[MarshallOsallistuja]

Odottavan aika on pitkä

kuva hieman isompana

Marshall liikutteli sormenpäätään valokuvan pyöreäksi kulunutta nurkkaa pitkin, kuunnellen ainoaa ääntä mikä tyhjässä asunnossa kuului. Eteisen ovenkarmin yläpuolella olevan kellon sekunttiviisarin tasaista naksahtelua, kun ohut viisari nytkähteli eteenpäin kellotaululla.
Katse liikkui kahden valokuvan välillä mitkä hänen isänsä oli kaivanut lompakkonsa sisältä ja jättänyt keittiön pöydälle ennen lähtöään. Neliskulmaisen kuvan Marshall muisti liiankin hyvin, koska sitä Grigori oli kanniskellut mukanaan jo toista kymmentä vuotta. Ensimmäisiä kertoja ison hevosen selässä, toki isän avulla. Toinen hieman tuoreempi kuva taas oli Juoniori aikojen ensimmäisistä kenttäratsastuskisoista mihin hän oli Vladin kanssa osallistunut. Niistäkin ajoista oli jo ikuisuus..

Mies käänsi päätään sen verran että näki katsoa aikaa seinällä tikittävästä kellosta. Niklaksen pitäisi tulla joskus tunnin päästä takaisin kotiin, mutta sekin aika tuntui tuhottoman pitkältä tässä vaiheessa kun mielessä poltteli viimeinen keskustelu isän kanssa ennen hänen ja äidin lähtöä kohti Venäjää. Tietenkin juuri tänään Nikalksen oli pitänyt unohtaa kännykkä kotiin, vaikka Marshall oli varma että se oli jo kasvanut tuon käteen kiinni. Muutoin hän olisi jo soittanut kertoakseen asiasta.

[MarshallOsallistuja]

Ylivilkas lapsi takaisin satulaan

Marshall seurasi kulmat kurtussa sivusta kun Niklas hääräsi Arlekinin ympärillä ja laittoi sitä kuntoon ratsastusta varten. Joku tuon käytöksessä tuntui oudolta. Olihan tuo aina välillä iloinen ja pirteä kuin lapsi karkkikaupassa, mutta nyt tuo vaikutti enemmän siltä lapselta joka oli syönyt sen karkkikaupan tyhjäksi. Niklas tuntui yrittävän selittää viittä eri asiaa yhtä aikaa, pomppien aiheesta toiseen ja takaisin. Tavarat eivät tuntuneet pysyvän tuon käsissä millään, vaan harjat oli pudonneet lattialle muutamaankin otteeseen.
Siinä vaiheessa kun Niklas oli yrittänyt kiristää löystynyttä hokkia tamman toisesta etukengästä, ja melkein tiputtanut Arlekinin kavion varpailleen koska oli huolimattomasti vain päästänyt irti tamman jalasta. Marshall suoristautui ja asteli nuoremman eteen, ja vilkaistuaan nopeasti ympärilleen nosti kädet tuon harteille.

”Nyt. Pysähdy hetkeksi.”
”Hä? Mitä miks?”
”Henngitä syvään, odota hetki. Ja hitaasti hengitä ulospäin.”
”Miks? Tai siis miks joku äkillinen meditaatio momentti niinku josaki Karate Kid leffassa misä Miyagi vai mikälie-”
”Lopeta hetkeksi ja vaan tee niin. Jooko?”
”..Kyllä, Mestari Tikku. ” Niklas vastasi silmiään pyöritellen.

Lyhyempi mies pyöräytti harteitaan kuin valmistautuisi jotain suurempaakin tehtävää varten, ennen kuin sulki silmänsä ja yhden nopeamman hengityksen jälkeen teki kuten oli sanottu. Huomattavasti rauhallisempaan sävyyn mies veti syvään henkeä ja pidätti henkeään muutaman sekunnin ajan. Ennen kuin taas vähintään yhtä onnistuneesti puhalsi keuhkonsa tyhjäksi.

“..Jännä vaikutus, melkeen sama ko on kelannut jotaki elokuvaa etiäpäi ja sitte painaa taas playta niin kaikki liikkuu taas normaali vauhtia.”
“Sietääkin tuntua siltä. Olen nähnyt rauhallisempia pirinkäyttäjiäkin…” Marshall mumisi, ristien kädet rinnalleen “Yritä pitää tämä mielentila. Ja taidamme sittenkin mennä muuten maneesiin.”
“Miks? Ulkona on ihan hiton hyvä sää niin miks mennä johonki neljän seinän sisähä ratsastaan?”
“Juuri tuon takia, hengitä uudestaan. Maneesissa ei ole samalla tavalla mahdollisia häiriötekijöitä mitä ulkona, joten on parempi mennä sinne.”
“Tylsää, mutta opettaja tietää mitä tekee.” Niklas kohautteli olkiaan, siirtyessään takaisin Arlekinin vierelle.

—

Maneesin oville päästessä Marshall vislasi tapansa mukaisesti kuuluvaan ääneen, ennen kuin raotti hallin ovea sen verta että mahtui itse sisään tarkastamaan mikä meino siellä oli. Mies seurasi lyhyesti maneesin keskikohdalla ympyrälle kääntyvää ratsukkoa, tällä kertaa jopa tunnistaen ratsastajan yhtä nopeasti mitä hevosenkin. Mihin toki saattoi vaikuttaa että oli edellisenä päivänä kulkenut samaa matkaa maastosta takaisin tallille heidän kanssa.

“Terve, haittaako jos tullaan Arlekinin ja Niklaksen kanssa tänne maneesiin?” Marshall kysyi Outilta kuuluvaan ääneen kun tuo käänsi Jussin takaisin uralle ja kohti maneesin ovipäätyä.
“Hä? Joo, tulkaa vaan. Mä alan kohta jo lopetteleenki.” Outi vastasi samalla kun teki uuden ympyrän ovipäätyyn.

Marshall nyökkäsi päätään, odottaen hetken että ratsukko siirtyi hieman kauemmas ovesta ennen kuin liu’utti sen auki niin että Niklas mahtui taluttamaan Arlekin mukanaan sisälle. Kaksikon matka maneesin keskelle oli varsin mutkittelevaa kun taluttaja keskittyi turhankin tiiviisti seuraamaan toista ratsukkoa joka etenki hyvässä tahdissa uralla.
Saatuaan oman ratsunsa parkkiin keskelle, sekä Marshalin esittämien kysymyksien mukaan muisti kiristää satulavyön loppuun sekä laskea jalustimen alas hevosen toiseltakin puolelta, Niklas hyppäsi Marshalin avulla satulaan.

“Huomaatko itse mitä unohdit?”
“Öääää….mä en yllä jalustimihin.”
“Oikein. Niitä pitää lyhentää ainakin… kahdella– Älä nyt alas sieltä tule! Ne saa säädettyä satulastakin käsin.”
“Ai niin joo” Niklas naurahti, istuen kunnolla takaisin satulaan, alkaen säätämään jalustimia Marshalin avustuksella sopivan mittaisiksi.

Rastapää jäi seisomaan maneesin keskelle ja seurasi sieltä käsin kun Niklas ohjasi Arlekinia uran vierellä, jättäen vielä ravissa työskentelevälle Outille ja Jussille hyvin tilaa edetä uralla. Onneksi toisen keskittyminen tuntui pysyvän suhteellisen hyvin kasassa verrattuna aikaisempaan sähläämiseen.
Alkukäyntien jälkeen Marshall ohjeisti Niklasta ottamaan ohjat hieman paremmin tuntumalle ja alkaa työstämään Arlekinin taipumista volteilla. Ensimmäisen lähinnä piparkakun kiemurtelevaa reunaa muistuttavan voltin jälkeen mies kävi suosiolla pari seuraavaa läpi vaihe vaiheelta että mitä apuja Niklaksen tuli antaa jotta Arlekin tietäisi mitä siltä oikeasti pyydettiin. Ympyrä kerrallaan ratsukko onneksi näytti pääsevän yhteisymmärrykseen siitä, että mitä apuja toisen piti käyttää jotta toinen taas ymmärsi mitä tehdä.
Marshall vilkaisi taakseen siinä vaiheessa kun Outi näytti lopettaneen ratsastuksen, pysäytettyään tummanruunikon orin lähemmäs maneesin ovipäätyä. Rastapää huikkasi seuraavan tehtävän Niklakselle että tuo etenisi uralla ravissa ja hidastaisi ympyröiden ajaksi käyntiin, kävellen itse samalla takaperin toista päätyä kohti.

“..Tota… Minun oli tarkotus jo eilen sanoa kun päästiin tallille, mutta jos joskus haluat maastoon pidemmäksikin matkaa seuraa niin huikkaa. Ei mitään juttelu velvoitetta, hiljaisuus ei minua haittaa. Mutta minusta ainakin on joskus mukavaa että on vaikka vain olemassa se vaihtoehto että voi puhua maastolenkin aikana.” Marshall esitti asiansa pienen hymyn kera, vilkaisten nopeasti maneesin toisessa päässä kulkevaa ratsukkoa varmistaakseen että he olivat vielä hengissä.
“Pidetään mielesä.” nainen vastasi lyhyesti, hymyillen kohteliaasti “Jos et vielä oo kauheasti ehtiny nuihin reitteihin tutustua, niin voisin samalla joitaki näyttääkki.”
“Kuulostaa hyvältä.” mies nyökkäsi aavistuksen leveämmän hymyn kera, lähtien sitten valumaan takaisin maneesin toista päätä kohti palatakseen tunnin pitoon.

Kuva vähän isompana

[MarshallOsallistuja]

Näytönpaikka

Tasapainoillessaan yhden jalan varassa saadakseen vaihdettua kulahtaneiden ruskeiden kenkien sijaan kiiltelevän mustat ratsastusaappaan jalkoihinsa, Marshall kiitti mielessään siitä että yläosaksi sentään kelpasi ihan vain siisti takki. Jo valkoisten kisaratsastushousujen pukeminen oli tuntunut turhalta, niin entä sitten jos olisi pitänyt kisatakkiakin alkaa kiskomaan päälle?
Säästeliäästi käytetyt saappaat tuntuivat sinänsä ihan hyviltä jaloissa, mutta niiden varsien jämäkkyys oli joka käyttökerralla pieni yllätys. No, ainakin pohje pääsisi lähemmäs hevosta. Mies kiskoi hanskoja käsiin kävellessään samalla jo takaisin tallikäytävälle missä Niklas seisoi ohjista kiinni pitäen Arlekin kanssa odottamassa.

“Mä jo mietein että mihin sä jäit kuppaamaan ko lähit muka vaan kenkiäs vaihtaan. Mutta jäit vielä hiuksiaski laittaan.” Niklas kommentoi hieman vinoillen huomattuaan kyllä kuinka toinen oli siistinyt nutturalla olevat rastansa paremmin ojennukseen.
“Nyt tiedät miltä minusta tuntuu aika usein kun olemme lähdössä jonnekin, ja jumitut kylpyhuoneen peilin eteen.” Marshall sanoi vähintään yhtä vinoilevaan sävyyn.
“….Touché..”

Marshall virnisti kuin voitonmerkiksi ja otti toisen ojentamat ohjat käsiinsä, lähtien taluttamaan Arlekinia mukanaan pihalle. Myönnettäköön että tammahan näytti varsin hienolta nyt kun sen tavallisesti valtoimenaan roikkuvat jouhet oli letitetty siististi ja jalkojen pitkänä rehottavat vuohiskarvat oli piilossa mustien kultareunuksisien pinteleiden alla. Tavallisten ruskeiden suitsien tilalla oli tällä kertaa mustat, hannoverilaisella turparemmillä varustetut suitset joiden turpaosan kultaiset koristereunat sekä kultainen otsapanta jatkoi pinteleiden aloittaman väriteeman mikä toistui myös satulahuovassa.

“Ookko sä muuten ennenki joutunut tekeen tän saman shown just Arlekin kaas?” vierellä tallustellut Niklas kysyi, heilutellen jälleen takin taskuihin sullomia käsiään pienesti puolelta toiselle.
“Ennen tätä vain kerran. Ensimmäisen vuoden aikana piti lopulta näyttää että Arlekista oikeasti on johonkin. Joten, esitin Arlekinin taidot troikassa. Sen jälkeisinä vuosina erillistä esitystä ei ole tarvinnut tehdä koska se on ollut mukana Moskovassa talvi festivaalin sekä Maslenitsan aikaan yhtenä troikkahevosista.”
“..Te meette Moskovaan asti vaan ajeluttaan ihmisiä reen kyyisä..?”
“Kyllä. Koska siinä parissa kuukaudessa mitä olemme siellä, tienaamme tuplaten sen mitä muulloin siinä ajassa. Hyvällä tuurilla enemmänkin mutta se riippuu täysin matkailijoista.” Marshall selitti, vislattuaan ensin varoituksen ennen kuin alkoi liu’uttamaan auki maneesin ovea.

Venäläinen tarkisti nopeasti läpi Arlekinin varusteet, etenkin satulavyön sekä livautti pari lisälahjusta, ennen kuin kapusi tamman kyytiin ja aloitti sen lämmittelyn suoritusta varten. Onneksi hevonen oli vaikuttanut pitkälti omalta rauhalliselta itseltään, ainakin sen jälkeen kun Marshall oli tallissa tapahtuneen hermoilun jälkeen rauhoittanut itsensä ja keskittynyt tilanteeseen paremmin. Silloin tamman korvatkin olivat nousseet pystyyn eikä tuo yrittänyt kuopia kivilattiaa kavioittensa alla.
Keskittyessään saamaan Arlekin jo heti alussa hyvin kuulolle sekä pohkeen eteen, Marshall kävi päässään läpi valitsemansa kouluohjelman vaiheita. Onneksi vuosien aikana päähän oli iskostunut aika montakin eri ohjelmaa jotka mies osaisi varmaan jo silmät kiinni jos tarve vaatisi. Joten sopivan valinta oli ollut suhteellisen helppoa kun oli vain miettinyt mikä niistäkin sopi parhaiten juuri Arlekinille.
Rastapää ehti juuri sopivasti lämmitellä tamman siten, että oli ehtinyt jo kokeilemaan hieman edessä olevia tehtäviäkin jotta näki hieman jo ennalta että pitäisikö johonkin kiinnittää erityisesti huomiota. Ei tullut yllätyksenä, että pohkeenväistössä sai olla tarkkana jotta tamman jalat menivät oikeasti ristiin eikä tuo vain valunut apujen välistä liikettä suorittamatta.
Anice siirtyi maneesin sivussa olevaan katsomoon, näyttäen peukkuja leveän hymyn kera niin että hartia nousivat kohti korvia ennen kuin hän istuutui Niklaksen viereen penkillä. Grigori sen sijaan jäi maneesin ovien edustalle lyhyelle sivulle, seisoen lähes sotilaallisessa ryhdissä toinen käsi selän takana kun toinen käsi kannatteli kameraa valmiina kuvaamiseen. Mies vain nyökäytti päätään merkkinä, että Marshall saisi aloittaa heti kun koki olevansa valmis. Miten olisi ei koskaan? Ajatus kulki nopeasti rastapään mielen läpi, mutta yhtä nopeasti tuo myös tipautti mokoman jänistävän mietteen pois keskittymistä häiritsemästä.
Marshall pyysi Arlekin raviin, tehden muutaman ympyrän sekä kokeili lyhyesti pari kertaa pohkeenväistöä ennen kuin suuntasi maneesin keskihalkasijalle harjoitusravissa. Pysäyhdys, hetki mahdollisimman liikkumatta, tervehdys. Ja rata sai alkaa.

—

Suorituksessa itsessään meni vain noin viisi minuuttia, mutta sitä seurannut hetki kun isä oli istunut katsomon reunalla ja toisti läpi pätkiä sieltä ja täältä tuntui ikuisuudelta. Marshall tutkaili aina välillä Grigorin kasvoja yrittäen nähdä edes jotain reaktioita tuon kasvoilta, mutta miehen kasvot näyttivät jämähtäneen tasan yhteen ilmeeseen: huulet oli puristettu tiukasti yhteen, tuuheat kulmakarvat hieman kurtussa ja nenänvarrella olevista lukulaseista huolimatta mies siristeli silmiään nähdäkseen paremmin.
Marshall oli ehtinyt suorittaa hyvin loppukäynnit ja tulla jo alas satulastakin, kun Grigori lopulta nousi taas seisomaan ja taitteli silmälasinsa ennen kuin laittoi ne koteloonsa ja sujautti puolipitkän takkinsa taskuun. Tuntui kieltämättä siltä kuin hän olisi oikein piruuttaan vielä tuhlannut aikaansa, kun tuo hyvin huolellisesti asetteli kameran roikkumaan kaulahihnasta toisella olalleen ennen kuin lähti hitain askelin lähestymään maneesin keskellä seisovaa ratsukkoa.
Marshall nosti jalustimet ylös, löysäsi satulavyötä parin reiän verta ja taputti tamman kaulaa. Arlekin käänsi valkoisen merkin valloittamaa päätään omistajansa puoleen, hapuillen huulillaan tuon hihaa. Tottahan hän nyt edes pari karkkia oli ansainnut hienosta suorituksestaan, pienestä laukassa kompuromisesta huolimatta.

“Mitä mieltä itse olet suorituksestasi?” Grigori kysyi, seisahduttuaan Marshalin eteen.
“..Kokonaisuutena hyvä. Yhden keskiravin aikana olisi pitänyt saada selkeämpi ero hieman nopeammin aikaiseksi. Ensimmäisen keskilaukan jälkeen olisi pitänyt antaa hieman enemmän tukea niin kompurointia tuskin olisi tullut harjoituslaukkaan siirtymisessä.”
“Entä oma osuutesi?”
“…Kädet.”
“Ja mitä niistä?”
“Välillä en kannatellut käsiäni kunnolla. Ja nyrkit eivät pysyneet pystyssä.”

Grigori seisoi pienen hetken paikoillaan yhtä ilmeikkäänä kuin katsomon penkillä istuessaan, ennen kuin lopulta nosti toisen käden Marshalin hartialle ja taputti kevyesti.

“Sitten tiedät mihin sinun pitää kiinnittää huomiota. Ja odotan että tämän vuoden aikana hankit ainakin yhden virallisen kilpailusuorituksen Arlekinin kanssa. Ja jossain vaiheessa myös näytät että se osaa yhä hypätä ainakin sen verran mitä se on osannut. Mutta silloin joku muu voi tietenkin ratsastaa, riittää että näen kun Arlekin suorittaa hypyt.”
“…Eli..?”
“Tiedostat mitkä ovat Arlekinin heikkouksia ja osaat ratsastaa niin että saat sen toimimaan myös niissä hyvin. Voisit ehkä harkita hieman säännöllisemmin valmennuksia, tai ainakin ratsastamista jonkun valvovan silmän alla, jotta tiedostat taas omatkin virheesi ja voit parantaa niissäkin.” Grigori selitti, kaivellen hetken toista taskuaan ja vilkaisi nopeasti kättään ennen kuin painoi kultaisen tähtitarran poikansa otsaan. “Eli, sopimus jatkuu.” tuo lisäsi samalla kun pieni virne kohosi suupieleen.
“…En edes kysy että miksi kannat nuita yhä mukanasi..” Marshall naurahti hieman. Tietäen näkemättäkin mitä isä oli juuri tehnyt. Saman kuin ne monet kerrat lapsuudessakin kun koe oli suoritettu hyväksytysti.

Kuva hieman isompana

[MarshallOsallistuja]

Valmistautumista

Sinänsä huvittavaa kuinka usein kun on varma jonkun asian lopputuloksesta, niin silti sitä tulee mietittyä jotain varasuunnitelmaa siltä varalta että mutta jos. Ja juuri tällä hetkellä Marshall teki juuri sitä, tasapainoillessaan jakkaran päällä letittämässä Arlekinin harjaa tottunein ottein ranskalaiselle letille. Jos, isä päättikin että Arlekin lähtee takaisin kotia. Mitä hän sitten tekisi? Saisiko hän kenties ottaa jonkun myyntiä varten koulutettavan hevosen sen tilalle? Jos saisi niin kenet?

“Mikset sää tee niitä..palloja tai niitä, mitä teit sillon Volyallekki ko menitte kisoihin?” Niklas uteli päätään kallistaen, nojatessaan takanaan olevaa seinää vasten ja heilutteli takin taskuihin sullottuja käsiään hieman puolelta toiselle.
“Arlekin harja on paksun lisäksi myös pitkä, joten niistä ei saisi niin siistejä. Volyalla taas oli ohut ja lyhyt harja, joten sille ei voinut kestävänä letityksenä oikein muuta tehdäkään.” Marshall vastasi ytimekkäästi hetken viiveellä, irroittamatta katsettaan tamman harjasta.
“Ahaa…Saanko mä joskus kokeilla väkertää jotaki? Ko ei tuo kai ny niiin paljo vaikiampaa voi olla mitä ihmisten hiusten laittaminen.”

Rastapää vilkaisi nopeasti nuorempaan mieheen päin, hymyillen pienesti kun tunnisti tuon kasvoilla olevan ilmeen. Niklas selkeästi jo suunnitteli mitä kaikkea voisi ainakin yrittää toteuttaa Arlekin jouhilla.

“Ihan vapaasti. Muuta rajoitusta en anna kuin että saksia et käytä. Tai muutakaan vimpainta millä pystyisit lyhentämään jouhia.”
“..Mikä teisä venäläisisä on että teijän hiuksiin ei saa koskia?” Niklas sanoi äänensävyllä mistä suorastaan kuuli että miehen kasvoilla oli kiusoitteleva virne, kun tuo viittasi parin illan takaiseen hetkeen kun tuo oli tarjoutunut leikkaamaan toisen rastat.

Marshall astui lopulta alas jakkaralta ja silmäili kättensä jälkeä hieman silmiään siristäen, melkein kuin tarkastelisi jotain suurempaakin taidemaalausta ranskalaisen letin sijasta. Lopulta tuo näytti hyväksyvän Arlekin kaulan vierttä kulkevan letin ja nappasi jakkaran toiseen käteensä ennen kuin suuntasi varustehuoneelle.
Nostaessaan satulaa telineestä toisella kädellään mies vilkaisi nopeasti kännykkänsä ruudulta kelloa. Hyvä. Aikaa oli vielä hyvin jäljellä varustamiseen sekä lämmittelyyn ennen kuin isä ja äiti tulisivat tallille.
Valuessaan takaisin varustehuoneen ovelle päin, huoneen ulkopuolelta kuuluva puhe sai Marshalin ajatukset harhautumaan jatkuvasta tulevan pohitimisesta ja murehtimisesta toisaalle mikä oli ihan tervetullutta. Jopa Arlekin oli alkuun tapojensa vastaisesti osoittanut mieltään yrittämällä kuopia lattiaa kun tuo oli havainnut omistajansa ajatuksien liitävän luotijunan nopeudella. Ja siitä johtuen mies oli räpiköinyt melkein kuin lentoon lähtevä sorsa edes takaisin kun ensin oli unohtanut harjat, sitten selvityssuihkeen, sen jälkeen kuminauhat ja ties mitä minkä takia oli rampannut edestakaisin varustehuoneen ja Arlekin väliä.

“Mihinä tootta lähärös ko Arlekinin jouhekki ootta niin siististi letittänny?”
“Ei pihapiiriä kauemmas. Mutta ko Grigori pittää jonku tyyliin kokeen Marshille, niin sen pitää ratsastaa joku rata tai jotaki ja pittää tietenki varustautua sen mukaanki.. Niin sitte Grigori voi kattoa ja päättää Marshin ja Arlekin kohtalosta Suomessa.”

Ensimmäisestä äänestä ei voinut erehtyä. Ei ehkä juuri äänen takia, mutta käytetyistä sanoista puhujan tunnisti välittömästi Eetuksi. Sitä seurannut Niklaksen vähän sinne päin vastaus nostatti väkisinkin pienen huvittuneen hymyn rastapään suupieliin, etenkin kun selitys oli loppua kohti vääntäytynyt hieman vitsiksi kun Niklas oli puhunut uhkaavaan sävyyn kuin vähintäänkin maailmanloppu olisi tulossa.

“..Tuo nyt on ehkä vähän väritetympi versio mitä itse olisin kertonut mutta..pääpiirteittäin noin.” Marshall kommentoi kun tuli lopulta käytävän puolelle.
“Vähän niinko jonkillaane näyttö? Niinko kouluisaki o, että näytettään ossaaminen?” vaaleahiuksinen mies sanoi pohtivaan sävyyn, yrittäessään muotoilla Niklaksen maalaamaa maailmanloppu versiota hieman selkeämpään muotoon.
“…Tuo on oikeastaan erittäin osuva kuvaus.” rastapää totesi hieman yllättyneen näköisenä. Miksei hän ollut koskaan onnistunut ajattelemaan asiaa noin yksinkertaisesti? “..Muuten.. Osaatko sanoa onko kenttä tai maneesi vapaana nyt tässä aamupäivän aikana?”
“Hmm.. Manneesi suattaapi olla tyhyjänä. Sonja lähti Salierin kaas maastohon ja Santtu meni Fifin kaas kentälle ko on tällääne sää. Nii ja pari muutaki taittaapi olla maastosa..” Eetu vastasi lähes sen näköisenä kuin tuo tekisi jonkunlaista hakua mielessään. Ihan kuin tuo olisi salaa iskenyt jokaiseen hevoseen seurantalaitteet joiden perusteella näki nopeasti missä mikäkin hevonen oli.
“Nii, ja onko Mielikki misä?” seinän vierellä kyykkyyn laskeutunut Niklas lähemmäs kuiskasi,, kuin lapsi joka ei halunnut keskeyttää vanhempien keskustelua, kasvoillaan hyvin toiveikkaan näköinen ilme.

[MarshallOsallistuja]

Niin mikä koe?

Miksi odottamattomista asioista kerrotaan aina sillä hetkellä kun juot jotain? Ja vielä tarkemmin, juuri sillä kyseisellä hetkellä kun siitä kupista on kumottu suuhun aimo annos kahvia. Mistä juuri nyt ainakin osa sitä polttavan kuumaa mustaa nestettä oli matkannut kohti keuhkoja ja aiheutti yskimisen lisäksi mietintää että tähänkö se elämä nyt päättyisi. Kahviin tukehtumiseen?

”…Mutta sanoit että arvioit kaikki ratsastukset? Eli että sitä tavallista sirkusta ei olisi?” Marshall puhui varsin käheällä äänellä kun sai taas kunnolla henkeä.
“Koepäivä, ei sirkus. Ja kyllä, niin sanoin. Mutta kukaan ei sanonut etteikö tavallista koetta olisi. Sanoin vain, että kaikki ratsastukset joita seuraan ovat osana sitä.” Grigori vastasi täysin rauhalliseen sävyyn, irrottamatta katsettaan sanomalehdestä jonka sivuja silmäili läpi kuin muka ymmärtäisi lehden sisällöstä jotain.

Marshall jäi vain tuijottamaan isäänsä samalla kun kävi päänsisäistä arkistoa läpi ja yritti palauttaa mieleensä muutama päivä sitten käydyn keskustelun. Kun oikea keskustelu oli paikannettu, mies nosti toisen käden kasvojensa eteen. Ei saa-..tampa sanoa. Niin. Eihän isä ollut missään vaiheessa sanonut että tavanomaista koepäivää ei olisi.
Rastapää huljautti jäljellä olleen kahvin kurkustaan alas ja yhdellä sulavalla pyörähdyksellä jätti kupin tiskipöydälle, kääntyi ympäri ja suunnisti eteisen vieressä olevalle vaatehuoneelle. Osa Arlekin varusteista oli tietenkin jo tallilla, mutta osa oli yhä kotona laukuissa ja kasseissa pakattuina käyttöä odottamassa. Olikohan ne toiset suitset jo tallilla..? Kanget ainakin oli täällä. Mies yritti palauttaa mieleensä Arlekin kaapin sisältöä, mutta jostain syystä vaikka sitä kaappia kolusi päivittäin niin mieleen ei muistunut että mitä kaikkea siellä oikeasti oli.
Vielä hetki sitten sohvalla läppärinsä parissa ollut Niklas oli laittanut koneen syrjään ja hipsinut nojailemaan komeron ovenkarmia vasten, katsoen hieman irvistäen kun Marshall iski juuri otsansa ylempänä olleen hyllyn reunaan.

“Mikä tää koejuttu oikein on?” nuorempi mies kysyi, laskeutuen kyykkyyn lähemmäs lattiantasolla laukkua penkovan rastapään tasoa kuin he puhuisivat jostain salaisestakin asiasta.
“No siis… Vähän samalla tavalla kuin koulussakin on kokeita, niin meillä on ollu kotona kokeita ratsastukseen liittyen. Sitä mukaa kun kehityimme ja halusimme alkaa kilpailemaan, meille hankittiin valmentajat. Kouluun, esteille, kenttäratsastukseen.. Kisakausien aikana tulokset näki helposti siitä että miten pärjäsimme. Mutta sen ulkopuolella kehittymistämme seurattiin sillä että meillä oli koe, vähän niinkuin omat pienet kisat, joiden tuomareina toimi sen lajin valmentaja ja isä. Suorituksen ja valmentajan kanssa käydyn keskustelun perusteella sait joko jatkaa valmennuksia tai sinut tipautettiin takaisin ryhmätunneille. Sitte kun taas näytit haluavasi jatkaa kehittymistä ja kilpailemista niin parin kokeilun jälkeen saatoit päästä takaisin valmennuksiin.” Marshall selitti, ojentaen suitsipussin Niklakselle jotta tuo sai nostaa sen vaatehuoneen ulkopuolelle.
“Okkeei. Kuulostaa sinäsä ihan hauskalta. Ja ymmärrettävältä. Kai. Kävikö sulle kuin monesti niin että et päässy valmennuksiin?”
“Noo… Minulla oli yksi vaihe jolloin omasta tahdostani jätin valmennukset pois. Mutta jos sitä ei lasketa niin ei kertaakaan.”
“Ei sinäsä yllättäny.. Mutta miks sulla nyt on sellanen..koe? Tai siis mikä on nyt panoksena.”
“Arlekin. Isä maksaa Arlekinin tallivuokran, koska vaikka Eetun ottama vuokra on etenkin tämän alueen tasoon nähden huokea niin kun huomioidaan euron ja ruplan kurssi… Minulla tuskin olisi pitemmän päälle varaa maksaa vuokraa asunnosta, tallipaikasta ja vielä niiden päälle kaikki muut kulut mitä elämässä tulee. Etenkään kun en haluaisi elää suvun varojen varassa.”

Niklas nyökytteli päätään hitaasti ja hypisteli syliinsä jääneen satulahuovan reunaa käsissään. Juuri tällä hetkellä hänestä tuntui erittäin ristiriitaiselta. Osittain hän oli hieman yllättynyt mutta iloinen, saadessaan tietää jotain uutta Marshalista näin peräti kahden vuoden seurustelun jälkeen. Mutta samalla… Tämä asia vaikutti olevan sen verran iso että ehkä hänen olisi pitänyt tietää se jo? Hitto, ja Marshall taas taisi muistaa ulkoa ainakin puolet Niklaksen suvun historiasta kun tuo muisteli mitä kaikkea oli joskus toiselle pajattanut aina lapsuuden lemmikkihamsterista lähtien. Niklas oli hyvää vauhtia uppoamassa omien ajatuksiensa alle, minkä takia tuo kuuli vain etäisesti Marshalin puhuvan jotain tallille lähtemisestä nyt kun siellä olisi varmemmin kenttä tai maneesi tyhjänä.

[MarshallOsallistuja]

Illallista vanhempien seurassa

”Kerroit kyllä tekeväsi ruokaa, mutta miten ehdeit tässä ajassa tekemään tämän kaiken?” Marshall kysyi kulmat kohollaan, seurattuaan eteiseen kantautuvia tuoksuja keittiöön.
”Koska sun äidillä oli apukäsi keittiösä jota se pysty komentaa menemähä niin se pysty tehä kaks asiaa yhtä aikaa.” Niklas ilmoitti varsin epäselvään ääneen, ja suojautui käsiensä taakse kun Anice huitaisi tuota leikillään käsissään olleella astiapyyhkeellä muistuttaen että ruoka suussa ei pitäisi puhua.
”En muista millon olen viimeksi syönyt kunnon pelmenejä. Yritin joskus tehdä itse mutta.. Ne eivät olleet kummoisia.” peremmäs keittiöön hiippaillut rastapää sanoi innoissaan kuin pikkulapsi jonka lemppariruokaa äiti oli juuri valmistanut. Eikä se ollut kaukana todellisuudesta.
”Etkä syö nytkään, ennen kuin olet siistinyt itsesi.” nainen vastasi pienen naurahduksen kera, kääntäen miehen hartioista kiinni pitäen ympäri ja lähetti makuuhuoneen suuntaan. ”Ja sama koskee sinuakin, rakas. Vaikka et ratsastanut niin kädet pitää pestä.”
”Hmh. Minä kun luulin että hän on se joka määrää kaapin paikan..” Niklas totesi lähes kuiskaten, kun Grigori oli kadonnut kylpyhuoneeseen pesemään käsiään kuten oli käskettykin.
”Niinhän hän luulee.” Anice vastasi lyhyesti silmäänsä iskien, ennen kuin pyörähti kepeästi ympäri ja siirtyi jatkamaan pöydän kattamista.

Hetkeä myöhemmin he kaikki istuivat yhdessä pöydän ääressä syömässä hyvällä ruokahalulla, jopa Niklas joka oli hieman epäilevästi tutkaillut kulhossaan olevaa pelmenikeittoa. Pienet lihaa sisältävät taikinanyytit muistuttivat tuota mitä todennäköisimmin taannoisesta tapauksesta kun hän oli uskaltautunut kokeilemaan yhden Kiinalaisen ravintolan dumplingeja. Lopputulos oli ollut ruokamyrkytys eikä makukaan ollut ollu kummoinen tuon sanojen mukaan. Alun varovaisen näköisen nakertelun jälkeen Niklas oli kuitenkin näyttänyt toteavan uuden ruokalajin syömäkelpoiseksi.
Marshall siirsi katseensa hieman kulmiaan kurtistaen toisella puolella istuvaan isäänsä, joka oli lähes koko ruokailun ajan jäänyt välillä tuijottamaan hänta vähintäänkin sen näköisenä kuin hänen kasvoilla olisi jotain. Miehet tuijottivat lopulta suoraan toisiinsa pienen tovin ennen kuin Grigori lopulta avasi suunsa.

”Eikö olisi jo aika leikata nuo rastat pois?” Vanhempi mies kysyi, nyökäyttäen päätään punapään harteilla olevan pyyhkeen päällä lepääviin pikaisen suihkun jäljiltä yhä märkiin rastoihin. ”Ne eivät ole koskaan olleet järin käytännölliset hevosten kanssa.”
”Pidän niistä. Enkä tiedä osaisinko enää edes olla ilman niitä.” Marshall vastasi olkapäitään kohauttaen hetken tuijottamisen jälkeen. Rastapää oli odottanut ihan jotain muuta kuin iänikuista rastakeskustelua.
”Onko Marshilla koskaa ees ollu lyhyitä hiuksia? Kaikki kuvat mikkä oon nähny niin sillä on joko rastat tai pitkät..tai pitkähköt hiukset.” Niklas kysyi väliin, tajuttuaan että tähän päivään saakka hän ei ollut tainnut edes kysyä asiasta.
”…Minusta tuntuu että ei.” Anice sanoi pienen miettimisen jälkeen, yllättyen asiaa itsekin tuon ilmeestä päätellen ja katsoi poikaansa päin ”Toki sinulla lapsena oli lyhyemmät kun hiuksesi vasta kasvoivat, mutta muuten ne on aina olleet aika pitkät. Ehkä siksi kun jostain tuntemattomasta syystä kasvatitte Valerian- tai siis Vladin, kanssa kilpaa hiuksianne.” nainen lisäsi samalla kun kiersi keräämässä astioita pois pöydästä.
”Mullon sakset ja kaikki, joten sano vaan niin voidaan kyllä parturoida.” Niklas myhäili turhankin innostuneen ja toiveikkaan näköisenä saksiessaan sormillaan ilmaa.
”Näpit irti rastoista, niihin ei saksilla kosketa.” Marshall sanoi lähes varoittavaan sävyyn ”ainakaan ennen kuin annan itse luvan siihen.” mies lisäsi hieman mutisten.

Keskustelu kääntyi onneksi siitä nopeasti parturoinnin kautta Niklaksen opintoihin. Sen jälkeen keskustelu oli ajautunut useamman aasinsillan kautta ylipäätään mielenkiinnon kohteisiin, ja lopulta Anice istuikin Niklaksen kanssa sohvalla pleikkariohjain käsissään ja yritti hyvin surkealla menestyksellä pelata Friday the 13th -peliä. Siihen oltiin päädytty siinä vaiheessa kun oli paljastunut että Niklas pelasi muunumuassa kyseistä peliä Vladin kanssa, mikä oli ollut uusi tieto myös Marshalille itselleen, jolloin Anice oli halunnut nähdä mistä kyseisessä pelissä oli kyse.

Grigori ja Marshall olivat jääneet keittiönpöydän ääreen ja seurasivat tilannetta sieltä käsin. Lähes tuimalta näyttävä vanhempi mies istui rastapään vieressä olevalla paikalla, pyöritellen pienesti toisessa kädessään olevaa lasia pöydän pintaa vasten samalla kun Marshall teki huomaamattaan tismalleen samoin omalla paikallaan. Jossain vaiheessa vodka pullokin oli kaivettu keittiön kaapista pöytään, mistä miehet olivat pari lasillista jo napanneetkin.

”..Oletko lukenut paljonkin viimeaikoina..?” Marshall kysyi, puhuen vaihteeksi ihan äidinkielellään, vilkaisten nopeasti isäänsä päin mutta keskittyi nopeasti taas seuraamaan olohuoneen puolella näkyvää peliä.
”..En niin paljoa kuin tavallisesti..On yllättävän vaikeaa löytää hyviä uusia kirjoja.” Grigori vastasi lopulta, tuijotettuaan ensin pienen hetken rastapäätä.
”..Veikkaan että et ole lukenut Erica Spindleria tai Jan Wallentinia?”
Grigori vain pudisti päätään, seuraten sitten katseellaan kun Marshall pyörähti nopeasti olohuoneen puolella olevan kirjahyllyn luona ja palasi sieltä kaksi pokkaria käsissään.
”Suosittelen. Ne on englanniksi, joten kielikään ei ole ongelma.” rastapää sanoi istuutuen takaisin tuolilleen, täyttäen kummankin lasit uudestaan samalla kun Grigori poimi toisen kirjoista käsiinsä ja silmäili läpi takakannen tekstiä.

Jostain syystä Marshall tunsi olonsa jopa hieman hermostuneeksi odottaessaan isänsä kommenttia kirjaehdotuksien suhteen. Kirjat olivat kuitenkin aina ollut yksi heidän juttunsa. Yleensä toinen oli lukenut jonkun kirjan ja sen jälkeen kiikuttanut sen toiselle että lue tämä. Sen jälkeen kirjaa oli puitu yhdessä pitkään ja hartaasti. Mitkä olivat olleet parhaita paloja, oliko jotain jäänyt hieman hämärään ja oliko jossain ollut jopa jotain minkä olisi voinut kirjoittaa ehkä toisella tavalla. Niistäkin ajoista tuntui olevan ikuisuus… Okei, ehkä todellisuudessa vain pari vuotta.

”…Tämä ainakaan ei vaikuta yhtään pöllömmältä.” Grigori sanoi lopulta, nyökytellen päätään pienesti sanojensa päälle ja laski kirjan takaisin pöydälle. Miehen suupielessä nyki jopa pieni hymynhäive.

Marshalin mieleen hiipi muistikuva siitä kun hän oli joskus lapsena onnistunut jossain asiassa, ja isä oli kehunut häntä valtavan karhuhalauksen kera. Yleensä sen jälkeen he olivat menneet käymään kaupungissa jäätelöllä ja sen jälkeen kotia päästessään menneet maastoon ratsastamaan, vain he kaksi.
Mutta nyt tämä yksinkertainen lasien kohottaminen ja vodkan kumoaminen kurkusta alas pienen polttelevan jälkitunteen kera tuntui lähes yhtä hyvältä.

[MarshallOsallistuja]

Laatuaikaa isän kanssa
Grigori ei osaa suomea. Jos seurassa on ei venäjää puhuvia, kommunikoi Englanniksi.

Myönnettäköön että Marshalia oli jännittänyt aika paljon siinä vaiheessa kun Anice oli ehdottanut että miehet lähtisivät kaksistaan tallille, koska hän halusi valmistaa kunnon aterian heille kaikille ja Niklas oli lähtenyt töihin. Mutta ehkä tämä olikin ihan hyvä ajatus. Viimeksi he olivat olleet missään kaksistaan varmaan… Oliko siitä oikeasti jo kohta kaksi vuotta? No itseasiassa kun sitä alkoi miettimään niin…

“Marshall! Keskity siihen mitä teet.” Grigorin ääni jyrähti hiljaisessa maneesissa melkein kuin ukkonen.

Satulassa istuva rastapää hätkähti ajatuksistaan sen verran rajusti että melkein pudotti ohjat kokonaan käsistään ja katse singahti nopeasti maneesin keskellä seisovaan vanhempaan mieheen. Parrakkaan miehen kasvoilla oli varsin tuima ilme, kun lähes mustilta näyttävien silmien katse seurasi ratsukkoa naulittuna kurtistuneiden paksujen kulmakarvojen alta. Grigori seisoi selkä suorana ja kädet lanteillaan mikä nosti Marshalin mieleen kuvan huuhkajasta joka oli juuri tarrautumassa kiinni saaliiseen.
Rastapää nyökäytti päätään jämäkästi, rapsuttaen nopeasti Arlekin harjantyveä ennen kuin keräsi ohjat taas kunnolla käsiinsä ja toisteli itselleen mielessään ‘keskity, keskity’. Isä oli sanonut arvioivansa tällä kertaa joka ratsastuksen, joten nyt tällaiselle haahuilulle ei todellakaan ollut varaa.

“Se on yhä hidas pohkeelle ja reagoi hieman jäljessä.” Grigori lähinnä vain ilmoitti, eikä huomauttanut ja sen jälkeen ohjeistanut mitä pitäisi tehdä kuten ratsastuksenopettaja tai valmentaja tapasi tekemään. Mutta eipä tämä mikään tunti ollutkaan.

Marshall oli ennen ajatuksiinsa hukkumista keskittynyt ehkä liiaksikin saadakseen Arlekinin taipumaan, että oli hieman päässyt unohtamaan saamaan tuon myös herkäksi eteenpäin vieville avuille. Mies ei vastannut isänsä kommenttiin mitään vaan lähti toteuttamaan jotain mikä saisi tamman terävöitymään: siirtymisiä. Tai itseasiassa temmon muutoksia. Koska tämän hevosen kanssa oli parempi pysytellä ravissa ja säädellä sitä, mitä hidastaa aina käyntiin ja lähteä siitä raviin. Silloin se yleensä jäi vain enemmän käsijarru päälle. Arlekin korisi askeltensa tahdissa lyhyellä sivulla samalla kun sisäpuolen korva yritti päättää että sojottaako eteenpäin, vai taaksepäin valmiina kuuntelemaan ratsastajan ääniapuja.
Ratsukon suoristauduttua taas maneesin pitkälle sivulle, Marshall puristi pohkeilla ja naksautti kieleltään pariinkin otteeseen samalla kun myötäsi hieman ohjista aavistuksen. Ravin vauhdin lisääntyminen muistutti hyvin pitkälle linja-autoa joka lähti pysäkiltä otettuaan matkustajat kyytiin ja pääsi tuskin edes kunnolla vauhtiin kun piti taas jo hidastaa.
Tamma kalisutteli kuolainta suussaan ja korvat kääntyilivät hieman tyytymättömään sävyyn kun ensin niin komennettiin etenemään ja sitten jo hyssyteltiin että hitaammin. Päättäisi jo.
Lyhyen sivun alkaessa tehtävä oli sinänsä helpompi, koska Marshall pyysi Arlekinia kulkemaan niin hidasta ravia kuin tuo suinkin pystyi. Niin että tuntui koko ajan pieni jännite että jatkoiko tamma ravissa vai tiputtaisiko käyntiin. Uuden pitkän sivun alkaessa rastapää käskytti tammaa taas napakasti liikkeelle, keventäen reilusti mukana hevosen ravissa jossa oli jopa hieman enemmän etenemisen tuntuakin.
Tätä hyvin yksinkertaista harjoitusta he toistivat suuntaa vaihdellen hetken, minkä jälkeen Arlek oikeasti reagoi pohkeeseen eikä ensin yhdistellyt piuhoja päässään että mitäs näiden apujen jälkeen pitikään tehdä. Sen lisäksi tamma oikeasti jopa taipui käännöksissä ja kulki suorana suorilla teillä kiitos alun keskittymisen. Mutta alkupään ajatuksiin vaipuminen ja siitä seurannut hätkähdys oli kostautunut siinä määrin että Arlekin makoili turhan paljon ohjilla, ollen samalla vähän etupainoinen. Ja mitä kauemmin tamma ehti painaa käsille, sitä enemmän se myös tuntui käsissä. Alkuun pelkältä kuulemalta Arlekin laukan aiheuttama kumea jytinä kuulosti enemmän siltä kuin se lähestyisi estettä, mutta sitä seuraavaa lyhyttä taukoa ei tullut. Jytinä jatkui tasaiseen tahtiin sitä mukaan kun hevonen eteni maneesissa.

Marshall vilkaisi silmäkulmasta isäänsä päin, joka oli siirtänyt kätensä lanteilta ristiin rintakehän päälle, ja näytti tasan siltä että ihan kohta aukaisisi suunsa. Punapää keskitti huomionsa nopeasti takaisin ratsastukseen, aloittaen jälleen siirtymisien tekemisen. Mutta tällä kertaa ravi-laukka-siirtymisiä, jotta saisi Arlekin aktivoimaan takajalkojaan. Vaikka tamman tapoihin ei kuulunut kummemmin ennakointi, silti sitä estääkseen Marshall sekoitti pakkaa vielä sen verran että siinä missä vaihtoi välillä suuntaakin niin lisäsi kuvioon satunnaisesti pohkeenväistön. Muutamaan kierrokseen ei tapahtunut suurempaa muutosta, mutta lopulta siirtymä kerrallaan tamman painopiste alkoi siirtyä etuosan päältä kohti takaosaa. Myös sen ilme alkoi muuttua takaisin rennommaksi ja korvienkin liikehdintä rauhoittui.
Loppuun ratsukko teki pitkän sivun alkuun ravipohkeenväistön kohti maneesin keskilinjaa, missä he siirtyivät sulavasti ja hötkyilemättä laukkaan. Laukka jatkui rauhallisessa rytmissä koottuna sekä suoruuden muistaen aina linjan loppuun saakka ennen taas siirtymistä raviin. Vasta kun se oli onnistunut pari kertaa kumpaankin kierrokseen, Marshall antoi Arlekinille löysempää ohjaa ja taputti sen kaulaa.
Ratsastus ei ollut ehkä siinä mielessä mikään paras suoritus, koska he olivat tehneet typeriä virheitä. Tai lähinnä Marshall oli, kun oli tajuamattaan saanut Arlekin alkuun etupainoiseksi, mutta sinänsä he olivat kyllä onnistuneet korjaamaan nekin virheet varsin mallikkaasti. Marshall tiputti jalustimet jaloistaan ja tamman kävellessä tasaiseen tahtiin uralla mies hypähti vauhdissa alas, jatkaen jalkaisin Arlekin vierellä ja nosti jalustimet ylös.

“Tiedät että en pidä tuosta tavasta. Ja enemmän ihmettelen että miksi teet sitä kun tiedät että se ei ole hyväksi polvellesi.” Grigori sanoi, siirryttyään kulkemaan Marshalin rinnalle loppukäyntien ajaksi.
“Pitäähän sitä edes vähän vanhaa taitoa ylläpitää.” Marshall vastasi muka vitsikkäästi, vakavoituen kuitenkin nopeasti. “En tee sitä usein. Ja oikeastaan, Arlekin taitaa olla ainoa jonka kanssa edes teen tuota ja silloinkin vain käynnissä.”
“No, jos haluat jatkaa edes nykyisen verran esteratsastusta niin suosittelen jättämään nuo vähäisetkin kerrat pois.” vanhempi mies sanoi, sujauttaen kädet puolipitkän takkinsa taskuihin. “Etenkin silloin kun äitisi on katsomassa, suosittelen että et tee tuota.” Grigori lisäsi, katsoen kun Marshall vain nyökkäsi päätään vastaukseksi.

Lopulta he poistuivat maneesista, jättäen kuitenkin sinne valot päälle. Koska mitä Marshall oli ohimennen Arlekinia varustaessa törmännyt Nellyyn niin tuo oli puhunut jotain valmennuksen pitämisestä jollekulle. Mutta suunnatessaan pihan poikki tallia kohti, Marshall katsoi toista kulmaansa kohottaen kun joku hyppäsi jo suulissa jykevän raudikon selkään ja lähti suunnasta päätellen maastoon samalla kun Nelly jäi hämmentynyt ilme kasvoillaan katsomaan ratsukon perään. Naisen seurassa ollut Chai sen sijaan näytti tyytyväiseltä kuin koiranpentu joka oli saanut olla suosikki-ihmisensä seurassa.

“Jätettiin teille maneesiin valot päälle. Kun etkö sinä pitänyt jonkun valmennuksen?” Marshall huikkasi puhe-etäisyydelle päästyään.
“Ainaki piti. Mutta näyttäs siltä että mun oppilas päätti just että meneeki maastoon.” Nelly vastasi, katsoen yhä ratsukon perään joka oli jo kadonnut näkyvistä. “..Kai mä sitte meen jo nyt kahville. Tuutteko te?” nainen kysyi, katsoen vieressään olevaan korealaiseen sekä hieman etäämpänä oleviin venäläisiin.

Marshall käänsi katseen isäänsä päin, kysyen asiaa tuolta. Grigori vain nosti toista kättään, ja napautti kevyesti rannekellonsa näyttöä.

“Seuraavalla kerralla, meidän pitää mennä kotiin syömään. Äitini halusi valmistaa kunnon illallisen tänään.” rastapää vastasi, lähtien hiljakseen taas liikkeelle Arlekin kanssa. Tuntui jotenkin hauskalta ajatella, että siitä ei ollut edes niin kauaa kun hän olisi suoraan sanonut että ehkä joku toinen kerta. Kun taas nyt hän olisi mieluusti mennyt kupillisen verran tupaan istumaan.

[MarshallOsallistuja]

Vanhemmat mukaan tallille
Grigori ja Anice eivät osaa suomea. Jos seurassa on ei venäjää osaavia, kommunikoivat Englanniksi.

”..Pitäisikö Niklaksen ajaa?” Grigori kysyi auton takapenkiltä ja kurtisti paksuja kulmakarvojaan. ”En ole unohtanut kuinka monta kertaa sinunkin autoasi on jouduttu korjaamaan.” mies lisäsi samalla kun kiskoi turvavyön rintansa yli ehkä liioitellun nopeasti kiinni vastakappaleeseen.
”Isä. Viime kerrasta on jo vuosia. Ja Niklas voi todistaa että en ole kolaroinut täällä kuin kerran, ja senki lopputulos oli vain pieni lommo.” Marshall vastasi silmäillen taustapeilin kautta isäänsä ja yritti tulkita hänen kasvoilla olevaan vakavaa ilmettä.
”Miksi musta tuntuu että ei kannata mainita niitä sun alkupään läheltä piti tilanteita?” pelkääjän paikalla istuva Niklas kysyi lähes kuiskaten virne suupielessään.
”..Ei, niitä ei mainita..” rastapää mutisi vastauksensa ja käynnisti auton. ”..Kiitos kun lähdit mukaan.”
”Ajattelin että tarvisit henkistä tukea. Tai jotaki. Ja..ties vaikka näkisin Mielikin samalla.” nuorempi lisäsi leveääkin leveämpi hymy kasvoillaan vain mainitessaan sen pienen koiran nimen.

Tallin pihalle päästyä Marshall päätti parkkeerata auton maneesin seinustalla olevalle tilavemmalle parkkialueelle, koska tiesi että he tulisivat olemaan siellä hetken. Joten tuntui järkevämmältä jättää tallin edessä oleva alue niille jotka saattoivat tulla vain nopeasti pyörähtämään tallilla, ennen töitä tai muita kiireitä.
Mies lukitsi auton ovet perässään jo pelkästä tottumuksesta, vaikka oli huomannut että ainakaan tallilla ei kummemmin pidetty mitään ovia lukossa. Jopa tallin oven lukossa oli avain aina paikallaan että sen kuin käännät ja marssit sisään mikä tuntui oudolta. Etenkin kun kotipuolessa oli aina sellasia kausia kun tuntui että kaikki mikä ei oltu pultattu maahan tai seinään kiinni lähti jonku mukaan. Heidän tiluksilla ei sitä vaaraa onneksi pahemmin ollut, mistä tontilla pyörivät Kaukasiankoirat pitivät huolta.

”Tämä onkin hieman pienempi paikka mitä se edellinen talli.” Anice totesi, katsoen Marshaliin päin hymy kasvoillaan samalla kun piti kiinni Grigorin käsipuolesta.
”Paljonko sanoit että täällä on hevosia? Ja kuinka moni niistä oli oreja?” Grigori kysyi hieman kulmiaan kurtistaen, kuin yrittäisi seinien läpi laskea tallin karsinamäärää.
”20. Ja joista 11 taitaa tällä hetkellä olla oreja.” rastapää vastasi nopean laskemisen jälkeen.
”hmh… Hyvin todennäköistä että pidemmällä tähtäimellä Arlekin on sopivampi tänne mitä Vsevolod. Ja no, sehän on sinun hevonen ja olet itse täällä joten..”
”Mhm, sillä minä perustelinkin sen kun pyysin teitä hakemaan Volyan kotiin. Ja muistaakseni se olit kyllä sinä joka puhui minut yli ottamaan Volya mukaani alunperin Arlekin sijaan. Koska halusit sille kisatuloksia Suomestakin.” Marshall kommentoi ehkä hieman liiankin pisteliään kuuloisena.
”Marshall. Grigori.” Anice sanoi rauhalliseen mutta jämäkkään sävyyn, siirtäen katsettaan miesten välillä hieman silmät sirillään.

Vanhempi Kozlov oli ehtinyt avata suunsa sanoakseen jotain, mutta pysyi kuitenkin hiljaa vaimonsa hyvin lyhyen komennon jälkeen. Marshall pysyi hiljaa, painaen päänsä hieman alas kuin koira jota oli juuri toruttu ennen kuin avasi päätalliin vievän oven.
Niklas pysähtyi pieneksi hetkeksi ovea auki pitävän rastapään eteen, katsoen tuota jännittynyt ilme kasvoillaan. Äskeisessä lyhyessä keskustelussa Marshalin ja Grigorin välillä oli ollut nuoremman mielestä jotain minkä Marshall olisi ehkä voinutjättää sanomatta, vaikka kuinka pitikin paikkansa. Pidemmän miehen lähes kullanruskeista silmistä ja kasvojen kireästä ilmeestä huomasi että tuo oli itsekin tajunnut sen.
Marshall nappasi riimunnarun Arlekin ovessa olevasta koukusta sekä varmuuden vuoksi sujautti samassa naulassa roikkuvasta pussissa muutaman lahjuksen taskunsa pohjalle.

”Huomaan että sen hevosen vanhat tavat pitävät myös täällä?” Grigori kysyi huomattuaan asian.
”Kyllä, enkä usko että sitä saa oikeasti kitkettyä pois. Parannushan sekin on että nyt selviää satunnaisella lahjomisella.” Marshall vastasi, onnistuen jättämään turhat piikittelevän sävyiset sanat pois. Kyllähän isä tiesi paremmin kuin hyvin kaiken Arlekin piparminttusodista.
”Tyhjää parempi.” mies sanoi olkiaan hieman kohauttaen, katsoen vaimonsa puoleen ”Sopiiko sinulle että odotat täällä sen aikaa kun haemme Marshalin hevosen tarhasta?”
”Emmeköhän me selviä sen aikaa Niklaksen kanssa.” nainen vastasi hymyn kera, katsoen hetken miesten perään ennen kuin käänsi katseen seuraansa jääneeseen Niklakseen. ”Pitäisikö meidän hakea vaikka Arlekin harjat valmiiksi tänne?”
”Miksei. Se.. Eh.. Satula? Huone on täälä päi.” mies sanoi hieman onnahtelevalla englannilla, koska mikä hitto oli edes oikea sana varustehuoneelle? No, kaikesta päätellen Anice kuitenkin ymmärsi mitä toinen oli tarkoittanut koska lipui miehen perässä kohti etäämpänä näkyvää ovea.

Niklas avasi oven naiselle ja seurasi tuon perässä sisälle varustehuoneeseen, kaivellen muistiaan että mikä huoneen kaapeista kuulukaan Arlekille. Vai oliko ne kaapit nimettyjä? Mies katsoi hieman kysyvästi Anicea kun tajusi tuon katsovan häneen päin kuin odottaisi jotain. Perempänä huoneessa näkyikin pari tuttua kasvoa. Noan nimen muisti helposti jo sen takia että sitä nimeä ei kovin usein vastaan tullut, ja rastapäiden nimet tuntuivat aina painuvan mieleen paremmin…

”Hei, sä oot värjänny sun hiukset!” Niklas hihkaisi melkein kuin olisi bingossa ja saanut täyden rivin, kun tuo huomasi poikkeavuuden miehen ulkonäössä. Viime kerralla tuon rastat olivat olleet kokonaan ruskeat, mutta nyt niitä piristi latvoissa kirkkaan vihreä liukuvärjäys.
”No mutta terve! Ja joo, pitäähä sitä joskus lisätä vähä väriä elämään. Uus vuos ja uuet kujeet vai mite se meni.” Noa sanoi, heilauttaen hieman toisella kädellä rastojaan kuin lintu joka esitteli sulkiensa värikirjoa.
”Suoraan sanottuna passaa sulle just eikä melkee.” Niklas sanoi toista peukaloaan näyttäen ”Onko Mielikki täälä kans?” tuo lisäsi lähes silmät säkenöiden.
”Kiitti.” rastapää vastasi hymy leviten kasvoille kun toinen tiedusteli Mielikin perään. ”Se on sisällä. Ko Hello ja Nelly pyys maastoon mutta… kuka sun seurasa muute on?”
”Aivann.” mies sanoi päätään vähän nyökyttäen, vilkaisten vierelleen kun Noa kysyi seuralaisesta. Niklas tunsi kuinka kasvoja punoitti pelkästä nolostumisesta johtuen, kun tuo ikään kuin muisti taas Anice olemassaolon.

Nainen oli seissyt selkä suorana kädet kevyesti ristissä edessään ja vain seurannut huoneessa käytyä keskustelua heitä keskeyttämättä, ymmärtämättä sanaakaan. Joku muu olisi saattanut ehkä olla hieman loukkaantunut kun vävypoika unohtaa vieraansa läsnäolon tuolla tavalla, mutta Anicea asia ei näyttänyt vaivaavan lainkaan. Vaaleiden hiuksien kehystämillä kasvoilla oli ennemmin huvittunut ilme.

”Anteeksi..” Niklas pahoitteli englanniksi, katsoen sitten takaisin Noaan ja.. Sonja! Sehän hänen seurassa olevan naisen nimi olikin. ”Jooo. Tää on Anice. Marshalin äiti. Se ei osaa Suomea mutta Englantia kyllä ko son puoliks britti. Ja nii, Marshall on tosiaan isänsä kaa hakemasa Arlekiniä sisähä. Sen vanhemmat tuli pikalomalle tänne.” mies selitti nopeasti pienien sivuraiteiden kautta.

Tämän jälkeen Niklas katsoi takaisin vieressään seisovaan naiseen ja esitteli vuorostaan Noan ja Sonjan hänelle. Saattoipa ohimennen myös tarkentaa että Noa oli se erään tietyn koiran omistaja. Huomio kääntyi kuitenkin nopeasti toiselta puolelta kuuluvaan ääneen kun joku avasi varustehuoneen oven, jolloin miehen katse seurasi ääntä kuin magneetti.

”Ja toi on Hello ja…Nelly?” Niklas jatkoi samaan esittelyyn tunnistaen Hellon nähtyään tuon tuvassa viime käynnillään. Kun taas Nellyn tunnistus oli ollut puhdas veikkaus, perustuen Marshalin kertomisiin.
”Olen Anice Kozlova, Marshalin äiti.” nainen esitteli itsensä, koska uskoi että huoneeseen tulleet Hello ja Nelly eivät olleet kuulleet sitä osaa Niklaksen puheesta. ”Mukava tavata teidät kaikki.” Anicen kasvoilla oli kevyt, suorastaan aurinkoinen hymy kun tuo siirteli katsettaan muiden välillä, painaen heidän nimet yhdistettynä kasvoihin tiukasti mieleensä.

[MarshallOsallistuja]

Tästä ei harjaamalla selvitä

Marshall seisoi tarhan portilla ja katsoi sormiensa välistä perempänä tarhassa olevaa hevostaan, eikä osannut päättää itkisikö vai nauraisiko. Sään veivattua jo jonkun aikaa plussan ja nollan välillä, nousten taas vaihteeksi ylöspäin, oli kaikki vähäinenkin lumi muuttunut loskaksi ja loppu mudaksi. Ja siellä kaiken sen keskellä oli Arlek. Makoilemassa tyytyväisenä pitkin pituuttaan maassa, samalla kun sen tarhakaverina oleva Nana seisoi siistinä aavistuksen kuivemmalla läntillä.

”Arlekin. Et voi olla tosissasi..?” Marshall älähti, peittäen hitaasti silmänsä kokonaan siinä vaiheessa kun tamma nousi pystyyn makoilemaan.

Tavallisesti punertavanruskea hevonen näytti lähinnä jonkinlaiselta ruunikolta. Valkeat pitkät ja kihartuvat jouhet olivat nyt lähinnä ruskean erisävyiset, ja portilta asti havaittavissa että osa niistä oli jo kuivunut savisiin köntteihin. Arlek silmäili rauhalliseen tapaanssa omistajaansa hetken, ennen kuin mönki ylös vetisestä maasta. Ravistettuaan itseään voimakkaasti kuin koira turkkiaan uimisen jälkeen, tamma lähti hitaasti askeltamaan portille päin ihmisensä luo.

”…Saanen kysyä että minne olet hukannut riimusi?” rastapää tiedusteli, vilkuillen ympärilleen portin läheisyydessä. Lopulta mies huokaisi lyötynä, ja lähti tarpomaan järjetelmällisesti ympäri tarhaa.

Arlekin katsoi uteliaana omistajaansa kun tuo lähtikin harppomaan peremmäs aitauksessa, ja mokoma käveli vielä ohikin. Tamma pärskähti päätään pudistaen ja lähti seuraamaan Marshalin perässä. Kaksikko käveli hetken aikaa ympäri aitausta kunnes venäläinen lopulta bongasi sen mitä etsikin, huolellisesti maahan tallottuna. Mies kumartui ja otti kiinni esiin pilkottavasta remmistä ja kiskoi ylös joskus punaisena olleen riimun mistä uupui posken kohdilta lukko. Marshall käänsi hitaasti katseensa vierellään olevaan hevoseen, joka kurotteli turpaansa miehen saalista kohti kuin kehuen että hän oli onnistunut löytämään sen.

”..Miksi tänään? Kaikista päivistä juuri tänään kun vanhempani tulevat katsomaan sinua illalla.” Marshall kysyi huokaisten hevoseltaan, kiertäen riimunnarun löyhästi sen kaulan ympäri ennen kuin lähti suuntaamaan takaisin portille päin. Mies ehti saamaan portin kiinni perässään kun tuon venäjänkielisen sadattelun keskeytti aika läheltä kuulunut puhe.
”Hetki piti miettiä että pitäiskö onnitella uuden hevosen hankkimisesta, mutta varmaan pitäis esittää suruvalittelut koska tiiän ton tunteen.” Nelly huikkasi hivenen huvittuneeseen sävyyn, seisten viereisen tarhan luona.
”..Ei. Sama hevonen. Joka päätti poiketa poiketa tavoistaan ja..no. Vaihtaa väriään.” Marshall vastasi uuden huokauksen kera, hidastaen vauhtia päästessään lähemmäs. ”…Onko täällä näin talvisin mitään letkua käytössä millä saa pestyä hevosen? Koska tästä ei pelkällä harjaamisella enää selvitä..”
”Kyyllähän tosa suulissa on letku millä pystyy pestä. Toki näin talvella siinä lähinnä pestään hevosten jalkoja ku tavallisesti tähän aikaan vuodesta ei vihti koko eläintä kastella.” nainen vastasi, lähdettyään kävelemään kaksikon mukana takaisin talliin päin.
”…Miksi sitä sanotaan suuliksi?” venäläinen kysyi, katsoen samalla vieressää kävellyttä tummahiuksista naista. Mutta käänsi katseen eteenpäin ”Tai siis.. mistä se sana tulee? Koska ennen tänne tuloa en ole koskaan kuullut koko sanaa. Ja se kuulostaa enemmän suulta eikä joltain.. katosta tarkoittavalta sanalta.”
”Se on murresana. Tarkottaa aikalaillla latoa, tai mitä vaan puusta tehtyä katosta, suojaa tai sellasta.” Nelly selitti hyvin yksinkertaisesti, eikä onneksi näyttänyt olevan millänsäkään äkillisestä äidinkielen kysymyksestä.

Marshall vain nyökytteli päätään samalla kun painoi mieleensä kuulemansa asian. Miehen tietämys Suomen murteista oli lähinnä se että niitä oli paljon ja ne vaihtelivat alueittain, ja tietyt sanat tarkoittivat ihan eri asioita eri murteissa. Onneksi kielikurssilla ei edes lähdetty perehtymään niihin sen enempää. Mitä nyt hieman niistäkin kurssin aikana toki keskusteltiin, ihan jo sen takia että harva etenkään nuoremmista käytti esimerkiksi minä sanaa itsestä puhuttaessa, vaan käytti ennemmin mä, mie tai mää. Mistä jälimmäinen oli aiheuttanut parin kurssilaisen keskuudessa suurtakin huvitusta, koska heidän sanojensa mukaan Suomalaiset ovat siis lampaita kun huutelevat ’mää mää’ menemään.

”Täsä on tosiaan se letku. Ja pese tuosa kaltevasa kohasa, niin se vesi paremmin pääsis valuun tonne ojaan eikä jää heti tähän kulkureitille.” nainen ohjeisti ennen kuin pyörähti talliin vievälle ovelle päin ”Ja todennäkösesti täsä kohta joku pistää tuvassa kahvin tippuun, niin tuu ihmeesä pyörähtään sieläki ennen ku lähet.”
”Toki.” rastapää vastasi lyhyesti mutta yllättävän rennosti, samalla kun jo kaivoi taskustaan lisää lahjuksia Arlekille.

Marshall talutti karkkejaan rouskuttelevan hevosen asemiin heille osoitetulle paikalle ojan läheisyyteen. Arlekin jäi seisomaan varsin tyytyväisenä pelkkä riimunnaru kaulalla roikkuen paikalleen mihin venäläinen oli sen siirtänyt, ja seurasi sieltä kun mies väkersi hetken hanan ja letkun kimpussa. Marshall livautti tammalle vielä muutaman lisälahjuksen, ennen kuin lähti huuhtelemaan kuraa sen karvalta. Lämpötila oli hieman plussan puolella, mutta niin lämmin ei ollut ettäkö viileä vesi ei kohmettanut sormia jo hetkessä. Arlekinkaan ei kauheasti näyttänyt nauttivan veden lämpötilasta, mutta onneksi tyytyi vain luimimaan korviaan ja malttoi muuten seistä paikoillaan pihassa.

—

Sormissa ei ollut kunnolla mitään tuntoa jäljellä siinä vaiheessa kun Marshall oli saanut Arlekin sisälle talliin, ja taisteli villaloimen maharemmien kanssa jotta saisi ne kiinni. Puhumattakaan sitten kaulakappaleen tarroista jotka olivat kerrankin liian pitävästi kiinni. Kämmenien jatkona olevat kohmeiset palikat eivät tuntuneet ottavan mitään komentoja kunnolla vastaan vaikka niitä kuinka tuimasti tuijotti.
Hetken taistelun jälkeen loimi oli kuitenkin saatu asialliseti tamman päälle, minkä jälkeen Marshall oli päästänyt sen karsinaan metsästämään sinne heitetyn pienen heinätukon korsia ajankuluksi. Arlekin saisi kuivatella hetken aikaa karsinassa ennen kuin he tekisivät…jotain. Ehkä lyhyt maastolenkki tai pitkästä aikaa ohjasajoa. Varsinainen kunnon liikutus tapahtuisi vasta illemmalla, mitä varten Marshall suunnitteli loimittavansa Arlekin ulos loppupäiväksi näin pesun jäljiltä.

Marshall hieroi kävellessään käsiään yhteen jotta saisi veren kiertämään paremmin, ja sitä mukaan kohmeiset kädet lämpenemään edes hieman nopeammin. Hetkeä myöhemmin mies oli kulkenut pihan poikki talolle ja pujahtanut ovesta sisälle etteiseen. Riisuessaan hissukseen kenkiä pois jaloista Marshall käytti hetken hyväksi kuulostelemalla talon ääniä. Yläkerrasta kuului muutama tömähtelevä askel ja jostain päin taloa kuului vaimeasti puhetta, mikä kuulosti lähinnä siltä kuin jossakin päin olisi telkkari tai radio päällä. Hieman empien, venäläinen lähti kuitenkin kävelemään eteiskäytävää pitkin kohti keittiötä. Ovensuuhun päästessä sai huomata että valot kyllä oli päällä ja joku oli ainakin aloittanut kahvin keittämisen, keittimen vieressä olevasta purkista sekä tiskialtaan reunalla olevasta tyhjästä pannusta päätellen. Taas hieman epäröiden Marshall lähti liikkeelle ja asteli hissukseen aina tiskipöydän ääreen ja alkoi jatkamaan kesken jäänyttä kahvin keittämistä.

”..Varmaan järkevintä keittää koko pannullinen.. Jos tänne tulee muitakin..” mies mutisi itsekseen, mittoessaan vettä keittimeen.

[MarshallOsallistuja]

Aamukahvia vanhempien kanssa
keskustelut käydään kaikki venäjäksi

Marshall nojasi keittiön sivupöytää vasten kahvikuppi toisessa kädessä, ja tuijotti olohuoneen sohvalla istuvan isänsä takaraivoa kun tuo seurasi uutisia. Rastapää ei tiennyt että mikä tässä asetelmassa oli oudointa tai huvittavinta. Se, että hänen isänsä ylipäätään oli siellä vai se että hän seurasi suomenkielisiä uutisia vaikka ei tajunnut sanaakaan mitä siellä puhuttiin samalla kun hän sekoitteli teetään odotellessaan sen jähtyvän hieman. Ei teen juonnissa sinänsä ollut mitään outoa, mutta tavallisesti tähän aikaan aamusta Grigori oli myös kahvipannun asiakas. Luojan kiitos Niklas joi teetä, ja oli ennen töihin lähtöä ottanut muutamat parhaimmat vaihtoehdot esille kaiken varalta jos Grigori tai Anice halusikin kahvin sijaan teetä.

”Kaikki hyvin?” pöydän ääressä istunut nainen kysyi lempeä hymy kasvoillaan, silmäillen esikoistaan tutkivaan sävyyn.
”..Joo. En vain osannut odottaa tätä. Ja herätessäni olin osittain varma että näin vain unta mutta…” Marshall vastasi ja kohautti olkiaan hieman, ennen kuin hörppäsi aamukahviaan. Olihan hän kyllä tiennyt että vanhemmat olivat tulossa käymään koska äiti oli varoittanut ennalta, mutta koska isä ei sitä tiennyt niin piti myös mennä sen mukaan. ”Miten ukki ja mummi?”
”Hyvin, menevät täysillä kuten aina. Itseasiassa isäni vähän puheli sen suuntaista että saattaisi itsekin tulla käymään luonasi jossain vaiheessa.” Anice puhui kepeästi, laskien kynän kädestään ja otti oman kahvikuppinsa kumpaankin käteensä ja nojasi pöytää vasten.
”..Miksi kaikki päättävät yht’äkkiä että tulevat kylään?”
”Koska olet ollut poissa kotoa jo kauan, ja sinä aikana käynyt vain… mitä? Kolme kertaa kylässä. Joten siitä on pitkä aika kun moni meistä on nähnyt sinua muutenkin kuin videopuhelun kautta. Minä mukaan lukien. Etenkin kun päätit viettää tämän joulun täällä.” Grigori huikkasi olohuoneen puolelta. Mies oli kääntynyt istumaan sohvalla toinen käsi selkänoja päällä jotta pystyi helpommin katsoa keittiöön päin.

Marshall tunsi pienen syyllisyyden piston rinnassaan, koska se mitä isä oli sanonut piti täysin paikkansa. Hän oli vieraillut kotona vain pari kertaa, ja niistäkin vain yksi oli ollut sellainen että myös isä oli ollut kotona.

”Kulta…” Anice aloitti lähes sättivästi, katsoen aviomiestään ”Marshall on jo aikuinen, hän saa itse valita milloin käy kotona ja missä viettää juhlapyhänsä. Vaikka myönnän, minä myös kaipasin sinua kotiin jouluksi mutta sinulla oli paljon menossa sillä hetkellä. Muuttoa sun muuta, joten ymmärrän täysin.” nainen sanoi ja käänsi loppua kohden katseensa hymyn kera Marshaliin päin.
”Tiedän kyllä. Mutta kuten olen aina sanonut niin perhe–..”
”Perhe on tärkein.” Marshall jatkoi isänsä aloittamat sanat loppuun. ”Tiedän kyllä, enkä ole sitä unohtanut. Saati aiokaan unohtaa. Mutta jos muistat, niin minulla oli kädet täynnä Volyan kanssa kun osallistuimme siihen Tie Tähtiin -kisoihin. Ja kaiken sen ohella meni myös paljon aikaa töissä Duován tallilla.”
”Kyllähän minä ymmärrän sen. Ja hienoa että sait Volyan kanssa oikeita tuloksiakin mutta… Toivottavasti tänä vuonna ehdit käymään kotona edes vähän useammin.” Grigori sanoi huokaisten hieman, ja suupielessä häilyi jopa aavistus hymystä miehen aina niin vakavilla kasvoilla. Ennen kuin tuo kääntyi takaisin telkkarin puoleen teekuppinsa kera.

Rastapään kasvoilla näkyi puhtaasti hämmentynyt mutta myös huojentunut ilme, kun isä oli toivonut että hän ehtisi käymään kotona tämän vuoden aikana edes vähän useammin. Koska myönnettäköön, että Marshall oli eilisillasta saakka tuntenut olonsa sellaiseksi kuin hän olisi kävellyt pitkää käytävää pitkin kohti omaa teloitustaan. Mutta tähänkään mennessä Grigori ei ollut näyttänyt välittävän yhtään vaikka viimeistään nyt tuo kyllä tiesi että Marshall ja Niklas eivät olleet pelkästään kavereita. Koska jossei jo asunnon ainoana sänkynä oleva parisänky riittänyt vihjeeksi, niin olohuoneen hyllyssä näkyvät muutama valokuva kyllä jo kertoi suoraan mistä heidän yhdessä asumisesta oli kyse. Etenkin kun Grigori oli viettänyt pienen hetken vain tuijottamalla kirjahyllyn sisältöä tutkivasti.
Ehkä kaikki olivat olleetkin oikeassa että hänen isäänsä ei se asia haitannut. Mutta sitä päivää ei tulisi, ettäkö Marshall sanoisi Vladille että hän oli ollut oikeassa. Marshall tyhjensi kahvikuppinsa, huuhtaisi sen nopeasti hanan alla ennen kuin laittoi tiskipöydän reunalle.

”Minä lähden käymään nyt siellä tallilla. Niin jos haluatte lähteä käymään siellä kävelyllä sillä aikaa, eteisen avainkaapissa on vara-avain.. Muuta tuskin tarvitsee ohjeistaa…?” Marshall kysyi, tunkiessaan samalla omia avaimia ja kännykkää taskuihinsa vilkuillen vanhempiaan.
”Emmeköhän me selviydy. Mutta muista, tulemme sitten illalla mukaan. Ja vanhasta poiketen, nyt kaikki ne kerrat kun olen mukana ovat osa sitä koetta. Joten saat nyt aamun verran armonaikaa miettiä ja suunnitella tulevia päiviä.” Grigori sanoi hieman vakavempaan sävyyn, katsoen poikaansa kun tuo kiskoi takkia eteisessä päälleen.

”Asia selvä, isä.” Marshall sanoi ja nyökäytti päätään, ennen kuin palasi etteisestä keittiöön päin. Mies pyörähti nopeasti ennen lähtöään äitinsä luona, painaen kevyen suukon tuon poskelle.
”Aja varovasti.” Anice huikkasi hymyillen esikoisensa perään, kun tuo jo suuntasi takaisin ulko-ovelle päin tuttuakin tutumman ’joo joo’ kommentin kera. Kun Marshall oli poistunut asunnosta, vaaleanhiuksinen nainen käänsi katseen sohvalla istuvaan Grigoriin. ”Älä ole liian ankara hänelle.”
”En minä olekaan. Mutta ei hänen sitä tarvitse tietää että oikeasti aion arvioida vain sen yhden ratsastuksen kuten aina ennenkin. Ehkä.” mies myhäili itsekseen, sukien paksua mustaa partaansa. ”Mitä sanot jos teemmekin aamukävely sinne tallille hänen perässään?” venäläinen heitti ehdotuksen, seuratessaan samalla telkkarin aamu-uutisia, ennen kuin hörppäsi teetään.

[MarshallOsallistuja]

Ajatukset levällään ko jokisen eväät

Tiedätkö sen kun sinulla on monta asiaa mikkä pitäisi saada tehtyä, ja vaikka kuinka yrität pysyä mielessäsi olevassa aikataulussa niin lopulta huomaat että olet reippaasti jäljessä? Siinä on lyhyt tiivistelmä Marshalin melkein onnistuneesta aamupäivästä.
Niklas oli lähtenyt aamulla töihin jolloin Marshall oli aloittanut siivoamisen sekä niiden parin viimeisen nurkissa pyörineen muuttolaatikon purkamisen ennen kuin lähtisi tallille. Sillä ajatuksella että Niklas jatkaisi siitä mihin hän oli jäänyt kun hän pääsisi töistä. Lopputulos vaan oli ollut se, että Marshall oli tajunnut ajankulun vasta siinä vaiheessa kun nuorempi mies oli marssinut ovesta sisään. No, ainakin rastapää teki mitä todennäköisimmin ennätyksen siinä kuinka nopeasti oli päässyt kotoa tallille ja hevosen selkään.

Arlekin käveli alkukäyntejään hitain ja keinuvin askelin ohjat kaulalla roikkuen, kun Marshall silmäili kännykän näytöllä näkyvää kelloa ja laskeskeli jäljellä olevaa aikaa. Ainakin hänellä oli nyt auto käytössä niin kotiinpaluuseen ei menisi kuin no ja hä. Ja itseasiassa, sehän ei edes haittaisi vaikka hän ei olisi paikalla kun äiti ja isä saapuivat kerta vierailun oli tarkoitus olla yllätysvierailu. Vaikka Niklas saattaisi olla siitä erimieltä.
Mies tunki puhelimen taskuunsa ja otti ohjanperistä kiinni, hengitti syvään, ja yritti siirtää keskittymisensä kaikista niistä kymmenistä eri asioista vain tähän hetkeen. Satulan alla olevaan hevoseen joka jo käänsi päätään sen verran että pystyi pälyillä ratsastajaansa päin kuin opettaja joka sätti oppilasta kun tuo ei keskittynyt tuntiin.

”Tämä on todennäköisesti ainoa ratsastus ennen kuin isä tulee istumaan katsomossa, joten nyt ei niin haittaa vaikka virheitä tuleekin. Mutta tiedät kyllä mitä se tarkoittaa kun hän on katsomassa. Joten nyt hinkkaamme kuin hullut vielä kun ehdimme että kulmat ja ympyrät sitten sujuvat. Eikö?” rastapää jutteli hiljaa äidinkielellään, rapsutellen samalla tamman harjantyveä toisen käden sormilla.

Arlekin vauhti hiipui kunnes tuo pysähtyi uralle. Tamma käänsi päätään ja tuuppasi turvallaan miehen kengänkärkeä, jatkaen heti sen jälkeen etenemistään uralla. Marshalin suupieliin kapusi väkisinkin pieni hymy ennen kuin tuo kuroi ohjat paremmin tuntumalle ja pyysi hevosta liikkumaan hieman aktiivisemmin eteenpäin hitaan raahustamisen sijaan. Tamma puhalsi ilmaa sieraimistaan kuin sanattomana ’taas sitä mennään’ kommenttina, mutta lähti askeltamaan pienellä viiveellä hieman reippaammin pitkällä askeleella siten että liike kulki koko hevosen kropan läpi samalla kun sen pää kohosi hieman ylemmäs ettei turpa roikkunut jossain polvissa asti.
Työhön asennoitumisen jälkeen Marshall ohjasi Arlekin kulkemaan taas aivan uran vieressä jotta se ei voisi niin herkästi huijata seuraamalla maneesin laidan viereen painautunutta valmista uraa. Sekä jo ensimmäisestä kulmasta lähtien mies kiinnitti huomiota siihen että ne ratsastettiin perille saakka, koska yksi tamman ikuisista paheista oli oikoa kulmat sekä muotoilla ympyrät mieleisikseen soikioiksi jos niihin ei heti alkuun jo puuttunut.
Venäläisen katse piirsi reittiä heidän edellään samalla kun miehen paino kulki liikkeen suunnassa kohti kulmaa, sisäjalka pitkänä sekä valmiina tukemaan hevosen kääntymistä. Sisäkädellä Marshall keskittyi pitämään ohjastuntuman tasaisena kun ulkokädellä tuo varoi että ei vahingossakaan luonut liian suurta painetta ettei Arlek jo sen takia menisi kulmasta lapa edellä. Lopulta ulkopohje lähti kääntämään tammaa kulmaan, jolloin reisi ja lonkka siirtyi vaikuttamaan tavallista edemmäs samalla kun mies yritti kuitenkin pitää pohkeensa paikallaan.
Kulma ei ollut täydellinen, mutta menetteli. Marshall tiesi itsekin että keskittyessään ulkopohkeeseensa sisäpohkeen tuki ei ollut riittänyt vaan Arlek oli heti nähnyt tilaisuuden ja taipuminen oli jäänyt vähän puolitiehen.
Mies suoristi hevosen uralle ja silitti nopeasti sen kaulaa myödätessään sisäohjalla. Nopea ajatuksien nollaaminen sekä itsensä sättimisisen lopettaminen, uusi keskittyminen nopeasti lähestyvään seuraavaan kulmaan ja taas apu kerralla valmistelujen kautta kulmaan. Tällä kertaa pieni lisähuomio sisäpohkeeseen aiheutti sen että kulma pääsi valumaan aavistuksen liian pitkäksi kun ulkojalan avut jäivät vajaiksi, jolloin suoralle päästyä Marshalin piti väistättää Arlek pois uralta takaisin sen viereen. Joskus tuntui siltä että jalassa pitäisi olla jossakin kohtaa ylimääräinen nivel että jalat sai paremmin liikkumaan mutta myös pysymään yhtäaikaa paikoillaan.

Kun jalat olivat hakeneet oikeita asetuksia oltuaan kumpikin vuorollaan vähän liian huonosti tukemassa tai kääntämässä, alkoi nekin päästä taas tehtävän tasalle minkä jälkeen kulma jo näytti siltä mitä pitikin. Myös niiden jälkeinen suoruus tuli joka kerran jälkeen nopeammin sekä pienemmillä avuilla, kuin Arlek siten kertoisi että kyllä hän tiesi mitä piti tehdä.
Parin onnistuneen kierroksen jälkeen, Marshall jatkoikin apuja vaikka kulma oli jo ratsastettu ja lähti kääntämään tammaa reilun kokoiselle voltille. Miehen katse piirsi jälleen näkymätöntä uraa heidän edellään ja paino seurasi mukana siirtyen hieman enemmän sisäpuolelle samalla kun lantio jousti Arlekin liikkeiden mukana, kuin antaen pienen vihjeen minnepäin suunnata joka kerta kun hevonen nosti ulkoetujalkaansa. Sisäpohje keskittyi pysymään tukipilarina tamman kyljellä, ulkopohje teki työtään jo lantion liikkeen mukana mutta tasaisin välein piti antaa aavistuksen vahvempi paine jotta Arlekin myös jatkoi taipumistaan ympyrällä.
Kun tamma oli saatettu kulkemaan suoraksi maneesin pitkälle sivulle, Marshall rapsutti tuon kaulaa voimakkaasti sisäkädellään. Mies veti kerran syvään henkeä, ja palautti keskittymisensä jotta edessä näkyvään kulmaan saataisiin myös yhtä onnistunut voltti.
Vasta kun sama oli onnistunut peräti kumpaankin suuntaan, joista kumpaankin oli mahtunut pari lähinnä avokadon muotoa muistuttanutta ympyrää, rastapää pyysi Arlekin siirtymään raviin ja heidän yksinkertainen ohjelma aloitettiin alusta asti. Tosin väliin tuli pieni muutos, kun tuo käänsi tamman aina pitkän sivun keskeltä kaartoon radan poikki ja vaihtoi suunnan jolloin tehtävää tuli suoritettua tasaiseen tahtiin kummassakin kierroksessa ilman että tarvitsi pitää mitään kirjaa että missä vaiheessa oli taas unohtunut pyörimään vain toiseen suuntaan.
Vaikka ratsastuksen ohjelma oli loppujen lopuksi niinkin yksinkertaisten perusteiden hinkkaamista kuin kulman ratsastus, pyöreiden volttien ja ympyröiden teko, suoruus sekä asteittain myös Arlekin ratsastus kohti korkeampaa muotoa. Tuntui lähes tunnin jälkeen siltä kuin sitä olisi ollut itse juoksemassa hevosen vieressä eikä istumassa satulassa, ja Arlek puolestaan laajennetusta klippauksesta huolimatta näytti juuri siltä mitä työtä tehneen hevosen saattoi olettaakin. Kaulalle ja kroppaan jääneet karvat olivat hieman tummuneet hiestä sekä kääntyneet kevyesti kikkuralle. Marshall antoi ohjien pudota tamman kaulalle samalla kun itse kaivoi puhelimen taskustaan tarkistaakseen ajan. Vatsanpohjassa tuntui siltä kuin joku olisi pudottanut sinne kiven. Nyt pitäisi pistää jalkaa toisen eteen jos hän halusi ehtiä ajoissa kotiin.
Mies pysäytti Arlekin maneesin ovipäädyn luo, tipautti jalustimet jaloistaan ja heilautti itsensä kepeästi alas. Katuen turhan vauhdikasta laskeutumistaan heti, koska oli unohtanut joustaa jalkojaan tarpeeksi laskeutumisvaiheessa minkä takia pieni särkevä kipu tuntui kulkevan etenkin vasemman jalan läpi. Venäläinen nosti jalustimet nopeasti ylös ennen kuin nappasi tosisesta ohjasta kiinni ja lähti johdattamaan Arlekinia perässään ulos maneesista ja kohti tallirakennusta.

Kulkiessan suulin, minkä sanan alkuperä hänen täytyi muistaa kysyä joltakin koska siinä ei ollut mitään järkeä hänen päässä, avoimista ovista sisälle talliin mies huomasi että oli tainnut tulla täydelliseen aikaan pois maneesista. Tai ainakin sellaisen ajatuksen mies sai, kun seurasi sisälle tullessaan kuninka tummahiuksinen mies laski satulan karsinan oven päälle. Nimi tosin oli pahasti hukassa… Käytävää pitkin pahaaenteilevän hiljaa puhelin kourassa liikkunut Hello tosin lopulta kuului kutsuvan toista Tideksi. Marshall kohautti toista kulmaa ajatuksissaan, koska jostain syystä hänen aivonsa yhdistivät sen suoraan tide podeihin. Niihin pehmeisiin pyykinpesukapseleihin mitkä nakattiin pyykin sekaan. Rastapää pudisti päätään hieman, pyöräyttäen Arlekin karsinassa pää oven suuntaan ja sätti itseään mielessään kun vasta näin jälkijunassa tajusi että olisihan hän voinut edes jotenkin tervehtiä Helloa ja.. Tide Podia. Sen siitä sai kun ajatukset juoksivat jo kaukana muualla. No, seuraavalla kerralla sitten.

[MarshallOsallistuja]

Aamupäivän hiljaisuus part 2
Jatkoa Nellyn postauksessa alkaneeseen kahvitteluun

”hmh? Anteeksi, olin ajatuksissani. Mitä sanoitkaan?” Marshall kysyi, ja katsoi vastapäätä istuvaa brunettea pudistettuaan ensin päätään kuin saadakseen levinneet ajatuksensa takaisin kasaan.
”Niin, kysyin vaan että mitä sä teet täällä tähän aikaan? Ku yleensä aamupäivät on niin hiljasia.” nainen esitti kysymyksensä uudestaan hymy suupielissään.
”..Suunnitelmiin tuli..pari muuttuvaa tekijää, niin oli parempi että tulen jo näin aamupäivästä.” rastapää selitti vähän ympäripyöreästi, ja liikutteli kahvikuppia pienellä liikkeellä käsissään edes takaisin pöytää pitkin.

Ajatukset vaelsivat oikeastaan taukoamatta aikaisemmin äidiltä tulleessa tekstiviestissä, missä tuo varoitti etukäteen kuinka hän ja isä olivat tulossa käymään yllätysvierailulla. Venäläinen ei ollut varma kuvitteliko hän, vai oliko hän oikeasti jäänyt juuri tuijottamaan edessä olevalla tuolilla istuvaa Nellyä vähintäänkin sen näköisenä kuin voisi pahoin tai olisi nähnyt kummituksen. Tai sekä että.
Marshall keskeytti tahattoman tuijottamisensa siirtämällä katseensa kahviinsa, kuin arvioiden olikohan se jähtynyt tarpeeksi jotta sitä voisi juoda ilman että huikan jälkeen tuntuisi siltä kuin koko kurkku olisi tulessa. Mustana nautitun kahvin ikuinen ongelma.

”Vaivaako joku mieltä? Sen kahvin pitäs olla ihan juomakelposta vaikka Eetu sen keittiki.” nainen heitti, samalla kun viimeisen kommentin aikana suupieleen kohosi virne ja tuo vilkaisi viereisellä tuolilla istuvaa miestä.
”Emmä ny niin huonua kahavia keitä. Ehkä kerra, mutta soli mittavirhe.. ” Eetu kommentoi muka loukkaantuneena ja nosti katseen edessään olevan lehden sivuilta Nellyyn.
”Eei. Kahvi on ihan hyvää.” venäläinen sanoi ennen kuin heitti lähes puolet kupin sisällöstä huiviinsa, ja käytti sen pienen hetken hyödyksi yrittämällä päättää mitä oikeasti vastaisi. ”…Äitini laittoi aamulla viestiä ja kertoi että hän ja isäni ovat tulossa yllätysvierailulle.”
”Aaa, mutta sehän on kiva. Vai? Asuuko sun vanhemmat kans Suomessa vai tuleeko ne kauempaaki?”
”mmh.. Sinänsä kiva joo. Ja ei, koko muu perhe asuu Venäjällä. Vanhempani lähtivät joulun jälkeen äitini vanhempien luo Englantiin, joten koska sieltä on helppo lehtää Helsinkiin.. miksikäs ei kävisi esikoisen luona kylässä.” Marshall hämmästyi jo itse kuinka avoimesti selitti asiasta. Jopa Eetun ilme näytti hieman yllättyneeltä, kun tähän saakka venäläinen oli kuitenkin ollut aika lyhytsanainen. Pistetään puheripuli pienen paniikin piikkiin. ”Haittaako jos otan toisen kupin?” mies kysyi, tajuttuaan kahvinsa kadonneen. Puheen sujuvaan kulkemiseen saattoi vaikuttaa jo ennen tätä nautitut 6kuppia kofeiinia…
”Joo, ota vaan!” Nelly ennätti jo sanomaan kun Eetu vasta sai suunsa auki että olisi sanonut kutakuinkin samoin. ”Sanoit että sinäsä kiva ko ne tulee? Niin onko teillä jotenki huonot välit tai jotai?” nainen lisäsi, uskoen että Marshall kyllä tietäisi itsekin että sai vapaasti vastata tai olla vastaamatta toisen kysymyksiin.
”Onneksi sellaisesta ei ole kyse, meidän perheellä on oikeastaan aina ollut hyvät välit. Sitä korostettiin jo pienestä saakka että perhe on tärkein.” venäläinen selitti hieman olkiaan kohauttaen palatessaan takaisin pöydän ääreen uuden kahvikupillisen kanssa.
”No mutta sitte ei pitäs olla mitään hätää, kerta perhe on tärkein.” nainen sanoi napakasti varman kuuloisena. ”Tuleeko ne sun vanhemmat käymään täälä tallillaki?”
”Tulee” rastapää sanoi lyhyesti, kääntäen katseensa Eetun suuntaan ”Jos se siis vain käy?” tokihan hän oli jo tuonut Niklaksen käymään mukanaan tallilla, mutta pieni epävarmuus iski heti kun tuo tajusi että olisi tuomassa pari vierasta lisää tallille. Ihan vain pyörimään ja katsomaan, eikä hoitamaan hevosta tai muutakaan tähdellistä.
”Tottaha toki se käy että ne tänne tuloo.” isäntä vastasi, räpytellen silmiään aavistuksen hämmentyneenä kun rastapää oli kysynyt lupaa vanhempiensa vierailulle tallille.

Marshall nyökäytti päätään pienen hymyn kera ja hörppäsi jälleen kahvistaan. Ehkä hän oli jossain mielensä perällä pienesti toivonut että tallilla olisi ollutkin joku outo sääntö, kuinka useammasta vieraasta piti ilmoittaa x määrä päiviä etukäteen tai jotain. Minkä varjolla hän olisi voinut päivitellä isälleen että he eivät voikaan tulla hänen mukanaan tallille.

[MarshallOsallistuja]

Kun parisuhteessa on kaikki hyvin niin…

Siinä missä Marshall oli aina pitänyt kotona ollessaan tiukan aikataulun muodostamista aamutalleista, oli hitaissa ja rauhallisissa aamuissa oma viehätyksensä. Varsinaisesti hänen ei edes tarvinnut herätä aamuvarhain, mutta tavaksi oli tullut nousta ylös kun Niklaksen herätys pärähti soimaan. Jonka jälkeen nuorempi aina veti peiton päänsä ylitse ja mutisi viidestä lisäminuutista. Sillä välin venäläinen nousi ylös, kävi laittamaan kahvinkeittimen ja keittiön radion päälle jonka jälkeen vain jumitti keittiössä siihen saakka kun sai kaataa itselleen ensimmäisen kupillisen kahvia. Sen jälkeen tönimään Niklas hereille, mitä seurasi muut tavalliset aamurutiinit ennen kuin nuorempi lopulta lähti töitä kohti. Yleensä siinä vaiheessa Marshall oli saanut jo tarpeeksi kofeiinia että sai selvitettyä lähinnä paksua purkautunutta lankakerää muistuttavat rastansa ojennukseen ja jotenkuten kiinni.
Tänään venäläinen oli pysytellyt aamupäivän ihan vain kotona, ja juonut lisää kahvia samalla kun oli tehnyt pieniä päivityksiä heidän kotisivuilleen ja käynyt läpi sähköpostit. Lopulta mies oli napannut läppärin mukaansa ja rojahtanut puoli-istuvaan asentoon sohvan nurkkaan, huomattuaan discordissa Vladin kuvakkeen reunassa punasen ympyrän sisällä olevan numeron saapuneista viesteistä. Suurin osa viesteistä oli vain random kommentteja eri asioista, jokunen kysymys ja kasa meemejä. Mutta seasta löytyi lopulta myös videoklippi kun yksi heidän työntekijöistä juoksi karkuteillä olevan varsan perässä, selfie Volyan kanssa, heilahtanut kuva otettuna hevosen selästä käsin maastossa ja edellä näkyi pari muuta ratsukkoa, toinen selfie missä taustalla näkyi Mitya joka oli kaikesta hiekasta päätellen tippunut juuri satulasta… Pakostakin hymy kiipesi suupieliin. Vaikka pääasiassa kaikki olikin sinänsä turhanpäiväisiä tilannepäivityksiä kotopuolesta, Marshall todennäköisimmin matkustaisi kotiin antamaan Vladille henkilökohtaisesti selkään jos hän kehtaisi yht’äkkiä lopettaa niiden lähettämisen.
Venäläinen käänsi katseensa rahin päällä olevan kännykän suuntaan kun sen näyttöön syttyi valo. Mies kurottautui nappaamaan puhelimen toiseen käteensä ja tottunein sormen liikkein avasi näytön lukituksen, painaen sitten näytöllä näkyvää kirjekuoren kuvaa mikä ilmoitti uudesta viestistä.

”Hmh. Yleensä äiti kyllä soittaa…” Marshall mutisi itsekseen äidinkielellään lukiessaan näytölle avautuneita tekstirivejä.

Läppäri oli vähällä pudota lattialle kun mies nousi nopeasti istumaan saadakseen jalat lattialle. Katse haravoi jo kolmatta kertaa lyhyen viestin sisältöä, kunnes venäläinen napautti puhelimen soittolistan esille ja napautti Niklaksen nimen perässä näkyvää luurin kuvaa. Siirtäessään kännykän korvalleen Marshall nousi jalkeilleen, ja lähemmäs repi sekaisella nutturalla olevia rastojaan samalla kun käveli päättömästi ympäri olohuonetta.

”Soitit just eikä melkeen hyvään aikaan. Kirjaimellisesti just sanoin heipat asiakkaalle niin pystyin jopa -..” Niklas vastasi tavalliseen pirteään ja huolettomaan sävyynsä ennen kuin Marshall jo keskeytti.
”Äiti laitto viestiä. Ne tulee tänne.” venäläinen sanoi nopeasti ja hieman hätäisen kuuloisesti.
”Tä? Niin kekkä tulee? Sun äitis vai? Yllättävää, mutta kiva.”
”Ei, ku ne. Kumpiki. Äiti ja…isä.”

Pienen hetken puhelimen kummastakaan päästä ei kuulunut mitään muuta kuin vaimeita taustaääniä, mistä pystyi päätellä että Niklas oli siirtynyt jonkun oven kautta syrjemmäs puhumaan.

”..Jjaa. No. Ei hätä oo tämän näkönen vai miten se menikään, kyllä me jotaki keksitään.” Niklas sanoi lopulta vakavempaan sävyyn. Eihän häntä olisi haitannut vaikka Marshalin isä vihdoin saisi tietää hänen poikansa seurustelevan toisen miehen kanssa, mutta Niklas oli kyllä tietoinen kuinka iso asia se olisi Marshalille itselleen.
”Ei, Nik, ne on tulossa jo.” Marshall sanoi hieman vaimeammin, ja jo puhelimen kautta kuuli että tuon suuta kuivasi.
”Niin mitä? Tulosa jo? Millon? Mihin aikaan?”
”…Huomenna. Illalla.”
”Mit-…? Miten helvetisä ne päättää, tai lähinnä sun isäs, päättää tehä jonku extempore reissun Suomeen? Eikö niille tullu mieleen ilmottaa sulle aikasemmin tai kysyä ees että passaako se?” Niklas kysyi hätäisesti, yrittäen keksiä jonku porsaanreiän mitä kautta Marshall voisi helpommin keksiä verukkeen että he peruisivat tulonsa.
”Ne lähti joulun jälkeen käymään äidin vanhempien luona Englannissa. Sieltä on helppo lentää Helsinkiin, joten isä oli ajatellut että olisi ihan mukava yllätys käydä lyhyesti meidän luona kylässä. Ja yllätyksenä sen takia, kun hän tietää että en ole töissäkään tällä hetkellä joten mitään akuuttia menoa minulla tuskin on. Isä ei itseasiassa edes tiedä että äiti varoitti minua ennalta. Isä haluaa myös nähdä miten Arlekin toimii ratsastaessa..”
”…Sehä on halunnu sen kopukan pois tontiltaan suurinpiirtein jo samana päivänä ko veit sen kotia? Niin miks sitä nyt niin kiinnostaa että miten se menee?”
”Juuri siksi. Koska jos se hevonen on meidän, tai siis minun, omistuksessa niin sen pitää yltää tietylle tasolle että se saa edes pysyä meidän tallissa. Ellei isä olisi halunnut Volyalle jotain tuloksia Suomen puolelta, alunperin Arlekin oli tarkoitus tulla mukanani suomeen.”
”Anna ko mä arvaan, suurin ongelma sulle on tällä hetkellä se että me tiietään Otsonmäen väen suhtautuminen venäläisiin niin se että sinne tulee sun isäs, joka on ko kävelevä valomainos että venäläinen ja ylpeä siitä joka ei puhu muuten sanaakaan suomea, että miten se tulee vaikuttaan sun olemiseen? Siis… sen lisäksi että täsä on aika helvetin iso todennäköisyys että nyt viimestään sun isäs tajuaa että me ei ollakaan vaan perus kavereita. Koska oon aika varma että se ei niin typerä oo että menis läpi että ihan kavereina vaan nukutaan samasa huoneessa ja vieläpä samasa sängysä.”
”Mmhm… ”Marshall mutisi hermostuneen kuuloisen myöntävästi.

Hiljaisuus laskeutui taas hetkeksi puhelun ylle, kunnes Niklaksen syvä huokaus kuului toisesta päästä.

”..No. Mulla ei oo tälle päivälle tiedosa ko yks asiakas, nopia keissi. Niin koitan sumplia että jos pääsen heti sen jälkeen tuleen kotia. Samalla koitan jotenki selittää tilanteen ja kattoa jos mun työpäiviä pystyy jotenki muklata että saisin ainaki ny pari päivää vapaaksi tai ainaki tosi lyhyiksi, niin pystysin olla jeesimäsä tai tukena. Tai jotai. Kyllä me jotaki keksitään.” Niklas sanoi varman kuuloisesti, vaikka itsekin epäili että kuinka vakuuttavalta mahtoi todellisuudessa kuullostaa.
”..Joo. Kiitos… Olen vissiin.. tallilla, kun pääset näille suunnille niin jos voit tulla hakemaan minut sieltä?”
”Totta kai.”

[MarshallOsallistuja]

Koiran hankkiminen on muutakin kuin söpöimmän valitseminen

Koiran- ja hevosenomistajilla on paljon yhteistä. Jotku haluavat harrastaa ja kilpailla aktiivisesti, toiset taas haluavat työskennellä jalostuksen parissa ja jotku taas haluavat vain itselleen kaverin rentoon harrasteluun. Mitä tuli koiriin, Niklas olisi ehdottomasti se joka etsi itselleen kaveria sohvalle ja rentoon ulkoiluun. Sen takia oli ihan hyvä että tuon huomio pyöri lähinnä seurakoiriksi luokiteltavissa roduissa eikä joidenkin riemuidioottien tavoin joissain molosseissa tai vastaavissa vain koska ’ne näyttää niin siistiltä’.

”Tiedän että se mahdollinen koira olisi virallisesti sinun, mutta sen verran ainakin suosittelen että suljet ne välisivut siitä mopsista ja bostoninterrieristä.” Marshall sanoi kuin sivuhuomautuksena, naputellessaan samalla omalla läppärillään vastausta sähköpostiin.
”Miks? Tai siis joo, niillä on näemmä enemmän taipumuksia eri sairauksiin mitä monella muulla rodulla mutta miks mun pitäis ne jo heti alkuun unohtaa? Kyllähän niisäki terveitä yksilöitä on.”
”Voisin kertoa montakin syytä, mutta ihan oppimisen kannalta on ehkä parempi kun googletat brakykefaalisen oireyhtymän. Sieltä löydät vastauksen sekä listauksen siihen kuuluvista koiraroduista. Toki niissäkin roduissa on niitä terveempiä yksilöitä joo, mutta silti suosittelisin että katsot edes lähtökohtaisesti vähän terveempiä rotuja.”
”…Ei sitte yhtään helpompaa termiä oo voinu keksiä tälle asialle..” Niklas mutisi lähinnä itsekseen, löydettyään etsimälleen sivulle.

Edellisenä päivänä kun Niklas oli ollut ensimmäistä kertaa tallilla mukana ja tavannut kahvilla käydessä Noan koiran Mielikin, jolloin lopputulos oli ollut juurikin se mitä Marshall oli veikannutkin. He olivat tuskin päässeet edes kotiin asti kun nuorempi oli jo alkanut puhumaan yleisesti koirista, pitempään haaveena olleesta omasta koirista, Mielikistä, roduista joita hän oli jo aikaisemminkin katsellut ja tutkinut, Mielikistä… Ja nyt jo toista iltaa pelin sijaan telkkarissa pyöri joku Netflixin sarja lähinnä taustametelinä, kun Niklas oli seikkaillut pitkin nettiä tutkimassa koirarotuja ja tekemässä ties kuinka monta eri rotutestiä jotta osasi edes vähän rajata että minkä tyyppisiä koiria tutkisi.
Jos rehellisiä oltiin, ei venäläisellä oikeasti ollut mitään sitä ajatusta vastaan ettäkö heidän pieneen talouteen tulisi koira. Mutta ainakin tähän saakka ne kerrat kun Niklas oli ottanut koiran hankkimisen puheeksi, olivat ne olleet sen verran ohimeneviä että Marshall ei ollut halunnut antaa periksi ja päästänyt toista hakemaan ties mitä pentua jostain päin suomea.

”Okei. Jo tää tekstipätkä on tarpeeksi hyvä syy mulle että miksi en ees ala tutkiin enempää nuita paria rotua.” Niklas sanoi lopulta, nousten ylös ja suuntasi keittiöön päin.
”Ihan viisas päätös. Mutta muista että se kuonon mittakaan ei takaa sitä terveyttä. On myös rotuja joilla on kuonoa, mutta silti mahdollisten sairauksien ja ongelmien lista on pitempi kuin nälkävuosi.”
”Ja sanotaan että kaikki työ alkaa heti kun ko koira tuuaan talohon. Musta tuntuu enemmän siltä että se työ alkaa jo kauan ennen ko ees oikia koira on löytyny. Tai ees se rotu.” Niklas puheli samalla kun nappasi tiskialtaan reunalta tupakka-askinsa ja sytkärin, suunnaten asunnon takaovelle päin.
”Et uskokaan kuinka moni vain päättää että haluaa koiran, ja pari viikkoa myöhemmin koira on jo haettu kotia kun jostain torista tai vastaavalta nettisivulta löytyi niin söpö että pitihän se nyt hakea.” Marshall vastasi ja sulki oman läppärinsä kannen.
”No jooo, kyllähän sen koiran nyt söpöki pitää olla tai siis sellanen että miellyttää omaa silmää. Mutta ei se oo sama asia ko jonku pehmolelun valitseminen kaupan hyllyltä.” Niklas mumisi tupakka suupielessään ennen kuin meni ulos.

Marshall katsoi hetken lähes vaikuttuneena nuoremman perään. Ainakin äskeinen lyhyt juttelu oli siltä osin lupaavan kuuloinen että Niklas taisi tällä kertaa olla ihan tosissaan koiran hankkimisesta, tai ainakin tuon puheista oli tullut ilmi että tuo ajatteli asioita vakavissaan ja ihan oikealta kantiltakin. No, katsotaan.

[MarshallOsallistuja]

Mä mitään laseja tarvihe

”Ookko sä ny ihan varma tästä? Entä jos mä leikkaan päi helvettiä, tai vielä pahempaa, onnistun tekeen haavan tai jotaki.” Niklas kysyi vähintäänkin epäilevä ilme kasvoillaan, pidellessään klipperiä käsissään.
”Joo joo. Sanoit että haluat kokeilla, niin anna palaa vain. Et voi leikata niin väärin ettenkö voisi sitä korjata. Ja kunhan pidät sen koneen tasaisesti Arlekin kylkeä vasten, kuten näytin, niin et kyllä saa mitään haavaakaan aikaiseksi.” Marshall vastasi pienen virneen kera, seistessään kädet ristissä rinnan päällä hevosen pään vierellä. ”Oletko varma että et halua niitä laseja?
”Elä sitte väitä ettenkö varottanu. Ja pyh mä mitään laseja tarvihe tälläseen hommaan.” nuorempi mies sanoi, ennen kuin napsautti käsissään olevan koneen päälle.

Arlekin seisoi huultaan roikottaen käytävällä, eikä suonut koneen särisevälle äänelle toisen korvan kääntämistä enempää huomiota. Marshall taputti kevyesti tamman kaulaa samalla kun seurasi Niklaksen kilppauskokeilua, hymyillen hieman huvittuneenakin kuinka keskittynyt ja päättäväinen ilme toisen kasvoilla oli kun hän liikutteli konetta tamman kylkeä pitkin.

”Erelline klippaus ko ei riittänny?”
Venäläinen hätkähti hieman kun kuuli äkisti puhetta koneen äänen ylitse, ja siirsi katseensa nopeasti lähes viereen ilmestyneeseen mieheen. ”Ei. Nämä kelit, Arlekin talvikarva ja ratsastus ei sovi yhteen. Liikutuksen jälkeen se on niin märkä että menee koko päivä että se on taas kuiva..” mies selitti.
”Kyllä se kunnon talavi viälä ehtii tulleen ennen kessää.” Eetu sanoi varman kuuloisesti.
”Sitä odotellessa… Uskon että Arlek pärjää ainakin toistaiseksi nykyisellä loimituksella. Mutta jos se talvi oikeasti sieltä tulee, niin ilmoitan mahdollisista muutoksista.”
”Sehä kuullostaa iha suunnitelmalta.” Eetu vastasi päätään nyökäyttäen. ”Mutta, met laitettihan tuvasa justiisa kahvet tippuun niin tulukaa ihimeesä pyörähtähän sielä ko saatta operaation valmihiksi.”
”..Jjoo, voitaisiin tullakin.” Marshall sanoi saatuaan yhdisteltyä viimeisetkin tavut päässään toisen sanomisista. Jotku Eetun käyttämistä sanoista aiheuttivat yhä pientä hämmennystä venäläisen olemassa olevassa Suomenkielen sanavarastossa.
”Hiano homma” vaaleahiuksinen mies vastasi lyhyesti, ennen kuin jatkoi matkaansa tallin toiselle käytävälle päin. Mitä ilmeisimmin katsomaan oliko sielä joitaki paikalla jotka myös kutsua pöydän ääreen. Pari ratsukkoa oli näyttänyt varustautuvan ratsastukseen kun Marshall ja Niklas olivat kulkeneet sen läpi haettuaan Arlekin.

Klippaamisessa ei kauhean kauaa mennyt, kun aikaisempaa aluetta vain laajennettiin vähän lisää niin että ajettu alue kulki myös kylkiä pitkin aina hevosen takaosan kautta toiselle puolelle. Marshall kiersi Arlekin ympärillä tarkastelemassa työn jälkeä samalla kun Niklas yritti saada edes enimpiä karvoja pois vaatteistaan, suustaan, silmistään… Mies myös oli vannonut enielleen karvoja ainakin kilon edestä työn ohessa.

”Miten hitosa niitä karvoja voi olla kaikkialla? Ihan ko oisin kieriny lattialla niitten seasa että niitä on varmana joka paikasa.” nuorempi mies manasi, pyyhkien käsillä kasvojaan.
”Muistaakseni tarjosin sinulle suojalaseja, mutta kieltäydyit niistä koska eihän pelkkä karvojen leikkuu niin vaarallista ole että siihen laseja tarvitsisi.” rastapää sanoi virnistäen ”En minä niitä turvallisuussyistä käytä.”
”No oisit sanonu! Mä oon ihan satavarma että mulla on kourallinen karvoja silmämunien takana. Tai josaki. Ja pahinta? Yritäppä raapia silmiä. Ja hierominen vaan pahentaa tätä kutinaa.”
”Kyllä se siitä helpottaa, lopulta.” Marshall vakuutteli, päästäessään Arlekin irti karsinaansa. ”Siivotaan jäljet niin käydään tuvassa kahvilla tässä välissä, Eetu kävi kutsumassa.”
”Misäs vaiheesa sä leikeit sosiaalista?” Niklas katsoi muka epäilevänä venäläistä. ”Onko sielä teetä?”
”Tietääkseni on.”
”Nno sitte.” nuorempi mies sanoi hieroen käsiään yhteen tyytyväisen näköisenä

—

Hetkeä myöhemmin kaksikko asteli etteisen kenkävuoren yli, lähtien seuraamaan sinne kantaututuvan puheen ja astioiden kilinää kohti. Edessä näkyvästä avoimesta oviaukosta tupsahti esiin pieni hörökorvainen mustaruskea koira, jonka päällä oli punainen nuttu minkä huppu roikkui vinossa niskan takana. Niklas oli ehtinyt vain nopeasti hihkaisemaan ’koira’, kun tuoli oli jo mennyt kyykkyyn enemmän koiran tasolle ja rauhallisesti tarjosi kättään häntää heiluttavan otuksen nuuhkittavaksi. Marshall ei voinut kuin hymyillä, Niklas oli aina yhtä ilonen kuin pikkulapsi kun tuo sattui tapaamaan koiran ja etenkin jos se oli yhtään pienikokoisempi.
Päästyään lopulta itsekin tuvan puolelle, Marshall pelasi mielessään nopeasti erän Arvaa Kuka -peliä, yhdistellessään kasvoja mahdollisesti oikeisiin nimiin. Eetu ja Noa nyt olivat helppoja tunnistettavia, myös tiskipöydän luona omaa kuppiaan täyttävä Sonja oli sen verran tutumpi että kasvot ja nimi löytyivät aika nopeasti kohdilleen. Katse siirtyi pöydän toisessa nurkassa istuvaan kiharapäiseen mieheen, jonka huomio tuntui kiinnittyvän pöydällä olevan tarjoilulautasen puoleen kuin lapsella joka näki tilaisuutensa koittaneen. Mutta nimi… se oli kuin joku tervehdys, mutta englanniksi.. Hello. Marshall seurasi hieman huvittuneena kun Hello napsi vaivihkaan tarjolla olleista syötävistä pullan ja useammankin keksin itselleen.

”Meillä on näemmä uusikin kasvo täällä.” Sonja sanoi pienen hymyn kera, huomattuaan pöydän suuntaan kulkiessaan oviaukosta sisään tulleet miehet mutta tunnisti heistä vain toisen.
”Vieraileva tähti. Päätin näin loman lopusa ryömiä luolasta ulos ja tulla vihdoinki käymähän tääläki.” Niklas vastasi reippaaseen sävyyn, ja marssi vuorotellen jokaisen luo kättelemään ja esittäytymään.

Venäläinen oli aina ihaillut sitä kuinka helposti Niklas uiskenteli kuin kala vedessä uudessa ympäristössä ja uusien ihmisten parissa, asia missä hänen pitäisi ehdottomasti ottaa oppia nuoremmalta.
Hetken päästä Niklas istui tyytyväisen näköisenä lattialla jalat ristissä ja hymyili kuin hangon keksi aina kun Mielikki kävi suomassa hänelle vähänkin huomiota. Marshall itse taas istui pöydän päädyssä olleelle vapaalle tuolille oman kahvikuppinsa kanssa.

”Kyllä tähän pöytähänki soppii istuun, nii ei tarvihje sielä laattialla istua.” Eetu ennätti sanomaan ja vilkuili lattialle päin kuin pelkäisi olevansa huono isäntä kun vieraat joutui istumaan lattialla.
”Ee, lattialla on mukavaa. Etenki ko täälä on koira.” Niklas vastasi leveän hymyn kera, katse tiukasti omistajansa tuolin vieressä napottavassa pinserissä
”En syytä, kukapa vois vastustaa Mielikkiä” Noa kommentoi lähes ylpeään sävyyn. Kuka nyt ei olisi omasta koirastaan ylpeä?
”Ookko sää pitkäänki touhunnu hevosten kaa?” Hello keskeytti keskustelun hieman epäselvällä äänellä, kun yritti samalla pitää hamsterin lailla poskiinsa ahtamat keksit suussaan.
”Een niinkään, aika vähän. Oikiastaan vasta Marshalin kautta pari vuotta sitte päätyny heppajuttuihin mukahan. Jahka täsä saa vaan omat työkuviot kunnolla kulkehen niin sitte kyllä ois tarkotus jatkaa niitäki hommia tai ainaki kokeilla mihinkä sitä ittestä oikein ois.” Niklas selitti
”Asukko sä kans täälä Otsonmäellä?” Noa kysyi vuorostaan, siirtäen samalla tarjoilulautasta hieman kauemmas Hellon hapuilevien näppien ulottuvilta.
”Juh, täälähän mä. Mutta kotosin himppasen pohjosemmasta mistä me tänne muutettiinki, ko oon tosiaan Marshalin…kämppis. Alotin Seinäjoella työt. Vai opiskelun? No, oppisopimuksella kuitenki, niin arkipäivät menny sielä aika hyvästi ny ennen lomaa.”
”Sannoit että parise vuotta sitte pääryit heppahommia kokeileha? Ookko rattastannu tai muuten liikuttannu hevosia?” Eetu kysyi ihan uteliaisuuttaan koska tottahan toki tuota kiinnosti tietää Hopiavuoressa käyvien ihmisten hevostaustat.
”Jonku verta ratsastanu, en mitenkää säännöllisesti vaan ehkä enemmä kausittain. Joskus vähän aktiivisemmin kävin Marshalin edellisellä työpaikalla satulasa, mutta sitte saattanu olla pitkäki pätkä että en oo käyny tallilla ollenkaan. Sillon ko satuttu käyhän Marshin kotona pyörähtään lomalla niin kyllä ollu päivittäin hevosen seläsä. Ja ajanu muutaman kerran yksittästä hevosta. Eli taidoilta vissiin se joku.. Puska Ö tai sinne päi. Vai miten se sanonta meni.” Niklas vastasi, kohauttaen olkiaan samalla ennen kuin särppi teetään.
”Käyntityöskentelyssä ei ole juurikaan moitittavaa. Ravityöskentelyssä sinänsä hauska, että harjoitusravissa työskentely on helpompaa mitä kevyessä ravissa kun useimmiten se on monilla toisinpäin. Etenkin kun Arlekin ravi ei ole liikkeiden puolesta mikään tasaisin istua.” Marshall lisäsi hieman tarkentavasti. Niklas tuntui liiankin helposti vähättelevän sitä kuinka hyvin tuo oikeasti osasi ratsastaa, etenkin kun huomioitiin kuinka vähän tuo oli vielä ratsastanut.
”Hyvihä soot alakeet saannu jo haltuhun siis. Ja ko vaan pääset satulahan yhtään säännöllisemmin, nii eristyminen jatkuupi.”
”Niihä se o. Ko eipä sitä tekemättä ainakaa voi misään edistyä, oli kyse sitte ratsastuksesta tai mistä tahansa muusta.”
”Viisaita sanoja.” Sonja kommentoi lyhyesti, nostaen kahvikupin huulilleen ja otti ensimmäisen kokeilevan hörppäyksen omasta juotavastaan.

Hevoskeskustelu jäi hieman lyhyeksi, kun Niklas alkoi kysymään ummet ja lammet Mielikistä. Minkä ikäinen se oli, veikkasiko hän oikein sen olevan pinseri, minkälainen koira Mielikki on yksilönä ja minkälainen sen rotu yleensä on… Onneksi äkillinen kyselyikä ei näyttänyt haittaavan Nooaa, joka vastaili tasaiseen tahtiin toisen kysymyksiin kuin tietokirjan ruumiillistuma. Marshall otti pitkän huikan omasta kahvistaan, tietäen että kotona tulisi odottamaan perinteinen keskustelu koiran hankkimisesta. Se aihe oli itseasiassa yleistynyt viimeisen vuoden aikana koko ajan.

[MarshallOsallistuja]

Vähän isompana

Kun idea tuli päähän, oli se pakko saada sieltä pihalle ennen ko saanu mitään muuta aikaseksi xD

[MarshallOsallistuja]

Aattopäivän maastoa kohti

Lapsena joulu oli aina tuntunut jotenkin niin taianomaiselta, mutta vuosien saatossa se ihmetys ja jännitys oli hiipunut pois. Tilalle oli kyllä tullut uusia asioita, jotka näin jälkikäteen ajateltuna kävi jopa enemmän järkeen mitä se kun innoissaan odotettiin kuinka parrakas vanha mies murtautuisi yöllä tuomaan lahjoja ja varastamaan piparit. Nykyään sitä vain halusi olla perheen kanssa yhdessä, käydä hoitamassa hevosia, syödä hyvin ja ehkä pelata pari erää korttia tai jotain lautapeliä. Tänä vuonna kuviot olivat hieman erilaiset kun Marshall viettäisi elämänsä ensimmäisen joulun suomessa.
Aattopäivän aamu oli mennyt lähinnä siihen että Niklas oli istunut makuuhuoneessa puhumassa puhelimeen omille vanhemmilleen kun taas Marshall oli istunut keittiössä ja keskustellut dicordin videopuhelun kautta omalle perheelleen.

”Ihana kuulla että teillä menee paremmin. Olin pitkään vähän huolissani, teistä kummastakin.” ruudulla näkyvä nainen puheli venäjäksi lempeän hymyn kera, pyyhkäisten muutaman letiltä karanneen vaalean hiussortuvan korvansa taakse.
”No, siinä auttoi kummasti se että opein puhumaan asioista edes vähän paremmin. Ja opettelimme alusta että minkälaista on asua yhdessä.” Marshall vastasi, kohauttaen hieman olkiaan samalla kun piti käsiään ristissä rintakehällään.
”Kaikki parisuhteet vaativat työtä, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mutta useimmiten kaikki työ on sen arvoista.” nainen sanoi, vilkaisten jonnekin huoneen toiselle puolelle jonka jälkeen tuon olemus muuttui hieman varautuneemmaksi vaikka hymy pysyikin kasvoilla.

Marshalin ei tarvinnut edes kysyä syytä, kun ruudulle ilmestyi jykeväkasvoinen mustapartainen mies jonka ilme näytti pienestä hymystä huolimatta hieman tuimalta. Rastapää oli aina ollut sitä mieltä että jos hänen isänsä olisi lintu, hän olisi takuuvarmasti huuhkaja.

”Äitisi on jotain jo kertonutkin, mutta miltä uusi talli vaikuttaa?” Grigori kysyi, keskustelu pysyen yhä venäjänkielisenä.
”Hyvältä. Hevosista pidetään hyvää huolta ja puitteet eivät paljo suuremmallekaan tallille häviä. Omistaja etenkin vaikuttaa lähes elävänsä hevosille ja tallilleen.” Marshall vastasi ytimekkäästi, katsoen kun hänen isänsä vain nökytti päätään hieman.
”Volya on vaikuttanut hyvältä takaisin tulonsa jälkeen, teit hyvää työtä sen kanssa siellä.”
”Kiitos.”
”Toivottavasti onnistut sen.. Arlekinin, kanssa edes lähes yhtä hyvin.”
”Yritän parhaani.”
”…No, hyvää joulua. Kerro terveiset kaverillesi.” Grigori sanoi pienen nyökäytyksen kera, ennen kuin katosi paikalta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Marshalin äiti katsoi hetken miehensä perään, ennen kuin katsoi taas läppärinsä ruudulla näkyvää poikaansa.

”Minusta sinun pitäisi kertoa hänelle jo. Olette kuitenkin olleet yhdessä Nikin kanssa jo kaksi vuotta.” Anice sanoi hieman varovaisesti. ”Olen aika varma että hän on jo aikaa sitten aavistanut asian muutenkin”
”Mmhm…” Marshall mutisi hieman epämääräisen vastauksensa, pitäen toista kättä kasvojensa edessä hetken. Ennen kuin taas kohtasi äitinsä katseen.
”..No, mieti asiaa. Tiedän että isälläsi on vahvoja mielipiteitä asioista, mutta en haluaisi että ajaudutte enää yhtään kauemmas erilleen toisistanne..”

He juttelivat vielä hetken aikaa, ennen kuin lopulta Anice oli palannut takaisin joulujärjestelyihin siellä kotona. Ja Marshalin piti alkaa muutenkin valmistautua tallille lähtöön, hän oli nimittäin päätynyt osallistumaan siellä pidettävälle aattopäivän maastoon.
Niklas oli siirtynyt täysissä lomatunnelmissa sohvalle peliohjain käsissään, jouluaiheinen paita päällään mitä täydensi muhkeat tontun kenkiä muistuttavat villasukat jaloissa. Taustalla radiosta kuului joulumusiikki ja glögin tuoksu levisi hiljalleen ympäri asuntoa mukista minkä mies oli laskenut rahin päälle. Sillä välin Marshall oli kiskonut päälleen ratsastusvarusteensa, ja veti tuttuja kulahtaneita ruskeita tallikenkiä jalkoihinsa eikä voinut kuin hymyillä hieman. Niklas oli aina yrittänyt näyttää siltä kuin joulu ei olisi hänelle sen erikoisempi kuin mikään muukaan päivä. Mutta aina kun aatto kolkutti ovelle, alkoi tuo viimeistään kuluttamaan joulumusiikkia senkin edestä samalla kuin itse näytti lähes siltä kuin olisi tipahtanut suoraan Korvatunturilta.

”Oletko varma että et halua tulla mukaan? Siellä on pari hevosta kärryjen edessä, niin kyytiin kyllä mahtuu.” Marshall kysyi, katsoen olohuoneen puolelle.
”Juh, oon varma. Kyllä mä täälä pärjään pari tuntia, mulla on muutenki joulupelit niitten yksien kaa ennen ko niitten pitää alkaa keskittyä sukulaisten viihdyttämiseen.” Niklas vastasi leveän virneen kera, katsoen etteiseen päin. ”Mutta tän mun loman aikana ajattelin kyllä vihdoin tulla käymähä sielä tallillaki. Joku päivä.”
”Se olisi kyllä mukavaa. Arlek on näiden liikuttamisien perusteella vaikuttanut täysin kotiutuneelta joten pystyt ongelmitta mennä satulaankin.”
”Täysin kotiutunu, eli toimii niin kauan ko karkkihanat on auki?” Niklas kysyi virnistäen.
”Aikalailla.” Marshall vastasi hymyn kera, aukaisten ulko-oven.
”Kypärä!”
”hmh?” venäläinen pysähtyi kuultuaan huudon olohuoneen puolelta.
”Se kypärä. Käskit mua muistuttaa että otat sen mukahas ko lähet.”

Marshall veti oven takaisin kiinni, ja kääntyi penkomaan toista etteisessä olevista komeroista. Lyhyen tonkimisen jälkeen tuo veti kypärälaukun ulos sieltä, varmistaen nopeasti että itse kypäräkin oli siellä mukana.

”Kiitos!” rastapää huikkasi nopeasti, ennen kuin poistui tällä kertaa onnistuneesti asunnosta.

Kun Eetu oli ohimennen kertonut kuinka Helin ehdotuksen jälkeen he olivat päättäneet järjestää aattopäivänä pienen aattopäivän maaston, ja tiedustellut josko venäläinenkin olisi halukas osallistumaan sille. Oli mies myöntävän vastauksen jälkeen kohteliaasti maininnut että kypärä pitäisi olla päässä maastoon lähtiessä. Rastapää oli vain nyökännyt ja luvannut muistaa ottaa kypärän mukaansa.
Ihan hyvä että joku hieman tökkikin kepillä siitä aiheesta, Marshall kun oli tottunut jo niin monet vuodet ratsastamaan ilman että ei edes kypärän hankkimisen jälkeen juuri muistanut sen olemassaoloa. Ja Niklas oli ehtinyt pariinkin kertaan kysymään että minkä takia Marshall oli hankkinut pirun kalliin kypärän Kanadasta asti, kun ei edes käyttänyt sitä kuin joskus ja jouluna. Hyvä kysymys, mihin pelkkä koska olen tottunut ratsastamaan ilman oli kyllä surkea vastaus jonka Marshall tiesi kyllä itsekin.

[MarshallOsallistuja]

Eiköhän Marshall ja Arlek lähe mukaan kans 😀 Saa seki vihdoin raahattua sen kypäränsä tallille asti, kerta kypärä on pakollinen!

[MarshallOsallistuja]

Shia LaBeoufin sanoin, Just do it!

Joskus elämässä tulee sellaisia hetkiä kun joku täysin normaali ja jopa tuttu asia tuntuukin hankalalta. Usein niihin liittyi muutos, kun tuttu ja turvallinen rytmi särkyy jolloin asioita lähtee pois ja joitakin uusia tulee tilalle. Toisinaan se menee nopeasti ohi ja asiat alkavat sujumaan ja joskus siihen tarvitsee vähän enemmän aikaa. Mutta joskus taas tarvitaan joku, joka potkii vähän potkii eteenpäin. Ja tänään Marshall oli saanu kokea juurikin sen että kuinka kovaa Niklas pystyikään potkaista, jonka jälkeen jalkapalloilijan taustasta ei ollut kyllä enää mitään epäselvyyksiä..
Sen jälkeen nuorempi mies oli viettänyt hyvän tovin erittäin keskittyneenä lunttilappu sylissään kirjoittamassa mustalla tussilla sanoja poikaystävänsä oikean käsivarren sisäsyrjälle, vieläpä kyrillisiä aakkosia käyttäen, samalla kun toinen oli juonut aamukahviaan. Sekä saattanut saada parikin kopautusta kynästä otsaansa kun oli erehtynyt kurkkimaan toisen raapustelua ennen aikojaan.

—

Arlekin seisoi käytävällä yllättävän topakan näköisenä pää hieman kohotettuna, ja pyöritteli kuolainta suussaan samalla kun seurasi omistajansa operaatiota saada vaihdettua kauhtuneet tallikenkänsä ratsastussaappaisiin. Useimmiten Marshall käytti samoja vanhoja ruskeita kenkiään yleisesti tallilla kuin myös ratsastaessakin, ja kiskoi oikeat saappaat jalkaansa vain jos meni valmennukseen tai kisoihin. Mies pyörähti nopeasti varustehuoneen puolella. ja sujautti toiset kengät sekä päällään olleen hupparin Arlekin varustekaappiin koska ohut pitkähihainen riittäisi kyllä maneesissa ratsastukseen. Ehkä hän vielä joku päivä muistaisi tuoda sen kypäränkin tallille, ja jopa käyttäisi sitä.
Se ajatus mielessään pyörien venäläinen palasi käytävällä odottaneen hevosensa luo ja irroitti käytävän naruista, ottaen kaulalla roikkuneen riimun toiseen käteensä ja ohjat toiseen. Kulkiessaan toiselle tallikäytävälle johtavan oviaukon ohi, Marshall tunnisti siellä tummanruunikon hevosen ympärillä hääräävän naisen samaksi jonka kanssa oli lyhyesti varustehuoneessakin keskustellut joku päivä sitten. Tai no, hän itse oli enemmän ollut kauhistunut siitä kun joku oikeasti aloittanut keskustelun hänen kanssaan ja yrittänyt sisäistää asian. Onneksi edes lopuksi hän oli ehkä onnistunut vaikuttamaan ihan järjissään olevalta ihmiseltä. Oviaukon ohi kulkiessaan Marshall hymyili hieman, ja heilautti kättään kevyesti naiselle vaikka ei ollut varma näkikö hän edes, mutta takaisin päin tulikin pieni tervehdys. Taiteillessaan itsensä ja Arlekin ulos tallinovista, Marshall loi pienen katseen hihan alta kurkkivaan kirjoitukseen ranteessaan ennen kuin lähti suuntaamaan kohti maneesia.
Venäläinen raotti suuria liukuovia sen verran että mahtui kurkistamaan sisälle halliin, missä oli kuin olikin pari muutakin ratsukkoa. Mies epäröi hetken, mutta päätti oman tottumuksen mukaan ilmoittaa kuuluvalla äänellä heidän saapumisesta, ennen kuin avasi toista ovista niin paljon että sai pyöräytettyä tamman mukanaan sisälle ja oven sulkemisen jälkeen talutti hevosen mukanaan keskemmäs maneesissa.
Arlekin seurasi korvat hörössä uralla kulkevaa ratsukkoa samalla kun Marshall kiersi hevosen ympärillä laskemassa jalustimet alas sekä tarkisti satulavyön. Lopulta rastapää pysähtyi hetkeksi tamman vierelle, veti syvään henkeä ja naksautti rystysensä kuin olisi tekemässä jotain hurjempaakin kuin nousemassa hevosen selkään. Nostasessaan toisen jalkansa jalustimelle ja alkaessa heilauttamaan itseään satulaan, venäläinen mutisten toisteli tamman nimeä itselleen mihin hevonen reagoi kääntämällä päätään ratsastajansa suuntaan vaimean hörinän kera. Ja lopulta huulellaan hamusi turpansa edessä olevaa kengänkärkeä. Päästyään tukevasti satulaan istumaan, Marshall kurottautui alaspäin rapsuttamaan Arlekin päätä hieman.

”..Katsotaan vähän muistatko mitään mitä sinulle on opetettu..” mies puheli hiljaa äidinkielellään, keräten ohjia hieman käsiinsä ennen kuin pyysi Arlekin liikkelle.

Edellisenä iltana Marshall oli kokenut jonkinlaisen valaistumisen keskusteltuaan lyhyesti serkkunsa ja veljensä kanssa discordin välityksellä, että hänen olisi pitänyt jo pari viikkoa sitten tajuta olla vertaamatta Arlekia Volyaan missään asiassa. Ne olivat kuin yö ja päivä, mutta kumpikin oli mahtavia hevosia. Ja vaikka pieni ikävä kalvoikin sitä kippurakorvaista oria kohtaan, hevosen tuntien hän oli tehnyt juuri oikean päätöksen lähettäessään sen takaisin kotiin Arlekin sijasta. Siinä missä Volya olisi aiheuttanut vähintäänkin harmaita hiuksia hänelle kuin tallityöntekijöillekin käytöksellään niin orivaltaisella tallilla, ei olisi ollut mitään takuita olisiko se ajan kuluessakaan sopeutunut kunnolla. Kun taas Arlek? Siellä missä oli heinää, puhdas karsina ja joku antamassa piparminttuja niin sille kelpasi kaikki. Plussaa jos pääsi ulkoilemaan kavereiden kanssa, ja niitähän sillä oli kaksin kappalein vieläpä.
Marshall heräsi eilisillan kertaamisesta takaisin tälle planeetalle siinä vaiheessa, kun tuon kuuli jonkun huikkaavan tekevänsä ympyrän. Venäläinen pysäytti Arlekin nopeasti, katsoen toista ratsukkoa joka oli lähtenyt tekemään laukassa pääty-ympyrää maneesin toiselle lyhyelle sivulle. Antaessaan toiselle ratsukolle tilaa heidän suoritukselle, mies keräsi ohjia hieman paremmin kohti tuntumaa. Alkukäynnit olivat venähtäneet hieman aiottua pidemmiksi, mutta eipä heillä kiirekkään ollut. Kaksikon lähdettyä taas liikkeelle, Marshall pyysi omaa hevostaan siirtymään raviin. Tamma heilautti päätään kevyesti ylös ja alas, siirtyen kuitenkin sujuvasti rytmikkääseen raviin kaula rennosti eteen-alas ojennettuna. Hieman raskaammasta rakenteesta sekä pitemmästä kevyestä liikutuksesta huolimatta hevonen liikkui yllättävän kevyesti ja rennosti eteenpäin maneesin kaviouralla. Marshall ohjeisti ulkopohjetta käyttämällä Arlekia siirtymään kulkemaan ihan uran vierelle, jotta mies näkisi kuin tuntisikin paremmin miten tamma liikkui itse. Se tahtoi usein turhankin herkästi alkaa vain ajelehtimaan uraa pitkin, mikä ilmeni hidastuvana reaktiona uralta pois siirryttäessä. Ihan kuin hevonen laittaisi autopilotin päälle ja hämmentyisi joka kerta kun ratsastaja pyysikin jotain poikkeavaa, vaikka ihan vain tuikitavallista volttia.

Marshall oli välttänyt kiusausta kokeilla vähän kaikkea Arlekin osaamisesta läpi, mutta oli päätynyt pitämään ensimmäisen kunnon ratsastuksen kuitenkin vähän yksinkertaisempana. Pääasiassa sen takia, että miehellä oli hyvin pieni käsitys siitä kuinka paljon tamma oli päässyt kotona liikkumaan ratsain muutenkin kuin vain maastossa. Perus askellajien ja tavallisimpien kuvioiden ratsastamisen lisäksi he olivat tehneet vain hieman väistöjä sekä kokeilleet kokoamista pykälän enemmän. Loppukäyntejä kävellessä Arlek näytti siltä kuin he olisivat olleet juuri kaatosateessa. Tamman pitkä talvikarva oli muuttunut tummemmaksi ja kääntynyt kiharaiseksi melkein koko hevosen mitalta. Lyhyt klipattu alue tamman kaulalla, ryntäillä ja satulavyön seudulla ei kovin paljoa ollut auttanut mutta oliko tuo ihmekään kun sää oli yhä veivannut plussan ja hyvällä tuurilla parin pakkasasteen puolella.

”Ehkä on vain helpompi että klippaamme sinua reilusti enemmän. Jos pakkaset muka tulevatkin äkisti, niin sitten vaan loimitetaan paremmin.” mies puheli tammalle, pysäytettyään sen maneesin keskelle ja pudottautui alas satulasta.

Heidän ollessa viimeiset poistujat hallista, Marshalilla meni pieni hetki että tuo löysi valokatkasijat jotta sai valot pois päältä siltä varalta että sinne ei enää tähän aikaan muita tulisikaan. Matka maneesilta tallille tuntui sujuvan Arlekin osalta hieman nihkeästi, koska tamma raahautui perässä kuin se olisi antanut ihan kaikkensa. Ja hiestä märkä oleva karva vain lisäsi sen loppuun ajettua vaikutelmaa, vaikka todellisuudessa suurin syy hikoiluun oli ihan vain sen talvikarvan järjetön paksuus.
Venäläinen oli juuri aikomassa avata tallinoven kun se jo heilahti auki ja joku ilmestyi eteen. Lähes vaistomaisesti Marshall kiirehti pahoittelemaan ja yritti siirtyä hevosineen pois edestä, mutta Arlek oli selvästi sitä mieltä että ehei. Hän oli jo työnsä tehnyt, olimme menossa sisälle missä se tiesi liikutuksen jälkeisten palkkioiden odottavan joten hänhän ei turhia sivuaskeleita enää ottanut. Onneksi ovelta sivuun siirtynyt mies, jonka Marshall lopulta tunnisti Noaksi, ei tuntunut olevan millänsäkään heidän oltua oven takana vaanimassa pahaa-aavistamattomia ulostulijoita. Ja kuinka Marshall tällä kertaa muisti toveri rastapään nimen? Kyllä, hän oli kysynyt Niklakselta että kuka raamatussa oli rakentanut sen valtavan laivan mikä oli toiminut venäläisen ainoana muistivihjeenä toisen nimestä.
Noan huokaus sai Marshalin katsahtamaan hänen suuntaan hieman kysyvään sävyyn, jonka jälkeen mies oli lyhyesti selittänyt mitä ilmeisimmin hänen oman hevosen ontuvan mikä häntä puhisutti. Sitä oli seurannut nopeasti kutsu kahville, mihin Marshall mietti hyvin nopeasti vastaustaan. Osittain teki mieli kieltäytyä, koska takaraivossa nakersi pieni epäilys että hän olisi vain vaivaksi. Mutta samassa päässä jo kuului sen Niklaksen näyttämän lyhyen videon ainoana sisältönä olleet sanat, jonka jälkeen venäläinen oli pienen hymyn kera nyökännyt päätään.

”Kyllä kelpaa. Hoidan vain Arlekin pois niin… mmistä ovesta sinne tullaankaan?” Marshall vastasi, kysyen hieman ohjeita että niin minne tupaan toinen olikaan menossa kahvia keittämään.

[MarshallOsallistuja]

Tähän juttuun voin samaistua ehkä liiankin hyvin, koska oon kokenut hyvin pitkälle saman tilanteen mitä Sonjaki tosa ko tapas ton Heidin. Entisen koulurääkkääjän.
Ja vaikka ei ehkä sais nauttia ko toisella on menny asiat vähän alamäkeen päin niin…Ei, ei hävettäny pätkääkään. Ja kyllä, se tuntu ihan helvetin hyvältä.

[MarshallOsallistuja]

Ai vitsit, tää pihatonrakennustehtävä onki menny multa ihan ohitte vaikka selailu vähän joka nurkkaa lävitte 😀 joten hyva ko tarinoita tähän että huomasin koska Puuha Pete -hommat on ihan parhaita niin mun itteni ko Marshalinki mielestä. Etenkin jos ne liittyy jotenki tallijuttuihin.
Ja mun sisäinen Ulla Taalasmaa myhäilee että mitä tosta kehkeytyy, ko Eira tohon tapaan sen Chain ja Nellyn jutun heitti Noalle. Että ne ois ihan pussaillukki siinä naaman eesä. Koska voi olla että se hoituu nätisti ilman mitään ongelmia, tai sitte ehtii tulla miljoona eri väärinkäsitystä sun muuta.

[MarshallOsallistuja]

Paljastan että Anice ois vaan tykänny:D
Voisin pienet tiivistelmät kyllä näistä vanhemmista tehä tonne nysväämis osioon, että jos joku haluaa Anicea tai Grigoria tarinasaan riepotella.

[MarshallOsallistuja]

Marshalia saa riepottaa vapaasti mukana minne/miten vaan! 😀
Ai vitsit, joku jonka kaa voi välillä puhua venäjää! Koska vaikka Marshall sujuvasti suomea puhuuki niin se on aina sen suhteen vähän epävarma. Ja ko edelleen tulee välillä niitä uusiaki sanoja vastaan mitä se ei ihan ymmärrä. Kuten itseassa tallin suuli xD Joten se että on joku jonka kaa voi joskus vähän äidinkielelläänki puhua on sille tosi kiva asia, ja sillon se onki lähtökohtasesti rennompaa jutteluseuraa.

[MarshallOsallistuja]

Myönnän nauraneeni ko luinki ”Huh, se on muuten ihan vitun kuuma”, enkä mitään sen suuntasta mihin mun ajatuksen juna oli ehtiny jo mennä xD

Ja kyllä, Mielikki on tervetullu Marshalin ja Niklaksen luo hoitoon koska vaan! Vaikka musta tuntuu että joku tietty venäläinen joutus nukkuun lattialla tai sohvalla, koska eihän ny Mielikki voi misään lattialla nukkua! t. Niklas

[MarshallOsallistuja]

Jep, tämä on vaan ns. esitapahtuma sille kun perheen pää Grigori Kozlov tulee käymään. Ja tulee pyörähtään tallilla muutamaanki otteeseen 😀

[Julkaisija]

Viestit