Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
1. Koti-Ilona
2. Talvi-IlonaKun saavuin yhtenä päivänä Hopiavuoren tupaan jutellen samalla Noeulin kanssa meidän hevosista, jotka olivat ystävystyneet ryhdyttyää karsinanaapureiksi, Ilona istui kavereineen jo keittiössä.
Oikeasti ihan kiva, että sillä oli vähän ehkä yllättäenkin löytynyt täältä kaukaa kotoa niin läheisiä kavereita kuin vaikka Oskari ja Alex, ja muutenkin sillä oli hyvä ryhmä ympärillä — oikea tukiverkosto. Olin kuullut jotain juttua, että Oskari oli joskus kesällä hakenut Ilonan Ruotsista asti kotiin, kun se ei ollut itse päässyt. Ihan kiva, mutta kun ei se ollut omaan oikeaan perheeseensä ollut edes yhteydessä koko asiasta, vaan suoraan talliperheeseensä. Jotain erityistähän siinä oli silloin oltava.
Oskaria se Ilona kyyläsi kyllä välillä erikoisen pitkiä aikoja kerrallaan ja niillä tuntui olevan joku ihan oma kielensä, johon ei ilmeisesti kuulunut välillä lainkaan sanoja. Olinkin toisinaan ohimennen alkanut miettiä, mahtoiko siinä sitten kuitenkin olla jotain, vaikka viimeksi Ilona oli kyllä heilastellut sen tytön kanssa. Siitä ei aina tiedä, eikä minun toisaalta onneksi tarvitsekaan tietää. Oikeastaan ehkä jopa parempi, jos en tiedä. Ei minulla silleen ole mitään mielipidettä sen asioista.
No mutta ilmankos se oli viihtynyt täällä niin hyvin, ettei ollut paljoa porukoillakaan kuulemma käynyt edes kääntymässä. Vissiin jouluna viimeksi. Nyt se istui kerällä tuvan nurkassa selkä seinää vasten villasukissaan ja viltti harteillaan. Sillä oli tietenkin kahvikuppi tiukasti käsissään. Vähemmästäkin pystyi päättelemään, että se aika vuodesta oli taas alkamassa.
Tiesin nimittäin aika varmasti, ettei Ilona liikkuisi ilman villasukkia yhtään mihinkään ennen ensi kevättä, ja ettei se ylipäätään liikkuisi lämpimästä nurkastaan juuri muualle kuin töihin, ratsastamaan ja ehkä juoksulenkille. Sinne se kyllä kummasti viitsi aina lähteä, vaikka taivaalta putoilisi ämmiä äkeet selässä. Turha varmaan yrittää enää tässä vaiheessa etsiä mitään logiikkaa siitä, miten ilonat toimivat, mutta sen tiedän, ettei tämä kyseinen yksilö tasan lähtisi mihinkään lumitöihin tai hakkaamaan jäistä paskaa irti maasta, kun pakkaset alkaisivat. Talvella ei ollut montaa paikkaa, mistä etsiä, jos halusi löytää lähimmän ilonan.
Niin ja jotta ei olisi liian selkeää, niin Ilonahan siis väittää, että syksy ja talvi ovat sen lempivuodenaikoja.
-
Siinä sivussa tehtyjä havaintoja Ilonasta
1. Koti-Ilona (miksei tämän mukana tullut käyttöohjeita?)
2. Talvi-IlonaIlonan kanssa asuminen on vähän niin kuin paluu lapsuuteen, mutta vain sellaisella twistillä, että se saa tehdä itsenäisiä päätöksiä.
En aina ihan tiedä, onko se kovin hyvä asia. Tiedättekö nimittäin, millainen kokemus on käydä suihkussa Ilonan jälkeen? Kaikista naisista en tiedä, mutta tämä minun siskoni se vasta on erikoinen. Sanokaa, etten ole ainut, jota tällä tavalla kiusataan.
Ensinnäkin kun kylppäriin menee, ei siellä näe eteensä, kun koko huone on muutettu höyrysaunaksi. Jo siitä voi päätellä, että siellä on jonkun täytynyt laskea aika kuumaa vettä pitkän aikaa. Peilitkin ovat niin huurussa, ettei niistä näe mitään. Ilonaa se ei kuulemma haittaa, kun ei se kuitenkaan yltäisi näkemään itseään niistä.
No ei siinä vielä mitään, mutta kun suihkun avaa, saa odotella oikeasti ikuisuuden, ennen kuin veteen voi edes koskea, kun se on niin kuumaa. Mietin vaan, että eikö normaali ihminen kiehu kuoliaaksi sellaisessa? Onko naisilla tai ilonoilla jotenkin erilainen termostaatti kuin normaaleilla ihmisillä? Tai iho niin kuin liskolla? En ole kyllä ennen kuullut tällaisesta, mutta ehkä pikkusiskot ovat joku ihan oma lajinsa tässä lämmönsäätelyasiassa. Kyllä meillä vaan porukoilla asuessa iskä päätti näistä termostaattiin liittyvistä säädöksistä, niin homma pysyi järjen rajoissa. Sama muuten huonelämpötilan kanssa. Heti kun Ilonan kotona meni patterit päälle syyskuun alussa, se väänsi ne kaikki saman tien täysille. Ja sitten se vielä valittaa, että on kylmä, ja kulkee ympäriinsä viltti viittanaan.
No sitten Ilona tietenkin kiljuu ja suuttuu, kun käännän veden asianmukaisille asteille ja se menee seuraavana päivänä suihkuun. Minusta tuntuu, että se tahallaan kääntää vettä joka päivä vaan kuumemmalle ja kuumemmalle ihan kostoksi varmaan siitä, kun käytän sen suihkua normaalilla lämpötilalla. Ja sitten se kuitenkin vähän inhoaa tiskaamista, kun pitää koskea lämpimään saippuaveteen, eikä se varsinkaan voi sietää kesähelteitä. En aina ihan ymmärrä.
-
Pojat asialla
Yhtenä päivänä huomasin, että Alexin hevosen — Tetriksen — karsinan ovi vinkui, kun sitä liikutti. Lähemmässä tarkastelussa selvisi nopeasti, että koko ovi roikkui vähän löysästi saranoistaan niin, että se oli kaiken aikaa aavistuksen vinossa.
Ei mennyt turhan kauaa paikantaa lähin akkuporakone ja käydä toimeen, kun kerran olin jo tavallaan aloittanut selvittämällä natinan syyn. Olin jo asettamassa poranterää ruuvin uraan, kun Oskari ilmestyi jostain tyhjästä viereeni.
“Mitä… teet?” se kysyi.
“Aattelin vaan nopee fiksata tän ku tää narisee.”
“Ei tarvi.”
“Ei tää oo oikeesti iso homma.”
Oskari kohautti olkaansa ja lähti jo vähän surkean oloisena tekemään matkaa pois.Minusta vähän tuntui, että siitä tuntui, että siltä vietiin kaikki hommat käsistä. Olin kuullut, että Oskarin työnkin oli saanut hiljattain se Noeul, jonka hevonen asui Majn vieressä. Ennen kuin ehdin sen enempää harkita asiaa, huomasin huikkaavani Oskarin perään.
“Hei oota.”
Se tietenkin pysähtyi ja kääntyi kysyvänä.
“Viittisiksä oikeestaan vähän jeesata tässä?”
Ajattelin sen olevan kivemmin sanottu kuin “okei, voit sä tässä auttaa, jos välttämättä haluat”, tai joku sen tapainen.Ja vissiin se oli, koska Oskari oli Tetriksen karsinan ovella nopeammin kuin ehdin sanoa kissaa. Se polvistui maahan ja tarttui molemmin käsin porakoneeseen. Asettelin terän takaisin valmiiksi oikeille urille, ja Oskari huristeli menemään. Siinä jossain vaiheessa puhdetta tulin ajatelleeksi, että Ilonalta voisi tulla taas jonkinlaista sanomista, jos se sattuisi paikalle, mutta ei se onneksi sattunut, niin mitään ongelmaa ei ollut.
Se oli parin minuutin työ, johon meni Oskarin avulla kymmenen minuuttia, ja kylläpä äijä lähti sen jälkeen vähän reippaammalla ilmeellä jatkamaan päiväänsä. Ajattelin vielä varmuuden vuoksi öljytäkin ne saranat, kun kerran olin asialla, ja siinä samalla tehdessäni matkaa palauttamaan työvälineitä öljysin muutaman muunkin oven saranat, kun kerran oli purkki kädessä.
Kyllä siinä tuli itsellekin ihan freesi olo, kun pääsi pitkästä aikaa käyttämään käsiään johonkin hyödylliseen.
-
Kaipailisin apuja siihen, miten saisin heti alusta asti näiden kahden hahmon äänet sekä minäkertojina että dialogeissa erottumaan toisistaan riittävästi, muttei liian karrikoidusti. Laittakaahan parhaat vinkkinne kommentteihin!
Tuhatjalkainen
“IIRO HETI TÄNNE!!”
“Mit — se ovi on lukossa…?”
Sitä paitsi Ilona oli suihkussa. Ei kai sinne nyt voinut mennä. Paitsi että se itse pyysi.
“No ei se oo ennenkään sua estäny!” se huusi hätäisen kuuloisena.Ja tottahan kaikki tiesivät lapsuudesta, että jos toinen meni hippaleikissä lukittuun vessaan pakoon, oven sai kyllä ihan käden käänteessä auki. Niinpä tyydyin huokaisemaan ja hakemaan pikkulusikan, jonka väärällä päällä pyöräytin kylppärin oven lukon punaisesta valkoiseksi.
Sisällä odotti kauhistunut Ilona seisten vessanpöntön päällä varpaillaan suihkuverhoon kääriytyneenä hiukset päälaelleen sidottuna. Sen silmien koosta olisi voinut päätellä, että kylpyhuoneessa olisi ollut sen seurana vähintään nälkäinen harmaakarhu, mutta ei siellä kyllä näkynyt yhtään villieläintä.
“Tuolla”, Ilona vinkaisi surkeana ja osoitti suihkunurkkausta.Kun oikein tihrusti, oli siellä tosiaan tuhatjalkaista muistuttava pikkukaveri, jolla oli pihti perässään. Se oli ihan mielenkiintoisen näköinen otus, mutta en minäkään olisi sellaista lemmikiksi ottanut.
“Vie pois se! Etkä tasan lähe jahtaamaan sen kanssa”, Ilona käski yläilmoista etusormi ojossa niin kuin muka olisin joskus tehnyt jotain sellaista. Muuta kuin korkeintaan leikilläni. Lapsena tietenkin. En enää.Otin kutsumattoman vieraan hellästi vessapaperinpalan väliin ja lähdin kuljettamaan sitä kohti parveketta.
“Ja paa ovi takas lukkoon!” Ilona huusi perääni, vaikka eihän siinä ollut mitään järkeä, kun ei sen kämpässä ollut ketään muita.
Jätettyäni uuden ystäväni oman onnensa nojaan parvekkeelle tottelin kuitenkin: hain lusikan uudelleen ja käänsin kylppärin oven takaisin punaiselle.Kun palasin parvekkeelle, siellä ei ollut mitään muuta ötökkää kuin maiskutteleva ja huuliaan lipova Onni.
“Söiksä sen?”
Onni vain katsoi minua pää kallellaan. Se näytti kysyvältä niin kuin olisi yrittänyt päätellä, oliko tuhatjalkaisten syöminen tätä nykyä kielletty.
“No ehkä parempi niin”, tuumin silittäessäni koiran sileää päätä, sillä sitä kiljumista ei olisi enää kukaan jaksanut kuunnella, jos Ilona ja ötökkä olisivat kohdanneet toisen kerran.Kaikkea sitä.
-
Onneksi Maj oli turvallinen.
Noustessani sen tukevaan selkään tunsin sellaista rauhaa, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan. Laskeuduttuani alas hevosen selästä viimeksi vähän yli viisi vuotta sitten olin kuvitellut, etten enää koskaan palaisi. Silloin olin laskeutunut näet suoraan turvalleni vauhdista. Ei se ollut ollut ainoa kerta, mutta yksi pahimmista kyllä. Opiskelut olivat onneksi vieneet minut juuri samoihin aikoihin kotiseudulta Manseen niin, ettei kenellekään ollut tarvinnut edes selitellä. Oli paljon helpompaa harrastaa opiskelijana vain jalkapalloa kuin ratsastaa tavoitteellisesti, saati pitää hevosta. Annoin ihmisten olettaa, että se oli syy, vaikka Ilonakin oli onnistunut siinä, kun se oli tehnyt niin paljon töitä opiskeluaikana. Mutta sillä olikin ollut yksi ammatti jo yliopistoon mennessään. Kai se oli yövuoroistaan tienannut ihan kivasti.
Raha ei ollut tietenkään oikea syy pysyä poissa talleilta. Pelko oli. Kaikki olivat siinä uskossa, etten minä pelännyt mitään. Oskarissa kulminoitui se, mitä pelkäsin: niin olisi voinut ihan hyvin käydä minullekin — monta kertaa. Kun viimeisen kerran päädyin tekemään maaperätutkimusta maastoesteradan pohjasta, näin siitä painajaisia monta kertaa, vaikka minulle ei ollut sattunut ollenkaan niin pahasti kuin Oskarille. Olisin halunnut kysyä siltä, näkikö se painajaisia. Eikö sitä koskaan pelottanut ratsastaa samalla hevosella, jolta se oli pudonnut? Samalla kentällä?
Kävin minä silloinkin päivystyksessä, mutta pääsin sieltä yöllä pois. Monesti ne olivat halunneet pitää minut siellä aamuun asti, mutta eivät sillä kertaa. Olin ajanut kotiin silmät sumeina ja aivot tärähtäneinä.
Se ei ole rohkea, joka ei pelkää, vaan se, joka nousee uudelleen satulaan, vaikka pelottaa. Niin sanoi äiti, kun putosin ensimmäisen kerran nelivuotiaana pieneltä ponilta. Viisi vuotta sitten minä en noussut. Olen siis pelkureista suurin.
Maj antoi minun aloittaa alusta. Se ei kysellyt. Vasta ratsastettuani ensimmäistä kertaa käynnissä Hopiavuoren pihasta metsään vievälle hiekkatielle huokaisin syvään; vasta silloin tiedostin, mitä hektinen kaupunkielämä oli minulle tehnyt. Mitä vuodet ilman terapeuttiselta tuntuvaa hevosen keinahtelua allani olivat minulle tehneet. Olin tullut kireäksi, teennäiseksi ja yliaktiiviseksi. En osannut enää pysähtyä ja kuunnella. Olin muuttunut impulsiiviseksi. Nyt metsän hiljaisuus sattui korviini.
Ehkä Maj oli tullut päästämään minut vapaaksi siitä oravanpyörästä. Ehkä — ehkä minä en oikeastaan pelastanutkaan sitä, vaan se minut.
Ehkä minä vielä joskus kertoisin sille ääneen siitä, kuinka olin pelännyt kuolevani. Kukaan muu ei tiennyt, enkä tasan kertoisikaan. Vaikka Maj ei ollut se hevonen, jonka kanssa palaisin suurille radoille, se saattaisi hyvinkin olla se, jonka ansiota paluuni olisi.
Ehkä.
-
Jonkunhan sitä oli autettava.
En ollut tiennytkään, että äiti oli periyttänyt Ilonan lisäksi myös minulle omituista tarvetta pelastaa kaikki maailman eläimet keinolla millä hyvänsä. En ollut koskaan ennen huomannut sellaista taipumusta itsessäni. Tai ehkä osat olivat vaihtuneet: Ilonahan oli luopunut entisestä hevosestaan sen loukkaannuttua. Olisin voinut vaikka syödä lippikseni sen puolesta, että se olisi pitänyt sen viimeiseen asti lemmikkinään vaikka väkisin. Kai se vain halusi ratsastaa niin kovasti, että vaihtoi ehjään menopeliin.
Olihan siinä selittelemistä äidille ja kaikille muillekin, kun ostin tavallaan kipeän hevosen. Paitsi että ei se ollut kipeä. Sillä vain sattui olemaan pysyvä sairaus, mutta ei se oireillut mitenkään juuri nyt. Hankalaa oli se, etten oikein tiennyt, miten sairaus oli oireillut silloin, kun oireita oli ollut — se kun saattoi ilmetä niin hirveän monella eri tavalla, että arvailu ja päättely oli mahdotonta nyt muutama hyvän vuoden jälkeen. En viitsinyt myöntää Ilonalle, ettei Majn menneisyydestä ollut niin tarkkaa tietoa. Olisin saanut varmaan tukkapöllyn vastuuttomuudestani. Näin jo muutenkin pikkusiskoni ilmeestä, ettei se oikein arvostanut viimeaikaisia valintojani.
Mutta kun ei sitä kukaan muukaan halunnut. Kai kukaan toinen ei ollut niin hullu, että ottaisi sellaisen tikittävän aikapommin. Maj oli kiva hevonen ja minä halusin tarjota sille kivan loppuelämän. Tiesin alusta asti, ettei meillä olisi loputtomasti aikaa. Toisaalta eihän kenelläkään muullakaan ole. Kaikki hevoset kuolevat joskus.
Niin minä sitten otin sen ihmeellisessä Pakko Pelastaa Kaikki Maailman Eläinparat -syndroomassani, jonka ihan varmasti meidän äiti oli meihin istuttanut. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, en suostunut enää epäröimään, vaikka kuka sanoisi mitä. Itse olin soppani keittänyt, eikä auttanut kuin niellä se. Se tarkoitti muuttoa maalle, ettei hevonen stressaisi, ja jotta maha pysyisi kunnossa. Ihan hiuskarvan verran laskin myös sen varaan, että Ilona huomaisi heti, jos Majn oireet alkaisivat uudelleen – mitä ikinä ne sitten olivatkaan.
Se oli hirveän kaunis eläin. Kun pisti sivuun sen sairauden, en voinut uskoa, ettei kukaan muu ollut enää halunnut sitä. Se oli kiltti, helppo, mutkaton ja stressitön, jos ei ajatellut muuta kuin sitä hetkeä, jossa seistiin vastakkain aidan molemmin puolin. Kaukana taustalla olivat usvaiset pellot ja muut hevoset. Pihaton aidalla minua katseli hyrisyttävän pitkän otsatukkansa alta yksi sininen ja yksi ruskea silmä uteliaana ja luottavaisena.
Hyvä siitä tulisi.
-
Iiro Eronen
– Ilonan isoveli
– Omistaa Majn
– Syntynyt 1996
– 172 senttiä pitkä
– Juo kahvinsa kauramaidolla
– Sähkötekniikan diplomi-insinööri
– Ajelee mustalla BMW:llä
– Tällä hetkellä punkkaa Ilonan luona ja etsii asuntoa OtsonmäeltäIiro on se ohut ja jäntevä jalkapallopoika, jolla on useimmiten lippis tai vähintään pipo päässä. Päähineen alta pilkottavat paksut keskiruskeat hiukset. Iirolla on terävä ja utelias katse sinisissä silmissään.
Iiro ei ole sillä tavalla ujo kuin siskonsa, mutta osaa olla aluksi rauhallinen ja kohtelias. Sarkasmin värittämää huumoria alkaa kuitenkin tipahdella varsin nopeasti tutustumisen myötä, ja lempi-ihmisilleen Iiro lähettelee meemejä ja hauskoja videoita herkeämättä.
Iiro on tyypillisesti enimmän osan hereilläoloajastaan liikkeessä tai tekemässä jotain. Usein hänet voikin löytää korjaamasta jonkun rikkinäistä omaisuutta täysin pyytämättä, tai vastaavasti purkamasta jotakin laitetta osiin (vielä vähemmän kenenkään pyytämättä), sillä täytyyhän se nyt selvittää, mitä kaukosäätimen tai kahvinkeittimen sisältä tarkalleen ottaen löytyy — sekä ennen kaikkea, miten ne toimivat ja miksi. Vanhempi Erosen sisaruksista sattuu olemaan myös yllytyshullumpi, ja hyppää kyllä sitten varmasti pienen suostuttelun jälkeen vaikka katolta, jos kaverikin hyppää. Iiroa voi kyllä pyytää mukaan joskus johonkin järkeväänkin toimintaan — se kyllä lähtee yleensä mielellään, ja kokeilee uusiakin asioita melko ennakkoluulottomasti. Jotenkin se onnistuukin olemaan usein juuri siellä, missä tapahtuu.
Iiro tutustuu yleensä helposti uusiin ihmisiin ja osaa olla varsin viihdyttävääkin seuraa. Vitsikkään ulkokuoren alla on kuitenkin oikeasti välittävä ja vastuuntuntoinen kaveri, joka haluaa auttaa muita — joskus liiaksikin asti. Jos Iiro arvelee pahoittaneensa jonkun mielen, ei hän nuku ennen kuin tilanne on korjattu. Toisaalta Iiron avuliaisuus saattaa näyttäytyä myös neuvomisena, mikä on ainakin Ilonan mielestä ihan sairaan ärsyttävää. Iiro on muuten yhtä paska pitämään salaisuuksia kuin siskonsakin: ei se tahallaan juoruile, vaan möläyttelee toisinaan silkkaa ajattelemattomuuttaan. Iiro ei itse pidä sitä oikeastaan paheena, sillä hän arvostaa rehellisyyttä.
Iiro on kilpaillut nuorempana esteratsastuksessa 140 cm tasolle asti ja harrastanut maastoesteratsastusta omaksi huvikseen. Viiden vuoden opiskelutauon jälkeen hän palasi hevosten pariin ostamalla jostain kumman syystä erikoisen kirjavan tilastohevostamman, joka ei ainakaan ruumiinrakenteensa puolesta ole esteratsua nähnytkään.
