Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
// Aahh, vihdoin sain kirjotettua toisen tarinan. Joulukuu on ollut kyllä yhtä häsellystä kaikin puolin, mutta tässä se vihdoin on 😀
Toinen kerta toden sanoo, vai kolmas?
Ajoin auton tällä kertaa tallin eteen. Kello oli lähemmäs kahtatoista, joten oletettavasti muitakin oli saapunut jo talliaskareisiin. Pihalla oli pari autoa, muutama ihminen käveli tallin ohi ja astuessani ulos autosta heilautin kättäni tervehdykseksi Eetulle, joka juuri oli astumassa sisään omaan taloonsa. Leveä hymy huulillani kävelin sisään talliin. Karsinasta kurkisti välittömästi musta turpa ja tummat, uteliaat silmät. Tamma mutusteli jotain hyvinkin tyytyväisen oloisena, katsellen minua mielenkiinnolla.
“Heeeiiii”, hymisin ja tarjosin kättäni haisteltavaksi. Agita otti välittömästi tilaisuudesta vaarin ja tuhisi lämmintä ilmaa ihoani vasten. Huulet rupesivat hamuamaan, kuin minulla olisi ollut jotain, enkä voinut olla naurahtamatta.
“Mitäs tyttö, ootko ollut nätisti täällä?” Aloin puhelemaan tammalle, nostaen käteni rapsuttamaan hevosen kaarevaa päätä. Silmät painuivat kiinni ja pää vaipui alemmas hellyydenosoituksista.
“Mitä jos lähetään käveleen ensin, mäkään en tiedä missä on mikäkin”, ehdotin energisenä. Ainakin omia jalkojani kihelmöi, joten olisi pakko päästä purkamaan kaikkea sitä energiaa jotenkin. Maneesissa pyöriminen oli mielestäni ihan hyvä idea päästä tutustumaan uuteen hevoseeni ja uuteen paikkaan. Jos myöhemmin kenttä tai maneesi olisi tyhjä niin voisin ehkä hetkeksi nousta jopa selkään.
Ennen kuin ehdin liikahtaakaan varustehuonetta kohti, kuulin jonkun kävelevän tallin ovelle ja avaavan jäästä narisevan oven. Talliin astui maanläheisiin väreihin pukeutunut rastapää, joka vaikutti olevan ajatuksissaan.
“Moi!” Tervehdin energisesti, saaden miehen hätkähtämään hieman. Hänen kasvoilleen nousi kuitenkin hetken hämmennyksen jälkeen ystävällinen virne, kun hän tervehti minua takaisin.
“Moro. Ei ollakaan nähty?” Mies kysyi miettien, mutta luulen että olisimme molemmat muistaneet toisemme.
“Ei olla, tää on mun toinen kerta täällä joten en oo tavannu montaakaan tyyppiä vielä”, puhuin ja käännyin kunnolla tuon puoleen. Mies ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.
“Noa Metsärinne”, tuo esitteli itsensä.
“Alma Lien. Sano vaan Laama”, hymyilin leveästi. Noa naurahti.
“Vai Laama. Sä oot ilmeisesti meidän uuden tulokkaan omistaja?” Tuo kysäisi ja nosti katseensa Agitaan, jonka turpa oli pitkällä käytävässä, ihan kuin olisimme kuiskineet ja se halusi kovasti kuulla mitä puhuttiin.
“Kyllä vaan! Ja nimenomaan uuden”, hymähdin, “tämä on toinen kerta täällä tallilla ja kolmas kerta Agitan kanssa, joten kaikki on aivan uutta”.
“Jaa niinkin uusi. No tervetuloa Hopiavuoreen. Kysy sit jos tulee jotain mieleen, uskon että kaikki täällä auttaa ihan mielellään”, Noa hymyili pehmeästi ja lähti hitaasti kohti varustehuonetta. Koska se oli minunkin määränpääni niin lähdin seuraamaan tuota.
“Itseasiassa, voisinkin kysyä että miten täällä menee noi kenttävuorot? Olisi ihan kiva päästä tutustumaan Agitaan paremmin talutellen tai jotain”, mietiskelin hymyillen, kävellen rastapään perässä.
“Joo, meillä ei oo mitään vuorolistaa, kaikki tulee ja menee miten on aatellu. Hyvin ollaan samalle kentälle mahduttu”, Noa kertoi. Astuimme yhdessä varustehuoneeseen, jonka ilma oli inasen lämpimämpää kun tallissa.
“Okei, voisinkohan vaan mennä vaikka maneesiin, jos varaisin vaikka vaan osan päädystä”, mietin ääneen, odottaen vastausta.
“Kyllä mä uskon”, miehen huulilta pääsi hyväntahtoinen tuhahdus. Suuntasin omalle kaapilleni ja otin mustakeltaisen riimun ja siihen sopivan keltaisen narun, sekä kuluneen harjapakin. Jos harjaisin tamman ensin ajatuksella kunnolla, ennen kuin lähden mihinkään.
“Nähdään taas”, Noa huikkasi vielä ovelta ennen kuin katosi käytävään.
“Joo, nähdään”, naurahdin ja heilautin kättäni. Ovi tömähti kiinni ja olin yksin varustehuoneessa. Oven ulkopuolella kuului vaimeaa puheensorinaa ja askellusta, josta päättelin että muita yksärien omistajia oli saapunut sisään. Astelin itsekin ulos vihdoin, nähden Jussin tallin puolella muutaman naisen juttelemassa keskenään. Kävelin kuitenkin suoraan Agitan luo. Eiköhän minulla vielä ole aikaa tutustua ihmisiin täällä, vaikka olisin voinut helposti lyöttäytyä joukon jatkoksi.Agita tuijotti minua pää pitkänään, näyttäen jopa koomiselta.
“Tullaan tullaan”, naurahdin ja sujahdin karsinaan. Ripustin riimun karsinan oven päälle, laskien harjapakin aivan nurkkaan ettei tamma potkisi kaikkea levälleen.
Nappasin harjan ja lähdin pitkin vedoin putsaamaan mustaa turkkia. Suuri pää kääntyi puoleeni ja tutki takkini turvallaan läpikotaisin. Se tuuppi ja hamusi minkä ehti, jos vaikka jotain tippuisi, mutta hänen harmikseen minulla ei ollut mitään mitä syödä.
“Sori, mutta mulle sanottiin että oot perso herkuille”, puhuin tammalle huvittuneena. Se nosti päätään ja vei korvat taakseen, kuin olisi ymmärtänyt sanani. Käytävältä kaikuva kavioiden kopse veti kuitenkin kyömypään huomion ja korva tarkkana se kuunteli mitä tapahtui.
“Älä viiti mököttää”, hymähdin, kuunnellen itsekin kuinka kavion kopse loppui ja karsinan soli lipsahti kiinni. Kumea hörinä kaikui toiselta puolelta.
Harjasin tammaa rauhassa, puheskellen sille välillä niitä näitä. Agita vaikutti oikein rauhalliselta, lepsulta ja kiireettömältä hevoselta. Sitä ei haitannut ollenkaan että aikailin ja hidastelin, vaan pikemmin nautti siitä että olin karsinassa sen kanssa, rapsutellen ja hoivaten. Välillä hevosen silmät painuivat kiinni, sen nauttiessa harjauksista.
Jalat nousivat hienosti pienen tapautuksen jälkeen ja kaviot pysyivät lähes itsekseen ilmassa. Oikeastaan tamma laski ne vasta sitten kun menin seuraavalle jalalle.
“Hieno tyttö!” Kehuin vuolaasti, rapsutusten kera, kun kaikki oli saatu valmiiksi. Agita tuhautti lämmintä ilmaa kasvoilleni, saaden minut naurahtamaan. Nappasin riimun, sujauttaen sen hevosen päähän ja olimme valmiit.Talutin tamman ulos karsinasta ja sitten ulos tallista. Mustakarva seurasi minua kuin koira, eikä vaikuttanut ollenkaan vastahakoiselta, lähinnä vain uteliaalta, haluten nähdä kaiken. Ensin kiinnosti humiseva tuuli, joka liikutteli puiden oksia, sitten jonkun puhe kentältä. Maneesin ovi avautui myös ja sekös jos jännää oliskin. Samalla huomasin että punahiuksinen mies ja tummatukkainen nainen taluttivat hevosiaan pois maneesirakennuksesta. Olisinko niinkin onnekas ettei siellä ollut enää muita?
Kävelin reippaasti mustan ratsuni kanssa selkeästi heitä ja maneesia kohti.
“Moi, onkohan maneesissa enää ketään?” Kysäisin nopeasti, yrittäen kurkistaa maneesin oven raosta sisään. Tammani haisteli muita hevosia päin korvat höröllään.
“Eei siellä enää ketään oo”, nainen vastasi aluksi hieman hämillään, mutta tuntui tajuavan sitten että minä olin uuden kladruberin omistaja.
“Tiedättekö onko sinne menossa ketään? Jos valtaisin ainakin osan toisesta päädystä Agitan kanssa talutteluun”
“En osaa sanoo…” nainen mietti ja katsahti mieheen edessään. Tuo oli aivan hiljaa, kohtauttaen vain hieman olkapäitään. Nyökkäsin energisesti.
“Okei, no jos joku on tulossa niin saa tulla, ei me koko maneesia tarvita”, huikkasin ja lähdin taluttamaan tammaa maneesin ovista sisään. Vasta sisään päästyäni tajusin että olisi ehkä voinut esittäytyä. Noh, seuraavalla kerralla sitten, nyt minulla oli muuta tutustuttavaa. -
Alma ja Agita mukaan molempiin kisoihin! 😀 Ja Alma on 100% mukana myös jatkoilla.
-
Uusi alku
Vanha Mitsubishi Pajero hurisi nastarenkaidensa kanssa märällä asfalttitiellä, ohittaessani Otsomäen taajamamerkin. Lunta oli jo jonkin verran ojanpenkassa, mutta tiet olivat vielä sulia. Vilkaisin taustapeiliin tarkistaakseni että perässä kulki edelleen traileri, jonka sisällä uusi elämäni odotti pääsyä uuteen kotiin. Painoin vilkun oikealle.
Olin käynyt kerran kurkkaamassa paikkoja Hopiavuoren tallilla, jotta edes vähän tietäisin minne olin tulossa. Näin silloin nopeasti tallin omistajaa, joka tiivisti minulle kaikki tallin paikat ja muutaman ihmisen. En voi sanoa muistavani kenenkään nimeä.
Käänsin auton pihatielle, todeten heti että trailerin kanssa en mahdu tallin edustan parkkiin, joten hitaasti köröttelin maneesin eteen kuljetukseni kanssa. Tallilla hääräsi ihan hyvä määrä ihmisiä joiden uteliaat silmät vilkuilivat meitä. Kentällä näkyi olevan kaksi miestä hevosten selässä. Olin ilmoittanut Eetulle että saavumme tänään ja vilkaistuani kelloa totesin että olin täsmälleen antamani aikarajan sisällä.
Sammutin auton ja reippaasti astuin ulos, hengittäen kostean viileää ilmaa. Kuulin hörähdyksen trailerista. Pieni hymynkare huulillani avasin trailerin oven ja katsoin tummien varjojen sävyttämää hevosta.“Täsäkös se meirän uusin tulookas lompsii?” Kuului miehen kysymys samalla kun peruutimme mustan hevosen kanssa pois trailerista.
“Tässähän se”, totesin reippaasti, nähden vasta kohta kuka meitä puhutteli. Olinkin tunnistavinani Eetun äänen viime kerrasta ja siinähän vaaleahapsinen mies seisoi. Mies kävi katseellaan läpi hevosen kavioista korviin ja nyökkäsi sitten, kuin hyväksyen sen.
“Sullahan oli viel kaks karsinaa tyhjänä?” Kysäisin mietteliäänä, yrittäen muistaa käyntini yhteydessä puhutuista karsinoista. Agita vierelläni katseli uteliaana uutta ympäristöään, käännellen päätään puolelta toiselle.
“Juuh! Tuuppa perääs nii mä näytäh. On aika koria tua sun ratsus”, Eetu lähti edeltä kävelemään kohti tallia. Nytkäytin tammani liikkeelle ja sen huomio kiinnittyi heti minuun.
“Kiitos! Saa nähdä miten sen kanssa lähtee rullaamaan” puhelin takaisin miehelle, silmäillen samalla tallin toisessa päässä hevostaan taluttavaa sinihiuksista naista. En ollut varma katsoiko hän meitä hetki sitten, mutta nyt hänen huomionsa oli punaruunikossa hevosessaan.
“Niin s’oot vasta saanu sen haltuhus?” Mies kysäisi avaten tallin oven meille.
“Joo, kävin sen hakemassa aamulla ja ajoin suoraan tänne”, hymyilin naurahtaen. Agitaa tilanne ei näyttänyt juuri haittaavan, sillä se kopisteli sisälle talliin perässäni niin kuin se olisi ollut kanssani aina.
“Ne o heti siin oikialla”, Eetu huikkasi kun kävelimme ovesta. Hän lompsi ohitsemme omistajan elkein ja avasi osoittamani karsinan oven jotta pääsimme sujuvasti sisään.Tallissa jostain kuului kahden ihmisen puheensorina ja naurahtelu, yhdessä muutaman hevosen hörinän ja kavion kopseen kera. Varusteiden kilinä ja tarrojen repäisy kertoi minulle että ihmiset olivat joko tulossa tai menossa. Tallin lämmin haju täytti nenäni ja sai aikaan rentoutuneen hymyn huulilleni.
“Pärjäättekköös jos lähären kirijottaa sitä papeeria. Sä voot tul mun luokkeni allekirijottaan sen sittehen”, vihersilmäinen mies katseli meitä nojaillen karsinan seinään. Miehen lauseen loputtua nostin pääni hevosen toiselta puolelta ja nyökkäsin energisesti.
“Kyllä me pärjätään! Mä tuun sinne sit kun saan kaikki purettua. Saattaa mennä hetki”, naurahdin innoissani. Mies hymähti pienen hymyn takaa.
“Nooh, tuut sitteh kysymähän apua” tuo heilautti kättään lähdön merkiksi ja poistui tallista.Jäin kaksin uuden mustan tuttavuuteni kanssa, puheskellen sille niitä näitä, välillä rapsutellen sen mattapintaista karvaa. Agita vaikutti oikein kuuntelevaiselta, sillä se tuntui seuraavan koko ajan katseellaan mitä tein. Välillä tamma tahtoi maistaa takkini huppua, mutta joka kerralla todeten että se oli pahan makuinen.
Kävin raahaamassa vähäiset tavarani satulahuoneeseen, jossa minua tuli vastaan kaksi vaaleahiuksista naista. Moikkasin heitä pirteästi, saaden ei yhtä pirteät tervehdykset takaisin. Asetellessani omia kamppeitani kohdilleen toivoin että seuraavan kerran minulla on enemmän aikaa tutustua muihin tallilaisiin. -
Voiskohan Agitan pistään karsinaan 21? Tarhalla ei niin väliä, menee muiden tammojen kanssa, mutta mieluiten mahdollisimman lähelle tallia/pihaa. Mikäli ei mahdollista niin sitten sinne minne mahtuu 😀
-
Saatoin just käyttää tylsän työvuoron ensimmäiset tunnit siihen että luin kaikki Chain tarinat läpi :’3
Kaikki tarinat oli tosi hyvin kirjotettu, helppoo luettavaa jotka vaan hotkasee kerralla ja haluaa vaan lisää.
Aluksi olin vähän kysymysmerkkinä (siihen varmasti vaikuttaa että oon ihan uus tyyppi täällä), mutta aika nopeasti sain kiinni Chaista ja hänen todellisuudestaan ja menneisyydestään. Sun tyylis kirjottaa on jotenkin todella maanläheinen ja tuo hyvin esiin mitä hahmot ajattelee ja tuntee.Jään ehdottomasti odottamaan lisää tänne varjoihin ja voit olla varma että luen jokaisen, vaikka en oliskaan kommentoimassa.
-
Tää oli oikeestaan todella hyvä tiivistys näin uudelle tulokkaalle 😀 Sai vähän tietää mitä on tapahtunu ja millasessa vaiheessa Sonja on. Oli myös kirjotettu jotenkin kevyesti ja helpostiluettavasti, koska luin tän ihan hetkessä. Pitääkin varmaan perehtyä enemmän Sonjan tarinaan.
-
Alma Lien
• Omat Sivut
• Omistaa Agitan
• Syntynyt 30.3.1993
• Lempinimeltään Laama, ja tykkää käyttää sitä
• Asuu seinäjoella kaksikerroksisessa luhtiasunnossa
• Työskentelee pieneläinlääkärinä Seinäjoella
• Harrastuksena valokuvaus ja luonnossa kävely
• Omistaa kaksi mustaa itämaista lyhytkarvaa, Harmaja ja Usva, sekä kaksi mustaa kesyrottaa, Zora ja Neva
• Romanttisesti kiinnostunut vain naisista
• Horoskoopiltaan oinas, persoonallisuudeltaan ESFP-aTiivistetysti
Alman tulon huomaa ja kuulee. Kirkkaan liloiksi värjätyt hiukset, mustat vaatteet, paksu musta meikki ja energinen nauru kääntävä usein katseita. Nainen on hoikka, 171 cm pitkä, melko urheilullisen näköinen, vaikka pyöreyttä löytyy lanteilta ja kasvoista. Tuolla on pyöreät posket ja leukaperät, joita tasapainottaa teräväkulmaiset, tummanvihreät silmät.
Tyyliltään Alma on jotain e-girlin, alternativen ja casuaalin välillä, pitäen kiinni tummasta värimaailmasta. Tiukat mustat paidat, korkeavyötäröiset pillifarkut ja parikokoa suuremmat päälyspaidat kuvaavat hyvin naisen tyyliä. Asun yksityiskohtina löytyy mustat chokerit, suuret teemalliset korvakorut sekä teemaan sopiva laukku. Jalassa lähes poikkeuksetta maiharit tai goottimaiset suuret korkkarit. Tallille tulee vähän hillitymmissä vaatteissa ja meikeissä, mutta musta pysyy värinä.Luonteeltaan Almaa voisi kuvailla duracell-pupuksi, joka uskaltaa näyttää mitä tuntee ja sanoa kun on jotain sanottavaa. Naista voisi kuvailla tunteelliseksi, sillä antaa monesti tunteiden ja uteliaisuuden viedä, miettien seurauksia vasta myöhemmin. Voit olla varma että tuo on joka hetkessä aito itsensä, itkee jos itkettää, nauraa jos naurattaa. Osaa olla myös hyvin suorasukainen, eikä aina varo mitä sanoo, niin hyvässä kuin pahassa.
Alma on ambivertti joka tulee helposti muiden kanssa toimeen. Hän on höpöttelijä joka tykkää tutustua uusiin ihmisiin ja mennä mukaan porukkaan, mutta välillä katoaa omaan rauhaansa näpertelemään käsitöitä ja kävelemään luontoon kameran kanssa. Alma ei aina osaa lukea tilanteita hyvin ja saattaa mennä kysymään jotain tyhmää vakavalla hetkellä tai suuttuttaa jonkun aivan turhasta. Tällaiset tilanteet hän tajuaa yleensä myöhemmin ja osaa mennä pyytämään anteeksi.Alma asuu Seinäjoella, työskennellen eläinlääkärinä ja pieneläinhoitajana, erikoistuen eksoottisiin eläimiin. Luhtitaloasunto sijaitsee Seinäjoen laidalla, josta on helppo lähteä niin keskustaan kuin Hopiavuoren tallillekin. Naisella on kaksi itämaista lyhytkarvaa ja kaksi kesyrottaa. Kissojensa kanssa käy näyttelyissä silloin tällöin.
Alman vanhemmat, Lena ja Peter, asuvat Ähtärissä, josta hän on kotoisin itsekin ja pikkuveli Anton asuu Tampereella. Lena on kotoisin Norjasta, joten Alma osaa jonkin verran myös norjaa. Nainen on pienestä pitäen ratsastanut äitinsä kanssa ja tiesi varhain haluavansa eläinlääkäriksi. Aluksi tahtoi hevosiin erikoistuvaksi, mutta lukiossa päätti että se ei olisi hänen juttunsa. Opiskeli pieneläinhoitajaksi ja pieneläinlääkäriksi Helsingissä, jolloin hankki rottien siivelle kissoja. Ratsastusharrastus hupeni hetkeksi, ja muuttui satunnaisten tuntien muotoon. Kun pääsi koulusta, muutti takaisin Seinäjoelle, sai töitä, osti asunnon ja päätti ostaa monen vuokrahevosen jälkeen vihdoin oman hevosen.
