Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Tässä nyt todellakin näytetään, eikä infodumpata! Tässä on erittäin selkeästi kerrottu siitä, miten Minja on tottunut suokkikuski kisoissa ja vieläpä menossa tutulle tallille kisoihin, ja Ilona, vaikka on samassa tilanteessa, on kuitenkin melko uuden jutun edessä. Ilonalle tekee varmasti hyvää vaihtaa ajatuksiaan Minjan kanssa jo senkin takia, että hän huomaa, ettei suomenhevosella ratsastavan tarvitse ajatella olevansa suokkiratsastaja, vaan ihan vaan ratsastaja. Minja ei ratsunsa rotutovereille uhraa hirveästi ajatuksia kisoissa, kun taas Veeran vertailu muunkielisiä hevosia kantaviin nimiin on ollut Ilonalle alusta asti iso asia. Tällainen laajentaa perspektiiviä. Luulisin, että Minjasta on näissä asioissa tukea myös myöhemmin.
Nämä hahmot ovat mielenkiintoisia yhdessä, koska ne ovat samassa tilanteessa, mutta suhtautuvat siihen niin eri tavalla. Toivottavasti kuullaan vielä yhteisistä kisamatkoista jne, koska näiden ajatukset kulkevat varmasti sellaisten aikana ja jälkeen ihan eri ratoja.
Oli kiltti temppu myös ottaa uusi hahmo mukaan tarinaan. 😀
-
Veeran hännänheilautus on nyt se hetki, kun tämä virtuaalihevonen heräsi henkiin mulle persoonana ja oikeana hevosena. Vaikka sille on looginen syykin esitetty, musta ajatus tästä hännänheilautuksesta on vaan niin sympaattinen. Tulee mieleen heti omat koirulit, joilla on kans omat tapansa, ja niihin upottamani rakkauden takia pystyn nyt herättämään Veeran henkiin.
Toinen mua liikuttava kohta on Ilonan purkka. Hyi jeesus. Mä en koskisi kenen tahansa purkkaan, en edes hanskalla. Vaan parin kaverinkaan purkkaan suostuisin koskemaan. Ainakin mulle tää rakkaudenosoitus menee siis läpi äärimmäisen selkeänä. 😀 Hyvin keksitty hei. Edes se, että Alex tuntuu tuntevan Veeran ja Ilona tykkää tästä, ei tunnu samanlaiselta omistautuneisuudelta kuin hyijjeeeesus toisen purkan raahaaminen puolen kilsan päähän roskiin. 😀
Kisoihin valmistautuminen on mulle tässä tarinassa se iso punainen lanka, joka sitoo nämä kaksi muuta, mulle tärkeämpää asiaa isoon tarinaan tiiviisti kuin palat palapeliin. Valmennus ja hieronnasta puhuminen, keskittyminen sun muu on yhtä taitavasti kirjoitettua tietenkin kuin nämä kaksi mun avainkohtaanikin, mutta silti kiinnityn ennen kaikkea näihin kahteen yksityiskohtaan. Kun ajattelen tätä tarinaa, muistan ensimmäisenä ne.
-
Mua liikuttaa tämä tarina jotenkin tosi paljon. Onko kukaan ikinä luottanut Helloon missään oikeassa hommassa? No ei varmaan ole. Mä heti kuvittelin, miten tohkeissaan se olisi, kun se ensin suostuisi moiseen vastuutehtävään. Niin kuin lapsi se olisi!
Takerruin tarinan helmenä samaan kohtaan kuin muutkin. Se on hauska kohta ja hahmoon sopiva kohta, mutta se on myös erinomaisesti kirjoitettu. Siinä puhuja saa ääneensä väriä aivan uudella tavalla. En ole aina yhtä kiinnostunut siitä, mitä sanotaan, kuin siitä, miten sanotaan, ja mun kaltaiselle kirjoittajalle tämä osui ja upposi.
Jannan ja Hellon kirjoittaminen yhteen on myös mustakin yllättävä veto, tai oikeastaan pitäisi sanoa virkistävä veto. Jannaa on nähty usein Marshallin ja Niklaksen kanssa, ja Hello on kyllä uusi aluevaltaus. Yllättävintä on se, miten hyvin tämäkin pari toimii. Janna ottaa heti sellaisen ystävällisen mentorin tai isosiskon tai äidin roolin, jota Hello harvoin saa kokea muualla kuin omien vanhempiensa luona. Se vetoaa paitsi muhun, varmasti myös Helloon. Hello puolestaan on omassa pellen roolissaan, mutta tietenkin rauhoittuu heti, kun Janna antaa ymmärtää, että nyt oikeasti pitää keskittyä, ja että Hellon käsiin luotetaan tässä ihan oikea tehtävä.
Onnistunut tarina! Mun mielestä tämä on parhaita arkitarinoitasi tähän mennessä, ja tämä kannattaakin säästää tallessa oman kehityksen seurantaa varten.
-
Tässä tarinassa tulee eteen se, että liiatkaan vaihtoehdot ei helpota hankintaa. Sonja on rajannut vaihtoehtoja järkevästi joo, mutta koska rahaa on enemmän kuin esim, öö, mulla, se mahdollistaa paljon enemmän vaihtoehtoja. Niin kuin sen, ettei tarvi pysyä Suomessa. Voi lähteä ulkomaille (muuallekin kuin Kozloveille) hevosenkatsomisreissulle, eikä siellä ole sitä painetta, että nyt sen hevosen on PAKKO löytyä, kun tänne asti tultiin. Jos olisin Sonjan nahoissa ja voisin katsella ulkomaisiakin hevosia noin vain, mulle tulisi sellainen lievä ahdistus: jos valitsen mitä tahansa, jostain Portugalin perämettistä nousee kuitenkin piilostaan vielä parempi heti, kun kaupat on tehty.
-
Mäkin sanon, että Chip Girl on kyllä kova. 😀 Virtuaalimaailmassa hevosillahan ei oikein ole muuta omaa kuin nimi ja suvun nimet. Siksi niihin panostetaan ihan hirveästi. Meillä on oikeasti ihan sairaan kauniita hevosennimiä, joten kaikki Chip Girlit erottuvat kyllä. Oikeassa maailmassa taas hevosella on, noh, ihan kaikki omaa. Johtuukohan osaksi siitä, että oikeilla hevosilla on yleensä joko tylsiä tai rumia nimiä? 😀 Ehkä tavallisten hevosten ja tavallisten nimien puutteen takia olen tarinahevosissa ihastunut näihin, joilla ei olekaan virtuaalimaailman kauneimpia nimiä. Niin kuin Chip Girl, tai lempparihevostrioni kautta aikojen: Agata Jewel, Maya LIN ja Sand Pond. <3 En jotenkin usko tässä vaiheessa siihen, että Sonjan valinta on Chip Girl, mutta salaa toivon sitä. :DD
-
Jep, kelpais tämmönen loma. 😀 Tai siis uiminen lämpöisissä ulkovesissä ja kaverin kanssa elämänsä analysoiminen. Löhöämään ei musta olisi, vaan huhtoisin näkemässä ja kokemassa kaiken. Mutta Sonjalla onkin arki vauhdikkaampaa, joten lomalla on huilittava!
Mistähän joskus luin, että miehet on niin kuin vessoja. 😀 Joko täynnä paskaa tai varattuja. Toisaalta eipä sitä satuprinssiä tarinassa osaisi arvostaa, jos se liian helpolla tulisi.
-
Tässähän on paljon ja kaikkea! Yhdessä tarinassa avataan tehokkaasti Minjan historiaa ja henkilökohtaisia tämän hetken probleemia. Samalla kerrotaan, millaisia lyhyen tähtäimen suunnitelmia hänellä on Liljan kanssa. Tarinassa ehditään jopa näyttää, miten Lilja kommunikoi uusien tuttavuuksien kanssa. Kaikki ovat sellaisia asioita, jotka helpottavat muita kirjoittajia tarttumaan hahmoon ja hevoseen.
-
Awww eikäääääh että mä kualen (taas), mä rakastan tätä tarinaa. Ne on niin söpöjä, ne on niin kotoisia yhdessä kaikki. Mä haluan, että niistä tehdään telkkarisarja, ellei niin hyvin käy, että niiden arjesta tehdään 629-sivuinen romaani, tai oikeastaan trilogia, tai oikeastaan trihundretologia. Käskekää nyt mun rauhottua.
Pitäisi vissiin kommentoida jotain oleellistakin, eikä jättää pelkäksi fanitukseksi. Miksi?? Okei, ryhdistäydyn.
Tarinan rytmi on tässä erityisen onnistunut etenkin dialogien osalta. Nämä dialogit kuljettavat tapahtumia eteenpäin, vaikka ovatkin taas ihme sekoilua. 😀 Tässä on saatu dialogin lomaan kerrontaa johtolauseisiin ja pikkuisiin kerronnallisiin virkkeisiin tekemättä dialogeista kuitenkaan raskaslukuisia.
Toinen erityinen ansio ovat Ilonan ajatuksien yllättävimmät oivallukset: se, kuinka ”elintarvikkeessa” voi olla ”hyppykuppa” ja kuinka Oskarin identiteetti ja Kitkat kahvissa pystytään samastamaan. Vitsit kun mun ajatukset olisivat yhtä hauskoja. Tai ei oikeastaan. Ihmiset kattoisivat pitkään, kun nauraisin yhtäkkiä keskenäni kuitenkin…
Joo, osui, upposi, naminami, tänkjuu!
-
Mulle tulee tästä tarinasta niin surku. Kuvittelen Harrin vanhemmat venyttämään penniä ilman autoa, jolla kulkea, mikä sulkee heidät aika pieneen elämänpiiriin täällä periferialla. Edes Seinäjoellahan julkinen liikenne ei nimittäin oikeasti toimi, vaikka siellä pari bussia ajeleekin. Samoin tulee surku Sonjalla, joka huomaa Harrin vanhempien puheesta juurikin kaiken kallistumisen. Tämä on valitettavasti ihan tosielämää just nyt monelle. Osalla riittää sama raha kalliimpaan ruokaan, kun osaa säästää. Osalla ei valitettavasti ole enää mitään, mistä säästää. Pysyisivätpä Harrin vanhemmat nyt edes terveinä, ettei olisi sellaisiakin huolia, ja palaisipa Harri nyt sitten vuoden kuluttua auttamaan aina välillä…
-
Heh. 😀 Hauskasti rinnastettu hevoskaupat ja Tinder toisiinsa. Ja molemmista luotu kuvaus on just sellaista, mikä mun mielessä niistä on, vaikka kokemusta ei ole kummastakaan. Onneksi Tinder ei ole niin vakava asia kuin hevoset, hehe. 😀
Ainakaan hevosten suhteen Sonjalla ei onneksi ole sitä vaaraa, että joutuisi jotenkin tyytymään siihen, mitä saa. Hänellä on tukijoukkoja hevosen hankinnassa aina Kozloveilla asti, ja kun oikea löytyy, niin se ei ainakaan heti ole rahasta kiinni. Mulla on odotukset korkealla: varsinkin kun hevosta katsellaan ja kypsytellään näin ihanan rauhassa!
-
Jostain se on liikkeelle lähdettävä. En uskokaan, että kovin usein käy niin, että ekoista koeratsastettavista löytyy se juuri oikea hevonen, kun etsii tietynlaista.
Tämä teksti esittelee Sonjan koeratsastamat hevoset. Hänen suhtautumisensa niihin jää taka-alalle. Sonja kommentoi kyllä hevosia, mutta ei mitenkään tunteella, vaan ennemminkin faktoina. Tämä kertonee siitä, miten Sonja tietää, mitä on etsimässä, ja se, mitä etsitään, ei ole pelkkä lemmikki, vaan myös pari urheiluun. Siinä on turha heittäytyä rakastumaan suin päin ekaan kahdidaattiin, vaikka Ekin kohdalla se olisi periaatteessa voinut olla ihan mahdollistakin. 😀
-
Ilonalla ja Jannalla onkin vähän samanlaista taustaa. Niin kuin Jannankin suruun, myös Ilonan suruun mun on tässä tarinassa vaikeaa samastua. Taidan olla tunteeton, mutta vaikka ymmärrän lapsensa menettäneiden vanhempien tuskaa, en osaa kuvitella lapsia suremassa sisarusta, jota ei koskaan ollut. Meiltä sekä mun että mun siskonflikan kaksoissisarukset kuolivat kohtuun tosi isoina, eikä ketään ole hirveästi kiinnostanut. Toki me lohdutuspalkinnot jäätiin henkiin, eli voi johtua siitä. Muistaakseni ennen mua ollut vauvanalku meni kesken loppusuoralla myös. Joskus ne tulevat puheeksi sillä tavalla sivulauseessa, että niinkin voi käydä. Samanlaisia sivuseikkoja ovat äidin kuolleena syntyneet sisarukset. Mun kokemus sisarusten tai sukulaisvauvojen kuolemisista ei tietenkään ole kaikkien kokemus, mutta mulle on edelleen vieras ajatus, että lapsi osaa surra sisarusta, jota ei oikeasti ollut ikinä. Vanhempien suru voi toki olla pelottavaa. Aikuinen ei usein itke, ei ainakaan omat vanhemmat. Sen takia itkemisen ja pelkäämisen ymmärrän hyvin. Jo olemassa olleenkin sisaruksen menettämisen suremisen ymmärrän tosi hyvin, vaikka sellaista ei ole ollut omalla kohdalla. Äidin veli kuoli teini-ikäisenä, ja se on selkeästi koko perheelle nyt vielä sadan vuodenkin jälkeen oikeasti kova paikka, eikä siitä puhuta missään tapauksessa pelkästään sivulauseessa. Mä kuolisin, jos mun pieni pikkuveli vaikka kuolisi. (Siitä huolimatta, että lapsena toivoin miljoona kertaa, että se vain katoaisi.)
Pystyn tunnistamaan, että tämä teksti on tunteellinen, mutta just tähän lukijaan kaikki tunne ei välity aiheen vierastamisen takia. Tunnistan sen kauneuden: jos ajattelen menetetyn lapsen tilalle jotain, mitä itse osaan surra, pystyn eläytymään. Uskon, että muihin lukijoihin tämä uppoaa. Varmasti on niitä, jotka kokevat tai kuvittelevat tällaisen tapahtuman suruna.
-
Ei hätää talon hommaamisessa, Marshall-kulta. Sen toden totta tietää, kun löytää oikean. Mäkin tuijotin just tätä kotia jo vuosia, vaikka tämä ei ollut myynnissä. Kävin näytöillä, ja vaikka kodit olivat hienoja ja ihania, ne eivät olleet mun koteja. Sitten tämä tuli myyntiin viime vuonna ja tässä ollaan. Sen piti aina olla tämä koti.
Hevosasioissa sen sijaan Marshallia olisi ollut vaikeaa neuvoa. Sanotaan, että kahdesta hyvästä on kiva valita. No ei tasan ole. Mitä jos valitsee väärin? Ja kun on oikeista elukoista kyse, niin mitä jos särkee toisen sydämen? Ai jehna, jos olisi pitänyt valita mun koirista toinen silloin kun mulla oli vielä Nisu ja Taavi molemmat. On siinä varsinainen Sophie’s choice. Marshall sittemmin selvisi tästä onneksi. Mutta ei ihme, että silmiä väsyttää ja karvastelee kaiken keskellä.
Marshallin päässä olevat tapahtumat ja ajatukset on tässä sidottu hyvin todellisuuteen kertomalla ympäristön pienistä tapahtumista, niin kuin koirasta ja kalenterista. Mä tykkään, kun ajatusten keskellä on konkretiaa. Teksti ei jää sitten ilmaan leijumaan, kun jotain, vaikka kuinka olematonta, tapahtuu samalla oikeasti.
-
Jjjjjjepppp. :DD Outi missaa onneksi viestinlähetyksen Viimeisen Askeleen, jonka itse suoritan samassa rituaalissa. Soitan parhaalle kaverille ja luen viestin ja analysoidaan myös yhdessä, voiko sen nyt lähettää. Ei vissiin ihme, ettei mun naisjutuistani koskaan tule mitään. :DD
No joo mutta tässä on taas niin inhimillinen, mulle ainakin ymmärrettävä tarina. Se on kerrottu niin realistisesti, että se huvittaa joillain lukukerroilla. Jos en samastuisi siihen niin vahvasti, se olisi varmaan ihan puhdasta komediaa kaikessa realistisuudessaan, mutta koska samastun, se onkin mulle suurimmalla osalla lukukerroista hyvin tunteellinen ja merkityksellinen tarina.
-
Tämän tarinan riitelyosuus tukee mun teoriaani siitä, että Ilona ei pelkää jäävänsä yksin. Sen maailmassa riitely on osa normaalia vuorovaikutusta ja osoitus siitä, että voidaan puhua ja vähän huutaakin suoraan. Tämä olisi niin lohdullinen ajatus itsellekin. 😀 Vaikka mun aivot eivät siihen omalla kohdalla väännykään, muiden kohdalla kyllä. Oon ihan innoissani, että Ilonan ja Oskarin suhde on sillä tasolla, että riidelläkin voi. Vertaan tätä myös siihen kertaan, kun Oskari pahoitti Ilonan mielen maneesilla. Siitä on tultu paljon eteenpäin.
Kilpailuasioissa ymmärrän Ilonaa hyvin. Ei kun nenästä kiinni. Entisenä urheilijana mua ei ole eniten kiinnostanut oma sijoitus, vaan oma suoritus. Silloin mulle oli periaatteessa ihan sama, missä sen suoritukseni teen. Kunnan kisoissa oli selvää, että voitan ja isolla kaulalla. Isoissa kisoissa sai taistella, eikä silti ollut mitään taattua voittoa. Isoissa kisoissa meni aina paremmin, kun oli muita hyviä siinä sparraamassa vierellä. Ilonan ajatus tuntuu kehittyvän tätä kohti. On ihana tunne saada ekoja voittoja, vaikka sitten nuoria heppoja vastaan harjoituskisoissa. Itsetunto kasvaa. Kuitenkaan ne eivät ole mitään mestaruuksia, vaikka niistä tietenkin saa olla ylpeä. On kilpailtava vertaisiaan vastaan, jotta sijoituksella on merkitystä suorituksen lisäksi! Myös parempiaan vastaan kilpaileminen kannattaa: missä sitä saisikaan parempaa oppia, vaikka ruusukkeet jäävät vähemmälle? Silti kilpailua ei ota kevyesti, kun on päässyt sen makuun ihan tosissaan. Ilonakin on päättänyt omistaa seuraavat hetkensä kouluratsastukselle. Kulisseissa se voitto rakennetaan: treenaten ja treenaten.
Ilonan kilpailu-uran alku on mielenkiintoinen. Usein virtuaalimaailmassa ollaan hyvin hevoskeskeisiä, ja laatistuomarina olenkin väsynyt lukemaan tekstejä, joissa ratsastajan persoonalla ei ole merkitystä. Täällä tekstit ovat erilaisia, ja kunkin ratsastajan oma persoona värittää tekstiä, vaikka ratsastajat olisivatkin samassa tilanteessa keskenään. Ilona on samanlainen kuin Santtu ja Niklas siinä mielessä, että lukija toivoo automaattisesti hänelle menestystä. Ilona on kuitenkin Niklasta itsenäisempi ja päättäväisempi. Hän on lempeä hevosta kohtaan, niin kuin molemmat pojat, mutta samalla ajatuksissaan särmikkäämpi ja ryhdikkäämpi kuin kumpikaan. Ilonalla on hyvä käsitys siitä, mitä hän osaa ja tietää, ja mikä odottaa vielä oppimista. Silti hän ei ole täydellinen, sillä liiasta täydellisyydestä tulee helposti robottimainen ja kyllästyttävä hahmo. Ilona on hieman impulsiivinen toimissaan. Hän myös suree yhtä mokaa ainakin jonkin verran kauemmin kuin moni muu ratsastaja surisi. Hänellä on käytössään vain tietty määrä resursseja (niin kuin valmentajia), eikä hän voi saada ja tehdä kaikkea kerralla. Tarinan suunta on myös selkeä, sillä Ilonalla on tällä hetkellä selkeä tavoite, joka on tuotu lukijalle esiin hyvissä ajoin. Se on kuin suuntaviitta: tuonne yritetään.
-
Tallille unohtamaan koko keskustelun. Eli pyörittämään sitä playbackilla. 😀 Tuttua, tuttua. 😀 Tässä on taas tätä Ilonan yliajattelua, jonka tunnistan tarinoista ja itsestäni, ja johon samastun ihan täysillä. Juu, juu, Rossin Miikallahan on aikaa ja inspiraatiota tulkita Ilonan viestien syvällisiä semanttisia merkityksiä, kyllä kyllä. 😀
Edellinen tarina loppui hyvään adrenaliininhöyryiseen menoon. Tässä kiskaistaan käsijarrusta. En näe, että Ilonan persoonassa tai ajatuksissa olisi ristiriitoja. Ennemminkin näen sen luonnollisen asian, että taisteluvalmiuteen tarvitaan sitä adrenaliinia. Ilona on edelleen sama rauhallinen, ujonpuoleinen itsensä, mutta kun hänessä virtaa oikeita yhdisteitä, hän on hurja.
Mutta positiivinen vahvistaminen. Voi, mikä väärin ymmärretty aihe. Mun oma äiti, koirankasvattaja, sylkee sen aina suustaan niin kuin kirosanan. Se on ymmärtänyt sen samalla tavalla väärin kuin moni muu: että palkataan ja palkataan vailla mieltä, ja että rajoja ei saa asettaa ja ”ei” ei saa sanoa. En yhtään ihmettele, ettei Ilona halua huudella, vaikka tasan tietää lähestymistapansa toimivaksi. Koska mun hahmoissa on paljon erilaista (ja tasoltaan erilaista) heppua, joista osa käsittelee hevosia paremmin kuin toiset, niin välillä hirvittää, mitä musta ajatellaan. Monesti kirjoittaja samastetaan hahmoihinsa, joten turvallisinta olisikin kirjoittaa lempeitä hahmoja, jotka ymmärtävät hevosiaan. Tällaisen kavalkadin kanssa se vain kävisi tylsäksi… Onneksi on kuitenkin mukana aina omia tai muiden omia sellaisia hahmoja, jotka osaavat ja auttavat.
Veeran ja Ilonan välistä suhdetta kuvataan tässä myös niin positiivisen rauhallisena, että aaaai että. Tämä tarina on se, jossa minäkin tiedän Ilonan tehneen oikean ratkaisun hevoskaupoilla, vaikka hän on sitä muutaman kerran vakuuttanutkin. Veeran ystävällinen ja lempeä kohtelu kertoo sen, miten Ilona Veerasta pitää. Ja helppohan Veerasta on pitää!!
Jos haluat haastetta ja mietittävää, voit jatkaa lukemista tästä. Jos tahdot pelkkää posia tällä kertaa, kannattaa jättää tämä kappale pois. Puhe on nyt nimittäin Ilonan itsetutkiskelusta tässä tarinassa. Se on selkeästi kerrottu, ja siinä Ilonan hevosfilosofia tulee selväksi. Osa siitä on kuitenkin toistoa, jonka kerroit paremmalla tavalla näyttämällä selostamisen sijaan: laittamalla Ilonan käsittelemään Typyä. Suurin osa on uutta tietoa, mutta yhtä lailla selostettua. Millä näyttäisi lukijalle, että Ilona ei tahdo puuttua muiden tekemisiin, vaan hyväksyy kaikki? En missään nimessä julista nyt kaikkea selostamista pannaan, koska välillä pitää tehokkuudenkin nimissä tiivistää tietoa!
-
1. ÄITI!
Äidit on ihan best. Tarinoissa nimen omaan aikuisten äidit on aina liikuttaneet mua. Mä rakastan niitä tarina-aikuisia, jotka pyytää ja saa apua äitiltä. Tässä tarinassa äiti nyt on hevosihmisenä looginen apu muutenkin, mutta vaikka soittaisi äitille, että vessanpytty vuotaa, mitä teen, niin sehän sitä oikeaa aikuisuutta on. :DD (Olen miljoona kertaa sanonut täälläkin, että ainakin mun äiti tietää kaiken. Ja soitan äitille tarvittaessa yhä. Eilen kun piirsin Alexia, soitin äitille että mun piirtopöydästä toimii vaan vasen yläkulma. Tarvin kai jotain lohdutusta tai jonkun, jolle valittaa…) Tässäkin äiti hoitaa Ilonaa ihanasti just oikealla tavalla: laulamalla ja hoitamalla käytännön juttuja.2. ”Ekat kisat”
Nämä ei ole Ilonan ja Veeran ekat kisat, mutta näissä on se ekojen kisojen perinteinen tunnelma jännityksineen, valmistautumisineen, kaikkineen. On itsensä vertaamista muihin, aivotoiminnan pimenemistä suorituksessa, unohtelua sekavassa olotilassa. Ai je, koko paketti.3. Yksityiskohdat!
Siis ihanaa, että olet huomannut Käkiharjujen hevoset! Se sopii tietenkin Ilonan tarinaan kuin nyrkki silmään, koska Veeran suomenhevosisuus on ollut hänen ajatuksissaan järjestelmällisesti alusta asti. Tämä on nätti muistutus siitä. Ennen kaikkea kuitenkin arvostan kanssaharrastajien huomioimista. En tiedä, lukeeko kukaan Käkiharjuista meidän foorumia, mutta mun mieltä tämä lämmitti, vaikka olikin vain maininta. 😀4. Voitontahto.
Jep. Tolta se tuntuu. Tunnistan, samastun! Se on niin kuin tuli, joka polttaa keuhkoja ja kaikkia isoja lihaksia. Se ei ole niinkään tunne siitä, että mä pystyn tähän, vaan tieto siitä, että mä teen, jos nyt en mitä vaan, niin aika hemmetin paljon, että pystyn tähän. -
Ah, Stanimir. Ryhdytäänpäs kaikki yhdessä painostamaan Marshallia päätymään tähän. :DD
-
Aika kakka toveri olisi Alex ollut, jos ei olisi jollain tasolla ymmärtänyt, tai vähintään antanut anteeksi. 😀
Ilonan persoonasta tämä show kuitenkin kertoo enemmän. Mä en ylläty hänen syyllisistä ja hieman huolestuneista ajatuksistaan. Ne kuulostavat jo tutuilta, koska Ilonasta on saanut lukea sen verran, että ajatusmalli on käynyt tutuksi. Samaten se, miten Ilona mun mielestä suurentelee koko keissiä tässä, on asia, jonka osasin arvata. Tietenkin maailma uhkaa kaatua.
Yksi asia, jota soppaan tavallaan odotin, loistaa poissaolollaan. Ilona ei pelkää: ei juuri ollenkaan. Mä samastun Ilonan huolestuneisiin, suurenteleviin ajatuksiin, joten itseäni siihen samastaessani odotin siltäkin jostain syystä samaa hylätyksi tulemisen pelkoa, jota itse koen, kun joku on mahdollisesti liian vihainen mulle. Ilonan mielessä kyllä käy, että Alex on menetetty, mutta hänen mielensä ei jatka siitä enää suuremmille kierroksille. Lisäksi Ilona vakuuttelee itselleen, että Alex ei suinkaan ole menetetty — eli hänen aivonsa syöttävät hänelle ihan päinvastaista viestiä kuin mun avot samassa tilanteessa mulle syöttäisivät. Noh, hylätyksi tulemisen pelko (jos se on näin megalomaanista kuin mulla) kielii varmaan yleensä jostain traumasta. Vaikka periaatteessa tiedän sen, samalla mä teen Ilonasta tässä ihan omia tulkintojani. Niinhän se on, että jokainen lukija tulkitsee tekstiä omasta lähtökohdastaan. Koska Ilona ei pelkää, luen, että
a) se ei ole kokenut tulleensa hylätyksi kovin vakavasti. Sen parisuhde päättyi ja sitä petettiin, mutta se ei saanut Ilonaa henkisesti niin romuksi, kuin vastaava saisi mut. Ja
b) Ilonalla on ollut aina ainakin jonkin verran kavereita, joihin se on voinut luottaa. Jos yksi suuttuu, sen voi antaa vihoitella rauhassa ja leppyä sitten, koska on muitakin, jotka kuuntelevat.Niin tai näin. Ilonan ja Alexin ystävyyden dynamiikka on sellaista, mitä en ole koskaan kokenut itse. Se kuulostaa niin tutulta kuitenkin, että ymmärrän sitä, ja samalla niin uudelta, että se kiehtoo mua ihan hurjasti. Lukisin vaikka kuinka siitä, kun ne puuhaa juttujaan, oli ne jutut mitä tahansa. Valmennus nyt on jännä tapahtuma, mutta mulle on sinänsä ihan sama, vaikka ne tiskaisivat yhdessä: tykkäisin silti. Mulle näiden ystävyydestä on tullut niin nopeasti niin rakas, että näen näistä untakin aina välillä.
-
Noni! Tästä lääkäristä tuli heti hyvä olo. Tämä tietää, mitä tekee. Vaikka tämäkään ei voi meedio olla, tämä sai mut rauhoiteltua, ja toivottavasti Marshallinkin. Ei ole mitään tappavaa tautia!
Silti uutiset eivät ole ihan hirveän hyviä. Marshall on tottunut reissaamaan Barnuminsa kanssa ja on henkeen ja vereen kilparatsastaja. Mua pelottaa, että Marshallilla on vaikeita ratkaisuja edessään siitä huolimatta, että nyt säästyttiin pahimmalta. Pystyykö Barnum reissaamaan siihen tahtii, kuin sen täytyisi?
Mahdollinen virtuaalihevosen vaihtaminen saattaa olla edessä, mutta ehkä ei ole. Mä aina kannustan hevosen vaihtamiseen, koska se virkistää omaa tarinointia. Nämä ei ole oikeita: nämä ei koe tulleensa hylätyksi. Samalla mahdollisen luopumisen pähkimisestä on ihanan jännittävää ja surullista lukea, koska tarinoissa eläydyn hevosiin kuin ne olisivat oikeita. Menen tässä nyt kyllä jo ihan hirveästi asioiden edelle, mutta… 😀
-
Konitohtorit. Niin meillä periferialla sanottiin kunnaneläinlääkäreistä. Ne eivät ole koskaan saatavilla, ja kun ovat, niin vastaus lemmikkien suhteen on yleensä, että katsellaan. Meedion lahjojahan niillä ei ole, mutta konitohtoruus ei tarkoita sitäkään, että ne osaisivat hoitaa hevosia. Yksi eläinlääkäri ei millään voi tietää joka eläimestä kaikkea, mutta oli se silti aikamoista, kun kerran vietiin lopetettavaksi kissa, jonka olkapää oli murtunut. Konitohtori tuumasi, että on tästä eläjäksi, ja kipsasi sen säären niin että se heilui murtuneen olkapään varassa. Katsellaan. Maanantaina sitten uudestaan. (Miten niin katkeroitunut kaikesta? Onneksi meillä on muuten nyt oikeassa elämässä ihan naapurissa eläinlääkäri, jolla suurin piirtein on niitä meedion kykyjä.)
Tässä Barnumin mysteerivaiva muuttuu ahdistavammaksi köhimisen myötä. Nyt on todistettu lukijalle, että hevonen on ihan oikeasti kipeä. Mitään suurta ja dramaattista ei tarvitse olla, että omistajaa ja muita sen omia ihmisiä ahdistaa, niinhän se menee. Yleensä tietämättömyys onkin kaikista pahin tila. Omalla lemmikillä voi olla vaikka mikä! Eikä se osaa sanoa, sattuuko vaikka, vai mikä on. Ja pahimmassa tapauksessa tauti on pian kaikilla muillakin.
Hopiavuoren hevosten talvi 22-23 ei totisesti ole mennyt hyvin…
-
Se, miten Ilona näkee Oskarin ihme kriiseilyn ja miten hän sen kertojaäänellään tuo ilmi, on ihan sairaan huvittavaa. Niin kuin se, miten Oskari käy läpi traumaattisen kriisin vaiheet. 😀 Tämän tarinan kohdalla pitääkin lyödä tästä aiheesta merkkipaalu maahan. Ulkopuolisessa kertojassa on etunsa niin kuin minäkertojassakin, ja viimeaikoina Ilona on kertonut itse tarinoitaan. Hänen kertojaäänensä on kehittynyt paljon. Se on aina ollut erottuva, mutta nyt kun Ilona on päässyt puhumaan itse enemmän ajatuksiaan, lukija näkee, miten hassu ja hauska hän on, ja miten hieno huumori hänellä on. Ilonan ääni on kehittynyt särmikkäämmäksi kuin ennen, ja se on hieno asia. Tämä on nyt se tarina, jonka kertojaääntä kannattaa verrata alkupään minäkertojallisiin tarinoihin ja seurata omaa kehitystään kirjoittajana. Seuraavan kerran, kun kertojaäänen kehitystä katsotaan, tämä on se vanhempi huippusuoritus, johon verrataan. 😀
On kiva muuten päästä Ilonan ja Veeran kisauran mukaan heti näin alusta. Alku on ainakin tosi lupaava, vaikka koulu ei mennytkään tällä kertaa niin kuin Ilona olisi halunnut. Uutta kehiin vaan!
-
Nelly on opettanut Marshallin viimein hyvin. :DDD Nyt on mennyt perille, että Nellylle jumaliste kerrotaan kaikki isot uutiset. Kaikki. Muidenkin!! :DD
Vaikka mä en ole hankkinut koskaan hevosta, koirien takia Sonjan ajatukset tuntuvat taas tutuilta. Mulla on ollut vain sellaisia rescueita, jotka on olleet uudelleensijoituskelvottomia, ja viimeisimmän koiran hankin ihan itte kasvattajalta. Siinä olikin sitten arpomista jo ihan rodun kanssa! Tietenkin rodun ominaisuudet ovat tärkein asia. Sonja ei halua suokkia senkään takia, ettei suokki vain taivu samaan, mihin puokki. Uuden lemmikin pitää sopia käyttöönsä. Täysiveriset, joihin Sonja nyt pääsi lämpiämään, ovat myös suorituskyvyltään erilaisia ja luonteeltaankin usein erityyppisiä kuin puoliveriset. Sitten on ne kaikki maailman erikoisemmat rodut. Ja kaikki hienot risteytykset, joita ei tässä nyt edes käydä. Käyttöominaisuuksien lisäksi uuden lemmikin on oltava myös miellyttävän näköinen — pinnallista mutta totta, t. maailman kauneimman koiran omistaja. 😀
Sonjan valintaa on mielenkiintoista seurata. Jännittää jo, tekeekö hän lopulta oikean valinnan. Vai käykö niin kuin mulle. Otin collien, koska se on karvainen, säänkestävä, sporttinen, helppo, terve, kiltti ja riittävästi pienempi kuin leonberg, jota en tohtinut ottaa, kun asuin vielä vuokralla. Vasta kun tuo koira pisti mut koville, kuulin, että collie ei enää ole sama helppo, kiltti, terve ja sporttinen koira kuin ysärillä, kun meillä oli collieita. Ei saisi sanoa näin, mutta jos voisin nyt neuvoa itseäni, sanoisin, että ota vaan se leonberg. Ehkä tavallaan onneksi hevosia on yleisempää vaihtaa, jos valinta onkin väärä..?
-
Tässä Barnum ei ole vielä edes hirveän epäilyttävä. Sillähän voi olla vain muuten vain huono päivä tai heinänkorsi hampaan välissä. Kun kuitenkin muut hevoset ovat olleet kipeinä, niin niin lukijan kuin varmasti hahmojenkin mieleen tulee heti, että tämäkin on kipeä. No onhan se, mutta jos se olisi ainoa viimeaikoina oirinut, olisiko siitä ollut heti huolissaan?
Mä en näe tällä kertaa Marshallissa sitä ammattimaisuutta, jonka Sonja häneen tulkitsee. Ei Marshall tietenkään vollota pitkänä tallikäytävällä, mutta mitä lähemmäs mennään tarinan loppua, sitä enemmän lämpö ja huoli valtaavat alaa hänen mielessään. Marshall ei hoida tässä ketä tahansa heppaa, vaan omaa tuttua heppaansa.
-
Ehhehhe paskapulkka XD Toinen, mille nauroin, oli Ilonan ja Ean eka dialogi. 😀 Kyllä mä ymmärrän, että kaikkea sössötystä ja väärinymmärrystä, joka oikeaan dialogiin kuuluu, ei voi kirjoittaa novelliin tai telkkarisarjaan. Muuten dialogista tulisi ihan hirveän vaikeasti seurattava. Samalla mä kuitenkin rakastan, kun joku kirjoittaa näitä dialogeja silti. Hahmot elää mulle jotenkin oikeampaa elämää, kun ne ei ihan joka kerta kuule eikä käsitä. Jos mä olisin itse hahmo, mun joka toinen vuorosana olis ainakin ”tä?” kun mä jotenkin kuulen tai ymmärrän aina vasta kun oon sanonut tä… Huvitti myös Alexin kommentti. Se ei paljoa ihmettele.
