Tämä aihe sisältää 11 vastaukset, 3 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
Santtu 1 viikko, 5 päivää sitten.
-
Viestit
-
-
Siitä, kun Tihku tuli talliin
Tihku kun saapui talliin ensimmäinen huomattava seikka siinä oli tamman äärimmäisen kuiva olemus. Sen karva ei juuri kiiltänyt, vaan näytti jotenkin pölyiseltä. Eikä se tietysti ollut missään hyvässä lihaskunnossa, ennemminkin luisevalta ja jotenkin kireältä se näytti.
Mutta kun se käveli hevosautosta ulos ja naru ojennettiin minulle, katsoin sitä silmiin. Tamman toinen, sininen silmä katsoi minua takaisin varautuneesti, mutta lempeästi. Jollain tapaa sen näkeminen lohdutti ja muistutti minua Fifistä, ja sen kiltistä katseesta.
Tiesin, että minulla olisi tamman kanssa paljon töitä edessä, että saisin sen sellaiseen kuntoon että pelkkä treenaaminen onnistuisi. Sillä hetkellä en osannut kuvitellakaan nousevani Tihkun selkään katsellessani miten kulmikas se joka puolelta oli.
Tai, en tiedä. Ehkä mä olin vaan tottunut erilaisiin hevosiin Fifin jälkeen. Issikat on kuitenkin tosi erilaisia ihan rakenteesta lähtien, ja niillähän on helposti tosi yliliikkuvat nivelet ja kaikkea. Ehkä Tihkun kaltainen kilpahevonen – tai, entinen ja tuleva – oli vaan niin erilailla rakennettu. Tai jotain… Tosin ei vaikkapa Marshallin kilpahevoset ole koskaan näyttäneet ihan siltä.
Ensimmäiset päivät menivät pitkälti kokonaan tallilla. Kaapo oli tottakai mukana, koska pitihän sen saada tutustua uuteen ystäväänsä. Ensin mua oli vähän jännittänyt että mitä Tihku koirasta tykkäisi, varsinkin kun Hopiavuoressa koirilta ei voi välttyä, mutta tamma suhtautui parin nuuhkaisun jälkeen lähinnä välinpitämättömästi Kaapoon, joka peppu vatkaten odotti Tihkun selvästi tekevän jotain mielenkiintoisempaa kuin tarhassa kököttämistä tai heinien mutustelua. Vähän harmitti sen puolesta, kun Tihku ei lähtenyt ollenkaan leikkimään sen kanssa.
Karanteenin ajan Tihku olisi omassa tarhassa ja karsinassa yöt, mutta sitten se pääsisi pihattoon. Senkin odottelu jännitti, mutta samaan aikaan olin ihan hyvilläni siitä että sain tutustua Tihkuun rauhassa kaksin. Sen päiväohjelmaan kuului mun kanssa lähinnä hengailua, rapsuttelua, herkkujuomia ja vähän narun päässä kävelyä tontilla tai kentällä. Maneesistakaan Tihku ei ollut millänsäkään, kun käytiin siellä vilkaisemassa Ilonan ja Veeran sileän treeniä.
Ilonan velikin oli siellä, Iiro. Olin nähnyt sitä muutamia kertoja, mutta en jutellut vielä paljoakaan. Sen hevostakaan en ollut nähnyt ratsastajan kanssa siihen mennessä, niin jäin hyvillä mielin vähän vakoilemaan. Tihku käveli melko verkkaisesti, vaikka katselikin ympärilleen ihan uteliaana. Ei yhtään sen oloisena että sitä olisi kamalasti jännittänyt.
Se kirjava tamma näytti paljon Flidalta ja Fannilta. Kadehdin sen hienoa harjaa, joka oli ollut mun yksi suosikkijutuista Fifissä. Silloin vielä kun sillä oli harjaa… Iiro ratsasti mun mielestä hyvin, vaikka ei tehnyt mitään kummempia. Jotain kaarevia linjoja ja ympyröitä aika pitkällä ohjastuntumalla. Olin jo tekemässä lähtöä kun Iiro nosti laukan hevosellaan. Kuuntelin ohimennessäni sen tahtia ja huomasin, että se ei ollut ihan puhdas. Huomasin tamman mennessä kulman läpi mistä tahtirikko johtui – sehän liikkui vähän lateraalisesti. Ei paljoa, mutta sen verran että mä kuulin sen. Tahti on kuitenkin askellajiratsastuksessa ihan tärkeimpiä asioita, niin korva harjaantuu nopeasti.
Jotain se Iiro huikkasikin Ilonalle kun siirsi hevosensa ravin kautta käyntiin, mutta sitä en jäänyt kuuntelemaan. Tihku saisi mennä takaisin tarhaan vielä pariksi tunniksi, mutta ihan ekana me käytäisiin tallissa että se pääsisi juomaan mehunsa. Tamman ruokalista oli saanut lisäyksenä muun muassa vitamiineja, proteiinia ja vatsaa auttavia yrttejä. Vielä seurailisin tovin pitäisikö lisätä valkuaista tai jotain muuta, mutta tuntui että ihan muutamassa päivässä Tihkun olemus alkoi olemaan jo vähän kirkkaampi. Siitä olin tosi hyvällä tuulella.
-
Tervetuloa, Tihku, sinisilmäinen tamma!
En voi kuitenkaan olla huolestumatta siitä, että mitä tulevaisuudessa on luvassa. Tässä on pari tämmöistä pientä viittausta (”tamman äärimmäisen kuiva olemus”, ”jotenkin kireältä se näytti”, ainakin), että mitä jos kaikki ei olekaan kondiksessa? Tiedän, eihän reaalimaailmassa yleensä olekaan. Aina on jotain. Mutta kun näihin viitataan fiktiivisessä tekstissä, niin se voi tarkoittaa kahta asiaa: joko kirjoittaja on tosi tarkkanäköinen ja realistinen tai sitten luvassa on ongelmia.
Toisaalta olihan tässä hyvin lupaaviakin pätkiä. Tihku tuntui asettuneen taloksi aika nopeasti, ei jännittänyt enää ja muutamassa päivässä olemuskin näytti kirkkaammalta. Ehkä se tästä. Ehkä Santtu ei saa uutta sairastelijaa. -
Mulla on kans vähän kahden sorttisia fiiliksiä tästä. Jo kun hevosen vaihto tuli puheeksi, olin että jes: tämä tarkoittaa, että Santun tarina kilparatsastajana voi päästä alkuun. Santun tarina olisi ollut suoraviivainen kehitystarina (joissa ei ole siis mitään vikaa) ilman Fifin ongelmia. Fifi on kuitenkin pistänyt jarrua päälle terveytensä vuoksi. Uusi hevonen tarkoittaa, että Santtu pääsee kehittymään nopeammin ja oppimaan ihan uudenlaisia juttuja, joista et ole vielä päässyt kirjoittamaan kuin kisahoitajan näkökulmasta. Näitä odotan.
Sairastelun mahdollisuus kiinnitti kuitenkin myös mun huomion. Jos tässä pedataan jotain kamalaa, kestääkö Santtu sen enää Fifin tapauksien jälkeen? Toisaalta — tarvitseeko hahmon kestää kaikkea? Jos se menee rikki, mutta on yhä olemassa, siinä on taas uudenlaista kirjoitettavaa. Moni hahmohan meillä on ihan tosi rikki, jokainen omalla hahmokohtaisella tavallaan, ja kauheudestakin on kiva kirjoittaa ja lukea. Santun kohdalla mua vielä nyt huolestuttaa oikeastaan lähinnä siksi, että se on (Niklaksen kaa) meidän sympaattisimpia hahmoja, eikä sille tahtoisi pahaa. Toisaalta kun ihanimpia tyyppejä lyö oikein kovaa naamaan kirjallisuudessa, niin siitä ainakin saa reaktioita, ja elämyksiähän taide on!
-
-
Ensimmäistä kertaa moneen päivään ei ollut harmaata ja kurjaa, vaan aurinko lämmitti ihan pilvettömältä taivaalta. Lintujen viserrys säesti jalkojen alla narisevaa lunta, nekin uskaltautuivat vihdoin esille kun ei ollut hyistä pakkasta tai jäätävää sadetta. Ilmassa tuoksui kevät, ja kevät tietää kaikkea jännittävää.
Oli ollut outoa käydä alkuun tallilla, kun vastassa oli mitä todennäköisemmin kauttaaltaan karvainen ja suhteellisen ruhjeeton hevonen. Fifin kanssa ehti oppia siihen, että vastassa saattoi olla oikeasti ihan mitä vain. Tihku on osoittautunut melko tasaiseksi tyypiksi vähän kaikessa. Siihen on ollut ihanaa tutustua rauhassa, sillä tamman kuntouttaminen on ollut useamman kuukauden projekti. Vaikka ei siinä mitään isoa vikaa ole ollutkaan, vaan lähinnä ehkä sellaista huoltoa on pitänyt tehdä.
Ihan alkuunhan Tihku nimittäin pääsi manikyyriin ja hammaslääkäriin. Hieroja on käynyt availemassa tamman jumiutuvaa lanneselkää ja fysioterapiaakin se on saanut. Mun kaappini onkin yhtäkkiä täyttynyt kaikenlaisista linimenteistä, lisäravinnepurkeista (joiden sisältöä Tihku ei ole suostunut syystä tai toisesta syömään), magneettiloimista ja muistakin loimista, suojista, ja vaikka mistä muusta. Varusteita on soviteltu sataan kertaan, ja vihdoinkin meillä on muuten täysin istuva estesatula. Tamman selkähän on muuttunut moneen kertaan sen saadessa lihasta, mutta on sillä edelleen aika järkky säkä.
Vaikka Tihku on alkanut jo näyttää aika kivalta, siis että sen selkä ja takapuoli eivät ole enää niin luisevia ja kulmikkaita, vaan että sillä alkaa olla lihasta oikeissa paikoissa ja pehmeyttä koko kehon läpi. Me ollaankin käyty paljon maastossa, ensin ihan vaan taluttaen ja sitten kavereiden kanssa. Oli aika kiva huomata, että Tihku lähti myös yksin maastoon ihan sujuvasti ja sen kanssa pystyi menemään ihan rennolla mielellä. Usein niinä päivinä kun mä haluan tehdä jotain kentällä tai maneesissa, niin alkuverryttely tehdään silti maastossa. Siellä Tihku pääsee vertymään huomattavasti paremmin menemällä vaan isoa liikettä suoraan jonkin aikaa, jos sitä alkaa taivuttelemaan ja jumppaamaan heti niin tamman kroppa selvästi lämpiää hitaammin.
Ihan parasta Tihkun kanssa on kuitenkin ollut estevalmennukset. Joonas on Hopealinnasta käynyt valmentamassa meitä nyt muutaman kerran, ja korkeimmillaan ollaan hypätty viittäkymppiä. Paljon ollaan menty ihan vaan puomeja ja ristikoita, koska Joonas huomasi aika nopeasti että Tihku ei oikein ajattele hyppyjä itse.
“Se on hyvä hevonen”, Joonas sanoi ekan valkun päätteeksi. “Nyt vaan keskitytään siihen, ettei sitä tarvitse kantaa joka hypystä yli.”Mutta Tihku on kyllä ihan mahtava. Sillä on ihan mieletön laukka – siis tosi iso mutta silti niin pehmeä istua. Se hyppää varmasti ja tuntuu, että siitä se tykkääkin. Sileällä mä oonkin ratsastanut Tihkua aika lyhyitä aikoja, ihan jotain parinkymmenen minuutin mittaisia. Siinä se on saanut mennä aika etupainoisena, kunhan on silti rehellisesti pyöreänä. Sileällä mä oon lähinnä mennyt itse, mutta Sonja on käynyt Tihkun selässä kanssa ja vähän auttanut mua löytämään oikeita nappuloita. Oon kyllä miettinyt jos pitäisi joskus pyytää joku valmentamaan kouluakin. Tihku menee niin helposti kaula rullalla mutta silti selästä tyhjänä, ja joinain päivinä tuntuu että mä en vaan mitenkään osaa ratsastaa sitä hyvään ryhtiin. Siitä huolimatta on kuitenkin alkanut tuntumaan, että Tihku voisi olla valmis käymään joitain pieniä kisoja. Pitäisi katsoa ensin miten se niihin reagoi, ja miettiä sitten vasta jatkoa. Mutta silti, kevään mittaan kisailmoituksia alkaa aina ilmestyä ja jonkun saisi todennäköisesti vielä kisakaveriksi mukaan.
Tihkun riimu kädessä kävelin pihatolle sitä hakemaan ja paistattelin poskia lämmittävää auringonpaistetta. Vaikka sen takia pitikin siristellä silmiä huomasin Chain juuri tulevan portilla vastaan Flida mukanaan.
“Älä laita kiinni”, hihkaisin ennenkuin Chai ehti tehdä elettäkään portin sulkemiseksi.
“Vieläkö Noa on helsingissä?” kysyin, arvellen siitä että Noaa ei näkynyt missään ja Chai oli siinä Flidan narun päässä.
“Joo”, Chai nyökkäsi. Se kertoi että olisi menossa juoksuttamaan Flidaa maneesiin. Tarjouduin kyllä maastoseuraksi, mutta ei Chai ehtinyt lähtemään. Varmasti se olisi kuitenkin saanut Flidalla mennä, mutta ei mua toisaalta haittaisi mennä yksinkään. Tosin kun talutin Tihkua talliin kuulin auton ovien käyvän, joten ehkäpä joku muu lähtisi meidän kanssa maastoon.-
Olipas kiva lukea Tihkun kuulumisia! Ja vieläpä näin positiivisia kuulumisia. Elämä jatkuu vaikka Tihku ei olekaan Fifi ja niin pitääkin.
-
Hei, Santtu on kasvanut monta senttiä sitten viimenäkemän! 😀 Ok, tulee selitys, tulee tulee. Santtu on siis aina ollut aika analyyttinen ja tarkka, mitä Fifin havainnointiin tulee. Samalla havainnointi on ollut santtumaisen, öö, miten sen sanoisi, uteliasta? Innokasta? Siis pätevää, mutta samalla jollain tasolla lapsekasta. Sillä lailla itsekin katsoi ekoja omia örkkejään, kun opetteli katsomaan sitä lajia oikein ja ymmärtämään, miltä näyttää terve ja miltä kivulias. Nyt kun Tihku on tullut ja Santtu alkaa pikku hiljaa uskoa ettei hänen käsissään ole uutta Fifiä, havainnointi muuttuu jollain tapaa aikuisemmaksi ja rauhallisemmaksi. Yhä Santtu selittää tarkasti, mitä on ollut ja miten on tehty, mutta sävy on yhä neutraalimpi, vähemmän ihmettelevä. Nyt onkin täydellinen hetki kasvattaa Santtua monta senttiä. Uuden hevosen tuleminen oli nimittäin iso käännekohta. Lisäksi kun Tihku nyt on terve, tai siis oireeton, niin Santun ylikierroksilla käyneet aivot loogisestikin alkavat hiljalleen rentoutua ja prosessoida hevosen terveysasioita hieman rauhallisemmalla tavalla.
Santulle ominainen, mun rakastama lapsekkuus ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään pois. 😀 Santtu on niin ihanan innoissaan Tihkusta just sillä santtumaisen pehmeällä ja uteliaalla tavalla. Se listaa, mikä on parasta, kivaa ja hienoa Tihkussa. Se aloittaa ratsastuksen varovaisesti ja tunnustelee koko ajan, että mitä nyt tapahtuu. Se näyttää avoimesti senkin, mikä ei vielä onnistu, mutta sen suhteen Santtu ei ole masentunut, vaan aikoo opetella kyllä. Santtu se on varsinainen kultainennoutaja koko mies. 😀
-
-
Kevätkiemuroita meillekin
Kentälle ei ollut kukaan uskaltanut muutamaan päivään. Vaikka hevosten hokit jäähän purisivatkin, niin kukaan ei halunnut lähteä kokeilemaan omaa onneaan. Edes Eetu ei kaikella tahdonvoimallaankaan voinut jäätäville sääolosuhteille, kun ensin on jääkautta muistuttavaa pakkaskeliä ja seuraavaksi lumet sulaa vedeksi ja sohjoksi, ja sitten taas jääksi. Yhden vuorokauden aikana.
Joten maneesiin mentiin, vaikka Tihku kaihoisasti katselikin maaston suuntaan.
“Mennään sit heti kun voi”, lupasin sille, ja tamma jatkoi huokaisten perässäni matkaa.
“Jäätävä keli”, Sonjakin puhisi toppatakkinsa uumenista.
Nythän ei ollut pakkasta juuri ollenkaan, mutta niin kosteaa että sekin viileys pureutui ihan luihin ja ytimiin asti.“No jep.”
“Joko sulla on listat valmiina?” Sonja kysyi hymyillen, kun me lähdettiin taluttamaan alkukäyntejä.
“Joo, tietty on. Hevosen matkavarusteet, omat matkavarusteet, hevosen kisavarusteet, omat kisavarusteet, hevosen rehut, omat rehut… Ja sitä rataa.”
Sonjaa nauratti.
“Selviäisinköhän mä enää edes ilman mun luotto groomia?”
“Kyllä varmaan”, sanoin, koska enhän mä kuitenkaan ihan joka kerta ollut kisamatkoilla mukana. “Mutta paljon helpompaa kun mä oon mukana.”Tihku tuntui alkuun jokseenkin jäykältä ja vähän hitaalta joka suuntaan. Varmasti kovat ja liukkaat pohjat oli siihen ainakin osasyynä, kun kulkeminen oli lähinnä sellaista varovaista köpöttelyä.
Siinä missä Sonja pääsi jo kunnolla Aaveen kanssa aloittelemaan mä annoin Tihkun kulkea verkkaista käyntiään pitkin maneesin uraa. Ohjat oli kevyellä tuntumalla, niin että kuitenkin vähän tunsin tamman suuta. Tunnustelin myös, miltä sen keho tuntui siinä allani. Vähän vinolta, vasen kylki oli vähän kireä joka heijastui Tihkun takaosan käyttöön sekä suun hitauteen. Verryttelin tammaa rauhassa pitkään käynnissä, ja hetken kevyen ravin jälkeen pyysin siltä laukkaa. Ihan vain eteenpäin, vapaalla ohjalla.Alkuun Tihku lähtikin aika kaamean puuhevosmaiseen laukkaan, mutta tukiessani sitä vähän enemmän kulkemaan myös kaarteiden läpi tasapainossa kaatumatta sisälavan päälle, alkoi tamma liikkumaan vähitellen joustavammin ja venyttämään askelta. Kun Tihku lopulta myös venytti kaulaansa eteenpäin, laskien päätään samalla alas tyytyväisen kuuloisena pärskien annoin sen tehdä niin, ja vähitellen siirsin sen käyntiin. Ihan vain hengittelemällä syvään keskivartalo aktiivisena.
“Mä haluisin kans kisata jo”, totesin Sonjalle kun sekin otti Aaveen käyntiin ja tuli kävelemään meidän vierelle.
Aave vaan vähän käänsi päätä Tihkua kohti ja hörähti ihan hiljaa. Tihku puolestaan pisti vähän korviaan luimuun, mutta muuten hevoset eivät kiinnittäneet toisiinsa niin huomiota.
“No mikset sä voisi sitten?” Sonja kysyi.
“En mä tiiä. Musta vaan tuntuu ettei Tihku ehkä oo siihen valmis.”
“Eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Kuule”, Sonja sanoi ilme kirkastuen. “Helmipurossa järjestetään kisat loppukuusta. Lähde sinne mukaan, mäkin osallistun Aaveen kanssa.”Katsoin Sonjaa kohti, joka näytti siltä että olisi saanut ihan maailman parhaimman ajatuksen.
Se kuulosti kyllä oikeasti aika houkuttelevalta. Ja vähän pelottavalta. Mutta enimmäkseen houkuttelevalta.Myöhemmin tallissa, kun Aave ja Tihku oli hoidettu ja viety takaisin ulkoilemaan, Sonja etsi puhelimellaan kilpailukutsun esille.
“Kato nyt, siellä on noita helppojakin luokkia.”
“No joo.. Hitsi, ehkä me voitais lähteä.”
Sehän voisi olla ihan kivaakin.
“Joo!” Sonja hihkaisi innostuneena. Ja vähän sen innostus taisi tarttua muhunkin, koska seuraavana me oltiin jo nimittäin suunnittelemassa järjestelyitä kisamatkaa varten.-
Tästä se nyt lähtee! Santtua on kasvatettu niin pitkään ja niin huolella kohti kilpailijaa, että olen enemmän innoissani sen ensimmäisistä kisoista kuin monen muun (omankaan) hahmon hienoimmista mahdollisista kisoista. Monella ei riittäisi kärsivällisyys rakentaa Santun hahmoa eteenpäin näin rauhallisesti, mutta just tää rakentaminen on saanut mut sitoutumaan niin lujaa tarinaan. Jos Santusta tulee isona joku huippuratsastaja, pystyn uskomaan senkin, vaikka samalla tulee kova kävä tätä meidän Santtua. Toisaalta se ikävä kuuluu asiaan joka tapauksessa: Santtu oli aluksi herttainen lapsi ja pikku hiljaa se kasvaa kiihtyvällä tahdilla mieheksi. Niin ne ipanat oikeassakin elämässä valitettavasti tekee. 😀
Sekin on ihanaa, miten Sonjasta ja Santusta on tullut niin hyvä parivaljakko, vaikka ensivilkaisulta näyttäisi siltä, ettei niillä ole juuri mitään yhteistä. Kun näillä kahdella on molemmilla hyvä sydän ja ne ovat päätyneet yhteisiin puuhiin, onkin vuosien varrella paljastunut ihan miljoona asiaa, jotka niille ovat yhteisiä. On ihanaa, että niien yhteinen matka on ollut näin pitkä. Sonja on tutustuttanut Santun Suuren Maailman Kisoihin ja on nyt mukana tässäkin, kun Santtu kokeilee ensimmäisiä kertoja omia siipiään kisoissa.
-
-
Kevätkiemuroita- tarinoita, 1/?
Mun ja Tihkun nimet olivat ilmestyneet kilpailujen listalle, ja niin meidän osallistumisesta tuli virallista. Kaksi viikkoa aikaa opetella muistamaan rata ja treenata sitä. Mun valitsema luokka oli kaikista helpoin luokka, eikä siinä ollut ihan hirveästi muistettavaa, mutta halusin harjoitella silti kunnolla.
Tallilla ei ollut ketään – ihme kyllä – kun hain Tihkun pihatosta suuliin. Tamma käveli portille vastaan ja laittoi melkein itse päänsä riimuun, hamuillen palkkio porkkanaansa malttamattomana. Taivaalta tuli taas kaikkea mahdollista lumen, veden, jään ja rännän väliltä, ja Tihkullakin oli takkia päällä kaksin kappalein. Hyvä niin, sillä sen karvan kasvatus ei selvästi ollut vielä hoksannut, että nyt se asui pihatossa. Ei sen onnettomalla karvalla tämmöisellä kelillä pärjäisi mitenkään.
Harjailin Tihkua pitkään. Juttelin sille; kerroin tulevista kisoista, ja siitä, ettei niistä kannattaisi ottaa stressiä. Tamma lepuutti rennosti toista takajalkaansa eikä se tuntunut sillä hetkellä olevan edes moisen asiasta tietoinen.
Koko maneesin ollessa meidän käytössä otin siitä kaiken ilon irti. Pistin sen nurkassa olevan radion päälle, siellä taisi olla joku Loop soimassa. Alussa oli ollut NRJ, mutta sitten se lopetti kuulumasta.
Verryttelin Tihkua pitkässä muodossa jossa se sai vaan mennä eteen. Pihatosta oli ollut selvästi Tihkulle hyötyä, sillä se alkoi tuntumaan päivä päivältä aina vain vetreämmältä nopeammin. Vaikka tänäänkään ei menty maastoon alkulämmittelemään.Lopulta Tihku sai mennä isoa laukkaa ympäri maneesia, mä kevyessä istunnassa ja ohjat ihan löysänä. Tamma pärski uudelleen ja uudelleen, ja vitsi miten muakin alkoi hymyilyttää.
Me tehtiin ihan spotaanisti vaan; vastalaukkaa, laukkaympyröitä, isoa ja ilmavaa laukkaa, lyhyempää ja kootumpaa laukkaa.
Tihku alkoi tuntumaan mun alla valtavalta, ja valtavan voimakkaalta. Kulkiessamme kulman läpi, mun istuessa tamman pehmeästi keinuttavassa laukassa melkein kuin nojatuolissa, ja Tihkun kantaessa niin hienosti itsensä kaarteessa. Se oli niin kevyt, ja mun oli niin helppo tuntea miten liike pääsi sulavasti koko tamman kehon läpi. Huikeat, kylmät väreet selkää pitkin juosten ohjasin tamman lävistäjälle. Askel kerrallaan lähdin hidastamaan ja lyhentämään sen laukkaa istunnalla, lantion, reisien ja vatsalihasten yhteistyöllä. Hengitin – syvään ja vakaasti kohti hitaampaa, kootumpaa laukkaa.Tihku käänsi toista korvaansa mua kohti kun sen laukkaa myödäten vaihdoin istuinluideni asentoa, kevyesti toisella pohkeella samalla tamman kylkeä hipaisten. Tihku otti vielä yhden, ihan lyhyen askeleen laukkaa, ennenkuin hypähti hiukan ylös ja eteen, ja vaihtoi laukan.
“Jee!” hihkaisin, niin älyttömän tyytyväisenä Tihkuu, ja itseeni myös. Heitin Tihkun ohjat löysäksi ja tamma hidasti vähitellen käyntiin, tyytyväisesti pärskähtäen ja huoliaan lipaisten.Se oli meidän paras treeni tähän mennessä. Oli huikeaa liidellä Tihkun kanssa pitkin maneesia musiikin tahdittaessa meidän tanssia. Koska oikeasti, ihan siltä se tuntui. Mun ei tarvinnut kuin ihan vähän muuttaa jotain mun omassa kropassa, kun Tihku jo tiesi mitä mä pyysin ja lähti tekemään sitä niin vaivattomasti. Se tuntui oudosti samaan aikaan ihan muovailuvahalta, mutta myös hirveän vakaalta ja vahvalta. Siis niin tasapainoiselta, että mä en olisi mitenkään malttanut lopettaa.
Puolentunnin kohdalla mä kuitenkin tajusin, että nyt saisi riittää. Tihku tuntui ihan täydelliseltä – sellaiselta, että mä olisin voinut lähteä teki vaikka jonnekin Hollantiin kisaamaan GP:tä. Ja vieläpä ihan varmana siitä, että me voitettaisiin.
Vähitellen istuen harjoitusravia askel kerrallaan kohti käyntiä, Tihku siirtyi niin pehmeästi, niin tasaisella kontaktilla käyntiin, että mun teki mieli melkein hihkua riemusta ja itkeä onnesta samaan aikaan. Pudotin jalustimet pois ja hyppäsin alas tamman selästä, vain halatakseni sen lämmintä ja hiukan kosteaa kaulaa. Sen jälkeen kiirehdin ottamaan siltä satulaa pois päästääkseni sen piehtaroimaan.Varusteista vapauduttuaan Tihku seisoskeli hetken paikallaan, kunnes se sitten haukotteli ja lähti lampsimaan keskemmälle maneesia. Nautinnollisesti ähisten tamma pisti makuulle ja ryhtyi hankaamaan itseään maneesin hiekkaan.
Mä vaan katselin sitä tyytyväisenä, ja niin kauhean onnellisena ja ylpeänä. Tihku oli ehkä yksi parhaimmista jutuista mun elämässä tällä hetkellä. Se on niin kauhean hieno ja taitavakin.Kun Tihku oli valmis piehtaroinnin kanssa, se käveli mun luokse ja laski turpansa ihan mun otsaan kiinni. Sitten se huokaisi syvään, ja mä rapsuttelin sen kaulaa molemmilla käsillä.
“Sä oot kyllä niin hieno, ja taitava”, supatin tammalle, joka tuntui ottavan vuolaat kehuni tyytyväisenä vastaan. Muutama minuutti me rapsuteltiin, kunnes vielä käveltiin loppukäynnit vierekkäin, ihan tyytyväisinä toistemme seurassa. -
Kevätkiemuroita- tarinoita, 2/?
Olin aika luottavaisin mielin koko kisojen suhteen. Tihku oli ollut kivan tuntuinen ratsastaa ja muutenkin vaikuttanut iloiselta. Vähän mä kyllä mietin, että onhan se hiukan hassua mennä kisaamaan helpointa luokkaa hevosella joka osaa kuitenkin vaativan tason asioita.
Tai en mä tiedä onko se nyt sitten kuitenkaan niin hassua. Eikai se sitä tarkoita, että jos hevonen osaa vaikka laukanvaihdot joka askeleella, niin sen pitäisi sitten aina tehdä niitä sen tason juttuja. Ja mehän mennään Tihkun kanssa vain kokeilemaan miltä kisaaminen yhdessä tuntuu.Nyt on ollut lämpimämpää, siis ihan useamman asteen verran. Maastossa alkaa olla sen verran sulaa, että vihdoinkin sinne taas viitsii mennä. Tihku on ollut onnessaan, kun se on päässyt ravaamaan jäästä ja lumesta suurimmalta osin sulaneille teille. Vaikka ne ovatkin märkiä ja pehmeitä, ja hokit tekee varmasti sellaisella pohjalla menemisestä aika raskasta, Tihku on pärskinyt tyytyväisenä ja hölkötellyt menemään korvat tanassa. Mä oon voinut vaan olla kevyessä istunnassa, ohjat ihan pitkinä.
Nyt Tihkun liikutus on ollut yksi päivä treeniä, yksi päivä maastoilua ja yksi vapaapäivä. Se on tuntunut olevan toimiva ratkaisu, ettei radan harjoittelusta tule Tihkulle puuduttavaa, mutta että mä kuitenkin pääsen myös treenaamaan.
Tänään oli maastopäivä, vaikka vähän satoikin. Vesi, sohjo ja muta ei Tihkua haitannut, vaan tamma lähti iloisesti ja reippain askelin kohti metsää. Muutama päivä kisoihin vielä. Tuntui tosi hyvältä, että olin päättänyt osallistua. Tietysti helpotti myös, että Sonja oli mukana, eikä se nyt niin paljoa haitannut vaikka meidän pitäisikin olla kisapaikalla koko päivä. Aave oli tosi tottunut kisaaja, ja Tihkukin edellisessä kodissaan. Tai edellisissä, sillä on kai ollut niitä muutama aikaisemmin.
Kaikki ajatukset kisoista katosivat jonnekin taustalle, kun pitkä suora suurimmaksi osaksi sulanutta hiekkätietä aukesi meidän eteen. Tihku pärskähteli jo innokkaasti, mutta malttoi tosi kohteliaasti kävellä ihan rennolla mielellä, kunnes mä sitten pyysin sitä laukkaan.
Kevätkiemuroita- tarinoita, 3/?
Selailin lähtölistaa taas kerran, varmaan jo sadannetta tuhatta kertaa. Osallistujia oli jonkin verran, musta aika tavallinen määrä. En tunnistanut mun oman luokan osallistujista kenenkään nimeä, mutta oli ihan kiinnostavaa lukea myös muiden luokkien listat.Kaapo makasi mun vieressä sängyllä. Se nukkui, tai ainakin torkkui jo. Kello oli lähempänä kahtatoista, ja huomenna olisi sitten kisapäivä. En mä voi kieltää etteikö yhtään jännittäisi, koska kyllä vähän jännittää. Yllättävän vähän silti, siihen nähden miten paljon voisi.
Siitä oli hyötyä, että olin ehtinyt Sonjan kanssa käymään jo useissa kisoissa mukana. Jännittäisi varmasti paljon enemmän, jos kisapaikalla oleminen ja meneminen olisi ihan uutta.Tihkun kanssa me oltiin käyty ensin maastossa verryttelemässä ja nauttimassa auringosta. Se lämmitti niin paljon, että tallilla oli voinut olla ilman takkia. Maastoon laitoin sen takaisin päälle, ja maneesissa sen sai ottaa taas pois.
Mentiin kevyt treeni maneesissa, joku alle puolituntia. Ratsastin pari kertaa radan läpi, tehden väliin vähän jotain muuta harjoitusta.
Oli vähän jopa outoa miten helpolta ratsastaminen Tihkulla tuntui. Olihan se Fifinkin kanssa ollut omalla tavallaan helppoa, mutta ei se koskaan tuntunut samalta miltä Tihkun kanssa. Varsinkin niinä parhaina päivinä.Olisi tosi hienoa jos me päästäisiin näyttämään juuri niitä parhaiden päivien onnistumisia, mutta ei se haittaisi vaikka Tihkulla olisi huono päivä. Tai voinhan mäkin ratsastaa ihan tosi huonosti.
Koska mua ei väsyttänyt yhtään niin päätin nousta vielä tarkistamaan, että mulla varmasti oli kaikki valmiina pakattuna aamua varten. Kaapo nosti päätään kun nousin sängystä ja katseli hetken mitä mä touhusin, mutta asettui takaisin makuulle ja venytteli sängyllä tyytyväisesti haukotellen. Se varmaan ehtii nukahtamaan siihen keskelle ja sitten mä en saa peittoa ollenkaan koko yöksi, kun ei sitä raaski herättääkään.
Lopulta mun oli todettava, että kyllä kaikki oli pakattu ja valmiina. Tallillakin kaikki oli valmiina, koska olin ne laittanut illalla siellä ollessa.
Takaisin sänkyyn mennessä jouduin kiipemään Kaapon yli, koska se ei vaivautunut liikahtamaankaan. Sain mä peitonkin lopulta sen alta kiskottua. Huokaisten Kaapo asettautui mun viereen makuulle. Upotin sormeni sen silkkiseen turkkiin ja vähitellen koiran uneliaisuus alkoi tarttumaan muhunkin. -
Kevätkiemuroita, osa 4/4
Vaikken kuvaa ehtinytkään tuotoksena lähettääKisat meni paremmin kuin uskalsin odottaa. Mä olin niin ylpeä Tihkusta, ja itsestäni kyllä myös. Vaikka alkuun Tihku oli tuntunut aika jännittyneeltä kisapaikan hälinästä ja verkassa se oli niin pohkeen takana että tuntui liikkuvan tervassa. Lopulta kuitenkin kun annoin sille aikaa katsella ympärilleen enkä vaatinut ennen rataa, tai radallakaan ihmeitä, fiilis olikin sitten aika hyvä. Tihku alkoi liikkumaan kivasti takaa eteen, tuntui rentoutuvan ja jotenkin jopa siltä, että sekin keskittyi. Radalla ollessa se käytti selkäänsä ja kulki ryhdikkäänä. Pidin tarkoituksella tuntuman kevyenä, koska silloin Tihku pysyi parhaiten hyvällä tuntumalla.
Iskä oli tullut paikalle katsomaan. Se oli ottanut muutaman kuvankin, mutta ei niistä oikein saanut selvää. Suurin osa oli aika tärähtäneitä, kun sillä on ihan kivikautinen puhelin. Oli silti kiva, että se tuli käymään. Fifin kanssa iskällä oli kuitenkin ihan hauska kaverimainen suhde, mutta Tihkuun iskä ei ole ihan sillä lailla tutustunut. Varmasti sekin Tihkusta kyllä tykkäsi, sen verran paljon se sille kaikkea höpötteli ja tarjoili vuolaasti porkkanaa meidän radan jälkeen. Tihku söi ne sen näköisenä, että voisi mennä vielä toisenkin radan jos siitä hyvästä saa noin hyvän palkan.
Nyt Tihkun kaappia sitten koristi keltainen ruusuke, se tuntui edelleen yhtä tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta kuin ennen kisojakin, ja mä olin entistä tyytyväisempi mun uuteen hevoseen.
