Etusivu › Foorumit › Spin-off -päiväkirjat › Sonjan päiväkirja, osa 2
Tämä aihe sisältää 63 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi Sonja T. 2 viikkoa, 2 päivää sitten.
-
JulkaisijaViestit
-
Sonjan päiväkirjan toinen osa
Alkuperäinen päiväkirja
Spin-offien spin-offit ulkopuolisessa blogissa (sisältää kyllä aika paljon samaa matskua kuin nämä spinnarit täällä)
Sonjan Pinterest-tili -
Pieni jatko The Great Barbecue Feast 2023:een
Ultimaattinen parisuhdetesti
Kun se Hopiavuoren grilli(salaatti)fiesta oli saatu potkaistua käyntiin nopeammin kuin kukaan ehti sanoa ”Lallero pois kerjäämästä”, sain vuosisadan idean. Minähän pyytäisin Vladimirin tänne myös, lapsivapaaviikko hänellä näet ja joka tapauksessa minun pitäisi illalla mennä hänen luokseen. Kaikki nyökyttelivät hyväksyvästi kun kysäisin asiasta: juu juu, tänne vain kaikki, joille voisi kelvata grillisalaatti.Tämä olisi se megaluokan parisuhdetesti, sillä vaikka Valja oli pari kertaa jo käynyt Hopiavuoressa, nämä tämmöiset epäviralliset grillibileet olivat aina jonkinasteista sekoilua alusta loppuun. Ja grillattavatkin olivat sitä mitä lähikaupasta sai, random-makkaraa, jauhoa noin puolet, ja oranssissa marinadissa lilluvaa grillimäiskettä. Ei todellakaan mitään riistaa tai vasikan ulkofilettä. Että nyt katsottaisiin miten paha snobi Valjasta kuoriutuisi! Mutta kun tämmöistäkin se minun elämäni aina joskus oli, ota tai jätä.
Hah. Valja näytti siltä kuin olisi ikänsä istunut Hopiavuoren terassin hieman kiikkerillä puutarhatuoleilla ja pisteli salaattia suuhunsa hyvällä halulla. Vähän olin huomaavinani, että lihatarjottavat eivät kovin suuressa määrin uponneet, muttei hän siitä mitään numeroa tehnyt. Lisäksi hän oli tuonut emännälle omasta pihastaan keräämänsä kukkakimpun, joka nyt koristi terassin pöytää. Nelly oli ollut niin ihastuksissaan kimpusta, että minun teki melkein mieli potkaista ensin Nellyä ja sitten Valjaa, mutta annoin olla.
Keskustelua Valja seurasi tarkasti, vaikkei itse juuri kommentoinut. Huomasin kyllä, että hän tuskin sai mitään selvää Eetun leviästä murteesta, mutta nyökkäili kohteliaasti samalla tavoin kuin muillekin. Noeulin kanssa hän puhui sujuvaa englantia, Marshallin kanssa kieli vaihtui venäjäksi, joten Hopiavuoren terassi alkoi kuulostaa kansainväliseltä lentokentältä, ainakin melkein. Kaiken kaikkiaan Valja tuntui sopeutuvan porukkaan ja kun ei hän jälkikäteenkään kommentoinut näistä grillibileistä mitään ihmeempää, niin parisuhdetesti voitiin katsoa läpäistyksi, vaikkei miesparka itse sitä tiennytkään.
-
Siis tää tarina tuo esiin oikeastaan kaiken sen, minkä takia Sonja on musta haastava kirjoitettava ja olisi oikeassa elämässä pelottava tyyppi. Vaikka mä tasan tarkkaan tiedän, että hahmo ei ole ikinä eikä koskaan sama asia kuin kirjoittaja, tällaisten tekstien tarkkuus saisi mut varovaiseksi myös silloin, jos me joskus tavattaisiin. 😀 Ihan hirveän hyvin kirjoitettu juttu, jossa on ainakin mulle valtavasti kamaa rivien välissä!!
Se, mikä sieltä rivien välistä huokuu, on Sonjan mua ja mun hahmoja parempi asema tässä kastijärjestelmässä, joka meillä on. Vaikka Sonja ei pelkääkään liata käsiään tuolla ja on monipuolinen, se on tottunut paljon parempaan kuin me. Mä oon että jee, grillataan, kun on makkaraa, ja että nam, nyt on hyväskää, kun on joku markettipihvi. Sonjalle se kelpaa joo, mutta ei se nyt mitään ihan oikeaa grillattavaa ole. Tietenkin sillä on käytöstavat, eikä se katsele tuolla nenänvarttaan pitkin jauhomakkaroita, mutta just siellä ovelasti rivien välissä on se, ettei se ole aivan oikeaa ruokaa.
Vladimir on myös hienompi kuin me ja Sonja tietää, että se on hienompi kun nuo grillaajat tuolla. Ensilukemalta tämä oli joo juuri sellainen poikaystävätesti kuin Sonja kuvittelikin, mutta toisella lukemalla tässä on enemmän. Ei Sonja ole musta ylpeä siitä, että sen tallikaverit on tällaisia. Ennemminkin se on vähän uhmakas: Vladimir saa nyt luvan hyväksyä tämän osan Sonjan elämää! Mut ainakin saa uhmakkaaksi sellaiset osat, joita joko vähän häpeän tai joita luulen että mun kuuluisi hävetä. Ne voi olla pieniä tai suuria. Mulla ei ole yhtäkään mattoa kämpässä, koska on helppo siivota, piste! Meidän äiti inhoaa sitä, ja olen vähän että rouva on nyt hyvä ja kävelee paljaalla parketilla tai menee sitten muualle kävelemään matolla. Koska kuuluisihan nyt matot olla. 😀
Se pelottavuus ei tule puolestaan Sonjan persoonasta, vaan mun päästä. Olen niin kastinousukas kuin voi ihminen olla, vaikka en olekaan noussut korkealle. En viihdy nykyisen kastini edustajien kanssa, ja Sonja on vielä korkeammalla. Kukaan ei ole tehnyt mulle mitään pahaa, mutta tunnen, etten kuulu joukkoon ja että ei mulla ole mitään yhteistä jonkun sellaisen kanssa, joka käy viikonloppuisin teatterissa ja juo skumppaa. Siitä ihme pelosta seuraa puolestaan se, etten saa rentouduttua niin paljoa, että tarkkailisin niitä ihmisiä ja oppisin kirjoittamaan niistä. Sinä kirjoitat tästä maailmasta niin sujuvasti, että saat yhteen tarinaan useammankin merkityksen tulkittavaksi. Samaan aikaan osaat kirjoittaa myös muista, jotka eivät elä niin kuin Sonja, vaikka hahmosi ei aina edes ymmärrä niiden juttuja.
-
-
Burgundy ja tan
— Siis kuka järkijättöinen idiootti järjestää häät, joissa väriteemana on kaikista maailman väreistä just burgundinpunainen ja tan? mutisin pahantuulisena vaatekomerossani. Minun sinänsä ihan laaja vaatevarastoni ei ollut nyt pukukoodin kanssa yhtään yhteensopiva.— Tästä ei tule mitään, ilmoitin Valjalle, joka istui makuuhuoneen nojatuolissa, koska olin pakottanut hänet muotinäytöksen makutuomariksi.
— Mutta eikö se valkoinen lyhyt mekko ollut ihan hyvä kun siihen yhdisti ne vaaleanruskeat sandaalit, vyön ja laukun?
— Nämä on häät! En mä voi valkoista kolttua panna kun mä en ole morsian.
— Kolt… Oh, je ne comprends pas… Minä en nyt kyllä rehellisesti sanoen ole varma, että päteekö tuo sääntö tässä häissä kun morsianta ei alunperinkään ole.
— Mut silti. Enkä mä halua sitä.
— No entä se kukkamekko? Kaunis. Ehkä ne ruusut nyt ei ihan burgundinpunaisia ole, mutta tummanpunaisia kuitenkin? Siihen ne samat asusteet? Kyllä ne minun mielestäni sopivat yhteen.
— Mnjääh… No, kai se on sillä mentävä kuitenkin.— Haluatko pukea sen päällesi?
Kuulin äänestä että Valjalla oli tässä ehkä oma lehmä ojassa ja sulin saman tien ärtymyksestäni. Olihan se toki kaunis mekko, semmoinen vähän fiftarihenkinen. Ja varsinkin kun puki mekon alle tyllialushameen, joka levitti sen kellohelmaksi. Muotoja minulla ei pahemmin ollut, mutta tämä mekko istui onneksi silti.— No niin, onks tää nyt hyvä? sanoin keimaillen vaatekomeron ovella.
Valja nousi tuolistaan ja pyöräytti minut ympäri lattialla niin että kellohelma hulmahti.
— Joo, kyllä sanon että hyvä. Oikein hyvä, hän sanoi hymyillen ja kiepautti minut syliinsä. — Oikein sopiva kesähäihin minusta, hän mutisi juuri ennen kuin painoi huulensa minun huulilleni, niin että jos olisinkin halunnut väittää vastaan, niin se ei olisi onnistunut. Ovela pirulainen, ajattelin ja hymyilin suudellessani.-
Kuka lie idiootti sellasia värejä meni keksiin, hävytöntä.
Jotenki Sonjan ja Valjan juttu tuntuu ainaki tässä hetkessä just siltä ihanan lällyltä rakkauden täyteiseltä että yäk. Tulee itellekki vähän sellanen hoopo hymy etenki tuota loppua lukiessa.
-
Mä voin kyllä yhtyä Marshallin mietteisiin Sonjan ja Valjan suhteesta. Mitä näitä tarinoita on lukenut, on käynyt selväksi että Sonjalla on hyvä ja turvallinen olla.
Vaikka Sonjan onnesta onkin ollut ihana lukea ja lukisi mieluusti paljon lisääkin, on kuitenkin jossain syvällä joku ääni joka saa miettimään että onko tämä sittenkään onnellinen loppu?
-
Nyt kun tästä on mainittu, niin totta tosiaan: kyllähän asiat menevät nyt vähän liiankin hyvin ja tasaisesti. Jos ei kohta ala tapahtua, niin jonkun täytyy heittää ennen pitkää ulkopuolelta kapulaa rattaisiin, jotta saadaan hyvää draamaa (jota on ah niin ihana lukea Sonjan sarkasmin höystämänä). Yhdyn siis spekulointiin: johan tuo on liian hyvää jatkuakseen yhtä auvoisana ikuisesti. 😀
-
Hyi yök mä just söin!! Niin mä sanon aina yhdelle kaverille, kun se kertoo jotain oksettavan romanttista, mitä ne on tehneet puolisonsa kanssa.
Sonjan elämä on tässä niin kuin jostain romantiikan ajan romaanista. Jos se olisi pelkästään sitä, olisihan se tylsää (kattokaa nyt Eiran päänsisäistä maailmaa esim), mutta pienen hetken se on niin kevyttä ja ihanaa. Ooh, minä, nainen, laajassa vaatekokoelmassani penkomassa, eikä minulla ole mitään päällepantavaa, elämäni on palasina! Kas tuossa on unelmieni prinssi, joka pelastaa minut tästäkin kriisistä! :DDD Onhan se elämä välillä just sitä, tällainen pieni pala kerrallaan, ja mulle tuli tästä niin hyvä mieli. Varsinkin kun kontrastina Sonja osaa ihan itte pitää huolen itsestään ja on ihan täysivaltainen ja rationaalinen. Niin arkista, samalla niin romanttista. Voisin haluta tämän tauluna, mutta samalla mä en kaipaa enää mitään ällöjä tyttöjen tauluja mun himaan. :DDD
-
-
Itkupilli
En tiedä mikä itkupilli minusta oli tulossa. Olisi nyt luullut, että minäkin olisin tähän mennessä saanut itkeä ihan omiksi tarpeiksi ja vähän muidenkin. Vuosi sitten Jannan ja Rasmuksen yllätyshäissä olin tihistänyt kyyneltä silmäkulmastani ihan salaa, mutta sen nyt saattoi panna sen piikkiin, etten ollut osannut arvatakaan, että ristiäisten lisäksi häitä vietettäisiin.Mutta jostain syystä liikutuin ihan kyyneliin asti Niklaksen ja Marshallin häissäkin. Se oli jotenkin niin… liikuttavaa, en muuta sanaa keksi, nähdä kaksi läheiseksi päässyttä tuttua vihittävän. Ja varsinkin kun tiesi tai ainakin arvasi, että näin heteronormatiivisessa yhteiskunnassa ei homona eläminen ollut varmastikaan sitä kaikkein helpointa. Kovin pitkään Niklas ja Marsh olivatkin esittäneet kämppiksiä.
Eivätkä nämä häätkään välttämättä kaikkea täydelliseksi tehneet. Tein omia havaintojani esimerkiksi siitä, että Kozlovit kyllä olivat täydestä sydämestään mukana. Anice kyynelehti vuolaasti vaikkei tainnut ymmärtää suomenkielisestä vihkiseremoniasta tuon taivaallista. Ja väitän, että jotakin saattoi vähäsen kiillellä Grigorinkin silmäkulmassa.
Mutta he tuntuivat olevan tilaisuuden ainoa appipariskunta. Kukaan ei esitellyt itseään Niklaksen äidiksi, isäksi, siskoksi, sedäksi, serkuksi tai miksikään. Muutamia ystäviä oli, kuten Niklaksen bestman, mutta varsinaista sukua ei. Ei se välttämättä mitään tarkoita. Eihän minunkaan isä ole elossa ja äiti asuu toisella puolella maapalloa (vaikka kyllä hän häihin tulisi, jos kutsuttaisiin) ja jos sitten ei muuta lähisukua juuri ole. Onhan näitä syitä vaikka tietysti se panee vähän miettimään, että miespari, niin että jos ei vanhemmille tädeille moinen kelpaa. Ja mistä sen tietää, onko asia ollut mikään läpihuutojuttu Kozlovienkaan puolella, mutta sen verran mitä olen seuraillut asioita, niin ainakin tätä nykyä Anice ja Grigori hyväksyvät Niklaksen perheeseensä sataprosenttisesti.
Niin tai näin, yritin kuivailla silmiäni niin etten pilaisi silmämeikkiäni, kun vihkijä kysyi Marshallilta ja Niklakselta, että tahtoivatko he ja toki he tahtoivat.
-
Mun huomio kiinnittyy kahteen asiaan. Ensimmäinen on taas ilmiselvempi kuin toinen. 😀 Se on se, miten Sonja myötäelää tässä on tosi ihanasti kirjoitettu. Tarina on tosi täynnä tunnetta. Yritin saada siitä kiinni, jotta tästä kommentista voisi olla jotain hyötyä. Näitä juttuja löysin.
– Tietenkin se, että Sonja liikuttuu.
– Se, miten hienosti tässä kuvataan sitä, kun ”vetää sanattomaksi”: liikuttavuudelle ei löydy muuta sanaa kuin se, noh, liikuttavuus. 🙂
– Sonjan tunteet eivät taaskaan ylly vollottamiseksi, vaan ovat sisällä ja siksi mullekin samastuttavia.
– Liikuttuminen on salaista. Voi taputtaa vähän nenäliinalla silmäkulmaa.
– Muiden havainnointi: etenkin se, miten Niklaksen porukat puuttuu.Toinen juttu oli se, miten Sonja järkeilee Niklaksen porukoiden puuttumisen. Hän osuu oikeaan, mutta eipä olisi välttämättä osunutkaan. Jokin stereotyyppinen perheen viha siis nostetaan automaattisesti esiin Sonjan ajatuksista. Aloin miettiä, että jos mä haluaisin mennä miehen kanssa naimisiin, oletettaisiinko, että mun suku on hylännyt mut, vaikka totuus onkin se, että perheestä on kuollut väkeä ja muiden kanssa me ei olla vain ikinä oltu tekemisissä muutenkaan. Varmaan oletettaisiin, jos ei tiedettäisi, miksi perhettä puuttuu.
-
-
Se on ihan ok
— Mä kerroin susta nyt vihdoin ja viimein lapsille viikonloppuna, Valja sanoi yhtäkkiä, kun olimme Axan kanssa lenkillä pienessä tihkusateessa.
— Aha.En keksinyt muutakaan sanottavaa kuin ”Aha”. Olihan se arvattavissa ja joskus sekin piti tehdä, mutta päällimmäinen ajatus oli ärsytys: joko nyt? Miksi jo nyt? Ja olisi ollut kiva tietää etukäteen, koska… No, en minä tiedä. Minä halusin pitää ne lapset ulkona tästä. Meillä meni kivasti Valjan kanssa, vaikka joka toinen viikko olimmekin erossa niin että vain viestittelimme toisillemme ja soittelimme joskus iltaisin. Ei se minua haitannut varsinaisesti. Minulla oli silloin hyvin aikaa itselleni ja Aaveelle ja kaikelle.
— Mitäs ne sanoivat siihen? kysyin kuitenkin.
Valja naurahti.
— Eivät kovin paljon mitään. Sonjushka oli arvannut sen jo pitkä aika sitten ja oli puhunut Maxin kanssa. Oikeastaan sanoivat vain että iskä hei, se on ihan ok.
— Ootko ihan varma, ettei tämä tullut nyt kuitenkin liian nopeasti?Valja tarttui kädestäni kiinni.
— En tiedä. En usko. Olemmehan me jo neljä kuukautta olla yhdessä.
— Totta kyllä, sanoin. Ehkä se oli jo aika.
— Sonjushka muisti sinut ja Mortin yksistä kilpailuista. Hänellähän on valokuvakin teistä.
— Ai niin, sanoin niinkuin olisin muistanut mistä oli kyse. Vähän aikaa mietittyäni totesin, että sen täytyi olla jokin Tie Tähtiin -osakilpailuista silloin… silloin… Milloin se nyt oli? Mortti oli ja Harri oli ja… Pari vuotta sitten?Sitten tuli se kysymys, mitä olin pelännyt jo pitkään.
— Haluaisitko joskus tavata lapseni? Ihan vaikka vain illallinen yhdessä, ei sen pidempää.En. En halua, sanoisin jos kehtaisin muttei sitä voi. Tiesin ihan hyvin mihin ryhdyin kun Valjan kanssa aloin seurustella, joten ei tässä pitänyt olla mitään ihmeellistä, mutta silti. Olin neljä kuukautta saanut pitää illuusioni enkä halunnut rikkoa sitä. Vaikka ei kai siinä mitään, olivat aika samanikäisiä kuin Otavan kersat ja heidän kanssaan tulin kyllä toimeen. Olihan se toki eri tilanne, kun olin tuntenut ne molemmat vauvasta alkaen.
— No, ehkä mä voisin joskus tulla, sanoin.
— Kiitos. Se merkitsisi minulle hyvin paljon.Minua vähän hävetti. Tietenkin lapset olivat tärkeitä Valjalle, tiesin sen ja he olivat osa hänen elämäänsä, todennäköisesti isompi osa kuin minä. Mutta että merkitsi paljon, että tapaisin lapset? Tarkoittiko se sitä, että Valja oli todellakin vakavissaan minun suhteeni? En sillä tavalla yllättynyt ajatuksesta, koska olin ollut huomaavinani sitä kyllä, mutta olihan tämä nyt taas yksi merkki siitä, kai.
-
Ahahaha samastunnnnn! Olen jyrkempi kuin Sonja. Ei, en tosiaankaan halua tavata mitään puolison kersoja, mutta menen niin pitkälle, että jos joku on mennyt lisääntymään, siitä ei ole enää mulle puolisoksi ikinä. Oikeiden aikuisten uusperheet isi- ja äitipuolineen vissiin toimii — mutta miten ihmeessä??
Mä en osaa kuvitella, miten muut ihmiset lukee tämän tarinan. Ehkä Sonjasta maalataan tässä hieman julmaa tai kylmää kuvaa? Mulle tämä tilanne vaikuttaa Sonjan näkökulmasta kerrottuna kuitenkin täsmälleen normaalilta ja loogiselta. Ihan niin kuin Sonja, näkisin kuitenkin merkityksen lapsiin tutustumisen taustalla. Vanhemmalle lapsi yleensä on rakkainta, mitä maailmassa on. Ei niitä ihan joka heitukalle esitellä. Tietenkin Vladimir on tosissaan. 😀 Silti iu, pitääkö tässä nyt oikeasti tutustua johonkin kakruihin? 😀
-
-
Täysi syy käyttäytyä kunnolla
Minä kuulin sen äänensävystä ja näin hartioiden asennosta, että Valja oli mustasukkainen vaikkei se sitä ääneen sanonut. Eikä mitään syytä oikeasti ollut, ei mitään sellaista, minkä Valja olisi tiennyt ja millä olisi enää mitään väliä. Kai se vain oli se, että kyseessä oli mies, jonka kanssa olin taas lähdössä Ahvenanmaan kisoihin. Nypin kynnensivustaani ja mietin, mitä minun pitäisi tehdä, antaa asian olla ja Valjan muhia omissa liemissään, vai nostaako kissa pöydälle. Valitsin jälkimmäisen taktiikan.— Sä olet mustasukkainen, sanoin mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, koska en halunnut kuulostaa syyttävältä.
Valja ei sanonut ensin mitään, mutisi vain jotain, josta ei saanut selvää, mutta nyökkäsi lopulta varovasti päätään. Hyvä! Ainakin se myönsi sen.
— Kuule, ei sulla ole varsinaista syytä. Se Anssi on naimisissa oleva perheenisä.
Tämä tietysti oli maailman suurin valhe tai ei se valhe ollut, Anssi oli kumpaakin, mutta ei se millään tavoin estänyt mitään. Anssi teki mitä teki, mutta minä en sentään. Asia olisi toinen, jos minä olisin sinkku, silloin saattaisin sortuakin, mutta nyt ei tehnyt millään tavoin mieli.
Ja siinä mielessä puhuin ihan totta, että Valjalla ei syytä mustasukkaisuuteen ollut. Anssi oli herrasmies, ainakin jos vaimoa ei oteta lukuun, eikä hän flirttaillut edes minipienesti rivien välissä, kun tiesi että se oli epätoivottua. Olin tehnyt oman kantani selväksi: voidaan mennä kimppakyydillä, voidaan liikkua yhdessä, voidaan olla kavereitakin, ainakin jonkinlaisia, mutta edes verhottu ehdottelu ei ole ok. Luonnollisesti Anssilla oli erinomaisen hyvä syy käyttäytyä toivotunlaisesti, sillä mistäpä hän tiesi jos minä nokkiintuessani hakisin Salierin takaisin ja siinä meni kahden vuoden treeni ja kisahevonen sitten. En minä sitä ehkä tekisi, mutta suottapa sitä sanomaan ääneen.— Vaikka eihän se tietysti mitään estä, jatkoin. — Mutta mä ja Anssi ollaan kuule ihan oikeasti vain kavereita. Ja lisäksi se tietää käyttäytyä kunnolla, koska siltä saattaisi lähteä hyvin äkkiä kilpahevonen alta, jos mä päättäisin hermostua sen käytökseen.
Tämä sai aikaiseksi sen kevyen naurahduksen, jonka olin halunnutkin. Ilmapiiri väljeni heti.
— Ja toivottavasti sä et mua epäile, vaikka mulla kyllä on vähän historiaa…
— En epäile. Mehän puhuimme nämä asiat jo kauan sitten. Anteeksi.
— Ei se mitään.Olin tyytyväinen tilanteeseen. Valja oli hankalampi kuin Harri oli ollut, mutta nähtävästi osasi kuitenkin myöntää asioita ja tämäkin saatiin nyt kuntoon. Vähäsen ehkä kaivamalla ja halvoilla konsteilla, mutta ei parisuhteessa tyylipisteitä jaeltu.
-
Kyllä mä alan nyt kuitenkin olla vähän sitä mieltä, että Sonjan elämästä tulisi aika hitsin hyvä TV-sarja. Tästäkin pisteestä homma voisi lähteä periaatteessa ihan mihin suuntaan vain. Kutkuttaa jo odotella jatkoa.
Tässä nyt käsitellään mustasukkaisuutta toisesta näkökulmasta, eli siitä kun se vastapuoli onkin mustasukkainen. Ei se kivalta tunnu sekään. Oikeastaan en osaa päättää, onko se pahempi silloin, kun tuntee tulevansa syytetyksi jostain ilman syytä, vai sittenkin se huono omatunto, kun se toinen osuu tavallaan ihan oikeaan: hitsi, tuon ihmisen pahin pelkohan on tavallaan ihan mahdollinen skenaario esimerkiksi juuri menneisyyteen nojaten, kuten Sonjalla tässä. Sonjalla onnistuukin itse asiassa olemaan tässä näkökulmasta riippuen vähän niin kuin nuo molemmat tilanteet samaan aikaan. 😀 Että ei tässä nyt ole oikeasti mitään eikä kiinnostakaan olla, mutta historian vuoksi se mustasukkaisuus ei ole periaatteessa ihan täysin perusteetontakaan.
Vitsit että osaat näillä suhdekiemuroilla pelata kyllä kiinnostavasti! Pitkä historia ja johdonmukaisesti mukana pidetyt suhdekuviot ovat kyllä avainaisemassa siinä.
-
Tää tarina saa mut epäilemään kovasti. Oon ennenkin sanonut, että Sonjan ja Vladimirin elo on vähän ”liian ihanaa” ollakseen kirjallisuudessa kauhean kestävää. Se, miten helppoa kaikki on (tämänkin käsitteleminen), saa mut odottamaan, että jotain kauheaa tapahtuu ja kaikki päättyy lopulta huonosti. Nyt mun odotukset täsmentyvät tämän tarinan myötä. Se on Anssi. Se on kuulkaa se sama vanha tuttu Anssi, jonka kanssa Sonja pilaa kaiken. Tässä muistellaan vanhojakin episodeja, ja vaikka hahmot voi oppia uutta, oikeat ihmiset ihan hirveän, hirveän harvoin muuttuu. Harri oli aikoinaan niin ihana ja koko homma kosahti, ja nyt Vladimir on yhtä ihana, niin tietenkin odotan, että historia toistaa itseään. Se olisi hyvä juonenkäänne: juonenkäänteen tarkoitus ei ikinä ole vetää mattoa lukijan alta, vaan vaihtaa tarinan suuntaa. Tätä käännettä olisi ainakin pedattu, jos se tulee. 😀
Tarina on vaivatonta luettavaa. Metsästin sinulle, että mistä kirjallisista jutuista se johtuu. Tärkein on rajaus. Tarina kestää täsmälleen yhden keskustelun ajan: kun aihe vaihtuu, me lukijat ei kuulla enää lisää. Kun rajaus on niin tiukka, mitään hankalasti kuljettavia sivupolkuja ei mahdu mukaan. Rajaus toimii myös siinä mielessä, että kerrontatekniikoita on otettu mukaan vain täsmällinen, hyvin rajallinen määrä. Dialogi on dialogia, eikä sen sekaan ui muita. Kerronta puolestaan kuvaa Sonjan tämän hetken ajatuksia ja muistoja täsmällisesti aiheesta. Pois on rajattu miljöökuvaus ja tunteet, jotka pitkissä jaarituksissa ovat mulle tärkeitä, mutta joiden puuttuminen tästä jäntevöittää tekstiä.
Kirjoittamisen ja tekstin ulkopuolella helppoutta luo pitkäjänteisyys. Me tiedetään, keitä nämä hahmot on ja miten he ajattelevat ja toimivat. Ei tarvitse pinnistellä.
-
-
Hevoskauppias Tähdistö?
En ollut kuullut Harrista mitään sen jälkeen kun hän oli hakenut loputkin tavaransa Orionista heinäkuun alussa. Ei sillä, ei tarvinnut enkä halunnutkaan. Se oli ollutta ja mennyttä. Olin pitkän aikaa miettinyt some-kanaviani ja lopulta päätynyt poistamaan Harrin FB-kavereistani. Siitä nyt ei mitään erillistä ilmoitusta toiselle lähtenyt, niin että en tiennyt oliko hän edes huomannut sitä. Jos oli, niin sai minun puolestani ajatella mitä halusi. Instagramini oli edelleen julkinen, mutta sielläkään nyt en mitään henkilökohtaisuuksia jakanut, niitä arkisia kuvia vain. En tiedä seurasiko Harri Instaani, mutta sama se jos seurasi. Tänään siellä oli kuva vesisateisesta pellosta, josta oli juuri eilen ehditty puida ohra.Ja Valjan kanssa meni niin hyvin. Olin nyt tavannut sitten ne lapsetkin. Pikku-Sonja, Sonjushka oli teini-iän kynnyksellä oleva, ujonlainen, hontelo tyttö, mutta hän syttyi kyllä kun pääsimme puhumaan hevosista. Hän oli juuri siirtymässä poneista pois ja uusi vuokrahevonen oli pienehkö tilastotamma, siro ja hyväliikkeinen. En tiedä mikä minuun meni kun lupasin joku kerta tulla katsomaan hänen hevostaan isänsä kanssa.
Max oli muutaman vuoden nuorempi, alakouluikäinen. Hän muistutti kovasti Valjaa, voisin kuvitella Valjan olleen aivan samannäköinen lapsena. Max ei ollut niinkään ujo, mutta puhua höpötti asioita, joita en varsinaisesti ymmärtänyt. Yritin välillä esittää tarkentavia kysymyksiä, mutten tullut vastauksista yhtään sen viisaammaksi. Max oli aloittanut koripalloharrastuksen nyt syksyllä ja oli kovin innoissaan siitä. Sen lisäksi hän soitti pianoa ja viulua ja pelasi shakkiakin, vaikka valitti että kotona sisko aina voitti hänet.
Että ihan ookoo, mutta toivoin kuitenkin silti vaivihkaa, ettei minun tarvitsisi ainakaan vielä kauhean paljon viettää aikaani lasten kanssa. Se oli raskasta, imi energiaa ja olin sen illallisen jälkeen kotona tosi nääntynyt vaikken ollut tehnyt mitään. Eikä minua ollut vielä häirinneet lainkaan ne Valjan lapsiviikot, jolloin olin yksikseni kotona. Viihdyin yksin hiljaisuudessani ja saatoinhan aina mennä käymään Otavassa, jos alkoi rassata.
Sitten eräänä iltana, kun istuin yksikseni työhuoneessa tietokoneen ääressä surffaten sitä sun tätä, tuli Harrilta viesti ihan yllättäen. Sydän läpätti kun avasin sen, mitä kummaa Harri nyt…
”Vähän hölmö kysymys ehkä, mutta haluaisitko myydä Salierin, jos mä tarjoutuisin ostamaan sen?”-
Tarinan vipaan kappaleeseen asti mä koen samastumista. Joku muukin, edes fiktiivinen ihminen, suhtautuu lapsiin niin kuin mä! Ne on väsyttäviä, en halua niitä mun himaan jne, mutta en mä niille mitään pahaa tietenkään tahdo. Tavallaan ne on joskus jopa mielenkiintoisia, jos ne on jo siinä iässä, että pelaa just shakkia eikä enää kulje yskimässä mun päälle.
Toinen juttu, joka heti ensilukemalta tämän julkaistuasi jäi mieleen, on taas kerran yhteiskuntaluokan kuvaaminen ovelasti rivien välissä. Duunariperheen meikäläinen osasi toki shakkia ja ratsastaa ravihevosella, mutta kyllä ne oli vähän paremmista perheistä, jotka sitä harrasti, tai joilla oli varaa harrastaa ratsastusta. 🙂 Näiden yksityiskohtien lisäksi ovelaa on Sonjan suhtautuminen. Sen ajatukset lapsen shakinpeluusta tai hevosesta on ihan neutraaleja, eikä että ohhoh, katsos tuota. Se kuuluu samanlaiseen elämänpiiriin kuin Vladimir lapsineen.
Viimeinen kappale yllätti mut. Vaikka Salieri ei ole enää täällä meillä, tarinahevosten keskellä se on näitä mun tyyppisiä hevosia, joista eniten tykkään: sellaisia tasaisia, normaaleja, hyvin koulutettuja, kilttejä — tavallaan tavallisia. Ehkä ajatus Harrille myymisestä ei ole niin kamala kuin ulkopuoliselle myyminen olisi, koska me tunnetaan Harri, mutta samalla tuntuu kuin me menetettäisiin Salieri jotenkin lopullisesti. Toisaalta tämä sitoisi Sonjaa ja Harria taas tiukemmin yhteen!
-
-
Åland Weekendin tulokset ovat tulleet ja tämä liittyy niihin, tietenkin. Minä vielä unohdin lähettää nuo muutamat tuotokseni ja silti kävi näin…
Ei toi oo mun
En ymmärtänyt alkuunkaan sitä, miten ihmeessä olin koululuokkien puolella kolmantena vedonlyöjien suosikkilistalla. Olinhan tietysti voittanut viimeksi vaativan A:n, mutta tänään se vaativa A meni… no, ei nyt suoranaisesti penkin alle, 65 % on ihan kohtuullinen prosenttilukema ja luokka oli tosi tasainen. Voittajalla ei ollut kuin reilu 4 prosenttiyksikköä enemmän, karvan alle seitsemäänkymmeneen jäi. Mahtoivat vedonlyöjät kuitenkin repiä hiuksia päästään kun tämä melkein-ennakkosuosikki taipui sijalle 17. Toisaalta, pesinhän minä sillä 17. sijallani Kiaranin, Melinan, Lucianon, Eetun, Noeulin ja Anssin ja Salierin. Milan oli Biffellä parempi.Hopiavuorilaisilla meni muutenkin vähän heikosti. Toki kaikki ymmärtääkseni saivat ihan ehjät suoritukset ja saavutus se sekin on, mutta sijoituksilla ei juhlittu. Se, että Oskari ratsasti helpossa B:ssä Typyllä 65 % ja oli ensimmäinen sijojen ulkopuolella, oli varmasti yhden sortin voitto kyllä hänelle. Itse asiassa ruusukkeita tuli vain kaksi, Marsh ja Stanimir olivat viidensiä GP Specialissa tosi hyvillä prosenteilla ja sitten se Prix St Georgen voitto, jonka minä nappasin Aaveen kanssa. Kun sitten sunnuntainakaan ei Hopiavuoreen sijoituksia tullut, niin ne oli ruusukkeet siinä sitten, minulla ja Marshallilla.
Ja minä olin ollut niin huolissani siitä pyhästä Yrjöstä! Vaikka Nelly sanoikin, ettei siinä vielä mahdottomia vaadita. Puolipiruetteja, laukanvaihtoja, peruutus, taivutuksia, kyllähän ne kaikki meiltä sujuvat ja vähitellen Aaveellekin alkaa karttua voimaa ja lihaksistoa niin että se selviää niistä kauniisti. Tuomarikommenteissa oli muutamia niin kehuvia lausahduksia, että punastuttaa ihan.
Ei silti pidä takertua pelkästään niihin kehuihin. Eivät ne prosentit, 70 % ja rapiat, vielä mitkään huikean hyvät olleet ja parantamisen varaa jäi. Niitä kuitenkin murehtisin vasta Nellyn kanssa kotona, kun jatkaisimme harjoittelua. Lauantai-illan gaalassa kelpasi taas kerran nostella samppanjalasiaan voiton kunniaksi.
Melkein parasta näissä kisoissa on nämä iltagaalat. Hyvää ruokaa, hyvää juomaa, juhlatunnelmaa ja parasta tietysti on se kun saa pukeutua hienosti. Eikä ihmisaran introvertinkään tarvitse nykyään enää murehtia sitä sosiaalista puolta juhlissa. Tunsin jo tosi monia niistä tyypeistä, jotka näissä kisoissa aina kiersivät, niin että kevyttä small talkia saattoi heittää melkein kelle tahansa. Jos ei omaa porukkaa ollut, niin saatoin aina tuppautua Kozlovien tai Rosenbergien seuraan.
Toki nykyään Anssi kiersi paljon samoja kisoja Salierin kanssa ja Anssihan oli täydellinen iltaseuralainen: pitkä, komea, osasi käyttäytyä, osasi pukeutua, hyvää seuraa. En tiedä olisiko minun pitänyt tuntea itseni jotekin hämilliseksi tai varuillaanolevaksi, kun meillä kuitenkin oli vähän toisenlaista historiaa Anssin kanssa, mutta päätin etten aio. Minun mielestäni tilanne oli selvä ja olimme Anssin kanssa samalla sivulla asioiden suhteen. Moni kyllä varmaan luuli meitä pariskunnaksi, niinkuin aina jos mies ja nainen liikkuvat yhdessä, mutta se taas ei ollut minun ongelmani. En aikonut alkaa huutaa kaikille, ettei toi oo mun. Eikä Anssin ollut pakko minun kanssani roikkua, mutta ei hänellä näyttänyt olevan mitään sitä vastaankaan.
-
Ahvenanmaalla oli kyllä mielenkiintoisia tuloksia! Sonjan menestys oli tietenkin upeaa, mutta tarkoitan myös muita tuloksia. Muidenkin kuin mun kohdalle näköjään osui sellainen hassu arpaonni, että kaikki tuotokselliset menestyi selkeästi huonommat kuin ilman tuotoksia lähteneet. Ihan niin kuin tuloksista olisi poistettu aina parempi. :DD No, tästä saa jutunjuurta taas!
Mielenkiintoista tulosanalyysiä aina vaan mielenkiintoisempaa mun mielestä on nämä meidän tyyppien ihmissuhteet. Mä edelleen povaan jotain juttua Sonjan ja Anssin välille taas, kun ne kerran liikkuvat yhdessä. Tai sitten voi olla, että ihan pelkkiä juoruja lähtee liikkeelle ja joutuu vääriin korviin, kun muut käsittävät väärin näiden suhteen luonteen. Anssin läsnäolo on tuotu esiin niin selkeästi tarinoissa, että ainakin tämänsuuntainen juonenkäänne olisi pedattu ihan sairaan hyvin, ja sen odottaminen on jotenkin tyydyttävää.
-
-
Vahingossa hyvä tulee, mutta vain kerran vuodessa
Kimmosta ei saanut ikinä hyvää valokuvaa. Tai joskus onnistui salaa ottamaan jonkinlaisen semisiedettävän kuvan, mutta aina, ihan joka kerta kun paljastin, että kuvaan häntä ja käskin pysymään paikoillaan tai siirtymään parempaan paikkaan tai katsomaan sinne tai tänne tai edes hymyilemään, hän meni ihan kamalaksi. Jotenkin Kimmo onnistui aina kuromaan niskansa lyhyeksi takakenoon, asentonsa jäykäksi ja teennäiseksi eikä se hymykään koskaan näyttänyt luonnolliselta tai edes hyvältä. Salakuvissa oli sitten asettelu tai jokin muu pielessä, kun ei vahingossa hyvää saa kuin ehkä just… vahingossa. Kerran vuodessa.Minulla oli vaihteeksi kaupunkiviikonloppu. Aaveella oli pari ihan puhdasta lepopäivää, Valjalla lapset, Axa nuohosi Riston ja Markuksen kanssa metsällä, niin minä päätin lähteä käymään Tampereella. Kimmon kanssa sitten saimme päähän lähteä Espooseen. Emmassa oli päättyvä ranskalaisen taiteilijan näyttely, jota oli kovasti mainostettu radiossa pitkin kesää. Se oli kyllä melkoinen pettymys, mutta museo muuten oli kyllä laaja ja siellä oli paljon muutakin nähtävää. Onneksi, koska olisi voinut ehkä harmittaa laittautua pitkän matkan päästä paikalle ja sitten pettyä kokonaan.
Museossa oli muutamia kivoja paikkoja, missä olisi voinut ottaa ehkä hyvänkin kuvan Kimmosta, luontaisessa ympäristössään, kuten hänelle veistelin. Mutta ei, niistä kuvista ei kyllä tullut yhtään mitään. Muutamassa salakuvassa hän oli yhtä lailla epäedustavan näköinen, vain toisella tapaa. Toisia kamera ei vain rakasta, kuittasi Kimmo. Halusin väittää vastaan, sillä aina silloin kerran vuodessa sattui onnistumaan. Ja kaverikuvissa, joita kyllä aika harvoin otimme, hän osasi kyllä hymyillä ihan kauniisti.
Sitten kun istuimme syömässä museovisiitin jälkeen, Kimmo esitteli puhelimestaan muutaman kuvan, jotka oli ottanut minusta. Paria hän oli ohjannut, mutta joukossa oli muutama sellainen, jonka hän oli ottanut salaa tai ainakin niin etten minä ollut huomannut. Ja jestas, ne olivat ihan kivoja! Kimmo vähän vähätteli, että pelkkiä kännykkäräpsyjä, mutta tiesimme kyllä molemmat, ettei nykyisissä kamerapuhelimissa kuvien onnistuminen jäänyt tekniikasta kiinni. Mutta koska Kimmo kuvasi myös digijärkkärillä, niin tietysti puhelin tuntui siihen verrattuna kevytkuvaamiselta, ei oikealta. Ja ehkä hänellä oli sitten paremmin silmääkin niille kuville ja kuvaustilanteille. Minähän en ole koskaan varsinaisesti loistanut (kuva)taiteellisilla ominaisuuksillani.
-
MITEN NOITA IHMISIÄ ON OLEMASSA, NOITA KIMMOJA? :DDD Mulla on yksi kaveri, joka ei osaa olla valokuvassa kans! Se saattaa hymyillä ihan normisti jollekin jutulle, mutta kun ottaa kameran, niin se sen hymy muuttuu irvistykseksi. Se on ihan komea mies, mutta kuvissa se näyttää ihan kaulattomalta, karsastavalta älykääppiöltä. :DDD
Mutta joo, tässä tarinassa mun suosikkiasia on kohderyhmän huomiointi: osut ainakin muhun (kaikkien muiden taustoista ja elämistä en tiedä). Mä olen tuonut ilmi, että en ole yhtä rikas, sivistynyt, fiksu, koulutettu tai kultturelli kuin Sonja. Jos ajatellaan, että mä olisin kohderyhmä, muhun ei välttämättä uppoaisi viihdelukemisena syväluotaava, yksityiskohtainen kuvaus museosta tai muusta kulttuurimestasta, ellei mukana olisi jotain hyvää säkää ja mulla olisi jotain muita siteitä paikkaan. Nyt tuot ilmi, että Sonja on täällä, nautii kulttuurista, vierailee museossa, mutta etualalla onkin kohderyhmää (muitakin kun mua!!) ihan takuulla kiinnostava juttu: kevyt kuvataide, kännykkäkuvaus siis. Sen lisäksi kerronta keskittyy ennen kaikkea tämän ystävyyssuhteiden hoitoon, positiivisuuteen, vitseihinkin ja jo sinällään tuottaa hyvää mieltä.
Mä en ole ajatellut kohderyhmiä hetkeen omassa räpiköinnissäni, ja tää oli mulle hyvä, virkistävä muistutus!
-
-
Vain tämän kerran
Se oli iltapäivää, kun Valja soitti, mikä on aika poikkeuksellista. Syykin selvisi.
”Kuule, töissä on nyt pienimuotoinen ongelma menossa. Katastrofi oikeastaan. En minä tätä muuten pyytäisikään sinulta, mutta voisitko mitenkään viedä Sonjushkan tallille puoli viideksi? Hän on nyt kotona, sieltä pitäisi hakea. Minä kyllä haen hänet sitten kotiin myöhemmin.”En tiennyt ensin mitä sanoa. Tietenkin minä voisin viedä hänet, eihän minulla tässä nyt mitään muutakaan ollut niin tähdellistä, mutta eri asia oli että halusinko. Olin tehnyt Valjalle selväksi tai ainakin yrittänyt tehdä, etten halua varsinaisesti minkäänlaista asemaa lasten elämässä, ei ainakaan vielä. Olin vain isän uusi naisystävä, joku jonka on kerran tai pari nähnyt ja josta voi isän kanssa puhua nimellä ja tietäen kenestä puhutaan, mutta ei sitten muuta.
”Tiedän ettet halua puuttua lasten elämään, mutta voisitko nyt tämän kerran? En pyytäisi tätä, jos olisi jokin toinen vaihtoehto, mutta mä en pääse nyt itse mitenkään.”
Minusta tuo oli vähän halpamaista. ”Tämän kerran”. ”Ei muuta vaihtoehtoa”. Vedin omasta pakastani sen halpamaisimman kortin:
”Mutta entäs lasten äiti? Eiks se voi?”Linjan päästä kuului huokaisu.
”Ei kuulemma voi, ei ole paikkakunnalla.”En tiedä olinko se vain minä ja minun ennakoluulot, mutta mietin oliko tuo totta. En siis Valjaa epäillyt valehtelijaksi, mutta tämän ex-vaimon kanssa oli nyt syksyn mittaan alkanut tulla silloin tällöin kaikenlaisia pieniä hakauksia. Ei mitään isoa eikä epäilyttävää, mutta sellaista jouston puutetta, ei yhtäkkiä ollutkaan paikkakunnalla, ei voinut sitä eikä tätä, vaikka kesällä olivat suunnitelmien muutokset ja yllätykset saatu hoidettua jouheasti. Toki kesä oli kesää ja lomaa ja sellaista, mutta epäluuloinen ihminen yhdisti tämän siihen milloin minut oli esitelty lapsille ja että pikkuriesat olivat alkaneet sen jälkeen. Tiedä sitten oliko kyseessä sattuma.
Niin minä sitten suostuin, vähän pitkin hampain ja vannotin itseäni, että tämä on tosiaan vain tämä yksi kerta. Seuraavalla kerralla sanon ”ei” heti. Ja kyllä Valja tiesi hyppineensä rajojen ylitse. Seuraavana päivänä soitti kukkalähetti ja kohta ovelleni ilmestyi suuri kukkakimppu, pitkiä violetteja ruusuja. Violetti oli ollut aina se ruusu, joita Valja minulle osti, jo siellä Nizzassa ikuisuus sitten. Mukana oli kortti, jossa luki yksinkertaisesti ”Kiitos ja anteeksi”. Se tuntui vähän ehkä ylimitoitetulta siihen nähden, ettei minun tosiaan tarvinnut tehdä muuta kuin hakea pikku-Sonja kotoaan ja viedä tallille. Hän osasi itse ottaa kaiken tarvittavan mukaan ja kaikin tavoin tarvitsi ainoastaan sen autokyydin, ei mitään muuta huolenpitoa.
-
Montakokytä kertaa olen sanonut, että hyi lapsia, ja hyi lapsilla pilattuja puolisokandidaatteja? :DD Nyt mulla on kuitenkin eri ajatukset. Pystyn ymmärtämään varsin hyvin, miksi tämä pieni palvelus aiheuttaa Sonjassa harmia. Pelisääntöjenhän piti olla selvillä, ja yksi kerta toden totta venyy helposti moneksi kerraksi. Samalla mä elän tiiviissä yhteisössä, jonka olen rakentanut itse itselleni keräämällä parhaat ihmiset yhteen. Kun joku tarvitsee apua, kuinka pientä tai suurta tahansa, ratsuväki on paikalla. Kun se yksi tarvii sitä lastenvahtia, mä vahdin, vaikka se ei ole millään lailla mun juttu. Jos mä en vahdi, joku muu meistä vahtii, vaikka tässä mun ryhmässäni vain kaksi edes pitää muksuista jollain tasolla. Kun olen parisuhteessa, sen on toimittava samalla ajatuksella, tai en osaa enkä halua olla siinä. Olisin siis voinut ihan hyvin olla Vladimir, enkä olisi edes käsittänyt pyytäväni liikaa. Toisaalta olisin voinut ihan hyvin tuntea Sonjan vastahakoisuutta, mutta silti olisin sanonut että juu, oota mä juon tän kahvin eka loppuun nopee. 😀
Tuttua on myös kiukuttelevat eksät lapsiasioissa. (Taas yksi syy miksi ei lapsella pilattuja käytettyjä puolisoita, hyhhyh.) Ajattelisin pikku-Sonjan äidistä niin kuin Sonjakin, eikä tarvitsisi edes montaa tällaista sattumaa tulla ennen sitä. Onko se lie vainoharhaa oikeasti, vaikka sitä tulee sanottua vainoharhaksi siitä muille kertoessaan, ettei ne pitäisi kertojaa ihan hulluna? 😀
-
-
Joku raja
Täyttäisin parin viikon päästä neljäkymmentä. En oikeastaan halunnut edes ajatella sitä. Ei sillä, että tässä nyt mitään ikäkriisiä olisi tunkemassa, mutta olihan se nyt… neljäkymmentä.Sinänsä tässä ei pitänyt mitään valittamista olla. Olin terve, olin töissä, olin taloudellisesti riippumaton, oli talo, oli auto, oli hevonen, oli koira, oli ystävät, oli mies ja oli hyvä elämä. Marimekkoa, Arabiaa, Iittalaa, Villeroy&Bochia, taidetta seinillä, mutta Lokki-valaisimeen, Artekiin tai Toikan lintuihin en ollut sortunut.
Joskus tuntui siltä, että olin saanut niskalenkin tästä elämäksi kutsutusta sekoilusta, että tiesin miten selvitään ja eletään omannäköistä elämää, fiksusti. Tosin siltä oli tuntunut monta kertaa aikaisemminkin ja se elämä oli sitten aina yllättänyt lyömällä jotakin täysin odottamatonta jostain takavasemmalta. En siis luottanut siihen tunteeseen, kun tiesin, että kaikenlaista voi käydä. Siksi oli parempi katsoa päivä kerrallaan eikä ripustautua turhan tiukasti kiinni tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Muutokset eivät olleet mahdollisia, ne olivat tosiasia. Aina tuli jotakin. Piti vain toivoa, ettei nyt ihan just taas tulisi mitään kuolemantapausta. Ne olivat turhan rankkoja.
Olin ensin ajatellut etten halua mitään juhlia järjestää. Ei sitä nyt kannata naisen mainostaa täyttävänsä neljäkymmentä, mutta olin kohdannut vastarintaa. Valja oli sitä mieltä että kannatti juhlia, jos ei tiennyt mitä muuta tekisi. Oli tarjoutunut vielä vaikka järjestelmäänkin ne juhlat, jos minä en haluaisi. Ja kaverit ilmoittivat tulevansa joka tapauksessa, juhlia tai ei ja vastalauseita ei kuunnella. Minua nauratti.
Eli juhlat sitten, turha potkia vastaan. Vieraslista ei ollut pitkänpitkä: Valja, kaverit, Markus ja Krista, työkavereita, Hopiavuoren porukkaa ja muutama uudempi Ingress-kaveri, joihin olin täällä pelatessani tutustunut. Mutta siinä vaiheessa kun Valja ehdotti, että kutsuisin sen Anssinkin, sanoin ”ei”. Joku raja.
-
Tällä kertaa aion ripustautua kovasti kiinni kieleen, koska sitä en ole mielestäni aikoihin tehnyt. Varoitus! :DD
Kielioppi ja tyyli ovat ihania asioita. Molemmissa on sääntönsä, ja kunhan ne säännöt tietää, niitä voi rikkoa. En siis sano, että oikea tapa kirjoittaa tarinaa on seurata jotain kieliopillista pyhää tekstiä, eli ISK:iä, vaan kunhan teen huomioita.
Sonjan kerrontatapa on muuttunut ajan kuluessa kirjakielenomaisesta hiljalleen kohti enemmän ja enemmän puhekielenomaista. Sanat taivutuksineen ovat edelleen tiukan kirjakielisiä (pl. tietysti repliikit ym. suorat lainaukset). Puhekielisyys tulee ennen kaikkea rakenteista.
Yksi kovasti lisääntynyt rakenne on kokonaisen virkkeen aloittaminen konjunktiolla. Kieliopillisestihan se ei yleensä käy, ja kielioppi sotisikin myös tämän tarinan konjunktioalkuja vastaan. Niin kuin sanoin, rajoja saa rikkoa. Luulen kuitenkin, että juuri tämän nimenomaisen rakenteen tarkasteluun kannattaa kiinnittää huomiota. Kuinka paljon niitä aloituksia onkaan? Mä uskon työni takia huomaavani ne paljon räikeämpinä kuin ne oikeasti ovatkaan, ja tarvittaisiin ihan toisentaustainen lukija kertomaan, onko niitä lukijoiden mielestä yleisesti paljon vai sopivasti.
Muitakin temppuja, esim. nollapersoonaa tai predikaatin puuttumista on nykyään enemmän kuin ennen. Niitä kuitenkin on sen verran vähän, etten mä ainakaan takerru niihin millään tavalla lukiessani. Näin analysoidessani ne näen, ja olen että OK, tyyliseikka. Toimii.
Kaiken kaikkiaan Sonjan tarinoiden kieli on ilahduttavan selkeää sekä nykyään että vanhemmissakin tarinoissa. Esim. mulle on tyypillistä pitsikoristella kaikkea liikaa vaikka edes adjektiiveilla ja muulla löysyydellä, mutta sellaiset hörhelöt ovat näistä teksteistä pitkälti poissa. Ihan puhtaan selkeyden lisäksi ihailen sitä, miten hyvin tämä linjaus sopii Sonjan persoonaan. Sonja on vahva, selkeä ja tietyllä tapaa suoraviivainen, niin kuin kielensä, eikä yritä olla muuta kuin on. Joku Chai ja se mitä hänen kielensä pyrkii olemaan, ovat aika lailla tämän kielen ja tämän persoonan vastakohdat.
-
Siis ihanaa saada kielioppi-palautetta, oikeasti! Ymmärrän ettei sitä joka kerta viitsi, mutta olisi joskus tosi-tosi hyödyllistä käydä vaikka jokin yksittäinen teksti läpi silleen, että tässä virkkeessä on tämmöinen virhe ja lausetta ei saa aloittaa tuolla ja tuossa virkkeessä verbin taivutus on väärin ja aikamuodot päin p*rsettä. Joo tiedän, että teet tätä työksesi eikä vapaa-ajalla töitä viitsi tehdä, mutta olisihan se nyt… kivaa. Koska mä todellakin tarvitsisin kielioppikertausta!
-
-
Ookoo, ei ookoo
”Harmi ettei se Tuomo nyt päässyt”, huokasi Helena olohuoneen sohvalta.
”No sen nyt melkein arvasi, se on tää aika vuodesta”, vastasin ja viittasin siihen, että Tuomo oli syksyisin lähes kaikki viikonloput isänsä luona metsällä.Valjalla oli lapsiviikonloppu ja koskapa minulla oli niinsanotusti vapaata, Helena ja Kimmo olivat tulleet tänne Seinäjoelle ainakin nyt viikonlopuksi. Saa sitten nähdä, että miten kauan ovatkaan, sillä molemmilla oli työläppärit mukana niin ettei nykyisenä etätöiden aikakautena ollut mikään kiire pois vielä sunnuntaina. Ja mikäs siinä, täällähän oli kaikki fasiliteetit kunnossa! Joku oli joskus ihmetellyt miksi minä asuin yksikseni näin kauhean isoa taloa, mutta tässä nyt oli yksi ihan hyvä syy: riitti omat huoneet parillekin kaverille eikä tarvinnut tehdä mitään erikoisjärjestelyjä vaikka tekisivät töitäkin täältä, pitäisivät puhelinpalavereja ja metelöisivät muuten vain.
Kimmo istui takanedustan nojatuolissa ja näytti siltä kuin kuuluisi kalustoon. Oli tosi kiva että olivat tulleet ja aikoivat olla vähän pidemmänkin aikaa. Ja kyllähän se vähän harmi oli ettei Tuomo ollut mukana, mutta sille ei nyt voinut mitään. Toisella kertaa sitten.
Jutut kiersivät kaikenlaisessa yleisessä. Oliko jo talvirenkaat alla? Joo ja piti päivittää täksi talveksi uudet, niin ostin kitkat vaihteen vuoksi, ei niin harmita raapia menemään sulilla teillä puolta talvesta. Tai mistä senkään tietää taas millainen talvi tulee. Se vanhan Hämeensillan tilalle tulleessa ravintolassa oli ihan ok ruoka, mutta voi jestas että tarjoilussa kesti. Ei jatkoon. Töissä tulossa superkiireinen joulu. Yt-neuvottelut menossa, ei pitäisi vaikuttaa itseen, mutta… Ai, meille rekrytään koko ajan porukkaa, rekrypalkkiotkin on aika kovat, että jos sieltä lähtee jotakin devareita, niin vinkkaa kuule ja vinkkaa mun nimikin. Ei olla Aaveen kanssa lähdössä nyt kisoihin vähään aikaan, treenaillaan vaan ja katotaan. Jouluna silläkin on lomaa, ajattelin ainakin niin. Ei ole vielä yhtään mitään joulusuunnitelmia. Otavassa varmaan taas tai jotain. Tinderiin ei kuulu mitään, koska poistin sen kesällä, pitäkööt tunkkinsa. Ai niin, Kimmo ei tiedäkään tätä viimeisintä minkä sieltä bongasin. Ihan järjetön ääliö. No kerron ehkä joskus, en viitsi nyt suututtaa itseäni sillä.
Minun piti tietysti kertoa myös viime viikon Pariisin-matkasta. Kesällähän Valjan vanhemmat olivat kutsuneet minut ja meidät luokseen Pariisiin, katsomaan Don Giovannia ja muutenkin. Hieno idea! Harmi vain että se osui samalle viikolle lasten syysloman kanssa ja vanhemmat halusivat tietysti nähdä lapsenlapset, kun kerran tilaisuus oli. Ja Valjan mielestä se oli ihan ok.
Minun mielestäni se todellakaan ei ollut ok. Ei minulla ollut mitään Pariisia tai Valjan vanhempia vastaan, mutta että kersat mukaan, niin huh. Vähän auttoi se, että Valjan vanhemmilla oli iso lukaali ja lapset saivat oman huoneen, niin ettei tarvinnut makuuhuonetta jakaa niiden kanssa, mutta silti. Ajattelin melkein jo perua oman lähtöni, koska ei tämä nyt ollut yhtään sitä, mitä minä olin ajatellut.
Okei, oli myönnettävä, että lapset olivat matkalla paljon vähemmän rasittavia kuin kaikkein synkimmissä skenaarioissani olin kuvitellut. He olivat jo suht kokeneita matkustajia eivätkä tosiaan enää ihan pieniä. Koneessa kumpikin pani kuulokkeet korvilleen ja pelasivat koko lennon ajan tableteillaan, olivat siis armeliaasti hiljaa ja suunnilleen paikoillaankin. Ja kun isovanhemmat olivat niin ihastuksissaan lasten takia, ei heillä ollut niin paljon aikaa kiinnittää huomiota minuun.
Mutta ne lapset olivat kuitenkin koko ajan olemassa jossain. Vieraita ihmisiä, jotka käyttäytyivät arvaamattomasti ja joiden kanssa en osannut olla. He dominoivat kaikkia keskusteluja, olivat paikalla tai eivät, koska Valjan vanhemmatkin taantuivat lässyttäviksi isovanhemmiksi kun lapset olivat maisemissa. Taide ja politiikka loistivat poissaolollaan, lähes kaikki keskustelu käsitteli lapsia.
Ylivoimaisesti pahinta kaikesta oli se, että Valjan äiti kysyi minulta vähän puolisalaa, että olemmeko me jo miettineet lapsia. Olin purra häneltä pään poikki. Lapsia! Ei ikinä ja näissä kahdessakin on kolme liikaa! Plus että kuka hullu nyt puolen vuoden seurustelun jälkeen vielä edes miettii lapsia, jos vaikka edes haluaisi moisia. Tai että kuka toinen hullu utelee henkilökohtaisia asioita ihmiseltä, jonka on tavannut aiemmin kerran, olkoonkin pojan naisystävä. Vastasin kuitenkin mitenkuten kohteliaasti, että ei olla mietitty ja minä olen sen verran vanha ettei mietitäkään. Nina naurahti ja sanoi että onhan niitä lapsia vielä nelikymppisenäkin tehty, ei mitenkään ole liian vanha. Teki mieli vastata, että kai minä olisin niitä tehnyt jo nuorempana, jos olisin halunnut, ei Valja ole ensimmäinen mies, mutta tyydyin vain mutisemaan jotakin, että kyllä se lastentekoikä nyt vain on mennyt ohitse.
Helena pyöritteli silmiään. Hän ei ollut yhtään sen enempää kiinnostunut lapsista tai niiden hankkimisesta kuin minäkään ja ymmärsi satakymmenenprosenttisesti. Ja samaa mieltä hänkin oli, että tahditon kysymys anoppikandidaatilta, ei tuollaista pitäisi mennä utelemaan ylipäänsä. Kimmo oli enemmänkin järkyttynyt, sillä hän ei ollut ikinä törmännyt lapsenteosta kyseleviin sukulaisiin tai muihin. Ei tietysti ihme, sillä vaikea sinkkumiehen oli yksikseen lapsia hankkia.
Se Don Giovanni sen sijaan oli ollut hieno. Se esitettiin Palais Garnier’ssa, jonka historia ulottui jonnekin aikojen taakse ja joka oli sisältä kuin Versailles. Valjan vanhemmilla oli aitio varattuna, joten meillä oli oma rauha ja esteetön näkymä lavalle. Don Giovanni oli tuttu ooppera, jonka olin nähnyt muutaman kerran, mutta yksikään niistä ei pärjännyt loisteliaisuudessaan tälle Pariisin esitykselle. Oikein vanhanajan kunnon pukudraama lavasteineen kaikkineen. Tältä osin ei todellakaan harmittanut että lähdin.
-
Mut saa näköjään ihan sairaan helposti raivostumaan, kun olen just herännyt. Ei tarvi kun kuvata lapsiasioista utelua sellaisen hahmon näkökulmasta, jonka ajatuksiin tässä asiassa samastun. Ajatuksetkin menee niin samaa rataa: tekee mieli tiuskia, mutta kun ei saa, niin hymistelee jotain kohteliasta, josta toinen ei sitten kuitenkaan tajua, että MEE NY JO VAIKKA TÖIHIN SIITÄ KYSELEMÄSTÄ. 😀 Mitä ne edes siinä utelee, kun lapsia on jo valmiiksi, ja hyi, kun ne on pitänyt mukaankin raahata.
Mä olen haistavinani oikean maailman ilmapiiristä autistisesta ajatuksenjuoksustani huolimatta, että lapsiperheen vanhemmat, isovanhemmat jne pitäisivät Sonjaa pahiksena. Vissiin yleinen ajatusmaailma on, että Sonjan pitäisi joko olla iloinen, kun lapset tulevat mukaan, tai ainakin suhtautua neutraalisti ja näyttää tyytyväistä naamaa. Mun on helppo suhtautua johonkin sisarusten lapsiin niin: ne on mulle tuttuja, ja itse asiassa silloin tällöin aika hauskoja, jos niistä ei just sillä hetkellä roiku mitään tahmaa. Niille saa myös ärähtää, että mee nyt jo muualle hengittämästä mun ilmaa. Sonjaa ympäröi kuitenkin ihan vieraat lapset, ja ne on kammottavia. Joku sanoisi, että eihän se ole kuin tutustua, mutta kuka nyt haluaa tutustua joihinkin vieraisiin lapsiin? 😀 Mä tykkään hirveästi mun yläasteikäisestä opetusryhmästä nyt kun olen tutustunut niihin naperoihin, mutta en tasan olisi tutustunut yhteenkään niistä muksuista alun perin, jos ei olisi ollut pakko. Ehkä Sonjankin on jossain välissä pakko, ja silloin ne penskat voi olla ihan hauskoja, tai edes siedettäviä, mutta ei niinkään aina käy. Eikä muiden lapsiin tutustuminen kyllä ainakaan mun kohdalla ole aiheuttanut mitään lapsentekohaluja! Y-ök!
Tiedättekö, mikä mua kammottaa tässä tarinassa eniten? Kun mä täytin ehkä 25 ja mun emäntä oli mua vanhempi, loppui kysely siitä, että tuleeko lapsia. Näyttää siltä, että jos mulla on joskus vielä emäntä, se alkaa jumaliste alusta, vaikka ehdittäsiin vanheta vielä vaikka 10 vuotta ennen kuin tavattaisiin. :DDD Jatkossa vastaan, että en oo harkinnu lapsia, mutta ootko harkinnu että pistät omas johonki laitokseen niin saat säkin kokeilla omaa elämää välillä. (Joo en vastaa oikeasti. Mutta ajattelen joskus.)
-
-
Kun kolmas sija ei riitä
Mitenkäs Helena oli sen joskus sanonut, kun oli ollut rahtusen raivostunut johonkin miesystävän tekeleeseen? Että kun deittailee eronnutta isää, on tämän prioriteettijärjestyksessä kolmantena. Ensimmäisenä tulevat ne lapset, mikä tietysti on ihan suotavaa, jos niitä kerran on mennyt tekemään eikä ole ihan selkärangaton ameeba. Toisena tulee sitten se ex-puoliso, jonka toiveet, vaatimukset, menemiset ja tekemiset vaikuttavat miehen elämään ilman että sillä toisella naisella on minkäänlaista sananvaltaa asioihin. Ja kolmanena on sitten tämä toinen nainen, onnea vain valitsemallanne tiellä.Niin että kyllä minä tämän tiesin siinä vaiheessa jo kun Valjaan sorruin, mutten vain tajunnut sen olevan totta. Aina tuli jotain suunnitelmanmuutoksia, sairastumisia, yllätyskyytejä ja muuta, kun lapsista oli kyse. Ja minä en pystynyt enää pysyttelemään erossa siitä, vaikka yritin ja sitten tuli ärsytys, kiukku ja paha mieli. Sori Valja, sinä olit sopiva, mutta lapset ei.
Jotenkin olin jopa tyytyväinen siihen, että tämä oli tapahtunut hyvissä ajoin ennen joulua, niin ettei mennyt joulu pilalle erokriisin takia tai siksi, että lapset olivat kuitenkin olemassa joulunakin. Kyllähän se tietysti harmitti ja suretti, kuitenkin olin ehtinyt aika tavalla ihastua Valjaan ja olihan se elämä ja suhde sujunut pääosin ihan hienosti. Mutta kun ei vain pysty, niin turha sitä on vetkuttaa sen kauempaa, että jos nyt kuitenkin.
Mietin itsekseni, että mistä ihmeestä sitä nelikymppinen nainen löytää miehen, jolla ei ole lapsia entuudestaan ja joka ei niitä halua. Tietysti jos lapsia ei ole ja niitä haluaa, 40v nainen on vähän väärä valinta, mutta eipä olisi eka kerta kun miehillä on vähän epärealistisia ajatuksia naisista. Vaikka täytyy sanoa, että tässä kohdin tuntui loppuelämän sinkkuus taas hyvältä ratkaisulta, mihin sitä miehiä tarvitsee. No, ei yksinäisyyskään tietysti kivaa ole, jos se ei ole itse valittua.
Nyt ei onneksi tarvinnut olla yksin. Tampereen pelastuspartio eli tässä tapauksessa Kimmo oli rynnännyt tänne minun tuekseni. Sanoin kyllä etten tarvitse nyt ketään tänne itseäni vahtimaan, ei ole yhtään samanlainen tilanne kuin Jarnon aikana, mutta en lähtenyt kieltelemäänkään, kun Kimmo sanoi että kyllä hän voisi silti tulla muutamaksi päiväksi käymään. Kun viimeksikin se etätöiden teko täältä käsin oli sujunut ihan hyvin. Helena ja Tuomo harmittelivat että he eivät nyt just päässeet.
Sitten tämä kaikki piti vielä kertoa tallilla kaikille…
-
Mä luulen, että moni lukija pitää Sonjaa sydämettömänä, mutta mäpä samastun täysin. Kun on itse valinnut elää ilman lapsia, ei sitä kovin helpolla halua ottaa harteilleen osaa lapsien aiheuttamista hankaluuksista, kun ei saa edes sitä palkintoa, jonka muut hankaluuksistaan saavat: lasta. Surin Sonjan ja Vladimirin eroa: Sonjan näkökulmasta Vladimir oli nimittäin aika täydellinen. Se oli niin sivistynyt, kultturelli ja vaikka mitä. Jos Sonja olisi ollut oikea ihminen, mun kyyniset aivot olisivat hälyyttäneet hiljaa, että ei tosta mitään tuu. Kirjallisuudessa olisi tietenkin voinut tullakin ja Sonja olisi voinut muuttua vaikka miksi kodin hengettäreksi, mutta ai että olen onnellinen, ettei muuttunut. Kirjallisuudessa ei ole paljon Sonjiakaan: vahvoja, itsenäisiä naisia, jotka eivät kuitenkaan ole terästä vaan inhimillisen onnettomia ja ongelmaisia, ja jotka ovat naisia jollain muulla tapaa kuin olemalla äitejä tai neitsyitä.
Jos olisin Sonjan kaveri oikeassa elämässä, lohduttaisin sitä nyt mun lempimantralla, jolla lohdutan itseäni kun tuntuu että minussa on jotain vikaa tai olen kummallinen. Sonja, et ole valitettavasti ainutlaatuinen. Koska olet nelikymppinen, jolla ei ole lapsia ja joka ei tahdo lapsia, se tarkoittaa, että maailmassa on muitakin samassa tilanteessa. Kyllä se yksi niistä lopulta löytyy, mutta edistä sen aikaa muita projekteja. 😀
-
-
Takaumia jouluaatolta
Olin kääriytynyt pitkään talvitakkiini nenänpäätä myöten, sillä pakkanen oli varsin kirpsakka. Joulusaunasta oli toki tunteja aikaa niin että hiuksetkin olivat kuivuneet jo, mutta silti tunsin itseni kovin viluisaksi kun kipitin parinsadan metrin matkaa Otavasta Orioniin Axa kintereillä ja lahjakassi kainalossa. Toisessa kainalossa oli ruokakassi, kulhollinen rosollia aamupalaksi ja valikoima muita herkkuja. Ilta tai oikeastaan jo yö oli kyllä kaunis. Linnunradasta ei näkynyt kuin aavistus, koska miltei täysi kuu valaisi niin kirkkaasti. Kuunvalo heijastui hangelta saaden sen kimmeltämään. Varjot näkyivät terävinä lunta vasten.Oli ollut ihan kiva päivä. Jouluaatto lapsiperheessä ei ehkä ole sitä kaikkein seesteisintä aikaa, varsinkaan kun lisää joukkoon lauman touhukkaita koiria. Menoa ja meininkiä siis riitti ja nyt oli yhtälailla kiva tulla takaisin oman kodin rauhaan ja hiljaisuuteen. Mutta kyllä se ihan joululta oli tuntunut: joulurauhan julistus, riisipuuro, jouluillallinen, sauna, lahjat, hautausmaalle kynttilät ja lunta ja pakkasta.
En viitsinyt Orionissa sytytellä turhaan valoja päälle. Olohuoneen ikkunan jouluvalot valaisivat ihan riittävästi. Teki mieli oikeastaan sytyttää pari kynttilää sohvapöydälle ja jos kello ei olisi ollut niin paljon, olisin pannut vielä takkaan tulen. Sen sijaan istuin sohvalle katselemaan ulos. Axa kiepsahti rahin päälle rapsutusetäisyydelle. Ihan kuin sekin olisi huokaissut tyytyväisyyttään rauhasta. Axa oli tottunut hiljaiseen elämään ja olemaan ainoa koira taloudessa, ei sitä koskaan tarvinnut erityisesti houkutella pois Otavasta tai Hopiavuoresta. Päinvastoin, se oli häntä heiluen tulossa heti mukaan.
Tämä oli nyt tämmöinen, toinen yksinäinen joulu, joka ei kyllä tuntunut pätkän vertaa yksinäiseltä. Ihan hyvä näinkin, kun ei ollut niitä velvollisuuskäyntejä kenenkään toisen perheen ja sukulaisten luona. Ei tarvinnut sopia minne mentäisiin, milloin ja keitä muita siellä oli ja sopiko kaikille. Nykyään tuntui entistä tärkeämmältä rauhoittaa joulun aika kaikelta ylimääräiseltä säädöltä.
Huomenna menen tallille ja käyn Aaveen kanssa pitkällä maastolenkillä. Hopiavuoren wa-ryhmässä oli ilmoittautunut muitakin halukkaita lähtemään maastoon, joten ei tarvinnut mennä edes yksin. Jouluna edes Oskari ei tuntunut rasitteelta.
-
Koska en huomaa ironiaa kuin osoittamalla, yritin miettiä, onko tässä jokin vinkki, joka ohjaa lukemaan, että Sonja on oikeasti surullinen, kun on yksin illalla. Mä ainakin nimittäin luen näillä aivoilla ihan aitoa rauhaa. Kodin hämäryys ja hiljaisuus tuntuu musta ihanalta ajatukselta. Ensin on saanut nähdä omia ihmisiään kyllikseen, ja sitten saa olla hiljaa koiran kanssa. En keksi ihanampaa tapaa olla jouluna. Olen pahoillani, jos luen väärin, mutta musta tää on tosi tunnelmallinen hetki. 😀 Loppukin on oma lisäyksensä onneen. Ensin olivat omat ihmiset, nyt on rauha, ja huomenna on kuitenkin taas tapahtumia, niin että ihan yksin ei tosiaan tarvi olla, ellei halua.
-
-
Uudenvuodenlupaukset 2024
Vähän myöhässä, mutta eikös uudenvuodenlupauksia voi antaa ainakin pääsiäiseen asti?
1. Mene sinne kuntosalille eikä vain tammikuussa.
2. Tee (ainakin pienimuotoinen) tavaroiden vähennysoperaatio.
3. Lue vähintään 12 uutta kirjaa vuodessa. (varovainen lupaus, mutta jotakin on kiva saada pidettyäkin)
4. Käy toimistolla edes kerran kuussa.
5. Jatka kisauraa Aaveen kanssa. Sinne pyhään Yrjöön olisi hyvä vakiinnuttaa jonkinlainen taso.
6. Unohda Harri.
7. Unohda Anssi.
8. Unohda Vladimir.
9. Älä muutenkaan sekaannu epämääräisiin miehiin.
10. Ryhdy kuukausilahjoittajaksi, kun ensin keksit että mille järjestölle.
11. Käy vähintään 10 museossa tai vastaavassa vuoden aikana.
12. Käy Otavan lasten kanssa Särkänniemessä kesällä.-
Tää on oikeasti lista siitä, miten Sonjan tulo- ja elintaso sekä kulttuurillinen kiinnostus ovat pikkkkkasen erilaisia kuin mun. 😀 Äikänope mussa on iloinen, kun joku tavoittelee kirjojen lukemista, mutta itse mun ei muka tarvi, koska en ehdi ja jaksa. (Ehtisin ja jaksaisin, jos pelaisin vähemmän Fortnitea ja tarttuisin siihen kirjaan.) Myös 10 museota vuodessa kuulostaa tällaisen otsonmäkeläisen ei kun maalaisen mielestä ihan hirveän hurjalta määrältä. Tuli sellainen olo, että jos menisin itse 10 museoon, siitä kertyisi tuhansia kilsoja ajoja. Piti oikein katsoa, että oikeasti ei kertyisi. Tässä on sellaisia muutaman asian kokoisia museoita lähelläkin kyllä, joskin ne ovat niin pieniä, että niihin viitsii mennä vain kerran elämänsä aikana. Sonja kuitekin liikkuu ehkä pikkasen laajemmin kuin minä, joka liikkuu 80 km matkaa töihin päivittäin, eikä käy oikein ikinä sen kauempana. Tietenkin sillä on valinnanvaraa, ja kun se on kiinnostunut, se poikkeaminen museossa muun ohessa ei tunnukaan niin työläältä kuin mulla tuntuu. Hevostavoitteista saan vain haaveilla itse (missä se mun vakivirka viipyy ja kauan mua saa vielä ketjuttaa???) ja kuukausilahjoittaa voisin vaikka sen eteen, että saisin kämpän lainan maksettua loppuun… :DDD
Kun oikee ihminen tekee näitä listoja, jotenkin musta tulee hetkeksi kateellinen. Muiden uudenvuodenlupaukset ovat muka niin fancyja ja vaikeita ja ne pystyy niihin. Pitäisi muistaa, että niiden mielestä mun lupaukset voivat olla yhtä kiinnostavia ja hienoja siksi, että mulle normaali elämä on toiselle tosi vierasta ja outoa ja ehkä mielenkiintoista. Sonjallekin noi jutut on jotenkin arkeen liittyviä, vaikka mulle ne kuulostaa Tapauksilta.
-
-
Paskainen nauru päin naamaa
Minä olin taas sortunut Tinderiin. Ei niitä miehiä muualta oikein löydy, joten minkäs teet. Kaikki vanhat nettideittisivustot olivat aika tyhjiä ja mistäpä niitä kaksilahkeisia muualtakaan hakisi kun pääasiassa lojui kotona tai sitten tallilla. Töissä olisi ollut se yksi Jani aika kiva, mutta ehdottomasti pois laskuista, koska kuormasta ei syödä. Ei varsinkaan jos oli osakas. Niin että se siitä.Jotakin olin oppinut Vladimirista ja ilmoitin selkeäsanaisesti omassa biossani, että lapsia ei ole ja toivottavasti ei sinullakaan. Tämä tuntui olevan tosi vaikeata ymmärtää. Yksi matchasi ja viestiteltiin vähän aikaa, kunnes hän sanoi, että hänellä on 2- ja 4-vuotiaat lapset, haittaaks se. No eipä tietenkään, melkein aikuisihan ne on. Toivotin hyvää loppuelämää ja poistin matchin. Teki mieli sanoa lopuksi, että onnea ilmaisen lapsenpiian etsintään, mutten viitsinyt olla ilkeä. Toinen alkoi vängätä, ettei nainen voi oikeasti olla omasta halustaan lapseton, että kyllä nyt taustalla on jotain muuta. Vaikea isäsuhde kenties. Tämä kyökkipsykologi lensi roskiin aika välittömästi. Kaikenlaista hiihtäjää sitä leipä elättää.
Ja sitten oli niitä, joiden biot oli niin täynnä naisvihaa, että jäin miettimään mikseivät vaihda miehiin, jos kerran naiset ovat kaikki noin ällöttäviä. Toisaalta teki mieli heittää vähän löylyä lisää ja vaihtaa omaan bioonsa teksti: ”Metsästävä liberaalifeministi lastenvihaaja ja parempi kuski kuin sinä.” Melkein sen teinkin, mutta tulin kuitenkin järkiini. Vaikka voisihan sillä saada aikaiseksi ihan mielenkiintoisia keskusteluja. Tai sitten vaan aivotonta jänkkäämistä.
Pahinta oli se, että tunnistin itsessäni taas sen fyysisen läheisyyden kaipuun. Se ei ole koskaan hyvä asia, on kokemusta. Ensinnäkin se kaipuu on tietysti tosi ikävää jo itsessään, mutta sitäkin ikävämpää on se, että läheisyydenpuutteessa voi tulla tehtyä harkitsemattomuuksia. Niinkuin esimerkiksi se, että melkein kirjoitin Anssille viestiä kyselläkseni kuulumisia ja kenties dropatakseni tiedon, että saattaisin olla tulossa Tampereella käymään, kiinnostaisiko nähdä. Mutta ei, Anssista pysyisin erossa, vaikka joskus se pieni ääni kuiskutteli, että miksi ihmeessä. Minähän olin sinkku nyt eikä se kellekään kuulunut ketä panin. Anssi toki oli edelleen varattu, mutta se taas ei ollut häntä aiemminkaan haitannut. Olisihan se vähän toisen hyväksikäyttöä, ottaa yhteyttä silloin kun oli tarve. Jotenkin vain tuntui siltä, että Anssi oli viimeinen ihminen, joka tällaisesta asiasta voisi ketään toista moralisoida. Siinä mielessä siis otollinen kohde ja todistettavasti hyväksi havaittu, niin jos ihan vaikka vain kerran… Ei. Anssista pysyisin erossa.
Sitten kun Tinderissä tuli vastaan sekä Harri että Vladimir, tuntui kuin maailmankaikkeus nauraisi paskaisen naurun päin naamaa. Swaippasin molemmat kiireesti vasemmalle ja päätin jättää Tinderin vähäksi aikaa ihan sikseen.
-
Tää kuullostaa kyl niin tutulta Tinderin osalta.
Sonjalla on ollu kyllä monenmoista menoa miesten kanssa joten omanlaisella mielenkiinnollaan kyllä odottaa että mitä sitä seuraavaksi tapahtuukaan.
-
Oon huomannut, että mun skaalalla hyvässä hahmossa pitää olla asioita, joita arvostan IRL-ihmisissä, joita en arvosta ihmisissä ja velä kolmanneksi sellaisia asioita, joihin samastun. Bonuksena on ne asiat, joihin en samastu, ja jotka saavat mut miettimään, miten muiden olentojen pää toimii. Sonjassa on kaikkea, ja siksi se tuntuu hyvältä hahmolta ja uskottavalta ihmiseltä. Nää sen miesjutut on niitä, joita en arvosta (siis ihmisessä en arvosta, hahmossa tietenkin), ja joihin en yleensä samastu. En osaa kuvitella, miltä tuntuu, jos kaipaa läheisyyttä. Kaverit on kertoneet, että se olisi kuitenkin ihan normaali asia kaivata. En osaa kuitenkaan samastaa sitä mihinkään. Se on voimakas tunne, eli ei sovi ajatella, että se on kuin haluaisi just sitä ruokaa, jota ei ole. Se ei taida kuitenkaan olla esimerkiksi oikean riippuvuuden kaltaista, niin ettei voi oikein ajatella muuta. Ei se taida olla sellaistakaan kuin mun koiraikävä, jos en näe mun poikia mielestäni liian pitkään aikaan ja melkein itkettää. Ei se taida olla se vastustamaton halukaan vetää ihanan mukavaa kotohupparia ylle aikuisten ihmisten paidan tilalle, koska se halu ei saa mua kulkemaan töissä kotohupparilla.
Se on kuitenkin sellaista, joka ajaa Sonjan etsimään ei nyt ihan pakonomaisesti miestä, mutta jotenkin tosi määrätietoisesti ja monella tapaa kuitenkin. Se saa ajattelemaan, että olisi tossa toi yksi tommonen Jani, joka on aika kiva (ja samalla kukaan ei halua tietenkään miehekseen ketään sellaista, joka on ”aika kiva” ja samalla työpaikalla). Se saa ajautumaan yhä uudelleen Tinderiin, vaikka Sonja on jo todennut, ettei siellä ole mitään. Se saa melkein viestimään naimisissa oleville miehille, vaikka ellei Sonja sellaista parisuhdetta haekaan, ei toisen vaimo tosiaan ole Sonjan ongelma. Se saa Sonjan käyttämään kauheasti aikaa tavoitteensa saavuttamiseen, miehen löytämiseen.
Sonja on kuitenkin miesmetsällä niin kuin minä koirakaupoilla. :DD Tiedämme, mitä haluamme, ja meille on turha tyrkyttää muuta, ja silti tyrkytetään. Siihen miehen määritelmään on vain vaikeaa mahtua, jos se on liian kapea. Toisaalta kun siihen löytyy joku, sen luulisi kuitenkin olevan täydellinen. Kunnes se ei ole! Harri ja Vladimir olivat täydellisiä, mutta viimeksi nyt Vladimirin jälkeen määritelmä tiukentui, kun Sonja oppi uutta: ehdottomasti ei lapsia.
-
-
Sinkkuelämän hyviä puolia
— Ei tarvitse selittää kellekään aikataulujaan, niinkuin vaikka sitä, että tekee töitä vielä puoli 11 illalla, kun sattui iskemään inspiraatio.
— Voi luuhata tallilla just niin paljon ja kauan kuin haluaa.
— Ei tarvitse selittää sitäkään, miksi Kimmo ja Tuomo ovat taas käymässä.
— Liittyen edelliseen: ei ole mitään mustasukkaisuusdraamoja.
— Saan valvoa illalla just niin myöhään kuin haluan.
— Saan nukkua aamulla just niin myöhään kuin haluan.
— Kukaan ei pyörittele silmiään sille, jos sattuu vähän tuhlailemaan verkkokaupoissa johonkin turhaan mutta ihanaan. Tai kirjoihin.
— Kukaan ei puutu minun autoon tai autonpitoon.
— Kellään ei ole lapsia. Paitsi tietysti Markuksella ja Kristalla mutta se on ihan eri asia.
— Ketään ei haittaa Axa ja sen karvat.
— Kukaan ei pihistä yöllä peittoa.
— Kukaan ei taivastele sitä, jos syön kylmää pizzaa jääkaapista vaikka sen voisi lämmittää mikrossa.
— Kukaan ei muutenkaan puutu siihen mitä syön ja milloin, paitsi Markus ja Krista, mutta niillä on lupa.
— Ei tartte tapella makuuhuoneen tai saunan sopivasta lämpötilasta.
— Ketään ei haittaa haisujuustot.
— Ketään ei haittaa jos luen illalla sängyssä kirjaa.
— Ei tarvitse selittää kellekään, miksi minun pitää mennä pelin takia seisomaan suon reunaan tunniksi iltayöstä ja kun operaatio venyy, niin kahdeksi tunniksi. Koska ei sitä pysty selittämään asiaan vihkiytymättömälle.
— Voi lähteä ihan mille tahansa kisa- tai valmentautumisreissulle eikä haittaa vaikka se kestäisi kauan.
— Kellään ei ole silleen mitään sitäkään vastaan, jos häivyn maasta hevosineni muutamaksi kuukaudeksi. En nyt sano että tekisin tämän, mutta saahan sitä ajatella.
— Kukaan muu ei ole lähdössä kahdeksi vuodeksi Torontoon.-
No niin, nyt mulle kävi Sonjan kanssa niin kuin oikean ihmisen kanssa tai monta lukukertaa kestävän kirjan kanssa. Kun ihminen tai hahmo elää eteenpäin ja touhaa, en useinkaan muista, että se voi olla surun käsittelemistä tai hunommassa tapauksessa sen hautaamista ja välttelemistä. Nyt käsitin, että se Harrin lähtö sattui ja lujaa, vaikka silloin olin että Sonjahan käsittelee tätä niin hyvin että vitsi kun itsekin osaisi suhtautua noin. Listan viimeinen viiva on Harrin tekosille oikea paikka: tekstin alku ja loppu jäävät paremmin mieleen kuin keskikohta ja ne ovat painavimmat myös.
Se ei ole huono juttu, että en huomannut tätä kipua. Useamman lukukerran kestävä kirjakin toimii niin, että ensin sen lukee tehden omia tulkintojaan ja sitten siihen palaa ja näkee kaiken sen tiedon läpi, mitä on kerännyt lopusta. Seuraavan kerran kun luen Sonjan elämää Harrin jälkeen, näen eri asioita kuin ennen tämän tekstin lukemista.
Sen mä sentään ymmärrän tästä ensilukemalla, että tämä ei ole lista siitä, mitkä ovat sinkkuuden hyviä puolia. Tämä on tarina siitä, miten Sonja haluaa niin kovasti löytää miehen ja yrittää uskotella itselleenkin, että myös sinkkuus on ihan OK. Kaikkihan me tehdään tätä, me ollaan ihmisiä! Joo hyvä etten saanut sitä työpaikkaa, koska siellä oli tämä ja tämä huonosti ja sopivampi tulee ihan just. Joo hyvä että hankin tän ja tän aparaatin, koska vaikka tuo on halvempi ja paermpi, niin tämä on kuitenkin jotenkin käteen sopivampi ja mulle sopivampi.
-
-
Tulip Cupiin tuotos tämäkin, mutta piti nyt kirjoittaa kun iski inspiraatio.
Tulppaaneita tulvillaan, osa 3
Se Tulip Cup alkoi vähäsen jo kihelmöidä vatsanpohjassa, mutta silleen hyvällä tavalla! Katselin lähtölistoja ja totesin, että tulossa oli oikeasti tosi suuret kisat. Vaativassa A:ssa oli 67 osallistujaa ja PSG:ssäkin 49. Joukossa oli tosi paljon taas niitä tuttuja tai ainakin puolituttuja, joihin olin tutustunut ihan ohimennen ja vahingossa aiemmissa kisoissa. Rosenbergitkin olivat tulossa ja ilahduin kun huomasin, että myös Rizi kilpaili Grand Prix’ssä Kiaranin ratsuna. Kiva nähdä sitäkin!Niin ja Stanimir oli tulossa sekin. Kenties saisin vähän yytsittyä tietoa siitäkin, mikä Anicen tilanne oli. Olin monta kertaa ajatellut panna viestiä, että voisiko tulla vaikka viikoksi tai pariksi valmentautumaan Kozloveille. Olisimme ihan sen tarpeessa kyllä ja no, muutenkin. Jos maisemanvaihto piristäisi vähäsen. En ollut kuitenkaan saanut aikaiseksi, kun en tosiaan tiennyt mitä siellä oli menossa, vaikka kutsu oli kyllä esitetty.
Noin muuten kisoihin valmistautuminen oli hyvällä tolalla. Varusteet oli katsottuna, puhdistettuna ja sovitettuna sekä minulle että Aaveelle. Auto ja traileri oli huollettu ja pesty nekin. En ollut vieläkään luopunut niistä haaveista, että hankkisin itselleni pienen kuljetusauton, sellaisen, johon menisi muutama hevonen ja sitten olisi asuintilat. Mutta semmoinen ei nyt tähän Tulip Cupiin ehtisi ja oli mentävä omalla yhdistelmällä. Hopiavuoresta oli lähdössä isompi rekka Hollantiin, mutta minä olin tehnyt matkasuunnitelmani lauttavarauksineen jo taas niin hyvissä ajoin, etten tiennyt tästä, ja rekka oli joka tapauksessa täynnä niin ettei Aave sinne olisi mahtunutkaan.
-
Sonja on kyllä yhdessä mielessä mun unelmien virtuaalihahmo. Nimittäin verkostoituneisuusmielessä. Sillä on kavereita ja tuttuja useammassa paikassa. Vaikka kisalistoja on aina aika mielenkiintoista tonkia, kun siellä on tuttuja hahmojen nimiä, niin luulenpa, että se on vielä mielenkiintoisempaa, kun hahmo tuntee ne hahmot tarinoiden kautta oikein niin kuin oikeasti. Mun verkostoituneen Mikaelin matka tyssäsi siihen, etten jaksa esitellä sitä aina uudestaan uudelle yleisölle tarinoin, mutta Sonjan tarinasta voisi ottaa toteuttamistapaan ideoita. Sonjalla on ollut tukikohta täällä, mutta maailmaa on nähty. Kozlovien kautta varsinkin pääsee ihan ominkin päin laajentamaan horisonttiaan, kun on kutsuttu käymään: voi ihan itse kirjoittaa Sonjan sinne. Lisäksi Sonjan rahatilannehan mahdollistaa matkustelun — ja vaikka sen kuljetusauton. Mulla ei ole vielä kuin kaksi hahmoa, joilla olisi rahaa, ja vain toisella niistä olisi ehkä tarpeeksi järkeä liikkua itsenäisesti avarassa tarinamaailmassa… 😀
-
-
Sonjan sanoin: tämä nyt on tämmöinen oksennuskarvapallo, jossa ei ole päätä eikä paljon häntääkään 🙂
Päivä toimistolla
”Sami, mikä tää maili on?”
”Tukipyyntö asiakkaalta.”
”No sen verran mäkin tajuan, mutta mikä toi oksennuskarvapallo on, mikä siinä on liitteenä?”
”Se on niitten konffitiedosto, jota ovat menneet itse käpältämään. Se pitäisi saada toimimaan niin kuin ne on siinä mailissa esittäneet.”
”Tässähän on tavaraa kuin mateen päässä!”
”Siellä ei ole joku osannut.”
”Mitä tavaraa mateen päässä sit on?”
”En mä tiedä. Setä vaan sanoo aina niin, että tavaraa on kuin mateen päässä kun jotakin on paljon. Pitäis varmaan kysyä joskus että mitä se meinaa käytännössä. Mutta mun on melkein helpompi tehdä näille ihan uusi konffi alusta alkaen kuin ruveta selvittämään tätä häsmäkkää, että mitä ihmettä tässä on edes yritetty tehdä”
”Senkun. Niillä on piikki auki kun se on ylimääräinen tukipyyntö.””Onks tää näiden testiympäristö edes pystyssä?”
”Kyllä sen pitäis. Ei kai sitä kukaan nyt ole mennyt rikkomaankaan.”
”No kun mä en pääse.”
”Onks sulla VPN päällä?”
”Ai niin joo…””Siellä olis keittiössä nyt niitä munkkeja ja simaa.”
”Jes! Let’s vappu!”
”Ostin Tampinkin.”
”Hei, mä en ole tänä vuonna edes nähnyt Tampinmyyjiä. Missä ne piileskelee?”
”No tää tuli ihan tuossa Hämeenkadulla vastaan.”
”Ai. Mikä on tän vuoden teema?”
”Joku piknik. Siellä tuli mukana kylmäkalle.”
”No ei paha.”-
Joo, iskee muhun. 😀 Työhulabaloota on ihana lukea niin kauan kuin se ei ole omaa työtä! Tässä on sellainen hyvä meininki, jollainen on kivaa oikeissakin töissä. Välillä joutuu veemäisiin hommiin, mutta ne sujuu, kun kaikki puhuu samaa jargonia ja osaa hoitaa oman tonttinsa. Vaikka ei tullut kivaa tukipyyntöä, silti mä aistin että töissä oli kivaa!
Mulle tulee aina näistä muka päättömistä ja hännättömistä mieleen Juhani Ahon lastut. Sehän kuvasi näitä lastujaan niin, että hän on kirjailijana kuin puuseppä, joka veistelee. Kun luo jotain, maahan putoaa lastuja, jotka ei varsinaisesti ole taidetta, mutta lapset voi tykätä leikkiä niillä. Vaikka Aho oli itse sitä mieltä lastuistaan, niin eipä se ookaan kun suomalaisen novellitaiteen historian ehkä tärkein teos. 😀 Lukija (ainakin tämä) pitää näitä teidänkin kaikkien lastuja arvossa arvaamattomassa. Näissä on jotain aitoa.
-
-
Uutta matoa koukkuun?
Lämpimän viikon jälkeen oli ikävä palata taas hyytävään kylmyyteen ja suorastaan arktiselta tuntuvaan tuuleen, jonka seassa vihmoi vettä tai kenties jotakin kiinteämpää. Vaan ei auta, koirat on ulkoilutettava vaikka ulkona sataisi ämmiä puukot hampaissa, kuten mummu sanoi aina. Lähdimme Markuksen ja koiralauman kanssa metsään, sillä siellä oli vähän kivempi kävellä kuin peltojen viimassa. Markus vitsaili melkein kaivaneensa pilkkihaalarin talviteloilta. Koiria kylmyys ei haitannut vaan ne touhottivat innokkaina nenät maassa pitkin metsänpohjaa ja välillä kisailivat keskenään.Me Markuksen kanssa juttelimme niitä näitä, mitä nyt yleensäkin. Miten töissä menee, mitä kylille kuuluu, miten Aave voi ja entäs kersat. Jossain puolivälissä lenkkiä päätin kysyä erästä mieltäni askarruttanutta asiaa, kun ei se siitä kysymättä mihinkään muuttuisi.
”Hei kuule, eilen siellä ampumaradalla… Kuka se tyyppi oli, joka ampui siinä pistooliradalla mun toisella puolella? Ja tuli sit kans sinne kivääriradalle.”
Markus siristi silmiään ja mietti.
”Nyt ei yhristä yhtäkkiä. Minkä näköönen soli? Ja mitkä aseet, katoikko?”
”Kivääri vissiin oli Sakon tai ainakin Sako kantolaukku sillä oli. Pistoolista en tiedä, joku geneerisen näköinen muovirunko. Glocki ehkä. Muuten semmoinen about meidän ikäinen, pitkä, varmaan sun pituinen, hoikanpuoleinen, keskiruskeat lyhyet hiukset, silmälasit. Hopeanharmaa pick-up, en ole varma olisko Amarok.”
”Juu, no nyt kato alkaa muisti palailla. Se oli Suomasen Kristian, kyllähän mä sitä morjestinkin. Se asuu justihin Lapuan puolella, mutta sillä on jotakin mettämaita täällä, niin että se käy meilläkin ampumassa joskus. Mitäs sä siitä kyselet?”Hymähdin lievän huvittuneena. Mitäpäs minä.
”Se kysyi mua kahville.”Markus katsoi minua kulmat kohollaan, pieni hymynvirhe suupielessä.
”Vai niin teki. Lupasikko lähtee?”
”Joo, sovittiin että huomenna Seinäjoella neljän aikoihin. Että koitas kertoo jos tiedät sen olevan ukkomies.”
”Eijei, eronnut se mun mielestä on. Ja ei ole kersoja siitä avioliitosta. Tai muutenkaan, mun tietohon.”
”Mitä se tekee työkseen?”
”Sun pitääs oikeastaan kysyä isältä, se varmahan tietäis paremmin. Ei sillä vissiin peltoa ole ainakaan paljoa, on jossain ulkopuolisella töissä. Kunhan ei kans olis tietotekniikan kanssa tekemisissä. Vai että se semmosta meni kysymähän. Mitäs sillä on miälessä?”
”Mistä minä tiedän. Kai se huomenna selviää.”Noudatin Markuksen neuvoa ja piipahdin kotiin palatessani vanhan parin tuvassa. Ristoa ei tarvinnut erikseen usuttaa puhumaan.
”Vai notta Suomasen poika. No mikäs siinä, eronnuhan tuo on. Silloli joku avovaimo jonkin aikaa sen eron jälkehen, mutta sekin tais poistua kuvioosta jo useampi vuos sitten. Ennen koronaa vissihin jo. Muttei oo tosiaan kersoja laittannu kummankaan kanssa. Ei, ei sillä peltoa ole, mutta mettiä piisaa. Se on johonakin vaasalaisessa firmassa töissä, mutta etätöitähän se sekin tekee kun on just kans jotakin tietotekniikan hommia. Mun mielestä se on lukennu ittensä insinööriksi Vaasassa, mutten ny oo ihan varma, kun niitä on kaikenmoista tradenomia ja datanomia ja tierä mitä kaikkee. Mut jotakin sillä on tekoo tietokoneiren kanssa. Kova mettämieshän tuo on. Niin ja sen isä oli aikanahan Lapuan kunnanvaltuustossa. Silloin se kävi joskus…”Talsin vesisateessa kotia kohti Axa vierellä. Se mies, Kristian siis, oli vaikuttanut ihan mukavalta, sen lyhyen hetken ajan kun olimme jutelleet parkkipaikalla niitä näitä, kun Markus oli lähtenyt jo pois. Vaikea sitä toki oli sanoa yhtään mitään varmaa tältä pohjalta, mutta ehkä huomenna selviäisi enemmän sitten. Lapseton poikamies ja tietotekniikan kanssa tekemisissä, ei se nyt näin paperilla vaikuttanut maailman huonoimmalta vaihtoehdolta. Eikä minun vissiin tarvinnut alkaa selittää ampumaharrastustani kun sen tiesi jo etukäteen. Hymyilin vaivihkaa. Katsotaan. Katsotaan mitä käy.
-
Mä luin tän jo silloon kun tämä julkaistiin, mutta en silloin kuitenkaan viälä kommentoinut.
Sonjalla on ollut kyllä monipuolinen ja mielenkiintoinenkin historia miesten kanssa ja totta puhuen tätä lukiessa tuli ekalla kerralla ehkä vähän semmonen ”so are we going again?” fiilis. Ei kuitenkaan semmosella pahalla tavalla, vaan enemmänkin semmosella uteliaalla.
Jokaisessa Sonjan miesystävässä on ollut jotain sellaista mikä saa ne sopimaan Sonjalle ja toisaalta nainen itsessään on sellainen hahmo jotta varmasti aina jostain löytää jonkin pinnan johon tarttua ja mitä linjaa lähteä viemään eteenpäin. Totta puhuen jos tästä tulee jotain niin tätä kuviota kyllä seuraa todellakin mielenkiinnolla, vaikka ehkä silti jotenkin samalla toivoo josko tämä olisi jollain tasolla uusi ja pysyvä onni Sonjalle.
Mielenkiinnolla kyllä jään seuraamaan mitä siellä on kehitelty Sonjan pään menoksi ja miten hommat etenee kaikilla rintamilla ajan kuluessa.
-
Oli poka hienoja keliä pohojammaalla. Tässä Otsonmäen kupeessa meillä oltiin tosielämässä hienosti toppatakit päällä pihalla, nam.
Mutta nonnii. Sonja palkitsee lukijan odotukset. Me osataan aavistaa, ettei se kauaa ole ilman jotain miesjuttua, ja samalla me aavistetaan jo sitäkin, että tämäkään ei ole se mies, joka on Sonjan kanssa heidän elämiensä loppuun asti. Se ei ole ollenkaan huono juttu, että ainakin eka odotus täyttyy: hahmo on tietyllä tapaa ennustettavissa, jos se pysyy loogisesti samanlaisena ja jos juonta pedataan hyvin. Samalla laillahan oikeista ihmisistä tietää niissä parisuhdejutuissakin, vaikka ne itse vakuuttaisivat tämän kerran olevan erilainen. Ei Sonjankaan tietenkään ole mahdotonta lopuksi asettua ja löytää jotakuta, mutta on se epätodennäköisempää kuin vaikka Marshallin naimisiinmeno oli tai Chain on.
Oon sanonut ennenkin, että mulla on hahmojen parisuhteisiin ja jo treffeillä käymiseenkin tosi kaksijakoinen suhde. Olen allerginen romantiikkasanastolle ja fiktiivinenkin lääppiminen oikeasti pelottaa mua niin, että kädestäpitämisestäkin pitää lukea vähän sillä lailla varovasti ripsien raosta. Toisaalta koska se kammottaa mua, se kiinnostaa mua: haluan oppia kirjoittamaan siitä ja siksi haluan lukea siitä. Sonjan parisuhdejutut ei ole kuitenkaan vaarallisimmasta päästä, niin kuin ei Sonjan surukaan, vaan tuntuu tutummalta kuin vaikka mun omien hahmojen vaaleanpunaiset unelmat. Vaikka se tykkää, kun sitä pyydettiin kahville ja vaikka se osaa rakastua kunnolla, sen jalat pysyy maassa. Se mun luottavainen olo johtuu siitä, etten usko Sonjan hajoavan kovin pieniksi palasiksi. Se on itsenäinen ihminen, vaikka olisi toisen kanssa, ja voi vitsi miten mäkin haluaisin olla oikeassa elämässä sulautumatta yhteen kenenkään kanssa niin kuin Sonja on. Toisaalta taas mun itsenäisyyshaaveet johtuvat pelosta, enkä ihan usko, että Sonja on näissä asioissa ainakaan yhtä peloissaan kuin mä.
-
-
Vääriä mielipiteitä
Krista oli iltavuorossa ja lapset puuhasivat omiaan yläkerrassa, kun istuin Otavan tuvan pöydän ääressä Markuksen kanssa. Olin taas tullut tänne syömään, kuten tapanani oli, ei ehkä ihan niin säännöllisesti joka päivä kuin aiemmin, mutta useamman kerran viikossa kuitenkin. Ja olihan minulla kerrottavaakin Markukselle.Hän ehti kuitenkin kysyä ensin.
”No? Mites se Suomasen Kristian?”Huokaisin vähän haikeasti. Ei se tämäkään mato maistunut.
”Ei siitä taida mitään sen kummempaa tulla.”
”Mikäs siinä? Ei vaan kolahda?”
”Ei. Ja sit sillä tuntuu olevan vähän vääriä mielipiteitä semmoisista asioista, joista mä en haluaisi joutua vääntämään.”
”Kuten?”
”Tasa-arvo ja politiikka, noin alkuunsa.”Markusta nauratti, mutta yritti salata sen. Me olimme näistä jutelleet paljonkin. Ihan kaikesta emme olleet samaa mieltä, mutta ylivoimaisesti suurimmasta osasta kuitenkin. Voi, jos jossain olisi toinen Markus, niin sen minä nappaisin!
”Joo, se on vähän turhan republikaani mulle”, jatkoin. ”Ja kun ei muutenkaan oikein nappaa, niin ei se… Ei siitä tunnu tulevan oikein mitään.”
”No ei sitä väkisten kannata.”
”Eipä ei. Joskus sitä miettii, että mulla on ollut liian hyviä miehiä elämässäni.”Markusta nauratti taas.
”No en mää ny näkis jotta se kauhia ongelma on.”
”Ei se olekaan, mutta sitten ollaan tässä, että mikä tahansa rutusäkki ei kelpaa.”
”Kuule, mä oon meinannu kysyä tätä jo aiemminkin, en vaan oo keherannu, mutta mites se Kimmo? Tehän näytätte tulevan niin hyvin juttuhun ja se tuntuu viihtyvän täällä.”Pelkäsin että poskeni karahtivat tulipunaisiksi. Ei Markus voinut mitnekään tietää, että meillä oli vähän historiaa eikä sitäkään, että olin kyllä miettinyt, voisinko vihjata Kimmolle jotakin vanhoista kuvioista. Olisi se vähän rumaa hoitaa omaa läheisyydenkaipuutaan sillä tavalla ja kun Kimmo ei mitenkään antanut ymmärtää, että haluaisi yhtään mitään, niin olin antanut olla.
”Kimmo on liian hyvä kaveri. Tai ystäväksi sitä kai pitäisi sanoa.”
-
Mun piti kommentoida tähän kahta asiaa, mutta sitten uusimman tekstisi myötä meni vähäsen pohja toiselta. Se asia, joka ei ehkä olekaan enää niin oleellinen, on tarinoiden aloitus, mutta sanonpa silti, koska ehkä siitä on jotain hyötyä. Sitä paitsi väännän itse tänä vuonna saman jutun kanssa… :DD (Seuraa äikkämäistä nörttiasiaa monta kappaletta!)
Kun kirjoittaa paljon, kehittää omia tapoja toimia, maneereita jopa. Mun yleisin tapa aloittaa on tällainen:
”Tässä on joku repliikki, jonka mielellään tunnistaa jollekin henkilölle ilman johtolausetta.”
Tässä vaihtuu kappale.
Minäkertoja huomioi hahmon, joka teki sitä ja sitä.Sulla on kaksi vahvaa aloitustapaa, joissa molemmissa on kuvailukappale alussa:
Tein sitä ja sitten oli tätä. (Minä-kertoja tekee jotain, mutta tekeminen on johdatus kuvaukselle.)
Siellä oli sellaista ja sitten oli tällaista. (Kuvaus.)
Aloitustapoja nyt ei voi olla miljoonaa erilaista, koska vaihtoehtona on kuvaus, kerronta tai dialogi. Meistä kumpikaan ei tapaa aloittaa kerronnalla Sulla on viimeisimmässäsi dialogialoitus. Tekisiköhän meille hyvää kokeilla kerronta-alkuja? Kirjallisuuden isot pojat sanoo, että jos ei heti tapahdu jotain, lukija ei jaksa lukea… Toisaalta sitten oon mä, jota ei kiinnosta missään tarinassa meidän novelleista romaaneihin, mitä tapahtuu, jos en tiedä, kenelle tapahtuu. Harry Pottereista erityisesti eka alkaa ennemminkin kuvailulla kuin kerronnalla, ja jos suoraan alkaisi olla pöllöjä ja muuta outoa jonkun randomin herra ja rouva Dursleyn luona, en olisi välttämättä kiinnostunut näistä tapahtumista.
Vauhdikkaampaa tuntua sun aloituksista luo ensimmäinen. Vaikka siinä ei tapahdu mitään hirveää ryskettä, minä-kertoja on aktiivinen havainnoija. Se selaa puhelinta, istuu sohvalla, starttaa autoa, ja sitten näkee tai kokee jotain. Mä tykkään tästä aloitustavasta hirveästi. Saa aloittaa kuvauksella kaikessa rauhassa, kun sen on naamioinut kerronnaksi tekemällä kuvauksesta havaintoja.
Mun mielestä vaarallisempi on toistuva aloituslauseen rakenne kuin se, että aina aloittaa vaikka kuvailulla. Meistä kahdesta sinä et ole se, joka tapaa syyllistyä toistuvan rakenteen syntiin. :DD
Mutta okei, tässä oli se nörttiasia!
Seuraavaksi mä oon miettinyt sellaista sisällöllistä seikkaa, kuin että haluaako Sonja miehen, vai luuleeko se haluavansa miehen. Kristian Suomanen ei nyt ole ollenkaan hyvä vaihtoehto, kun tämmöiset ”pikkuiset” asiat hiertäisivät, mutta tarkoitankin ylipäätään. Sonja ei ole tosiaankaan noudattanut sellaisia perinteitä, joilla naiset on satoja vuosia ahdettu tiettyyn muottiin ja kutistettu. Sen takia muutkin lukijat kuin mä taatusti on oppineet luottamaan siihen, että Sonja tietää suurimmaksi osaksi mitä tahtoo, luottaa omaan arvostelukykyynsä eikä pelkää tehdä asioita oman näköisellään tavalla. Ne johtolangat on ajaneet mut ajattelemaan samalla lailla kuin Sonjan itse olen kuvitellut ajattelevan: nämä miehet eivät ole olleet sopivia. Sonjan elämässä on tietty tila, johon puolison pitäisi mahtua, ja olen varma, että Sonja tietää itse, kuinka pieni se tila on. Hän osaa asettaa miehelle kriteereitä ja on aiemmin puhunut itsekin kriteereistä ja niiden tiukentumisesta. Maailmassa on ihan valtavasti miehiä, ja vaikka puoli prosenttia täyttäisi kaikki kriteerit ja siitäkin määrästä 75 prosenttia olisi varattuja miehiä, silti pitäisi jäädä miehiä. Mutta kun ei jää. Sonjassa on vikansa sillä lailla kuin kaikissa maailman ihmisissä on, mutta ei mitään sellaista, mikä tekisi hänestä jotenkin oikeanlaisia miehiä karkottavan. Luulisi, että hänen kanssaan olisi helppoa olla…
…mutta mitä jos hän pelkääkin parisuhdetta tai ei halua miestä oikeasti, vaan jostain syystä kuvittelee, että hänen tulisi haluta. Sonjallahan on ollut erityisen kivoja miehiä peräti kolme ensimmäisen aviomiehen jälkeen, ja kaikki on mennyt pilalle. No kaksi, jos ei Anssia lasketa. Ilman sitäkin se on kaksi erityisen kivaa miestä enemmän kuin moni nainen tapaa elämänsä aikana, ja Sonja on nuori vielä. Omien suhteiden sabotointi tai niiden meneminen ihan oikeasti pilalle voi olla huonoa säkää edelleen, mutta tää, ettei Sonja haluakaan oikeasti parisuhteeseen, on mun varovainen suosikkihypoteesi, jota tässä testailen. 😀
Sitä, että Sonja tässä sanoo, ettei halua yrittää mitään Kimmon kanssa, en lue miksikään sabotoinniksi tai peloksi. Kimmohan on tosi ihana, ja sitä on pidetty kaaaaaauan mukana, mutta tämän pelon mä näen, käsitän ja ymmärrän tosi helposti! Kimmossa olisi poikaystäväainesta, mutta jos se homma ei suju, todennäköisesti enää ei olla edes ystäviä, ja hyvä ystävä on arvokkaampi. Samalla tarinan lopetus ohjaa mua ajattelemaan heti, että tästä tulee seuraava miesseikkailu. Hyvällä säkällähän se olisi nyt sitten se… Ei se Markus oo sakia eikä sokia. Sonjalle toivon tässä kauheasti hyviä asioita: jos se ryhtyy johonkin Kimmon kanssa, olisi kauheaa, jos se menettäisi myös ystävän. Voi kun ei menettäisi, kun sellainenkin veto onnistuu joskus. (Onpa kauheaa kun heti ajattelen, että ne eroaisivat kumminkin, mutta kun todennäköisyyksiä katsoo Sonjan viime vuosista… :D)
-
-
(Pahoittelut tauosta. Tässä nyt on ollut blokki, työkiireitä ja kesä, niin en ole ehtinyt kirjoittaa enkä kommentoidakaan. En lupaa, että jatkossa paranisi, mutta yritetään.)
Kesälomasuunnitelmat
Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kun starttasin auton Hopiavuoren pihasta kohti kotia. Eihän minun tallilla olisi tarvinnut käydä, kun Aave oli laitumella ja Eetu ja Nelly katsoivat sen perään siellä. Kävinpähän nyt kuitenkin katsomassa ja vähäsen keittiössä juoruamassa. Asiat olivat muuttuneet, kun Marsh ja Niklas olivat lähteneet ja Ilona samoin. Varsinkin Marshin ja Niklaksen lähtö oli jättänyt pöydän ympärille aukon, jolla ei ollut nimeä eikä paikkaa, mutta se oli silti olemassa. Tai sitten se olin minä vain. Ehkä se olin minä.Oikeastaan minulla oli kyllä ihan asiaakin tallille, piti nimittäin sopia Eetun kanssa siitä Aaveen huolehtimisesta, sillä minun oli tarkoitus lähteä parin viikon lomalle. En kovin kauas ollut menossa, itä-Suomeen vain, mutta silti. Eetu lupasi ja tiesin Aaveen jäävän hyviin käsiin. Eetukin oli päässyt vähitellen eroon siitä pelosta, että Aave palaisi auringossa. Ei se palanut, mutta oikein kovien helteiden varalta olin hankkinut aurinkorasvaa, jota voisi levittää turpaan ja silmien ympärille. Semmoista maailmallakin käytettiin näiden tämmöisten albinohevosten kanssa.
Kun pääsin kotipihaan, Telegramissa odotti viesti Kimmolta.
Kimmo: mä niitä oopperoita katoin, niin alkukuusta menee semmoset kuin Nabucco, Lohengrin ja Don Giovanni
Kimmo: kaikkiin olis vielä paikkoja
Kimmo: saat oikeestaan päättää että mikä noista, mä en niistä osaa sanoaKlikkasin auki Savonlinnan oopperajuhlien nettisivut ja katselin esittelyjä, aikatauluja ja laulajia. Pitäisi muodostaa jokin mielipide. Mozart toimisi aina ja Don Giovanni on hieno teos. Olin sen tietysti nähnyt viime syksynä Pariisissa, mutta eri paikka, eri esittäjät, eri dramaturgia, niin se oli eri asia. Nabucco on hieno sekin ja Verdikin on aika helppo säveltäjä. Lohengrin sen sijaan… Wagner ei kuulunut suosikkeihini, tuppasi olemaan raskasta ja pitkää tai ainakin minulla oli sellainen mielikuva, varmaan Nibelungin sormuksen johdosta. Äitikään ei tykännyt suuremmin Wagnerista.
Sonja: Olisko se tuo Nabucco?
Kimmo: jos oot sitä mieltä
Kimmo: mulla tosiaan ei oo mielipidettä
Sonja: Se nyt olisi noista ehkä se minkä mä eniten haluaisin nähdä
Sonja: Don Giovanni tuli nähtyä silloin viime syksynä ja mä en yleisesti oikein välitä Wagnerista
Sonja: Vaikken kyllä ole koskaan nähnyt Lohengrinia
Kimmo: mitä mä noiden juonikuvauksia luin niin se Lohengrin ei oikein kiehdo, että olisin kans ehdottanut joko sitä Don Giovannia tai sit Nabuccoa
Kimmo: mut jos sä olet just sen Don Giovannin nähnyt niin parempi sit se Nabucco
Sonja: Ok, mennään sillä. Mä voin katsoa liput. Onks paikkatoiveita?
Kimmo: ei, mä en ole koskaan ollut Savonlinnassa joten sä tiedät varmaan paremmin
Sonja: Ok, mä katon jotkut hyvät paikat sittenMeillä oli varattuna mökki pariksi viikoksi Puumalasta. Minä ja Kimmo olisimme siellä sen pari viikkoa ja Tuomo ja Helena kävisivät siellä lyhyemmän aikaa, näin oli ainakin suunniteltu. Ainakin kuvissa mökki näytti tosi kivalta. Siellä oli kaikki nykyajan herkut, sähkö, juokseva vesi, jääkaappi, pakastin, pesukoneet, mikro ja ilmastointikin. Lisäksi se oli Saimaan rannassa ja omassa rauhassa. Saarella oli muitakin vuokramökkejä, mutta ne oli ripoteltu siten, ettei naapuri ollut lähellä. Uimaranta oli mainosten mukaan hiekkapohjainen ja vesi kirkasta, ja kaiken kruunasi puulämmitteinen rantasauna. Kuulosti todella hyvältä.
Mitään erikoisempia suunnitelmia ei ollut, vaan ajattelimme pyöriä autolla pitkin kaakkois-Suomea. Se Savonlinna nyt oli yksi aikataulutettava asia, mutta oikeastaan ainoa. Olimme bongailleet sieltä täältä kiinnostavia ravintoloita, uimarantoja, museoita, muistomerkkejä ja luontokohteita, mutta oikeasti menisimme sinne minne nokka näyttää. Sekin kuulosti hyvältä.
-
Mun mielestä on joka kesä niin huvittavaa lukea Sonjan lomista ja sen lomasuunnitelmista. Siis niissä ei sinänsä oo mitään hassua! Kuulostaa ihan sairaan ihanalta mennä kivalle mökille, käydä oopperajuhlilla ja ajella pitkin kaakkois-Suomea autolla ja katella, että missä olis kiva paikka viettää hetki. Sen takia mua aina vähän hymyilyttää, kun luen näitä juttuja aina just tässä tilassa. Oon ollut kuukauden yksin himassa omasta halustani, pelannut Fortniteä ja leikkinyt koirien kaa, ja vielä aion jatkaa samaa toisen kuukauden ennen kuin on pakko poistua kotoaan takaisin yhteiskuntaan… :DDD Että mä palaisin loppuun, jos Sonja suunnittelisi mulle kesälman!! Mut silleen jos vois teleportata, niin tollaiselle roadtripille, tai siis niihin kohteisiin, haluaisin tosi kovaa kans…
Tällaisesta kesälomasuunnitelmajutustakin paistaa niin ihanasti Sonjan elämä ja asiat, että voi kun saisi rakennettua saman järjestelmällisen leiman jokaisen oman hahmonsakin juttuihin. Tässä on niin näppäriä muistutuksia siitä, että Sonja on sivistynyt ja kulttuuri-ihminen ja että rahaakin on. Ei tarvi edes sanoa niitä, kun ne saa huokumaan tästäkin tekstistä! :DD
-
-
Mitäs me kesälomalaiset
Istuin sohvalla ja selasin Hopiavuoren WA-ryhmää. Se Nelly oli nyt sitten poksahtanut, poika tuli. Kääröstä oli jaettu jo ainakin kolme kuvaa kanavalla, mutta kaikki kuvat olivat taattua Eetu-laatua: ei niitä vauvaksi juuri tunnistanut. Oli ihan pakko vetää suupieltä hymyyn niiden kuvien takia.Kai se täytyisi Nellyäkin onnitella. Tämä nyt kuitenkin oli haluttu ja toivottu perheenlisäys ja mikä tärkeintä, kaikki oli mennyt hyvin tällä kertaa. Vauva oli ilmeisen terve ja Nelly kai myös kunnossa, vaikka eihän niitä raskauden tai synnytyksen aiheuttamia kremppoja vieraille juoruttu. Oli nyt kuitenkin kotona ja elossa.
Nelly oli uhonnut, että hän ei sitten uppoa mihinkään vauvahattaraan niin että jättäisi valmentamisen kokonaan. Että kunhan tästä nyt saadaan kesälomat, laitumet ja uuden elämän alkuhässäkkä pois alta, niin hän voisi jatkaa minun ja Aaveen valmentamista. Toivoin todella, että Nellyn lupaus pitäisi, mutta olin kuitenkin vähän skeptinen. Näitä oli nähty ennenkin, että ennen vauvan syntymää suunnitellaan vaikka mitä pikaista paluuta töihin ja harrasteisiin ja ettei ainakaan aio linnoittautua kotiin, mutta sitten käykin just niin.
Kimmo puuhasi silityslaudan ja -raudan kanssa avaranoloisen olohuoneen toisessa päässä. Illaksi piti saada puku ja paita sileiksi, koska olimme sinne oopperaan menossa ja sitä ennen syömään Savonlinnaan.
”Onks sulla silitettävää?” hän kysyi kun nostin katsettani kännykästä. ”Meinaan tässä olis kuuma rauta.”
”Ei mulla ole. Tuo mun pikkumusta on semmoista materiaalia, että se oikenee heti kun sen nostaa henkariin.”
”Vähän epistä kyllä.”Tänään oli ollut sateinen ja viileä päivä. Päätimme aamulla yksissä tuumin, että tänään ei tehdä mitään. Siitä huolimatta lämmitimme aamusaunan ja pitihän sitä tietysti uimassa käydä. Olisimme sitten ainakin järvenraikkaita illan menoja varten. Kevyt lounas (uusia perunoita!) ja päiväunet viimeistelivät valmistautumisen.
Loma oli alkanut lupaavasti, vaikka säät eivät ehkä olleet ihan täydelliset. Loma on kuitenkin lomaa, vaikka sataisi sammakoita vaakasuoraan. Välillä oli hyvä ihan vain olla, hautautua sinne sohvannurkkaan kirjan kanssa ja unohtaa, että pitäisi tehdä jotain muuta. Kuka muka pakotti? Ei kukaan.
Ja olimmehan me jo tehneet kaikenlaista. Kävimme tutustumassa salpalinjaan ja siihen kuuluvaan bunkkeriin ja konekivääripesäkkeeseen tässä lähellä. Minulle salpalinja oli jotain vierasta ja oikeastaan jopa eksoottista. Kun isä oli umpipohjalainen ja äidin suku lähtöjään Ruotsin puolelta eikä lähisuvussa ollut enää elossa olevia sotaveteraaneja, salpalinja ja oikeastaan koko itä-Suomen sotahistoria oli suuri tuntematon minulle. Kyllähän se veti hiljaiseksi, kun kävimme siellä korsussa sisälläkin. Niin ja ne panssariesteet, joita kilometritolkulla oli. Ei semmoisiin kyllä Pohjanmaalla törmännyt.
Sitten kävimme uimassa yhdellä kuulemma Saimaan upeimmista rannoista. Upea se olikin, silmänkantamattomiin hiekkarantaa ja läpeensä kirkasta vettä. Lähetin sieltä kuvan Hopiavuorenkin kanavalle ja se sai asiaankuuluvia ihailuja. Kyllä, olisi tosi makea paikka uittaa hevosia ja laukata pitkin rantaviivaa! Valitettavasti vain vähän kaukana.-
Nonni, Sonja on nähnyt saman kun mä! Aina ne äidit väittää, että ne säilyttää oman elämän ja omat kaverit ja systeemit. Voi voi, miten nopeesti kaikki äidit on mun elämästä kadonneet! Ne on aina tulleet takaisin muutamien vuosien päästä, mutta joka ainoa on kadonnut. Veikkaan Sonjan kanssa ihan samaa juttua: saas nähdä niin tämäkin äiti katoaa.
Oon yhä edellisen tarinan ja kommentin tunnelmissa, mutta taas mä myhäilen täällä sille kun Sonja ei tee mitään. Kun se ei tee mitään, se tekee about saman verran kun mä teen viikossa silloin, kun mä teen kaikkea. 😀
Semmonen yksityiskohta vielä, että ihan tavalliset käytöstavat tekee muhun vaikutuksen heti, kun ihmisillä ei nykyään niin niitä ole. Kimmo kysyy Sonjalta, onks silläkin jotain silitettävää, että hän silittää tässä samalla. Siinä kohdassa mun aivot luki, että ”Kimmo silitti paitaa ja oli hyvä tyyppi ja nyt me tykätään kaikki Kimmosta. Sonja aikoi pukea pikkumustansa illalla.” 😀 Kimmon piteitä on nostatettu lisää onnistuneesti ihan pienen kohdan avulla!
-
-
(Tämä on ehkä tuotos Komia Dressageen, jos nyt pääsen mieleni päälle, että osallistuvatko Sonja ja Aave siihen.)
Komiata, komiata!
Selasin kisakutsua puhelimellani pihakeinussa. Hitsi kun tämänkin olisi tiennyt aiemmin! Kisa tuli niin pian loman ja laidunkauden päättymisen jälkeen, että oli tosi kyseenalaista, kannattiko sitä ylipäänsä harkita. Jos olisin nyt kotona enkä täällä Puumalassa liottamassa varpaitani Saimaassa, voisin hakea Aaveen laitumelta heti ja aloittaa valmistautumisen. Jos mökin vuokra-aikaa ei olisi vielä puoltatoista viikkoa jäljellä ja jos ei olisi näitä kaikkia suunnitelmia Kimmon kanssa, niin lähtisin kyllä kotiin. Jos ja jos.Purnasin asiaa Kimmollekin. Olihan se pakko tietysti kertoa, kun toinen näki minun tuijottavan puhelinta otsa kurtussa.
”No mut jos sä haluat lähteä kotiin, niin kyllä se mulle käy. Vähänhän siinä menee rahat hukkaat, mutta rahaa se vain on”, Kimmo sanoi heti. ”Tai sit jos haluat ja uskallat jättää autos mulle tänne, niin mä voin viedä sut vaikka Imatralle junalle, niin pääset kotiin.”
Kultainen Kimmo! Valmis jättämään mökkilomansa kesken minun hevoskilpailuni takia. Mietin vähän aikaa, sillä tarjous kieltämättä oli houkutteleva, mutta oliko koko ajatus tarpeeksi houkutteleva, niin sitä tässä piti miettiä.
”En mä kuule taida”, sanoin sitten. ”Tätä lomaa on kuitenkin odotettu niin kauan ja tämä mökki on niin kiva ja Aavekin varmasti viihtyy laitumella, niin että mä jään tänne ja jatketaan tätä lomailua just niin kuin oli suunniteltu.”
”Oot varma kans?”
”Joo. Ja onhan siinä sekin vaihtoehto, että jos tekee mieli osallistua, niin voinhan mä osallistua vähän helpompiin luokkiin kuin mitä tavallisesti. Ja eipä tuo nyt silleen ole iso satsaus, jos tuonne Komia Dressageen lähtee vähän niinkuin turistina, kun se on niin lähellä. Matkat ei maksa rahaa eikä niihin mene aikaa.”Vähän ne kisat jäivät kaivelemaan mieltä silti. Laskeskelin ettei minulla olisi kuin pari viikkoa aikaa valmistautua niihin, kun kotiutuisin reissusta. Riittikö se mihinkään? Edes vaativaan B:hen tai A:han? Sitten ajattelin kysyä toista mielipidettä asiasta Nellyltä, huolimatta siitä, että vauva oli olemassa. Vastatkoon jos haluaa ja kun ehtii.
Nellyltä tuli vastaus miltei heti Whatsappiin.
Nelly: ”No siis totta kai sä voit osallistua niihin, vaikka just se vaB ja vaA, jos ei se pyhä yrjö tunnu hyvältä idealta”
Nelly: ”Ei se Aave siellä laitumella ihan täydeksi kameliksi ole taantunut”
Nelly: ”Ja mä voin hei tehdä jonkinlaisen treenisuunnitelman, että jos ei muuta niin voit sitä seurata, jos mä en pääse pitämään tunteja teille”
Nelly: ”Kyllä mä nyt jukoliste ainakin yhden valmennustunnin teille pidän ennen niitä kisoja”
Nelly: ”Saa Eetu vahtia toukkaa sen aikaa”
Nelly: ”Mutta pirä sä nyt kuitenkin kiva loma äläkä murehdi niitä kisoja”Se oli sitten kumma, että Nelly pystyi jopa Whatsappin välityksellä valamaan minuun varmuutta silloin kun en tiennyt itse mitä kannatti tehdä.
-
Viimeks Kimmo olisi silittänyt Sonjankin vaatteet samalla ja sai multa boifrendipisteitä. Mutta nyt kuulkaa, nyt se lähtisi kesken vaikka lomalta pois, että kaveri saisi hoitaa poniansa. Mulla on vain muutama kaveri, mutta ne tekisi saman joka ainoa, ja mä tekisin niille, vaikken tekisi muille. Vaikka Kimmo kokeekin menettävänsä vain rahaa (ja aikaa) niin kuin munkin kaverit, mä pidän niiden ja Kimmon uhrauksia ihan oikeasti liikuttavina. Mäkin tekisin niin kuin Sonja tässä tilanteessa: en ainakaan tässä vaiheessa heti lähtisi ennen kuin olen miettinyt, onko tää sen arvoista, että vaivaan kaveria näin kovasti. Silti jo se, että Kimmo lähtisi, jos Sonja vaan haluaisi… Jos Sonjalla ja Kimmolla menee sukset joskus ristiin, eikä Kimmo-paralla ole tarpeeksi kavereita, mä voin ottaa sen. :DD Mä luulen, että se ei tykkäisi pelata Unoa meidän kanssa aiva raivona tuolla, mutta kyllä me sulautetaan mukaan myös ei-Unoa-pelaavat hyvät ihmiset… :DD
Nellyn Whatsapp-viestit on just sellaisia kuin kuvittelen sen lähettävän!! Se on vähän sellainen tärisijä, että tietenkin se tykittää neljämiljoonaa viestiä peräjälkeen, ja jos sitä ja sen äänensävyä ei tuntisi, niin ne kuulostaisivat jopa tylyiltä. Musta on ihanaa, että Nelly on saanut jatkaa elämää Hopiavuoressa, vaikka sen kirjoittajan täytyikin lähteä.
-
-
(Tämä on taas tätä lomahöpsöttelyä, yrittäkää kestää. Yritän tässä potkia tulppaa irti.)
Ingress-portaalien perässä
”Tosta sit vasemmalle.”
”Roger that.”
”Tätä tietä ei ole kovin pitkää matkaa. Itse asiassa se kääntyis tuosta nyt vasempaan.”
”En mä tuonne kyllä mene autolla, sehän on ihan kinttupolku.”
”Joo, no voidaan kävellä. Ei ne kovin kaukana ole, kato.” Kimmo näytti skanneria.
”Jos sais auton parkkiin johonkin.”
”Kato tossa on vähän tollaista levennystä.”
”No siihen. Nouse sä hei pois eka, mä yritän ajaa ihan tuohon reunaan.”Mallasin autoni ihan pienen levikkeen reunaan ja kun katselimme sitä tienreunassa, olimme molemmat sitä mieltä, että siitä mahtui auto ohitse eli ihan hyvä parkkipaikka. Tokko täällä peräkylillä kauheata liikenneruuhkaa oli. Lähdimme tarpomaan mäkeä ylöspäin.
”Joo, ei tänne kyllä autolla olisi päässyt”, totesin ja näytin syviksi painuneita uria ja kiviä. ”Meinaan vaikka tuossa Mersussa on maavaraa kyllä, niin olisi silti voinut olla liian jännittävää.”
”Joo ei eikä sitä olis saanut käännettyä täällä missään. Ja aika kapeekin tää tie on.””Tonneko meidän pitää nyt mennä?” kysyin ja osoitin ruohottunutta poluntapaista.
”Sinne.”
”Täällä on satavarmasti sitten punkkeja. Mä ainakin vedän sukat lahkeiden päälle tässä kohtaa. Jos se pitäisi edes muutaman pois iholta.”
”Hyvä idea…””Ei pisteitä seksikkyydestä”, totesi Kimmo saatuaan sukanvarret farkunlahkeiden päälle.
”No ei”, sanoin ja yritin olla nauramatta, mutten onnistunut. Lähdimme tarpomaan heinikossa kohti portaalia.”Hei täällä! Kato, on tässä ihan oikea kivi ja laatta, mutta se on näin pieni”, sanoi Kimmo kun ensin pyörimme korkeassa ruohikossa ihmetellen, että onko täällä mitään. Portaali ja poke-stoppi olivat kyllä, mutta sen varsinaisen kohteen löytäminen kesti hetken.
”Tällä paikalla sijaitsi Suomen ilmapuolustuksen Kärmäen ilmavalvonta-asema tunnusnumero 3120.
Talvi- ja jatkosodan aikana vastasivat valvontatornissa Miettilän kylän lotat havaintojen tekemisestä ja niiden viestittämisestä suorittaen tärkeää tehtäväänsä isänmaanvapauden puolesta”, luin muistolaatan tekstin ääneen. Tämä oli myös niitä asioita, jotka meikäläinen pohjalainen koki miltei eksoottiseksi.-
Emmä tiedä pidetäänkö Pokemonia jotenkin lapsellisena vai ei. Tässä saattaa olla siis semmonen vihje, jota en välttämättä osaa lukea täysin oikein. Ainakin tiedän, ettei se ole mikään Coolien Ihmisten Ultrahieno Harrastus Josta Kirjoitetaan Lehdissä. Sen takia mä luen sen kontrastina oopperajuhlille. Tykkään siitä. Musta on ihana ajatus, että Sonja ja Kimmo, jotka ovat riittävän hienoja ihmisiä oopperajuhlille ja historiallisiin kohteisiin, tukkivat pultut sukkiin ja rämpivät pokestopille. Sitä paitsi Pokemon olisi kummalle vaan ihan täysin uskottava harrastus! Salien ja stoppien perässä tulee vahdattua kaikkia just semmosia laattoja ja paikkoja ja juttuja, joita ei muuten tajuaisi vahdata. Nää kaksi on muutenkin kiertäneet (tätä laattaa hienompiakin) historiallisia juttuja tässä, joten tietenkin ne on kiinnostuneita myös tästä kätketystä aarteesta, joka osoittautuu pieneksi mutta jännittäväksi. Ingress ja portaalit olivat mulle ihan uus juttu, mutta nopee googletus loi vaikutelman, että se on sellainen Pokemon Go, josta ne coolit ihmiset voisivat kirjoittaa siellä lehdissä. 😀 Silti ne rämpii metsissä, niin kuin geokätköilijätkin! 😀
-
-
Pitäis ja pitäis
Sen loman jälkeen hiipi kuvioihin taas se sama vanha levottomuus. Normaali elämä ei tuntunut oikein miltään, vaikka yleensä pidin arjestani. Pitäisi suunnitella jotain, mennä johonkin. Pitäisi tehdä jotain mahdollisesti tyhmää, että voisi palata maitojunalla kotiin.Pitäisi repäistä.
Viimeksi kun oli tällainen olo, lähdin sinne Sveitsiin. Se idea tuli jostain ihan tyhmästä pikkujutusta. Taisin kai nähdä jonkin Royal Gardenin somepostauksen, joka näytti houkuttelevalta. Sitten googlasin paikan, kyselin vähän ympäriinsä (niin introvertti kuin olenkin, kisoissa verkostoitumisesta on tiettyjä hyötyjä!) ja alle vuorokauden päästä lähetin kyselyä sinne, että mahtuisiko yksi yksityishevonen sinne omistajineen ja koirineen. Se oli pikaistuksissa tehty päätös, voin sen nyt myöntää, muttei sitä katua tarvinnut. Ei ne kaikki hyvät päätökset vaadi aina pitkää harkintaa. Ja Mortti olisi voinut sen jänteensä teloa ihan koti-Suomessakin.
Pitäisiköhän sitä vaikka sinne… Royal Gardeniin?
Ei se kai huono idea olisi nytkään. Tuttu paikka, tutut ihmiset, ainakin omistajat ja valmentaja, Rizikin taisi olla vielä siellä. Jos saisin sen taas kisaratsuksi. Sillä voisi huoletta osallistua ykkös-interiin ja treenailla piffejä ja paffeja. En minä vielä ollut valmis ammattiratsastajaksi heittäytymään, mutta kaiketi siellä voisi ratsastaa näinkin, edelleen.
Oikeastaan sillä levottomuudella oli syynsä, jos vain kehtasin tunnustaa. Syyttäisin Markusta siitä, jos kehtaisin, sillä Markus oli juuri se, joka oli mennyt mainitsemaan Kimmon nimen, kun puhuimme minun miesasioista. Että mites se Kimmo, olisiko siitä miesystäväksi, kenties puolisoksi. Olin kieltänyt ehdottomasti puhumasta edes moisia. Ei Kimmo, se oli ystävä. Mutta sitten sain itseni toistuvasti kiinni ajatuksista, että mitä jos. Ja sitten tuli mieleen, ettei se välttämättä niin kovin paha ajatus olisi. Mutta ei, olimme luvanneet olla ihastumatta, saati rakastumatta, toisiimme silloin vuosia sitten enkä minä tiennyt oliko Kimmo edelleen samaa mieltä. Ja todellakaan en menisi kysymään! Mikään hänen käytöksessään ei viitannut siihen, että asiat olisivat muuttuneet. Muuttunut oli vain se, että minulla kihelmöi jossain sisuskaluissa aina kun ajattelin Kimmoa.
Niin että olin nyt sitten mennyt rakastumaan parhaaseen ystävääni. Juuri näin ei pitänyt käydä.
Että jos sitä taas lähtisi jonnekin ulkomaille valmentautumaan vaikka. Jos se välimatka edes vähän jäähdyttäisi näitä tunteita. Kun olin luvannut, ettei näin kävisi. Vähäsen lohdutti se vanha lausahdus, jonka terapeuttini oli joskus sanonut: tunteitaan ei voi juurikaan kontrolloida, mutta käytöstään voi. Ja nyt just tuntui siltä, että fiksuin ratkaisu olisi olla jäämättä edes samaan maahan Kimmon kanssa.
-
Sonjan elämässä on ehtinyt tapahtua! Odotan innolla, että mulla on joskus ilta tai pari aikaa lueskella ihan kunnolla menneitä juttuja ja palautella mieleen vaikkapa niitä mieskuvioita 😀
Kaveriin ihastuminen on kyllä paha. Varsinkin, jos on päättänyt, ettei kaveriin ihastuta. Ei mikään ihme, että tekee mieli pakata kamat ja lähteä maasta. Ihan kohtuullinen ratkaisu hankkia vähän etäisyyttä. Toisaalta jos tunteet on molemminpuoleisia, niin sittehän tämä voisi olla myös suuri mahdollisuus…
Ja vitsit, koen ihan pienen kateuden vihlaisun siitä, että Sonjan elämä on sellaista, että voi vaan päättää ja repäistä ja tehdä jotain ihan uutta. Vaikkei sitä edes koskaan tekisi, vaan tykkäisi arjesta sellaisenaan, niin jo ajatus siitä että on olemassa sellainen mahdollisuus, voi kyllä piristää loman jälkeen.
-
Samastuttavaa levottomuutta! Ei tarvita mitään isoa katastrofia, niin on sellaisia asioita, joita tekee mieli paeta. Pakoonhan Sonja on nimittäin tässä pyrkimässä, vaikka varsinaisesti kukaan ei edes tiedä, mitä on tapahtunut. Ihan kaikille pakoon lähteminen ei ole oikea vaihtoehto, mutta Sonjan työt ja rahatilanne mahdollistavat toden totta lähtemisen sinne sun tänne. Olisipa sama tilanne! 😀 Maasta lähteminen ihastuksen takia vaikuttaa toisaalta tosi dramaattiselta ratkaisulta, mutta hei, senkin ratkaisun pohtimista ja tekemistä helpottaa se, ettei kukaan saa tietää, miksi Sonja lähtisi. Sehän on mennyt ennenkin: kukaan ei pitäisi mahdottomana, että se menisi taas. Korkeintaan kadehtisivat, niin kuin minäkin, että tuolla on mahdollisuus mennä!
-
-
Olympiatunnelmissa
Kenttäratsastuksen kouluosuus ei jaksanut kovin kauaa kiinnostaa, vaikka se ohjelma oli kyllä ihan mielenkiintoinen. Ja hevosetkin olivat mielenkiintoisia, kun moni oli niin erioloinen kuin puhtaat kouluratsut. Sirompia, pienempiä, vähän semmoisia vinttikoiramaisia. Monelle ratsukolle tämä koulukoe tuntui olevan vähän sellainen pakollinen paha, pakko tehdä kun kuuluu lajiin, mutta ajatukset ovat jo maastoradalla. En tiedä, niin minä ajattelisin.Selasin sitten tarjontaa, että mitä muuta tuli tänään. Haa, miesten telinevoimistelua! Voimistelu oli edelleen yksi suosikkilajeistani katsella. En minä siitä turhaan ollut lapsena kiinnostunut, sillä olihan se upeaa. Isä oli joskus kertonut, että olin nähnyt joskus jo pikkukersana televisiosta voimistelua, ihastunut ja alkanut kärttää, että haluan kans. Mietin joskus, että mahtoiko tuohon aikaan olla kovin koristeltuja kilpa-asuja, että mahtoiko kiinnostus johtua alunperin kauniista, kiiltävistä asuista. Mutta niin tai näin, Seinäjoelta oli löytynyt voimisteluopetusta ja loppu… no, ei se nyt historiaa ollut, mutta tulihan siitä monivuotinen harrastus.
Vaikka miehillä oli pääasiassa eri telineet kuin naisilla, löysin lähetyksestä paljon tuttuja asioita, joita en ollut muistanut aikoihin. Valmentaja tai joku toinen nostamassa rekille ja varmistamassa vielä, että ote oli hyvä ja voimistelija paikoillaan. Kyllä, sen piti olla joku tuttu aikuinen aina nostamassa, ainakin kisoissa. Kuka tahansa ei kelvannut, näitä henkimaailman asioita näet. Ja ärsytti jo telkkarin kautta ne magnesiumin sotkemat trikoot. Se oli ihan kamalaa, kun oli hieno kisapuku ja se sitten oli tuhriintunut valkoisella jauheella. Se sai olon nuhjuiseksi, vaikka hyvin tiesi, että kaikilla muillakin oli eikä se vaikuttanut arvosteluun. Ei kai ihme, jos pidin eniten valkoisista kisapuvuista.
Niitä kisapukuja ja muita varusteita haettiin joskus Helsinkiä myöten, kun eihän silloin verkkokauppoja ollut. Muistan sen ensimmäisen kerran, kun pääsin siihen yhteen voimistelutarvikkeisiin erikoistuneeseen kauppaan ihan paikan päälle (Mikä sen nimi oli? Melkein muistan.) Se oli maanpäällinen taivas! Tossuja, lämsiä, säärystimiä, kaiken maailman vaatteita, mitä voimistelija ikinä saattoi tarvita ja paljon kaikkea sellaistakin, mistä en edes tiennyt mihin niitä tarvitaan. Myyjä oli onneksi avulias ja selitti mihin tarkoitukseen mikäkin on. Siitä kauppareissusta puhuttiin kauan. Olin vähän aikaa kaikkien kateuden kohde, kun minulla oli kaikenlaista hienoa ja ihanaa ihan Helsingistä asti haettuna.
-
Aina kun joku käsittelee urheilua uskottavasti, ajattelen kuulantyöntöä ja palaan johonkin vuosien taa. Vaikka laji on eri, mun ajatus kulkee saman matkan kuin Sonjan: ulkoisesta ärsykkeestä sisällepäin ja muistoihin. Kaikki lukijat lukevat tekstin omien kokemustensa läpi, ja mä lisään tähän itsestäni tiettyä haikeutta. Sitä tässä on kuitenkin omasta takaakin, ja sehän ne mun ajatukset sille taajuudelle virittää. Tässä ei itketä lapsuuden tai harrastuksen perään, mutta ollaan siinä vaiheessa, että ihania muistoja on jäänyt. On ihanaa päästä tähän vaiheeseen.
Erityisesti tykkään tarinan keskivaiheesta, jossa muisto ja nykyhetki sekoittuvat. Magnesiumsotkuun zoomataan lähelle ja sitten se jo melkein tuntuukin omissa käsissä. Tosi hyvä siirtymä!
-
-
OPERAATIO
… paljon aikaisemmin tapahtunutta…
”Kohtu on pallomainen ja seinämä paksuuntunut. Selkeästi adenomyoottinen…”
Yritin tiirailla ultraäänilaitteen näytöltä lääkärin osoittamia kohtia, mutten minä niistä mitään ymmärtänyt. Ihmeellistä, liikkuvaa massaa vain, mutta jos lääkäri kerran sanoi että iso ja adenomyoottinen, niin kai se sitten oli.Tutkimuksen jälkeen puin päälleni ja istuin tuolille odottamaan tuomiota. Lääkäri naputteli tietokoneelleen tekstiä, mutta kääntyi sitten minun puoleeni.
”Eli varsin selkeä adenomyoosi nyt sen endometrioosin lisäksi. Ei se mitään harvinaista ole, monella endo-potilaalla on myös adenomyoosia.”
”Mikä on adenomyoosi?”
”Siinä kohdun limakalvoa kasvaa kohtulihaksen sisään. Siis vähän sama asia kuin endometrioosi, mutta eri paikassa. Sitä pidetäänkin joskus endometrioosin alatyyppinä.”
”Okei. Mutta mitäs näille vuoto-ongelmille sitten voisi tehdä, johtui ne nyt sitten siitä endosta tai tästä adenomyoosista?”Lääkäri katseli vähän aikaa monitoria, luki varmaan potilastietojani.
”Niin sulla oli migreeni? Auraton vai aurallinen?”
”Pääosin auraton.”
”Pääosin?”
”Niin. Yleensä auroja ei ole, mutta muutaman kerran olen nähnyt sahalaitaa tässä… jonkun kahdenkymmenen vuoden aikana.”
”Mutta että niitä kuitenkin on joskus?”
”No joo.”
”Sitten ei yhdistelmäehkäisypillerit ehkä sovi. Ja ikäkin on vasta-aiheena jo. Mä määrään sulle nyt keltarauhashormonia, että saadaan ne vuodot edes poikki. Mitä sanoisit ehkäisykapselista? Sama lääkeaine kuin hormonikierukassa, mutta sitä olisi sitten enemmän kun olisi sekä kierukka että se kapseli.”
”No ei mulla mitään sitä vastaan ole, että jos se auttaisi tähän.”
”Varataanko sitten aika sen laittoon? Olisiko ensi viikolla torstaina? Iltapäivästä?”
”Joo käy.”… ei ihan niin paljon aikaisemmin tapahtunutta…
”No siis vuodot ja kivut palaa heti kun yhtään yritän vähentää noita lääkkeitä. Se on ihan heti seuraavana päivänä taas, jos otan yhdenkin pillerin vähemmän.”
”No tällä tavalla ei voida jatkaa. Tuo on niin iso annos sitä keltarauhashormonia, ettet sä voi sitä loppuelämääsi syödä. Etkä kyllä voi loppuelämääsi vuotaa vertakaan. Periaatteessa voisi kokeilla tuplakierukkaa, mutta se vie taas sen puoli vuotta ennen kuin se saavuttaisi hoitotason. Ja jos tuo kapselikaan ei ole auttanut, niin mä en voi taata, että se auttaisi. Tietysti se kierukka on suoraan siellä limakalvolla, että sillä tavalla voi hoitaa paremmin. Mutta jaksatko taas puoli vuotta tätä kokeilua?”
”Mitä vaihtoehtoja mulla on?”, sanoin vähän toivottomasti. Aloin olla niin kypsä tähän verenvuoto- ja pillerisirkukseen.
”Sitten pitäisi ehkä harkita kohdunpoistoa. Miltä se kuulostaisi?”
”Käy mulle. Ei tule ikävä.”Lääkäri naurahti ymmärtävästi.
”Se on kuitenkin jonkinkokoinen operaatio ja riskinsä siinäkin on. Aika pienethän ne riskit toki on, suurin osa menee ihan hyvin. Ja se on sitten se lopullinen ratkaisu. Niin että kirjoitanko lähetteen heti sitten?”
”Vaikka joo. Tehdäänkö sitä täällä teillä vai meneekö julkiselle?”
”No meillä ei tehdä, kun täällä Seinäjoella ei ole leikkaussalia. Vaasassa voitaisiin leikata tai sitten voin lähettää tämän julkiselle puolelle. Se on siellä toki paljon edullisempaa, mutta jonot on jonkinlaiset.”
”Mites Tampere, voiko siellä leikata?”
”Kyllä, kyllä meillä on Tampereella sairaala. Sinnekö haluaisit?”
”No mielellään joo.”
”Selvä. Mä teen tästä lähetteen sitten sinne. Hommahan menee siten, että ensin on leikkaavan lääkärin konsultaatio, siinä käydään läpi kaikki tarpeellinen, ja sen jälkeen varataan se leikkausaika. Ja senhän voi perua vielä vaikka leikkaussalin ovella, jos tulee toisiin ajatuksiin.”… tänään…
Lähes kaikki oli nyt sitten kunnossa. Lähtisin Aaveen kanssa sinne Kangasalle ja sitten Ruotsiin kilpailemaan, ja sen jälkeen päätyisin itse leikkauspöydälle. Olin sopinut jo melkein kaiken tarvittavan. Töihin oli ilmoitettu, että 16.9. lähtien kolmen viikon sairasloma, toivottavasti ei enempää. Kimmo tai Helena hakisi minut sairaalasta leikkauksen jälkeen, kun sieltä ei pääse ilman saattajaa pois. Lupasivat myös vahtia minua niin kauan kuin on tarvis.Kimmo lupasi tulla vaikka Orioniin asti niin pitkäksi aikaa kun tarvitsin apua. Se voisi olla hyvä asia, sillä olisin operaation jälkeen peräti neljä viikkoa kaikenlaisessa ponnistelukiellossa. Kahteen viikkoon en saisi nostaa mitään vissypulloa painavampaa. Muuten voisin luottaa Otavan väen apuun, mutta kun tässä oli korjuuaika kohtsiltään alkamassa, niin että Risto ja Markus olivat molemmat kiireisiä. Kristalla oli oma työnsä ja Riitta hoiti kotiasioita.
Aaveelle vain pitäisi löytää ratsastaja vähintään neljäksi viikoksi. Se vielä puuttui. Kai sen voisi lomallakin pitää, mutta kun se justiinsa oli ollut laitumella, niin että vähän hölmöä. Mietin kuumeisesti, kuka voisi olla sopiva. Nelly tuskin vielä, ei ollut ratsastanut Cozminallakaan synnytyksen jälkeen. Eetu ei ehdi. Camilla ei taida olla kummoinen ratsastaja. Oskarille en aikonut Aavetta antaa. Alexista en tiennyt ja mahtoiko tuokaan keritä. Se uusi tyyppi nyt oli uusi. Jannallakaan varmaan ei ollut aikaa. Jäljelle taisi jäädä oikeastaan Eira, mutta mahtoiko häntä kiinnostaa…
-
Mä ymmärrän, että suurelle osalle (suurimmalle osalle??) naisista kohdunpoisto olisi katastrofi, jos ei ole lapsia vielä tehtynä. Senkin jälkeen ilmeisesti koetaan (moni kokee??) kohdun poistamisen jotenkin vähentävän naiseutta, vaikka sitä ei ehkä sanottaisikaan kuin parhaalle ystävälle tai ehkä vain itselle. Sonjasta en ajatellut tätä hetkeäkään. On ollut äärimmäisen selvää, että se ei lapsia halua, ja varsinkin tässä tilanteessa leikkaukseen pääseminen täytyy olla pelkkä helpotus ja hyvä asia. Oikeassa elämässä harmi vain tosi harvoin nämä asiat kohtaavat: lisääntymiskyvyttömyys ja se, ettei halua lapsia. Silloin kun kohtaavat, mä ajattelen sitä jotenkin kaksinkertaisen hyvänä asiana. Jos maailmassa on oltava tietty määrä lisääntymiskyvyttömiä, niin ihanaa, että yksi lapsia haluava vähemmän kärsii lapsettomuudesta ja yksi, joka ei lapsia halua, ei niitä missään tapauksessa joudu saamaan.
Jos Sonja olisi mun oikean elämän kaveri ja tulisi sanomaan, että tällainen on tehty, en osaisi oikein sanoa siihen mitään. Kerran yksi työkaveri tuli, ja olin että ai jaa, no voih. Onneksi, ONNEKSI, sekin oli ihminen, joka ei enää lapsia halua, eikä koe naiseutensa riippuvan kohdustaan. Muuten olisin voinut loukata sitä tosi kovaa vahingossa… 😀
Mutta oottakaapa vaan, kun vihjaistaan Eiralle, että sitä on ylipäätään ajateltu. Se ei koskaan lopeta kertomasta, kuinka Vain Se On Tarpeeks Hyvä Tähän… …eikä varmaan hevin lakkaa pilaamasta Sonjan toipumisakaa ihme pommituksellakaan Aaveen joka karvan värähdyksestä valitettavasti…
-
-
Kun ei kuollutkaan vaikka niin luuli
Makasin jumppamatolla kuntosalin lattialla, tuijotin kattoa ja puuskutin. Hiki valui pitkin hiusrajaa. Tämä viimeinen sarja Russian twistejä isommalla painolla oli melkein kuolemaksi, mutta se onnistui, onnistui! En kuollutkaan.Minä olin fyssarin ohjeita noudatellen hiputellut ihan pieniä vatsalihasliikkeitä ensin, heti kun ne vaaditut neljä viikkoa oli kulunut leikkauksesta ja saatoin palata salille. Tai palata ja palata, aika laiskasti täällä oli tullut käytyä. Nyt piti, kun oli syytä saada se keskivartalo kuntoon. Minipienet rutistukset tuntuivat ihan just sopivilta siinä vaiheessa, muttei siihen kauaa mennyt, kun ne alkoivat kyllästyttää. Mitään ei tuntunut oikein tapahtuvan vatsalihaksissa, vaikka nostinkin tehoja. Maha oli kuin hyytelöä ja kaikkein ikävintä siinä oli se, että se hyytelö haittasi ratsastusta.
Sitten hermostuin kokonaan ja jatkoin vanhoilla liikkeilläni, kevyempien painojen kanssa vain. Vatsalihakset huusivat hoosiannaa, mutta alkoivat ilmeisen vastentahtoisesti muuttua hyytelöstä joksikin muuksi. Nelly oli viimeisimmässä valmennuksessa huomannut sen, että jaksoin taas vähän pidempään ja Aave kulki taas vähän paremmin. Se antoi voimia jatkaa tätä salitreeniä, vaikka nyt just oli ihan työn ja tuskan takana kaapia itsensä lattialta ylös. Tämä viimeinen sarja oli mennyt sillä painolla, jota olin käyttänyt ennen leikkausta. Tuskaa se vielä tuotti, mutta onnistui. Olisin voitonriemuinen, jos jaksaisin.
Vielä loppuvenyttelyt ja sitten kotiin suihkuun ja kamojen pesuun. Niin ja syömään, sitä ei saanut unohtaa. Vaikkei sitä kyllä unohtanutkaan, tämä salilla käynti piti huolen siinä, että kiljuva nälkä oli paikalla.
-
JulkaisijaViestit