Tämä aihe sisältää 24 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Oskari 1 kuukausi, 1 viikko sitten.
-
Viestit
-
-
Alex”Alex…”
Ilo-eikun-Oskarin ääni oli kuin jostain menneisyydestä. Ei voinut kuin tyrskähtää piilossa Tetriksen harjan takana. Aleeeex. Niin hän tapasi venyttää nimeäni silloin, kun halusi minulta tukkirekkansa takaisin, tai kun tiesi, että minulla oli Hedelmäaakkosia taskussa. Pujottauduin hevoseni kaulan alta samalle puolelle hänen kanssaan. Siihen ei hirvittävästi kumartelua tarvinnut.
”Mitä Il–”
”Osk–” Oskari aloitti sihinänsä sormi pystyssä.
”Oskari?”Oskarin huulet olivat siniset ja nenä punainen. Tummansinisen pipon alla myös hänen otsansa ja poskensa alkoivat punastua. Hän aukoi hetken suutaan.
”Ei mitään sittenkään”, hän totesi sitten ja käännähti kantapäänsä varassa kädet jäykkinä taskuissaan.
”Sano nyt kuitenkin”, kannustin.
”Mä meinasin tota Tetristä — mutta en mä oikeastaan haluakaan.”
”Mitä meinasit? Ja mikset halua?”Oskari vilkaisi minua olkansa ylitse. Sen katseen merkitys oli selvä. Sun takia en halua. Pureksin huultani miettiessäni, millä tilanne korjattaisiin. Olin mokannut keskustelun heti alkuunsa. Oskari oli vasta muutaman kuukauden ollut minulle Oskari.
”Se oli vahinko”, sanoin sitten vakavasti. ”Luuleksä että mä nyt tahallani huutelen täällä, että –”
”Joojoo, en en”, Oskari keskeytti hädissään.
”Mitä sä haluat mun hevosesta?” kysyin Tetriksen takapuolta taputtaen, kun kuitenkin Oskarin hartiat olivat jo laskeutuneet puolimatkaan pois korvien tasolta.
”Valmentaa”, Oskari piippasi.Jahas. Mihinkäs koira karvoistaan pääsisi? Vilkaisin Tetristä, joka lepuutti takajalkaansa ja roikotti alahuultaan. Se ei näyttänyt hirveän valmennettavalta yksilöltä. Enkä muuten minäkään. Levitin käsivarteni auki näyttääkseni Oskarille, miten utopistisia juttuja hän puhui.
”Ei taida musta tulla kilparatsastajaa. Jos mä olisin kala, mut pitäis päästää takas järveen.”
Oskari aukoi taas suutaan, mutta kääntyi kuitenkin kunnolla minua kohti. Puna syveni hänen poskillaan.
”Ei ku — mä olisin ratsastanu ite Tetriksellä”, hän sai lopulta puristettua suustaan.
Se haukka. Korppikotka. Aina kärkkymässä ihmisten hevosia. Ja tukkirekkoja.
”Ei käy”, ilmoitin päin hänen naamaansa ja ryhdyin harjaamaan Tetristä niin vimmaisesti, että se reppana heräsi siihen heti.
”Alex..” Aleeeex…
”Ei käy”, toistin.
”Mutta — sähän halusit, että se kilpailee joskus, ja niinku sä sanoit, jos sä olisit kala–”
”No joo. Mutta jos sinä sitä valmennat, se on sama kun mulla ei olisi hevosta enää ollenkaan. Mä tiedän sut ja sun kaltaiset — seittämän päivää viikossa treenit –”
”Mutta–”
”Ei. Asia loppuun käsitelty.”Oskari, se harakanpoikanen, sulki kyllä suunsa, mutta tuhisi ärsyttävästi mennessään ja sisään hengittäessään. Kai sillä oli nokka tukossa. Mitäs möllötti pihalla keskellä arktista syksyä ja haaveili ihmisten hevosista?
En viitsinyt puunata Tetristä enää enempää, vaan nakkasin sen harjan kymmenen litran sankoon, joka toimi sen harjappakkina. Se seurasi kalahdusta sekä silmillään että korvillaan. Äitin pikku mussukka.
”Et sä mee Oskarille ollenkaan”, lohdutin sitä. Samalla alkoi kuitenkin käydä sääliksi Oskariakin. Miikahan oli yrittänyt myydä Tetristä hänelle, mutta kun ei ollut kelvannut. Kai hänellä oli jokin suruaika vielä meneillään Ukon takia silloin. Turha Oskarin oli minun hevostani havitella, mutta jostain hänelle olisi hevonen keksittävä… Mutta mistä? Tallilla ei ollut muita sopivia kuin Biffe, jolla Milan kisasi, ja Jussi, jolla Eetu oli ruvennut taas treenaamaan tosissaan…
Tetris havahdutti minut mietteistäni kuopaisemalla harjasankonsa nurin.
”Vitsit teitä miehiä”, toruin sitä kun kyykistyin keräämään sen sotkut pois. ”Kaikki sotkette. Ette osaa edes hevosia hommata. Kyllä mä sanon, että tämä maailma olis paljon paremmalla tolalla, jos pelkät naiset hoitais sitä.”Tetris ei tuumannut siihen mitään. Nousin nypeltämään sen harjaa ja etsin puhelimeni jättiläismäisestä taskustani, jossa oli sen lisäksi tupakkaa, leppäkertun kuvan jättävä leimasin, yksi erittäin hieno kivi ja Kong Strong. Veljeni numero löytyi nopeasti. Se oli kuitenkin suosikeissa.
”Miika”, puhelimesta vastattiin nopeasti.
”Elisa Kettunen Pohjanmaan rikospoliisista hyvää päivää”, sanoin puhelimeen asiallisesti.
”Mitä sä haluat Alex?”
”Onko sulla yhtään puoliverisiä?”
”On mulla aina puoliverisiä. Mutta mun mielestä yksi hevonen on sopiva määrä sulle.”
”Joojoo, mutta Oskarin asioita mä tässä hoidankin.”
”Oskarin? Suden? Sinä? Miksi?” Miika sarjatulitti. Sitten kuului, kun hän huusi puhelimen ohitse: ”Olavi! Ootko sä kuullu jotain semmosta, että sun poika etsii hevosta?”Niin siinä sitten sovittiin, että raahaisin Oskarin mukaan Vanillabourneen ja pakkaisin hänet Miikan mukaan katsomaan muuatta tammaa. Oskari ei varmaan riemastuisi suunnitelmastani: ei siitä, että joutuisi kisapaikalle tyhjänpanttina, eikä siitä, että joutuisi Miikan ja isänsä matkaan, eikä varsinkaan siitä, että ensimmäisenä Miikalle mieleen tullut hevonen oli tamma. Pystyin jo kuulemaan Oskarin kitinän sieluni korvin. ”Mitä ihmettä mä tammalla teen?”
-
”Sieluni korvin” :DD
Mäkin ajattelin jo oman tarinani yhteydessä, että Oskarin pipo on tummansininen, vaikken kirjoittanutkaan sitä. Minkä muunkaan värinen se olisi?
Vai laittoi se Alex kapuloita rattaisiin heti alkuunsa, eikä antanut niin vain hevostaan toisen käsiin. Mutta tämä onkin hyvin kiinnostavaa, kun sen myötä päästään tarkastelemaan aivan uutta hevostuttavuutta.
Tässä nähdään Alexin ja Tetriksen arkista vuorovaikutusta. Jotenkin olin juuri tällaista kuvitellutkin. Tetris on iso ja Alex on pieni, mutta ori on silti mamman mussukka. Tykkään tästä parivaljakosta koko ajan enemmän! <3
-
-
Kun kaikki muuttui (3/4)
Alex oli yrittänyt piristää mua vaikka millä sirkustempuilla, mutta mikään niistä ei ollut tehnyt mun hevosta ehjäksi. Olin alkanut mököttää Onnin kanssa kahdestaan kotona enenevissä määrin, kun kerran tallillakaan ei ollut mitään tähdellistä tekemistä, enkä halunnut olla muiden tiellä. Olin yrittänyt käydä tarkistamassa Wandan tilanteen ja kylmäämässä sen jalan aina sellaisina aikoina, kun tallilla oli mahdollisimman vähän sääliviä katseita. Olin paikannut ylimääräisen vapaa-ajan juoksemalla, mutta siitäkin oli kadonnut merkityksellisyys, kun ei ollut enää mitään oikeaa syytä juosta. Jalat veivät eteenpäin kuten ennenkin, mutta mieli oli tyhjä.
Lopulta Alex oli patistanut mut tallille epämääräisten syiden nojalla.
”Mene hoitamaan Tetris tänään, jooko? Se pitää harjata ja kävelyttää”, se oli viestinyt mun kännykkään.
Olin ajanut velvollisuudentunnossani Hopiavuoreen sateisen pimeyden halki vain havaitakseni, että Alex olikin itse tallissa harjaamassa Tetristä.
”Mitä ihmettä?” tivasin.
”Mun oli pakko saada sut tänne jollain keinolla ja ajattelin, että avun pyytäminen on varmin keino”, Alex selitti.
”Miksi?” kysyin kulmat kurtussa, mutta otin ämpäristä harjan ja aloin sukia sillä Tetristä toiselta puolelta.
”Mitä sä tekisit, jos voisit tehdä ihan mitä vaan?” Alex aloitti kryptisesti.
”Mitä nyt taas?” huokaisin.
”Ei kun vastaa oikeesti, mitä sulla tulee ekana mieleen.”
”No ratsastaisin, tietenkin!” puuskahdin. Miksi piti kääntää veistä haavassa?
”Miten sä ratsastaisit?”
”Mitä miten?”
”Älä mieti, vaan vastaa”, Alex komensi.
”No hyppäisin varmaan. Tai menisin koulua, en minä tiedä.”
”Sinä? Esteitä?” Alex hörähti.
”Mä hyppäsin nuorena sataakahtakymppiä aluetasolla”, puolustauduin.
”Mikset enää?” Alex johdatteli.
”No, koska! Ei oo ollu sopivaa hevosta sittemmin. Tuskin Wandasta saisi hyppääjää terveenäkään.”
”Wanda ei ole ainoa hevonen maailmassa”, Alex muistutti painokkaasti.
”No en kai mä nyt minkään Tetriksenkään selkään kiipeä”, tuhahdin, mutta jatkoin sitten hevoselle lempeämmin: ”Ei pahalla, mutta sä oot aika iso ja vahva. Mutta silti hyvä poika.”
Tetris käänteli korviaan.
”Olisko sulla nyt varaa hommata uusi hevonen?” Alex jatkoi suorasukaista painostamistaan.
”No joo ja ei. Siis periaatteessa joo, mutta ei”, kiertelin.
”Niin että olisiko?” Alex painosti.
”Jos tyhjentäisin ihan kaikki säästöt, niin… No ei nyt varmaan mihinkään Sinttiin olisi siltikään, mutta johonkin joo. Mutta ei se varmaan olis järkevää.”
”Ootsä ajatellu jotain ylläpitoa tai leasing-hevosta?”¨
Lopetin harjaamisen.
”En”, sanoin ja oli harmissani, kun en pystynyt näkemään Alexin kasvoja Tetriksen takaa.
”Jotkut liisaa hevosiaan kisakäyttöön. Se on joskus ihan kannattavaakin, kun halutaan nuorille hevosille kokemusta ja nimeä”, Alex kertoi.
”Mistä sä tiedät tälläsiä?” kysyin otsa rutussa jatkaen taas harjaamista.
”No kun mun veli vähän niin kuin välittää hevosia. Nuoria ratsuja voi myydä sitten kalliimmalla, kun on ensin liisannut niitä kauden tai pari jollekin, joka vie niitä eteenpäin.”
”Ai sullakin on veli.”
”Joo joo, ei nyt takerruta siihen”, Alex sanoi malttamattomana.-
Ilona ja Alex kuulostaa ihan siltä meiningiltä, joka meillä on koirapuistossa. Jos joku ei tule, kun on vaikka koira kipeä, tietenkin se karhataan paikalle jollain. Alex on mun mielestä siinä oikeassa, että kotona makaaminen ei ainakaan ole pitkän päälle vaihtoehto.
Hevoset ei kuitenkaan ole koiria. Vaikka ne ovat omistajan parhaita kavereita samalla tavalla, ne ovat yleensä samalla myös harrastuskavereita ja jopa -välineitä, mitä koiratkin toisinaan ovat, mutta hevosia harvemmin. Jos ratsulla ei voi ratsastaa, sen päätarkoitus on sitten mennyttä. Jos koira ei pääse enää agilitya, sen päätarkoitus on harvemmin mennyttä. Aina on poikkeuksia suuntaan ja toiseen, mutta risaa koiraa on helpompi, halvempi ja jopa tietyllä tapaa kannattavampi pitää kuin risaa hevosta. Siinä mielessä en kavahda enää tätä nykyä Alexin jankkausta, että uusi hevonen pitäisi saada kehiin. 20 vuotta sitten olisin pitänyt Alexia julmana, kun hän ei käsitä, että Wanda on Ilonan elämän rakkaus.
Nyt on Ilonalla kuitenkin vaikeita päätöksiä edessä. Pitäisikö Wandasta hankkiutua eroon ja hankkia uusi hevonen? Ilonan ja Wandan taivalhan ei ole vielä pitkä. Pitäisikö Wanda pitää kaverina ja hankkia toinen hevonen? Se on tosi kallista ja vaatii töitä. Vai pitäisikö vain jatkaa Wandan kanssa tuli siitä ratsua tai ei? Sekin tarkoittaa uhrauksia. En kadehdi kyllä Ilonan tilannetta!
-
Ei ole silleen mikään ylläri, että se on juuri Alex, joka kaivaa Ilonasta esimerkiksi sen tiedon, että tämä on aiemmin hypännytkin. Seurailen mielenkiinnolla tätä tarinaa, koska se liippaa niin läheltä Sonjan tilannetta. Mietinkin, että pitäisiköhän kirjoittaa Alex ravistelemaan vähän Sonjaakin tai jotain… Ehkä! Joka tapauksessa kiva nähdä, että Ilona ei ehkä ja toivottavasti jää kiinni siihen yhteen ja ainoaan hevoseensa, jolla on jänne rikkipoikkikatki.
-
-
IAJS
”Se meni ihan sairaan hienosti! Ihan sairaan hienosti! Varmaan oot — tai siis ootkin johdossa tällä hetkellä! Hyvä Tetris, hieno poika!”
En ollut varmaan ikinä kuullut Oskarin sanovan niin montaa sanaa yhteen soittoon. Kiristin jotenkin vaistomaisesti Tetriksen ohjia ja yritin piilottaa sitä selkäni taakse ihan niin kuin se olisi sinne mahtunut. Kisatakkikin kutitti ja muutenkin oli ihan kummallinen ja vapiseva olo. Teki oikeastaan mieli itkeä, mutta kun ei kehdannut, kun kaikki olisivat katsoneet. En keksinyt muuta kuin röyhtäistä Oskarin suuntaan, jotta se pysyisi kauempana. Puhumaankaan en pystynyt nimittäin heti radan jälkeen. Se oli toden totta mennyt jopa paremmin kuin kotona.
”Hyi!” Oskari älähti ja löyhytteli röyhtäysilmaa poispäin itsestään.
”Mä tiedän et me ollaan loistavia”, väitin, vaikka oli outoa ajatella, että olimme johdossa. Joku oli vaihtanut polvilumpioideni tilalle Onnin munakoisovinkulelut. Varmaan piippaisin, kun kävelisin. Vaikka kuka hieno ratsastaja oli jo hypännyt hienolla hevosellaan. Ja minä olin johdossa. Sentään mitään Oskari Käkiharjuja vastaan ei joutunut tällaisessa vauvahevosten luokassa kilpailemaan. Oskarihan oli edellisenä päivänä voittanut nippa nappa Eetun ja Jussin, jotka olivat olleet luokassaan toisia. Mietin sumuisesti, kumpi olisi parempi: meidän Oskari vai Käkiharjun Oskari. Oskarien taisto… Sitten alkoi naurattaa hysteerisesti, mikä alkoi itkettää vähemmän hysteerisesti, mutta kuivasin nopeasti vähäiset kyyneleeni hevoseni pistelevään harjaan.”Mikä sua vaivaa?” Oskari kysyi vähän niin kuin varuillaan, kun haukoin henkeäni.
”Ei mikää. Tuu kulta”, sanoin Tetrikselle, joka yritti hamuta olkani ylitse meidän Oskarin ylpeyden kyllästäviä sormia, joita hän ojenteli. ”Löysätään sitä sun satulavyötä. Ei viitti vielä ottaa pois, kun voi olla että saat ihan oman palkinnon.”
”Joo olit kyllä tosi hieno poika”, Oskari säesti ja lähti kävelemään samaa matkaa meidän kanssamme, vaikka vilkuilikin minua edelleen.Tetris otti kisat aika rauhallisesti, vaikka ne eivät tosiaankaan olleet pienet, niin kuin Oskari oli minulle uunottanut. Olin sen menosta tosi ylpeä. Se puhisi ja möhisi aina välillä muille hevosille, mutta pysyi hienona poikana nahoissaan, ja minä silittelin sen poskia koko ajan vaivihkaa. Mamman kulta se oli. Oli minun onneni, että se oli jäänyt Miikan käsiin, eikä ollut kelvannut Oskarillekaan. Ties miten Oskari sitä olisi rääkännyt liian vaikeilla treeneillä, pientä poikavauvaa. Annoin hevoselleni lohduttavan pusun poskelle pysähdyttyämme, vaikka ei se Oskarin kidutusmenetelmistä mitään tiennytkään. Minä sen sijaan en selkeästikään ottanut kilpailuita yhtä rauhallisesti. En osannut päättää, tekikö mieli enemmän kiljua vai itkeä vähän lisää vai pissaisinko kenties housuihin.
”Älä nyt ota siltä satulaa pois!” Oskari kielsi, kun löyhdytin satulavyötä.
”No en oo ottamassakaan”, mutisin takaisin.
”Mä jo ajattelin. Että eksä seuraa yhtään. Teidän sijoittuminen on jo varmaa.”
”Tiedän tiedän.”
”Etsä oo niinku yhtää ilonen?”Katsoin Oskaria niin kuin tyhmiä nyt tavataan katsoa, ja hän peruutti muutaman askeleen hevoseni takapuolen äärestä. Oliko se torvi oikeasti muka kisannut jo niin paljon, ettei muistanut, miten uudella hevosella ensimmäiset suoritukset veivät voimat kokonaan? Painoin naamani Tetriksen kylkeen ennen kuin vastasin.
”Nyt jos sä et lopeta tota soosaamista, niin mä alan oikeesti itkeen.”
”Miks..?”
”Siksi! Mene hakemaan kahvia! Äläkä puhu mulle enää ikinä ennen kotimatkaa!”Oskarin tuoma kahvi ei ainakaan helpottanut oloani. Me ihan totta olimme voittaneet luokkamme, ja kun tajusin sen, käteni muuttuivat ihan veteliksi. Oskari joutui kiristämään satulavyön ja punttaamaan minut hevosen selkään, mutta loppujen lopuksi olin niin vetelä, että hän taisi oikeastaan nostaa minut sinne.
”Taluta mut”, hihitin hervottomana.
”Et jumalauta nolaa mua”, Oskari mutisi ja tuuppasi Tetrikseen takapuolesta vauhtia.
”Tää ei oikeesti oo totta, tää on aivan upeaa”, kuiskin mantraani ja annoin Tetriksen kävellä.
”Tehäänkö niin että hajoat tommosiks ihme palasiksi vasta autossa?” Oskari ehdotti hyvin hiljaa.
”Joo”, suostuin. Rykäisin, oikaisin ryhtini ja keräsin ohjat.Kun sain omituisen aaltoilevan olotilani kerättyä Tetriksen rauhallisen käynnin tahdissa kentälle palatessamme, olihan se aika hienoa, kun sai mennä hakemaan palkintoruusukettaan. Tetris näytti samalta kuin muut hevoset, joskin hieman jykevämmältä kuin suurin osa. Minäkin olisin varmaan näyttänyt samalta kuin muut ratsastajat, ellen olisi ollut niin eri paria Tetrikseni kanssa. Juuri kukaan ei varmasti tunnistanut minua, koska olihan minulla eri sukunimi kuin meidän Miikalla. Olin vain joku uusi, joka oli aloittelijan tuurilla tullut ja voittanut. Kilpakumppanienkin huulilla oli ystävällinen hymy, kun pysähdyin odottamaan, että saisin hakea ruusukkeen.
”Young Horse Winner -luokan voittaja: Alexandra Tiederberg ja Tetris!”
-
Hih! Hyvää menestystä Alexilla kyllä, jos oli näiden ekoja yhteisiä kisoja – onnea heille! Voittamisesta on aina kiva kirjoittaa ja lukea. Ja Ilonan koeajama Sirakin oli siellä sattumoisin samassa luokassa kolmantena uuden omistajansa kanssa – Alexille ainakin vähäsen tuttu heppa ja senkin menivät voittamaan! Metka tunne varmasti. Ties vaikka tämä kokemus innostaisi Alexin kisaamaan enemmänkin. Jos ei muuten, niin Oskarin pakottamana vähintään. Ai vitsit, kun pääsisi hyvällä revohkalla jonnekin kisareissulle säätämään ja jännäämään… 😀 Hyvä nähdä tämäkin, miten Alex toimii jännityspäissään.
-
Hehe kato, Alexkin on ihan ymmärrettävä, inhimillinen ihminen, joka jännittää, ei vain möläyttelevä suorasuu (ei, en tosiaan pitänyt Alexia sellaisena, vaikka toistaiseksi minä saan hahmosta irti lähinnä karikatyyrin). Tosi mielenkiintoista siis lukea, miten Alex reagoi ja tuntee ja käyttäytyy kun on jännä paikka.
Niin ja tietysti kovasti paljon onnea voitosta! -
Onnea voitosta!
Siinä missä on aina kiva lukea kisareissuista, etenkin kun on menny hyvin. Niin vielä hauskempaa oli päästä lukemaan Alexin tästä puolesta, ihan veteläksi vetävästä jännityksestä, kun se on tuntunu olevan niin varma menijä ja puhuja.
-
-
Hyvä, ettei ole nuortaparia
Tetris asteli suurena ja mahtavana. Se oli niin kuin prinssi. Sen edessä vierekkäin kävelevät Kissi ja Veera eivät olleet mitään prinssejä nähneetkään, korkeintaan prinsessoja, mutta oli niissäkin puolensa. Ainakin ärsyttävät puolensa, mitä Kissiin tuli. Olisin nimittäin oikeastaan tahtonut laukata, mutta en viitsinyt ehdottaa. Oli jo muutama maastokerta sitten nimittäin tullut selväksi, että Oskarilla oli nopeampi mopo kuin minulla, eikä hän epäröinyt kaasuttaa. Laukkaa ei olisi siis luvassa, joten annoin jalustimien pysyä ristissä edessäni Tetriksen kaulalla ja heiluttelin nilkkojani mennessäni. Varpaisiin oli jo tosi kylmä ja hampaita vihloi, mutta sen siitä sai, kun lähti viidessätoista pakkasasteessa viimaan. Itsepä olin laittanut ratsastussaappaat, vaikka järkikin sen sanoi, että olisi pitänyt laittaa karvavuorilliset kalossit.
Ilona oli ollut Oskariin lääpällään, mutta tuskinpa oli enää, kun olin mennyt möläyttämään, mikä Oskari oikein oli. Kun olin kysynyt, diplomaattisestihan hän oli vastannut, mutta Ilona nyt oli muutenkin sellainen. Ei puhunut pahaa kenestäkään. Ei oikeastaan edes vahingossa.
”Harmi ettei se Minja lähteny mukaan”, sanoin jotain sanoakseni ja päästin ohjista irti. Teki mieli venytellä käsivarsia, että veri kiertäisi edes ranteisiin asti, jos ei nyt ihan sormiin.
”Ai kysyttiinks me sitä edes?” Oskari kysyi, minkä kuulin vain juuri ja juuri tuulessa.
”Alex kysyi”, kuulin Ilonan vastaavan.
”Sitä ei niin paljoa edes oo näkyny täällä”, jatkoin puhuen paljon lujempaa kuin tavallisesti.
”Tä?” Ilona sanoi silti.
”Ettei se vissiin käy usein! Tai mä en oo nähny sitä montaa kertaa!”
”Se vaan käy eri aikoihin ku sä”, Oskari kailotti.
”Ai jaa. No mun hampaat jäätyy ja vihloo!”
”No älä sitten hengitä koko aika niitten läpi”, Ilona komensi ja kääntyi vilkaisemaan minua olkansa ylitse.
”Joojoo.”
”Daa”, sanoi Oskari teatraalisesti suuntaani ja oikein rannettaan heilauttaen ennen kuin oikein säpsähti ja alkoi istua niin kuin patsas.Tetris se tykkäsi maastoilla porukassa. Ei tarvinnut edes tehdä mitään erityistä ja se katseli tyytyväisenä ympärilleen. Kyllä sillä yksinkin uskalsi mennä, mutta se vähäinen kyttääminenkin unohtui, kun talsi turvallisten tammojen takana. Yksin sen seurassa vajosi herkästi syvälle ajatuksiinsa… Ja eksyi Jätinkissankivelle… Niin että piti soittaa Oskari hakemaan. Ja kuunnella sitä vinoilua. Kuolemaansa asti.
”Ravataan?” Oskari ehdotti hetken päästä.
”Joo. Mulla on persekin ihan jäässä”, suostuin heti.
”Viimenen Pihlajamäellä on–”
”Eikä!” Ilona kiljaisi. ”Täällä on ihan liian liukas!”
”No mennään hiljaa sitte”, Oskari myöntyi ja naksautti kielellään ja istunnallaan Kissiin vauhtia.Tetriksellä taisi olla selkä vähän kipeä. Sillä tavalla se hypähti käynnistä raville. Mitään vakavaa se tuskin oli, mutta pitäisi muistaa tarkkailla. Annoin sen siitä huolimatta hölköttää muiden perässä. Alkuun tunnustelin sen askelia, eikä se minun mielestäni ontunut, joten päästin itseni rentoutumaan.
Leveäksi tallautuneelle polulle satanut uusi ohut lumi pöllysi ja kimmelsi. Kavioista kuului pehmeä jumputus. Jääkuori muodostuisi vasta viikonlopun jälkeen, kun ilma lämpenisi. Tetris pärski, heilautti päätään ja jatkoi raviaan rauhallisesti. Oli ihanaa mennä sillä tavalla rauhassa… Vielä ihanampaa olisi ollut vain kaahata Oskarin ohitse miljoonaa!
Pihlajamäeltä jatkoimme käynnissä. Oskari nousi jalustimille ja kiskaisi yllään roikkuvista kuusenoksista niin, että sai pienen lumisuihkun. Kissi vähän hypähti, mutta tuntui kuin Oskari olisi osannut odottaa sitä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä Tetris sanoisi, jos tekisin saman tempun. Veera ei varmaan sanoisi mitään, mutta tuskinpa Ilona sitä kiusaisi. Vaikka ei kai Oskarikaan ilkeyttään, kun kerran salaa rapsutteli hevosensa kaulaa ja takapuolta mennessään.
Se oli varmaan ihan hyvä, ettei Ilona ehtinyt kiintyä Oskariin. Vaikka en olisi halunnut myöntää sitä edes itselleni, olisin ollut mustasukkainen. Ilona olisi kuitenkin ryhtynyt olemaan kaikki tallipäivänsä ja kaikki iltansa Oskarin kanssa, niin kuin nuorillepareille kävi. En olisi mahtunut siihen kuvioon samalla tavalla kuin mahduin tähän. Toisaalta joskus se kuitenkin tapahtuisi, että Ilona löytäisi jonkun. Olihan se sen näköinenkin, että kyllä se huomattiin, kun se meni tuolla. Olisikohan sen ollut kuitenkin parempi olla Oskarin kanssa? Mutta mitäpä sitä aprikoimaan, kun Oskari kuitenkin oli tuollainen.
-
Voi Alex, miten se voi ajatella Oskarista noin! Niin kuin Oskarissa muka olisi joku vikana.
Niin on hyvin kirjoitettua Ilonaa kyllä sullakin tässä, että enpä osaisi itse paremmin. Kiinnostavaa nähdä, millainen mielikuva muilla on siitä – että esimerkiksi Alex ajattelee, ettei Ilona puhuisi pahaa muista vahingossakaan. Ainahan se on kiva, kun oma hahmo on esitetty hyvässä valossa.
Kolmas pyörä -asetelma saadaan käyntiin jo pelkästään sillä, että Alex ratsastaa yksin takarivissä. Sitten sitä korostetaan, kun sinne eteen ei ihan kuulu, mitä Alex puhuu. Sitten Alex vielä pohtii asiaa ihan suoraankin: olisipa kamalaa jäädä sivuun, jos noilla kahdella olisi jotain. Tämä on looginen ja uskottava asetelma, joka mullakin on käynyt mielessä joskus. Niin ja ihanaa, kun Alex on saanut viimein kasvot!
-
-
Nyt tulee hiomaton, ei nyt timantti, mutta tämmönen, joka pitää nyt pusertaa ulos juonen takia. 😀
Keskimäärin hyvän kokoinen ratsukko
Liian rohkea.
Liikaa vauhtia.
Olematon keskittyminen.
Miten sen sanoisi niin nätisti, etten taas itkettäisi tyttöjä maneesissa?
Taas mentiin esteen ylitse niin, että hevonen hyppäsi melkein tasajalkaa.
”Sä ratsastat nyt niin miten sattuu et mun pitää pistää silmät kiinni joka kerta kun sä oot esteen lähelläkään! Mä en oo koskaan nähny ketään, joka on noin holtiton!” kailotin maneesin keskeltä hätäännyksissäni ratsun jalkojen puolesta. Se siitä nätisti sanomisesta.
Tämä tyttö ei kuitenkaan alkanut itkeä. Hän nauroi. Alex nojasii taaksepäin nauraakseen vapautuneesti, vaikka paahtoi Tetriksellä täyttä laukkaa. Peitin silmäni, kun suuren hevosen pitkät askeleet lähestyivät laitaa, mutta vasta kun kurkistin sormieni lomasta miten kävi, huomasin laskeutuneeni kyykkyyn samalla kuin itseäni ja sisäelimiäni suojaten.
”Se oli vaan alkulämmittelyä”, Alex virnisti ja laukkasi epämiellyttävän läheltä minua.
”Eikä ollu! Jos sä lämmittelet vielä, sä meet ravia tuolla noin! Äläkä ENÄÄ IKINÄ RATSASTA NOIN LÄHELTÄ MUA TAI MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?”
”No nyt alkaa kuulostaa kotoisalta! Ah, ihan niin kuin mä olisin palannu taas Suden Olavin kentälle kartuttamaan sun viikkorahojas…”
”HIDASTA RAVIIN VÄLITTÖMÄSTI TAI MÄ JÄTÄN SUT YKSIN TÄNNE!”
”Just noin, just toi nuotti sulla oli sillonkin sun sointuvassa huudossa!”Alex oli varsinainen pahanilmanlintu. Teki mieli käydä tuuppaamassa hänet kumoon Tetriksineen, mutta lähdin kuitenkin ihan vain marssimaan kohti maneesin ovea. Pitäkööt tunkkinsa.
”Hei. Älä mee.”
En haistatellut vastaukseksi. Melkein haistattelin kyllä.
”Mä lupaan olla kunnolla. Älä oikeesti mee.”Noh. Toisaalta. Tetris oli aivan hurjan hyvä hevonen. Alexkaan ei ollut tietääkseni mailman huonoin ratsastaja. Jos nyt vähäksi aikaa jäisi kokeilemaan, osaisiko ratsastaja nyt käyttäytyä… Käännyin kannoillani ja palasin maneesiin kilparatsukkoajatusten vetäessä minua niin kuin magneetti.
”Menet tohon päätyyn nyt ja pysyt siellä. Ravia. Ei kun kunnollista ravia eikä mitään possunravia! Sä oot nyt villinnyt sen tollaseksi, että se menee ihan etukenossa sulla. Lähdetään nyt ihan siitä, että itte istut siellä rennommin ja meet sitä pääty-ympyrää hetken aikaa että se saa rauhottua. Ja sitten — tai no mä en kerro sulle yhtään, mitä sitten, koska sitten sä ajattelet vaan sitä, että mitä sitten! Sun lonkat jäykistyy, mä näen!”
”No vitullako vihellät kun huuli on halki?” Alex huusi takaisin, mutta melko säyseästi. ”Tää hevonen on neljä metriä leveä ja mä oon aika pieni! Alkaa särkeä tästä heti kun menee vähä kauemmin ravia.”
”Se on sun henkilökohtainen ongelma! Mitäs et käy siellä kuntosalilla?”
”Enkä aio käydä! Minä en minkään salimakejen kanssa rupea–”
”Etkä rupee nyt tappeleen siellä! Naama kiinni ja kintut rennoiksi.”
”Puhutsä kaikille sun valmennettaville noin?”
”En! Vaan sulle. Ja sä et oo mun valmennettava. Vai maksatsä muka mulle?”Kun Tetris saatiin rentoutumaan pelkän ravin voimalla, aloitettiin ihan oikeat hyppyharjoitukset. Kun Alex keskittyi, ratsukosta näki heti, että kyllä he tulosta aikaan saisivat, jos olisivat edes suurimman osan ajasta vakavissaan, ja jos hommaisivat jonkun kunnon valmentajan, joka ymmärtäisi hyppäämisestä enemmän. Tetris oli varma ja tasainen menijä, ja Alex yllättävää kyllä lehmänhermoinen, kun aina sama sarja epäonnistui.
”Siihen ei vaan mahdu kahta askelta”, Alex hyrisi ilman raivoa ja vihaa, kun aina vain meni pieleen.
”Mahtuu mahtuu. Siihen menis kolme Kissin askelta.”
”Kissi on pieni.”
”Niin säkin oot. Keskimäärin te ootte siis sopivan kokoinen ratsukko Tetriksen kanssa. Hidasta nyt vielä, ratsasta se toka hyppy ihan loppuun asti ja sitten ihan kaikessa rauhassa sinne viimeselle.”
”Joo…”Sillä kertaa hrjoitusta ei pystytty lopettamaan onnistumiseen. Tetris oli jäykkä, eikä Alex uskonut voivansa onnistua. Se on huono yhdistelmä. Jotta hevonen ei kokisi oloaan huonoksi ja jotta Alex saisi vielä onnistua, komensin ratsukon hyppäämään vielä viimeiseksi kivaa pikku pystyä, jolla he olivat aluksi hulluutelleet. Kun Alexin silmät alkoivat kiilua, painotin, että nyt tehdään hallittuja hyppyjä, taikka tämä oli viimeinen kerta, kun edes vilkaisen Alexin suuntaan hänen ratsastaessaan. Ikinä enää. Se rauhoitti tilanteen.
”Mä sanoisin, että seuraavaks me ruvetaan ihan vaan jumppaamaan sekä sua että Tetristä. Turha sitä on hyppyyttää vaan ihan hulluna, kun sekä sen että sun ongelmat–” yritin tiivistää, kun kävelimme tallin suuntaan.
”Ai että tässä on vielä sellanen kun seuraavaks?” Alex nauroi.
”Sä olit ihan asiallisesti. Siis lopuksi”, myönsin.
”Mitä jos mä en halua sua enää soosaamaan?” hän sanoi hyvin vakavana.No niin — sitä en tullut kyllä ajatelleeksikaan — hyvä nyt taas, Oskari! Aika omahyväistä touhua. Olisihan minulla se omakin hevonen, jonka kanssa hinkata loputtomasti. Ja jos vaikka käyttäisi aikansa työnhakuun, eikä —
”Hei. Se oli vitsi. Okei, se oli paska vitsi. Älä ny –”
”Joojoo”, puuskahdin ihan niin kuin olisin tajunnut, että se oli vitsi. ”Katotaan nyt kerkeenksmä enää olla sun lastenvahtina.”
”Ooooskariiii”, Alex virnisti. ”Älä nyt oo tuan värinen!”-
Liian rohkea ja liikaa vauhtia. Luulin jo omahyväisesti, että alussa puhuttiin Veerasta. :Dd Onneksi ei sentään. Alexilla on kyllä hyvä heppa. Vähän liiankin hyvä. Toisaalta hyvällä hevosella, tuurilla ja rohkeudella voi estepuolella päästä vähän puoliksi vahingossakin sijoille, toisin kuin koulussa. Tai ainakin mä nuorena pärjäsin estekisoissa hyvän lainahevosen kanssa melkein vaan roikkumalla kyydissä, kun en vielä osannut pelätä mitään. Tosin silloin teininä ei hypätty sataaneljääkymppiä, vaan tyyliin yheksääkymppiä… 😀 Vaikka Alexin ratsastustyyli on Oskarin mielestä katastrofaalinen, niin on tuossa hyvää ainakin se, ettei Alex tosiaankaan tajua pelätä. Kunhan nyt vain pysyisi Tetris ehjänä sen käytössä. 😀 Ehkä ihan hyvä, ettei se ole mikään pieni ja hintelä hevonen.
Mutta joo, hyvää soosaamista on aina kiva lukea. Ja tosta mainitsemastasi hiomattomuudesta vielä sen verran, että minusta soosaustarinoita ei kannatakaan hioa ja editoida liikaa, jotta ei tule karsittua autenttisimpia aivopieruja pois. Nehän on just parhaita!
-
Hiomaton tai ei ja timantti tai ei, mutta minä tykkäsin tästä ihan hillittömästi. Alexin valmennus kaivaa Oskarista esiin taas persoonan, jota ei oikein osaa kuvitellakaan. Sellainen Oskari joka huutaa, haukkuu ja uhkaa lähteä eikä ole sellainen solmuunväännettävä raasu niinkuin yleensä tai ainakin tosi usein. Sillähän on oikeasti selkäranka ja näkemystä ja oikeasti pokkaa vaatia Alexilta kunnollista suorittamista. Tätä Oskaria ei turhan usein näe.
Alexiin minulla on tutustuminen vielä menossa ja toistaiseksi tuntuu siltä, että tuo soosaaminen on kyllä ihan alexia, sitä Alexia jonka minä tiedän. Mutta että löytyyhän siitä tarpeeksi komennettaessa ihan oikea ratsastajakin, niin se oli vähän yllätys.Niin tai näin, tämä oli kyllä tosi ilahduttava teksti. Myös hauska, täynnä kaikenmoisia hienoja onelinereita, jotka toimii. ”MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?” ”En! Vaan sulle. Ja sä et oo mun valmennettava. Vai maksatsä muka mulle?”
-
Ai vitsit että tää on mainio pätkä. Jotenki myös tosi ilahduttavaa, ja virkistävää, nähdä Oskarista tällänenki puoli. Huutaa, uhkailee ja solvaa värikkäästi kuin Eira konsanaan.
Ja yhdyn Sonjaan ja nostan esille etenki ”MÄ KAMPPAAN SEN HEVOSEN KUULEKSÄ?” heiton, mille taisin höröttää ihan ääneenki täälä itekseni.
-
-
Black Swan Dressage
Oskarilla oli puhelin ojossa. Se, vihannes kun oli, ei saanut tälläkään kertaa sanoja suustaan, vaan ojenteli aparaattiaan minua, Ilonaa ja Tetristä kohti. Liike oli sillä tavalla tasaisen töksähtelevää, että meidän oli tarkoitus ottaa se puhelin siltä.
Koska Tetriksellä ei ole peukaloita ja koska Ilona töllisteli mykkää prinssiään taas unohtaen hengittää sisäänpäinkin välillä, otin Oskarilta sen puhelimen ja katsoin, mitä se yritti näyttää.
”Black Swan Dressage?” luin näytöltä. ”En mä usko että sä voit vielä kilpailla.”
”Ei!” Oskari sanoi, ja sen sanan se osasi niin jumaliste hyvin. ”Alex. Ilona.”
”Ai me?” tyrskähdin. ”Toi ei oo suurin piirtein käyny hevosen selässä sen jälkeen kun sä menit hyppäämään pää edellä kentälle.”Oskari aukoi suutaan, mutta kun ei saanut sanoja tulemaan, hän naputti luokkalistaa sormellaan. Siinä oli tasoja kyllä aika monipuolisesti.
”No meillä ei oo valmentajaa”, sanoin seuraavaksi, koska ei kyllä kiinnostanut lähteä mihinkään Black Swan Dressageen häviämään. Sitä paitsi Tetris oli samaa mieltä. Se heilutteli korviaan ja olisi pyöräyttänyt silmiään, jos hevoset tapaisivat elehtiä sillä tavalla. Ei se mikään kilpahevonen ollut, ei ainakaan enää.
”Oskari”, Oskari sanoi ja taputti rintaansa.
Niin että sellainen kisareissu. Siitä tulisi ihan jeesuksen hieno keissi meille. Siitä muodostuisi legenda. Pennut kouluissa opettelisivat vielä historiankirjoistaan, kuinka Herran vuonna 2023 Alexandra Tiederberg osallistui Black Swan Dressageen. Ratsastaja oli polvenkorkuinen ja oli dokumentoitu kaivamassa nenää niin lämmittelyalueella kuin jatkuvasti kotonakin. Luonteeltaan hän oli epäurheilijamainen ja paiskoi kamojaan varikolla, kun oli sijoittunut jälleen viimeiseksi, ylläripylläri. Hevonen oli ruskea, ja siinä olikin sen ainoa tämän hetken erityistaito. Muuten se edes oli kunnon heppu. Valmentaja puolestaan oli saanut aivovamman, eikä osannut enää ratsastaa eikä puhua. Tottahan sellaiselle reissulle piti ihmisen lähteä.
Näytin peukkua Oskarille ja ojensin puhelimen takaisin.
”Käy”, ilmoitin ja katsoin, kuinka Ilona tuijotti lasittunein silmin eteensä ja tasan mietti, miten kieltäytyisi. Vitsit kun Oskarin aivovamma oli osunut sen puhekeskukseen, eikä sen suuruudenhulluuskeskukseen. -
Tetris, vanha huoripukki
”Vai että prostituoiduksi tässä on ruvettava ittensä elättääkseen”, tervehdin Ilonaa, kun sain moottoripyöräkypärän kiskottua päästäni. Se oli norkoillut odottamassa siinä parkkipaikalla korkeintaan pari minsaa.
”Ai oliko toi sun mopo kuitenkin vähän liian kallis?” Ilona kysyi Hondaa merkitsevästi vilkaisten.
”Moottoripyörä. Ja vissiin joo.”
”Siis mitä sä nyt oikeesti selität?”
”No mä kerron. Tuu, mennään röökille tohon penkille. Mä en voinu polttaa samalla ku mä ajoin niinku autossa normaalit ihmiset tekee.”
”No eikä mennä, kun haetaan hevoset heti. Toi taivas näyttää siltä et pian sataa ja mä haluan maastoon ennen sitä.”
”Just.”Kävelin huvikseni Ilonan mukana Veeraa hakemaan ennen kuin otin paluumatkalla Tetriksen mukaan. Ehdin esittää koko huoraamiskertomukseni tiivistetysti. Suden Olavi oli paukauttanut, että Tetriksen pitäisi huoripukiksi ruveta rahan eteen. En ihan kauheasti innostunut asiasta, mutta Ilona oli heti ihan onnessaan. Hän haaveili pikkuvarsasta, ja haaveet vielä kiihtyivät, kun sanoin, että Sintti olisi sen äiti. Minä puolestani kerroin lukeneeni siitä, että jos astutus tehdään luomuna, niin kuin nyt tehtäisiin, niin Sintti varmaan potkisi Tetriksen polvet tohjoksi, ja sitten joutuisin omin käsin kuristamaan sen murhaajatamman, koska minun vauvaani ei ainakaan ilmaiseksi rusikoitaisi.
”No ei siinä nyt kuinkaan käy”, Ilona vakuutti suulista Veeran viereltä.
”Varmaan sä oot noin huoleton, kun sullahan on tamma itellä! Miehet on kuule herkkiä. Arvaa seisooko tällä enää ikinä kun Sintti loukkaa tätä, saati sit jos se oikeesti käy tän kimppuun.”
”Sitä pidetään kii ja kaikkea”, Ilona rauhoitteli.
”Kuulitsä kulta?” kysyin Tetrikseltä. ”Susta tehään vielä joku väkisinmakaaja. Et sä oo yhtää semmonen. Sitä paitsi Tetris on muutenki vielä neitsyt. Se on ihan liian nuori paneskelemaan tuolla ympäri kyliä.”
”Sä inhimillistät sitä taas.”
”Enkä inhimillistä. Se on mun vauva!”
”Joo, mut se on kuitenkin tullu heppaäitin vattasta eikä sun, eli sen kehitysaste on kuitenkin eri kun ihmislaps — siis mä tarkotan että älä viitti!”Tetris ei tykännyt kyllä yhtään tuollaisista puheista. Mielestäni Olavin ja Ilonan pitäisi saada tuomio vähintään parituksesta, ellei ihan ihmiskaupasta. Paiskasin satulan hevoseni selkään. Se reppana oli siihenkin kovaotteisuuteen jo tottunut, kun ei yltänyt laskemaan satulaa koskaan niin ylös nätisti. Ei edes sävähtänyt. Taputin sen lapaa kiitokseksi ja kiristin satulavyön hellästi. Tetris otti mielellään porkkanan, jonka tarjosin sille ennen suitsien laittamista.
Koskahan lemmikeistä tuli aikuisia? Ei varmaan koskaan. Tetris oli paljon korkeampi kuin minä. Hevosena se oli miljoona kertaa painavampikin. Istuin sen satulassa ja se kantoi minua säyseästi Veeran perässä hidastellessaan, ja maisemat vaihtuivat laiskasti pellosta metsäksi. Tetris oli ihan oikeasti iso poika jo. Se oli ollut iso poika jo kun se tuli minulle. Silti se oli samalla pieni vauva. Jos olisin voinut, olisin halunnut ottaa sen sänkyyn unikaveriksi. Olisi ollut kivaa pitää sitä omassa pihassa. Olisin voinut olla sen kanssa enemmän ja hieroa sen korvia aina ensimmäisenä aamulla. Jep. Vauvana minä sitä kohtelin, ja kohtelisin aina, vaikka se oli kuinka hevonen ja välillä kilparatsukin.
”Ilona muute”, kutsuin, kun ihan mahtava ajatus pälkähti päähäni.
”No?”
”Käsitätsä et jos Tetris ja Sintti saa vauvoja, nii mä ja Oskari ollaan niitten mumma ja paappa?”Kun sanoin sen ääneen, se alkoi naurattaakin ääneen. Ilona kääntyi satulassaan katsomaan minua ja Tetristä kärsivän näköisenä. Tai ehkä vain minua.
”Sovitaan sit niin”, Ilona sanoi, vaikka tasan oli melkein sanonut jotain muuta.
”Toivottavasti ne saa mun hiukset ja nenän ne lapset”, tuumasin.
”Miks?”
”No näitsä mitä Oskari teki sen hiuksille? Hyi saatana oikeesti!”
”Kai sä tiesit ettei värjätty hiusväri periydy isovanhemmilta? Varsinkin jos isovanhemmat on adoptioisovanhemmat? Ja jos niiden lapset on sitä paitsi hevosia!” -
Poikien kotkotuksia
Ihme, ettei Tetristä ärsyttänyt Hellon jatkuva räpätys. Minua ainakin ärsytti, mutta hevosen häntä ei huiskinut suulissa ollenkaan. Ratsuni seurasi tallipihan ja loskaisten hakojen menoa ihan tyytyväisenä ja uneliaana. Minä puolestani en voinut kuin yrittää antaa Hellon mölinän mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun se toimitti jotain suulin toisella puolella.
”Tänään mä meen pitään sitä muskaria niin tänään ei käy. Eikä kun kyllä sä muistat, mä tarkotan että sinne kirjaston talolle tulee niitä pentuja pianotunnille. Joo justiin ne Kojolan pojat, Akseli ja Elias. No on ne vielä ihan pentuja! Mitä se Akseli on, kakskyt? No kakskytkaks sitte, ihan sama. Kakskytyks? En mä tiedä miksi ne käy vielä, kun äitinsä ei voi pakottaa niitä enää. No en tiedä.”
Kuulosti siltä kuin Hello olisi puhunut puhelimessa, mutta ei se puhunut. Nostin satulan Tetriksen selkään ja se havahtui päiväuniltaan. Sen naama nyrpistyi, kun sille alkoi valjeta, että se joutuisi sateeseen. Minä olin havainnut sen jo eilen illalla, kun tämä paskasää alkoi. Hello kuitenkin toimitti ihan iloisesti. Vilkaisin sitä Tetriksen jalkojen lomasta salaa, kun kurotin satulavyön hevoseni toselta puolelta. Ei, ei se puhelimessa tosiaankaan puhunut, vaan Oskarin kanssa, ja vaikka Hello oli maailman epätodennäköisin kaveri Oskarille, ne olivat kehittäneet yhdessä jonkin ihmeellisen kielen ja ymmärsivät toisiaan.
Oskari puhui tätä nykyä suurin piirtein yhtä paljon kuin Tetris. Niitä erotti vain se, että ainoastaan Tetris osasi hirnua ja höristä. Oskarista ei kuulunut oikeastaan ääniä, paitsi pieni vinkaisu kun se haukotteli. Sen ilmeetkin olivat kadonneet suurin piirtein samaa tahtia kuin se oppi uudelleen ratsastamaan kunnolla. Yritin edelleen jutella sille, mutta se oli aika vaikeaa, kun aina ei tiennyt, kuunteliko se edes. Ilona oli jättänyt sen jo kauan, kauan aikaa sitten, enkä ihmetellyt. Vain Hello jaksoi pitää sille enää seuraa noin pitkiä aikoja kerrallaan, ja se Milan, joka olisi ollut kivan näköinen, jos ei olisi ollut niin siima.
”Ai mitä sä sanoit?” Hello kysyi oltuaan nanosekunnin hiljaa ihan niin kuin Oskari olisi muka sanonut jotain. Katselin samalla, kun tarjosin Tetrikselle kuolaimet ja liu’utin sitten niskahihnan sen korvien taakse. Onneksi se ei nostellut tällä kertaa päätään.
”No etkä! Älyttömän hyvä, Osku! Hei Alex–! Älä nyt viitti, kyllä meidän pitää kertoo tästä kaikille — Alex!”
Olin ehtinyt kääntää juuri ajoissa selkäni, jotta sain pyörähtää dramaattisen kyllästyneenä katsomaan. Tetris nosti päätään, mutta ihan sama: sillä oli jo suitset.
”No?” kysyin lyhyesti.
”Oskari laitto itte suitset”, Hello kehui ylpeänä kuin olisi itse synnyttänyt Oskarin.
Vilkaisin Kissin ja Skotin takapuolia, jotka häämöttivät hämäryydessä. ”Hyvä.”
”Älä ny viitti ku tuu kattoon.”
”Oon mä ny saatana suitset ennenki nähny!”
”No et oo Oskarin laittamia”, Hello sanoi painokkaasti. ”Kuules!” hän kääntyi sitten sanomaan Oskarille, joka taputti hänen olkapäätään. ”Kyllä se nyt vaan saa tulla kattomaan ja todistamaan, että älä sinä siinä ollenkaan kainostele.”Jätin Tetriksen huokaisten ja marssin katsomaan. Saatanan pojat. Ihan niin kuin olisivat viiden vanhoja. Ihan niin kuin olisin niiden äiti.
Katsoin suitsien solkia, jotka olivat kuin olivatkin kiinni. Sitten katsoin tympääntyneenä Helloa silmiin. Joko riitti? Oskari kurottui Hellon takaa puristamaan rannettani, tai oikeastaan takkini kangasta ranteen vierestä. Hän oli ilmeetön, mutta sen verran minäkin puhuin oskaria. Se tarkoitti, että sori hei, Hello innostui taas vähän liikaa.
”Niinpä”, mumisin vastaukseksi. ”Mut on se oikeesti hieno saavutus”, myönsin ja yritin hymyillä Oskarille. Hän ei vastannut hymyyni mitenkään, mutta läpsäisi kevyesti Hellon käsivartta.
”No joo joo niinhän sä sanoit, niinhän sä sanoit”, Hello totesi hyväntuulisesti. ”Ja oikeessa olit.”
”Mitä se muka sanoi?”
”Että ei sua kauheesti kiinnosta tämmöset pikkuasiat”, Hello naurahti, mutta naukaisi sitten ”hei!” kun Oskari läpsäytti kovempaa.
”No eihän se nyt pientä oo et sä paranet”, sanoin Oskarille, joka ei reagoinut muuten kuin katsomalla minua hetken ennen kuin nykäisi äsken pahoinpitelemänsä käden peittävää toppatakinhihaa.
”Joo joo, mennään mennään”, Hello vastasi ja sai uuden nykäisyn. ”Ootsä varma?” Hello mutisi. ”No selvä. Tuuksä Alex kans maastoon?”Oskari oli ilmeetön, mutta sitä se oli kyllä varmaan halunnut kysyä oikeastikin. Tai siis kyllä siitä edes sen huomasi, kun joku puhui sen suulla ihan puutaheinää. Helloakin se läpsi.
Vilkaisin Tetristä. Ulos menisin joka tapauksessa, koska jotain kouluratsastusjeesuksia meni maneesissa, Sonjaa ja Nellyä ja mitä näitä nyt oli. Olisihan se periaatteessa kiva rupatella samalla, se kun kiertää yksin loskaista kenttää.
Oskarilla oli edelleen Hellon takinhiha pihtiotteessaan. Jos heidän kielensä koostui kerran läpsinnästä, nyinnästä ja muusta poikien ihme vääntämisestä ja pelleilystä, niin se oli ensinnäkin ihan vitun paska kieli. Toisekseen sitä ei voinut puhua hevosen selässä. Se, joka puhuisi lakkaamatta, olisi siis Hello, eikä siltä kyllä ollut juttu loppunut kertaakaan niin että olisin moisen tilanteen ollut todistamassa.
”Muute joo mut meidän pitää kyl oikeesti harjotella”, valehtelin kirkkain silmin.
”Toisella kertaa sitte”, Hello vastasi ihan tyytyväisenä.Käännyin ja palasin hevoseni luokse suitsienvahtaamisreissultani, mutta mikään hiljaisuus ei laskeutnut.
”Jep”, Hello vastasi johonkin Oskarin juttuun. ”Enhän uskonu. Ite uskoit. No uskotpa, sä uskot kaiken mitä sulle sanoo.”
”Mitä se nyt uskoo?” kysyin puoliääneen, eikä sen ollut tarkoitus oikeasti kuulua Hellolle asti.
”Et sun pitää harjotella.”
”Siis säkö tajuat jos joku yrittää vältellä sua?” möläytin ällistyneenä ennen kuin huomasinkaan puhuvani ääneen.
”Joskus”, Hello myönsi piilossa Tetriksen pyllyn takana ja kuulosti siltä, että hymyili samalla. ”Yleensä, vois sanoa.”Pikku hiljaa Hellon räpätys kaikkosi, kun pojat taluttivat hevosensa parkkipaikan puolelle — Oskarikin ihan itse — ja nousivat niiden selkään ratsastaakseen johonkin hevonvitun kuuseen ihmisiä häiritsemästä. Pyörittelin silmiäni Tetrikselle, kun kerran ihmisiä ei ollut saatavilla katseenvaihtoa varten. Meidänkin oli kyllä nyt parasta astua sateeseen ja harjoitella ihan oikeasti, kun kerran tänne olimme jääneet.
-
Vusselit
”Mitä Vusseleita te olisitte jos olisitte Vusseleita?” Hello kysyi yhtäkkiä, kun ratsastimme maastoreittiämme retkellä, joka oli Hellon itsensä mukaan perinteikäs. Perinteikäs Hopiavuoren torstaimaasto. Se perinne oli alkanut tänään ja tuskin kestäisi edes yhtä viikkoa. Joka tapauksessa siellä me olimme: minä Tetriksellä, Santtu Tihkulla, Sonja Aaveella ja Hello Skotilla, joka erottui simpsakampien hevosten joukosta kuin kipeä penis.
”Mikä vittu on Vusseli?”
”Ehkä mä olisin Karhonen”, Santtu tuumasi.
”Nii muute olisit”, Hello hörähti.
”Mikä on Karhonen?”
”Mä olisin Lempiainen”, Hello sanoi niin kuin olisi jotenkin ylpeä siitä, että olisi se mikälie Lempiainen.
”Miks sä olisit muka se?” Santtu ihmetteli niin kuin se ei olisi ollut kokonaan Hellon itse keksimä sana.
”Mulla on samanlainen tukka.”
”Etkö sä olisi enemmän Hylvi?” Sonja kysyi, ja minun teki mieli parahtaa ääneen. Sekin tiesi jostain ime Pysselestä tai Hysseleistä tai mistä lie.
”Eiks Chai oo Hylvi?” Hello kysyi.
”Chai ei oo täällä. Meistä neljästä sä voisit olla Hylvi”, Santtu päätti.
”Mikä on Hylvi?” yritin taas kysyä.
”Yks Vusseli”, Santtu sanoi ohimennen ennen kuin puhui kovempaan ääneen Hellolle. ”Välillä sä oot kyllä yhden sortin Pupuhepo.”
”Vitun Pupuhepo”, tuhahdin.
”Sonjakin on Karhonen”, Hello tuumi.
”Ei voi olla kahta Karhosta”, Santtu sanoi ja sai Sonjan hymähtämään vähän tuskastuneesti.
”Voi olla kun mä keksin tän pelin.”
”Ei tää oo mikään peli.”
”Voi kuitenkin olla kaks Karhosta.”
”Alexko on sitte muka Kengantti?” Santtu kysyi.
”Vitut”, vastasin.
”Ennemmin Sarpanssi — tai hei, se on kyllä Römö. Kato sen naamaa. Se on aina noin äärettömän positiivinen. Niinku Römö.”
”Tiedätkö säkin muka oikeesti mistä noi puhuu?” kysyin Sonjalta.
”Se on semmonen lastenkirja”, Sonja selitti. ”Ne oli jotain hybridieläimiä, ne Vusselit. Mä ihmettelen että noi ylipäätään tietää sen, kun se on kuitenkin mun lapsuudesta.”
”Ai tää on joku kultturellijuttu…”
”No ei kun jonkun kirjakerhon kirja se on. Ne opetti lapsille, ettei saa roskata luontoa ja semmosta.”
”Justiinsa”, tuhahdin ja potkaisin jalustimet jaloistani. Pitäisi muistaa sitten tallilla katsoa, miltä se sellainen Römö näytti ja millainen se oli. Tietäisinpä ainakin, millaiseksi minua haukuttiin, koska haukkua tässä taidettiin. ”Nyt Vusselit!” kuulutin niille kaikille ihme Sarpansseille. ”Jalustimet ylös ja nättiä ravia tonne noin! Mä oon luvannu etten mä lähteny tänne maastoon pelkästään laiskottelemaan!”
”En mä voi ravata ilman jalustimia kun se sattuu mun vattalihaksiin”, Hello kuului valittavan, mutta Tetris ravasi jo allani.
”Ulinasta päätellen sä et oo edes Hylvi, vaan se niitten Laulava vesiputous”, Santtu huusi taaksepäin viereltäni. -
Heti Rahkamaan Fannin jälkeen
Käkiharjujen kisaviikonloppu 2.-3.3.2024”Mä myyn sut mustalaisille”, Alex uhkasi sormi ojossa, kun ratsasti minua kohti Käkiharjujen maneesin suunnasta. Jaaha, hänen suorituksensa oli nyt ohi, eikä se ilmeisesti ollut mennyt putkeen. Nyt ei tarvinnut enää olla kateell — siis ei tarvinnut enää jännittää.
Vilkuilin varmuuden vuoksi ympärilleni. Alex osasi olla niin nolo joskus: päästeli suustaan kaikenlaista. Vaikka hän ei varsinaisesti tarkoittanut pahaa, hän loukkasi jotakuta ihmistä tai ihmisryhmää suurin piirtein kolmesti tunnissa. Käkiharjujen tunnelmallisessa pihassa kävi kisojen vilinä ratsukoiden tullessa ja mennessä maneesiin ja sieltä takaisin. Kukaan ei kuitenkaan kääntynyt katsomaan Alexia pöyristynyt ilme kasvoillaan. Huh. Ehkä hän ei ollutkaan sanonut viimeisintä tölväisyään niin äänekkäästi kuin olin luullut.
”Mä en tajua miten mä annoin sun raahata mut tänne”, pienikokoinen ratsastaja jatkoi marmatustaan suuren hevosensa selässä, vaikka aukoi jo kypäränsä hihnaa. Se ei suostunut aukeamaan, joten Alex puri äkäisesti ratsastushanskaansa ja veti sen hampaillaan kädestään, jotta sai kypäränsä avattua. Saman tien sekä kypärä että hanska lensivät minua kohti, mutta onneksi osasin odottaa sitä ja sain ne kiinni. ”Mä en kestä että mä pilaan viikonloppuni sillä että mä tuun tänne häviämään…”
Tetris, joka oli ihan liian suuri ratsu Alexille, oli hikinen koululuokkansa jäljiltä. Luonteeltaan se oli kuitenkin Alexille täydellinen: ei hötkyillyt lentävän kypärän takia eikä muutenkaan. Olisin halunnut sanoa sen emännälle, että nyt alas sieltä, että saadaan hevoselle loimi. Plusasteita oli pari, mutta vaikka viima ei käynyt tallipihassa, kyllä Tetris siinäkin säässä hikisenä vilustuisi ja menisi jumiin. Alexia oli kuitenkin turha hoputtaa. Jos komentaisin häntä, hän juurtuisi yhä syvempään satulaan, eikä kiusallaankaan tottelisi. Kun hän sai paasata ja touhuta omaan tahtiinsa, lopulta hän tuli itse alas nopeammin kuin mitä olisi milloinkaan käskemällä tullut.
Tetris pärskähti ja ravisteli itseään, kun sai loimen ylleen. Ilmeisesti luokka ei sitten mennytkään niin penkin alle kuin Alex esitti, kun hän ei ottanut satulaa pois loimen alta: löysäsi vain satulavyötä. Olisin halunnut olla iloinen Alexin ja Tetriksen puolesta, mutta en pystynyt ihan aidosti. Oma hevoseni oli jo pakattu traileriin: me sijoittuisimme jälleen ihan hännille. Oli kova työ päästää Alexin papatus toisesta korvasta ulos samaan aikaan kun se tulvi toisesta sisään, kun häviöputki painoi niskasta ryhtiä kumaraan.
”Mikä siinä radassa meni niin pieleen sitte?” kysyin siinä vaiheessa, kun Alex piti pienen hengitystauon.
”Kaikki”, hän ilmoitti napakasti. ”Rahkamaan se Fanni on meidän edellä.”
”Siis — hä? Te pidätte kakkossijaa?”
”Jees indeedios.”
”Ja se on paskasti sun mukaan — oota — about prosentin huonommin meni kun sillä Fannilla ja sä oot hermona?”
”Mä oon aina ollu parempi kun joku Rahkamaan Fanni!” Alex tokaisi, ja taas minun oli varmistettava, ettei kukaan kuullut sellaista lausuntoa.Meinasin vastata jotain, mutta loin katseeni kiltisti alaspäin: pitelemiini Tetriksen ohjiin. Hengitin kerran syvään, että saisin pidettyä suuni kiinni. Sitten ojensin Alexille hänen hevosensa ohjat. Lopputalven sulavat lumikasat ja kaljuina törröttävät koivut näyttivät yhtäkkiä tosi rumilta, ja olisin halunnut lähteä ajamaan kotiin.
”Mihin sä nyt meet?” Alex huhuili perään hevosensa viereltä.
”Kahville”, sanoin olkani ylitse potkiskellen pikkukiviä matkallani maneesille.
”Tuoksä mullekki?”
En. Hae itse. On siinä ihme kaveri kun kehtaa valittaa prosentin erosta johonkin Rahkamaan Fanniin, kun meikäpoika ei sijoittuisi edes kahdenkymmenen parhaan joukkoon. Taaskaan.
”HÄ?”
”Joo joo.”
Alex ja Tetris sijoittuivat toisiksi — heti sen Rahkamaan Fannin jälkeen.
Ruusuke: EQP. -
Miika Rossi kertoo.
Ikarianmeri on syvä ja kylmä
Alex katseli Tetriksen vierellä kentän suuntaan täysin kaikesta siitä ihmis- ja hevosmäärästä välittämättä. Tallipihan ja tallin vaaleanpunaisen- ja kermanväriset sävyt eivät sopineet yhteen sisareni kanssa, mutta se ei tuntunut häiritsevän häntä. Olisin halunnut kuvailla häntä tyyneksi kuin Afrodite, mutta suoraan sanoen hän näytti enemmän ihan maalliselta, oksennustautiselta lapselta, koska vihersi hienoisesti silmät kosteina. Tiesin, mitä hän oli tehnyt juuri Misangien tallin vessassa, joka oli ylellisempi kuin oma kotikylpyhuoneeni, enkä halunnut ajatella sitä.
Siinä missä minä moikkailin hevosmaailman tuttujani – kas, Käkiharjut, ja tuolla on Antonini – Alex oli kiinnittänyt katseensa ilmeisesti yhteen ainoaan aitatolppaan ja hengitteli hillitäkseen käsiensä vapinaa ja maailmansa mustumista reunoiltaan. Hän ei ollut kuin kotonaan, niin kuin me muut, sillä hänellä oli vuosia vähemmän kilpailukokemusta. Muutenkin ihan mahdottoman lyhyt ja takkinsa kanssa pikkupojalta näyttävä Alex ei liian suurine hevosineen ja minulta lainattuine liian suurine kilpatakkeineen näyttänyt kuuluvan tallipihan viimeisen päälle hoidettujen istutusten ja haravoitujen hiekka-alueiden reunalle.
”Ehkä kuitenkin se Taivaan portit -hässäkkä”, Alex sanoi yhtäkkiä. Minulta kesti hetken ymmärtää, että hän jatkoi lempiestekeskusteluamme, johon oli tullut tauko vaihdettuani muutaman sanasen Malmilan emännän kanssa. ”Mitä sä olit siitä esteestä mieltä? Miika?”
”Sitä oli poka syvältä hypätä”, sanoin suoraan. ”Se oli jotenkin ahdas.”
”Isäs oli ahdas. Mee ny siitä pelottelemasta mua. Tiedäks kun telkkaris näytetään hidastettuna joku hyppy, niin toivottavasti mua kuvataan just sillä esteellä. Se on niin kaunis.”
”Toivottavasti ei todellakaan, ellet sä halua että kaikki näkee laajakuvana kun sä irvistät kauhusta kun Tetris ei meinaa mahtua tulemaan siitä. Se on oikeasti varmaan tympein hypättävä. Noi muut on aika simppeleitä. Mieti jos Tetris vielä pelkää sitä.”
”Mee ny oikeesti mehulle. Se on meille sopiva este, vai mitä, Tetris? Me ollaan nimittäin jumalaisia. Voittamattomia oikeestaan”, Alex oli pauhaavinaan. Tiesin, ettei hän ollut oikeasti niin leuhka. Kunhan puhui unohtaakseen, että hänen pelkäämänsä kansainvälinen kisapäivä oli oikeasti koittanut. Alex oli kutsunut päivää etukäteen hänen Suureksi Kansainväliseksi Televisiotavaksi Mokakseen.
”Aijai! Mikä tuo on!” osoitin umpimähkään johonkin Alexin leuhkaa ilmettä tavoittelevan naaman viereen.
”Mikä!”
”Se on aurinko! Sä leijut just siihen! Varo Ikaros!”
”Heh heh. Sentään mulla on siivet ja sä oot pelkkä näätä.”Alex ei vahingossakaan vilkaissut minuun, vaikka puhuikin kanssani. Katseltavaa ympärllämme olikin. Tämä kaikki oli minulle jo tuttua, mutta silti jännittävää. Power Jump oli aina Power Jump: esteratsastusvuoden kiistaton kohokohta. Olisin tahtonut nähdä kaiken Alexin silmin: hän oli kilpaillut vasta pari vuotta. Miltähän se olikaan tuntunut, kun oli ensimmäisissä oikeasti suurissa kansainvälisissä kilpailuissaan? Ainakaan itse en ollut oksentanut ylellisessä tallivessassa. Oliko sitä katsellut tällaisia samalla tavalla arkana ja ihaillen joitain toisia upeiksi hoidettuja tiluksia, jotka olivat hulppeammat kuin missä ikinä itse pääsisi talliarkeaan viettämään? Vai olivatko huomion silloin vieneet ihan hevoset: enemmän loistavia kilpahevosia, kuin tulisi missään muualla elämässään koskaan näkemään yhdellä kertaa? Oliko kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin, kuten noiden valkeiden pionien ja istutusten petunioiden kukkakauppamaiseen tuoksuun hevosen- ja heinäntuoksun keskellä? Olisiko silloin katsellut ällistyneenä, miten oikein Englannin lippu liehui salossa Power Jump -bannerien kaverina? Olisiko ihmetellyt, miten pelkässä tallipihassa oli sillä hetkellä enemmän ihmisiä, kuin kotona Tervajoen vähän yli tuhannen asukkaan kunnassa edes asui? Katsellut, miten ylellisiä ratsastusvermeitä ihmisillä oli, ja miten kauniiksi he kilpailun kunniaksi olivat itsensä laittaneet? En muistanut, mitä olin katsellut Alexin asemassa, mutta nyt katselin ennen kaikkea ihmisiä. Naiset olivat nättejä, vaikka näteintä kaikista ei näkynyt. ”Se on se Majina, jolla on ne huulet”, Eira oli kuvaillut muutama viikko sitten kotona Alexille, joka ei ollut muka ollenkaan yhdistänyt, kenen kartanolla Power Jump tänä vuonna järjestettäisiin. Olin Eiran kanssa yhtä mieltä siitä, että oli harmi, että hän oli ratsastaja ja emäntä eikä näyttelijä. Hänen olisi kuulunut olla Barbie, eikä Margot Robbien. Hänhän sitä paitsi asuikin Barbien unelmatalossa ja varmasti juuri hän oli suunnitellut tämänkin tallin ja pihan ulkoasun. Jotkut tosiaan pystyivät lentämään aurinkoon sulamatta…
”Onks sulla nyt kaikki?” kysyin Alexilta, vaikka katselin kentän suurimmaksi vaaleanpunaisen, valkoisen ja ruskean värisiä suloisen pikkutyttömäisiä esteitä. Ne eivät voineet olla kenestäkään uhkaavia edes tämän korkuisina.
”Ihan kaikki paitsi ihan sairaan kuuma mies, mielellään semmonen iso ja partanen.”
”Tä?” kysyin, koska siinä hälinässä luulin kuulleeni väärin.
”Et voisin ottaa vielä miehen, jos se olis–”
”Jaa kuulin mä oiken. Mä tarkotin kisaa varten mutta selvä.”
”Mäkin tarkotin kisaa varten. Ratsastajapojat on aika pikkusia. Ei tarvis ees olla kovin iso mies et se olis iso mies täällä.”
”Nyt on ihan just sun vuoro. Älä mieti ratsastajapoikia. Tää ei oo mikää Tervajoen ratsastuskoulun kisa.”
”Mä en milloinkaan mieti ratsastajapoikia. Mennään tonne Tetriksen kaa näyttään mallia… Ei vitsi mua oksettaa.”Alex ei ollut mikään Misangien emäntä, mutta paitsi pieni ja siro, myös sisukas hän oli. Hänhän lensi huvikseen itseään korkeampia esteitä aivan liian suurella hevosella, eikä ottanut kuuleviin korviinsa, ettei hän ollut esteratsastajatyyppiä. Työkseen hän ajoi b-linkkirekkaa, vaikka äiti ja koko muu maailma olivat sanoneet, ettei sellainen ole tuollaisen söpön likan hommaa. Hän teki mitä tahtoi, vaikka olisi hirvittänyt. Nyt Alex pureksi hermostuneena rohtunutta alahuultaan edelleen tolppia tuijottaen, mutta riisti sitten katseensa Misangien puutarhurin huolella kastelemista talleja reunustavista alppiruusuista ja katsoi minuun oudon kiinteästi suuren Tetriksen huipulta. Hänen oli korkea aika mennä. Toivoin, että hän saisi pääsyn pääluokkaan, mutta ei sijoittuisi. Voi miten sietämätön hänestä tulisikaan, jos hän sijoittuisi. Siivet palaisivat ennen pääluokkaa.
”No?” hän tuiskaisi vaativasti.
”Mitä no?”
”Toivota onnea ääliö!”
”Onnea ääliö.”
”Kiitti. Mä näytän sulle mallia, miten saadaan kunnon sijoitus”, hän sanoi teennäisen koppavasti ja oli pyyhkäisevinään pitkiä hiuksiaan, joita hänellä ei ollut koskaan ollut.
”Lennä varovasti. Ikarianmeri on syvä ja kylmä, ja pudotus pitkä.”Alex ei tunnistanut viittaustani ja käski minun vain puntata itsensä takaisin satulaan. Hän vihersi taas hieman, mutta kurtisti väkisin kulmiaan ja nytkäytti ylähuulensa koppavaan asentoon niin kuin jokin haisisi tosi pahalta hänen nenäänsä. Kehotin vielä kerran olemaan varovainen Taivaan porteilla. Sisareni ei vastannut, mutta näytti peräti kahta keskisormea kuin voitonmerkkejä hyvän aikaa ennen kuin katosi käymäjalkaa ratsastaen Kristensenin tiimin taa näkymättömiin. Ilman rumaa elettäänkin hän näytti mahdottoman epäsopivalta kaiken sen hempeän vaaleanpunaisen keskellä: Action Manilta Barbietalossa. Tuolla kentällä kuitenkin vain taidoilla oli merkitystä. Yhtäkkiä toivoin, että hän lentäisi korkeammalle kuin kukaan, vaikka olin häntä varoitellutkin. Alexin siipiä ei ollut tehty vahasta ja linnunhöyhenistä.
Power Jump 2024: Alex ja Tetris olivat tekstituotosluokassa 4/14 ja arvoluokassa 4/78.
-
Salailmoittaja
”Mitä vittua tää oikeen meinaa?” tivasin Oskarilta samalla hetkellä, kun se avasi Camillan auton oven. En ikinä myöntäisi, mutta olin väijynyt sitä noin kolme varttia tupakkapaikalla aivan hermona.
”Mikä?” Oskari kysyi niin kuin ei muka tietäisi.Camillan mulkaisu kertoi, että huutaminen saa riittää. Sitä varten nakkasin Oskaria kännykälläni. Vasta, kun olin päästänyt laitteesta irti, muistin, etteivät sen refleksit toimi. Vatsanpohjaa jo kouristi — ai mun uusi iPhone — mutta hämmästyksekseni Oskari sai kopin eikä koko vehje präiskähtänyt pitkin tannerta. Oskari näytti ihan yhtä yllättyneeltä, mutta rykäisi, yritti esittää coolia ja katsoi puhelintani. Siinä oli auki se perhanan ilmoittautumisvahvistus.
”Jaa”, Oskari tuumi ihan iloisena. ”Täähän tarkottaa et sun ilmottautuminen Solgården Slottin kilpailuihin on hyväksytty, maksu on onnistunu ja kaikki on kunnossa.”
Katsoin Oskaria niin kuin se olisi vähän vähäjärkinen. Näätä se oli. Aivan sairaan iso näätivä näätä. Paskanäätä.
”Kun mä en ole ilmoittautunut mihinkään Solgårdenin paskakisoihin”, hyrräsin niin samettisesti kuin osasin.
”A-hä? Ja sä luulet että mä oon ilmottanu sut salaa? Ei mulla oo semmosia rahoja.”
”Kukahan muu muka tekis jotain niin vammaista? Mä sanoin sulle Oskari, että mä en jaksa enää Power Jumpin päälle, ja sitten sä pakotit mut ilmottautuun jo tohon Tervajoellekin, ja nyt tää, ihan oikeesti mä en jaksa!”
”No en mä oo tätä tehny”, Oskari puolustautui.Tuijotin tiukasti sen silmiin. Se katsoi suoraan takaisin. Se oli maailman paskin valehtelija. Se ei pystynyt katsomaan lähellekään koko olemustani silloin, kun se yritti valehdella. Perkele. Tässä sai vielä lähteä ehtoonsa ratoksi jahtaamaan jotain salailmoittajaa, joka yritti pilata minun ja Tetriksen elämän. Paitsi että jos se ei ollut Oskari, eihän se voinut olla kukaan muu kuin–
”Miika”, Oskari sanoi.
”Jep”, vastasin niin että napsahti.
”Noh. Tapatko sä sen nyt, vai ehditkö sä odottaa siihen asti että me ratsastetaan Jaska ja Tetris ensin?” -
Komia Dressage 2024
Wau, mikä hevonen. Jouduin oikein puristamaan suuni kiinni, kun se meinasi jäädä auki. Tetris, joka oli seissyt kuljetusrekassa vain parikymmentä minuuttia tavallisen monen tunnin matkan sijaan, liikkui Yorca Warmbloodsin lämmittelykentällä Tervajoella niin kuin — niin kuin — no ei sitä voinut oikein kertoakaan, kuinka. Niin kuin kotona, paitsi että pöyhkeästi kuin riikinkukko: tulista miestä varmaan tammoille esittäen, niska korkealla niin kuin katkarapu-Oskarilla silloin kun se kirjoitti mitä tahansa käsin — paitsi että Tetris oli kaunis. Selästäkin sen näki, ja herran tähden tunsi.
Aidalla roikkui Oskari itse. Hänelläkin oli silmät lautasina. Vilkutin ja virnistin, mutta sen silmät eivät irronneet hevosestani. Se ei varmaan edes huomannut. Se oli tullut mukaan muka valmentajan ominaisuudessa, vaikka Noeul ratsasti Jaskalla Oskarin asemasta.
Kauemmalla kentällä edellinen ratsastaja näytti olevan loppusuoralla. Annoin Tetrikselle piskät ohjat, vaikka se olikin aivan liian ylpeällä tuulella kulkeakseen rennosti kaula pitkänä. Oskari väistyi auki sidotulta portilta edelleen Tetristä tuijottaen. Se ei ollut varmaan räpäyttänyt silmiään kertaakaan.
Kun pysäytin Tetriksen Oskarin viereen viime hetken saarnaa, ei kun kommentteja odottaen, se hullu, siis Oskari, kiskaisi minua kisatakin liepeestä. Kaksi nopeaa sydämenlyöntiä pelkäsin, että se päätti pudottaa minut kostoksi, kun ei saanut itse ratsastaa, mutta aika monta vielä miljardi kertaa hirveämpää sydämenlyöntiä pelkäsin, että sekin nyt luulee minua lesboksi ja suutelee, kun se kiskoi minut niin matalalle, että sai roikuttua kauluksissani. Ei se onneksi sitä tehnyt, mutta katsoi suoraan silmiin vaativasti, tai oikeastaan jotenkin kiihkeästi. Tetris otti sivuaskelta, kun vähän niin kuin roikuin sen kyljellä Oskarin käsien varassa.
”Voita ne”, Oskari sanoi hyvin hiljaa, mutta se ei ollut onnentoivotus, eikä edes vaatimus, vaan määräys.
”Mä yritän, mut jos sä pudotat mut– okei! Tottakai. Mikä ettei. Heeeeeelppo homma.Yhtä nopeasti kuin Oskari oli minut melkein pudottanut, se tuuppasi minut takaisin ylöskin. Vaikka sen voimat eivät riittäneet mihinkään, kun vertasi edes sellaisiin riisikäsiin kuin Milan tai Hello, tänään se nosteli niin kevyesti about neljääkymmentä kiloa minua, että teki mieli potkaista sitä naamaan saappaalla. Jätin nipin napin potkaisematta, ja kohensin vain Eiran typerää takkia paremmin ylleni matkalla kentälle.
Kentällä Tetris oikein ravautti pyllyään nytkäyttämällä riikinkukonpyrstönsä auki, kun tervehdin tuomaria. Tottahan sen piti päästä sitä esittelemään, kun melkein kotona kerran oltiin. Katsokaa kaikki: tämä on Tetris Tiederbergin aluetta, hän määrää näillä pelloilla ja näissä metsissä. Vilkaisin aitaan kiinni liimautunutta, melkein ankaran näköistä Oskaria nopeasti, vaikka ei saisi. No niin, Susi. Sinun pitää tietää minusta ja Tetriksestä yksi asia: me pidämme aina, mitä lupaamme.
Alex & Tetris Komia Dressagessa vaativassa A:ssa 1/55.
-
Kohtuutonta
”Oijjeshh”, Alex tavallaan ähkäisi, tavallaan huokaisi laskeutuessaan sohvalleen miltei vaakatasoon oluensa kanssa. Hänellä oli tukka märkänä saunan jäljiltä ja pyyhe yllään, mutta ilman niitäkin olisin siirtynyt vähäsen kauemmas. Alex taisi huomata liikahdukseni, koska hän katsoi minua niin huvittuneesti.
”Kerropa mitä varten sä tunkeudut tänne häiritsemään saunovia naisia?” Alex sitten kysyi ja ojensi jalkansa suoriksi. Ne eivät ihan yltäneet sohvapöydälle, joten hän valui entistäkin alemmas sohvalla, jotta sai jalkansa pysymään lipsumatta pöydällä.
Vilkuilin ympärilleni. En todellakaan sanoisi, että olin tullut, koska inhotti olla kotona yksin. Camilla oli reissussa. Alexin pienessä yksiössä ei kuitenkaan ollut paljon katseltavaa, ja sitäkin vähemmän vinkkejä oli valhetta varten. Lopulta loin katseeni Alexin ikkunaverhoihin. Ne olivat harmaat, kuviottomat pimentävät verhot, mutta Alex oli muodostanut tavakseen kiinnittää kaikki Tetriksen ruusukkeet niihin. Ja niitä alkoi muuten olla paljon! Viime vierailuni jälkeen hän oli kiinnittänyt kolme lisää.
”Mä tulin vaan, tai siis, mitä sä meinaat talvella Tetriksen kaa?” kysyin, koska kuulosti uskottavalta ajatukselta, että tulisin Alexin luokse puhumaan hevosista, kilpailuista ja valmentautumisesta.
”Kuinni?” Alex kysyi kuivasti. ”Mä en ole antamassa sitä sulle.”
”En mä sitä haluakaan. Kunhan kysyin!”
”No jos sä nyt oikeasti haluat tietää, niin pidetään peruskuntoo yllä. Eipä talvella nyt aiva saatanasti oo kisoja tai mitään. Ne parit mitä on joulun alla ilmottauduttu niin mennään.”
”Aa… Kuulostaa hyvältä…”Hiljaisuus laskeutui taas. Alex joi tölkistään niin että hörpintä kävi. Hän ei ollut hevosihminen samalla tavalla kuin minä, mutta mitä enemmän aikaa hän vietti Tetriksensä kanssa, sitä enemmän Tetriksestä siirtyi näköjään hänen kotiinsakin. Kaikki huonekalut olivat valkoisia ja uusina ostettuja, ja ennen kaikki tavarat olivat olleet laatikoissa piilossa. Nyt television alla näytti pötköttävän sähköteipillä yhteen teipattu pätkä Tetriksen häntäjouhia. Lipastolla oli peilin vieressä Tetriksen kuva, jossa se poseerasi komeasti. Naulakko pullisteli eteisessä, ja siinä oli päälimmäisenä Alexin tallitakki. Ratsastushousunsa hän oli nakannut pikkuruisen vessansa oven päälle kai saunaan kömpiessään. Nurkassa möllötti kypärä, joka ei ollut se, jota Alex tavallisesti käytti. Hevostavaroista huolimatta oli ahdistavaa. Ahdistava hiljaisuus.
”Ootsä niinku valmennettavaa vailla?” Alex kysyi sitten.
”Joo!” henkäisin kiitollisena. Joo, se kuulosti uskottavalta.
”Mä arvasin. Saatanan näätä. Mitä sulla on mielessä?”
”No oota kun”, aloitin ja kaivoin kännykkää liian syvältä farkun taskuista, ”mä huomasin just siinä Häjy Showjumpingissa, että Tetriksen etujalat–”
”Älä sittenkää kerro. Mä oon liian väsyny tähän.”
”No hö.”
”Onks sun nälkä?”
”Ei.. Mä meinaan mennä tallille.”
”Tallille! Kello on kahdeksan!”Niin, myöhä oli, mutta olisi siellä vielä joku kuitenkin. En voinut jäädä asumaan Alexin luo, ja oli parempi olla myöhälle tallilla kuin yksin kotona.
”Niin, sitte? Mä meen maastoon.”
”Keskellä yötä. Siellä onki vitun hienoo pimees. Onks sulla heijastimia edes?”
”On mulla.”
”Jaa”, Alex sanoi tuumivasti ja nousi sitten ylös. Hän ravisteli hiuksiaan niin kuin koira turkkiaan. ”Onks sulla heijastimia mulle asti?”
”Voi ollakki?”
”Selvä. Käänny tonnepäin niin kauaksi että mä puen. Sit me mennään.”
”Joo.”
”Ja me mennään sun autolla.”
”Joo.”
”Ja mä ajan.”
”Joo.”
”Sä voit sit hyvin tiivistetysti sanoa niistä etujaloista sit matkalla. Ja jos sä kerran valmennat, niin kattokki että me ollaan voittamattomia ens kesänä. Vituttaa suunnattomasti kökkiä tuolla ympäri maakuntaa häviämäs…”Katselin taas ruusukekokoelmaa ikkunaverhoissa. Alex ei ollut ihan tosissaan. Tai siis ei voinut olla. Hän ja Tetris olivat olleet koko vuoden aika voittamattomia. Jos kyseessä olisi ollut jokin toinen ratsastaja, joku hieman vieraampi, olisin inhonnut häntä. Alexillahan meni tuhat kertaa paremmin kuin minulla, vaikka hän näki tuhat kertaa vähemmän vaivaa. Tuntui melkein loukkaavalta, että hän uhosi kiertäneensä häviämässä kilpailuissa.
”Nonii näätä, käänny ja paa kengät jalkaan! Äitin pikku Tetris odottaa jo!”
