Kirjoitetut vastaukset
-
Viestit
-
Hellolla oli taas sitä kipua. Välillä sitä oli usein, välillä ei pitkään aikaan. Hän oli halunnut, että minä hieroisin hänen jalkaansa, joka oli turvonnut punertavaksi limpuksi. Kovaa sitä ei tohtinut hieroa. Oikeastaan se oli silittelemistä, mutta mitäpä sitä ei kaverin puolesta tekisi. Parempi kuitenkin oli, että Alex oli kännykkänsä lumoissa ja koko muu kööri muualla katselemassa ihan muita asioita. Telkkaria kun olisi vain saanut katsella samalla. Kävi aika pitkäksi tuijotellessa seinää. Onneksi ilmeisesti kävi Hellollakin.
”Eetu?” Hello kysyi viattomasti niin kuin olisi muka lapsi.
”No?”
”Ootsä koskaan tehny mitää laitonta?”Mistä hänelle tulikaan mieleen kaikkea tuollaista? Tutkimattomia ovat pelimannien tiet.
”E”, vastasin lyhyesti ja rehellisesti, mutta sitten muistin, ettei se ollutkaan ihan totta.
Silloinhan minä olin tehnyt rikoksen, kun se ryssänpenikka Milan oli oikein tempaissut joitakin vuosia sitten. Olin kuullut vahingossa, että hän oli jäämäisillään kiinni niistä huumeista, joita myi. Samoin oli tainnut Milan kuulla.
Jopa Aili, joka oli paitsi poliisi, myös Hellon äiti, oli ollut valmis antamaan Milanille anteeksi, mutta minä en ollut, enkä olisi koskaan. Milan oli ollut Hellon poikaystävä ja Hello oli ollut vakuuttunut, että saisi Milaninsa, kirkkohäänsä ja onnellisen loppuelämänsä ja ties mitä kaikkea. Jos Milan oli välittänyt Hellosta rahtuakaan, miksi hän oli piilottanut romunsa Hellon mopon katteisiin, kun tilanne oli muuttunut vaaralliseksi? Miksi juuri Hellon?
Silloin ei olisi pystytty näyttämään todeksi, että se oli Milan. Syyttävä sormi kääntyi Helloon, joka halusi jo silloin lukea lakia ja olla joskus lakimies ja sitten tuomari. Hello oli varmasti ihana epäilty: sellainen vähän outo ja, noh, sekava. Kävin siis tunnustamassa, että minä se olin, joka oli myynyt huumeita Otsonmäellä. Muistan hyvin, miten Aili paukautti kämmenellään omaa otsaansa, kun ei voinut tai halunnut paukauttaa minua.
”Aijai Eetu! Nyt kuule pikkasen nipistää kun sä survot mun hentoja pikku nilkkoja tolleen!”
”Anteeksi!” -
Jep, prosessit on kiinnostavampia kuin se päämäärän saavuttaminen pitkän päälle tarinoissa, vaikka oikeassa elämässä onkin tarkoitus selviytyä lopputulemaan ja sitten nauttia. Sonjalla on tässä monta selkeää tavoitetta aina bondaamisesta ratsun kehittämiseen. Tarinassa hyvä toimintatapahan on, että jos suunnitelman on tarkoitus epäonnistua tai johtaa kiertoteihin, se kerrotaan lukijalle etukäteen, jotta lukija tietää, että jotain pahaa tapahtui. Jos suunnitelman on tarkoitus toteutua ensiyrittämällä, sitä ei kerrota, koska siinä tapauksessahan tarinaan tulisi toistoa. Koska Sonjalla on niin selkeät tavoitteet, se saa mut tämän kirjoittamisen teorian takia ajattelemaan, että jonkinlaisia mutkia on luvassa matkalla. No, eivät Sonjan projektit muutenkaan ole olleet niin lineaarisia ja tasaisia, että kävisivät tylsiksi (tai oikeassa elämässä ihaniksi). 😀 On kivaa päästä seuraamaan tavoitteisiin pyrkimistä. Koska olen vähän hellomainen elukoideni kanssa (joo en samanlainen heitteillejättäjä kuitenkaan), niin mulle kiinnostavin päämäärä tällä hetkellä tarinassa on juuri se hevosen kanssa ystävystyminen.
-
Ehhehee ei vitsi nyt ymmärrän miksi jotkut kirjoittavat fanifiktiota. Jos hahmot olisivat mulla paperinukkeina tai joinain muina sellaisina, leikkisin näillä että no niin olkaa nyt sohvalla siinä muka cooleina ja ihan sekaisin koko aika, sinne niin sisään sudenpesään vaan Ilona. Miksiköhän fiktiivinen romantiikka ja varsinkin ihastumiset on mun heikko kohta, vaikka oikeassa elämässä ne on monella tapaa jotenkin ällöttäviä? :DD
No joo asiaan. Mä en muistanut koko kännykkää, mutta sieltähän siitä löytyi juttua. Tykkäsin tietenkin siitä pölläilykohdasta, kun Ilona ei osaa enää edes puhua, mutta vielä rakkaampiakin ajatuksia tässä tekstissä on mulle. Oskarillahan kestää miljoonia vuosia, että sitä saa pitää edes kädestä, niin että tämän tietäen rakastuin tottakai siihen, miten Ilona on saatellut vetelän pöhnäisen Oskarin silloin pikkujouluista kotia. Koskien sen olemukseen. Koskahan mä sanon liian usein, että mä kualen? Mutta kun taas mä kualen.
Kaiken lisäksi se ihme vuoristorata, joka Ilonan päässä pyörii suurimmaksi osaksi iiiiihan turhan takia, on mulle niin äärimmäisen samastuttavaa luettavaa. Tällä lailla ulkopuolelta se on ihan hirveän hassua. Mua kuitenkin naurattaa ääneen sen takia, miten älytön ajatus on, että mua huvittaa tämä ja mä ajattelen itse juuri tuollaisia. Siis miksi pitää suunnitella huolella, mitä sanoo, kun palauttaa toisen kännykkää? No koska tietenkin pitää!!! Ja vaikka ei oikein tapahdu mitään eikä edes oikein sanota mitään, niin kyllä sen saa omassa päässään yliajateltua tosi näppärästi näyttämään katastrofilta siinä ajassa, kun kävelee parkkipaikalle. Joojoo, ja sitten tekeekin mieli kuolla pois. :DDDD
No niin mä meen nyt tuonne kuolemaan tästä. :DDD
-
Paljon olisi kehuttavaa, mutta en viitsi toistaa jo sanottua. Sanonpa siis jotain muuta: kehun tarinan linkitystä Ilonan aiempaan tarinaan. Alussa kuvataan nimittäin samaa automatkaa ilman, että hetkestä tulee ollenkaan tylsä ja toisteinen. Koska matka on kerrottu jo Ilonan tarinassa, tässä on turhaa kertoa kaikkea uudelleen. Sen sijaan kohta on ratkaistu lyhyellä referaatilla, ja se on kyllä hyvä ratkaisu. Ei tule yhtään sellaista tän-mä-oon-jo-lukenu -oloa. Matkan sijaan tarina keskittyykin jatkamaan eteenpäin. Just tällaisia vastapalloja haluaisin itse saada: ei toistoa ja kaiken kukkuraksi vielä sen verran aukkoja siitä eteenpäin, että mahtuu itsekin kirjoittamaan uutta niin halutessaan. Tosi hyvin pelattu, pakko sanoa! Sosiaalisessa tarinoinnissa ja yhdessä leikkimisessä on tapahtunut nyt oikeasti mahtava taitoharppaus.
Toinen juttu, jonka voisin nostaa esiin, ovat ryhmän roolit. Ilonan tarinassa automatkasta puheenjohtajan rooli lankesi eniten varmaan Oskarille, mutta sitä ei tiedä, johtuuko se siitä, että kertoja-Ilona kiinnittää tietenkin kaikista eniten huomiota Oskariin. Tässä tarinassa Minja on paitsi puheenjohtaja, myös jonkinlainen laumanjohtaja. Hän on hyvä valinta siihen rooliin tässä tarinassa. Minjahan tietää, miten Storywoodissa ollaan ja missä on mitäkin, joten luonnollisesti hän esittelee paikkoja ja auttaa muita alkuun. Sen lisäksi jo maastotarinoiden aikaan kävi ilmi, että Minja on luonteeltaan rento, tietyllä tapaa huoleton ja itsevarma. Ujommat Ilona ja Oskari luovuttavat aivan varmasti mielellään ohjat käsistään Minjalle uudessa paikassa.
-
Nuo kaksi veivät jalat suustani. Kyä ny o. Stanimir on kyllä yksi niistä hevosista, jotka ainakin teoriassa haluaisin ihan oikeasti omaksi… Realistisesti ajatellen se ei tietenkään onnistuisi. No, saapas nyt tutustua tähän hevoseen viimein lähemmin, kun tulee luettua kaikki sen uuden elämänvaiheen tarinat!
-
Tästä alkaa uusi luku tarinaa. Vaikka Sonja pani hanttiin Mortinkin kohdalla, kun se oli niin erilainen kuin Salieri, niin Aave on vielä sata kertaa erilaisempi. Se on jo näyttänyt meille lukijoille, että Sonjakin osaa olla epävarma ja murehtia (turhia), ja nyt se näyttää, että Sonja osaa arvostaa myös persoonallista kauneutta. Jos olisin itse Hopiavuoren hevostallilla, olisin tosi utelias tätä hevosta kohtaan. Nyt kun en ole, odotan sormet syyhyten, että millaisiin seikkailuihin tämä ratsu meidät kuljettaa. Uusia kilpailuita on varmasti luvassa jossain vaiheessa, mutta uskon, että opin Aaveen myötä Sonjasta vielä lisää.
-
Taas ne kaksoset edustaa siellä! Mä olen ennenkin sanonut, mutta sanonpa taas: mitä tahansa ne konhottaa, niin mä olen ihan fiiliksissä. Ihana pölläälypari.
Ihanaa on taas myös se, että ihan kaikki ei niele uusia hevosia purematta. Onhan se Aave nyt jumankauta outo tuolla perunoiden, ei kun suokkien toverina. Se on niitä hevosia, joita pitää joko kauniina, tai sitten, öötota, ei länsimaisten kauneusihanteiden mukaisena. Ainakin se herättää huomiota, ja on superkivaa, ettei Sonja joudu yksin kirjoittaa siitä, että näin on. Mullakin on yksi tyyppi, jolla on jo vuorosanat valmiina Aaveesta, kun ehtisi kirjoittaa kaiken. 😀
Tässä on läpi tarinan leikitty tosi ihanasti sillä, miten Ilonalla ja Alexilla on pienten tallityttöjen rooli, ja miten Sonja ja Marshall on Ne Aikuiset Hevosenomistajat siellä hoitoheppatallilla. Mä muistan noi keskustelut, joita oon itsekin käynyt — kumpanakin osapuolena. 😀
Aivopierut on usein niitä parhaita hyvänmielentarinoita.
-
Taas mä kualen. Mä mietin miten kaikki hopiavuorilaiset on pöydässä Marshallin piirtäminä piirroshahmoina ja sitten ne nutisee ja nitkuttaa itseään siinä että mahtuu aina lisää väkeä. Siis niiiiin suloinen mielikuva. Ai että mä olen taas että aww: ihminen on mun mielestä ihan hervottoman suloinen laumaeläin. Tää on niin ihana yksityiskohta ja niin kotoisaa!
Kotoisaa on myös olkkarin suunnalla, kun taistelupari siellä vähän pelaa ja niiden keinoemo pitää jöötä. Voi jeeeeeeee!
Ja MUHAHAHA Stanimir! Ei meidän tarvinnutkaan tehdä mitään kiristyskampanjaa sun varallesi. 😀
-
En mä tulkitse tätä outona tai paniikkikohtauksena. (Johtuukse sitten siitä, että Hellolla ja mulla on sama persoona ja järjenjuoksu, eli me ollaan itse vissiin outoja?) Mä tulkitsen tämän niin, että kävi semipaha haaveri, ja koska tuollainen viilto sattuu muuten ihan pirun kivasti, eikä meinaa edes lopettaa vuotamista ja mennä kiinni päiväkausiin, niin Ilona ei halua tuntea sitä kipua. Voidaan tässä toki esitellä jokin Ilonan taipumuskin, mutta toistaiseksi en taivu ajattelemaan niin. Ehkä tää voisi kertoa vähän siitä, että Ilona on juoksuharrastuksensa tai muun syyn takia perillä siitä, miten ihmiskeho toimii?
Se, mitä tässä ennemminkin mun mielestä esitellään, on että taas kääpiöt pitävät yhtä, ja että niin kuin oikeillakin ihmisillä, näiden roolit vaihtelevat. Yleensä ajattelen, että Ilona on järki ja Alex muskeli, mutta oikeat ihmiset eivät ole niin yksioikoisia. Joskus muskelin pitää hoivata järkeä hellästi, ja joskus järki hyppii seinille kun saa naarmun. Ja tietenkin sekä Alex että Hello haluavat sanoutua irti Ilonan sotahaavasta.
-
Mietin tässä vaan, että mun kaikki hahmot taitaa olla tavallaan niinku mä: ihme sakkia. Tässä yksi on ihme tinttaliisa ja toinen tarjoaa maailman parhaan ohjeen jännitykseen: älä jännitä. 😀 Mutta oikeasti se, että Oskari pistää Ilonan aivot hommiin, kertoo mulle, että se välittää Ilonasta ja tietää jo paljon siitä, miten Ilona toimii. Tuohan on tietenkin harhautus. En mä ainakaan jaksa tai osaa harhauttaa ihmisiä, joita en tunne ja joista en välitä. Minjan rento olemuskin luulisi olevan apuna. Arvasinkin, että se suhtautuu paitsi valmennukseen, myös kisoihin miljoona kertaa rennommin kuin Ilona. Sille on jo normaalia paitsi kilpailla suokilla, myös hengailla kisatallin maaperällä. Vitsi mikä etulyöntiasema.
Vaikka kisoja haudotaan ja odotetaan kaikella hartaudella, ja vaikka mäkin odotan niitä hahmojen takia ja olen innoissani niiden puolesta, silti sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kesken on tässä mun lempiasia.
-
Mä olen Ilonan kanssa samaa mieltä. Olen pari kertaa sanonut Marshallille sellaisesta hyppäysmäisestä nopeasta tason noususta teksteissä, ja tässä on selkeästi menossa sulla sama. Kehitys on just siinä kohdassa, joka on mulle henkilökohtaisesti lukijana tärkeää: kerrotaan, miten jokin tapahtuu tai miten joku tekee mitä tekee. Tässä tämä huimasti parantunut kuvailu keskittyy Minjan ja Liljan suhteeseen, ja saan siitä tosi paljon irti. Se kertoo mulle, millainen Minja on paitsi hevosihmisenä, myös ihan vaan ihmisenä.
Muita hahmoja kohtaan sosiaalinen puoli jätetään tässä Ilonan vastauksen varaan. Se on ihan hyvä tapa ojentaa kättä: moi, haluan leikkiä. Sillä lailla saa muut kutsuttua mukaan. Joskus myöhemmin tulee sitten leikittämisen vuoro: se, kun itse kirjoittaa toisen hahmosta odottamatta vastausta. (Silloinkin sen tietenkin usein saa. :D) Sosiaaliset tarinat ovat siis mun henkilökohtainen mieltymys taas ja syy pitää Hopiavuorta, eikä mikään sellainen kriteeri, että jokaisen tarinan tulee olla jotenkin yhteisöllinen. 😀
-
On se nomen omen. Mulle ainakin uuden lemmikin nimen päättäminen on pyhä toimitus, oli se lemmikki sitten koira tai hiiri. (Ja vaikka mulla on/ on ollut eläimiä nimiltään mm. Mauri, Leena, Nisu [tarkoittaa meillä pullaa], Roska ja Paska, niin silti.) Virtuaalihevosilla, niin kuin olen sanonut, nyt on ihan sairaan hienoja nimiä, vaikka oikeilla ei aina ole. Toisaalta olen havaitsevinani, että lempinimiin ei kiinnitetä niin paljoa huomiota: kunhan sitä nyt joksikin kutsuu, kun rutistaa pakolliset laatismerkinnät. Tarinahevosessa lempinimi on mulle virallista nimeä tärkeämpi: sitähän näistä käytetään!
Sonjan nimenantoprosessi on kuitenkin mulle vieras, vaikka olen kuullut, että monella se menee noin. Pitää siis keksiä nimi, ja kokeilemalla ja miettimällä löytyy oikea. Ainakin toistaiseksi. Mä taas vain tiedän. Aina en haluaisi tietää. Olisin halunnut meidän Nisulle ihan toisen nimen, mutta Nisu se vain oli. Juusosta olisin halunnut tehdä Hugon, mutta kun se olikin Juuso. Sonjan nimenantoprosessi tuntuu ennemminkin siltä prosessilta, joka päässäni on käynnissä, kun nimeän tärkeää virtuaaliheppaa. Kissin kanssa se hyrräsi viimeksi, eikä sille kyllä ainakaan tullut ihan oikeaa lempinimeä… 😀
Mutta ihanaa, että viimein se tulee!! Tätä hevosenhankintaa on nyt kypsytetty niiiiiiiiin huolella, että olen noin miljoona kertaa vielä enemmän innoissani, kuin yleensä olen. 😀
-
Oh yees! Olen tosi innoissani tästä hevosesta. Se sopii minun mielestäni hyvin juuri Sonjalle. He ovat ehkä yllättävä pari ainakin ensialkuun ja ainakin kisakentillä, mutta Hopiavuoren hahmoista juuri Sonja on se, jolla on resursseja hankkia tällainen hevonen. Jollain Alexilla karsastaisin moista, koska mistä se tällaisen kaverin löytäisi ja repisi siihen rahat? On hienoa saada jotain eksoottista mukaan uskottavalla tavalla!!
Lisäksi olen innoissani sen takia, että Sonja niin vierasti tätä hevosta. Niin kuin sanoin, Aave ja Chip Girl olivat kaikista katsastetuista suosikkini tähän asti.
Toivon tietenkin Sonjalle onnellisia hetkiä uuden hevosen kanssa — mutta samalla haaveilen, että Aave tosiaan herättäisi huomiota tarinapiireissä. Miten siistiä olisikaan, jos ihan muiden tallien hahmot todella huomaisivat, että onpas outo ratsu. Mun yksi kaveri sanoo aina, että ”erottuu joukosta niinku kipeä penis”, ja tämä kyllä nyt erottuu joukosta… 😀
Marshall on loogisesti ja herttaisesti Sonjan tukena. Hän on tosiaan kokenut vähän niin kuin saman, kuin mitä Sonja pelkää kokevansa. Uskon, että Marshall on hyvä tuki jatkossakin: etenkin, jos pelot osoittautuvat aiheellisiksi. Juuri tämän hevosen valitsemisen kuvittelisi lujittavan Sonjan ja Marshallin ystävyyttä entisestään.
Ja Nellylle nyt on pakko kertoa. Miettikää, miten se olisi repinyt hiusverkkonsa, jos Aave olisi vain tuotu pihaan. :DDD
-
Mistä niitä epäsopivia hevosia oikein tulee? No joka paikasta. 😀 Sonja laittaa tälle hanttiin kaikin voimin, mikä saa mut vain epäilemään, että turhaan laittaa. Tähän mennessä tämä ja Chip Girl ovat mun suosikit just sen takia, että Sonja on niin vastahankainen. Mua ilahduttaa myös tämä tietty turhamaisuus hevosen suhteen. Jes, en ole ainoa, jolle lemmikissä myös ulkonäkö on merkitsevä, vaikka tärkeämpiäkin ominaisuuksia on koko ripakopallinen siinä ohessa. Tällä hevosella Sonja jäisi toisaalta heti mieleen kisoissa. 😀 Kunnia menee, mutta maine kasvaa! 😀
-
Tässä nyt todellakin näytetään, eikä infodumpata! Tässä on erittäin selkeästi kerrottu siitä, miten Minja on tottunut suokkikuski kisoissa ja vieläpä menossa tutulle tallille kisoihin, ja Ilona, vaikka on samassa tilanteessa, on kuitenkin melko uuden jutun edessä. Ilonalle tekee varmasti hyvää vaihtaa ajatuksiaan Minjan kanssa jo senkin takia, että hän huomaa, ettei suomenhevosella ratsastavan tarvitse ajatella olevansa suokkiratsastaja, vaan ihan vaan ratsastaja. Minja ei ratsunsa rotutovereille uhraa hirveästi ajatuksia kisoissa, kun taas Veeran vertailu muunkielisiä hevosia kantaviin nimiin on ollut Ilonalle alusta asti iso asia. Tällainen laajentaa perspektiiviä. Luulisin, että Minjasta on näissä asioissa tukea myös myöhemmin.
Nämä hahmot ovat mielenkiintoisia yhdessä, koska ne ovat samassa tilanteessa, mutta suhtautuvat siihen niin eri tavalla. Toivottavasti kuullaan vielä yhteisistä kisamatkoista jne, koska näiden ajatukset kulkevat varmasti sellaisten aikana ja jälkeen ihan eri ratoja.
Oli kiltti temppu myös ottaa uusi hahmo mukaan tarinaan. 😀
-
Veeran hännänheilautus on nyt se hetki, kun tämä virtuaalihevonen heräsi henkiin mulle persoonana ja oikeana hevosena. Vaikka sille on looginen syykin esitetty, musta ajatus tästä hännänheilautuksesta on vaan niin sympaattinen. Tulee mieleen heti omat koirulit, joilla on kans omat tapansa, ja niihin upottamani rakkauden takia pystyn nyt herättämään Veeran henkiin.
Toinen mua liikuttava kohta on Ilonan purkka. Hyi jeesus. Mä en koskisi kenen tahansa purkkaan, en edes hanskalla. Vaan parin kaverinkaan purkkaan suostuisin koskemaan. Ainakin mulle tää rakkaudenosoitus menee siis läpi äärimmäisen selkeänä. 😀 Hyvin keksitty hei. Edes se, että Alex tuntuu tuntevan Veeran ja Ilona tykkää tästä, ei tunnu samanlaiselta omistautuneisuudelta kuin hyijjeeeesus toisen purkan raahaaminen puolen kilsan päähän roskiin. 😀
Kisoihin valmistautuminen on mulle tässä tarinassa se iso punainen lanka, joka sitoo nämä kaksi muuta, mulle tärkeämpää asiaa isoon tarinaan tiiviisti kuin palat palapeliin. Valmennus ja hieronnasta puhuminen, keskittyminen sun muu on yhtä taitavasti kirjoitettua tietenkin kuin nämä kaksi mun avainkohtaanikin, mutta silti kiinnityn ennen kaikkea näihin kahteen yksityiskohtaan. Kun ajattelen tätä tarinaa, muistan ensimmäisenä ne.
-
Mua liikuttaa tämä tarina jotenkin tosi paljon. Onko kukaan ikinä luottanut Helloon missään oikeassa hommassa? No ei varmaan ole. Mä heti kuvittelin, miten tohkeissaan se olisi, kun se ensin suostuisi moiseen vastuutehtävään. Niin kuin lapsi se olisi!
Takerruin tarinan helmenä samaan kohtaan kuin muutkin. Se on hauska kohta ja hahmoon sopiva kohta, mutta se on myös erinomaisesti kirjoitettu. Siinä puhuja saa ääneensä väriä aivan uudella tavalla. En ole aina yhtä kiinnostunut siitä, mitä sanotaan, kuin siitä, miten sanotaan, ja mun kaltaiselle kirjoittajalle tämä osui ja upposi.
Jannan ja Hellon kirjoittaminen yhteen on myös mustakin yllättävä veto, tai oikeastaan pitäisi sanoa virkistävä veto. Jannaa on nähty usein Marshallin ja Niklaksen kanssa, ja Hello on kyllä uusi aluevaltaus. Yllättävintä on se, miten hyvin tämäkin pari toimii. Janna ottaa heti sellaisen ystävällisen mentorin tai isosiskon tai äidin roolin, jota Hello harvoin saa kokea muualla kuin omien vanhempiensa luona. Se vetoaa paitsi muhun, varmasti myös Helloon. Hello puolestaan on omassa pellen roolissaan, mutta tietenkin rauhoittuu heti, kun Janna antaa ymmärtää, että nyt oikeasti pitää keskittyä, ja että Hellon käsiin luotetaan tässä ihan oikea tehtävä.
Onnistunut tarina! Mun mielestä tämä on parhaita arkitarinoitasi tähän mennessä, ja tämä kannattaakin säästää tallessa oman kehityksen seurantaa varten.
-
Tässä tarinassa tulee eteen se, että liiatkaan vaihtoehdot ei helpota hankintaa. Sonja on rajannut vaihtoehtoja järkevästi joo, mutta koska rahaa on enemmän kuin esim, öö, mulla, se mahdollistaa paljon enemmän vaihtoehtoja. Niin kuin sen, ettei tarvi pysyä Suomessa. Voi lähteä ulkomaille (muuallekin kuin Kozloveille) hevosenkatsomisreissulle, eikä siellä ole sitä painetta, että nyt sen hevosen on PAKKO löytyä, kun tänne asti tultiin. Jos olisin Sonjan nahoissa ja voisin katsella ulkomaisiakin hevosia noin vain, mulle tulisi sellainen lievä ahdistus: jos valitsen mitä tahansa, jostain Portugalin perämettistä nousee kuitenkin piilostaan vielä parempi heti, kun kaupat on tehty.
-
Mäkin sanon, että Chip Girl on kyllä kova. 😀 Virtuaalimaailmassa hevosillahan ei oikein ole muuta omaa kuin nimi ja suvun nimet. Siksi niihin panostetaan ihan hirveästi. Meillä on oikeasti ihan sairaan kauniita hevosennimiä, joten kaikki Chip Girlit erottuvat kyllä. Oikeassa maailmassa taas hevosella on, noh, ihan kaikki omaa. Johtuukohan osaksi siitä, että oikeilla hevosilla on yleensä joko tylsiä tai rumia nimiä? 😀 Ehkä tavallisten hevosten ja tavallisten nimien puutteen takia olen tarinahevosissa ihastunut näihin, joilla ei olekaan virtuaalimaailman kauneimpia nimiä. Niin kuin Chip Girl, tai lempparihevostrioni kautta aikojen: Agata Jewel, Maya LIN ja Sand Pond. <3 En jotenkin usko tässä vaiheessa siihen, että Sonjan valinta on Chip Girl, mutta salaa toivon sitä. :DD
-
Jep, kelpais tämmönen loma. 😀 Tai siis uiminen lämpöisissä ulkovesissä ja kaverin kanssa elämänsä analysoiminen. Löhöämään ei musta olisi, vaan huhtoisin näkemässä ja kokemassa kaiken. Mutta Sonjalla onkin arki vauhdikkaampaa, joten lomalla on huilittava!
Mistähän joskus luin, että miehet on niin kuin vessoja. 😀 Joko täynnä paskaa tai varattuja. Toisaalta eipä sitä satuprinssiä tarinassa osaisi arvostaa, jos se liian helpolla tulisi.
-
Tässähän on paljon ja kaikkea! Yhdessä tarinassa avataan tehokkaasti Minjan historiaa ja henkilökohtaisia tämän hetken probleemia. Samalla kerrotaan, millaisia lyhyen tähtäimen suunnitelmia hänellä on Liljan kanssa. Tarinassa ehditään jopa näyttää, miten Lilja kommunikoi uusien tuttavuuksien kanssa. Kaikki ovat sellaisia asioita, jotka helpottavat muita kirjoittajia tarttumaan hahmoon ja hevoseen.
-
Awww eikäääääh että mä kualen (taas), mä rakastan tätä tarinaa. Ne on niin söpöjä, ne on niin kotoisia yhdessä kaikki. Mä haluan, että niistä tehdään telkkarisarja, ellei niin hyvin käy, että niiden arjesta tehdään 629-sivuinen romaani, tai oikeastaan trilogia, tai oikeastaan trihundretologia. Käskekää nyt mun rauhottua.
Pitäisi vissiin kommentoida jotain oleellistakin, eikä jättää pelkäksi fanitukseksi. Miksi?? Okei, ryhdistäydyn.
Tarinan rytmi on tässä erityisen onnistunut etenkin dialogien osalta. Nämä dialogit kuljettavat tapahtumia eteenpäin, vaikka ovatkin taas ihme sekoilua. 😀 Tässä on saatu dialogin lomaan kerrontaa johtolauseisiin ja pikkuisiin kerronnallisiin virkkeisiin tekemättä dialogeista kuitenkaan raskaslukuisia.
Toinen erityinen ansio ovat Ilonan ajatuksien yllättävimmät oivallukset: se, kuinka ”elintarvikkeessa” voi olla ”hyppykuppa” ja kuinka Oskarin identiteetti ja Kitkat kahvissa pystytään samastamaan. Vitsit kun mun ajatukset olisivat yhtä hauskoja. Tai ei oikeastaan. Ihmiset kattoisivat pitkään, kun nauraisin yhtäkkiä keskenäni kuitenkin…
Joo, osui, upposi, naminami, tänkjuu!
-
Mulle tulee tästä tarinasta niin surku. Kuvittelen Harrin vanhemmat venyttämään penniä ilman autoa, jolla kulkea, mikä sulkee heidät aika pieneen elämänpiiriin täällä periferialla. Edes Seinäjoellahan julkinen liikenne ei nimittäin oikeasti toimi, vaikka siellä pari bussia ajeleekin. Samoin tulee surku Sonjalla, joka huomaa Harrin vanhempien puheesta juurikin kaiken kallistumisen. Tämä on valitettavasti ihan tosielämää just nyt monelle. Osalla riittää sama raha kalliimpaan ruokaan, kun osaa säästää. Osalla ei valitettavasti ole enää mitään, mistä säästää. Pysyisivätpä Harrin vanhemmat nyt edes terveinä, ettei olisi sellaisiakin huolia, ja palaisipa Harri nyt sitten vuoden kuluttua auttamaan aina välillä…
-
Heh. 😀 Hauskasti rinnastettu hevoskaupat ja Tinder toisiinsa. Ja molemmista luotu kuvaus on just sellaista, mikä mun mielessä niistä on, vaikka kokemusta ei ole kummastakaan. Onneksi Tinder ei ole niin vakava asia kuin hevoset, hehe. 😀
Ainakaan hevosten suhteen Sonjalla ei onneksi ole sitä vaaraa, että joutuisi jotenkin tyytymään siihen, mitä saa. Hänellä on tukijoukkoja hevosen hankinnassa aina Kozloveilla asti, ja kun oikea löytyy, niin se ei ainakaan heti ole rahasta kiinni. Mulla on odotukset korkealla: varsinkin kun hevosta katsellaan ja kypsytellään näin ihanan rauhassa!
-
Jostain se on liikkeelle lähdettävä. En uskokaan, että kovin usein käy niin, että ekoista koeratsastettavista löytyy se juuri oikea hevonen, kun etsii tietynlaista.
Tämä teksti esittelee Sonjan koeratsastamat hevoset. Hänen suhtautumisensa niihin jää taka-alalle. Sonja kommentoi kyllä hevosia, mutta ei mitenkään tunteella, vaan ennemminkin faktoina. Tämä kertonee siitä, miten Sonja tietää, mitä on etsimässä, ja se, mitä etsitään, ei ole pelkkä lemmikki, vaan myös pari urheiluun. Siinä on turha heittäytyä rakastumaan suin päin ekaan kahdidaattiin, vaikka Ekin kohdalla se olisi periaatteessa voinut olla ihan mahdollistakin. 😀
