[MarkusOsallistuja]

Heeeei! Missä meet?

Mä oon jyrkän teatterilla vielä

Mulla on vähäsen ikävä sua <3

Nii mullaki sua 😀 mut ihan kohta nähdääm
Yritå sillä aikaa lukea påäsukokeeseen
Ihan kohta oon jo sun luona

Soita mulle kun sä oot valmis siellä

Tottakai
Menee varmaan kyllä myöhään

No lähetä mulle sitte hyvää yötä

Niin mä aina 😀

Laitoin kännykän takaisin taskuun. Pohjanmaalla tuntui tuulevan aina kylmästi. Ensin aurinko lämmitti mustan takkini selkämyksen ihanan lämpöiseksi, ja sitten tuuli puhalsi siitä armotta läpi juuri kun ehti parahiksi rentoutumaan. Silitin punertavan hevosen poskea, vaikka hevosen silittämisestä käteen tulee aina jokin inhottavan harmahtava nihkeän tuntuinen pinta. Inarin mieliksi minä kuitenkin silitin taas kerran hevosta. Se oli sidottu tallin päätyyn lipan alle. Hymyilin Inarille, joka harjasi hevosta.
”Kelle sä tekstasit?” hän kysyi sillä tavalla huolettomasti kuin kahvitellessa kysytään, että otatko maitoa tai sokeria.
”Teatterin ryhmäkeskusteluun vaan”, vastasin hymyillen ja kurotuin pyyhkäisemään muutaman poninhännältä irronneen hiussuortuvan Inarin korvan taakse. Hän katsahti nopeasti kenkiään ja loi niille sellaisen mikrohymyn, niin kuin hänen tapanaan oli.
”Okei. Voisiksä antaa noi silat?”
”Mitkä?”
”Noi — ton kasan tosta, kato.”

Hevosen valjastaminen oli monimutkaista. Ensin sen ympärille laitettiin jokin vyö, josta roikkui remmejä ja solkia, ja jonka yläreunassa oli metalliset renkaat. Sitten sen kaulaan laitettiin roikkumaan toinen remmi, ja Inari sanoi jotain, että jos mentäisiin isommalla kärryllä, laitettaisiin kyllä länget eikä tätä, ja minä olin olevinani kiinnostunut. Viimeisenä Inari nosti oikeasti hevosen häntää ja kiinnitti siihenkin jonkin remmin. Johon koski paljain käsin. Sellaiseen remmiin. Jota pidetään hevosen hännän alla. Arvatkaa, mitä muuta on hevosen hännän alla. No hevosenpaskaa.

Seinällä olevassa koukussa roikkuivat hevosen suitset. Niissä oli kiinni se rautaosa, joka menee suuhun, ja siihen oli sidottu kankaanpala. Sen kankaanpalan Inari irrotti, ja — herranjumala, en ole koskaan nähnyt mitään niin kuvottavaa — kaivoi etusormellaan ja keskisormellaan hevosensa suupielestä jonkun limaisen, löllyvän löntin, jota puristi nyrkissään. Minulla meni hetken tajuta, että se oli sen pedon kieli, ja vielä kauemmin kului ennen kuin sain peiteltyä inhon ilmeen kasvoiltani. Onneksi Inari sitoi juuri silloin sitä kankaanpalaa sen löllykän ympärille, ja kun peto imaisi jättikielensä takaisin kitusiinsa, Inari sitoi uuden solmun hevosen leuan alle niin että kieli oli sidottu sen alaleukaan. Hyi, oikeasti! Olen joskus aikaisemminkin ollut yhden heppatytön kanssa, mutta en ole koskaan tajunnut, mitä kaikkea kuvottavaa hevosen kanssa tehdään. En kysynyt Inarilta, minkä takia hevosten kielet sidottiin. Sen kun hymyilin ja ojensin hänelle suitset. Iso hevonen avasi kiltisti suunsa ja sulki sitten silmänsä etteivät remmit osuisi niihin, kun sen emäntä veti jättisuitset sen korvien ylitse. Suitset kiinnitettiin leuan alta, ja sitten hevonen haukotteli mahtavasti. Niitä naruja, joilla ohjattiin, ei ollut ollenkaan.

Jos kuvittelin valjastamisen olleen monimutkaista, niin kärryjen kiinnittäminen sitä vasta olikin. Inari näytti, mihin lenkkiin minun piti aisa ohjata toiselta puolelta, kun hän veti kevyennäköisen kärryn hevosensa taakse aisat pystyssä sojottaen ja laski sitten aisat alas kahtapuolin hevosta. Sitten kiersin Inarin puolelle katselemaan, miten hän pyöritti yhtä nahkaremmiä aisan ympärille muutaman kerran lenkin edestä, sitten takaa, sitten vielä edestä, sitten solmulle ja sitten vielä kiinni lukkoon. Ja otti sitten hevosen kaulalla roikkuvan pitkän remmin ja pyöritti sen aisan ympärille ihan kärryihin asti. Ja teki saman toisella puolella. Minulla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, pysyisivätkö kärryt kiinni tuolla kaikella järjestelmällisellä kieputuksella ja remmimäärällä. Lisäksi olin todennut hevoset jo kilteiksi otuksiksi. Suoraan sanoen ei pelottanut yhtään lähteä ajeleman, vaikka kärry oli pieni ja hevonen iso.

Katselin, miten Inari kävi siitä huolimatta katseellaan vielä jokaisen remmin läpi. Aivan viimeisenä hän nosti vielä ison remmiröykkiön kärryyn ja etsi sen päät. Niissäkin oli soljet, niin kuin kaikissa maailman käsittämättömissä hevoskamoissa.
”Kato Markus”, hän sanoi minulle ja ojensi remmin toista päätä minulle. ”Laita tälleen tästä renkaasta se”, hän ohjeisti sen ihme vyön kohdalla, jota hevonen käytti, ”ja sit tän rintaremmin alta täältä. Sit kiinnitä tähän kuolainrenkaaseen. Sinne alapuollelle.”

Vaikka se mahdottoman monimutkaiselta ehkä kuulostaakin, lopulta hevonen oli kuin olikin valjastettu. Minusta on vieläkin huvittava ajatus, että Inari osaa sen tehdä. Olisihan nyt isäntä tai joku voinut hevosen valjastaa. Satulan laittaminen ei vaikuta yhtä monimutkaiselta. Ties mitä kaikkea se Inari osaa… No. Sen kummemmin sitä spekuloimatta kiipesin kärryyn. Kyyhötin sen kapealla, selkänojattomalla penkillä hyvin jännittyneenä, kun Inari päästi hevosensa irti. Rentouduin vasta kun hän istui vieressäni ja piteli ohjia kädessään.
”Pidä tosta kii”, hän ohjeisti kärryyn sidottua hihnaa osoittaen, ja kiltisti tartuin siihen. Sitähän se Buathongkin oli muuten sanonut, että ihan kävelystä juoksuun siirtyminen tuntui ikävältä kärryssä, jos ei pitänyt mistään kiinni. Vasemman käteni kiersin kuitenkin saman tien Inarin ympärille, ja kun liikahdin lähemmäs, hänen katseensa kävi kärryn pohjassa.

Olin tietenkin mennyt ennenkin hevoskärryllä tytön kanssa ja tiesin odottaa, ettei se ole ollenkaan niin kurjaa kuin luulisi. Toki hevosen haju tunkeutuu nenään, mutta itse asiassa hevonen haisee vähemmän liikkeessä kuin paikallaan. Se johtuu kai ilmavirrasta. Yleensä tyttöjen hepat kuitenkin köpöttivät kiltisti eteenpäin, niin kuin tämäkin, ja ajaessaan tytöt pystyivät itse asiassa puhumaan jotenkin helpommin kuin mitään tekemättä vaikka sohvalla istuessaan. Kärryttelyssä oli hyvin aikaa hipaista muutamaan kertaan nenällään toisen poskea ja kertoa asioista, joista tytöt halusivat kuulla. Osasin sitä paitsi vuorosanani jo hyvin ulkoa. Tämän näytöksen jälkeen seuraisi vielä kaksi. Seuraavassa hevoselta otettaisiin valjaat pois, ja se pitäisi vain kärsiä. Sitä seuraavan miljöö olisi heppatytön koti, jossa ei tietenkään keskellä päivää olisi muita.

[MarkusOsallistuja]

Inarista ei tosiaankaan aina tiedä

Jyrkässä oli pieni teatteri, ja siinä pienessä teatterissa oli minun kesätyöni. Olimme käyneet siellä poikien kanssa perjantaina, ja nyt sunnuntaina seisoin taas tyhjällä lavalla. Koko rakennus oli viileä ja kolkko, sillä siellä ei tainnut juurikaan ihmisiä käydä talvikuukausina. Kaikki akustiikkaa myöden oli aika surkeaa, mutta vaikka kaikkien täytyi olla samaa mieltä siitä, kukaan ei valittanut. Harvemmin me mistään valitimme. On sitä huonompiakin paikkoja ollut. Meistä kukaan ei taida kuitenkaan olla mikään maalaisidylliä rakastava ihminen. Buathong olisi varmasti ainoana rakastanut olla siellä, mutta hän oli hevosvahtina kotona jollekin kaverilleen jonkun ihme Tie Tähtiin -kisan takia, ja tyttöystävälleen tämän reissun takia. Kinnanen oli lähtenyt mukaan sukuloimaan, tai jotain…

”Ooksä valmis?” Lauri kysyi, kun tuijotin takaseinää lavan reunalla seisten. Seinä oli paneloitu alareunastaan tylsällä, 80-luvun alun karmaisevaa puunväristä fiilistä henkivällä paneelilla, ja yläosastaan se oli liikuntasalinvalkoinen.
”Joo joo”, vastasin hänelle ja venyttelin oikein kunnolla olkapäitäni kädet selän takana. Sitten hyppäsin lavalta. Oikein kantapäilleni. Olin varma, että siihen juhlasalimaiseen puulattiaan tulisi reikä, tai että ainakin koko puurakennus vapisisi. Ääni olikin niin vaimea, että suoraan puun alla taisi olla sementti. Se tarkoitti, että koko rakennuksen täytyi olla homeessa. Hyvä juttu, etten minä ainakaan ennen ole oirinut homeesta. Silti minulla oli hirveä ikävä oman teatterin punaisia istuimia, nousevaa katsomoa, kiinteitä verhoja, katossa roikkuvia lavasteita… Ja Buathongin yhdentekevää höpötystä.

Hyvästelin pojat parkkipaikalla. Kaikilla muillakin oli kiire kotiin. Koko joukkio oli mahtunut tulomatkalla vain töin ja tuskin kahteen autoon, mutta jännästi takaisinpäin kaikki paitsi minä ja Kinnanen mahtuivat yhteen, koska se oli lähdössä niin merkittävästi aikaisemmin. Minun piti vielä lähteä hakemaan Kinnanen jostain korvesta, ja sitä varten minulle jätettiin Laurin auto. Istuin kuskin paikalle ja etsin kännykän navigaattorilla oikeaa paikkaa. Näytti siltä, että se oli joku maatila. Tosi hyvä. Lehmiä ja hevosia ja muuta haisevaa tässä kaivattiinkin, kun oli vähän krapula ja kaikkea.

Inari, tuleva kesäheilani, onneksi soitti minulle kun käynnistin auton. Huminasta päätellen hänkin ajoi.
”Hei. Täs on Helmipuron Inari”, hän sanoi. Se oli hämmentävää, koska tottahan minä numerosta tiesin, kuka soitti. Sitä paitsi hän oli aiemmin lyönyt luurin korvaani.
”Mitä Inari tietää? Mulla oli jo sua ikävä.”

Inari oli kuulemma tulossa Jyrkän teatterille. Ihan lähellä oli jo. Epäröin sanoa, että käännypä rakas tyttö takaisin, koska minä en ole Jyrkässä enää hetken kuluttua. Ehdotin, että menisimme jonnekin muualle, vaikka käymään kahvilla. Inari kuitenkin huokaisi, että eipä täälläpäin kahviloita tai mitään ole: Seinäjoella taitaa olla lähin. Silloin sanoin soittavani yhdelle kaverille johonkin Hopiavuoren helvetinloukkoon, eli tietenkin Kinnaselle, että tulisinkin myöhemmin. Minulla oli edes avaimet Jyrkän homeiselle teatterille, vaikka ei sielläkään ollut kahvin murustakaan.
”Hopiavuoren hevostallille?” Inari varmisti.
”Johonkin semmoseen”, vahvistin.
”Älä soita! Aja sinne vaan. Mäkin tuun. Siis… Jos käy?”
”Mitä? Tietenkin käy.”

Hopiavuoren hevostalli oli tietenkin juuri niin kauhea paikka kuin kuvittelinkin, tosin ilman lehmiä. Siellä haisi samalta kuin Buathongin ja Kinnasen tallivaatteet, ja se haju tunkeutui autoon asti. Lauri olisi vihainen, kun ajaisin auton kotiin lehmänhajuisena. Muutenkin koko paikka oli yksinomaan pelottava. Oli rumia, vanhoja autonrämiä ympäriinsä, ja vieläpä joku asuntoautonrotisko parkkeerattuna jonkin tehdashallin näköisen punamultaisen rakennuksen eteen. Päätin olla nousematta autosta lutakkoiseen pihaan ennen kuin näkisin joko Kinnasen likan tai Inarin.

Kun Inari ajoi viereeni autolla, joka oli yhtä ruma ja vanha kuin muutkin, pyyhin irvistyksen kasvoiltani ja nousin ylös sen näköisenä, kuin kenkieni pilaaminen hevosenpaskassa ja ravassa ei olisi minulle mikään ongelma. Inari hymyili, käveli luokseni ja tarttui käteeni, kun ojensin kättäni hieman häntä kohti. ”Hei”, hän henkäisi niin kuin häntä muka kauheasti jännittäisi tavata minut, ja minä vedin hänet kädestä lähemmäs itseäni.

Silloin asuntoautosta tuli ulos aamuisen sotkuisennäköinen Kinnanen ja vain vähän siistimpi Nelly, jonka olin eilen tavannut. Oikeasti. Asuntoautosta. Kuolleista heränneen oloinen vaikutelma taisi johtua kaksikon hiuksista. Niitä ei oltu ainakaan pesty tänä aamuna, hädin tuskin harjattu korkeintaan. Minä olin sentään sukinut jo jokaisen sulkani järjestykseen, ja Inarillakin oli ranskanletti päässään.

”Ladies”, huikkasin kaksikon perään ja kiersin toisen käteni Inarin ympärille. Kun nuo kaksi hätkähtivät ja huomasivat meidät, kosketin sormillani kuvitteellista hatunlieriäni, iskin silmää teeskennellyn, suurieleisen flirttailevasti ja nyökkäsin. Olisin vislannut huudahtamisen sijaan, jos olisin osannut.
”Mitä sä täällä nyt jo teet?” Kinnanen kysyi minulta.
”Haen sua kotia tietenkin”, vastasin siihen, vaikka hän tarkoitti tietenkin ajankohtaa, eikä suunnitelmaamme lähteä kotiin.
”Jaa no, saanko mä aamukahvit juoda ensin kuitenkin rauhassa?”
”Siitä vaan.”

Inari halusi näyttää minulle hevostaan, joka asui siellä Hopiavuoren hevonhelvetissä. Se oli suuri ja isopäinen koni, joka sopisi ennemmin työhevoseksi johonkin torpan pellolle kuin nuorelle likalle lemmikiksi. Kiltin näköinen se kuitenkin oli, joten kohteliaisuuttani tarjosin sille kättäni haisteltavaksi haan aidalla ja taputin sitten sen kaulaa. Käteen jäi inhottavaa, nihkeää likaa, jota hevosista tapaa aina jäädä. Lisäksi sen hevosen karva oli epätasainen, inhottavan pörröinen ja ennemmin pehmeä kuin liukas. Olen aikaisemmin seurustellut heppatytön kanssa. Hänen hevosensa karva oli ihan lyhyttä ja kiiltävän liukasta. Samanlainen inhottava olo siitäkin jäi käteen. Hymyilin kauniisti ja muistin, miksen halunnut seurustella heppatyttöjen kanssa. He olivat toki oivaa väkeä: yleisesti ottaen terveitä, reippaita ulkoilmaihmisiä. Harmi, että heidän kanssaan ollakseen joutui kestämään heidän hevosiaan ja kuuntelemaan heidän hevosjuttujaan. Suljin Inarin suun suutelemalla häntä.

Lähdimme sieltä susien ja karhujen ja hevosenpaskan keskeltä kahden tunnin kuluttua. Luulisi, että siellä olisi ollut kamalaa, mutta kun kengät olivat jo pilalla, niin ei siellä oikeastaan edes ollut. Kiertelin suurimman osan aikaa ympäriinsä Inarin kanssa, joka laski katseensa joka kerta, kun koskin häneen. Ehdin tavata Inarin pikkusiskonkin, joka polki fillarillaan sitä pörröistä ja likaista hevosta hoitamaan. Toivoin, että se likka pesisi sen konin. Jos jonkun koira olisi niin likainen, että käteen jäi nihkeä schaibakerros, niin eläinsuojelujuttuhan siitä tulisi. Hevoset taitavat vain olla luonnostaan saastaisia. Ponin pesemisen sijaan se tyttö kuitenkin seurasi meitä ihan autolle saakka ja puhui taukoamatta. Hänen ansiostaan minulla ei ollut enää kyllä yhtään ikävä Buathongia. Se likka oli ihan yhtä levoton!
”Seurustelettekste vai?” oli viimeinen mitä hän kysyi ennen kuin sulki suunsa.
”Ei vielä”, vastasin siihen paljon itsevarmemmin kuin miltä minusta tuntui. Inarista ei tosiaankaan tiennyt. Olin kaksi päivää tehnyt oikeastaan kaikkeni asiaa edistääkseni, mutta se ei ollut riittänyt. Inari ei ollut niin kuin tytöt kotipuolessa. Hän ei tuntunut itse asiassa edes tajuavan kaikkia hiottuja vihjailujani.

Sitten me lähdimme kotiin Kinnasen kanssa Laurin autolla. Seinäjoelle vievälle tielle käännyttyämme nakkasin puhelimeni hänen syliinsä.
”Oliko hyvä reissu?” kysyin nätisti.
”Oli kyllä. Me nähdään Nellyn kanssa ihan liian harvoin”, hän huokaisi tyytyväisenä ja yritti ojentaa puhelintani takaisin.
”Ei ku mä en voi ajaa ja tekstata”, sanoin kädelläni puhelimen torjuen. ”Laita sille Inarille jotain suloista.”
”Mitä tarkalleen ottaen?”
”Ei mitää väliä. Jotain suloista vaan.”

[MarkusOsallistuja]

Markus Dahlsten

Markus on Hukkasuon Chain tarinan sivuhenkilö, paras kaveri ja kämppis. Nyt hän tekee omaa henkilökohtaista spin off -sarjaansa Hopiavuoressa Inarin tarinan sivuhenkilönä. Hän tuntee myös Ekun Chain kautta, sekä jalkapallosta Reitan tarinan sivuhenkilön Maijan, joka on Reitan vaimo.

Markus ei harrasta hevosia, eikä ole erityisen kiinnostunut niistä. Sen sijaan hän harrastaa intohimoisesti jalkapalloa. Ammatiltaan hän on näyttelijä, joskaan ei kauhean menestynyt, sillä joutuu elämään pikkukunnassa kämppiksen kanssa samassa kerrostaloasunnossa. Markus suhtautuu sekä työhönsä että harrastukseensa erittäin perfektionistisesti.

Työn ja harrastuksen ulkopuolella Markus on rento sälli. Hän osaa puhua kaikki pyörryksiin. Markuksella on erityisesti tädeille puhumisen armolahja: tädit rakastavat herttaista Markusta automaattisesti.

Markus on tavattavissa Hopiavuoren hevostallilla kesään 2019 asti satunnaisesti, sillä hänen teatteriryhmänsä tekee töitä Jyrkän teatterilla. Tallilla Markus ei tosiaankaan käy hevosten takia, vaan Inarin.

[Julkaisija]

Viestit