Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Muutto Hopiavuoreen
Silmäni pysyivät liimattuna valvontakameran ruudussa koko matkan Seinäjoelta Otsonmäen Hopiavuorelle. Olin huolissani, että yksin ollessaan Ethel hermostuisi hevoskuljetusauton kopissa seistessään. Se osasi olla ajoittain niin hirveän läheisriippuvainen. Helpotuksekseni se oli kuitenkin pääpiirteittäin rauhallisesti, mitä nyt välillä hirnui ja kopisutteli. Helpotukseni kasvoi entisestään, kun käännyimme vanhalle päätielle. Olin tarkastanut reitin jo aikaisemmin Google Mapsista ja tiesin meidän olevan lähellä. Kuskin paikalla istuva Maire – entisen kotitallimme pitäjä, varmistikin minulta pian olimmeko oikealla reitillä. Nyökkäsin ääneti. Hetkessä lähestyimmekin risteystä, josta hevoskuljetusauto kääntyi vaivalloisesti vasemmalle. Saavuimme syksyiseen tallimaisemaan. Katselin uutta miljöötä ympärilläni. Paikka ei ollut loppuseltaan valtava, mutta varmasti hyvänkokoinen Ethelille ja minulle. Olin kuullut paljon hyvää palautetta Hopiavuoresta ja vaikka usein kriittinen huhupuheita kohtaan olinkin, vaikuttivat kyseiset väitteet pitävän paikkansa.
Omakotitalosta ulos pyrähtänyt mies viittoi meitä pysäköimään maneesin vieressä olevalle parkkipaikalle. Maire suoritti pysäköimisen joutuisasti ja pian olimmekin jo ulkona autosta. Viittojamies tuli esittelemään itsensä Eetu Hopiavuoreksi. Tyydyin vain nyökkäämään ja toistamaan nimeni.
”Me tosiaan toivotaan, että viihdytte Ethelin kanssa. Nyt väliaikaisesti voisit laittaa tamman yhteen vapaaseen karsinaan ja katsotaan myöhemmin sitten tarhausjärjestelyjä tai pysyvää karsinaa jostain muualta jos on tarve. Olisi varmasti kuitenkin hyvä päästää Ethel rauhoittumaan sisälle. Muutto kun on hevosillekin stressaavaa”, Eetu jatkoi ja pahoitteli sitten joutuvansa lähtemään toisaalle.
Hän kerkesi kuitenkin opastaa minulle karsinan, jonne veisin Ethelin. Ynähdin miehelle vaimeasti kiitoksen, mutta tuskin se sitä edes kuuli, kun oli jo harppomassa talleja kohti. Käännähdin kannoillani ja kiiruhdin auttamaan Mairea Ethelin ulos ottamisessa.***
Ensi alkuun Ethel oli karsinassaan hermostunut ja pyöri puhisten rinkiä. Avasin karsinan oven ja puikahdin sisään. Pidin sille seuraa ensimmäiset puoli tuntia, joiden aikana tamma jo rauhoittui vähän. Se seisoi yhä valppaana kuunnellen tallin ääniä ja nuuhkien ilmaa, muttei enää häslännyt.
”Kyl sä Ee pian pääset näkemään muita hevosia ja kaveeraamaan niiden kanssa”, mutisin ja raappasin irlannincobin karvaista lapaa. Katsoin parhaakseni jättää tammalle suojat jalkaan karsinaan, mikäli se saisi jonkun sätkyn näin ekana päivänään. Eipähän sitten ainakaan tulisi mitään isompaa vahinkoa.”Ai täälläkö sä sanoit nähnees jonkun uuden hevosen?”
Lähistöltä kuuluva kysymys sai minut hätkähtämään. Vilkaisin karsinan kaltereiden raosta käytävälle ja tajusin pienen porukan lähestyvän Ethelin karsinaa. Purin huultani ja käänsin katseeni hevoseni turkkiin.
”Nelly hei, oot nähny taas omias, eihän tääl ket-”
”Eiku ai.”
Latasin kasvoilleni välinpitämättömän viileän katseen ja käännyin tulijoihin päin. Kolme silmäparia tapitti karsinan ovella Etheliä. Kaksi suunnilleen ikäistäni naista, toisella oli tummat hiukset ja toisella punaiset kiharat. Etäämmällä seisoi hipinltä vaikuttava rastapää, jolla oli vino virne kasvoillaan.
”Mitä?” Tiuskaisin vihaisemmin kuin olin aikonutkaan.
Kolmikko katsahti toisiinsa yllättyneenä. Rastapään virne vaihtui kohoavaan kulmaan. Hm, silläkin oli lovi kulmassa. Tsk.
”Tää stressaa jo valmiiks uudesta tallista, niin voitte lähtee häiritsemästä”, jatkoin närkästyneen kuuloisesti ja käänsin selkäni kolmikolle.
Kuulin askelten ja mutisevien äänien loittonevan. Suussa maistui rauta. Pujotin käteni Ethelin lämpimän harjan lomaan ja mutisin sille jotain hiljaisella äänellä. -
Hiki virtasi ja jokaista kohtaa kehossa särki. Oikean jalan isovarvasta jomotti, olinhan onnistunut tiputtamaan sen päälle kahvinkeittimen. Siinä rytäkässä oli kahvipannukin mennyt pirstaleiksi. En taida pystyä edes ostamaan uutta, puuskahdin mielessäni. Nyt hengitys sai kuitenkin tasaantua, kun viimeisen laatikon sisälle saatuani valahdin lattialle istumaan. Helvetin muutto. Helvetin laatikot. Ja helvetin Otsonmäki, manasin itsekseni. Ummistin silmäni ja hengittelin syvään rauhoittaakseni mieltäni. Tällä hetkellä koko muuttaminen tuntui hirveältä virheeltä. Mitä olin oikein ajatellut muuttaessani Otsonmäkeen? Toki täällä oli halvempi asua kuin Seinäjoella, mutten tuntenut lähistöltä ketään ja koko paikka oli minulle vieras. Jo keskustan läpi ajaessani tuntui pikkukylämeininki ahdistavalta. Kauppoja oli vain muutama ja ihmiset tuntuivat ahdasmielisesti kyyläävän toistensa jokaista liikettä. Jopa muuttokuormaa purkaessani oli useampi utelias, oman elämänsä Ulla Taalasmaa yrittänyt tulla jututtamaan. En tietenkään ollut vastannut sanaakaan, niin jospa täällä pikkykylässä jo pian kiertäisi huhu siitä, että olen mykkä tai vaihtoehtoisesti kuuro. Huoh. Avasin vastahakoisesti silmäni. Urakka oli vielä kesken. Kurottauduin vetämään oikean puoleisen sukan jalastani. Sen alta paljastui turvonnut ja tummunut varvas. Ähkäisten vetäydyin jalkeille suuntanani keittokomero. Se oli tuhottoman pieni, mutta jotenkin sain itseni ja kipeän jalkani kinkattua sen suojiin ja akrobatisoitua jalkani pesualtaaseen. Käänsin hanaa ja ensin säpsähdin veden kylmyyttä niin, että olin kaatua. Kerkesin kuitenkin tarrata toisella kädelläni kiinni pesualtaan reunasta. Huh. Aivotärähdys tästä olisi vielä puuttunutkin. Suuntasin kolhun ottaneen isovarpaani suoraan hanan alle. Valuttelin vettä hyvän tovin. Turvotus ei laskenut, mutta jomotus tuntui lakkaavan. Lasketettuani vettä niin kauan, että aloin jo huolestua vesimaksun suuruutta, nostin jalkani alas maankamaralle ja suljin virtaavan hanan. Keräsin ryhtini ja päätin jaksaa vielä purkaa osan muuttolaatikoista. Sen tehtyäni voisin sit hengähtää.
***
Kello osoitti jo pitkälle iltaan, kun istuin vielä yksiöni lattialla purkamassa muuttolaatikoita. Ehkä tyypillisellä parikymppisellä ei ollut näin paljoa tavaraa, mutta olin perinyt koko äitini irtaimiston hänen kuoltuaan. Osan huonekaluista olin jo aikoja sitten myynyt kirpputorilla, loput taas jättänyt itselleni. Olin tähän mennessä saanut jo kasattua neljän hengen keittiön pöydän, purettua astiaston ja muut keittiön välineistöt kaappeihin, sekä levitettyä 120-senttisen patjan yksiön nurkkaan. Olin juuri penkomassa petivaatteita laatikosta, kun puhelimeni värisi soiton merkiksi. Kaivoin vempaimen farkkujeni taskusta ja katsahdin ruutuun. Janne. Nostin puhelimen korvalleni ja heti ensimmäisenä saatoin kuulla miehen olevan kännissä.
”Nadja hei..oot sä ottanu mun auton?”
Naurahdin vaimeasti. Kaveri oli selkeästi ottanut vähän enemmänkin kirkasta, kun ei muistanut edes autonsa sijaintia.
”Ootko hei baarista soittamassa? Muistathan sä et me sovittiin et sain käyttää autoas tän muttokuorman kuskaamisessa. Pelkästään tän perjantain. Saat sitten koslas heti takasin, kun ajan sillä Seinäjoelle.”
Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaista ja sitten kuului tuttua herisevää naurua.
”Vai niinkö se oli?” Kaverini nauroi huvittuneena. ”Hyvä etten soittanut poliisille kössitystä autosta.”
Hymähdin.
”Oliko sulla muuta?”
”Ei.”
”No hei sit.”
Janne oli vielä kaiketi aikeissa sanoa jotakin, mutta kerkesin lopettamaan puhelun. Tungin puhelimen takaisin takataskuuni ja jatkoin petivaatteiden kalastamista. Tuntui oudolta, että Janne ja muut olivat tällä hetkellä bilettämässä Seinäjoen yössä, kun itse istuin Otsonmäellä itsemurhayksiössäni purkamassa pölyisiä tavaroita. Toisaalta, ainakaan mulla ei olis hirveää darraa huomenna, toisin kuin eräillä, ajattelin. Ehkäpä elämäni oli tosiaan muuttumassa Otsonmäelle muutettuani. Vielä oli vain vaikea sanoa millä tavalla.// Ennen Ethelin päiväkirjaan kirjoittamista kerkesin nyt jo kirjoittaa Nadjan muuttotarinan Otsonmäelle. Ethel tulkoon sitten perässä. Ja tiedän, tosi seksikästä aloittaa kertomalla murtuneesta varpaasta! Toivottavasti luitte syödessä tai vaihtoehtoisesti omaatte jalkafobian :>
-
Nadja Elisa Ylitalo
Kutsumanimi: Nadja, Natu (läheiset)
Synt. 30.11.1999, 20v
Horoskooppimerkki: Skorpioni
Pituus: 172cm
Syntyjään VaasalainenUlkonäkökuvaus:
Kalpea ja hentorakenteinen, tummapiirteinen naisen alku. Omaa luonnostaan kiharat hiukset ja terävät kasvonpiirteet. Nämä ovat omiaan korostamaan kylmää katsetta. Hymyt ovat harvassa ja useimmiten kasvoilla nähdään resting bitch-face. Oikeassa kulmakarvassa kaksi lovea ns. ’eyebrow splits’ . Ylähuulen yllä oikealla puolella luomi ja niin sanottuna tavaramerkkinä punainen huulipuna.
Vaatetuksessa korostuvat punainen ja musta. Tallilla nähdään usein sonnustautuneena punaiseen ihonmyötäiseen paitaan ja mustiin kokopaikkaisiin ratsastushousuihin. Kylmemmille säille on varattuna punainen tuulitakki.
Taustaa:
Astetta rankemman lapsuuden ja nuoruuden kokenut Nadja on rakentanut ympärilleen suojamuurin halveksivasta katseesta ja piikikkäästä sarkasmista. Sinä vuonna kun Nadja täytti 11-vuotta, hänen ex-alkoholisti äitinsä ratkesi juopottelemaan. Juominen yltyi päivittäiseksi ryyppäämiseksi ja äidistään huolta pitänyt tyttö jätti usein tulematta kouluun hoitaakseen äitiään. Ala-asteen rehtori otti ennen pitkää yhteyttä sosiaaliviranomaisiin ja viitosluokkalainen tyttö otettiin huostaan. Isästään Nadjalla on tiedossa vain tämän nimi. Hän ei ollut aikoinaan kovinkaan ilahtunut Nadjan äidin raskaudesta ja jätti tämän puille paljaille. Huoltajan puuttuessa, päätettiin tyttö siis sijoittaa sijaiskotiin.
Siitä alkoi vuosien pompottelu sijaisperheestä toiseen ja aika ajoin Nadja päätyi asumaan myös eri laitoksissa. Ensialkuun hän elätteli toivoa kotiin äidin luo palaamisesta, mutta nämä toiveet kariutuivat, kun vuoden kuluttua huostaanotosta kerrottiin hänen äitinsä vieneen henkensä oman käden kautta. Nadja eli siis aina 18-vuotiaaksi ikäänkuin kiertolaisena, eläen milloin laitoksessa ja milloin uudessa sijaisperheessä. Suojellakseen itseään, piilotti hän tunteensa ja otti etäisyyttä muihin ihmisiin. Sama lapsuudessa ja nuoruudessa kasvanut suojakuori jäi kuitenkin ikäänkuin ’päälle’ ja nainen on edelleenkin varautunut, piikikäs ja hidas lämpeämään uusissa ihmissuhteissa. Hän ei ole halaaja-tyyppiä, vaan pitää mielummin oman tilansa. Small talkilla hänestä ei saa mitään järkevää irti ja ennen tutustumista nainen onin lyhytsanainen ja mahdollisesti töykeäkin. Hän myös välttää puhumasta menneisyydestään ja harkitsee tarkkaan keneen luottaa, ennen kuin paljastaa asioita itsestään. Kylmän katseen takaa löytyy kuitenkin aivan toista kuin kylmä sydän. Nainen on syvällinen, huumorintajuinen *köh* musta huumori *köh* ja erityisen hyvä kuuntelija. Tutustuessaan ja kiintyessään ihmiseen on hän todella lojaali ja huolehtivainen.
Jotain hyvää sijaisperhe-rumbastakin kuitenkin tuli. Eräällä sijaisperheellä johon Nadja sijoitettiin, oli hevosia ja hän osoittikin kiinnostusta kauraturpia kohtaan. Tukien rahoittamana Nadja sai alkaa käymään ratsastustunneilla ja ajan myötä harrastus kasvoi intohimoksi. Jo silloin hän haaveili omasta hevosesta ja kilpailemisesta. Sellaiseen ei kuitenkaan hänellä olisi ollut laitosnuorena mahdollisuutta.
18-vuotta täytettyään sai Nadja käsiinsä äitinsä perintörahat ja osti niillä itselleen Virosta Suomeen tuodun Ethelin. Nyt tamma on ollut hänellä kahden vuoden ajan. Rahat ovat ajoittain tiukoilla ja Nadja on joutunut tinkimään omasta elämisestään hevosensa vuoksi. Itse Otsonmäellekin muutto oli itse asiassa rahansäästö-kikka, sillä pikkupaikkakunnalla asuminen oli huomattavasti huokeampaa Seinäjokeen verrattuna.
Nadja on tavoitteellinen ylisuorittaja, joka painostaa itseään yrittämään parhaansa. Hän opiskelee liiketaloutta Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Vuonna 2021 hänen olisi tarkoitus valmistua liiketalouden tradenomiksi. Nyt Otsonmäelle muutettuaan hän on myös etsiskellyt osa-aikatyötä.
Ratsastustaidoiltaan Nadja on helppo B:n tasoa. Esteitä hän on kuitenkin hypännyt suhteellisen vähän ja niiden korkeus on ollut aboutiarallaa ”huimat” 60-senttiä. Nadja on kiinnostunut Natural horsemanshipistä ja soveltaakin oppimaansa tietoa hevosten käsittelyyn ja esimerkiksi Ethelin kanssa touhuamiseen.
Vaasassa ja Seinäjoella asuessaan Nadjalla oli muutamia hyviä ystäviä, mutta nyt Otsonmäelle muutettuaan on hän aika lailla puilla paljailla. Mutta ei sillä- nainen on tottunut pärjäämään yksin.
Nippelitietoa:
– Ajoneuvona toimii kevytmoottoripyörä, musta Yamaha DT
– Kunnioittaa jokaista eläintä niin hämähäkistä hirveen ja on se tyyppi, joka ei raaski tappaa sisällä häiriköivää ötökkää, vaan kuljettaa sen paperimukin kanssa ulos
– On-off-tupakoitsija, yrittänyt lopettaa useat kerrat
– Nauttii raskaammasta musiikista, vaikkakin Death Metal menee jo yli hilseen
– Kavereita Seinäjoella mm. Janne ja Nessu (Netta)
– Pyörinyt aikanaan huonommissakin piireissä, sittemmin jättänyt kyseiset ihmiset taakseen
– Ei ole tekemisissä kenenkään perheenjäsenensä kanssa, harkinnut joskus etsivänsä isänsä tai mahdolliset puolisisarukset käsiinsä
– Soittaa kohtalaisen hyvin pianoa-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten
Nadja Ylitalo.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten Nadja Ylitalo.
-
Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 10 kuukautta sitten
Eetu Hopiavuori.
-
Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 2 kuukautta sitten
-
Naww, olipa ihana hehkutus kouluratsastuksen iloista! Niinä päivinä, kun tosissaan hevonen on yhteistyökykyisellä tuulella, on kaikkein palkitsevinta ratsastaa. Tuo
” Levitin kädet Titanicin tyyliin ja suljin silmät, ihan hetkeksi vain.”
Kuvasti tosi hyvin sitä, millaiselta fiilis tuntuu mielekkään ratsastuksen jälkeen. C:
Odotan saavani tutustua lisää Nellyyn ja Cozminaan tulevaisuudessa !
-
Kuten Nelly jo mainitsikin, kertoi tää tarina paljon yhteisöllisyydestä. Lisäksi Outista jäi tarinan perusteella sellainen luotettava ja lojaali kuva, jotakuinkin kaveri jota sietäisi oikeastikin paremmin kuin hyvin. Teksti oli myös tosi jouhevaa, vuoropuhelua oli kivasti ja sen seasta paljastui ainakin itselleni uutta tietoa Outista ja tämän nykyisestä elämäntilanteesta.
Kiva stoori ^^
-
Komppaan Tiitusta siinä, miten fiksusti sait kirjoitettua hevosten vertailusta. Teksti muutenkin erittäin sujuvaa ja etenee johdonmukaisesti niin, että sitä on kiva lukea. Pointsit siis siitä! C:
Olin ollut aina sitä mieltä, että hevosen sai olla mieluummin liian reipas kuin eteenpäin puskettava. Ei ratsastuskoulussakaan koskaan ollut harmittanut roikkua kyydissä pukkilaukkaa vipeltävän ponin selässä tai rauhoitella helposti kuumuvaa puoliveristä, mutta kun tunnille oli osunut se laiska suomenhevonen, jota kukaan ei saanut liikkumaan eteenpäin, olin ollut valmis lähtemään kotiin saman tien.
Fiilaan Outin ajatuksia hevosen eteenpäinpyrkimyksestä kyllä ihan satasella. On paljon mukavampaa istua hevosen selässä, jolla sitä eteenpäinpyrkimystä on vähän liikaankin, kuin sellaisen kuntopyörän selässä, jota saa itse suunnilleen työntää hikihatussa eteenpäin. Ja hyvinhän se laukka Jussinkin kanssa sitten loppujen lopuksi sujui. Kuten sanoit, ehkä se on niitä hevosia, joille ensimmäinen laukannosto on se vaikein. Muutenkin kuvailit kivasti teidän ratsastusta ja pystyin näkemään kyseisen ratsukon sieluni silmin työskentelemässä itsekseen maneesissa.
-
Kuvailet tosi aidosti sitä, miltä oman hevosen saaminen tuntuu, varsinkin Santun ikäisen 16-vuotiaan näkökulmasta. Innostusta ja odotusta pystyi lukemaan ihan alusta asti esimerkiksi koiran hoidonkin lomasta. Tunnelma tarinassa oli yleensä ottaenkin tosi odottavainen ja hilpeä. Ja pakko sanoa että Fifi vaikuttaa tosi suloiselta tapaukselta! (Issikat on sydäntä lähellä :3) Santun äidin pettymyksen kuvailu toi myös tarinaan aitouden tunnetta. Eihän tosielämässäkään kaikki ole sateenkaaria ja yksisarvisia, vaan joukkoon mahtuu myös niitä hankalampia ihmisiä ja negatiivisia kommentteja silloinkin, kun elämä tuntuu ihanalta. Kommentti ja kuvailu toi tässä tapauksessa myös hyvin esille Santun äidin persoonaa.
Kirjoitat tosi kivasti ja selkeästi, mutta yksi kieliopillinen korjaus voisi olla paikallaan. Esimerkiksi kohdassa:
”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa. Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.
Olisi selkeämpää erotella johtolauseesta erilliset kuvailut omalle rivilleen. Vertaa:
”Siis tuoko se nyt on?” äidin ääni kysyi takaa.
Käännyin katsomaan ja näin hänen puhuvan isän kanssa. Isä näytti kummastuneelta.Sama toistui useamman kerran, niin en usko olleen vahinko (?) Mutta tosiaan, tämä korjaus lisäisi vaan entisestään selkeyttä sun tekstehini!
