Maj

Tämä aihe sisältää 9 vastaukset, 4 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 8 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #10181 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Maj

    Märta-Majken ”Maj”
    Tilastohevostamma
    Ko. HeA, Re. 90 cm
    Om. Iiro Eronen
    Omat sivut

  • #10184 Vastaus

    Iiro Eronen
    Osallistuja

    Jonkunhan sitä oli autettava.

    En ollut tiennytkään, että äiti oli periyttänyt Ilonan lisäksi myös minulle omituista tarvetta pelastaa kaikki maailman eläimet keinolla millä hyvänsä. En ollut koskaan ennen huomannut sellaista taipumusta itsessäni. Tai ehkä osat olivat vaihtuneet: Ilonahan oli luopunut entisestä hevosestaan sen loukkaannuttua. Olisin voinut vaikka syödä lippikseni sen puolesta, että se olisi pitänyt sen viimeiseen asti lemmikkinään vaikka väkisin. Kai se vain halusi ratsastaa niin kovasti, että vaihtoi ehjään menopeliin.

    Olihan siinä selittelemistä äidille ja kaikille muillekin, kun ostin tavallaan kipeän hevosen. Paitsi että ei se ollut kipeä. Sillä vain sattui olemaan pysyvä sairaus, mutta ei se oireillut mitenkään juuri nyt. Hankalaa oli se, etten oikein tiennyt, miten sairaus oli oireillut silloin, kun oireita oli ollut — se kun saattoi ilmetä niin hirveän monella eri tavalla, että arvailu ja päättely oli mahdotonta nyt muutama hyvän vuoden jälkeen. En viitsinyt myöntää Ilonalle, ettei Majn menneisyydestä ollut niin tarkkaa tietoa. Olisin saanut varmaan tukkapöllyn vastuuttomuudestani. Näin jo muutenkin pikkusiskoni ilmeestä, ettei se oikein arvostanut viimeaikaisia valintojani.

    Mutta kun ei sitä kukaan muukaan halunnut. Kai kukaan toinen ei ollut niin hullu, että ottaisi sellaisen tikittävän aikapommin. Maj oli kiva hevonen ja minä halusin tarjota sille kivan loppuelämän. Tiesin alusta asti, ettei meillä olisi loputtomasti aikaa. Toisaalta eihän kenelläkään muullakaan ole. Kaikki hevoset kuolevat joskus.

    Niin minä sitten otin sen ihmeellisessä Pakko Pelastaa Kaikki Maailman Eläinparat -syndroomassani, jonka ihan varmasti meidän äiti oli meihin istuttanut. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, en suostunut enää epäröimään, vaikka kuka sanoisi mitä. Itse olin soppani keittänyt, eikä auttanut kuin niellä se. Se tarkoitti muuttoa maalle, ettei hevonen stressaisi, ja jotta maha pysyisi kunnossa. Ihan hiuskarvan verran laskin myös sen varaan, että Ilona huomaisi heti, jos Majn oireet alkaisivat uudelleen – mitä ikinä ne sitten olivatkaan.

    Se oli hirveän kaunis eläin. Kun pisti sivuun sen sairauden, en voinut uskoa, ettei kukaan muu ollut enää halunnut sitä. Se oli kiltti, helppo, mutkaton ja stressitön, jos ei ajatellut muuta kuin sitä hetkeä, jossa seistiin vastakkain aidan molemmin puolin. Kaukana taustalla olivat usvaiset pellot ja muut hevoset. Pihaton aidalla minua katseli hyrisyttävän pitkän otsatukkansa alta yksi sininen ja yksi ruskea silmä uteliaana ja luottavaisena.

    Hyvä siitä tulisi.

    • #10185 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ooh, tämän kolmikon edesottamuksia tulee olemaan mielenkiintoinen seurata ???? Maj on kyllä tosi kivan näkönen heppa ja jännää nähdä miten sillä ja Iirolla alkaa sujumaan.

    • #10234 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Iiro vaikuttaa oikeasti niin sairaan hyväsydämiseltä ja sellaiselta pehmeältä ihmiseltä, että hahmojen on varmasti helppo pitää hänestä, kunhan tutustuvat kunnolla. Monelle hevosihmisellehän toisessa ihmisessä yksi tärkeimmistä piirteistä on eläinrakkaus, ja sitä Iirossa selkeästi on. Ei moni pelastaisi hevosta, sillä sellaisen pelastaminen on kallista ja usein vaarallista. Koiria pelastetaan enemmän, koska se on halvempaa ja turvallisempaa. Mun hahmoista ainoastaan Hello ja Eetu ovat yhtä kultasydämisiä hevosten suhteen.

      Samalla Iiron ihana hyväsydämisyys ja pehmeys on heti mulle lukijana ongelma. Ajattelen samansuuntaisesti kuin Alex Skotin päiväkirjassa. Iiro oli erilainen, kun oli sivuhenkilö ja alisteinen Ilonalle. Mua viehätti siinä silloin sama kuin vissiin Alexiakin: se oli ihan perus poika, jolla oli vähän terävä kieli. Nyt Iiroa muotoillaan uudelleen hevosihmiseksi, joka hän ei tainnut alun perin olla. Hevosten mukana tuli koko joukko tietty feminiinisyyttä, joka ei ole pojassakaan paha asia, mutta joka tekee Iirosta juuri nyt erilaisen kuin ennen — ja itse asiassa aika paljon Ilonan kaltaisen. Iirosta tulee vielä oma hahmonsa, koska käyttöhän se hahmonsa muotoonsa kuluttaa, mutta vielä näen hänessä paljolti Ilonan, jolla on lippis.

      Jos et itse koe Iiron muuttumista ongelmana, ei se ongelma ole. Mä lukijana totun tähän uuteenkin! Maailmaan ja Hopiavuoreen mahtuu ilonamaisia ihmisiä: ilonathan tekevät maailmasta hieman paremman paikan elää. Maailmaan ja Hopiavuoreen mahtuu myös feminiinisiä poikia, ja onhan niitä täällä jo! Jos taas koet Iiron muuttumisen ongelmana, mä luulen tietäväni, mistä muutos on peräisin ja mistä sen jäljille pääsee. Tuntuu siltä, että joudut nyt keskittymään tosi paljon Iiroon ja jotenkin murehtimaan että osaatko. Lisäksi hahmon persoona muotoutuu tällä hetkellä siitä, että mitä muut hahmot siitä ajattelee. Mullakin on ollut tätä, ja sellainen kirjoittaminen tuntuu ainakin musta siltä kuin palaisin epävarmoihin teinivuosiini: määrittelin itseni muiden mielipiteiden kautta, ja tällaisessa tilanteessa määrittelen hahmoni. Kun Iiro oli alisteinen Ilonalle, et pelännyt, mitä siitä ollaan mieltä (hahmot tai oikeat ihmiset siis). Et pelännyt, osaatko, koska mitä väliä: se on vain sivuhenkilö. Muista aina, että et ole Iiron tai kenenkään muunkaan hahmon äiti. Olet niiden kaikkien jumala, eikä jumalan tarvitse olla lempeä. Hahmo on sitkeä otus, joka ei kuole helpolla! Siitä voi ottaa kiinni kovakouraisesti, ravistaa sitä, rusentaa sen epämukaviin tilanteisiin ja läpsiä pitkin naamaa. Ennen kaikkea sen voi paiskata selviytymään oman onnensa nojassa. Ei hei tarvitse murehtia, tykkäävätkö muut Iirosta ja kirjoitatko sen ”oikein”: oman hahmonsa jumala on joka tapauksessa erehtymätön.

  • #10188 Vastaus

    Ilona Eronen
    Osallistuja

    Ihan kiva hevonen

    Se hevonen näytti ja tuntui kyllä Iiron vastakohdalta. Iirolle olisi kuulunut joku puoliverinen tai täysiverinen, jolla se voisi rytistellä pitkin maastoesteratoja päättömän kanan tavoin. Sellaisilla se oli aina ratsastanut, eikä se tietääkseni ollut koskaan pelännyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, vaikka se oli välillä kaatuillut pahastikin. Nyt sillä oli tuollainen lasten terapiaratsuksi sopiva lauhkea eläin, jonka kanssa se asui maaseudun hiljaisuudessa. Kuinkahan nopeasti Iiro mahtaisi tylsistyä? Kun nyt ei keksisi aikansa kuluksi mitään tyhmää ainakaan, ettei tarvitsisi hävetä.

    Ulkona satoi. Veeran kuivatellessa raidallisen fleeceloimen alla karsinassaan letitin Majn pitkää harjaa käytävällä. Pitihän se nyt kieputtaa huolellisesti ennen loimittamista, ettei sadeloimen kaulakappale hankaisi hienoja jouhia poikki. Iiro ei varmaan ymmärtänyt sellaisesta mitään.
    “Oot sä ihan kiva kyllä”, myönsin hevoselle.
    Maj käänsi oitis korvansa minun suuntaani kuin selvittääkseen, mitä siltä mahdollisesti toivottiin.
    “Lepo vaan”, mutisin kääntyessäni ottamaan sadeloimea tangolta.

    “Ai sulla on nykyään kaks hevosta”, Sonja tuumasi.
    Tiesin että se oli vitsi — Sonjan omaleimaista kuivaa huumoria — sillä kyllähän sekin tiesi, että Iiro oli rantautunut Hopiavuoreen. Sonja alitti parhaillaan Majn riimuun kiinnitettyjä riimunnaruja päästäkseen satulahuoneelle.

    Naurahdin väkinäisesti vastaukseksi. Toivoin todella, ettei tässä kävisi niin, että Maj jäisi minun vastuulleni, sillä se tarkoittaisi minulle pian kolmea hevosta. Veeran maha ei ollut kasvanut vieläkään, mutta varsa siellä uiskenteli tukevasti. Jännitys muljahti vatsassani sitä ajatellessani.

    Majlla oli kuitenkin oudon rauhoittava vaikutus. Tulin ajatuksissani silittäneeksi sen pehmeän samettista tummaa karvaa samalla kun seurasin katseellani Sonjan loittonevaa selkää, eikä minua huolestuttanut juuri silloin oikeastaan mikään.

    Perhana.

    En tasan varmana ihastuisi Iiron omituiseen hevoseen. En ikinä.

    Loimitettuani sen päästin sen vapaaksi. Samaan aikaan ulkona riehuva sade yltyi rummuttamaan kattoa entistä tiuhemmin.
    “Oota siinä hetki”, sanoin Majlle.
    Se käänsi taas korvansa kuuliaisena minun suuntaani.

    Lähdin hakemaan vanhaa kunnon vihreää sadetakkiani naulakosta — oli taas sen aika. Kun palasin, laikukas hevonen seisoi yhä aloillaan käytävällä kuin lattiaan liimattuna. Riimunnaru lepäsi sen kaulan päällä eikä ollut toisesta päästään missään kiinni.
    “Kiltti sä kyllä oot”, myönsin pakon edessä, kun kukaan ei ollut kuulemassa.
    Tamma kääntyi katsomaan minua ja höristi tummia korviaan suuntaani. Voi jeesus, miten söpöä. Teki mieli alkaa heti kutsua sitä Maijaksi.

    Siis ei, ei yhtään söpöä. Ihan kamalaa. Sairas hevonen ja kaikkea. En tasan kiintyisi enää koskaan yhteenkään sellaiseen.

    • #10203 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä luin tämän heti julkaisun jälkeen mutta en vaan kerenny silloo kommentoida. Toki nyt kun on päässyt lukemaan myös Iiron tarinan tässä kuviossa on uutta mielenkiintoa jota en osannu ees ajatella.

      Jännää nähdä miten asiat etenee ja mä kyl uskon et Maj vie lopulta Ilonan sydämmestä palan vaikka toinen uskottelis ittelleen mitä vaan

    • #10235 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tää hevonen on kyllä niin uuuuuuh. Virtuaalimaailmassa hakeudun erilaisten hevosten pariin, mutta oikeassa elämässä Maikki olisi ihan mun hevonen. Saisiko sen vain mittatilauksena? Minimimitat 1000 kg / 185 cm? 😀

      Vaikka heppa on ihana, ymmärrän, miksi Ilona pistää niin kovasti hanttiin sille. En mäkään haluaisi rakastua toisen hevoseen, koska se voi koska tahansa mennä pois, tai sairaaseen hevoseen samasta syystä. On ihan hirveää menettää se, mitä rakastaa. Silti en voisi tuollaisen hevosen kanssa muuta, eikä taida voida Ilonakaan. 😀 Jos Maikki materialisoituisi tänne meille, olisin ihan myyty.

  • #10202 Vastaus

    Iiro Eronen
    Osallistuja

    Onneksi Maj oli turvallinen.

    Noustessani sen tukevaan selkään tunsin sellaista rauhaa, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan. Laskeuduttuani alas hevosen selästä viimeksi vähän yli viisi vuotta sitten olin kuvitellut, etten enää koskaan palaisi. Silloin olin laskeutunut näet suoraan turvalleni vauhdista. Ei se ollut ollut ainoa kerta, mutta yksi pahimmista kyllä. Opiskelut olivat onneksi vieneet minut juuri samoihin aikoihin kotiseudulta Manseen niin, ettei kenellekään ollut tarvinnut edes selitellä. Oli paljon helpompaa harrastaa opiskelijana vain jalkapalloa kuin ratsastaa tavoitteellisesti, saati pitää hevosta. Annoin ihmisten olettaa, että se oli syy, vaikka Ilonakin oli onnistunut siinä, kun se oli tehnyt niin paljon töitä opiskeluaikana. Mutta sillä olikin ollut yksi ammatti jo yliopistoon mennessään. Kai se oli yövuoroistaan tienannut ihan kivasti.

    Raha ei ollut tietenkään oikea syy pysyä poissa talleilta. Pelko oli. Kaikki olivat siinä uskossa, etten minä pelännyt mitään. Oskarissa kulminoitui se, mitä pelkäsin: niin olisi voinut ihan hyvin käydä minullekin — monta kertaa. Kun viimeisen kerran päädyin tekemään maaperätutkimusta maastoesteradan pohjasta, näin siitä painajaisia monta kertaa, vaikka minulle ei ollut sattunut ollenkaan niin pahasti kuin Oskarille. Olisin halunnut kysyä siltä, näkikö se painajaisia. Eikö sitä koskaan pelottanut ratsastaa samalla hevosella, jolta se oli pudonnut? Samalla kentällä?

    Kävin minä silloinkin päivystyksessä, mutta pääsin sieltä yöllä pois. Monesti ne olivat halunneet pitää minut siellä aamuun asti, mutta eivät sillä kertaa. Olin ajanut kotiin silmät sumeina ja aivot tärähtäneinä.

    Se ei ole rohkea, joka ei pelkää, vaan se, joka nousee uudelleen satulaan, vaikka pelottaa. Niin sanoi äiti, kun putosin ensimmäisen kerran nelivuotiaana pieneltä ponilta. Viisi vuotta sitten minä en noussut. Olen siis pelkureista suurin.

    Maj antoi minun aloittaa alusta. Se ei kysellyt. Vasta ratsastettuani ensimmäistä kertaa käynnissä Hopiavuoren pihasta metsään vievälle hiekkatielle huokaisin syvään; vasta silloin tiedostin, mitä hektinen kaupunkielämä oli minulle tehnyt. Mitä vuodet ilman terapeuttiselta tuntuvaa hevosen keinahtelua allani olivat minulle tehneet. Olin tullut kireäksi, teennäiseksi ja yliaktiiviseksi. En osannut enää pysähtyä ja kuunnella. Olin muuttunut impulsiiviseksi. Nyt metsän hiljaisuus sattui korviini.

    Ehkä Maj oli tullut päästämään minut vapaaksi siitä oravanpyörästä. Ehkä — ehkä minä en oikeastaan pelastanutkaan sitä, vaan se minut.

    Ehkä minä vielä joskus kertoisin sille ääneen siitä, kuinka olin pelännyt kuolevani. Kukaan muu ei tiennyt, enkä tasan kertoisikaan. Vaikka Maj ei ollut se hevonen, jonka kanssa palaisin suurille radoille, se saattaisi hyvinkin olla se, jonka ansiota paluuni olisi.

    Ehkä.

    • #10204 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Vaikka jo pelkästään sisarusten omanlaisen yhteiselon seuraaminen olisi ollut mielenkiintoista, Iiron salaisuus tuo siihen kyllä oman aspektinsa ja onkin mielenkiintoista vaan arvailla miten Ilona reagoi saadessaan asian selville.

      Mutta onneksi on tommosia ihania turvahevosia ???? mulla on ollut IRL yksi issikkatamma joka on auttanut mua taas uskaltamaan maastoilemaan ja epäilen että se tulee muutenkin jossain kohtaa kannattelemaan vaikeiden aikojen läpi.

    • #10236 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vai että laskeutunut suoraan turvalleen. 😀

      No niin, vähemmästäkin pelkää, mutta äiti on oikeassa. Pelon puute ei ole rohkeutta. Se on muuten tyhmyyttä. Tarpeeksi pahasti kun sattuu, niin eihän sitä kovin kesken uskalla. Maikin kanssa kehittymisestä tulee varmasti hyvä projekti kuvattavaksi, koska matka edessä on aika pitkä ja näköjään tavoitteet korkealla.

      Veikkaan, että Oskari ei muuten osaa pelätä siksi, että sillä ei ole mitään muistikuvaa siitä, että se olisi joskus pudonnut. Iiron asemassa en tietenkään järkeilisi niin pitkälle. Eihän se kaikkea tiedä, eikä kukaan muukaan hahmo. Taas on helppoa sekoittaa tietämättömyys rohkeuteen.

Vastaa aiheeseen: Maj
Tietosi: