Agita

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Agita

Tämä aihe sisältää 8 vastaukset, 6 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Ea 1 vuosi, 1 kuukausi sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #8037 Vastaus

    Alma Lien
    Osallistuja

    kladrubertamma

    Agita
    • Kladruberin hevonen
    • Tamma
    • 172 cm
    • 5-vuotias
    • Om. Alma Lien
    • Ihmisläheinen, kuuliainen ja helppo käsitellä

  • #8104 Vastaus

    Alma Lien
    Osallistuja

    Uusi alku

    Vanha Mitsubishi Pajero hurisi nastarenkaidensa kanssa märällä asfalttitiellä, ohittaessani Otsomäen taajamamerkin. Lunta oli jo jonkin verran ojanpenkassa, mutta tiet olivat vielä sulia. Vilkaisin taustapeiliin tarkistaakseni että perässä kulki edelleen traileri, jonka sisällä uusi elämäni odotti pääsyä uuteen kotiin. Painoin vilkun oikealle.

    Olin käynyt kerran kurkkaamassa paikkoja Hopiavuoren tallilla, jotta edes vähän tietäisin minne olin tulossa. Näin silloin nopeasti tallin omistajaa, joka tiivisti minulle kaikki tallin paikat ja muutaman ihmisen. En voi sanoa muistavani kenenkään nimeä.

    Käänsin auton pihatielle, todeten heti että trailerin kanssa en mahdu tallin edustan parkkiin, joten hitaasti köröttelin maneesin eteen kuljetukseni kanssa. Tallilla hääräsi ihan hyvä määrä ihmisiä joiden uteliaat silmät vilkuilivat meitä. Kentällä näkyi olevan kaksi miestä hevosten selässä. Olin ilmoittanut Eetulle että saavumme tänään ja vilkaistuani kelloa totesin että olin täsmälleen antamani aikarajan sisällä.
    Sammutin auton ja reippaasti astuin ulos, hengittäen kostean viileää ilmaa. Kuulin hörähdyksen trailerista. Pieni hymynkare huulillani avasin trailerin oven ja katsoin tummien varjojen sävyttämää hevosta.

    “Täsäkös se meirän uusin tulookas lompsii?” Kuului miehen kysymys samalla kun peruutimme mustan hevosen kanssa pois trailerista.
    “Tässähän se”, totesin reippaasti, nähden vasta kohta kuka meitä puhutteli. Olinkin tunnistavinani Eetun äänen viime kerrasta ja siinähän vaaleahapsinen mies seisoi. Mies kävi katseellaan läpi hevosen kavioista korviin ja nyökkäsi sitten, kuin hyväksyen sen.
    “Sullahan oli viel kaks karsinaa tyhjänä?” Kysäisin mietteliäänä, yrittäen muistaa käyntini yhteydessä puhutuista karsinoista. Agita vierelläni katseli uteliaana uutta ympäristöään, käännellen päätään puolelta toiselle.
    “Juuh! Tuuppa perääs nii mä näytäh. On aika koria tua sun ratsus”, Eetu lähti edeltä kävelemään kohti tallia. Nytkäytin tammani liikkeelle ja sen huomio kiinnittyi heti minuun.
    “Kiitos! Saa nähdä miten sen kanssa lähtee rullaamaan” puhelin takaisin miehelle, silmäillen samalla tallin toisessa päässä hevostaan taluttavaa sinihiuksista naista. En ollut varma katsoiko hän meitä hetki sitten, mutta nyt hänen huomionsa oli punaruunikossa hevosessaan.
    “Niin s’oot vasta saanu sen haltuhus?” Mies kysäisi avaten tallin oven meille.
    “Joo, kävin sen hakemassa aamulla ja ajoin suoraan tänne”, hymyilin naurahtaen. Agitaa tilanne ei näyttänyt juuri haittaavan, sillä se kopisteli sisälle talliin perässäni niin kuin se olisi ollut kanssani aina.
    “Ne o heti siin oikialla”, Eetu huikkasi kun kävelimme ovesta. Hän lompsi ohitsemme omistajan elkein ja avasi osoittamani karsinan oven jotta pääsimme sujuvasti sisään.

    Tallissa jostain kuului kahden ihmisen puheensorina ja naurahtelu, yhdessä muutaman hevosen hörinän ja kavion kopseen kera. Varusteiden kilinä ja tarrojen repäisy kertoi minulle että ihmiset olivat joko tulossa tai menossa. Tallin lämmin haju täytti nenäni ja sai aikaan rentoutuneen hymyn huulilleni.
    “Pärjäättekköös jos lähären kirijottaa sitä papeeria. Sä voot tul mun luokkeni allekirijottaan sen sittehen”, vihersilmäinen mies katseli meitä nojaillen karsinan seinään. Miehen lauseen loputtua nostin pääni hevosen toiselta puolelta ja nyökkäsin energisesti.
    “Kyllä me pärjätään! Mä tuun sinne sit kun saan kaikki purettua. Saattaa mennä hetki”, naurahdin innoissani. Mies hymähti pienen hymyn takaa.
    “Nooh, tuut sitteh kysymähän apua” tuo heilautti kättään lähdön merkiksi ja poistui tallista.

    Jäin kaksin uuden mustan tuttavuuteni kanssa, puheskellen sille niitä näitä, välillä rapsutellen sen mattapintaista karvaa. Agita vaikutti oikein kuuntelevaiselta, sillä se tuntui seuraavan koko ajan katseellaan mitä tein. Välillä tamma tahtoi maistaa takkini huppua, mutta joka kerralla todeten että se oli pahan makuinen.
    Kävin raahaamassa vähäiset tavarani satulahuoneeseen, jossa minua tuli vastaan kaksi vaaleahiuksista naista. Moikkasin heitä pirteästi, saaden ei yhtä pirteät tervehdykset takaisin. Asetellessani omia kamppeitani kohdilleen toivoin että seuraavan kerran minulla on enemmän aikaa tutustua muihin tallilaisiin.

    • #8105 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Tervetuloa Hopiavuoreen molemmille!

      Jännää nähdä miten ratsukon matka lähtee sujumaan Hopiavuoressa ja millaisia tuttavia Alma pääsee tekemään 🙂

    • #8107 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Eetun murre! 😀 Se jos mikä on ehta Hopiavuoren tavaramerkki etenkin ensimmäisissä tarinoissa lähes poikkeuksetta, onhan Eetu se heppu joka pääasiassa uudet tulokkaat vastaanottaa.

      Ihanaa saada lisää uusia ihmisiä Hopiavuoreen, tervetuloa! <3 Onpa myös hauskaa, että Alman ja Agitan yhteinen matka on oikeasti vasta alkamassa. Mitä kaikkea he toisiltaan varmasti voivatkaan oppia, ja miten siistiä päästä seuraamaan sitä matkaa ihan eturivistä. En malta odottaa!

      Kivaa, kun otit heti toisia hahmoja tarinaan mukaan! Me kaikki varmasti tiedetään että voi olla hankalaa päästä ”ineen” kun vanhaa porukkaa on jo jonkin verran, niin tuo sinun lähestymistapasi hahmokuvauksien kautta on oikein hyvä ratkaisu. Näinollen Alma on jo ollut olemassa jonkun toisen hahmon maailmassa, ja tämän hahmon kirjoittajalla on pienempi kynnys napata Alma omaan tarinaansa. Varmasti Alma on pian osa Hopiavuoren väkeä yhtä tiiviisti kuin kaikki muutkin, hän vaikuttaa tosi kivalta persoonalta! Ja muutenkin, tykkäsin tästä kovasti. Kaikessa oli hyvä rytmi, miellyttävää luettavaa, hyvää dialogia, jnejne…. Kaikkea sitä positiivista siis! 😀

      Vielä kerran, tervetuloa! 🙂

    • #8110 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tätä olenkin vähän odottanut! Agita on niin hieno hevonen, että siihen on pakko tarttua jotenkin ihan jo pelkästään siksi, että se erottuu Hopiavuoren kaltaisessa puokki-suokki-issikka-painotteisessa tallissa kuin piikkisika lammaslaumasta. Tietysti täällä on noita muhkumpia, Uuno, Skotti ja Flidakin, mutta ne ovat taas sitten ihan eri asia kuin tällainen kladrub. Että tervetuloa messiin vain!

    • #8176 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Alman ensimmäinen tarina on virtuaalimaailmassa epätyypillinen suhteessa muihin, joita olen lukenut. (Ja olen lukenut ensitarinoita kuitenkin parikymmentä vuotta.) Yleensä kuvataan jännitystä ja innostusta. Myös pahaa oloa näkyy aika usein: on jouduttu uuteen paikkaan joko vastoin tahtoa tai sitten jännitetään niin kovasti ettei se ole kivaa. Alman ilmestyminen onkin tätä tiettyihin tunteisiin tottumisen taustaa vasten virkistävän rento. Hän tietää, mihin on tulossa, koska on jo käynyt katsomassa. Hänen persoonansa vaikuttaa olevan muutenkin rento ja rohkea. Kyllä kaikki järjestyy, vaikka ihan kaikki kuviot eivät ole vielä selvillä! Ensimmäisen tarinan perusteella Alma on sellainen tyyppi, joita kaipaisin omaan oikeaan elämääni.

      Agitaa minäkin odotin innoissani, koska onhan se tosi erilainen kuin muut. Vaikka kuinka on sellainen rölli kuin minä ja hahmoni, että ruunikko puoliverinen on hevosista kaunein, niin onhan ne erikoisemmat hevoset niin kuin kiiltokuvia!

      Noan tapaan takerruin myös Eetun murteeseen. :DD Olen aina ihan että aww, kun joku tahtoo yrittää sitä. Eihän kukaan Eetun ikäinen enää puhu niin kuin Eetu! Nyt yrittämisen lisäksi osuu niin hyvin, että joko on tehty valtavasti tutkimustyötä tai kuultu murretta myös muualla kuin tarinoissa. 😀

      Viimeisen kappaleen alussa tallin kuvailu on niin ihanan kodikasta, että taas toivon, että voisin olla itsekin Hopiavuoren hevostallin hahmo! Muistuu ihan mieleen, miltä tallissa tuntui olla, kun siellä kävi vielä joka päivä. Lämpö ja tuoksu taitavat olla tässä se tärkein juttu, joka aktivoi juuri tämän lukijan aivoja. Tarinoiden kautta saa yllättävän vähän käyttää haju- ja tuntoaistiaan, koska näkö ja kuulo dominoivat (tietenkin, koska suurin osa meistä viestii muiden kanssa ensisijaisesti niillä ja tämän tallin tarinoissa ihmiset ja kommunikointi ovat pääosassa).

  • #8375 Vastaus

    Alma Lien
    Osallistuja

    // Aahh, vihdoin sain kirjotettua toisen tarinan. Joulukuu on ollut kyllä yhtä häsellystä kaikin puolin, mutta tässä se vihdoin on 😀

    Toinen kerta toden sanoo, vai kolmas?

    Ajoin auton tällä kertaa tallin eteen. Kello oli lähemmäs kahtatoista, joten oletettavasti muitakin oli saapunut jo talliaskareisiin. Pihalla oli pari autoa, muutama ihminen käveli tallin ohi ja astuessani ulos autosta heilautin kättäni tervehdykseksi Eetulle, joka juuri oli astumassa sisään omaan taloonsa. Leveä hymy huulillani kävelin sisään talliin. Karsinasta kurkisti välittömästi musta turpa ja tummat, uteliaat silmät. Tamma mutusteli jotain hyvinkin tyytyväisen oloisena, katsellen minua mielenkiinnolla.
    “Heeeiiii”, hymisin ja tarjosin kättäni haisteltavaksi. Agita otti välittömästi tilaisuudesta vaarin ja tuhisi lämmintä ilmaa ihoani vasten. Huulet rupesivat hamuamaan, kuin minulla olisi ollut jotain, enkä voinut olla naurahtamatta.
    “Mitäs tyttö, ootko ollut nätisti täällä?” Aloin puhelemaan tammalle, nostaen käteni rapsuttamaan hevosen kaarevaa päätä. Silmät painuivat kiinni ja pää vaipui alemmas hellyydenosoituksista.
    “Mitä jos lähetään käveleen ensin, mäkään en tiedä missä on mikäkin”, ehdotin energisenä. Ainakin omia jalkojani kihelmöi, joten olisi pakko päästä purkamaan kaikkea sitä energiaa jotenkin. Maneesissa pyöriminen oli mielestäni ihan hyvä idea päästä tutustumaan uuteen hevoseeni ja uuteen paikkaan. Jos myöhemmin kenttä tai maneesi olisi tyhjä niin voisin ehkä hetkeksi nousta jopa selkään.
    Ennen kuin ehdin liikahtaakaan varustehuonetta kohti, kuulin jonkun kävelevän tallin ovelle ja avaavan jäästä narisevan oven. Talliin astui maanläheisiin väreihin pukeutunut rastapää, joka vaikutti olevan ajatuksissaan.
    “Moi!” Tervehdin energisesti, saaden miehen hätkähtämään hieman. Hänen kasvoilleen nousi kuitenkin hetken hämmennyksen jälkeen ystävällinen virne, kun hän tervehti minua takaisin.
    “Moro. Ei ollakaan nähty?” Mies kysyi miettien, mutta luulen että olisimme molemmat muistaneet toisemme.
    “Ei olla, tää on mun toinen kerta täällä joten en oo tavannu montaakaan tyyppiä vielä”, puhuin ja käännyin kunnolla tuon puoleen. Mies ojensi kätensä ja minä tartuin siihen.
    “Noa Metsärinne”, tuo esitteli itsensä.
    “Alma Lien. Sano vaan Laama”, hymyilin leveästi. Noa naurahti.
    “Vai Laama. Sä oot ilmeisesti meidän uuden tulokkaan omistaja?” Tuo kysäisi ja nosti katseensa Agitaan, jonka turpa oli pitkällä käytävässä, ihan kuin olisimme kuiskineet ja se halusi kovasti kuulla mitä puhuttiin.
    “Kyllä vaan! Ja nimenomaan uuden”, hymähdin, “tämä on toinen kerta täällä tallilla ja kolmas kerta Agitan kanssa, joten kaikki on aivan uutta”.
    “Jaa niinkin uusi. No tervetuloa Hopiavuoreen. Kysy sit jos tulee jotain mieleen, uskon että kaikki täällä auttaa ihan mielellään”, Noa hymyili pehmeästi ja lähti hitaasti kohti varustehuonetta. Koska se oli minunkin määränpääni niin lähdin seuraamaan tuota.
    “Itseasiassa, voisinkin kysyä että miten täällä menee noi kenttävuorot? Olisi ihan kiva päästä tutustumaan Agitaan paremmin talutellen tai jotain”, mietiskelin hymyillen, kävellen rastapään perässä.
    “Joo, meillä ei oo mitään vuorolistaa, kaikki tulee ja menee miten on aatellu. Hyvin ollaan samalle kentälle mahduttu”, Noa kertoi. Astuimme yhdessä varustehuoneeseen, jonka ilma oli inasen lämpimämpää kun tallissa.
    “Okei, voisinkohan vaan mennä vaikka maneesiin, jos varaisin vaikka vaan osan päädystä”, mietin ääneen, odottaen vastausta.
    “Kyllä mä uskon”, miehen huulilta pääsi hyväntahtoinen tuhahdus. Suuntasin omalle kaapilleni ja otin mustakeltaisen riimun ja siihen sopivan keltaisen narun, sekä kuluneen harjapakin. Jos harjaisin tamman ensin ajatuksella kunnolla, ennen kuin lähden mihinkään.
    “Nähdään taas”, Noa huikkasi vielä ovelta ennen kuin katosi käytävään.
    “Joo, nähdään”, naurahdin ja heilautin kättäni. Ovi tömähti kiinni ja olin yksin varustehuoneessa. Oven ulkopuolella kuului vaimeaa puheensorinaa ja askellusta, josta päättelin että muita yksärien omistajia oli saapunut sisään. Astelin itsekin ulos vihdoin, nähden Jussin tallin puolella muutaman naisen juttelemassa keskenään. Kävelin kuitenkin suoraan Agitan luo. Eiköhän minulla vielä ole aikaa tutustua ihmisiin täällä, vaikka olisin voinut helposti lyöttäytyä joukon jatkoksi.

    Agita tuijotti minua pää pitkänään, näyttäen jopa koomiselta.
    “Tullaan tullaan”, naurahdin ja sujahdin karsinaan. Ripustin riimun karsinan oven päälle, laskien harjapakin aivan nurkkaan ettei tamma potkisi kaikkea levälleen.
    Nappasin harjan ja lähdin pitkin vedoin putsaamaan mustaa turkkia. Suuri pää kääntyi puoleeni ja tutki takkini turvallaan läpikotaisin. Se tuuppi ja hamusi minkä ehti, jos vaikka jotain tippuisi, mutta hänen harmikseen minulla ei ollut mitään mitä syödä.
    “Sori, mutta mulle sanottiin että oot perso herkuille”, puhuin tammalle huvittuneena. Se nosti päätään ja vei korvat taakseen, kuin olisi ymmärtänyt sanani. Käytävältä kaikuva kavioiden kopse veti kuitenkin kyömypään huomion ja korva tarkkana se kuunteli mitä tapahtui.
    “Älä viiti mököttää”, hymähdin, kuunnellen itsekin kuinka kavion kopse loppui ja karsinan soli lipsahti kiinni. Kumea hörinä kaikui toiselta puolelta.
    Harjasin tammaa rauhassa, puheskellen sille välillä niitä näitä. Agita vaikutti oikein rauhalliselta, lepsulta ja kiireettömältä hevoselta. Sitä ei haitannut ollenkaan että aikailin ja hidastelin, vaan pikemmin nautti siitä että olin karsinassa sen kanssa, rapsutellen ja hoivaten. Välillä hevosen silmät painuivat kiinni, sen nauttiessa harjauksista.
    Jalat nousivat hienosti pienen tapautuksen jälkeen ja kaviot pysyivät lähes itsekseen ilmassa. Oikeastaan tamma laski ne vasta sitten kun menin seuraavalle jalalle.
    “Hieno tyttö!” Kehuin vuolaasti, rapsutusten kera, kun kaikki oli saatu valmiiksi. Agita tuhautti lämmintä ilmaa kasvoilleni, saaden minut naurahtamaan. Nappasin riimun, sujauttaen sen hevosen päähän ja olimme valmiit.

    Talutin tamman ulos karsinasta ja sitten ulos tallista. Mustakarva seurasi minua kuin koira, eikä vaikuttanut ollenkaan vastahakoiselta, lähinnä vain uteliaalta, haluten nähdä kaiken. Ensin kiinnosti humiseva tuuli, joka liikutteli puiden oksia, sitten jonkun puhe kentältä. Maneesin ovi avautui myös ja sekös jos jännää oliskin. Samalla huomasin että punahiuksinen mies ja tummatukkainen nainen taluttivat hevosiaan pois maneesirakennuksesta. Olisinko niinkin onnekas ettei siellä ollut enää muita?
    Kävelin reippaasti mustan ratsuni kanssa selkeästi heitä ja maneesia kohti.
    “Moi, onkohan maneesissa enää ketään?” Kysäisin nopeasti, yrittäen kurkistaa maneesin oven raosta sisään. Tammani haisteli muita hevosia päin korvat höröllään.
    “Eei siellä enää ketään oo”, nainen vastasi aluksi hieman hämillään, mutta tuntui tajuavan sitten että minä olin uuden kladruberin omistaja.
    “Tiedättekö onko sinne menossa ketään? Jos valtaisin ainakin osan toisesta päädystä Agitan kanssa talutteluun”
    “En osaa sanoo…” nainen mietti ja katsahti mieheen edessään. Tuo oli aivan hiljaa, kohtauttaen vain hieman olkapäitään. Nyökkäsin energisesti.
    “Okei, no jos joku on tulossa niin saa tulla, ei me koko maneesia tarvita”, huikkasin ja lähdin taluttamaan tammaa maneesin ovista sisään. Vasta sisään päästyäni tajusin että olisi ehkä voinut esittäytyä. Noh, seuraavalla kerralla sitten, nyt minulla oli muuta tutustuttavaa.

    • #8382 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Kauhean kodikas tarina, ei tapahdu kauheasti mitään dramaattista, mutta sitä normi-talliarkea vain ja pari hahmoakin olet ottanut heti leikkiin mukaan. Niin sitä pitää! Noa varsinkin on turvallinen hahmo.
      Tässä käy hyvin ilmi Alman luonnetta: reipas ja energinen, sitä itse asiassa oikein alleviivataan, sillä taisin laskea ainakin 3 ”energinen”-sanaa tekstistä. Ei sillä että laskisin yleensä tällaisia asioita 😀 Mutta samalla Alma on vähän epävarma, tietenkin kun on uusi paikka aivan eikä tunne talon/tallin tapoja eikä oikeastaan ketään ihmistä tai hevostakaan vielä. Alma ei kuitenkaan sillä tavalla häkelly uusia ihmisiä tavatessaan vaan on heti hieromassa tuttavuutta, vaikka välillä unohtuu esittäytyä. Eihän tässä mitään uutta sinänsä ole, se vastaa oikein hyvin Alman kuvausta tuolla esittelyketjussa ja jotakin tällaista siis osasi odottaakin.

    • #8385 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Mulla on aivan kultakalan muisti, enkä siksi enää juurikaan muista Alman esittelytekstistä, vaikka sen olen lukenut. Siksi jotenkin mulle tuli yllätyksenä tämän tarinan tunnelma ja Alman energia. Se on varmaan liila väri hahmon profiilikuvassa ja kuvan isommassa versiossa kieppuvat rotat. Jotenkin näiden perusteella olin odottanut mysteeristä ja jotenkin erikoista persoonaa. Hauska yllätys oli, että tummien vaatteiden ja villin hiusvärin takana onkin ihan tavallinen heppatyttö. Tai ei sillä. Ei erikoisuudessa ole mitään pahaa ja enhän tiedä, mihin suuntaan Alma hahmona alkaa kehittyä. Tykästyin häneen kuitenkin heti.

      Tykkäsin myös tästä tarinan tunnelmasta. Ihanaa heppatyttöilyä. Mennään hevosen ehdoilla eikä nuttura ole liian tiukalla. Almalla on aikaa höpistä muillekin hahmoille ja Agitakin osaa ottaa sangen lungisti. Almalla on myös aikaa huomata pieniä yksityiskohtia, jotka maustavat tarinaa kivasti. Tallin ovi narisee jäästä, Noa on pukeutunut maanläheisiin väreihin ja käytävällä kaikuu kavioiden kopse. Asioita, joita oikeassa elämässä huomaa, mutta harvoin tulee tarinoissa mainittua. Kavioiden kopse tuntuu jotenkin niin vähäpätöiseltä ja unohtuu sen aistittua, mutta näin tarinassa luettuna huomaa, että se on osa sitä tallin tunnelmaa. Juuri nämä yksityiskohdat elävöittävät kummasti tarinaa.

      Minäkin jäin kiinni yhteen yksityiskohtaan. Miksi Agitan harjapakki on kulunut? Luulisi, että uudella hevosella olisi uusi pakki. Vai onko pakki Alman edellisetä hevoselta? Agitan vanhasta kodista? Ratsastaneen mummin peruja? En minä tiedä. En tiedä, onko tällä yksityiskohdalla edes mitään merkitystä. Kunhan jäin miettimään.

Vastaa aiheeseen: Agita
Tietosi: