmot elää ja muuttuu kuukausien kuluessa. Siksi tää tarina on aivan ihana 🙂 !
-
-
En yleensä laita tarinakisojen tarinoita tänne, mutta teen tokan poikkeuksen, koska musta tämä on kuitenkin sosiaalinen tarina ja jopa kuljettaa juonta. Osallistuin siis tähän, katotaan pääsenkö mukaan vai olenko tehnyt jonkin osallistumisvirheen.
Ruunaan Kypärä, osakilpailu 1
Valmentajammeko? Outi Halme.
Jokaisella tavoitteellisesti kilpailevalla ratsukolla on valmentaja. Kun joku toinen ratsastaja kysyi minulta kisoissa, kuka minua ja Jussia on valmentanut Ruunaan Kypärä -osakilpailua varten, sanoin empimättä Jussin hoitajan nimen. Se vain tuli suustani. Outi Halme on mahdollistanut sen, että olemme täällä, ja että meillä on edes mahdollisuus tehdä hyvä suoritus. Kyllä. Kirjoitetaan ihan Halme.
Oikeasti ainoa valmentajani on ollut Ritva Hopiavuori, äitini. Hänen valmennuksensa loppuivat, kun olin viidentoista. Minä olen Hopiavuoren hevostallin isäntä, en kilparatsastaja, enkä tarvitse valmennusta karsinoiden siivoamiseen ja rehutilausten tekemiseen. Sitä paitsi äiti ei ole koskaan valmentanut Jussia sen enempää kuin Outi minua, joten hänen nimensä ei edes juolahtanut mieleeni sillä hetkellä.
Jussia Outi on kuitenkin valmentanut. Antaumuksella. Joka päivä. Ilman palkkaa. Minulla on niin paljon muuta, etten olisi ikinä ehtinyt itse tehdä kaikkea sitä, mitä Outi on tehnyt. Kaikki ne raviharjoitukset ja taivuttelut kentällä… Kaikki se yleiskunnosta huolehtiminen maastossa… Se on vienyt aikaa, ja olen nähnyt, että välillä se on ollut Outille raskasta. Kuitenkin kun sanoin osallistuvani Ruunaan Kypärä -osakilpailuun, Outi alkoi ihan pyytämättä työskennellä tuplateholla Jussin kanssa. Vaikka minulla ei ole ollut tarpeeksi aikaa harjoitella, edes hevoseni on huippukunnossa, vaikka itse en olekaan.
Kaikesta tekemästään työstä huolimatta kisahoitajaksikin lähtenyt Outi Halme loi Ruunaankosken tilan pihassa katseensa maahan ja painautui harjaamansa Jussin kylkeen, kun sanoin niin. Jussi ilahtui siitä silminnähden ja hamuili hänen hartiaansa, mutta minulle tuli vähän kurja olo. Tajusin, etten ole koskaan tainnut sanoa kunnolla edes kiitos. Se, että kutsun kahville ja syömään, ei ole sama asia kuin sanoa se ääneen. En kuitenkaan voisi ajatella sellaisia juuri ennen kilpailua, joten karistin koko jutun mielestäni.
Kotimatkalla palasin kuitenkin vielä asiaan. Sanoin kiitos. Tein selväksi, että kilpailusuorituksemme oli ollut paras mahdollinen tässä tilanteessa, kun tallin pitäminen oli vienyt kaiken ajan harjoittelultani, ja että joka ikinen putkeen mennyt asia oli ollut pelkästään Outin ansiota. Sekin, että Jussin satulavyö kiristyi samaan reikään kuin aina, oli nimittäin Outin ansiota.
-
Tosi kiva tarina!. Teki alunperin mieli käyttää sellaisia adjektiiveja kuin kaunis tai liikuttava, ehkä pientä liioittelua mutta jotain sinne päin kuitenkin. Kiitos on aina hieno asia, varsinkin kun se tulee aiheesta. Kahville ja syömään kutsumisen voi tehdä muuten vain, pelkkää hyvää hyvyyttään, mutta se että sanoo kiitos ja kertoo että mistä kiittää, sitä ei voi käsittää väärin.
Ja sitten vielä ihmettelet että miten Sonja on uskaltanut uskoa Salierinsa Outin käsiin! 😀 -
Pohjalaisella pojalla on vielä paljon opittavaa. Tässä tarinassa kiitoksen sanominen. Mitä tarinakilpailuihin on osallistunut tai tarinoita lukenut, niin (Camilla tuomarina) oli hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tarina. Tää oli kirjoitettu niin eri tavalla, se ei tullut täysin romaanimaisesti. Hienoa oli huomata Eetun kömpelyys puhumisessa. Aikaisemmin tullut esille avun pyytämisen ja tänään kiitoksen.
-
<3
Mä en oikein osaa sanoa tähän mitään järkevää, mutta kaiken tän stressin ja kiireen keskellä tulin tästä tarinasta tosi hyvälle mielelle ja vähän liikutuin. Vaikka se onkin vaan mielukuvitushahmo, josta toinen mielikuvitushahmo puhuu tosi ihanasti, niin silti kyllä siitä on silti ihan maailman parasta lukea! Nyt vaan jännitetään, miten Eetu ja Jussi pärjäsi kisoissa 🙂
Ja olihan tässä myös mielenkiintoinen maininta taas Eetun äidistä ja yhdessä ton edellisen tarinan kanssa taas vähän annettiin tiedonmuruja siitä, mitä Milanin ja Eetun välillä on tapahtunut. Tää kiinnostaa mua niin paljon, että innostun aina kun aihetta sivutaan ihan vähänkin. Ehkä koko totuus joskus selviää, mutta toisaalta tää, että aihetta sivutaan vaan silloin tällöin ja ohimennen onkin tosi kiehtovaa ja pitää mielenkiinnon yllä.
Musta olis ihanaa kirjoittaa nyt kisareissusta omakin tarina, mut katsotaan ehdinkö millään… Onneks taas ens viikon jälkeen pitäis vähän helpottaa kiireiden kanssa niin, että ehtii muutakin kuin nopeasti bussissa selailla, mitä on tapahtunut, että pysyy edes vähän kärryillä!
-
-
Ruunaan Kypärä 1. osakilpailu part 2
Kyllähän se isäntä malttoi pysyä pois puhelimen ääreltä sentään oman suorituksensa ajan. Camillalle se kyllä soitti kotiin viimeiseksi lämmittelystä ja halusi tietää, onko kahvinkeitin muistettu sammuttaa, vai onko joku sisällä vahtimassa, ettei syty tulipaloa. Mitään ei ollut kuulemma palanut eikä hevosia ollut unohdettu ruokkia, joten isäntä saattoi ratsastaa hetken verran rauhallisin mielin. Outin käskettiin kyllä pitää isännän kännykkä koko ajan kädessään ja katse näytössä, jos vaikka soittoääni ei toimisi ja tulisi hätä. Isäntä ei närkästynyt pahasti, vaikka Outi kulutti isännän elintärkeää kännykän akun varausta parin valokuvan ottamiseen.
(Tuloksia ei ole vielä julkaistu.)
-
Ihan joka kerta kun sä julkaiset piirroksen mä aina jään ihmettelemään että hitsi, miten taitava ootkaan. Mitä nyt sivusilmällä oon katsellut niin ilmeisesti PKK:n tuomaritkin on kovasti pitäneet sun tavasta värittää, joka on kyllä aivan mielettömän hieno. Mulle on tosi vaikeeta tehdä rohkeita ja erottuvia sävyjä, musta olis kauheen kivaa ja turvallista aina blendata kaikki yhteen mahdollisimman hyvin ja niin ettei mitään reunoja näy, vaikka silloinhan syvyysvaikutelma ja valot ja varjot ei korostu millään tavalla.
Tässä kuvassa musta korostuu erityisen hienosti se, miten siistitty Jussi on. Se on sillä tavalla suomalaisesti vaatimattoman upea; liikettä ja taitoa löytyy, mutta ei nyt tuoda sitä liikaa esille turhaan karvaa kiillottamalla niin, että koko katsomo sokaistuu.
Eli musta väritys on kovin onnistunut ilman sellaista silmiin sattuvaa säkenöivää kiillettä jota usein näkee – joka ei tietenkään ole paha asia, mutta musta tää toimii just näin.Paitsi tietysti otsapanta, sehän saa kimaltaa niin että avaruudesta asti näkee. 😀
Kehaisen myös tuota taustaa! Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on toimiva. Silmä keskittyy kuvan pääasiaan, eli siinä esiintyvään ratsukkoon, mutta on helppo uskoa että tosiaan, siellä oli ihmisiä paikalla katsomassa. Ja miten mahtavaa että jokaisella on oma hiustyyli!! 😀 Mun suosikki on oikealla puolella oleva punapaitainen katsoja.
Ja Eetukin on niin hieno uutuutta kiiltävine varusteineen! Vaan sen verran mainitsen, että tässä kuvassa Eetun ja Jussin kokoero on aika huomattava. Vaikka Jussi ei olekaan mikään pieni, niin Eetukaan ei keskipituisena taida sille paljoa hävitä. Nyt mun silmiin näyttää, että Eetu on melkein kuin lapsi. Alakroppaan verrattuna yläkroppa jää melko pieneksi ja lyhyeksi. Jalat ovat sopusuhtaisemmat hevoseen katsottuna.
Mutta ihmiset onkin ihan sairaan vaikeita piirtää, mieluummin en piirtäisi niitä ollenkaan! 😀 Että kyllä mä sulle hattua kovasti nostan, kun jaksoit tälläisen taideteoksen väkertää!
-
-
Valkoinen ruusuke
Oli jotenkin niin ihanaa naputtaa valkoinen ruusuke pienellä sisustusnaulalla Jussin oven pieleen. Reikähän siitä jäisi, kun ruusuke pitäisi pian poistaa: sehän mustuisi äkkiä ja alkaisi näyttää rumalta. Mutta naulanreikä olisi ihan pieni. Vain minä huomaisin sen. Ja piti ruusuke nyt hetkensi aikaa esiin saada. Sehän oli Jussin ihan oma, ja siinä oli kullanvärinen Ruunaankosken logo keskellä ja kaikkea. Se kimalsi. Ai kuinka oli hieno ruusuke. Ihan valkoinen ja pehmoinen.
Jussi katsoi naulaamista kalteriensa takaa. Sen korvat olivat tarkkaavaisesti tanassa. Nakuttaminen ei haitannut sitä, sillä pikkuruisen sisustusnaulan ovenpieleen lyömisestä ei juurikaan ääntä lähtenyt. Se vaati vain pari napautusta. Jussi puolestaan vaati useita rapsutuksia. Sitä piti silittää ensin kämmenellä turvan päältä, sitten sormella sierainpielistä ja vielä kutitella leuan alta. Ja kun sitä kutitteli leuan alta, sen alaleuka alkoi roikkua niin kuin se olisi lämpöisellä laitumella puoliunessa. Se oli sen tapa nautiskella. Vaikka uskoin sen nauttivan työnteostakin. Eilen se oli kuitenkin ollut paljon tiukkailmeisempi kilpailuissa.
Kun vedin käteni pois kalterien raosta, Jussi kerjäsi lisää rapsutuksia. Silloin työnsin naamani kaltereiden rakoon niin syvälle kunnes poskipäiden luut estivät etenemiseni. Jussi hamuili hiuksiani ja hengitti niin lämmintä ilmaa, että se oli vähän inhottavaa. Minun piti rutistaa silmäni kiinni ja pidättää hengitystäni. Hevonen piti ihmeellistä henkäilyääntä ja maiskutusta.
”Kiva.”
Ääni oli Noan. Vedin naamani nopeasti kalterien raosta ja käännyin häntä kohti. Yritin niskaani raapien esittää, että en minä koskaan ollut kaltereissa roikkunutkaan, vaikka Noa olikin ollut vierelläni ties kuinka kauan.
”Mikä?”
”Toi palkinto.”
”Joo… Mä ny laitoon sen siihen hetkeksi…”
”Mihin sä oot muut laittanu sit?”
”Mikkä muut?”
”Palkinnot.”
”Ei meilloo… Tai siis tua on sen ensimmäänen.”
”Joo nii varmaan. Mitä? Siis oikeesti?”
”No joo…”En kokenut mitään tarvetta selitellä, että emmehän me ole kilpailemaan Jussin kanssa aiemmin ehtineet. Sehän oli ihan selvä asia: ei kai palkinnottomuus voinut kenenkään mielestä minun Jussini kykyjen puutteesta olla kiinni. Sehän oli kuitenkin hyvä hevonen. Teki töitä aina kun komennettiin ja jaksoi vaikka mitä. Käännyin silittämään sen otsaa, koska kuvittelin keskustelun Noan kanssa olleen siinä. Sen tähdestä lähti valkoista karvaa. Noa kuitenkin jatkoi vielä puhumista hetken kuluttua.
”Eiks teillä oo menny aiemmin sitten tolleen putkeen..?”
”Hä?”
”Kisoissa. Vai onks ollu loukkaantumisii?”
”Mitä? Emmä moo kisannu oikeen ikänä eres. Jonku yhyren kerran vain.”
”Miten niin ette?”
”Mitä sä ny — Jussi on ollu viälä vauva! Soon ny yhyreksänkesäänen, ja parina viime vuanna mä ja — tai siis mulloli vähä muuta miäles.”
”Yheksän? Onkse vasta yheksän?”
”No soon kymppivuanna syntyny.”
”Mitä? Mä luulin et se on jo jotain kuustoista!”
”No ei oo. Soon piäni.”
”No niin on!”Hetken katselimme Jussia ja minä olin niin ylpeä, että unohdin kysyä, mitä Noa tahtoi. Ei kai kukaan siihen aikaan talliin tullut, jos ei hevosen hoitamisessa ollut jotain valittamista, tai jos ei halunnut minun tekevän vielä jotain. En kuitenkaan huomannut edes ajatella sellaisia asioita, kun Jussi paineli naamaansa kaltereita vasten niin, että sen turpa oli ihan vinossa. Sen sierainta piti vatkata niin kuin pientä koiraa tavataan vatkata. Sitten se aivasti, nosteli päätään niin kuin leikkiin lähdössä, mutta tulikin aina uudelleen vatkattavaksi. Kun se käänsi kylkensä ovea vasten, pujotin käteni kyynärpäitä myöten kaltereiden raosta karsinaan ja puristelin sen harjamartoa.
”No. On kyllä hieno eka ruusuke. Mä lähden nyt sisään. Tuu ku kerkeet. Me pelataan läpsyy keittiös pian.”
”Joo. Eiku hei. Mitä varti sä tulit?”
”No sua hakeen.”
”Joo mutta mitä sä tarvittet?”
”No sut pelaan sitä läpsyä.”
”Ai! Joo. Mä paan näille viälä ruaat tuan Tiituksen kans.”Noa lompsotteli tiehensä sitomaton talvilenkkari jalassaan, mutta minä en ryhtynyt heti ruokkimaan hevosia. Sen sijaan kurottelin kalterien raosta karsinaan niin että käsivarsiin alkoi sattua ja läpsyttelin Jussin kaulaa. Lopulta luovuin ruokinta-aikeista pieneksi hetkeksi niin täydellisesti, että avasin ihan karsinan ruusukekoristeisen oven ja taputtelin hevosta kunnolla. Se puski minua päällään niin kuin kissa, mutta ei yrittänyt taskuille niin kuin moni hevosasiakkaani. Jussi ei odottanut herkkuja, ja hetken minulla oli syyllinen olo sellaisesta herkuttomasta kaltoinkohtelusta. Ajattelin, että laittaisin sen iltaruokaan ylimääräisen leivän. Ehkä se kävisi herkusta. Mutta ensin ruuvaisin sen otsatukkaa vielä vähän aikaa.
Ruusuke on Ruunaankosken ja sen on tehnyt Lynn.-
Oi, tämä on jotenkin kauhean sympaattinen tarina! Supersuorittaja-Eetu on tavattu itse teossa rapsuttelemassa hevostaan vaikka ruuatkin olisi laittamatta. Ja vielä ripustanut ruusukkeen oveen.
-
-
Dressage Masters
”Ei käy”, ilmoitin rollaattorinsa sarviin keskellä ratsastuskenttää nojaavalle äidilleni ja jatkoin Jussilla ravaamista. Yleensä meidän äiti oli realisti, mutta nyt hänellä oli aivan liian suureellisia kuvitelmia. Jussin ravi oli ponnekasta ja mahtavaa, ja vaikka kohtelinkin äitiä aina mielestäni asiaankuuluvan kunnioittavasti, sillä kertaa toivoin, etten olisi ollut kentällä. Olisin nimittäin ravannut äidin ohitse sitä ponnekasta jussinravia niin, että maasta sinkoilisi jäähilettä. Niin dramaattisen hullu idea vaati nimittäin yhtä dramaattisen mielenosoituksellisen poistumisen.
”Voimma ottaa sen matkan iskän rahoosta”, äiti maanitteli.
”Ei soo rahasta kii”, vastasin jäyhästi ääni vähän ravista tärähdellen. Ulkona oli kymmenisen astetta pakkasta ja aloin hengästyä. Jussinkin oli niin lämmin, että sen hengitys höyrysi.
”Mistäs sitte?”Vitsin äiti. Kyllä hän minun ratsastustaitoni tiesi. Hän oli aina sitä mieltä, että en laittanut Jussia kunnolla töihin, ja viime aikoina olin itsekin huomannut, etten saanut siitä kaikkea irti. Jokin oli vialla ratsastuksessani, sen tiesin, mutten osannut korjata virhettä. Äidistäkään ei ollut apua, vaikka hän osasi enemmän. Kylmä särki äidin lonkkia, joten hän ei jaksanut enää valmentaa ketään. Lisäksi hänen ajatuksensa ratsastamisesta ja hevosista poikkesivat liikaa omistani. Ritva Hopiavuoren mielestä hevonen oli lähempänä konetta kuin lemmikkiä, ja vaikka hänkin oli aina rakastanut hevosiaan, ratsastuksessa piti hänen mukaansa käyttää moottoria aina kunnolla. Jos tulisi moottorivika, se joko korjattaisiin, tai koko moottori vaikka vaihdettaisiin. En minä voinut mennä mihinkään ulkomaan kisoihin itseäni tai varsinkaan Hopiavuoren hevostallia nolaamaan. Ulkomailla kilpailivat vaativampien luokkien ratsastajat. Ammattilaiset. Minun ammattini oli sellainen, että siivosin lantaa sellaisten ratsastajien omistamien hevosten karsinoista.
”Emmosaa.” Se puuskahti lopulta huurupilvenä suustani, koska äiti odotti aina vain.
”Soot hyvä hevoosten kans”, äiti huomautti ja istahti ähkäisten rollaattorinsa tavarahyllylle.
”Mutten rattastamhan.”
”Saisit mennä ammattilaasten valamennuksihin välillä, muttei sus mitää vikaa oo.”
”Jaaha.”Ravasin voltin. Kun laskin aavistuksen verran vielä käsiäni, paransin ryhtiäni ja sain pohkeeni paremmin Jussin ympärille, se pyöristi kaulaansa entisestään. Tiesin näkemättäkin, että sen suusta tuli jo vaahtoa. Yritin päästä vielä syvemmälle satulaan ja lyhensin Jussin askelta yrittäen pitää temmon samana. Hain Hellon auton kiinnepisteekseni ja ravasin sitä kohti. Vaikka kuinka muistutin pohkeella, Jussin askel ei pysynyt niin joustavana kuin olisin halunnut. Sillä oli aivan suunnattomia vaikeuksia niin lyhyessä muodossa ravissa, vaikka laukka onnistuikin hyvin. Olin epäillyt, että se oli kerta kaikkiaan liian suuri ja pitkäjäseninen sellaiseen pikkupuoliveristen akrobatiaan, mutta sittemmin olinkin tullut siihen tulokseen, että vika oli minussa.
”Milan suunnitteloo jotta se menis”, äiti sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
Jussi valahti pitkäksi. Hidastin sen käyntiin, annoin pitkät ohjat ja taputin sen kaulaa. Tuota tietoa äiti oli pantannut tahallaan. Hän tiesi, että se toimisi. Mutta tällä kertaa hän ei saisi manipuloitua minua sillä pojalla.
”Jaaha. No sitte sullon jo yks poika lährös”, mumisin.
”Soot mun poika eikä se. Senki vatipää. Lähre säki.”
”En tasan.”
”Selevä. Miäti kumminki. Mä lähren tupahan. Kropsuttelen klasia niin kauvan jotta joku mun nostaa. Morotamma sua siälä kun sä rattastat sen loppuhun.”
”Joo…”Minähän en lähtisi, ajattelin, ja asettelin käteni puuskaan. Jussi kuvitteli, ettei sen tarvinnut kävellä enää kunnolla, joten muistutin sitä pohkeilla. Dressage Masters oli jokin suurten ja mahtavien kilpailu, eli ei minun. Eikä varsinkaan Milanin. Mitä sekin räkänokka sinne itsensä yritti tukkia? Ihmisten naurettavaksi? Sehän oli jotain kaksitoistavuotias, ja sen hevonenkin sellainen robottimainen suorittaja.
Äiti varmasti valmentaisi sitä… Ihan kiusallaan…
Mitä jos se sijoittuisi? Mitä jos se voittaisi!? Ei, ei se voittaisi. Siellä olisi oikeitakin ratsastajia. Kyllä sen joku pesisi.
Mutta mitä jos se olikin valmentautunut salaa? Mitä jos se menisi sinne, sanoisi olevansa Ritva Hopiavuoren oppilas? Kaikki ajattelisivat, että minussa täytyy olla jokin vika, kun äiti ei viitsi edes omaa poikaansa valmentaa, vaan jotain pikku kriminaalia. Että äiti on menettänyt toivonsa minun suhteeni, kun olen niin surkea ratsastaja. Sittenkö vasta huhuiltaisiinkin, että Hopiavuoren hevostalli on hunningolla…
Ohjasin Jussin keskelle ratsastuskenttää ja liu’uin alas sen selästä. Siinä vasta oli erinomainen hevonen. Kunhan vain oppisin ratsastamaan sillä. Se, etten ollut sijoittunut Ruunaan Kypärän toisessa osakilpailussa, vaikka melkein voittoakin olisi tarjottu, kaiveli vieläkin. Jussi oli temppuillut kentällä: oma hevonen sillä tavalla ollut tottelematta. Sekös vasta kamalaa olisikin, jos se tekisi samanlaisia kierouksia ulkomailla isoissa kilpailuissa… En minä kyllä menisi. Joulukin oli tulossa. Oli liikaa hommia.
Mutta toisaalta… Jos menisin, sen jälkeen Milankin pysyisi paremmin ruodussa. Se kloppi oli ryhtynyt tuttavalliseksi. Parhaassa tapauksessa pääsisin siitä eroon. Jos voittaisin — mitä ei tietenkään oikeasti voi tapahtua — rakennuttaisin kyllä palkintorahoilla vaikka itse sen Hopealinnan Kartanon maneesin valmiiksi, niin Milan voisi pysyä siellä.
Mutta ei. Silitin nenänpäälläni Jussin poskea ja lähdin sitten taluttamaan sitä talliin. Ei minun tarvinnut mitään todistella. Mitä väliä sillä nyt oikeastaan olisi, vaikka Milan osoittautuisi minua paremmaksi ratsastajaksi? Minähän olin jo toteuttanut unelmani. Se ei ollut kansainvälisissä kilpailuissa ratsastaminen, vaan se, että sain joka päivä herätä maailman ihanimpaan työpäivään: siivoamaan Milanin kaltaisten ratsastajien hevosten karsinoita.
-
Tallikäytävän uutistoimisto
“Noh, jokos oot kuullut uutiset?”, Tiitus huikkasi astuttuaan sisään talliin. Olin kiinnittänyt Jussin käytävälle harjattavaksi, sillä suulissa oli jo liian kylmä meille molemmille.
“Luulisin, että en”, naurahdin hetken mietittyäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Tiitus tarkoitti. Ehkä pihattotyömaalla oli sattunut taas jotain tai sitten se oli jotain siihen suureen lännenratsastustapahtumaan liittyvää. Tai ehkä Tiitus vain irnosisesti halusi taas mainita siitä, kuinka Hello voitti Noan Halloween-tapahtuman pukuratsastuskilpailussa. Piñataksi pukautuminen oli ollut jotain, mitä vain Hello oli voinut keksiä, mutta miehen voitonriemu alkoi jo pikkuhiljaa käydä vanhaksi.“Se on nyt Finest sitten”, Tiitus ilmoitti ja selvästi oletti minun ymmärtävän.
“Että mitä oli?” kysyin hämmentyneenä.
“Siis Jussi. Finest. Eetu kerto eilen.”
“Ahaa, hyvä homma”,vastasin ja taputin hajamielisesti orin kaulaa ennen kuin vaihdoin pehmeämpään harjaan jalkoja varten.
“Se on näyttelyarvonimi”, mies täsmensi, kun en selvästikään ollut tarjonnut oikeanlaista reaktiota. Nyökkäsin ja kehuin Jussia vielä lisää, vaikken koskaan ollut kauheasti näyttelyiden päälle ymmärtänyt. Ei Tiituskaan päältäpäin siltä vaikuttanut, että hevosnäyttelyt kuuluivat hänen harrastuksiinsa, joten oli jopa vähän liikuttavaa, kuinka innoissaan hän Been ruusukkeista oli. Niinpä päätin kohteliaisuudesta kysyä muutaman lisäkysymyksen samalla, kun jatkoin Jussin sukimista. Tiituksen silmät syttyivät, kun hän sai puhua Beestä ja niistä asioista, mistä hän oli ylpeä.“Tiedätsä sen Dressage Mastersin, joka järjestetään Saksassa. Mun täti ehdotti, että voisin viedä Been sinne näytille. En mä tietenkään oo vielä mitään lyönyt lukkoon, mut olishan se hienoa kuulla ihan ammattilaisen mielipide ja kaikkea…” Tiitus vaikeni ja miehen ilmeestä huomasi, että hän oli puhunut enemmän kuin oli aikonut. Olin ylipäänsä yllättynyt siitä, että mies oli jäänyt juttelemaan niin pitkäksi aikaa. Ehkä olimme moikanneet toisiamme aamun lenkkipolulla tarpeeksi monta kertaa tai sitten se oli joku pariskuntajuttu. Ehkä Hello, joka oli päättänyt määrätietoisesti alkaa kaverikseni, oli pakottanut myös Tiituksen juttelemaan minulle mukavia aina silloiin tällöin.
“Joo, se kuulostaa kyllä mielettömältä tapahtumalta! Hurjaa jos sä ja Bee sinne pääsette. Olis itekin upeeta nähdä ne kaikki huiput, jotka siellä kilpailee”, huokaisin haaveilevasti.
“No mut kai sä lähet Jussin kisahoitajaks, jos Eetukin lähtee. Sellaista mä eilen kuulin Hopiavuoren Ritvalta”, Tiitus vastasi.
“Entä mitä mieltä Eetu ite oli?” kysyin epäileväisesti. En tiennyt Hopiavuoren Ritvasta paljoakaan, mutta sen olin osannut rivien välistä lukea, ettei Eetu ja äitinsä aina olleet täysin samaa mieltä asioista.
“Ei se vielä mitään sanonut, mutta mä toivon, että se lähtis. Olis mukavampi matkustaa porukalla”, Tiitus huokaisi vilpittömästi. Mietin, oliko Tiitus ollut ikinä kisareissulla Eetun kanssa.Kun Jussi käveli ympäri maneesia pitkin ohjin, annoin ajatusteni harhailla siihen, millaista se olisi lähteä ulkomaille kilpailuihin. Jussin kanssa tuskin tulisi ongelmia, mutta Eetun pärjääminen mietitytti minua enemmän. Matka Ruunaankosken tilallekin oli tuntunut loputtoman pitkältä murehtivan tallinomistajan kanssa, vaikka lopulta kilpailuissa oli mennyt hyvin. Hymyilin edelleen joka kerta, kun näin Jussin karsinan oveen naulatun vähän jo pölystä harmaantuneen ruusukkeen. Ehkä matka menisi hyvin, jos Nelly lähtisi mukaan ja huolehtisi siitä, että Eetu muistaisi huoliltaan syödä ja nukkua.
Alkukäyntien jälkeen riisuin selästä käsin oman toppatakkini ja Jussin talliloimen ja heitin ne katsomon laidalle. Ainakin onnettoman talvikarvansa puolesta Jussi sopisi paljon paremmin Keski-Euroopan radoille kuin tänne kylmään pohjolaan. Enkä minäkään varsinaisesti tätä kylmää ja pimeää rakastanut, mutta ei siitä kehdannut valittaakaan. Nyt oli vasta marraskuun alku ja pahempaa oli vielä luvassa. Ennen kuin kylmä ehti hiipiä takaisin lihaksiin, keräsin ohjat tuntumalle ja ohjasin Jussin uralle. Aloin ratsastamaan aktiivisia ravisiirtymisiä Dressage Mastersin häilyessä mieleni perukoilla. Jos vaikka Eetu sittenkin päättäisi lähteä…
-
No nyt Eetun on jo ihan pakko lähteä, kun hoitajakin melkein jo treenailee hevosta valmiiksi ja Tiitus pelkää lähteä yksin. Ja olis kyl oikeesti hienoa, kun Nellykin lähtis, hehän sais siitä samalla vaikka pikkuloman kahdestaan. Vaikka siellä nyt pari hevosta ja mahdollisesti kaksi muutakim henkilöä olis mukana 😀
-
Outilla ja Eetulla on aika samanlainen suhtautuminen Finest-arvonimeen. Isäntäkin oli vain huolissaan, että sellainen arvonimi aiheuttaa lisätyötä, ja kun ei aiheuttanutkaan, hän antoi asian olla. Jostain syystä kuitenkin ratsastuskisojen ruusuke hymyilyttää niin Outia kuin isäntääkin — vaikka ehkä Outiakin ainakin osaksi vain huvittaa, kun aikuinen mies on niin ylpeä pikkukisojen ruusukkeesta. 🙂
Tiitus-parasta on nyt sitten tehty näyttelyharrastaja. 😀 Kerran hän on tainnut näyttelyitä sivuta Been päiväkirjassa, mutta sitten hän jo selittikin näyttelytuloksia Hellolle Hellon tarinassa ja toimi asiantuntijalähteenä Eetun tarinassa, ja nyt tämä. 😀 Näyttelyharrastaja hän nyt on, halusi tai ei, ja viittahan hevosen saksaan raahaaminenkin vähän sellaisen ihmisen puuhalta. :DD
Mutta Outi on nyt ainoa, jolla on oikeaa käytännön kokemusta siitä, miten raunioiksi muuan Eetu menee ilman että saa olla moniajamassa talliaan. 😀 Mua huvittaa vieläkin ajatella, miten se on Ruunaan Kypärässä voivotellut ja ahdistunut. Ei taitaisi olla mikään pikkujuttu isännälle lähteä sinne ulkomaille. Hulluksihan sitä touhua katsellessa tulisi! Mutta Tiitus parka, hän ei tiedä mitä toivoo. 😀 Eetuhan herkästi pilaisi matkan muiltakin.
Olin itse juuri kirjoittamassa siitä, miten tallilla huhuillaan, että Eetu on nyt lähdössä Jussin kanssa kisamatkalle ulkomaille, ja miten kukaan ei oikein usko häntä itseään, vaikka hän kieltää huhut, sillä eihän hän minnekään sellaisiin kisoihin halua. Nyt tämä sopi siihen ajatukseen jotenkin niin hyvin. Outikin tuntuu olettavan lopuksi jo varovaisesti, että isäntä on ihan lähdössä. Hän suunnittelee jo Nellyäkin mukaan ja päättää ratsastaa kunnon treeniä. Musta on ihan hulvaton ajatus, että kaikki muut jo vähän niin kuin valmistelevat matkaa ja asennoituvat siihen, mutta isäntä on ainoa, joka kieltäytyy yhteistyöstä.
Laitan tästä myös +1 pihattotehtävään ja +1 Tiituksen kommentista.
-
-
Se kuuluisa Susi
Oli lauantai-iltapäivä ja Jussi seisoi tavalliseen tapaan tallikäytävällä harjattavana. Ori oli taas norkoillut tarhan portilla odottamassa surkean näköisenä, eikä ollut todellakaan pistänyt pahitteeksi, että hain sen sisälle jo aikaisemmin. Kyllä Jussi oli selvästi yrittänyt jonkinlaista talvikarvaa kasvattaa, mutta ei se ollut mitään verrattuna vaikkapa Skotin tai Uunon tuuheaan turkkiin ja jopa korviaan myöden loimitettu Inka oli varmasti pörröisempi kuin Jussi-parka.
Tallilla oli hiljaista ja Jussikin lähes torkkui harjattavana ollessaan. Niinpä hätkähdin, kun yhtäkkiä Jussi nosti päänsä ja käänsi korvansa tarkkaavaisesti oven suuntaan. Pian sisälle hiippaili mies, joka haroi tummanruskeita hiuksiaan hieman hämmentyneen näköisenä huomattuaan meidät.
“Sä taidat olla se kuuluisa Susi”, totesin tunnistettuani uuden tallityöntekijän, jonka olin nähnyt aiemmin kulkemassa Camillan kannoilla varjon lailla.
“Ei kun mun isä on… Siis se kuuluisa. Mä oon Oskari”, mies mutisi enemmän kengänkärjilleen kuin minulle. Muistin Eetun maininneen jotain siitä toisesta Sudesta.
“Mä vaan tarkoitin, että täällä meillä kuuluisa. Kaikkihan susta puhuu”, korjasin ja tajusin saman tien, että olisin voinut jättää sen sanomatta. Oskari näytti ahdistuneelta.
“Siis kaikki puhuu siitä, että kun nyt saatiin uus tallityöntekijä. Ei mistään sen ihmeellisemmästä. Mun nimi on muuten Outi”, yritin harhauttaa, kun tajusin, ettei selittely auttanut.
“Mä oon Oskari”, mies toisti ja liikahti ikään kuin olisi aikonut kätellä, mutta huomasi sitten, että käteni olivat täynnä piikkisukaa ja pölyharjaa. Hän haroi uudestaan tummanruskeita hiuksiaan hieman vaivaantuneena.“Sulla on kuulemma hevonenkin täällä?” tartuin aiheeseen, josta oli yleensä helppo jutella. Sitä paitsi halusin todella tietää lisää siitä uudesta tummasta puoliverisestä, joka oli ilmestynyt tallille pari päivää aikaisemmin ja pörhistellyt näyttävänä tarhassaan. Noa oli tietenkin ehtinyt jo kuittailla siitä, kuinka oli nähnyt minut notkumassa tarhan luona. Rastapään mukaan olin kuolannut.
“Joo, sen nimi on Ukko. Sä kai oot nähnyt sen? Se on vähän sellanen esiintyjä. Varsinkin nyt kun ollaan uudessa paikassa niin se käyttäytyy… paljon. Toivottavasti se kuitenkin kotiutuisi kohta”, Oskari koki selvästi tarvetta selittää.
“Vai Ukko… Mun mielestä Ukko kuulosta ihan suomenhevoselta”, virnistin ja yritin vähän keventää tunnelmaa.
“Niin kuulostaa Jussikin”, Oskari iski takaisin ja puhui nyt ensimmäistä kertaa minulle, eikä rapaisille kengilleen tai tallin seinille. Naurahdin ja totesin, ettei minulla hoitajana ollut vaikutusvaltaa nimiasioihin.
“Mikä tän oikee nimi sit on?”
“Forceful”
“Aika hieno nimi. Ukko on Google Me”
“Osuva”, naurahdin ja mietin taas komeaa hevosta, joka ei todellakaan ollut jäänyt huomaamatta, “vähän tollanen moderni etsä tiedä kuka mä oon -nimi.”
Oskarinkin kasvoilla häivähti hymy.“Joko te ootte valmiita?” Nelly ilmestyi huhuilemaan päätallin puolelta.
“Joo ihan kohta”, vastasin ja aloin kiireellä asettelemaan satulaa Jussin selkään.
“Ai moi Oskari! Ootko säkin tänään töissä?” Nelly kyseli hyväntuulisena huomattuaan uuden tallityöntekijän.
“Ei, kun mä tulin vaan kattomaan Ukkoa. Se on kai se Tiitus tänään…” mies mutisi lauseensa loppuun.
“Joo, niinhän se Tide on”, Nelly hymyili ja oli jo puolessa matkassa takaisin ulos.
“Mä ootan maneesissa. Laita sille Jussille muuten suojat kans vielä. Siellä on pari puomia odottamassa”, nainen huikkasi vielä mennessään.“Mä erehdyin sanomaan Nellylle, etten tiedä, mitä tekisin tänään Jussin kanssa. Se vaikutti vähän liian innostuneelta, kun se lupas, että se voi pitää meille tunnin. Kuulemma se haluu testata jotain etukäteen ennen kuin se suunnittelee jonkun radan, mutta mulla ei oo aavistustakaan mistä se puhu”, selitin Oskarille.
“Mä voin auttaa, jos sulla on kiire”, mies mutisi ja nappasi suojat Jussin harjakorista. Miehen ilmeestä näki, että hän ajatteli olevansa syypää siihen, että Nelly oli tullut hoputtamaan. Jos hän olisi tuntenut Nellyn paremmin, hän olisi tiennyt, ettei ollut syytä huolestua.
“Ei täs mikään hätä oo”, vakuutin, mutta Oskari oli jo tarttunut toimeen. Lämmitin käsissäni Jussin kuolaimia ja katselin, kuinka näppärästi mies asetteli ensimmäisen suojan paikalleen, kinnitti tottuneesti tarranauhat ja siirtyi turhia empimättä seuraavan jalan kimppuun. Arkuudesta ja epävarmuudesta ei ollut siinä hetkessä tietoakaan.Maneesissa meitä odotti näky, joka toi ensimmäisenä mieleen leikkitunnit, joita ratsastuskoululla oli pidetty aina kauden päätteeksi. Nelly oli rakentanut maneesiin puomeista jotain erehdyttävästi labyrintin näköistä ja toiselle pitkälle sivulle oli asetettu kartioita, joita oli todennäköisesti tarkoitus pujotella.
“Mihin mä oikeen lupauduin?” voihkaisin, kun yritin ottaa selvää tehtävistä samalla, kun Jussi sai kävellä maneesia ympäri pitkin ohin.
“No sähän tiedät, että tulee se lännenratsastusviikko…” Nelly aloitti. Nyökkäsin.
“Ja sä kai oot kuullut, että sinne tulee ne trail-kisat”, nainen jatkoi ja nyökkäsin uudestaan.
“Sit sä varmaan tiedät vielä senkin, että mä tuomaroin ne ja mä kans suunnittelen sen radan”, Nelly johdatteli ja odotti, että lamppu syttyisi päässäni.
“Onks tää se rata?” kysyin epäluuloisena. Olin ajatellut, että voisi olla hauskaa osallistua Jussin kanssa, jos se vain sopisi Eetulle. Nyt mietin, saisinko edes osallistua koko kilpailuihin, jos toimisin tuomarin koekaniinina.
“Älä huoli, se rata on kyllä yllätys. Mut täs on pari tehtävää, joita mä haluun et sä testaat. Mun pitää nähdä, kuinka tollainen, joka ei osaa mitään, pärjää”, nainen selitti.
“Kiitos vaan kovasti”, irvistin, mutta Nelly vain nauroi alkaessaan selostamaan, mitä meidän piti ensimmäisenä tehdä.-
Ha. Tässä sen nyt näkee millainen nynny olen ns. toisten hahmoilla kirjoittamisessa. Minun tarinassa Oskari ei tainnut sanoa sanaakaan, tässä se jo puhuu ja kuulostaa ihan luonnolliselta. Muutenkin kiva tarina, repliikit toimivat.
-
Yksi asia on mulle ihmisen kuvauksessa Se Juttu, joka saa mut uskomaan ihmiset todeksi. Se on se, että ihmiset liikkuvat ja liikehtivät. Usein tulee itsekin kirjoitettua pelkkiä puhuvia päitä, mutta silloin kun saa ihmisensä hengittämään ja heilumaan, ai poka sitä on mahtavaa lukea. Kaikkea ei edes tarvitse sanoa. Kun Oskari liikkuu tarpeeksi, aivoni tuottavat siihen muutakin liikettä, niin kuin nyt esimerkiksi painon vaihtamista jalalta toiselle.
Toinen siisti juttu musta on se, kun hahmolle tulee maneereita. Niitä ei saa itse kirjoitettua omalle hahmolleen, ellei kirjoita hahmon ulkopuolelta. Oskari on nyt hiustenharoja. Hän ei tosiaankaan tiedä sitä itse, sillä eihän ihminen itse tuollaista tiedosta. Muut kuitenkin huomaavat heti. Mulla on yksi sellainen hahmo, joka on oikein maneerihaukka. Tosi harmi, että se on juuri nyt sellaisessa tarinassa, jossa se ei pääse havainnoimaan kuin ihan paria tyyppiä. Pitääkin joskus tuoda se tänne kylään, koska sen silmin kyllä näkee joka ainoan toistuvan liikahduksen… Mutta joka tapauksessa yhteisöllisessä hahmopohjaisessa kirjoittamisessa hauskaa on just se, ettei itse voi päättää näitä asioita. Joku muu päättää. Ei itse voi päättää niitä itsessäänkään.
Tämän perusteella musta näyttäisi myös siltä, että Oskarista ja Outista tulisi yllättävänkin hyvä kaksikko tulevaisuuden seikkailuihin. Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin miksikäs ei: Outi on mun mittapuullani taitava keskustelija, ja Oskari tarvii sellaista päästäkseen alkuun. Outi ei tahallaan pelota ketään, mutta on samalla ihan sen verran yllytyshullu (meneehän hän testaamaan Nellyn mysteeriratojakin), että saattaa tulevaisuudessa saada Oskarista vauhtia. Oskarikaan kun ei ole sillä tavalla päällekäyvä kuin joku Hello.
Samaa sanon sullekin kuin Sonjalle, että kyllä tästä Oskarin syvimmän olemuksen tuntee heti. Tietenkin se isänsä poikana uskaltaa tarttua hevosta koivesta rohkeasti, vaikka ei aina uskaltaisikaan ottaa ihmistä kädestä.
Mitenhän lie kävi Outin ja Jussin harjoituksissa. 😀 Jussilla ei mitkään siroimmat ja tarkimmat askeleet ole, kun se maata myöden päästelee. Onneksi Outikin on taitava ratsastaja. Nelly puolestaan on aivan varmana ihan elementissään, kun saa järjestellä ratoja ja selostaa hienoja tehtäviään.
-
-
Raviharjoituksia
Isäntä itse ratsasti kanssani samassa maneesissa vaitonaisena. Etäältä hänen tilanteensa oli suorastaan huvittava, mutta tiesin, että jos olisin ollut hänen asemassaan, ei olisi paljoa naurattanut.
Eetun hevonen, Jussi, kantoi itsensä aluksi tosi hyvin. Selkä oli pyöreä ja takajalatkin siististi paketin alla. Eetu yritti sitten kai saada Jussin ravia koottua siinä, mutta jotenkin tosi vanhanaikaisesti, niinsanotusti pitämällä hevosta ohjan ja pohkeen välissä. Ajatuksena siinä taitaa olla, että pohje pitää hevosen temmon samana, mutta ohja estää sitä lisäämästä vauhtia, jolloin askel tietenkin lyhenee. Jussi-reppana yrittikin parhaansa, mutta ei sitä ollut sellaiseen ratsastukseen tehty. Hetken se meni vaahto suupielistään roiskuen, mutta sitten Eetun tuntui käyvän sääliksi sen kivulloista tekemistä ja pian ratsukko meni taas melko pitkässä muodossa.
Kun Eetu vilkaisi minuun kulmat kurtussa ravatessaan kaviouralla kohti ja ohitse, katsoin määrätietoisesti hänen ohitseen maneesin takaseinälle ihan niin kuin en olisi koko raviharjoitusta tarkkaillutkaan. Pidin Ukon nätissä kootussa ravissa ja hengittelin niin tasaisesti kuin saatoin. Ei kokoaminen ollut hevosen ratsastamista pakettiin, pohkeen ja ohjan väliin ja kiristämistä muotoon, niin että voisi ratsastaa kuutiolla. Pikemminkin se tuntui samalta kuin tasapainoharjoitukset, joissa seistiin ison jumppapallon päällä mukamas kevyessä istunnassa ja yritettiin olla kaatumatta. Kaikki työ tehtiin istunnalla, tasapainolla, ja pohkeilla. Istunta määräsi sekä vauhdin että temmon, pohkeet pitivät hevosen takajalat allamme niin, että jumppapalloviritelmämme pysyi tasapainossa. Ohja toimi tukena.
Tunsin Eetun katseen selässäni ja yritin olla välittämättä siitä. Saihan sitä katsoa. Kisoissakin joku aina välillä katsoi. Kyllä ihmisen se piti kestää. Kunhan ei nyt vain kysyisi mitään, sillä mikä minä olisin oikeita ratsastajia oikeiden ratsastajien virheissä neuvomaan, kun kerran isäkin sanoi olevansa surkea opettaja ja tiesi kuitenkin kaiken minuun verrattuna. Kun maneesin ovi aukesi, huokaisin salaa helpotuksesta. Ei Eetu muiden aikana kehtaisi sanoa mitään ahdistavaa raviharjoituksista.
-
Pelkkiä ongelmia
Kuulin etäisesti, kuinka ovi narahti ja sulkeutui sitten kolahtaen. Joku hevosista hörähti. Kavioiden kopse kaikui hetken aikaa käytävällä, mutta vaimeni sitten. Kuka talliin oli tullutkin, hän oli jäänyt päätallin puolelle. Suljin silmäni uudestaan ja painoin poskeni Jussin pehmeää kaulaa vasten. Hengitin syvään hevosentuoksuista ilmaa ja puhalsin sen sitten hitaasti suun kautta ulos. Kuvittele, että ajatukset ovat vain pilviä. Anna niiden lipua ohi, toistelin mielessäni jostain meditaatiovideosta päähän tarttunutta ohjetta. Jussi hamusi olkapäätäni ilmeisen kyllästyneenä.
Mitä vähemmän avaamattomia joulukalenterin luukkuja oli jäljellä, sitä tarmokkaammin yritin pitää itseni kiireisenä. Siitä huolimatta, että se ahdisti, avasin tunnollisesti joka aamu luukun pahvisesta partiolaisten adventtikalenterista, jonka kaksi pientä poikaa olivat minulle kaupanneet Otsonmäen K-kaupan edessä. En vain ollut mitenkään voinut sanoa ei. Olisi ollut helppoa pistää levoton olotilani universaalin joulustressin piikkiin, mutta tiesin, ettei ahdistukseni joutunut pelkästään siitä. Vapaapäivät olivat pahimpia, mutta onneksi varsinkin tallilla oli helppoa etsiä tekemistä, johon pystyi uppoutumaan. Tänäänkin olin jo järjestellyt uudestaan Jussin ennestään siistin varustekaapin ja jatkanut sitten samalla tarmolla Salierin, Skotin ja Flidan kaappeihin. Hetken olin harkinnut Ukonkin kaapin siivoamista, mutten ollut lopulta uskaltanut. Kuhunkin siivottuun kaappiin olin jättänyt selitykseksi lapun Hyvää joulua t. Tallitonttu ja toivoin, ettei kukaan ainakaan pahastuisi yllätyksestä.
Vielä lapsena joulu oli ollut maailman paras juhla. Silloin lahjojen odotus, aattoillan jännitys ja rajaton määrä herkkuja oli riittänyt. Nyt mikään niistä ei tuntunut enää merkitykselliseltä. Aikuisten jouluun kuului yhdessäoloa ja perheen kanssa ajan viettämistä, mutta jos perheestä puuttui joku ja yhdessäolo oli väkinäistä hampaidenkiristelyä, niin mitä järkeä koko joulussa oli?
Palautin keskittymiseni Jussiin ja lämpimään ilmaan, jota ori puhalteli niskaani. “Vielä vähän aikaa”, mutisin orille, joka seisoi järkähtämättä paikoillaan ja antoi minun halata itseään. Jussissa ja hiljaisessa tallissa oli jotain rauhoittavaa.
Oli oikeastaan Hellon vika, että olin lopulta antanut periksi äidille ja luvannut mennä jouluksi kotiin. Jostain syystä Hellon mielestä oli ollut ilmeisen sietämätön ajatus, että viettäisin joulun yksin. Hello oli aloittanut kysymällä tahdikkaaseen tapaansa suoraan, miksi vihasin joulua. Siihen en ollut vastannut mitään, mutta lopulta Hello ei ollut ehkä edes yrittänyt selvittää vastausta. Sen sijaan mies oli ohimennen kumonnut jokaisen argumenttini yksinäisen joulun puolesta ja voitonriemuisesti odottnut vieressä, kun olin lopulta soittanut äidilleni ja ilmoittanut tulevani jouluksi kotiin. Vain aatoksi, vain joulun takia ja vain jos isä ja Katikin olisivat edelleen tulossa. Hellon mielestä olisin voinut lisätä ehdoksi myös sen, että saan korvata jouluruuan suklaalla, sillä se oli ollut yksi perusteistani viettää joulu täällä Otsonmäellä, mutta toisin kuin Hello, äitini ei olisi välttämättä ottanut sitä huumorilla. Täytyi myöntää, että mieheksi, joka yleensä käyttäytyi kuin kolmevuotias, Hello oli lopulta varsin vakuuttava.
Jussi nykäisi hellästi takkini huppua. Huomasin, kuinka olin antanut taas ajatusteni lentää. Silittelin Jussin kaulaa toisella kädelläni ja yritin keskittyä tuntemaan sileän, pehmeän karvan ja lämmön, joka siitä säteili. Laskin hengityksiä, kunnes kuulin ripeiden askeleiden kulkevan Jussin karsinan ohi. Olin lähes varma, että olin erottanut käytävältä myös vaimean naurahduksen. Irrotin käteni Jussin kaulan ympäriltä ja kurkkasin ulos karsinasta vain nähdäkseni kuinka suulinpuoleinen ulk-oovi painui kiinni. Olihan sen varmaan hassunnäköistä kaulailla jussin kanssa tällä tavalla, mietin hieman nolona ja oikaisin kuolaista huppua, jota Jussi oli hartaudella maistellut. Totesin, että oli korkea aika lähteä hakemaan Jussin varusteita.
Satulahuoneessa seisoi mies, jonka punaisista rastoista ei voinut erehtyä. Hän nyökkäsi nopeasti huomattuaan minut ja alkoi sitten asetella suitsia naulaan painokkaan keskittyneesti. Olin lähes varma, että se oli ollut Marshall, joka oli kävellyt Jussin tallin läpi juuri hetki sitten. Jos satulahuoneessa olisi ollut Hello tai Noa tai oikeastaan lähes kuka tahansa muu, olisin varmasti saanut kuulla saman tien kuittailua Jussin kanssa viettämästäni herkästä hetkestä. Mietin, pitikö minun selittää jotain. Toisaalta mieskään ei kommentoinut asiaa mitenkään.
“Sunko se uus punarautias on?” kysyin lopulta turvallisen kysymyksen rikkoakseni hiljaisuuden.
“Joo, se on Arlek”, mies vastasi ja vaikkei hän vaikuttanut erityisen innostuneelta keskustelunavauksesta, ei hän myöskään näyttänyt ärtyneeltä jouduttuaan jättämään suitset hetkeksi rauhaan.
“Sillä on tosi erikoiset merkit. Tiedästä mistä ne tulee?” kysyin kysymyksen, johon Marshall oli varmaan saanut vastata miljoona kertaa. Arlekinin ulkonäköön oli helppo kiinnittää huomiota samoin kuin omistajansakin rastoihin ja meripihkan värisiin silmiin.
“Ei aavistustakaan. Sillä ei ollu papereita, kun se tuli mulle, enkä tiedä sen suvusta mitään”, aksentti kuului läpi heti, kun mies puhui vähän pidempään, mutta ei niin voimakkaasti kuin olin olettanut. Eira ja Hello olivat todellakin liioitelleet.“Hyvä hevonen Arlek silti on”, Marshall kuulosti vähän puolustelevalta jatkaessaan, kun en heti vastannut mitään. Tajusin taas jääneeni omiin ajatuksiini.
“Uskon sen. Sano sille, että se on kaunis”, hymyilin ja kurottauduin nappaamaan Jussin satulan syliini. Huomasin kysyvän katseen Marshallin kasvoilla.
“No kun Helmipuron Eira sanoi, että se puhuu vaan venäjää”, naurahdin ja toivoin saman tien, että Marshall tajusi minun nauravan Eiralle, eikä hänelle. Marshallin ilmeestä päätellen se ei ollut aivan niin selvää.
“Ei se puheen päälle mitään ymmärrä. Pitää olla piparminttukarkkeja”, Marshall murahti hieman jurosti.
“Anna sille sitten mun puolesta yksi sellainen”, yritin kuulostaa kepeältä todettuani, että selittely vain pahentaisi tilannetta. Keräsin vikkelästi loputkin Jussin varusteista mukaan.“Ehkä mä annan sille halauksen”, Marshall hymähti perääni, kun olin jo lähtemässä. Tulihan se sieltä! Sen lisäksi, että todennäköisesti Marshal piti minua nyt yhtenä Otsonmäen ennakkoluuloisista junteista, hän ajatteli minun varmasti olevan myös omituinen hevostenhalailija. Jostain syystä sen murehtiminen tuntui kuitenkin helpommalta.
-
Aika nappiin meni kyl Marshalin osuus 😀 Koska kyllähä se ny tiesi että saattaa tallisa päätyä keskusteleenki jonku kaa, mutta ei se ollu valmistautunt siihen että joku oikiasti tulee puhuun sille!! Ja osuvasti aikalailla vasta viimenen kommentti sen osalta oli jo vähän rennompi.
Myös pieni Arlekin puolustus että hyvä hevonen se silti on vaikka papereita tai muita ei ollu ko Marshall sen hankki, on just mitä se ois tollasesa tilanteesa saattanu tehäkki. Koska son saanu kuulla yhen jos toisenki näköstä kommenttia ja arvostelua siittä hevosesta. Ja paljastettakoon, että Marshalin isä ei oo päivääkään pitäny Arlekista.. xDPaljastetaan myös se, että itseasiasa Marshall ei pidä Outia yhdestä ennakkoluulosista junteista lyhyen juttutuokion jälkeen. Koska herran jestas, se ei kauhistunu puheesta paistavaa aksenttia! Ja hänen kankeasta olomuodosta/vastauksista huolimatta vaikutti ihan mukavalta ja kohteliaaltaki vieläpä.
-
Olipa kiva temppu houkutella Marshallia tarinaan! Uuden on aina aluksi vaikea päästä mukaan: senhän kaikki ovat saaneet kokea. Mitä enemmän uusia tutustuttavia naamoja on, sitä vaikeampi alku varmana on. Onneksi sen kynnyksen yli joutuu kiivetä vain kerran ja onneksi on muuta väkeä pyytämässä tällä tavalla leikkimään ja jatkamaan juttua. 🙂
Vaikka nyt Helloa syytetään, kyllä se on heeeei hyvää tarkoittanut. Tiedän, että moni valitsee ihan vapaaehtoisesti joulun yksin ja monella ei ole edes ketään, kenen kanssa sen jakaisi vaikka haluaisi. Mulle itselleni yksinäinen joulu on kuitenkin pelottava ajatus. Mulla on vielä äiti ja sisaruksia ja niiden lapsia, joiden kanssa ollaan aina oltu koko joulu yhdessä laumassa, siis ihan päivätolkulla, koko koulujen loma. Joskus olen vähän ajatellut, että mitä mä sitten teen kun äitiä ei ole ja kun sisarusten lapset on aikuisia? Mulla ei ole omia lapsia, koska en ole halunnut: kuka mun kanssa viettää muka joulun sitten? Siinä vaiheessa aina lopetan sellaisten juttujen ajattelun, koska yksinäinen joulu pelottaa mua enemmän kuin Ancient Alien Theories keskellä yötä muutenkin omituisessa mielentilassa. Mulle on melko vieras ajatus, että joku ei halua jouluksi kotiin. Outi ei tunnu haluavan, tai ainakin sisarusten pitää olla siellä. Hän ei paljoa perheestään ole vielä jakanut ja mua tietenkin kiinnostaisi heti aivan valtavasti kuulla lisää. Toisaalta taas salaisuudet tekee hahmosta monitahoisemman, koska ne vaikuttaa taustalla hahmojen käytökseen.
Eikä ole yhtään hassun näköistä kaulailla salaa niin komeaa miestä kuin Jussi! 🙂
-
-
Juustohöylä jakoon
”Hei Eetu”, Nelly sanoi, kun kävelin talliin hakemaan Jussin satulaa.
”Hei Nelly”, vastasin.Tilanne oli tosi erikoinen. Emme me nyt tallissa tervehtineet. Me nukuimme samassa sängyssä. Nellyn katse kävi lattiassa ja hän puri huultaan. Se sai minut huolestumaan entisestään.
”Mä tässä vaan…” Nelly mumisi, mutta katsoi kuitenkin kireänä hevostaan eikä minua ja jätti lopulta virkkeensä kesken.
Ei se ollut Chain syytä, kyllä minä sen tiesin. Ei minun tarvinnut sellaista udella siltä pojalta sen enempää kuin Nellyltäkään. Eira kuitenkin luulisi niin, enkä jaksaisi tämän jälkeen enää korjata hänen käsitystään. Onneksi kaikki muut varmasti näkivät saman kuin minäkin. Chai oli muina miehinä nostanut Hellon käsivarren ilmaan ja ripustanut sen harteilleen mahtuakseen istumaan pirtinpenkin päähän, vaikka penkki olikin jo täynnä. Hello oli näyttänyt pelästyneeltä, mutta tuntunut unohtavan koko pojan hetken kuluttua ja takonut hänen hartiaansa nauraessaan jollekin. Muutkin reagoivat samalla tavalla häneen. Sohvalla istuneen Jillan silmät olivat olleet hyvin pyöreät, kun Chai oli istunut olohuoneessa hänen eteensä lattialle ja nojannut hänen polviinsa, mutta hetken kuluttua Jilla kuitenkin puhuessaan letittänyt Chain hiukset. Oskari, joka ei tuntunut ikinä edes hipaisevan ketään, oli puristanut hänen olkapäätään. Herran tähden, minä itse olin vasta aamulla pörröttänyt hänen hiuksiaan, kun hän oli haastanut minua pelaamaan jalkapalloa omituisen etukenoisessa leikkiasennossa kuin koira. Eira oli nähnyt jotain sellaista. Minä en kelvannut enää jostain ihan muusta syystä kuin jonkun toisen takia.
Laskin käteni Cozminan takapuolen päälle, Nellyn käden viereen ja katsoin Nellyä tiukasti silmiin. Kyllä minä tämän kestäisin. Näin sen piti mennäkin. Tiesin, että jossain vaiheessa näin käy. Oli reilua Nellyltä puhua siitä minun kanssani suoraan. Tekisin tästä helpompaa pysymällä koossa. Onneksi ei ollut edessä mitään omaisuuden jakamista: Nellyn harvat tavarat olivat asuntoautossa. Oman kodin puolittaminen on nimittäin kaikkein raskainta. Sitä antaa toiselle ainoan juustohöylän ja myöhemmin koko päivä menee pialle, kun seisoo aamulla keittiössä Vaasan ruispalan ja puolen kilon juustokimpaleen kanssa ilman juustohöylää ja se saa ajattelemaan, kuinka ikävä on. Mikään sellainen ei muistuttaisi Nellystä. Tällä kertaa se olisi helpompaa. Hyvä, ettemme menneet ikinä pidemmälle.
”Jos mä – saisin muuttaa sun luo. Ei oo pakko, mutta mä luulen että Masa homehtuu tohon ja se pitää varmaa siirtää. Mä voin kyllä lähtee pois johonkin toiselle parkkipaikalle, jos se häiritsee sua, onhan se rumakin.”
En kuunnellut Nellyä kauhean hyvin, koska en halunnut jälkikäteen muistella juuri tätä hetkeä.
”Joo ei se, tai soon ihan okei. Mä meen ny Jussin kans maastohon mutta tulisikko sä sitte kumminki tupahan syämähän?”
”Mit– Joo?”Vasta Nellyn vastauksen jälkeen sisäistin, mitä hän oli kysynyt. Purin hampaat yhteen, koska minun teki mieli loksauttaa suuni auki. Pyöritin hetken etusormeani Nellyn tamman karvoissa, mutta koska en keksinyt, miten tämän korjaisin ja mitä sanoisin, sanoin vain ”juu” ja lähdin satulahuoneeseen. Jouduin menemään uudelleen Nellyn ohitse palatessani.
Jussi polki jalkaa suulissa kun satuloin sen, vaikka se ei ollut ollenkaan sen tapaista. Huomasin unohtaneeni suitset satulahuoneeseen. Nelly katsoi minua kulmat kurtussa, kun menin uudelleen ohitse ja yritin vältellä katsomasta häneen. Suitsien lukiot takkusivat tahallaan ja ohjatkin olivat kuin kiusallaan kierossa, mutta lopulta ravasin Jussin kanssa tarhojen välistä kohti Jätinmetsää.
Vooooooooi mitä minä olinkaan mennyt sanomaan.
Jussin korvat pyörivät epävarmoina sen päässä, joten annoin vielä lisää pohkeita. Kyllä, poika, nyt ravataan alusta asti, vaikka normaalisti kävelemmekin hakojen ohitse ensin. Varmistus minulta sai sen onneksi uskomaan, että se toimi ihan oikein. Olisipa minullakin noin helppoa.
Minä haluan vaimon ja lapsia, ja minä haluan lapsia niin, että ne myös lähtevät ennen kuin olen liian vanha huolehtimaan niistä. Kun ne ovat lähteneet, minulla on monta hyvää ratsastusvuotta vielä. Kun ei ole enää, lapset tuovat omat lapsensa minulle monta kertaa viikossa, sitten lapsenlapsensa, ja minä hankin tietenkin ponin: kaksikin, jos minä saan ison perheen. Joskus tulee se päivä, ettei minulla enää pysy talikko kädessä, ja silloin tallissa on uusi Hopiavuoren isäntä. Minä istun silloin kuistilla, katson ettei tuli sammu pesästä ja autan nuorempaa Hopiavuorta hevosten rapsuttamisessa.
Pyysin Jussilta lisää vauhtia kun tarhat jäivät taa. Se totteli heti. Jos sillä ei sellaisen ravaamisen jälkeen olisi keuhkot ihan puhtaat, niin ei sitten ikinä. Ainakin se tuntui tosi mukavalta. Jotkut hevoset tapaavat mutkitella matkallaan. Jussi ei. Se meni luotisuoraan ja sen korvatkin osoittivat eteenpäin. Hieno poika.
Nellyn kanssa yhteen muuttaminen tuntui ahdistavalta ajatukselta. Emme olleen koskaan jutelleet tulevaisuudesta, mutta olin varma, että Nellyllä oli erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat kuin minulla. Valmentaminen, ratsastaminen, matkustaminen ja kaikki muu sellainen ei oikein antanut vaikutelmaa ihmisestä, joka halusi olla maanviljelijämn vaimo tai edes muutaman lapsen äiti. Nelly oli nuori ja vauhdikas. Senhän näki jo siitäkin, että hän oli valmis muuttamaan yhteen minun kanssani käymättä keskustelua siitä, mitä minä tulevaisuudeltani odotin. Minä menisin mielummin vaikka naimisiin jonkun kanssa kuin muuttaisin yhteen: avioliitto on helpompi purkaa kuin jakaa juustohöylä. Ja minä olin mennyt sanomaan, että kyllä me voimme yhteen muuttaa.
Jussi nosti laukan ja tuntui nauttivan menostaan. Kun nousin kunnolla jalustimille ja ristin ohjat Jussin niskaan saadakseni tukea niistä, pääsimme mielettömän lujaa. Se kuitenkin kesti vain lyhyen aikaa. En uskaltanut antaa Jussin sujahtaa niin kovassa vauhdissa metsään varsinkaan talviaikaan, kun en nähnyt ennalta, millainen pinta polussa oli. Lumen alla saattoi olla jäätä. Meidän oli siis hidastettava ravin kautta käyntiin. Potkin jalustimet jaloistani, nostin ne ristiin eteeni ja annoin Jussin kuljeskella hitaasti pitkällä ohjalla Jätinkissankiveä kohti.
Vatsaani sattui. Tämä oli pahempaa kuin olin kuvitellut. Kyllä minä olisin eron kestänyt, mutta mitä nyt, kun tämän jälkeen täytyisi todella jakaa yksi juustohöylä taas kahdelle ihmiselle, kun lopulta eroaisimme?
-
Ukkospilviä
Talutin Jussin ripein askelin ulos tallista ja hyppäsin satulaan saman tien, kun olin ulkona. Jos elämäni olisi ollut sarjakuva, tällä hetkellä pääni päällä olisi leijaillut musta ukkospilvi. Vilkuilin ympärilleni ja toivoin, etten törmäisi keneenkään ennen kuin pääsisin pakoon tallin pihasta. Pieni huumorintajuinen osa mielestäni huomautti, että näytin vähintäänkin pälyilevältä hevosvarkaalta, kun hoputin Jussia lähes ravissa kohti päätietä.
Kun tallipiha jäi taakse, annoin Jussin askelten hidastua ja ohjan pidentyä. Ori pärskähti ikään kuin olisi halunnut moittia minua hätäilystä.”Älä säkin siinä viitti”, ärähdin hevoselle ja kaduin heti äänensävyäni. Eihän se Jussin vika ollut, eikä Jussi voinut ymmärtää minun ihmiselämän murheitani. Ei aikuisen ihmisen pitäisi käyttäytyä kuin Eiran.
Vanhalta Päätieltä Jussin askeleet johdattivat meitä kohti Jätinhautuumaata. Se tunsi Otsonmäen reitit paremmin kuin minä. Niinpä ori sai kävellä omaan tahtiinsa lumeen tallaantuneella polulla. Tuntui hyvältä vain istua kyydissä ja tarkkailla ympäristöä vain sen verran, ettei mitään yllättävää tapahtuisi. Ei sillä, että Jussia olisi helppo yllättää.Metsän hiljaisuudessa, lumen narahdellessa kavioiden alla tunsin pikkuhiljaa rentoutuvani. Yritin karistaa työkiireet taakseni polulle samoin kuin asiakkaiden ikävät kommentit. Jostain syystä vain ne jäivät työpäivän jälkeen mieleen, vaikka olin varma, että suurin osa asiakkaistamme oli kohteliaita ja ystävällisiä. Tietenkin oli positiivinen ongelma, että asiakasmäärä oli kasvanut huomattavasti. Se vain tarkoitti entistä kovempaa kiirettä töissä. Ennen olin pitänyt käytännössä olemattomia työaikoja työni parhaana puolena, mutta nykyään se tarkoitti sitä, että töille ei tuntunut tulevan loppua. Olin taas pyöritellyt mielessäni työpaikan vaihtoa, mutta Otsonmäeltä tai edes Seinäjoelta uuden työpaikan löytäminen ei olisi helppoa.
Kaivoin taskusta puhelimeni ja yritin jättää yläpalkkiin kertyneet ilmoitukset huomiotta, kun vilkaisin kelloa todetakseni, että pian pitäisi suunnata takaisin tallin suuntaan. Vielä hetken saisin murjottaa ihan rauhassa kenenkään huomaamatta. Tiesin, miten nopeasti juorut Hopiavuoressa levisivät, enkä halunnut että kukaan kyselisi asioista. Vielä vähemmän tietenkin halusin, että kukaan tekisi päätelmiä kysymättä minulta. Siitä lähtien, kun olin kuullut, että Camilla oli muuttanut Oskarin luokse, olin ollut tallilla aivan erityisen varovainen. Oli helpompaa hymyillä ja juoruilla Nellyn kanssa kuin vastata Sonja kysyvään katseeseen. En vain tiennyt, miten osaisin suhtautua Camillaan, kun tämä palaisi takaisin…
Lähestyessämme edessä olevaa tienristeystä, huomasin kuinka Jussi höristi korviaan ja nosti päätänsä tähyilläkseen eteenpäin. Keräsin ohjia paremmin käteeni ja varauduin kohtaaman mutkan takaa lähestyvän vastaantulijan. Toivoin, ettei se olisi kukaan tuttu.
”Öh.. moi, ootko sä tallille päin menossa?” hienoinen venäläinen aksentti kuului puheen läpi. Luin Marhsallin kasvoilta myös omaan mieleeni juolahtaneen ajatuksen. Olisiko liian noloa kääntyä johonkin toiseen suuntaan?
”Joo, takaisinpäin ollaan menossa”, vastasin ja loihdin kasvoilleni ystävällisen hymyn.
”Sama suunta sitten”, Marshall naurahti hieman vaivaantuneena. Muutamalla askelella Arlek sai rauhallisesti kävelevän Jussin kiinni. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa.
”Kuule, sori kun mä en tänään oo oikein juttutuulella,” minun oli pakko rikkoa hiljaisuus, kun sitä oli kestänyt liian kauan.
”Ei se mitään, voidaan olla hiljaa”, Marshall murahti. Sillä hetkellä aloin arvostamaan miehen seuraa huomattavasti. Pystyin jälleen vain keskittymään Jussiin, vaikka takaa kantautuikin toisen hevosten askelten ääni, joka sekoittui Jussin kavioiden tahtiin.Viime aikoina ollut vähän vaikeaa saada aikaiseksi kirjoittaa silloin, kun siihen olisi tilaisuus, mutta ehkä tää taas tästä lähtee liikkeelle….
-
Siitä se lähtee taas! Arjen kuvaaminen on välillä nihkeää, mutta muista, ettei tarinan ole pakko olla realistinen. 🙂 Näiden hahmojen elämissä voi tapahtua yhtä paljon kuin Salkkarien hahmojen elämissä, koska yleensä juoninovelli syntyy muutoksesta. Marshalliin tutustuminen voi poikia uusia asetelmia, samoin kuin Camillan paluu, josta Outi onkin jo huolissaan.
Mun vinkit writers blokkiin:
1. Tee jotain muuta. Mä olen nyt tosi inspiroitunut kirjoittamisesta, koska löysin niin hyvän kirjan, että menin ihan sekaisin sen tarinasta. Joskus olen saanut saman olon jostain telkkarisarjasta tai leffasta, joskus lenttiksen pelaamisesta tai uudessa paikassa käymisestä!
2. Anna itsellesi lupa kirjoittaa ihan hirveää luokatonta schaissea! Kaiken lisäksi anna itsellesi lupa julkaista vaikka täällä tai muualla se kirjallinen oksennuksesi. (En sano, että tämä on sitä!!) Kun mä oksennan tekstiä saadakseni kirjoituslihakset verryteltyä, moti menee, jos en saa sitä julki. Tapaan laittaa sellaisten tekstien alkuun varoituksen, että tämä ei ole mun paras työ, ja yleensä ihmiset osaavat lukea sen niin että tällä kertaa en kestä kritiikkiä, vaikka yleensä tykkään siitä. 😀
3. Kirjoita jotain muuta. Jos haluat työstää samaa tarinaa ja miljöötä, vaihda hahmoa, kertojaa tai näkökulmaa. Myös ihan toisiinkin tarinoihin voi paeta! Joskus jo sekin auttaa, että vaihtaa työskentelytapaa. Kun mä makaan selälläni velttona sängyllä ja kuuntelen musiikkia, en mä laiskottele tai tee rentoutumisharjoituksia. Mä haaveilen mun ukkeleista ja, noh, kirjoitan ahkerasti silmät kiinni.
4. Etene luonnoksesta valmiiseen työhön. Mun luonnokset näyttää tältä silloin kun en saa heti valmista tekstiä:
”1. kappaaleessa kerrotaan mitä on keittiössä. 2. kappaleessa Eetu ja Nelly tuijottaa toistensa käsiä. 3. kappaleeseen vanha dialogi. 4. kappaleeseen Nellyn angstia.”
Lisäksi jos dialogi tökkii, tapaan kirjoittaa sen ensin mahdollisimman hirveällä tavalla, joka ei sovi hahmojen suuhun ollenkaan. Niin mulla ei ole mitään suorituspaineita ja repliikkien sisältö tulee selväksi. Näkisittepä, miten Nelly ja Eetu puhui ekan version aikana tarinassa, joka me julkaistiin Nellyn kirjottajan kanssa tänään. 😀
5. Kirjoita päiväkirjaa. Jos et halua kirjoittaa sitä yksityiseen lokeroon, väitä kirkkain silmin, että se on sun hahmon elämää eikä sun, eikä kukaan epäile mitään. Tällä hetkellä mä kirjoitan itse päiväkirjaa siitä, miten mä rakastan kirjoittamista, miten mä haluan vain kirjoittaa, miten mä pelkään ettei kukaan oikea ihminen riitä mulle kun rakastan liikaa niitä jotka tulee mun päästä vaikka kukaan muu ei tykkäiskään niistä tai mun jutuista. Ei kun siis kirjoitan Hellon tunteista musiikkia kohtaan, niinhän se oli!! 😀 Chai Buathong puolestaan pitää omassa blogissaan nyt spinnarisarjaa näyttelemisestä, ja se pohjautuu puhtaasti mun omiin kokemuksiin ja ahdistuksiin teatterielämästä. Niin kuin sanoin, multa menee moti jos en julkaise tekstejäni!
6. Älä välitä siitä, mitä muut sanoo tai mitä muut ajattelee. Kirjoita siitä, mistä haluat kirjoittaa. Sen tietää, että kun tänne julkaisee liian kauan jotain yksinäisiä nurkassa nyhjääviä tarinoita, valitan niistä ja komennan kirjoittajaa muiden kimppuun, mutta musta nyt vähiten kannattaa välittää! Mulle on sanottu triljoona kertaa, että rakkaus rakkauden takia on tylsä aihe, mutta pyh pah ja pöh. Mä en mistään muusta niin kovasti haluakaan kirjoittaa kuin siitä, miltä toisen ihmisen käsi tuntuu omassa kädessä kun sitä pitää ensimmäistä kertaa. Sehän on hei villimpää kuin mikään toimintaseikkailu, siis just mulle.
7. Kokeile eri mittaista tarinaa. Tai epätarinaa. Kirjoita yksi vitsi tai idioottimainen anekdootti, jonka joku laukaisi tuvassa ja päätä, että teksti on valmis. Sitten me nauretaan sille täällä ja ihaillaan, kuinka hyvin keksit. Kehuista tulee hyvä olla ja sitten haluaa kirjoittaa lisää.
8. Piirrä se hetki, josta kovasti haluaisit kertoa. Ihan sama, piirrätkö nopeasti, viimeisen päälle, sysipaskasti, abstraktisti, postmodernistisesti, sarjakuvamaisesti vai fotorealistisesti: sen kuvan fiilis ratkaisee. Jos et halua piirtää, hanki Pinterest tai hätätapauksessa Insta ja etsi se hetki sieltä, jotta näet mistä kirjoitat.
9. Lue kirjoittamisesta, mutta älä usko kaikkea, mitä oppaissa sanotaan. Joskus niissä on hyviä, just itselle sopivia ajatuksia.
10. Kirjoita jonkun kanssa, joka täydentää sua. Huomasin tänään, että me ollaan Nellyn kirjoittajan kanssa sellainen pari. Koin syvää ahdistusta, kun piti käyttää ulkopuolista kertojaa ja fokalisointia varsinkin kun kuvasi omaa hahmoa ulkoapäin, mutta ai miten hyvä olo on kun me puristettiin tekstiä ulos. Se pakotti mut sopeutumaan uuteen näkökulmaan, mä pakotin sen miettimään triljoona kertaa sanavalintojaan ja niin edespäin. Vaihtelu virkistää.
-
-
Jussin rallipäivä
Sillä oli liikaa energiaa. Tunsin sen jo alkulämmittelyssä, mutta ajattelin saavani ratsastettua sen kuulolle. Jussi on kuitenkin aina Jussi: maailman luotettavin hevonen. Onhan se ori ja jo senkin takia välillä vauhti päällä, mutta kyllä se aina asettuu. En ollut huolissani edes Sonjasta ja Salierista, jotka ravasivat maneesissa samaan tahtiin. Jussin tapoihin ei kuulu kiihtyä muista hevosista. Olin varma, että se pysyisi käsissäni, vaikka ravasimmekin ainakin kaksi kertaa niin nopeasti kuin Sonja ja Salieri: nopeammin kuin lämmittelyn aikana oli edes mukava mennä.
”Se on virkeellä tuulella”, Sonjakin kommentoi ohimennen, kun varoitin ohittavani hänet taas sisäkautta. Minun oli kevennettävä pysyäkseni Jussin askelissa.
”Me voimma mennä kentälle”, tarjouduin heti, sillä vasta silloin tyhmään päähäni pälkähti, että vaikka Salieri ei häirinnyt Jussia, Jussi voisi häiritä Salieria. Laittaa nyt maksava asiakas kärsimään Jussin riekunnasta: olin minäkin isäntä.
”En mä ollenkaan sitä tarkottanu”, Sonja väitti. En tiennyt, voisinko uskoa häntä, mutta päätin jäädä hetkeksi.Maneesin takaosassa oli pari orpoa okseria, joilla meidän oli tarkoitus harjoitella. Ravasin Jussilla pääty-ympyrää niiden ympärillä ja se viskoi päätään mennessään. Pidin ohjia löyhällä tuntumalla. Hevonen tuntui siltä, että se olisi raivostunut, jos olisin yrittänyt ohjilla hillitä sen menoa. Ei auttanut kuin keventää ja odottaa, että se saisi energiansa purettua. Ylimääräinen vapaapäivä loppuviikosta ei ollut tosiaankaan tehnyt sille hyvää. En ollut edes tullut kysyneeksi Outilta, oliko Jussi käyttäytynyt hänen ratsastamanaan normaalisti. Kai minä olisin kuullut, jos se olisi ollut sellainen Outillakin. Vai olisinko?
”Me laukkaamma”, huhuilin maneesin toiseen päähän, kun Jussi vihdoinkin alkoi ravata suoraan.
”Selvä!”
”Me pysymmä täs pääs ny aluksi.”Jussi lähti niin kuin raketti, kun vain liikautin pohkeitani ja hipaisin sen kylkeä satulavyön etureunasta. Otin vaistomaisesti kiinni satulan etukaaresta. Hevonen hidasti raviin, koska en ollut enää tasapainossa, mutta annoin heti uudet avut. Laukannosto oli yhtä innokas toisellakin kertaa, mutta olin jo varuillani.
Se oli hienoa laukkaa se, siis sellaiseksi harjoitteluksi. Koulukisoissa olisi tullut noottia, kun Jussi antoi mennä matkaavoittavin askelin. Liike ei suuntautunut kauniisti ja hallitusti ylöspäin, vaan hevonen olisi halunnut mennä kovempaa. En päästänyt sitä kuitenkaan säntäämään, vaikka en toisaalta vaatinut siltä vielä lyhyempää muotoa ja askeltakaan. En halunnut sen turhautuvan.
Lapsena olin unelmoinut sellaisesta hevosesta kuin Jussi sillä hetkellä oli. Lapsuuden unelmahevoseni piti ponnistaa laukatessaan eteenpäin sellaisella voimalla, että sen tunsi koko ruumiissaan. Nyt osasin jo arvostaa paljon tärkeämpiä ominaisuuksia, kuten tervettä luonnetta, tarkkaavaisuutta ja tottelevaisuutta, mutta olihan se hienoa. En voinut olla hymyilemättä. Jussi alistui kompromissilaukkaamme kiukuttelematta, kun en vaatinut sen enempää. Ryhdyin kokoamaan sitä hieman vasta muutaman molempiin suuntiin ratsastetun ympyrän jälkeen. Kun se kuunteli kunnolla ja laukkasi hallitummin, hidastin taas raviin ja jatkoin uraa myöten. Varoitin taas Sonjaa, että aion ohittaa hänet ja Salierin uudelleen sisäpuolelta.
”Me hyppäämmä nua kaks tuala”, kerroin mennessäni, vaikka Jussin ravi tärisytti ääntäni. ”Jos käy.”
”Joo, me voidaan ihan hyvin olla täällä päässä hetki.”
”Meemmä pihahan sitte sen jäläkehen niin ei juasta täs teirän jaloos enää.”
”Ei kyllä oikeasti tarvi.”Uusi laukka. Vielä yksi kierros esteiden ympäri. Ohjasin Jussin kohti ensimmäistä okseria ja suoristin sen. Se vastasi apuihin täsmällisesti, mutta sen vauhti oli silti kovempi kuin olisin halunnut. Ajattelin, että kyllä se ensimmäisillä hypyillä voisi vähän tuulettaa tunteitaan. Olin varma, että esteen ylittämisen jälkeen se pukittaisi, koska se oli niin kummallisessa mielentilassa. Se ei olisi vaarallista. Olin varautunut, pysyisin kyydissä ja elämä jatkuisi. Parin hypyn jälkeen sellainen touhu loppuisi.
Jussi laukkasi suoraan kohti estettä ja sen askeleet olivat epäröimättömät. Laskin sen askeleet tarkasti. Valmistelin sen vielä puolipidätteellä: seuraavalla askeleella ponnistaisimme, sitten lentäisimme. Vatsa- ja kylkilihakseni jännittyivät juuri ennen hyppyä. Sitten oli aika. Minä hyppäsin.
Hevonen ei.
Aika tuntuu aina hidastuvan, kun säikähtää. Tunsin miten irtosin satulasta ja jatkoin matkaani oikea kylki edellä kohti estettä, kun Jussi kääntyi viime hetkellä vasemmalle. Ehdin tuntea kaikki puomit erikseen kylkeni alla, kun ne yksi kerrallaan putosivat lentäessäni niitä päin. Silloin se ei sattunut. Ei tuntunut muuta kuin samanlainen ihmeellinen sydämen tekemä kuperkeikka, kuin jos astuu vahingossa portaissa yhden rapun yli. Kun mätkähdin kylki edellä puomien kanssa maahan, suojasin jo molemmilla käsivarsilla niskaani.
Pyristelin jaloilleni jo maahan osuessani. Jos olisin ollut yksin, olisin kai jäänyt tunnustelemaan, kävikö minun pahasti. Nyt maneesissa oli kuitenkin myös muita ja minun oli saatava Jussi heti kiinni. Yritin huudahtaa varoituksen, mutta keuhkoistani oli iskeytynyt kaikki ilmat pihalle, enkä saanut huudettua. En voinut muuta kuin hakea Jussia katseellani.
Jussi, se apina hevoseksi, mutusteli jo kuolaimiaan maneesin keskellä. Sillä oli pää ylhäällä ja korvat pystyssä. Vihaiselta se ei kuitenkaan vaikuttanut. Ojensin kättäni sitä kohti ihan kuin olisin voinut ottaa sen ohjista kiinni niin pitkän matkan päästä. Sitten minun oli kuitenkin nojattava kämmenilläni polviani ja suoristettava niskani. Kipu alkoi tuntua jomottavana kylkiluissa, mutta siitä en ollut huolissani. Minun piti vain saada hengitykseni kulkemaan ennen kuin lähtisin kiinniottoreissulle, koska muuten pyörtyisin. Oli ikävä tunne, kun samaan aikaan hengästytti ja henki oli salpautunut.
”Kävikö pahasti?” Sonja kysyi ja kuului ravaavan kohti.
Heilutin hämmentäni häntä kohti. Se yritti merkitä, että ei tässä mitään hätää ole.
”Sattuiko suhun?” hän kysyi, mutta ei enää erityisen huolestuneesti.
Pudistin päätäni, taputin kylkeäni, irvistin ja yritin hengittää. Maailma mustui reunoiltaan.
”Istu alas”, hän ehdotti.
Pudistin uudelleen päätäni. Ei tässä mitään hätää ollut. Parin pitkän sekunnin kuluttua istuin kuitenkin, koska maneesin valot alkoivat tuntua hyvin hämäriltä.Istuminen auttoi heti. Sain saman tien hengitettyä, vaikkakin pinnallisesti. Valojen himmeneminen pysähtyi. Luovutin ja painoin pääni polviin. Muutaman hengenvedon kuluttua valot alkoivat palaa ihan normaalisti.
”Mihin sattuu?”
”Ei mihinkää”, sain sanottua ihan normaalisti ja suoristin selkäni. ”Meni vain ilimat pihalle.”
”Noni. Ooksä varma?”
”Joo. Kylykiä kumminki sen verran pistää ettemmä hyppää enää…”
”Ehkä ei sitten kannata.”Nousin uudelleen jaloilleni ja Sonja jatkoi Salierin kanssa käynnissä. Jussi näytti olevan ihan rauhassa maneesin keskellä vieläkin. Nostin esteen tolpan pystyyn, mutta se vihlaisi omituisesti selästäni. Irvistin salaa kohti seinää. Olisi kyllä tosi erinomaista, jos olisin jotenkin loukkaantunut. Voi itku. Yritin nostaa alimman puomin paikoilleen, mutta selkäni säti sellaisia varoitussignaaleja, etten uskaltanutkaan kumartua. Antaa olla.
”Jussi tse”, mutisin hevoselle niin kuin koiralle ja kävelin sen luokse. Se antoi minun ottaa otteen ohjistaan. ”Mä paan jonku, Oskarin vaikka, tulemahan korjaamahan nua estehet”, sanoin Sonjalle. ”Mullon seliäs joku.”
”Eiku kyllä mä ne voin siitä koota. Ei tarvi ketää juoksuttaa tänne.”
”Ei soo sun hommas mun jäläkiä siivota.”Lähdin taluttamaan Jussia kohti maneesin ovia. Selkää vihloi, kun yritti pitää sitä suorassa. Toivoin, että tallissa olisi joku — vaikka edes Eiran kaltainen holtiton lapsi. Jussi olisi ihan jumissa huomenna, jos kukaan ei jäähdyttelisi sitä.
-
Jussilla on selkeesti kevättä rinnassa! Pakkaset ja valoisat päivät tekee tehtävänsä, oli kyseessä sitten maailman luotettavin Jussi tai mikä tahansa puksuttaja poni, kyllä ne siitä kiihtyy 😀
Mutta ai vitsi, mitä kuvailua! Melkein kädet hikosi kun luin, miten Eetu lähti Jussia esteelle viemään. Varmaan siksi, että koko alkupätkässä hänen kerronnastaan kuvastaa epävarmuus. Ainakin mä näen sellaista sieltä rivien välistä, vaikka kuinka Jussi rauhoittuisi pian ja vaikka kuinka ei haittaisi vähän pukitella esteiden jälkeen. Se, että Eetu heti miettii oliko Jussi ollut outo Outin kanssa, ja orin mielentilaa kuvailtuna kummallisena saa sellaisen tunnelman aikaan, että joku vähän vähemmän itsepäinen kuin Eetu olisi jättänyt okserit hyppäämättä. Väitän, että Eetunkin olisi ehkä tehnyt vähän mieli, muttei hän sitä kuitenkaan itselleen halunnut myöntää.
Hyi olkoon, muistan ite kun pentuna tuli tiputtua keinusta tai trampoliinilta, ja ilmat lähti. Sitä hengen haukkomista ja kakomista jatku ihan varmasti ainakin kymmenen minuuttia, vaikka oikeestihan se on juurikin pitkistä sekunneista kiinni. Silti, kamalaa se on. Kamalaa on myös se, että Eetua taisi nyt oikeasti sattua. Aika hommaa oliskin, kun isäntä joutuu sairaslomalle ja muut hoitaa tallin. 😀 Eihän Eetu sellaisesta hengissä selviäisi.
-
-
Kuinka Outista ja Jussista tehtiin TT-voittajia vuosimallia 2020
ja kuinka mokasin taas”Yleensä tää kyllä menee paremmin”, Outi naurahti katkonaisesti Jussin ravissa istuessaan, kun olimme hiovinamme siirtymiä kentällä.
En sanonut mitään, mutta hymyilin hänelle. Outi on välillä sellainen vitsailija. Olinhan minä nähnyt aiemmin sivusilmällä kauniita, hallittuja ravisiirtymiä. En ollut varma, miksi hän pelleili, mutta kai sekin pian selviäisi. Kyllä Outi tiesi sanomattakin, ettei joustanut yhtään keskivartalosta, vaan antoi Jussille samaan aikaan sekä pohkeita että istunnallaan hidastamiskäskyä.
”Siis oikeesti”, hän sanoi vielä hymyillen melkein aitoa hymyä jonnekin kaukaisuuteen Jussin korvien välistä katsoen.
”Kyllä mä tiedän”, vakuutin heti ja vedin pipon päästäni. Aurinko paistoi niin, että minun oli kuuma toppatakissani, vaikka olin vain paikallani.Jussi oli hevonen, joka ei yrittänyt laiskotella tai päästä helpolla. Heikkoutensa silläkin näytti olevan siitä huolimatta. Se tuntui ikään kuin varmistelevan asioita koko ajan ja tahtoi ratsastajan jatkuvaa tukea ja ohjausta. Outin ratsastus sai sen korvat pyörimään. Toisenlainen hevonen, vaikkapa Ukko, ei olisi ollut niin herkkä. Toisaalta Ukko oli paitsi Jussia rohkeampi ja itsevarmempi, myös omapäisempi. Vaikka Jussilla oli epävarma olo, se ei tuntunut kyseenalaistavan kertaakaan ratsastajansa määräysvaltaa. Ukko olisi saattanut kokeilla, tarvitseeko sen välttämättä totella.
”Vieläkö sä haluat että mä teen tätä?” Outi kysyi hidastaessaan taas käyntiin.
”Mitä?” havahduin haaveistani.
”Ravi — Oskari mihin sä menit?”
”Mä ajattelin vaan Ukkoa”, myönsin heti.Katsoin Outia tarkemmin. Hän odotti minulta jotain, ilmeisesti oikeaa valmennusta. Hengitin kerran syvään ennen kuin kävelin kentän ulkopuolelta sen keskelle. Ilmeisesti Outin ja Jussin rysähtävät ravisiirtymät olikin tarkoitettu helpottamaan minun hommiani. Outi tiesi, kaikki tiesivät, että olin ollut allapäin Ukon takia. Minusta oli kilttiä, että Outi yritti tarjota minulle helppoa pikkuasiaa, josta voisin sanoa, koska ei kai surullinen ja hajamielinen Oskari muuhun väälttämättä kykene. Ilmeisesti koko valmennuskin oli surullisen Oskarin harhautusyritys eikä harjoittelua Tie Tähtiin -cuppia varten, mikä oli myös kovin kilttiä. Vaan vähänpä tiesivät, Outi ja muut, kun epäilivät minun tarvitsevan näin paljon apua. Työnsin pipon takkini taskuun ja ajattelin näyttää, miten surullinen ja hajamielinen Oskari valmentaa.
”Noni. Mä oon nähny että sä istut paremmin. Jousta tästä selästä ja laita niskarankakin suoraksi. Sitten vasta saat kattoa sieltä korvien välistä sivusilmällä kun lasket askelia esteelle, ja harvemmin niitä kuitenkaan koulukisoissa lasketaan, eiks niin. Nosta laukka ja rupee kokoamaan kunnolla sitä Jussia. Sitte kun sä oot valmis, mee tässä mun ympärillä isoa ympyrää. Me ei mitään nössöjä pääty-ympyröitä tehdä ja oteta laidoista tukea kun meillä on kerrankin koko kenttä.”
Outi teki työtä käskettyä. Jäykkä istuntapelleily loppui heti, kun hän sai jotain oikeaa ajateltavaa. En tuntenut Jussia oikeastaan yhtään, vaikka olinkin useasti nähnyt sillä ratsastettavan, joten halusin Outin kokeilevan sitä. Vaikka epäilin, voisiko se pysyä painoapujen varassa ympyrällä ilman muuta tukea niin kuin Ukko, halusin, että sitä kokeillaan. Epävarmempi Jussi pyrkikin saman tien hidastamaan laukkaansa, kun ohjan tuki väheni, mutta halusin Outin muistuttavan sitä pitämään temmon samana. Silloin hevonen alkoi omin päin suurentaa ympyrää, ja halusin sen tien korjattavan pohkeilla eikä ohjalla. Ilman ohjaa Jussi ei taipunut edes suuren ympyrän vaatimaa hitusta, mutta ajattelin, ettei sellainen pikkuseikka olisi tämän päivän asia. Jussi vaati paljon ohjan tukea. Veikkaukseni oli, että jos sitä saataisiin purettua vähän, siitä tulisi herkempi hienovaraisille ohjasavuille.
”Selvä! Voisitko sä mennä ravia, uralla? Anna sen rentoutua mutta se saa kyllä ravata ihan sinne kulmiin asti. Mä en halua että sä asetat sen niin vahvasti ohjalla, jos käy et kokeilet jotain uutta. Ennemminkin marssita se sinne ja sitten se saa luikertaa sen sun sisäpohkeen ympäri niinku kissa tiedäksä. Sen etupään kääntymisnappula on siinä ulkopuolen kyljessä niinku ennenkin, tietenkin, ja sit vaan anna ulko-ohjalla sille tilaa niin sehän rullautuuki sinne kulmaan niinku itestään. Kyllä menee hyvin.”
”Tää ei kyllä oo yhtään niinku itestään! Mulla on kuuma!”
”Se on vaan toi aurinko. Mä haluan että se menee reippaammin. Ei tarvi mennä nopeemmin, ennemminki tempoa lisää, mut ei sen tarvi loikkia tolleeen matkaavoittavasti. Voisitko sä muistuttaa kulman jälkeen sille et takapäänki pitäis ravata?”
”Eikö sillä muka ole takajalat allaan?”
”On. Mut ei yhtään haittaa että on vielä enemmän. Mä luulen et tää on nyt sen selkälihaksista kiinni, mutta samallapa nekin kehittyy. Kato kun sä saat sen meneen nyt tosi tasases hyväs rytmis siinä.”Olin luopunut toppatakistani ja ripustanut sen aidalle hyvää tovia aikaisemmin ennen kuin Outi päästi ohjat pitkiksi ja nojautui käsillään satulaan kun pyysin häntä siirtämään Jussin käyntiin. Olin ajatellut, että pidettäisiin lyhyt palaveri vielä ennen kuin jatkettaisiin, mutta Outin asento näyttikin sanovan, että valmennus oli nyt tässä. Kävelin Jussin kiinni ja aloin tarpoa sen ja Outin vierellä.
”Väsyiksä?” kysyin hämmästyneenä.
”No joo!” Outi naurahti. ”Kuuskyt minuuttia ratsastusta niin että koko ajan tekee jotain on kuitenkin aika rankka paketti.”
”Niin, niin”, olin myöntelevinäni ja yritin peittää yllättyneisyyteni. Tunti niin, että oikeasti tekee koko ajan jotain? Vastahan minä olin saanut tutkittua, mitä Jussi oikeasti osaa, ja mitä Outi. Olin ajatellut, että pian päästäisiin aloittamaan ihan oikeitakin töitä vaikka pariksikymmeneksi minuutiksi.Yhtäkkiä en osannutkaan sanoa enää mitään. Valmennukset olivat nyt sitten siinä. Hyvä Oskari, taas tuli mokattua. Kun iskällä oli ollut valmennustoimintaa ja olin ollut hänellä kesätöissä, hän oli jaksanut muistuttaa minua päivittäin siitä, että ota kohderyhmä huomioon. Aniharvassa olivat ne ratsastajat, jotka olivat niin kuin minä ja olisivat mieluiten halunneet korjata kaiken kerrallaan ja nopeasti. Suuri osa ratsastajista halusi ennen kaikkea kokea olevansa jo valmiiksi hyviä samalla kun pikkujuttujen kanssa edettiin maltillisemmin — ja hyviähän he toki olivatkin. Isän jankutus oli tuntunut silloin ärsyttävältä, mutta olin taas kerran unohtanut sen ja ryhtynyt innoissani vaatimaan muilta samanlaista pyristelyä kuin itseltäni. Kaiken lisäksi näytti siltä, että Jussi oli menossa hapoille. Hyvä Oskari, tosi hyvä juttu, tosi hyvin tehty taas.
”Oli se aikamoinen valmennus”, Outi nauroi.
”En mä yrittäny olla ilkeä”, mutisin heti.
”No ethän sä ole.”
”Ai jaa?”-
Halusin jättää tarkoituksella Oskarille mahdollisuuden myös olla pitämättä valmennusta tai ”valmennusta” Outille ja Jussille, mutta oon tosi iloinen siitä, että se kuitenkin päätyi kentälle vähän huutelemaan ohjeita. Voin kuvitella, kuinka Outi on yrittänyt tehdä Oskariin vaikutusta ja hypännyt Jussin selkään sillä asenteella, että se on maailman paras ratsastaja ja luonnollisesti kunnon yliyrittäminen on johtanut vaan siihen, että se ratsastaa tavallista huonommin ja jännittyneemmin. Oskariin verrattuna Outi on tietysti ihan sunnuntairatsastaja, mutta kyllä Outiltakin löytyy kunnianhimoinen puoli. Outi on vaan surffaillut elämässä eteenpäin sen verran, että on vähän unohtanut, miltä tuntuu tehdä oikeesti tavoitteellisesti mitään.
Ja voi Oskaria, joka tuntuu edelleen ajattelevan, että sen kanssa halutaan olla vaan sen takia, että sitä säälitään nyt Ukon takia. Tajuaakohan se koskaan, että ihmiset (krhm.. ehkä erityisesti Outi) yrittää tehdä sen kanssa tikusta asiaa ihan muistakin syistä kuin vain sen takia, että Oskarin hevonen on kipeänä.
-
-
En yleensä julkaise kisatarinoita, koska ne pakkaa olla aika juonettomia, mutta nyt tuli osallistuttua yhdellä juonellisella. Tämä on huomisen (22.3.) Ruunaan Kypärästä, jossa Eetu ja Jussi olivat 2/4 (ja Reita ja Pond 1/4, saanen elvistellä, mutta sen tarinan joudutte lukemaan kutsusta, koska se edistää vain Reitan juonta eikä Hopiavuoren juttuja).
Ruunaankosken ruusukkeet
on tehnyt LynnEn minä lähtenyt kilpareissulle Nellyä pakoon, en. En suinkaan karannut Jussi-hevoseni kanssa Ruunaankoskelle siitä syystä, että Nelly oli nyt minun avovaimoni, eikä tyttöystäväni. Ei se ahdistanut minua, sillä sitähän minä halusin. Vaimon ja lapsia, lapsille ponin, vaimolle hyvän puoliverisen. Sehän oli minun unelmani. Sehän OLI minun unelmani!
Tuijotin tiukasti päätuomarin ohitse kun tervehdin häntä Jussin selästä. Nelly, avovaimo-Nelly, valmentaja-Nelly oli sanonut, että ei yleistä kohteliaisuutta arvioida, mutta ei kukaan tuomari pidä mörön näköisestä ratsastajasta. Silti en saanut väänneltyä hymyä kasvoilleni, vaan nitkautin lantiotani sen verran että Jussi lähti ravaamaan luotisuoraan niin kuin armeijan hevonen.
Tunsin itseni robotiksi. Ratahan oli helpohko ja paljon harjoiteltu. Sen ratsastaminen sujui niin kuin Nellyn — siis avovaimoni Nellyn — sukkien neulominen. Automaattisesti. Välillä valmiista sukasta löytyi virhe, mutta eipä sitä kukaan katsonut. En ainakaan minä, kun sain laittaa avovaimon tekemät sukat aamutalliin, avovaimon tekemät sukat automatkan ajaksi tällekin kisareissulle.
Se oli virhe. Minun ja Jussin voltin halkaisija oli varmaankin lähempänä kuutta metriä kuin vaadittua kahdeksaa, mutta en tarkoita sitä. Nellyn kanssa yhteen muuttaminen saattoi olla virhe. Minä haluan vain tallini ja Jussini. Silti oloni oli uusien asumisjärjestelyidemme myötä niin sekava, etten osannut edes ratsastaa volttia, jossa halkaisija olisi edes suurin piirtein sen kahdeksan metriä. Voltin jälkeen yritin koota uudelleen liian pitkään muotoon valahtanutta Jussia ja liian hajalleen valahtaneita ajatuksianikin.
Nelly, avovaimo-Nelly oli hyvä juttu. Halusin hänet istumaan minua vastapäätä aamupalapöytään ja mulkoilemaan minua vihaisesti, ja halusin seurata miten hänen ilmeensä ensin lientyi ja sitten seestyi kun hän joi kaatamaani aamukahvia. Samalla halusin myös pitää minun tallini ja minun Jussini itselläni. Mitä jos menisimme naimisiin ja meille tulisi ero? Puolet Hopiavuoren hevostallista muuttuisi Nelly Jokikannaksen valmennustalliksi ja puolet Hopiavuoren Jussista Jokikannaksen Jussiksi. Se ei käynyt laatuun, ei edes ajatuksen tasolla.
Kun sain ajatukseni järjestykseen, Jussikin ajautui järjestykseen kuin itsestään. Meidän piti Jussin kanssa nyt vain ratsastaa luotisuora kokorata leikkaa ja sen jälkeen puhua Nellyn kanssa varovasti mutta vakavasti avioehdosta. Ja ne molemmat asiat me Jussin kanssa kyllä osasimme. Ehkä meillä Jussin kanssa oli vielä joitain mahdollisuuksia ruusukkeeseen ja onnistuneeseen avioliittoon.
-
Odottavan aika on pitkä
Jussi venytti kaulaansa, kun annoin ohjien valua sormieni välistä pidemmäksi orin siirtyessä käyntiin. Olin antanut Jussin laukata nössöllä pääty-ympyrällä samalla, kun olin yrittänyt keskittyä istuntaani. Oikeastaan olin keskittynyt vain siihen, etten antanut nyrkkieni vajota satulan etukaaren tuntumaan, vaan kannattelin käsiäni. Silloin, kun olin muistanut, olin nostanut katseeni Jussin niskasta pidemmälle eteenpäin. Istunnan treenaamisesta olisi voinut olla enemmän hyötyä, jos maneesissa olisi ollut edes peilit. Nyt jouduin luottamaan lähinnä tunteeseen, eikä se tuntunut ollenkaan luotettavalta.
Jussin kävellessä uraa pitkin ympäri maneesia, kaivoin kännykkäni ratsastushousujen takusta. Tiesin, että se oli huono tapa, mutta sentään maneesissa ei ollut yhtäkään todistajaa. Vilkaisin nopeasti läpi ilmoitukset ja pyyhkäisin ne vain pois näytöltä. Sen jälkeen kaivoin esiin helpon a:n ohjelman, joka ratsastettaisiin ensimmäisessä osakilpailussa Hallavassa ja yritin päättää kohdan, jota haluaisin vielä treenata. Kuulin entisen ratsastuksenopettajan nalkuttavan päässäni, kuinka rata pitäisi opetella ulkoa, mutta kilpailuihin oli vielä aikaa. Irrotin jalkani jalustimista ja pyörittelin nilkkojani hajamielisesti. Vilkaisin vielä nopeasti WhastAppia ennen kuin laitoin puhelimen takaisin taskuuni. Oskari ilmeisesti mietti edelleen.
Kouluohjelmaan kuului pohkeenväistö keskihalkaisijalta uralle. Se tuntui tarpeeksi selkeältä tehtävältä treenata. Keräsin ohjat takaisin tuntumalle ja korjasin ryhtiäni. Jussikin tuntui hieman terävöityvän. Radalla väistö piti tehdä ravissa, mutta päätin silti kokeilla sitä ensin käynnissä. Niinpä käänsin Jussin lyhyen sivun puolestavälistä keskihalkaisijalle, suoristin orin ja pyysin sitä sitten väistämään ensin vasemmalle. Jussi tuntui tekevän, kuten pyysinkin, joten suoristin sen jälleen pitkälle sivulle. Lyhyeltä sivulta käänsin orin jälleen keskihalkaisijalle ja pyysin sitä väistämään oikealle. Tähän suuntaan Jussilta piti vaatia enemmän ennen kuin se lähti ottamaan ristiaskelia haluamaani suuntaan. En tiennyt oliko suunta vaikea minulle vai Jussille.
Pitkältä tuntuneen tunnin jälkeen päätin lopettaa, kun kalvava tyytymättömyydentunne ei ollut antanut periksi. Varmaan vielä viikko sitten olisin ollut ihan tyytyväinen siihen, kuinka Jussi laukkasi tasaisesti ympyrällä tai väisti siihen suuntaan kuin halusinkin. Sitten oli tullut Tie tähtiin -ilmoittautuminen, Oskari ja radiohiljaisuus, eikä Tiituksen ja Agneksen kilpailusuoritusten seuraaminen Sjöholmassa ollut ainakaan helpottanut tilannetta, vaikka ajatukseni olivatkin olleet mukavasti muualla kädet täynnä töitä kisahoitajan pestissä. Hiton Oskari! Kuinka pitkään mies oikein tarvitsi aikaa miettiä?
331 sanaa
-
Nii just, hiton Oskari! 😀 Tässä on kyl niin hyvän teksti, kun kerrotaan tarkasti itse ratsastuksesta, viedään juonta melkein eteenpäin (koska Oskari ei oo vieläkään vastannut!) ja sitten vielä harjoitellaan TT-Cuppiin. Nii ja hei, huomioitu vielä nuorikon kisatkin!
-
Se, että Oskari vastasi Outille typerästi, oli tahallista. Siinä on suivaannuksen ja muun tunteilun paikka, ja tartuit siihen. Sen sijaan se, ettei Oskari vastannut lopulta tarpeeksi nopeasti, on vahinko! Olen yrittänyt nimittäin ratkaista ongelmaa. Hahmona Oskari päätyisi varmasti valmentamaan Outia. Mutta kirjoittajana mulla on ihan järkyttäviä ongelmia, kun joudun googlaamaan jopa perusasioita ja häpeän silmät päästäni jokaista ratsastustarinaa. :DDD Kamalinta saattaa olla, että selkeästi osaat teorian noin miljardi kertaa paremmin kuin minä, vaikka mun hahmon pitäisi osata paremmin kuin sun hahmon!
Mutta joo. Outin kännykkäratsastuksesta tulee mieleen Instassa näkemäni kuva, jossa joku on laittanut lunttilapun hevosen suitsiin niskahihnan alle ja ratsastaa sen avulla rataa. 😀 Kaikki hienot jutut, joita radalla pitää suorittaa, on tietenkin mulle suurimmaksi osaksi vieraita sanoja, ja siksi olenkin taipuvainen uskomaan, että koulurata on mahdotonta oppia ulkoa. Jos mulla olisi rehellinen hevonen niin kuin Jussi, varmasti tulisi itsekin luntattua kännykästä, vaikka onkin vaarallista.
Outin ärsytys alkaa kasvaa tässä. Seuraavassa tarinassa (jonka olen tietenkin lukenut aikaa sitten) se saavuttaa jonkin lakipisteensä. Tässä se ärtymys on vielä sellaista, että luen Outin ajatukset vähän samalla sävyllä kuin Eiran puheen. 😀 Onnistut musta kuvaamaan sitä ärtymystä tosi hyvin sanomatta sitä oikeastaan ääneen. Oskari ilmeisesti mietti edelleen -kohta on tässä onnistunein, mutta en osaa sanoa, miksi. Sävy on tosi selkeä. Johtuukohan se siitä, että suomen puhekielen kieliopissa tuo ilmeisesti-sana tässä kontekstissa merkitsee ärtymyksen, vai mistä lie? (Sanokaa nyt vielä että kukaan muu ei lue sitä ärtyneenä kohtana niin menen maan alle.)
-
-
Kuinka vaikeaa on vastata yhteen viestiin
“Meetsä ratsastamaan?” Oskari huikkasi perääni, kun talutin Jussia kentälle päin. Mies oli varmaan juuri saapunut tallille, sillä tuskin hän muuten olisi lymyillyt parkkipaikalla autojen keskellä. Jouduin puremaan hampaani tiukasti yhteen, jottei niiden välistä lipsahtanut liian sarkastista vastausta. Jos sanoisin jotain liian nenäkästä, Oskari ei varmasti uskaltaisi puhua minulle ainakaan viikkoon. Nyökkäsin ja pysäytin Jussin. Jäin odottamaan, että mies jatkaisi.
“Hyvä… tai siis.. mä voisin… tai siis mä aattelin…”, Oskari takelteli. Hienoa! Nyt Oskari siis miettimisen lisäks myösi ajatteli.Kohotin kulmiani harkitun ilmeettömästi ja odotin lisää. Huomasin, kuinka mies nyki toista hihaansa hermostuneesti eksyneen näköisenä, mutta ei saanut suutansa auki. Mielestäni minulla oli täysi oikeus olla hieman kärttyinen, joten pysyin itsepäisesti hiljaa. Tällä kertaa en auttaisi Oskaria eteenpäin. Tunsin oloni yhtä kärsimättömäksi kuin Jussi, joka kuopi parkkipaikan soraa etukaviollaan, kun seisoimme parkkipaikalla pienen ikuisuuden. Ärähdykseni taisi tehota paremmin Oskariin kuin oriin, sillä vihdoin mies sai suunsa auki.
“Mä voisin tulla katsomaan”
“Ai mitä?”
“Kun sä meet Jussilla… Siis mä haluaisin vielä katsoo, kun sä meet Jussilla”
“No, jos sulla ei oo parempaakaan tekemistä”
“Mä vaan katon. Mä en haluu… Tai siis mä en lupaa mitään. Mun pitää-”
“Ai miettiä? Kyllä sä voit tulla tonne kentänlaidalle miettimään”, hymähdin. Oskari näytti edelleen eksyneeltä. Varmaan mies oli kuvitellut keskustelun menevän jotenkin eri tavalla, mutta en jaksanut suhtautua mieheen juuri sillä hetkellä kovin myötätuntoiseti. Oikeastaan olin päättänyt jo unohtaa koko tyhmän valmennusjutun, kuten olin olettanut miehenkin tehneen. Ohjia nykivä Jussi tuntui siltä, että saattaisi lähteä lentoon hetkellä millä hyvänsä, jos se ei saisi pian parempaa tekemistä. Niinpä lähdin taluttamaan oria määrätietoisesti kentälle.“Mitä sä meinaat tehdä?” Oskarin ääni kuului Jussin toiselta puolelta miehen otettua meidät kiinni parilla hölkkäaskeleella. Vaikka sisälläni edelleen kiehui, panin huvittuneena merkille, että Oskari oli juuri juossut perääni. Jonkun rakkausromaanin sivulla, sillä olisi ollut paljon enemmän merkitystä.
“Varmaan siirtymisiä”, vastasin miehelle suuremmin miettimättä. Tein aina siirtymisiä, kun en muutakaan keksinyt.
“Miks sä niitä treenaat?”
“No en mä tiiä, kunhan vaan treenaan”
Kuulin Oskarin tuhahtavan. Aivan turhaa oli Oskari Suden tuhahdella sillä tavalla niin kauan kun hän vielä mietti.Päätin jättää aidan vierelle jääneen miehen täysin huomiotta kiivetessäni Jussin selkään. Ori oli jo valmiiksi kärsimätön, eikä hermostumiseni ainakaan parantanut tilannetta. Aina, kun halusin antaa Jussille vähän pidempää ohjaa, se pyrähti raviin. Poskiani kuumotti, mutta yritin pakottaa itseni rennoksi. Lopulta jäin Jussin kanssa pyörimään pääty-ympyrälle mahdollisimman kauas Oskarista.
Ei mennyt pitkään, kun näin sivusilmällä, kuinka mies loikkasi aidan yli ja lähti kävelemään kentän läpi, mutta päätin teeskennellä, etten ollut huomannut sitä.
“Mä häiritsen sua”, Oskarin ääni oli enemmän kysyvä kuin toteava. Mies tarttui tottuneesti Jussin oikeasta ohjasta ja jäi kävelemään vierellemme. Hetken aikaa harkitsin syyttäväni Jussia, mutta tajusin sitten, ettei selitykseni olisi varmasti mennyt läpi. Kaiken lisäksi se olisi ollut epäreilua Jussia kohtaan.
“Ehkä vähän”, myönsin lopulta vastentahtoisesti.
“Ehkä mun ei sit pitäis… Mä kyllä mietin sitä, mut en mä oo mikään valmentaja, enkä mä tiedä, oisko musta mitään hyötyä. Mikset sä kysy vaik Nellyä? Ei sun tarvi yrittää keksii-”, Oskarin lause katkesi kuin seinään.
“Keksii mitä?” kysyin hämmentyneenä.
“Keksii mulle tekemistä”, mies sai lopulta puuskahdettua.
“Miks mä yrittäisin keksii sulle tekemistä?” olin entistä hämmentyneempi.
“Ukon takia! Kaikki yrittää keksiä jotain ihan niin kuin en ite pärjäisi”. Oskari näytti samaan aikaan kauhistuneelta, mutta myös vähän helpottuneelta saatuaan sanottua asian ääneen. Hän ei kuitenkaan edes vilkaissut suuntaani, vaan talutti Jussia edelleen määrätietoisesti uraa pitkin katse naulittuna eteenpäin. Yhtäkkiä oma närkästykseni ei tuntuntu sittenkään niin oikeutetulta, kun tajusin, kuinka hankalaan paikkaan olin Oskarin laittanut.“Hei, ei mun ollut tarkoitus saada sua ahdistumaan. Jos se oli huono idea, niin olisit vaan sanonut ei”, huomasin hymyileväni lempeästi vain Oskarin niskalle, mutta toivoin, että se kuului myös äänestäni. Ainakin miehen hartiat rentoutuivat hieman.
“Oikeesti, en mä odota, että sä musta mitään maailmanmestaria tekisit, enkä mä ois loukkaantunut jos sä oisit sanonut ei, kunhan oisit vaan sanonut jotain. Enkä mä todellakaan yritä keksiä sulle mitään tekemistä! Ihan itsekkäästihän mä sitä kysyin, koska oon niin huono suunnittelemaan mitään treenejä. Joskus sitä vaan kaipais jonkun, joka keksis tehtävät ja muistuttais pitään niskan suorana ja kantamaan kädet. Sitä paitsi mä tykkään enemmän susta kuin Nellystä”, viimeinen lause lipsahti ulos aivan väärin, mutta selittely olisi vain pahentanut tilannetta. Onneksi Oskari keskittyi edelleen tuijottamaan tiiviisti eteensä, eikä nähnyt punastumistani.
“Mitä jos mä vaadin sulta liikaa? Jos mä en osaakaan ottaa sitä tolleen kevyesti?”
“Äsken sä sanoit, että se et oo tarpeeks hyvä ja nyt sä meinaat jo vaatia liikaa? Kuule, mä harrastin pienenä balettia ja mä muistan edelleen, et oli hyvä tunti, jos ei enää itkettänyt, kun iskä tuli hakemaan tanssikoululta. Mä epäilen, ettet sä voi ainakaan pahempi olla”, vakuutin ja sillä kertaa sain Oskarin vastaamaan hymyyni.-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
Outi Halme.
-
Nyt on tykitystä! Se Hellon letittämis-tarina oli niin hauska, että olen lukenut sen useampaan kertaan (jos analysoida pitäisi enemmän niin jotenkin sanavalinnat erityisesti tekevät siitä niin huvittavan, sillä siinä ei ole sellaista yhtä suurta vitsiä lopussa eikä se tarina itsessään ole yksi iso vitsi vaan siinä on hyviä oivalluksia vaikka kuinka monta mutta niille ei jäädä naureskelemaan vaan tarina kulkee eteenpäin ja joo, minun pitäisi ehkä kirjoittaa tämä analyysi ennemmin sinne mutta menköön nyt) ja nyt sitten tämä.
En tiedä mistä päästä aloittaisin kommentit tähän, mutta sanotaan nyt ensin että Oskari on niin Oskari tässä tarinassa. Se on niin reppana, ettei sille voi olla kunnolla edes käärmeissään, ei edes Outi, vaikka hänellä olisi todellakin jo syytäkin olla hapan. Se Oskarin Mä mietin on edelleen ehkä hirveintä, mitä tänne on kirjoitettu! Mutta sitten se raasu tulee ja yrittää jopa puhua ja eihän sille voi olla vihainen. Se on kirjoitettu niin hyvin, sarkastisten vastausten nielemiset ja se miten lopulta alkaa itsestäkin tuntua ettei Oskarille voi olla kovin närkästynyt.
-
Olen niiiiiiiin kateellinen. Vähäsen ärsyttää, mutta enemmän vielä tietenkin olen iloinen kuin ärsyyntynyt. 😀 Mulla oli joskus sama armolahja kuin sulla nyt, että osasin kiinnittää sielun sellaisiin ihmisiin, jotka ihminen oli luonut, eikä mikään korkeampi voima. Siis osasin kirjoittaa tyypit itsensä kuuloiseksi. Nyt kun en osaa, voinpa lukea kun sinä osaat. Olen nimittäin ihan samaa mieltä kuin Sonja, että olet julkaissut nyt parhaita (ihmisistä kertovia) tekstejäsi tähän asti. (Tai siis enhän voi tietää, mitä kaikkea olet muualla julkaissut, mutta.) Jatkukoon tämä hyvä vaiheesi mahdollisimman pitkään, ja alkakoon se mahdollisimman nopeasti uudelleen kerran päätyttyään. Ihan siksi että saan itse lukea, tietenkin. :DD
Rakastun usein hahmoihin, ja sen kaikki tietää. Nyt mulla on joku omituinen ihastus Oskariin ja Outiin, ja nimen omaan sun kirjoittamiin Oskariin ja Outiin. Ne on niin ihania. Molemmat. En taaskaan tiedä, mitä ihmettä nostaisin esiin, kun tekisi mieli ottaa lainaus suoraan koko tarinasta. Kun Outi on vihainen ja ajattelee niin piikikkäästi, mutta on kuitenkin valmis antamaan anteeksi niin helposti, ja kun Oskari on niin Oskari, mutta kuinka siltäkin saa hymyn ja aa mä kuolen. En oikeasti tiedä mistä tykkään eniten. En osaa analysoida yhtään mitään tässä tilassa.
Outi on muuten kovempi luu kuin ajattelin. Kyllä minä olen sen huomannut, ettei hän kaikkein herkintä laatua ole, mutta että sellaista tanssituntiakin hän on kestänyt.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 8 kuukautta sitten
-
Nurruusen oloonen
Jussin ravi on aina hyvää. Se on komeaa ja näyttävää, mutta maastossa matkaavoittavaa ja vaivatonta. Jouduin yhtenään tarkistaa, että Nelly ja Cozmina pysyivät perässä, vaikka sitkeä poni kun oli, tottahan Cozmina pysyi.
Aina kun katsoin taakseni, Nelly hymyili minulle ja minä hymyilin takaisin. Hetkittäin koin vieläkin kauhua siitä, joutuisinko jakaa tallini samalla kun elämäni, mutta silloin ei ollut sellainen hetki. Silloin risut viiltelivät poskiani, kun ravasimme Jussin kanssa niin lujaa, että väistää ei ehtinyt. Silloin oli sellainen hetki, kun ujutin salaa ratsastussaappaideni kauluksen satulasiiven alle, jotta pysyin itse Jussin matkassa paremmin. Vaikka ravi oli hurjaa, pyysin lisää vauhtia ja kevensin niin että jalka- ja vatsalihakseni tuntuivat vinkuvan.
Kun vilkaisin taakseni viimeisen kerran, Cozmina ja Nelly alkoivat jäädä meistä. Ajattelin jo hidastaa, mutta huomasin Nellyn huiskaisevan kädellään. Mene vain, se tarkoitti. Ja me menimme. Ja Jussi ravasi niin kovaa, että tuntui jatkuvasti pyrkivän laukalle, koska se ei olisi päässyt enää yhtään lujempaa. Mutta laukkaa minä en sen antanut nostaa, sillä niin kovassa vauhdissa laukannosto sai sen aina kompuroimaan ja hidastamaan. Sitä paitsi pian olisimme jo perillä…
Pihlajamäki kylpi ilta-auringossa. Se olisi ollut karu paikka silmuttomine puineen ja ylärinteelle romahtaneine pikku taloineen, mutta kultainen valo teki siitäkin kauniin. Jussi, joka yleensä oli kuin tummaa suklaata, näytti häikäisevän kupariselta. Pihlajamäki taisi olla Jätinmetsän ainoa paikka, jonne valo niin esteettä pääsi.
”Onpa täällä kivan näköstä”, sanoi Nelly hengästyneesti jo polunmutkasta kauempaa ilmestyessään.
”Nii no ny on”, hymyilin hänelle, vaikka arvasin, ettei hän voinut tietää minun tarkoittavan häntä.Katselimme hetken mäelle vierekkäin aurinko selkämmee takana. Pian huomioni kiinnittyi kuitenkin hevosiin. Cozmina ja Jussi käänsivät päänsä eri suuntiin ja tuijottelivat sivuille, sillä eiväthän ne toisiaan tunteneet ja kumpikin halusi osoittaa, ettei ole aggressiivinen. Cozmina oli paitsi matala, myös lyhytrunkoinen ja -kaulainen Jussin vierellä.
Kun katselin hevosia, huomasin Nellyn tutkivan katseellaan Pihlajamäkeä, jota olin itse jo etinyt ihailla ennen hänen tuloaan. Hän sai minut kiinni tuijottamisesta, mutta hymyilin. Sitten niin kuin yhteisestä päätöksestä patistimme hevoset liikkeelle ja kiipesimme mäen päälle hitaassa ja varovaisessa käynnissä, sillä maa oli epätasainen.
Pihlajamäeltä ei näkynyt kauas. Otsonmäellä ei isoja mäkiä ole, ja sekin oli oikeastaan vain kumpare. Sieltä näki nipin napin aavistuksen siitä, missä hevostalli olisi voinut olla, sillä tallin ympärillä oli laajalti peltoa. Syksyllä siellä oli silti kaunista, kun puiden latvat olivat niin upean värisiä, mutta näin keväällä Pihlajamäki oli ehdottomasti hienompi paikka alhaalta katsottuna. Minusta siellä oli silti mukavaa. Olin leikkinyt lapsena merirosvoa siellä. Silloin oli tuntunut, että se oli ikuisuuksia kestävän matkan päässä vanhasta Hopiavuoresta, vaikka oikeasti sinne oli kävellyt äidin luota puoli tuntia pienillä pojanjaloilla.
Kuulin miten Nelly huokaisi. Hän katseli rinteelle romahtanutta mökinrähjää, josta ei perustuksien lisäksi paljoa ollut jäljellä. Lähdimme kävelemään alaspäin ja Jussi eteni tiukassa takakenossa. Se oli joskus jo kahdesti liukastunut Pihlajamäen pienellä rinteellä niin että oli kaatunut.
”Karukko sä?” kysyin Nellyltä laskeutuessamme, tietenkin asuntoauton pois laittamista tarkoittaen, enkä pelännyt vastausta. Nelly oli sellainen, että saattoi haaveilla ja katua, mutta näytti pysyvän päätöksissään.
”En”, Nelly sanoi, haroi hiuksensa pois kasvoiltaan ja hymyili haikeasti.
”Solit vain niin nurruusen oloonen.”
”Vai nurruusen… Kyllä mä heti huomaan että mä sitä kaipaan.”
”Autoa?”
”Autoa autoa, mitäs muuta? Mutta kaipaan mä vaikka Porissakin asumista eikä se tarkota ettei mulla olis hyvä olla täällä. Noni. Laukataan.”
”Orota!”
”Mitä!”Tutkin vielä Nellyn kasvoja. Niissä ei ollut merkkiäkään mistään sellaisesta, että minun pitäisi olla huolissani. Olin ajatellut varmistella vielä hänen mielialaansa kyselemällä, mutta hän vaikutti pärjäävän itse. Päätin lennossa olla kyselemättä vielä ja vaihdoin puheeni suuntaa.
”Mä vain halusin varaaslähärön”, virnistin Nellylle ja annoin Jussille pohkeita niin että se pinkaisi matkaan.
Kuulin miten Nelly nauroi ja usutti sitten Cozminaa ottamaan Jussin etumatkan kiinni. Tiesin, ettei Jussi laukassa hirveän montaa kilometriä Cozminan vauhdissa pysyisi, joten en turhia taakseni katsellut. -
Hyvä seura, parempi mieli
“Ei muuta kuin tuulta päin”, Sonja naurahti ja ohjasi Salierin tallipihasta Vanhan Päätien suuntaan ja kohti Jätinhautuumaata. Siitä oli pikkuhiljaa muodostunut se vakiomaastoreitti, jonne oli helppo suunnata, eikä tänään tehnyt mieli lähteä seikkailemaan tuntemattomammille poluille.
“Mut jos alkaa sataa kaatamalla, niin sit tehään kyl täyskäännös takasin”, vastasin hieman nyrpeänä. Tihkusateinen sää ei ollut sitä, mitä olin toivonut, mutta ei se ennalta sovittua maastoretkeä sentään estänyt. Sonjan hi-tech ulkoilutakki tosin näytti huomattavasti mukavammalta kuin keltainen, nitisevä sadetakki, jonka olin heittänyt kevyen tallitakkini päälle.“Kiva, kun sä maltoit lähteä maastoilemaankin”, Sonja virnisti. Olin ansainnut pienen piikittelyn, sillä edellisestä kerrasta oli ehtinyt vierähtää aikaa. Nainen oli kyllä ihan oikeassa siinä, että viime aikoina olin Jussin kanssa lähinnä treenannut Tie tähtiin -kilpailuita varten.
“Tekee ihan superhyvää. Varsinkin, kun oon ihan jumissa sen Saga Isbergin valmennuksen jälkeen”, irvistin. Vierailevan valmentajan pitämä istuntatreeni tuntui todellakin kaikkialla kropassa.
“Sä oot kyl treenannut ahkerasti.”
“Joo, tuntuu vähän siltä, et on pakko”, vastasin Sonjan hymyyn hieman väkinäisesti, “tietenkin mä oon iloinen siitä, kun eka kisa meni niin hyvin, mut nyt tuntuu, et on hirveet paineet pärjätä myös seuraavassa. Ja kaikki muutkin treenaa yhtä kovaa.”
“Just ton takii musta ei ois kisaamaan ollenkaan”, Sonja pudisteli päätään, “eka jännittäis selviikö ollenkaan radasta ja sit jos sattuis pärjäämään, niin sit pitäis vielä todistaa, ettei se ollut vahinko.”
“No joo sellainen fiilis mullakin on. Ja sit vielä kun Jussi on lainahevonen…”
“Eetuhan on susta ja Jussista vaan ylpeä. Vitsi oisit nähnyt, kuinka se seurasi tuloksia täällä sillä aikaa kun te olitte kisoissa. Oli outo näky, kun se vilkuili puhelintaan kesken hommien”, Sonja paljasti. Eetua harvoin näki kännykkä kourassa kesken töiden, jos kyseessä ei ollut hätätilanne.
“Musta tuntuu, et oon ominut sen hevosen ihan kokonaan. Tälläkin viikolla oon mennyt Jussilla melkeen joka päivä, kun Eetu on vaan sanonut, et joo joo. Kylhän sä tiiät, kuinka se pistää muut aina etusijalle”, sanoin ääneen sen ajatuksen, joka oli vaivannut minua viime aikoina.
“Kuule näin hevosenomistajana voin kertoa, et välillä on tosi kivaa saada vaikka viikko taukoa siitä omasta hevosesta, vaik se ois kuinka kiva ja rakas”, Sonja vakuutteli.Tihkusade oli tauonnut, mutta harmaat pilvet roikkuivat sitkeästi taivaalla. Hevosten elkeistä huomasi, että ne tiesivät tutun ravipätkän alkavan pian. Sonja ratsasti edelle ja antoi Salierin siirtyä raviin. Nainen näytti siltä, että hän sai pidellä ruunaa ihan tosissaan, kun etenimme leveää hiekkatietä. Jussi ravasi yllättävän letkeästi, vaikka välimatka kaveriin edellä kasvoi kasvamistaan. Kun Sonja ja Salieri pääsivät pienen ylämäen päälle, ratsukko jäi odottamaan meitä.
“Sori, tällä tuntuu vieläkin olevan vähän vauhti päällä”, Sonja kuulosti hieman hengästyneeltä.
“Se on sit vissiin toipunut hyvin siitä ähkystä? Ainakin se näyttää ihan omalta iloiselta itseltään”, virnistin ja ratsastin Jussin taas Salierin vierelle. Harvoin Salieri sillä tavalla korvat tötteröllä viipotti jättäen meidät jälkeensä.“Joo, onneks se ähky meni lopulta niin nopeesti ohi. Mut sen kyllä taas huomas, ettei tälle sovi lomailu ollenkaan. Usko pois, se on nyt jo tasaantunut, mut ei oo hetkeen hirvittänyt yhtä paljon, kun sillon, kun piti vapaiden jälkeen nousta ekaa kertaa taas selkään”, Sonja nauroi.
“No tuliko kevätjuhlaliikkeitä?” kysyin uteliaana.
“Eii oikeestaan. Ennemminkin ois tehnyt mieli ottaa ilo irti siitä, kuinka kivasti tää sillon liikku. Oikein sai muistutella itteään, että kevyesti piti mennä”, nainen kertoi ja taputteli ruunan kaulaa leveästi hymyillen.
“Se on kyllä hyvä, et kaikki on nyt kunnossa. Ähkykään ei välttämättä oo mikään pikkujuttu”, vakavoiduin.
“Niin, onneks se meni ohi. Ois ihan kamalaa, jos se ei oiskaan parantunut tai jos ei edes tietäis mikä on vikana.” Sonja huokaisi ja tiesin, että nainen tarkoitti Ukkoa.
“Se on kyl ihan hirveetä, jos joutuu vaan elämään epätietoisuudessa. Ukko parka, kun se ois niin hieno hevonen”, näpersin Jussin harjaa satulan etukaaren edestä puhuessani.
“Ootsä kuullut mitään siitä?” nainen kysyi enemmän huolestuneesti kuin uteliaasti.
“Ei niistä ekoista labroista kai selvinnyt oikein mitään ja nyt pääsiäisen takia saattaa mennä pidempään, et tulee lisää tuloksia. Mut ainakin sen pitäis olla varmaa, ettei se mitään tarttuvaa oo, kun Ukko on ainoo joka oireilee edelleen”, vastasin sen, minkä olin Oskarilta kuullut.“Mites Oskari?” Sonja uteli ja tiesin, ettei kysymys liittynyt ihan pelkästään vain Ukon vointiin.
“Huolissaan se tietenkin on”, vastasin jättäen kysymyksen muut merkitykset huomiotta.
“Ootsä jutellut sen kans paljon?” nainen jatkoi ja näin hänen ilmeestään, että hän tiesi kokeilevansa kepillä jäätä.
“Jonkin verran”, tyydyin vastaamaan olkiani kohauttaen, vaikka tiesin, että Sonjan seurassa oli täysin turhaa yrittää esittää välinpitämätöntä. Nainen oli aivan liian tarkkanäköinen, jotta sellainen esitys olisi mennyt läpi.
“No?”
“Me käytiin yks ilta kahvilla. Tai siis mä sain houkuteltuu sen ulos, niin haettiin takeaway kahvit K-marketista ja mentiin sit tohon Kyrönjoen rantaan kävelemään, vaik olikin ihan sairaan kylmä”, päädyin paljastamaan.
“Sehän kuulostaa romanttiselta”, Sonja hymyili tietäväisesti.
“Ei ne nyt mitkään treffit ollut!” kiirehdin korjaamaan. “Mä lupasin tsekkaa mitä sille kuuluu, vaik lopulta me lähinnä puhuttiin vaan siitä, kuinka paska valikoima siinä meidän pienessä K-marketissa on. Mä en kyl ota siitä yhtään selvää. Pelkään, et oon sen mielestä yhtä ärsyttävä kuin joku Hello, kun roikun sen seurassa, mut sit toisaalta taas kun käveltiin, niin se vaikutti kyl viihtyvän. Tai siis ei sil ainakaan ollut mikään kiire lähtee, kun käveltiin sieltä joelta viel aika lähelle paloasemaa ja jäätiin siihen seisoskelemaan. Mä sanoin, et asun aika lähellä ja jos se haluu, niin voin heittää sen kotiin, kun kello oli aika paljon, mut se sano, et oikeestaan se mielummin juoksee, kun sillä oli lenkkaritkin jalassa”, käänsin katseeni Jussin korviin ja tunsin poskieni kuumottavan. Näköjään tänään avauduin Sonjalle kaikista asioista, joita olin viime aikoina pyöritellyt mielessäni.
“No et sä mitenkään oon yhtä ärsyttävä kuin Hello”, Sonja nauroi, mutta vakavoitui sitten. “En mäkään väitä ymmärtäväni sen Suden sielunelämää yhtään sen paremmin, mut kuulostaa siltä, ettei se sua ainakaan ihan täysin vihaa.”
“No kiitos näistä lohduttavista sanoista”, nauroin. “Voidaanko mennä taas kovempaa?”
Halusin karistaa hetkeksi mielestäni Oskari Sudet, Tie Tähtiin -kilpailut ja kaiken muun, mikä häiritsi harmaasta tihkusateisesta päivästä ja hyvästä seurasta nauttimista. Sonjalle ei jäänyt paljoa sananvaltaa, sillä Salieria ei tarvinnut kahdesti käskeä, mutta tällä kertaa Jussi pysyi hyvin ruunan mukana.980 sanaa
-
Se aina jotenkin lämmittää kun huomaa toisen lukeneen todella tarkalla kammalla omat tekstit! Nyt olet (taas kerran…) käynyt tarkalla kammalla läpi kaikki rivivälitkin. Ja saat Sonjan kuulostamaan ihan Sonjalta eikä sekään ole eka kerta. Niin että nostan tässä nyt kuvitteellista hattua kyllä taas.
Teksti itsessään on tosi kiva, keskustelu soljuu eteenpäin tosi luontevasti. Tykkään itse paitsi kirjoittaa keskusteluja, myös lukea niitä, varsinkin kun ne ovat näin hyviä. Eihän tuossa sinänsä mitään niin kauhean uutta tapahtunut tai tullut ilmi, mutta toimii se silti. Ei sitä jaksa eikä osaa eikä viitsi jokaiseen tekstiin kirjoittaa mitään hillittömiä juonenkäänteitä eikä minusta tarvitsekaan. Ja tulihan tässä vähän tuota Oskari-kuviotakin avattua. Aivan ihana tuo Sonjan toteamus siitä ettei Oskari varmaan ihan täysin Outia vihaa 🙂 -
Taas tuttuja teemoja. :/ Siitä ei musta usein puhuta, että jos on joskus paras, on kovat paineet olla jatkossakin paras. Jos on ennen saanut satunnaisia sijoituksia, ei ole niin kovia paineita osallistua, kun ei ole ”pakko” menestyä. Ymmärrän Outin ajatuksia tässä tarinassa hyvin.
Siinä Sonja taas on ihan oikeassa, että ai miten oikeastaan mikä tahansa lemmikinomistaja osaa arvostaa, kun on joku luotettava tyyppi, jolle kullanmurunsa voi jättää. Outille jättäisin vaikka mun oikean elämän pojat, siis mun koirat, vaikka tuntuukin että olen niistä tarkempi kuin moni äippä ihmisesikoispojistaan… 😀 Kyllä Eetukin varmana vaan arvostaa, kun on joku Jussia hoitamassa. Ehkä Outin menojen priorisointi on sen tapa sanoa kiitos. Eetun kuvittelisi sellaiseksi, jonka on verbaalisesti vaikeaa kiitosta osoittaa.
Olen ihan hirveän kateellinen siitä, miten sulavasti Outilla ja Sonjalla tässä juttu luistaa. Oikeassa elämässä en itse osaisi puhua ihmiselle tuolla lailla, ja varmaan siksi mun on hirveän vaikea saada samanlaista normaalia keskustelua kirjoitettuakaan. Tässä nämä kyselee kuulumisia puolin ja toisin: viittaavat pinnalla oleviin tapahtumiin, siis Salierin sairasteluun ja Oskariin. Tykkään myös siitä, miten kirjoitat Sonjan. Se on mulle itselleni toistaiseksi ehdottomasti vaikein Hopiavuoren hahmo sisäistää ja kirjoittaa, vaikka monessa asiassa huomaankin ymmärtäväni sen mielenliikkeitä. Harjoittelen kyllä kans. 😀
Joskus on parasta vain nostaa laukka ja lakata ajattelemasta, ja se kun tarina loppuu juuri tähän kohtaan, on mulle kuin Outin pään tyhjeneminen TT-cupeista ja oskarisusista.
-
-
Ei armoa
“Taas sä puristat sitä satulaa reisillä, etkä enää jousta lantiosta”, Oskari kommentoi ja viittoili minua luokseen. Tiesin kyllä, että olin unohtanut ne samperin jalat, kun olin keskittynyt korjaamaan ulko-ohjan tuntumaa, jottei Jussi asettuisi liikaa sisälle taivutuksen aikana. Siitä huolimatta olisin halunnut inttää vastaan tai näyttää vaikka keskisormea, sillä arvasin, että seuraavaksi joutuisin nostaman jalustimet Jussin kaulalle. Taas. En tiedä, olinko hehkuttanut Saga Isbergin valmennusta Oskarille liikaa vai oliko mies vain vihdoin jättänyt silkkihansikkaansa naulaan, mutta tänään hän ei antanut armoa tippaakaan. Toisaalta seuraava Tie Tähtiin -osakilpailukin lähestyi kovaa vauhtia ja tämä oli viimeinen valmennus ennen sitä.
“Miks mä en huomaa sitä?” puuskahdin ja pysäytin Jussin Oskarin eteen.
“Koska sä ajattelet vaan sitä avotaivutusta”, mies vastasi ja melkein hymyili, “vaikka sä siirrät sitä ulkopohjetta vähän taakse, niin minkään muun ei pitäis muuttua. Ota taas jalustimet pois.”
Sieltä se tuli. Se tuntui melkein rangaistukselta. Suustani saattoi karata huokaus, kun liu’utin jalkani pois jalustimista ja pyörittelin nilkkojani.
“Kato nythän sä istut siinä just niin kuin pitääkin. Se oikee asento alkaa jo jäädä lihasmuistiin”, Oskari kehui. Se ei ollut sellainen hyvänmielen kehu, jonka mies keksi hätäisesti silloin, kun oli ensin pitänyt luennon kaikista niistä virheistä, joita olin yhden pienen pääty-ympyrän aikana ehtinyt tehdä. Eron kyllä huomasi.“Sä näät, kun tästä menee tää linja…” Oskari astui lähemmäksi ja piirsi sormellaan ilmaan viivan melkein reittäni hipoen. Nyökkäsin.
“Ja sit kun sä pyydät Jussii tekee sitä väistöö niin, sun pitäs siirtää tätä jalkaa tänne”, mies jatkoi ilmaan piirtelyä.
“Ai näin?” kysyin ja liikutin pohjettani satulavyön taakse.
“Ei, kun nyt sä taas jännität sen reiden ja koukistat polvesta liikaa. Sun pitäs enemmän… Saaks mä näyttää?” Oskari katsoi minuun epävarmasti, kädet kesken liikkeen ilmaan jähmettyneinä ja minulta kesti hetken aikaa ymmärtää, että mies kysyi lupaa siirtää jalkani oikeaan asentoon.
“Anna mennä vaan”, vastasin ja hymyilin, kun tavoitin Oskarin katseen. Se oli joku Oskarin juttu, enkä aivan tajunnu sitä, mutta siitä huolimatta yritin silti parhaani mukaan kunnioittaa miehen rajoja. Välillä kuitenkin unohdin.Oskari painoi lempeästi vasemmalla kädellään reittäni alaspäin ja työnsi toisella säärtäni taaemmaksi. Maneesissa oli viileää, mutta poskiani kuumotti. Oskarilla oli kädessään tummansiniset sormikkaat, jotka olivat melkein samaa sävyä ratsastushousujeni kanssa.
“Tälleen sen pitäis pysyä vaikka sä liikutat sitä”, miehen käsi lepäsi edelleen reidelläni, kun hän ohjasi jalkani takaisin normaalille paikalleen.
“Ja sit kun sä käytät pohjetta…” mies painoi käsillään jalkaani Jussin kylkeä vasten. Meinasin säpsähtää, kun ori otti askeleen sivulle.
“Niin, että se jalka pysyy tolla tavalla rentona vaikka sä tekisit mitä”, Oskari summasi ja astui askeleen taaksepäin. Jalka saattoi olla rento, mutta muuten tunsin oloni aivan päinvastaiseksi, kun muistutin itseäni taas siitä, miten hengitettiin normaalisti. Oppitunti oli joka tapauksessa ohi.Yritin keräillä ajatuksiani samalla, kun keräilin Jussin ohjia takaisin tuntumalle. Vältin katsomasta Oskaria, kun kehotin Jussin käyntiin ja takaisin uralle. Kun mies jäi selkäni taakse, huomasin hymyileväni Jussin korville vähän samalla tavalla kuin sinä yhtenä iltana Kyrönjoen varressa, kun olin tarttunut Oskarin käteen ja mies oli puristanut sitä lähes huomaamattomasti.
“Katse eteen ja niska suoraks”, valmentaja Susi muistutti ja lähes samaan hengenvetoon käski sain käskyn siirtyä takaisin raviin. Seuraavan puolituntisen aikana ei ollut enää aikaa haaveilla.509 sanaa
-
Ihan sikaärsyttävää, että vaikka olen opiskellut enkkuratsastuksen teoriaa näiden mun mua paaaaaljon taitavampien hahmojen takia, en vieläkään osaa niin paljoa, että saisin kirjoitettua valmennuksia huijaamatta eli kertomatta suurimmaksi osaksi epäolennaisuuksista. 😀 Sä osaat, ja olen tietenkin kateellinen. Olet myös saanut sen tyylistä erinomaisesti kiinni. Sitähän varten se ei yleensä edes suostu valmentamaan, kun huomaa (aina liian myöhään) vaativansa muilta just yhtä paljon kuin itseltään, eikä suurin osa ratsastajista tosiaankaan halua sitä valmennukselta. Samalla se on ystävällinen, ei suutu, eikä oletakaan kenenkään selviytyvän sen tehtävistä ekalla tai kymmenennellä yrityksellä. Tämä on taas sellainen teksti, että epäilen sun lukevan mun ajatuksia Oskarista. 😀
Toisaalta mut pelastaa vainoharhoilta se, että Outi tai sinä ette oikeasti tiedä, minkä takia Oskari pitää hajurakoa. 😀
Kuolen vähäsen jännityksestä joka kerta kun Oskarilla ja Outilla on joku puolen sekunnin fyysinen yhteys. :DD Tää on mun mielestä maailman jännin vaihe, ja kerrot siitä hyvin. Sillä lailla välähdyksenä ja liikaa viivyttelemättä, niin että se hetki oikeasti jää lyhyeksi ja sillä on silti suuri vaikutus.
-
-
Uutta näkökulmaa
Tiitus istui tuvan pöydän ääressä, nojasi kädellään otsaansa ja tuhisi tuijottaen printattua paperia. Hän mutisi äänettömästi jotain samalla, kun piirteli toisella kädellä pöydän pintaan näkymättömiä viivoja. Ei mennyt kauaakaan, kun tunnistin kuviot.
“Tuttu rata”, virnistin, kun istuin miehen seuraan kahvikuppini kanssa. Olin odottanut, kunnes mies oli päässyt mielikuvitusratansa kanssa loppuun asti.
“Meen aina sekasin näiden puolivolttien ja puoliympyröiden kanssa”, Tiitus murahti turhautuneena.
“Mä taas huomasin eilen ratsastavani sujuvasti sitä edellisen osarin laukkaohjelmaa”. Tiesin tasan tarkkaan mistä Tiitus puhui, sillä olin taas itsekin tuskaillut uuden radan opettelua. Yritin lohduttautua sillä, että aikaa kilpailuihin oli vielä. Tunnustin kuitenkin nähneeni jo painajaista siitä, kuinka unohdan kaiken kesken radan. Kuuluttaja-Eira haukkuu minut lyttyyn ja julistaa itsensä Jussin hoitajaksi, kun minusta ei ole mihinkään. Se sai hymyn Tiituksen huulille.“Kuuluttaja-Eiralla vois olla sana sanottavana munkin ratsastuksesta, jos se menee yhtä huonosti kuin tänään. Enni oli ihan kamala”, Tiituksen hymy katosi kuitenkin nopeasti. Olimme reissanneet Tie Tähtiin -kilpailuiden ansiosta yhdessä niin paljon, ettei miehen tarvinnut kaunistella sanojaan.
“Mitä kävi?”
“Mä vedin tota rataa läpi, mut sit en ollut ihan varma, miten se jatkuu, niin mä hämmennyin ja sit Enni hämmenty ja sit se meni ihan sotkuks. Enkä mä sit enää saanut mitään sujumaan, kun musta tuntui et yhteys katkes vaan ihan täysin”, Tiitus oli selvästi ehtinyt jo analysoimaan ratsastustaan.
“Jotkut päivät on vaan tollasia”, yritin lohduttaa, vaikka tiesin, etten olisi itsekään suhtautua siihen omalta osaltani sen armollisemmin, “joskus vaan kannattaa ottaa erätauko ja jatkaa vaik seuraavana päivänä puhtaalta pöydältä. Sitä paitsi Ennihän on ihan vauva vielä!”
“Sehän se ongelma onkin, kun en välillä tiiä, et teenkö edes teoriassa oikein ja vika on siinä, ettei Enni viel osaa kunnolla vai oonko mä vaan auttamatta kujalla kaikesta…”
Tiitusta kuunnellessani mietin jälleen kerran, kuinka erilaista oli mennä sellaisella hevosella kuin Jussi, joka oli jo valmis ja kaiken kokenut. Minun ei tarvinnut opettaa Jussia, vaan sain keskittyä pelkästään itse opettelemaan. Olisin voinut vannoa, että pääni päälle syttyi suuri hehkulamppu.—
“Hyvin se menee. Oothan sä tällä ennenkin ratsastanut ja Eetukin sano, että selkään vaan”, kannustin Tiitusta, joka sääti Jussin jalustimia kypärä päässä ja epävarma ilme kasvoillaan. Olin verrytellyt Jussin kanssa nopeasti ja oli aika vaihtaa ratsastajaa. Tiitus mutisi jotain, mutta nousi kuitenkin orin selkään. Siirryin kentän laidalla katselemaan, kuinka mies lähti tunnustelemaan Jussia ensin käynnissä ja sitten ravissa.
“Ai kamala tää ravi”, Tiitus valitti ja pääsin luettelemaan miehelle ne kaikki ohjeet, joita olin kuullut viimeisen parin kuukauden aikana eri valmennuksissa. Tiitus näytti siltä, ettei niistä ollut kovinkaan paljon apua. Urhoollisesti mies silti yritti istua ravissa parhaansa mukaan.
“Sit kun oot valmis, niin lähe tulee sitä rataa. Mä huudan sulle, jos meet väärin”, huikkasin. Tuntui oudolta olla huutelemassa ohjeita aidan viereltä, kun Oskarista tai vaikka Nellystä olisi ollut huomattavasti enemmän apua.
“Okei nyt lähtee”, Tiitus vastasi ja miehen ilme muuttui keskittyneemmäksi, kun viimeisen pääty-ympyrän jälkeen ratsukko lähti suorittamaan tutuksi tullutta koulurataa. Vaikkei sen pitänytkään olla vakavaa, niin varsin tosissaan Tiitus näytti yrittävän.Katsellessani ratsukon etenmistä panin merkille, että Tiitus ja Jussi näyttivät sopivan yhteen yllättävän hyvin, vaikka mies selvästi tuskailikin istuntansa kanssa, eikä siksi saanut Jussia aivan niin hyvin kuulolle. Yritin miettiä, heiluiko oma pohkeeni yhtä pahasti keskiravissa ja hetkeksi unohdin seurata, mitä ratsukko sillä aikaa teki. Puolivolteilla Jussi puski hieman ulkolapaa ulos, mutta sen olisi saanut korjattua pienellä ulko-ohjan pidätteellä, kuten Oskari oli opettanut. Pohkeenväistöt sujuivat hienosti, mutta niitä Jussi tekikin mielellään.
“Voiks näiden väistöjen tekeminen olla näin helppoa”, Tiitus ihmetteli ääneen siirrettyään Jussin käyntiin.
“Se on keskikäyntiä, eikä mikään lepotauko. Keskity nyt!”, huusin takaisin. Jutella ehtisi radan jälkeekin. Niinpä Tiitus teki työtä käskettyä ja jatkoi ratsastusta.“No miltä tuntui?” kysyin, kun oli minun vuoroni nousta Jussin selkään.
“Vähän kun naapurin pyörää ois lainannunt. Kyllä sillä perille pääsee, mut säädöt on ihan perseellään”, mies virnisti.
“Se ravi kieltämättä tarvis vähän treeniä ja oli siinä pari muutakin kulmaa viel hiottavana”, myönsin, mutta päätin, etten menisi sen tarkemmin huomaamiini virheisiin ellei Tiitus sitä erikseen kysyisi.
“Sä olit kyl oikeessa, et oli hauskaa kokeilla! Ja anto tää vähän näkökulmaa siihen, mitä heikkoja kohtia mulla ja Ennillä on. Siis en vieläkään tajuu, miten ne pohkeenväistöt lähti vaan niin helposti. Ennin kanssa tuntuu, et se on ihan tuurista kiinni tuleeks väistö vai ei”, mies kuulosti selvästi innostuneelta. Jos harjoituksesta ei ollut ollut muuta apua, niin ainakin Tiitus näytti saaneen vähän lisää intoa taas treenaukseen. Jatkaessani omaa treeniä huomasin olevani myös hieman hyvilläni siitä, kuinka Jussi ei kuitenkaan ollut mennyt ihan niin hyvin Tiituksen kanssa. Ehkei kisamenestyksemme sittenkään ollut pelkästään hyvän hevosen ansiota, vaikka kieltämättä siitä olikin apua.741 sanaa
-
Olipas kiva lukea omasta hahmosta, vieläpä niin onnistuneesti! Selkeesti huomattu, ettei se oikein pärjää ja tuskailee asioiden kanssa. Ja on muuten näppärä tapa katsoa asiaa, laittaa kaveri selkään ja pohtia, miten ite tekee asiat.
-
Aaaaaw eikää Tide opettelee ja tuhisee, tuhisee ja opettelee! Antakaa mulle nyt joku lupa puristella sen poskia. 😀 Toinen mikä on aaaaw on kuinka Outi ja Tiitus pystyy jakamaan toisilleen sitä, että aina ei mene ihan hirveän hyvin. Periaatteessa ne kilpailee vastakkain, mutta kun nyt kuitenkin samaa porukkaa ollaan, ei heikkouksiensa ja huoliensa paljastaminen niin vakavaa ole. Se auttaa vain.
Ja sitten Outi keksii keinon, jota en osannut kyllä odottaa, mutta miksei! On tosi hyvä idea pistää Tiitus Jussin selkään. Jussi on tarpeeksi iso hevonen, että Tiitus voi sillä oikeasti ratsastaa eikä vain yrittää, ja niin kuin Outi on usein tuumannut, aika konkari se on myös. Tiituksen itsetunnolle tekee hyvää, kun hän saa onnistua välillä, ja onhan nyt konkarihevosen kanssa helpompi onnistua kuin teinihevosen, vaikka teinihevosen lopullinen koulutustaso tulisikin olemaan korkeampi. Ja tekipä Outillekin hyvää huomata, että vaikka Tiitus kisaa samantasoisissa luokissa, just tällä hevosella Outi menestyisi paremmin.
Haha mikä sanonta: niin kuin naapurin pyörää olisi lainannut. Kerään näitäkin, enkä ole ennen kuullut tätä. 😀
Vitsit, toivottavasti Tiitus ja Outi molemmat jaksaa painaa loppuun asti TT:ssa. Finaali lähestyy, iik! Joukkuekisassa kärjessä on kolme joukkuetta tasapistein, ja meidän joukkueiden mahkut näyttää yksilökisoissakin aikas mahtavilta!
-
-
Pakko yrittää pistää vaan ulos näitä vähän puolitiehen jääneitä TT-tarinoita nyt kerralla, ettei ne mee ihan hukkaan, vaikken niitä ihan saanutkaan hiottua niin paljon kun olisin toivonut. Koska on näissä ollut ajatuksena vähän juonentynkää ja lainattu paria hahmoa, niin laitan ne nyt kuitenkin tänne päiväkirjoihin…
Tekosyitä
Viileästä ilmasta huolimatta kevätaurinko oli niin houkutteleva, että koko talven kestänyt ruuhka oli viimein siirtynyt maneesista kentälle. Laskin nopeasti kuusi ratsukkoa, joten päätin suunnata Jussin kanssa sittenkin suoraan maneesiin, vaikka maastopolutkin olivat houkuttelevia. Yritin kuitenkin muistuttaa itseäni siitä, että tänään pitäisi treenata taas Tie tähtiin -osakilpailua varten. Nähdessäni tyhjän maneesin tiesin kuitenkin heti, etten saisi itsestäni irti kunnon treeniä. Kun muita ei ollut katselemassa, oli paljon helpompaa päästää itsensä helpolla.
Jussille kevyempi päivä sopi vallan mainiosti. Eetu oli treenannut sillä parina edellisenä päivänä ja toisaalta myös Nellyn pitämä valmennus lähestyi. Vaikka edellisestä vapaapäivästä oli aikaa, Jussi ei tuntunut tippaakaan väsyneeltä vaan ennemminkin entistä innokkaamalta lähtemään töihin. Toisaalta välillä ori tuntui turhautuvan koulutehtävien jatkuvaaan hinkkaamiseen ja varsinkin estetreenien jälkeen sitä oli vaikeampi saada keskittymään. Tai sitten se johtui siitä, että selässä oli taas parin päivän tauon jälkeen minä, eikä Eetu.
Pitkien alkuverryttelyjen jälkeen ratsastin Jussia pääasiassa ravissa, jossa keskityin pyytämään siltä liikkumaan isosti, mutta rennosti. Taivuttelin oria erikokoisilla ympyröillä ja kaarevilla urilla ja nautin ruhtinaallisesta tilasta, joka meillä oli käytössä. Sorruin keventämään ravissa suurimman osan ajasta. Perustelin sen itselleni sillä, että Jussi liikkuisi rennommin. Tiesin kyllä, että harjoitusravissa olisin kontrolloinut sitä paremmin, jolloin se olisi myös käyttänyt selkäänsä ja takajalkojaan tehokkaammin ja taipunut rehellisemmin. Todellisuudessa kevyt ravi oli ennemminkin minua kuin Jussia varten, mutta tänään tuntui riittävältä, ettei ori juossut selkä pitkänä ja kaula ylhäällä niin kuin hevoset alkeistunneilla.
Yllätyin hieman, kun maneesin ovi kävi. Oviaukossa näkyvästä siluetista tunnistin Feodran ja Tatin… Sashan? Nainen tuntui käyttävän hevosestaan molempia nimiä. Arvelin, että nainen oli valinnut maneesin samasta syystä kuin minäkin – saadakseen olla rauhassa.
“Mä oon just lopettelemassa”, huikkasin hidastettuani Jussin käyntiin. Vilkaisin kelloa ja totesin, että olin pyörinyt maneesissa vähän yli puoli tuntia. Ehkä olisin voinut vielä hetken jatkaa ravityöskentelyä, mutta olin oikeastaan ihan kiitollinen hyvästä tekosyystä lopettaa.
“Ei mua haittaa, mut tästä en kyllä tiiä”, Fedora vastasi nyökäten rautiaaseen hevoseensa päin. Kieltämättä tamma steppaili energisen näköisesti Fedoran vierellä, mutta nainen vaikutti tottuneen siihen.
“Mä optimistisesti aattelin, et selviäisin juoksuttamatta, mut vähän pahalta näyttää. Jos se on kovin herkkä liittymään mukaan yleiseen hölmöilyyn, niin sit varmaan on parempi oottaa, että pääsette pois alta”, Fedora jatkoi ja kuulosti jopa hieman huvittuneelta, vaikka hänen hymynsä näyttikin pingottuneelta. Kiitin naista varoituksesta.
“Yleensä tää ottaa kyllä ihan rauhallisesti”, vakuuttelin ja taputin Jussin kaulaa. Viime aikoina orilla oli tuntunut olevan vähän enemmän kevättä rinnassa, vaikka komeat kevätjuhlaliikkeet olivatkin tulleet paremmin esille Eetun estereeneissä, kun Jussi oli oikein innostunut. Toisaalta kevään lisäksi myös säännöllisellä treenillä ja väkirehujen lisäyksellä oli saattanut olla vaikutusta siihen, että Jussi tuntui välillä yllättävänkin räjähdysalttiilta.Seurasin ohjat tuntumalla, kun Fedora kapusi ketterästi Tatin selkään ja kiristi satulavyön vauhdista, kun tamma jo eteni sipsuttavin raviaskelin eteenpäin.
“Mä tiedän, et tän pitäis oottaa, mut se on ihan tosissaan liikaa vaadittu”, nainen naurahti, kun huomasi, että katselin heitä edelleen.
“Onhan tää viel nuori, mut en tiedä kuinka pitkään se kelpaa tekosyyks”, Fedora jatkoi ja pudisteli päätään. Minusta ei ainakaan ollut tuomitsemaan ketään tekosyiden keksimisestä.
“Sähän voit vedota siihen, et se on niin ohut”, virnistin, kun muistin edellisen kerran, jolloin olimme olleet samaan aikaan maneesissa. Fedoran kasvoilla käväisi hämmennys, mutta sitten hän muisti pienen Ruskan pitämän valmennuksen ja purskahti nauramaan. Hymy hyytyi kuitenkin nopeasti, kun Tatti teki muutaman komean sivuloikan.
“…hetkekskään saa ottaa rennosti…”, nainen sihisi hampaidensa välistä muutaman kirosanan saattelemana saatuaan hevosensa takaisin käyntiin. Mieleeni tuli, kuinka Sonja oli kertonut, että Nelly oli teettänyt hänelle ja Salierille jotain maastakäsin tehtäviä johtajuusharjoituksia, joten mietin hetken, mainitsisinko niistä jotain Fedoralle. En kuitenkaan halunnut kuulostaa arvostelevalta tai puuttua liikaa naisen ratsastukseen, joten annoin olla.Kun Fedora jatkoi Tatin kanssa neuvotteluja toivotusta askellajista, Jussi sai kävellä vielä hetken pitkin ohjin. Sen ajaksi irroitin jalkani jalustimista. Pyörittelin ensin nilkkojani ja sitten hartioitani. Samalla yritin pysyä parhaani mukaan poissa Fedoran ja Tatin tieltä.
“Me mennään nyt”, huikkasin, kun olin valmis lähtemään Jussin kanssa takaisin kohti tallia. Sain vastaukseksi keskittyneen ynähdyksen ja huomasin, kuinka Fedora käänsi ravaavan Tatin pääty-ympyrälle. Painaessani maneesin oven perässäni kiinni yritin kuunnella, jatkuiko raviaskelten kaiku edelleen yhtä tasaisena.658 sanaa
-
Oih, ei sitä aina jaksa tehdä ihan niin kunnolla kuin pitäisi. On aika kauheaa olla itse itsensä vahtina, aikatauluttajana ja deadlinensopijana. Mulle ainakin käy kaikessa niin, että jos en kirjoita ylös tavoitteita ja suunnitelmaa, en tasan tee hommiani ihan niin kuin pitäisi. Outilla on sitä paitsi ollut ihan hirveä urakka Jussin kanssa treenaamisessa ja kilpailemisessa, niin etten ollenkaan ihmettele, että välillä väsyttää ihan kauheasti treenata hiki päässä.
Oli kilttiä ottaa Fedora mukaan. Häntä ei vielä hirveästi ole näkynyt muiden tarinoissa. Ehkä se johtuu vähäsen siitä, että uutta hahmoa on vaikea kirjoittaa osaksi omia juttujaan ennen kuin saa näyttöä ja mallin hänestä monissa sosiaalisissa tilanteissa.
-
-
Maanpinnalle
Nostin laukan Jussin kanssa H:n kohdalta ja tunsin saman tien, että minun olisi pitänyt työstää sitä pidempään ennen kuin aloin ratsastamaan rataa läpi. Olisi tehnyt mieli kääntää ori ympyrälle, jotta olisin saanut lisää aikaa koota sitä, mutta ei radallakaan voisi tehdä niin. Niinpä räpiköin ohjelmaa eteenpäin. Siirtyminen keskilaukkaan oli enemmänkin syöksähdys, joka sai tasapainoni horjahtamaan. Samalla hetkellä maneesin ovi kirskahti auki ja seuraavaksi makasinkin selälläni maneesin hiekalla.
“Voi paska! Kävikö pahasti?” Camillan kasvot ilmestyivät yläpuolelleni. Kohottauduin ensin varovaisesti kyynärpäiden varaan ja sitten istumaan. Suurimman kolauksen oli ottanut oikea olkapääni, joka oli jäänyt alimmaiseksi. Egoni tuli hyvänä kakkosena. Nojasin hetkeksi pääni polviini ja enimmäkseen kiroilin sitä, että juuri Camilla oli nähnyt putoamiseni. Minun olisi pakko kertoa Oskarille, sillä olin varma, että nainen juoruaisi siitä joka tapauksessa.
“Pyörryttääks sua? Sattuuks johonkin?” Camilla kyseli, ja jos hän olikin säikähtänyt tilannetta, hän ei antanut sen näkyä. Sen sijaan nainen näytti arvioivan sitä, kumpi meistä kannattaisi pelastaa ensin, minut vai Jussi. Orin ohjat roikkuivat vaarallisen näköisesti orin jaloissa, kun se edelleen ravaili hermostuneesti maneesin toisessa päädyssä. Raviaskelien ääntä säesti tuohtunut puhina.
“Kyl mä varmaan oon ihan kunnossa. Pitää vaan keräillä hetki”, yritin kuulostaa reippaalta, kun kampesin itseni takaisin jaloilleni. Varmistuttuaan, että pysyin pystyssä, Camilla lähti kävelemään Jussin luokse varovaisin askelin ja käsi taskua rapistellen – vanha karkkipaperi kuului varmasti jokaisen ammattitaitoisen tallityöntekijän vakiovarustukseen. Käyntiin tyyntynyt Jussi kiinnostui Camillasta tarpeeksi, jotta nainen sai sen helposti kiinni. Vaikutti siltä, että myös Jussi ja varusteet olivat selvinneet säikähdyksellä.Pudistelin pahimmat hiekat pois kypärästä ja vaatteistani ja samalla myös pahin järkytys alkoi laantua. Se oli ensimmäinen kerta, kun Jussi oli säikähtänyt sillä tavalla. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun olin pudonnut Jussilta. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olin siitä, että se oli ollut oma vikani. Olin itse ollut hermostunut, kun ohjelma ei ollutkaan sujunut ja sitten vielä säikähtänyt Camillaa. Jussi oli jo valmiiksi ollut energinen kevyemmän päivän jälkeen, koska olin ollut laiska. Ei mikään ihme, että Jussi oli reagoinut sillä tavalla. Ajoitus ei olisi voinut olla huonompi.
“Sori kun mä ryskäsin silleen sisälle. Mä luulin, ettei tääl ollut ketään”, Camilla näytti nololta, “mä luulin et te menitte maastoon”.
“Ei se mitään”, yritin hymyillä. Vaikka olinkin ehtinyt kirota naisen alimpaan helvettiin, en tosissani uskonut hetkeäkään, että hän olisi tahallaan sabotoinut treenimme.
“Me käytiin lämmittelemässä maastossa eka ja sit kentällä näytti olevan ruuhkaa… Mut eiköhän tästä selvitty enimmäkseen säikähdyksellä”, vakuuttelin. Niskat tuntuivat hieman jäykiltä ja olkapäätä jomotti. Jussi alkoi näyttää jo hieman kyllästyneeltä odotteluun.
“No hyvä, sit vaan takaisin selkää”, nainen tokaisi vähän liian reippaasti ja taputti orin kaulaa ennen kuin antoi sen ohjat takaisin minulle.
“Mä voin kyl mennä kentälle, jos sun piti tulla tota pohjaa laittamaan…”, aloitin, kun tajusin että Camillalla oli työt kesken. En ollut mikään maksava asiakas, joten tietenkin minun kuului väistää.
“Ei kun treenatkaa loppuun vaan. Mä tuun sit jatkaa, kun te ootte valmiita”, Camilla näytti hieman yllättyneeltä. En jäänyt väittämään vastaan, joten pian nainen tarttui Jussin oikeasta jalustimesta ja piti vastaan, kun kipusin takaisin satulaan. Oloni tuntui heti paremmalta, kun keräsin ohjat tuntumalle ja ohjasin Jussin uralle. Testasin askellajit nopeasti läpi ja ratsastin huolellisesti siihen kulmaan jossa ori oli säikkynyt. Camilla seurasi ratsastustani hetken aikaa, mutta katosi sitten paikalta.“Ei auta kuin alottaa alusta”, mutisin puoliääneen Jussille. Nostin ravin ja suuren pääty-ympyrän jälkeen käännyin keskihalkaisijalle, keskityin suoristamaan orin huolellisesti ja kohdistin väkinäisen hymyn tyhjälle katsomolle. Pysähdyin, tein tervehdyksen mielikuvitustuomarille ja kehotin Jussin takaisin raviin. Suoritin mekaanisesti tehtävän toisensa jälkeen ja selvisin kuin selvisinkin lopputervehdykseen asti. Camilla oli tupakalla maneesin kulman takana, kun talutin Jussin ulos.
“Sun vuoro”, huikkasin lähtiessäni, sillä en ollut varma, olisiko nainen muuten huomannut meitä.Talutin Jussin suuliin ja aloin purkamaan siltä varusteita. Olin hädin tuskin saanut satulan pois orin selästä, kun näin Eetun harppovan paikalle. Miehen kasvoilla oli sellainen ilme, että Camilla oli jo ehtinyt kertomaan, mitä oli tapahtunut.
“Oothan sä kunnossa?” mies kuulosti huolestuneelta. Onhan Jussi kunnossa, oli kuitenkin se, mitä ajattelin isännän tarkoittavan.
“Joo, taidettiin selvitä säikähdyksellä. Camilla oli onneks ottamassa heti Jussia kiinni ja kaikki tuntu ihan normaalilta, sit kun pääsin takas selkään”, vakuuttelin. Hetken pelkäsin Eetun sanovan, ettei minulla ollut mitään asiaa lähteä Jussin kanssa kisoihin, kun olin niin surkea ratsastaja. Sitten huomasin, kuinka Eetun tuima katse kohdistui minun sijastani Jussiin.
“Jos se tolla tavalla pöllöilee uurestaan, niin pitää sitä ruokintaa miettiä vielä”, mies sanoi hetken tuumittuaan.Katselin Jussia, joka kallisti päätään Eetun syliin, kun mies rapsutti sitä korvan vierestä. Ori näytti hyvältä. Sen karva kiilsi hoidettuna ja se näytti lihaksikkaalta aivan niin kuin oikean urheiluhevosen kuuluikin. Ja kyllähän Jussista huomasi, kuinka sen kunto oli kasvanut ja se oli saanut lisää voimaa viime kesään verrattuna. Eetukin oli sitä monesti kehunut. Jussista oli tullut enemmän kilpahevonen ja ehkä reaktiivisuus vain kuului siihen samaan kauppaan, kuin ketteryys, nopeus ja kestävyyskin.
“Sattuuko johonki?” Eetu oli kääntänyt huomionsa Jussista minuun. Huomasin jähmettyneeni hetkeksi paikoilleen.
“Vähän olkapäähän”, tunnustin, mutta kyllä se varmasti ohi menisi.
“Tarviiko lääkäriä?” tenttaus jatkui.
“Ei, kun kyl tää tästä. Se vaan sattui jäämään alimmaiseks, mut ei se tunnu siltä, et mikään olis rikki”, vakuutin ja pyörittelin hartioitani osoittaakseni, että kaikki oli kunnossa. Sillä kertaa hartiaa vihlaisi enemmän, mutta yritin hillitä ilmeeni. Eetu skannasi minut vielä kerran läpi katseellaan kuin etsien jotain näkyvää vikaa ja käski sitten tupaan kahville.
“Jätä ne varusteet siihen, mä hoiran ne kyllä”, isäntä komensi, kun olin tarttumassa Jussin satulaan. Meinasin inttää vastaan, mutta Eetun ilme oli järkähtämätön884 sanaa
-
Tässä näkyy musta hyvin se Outin näkökulma, josta on viimeisissä kommenteissa puhuttu. Ei kai ketään muuta hirveästi haittaisi pudota niin että Camilla näkee? Tai siis ei kukaan varmaan halua ehdoin tahdoin pudota, mutta Camilla silminnäkijänä olisi ihan jees. Se ei hihittelisi, ivaisi, juoruaisi, ylenkatsoisi tai mitään. Mutta ei kai Outi nyt juuri sen ihmisen edessä halua pudota, kun molemmat vaistoavat kuitenkin kilpailuasetelman välillään.
Sanovat, että kun putoaa, pitää nousta takaisin satulaan, ettei ala pelätä. Outi se on aika ässä kun uskaltaa nousta, koska ihan oikeasti kaikki ei uskalla. Säikähdys siinä pahimmalta varmaan tuntuu, eikä se maan pintaan osuminen, mutta silti. (Ja purkautuuhan se Outin säikähdys myöhemmässä tarinassa.)
Eetun reaktio on just sitä mitä odotin. Tietenkin Outin linssien läpi Eetun olettaa olevan eniten huolissaan Jussista, koska isännän mielestä se on maailman paras hevonen ja yksi miljoonasta, mutta me kirjoittajat nähdään Eetun ajatukset ja tiedetään ettei se niin mene. Sille ihmiset menee kuitenkin Jussin edelle, ja ai missä itsesyytöksissä se velloisi lopun elämäänsä, jos Jussi olisi kolhinut liian pahasti joko Outin ruumista tai itsetuntoa.
-
-
Esteitä
(5. Lamaannuttava pelko)En tiedä, kuka istui edessäni tuvassa, ja mitä hän oli tehnyt Oskari Sudelle. Ruotsin reissu oli tehnyt miehelle hyvää ja rakastin kuunnella, kun hän puhui. Kun Oskari kävi ratsastamaansa esterata läpi melkein askel askeleelta, hymyilin ja yritin keksiä uusia kysymyksiä. Toivoin, etteivät kahvikupit edessämme tyhjenisi liian nopeasti. Oikeastaan pöydän ääressä istui se Oskari, jonka olin nähnyt Dressage Masterseissa, kun en tuntenut miestä vielä kovin hyvin. Ukon sairastumisen jälkeen oli mennyt pitkään ennen kuin olin nähnyt siitä Oskarista taas pilkahduksia. Nyt se Oskari kuitenkin loisti kilometrien päähän, eikä voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.
Sitten Oskari sai idean ja innostui siitä liian paljon. Valitettavasti se idea koski minua, Jussia ja esteratsastusta. Oskarin mielestä se oli hyvää harjoitusta. Minusta se oli ajantuhlausta, sillä oli ensimmäinen päivä, kun olisin päässyt treenaamaan Jussin kanssa ihan oikeasti. En halunnut tuhlata sitä mihinkään sellaiseen, mikä sai vatsani muljahtamaan ja kahvin tarttumaan kurkkuun. En myöskään halunnut pilata Oskarin iloa, koska pelkäsin, että pohjimmiltaan se kuitenkin oli niin haurasta, että saattaisi kadota siinä silmieni edessä, jos sanoisin liian terävästi. Kun Oskari katsoi minua kulmiensa alta kuin koiranpentu, en enää kestänyt. Samalla hetkellä, kun kuulin suostuvani miehen ehdotukseen, tiesin tulleeni huijatuksi. Miehen suu levisi välittömästi takaisin innostuneeseen hymyyn.
Ei kyse ollut siitä, ettenkö olisi hypännyt aikaisemminkin. Tietenkin pienenä ponityttönä olin ollut samanlainen hurjapää ja ratsastusleirillä ylittänyt esteitä ilman satulaa ja kädet seläntakana, kuten kaikki muutkin. Olin käynyt jopa estetunneilla jonkin aikaa, mutta sitten oli tullut Barbi. Entinen vuokrahevoseni oli ollut surkea hyppääjä. Sen takia kai olinkin kääntynyt kouluratsastajaksi, sillä lopulta kyllästyin rysähtämään esteiden läpi ja tömähtämään maahan. Ei Jussia tietenkään voinut verrata ratsastuskoulun poneihin tai edes Barbiin. Ori oli ihan oikea kilpahevonen, jolla riitti vauhtia ja ponnistusvoimaa. Se tekikin siitä miljoona kertaa pelottavampaa.
“Hei toi ei oo mikään pieni este!” huomautin Oskarille, kun mies alkoi kasaamaan estettä, jota ei edes kuulemma laskettu oikeaksi esteeksi.
“En mä tähän kuoppaakaan ala kaivaa”, Oskari vastasi virnistäen ja tiesin, ettei esteen koolla edes oikeasti ollut väliä. Kerran Jussi oli päättänyt ylittää maapuomin metrin loikalla.
“Mä en oo tästä yhtään varma”, jatkoin valittamista.
“Hyvin se menee. Luotat vaan Jussiin, niin se kyllä tietää mitä se tekee”, mies vastasi pelottavan huolettomasti.
“Mitä jos mä putoon?”
“Et sä putoo!”
“Mut mä putosin jo”, muistutin. Enää en miettinyt sitä joka kerta Jussin selkään noustessa ja silloinkin, kun se tuli mieleeni, sain ajatuksen ravistettua pois mielestäni ensimmäisten askelien jälkeen. Tällä kertaa pelko roikkui selässäni ja kuristi kaulaani, eikä päästänyt irti. Pystyin sietämään putoamisenpelkoa, kun en joutunut pelkäämään hyppäämistä. Se teki kaikesta pahempaa. Aiemmin, kun olin hypännyt Jussilla, olin sentään luottanut siihen, että pysyisin selässä. Enää sekään ei ollut varmaa.
“Sit jos sä putoot, niin sä nouset takaisin selkään ja jatkat siitä mihin jäit”, Oskari totesi kääntämättä edes katsettaan rakentamastaan esteestä. Täytyy pudota ainakin sata kertaa tullakseen hyväksi ratsastajaksi. Se kuului lajiin. Saatoin mutista pari kirosanaa, joita Oskari ei kuullut.Lopulta lämmittelyt oli lämmitelty ja kitinät kitisty. Olin jopa kiltisti ohjannut Jussin maapuomeille, jotka ori oli ylittänyt lennokkaasti ravaten. Jos jalustimet eivät olisi olleet aivan liian lyhyet, sitä olisi voinut kuvitella melkein kouluratsastukseksi. Nyt Oskari kuitenkin odotti, että nostaisin laukan pääty-ympyrällä ja ohjaisin Jussin sitten kentän keskellä odottavalle ristikolle.
“Mä en pysty tähän”, huokaisin niin hiljaa, että vain Jussi kuuli sanani. Tiesin kuitenkin, että oli liian myöhäistä perääntyä. Jos olisin kieltäytynyt nyt, olisin ollut nössö ja jos olisin hypännyt alas Jussin selästä ja taluttanut orin takaisin talliin, olisin ollut luovuttaja.
“No niin ja sit vaan suoraan estettä kohti. Keskity laukan rytmiin. Ja muista kevyt istunta”, Oskari huusi. Inhosin miehen odottavaa ilmettä. Hetken mietin, halusinko todellakin mielummin miellyttää Oskaria kuin selvitä henigssä. Tiesin olevani idiootti, kun tein valintani. Kun Jussin kaviot rummuttivat maata ja ori lähestyi innoissaan estettä, luulin tajunneeni harjoituksen tarkoituksen. Jos selviäisin pyörtymättä tai oksentamatta esteen yli, selviäisin mistä tahansa. Tähän verrattuna yhden kouluradan ratsastaminen ei tuntuisi missään.628 sanaa
-
Oli kyllä aika ihme temppu Oskarilta. Selkeää ajantuhlausta, niin kuin Outikin tuumasi, mutta onneksi siitä oli ehkä samalla jotain pientä hyötyäkin. Innokas Oskari on ehkä vielä pelottavampi kuin määrätietoinen Oskari. Mutta Outi on astetta kovempi tyyppi itsekin! Ei ihan joka heppu olisi hypännyt. Jussi ei kuitenkaan ole mikään hissukka, ja saattaa ponnahtaa aika korkealle, minkä Outikin on kokenut jo. Sitä paitsi Outin putoamisesta on tosiaan se viisi sekuntia vasta aikaa, ja se oli kova järkytys. Oskari ei vissiin muista…
Tämä on tosi ilmava ja freesi pätkä dialogin ja yksittäisten repliikkien sijoittelultaan. Kun itsellä on just valtavia ongelmia niiden kanssa, kiinnitän oikein erityistä huomiota miten sulavasti tämä menee. Muuten en olisi kai edes huomannut rakennetta, ja sehän on aina hyvän tekstin merkki.
-
-
Valmentaja Susi
(8. Valmentaja tekee jotain yllättävää.)Sori mä oon 15min myöhässä. Verkkaa Jussi valmiiks. Maneesissa.
Kännykän tärähdys paljastui viestiksi Oskarilta. Vastasin peukulla ja jatkoin sitten Jussin harjailua. Myöhästely ei ollut Oskarille tyypillistä, mutta varmaan joku työvuoro jossain oli venähtänyt odotettua pidemmäksi. Olin joka tapauksessa innoissani, sillä vihdoin pääsin treenaamaan Tie Tähtiin -finaalia ihan oikeasti. Hannabyn reissun jälkeen Jussi oli saanut pari kevyempää päivää ja sitten Oskari oli saanut päähänsä, että minun pitäisi hypätä orilla. Halusin oikeastaan unohtaa koko jutun. Toivoin, että tämän päivän treenien jälkeen oloni olisi varmempi, sillä muuten olisin pahassa pulassa.
Mä oon tulossa. Älä suutu.
Olin juuri päässyt Jussin selkään, kun puhelimeni tärähti uudestaan. Ei kai mies kuvitellut, että suuttuisin pienestä myöhästymisestä? Vai oliko mies tulkinnut lyhyen vastaukseni ärtymykseksi? Tuskin sentään Oskari oli voinut keksiä mitään kamalampaa kuin hyppääminen. Kun ajatukseni lähtivät ylikierroksille, naputin vastaukseksi kolme kysymysmerkkiä ja sulloin puhelimen takaisin takin taskuun. Annoin Jussin kävellä ympäri maneesia pitkin ohjin ja odotin. Puhelin taskussani pysyi kuitenkin mykkänä. Mietin, oliko Oskari tajunnut, että tällä tavalla olisin joka tapauksessa käärmeissäni jo valmiiksi. Eilisen esteharjoitusten jälkeen siihen ei ollut tarvittu paljoa. Ärtyneenä hylkäsin takkini ja sen mukana puhelimeni lopulta maneesin seinustalle ja siirsin Jussin raviin. Olin tullut tänne treenaamaan, eikä minulla ollut aikaa tuhlattavaksi.
Onneksi sentään katsoin ovelle, ennen kuin päästin suustani jotain piikikästä. Kun Oskari tuli, hän ei ollut yksin. Olisin saattanut tunnistaa miehen perässä sisälle astuneen hahmon muutenkin, mutta viimeistään isän ja pojan yhdennäköisyys paljasti Olavi Suden välittömästi. Siirsin Jussin ravista takaisin käyntiin ja ohjasin sen sitten lähemmäksi tulijoita. Mielessäni pyöri tuhat kysymystä, muttei yhtäkään sellaista, jonka olisin voinut sanoa ääneen, kun Olavi seisoi siinä Oskarin takana. Mitä Oskari oli oikein ajatellut?
“Hevonen näyttää tutulta, mutta ratsastaja ei”, vanhempi Susi tokaisi leppoisasti. Tietenkin Oskarin isä oli nähnyt Jussin Eetun kanssa Ruotsissa. Pysäytin orin kaksikon luo ja yritin tavoittaa Oskarin katseen. Minusta tuntui kuin olisin joutunut väijytykseen.
“Olavi Susi”, Oskarin isä ojensi kätensä hymyillen.
“Outi Halme”, esittäydyin samalla tavalla lyhyesti ja vastasin jämäkkään kädenpuristukseen parhaani mukaan.
“Isä tuli käymään kahvilla. Se halus tulla katsomaan valmennusta”, Oskari sanoi yrittäen pitää ryhtinsä suorana ja äänensä vakaana. Se ei käynyt helposti.
“Mä tosiaan verkkasin Jussin jo valmiiks, joten voidaan alottaa”, vastasin samalla tavalla teeskennellyn reippaasti hymy liimattuna kasvoilleni. Tästä puhuttaisiin vielä myöhemmin…Oskari yritti parhaansa ja niin yritin minäkin. Minusta tuntui, että Oskari esitteli minua tärisevin käsin kuin kouluprojektia, jota hänen isänsä mietteliäästi arvioi. En halunnut näyttää idiootilta Olavi Suden edessä, vaikka sellaiseksi itseni tunsinkin. Toisaalta en tiennyt olisinko jännittänyt yhtään vähempää, jos olisin tiennyt tästä ennalta. En edes ollut varma, kumpi minua vaivasi enemmän: se että katsomossa istui Olavi Susi vai se, että mies oli Oskarin isä.
Olosuhteisiin nähden ratsastin mielestäni hyvin, vaikkei Oskari huomannutkaan muuta kuin virheet. Jussi liikkui upeasti ja työskenteli mielellään. Huomasin ajattelevani, että ainakin Jussi oli minun puolellani. Mietin, tekikö Oskari valmistautumisestani Tie Tähtiin -finaaliin tarkoituksella niin vaikeaa. Ehkä se oli joku valmennusmetodi, jolla tehtiin voittajia. Tiesin, että jännittäminen oli heikko kohta, joka oli maksanut sijoja edellisissä kilpailuissa. Ajatteliko mies silti todella, että kun hän heittäisi minut syvästä päädystä vielä syvempään, finaali olisi jotenkin helpompi. Ennemmin pelkäsin, että jos viikko jatkuisi samaa rataa, hermoistani ei olisi jäljellä riekaleitakaan, kun pääsisin Hallavaan asti.
519 sanaa
(Olin ehtinyt kirjoittamaan tän jo melkein, kun toi estetarina tuli, joten Oskarista tulikin sitten vielä astetta kamalampi valmentaja tällä viikolla. Lupaan, että se saa perheineen vähän enemmän aikaa hengähtää taas TT-kisojen jälkeen. Ja jos Olavi Suden vierailu Hopiavuoressa on kamala virhe, niin voidaan unohtaa nää tarinat ja kuitata vaikka sillä, että Outi näki painajaisia :D)
-
Tähän tulee ehdottomasti vastaus! Kävelytit nyt vaan paikalle sellaisen hahmon, joka on avain Oskarin moneen kummallisuuteen. Mulla on hionnassa vastauspätkä, joka tällä hetkellä paljastaa Oskarista liikaa liian nopeasti, joten vielä en ole sitä julkaissut. On kuitenkin ihan varmana sopiva aika paljastaa edes jotain.
Aina vaan ihailen, miten Outin hermo pitää, vaikka sitä kuinka tilanne ahdistaa. Kuka nyt olisi kehdannut toiselle tiuskia isän aikana, mutta mä menisin kyllä ihan lukkoon jos joku Suden Olavi tukkisi tuijottamaan mun ratsastusta. Ihan sama, vaikka sen kaikki kritiikki Outin tekemisistä kohdistuu varmasti Oskarin puutteelliseen valmennukseen: silti ei ole kyllä helppo paikka. Saa nähdä, minkä rangaistuksen Osku vielä saa.
Tämä on näitä maailman parhaita valmennustekstejä. Voi vitsit, miten mä olisin YLA:n tuomarina onnellinen, jos joskus tulisi mun luettavakseni heppa, joka on repäisty tällaisesta tarinasta kuin Jussi! Ei tässä paljoa hevosen kavioiden ja korvien asennosta kerrota niin kuin perinteisessä valmennustekstissä, mutta tämän ratsastajanpa päässä liikkuu sellaisia juttuja, joita oikean ihmisen päässäkin liikkuisi. Ja kaiken lisäksi tarina etenee valmennuksessa, ja sekös on maailman harvinaisin juttu.
-
-
Ennen tätä mysteeriratsastusta
Ohjus hevoseksi
Hopiavuoren Eetu ei ole kilparatsastaja, niin kuin isäkin aina sanoo. Hieno mies, mutta ei kilparatsastaja. Samalla tavalla Jussikin oli hyvä hevonen, ja se oli varmasti ollut kilpahevonen, mutta ei enää. Jo sen selkään noustessani tunsin ja näin valtavan eron Jussin ja Ukon välillä. Jussi seisoi paikoillaan kuin vuori, ja Ukko, joka on yhtä iso ja jykevä hevonen, alkoi jo reagoida kun Outi kiipesi sen selkään Jussin toisella puolella. Jussi seisoi paikallaan ja odotti, kun taas Ukko vierellämme liikehti hieman Outin istuessa satulaan. Se oli kuin sovituskopissa: tunnusteli, miltä uusi paita todella tuntui päällä. Jussi taas tuntui olevan jo ostanut paitansa, ja miettiminen oli ihan turhaa.
Jussin työmoraalista kuitenkin nautin. Kun sen kehotti raviin, se alkoi marssia tasaisesti ja ryhdikkäästi kuin olisi armeijan hevonen. Kun Ukko reagoi väsyneenäkin jokaiseen ratsastajan värähdykseen, Jussi puolestaan tuntui odottavan kunnon ohjeita. Rakastin sitä, miten sen mielestä sen työ oli jatkaa ravia ikuisesti samassa temmossa, ellei tulisi uutta komentoa. Kun otin sen raviin tuntumaa, minusta tuntui kuin olisin lomalla. Kun sitä komensi, se totteli, ja niin yksinkertaista kaikki oli. Samalla kuitenkin vaistosin heti, että sellainen hevonen ei menisi korkeaa koulua niin kuin Ukko. Ratsastajan avut olisivat väistämättä näkyvämpiä, ja niiden pitäisi olla huolellisempia. Suunnitellumpia. Ukko taas meni niin kuin omien jalkojen jatke, kun sille päälle sattui.
Kun nostin Jussilla laukan, minussa syttyi omituinen palo hypätä esteitä. Jussin laukka ei suinkaan ollut samaa höyhenenkeveää keinuhevosen laukkaa, jossa hevosen saattoi ohjata herkästi mihin tahansa. Jussi meni ennemminkin kuin ohjus: kun sille asetti kohteen, se eteni luotisuoraan, eikä se irronnut kurssistaan vaikka kokeilin istua tahallani vinossa. Ei ennen kuin siirsin painoni määrätietoisesti oikealle ja olin itse jo kääntymässä. Vasta silloin se otti minut kiinni ja vaihtoi kohdetta niin kuin auto vaihtaa vaihdetta.
”Joko pian?” kuului terävä kentän laidalta, kun olin vasta aloittanut.
Olin fantasioinut korkeista esteistä, mutta silloin palasin todellisuuteen, jossa ratsastin vain tavallisella vieraalla hevosella laukkaa tavallisella ratsastuskentällä. Eira näkyi seisovan tallin pihassa kädet lanteillaan ja nöyrän näköinen Chai Pondin ohjia pidellen vierellään.
”Mitä? Vastahan mä…”
Outi ja Ukkokin näkyivät olevan aidan vierellä, joskin kentän puolella. Ukko hinkkasi päätään etujalkaansa sen näköisenä kuin olisi jo pitkään seisoskellut paikoillaan. Olin nähnyt Outin ottavan sillä jokusen ravi- ja laukka-askeleen ja mietin, puoli rinkiäkö hän vain viitsi ratsastaa: oliko hevosessani hänestä jotain vikaa.
”Et sä mitää vasta!” Eira äyskäisi niin että Ukko nosti päänsä ja peruutti Outi selässään monta askelta, vaikka Chain pitämä Pond ei reagoinut kuin päätään nostamalla. ”Me ollaan seisty täs ainaki kakssataa vuotta!”
”Mä voin kyllä… Maastoonki…” Chai kuului mutisevan.
”Ei kun me ollaan kyllä ihan menossa”, Outi vakuutteli hänelle hiljaa ja kääntyi sitten sanomaan minua kohti kuuluvammin ja terävämmin: ”vai mitä Oskari?”
”Ai, ollaan vai? No — ehkä me sit — jos talutellaan näitä tosta pellon ympäri jäähdytykseksi vai?”
”Saa nähdä ehdinkö mä kauaksi aikaa enää”, Outi sanoi, ja minä punastuin.Taas, Oskari. Tosi hyvä, Oskari. Koskahan muistaisin, että en saanut ratsastaa vierailla hevosilla ilman että laitoin kännykkään hälytyksen, kun olisi sovelias aika lopettaa?
-
Koska ei kerta kaikkiaan tule tekstiä, tässä on teillee Silver Hoofin tarinakisojen tarina. Ensin aioin olla julkaisematta tätä, koska on niin tylsää olla ainoa osallistuja luokassa. Sijoitus oli siis 1/1.
Tehtävänanto
Tarinassasi syntyi paniikki, oli se sitten suurempi, tai pienempi, kotitallillasi tai kilpailuissa. Miksi paniikki syntyi? Vaikuttaako se sinun ja ratsusi suoritukseen? Miten ratsusi reagoi ympärillä vallitsevaan rauhattomuuden tunteeseen? Ovatko kaikki kunnossa? Tuomari arvioi tekstisi sen yllättävyyden perusteella; onnistutko saamaan tuomarinkin jalat steppaamaan pöydän alla jännityksestä?**
Ne olivat palanneet. Miksi juuri tänään? Miksi niiden oli pitänyt tulla juuri tänään? Eetu Hopiavuori oli elänyt useita vuosia näkemättä niitä, mutta nyt ne tuntuivat olevan joka puolella, minne hän ikinä katsoikaan. Ne vaanivat häntä. Saivat hänen olonsa ahdistuneeksi. Hän oli koko ajan tietoinen niiden läsnäolosta. Vaikka ne tuijottivat häntä aivan hiljaa, hän saattoi melkein kuulla niiden olemassaolon. Hän katui, että oli kutsunut Hello Ilveksen kisahoitajakseen. Eetu Hopiavuoren olisi ollut parasta olla nyt yksin.
Eetu Hopiavuoren hermostuneisuus tarttui myös hänen hevoseensa, Jussiin, joka muuten oli ihan lunki tapaus. Heti aamusta asti, heti niiden ilmestymisestä asti Jussikin oli käyttäytynyt niin kuin sekin pystyisi näkemään ne koko ajan: niin kuin sekin osaisi pelätä niitä. Tietenkään se ei ollut totta, vaan Eetu Hopiavuoren ahdistus vain leijui ilmassa niin sakeana, että sen hevonen haistoi. Kilpailupaikalla Jussin etupää tuntui kevenevän, vaikka yleensä järkevä hevonen ei koskaan edes uhitellut nousevansa takajaloille. Eetu Hopiavuori puolestaan oli niin hermostunut, että pyyhki jo kyyneleitä silmistään, vaikka muut luulivatkin sen olevan hikeä sellaisena kuumana päivänä. Joka hetki hänen päässään toistui sama mantra. Mikseivät ne voi vain mennä pois? Miksi niiden piti ilmestyä? Miksi niiden piti aina vain vaania häntä? Mikseivät ne voi mennä pois? Miksi niiden piti ilmestyä miksiniidenpitiainavainvaania–
Hello Ilves oli kahdenkymmenenkolmen. Sen ikäisen pitäisi jo tietää, miten kamalat amisviikset ovat, ja miten niiden takia menisi maine Eetu Hopiavuoreltakin, kun hän kulki Hello Ilveksen seurassa! Koko tallin väkihän oli jo kuvitellut pääsevänsä niistä iäksi, mutta taas ne olivat palanneet kummittelemaan ja piinaamaan kaikkia, etenkin Eetu Hopiavuorta.
-
Arkipäiviä
Koko kesä oli tuntunut etenevän samaa rataa. Heräsin aamulla herätyskelloon, torkutin ja silmät ristissä tihrustin kännykän ruudulta ilmoitukset läpi. Yleensä kömmin ylös sängystä jo ennen kuin hälytys pärähti soimaan toisen kerran. Normaalit ihmiset kai käyttivät torkkua siihen, että saivat jatkaa uniaan, mutta minun oli pakko käyttää torkkua, jotta en uppoutuisi selaamaan työsähköposteja ennen kuin edes pääsin sängystä ylös. Söin aamiaisen yleensä keittiönpöydän ääressä samalla kun käynnistelin työpäivää käymällä läpi saapuneita viestejä ja jonossa olevia tikettejä. Nykyään työni tuntui olevan enimmäkseen muiden vahtimista ja hankalien tilanteiden selvittelyä, joten annoin helppojenkin tikettien odottaa jonossa, vaikka niihin vastaaminen olisi vienyt vain minuutin.
Aamupalan jälkeen seurasin orjallisesti rutiinejani ensin makuuhuoneeseen, meikkauspeilin ääreen ja sitten vaatekaapille. Kun taas näytin ihmiseltä, kannoin läppärini keittiöstä työhuoneeseen lähinnä todetakseni, että tämäkin päivä olisi hiljainen. Oltiin päästy heinäkuun loppuun, jolloin moni asiakkaistakin oli lomalla ja kesätyöntekijät olivat oppineet hommansa niin, ettei heitä tarvinnut pelastaa jatkuvasti pulasta. Todo-listani näytti pelottavan tyhjältä. Nykyään osasin kuitenkin ottaa hiljaisista päivistä ilon irti. Suljin läppärin ja varmistin, että puhelimeni hälyttäisi kaikista työviesteistä. Sitten vaihdoin ylleni rennommat farkut ja tummansinisen pikeepaidan. Ulkona oli sen verran viileää, että kaivoin eteisen kaapista myös harmaan sateenkestävän ratsastustakkini, jonka taskuun sulloin avainnipun eteisen pöydältä. Vilkaisin vielä kerran puhelintani ennen kuin suuntasin tallille.
Jussi oli helppo hakea sisälle, sillä se värjötteli portin tuntumassa yhtä kurjana kuin aina viileällä säällä. Tällaisina päivinä se ei todellakaan arvostanut laidunelämän ihanuutta samalla tavalla kuin esimerkiksi Steffe ja Lex, jotka kirmailivat kauempana tihkusateesta piittaamatta.
“Ei tarvi syliin tulla”, jouduin tuuppimaan Jussia pois tieltä portin raosta. Tuskin ori olisi karkuun lähtenyt, jos se olisi päässyt livahtamaan ohitseni. Korkeintaan se olisi kipaissut suuliin odottelemaan parempia säitä. Suuliin Jussi lopulta saikin jäädä odottelemaan, kun lähdin hakemaan orin varusteita satulahuoneesta.“… miks sä muka saisit päättää”
“Mä vaan ehdotin. Mulle on ihan sama…”
“Mä meen sit eka! Jos sä meet eka, niin sit se on jo ihan väsynyt”
“Sopii! Sit se on ainakin verkattu jo.”
“Ei kun mä meenkin vast toka. Sä verkkaat sen”
Uunon karsinasta kuului Helmipurojen loputon väittely, joka kuulosti samalta aina, kun sisarukset olivat samaan aikaan tallilla.
“Meettekste kentällä vai maneesissa?” pysähdyin kysymään, sillä olin itsekin aikeissa mennä ratsastamaan.
“Maneesissa. Nelly pitää meille estevalmennuksen”, Eiran vastasi ylpeänä.
“Me mennään puomeja”, Inari täsmensi hieman kuivasti ja sai siskoltaan osakseen ikävän mulkaisun.
“Mä pysyn sit pois tieltä ja meen kentälle”, hymyilin ja toivotin kaksikolle hyvää tuntia. Toivotin hiljaa mielessäni onnea myös Nellylle, kun jatkoin matkaa.Olin huomannut, että Oskarin auto oli tallin pihassa, joten odotinkin löytäväni miehen päätallin puolelta siivoamassa karsinoita.
“Onks sul jotain tekemistä illalla?” huikkasin satulahuoneen ovelta.
“Mä liikutan Ukon töiden jälkeen. Ja sit mä käyn lenkillä”, Oskari vastasi ja harppasi karsinasta käytävän puolelle pörröttäen tihkusateesta kosteita hiuksiaan. Ele sai minut aina hymyilemään.
“Sullahan on sit ihan yhtä jännittävä elämä kuin mulla”, naurahdin äkkiä, ettei Oskari huomaisi liian pitkää katsettani. “Haluuksä tehdä jotain? Viikonlopun kunniaks?”
“Emmätiiä.. Joo, ehkä. Kävellääks Kyrönjoelle vai Ievannevalle päin?” Oskari vastasi ensin hieman häkeltyneenä, mutta sai sitten enemmän varmuutta ääneensä.
“Siel kyl saattaa sataa… Ollaanks hurjia ja mennään vaik leffaan? Mehän puhuttiin siitä joskus”, ehdotin hetken mielijohteesta. Oskari katsoi minua kuin olisin pyytänyt häntä treffeille, mikä sai minut ajattelemaan sitä, että olin ehkä juuri pyytänyt häntä treffeille.
“Aika hurjaa”, Oskari naurahti.
“Ne ei sit oo mitkään treffit”, täsmensin, “mut jos ehti kattoo mitä siel menee, niin sovitaan sit kun tuun ratsastamasta”.
Aikuismaisesti pakenin paikalta ennen kuin kuulin Oskarin vastausta.Yhtäkkiä tavallinen harmaa arkipäiväni ei tuntunutkaan aivan niin tylsältä. Harjasin Jussin ripeästi läpi ja kiitin jälleen kerran mielessäni Eetua siitä, ettei hän omistanut kimoa mutalätäköissä viihtyvää sikaa, vaan hienohelmaisen ruunikon, jossa ei ollut paljoa puunattavaa edes laitumelta haettuna. Pian Jussi olikin satuloitu ja valmiina talutettavaksi kentälle.
Kun istuin jälleen Jussin selässä, huomasin kärsiväni päämäärättömyydestä, joka oli vaivannut minua jo pitkään. En oikein tiennyt, mitä olisin orin kanssa tehnyt, eikä vatsanpohjassani lentelevät perhoset ainakaan auttaneet asiaa, joten ori sai kävellä kohtuuttoman pitkään pitkin ohjin ennen kuin vaivauduin keräämään ne tuntumalle. Maastoilu olisi ollut helppo ratkaisu, mutta kai minun piti joskus jotain järkevääkin tehdä Jussin kanssa. Niinpä turvauduin tuttuun harjoitukseen ja aloin laskea käyntiaskelia mielessäni. Kymmenen askeleen päästä siirsin Jussin raviin ja aloitin laskemisen uudestaan. Jälleen kymmenen askeleen päästä siirsin orin takaisin käyntiin. Ainakin laskeminen piti minut keskittyneenä. Tunsin kuinka Jussi alkoi heräilemään ja pian ori oli saanut kiinni siirtymisten rytmistä vähän liiankin hyvin. Niinpä aloin muuttelemaan askelmäärää, ettei Jussi pääsisi ennakoimaan. Huomasin kaipaavani Oskarin valmennuksia, vaikka välillä ne olivatkin olleet kamalia rääkkejä. Mutta miksi Oskari valmentaisi ratsukkoa, jolla ei ollut mitään tavoitteita.
“Saako tulla”, reipas ääni kantautui kentän portilta, jonka takana odottava kirjava hevonen oli helppo tunnistaa missä tahansa.
“Joo, tänne mahtuu kyllä”, vastasin ja huomasin hieman hengästyneeni. Kyllä siirtymisten ratsastus tehokkaalta tuntui, vaikka se olikin tylsä harjoitus. Annoin Jussille hetkeksi taas pitkät ohjat ja ohjasin sen uralle kävelemään, kun Janna talutti Paahtiksen kentän keskelle.
“Sähän treenaat Paahtiksen kanssa koulua?” kysyin Jannalta, kun nainen oli saanut satulavyön kiristettyä.
“Joo, vaikka ei me mitenkään kovin vakavasti”, Janna vastasi vähätellen.
“Onks sulla jotain lempitehtävää mitä te teette tai jotain ehdotusta mitä kannattais treenata? Mä en vaan jotenkin tänään saa mitään aikaseks. ”, huokaisin. Janna kurtisti mietteliäästi kulmiaan.
“Mä en oo kyllä mikään ammattilainen, mut ois mulla yks ehdotus…” nainen aloitti.Ehkä tämä päivä sittenkin olisi erilainen kuin kaikki muut tylsät arkipäivät.
(Potkin taas palloa Oskarin suuntaan, mutta siitä ei tarvi ottaa paineita! Yritän vaan vähän saada kirjoitettua, nyt kun oli hetki aikaa ja Oskari on helppo kohde 😀 Olis mulla Outin varalle muutakin kuin ikuista Oskarin murehtimista, mutta se vaatis vähän enemmän paneutumista kirjoittamiseen niin ehkä ne suunnitelmat joutuu oottamaan, että IRL on taas vähän enemmän aikaa. Miten voikaan ihmisellä olla kiire kesälomalla… )
-
Mitä, ihan varmana kirjotin tälle kommentin jo pari päivää sitten!
Nostin esiin tämän kohdan, josta tykkäsin tosi kovaa. En osaa edes yhtäkkiä sanoa, kenen ihailemani kirjailijan tavaramerkki tällainen toisto olikaan, mutta tykkäsin siitä lukiessani romaaneja ja tykkään siitä yhtä lailla nytkin.
Oskari katsoi minua kuin olisin pyytänyt häntä treffeille, mikä sai minut ajattelemaan sitä, että olin ehkä juuri pyytänyt häntä treffeille.Harmitteluni siitä, että nyt Oskari ainakin on varma, ettei toivoa ole, on taas vähän myöhässä, koska kirjoitin siitä jo tarinaan. Seuraavaksi pitäisi kirjoittaa hämmennyksestä, että onko toivoa kuitenkin vai ei.
Paitsi Outi ja Oskari, Jussikin on tässä herttaisesti oma itsensä. 😀 Sehän on se, joka tahtoisi kuumavesipullon karsinaansakin, joten ei se varmaan nauti laitumellakaan, sillä hyi, sataa! Vaan taiitaa Outi olla vähäsen masokisti, kun on tavallaan ikävä Olavin pojan oppiin… 😀
-
-
Leuhka
Samperin leuhka. Piti sitä oikein autonsa apukuskin puolen aurinkoläpässä kiinni. Minä näin siitä pelkät nauhanreunat, kun menin ohitse, mutta kyllähän hevosihminen nyt tietää, mikä se oli. Sinivalkoruusuke. Ja vielä tarkemmin minä tiesin, mikä se oli. Se oli nimittäin taannoisista matkaratsastuskisoista saatu voittoruusuke. Minulla oli samanlainen, mutta se nyt ei muistuttanut muusta kuin häviöstä, kun Milanin oma oli voittajan värinen ja minun ei. Ja kun Milan piti sitä tuolla tavalla esillä tahallaan. Varmaan oli hänen ensimmäinen ruusukkeensa, kun piti niin esitellä.
Milanin ja Biffen ärsyttävä ruusuke (vas.) sekä Eetun ja Jussin kunniallinen ruusuke, jotka teki Marjahilla.Raahasin vastentahtoista Jussia perässäni Milanin typerän auton ohitse maneesiin. Ulkona satoi, ja vaikka Jussin työmoraali oli yleensä korkea, kaatosadekuuroista se ei välittänyt. Maneesissa se piristyisi, vaikka Milan olisikin siellä keltaisine pikkuponeineen. Vedin oven auki vapaalla kädelläni. Sentään sen moinen roskaväen edustajakin sulki aina kunnioittavan huolellisesti, niin ettei koskaan tarvinnut siitä huolehtia, että Milan rikkoisi maneesin. Vaikka missäpä hän sitten voisi harjoitella, jos hankkisi itsensä täällä vaikeuksiin? Hopealinnan perunapellolla? Se nuori isäntä ei paljoa kenttäänsä tasoitellut. Eikä Milanista päätellen paljoa katsonut, kenen tallissaan antoi kuljeskella. Vanhan isännän aikana meillä oli sentään voinut olla jotain yhteistyötä vuoden mittaan.
Maneesissa Milania ei voinut olla näkemättä ensimmäisenä. Rotanpoika ravasi leuhkaa ravia naapurin puolen päädyssä. Nostin kättä ja mutisin tervehdyksen vain Jannalle, jolla ei ollut tarvetta roikotella ruusukkeitaan aurinkolipoissa. Jussi otti sivuaskeleita, kun nousin sen selkään. Se ei tykännyt toistuvista sateenpauhuista katolla, eikä kyllä minun mielialastanikaan. Nostin jalustimet ristiin eteeni. Turha niitä oli Outin jäljiltä pidentää ja olla vaivaksi. Jussi menettäisi pian ainoan ratsastajansa, jos oikein hankalaksi heittäytyisin.
Vaikka päivä olisi kurja ja vaikka maneesissani olisi minkälainen sudenpenikka keltaisine poneineen, Jussi on silti maailman hienoin hevonen. Alkukäynneissä velloin vielä synkkyydessä, mutta kun siirsin Jussin raviin, en voinut millään hautoa enää kurjia mietteitäni. Sillä on mahtava ravi, eikä se laiskottele. Jalka nousi rytmikkäästi ja takapääkään ei laiskotellut yhtään, vaan Jussi polki kunnolla alleen niin kuin kunnon ratsun kuuluu. Katkerien mietteiden sijaan ajattelin kiitollisia ajatuksia siitä, miten Outi oli pitänyt sen kunnossa taas yhden viljanpuintisyksyn ajan. Jussi olisi ollut valmis vaikka minkälaiseen hyppytreeniin saman tien. Sen ravatessa laiskottelematta suurta ja kaunista volttia ajattelin miten voisin jättää muutaman karsinan tyhjäksi talven ajaksi ja käyttää ylimääräisen ajan treenaamiseen. Kun vauva syntyisi, en paljoa haluaisi kisamatkoilla olla, mutta jos olisimme Jussin kanssa kunnossa, äiti auttaisi varmasti mielellään Nellyä kotona pari kertaa. Sitä paitsi Hopealinnan Joonas osasi ratsastaa, jos ei mitään muuta osannut, ja hän oli tottavie minulle palveluksia velkaa, niin että ainakin Jussi pääsisi keväällä näyttämään, miten kunnon hevonen suorittaa kenttäkisoissa.
Kun nostin Jussin kanssa laukan, se siirtyi siihen sulavasti, ja ajatuksissani olin jo jossain kunniakierroksella sen kanssa. Laukkasimme kahdeksikkoa ja harjoittelimme täsmällisiä laukanvaihtoja. Taas kiitin onneani Outista. Jussi oli sulavampi kuin viime vuonna samaan aikaan. Lopulta suoristin sen uralle ja annoin ravata pitkällä ohjalla. Oli jo rento olo, joka kuitenkin loppui siihen, kun se pikku kriminaali pikaravasi rinnalleni poneineen.
”Kamala ilma”, hän avasi keskustelun, välkky poika. ”Sataa.”
”Mhm”, vastasin hänelle, sillä Milanista pääsi nopeiten eroon, jos sai heti selville, mitä hän halusi. Varmaan kaapin satulahuoneesta, jotta voisi kätkeä tähänkin talliin vaikka oopiumia.
”Hyvät harjoittelukelit ohi.”
”Jep.”
”Pahenee vain, syksy tulee.”
”Jjjjep.”Ravasimme pitkään rinnakkain. Yleensä olin ylpeä siitä, miten kauniisti Jussi käyttäytyi. Tai no, aina olin ylpeä. Kisapaikallakin sitä kelpasi esitellä kotioloista puhumattakaan. Sillä kertaa olisin kuitenkin suonut sen potkaisevan sivullepäin tai edes purevan liian lähellä hölkyttävää leveäpäistä ponia.
”Maastoesterata. Olisiko tosi ihana?” Milan kysyi haaveilevan kuuloisena. ”Me kenttäratsastajat maastoesterata tarvisimme.”
En viitsinyt vastata. Sen sijaan hidastin Jussin käyntiin. Ravaisi kriminaali tiehensä toisten hyvää tuulta pilaamasta. Mitähän hän edes halusi? Että minä maksaisin maastoesteradan jonnekin Hopealinnaan monen kilometrin päähän Einon kanssa puoliksi ihan häntä varten? Eikö siinä ollut maastoestettä tarpeeksi, jos yritti ravata Joonaksen pilaamalla kentällä?
Milankin hidasti poninsa käyntiin monta askelta minut ja Jussin ohitettuaan. Hän hidasteli poneineen kunnes olimme taas rinnakkain. Yritin tähyillä Jannaa, jotta voisin kääntyä puhumaan hänelle Paahtiksen loimitusasioista, mutta Janna meni loppukäyntejään hieman liian kaukana.
”Mä ajattelin me tehtäisiin talkoossa tänne maastoesteet, mitä sanot?” Milan ehdotti hymyillen niin, että varmasti jokainen hammas näkyi.
”Mikkä me? Ei täs oo mitää meitä.”
”Älä nyt. Kun sulla maata tossa, ja me teimme se pihattokin niin hyvin yhdessä.”
”Viäläki mä miätin jotta mikkä ihimeen me?”
”Mitä sä tarkoitat?”
”Sinet millään lailla oo ollu osallisena siinä pihatos tai mihinää muussakaa. On Hopialinnaski markkia. Tee sinne. Me emmä tarvitte mitää hömpötyksiä.”Milanin hymy värähti hiukan, mutta hän näytti vetävän henkeä jaaritellakseen huonoja lisäperusteluitaan maastoesteradan puolesta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Janna alkoi puhua takanamme.
”Maastoesterata? Sanooko joku jotta tuloo maastoesterata?”
Tosi kiva. Janna kuulosti innostuneelta. Olisin parahtanut ääneen, jos Janna ei olisi ollut maksava asiakas. Että minulla pitikin olla vapaa hetki treenaamista varten juuri silloin, kuin nuo kaksi olivat paikalla yhdessä leiriytyäkseen minua vastaan. Ei ennenkään mitään maastoesteratoja ollut. Kilpailut voitettiin taidolla ja satunnaisilla treeneillä Ylistaron maastoesteradalla Huidan isännän markilla. Siellä se rata sitä paitsi oli varmasti vieläkin. Menisivät sinne.
”Mä ajattelin, Eetu voisi rakentaa. Tuosta menisi hakojen ohitse, metsänreunaa sitten”, Milan ilahtui.
”Siinä kyllä ei tarvittisi kun vähä lanata pehemeimpiä kohtia”, Janna mietti.
”Mullei oo mitää lanoja, eikä aikaa”, ilmoitin.
”Me voisimme vuokrata semmonen kone, ja sitten tehdä viikonloput”, Milan suunnitteli.
”…ei oo mitää meitä…” mutisin lähinnä itsekseni.
”Varmahan tuloo muitaki talakooväkehen”, Janna sanoi.Kuuntelin sitä kahden ihmisen innostusta ympärilläni katsellen eteenpäin niin kuin Jussikin. Kun lopulta käänsin hevoseni kentän keskelle kiihdytettyäni ensin keltaisen isopääponin ohitse, Janna ja rotanpenikka tuntuivat suunnittelevan jo, mitä esteitä radalle laitettaisiin ja miten tukit pitäisi sijoittaa taktisesti niin ettei niitä tarvitsisi ikinä purkaa pois kenenkään tieltä. Laskeuduin alas satulasta ja taputin Jussia kaulalle. Ilmeisesti meille sitten tulisi maastoesterata. No, eipä se mikään katastrofi olisi, kun kerran en joutuisi venymään vielä talkooporukkaankin mukaan. Saisinpahan minäkin hypätä siinä, niin ettei Milan ainakaan kenttäratsastuksesta tai maastoesteiltä saisi ikinä mitään sinivalkoista, jos minäkin osallistuin. Sitä paitsi siitä ei ollut pelkoa, että Milan alkaisi nyhjätä tallissa yhtään sen enempää kuin tähänkään asti. Hän oli nuori, ja hänen voittoruusukkeeseensa kiinnittynyt autonsa oli niin hieno, että hänen täytyi varmaan tehdä paljon töitä koko ajan. Nytkin hän kävi vain kolmisen kertaa viikossa ja pysyi suurimmaksi osaksi tarpeeksi kaukana.
-
Voi Eetua kun kaikki tuntuu olevan sitä vastaan :/ Toivottavasti isännän fiilis paranis ja löytyys jotakin valoa ajoittaisiin riskukasoohi 🙂
-
-
Hetken hengähdystauko
Jussi roikotti päätään tarhan aidan yli, kun rapsuttelin sen otsaa. Sen mielestä olin kai velvoitettu pitämään sille seuraa, kunnes se saisi tarhakaverinsa takaisin. Oli selvästi minun vikani, että aamupäivän pitkän maastolenkin aikana Salieri oli kadonnut jonnekin. Ei riittänyt, että viereisissä tarhoissa hengaili kyllä aivan kelpoja kavereita.
Kirpeä syyssää oli tainnut piristää ainakin Pasia, joka oli intoutunut härnäämään Skottia. Ruunikko jättiläinen tyytyi kuitenkin lähinnä vain huiskimaan hännällään pienempää kaveria, kun se intoutui aivan liikaa. Toisella puolella Ukko ja Lex mutustivat omia heinäkasojaan kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan, molemmat siististi harjattuina ja loimitettuina.
“Sullakin ois tuolla safkaa”, huomautin Jussille ja osoitin tarhan nurkkaan jätettyä heinäkasaa, jonne orilla ei ollut mikään kiire. Jos Salieri olisi ollut tarhassa, olisi Jussin pitänyt ravata mahtipontiseti omalle kasalleen välittömästi, vaikka ruuna pysyikin poissa tieltä vähemmälläkin pörhistelyllä. Nyt Jussi kuitenkin vaati vain lisää huomioita tuuppaamalla minua turvallaan olkapäähän. Jatkoin rapsuttelua, sillä pitkästä aikaa minulla ei ollut kiire mihinkään.Kun Jussi yhtäkkiä nosti korvansa pystyyn ja käänsi huomionsa suulin suuntaan, minun ei tarvinnut edes vilkaista taakseni arvatakseni, kuka tarhoja lähestyi.
“Mä meen jo edeltä kahville”, Harrin kantava ääni oli kaikuntu suulista ja sekoittunut lähestyvien kavioiden kopinaan ja kenkien rahinaan. Kuten olin ennakoinutkin, Salierin lähestyessä Sonjan vierellä tarhan porttia, Jussi teki näyttävän siirtymisen lähimmälle heinäkasalle. En voinut kuin nauraa orille.“Sähän oot tänään hyvällä tuulella”, Sonja huomautti hymyillen.
“Usko tai älä, mulla on todo lista tyhjä, huomenna vapaapäivä ja sit vielä vapaa viikonloppu tulossa. Sitä vois kutsua melkeen lomaksi!”
“Niin no, useimmat kutsuu tota lähinnä pitkäks viikonlopuks”, Sonja huomautti katsellessaan, kuinka Salieri löntysti omalle heinäkasalleen jättäen korviaan luimistavan Jussin vaille huomiota. Se osasi suhtautua Jussiin juuri niin kuin pitikin ja siksi kaksikko sopikin tarhakavereiksi erinomaisesti.
“Älä nyt pilaa mun lomafiilistä! Mä oon ollut niin ylityöllistetty, että tää lasketaan”, puolustauduin, kun lähdimme kohti tupaa.“Ootsä miettinyt, että se tekisit sille jotain?” Sonja kysyi, kun olimme hetken kävelleet.
“Ai mille?”
“Siis noille sun töille. Sä oot vaikuttanut aika stressaantuneelta, jos mä saan sanoa”, Sonja jatkoi ja oli aivan oikeassa. Tämä syksy oli ollut harvinaisen rankka, sillä olin ensimmäistä kertaa tiimin vetäjänä ja kesätyöntekijöiden lopetettua tuntui siltä, että työntekijät loppuivat jatkuvasti kesken. Minä olin tietenkin se, jonka vastuulle jäivät ne vuorot, joihin ei muuten löytynyt tekijöitä. Sentään nyt oli aloitettu uudet rekrytoinnit, mutta menisi vielä aikaa ennen kuin uudet työntekijät helpottaisivat tilannetta.
“Kuulostaa aika kaoottiselta”, Sonja kommentoi päätään pudistaen, kun olin selittänyt lyhyesti tilanteen.
“Musta tuntuu, että tällaista tää on ollut aina. Oli vaan paljon helpompaa, kun ei ite joutunut miettiä tätä koko palapeliä”, huokaisin.
“Mä tiedän tunteen. Mähän kokeilin töissä kans projektimanagerin hommia, mut onneks niistä pääs eroon. Mä teen paljon mielummin oikeita hommia, kun yritän paimentaa muita”, Sonja naurahti.
“Sentään tästä paimentamisesta saa vähän parempaa palkkaa”, huokasin avatessani tuvan oven.
“Mut ei tarpeeks, jos sä et kohta jaksa enää”, Sonja huomautti ja näytti siltä, että olisi halunnut saaranata aiheesta vielä lisää. Arvostin kyllä huolenpitoa, mutta olin silti kiitollinen, kun tuvassa vilkkaana käyvä porina lopetti keskustelun.Sitä paitsi kyllä minä työuupumuksen tunnistaisin. Muistin edelleen äidin stressin ja sairaslomat, joista viimeiseltä hän ei lopulta ollut enää palannut takaisin töihin.-
Jaiks! Outilla on tosiaan hommaa. Kun uskottelee itselleen, ettei tämä ole työuupumusta ja että kyllä sellaisen tunnistaa, on melko varma juttu, että se on työuupumusta, eikä sitä tunnistakaan. Ainahan on kivempi olla lomalla kuin hommissa, mutta eräässä superrankassa työpaikassa keksin, että jos jo keskiviikkona alkaa näin nuori ihminen odottaa viikonloppua epätoivoisesti, kyllä silloin on aika keksiä muuta hommaa.
Outi saa ehkä hetken hengähtää, mutta taidettaisiin tarvia pidempi paussi. Sonja on oikeassa siinä, ettei raha kaikkea korvaa, mutta sanopa se toiselle niin että hän uskoisi. 😀 Tai että nyt kannattaisi hidastaa ennen kuin käy pahasti.
Onneksi Outin elämään mahtuu kuitenkin myös muuta, niin kuin outo heppa, jonka on kiire holmuta heinänsä vasta kun ihan säyseä ja omalla kasallaan kiltisti pysyvä tarhakaveri tulee. (Jussi on tässä mun mielestä supersöpö.)
-
Toi Jussin tarhakäyttäytyminen on minun mielestäni se paras palanen! Se on tosiaan supersöpö ja supersöpösti kuvailtu. Tai siis jos miettii tekstiä kokonaisuudessaan, niin saat paljon sanottua ja tehtyä vaikkei varsinaisesti ”tapahdukaan” mitään ja tekstikään ei ole romaanin mittainen. Mutta tämähän ei ole ensimmäinen sellainen teksti Outilta, etten voi väittää yllättyneeni.
Salaisesti sydäntä lämmittää myös se, että Sonjan tekstit on luettu tarkalla kammalla ja otettu mukaan tosi hyvin ja luontevasti. Ja Sonja tosiaan on juurikin se, joka asiaan tarttuu ja huomaa ja jaksaisi saarnata jaksamisen tärkeydestä.
-
-
Ruokinta-automaatti
”Mä oon vähä ajatellu…” Eira aloitti harjatessaan Uunoa, mutta vaikeni sitten katse jossain toisessa ulottuvuudessa.
Yritin harjata Jussia mahdollisimman ripeästi ja rukoilin mielessäni, että Eiralla olisi jokin tosi lyhyt juttu mielessään. Minulla oli yksi tunti vapaata, ja sen piti riittää paitsi ratsastukseen, myös hevosen hoitamiseen. Onneksi Jussi on sentään kunnon hevonen. Se katseli virkeänä ympärilleen pölyharjan kiitäessä suurpiirteisesti sen karvalla, mutta ei aiheuttanut mitään ongelmia. Ehdin nostaa kaviotkin pikavauhtia Eiran vieläkin ajatellessa, koska kovan maan takia kavioissa ei ollut puhdistettavaa.
”Noni, siis mä oon vähä ajatellu”, Eira aloitti uudestaan sillä kertaa katse tässä maailmassa ja minussa.
”Mitä sooot ajatellu?”
”Mä tarvin rahaa. Mä voisin tulla töihin sulle.”
”Soliski kiva, mutta kuule, minen voi palakata enempää apua tallihin.”
”En mä talliin tuliskaa.”
”Mikäs solisit sitte?”
”Keksijä-insinööri.”Huomasin Eiran ylpeän ilmeen vasta vähän liian myöhään. Ehdin jo nauraa nostaessani Jussin satulan sen selkään. Rykäisin, kiinnitin satulavyön ja ryhdyin pidentämään jalustimia, etten joutuisi katsomaan Eiraa. Loukkaantuminen teki hänen äänestään kiekuvan, mutta naurustani huolimatta hän oli ilmeisesti päättänyt pitää myyntipuheensa.
”Sä aina valitat et päivälläki on kauhee kiire. Mut arvaapa mitä.”
”No?”Jalustinhihnoissa oli kaksi muita kuluneempaa soljenreikää. Ennen oli ollut vain yksi. Laitoin lukon kiinni siihen alempaan. Lukko napsahti miellyttävästi satulaa vasten, kun oikein kiskaisin hihnan takaisin oikeaan asentoon. Se napsahdus tarkoitti ratsastusta! Eiran ääni ei kuitenkaan luvannut ratsastusta. Kun olin osoittanut taas kiinnostusta, hänen loukkaantunut nasaalinsa muuttui itsevarmaksi mainospuheeksi.
”Mulla on laite, joka tarjoaa sulle vapaa-aikaa päivisin! Ruokinta-automaatti! Sillä hevosten heinät tulee niille hakoihin ajastetusti ja sä saat käyttää ajan vaikka kaffitteluun ja ratsastukseen! Nyt sä saat erikoistarjouksen: saat kuulla mun varmasti toimivan idean sadallaviidelläkytä eurolla. Ja jos sä annat mulle viiskymppii lisää, mä teen prototyypin sulle.”
Katsoin Eiraa epäileväisesti. Ruokinta vei kyllä kamalasti aikaa, kun haat olivat levällään ympärii pihaa. Maksaisin kyllä parisataa ideasta, joka eliminoisi tämän aikasyöpön askareen. Toisaalta Eira ei kuitenkaan oikeasti ollut mikään keksijä. Ei hänellä voisi oikeasti olla mitään toimivaa ideaa.
Jussi kuopaisi maata ja tulin taas tietoiseksi ajan kulumisesta. Silitin hevoseni kaulaa rauhoittaakseni sen ja etsin kädelläni suulinpieleen naulatun riimunarun lukkoa. Se oli ainoa, joka pidätteli meitä menemästä kentälle. Eiran lisäksi.
”Mihinä se automaatti tai proototyyppi sitte on?” kysyin vastahakoisesti.
”Mun päässä”, Eira sanoi ylpeänä. ”Mut mä tiedän et se toimii. Se on ihan superyksinkertainen.”
”Kuule… Mullei olis aikaa tähän ny”, sanoin ja irrotin Jussin. Mitään automaattia ei siis todellakaan ollut.
”Sulla olis aikaa, jos sulla olis mun tekemät… Tai no, mun suunnittelemat ja jonku Hellon tai semmosen tekemät automaatit!” Eira väitti ja hölkötti vierelläni, kun marssitin Jussia kentälle.
”Sullon Uuno suulis”, huomautin.
”Kyllä se siinä hetken voi olla yksinki!”Alkukäyntien ajan Eira meni puolijuoksua vierellämme kentällä. Kuulemma suunnitelman saisi häneltä halvalla, kuulemma sittenkin vain satasella saisin hänet puhumaan ja kokoamisohjeetkin käteen, ja prototyypinkin vielä kun olin niin pihi. Osittain Eiran ja osittain tiukan aikataulun takia hätistelin neiti keksijä-insinöörin hyvin nopeasti jaloistani kentän laidalle ja aloin ravata pitkällä ohjalla. Ilmeisesti tästä tulisi kuitenkin ratsastelua eikä ratsastusta. En pystynyt keskittymään mihinkään oikeaan, vaikka Jussin askel olikin tasainen ja tuttu. Huomasin vain etäisesti, miten hienoa oli ratsastaa omalla hevosella, joka nyt sattui olemaan Otsonmäen, tai siis Etelä-Pohjanmaan, tai siis Suomen älykkäin ja paras ratsu. Hymyilin Jussin niskalle, vaikka Eira papatti mahdollisimman paljon mahdollisimman nopeasti aina ravatessani hänenpuoleisellaan pitkällä sivulla.
”Ensin me rakennetaan laatikko, jossa on lippa ylhäällä ja alhaalla, niinku kaksppäinen postilaatikko–” hän kertoi ensimmäisellä kierroksella.
”Alapuolen laatikos on haka tälleen edessä”, hän sanoi näyttäen miten hänen koukistetun etusormensa pää oli hänen toisen, ilmeisesti luukun kantta esittävän kämmenensä alla. ”Ja sit tähän menee–”
Juttu jatkui seuraavalla kierroksella siitä, mihin se jäi ”–nii tähän menee sähköt. Kauimmaisiin hakoihin me vedetään ne pihatolta mut noihin pihan hakoihin tallista.”Kierros kierrokselta Eira papatti laatikostaan yksityiskohtaisesti, kun minä yritin saada Jussista lisättyä ravia puolella keskittymisellä. Eira oli ilmeisesti jo päättänyt, että oli saanut idean myytyä minulle, koska hän sellitti laitteen toimintaperiaatteita niin tarkasti.
”Sit! Sit tää on paras kohta! Iskä näytti mulle miten auton lämmityspihuhan se kellojuttu toimii. Tässä kohdassa on se! Kun se kello päästää ruokinta-aikaan sähkön kulkemaan ruokinta-automaattiin, nii tää haka avautuu tästä alta ja tietenki heinät putoo sit hevosille. Ja muistakko kun tässä pohjassa on tää klipare? Niin tää osuu sillon tohon katkaisijaan ja katkasee samalla sähköt kun tää luukku aukee. Niin että sähköä kuluu vaan jotain sekunti. Ja mä luulen et me voitas yhdistää tää vieläpä nii et tarvii vaan yhen kellon, joka avais kaikki automaatit yhtäaikaa. Niin… Että mitäs sanot?”
Jussi pysähtyi vastahakoisesti Eiran eteen. Se olisi vielä halunnut mennä, ja niin olisin minäkin. Tuntimme lähestyi kuitenkin nyt jo loppuaan, ja Jussi pitäisi vielä sekä jäähdytellä että hoitaa.
”Kuule Eira…” aloitin epävarmana siitä, miten voisin kieltäytyä niin, ettei hän ryhtyisi mihinkään kovin laajaan eetunvastaiseen kampanjaan.
”No? Millon aletaan tekeen?”
”Tuataniin… Minen usko että se toimii. Sinet oikiasti osaa aiva suunnitella ruakinta-automaattia. Sinoot seittämäntoista.”
Eiran leuka loksahti.
”Mutta… Jos sinä haluaasit ratsastaa Jussilla loppukäynnit..? Auttaasko se?”
”Ratsasta kuule ihan ite omalla vanhalla kaakillas”, Eira sihahti myrkyllisesti. ”Ja usko kun mä sanon: ruokintaloodan osaa suunnitella vaikka vauva. Sä oot vaan niin tyhmä ääliö että sun kapasiteetilla ei ihan tajuta miten se toimii.”
”Siitäkö soot vihaanen että sä tarvittet satasen ja sinet saa? Koska kyllä mä ny sulle satasen jostaki saan. Menet vaikka ajamahan lannat pellonreunahan parina päivänä raktorilla, tai teet mulle lapaset nii–”
”En mä mistää satasista oo vihanen, ääliö! Vaan kun noin tyhmä äijä väittää et mä en muka osais suunnitella yhtä yksinkertaista paska-automaattia! Ratsasta ny sitte nopeeta, ku sun pitää mennä ruokkimaan hevosia päivälläki ellet muista!”Eira kääntyi korkea ponnari heilahtaen ja nykäisi huppunsa vihaisesti korkeammalle niskassaan matkalla kohti suulia ja siellä vieläkin tönöttävää Uunoa. Patistin Jussin liikkeelle. Siinä Eira ainakin oli oikeassa, että ratsastusaikani oli lopussa, vaikkei hän nyt mitenkään voinut osata ruokinta-automaattia tehdäkään. Mitä meidän Eira muka tekniikasta tiesi tai sähköstä ymmärsi?
-
Mun käy sääliks Eiraa. Mä niin kovasti haluisin, että Eiran ruokinta-automaatti toimisi – ihan Eiran itsensä takia. Saisiko Eira joltain apua? Osaisiko joku Marsh tai Hellon kavereista auttaa..?
Eetuakin mun käy sääliksi. Ihan muista syistä, vaikka kyllähän automaatista olisi hyötyä Eetullekin. Mutta se, että hänellä on tunti aikaa hoitaa ja ratsastaa ja taas hoitaa. Ja sitten tulee Eira ja syö siitäkin suuren osan.
-
Vaikka Eetu epäileekin, mä takaan, että Eira osaisi rakentaa yhden ruokinta-automaatin vaikka silmät sidottuina ja paksut tumput käsissä. 😀 Varsinkin jos kukaan Hello tai Marshall ei tule pilaamaan, niin kuin ne aina tulee!!! 😀
-
Jotenki nään kuinka Eira itekseen jupisten vielä rakentaa yhen sellasen heinäautomaatin, ja ronttaa Eetun kattoon sitä koska jumalavita, saa tyhmä ääliö nähdä mikä on homman nimi.
Eetu kyllä todellaki tarvis jotaki heinäautomaatin tyylisiä jippoja helpottaan arkea että sillä jäis ees vähän enemmän aikaa Jussin kanssa touhuamiseenki.
-
-
Syksy
Syksy oli ainakin sata kertaa parempi, kun sen sai viettää hevosenselässä. Sitä osasi arvostaa maisemia, jotka muuttuivat hiljalleen vihreästä hehkuvan oranssiksi ja keltaiseksi ja ilmaa, jota vastaan sai suojautua kaulahuivilla ja ratsastussaappaisiin vain hädin tuskin mahtuvilla villasukilla. Jussi antoi mun uppoutua omiin ajatuksiini ja totutella taas pikkuhiljaa uusiin rutiineihin. Enää mä en saanut lihaksiani kipeäksi ja lonkkia jumiin pelkästä käyntilenkistä.
Toisin kuin tallilla, maastossa ei myöskään tarvinut ajatella Oskaria. Ei tarvinut varoa sitä, että se ilmestyisi jostain nurkan takaa varoittamatta, istuisi samaan kahvipöytään tai että me jäätäisiin satulahuoneeseen kahdestaan niin, että olisi pakko sanoa muutakin kuin ”moi” tai ”huomenta” tai ”hyvää”. En mä edes tiennyt, oliko meillä mitään puhuttavaa. Ehkä Oskari oli unohtanut koko jutun ja mun oli naurettavaa kuvitella, että mä olisin sille velkaa edes sen yhden selityksen verran. Jollain tasolla mä kuitenkin tiesin, ettei Oskari ollut sellainen. Oskari oli yksi niistä selvittämättömistä asioista, jotka oli ajanut mua takaisin Otsonmäelle, joten mä tiesin, että jossain vaiheessa meidän oli pakko vielä puhua.
Mutta taas kerran ainakin hetken aikaa, mä päätin nauttia kirpeästä syyssäästä ja siitä, kuinka luotettavasti Jussi kuljetti mua pitkin peltoja ja polkuja, vaikka mun ajatukset olikin jääneet tallille, missä Oskari oli työntänyt kottikärryt Jussin tallin puolelle samalla Camillan kanssa jutellen juuri, kun me oltiin Jussin kanssa lähdetty.
-
Ihanan pehmeä tunnelma kuvassa! Ruskan väritkin niin aidon näköiset. Tykkään erityisesti tosta kullanruskeasta heinikosta.
Tarinasta jää odottava fiilis siitä, mitä käy jos tai kun Outi tai Oskari päätyy nostamaan kissan pöydälle. Tai kenties joku ulkopuolinen? Melkein tekisi mieli vähän tökkiä tätä näiden kahden välistä jännitettä omissakin tarinoissa, koska miksikäs ei. 😀
-
Hei wau! Nyt on taas paikka ihailla omaa edistymistä, kun vertaa tätä Outin ja Jussin ratsastuskuvaa viimeksi julkaistuun Outin ja Jussin ratsastuskuvaan! Jo pelkästään ratsukossa on ihan valtavasti kolmiulotteisuutta, ja niin on koko miljöössäkin. Värivalinnat on ihan tosi onnistuneita ja koko kuva on tyyliltään pehmeä niin kuin maalaus. Pihlajamäen puut on valtavan ihania ja kultainen heinikko sellainen että ai kun pääsisi itse edes koirain kanssa sinne pomppimaan. On se syksy toisaalta niin ihana. Ja varsinkin hevosen selässä, kuten Outikin ajattelee.
Oskari ja Outi on nyt vaikea aihe, jota pitäisi itsekin tohtia lähestymään. 😀 Kuten huomaat, olen vältellyt kaikin voimin Oskarin ja Outin kirjoittamista suoraan kontaktiin, koska pelottaa, ettei taidot tai ihmisen käytöksen ymmärrys riitä. Sellaiset pelothan ovat turhia: joskus menee pieleen, eikä haittaa, ja pääasia on yrittää. Nyt molemmat ovat jo päässeet ottamaan kuitenkin kantaa aiheeseen ajatuksissaan.
-
-
Koirafarssi osa 1/3
Sudet taasVaikka kevään lähestyminen tarkoitti joka vuosi kiireitä, nousin siitä huolimatta sinäkin päivänä Jussin satulattomaan selkään suulin edessä ja ohjasin sen uteliaat korvat kohti maastoja. Olin sanonut muille tuhat kertaa, että yksin maastoileminen ei ole koskaan turvallista, ei varsinkaan keväisin, mutta sillä kertaa korvani soivat tuvan metelin jäljiltä ja kaipasin kahdenkeskeistä aikaa parhaan ystäväni kanssa. Sitä paitsi minulla oli puhelin taskussa ja olin sanonut ainakin Camillalle, Oskarille, Hellolle, Nellylle ja Inarille, että olin menossa Jätinmontolle ja sieltä Jätinkissankiven reittiä takaisin. Toivottavasti näkisin ketun samalla. Siinä tapauksessa jäisin hetkeksi katselemaan.
Henki kulki heti paremmin, kun olimme ravanneet peltojen välistä pois aukealtaensimmäiset puut peittivät tallin näkyvistä. Samaa mieltä oli paras ystävänikin. Se pärski ja nyökytteli siihen malliin, että odotti laukkakäskyä. Mutisin sille pahoillani puoliääneen, että tänään se saisi tyytyä raviin. Sillä oli taas niin paljon energiaa, että se tuntui värähtelevän ja soivan niin kuin Hellon oudot soittimet, enkä halunnut, että se riehaantuisi liikaa sillä ainoalla kerralla, kun olin yksin ja satulatta.
Ravi sopi Jussille, vaikka se olisi mieluummin päästellyt höyryjä laukassa. Sillä oli suuri askel, mutta se ei tehnyt ainoatakaan turhaa loikkaa. Sen kaviot roiskuttivat rapaa minunkin kylkiini asti, kun se hölkkäsi kursailematta alkavan kevään sulattamista vesilätäköistä. Ajatukseni, jotka olivat tallilla olleet kuin äärimmilleen kiristetty kuminauha, tuntuivat heltiävän hieman. Eihän tässä erityisiä murheita ollutkaan, vaan pelkästään kolme päivää tauotta jatkunut kova meteli… Nyt kuului enää pelkästään Jussin askel, kaukainen titityy ja minun oma hengitykseni…
Jussin hirnunta oli kuin parahdus. En tiedä, huusiko se ensin vai loikkasiko sivuun ennen huutoa, sillä niin nopeasti, millään lailla reagoimaan ehtimättä istuin takamuksillani kurassa polun reunassa. Jussin harja ja ohjat hulmusivat, kun se pakeni. Häntäluusta säteilevä kipu näkyi valkoisina salamoina silmissä, eikä sitä peittänyt edes raudalta maistuva hätäännys.
Pelko Jussin puolesta hellitti hieman heti, kun sain hengityksen kulkemaan sen verran, että pystyin ajattelemaan ja kuuntelemaan samaan aikaan. Hevosen parku kuului jo niin paljon oikealta puolelta polkua, että se juoksi tällä hetkellä suoraa päätä kotia kohti, eikä se kauas eksyisi. Jos se ei taittaisi jalkaansa tai astuisi ohjilleen, se joko löytyisi pian tai tulisi hakemaan minua rauhoituttuaan…
Yritin nousta pari kertaa, mutta häntäluu oli ihan takuuvarmasti joko murtunut tai sitten koko selkärankani törrötti takapuolestani ulkona kivusta päätellen. Päädyin kierähtämään ihan hetkeksi kyljelleni. Onneksi ei ollut ketään näkemässä…
Silloin uusi hätäännyt sai sydämeni hakkaamaan entistä kovempaa. Pusikossa kahisi. Mitä se Jussi oli säikähtänyt? Ei kai vain..? Koska olihan täällä niitä…
”HUS!” huusin puskiin niin kovaa kuin vähäisellä hapellani pystyin. ”Helevettihin täältä!”
Susi oli älykäs eläin. Riesaksi asti niitä oli, mutta kukaan ei koskaan nähnyt vain yhtä sutta. Susi ei ikinä näyttäytynyt ennen kuin oli jo piirittänyt saaliinsa. Niitä oli viime talvena jolkotellut Otsonmäen keskustassa asti ryppäinä. Kun pusikossa kahisi, joka puolella polkua täytyi olla monia silmäpareja, jotka katselivat minua.
Vaikka häntäluu tuntui pirstaloituneen kokonaan, pyristelin väkisin seisomaan. Huomasin puristavani keppiä. Mielessäni kävi nopeasti, että taisin olla hieman hullu. Noita vastaan ei pärjättäisi kepillä. Silti tuijotin niiden matalien kuusten taakse, josta olin äsken nähnyt liikettä ja kohotin keppiäni. Sillä saisi tehtyä korkeintaan pari mustelmaa, mutta…
Susi ponnahti esiin kuusten takaa. Ehdin nähdä, että se oli harmaa ja hymyili ennen kuin huitai — hetkinen. Onneksi en ehtinyt huitaista.
Sudet eivät ensinnäkään olleet noin pulleita. Eikä niillä ollut selän päälle kiertyviä pörröhäntiä. Sitä paitsi tämä susi haukahti, heilutti häntäänsä villisti ja laskeutui etukäpäliensä varaan ilmeisesti odottamaan, että heittäisin sille kepin, jota olin ehtinyt äsken onneksi vain heiluttaa.
”Mikäs se sinoot?”
Susi ei vastannut. Sillä oli kaulapanta ja pannassa laatta. Ojensin sille kättäni.
”Tuu tänne”, maanittelin sitä. ”Tuu. Namia. Herkku? Makkara? Tuu ottamahan!”
Vaikka laskeuduin toisen polveni varaan häntäluu vihloen, pullea jättikokoinen pörröturkki ei tullut luokseni. Se hypähteli ja haukahteli, ja kun kurotin ottamaan sen kiinni, se väisti aina iloisena.
”Noni. Nyt tule tänne. Tämei oo mikää leikki. Okei — orotappa siinä. Minä soitan ny ensi kotia. Et lähäre mihinkää — sinet täälä pullukka päriää yksin. Hommatahan meirät molemmat kot — noni — hei Hello.”
Hello ei suostunut menemään Jussia vastaan ulos, koska se oli kuulemma vaarallista. Sen sijaan kuulin, miten hän lähetti Nellyn asialle. Hän halusi kuulla minun sanovan monta kertaa, että olin ihan kunnossa, vähän vain takapuoli kipeänä. Sitten vasta joudin kysymään, että kenelläkös isännällä on harmaa Jerusalemin näköinen mutta suurempi ja lihavampi koira. Hellon mielestä ei kenelläkään, ja hän kehotti ottamaan koiran kiinni.
”Enpä tullu ajatelleheksi jotta pitääs ottaa kii”, murahdin puhelimeen. ”Tämä luuloo jotta mä leikin sen kans.”
”Sä päästät sen vielä karkuun! Hei Jussi tuli!”
”Onkse kunnos?”
”Ei se ainakaa… Joo ei onnu. Mutta tärkeämpiin aiheisiin: eiks sulla oo mitää namia? Tai edes namin näköstä?”
”Kuinka hies soon? Onko peliästyny?”
”Älä nyt häslää. Ihan hyvältä se näyttää. Missä sä tarkalleen ottaen oot? Mä otan Skotin ja–”
”Siinä menöö puali päivää jos sä sillä tuut! Tuu autolla! Täs minoon Jätinmontolla melekeen.”
”Ei sinne edes pääse autolla ääliö!”
”Nii joo.. Tuu ny eres mopolla.”
”Ai että meinaat että sä istut sillä perseellä mopon kyytissä? Kaks päällä?”
”Hiliaa! Et sano perse silloon kun siälon lapsia!”
”Ei Eira oo mikää lapsi.”
”On siälä muitaki lapsia. Oskari. Alex. Ilo — kuule — lopeta ny tua ja tuu tänne millä ny tuut ja otat tuan koiran kiinni eres!”
”Kai sä tiesit et sä ja Oskari ootte melkein saman — ihan sama — millä mä sen koiran kiinni saan jos säkää et saa?”
”Sullei oo perse kipiä!”
”Älä sano perse sen koiran kuullen!”Aivan liian pitkän ajan kuluttua Hello ryhtyi delegoimaan pelastussunnitelmaa. Kuulin puhelimesta ennen kuin hän löi luurin korvaani, miten hän määräsi vastaan kitisevän Eiran valjastamaan Skotin ja ajamaan Jätinmonttoa kohti sillä aikaa, kun hän itse menisi edeltä Eiran vanhalla moponrakkineella, sikäli kun se siis vielä käynnistyisi.
Minun ei auttanut kuin jäädä odottamaan. Susiajatukset tuntuivat enää vain pieniltä möröiltä, koska olihan minulla vieras koira, joka varmaan pakenisi sellaisia elukoita haistaessaan. Ennen kaikkea Jussi oli ainakin Hellon arvion mukaan hyvässä kunnossa, joten kyllä se Nellyn käsissä elossa pysyisi.
Yritin kutsua koiraa vielä, mutta se pomppi innoissaan takapuoli pystyssä puoliympyrää edessäni, joten annoin sen olla. Istahdin toisella kankulla kiven päälle kiinniottoyritysten jatkamisen sijaan. Kyllä tässä nyt odottelisi. Seuraisi kevättä hetken aikaa. Tuoksuikin niin kivalta, paitsi rapa, jossa olin yltä päältä.
Kun istuin ja rauhoituin, koira hyppäsi vielä pari pomppua ja parkkeerasi sitten kiven vierelle. Niin lähelle se ei tullut, että olisin saanut sen kiinni, mutta rauhassa se kuitenkin istui ja nauroi kieli suupielestään roikkuen ja silmät sirrillä. En ollut toista yhtä iloista ja yhtä pölvästin näköistä koiraa ennen tavannutkaan. Kenelleköhän se kuului?
-
Eetun pään sisään pääsemme tätä nykyä kovin harvoin ja ne ovat aina virkistäviä hetkiä. Eetu on Hopiavuoren selkäranka, se ikiluotettava, aina paikalla oleva ja aina kaiken tekevä ja hoitava, rauhallinen, harkitsevasti tuumaileva isäntä. Se joka hermostuu lähinnä vain Helloon ja Eiraan (koska heihin kehtaa hermostua, kun ovat tuttuja varmaan jo ajalta ennen syntymää tai jotain).
Tässä tekstissä alussa tulee hyvin esille tuo, että Eetullakin alkaa aivot savuttaa kun on tarpeeksi härdelliä, meteliä ja meininkiä. Minä NIIIIIIN tunnistan tämän. Aikansa sitä jaksaa, mutta sitten alkaa kiristää ja on syytä päästä jonnekin hiljaisuuteen ja omaan rauhaansa. Toisaalta muistan kyllä joissain tarinoissa mainintaa siitä, että Eetu kuitenkin ehkä pitäisi siitä kun tupa on täynnä ja porukka viihtyy. Kysymys kuuluukin, että pitääkö Eetu siitä vai pitääkö vain mielikuvasta (ja oikeasti se kuitenkin rassaa) vai onko nyt jotakin erityistä mieltä kiristävää menossa vai onko se nyt vaan niin, että joskus meteli on ok ja joskus taas ei. Onhan näitä, syitä. Onneksi on Jussi, jonka kanssa lähteä maastoon vaikka se nyt tällä kertaa päättyikin suunnittelemattomaan alastuloon ja susitappeluun, ainakin melkein.
-
Hörähdin ääneen kun Eetu totesi kaikella tärkeydellä Oskarin, Alexin ja Ilonan lapsiksi. :DD
Voi koira! Kenenkähän piski se siellä oikein seikkailee? Pölvästin näköinenkin vielä. 😀 Odotan kyllä innolla jatkoa tälle.
Virtuaalitallitarinoissa ei ole tavatonta, että heppa jättää ihmisen tienposkeen ja karauttaa kotiin omia aikojaan. Perinteisten päiväkirjamerkintöjen kohdalla pystyy lukijakin yleensä asennoitumaan alusta asti niin, ettei siinä mitään peruuttamattoman pahaa tule tapahtumaan. Vaan autas kun oikeassa elämässä ratsu nakkaa sut pellolle ja lähtee häntä suorana pakoon – siinä on kyllä oikeasti pelko persiissä, ettei se juokse autotielle, sotkeudu ohjiin ja katko kaikkia koipiaan tai muuta kamalaa. Oikeasta elämästä puuttuu sellainen ennustettavuus, ettei mitään todella pahaa voi tapahtua. Hopiavuoren historiassa hevosille on kuitenkin tapahtunut myös niitä pahoja asioita, ja meillä on rohkeita kirjoittajia, jotka ovat laittaneet jopa kauan kasvattamiaan hevoshahmoja hautaan taiteen ja jatkuvuuden vuoksi, joten täällä saa kyllä oikeasti jännityksellä odottaa aina seuraavaa suurta juonenkäännettä. Tätäkin tarinaa lukiessa taustalla vaikuttaa tieto siitä, että jotain olisi voinut oikeasti tapahtua! Vaikka ei tapahtunut, niin kyllä jännitti, kuinka käy. Vaikka päällimmäinen ajatus on, että eihän nyt JUSSILLE voi käydä mitään, niin olisin voinut ajatella ihan samaa joskus aiemmin jostain muustakin hevosesta, jota ei nyt enää ole. Onneksi Jussi kuitenkin vielä on. <3
Minusta tässä Eetun huoli hevosestaan on kyllä täysin samaistuttava ja uskottava. Mulla ainakin olisi tuolla reissulla käynyt kaikki kauhuskenaariot mielessä. Onneksi tässäkään tarinassa ei lopulta käynyt pahemmin, ja ehkä se Eetun häntäluukin siitä pian paranee. 😀
-
-
Jussi: hevoonen, häjy ja legenda
Meirät pohojalaaset muistetahan jussipairoosta, helavöistä ja meirän lekenroosta: Isoontaloon Antista ja Rannanjärvestä. Vaikka niistä kaharesta hepusta ja Häjyystä on jo niin hirviästi aikaa, ettei niiren aikalaasia hengis oo, ei meille oo uusia lekenroja tullu. Ei ennen kun ny.
Minen niin mitää oo, tavallinen hevoosmiäs, mutta mullon hevoonen, jolla kelepaa rattastaa. Mun Jussi on sellaanen ori, jotta sitä kelepaa viärä maailmalle asti. Siinon poka mitä esitellä ja näyttää. Sillon hiano kantakirianimikin, sellaanen Forsefulli. Ei meilloo ollu pitäjäs niin kovaa hevoosta ikänä, eikoo kellää muullakaa, ei ainakaa Eri-Aaronin jäläkehen. Soli sitä paitti ravihevoonen, notta sen erinomaasuus mitatahan aiva eri lailla kun meirän Jussin.
Maailmallon sellaasia suurhevoosia muitaki, vaikkei niin pohojalaasilla ookkaa. Miisankien Perry Panohvi on niistä kuumin nimi. Se voitti Poverihypyt viime vuanna, mutta ehän sitä tarvitte kellekkää hevoosihmiselle eres sanua. Soli mones ukaasis se nimi ja turpafärkki, vaikkei ny sentää aiva ollukkaa meirän paikallisleheres, Ilikka-Pohojalaases. Siinon ollu vain Jussi.
Ny on kumminki tämä vuasi eikä erellinen. Moomma tullu Jussin kaas hakemahan finaalipaikan pohojalaasille, koska pohojalaasille se kuuluu. Soon hyvä jotta meiton kumminki muitaki pohojalaasia fölijys, mutta noon kyllä tullu aiva pöyrööksi. Minä kattoon ainakin Suren Oskaria pitkähän: kuinka sekin pani hevoosellensa vaalianpunaasta kanttia filttihin ja tällinkiihin kun noon ny teemafärit, mutta me ei torellakaa Jussin kaas pantu. Vaikka oltaas täälä Enklantis, moomma silti pohojalaasia. Jussi panoo jussirairallisen satulahuapansa niinku aina kansaanvälisiis, ja siinä mihinä kolleekoosta Käkihariu pani vaalianpunaasen trasun rintataskuhun ja Asplundin mäläkki sinikeltaasen, minä paan mun helapinssini. On mulla Iliveksen airot perintöhelakki vyätääsillä, muttei se ny niin ulospäin näjy. Soon mua ittiä varte. Aiva ku kantaas mukanansa palaa muiren pohojalaasten lekenrojen henkiä: sitä piäntä hyvää osaa, mikoli Rannanjärves ja Isoos-Antis ja muis häjyys, vaikkei niis palio hyvää ollukkaa. Vaikka en minä niin niiren henkiä varmahan tarvisi. Onhan mulla Jussi.
Ny saa Miisankien Dokhas pitää kypärästänsä kii, kun me häjyt tuumma. Pohojalaaset tuloo näyttämähän mallia. Heleppoko soon nuan kimmoosalla kentällä hypätä, ja nuan komioja estehiä – vesiestekin on kun meirän viimekuus kalastamat lohet. Moomma hariootellu melekehen rapapellos, kesät talavet lumipyrypakkaases kummakki, ja hypänny pelekästänsä ylämäkehen molemmat suunnat, jotta täältä pesöö ja huuhtelooki. Mullon Jussi: hevoonen, häjy ja pohojalaanen lekenra.
Power Jump 2024 tulokset: Eetu & Jussi tarinaluokassa 1/14!
Bonus: Hopiavuoren Eetu häpeää silmät päästään After Ridella…
-
Olokohon vaikka Ruplanttis
Menkää ny herranjumala johonki muualle, ajattelin kauhuissani ja tuijotin kiinteästi Jussin kaulaa muka sukien sitä, vaikka se olisi ollut jo aikaa sitten valmis. Jotenkin piti tappaa aikaa ja näyttää mahdollisimman kiireiseltä. Komia Dressage oli aivan hanittoman kokoinen tapahtuma Tervajoelle, ja tietenkin siellä pörräsi kaiken maailman toimittajia. Minulla ei ollut niille muuta näytettävää kuin sijoitusruusukkeista viimeisin, mutta kun ne olivat mankuneet Power Jump -kommenttia jo niin tosi kauan, että iskisivät pian kimppuuni, jos havaitsisivat tilaisuutensa koittaneen.
”Soon Jussi ny sillä lailla, jotta sinoot aiva justihin eläkeläänen”, mutisin hevoselle, joka ei kuunnellut, vaan tyhjensi heinäverkkoaan, joka killui rekan kyljessä sen naaman edessä. ”Minen halua peliätä kisoos. Menöö ruusukkeet sivu suun kun pitää vaharata vain jotta pysyy piilos.”
”Sanoitsä Jussi?” yksi niistä lehtiakoista kysyi silloin terävästi ja teki äkkipysähdyksen Jussin takapuolen taakse.
”Tuu pois hevoosen takaa”, kehotin. ”Soon kiltti muttei sitä koskaan tiärä mitä ne säikähtelöö.”
”Ootsä Eetu Hopiavuori?” nainen kysyi. Hän oli minua kymmenisen vuotta nuorempi. Tummat hiukset olivat kireällä nutturalla, joka tuntui korostavan melkein inarimaista vesikraananenää.
”En”, väitin.
”Oot sä. Ja tää on Forceful.”
”Tämon Jussi joo mutta minoon toi totaniin Leevi.”
”Leevi..?”
”Hopiavuori. Hopiavuoren Eetun velii.”Seurasi arvioiva sirrisilmäinen katse. Tuskin tiesivät, tai ainakaan uskoivat, että minulla edes oli veli. Toisaalta jos tuo yksi edes uskoisi, hän jättäisi minut rauhaan. Tuskin kukaan oli huomannut minua ja Jussia ennen tätä missään kilpailuissa, joten kukaan ei olisi ainakaan huomannut, ettei Leevi missään hevoskilpailuissa käynyt.
”Hopiavuoren Eetun veli”, se lehtinainen toisti hitaasti, mutta otti sitten taas vauhtia ja sipaisi muutaman karanneen suortuvan korvansa taakse. ”Kierrätkös sä, Leevi, usein velipojan kanssa hevoskilpailuita.”
”Joskus joo. Minen niin hevoosista ymmärrä enkä tiärä. Sun on varmahan turha kysellä multa mitää. Mullolis täs hommia tämän kaas…”
”Tiedätsä missä se Eetu sitten menee?”
”En, mutta soon aiva pöyröö. Se osaa mihinkää sun juttuuhis vastata. Etti joku toinen.”Yritin kääntyä tosi keskittyneen näköisenä taas sutimaan ihan puhdasta hevosta. Toivottavasti ei ollut hevosihmisiä tuo toimittaja. Hevosihminen näkisi välittömästi, että ei tässä ollut mitään harjattavaa.
Kun toimittaja huokaisi, kuvittelin jo päässeeni pälkähästä. Eiköhän silloin saapunut muuan Alex Tetriksineen ja oikein Eetua kailottaen.
”Eetu hei! Arvaa kuka tuolla on! Eetu siellä on Rosita Degerlund!”
Toimittajan silmät syttyivät taas.
”Eetu meni ihimisiihin”, sähisin hampaideni lomasta niin varoittavasti, että se oli varmaan jo uhkaavaa, ja suin puhdasta hevosenkaulaa niin kuin riivattu.
Alex oli ihan vähän liian kauan hiljaa. ”Ai samperi. Sä näytät oikeesti ihan siltä.”
”Kai nyt kun minoon sen velii”, tokaisin ja toivoin, että Alex muisti veljeni.
”No, Leevi sitte. Tuolla on Rosita Degerlund!”Toimittaja käännähti kannoillaan. Huokaisin oikein syvään ja nojauduin Jussin pään viereen rekan kylkeen. Luojan kiitos! Jussi pyyhkäisi huulillaan olkapäätäni ja ryhtyi katselemaan, oliko Tetris aikeissa lähestyä ja millä mielin.
”Olokohon vaikka Ruplanttis niin minen tuanne näkyvihin mee”, ilmoitin Alexille, kun ketään ei ollut kuuloetäisyydellä.
”Menisit vaan autoon istumaan”, Alex ehdotti.
”Minen mee ennenku Jussi pääsöö. Voikko kattoa onko ne muut hiturit pian lähtövalamihia?”
”Jes söör. Vahdi sä sitte tätä, Leevi-poju.”
”Lopeta sitte heti alakuhunsa.”
”Joo, heti kun mä oon eka kertonu kaikille mitä just tapahtui.”Alex lähti kovin tyytyväisenä heti kun Tetris oli sidottu turvavälin päähän Jussista. Minäkin olin tyytyväisempi: nyt oli hevonen molemmin puolin piilottamassa minut. Onneksi rekassakaan ei lukenut mitään Hopiavuoren hevostallia, kun se ei ollut oma.
