[SanttuOsallistuja]

Se toinen issikka

Talliin oli tosiaan tullut toinen issikka, niinkuin Aamu oli epäillyt. Mä olin ihan hurjan iloinen siitä, koska tiesin ihan varmaksi että Fifikin olisi.

Pääsin näkemään sen, sekä sen omistajan, silloin kun ne muuttivat meidän talliin. Sen issikan omisti jotenkin tosi tutun näköinen tyttö, mutta en millään keksinyt että mistä. Nimen sain kuitenkin selville. Ea. Se oli aika erikoinen nimi. Siis hieno, mutta tosi erilainen. Se vaikutti ihan kivaltakin, joka oli tosi hyvä juttu. Voisin lähteä sille näyttämään maastoja ja kaikkea sitten kunhan se ja sen hevonen kunnolla kotiutuu.

Se toinen issikka oli kai tamma, ja silläkin oli vähän erilaisempi nimi. Tai ei se niin erilainen ollut, islantilainen vaan. Jossullakin on vaikka minkä nimisiä hevosia. Se oli aika paljon vaaleampi kuin Fifi, ja sillä oli vaaleanpunainen turpa. Mietin kumminkin heti, että joku ihan varmasti vielä sekoittaa ne, ainakin jos takaapäin katsoo. Onhan ne molemmat pörröisiä talvikarvassaan ja molemmilla on vaalea harja ja häntä.

Lunta oli alkanut satamaan juuri kun lähdin ajamaan pyörällä tallia kohti. Enää ei kauaa kyllä pystyisi pyöräilemään sinne, ei ainakaan mun pyörällä. Pitää keksiä sitten jotain, kun äiti ei kuitenkaan aina jaksa heittää ja isällä on niin kiire töissä. Tai kai äiti heittää jos on pakko mutta kun mä en aina jaksaisi pyytää, kun se on niin vaikeaa..
Oli kuitenkin kivaa että tuli lunta. Tulisi nyt sen verran, ja pakkasta kanssa, että se jäisi maahan. Sitten meillä olisi Fifin kanssa hyvä pohja tulevan viikonlopun kisoissa. Mä päätin, että me lähdettäisiin sinne Seinäjoen kisoihin josta Jossu kertoi. Ihan vaan kokeilemaan, varsinkin kun ehtisin ihan hyvin käymään siellä ja silti valmistautumaan Sonjan kanssa vielä pari päivää Pariisin matkaan. Äitikin oli jopa antanut luvan lähteä sinne, vaikka ensin mä vähän epäilin. Se jopa mietti että olisi lähtenyt mukaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Ihan hyvä, koska jonkun pitäisi huolehtia Kaaposta. Se ei voisi tulla Pariisiin.

Riimu ja naru kädessä vihelsin pihaton portille päästessäni. Tiesin ettei Fifi tulisi vastaan vaikka kuinka viheltelisin, mutta ei sen tarvinnutkaan. Viheltäisin silti, niin sitten se ainakin tiesi että olin tulossa.
En ehtinyt kuitenkaan paljon porttia pidemmälle kun näin Fifin vähän kauempana.
Se seisoi nenät vastakkain Gæsin kanssa, ja siinä ne vaan nuuskuttelivat toisiaan. Niillä oli molemmilla tosi ystävälliset ilmeet, eikä kumpikaan oikein tuntunut huomaavankaan mua. Yleensä siinä vaiheessa Fifi tuli jo äkkiä tarkistamaan oliko sille porkkanaa ja ainahan mulla oli, nytkin taskussa odottamassa.

Vedin äkkiä kännykän esille. Ne oli niin söpösti siinä kaksistaan, että tahdoin ottaa siitä kuvan muistoksi. Ja voisin lähettää sen sitten Ealle kanssa, kunhan ensin saisin sen numeron.
Mulle tuli ihan sellainen olo, että Fifi ja Gæs oli molemmat tosi onnellisia siitä että niillä oli toinen issikka kaverina. Fifikin oli ennen mulle tuloaan asunut isossa issikkalaumassa, ja jotenkin arvelin että Gæs varmaan myös. Jossukin aina sanoo, että kyllä issikka tarvitsee issikan seuraa. Vaikka on se parempi että niillä on edes jotain hevosseuraa kuin ei mitään, mutta jotenkin ne kai tunnistavat omansa..

Juuri kun sain kuvan napattua Fifi viimeinkin tajusi mun tulleen paikalle. Gæs huomasi myös, niin se laittoi korviaan vähän luimuun joka sai Fifin heti väistämään sitä. Ensin Gæs tuli mun luokse, mutta sille en antanut porkkanaa vaikka se tervehtimään tulikin. Annoin sen haistella kättäni ennen kuin silitin vähän sen poskea. Sitten se kyllästyi ja lähti muualle, niin Fifi pääsi siihen.
”Moikka”, tervehdin sitä ja rapsutin ponini otsaa. ”Onko sulla tyttöystävä?” kysyin hymyillen ja ojensin Fifille porkkanan, jonka se hamusi pehmeästi suuhunsa. Sitten se pärskähti ja ravisti päätään, joka vaan nauratti mua.
”No ei sitten. Tuu, lähetään me käymään maastossa.”

Fifi ja Gæs
Ea saa halutessaan kopioida kuvan Gæsin sivuille copyja vastaan (© Jesse)

[SanttuOsallistuja]

Fifille uusi ystävä?
Tapahtui ennen Ean ja Gaesin saapumista tallille

Fifi odotti käytävällä Jussin tallin puolella. Se oli varmuuden vuoksi molemmin puolin kiinni, mutta seisoi silti ihan rauhassa. Aikaisemminhan se ei olisi ollenkaan malttanut, vaan seilasi pyllynsä kanssa puolelta toiselle käytävällä ja yritti maistella naruja. Nyt se oikeastaan näytti jopa vähän nuokkuvan, sillä tavalla sen alahuuli lörpötti pitkänä ja pää painui hitaasti aina vaan alemmas.

Eilen meillä oli ollut taas Jossun valmennus sen tallilla. Fifi oli tosi hyvä! Me tehtiin paljon avotaivutuksia käynnissä ja töltissä, joka auttoi hirveästi laukannostoissa. Riitti että siirsi vähän sisäistuinluuta eteen ja maiskautti. Vielä ne nostot tulee usein enemmän vaan eteen kun ylös, mutta ei se mitään. Kyllä nekin siitä. Jossu on nyt sitä mieltä, että meidän pitäisi oikeasti mennä kisoihin. Sen mielestä Fifi on kehittynyt niin paljon, ja mä kanssa, että olisi hyvä käydä hakemassa tuomareilta kommentteja. Mä en oikein osannut sanoa siihen mitään, varsinkin kun Jossu kertoi että Seinäjoella olisi kahden viikon päästä harjoituskisat joihin se on itsekin menossa ja Fifi pääsisi samalla kyydillä. Lupasin kuitenkin lopulta miettiä asiaa, koska en ihan tiedä uskallanko vielä mennä mihinkään kisoihin.

Olin hakemassa Fifin varusteita kun näin Aamun Polinan karsinalla. Me oltiin nähty jo muutamaan kertaan ja vähän juteltu, muttei mitenkään paljoa. Ensin meinasin vaan mennä moikaten ohi, mutta musta tuntui että Aamulla oli ehkä joku vähän vialla. Tai se näytti ainakin tosi huolestuneelta.
”Moi.”
Aamu vilkaisi muhun olkansa ylitse ja siirtyi seisomaan karsinan ovelle sivuttain, ehkä siksi ettei joutuisi puhumaan selkä mua kohti.
”Moi”, se vastasi.
”Onks Polinalla kaikki okei?” kysyin ja katselin karsinassa seisovaa tammaa. Se näytti kyllä ihan terveeltä.
”Joo, on sillä. Ainakin siis tavallaan.”
”Okei..?”
”Mä vaan mietin onko sen jalat vähän kipeet, kun sillä on niitä kaikkia nivel juttuja. Ei muuta.” Aamu hymyili ja kuulostikin aika huolettomalta.
”Niin joo..” Oli niistä Polinan vaivoista tainnut olla puhetta, ainakin siitä että sillä on ollut kaviokuume. ”No jos yhtään lohduttaa niin mäkin mietin tosi usein onks Fifi kipee. Sillä siis ei oo vikaa nivelissä, mut kaikkee muuta. Tai ei nyt kaikkee mut kesällä ihottumaa ja sellasta.. Nyt ei onneks oo mitään.”
”Mm. Tosi ärsyttävää, oikeesti, kun ei tiiä onks ne kipeitä vai ei. Osaispa eläimet puhua niin olis paljon helpompaa”, Aamu puuskahti vähän naurahtaen. Mäkin hymyilin.
”No jep. Me ollaan menossa Fifin kanssa menossa maastoon, haluuttekste tulla mukaan?”
”Mä en taida ehtiä, kun mun kyyti tulee tunnin päästä.”
”Mun isä tulee kans hakeen, niin me voidaan viedä sut kotiin?”

Polina pysyi hyvin Fifin vauhdissa, vaikka se olikin tosi reipas. Vaikka nyt oli taas muutama aste lämmintä ja märkää kun vettä tuli vähän väliä, niin muutaman päivän verran ehti olla ihan pakkasta ja kuuraakin. Fifi tuntuu aina heräävän uudelleen eloon talven tullessa, enkä kyllä ihmettele. Kesät on sille niin vaikeita.
”Minkä ikäinen se on?” kysyin Aamulta ihan uteliaisuudesta.
”Kuusitoista. Semmonen vanhus”, Aamu vastasi ja taputti kevyesti Polinan kaulaa toisella kädellään.
”Eihän kuusitoista vielä niin kauheen vanha oo?”
”Nii, eikai silleen, mut Polina on tehnyt aika paljon kaikkee. Siitä piti eka tulla ravuri ja sit se on ollut vaellustallilla ja ratsastuskoulussa. Ja onhan se vähän eri issikoilla, eikö ookkin?”
”No joo, on se kai. Tai kyllä ne elää aika vanhoiksi.”
”Kuulitko sä jo, että tallille on kai tulossa toinenkin issikka?”

Vilkaisin Aamuun olkani yli.
”Ai? En, mut onpa kiva!”
”En mä siis tiiä varmaksi, kunhan kuulin ohimennen kun muut puhu”, Aamu huomautti, varmaan varmuuden vuoksi etten mä innostuisi vielä liikaa. Vähän kyllä ehdin jo innostua koko ajatuksesta, koska Fifi ihan varmasti tykkäisi toisesta issikasta. Jossu aina sanoo, että issikka kaipaa toista issikkaa, ja kyllähän se käy ihan järkeen. Ne kumminkin elää islannissakin isoissa laumoissa, parhaimmillaan siellä on ihan satapäinen lauma.
”Okei. Ois hauskaa, Fifi saisi sitten ihan oman kaverin. Ainakin toivottavasti, jos ne toisistaan tykkää. No mut, haluisiksä vaikka ravata?”
”Joo haluun! Menkää te edellä, kun tunnette reitit paremmin.”

[SanttuOsallistuja]

Seikkailunhaluinen

Onneksi tulee talvi.

Fifin kanssa kesät ei ole ollenkaan helppoja. Tämä mennyt kesä varsinkin oli ihan tosi haastava. Tai ensin tuntui että se meni ihan hyvin, kun alkoi loimittamaan tarpeeksi ajoissa, piti Fifin lyhyessä karvassa ja pesi sitä ahkerasti joka toinen päivä. Musta on tullut aika hyvä klippaamaan nyt kun sitä on pitänyt tehdä niin paljon, enää ei jää epätasaisia kohtia joissa karvat on pidempiä kuin muualla. Kainalotkin saan Fifiltä hyvin ajeltua, vaikka ennen ne oli vähän hankalat. Kun siellä on kuitenkin aika paljon löysää ihoa.
Sitten kun me käytiin äidin ja isän kanssa mökillä, niin selvisi että Fifi ei pärjää viikkoa ilman että sitä pesee. Olihan sillä ihottumaloimi päällä, mutta se taisikin sitten olla just se huono juttu. Fifi kun asuu pihatossa niin sillä tarvii siellä olla ihottumaloimi sitten kokoajan päällä, kun ötököitä on eri tavalla kun tallissa. Olisikin helpompaa jos Fifi asuisi tallissa, mutta se ei viihdy siellä yhtään niin hyvin kuin pihatossa. Tallissahan se karkaili ja tuhosi karsinan seinät ja kaikkea. Kuumalla säällä loimi tietysti alkoi hiostamaan ja hiertämään, ja Fifin iho taitaa muutenkin olla aika herkkä menemään rikki. Kun me tultiin mökiltä takaisin niin mua odotti tosi nuutunut ja loimen alla arpinen poni. Eetu oli aika pahoillaan siitä, kun ei ollut huomannut mitään. Eikä se ole ihmekään, oli niin kuuma että kaikki hevoset olivat ihan nuutuneita eikä loimen läpi sellaisia haavaumia nähnytkään, ja kun mä itse olin kumminkin ohjeistanut että loimi päällä kokoajan.

Siksi varmaan tuntui että kesä jatkui ihan ikuisuuden. Oli tosi kurjaa katsella kun Fifi vaan kihnutti itseään joka paikkaan ja sen oli muutenkin hankala olla. Eikä se kuumuus tosiaan auttanut asiaa, ja ötököitäkin oli ihan hirveästi. Kesä olikin Fifin osalta sitten tosi kevyt, me käytiin kyllä välillä maastoilemassa sitten iltaisin mutta ei oikeastaan muuta. Kaikki keskittyminen meni vaan siitä kaikesta selviämiseen.

Sitten kun pahin ötökkäkausi alkoi olla ohi, niin sitten tuli tietysti polttiaiset. Ne vasta pahoja olikin, ja kun niitäkin oli niin pitkään! Mulla oikeasti alkoi loppua jo usko siihen että Fifi selviää, kun niin vimmatusti se jaloillaan mahan allensa potki ja rikki hangatulla hännällään huiski, vaikka sillä olikin loimi päällä. Pesin sitä ihan kokoajan, tai siltä se musta tuntui. Ja rasvasin sen haavoja, joita oli korvien sisäpintoja ja harjamartoa myöden. Yli puolet sen harjasta onkin kadonnut sen hankaamisen takia. Mun piti ottaa ihan yhteyttä eläinlääkäriinkin siitä, ja sain Fifille kortisonivoiteen mitä sitten niihin haavaumiin levittää.

Olihan meillä hyviäkin päiviä kun me päästiin tekemään ihan oikeasti juttuja. Jossun avulla meille on viimein auennut Fifin kanssa tosi hyvä, tasapainoinen töltti. Se tuntuu ihan mielettömältä selästä, kun sen liike on niin pehmeä ja tasainen. Siinä puhtaassa töltissä Fifi hakeutuu myös tosi hyvin itse tuntumalle ja pysyy siinä, kunhan itse muistan pysyä sen lähellä. Tiivis, muttei raskas istunta, jalat lähellä muttei purista, jäntevä keskivartalo. Näitä juttuja Jossu on hokenut vaikka kuinka paljon ja nyt musta alkaa tuntumaan oikeasti siltä että ratsastan, enkä vaan istu kyydissä tekemässä virheitä. Se on tosi hienoa, vaikka kyllä musta edelleen kivointa on Fifin kanssa kuitenkin käydä maastossa laukkaamassa ilman satulaa.

Nyt kun on alkanut olla viileämpää tuntuu että viimeinkin elämä tallilla taas helpottuu. Fifi saa olla ilman loimea vielä, kun ei ole kumminkaan niin kylmä että se takkia tarvitsisi vaikka se onkin klipattu jokunen tovi sitten. Ihottumaloimi – tai siis ne kaikki kolme, kun niitä piti ostaa useampi että voi vaihtaa kun yksi menee pesuun – on viety talvivarastoon ja mä niin toivon, että ne pysyykin siellä. Mutta tuskin polttiaiset enää takaisin tulee, ne kun asuu ruohossa ja tässä on kumminkin ollut pari pakkasyötä…

Kaapo odotti meitä kärsivällisenä mutta valppaana tallin käytävällä. Se oli makuullaan mutta katseli pää ylhäällä miten laitoin Fifille satulaa selkään. Poni seisoi käytävällä, riimunnaru kaulan yli heitettynä ja korvat rennosti ympäriltä kuuluvia ääniä seuraillen. Mun ei enää tarvinnut sitoa sitä kiinni, koska Fifi tiesi että se saisi porkkanan kun se seisoisi paikallaan. Harjaus, porkkana. Satula, porkkana. Suitset, porkkana. Selkään, porkkana.
Paitsi jos lähellä oli heiniä näkyvillä, niin sitten Fifi saattoi kyllä lähteä hiippaillen niiden luokse, mutta ei sillä kertaa ainakaan. Ulkona alkoi tulla jo hämärää kun mä vasta vedin kypärän päähän, mutta ei se haitannut. Mulla oli heijastinliivi ja otsalamppu. Kaapollakin oli oma heijastinliivi ja punaisena vilkkuva led kaulapanta, sekä Fifillä tietysti kanssa oli heijastimia oikeastaan vähän joka paikassa. Jalustimissa, suitsissa, putseissa ja ratsastusloimessa.

”Meettekö maastoon?” Sonja kysyi. Se tuli juuri satulahuoneesta kun talutin Fifiä ulos.
”Joo. Mennään vähän tölttäämään ja laukkaamaan niin saadaan lavat auki”, vastasin nyökytellen.
”Sepä kiva. Tulisin muuten mukaan mutta meillä on Mortin kanssa just kunnon treenit tänään.”
”Ei haittaa, mennään joku toinen kerta. Millaset treenit?”
”Vastalaukkaa ja vaihtoja ajattelin. Me kai lähdetään ensi kuussa Ranskaan kisaamaan..” Sonja sanoi, muttei kuulostanut ihan täysin varmalta. Seuraavaksi se jo kuitenkin tuntui innostuvan jostain, mutta lähes yhtä nopeasti tuli toisiin ajatuksiin.
”Onks se outoa jos kysyisin sua meidän mukaan hevosenhoitajaksi…?” Sonja kysyi vähän empivästi.
Sitä mä en osannut yhtään odottaa.
”Ai mitä? Siis niinkun groomiksi vai? Onks ne jotkut isotkin kisat?”
”Paris SIM Week, eli on ne. Ja ne kestää viikon.”
”Okei..” vilkaisin Fifiin. Kuulosti aika hurjalta ajatukselta, vaikka samaan aikaan aloin kyllä vähän innostuakin. Olisipa siistiä päästä näkemään jotkut isot kisat ihan läheltä! Ja viikko varmasti onnistuisi kouluakin ajatellen, mä oon kumminkin tehnyt jo melkein kaiken tarvittavan valmiiksi ja voisin tehdä jotain tehtäviä vaikka sielläkin.
”Ei siis mitään paineita, ei sun todellakaan ole pakko. Kunhan mietin”, Sonja naurahti hyväntuulisesti. ”Mutta Mortti on tosi fiksu, varmasti pärjäisit sen kanssa jos sitä mietit. Mä voin kyllä maksaa sen huvin, pääasia että saan sinne jonkun auttamaan.”
”Kyllä mua kiinnostaisi”, myönsin, vaikka samalla oli aika hurja ajatus että mun pitäisi sitten jossain ulkomailla isoissa kisoissa pärjätä ihan vieraan ison hevosen kanssa. ”Mut en lupaa vielä, kun mun tarvii kysyy lupa ensin ja kaikkea.”
”Tottakai. Ja teet niinkuin susta hyvältä tuntuu, enköhän mä jonkun saa mukaan. Mutta tiedät että voit tulla!” Sonja vakuutti edelleen hymyillen ennenkuin jatkoi matkaansa Mortin karsinalle.

Fifin kynityn näköinen harja heilahteli puolelta toiselle rytmikkään töltin tahdissa. Sen kaviot kopahtelivat hiekkatietä vasten puhtaassa nelitahdissa. Kuin musiikkia korville, Jossu sanoisi siitä. Kaapo juoksi meidän vierellä ja Fifi pärskähteli innoissaan mutta rentona. Sen hengityksen mukana ilmaan nousi höyryä. Synkäksi tummunut metsä tuntui ihan kaartuvan meidän ympärille, kun otsalampun valossa tie näytti jatkuvan loputtomiin.
Ei se kumminkaan jatkunut. Tiesin, koska me oltiin menty se tie miljoona kertaa siihen mennessä. Eikä se pimeä metsä pelottanut ollenkaan, koska me oltiin tutkittu se ihan varmasti siihen mennessä läpikotaisin. Pystyin luottamaan Fifiin, ja Kaapoon, että ne kyllä kertoisivat jos ei kannattaisi jatkaa pidemmälle.

Fifi kiristi tahtia. Sen korvat kääntyivät odottavaisesti mua kohti ja tiesin heti, että se tahtoisi nyt laukata. Mäkin halusin.
Otin molemmin käsin sen harjasta kevyesti kiinni, kevensin vähän omaa istuntaani laittamalla enemmän painoa jalustimille ja maiskautin kerran. Silmänräpäyksessä reagoiden Fifi pyrähti laukkaan niin, että Kaapon piti ottaa meidät uudelleen kiinni. Vesi nousi silmiin kun katsoin pitkälle eteenpäin ja löysäsin ohjaa, joka sai Fifin kiihdyttämään vieläkin nopeampaan vauhtiin. Pysyin kevyessä istunnassa ja varmistin että Kaapo oli vielä tallessa – oli se, ihan vaan askeleen perässä.

Kun me käveltiin takaisin tallia kohti mä en voinut kun hymyillä. Juuri ne sellaiset hetket oli niitä parhaita. Fifi oli selvästi tyytyväinen ja Kaapokin tassutteli yhtä iloisen näköisenä eteenpäin kuin aina ennenkin. Mun kaksi parasta ystävää. Kumarruin nojaamaan Fifin kaulaa vasten ja halasin sitä lujasti. En kyllä koskaan vaihtaisi sitä mihinkään, ihan sama mitä kävisi. Kyllä me ensi kesästäkin jotenkin selvittäisiin.

Tallin valojen näkyessä kauempana mieleeni palasi se mistä Sonja oli puhunut. Ehkä mulla oli vielä jotenkin adrenaliini laukkaamisen jälkeen korkealla, koska musta oikeasti tuntui ihan hyvältä ajatukselta lähteä viikoksi Ranskaan groomiksi. Se olisi takuulla tosi hieno kokemus, päästä näkemään taitavia ratsastajia ja hienoja hevosia isoissa kisoissa. Jos Sonja oikeasti ottaisi mut mukaansa, ja äiti ja isä antaisi luvan, niin kyllä mä voisin sinne lähteä.

[SanttuOsallistuja]

Fifin kesäloma

Musta oli ihan mielenkiintoista seurata miten moni muu tallilla treenasi. Sonja treenasi Mortilla tosi ahkerasti vieläpä, sitä Tie Tähtiin kilpailua varten, ja Janna ja Niklas myös. Mitä enemmän mä katselin kun ne ratsasti, niin sitä enemmän munkin olisi tehnyt mieli.

Fifi oli ollut Jossun treenissä nyt kesäkuuhun asti. Tai siis Jossu oli valmentanut meitä ja sitten treenannut Fifiä selästä ainakin kerran viikossa siellä sen tallissa. Fifistä oli tullut tosi hyvä, Jossu oli sanonut että sen töltti alkoi olla jo aika uskottavaa! Se oli tosi hyvä juttu. Mäkin osasin ratsastaa sitä, siis tölttiä, jo paljon paremmin. Ensin se tuntui paljon vaikeammalta kuin harjoitusravi, sitten kun sitä lähti työstämään ihan oikeasti. Mutta nyt musta tuntuu, että se on ihan maailman helpoin asia verrattuna harjoitusraviin, tai melkein ainakin. Kai se tarkoittaa että mäkin oon oppinut kokoajan lisää ja paremmaksi.

Viime viikolla Fifi piti kumminkin päästää lomalle. Se oli vähän sääli, siis siinä mielessä, kun Jossu sanoi että nyt jos joskus meidän kannattaisi startata se T7, tai edes T8. Ne on ne helpoimmat askellajiratsastuksen luokat, kun niissä ollaan ovaalilla useamman ratsukon kanssa ja tölttiä saa mennä hitaasti tai vapaavalintaisessa tempossa. Mä olisin halunnutkin, katselin ihan kisoja tosissani, mutta sitten kumminkin päätin ettei me nyt lähdetä kisaamaan. Fifi ei tykännyt kesästä, tiesin sen jo viime vuodesta. Se oli jo jostain maaliskuusta asti hinkannut itseään kaikkialle, niin että mun piti ainakin kerran viikossa pestä se taas. Talven ajan se oli ollut ihan hyvä, mutta nyt se sama rumba alkoi hirveän aikaisin kuin mitä viime kesänä oli. Onneksi mä osasin nyt varautua siihen. Vaikka loimittaminen onkin aika tylsää ja aiheuttaa vaan työtä tallia tekeville, niin Fifi on ollut kuitenkin pakko loimittaa toukokuusta lähtien. Varmaan olisi ollut hyvä laittaa sille se ihottumaloimi aikaisemminkin, mutta sitä oli juuri pitänyt loimittaa talven läpi joka päivä klippauksen takia, niin halusin että se saisi edes hetken olla ilman.

Nyt Fifi sai olla laitumella kesän pahimmat ajat. Kun oli tosi kuuma tai paljon ötököitä, tai kuuma ja paljon ötököitä. Fifi ei sietänyt kumpaakaan. Se oli tosi tahmea kuumalla ja välillä aika holtiton kun ötökät kiusasi sitä. Se huitoi jaloilla niin paljon mahan alle että siinä pitää olla varovainen ettei se vahingossa potkaise. Ei se tarkoituksella, mutta ne ötökät tosissaan ahdistaa sitä. Musta olisi tosi hienoa jos keksisin jonkin keinon, millä sen olon saisi helpommaksi kesänkin läpi, mutta nyt ei auta muu kuin antaa Fifin olla vapaalla ja pestä sitä. Se auttoi ainakin viimeksikin. Sateella Fifi on ihan normaali, ja se onkin aika hassua kun melkein kaikki muut antaa hevoselleen vapaapäivän tai menee maneesiin kun sataa, mutta silloin me mennään Fifin kanssa kentälle tai maastoon. Sen verran, että Fifi pääsee liikkumaan edes vähän. Onneksi se ei tunnu lihovan hirveän helposti laitumella, mä en millään jaksaisi alkaa enää mittaamaan nauhalla sen vatsanympärystä kun mä kumminkin jo mittaan sen lämmön melkein joka päivä.

Ensi viikolla me lähdettäisiin isän, äidin ja Kaapon kanssa mökille ja oltaisiin siellä viikko. Fifi olisi sen aikaa ihan vaan vapaalla, kun en halua että sitä liikuttaa muut kun se on niin tarkkaa, miten sitä liikuttaa näin kesällä. Jotain mun pitäisi pyytää sille laittamaan ötökkämyrkkyä, mutta en oikein tiedä vielä ketä. Eiraa en viitsi, kun ei se kumminkaan jaksa. Sonjaa tai Eetua en kehtaa, kun niillä on niin paljon kaikkea muuta. Nellyä en halua, vaikka se aikaisemmin onkin mua opettanut. Nyt en ole enää pitkään aikaan pyytänyt tunteja, kun Nellylläkin oli kaikkea.. Tai varmaan on edelleen, kun siitä on tullut vähän outo. Näin yksi päivä miten se löi Helloa kesken ratsastuksen, ja mun mielestä sellainen on kyllä aika outoa. En mä ainakaan haluaisi että mun opettaja käyttäytyisi niin. Noa varmaan voisi, mutta olisi hyvä jos sen hevonen olisi samalla laitumella, niin siitä ei olisi sitten liikaa vaivaa kenellekään. Fifi onneksi pysyy paikallaan kun sitä suihkuttaa ötökkämyrkyllä, ainakin jos se saa samalla porkkanaa. Kyllä joku varmasti ehtii, kunhan vaan kysyn. Onneksi me ei olla kun viikko vaan.

Fifi ja Jossu ovaalilla treenaamassa tölttiä alkuvuodesta

[SanttuOsallistuja]

Kun mä viimein löysin oman valmentajan
Mainittu Herman, Marshall ja Nelly, mukana Eira ja Sonja

Tallilla oli monta taitavaa ratsastajaa jotka osasi auttaa ja antaa neuvoja, mutta silti musta oli alkanut tuntumaan että me Fifin kanssa hyödyttäisiin opettajasta, joka oli erikoistunut islanninhevosiin. Ne toimi kuitenkin vähän eri tavalla kuin muut hevoset, enkä mä ollut vieläkään keksinyt miksi Fifi aina mieluummin halusi töltätä, kun mä istuin alas harjoitusraviin. Tai kyllä me jo pätkissä mentiin sitä aika kivastikin, mutta usein puolikkaan kierroksen jälkeen Fifi sitten mieluummin vaihtoi tölttiin. Jotain mä siellä selässä tein, että se teki niin, mutten yhtään tiennyt että mitä.

Mä puhuin siitä isän kanssa, mutta se sanoi että pitäisi sopia äidin kanssa. Opettajat ja valmentajat maksaa ja se olisi äidin vastuulla maksaa, kun isä mua tallille kyyditsi eniten ja maksoi Fifin karsinapaikan ja lääkärikulut. Mun piti aika pitkään suostutella äitiä, että se antoi luvan valmentajan etsimiseen. Kun sanoin, että sillä tavalla mä voisin kehittyä nopeammin niin äiti suostui. Mä vaan toivon, ettei se ala suunnittelemaan että mä ryhtyisin sitten kisaamaan tai jotain…

Askellajiratsastukseen painottavaa valmentajaa ei oikeasti ollut kauhean helppoa löytää. Niitä oli Suomessa ihan vaan kourallinen ja tuntui, että kaikki oli aika kaukana. Pari oli jossain Lapin suunnilla, ja muut vähintäänkin yhtä kaukana. No, ei nyt ihan, mutta siltä se tuntui.
Paitsi yhden mä sitten lopulta löysin.

Niinpä me Fifin kanssa päästiin valmentautumaan, ja ollaan nyt käyty valmennuksissa kerran tai kaksi kuukaudessa, riippuen miten isä pääsee meitä kuljettamaan. Onneksi sen ei enää kohta tarvitse aina lähteä ajamaan ihan vaan sen takia, kun mä ryhdyn nyt kevään mittaan ajamaan ajokorttia itsekin. Ja ajattelin siihen samaan ajaa myös sen luvan, millä voi vetää traileria. Sitten pääsen itse viemään Fifiä vaikka klinikalle, jos hätä tulee.
Mutta siis. Meitä valmentaa sellainen Jossu. Jossu on kylläkin vaan lempinimi, mutta musta ei ole silti yhtään outoa käyttää sitä, kun se on niin rento ja kiva. Jossu valmentaa meitä sen omalla tallilla, joka on aika pieni, ja siellä on vaan kenttä, mutta se maksaisi aika paljon jos Jossu tulisi meidän tallille. Niin siksi isä aina kuskaa meidät sitten sinne. Jossulla on omia issikoita kolme, ja yksi niistä on sellainen kimo ori, jolla Jossu kisaa ja teettää varsojakin.

Mä aina kirjoitan ylös valmennuksien jälkeen Fifin vihkoon, että miten meillä on mennyt ja mitä Jossu on mulle neuvonut, niin muistan paremmin sitten myöhemminkin ottaa niitä käyttöön. Varsinkin meidän eka valmennus oli tosi silmiä avaava. Se meni jotakuinkin niin, että heti kun me lähdettiin Fifin kanssa liikkeelle siinä kentällä, joka oli silloin vielä aika jäinen, Jossu kysyi oonko mä ennen ratsastanut issikalla. Kerroin, että en. Sitten Jossu kertoi, että issikat on tavallaan tosi erilaisia, mutta kumminkin samanlaisia kuin muutkin hevoset. Niiden askellajit vaan pitää ottaa huomioon. Siksi on tärkeetä, että ne ratsastaa aina puhtaiksi, eikä jää matkustamaan mitään ”possupassia”, niinkun Jossu epäpuhdasta tölttiä kutsuu. Ja se kertoi myös, että Fifi varmaan siksi rikkoo ravista töltille, koska mä en ole yhtään hevosen lähellä mun yläreiden kanssa. Tölttiä kuulemma ratsastetaan niin, että pohje on enemmän irti ja reisi on lähellä, kun ravissa on just toisinpäin. Se oli aika hassua, ja tavallaan hankalaakin, koska aikaisemmin tunneilla on aina sanottu, että reidellä ei saa yhtään puristaa ja pohje pitää olla lähellä.

No kumminkin. Nyt me Fifin kanssa opetellaan, tai siis mä opettelen kun Fifi osaa jo, miten issikalla ratsastetaan. Tai ei Fifi varmaan osaa ratsastaa, mutta onhan se itse issikka niin kyllä se tietää miten se oikein kulkee. Mä oon oppinut jo aika paljon uutta, vaikka me ei paljoa tunneilla vielä mitään vaikeaa tehdäkään. Varsinkin, kun Jossulla on vaan se kenttä ja se on välillä aika jäinen tai kurainen. Me mennään pääasiassa käyntiä ja tölttiä, ja ainakin loppuun ravia missä viimeistään haetaan Fifi rennoksi, vaikka se on tietysti tunnin aikanakin tavoite. Nyt kun me töltätään enemmän niin Fifi on alkanut olemaan aika jännittynyt, mutta se ehkä johtuu siitä että mun on vielä vähän vaikeaa istua siinä pitkään. Jossukin kyllä sanoi, että jos tölttäämisestä on tovi aikaa niin kannattaa pyytää hieroja käymään jossain kohtaa, koska äkkiseltään töltti saattaa jumiuttaa lavat varsinkin kun Fifi ei vielä mun kanssa kulje siinä oikeinpäin.

Nytkin me oltiin hetki sitten tultu Fifin kanssa takaisin tallille valmennuksesta. Isä oli odottanut sen aikaa, että sain Fifin talliin odottamaan ja siivottua trailerin, jonka jälkeen se oli lähtenyt kotiin. Mä menisin perässä sitten pyörällä, joka oli eilen jäänyt tallin nurkalle odottamaan. Osa matkasta piti kyllä mennä autotiellä, kun kävelytiet oli niin huonossa kunnossa, mutta onneksi yleensä autoja ei kulkenut ihan kokoajan ja mulla oli tietysti takissa heijastimet.

Mulla oli tapana aina kylmätä Fifin jalat valmennuksen, ja nykyään pidempien maastojen ja hyppäämisen jälkeen myös. Se sai mehun jossa oli lämmintä vettä, pellavaa ja suolaa, ja sillä oli fleeceloimi päällä, kunnes sitten se pääsi takaisin pihattoon kevyt ulkoloimi päällä. Vielä mä loimitin sitä, kun se oli kumminkin klipattu, mutta sääennustetta katsoessa kohta sekin saisi mennä jatkuvasti ulos nakuna.

Eira oli tullut mun seuraksi satulahuoneeseen kun puhdistin Fifin varusteita. Olin melko varma, että se ja Herman oli eronneet, kun Eira ei enää puhunut siitä ollenkaan ja Hermania ei ollut näkynyt tallilla hetkeen. Mäkään en puhunut siitä, koska Eira sai olla tai olla olematta jonkun kanssa just niinkun se haluaa. Sen sijaan me puhuttiin tulevasta kesästä, Eira kertoi millä kaikilla hevosilla se oli päässyt tallilla ratsastamaan, ja vähän me puhuttiin koulustakin, ja sitten mä kerroin että mä menisin Seinäjoelle autokouluun.
“Ai”, Eira sanoi ensin. “Miks?”
“Ai miten niin miks?”
“No ainahan sä saat kyydin kaikkialle”, Eira puhahti ja kohautti harteitaan. “Nytkin just olit valmennuksessa ja kaikkee.”
Hetken mä vain katsoin Eiraa ihmetellen. Oliko se kateellinen?
“Kyllähän säkin välillä saat kyydin vaikka tänne”, huomautin ja jatkoin Fifin suitsien pyyhkimistä pyyhkeellä saippuoinnin jälkeen.
“Mut se on ihan eri asia. No, ihan sama. Paljonko se maksaa? Maksaako sun vanhemmat, eiks ne oo aika rikkaita?” Eiran äänensävy oli kummallinen. Mä luulen, että se taisi olla jotenkin kateellinen.
“Maksaa ne osan, mutta mä maksan loput.”
“Miten?”
“Mulla on kesätöitä, niin siten.”
“Okei. Mihin sä meet?”
“Yhteen paikkaan vaan”, vastasin ja nousin laittamaan Fifin suitset sen paikalle ne niputettuani. “Ei sillä oo niin väliä.”

Onneksi aika pian sen jälkeen Sonja tuli satulahuoneeseen, koska mä en yhtään tykännyt siitä hiljaisuudesta mikä ehti laskeutua ehkä kymmeneksi sekunniksi. Eiralla oli varmaan huono päivä tai jotain, koska ei se yleensä ollut ihan niin.. Sellainen. Vaikka välillä se sanoikin aika suoraan asioita, mutta kuitenkin.
“Moikka”, Sonja sanoi meille molemmille hymyillen.
“Moi”, me vastattiin Eiran kanssa samaan aikaan. Sitten Eira hyppäsi penkiltä alas ja sanoi menevänsä katsomaan Surrea.
“Miten teillä meni valmennuksessa?” Sonja kysyi. Se oli tosi kiva, ja sen kanssa mä olin tainnut jutella tallilla kaikista eniten. Aikuisista siis. Tai olin mä jutellut Nellyn ja Marshallinkin kanssa, mutta yleensä vaan silloin kun olin tunnilla tai sain neuvoja, joita olin itse siis pyytänyt. Sonjan kanssa me välillä juteltiin ihan muuten vaan nykyään.
“Hyvin! Jossu sanoi, että Fifin töltti on parantunut tosi nopeasti tässä ajassa, ja että mä oon saanut lisää itsevarmuutta sen ratsastamiseen”, kerroin hymyillen.
“Sehän on tosi hienoa!” Sonja kuulosti oikeasti iloiselta kurottaessaan ottamaan Mortin satulaa. “Joko sä kuulit, että tämän vuoden Tie Tähtiin kisoihin on osallistuminen auennut?”
“En.” Katsoin Sonjaa vähän ihmeissäni. Se taisi huomata, koska se naurahti siihen malliin.
“Mä vaan ajattelin, kun te ootte Fifin kanssa kuitenkin kehittyneet aika paljon, niin jos sua kiinnostaisi osallistua.”
“Ai. En mä kyllä vielä taida, ja kun ei Fifi kumminkaan osaa sillä tavalla hypätä tai mennä koulua kun vaikka joku Jussi tai Inka.”
“Eihän sen tarvitsekaan”, Sonja vakuutti. “Riittää että se menee sillä tavalla miten se osaa, ja miten sä osaat. Mutta ei teidän tietenkään pakko ole, ajattelin vaan kertoa.”
“Joo”, nyökkäsin ja nousin omalta tuoliltani kun Sonja kulki huoneen ovelle. “Voinko mä tulla katsomaan kun sä ratsastat Mortilla?”

Santtu ja Fifi treenaamassa maneesissa. Vanha kuva värittämään ponin päiväkirjaa.

[SanttuOsallistuja]

Vuosikatsaus, ja ihan kamala kesä

Fifi on nyt ollut mulla vuoden ja neljä kuukautta. Siihen aikaan on mahtunut ihan tosi paljon kaikkea. Onneksi mä keksin heti kirjoittaa Fifille omaa vihkoa, koska siitä on näin jälkeenpäin kiva lukea mitä kaikkea me ollaan tehty. Viime vuosi ei ollut kyllä mikään kaikista helpoin.

Tammikuussa mä keksin, että Fifi on oikeasti tosi fiksu tyyppi. Se kyllästyy hirveän helposti. Yöt karsinassa on sille ihan liian pitkiä, eikä me voida tehdä samoja juttuja montaa päivää putkeen, koska sitten Fifiltä menee motivaatio. Tavallaan se on ihan hyväkin, koska sitten munkin täytyy aina tehdä jotain vähän erilaista ja keksiä uutta. Mä voisin harjoitella vaikka pääty-ympyröitä laukassa koko viikon, mutta Fifille kaksi päivää on ihan maksimi. Sitten me lähdetään maastoon tai tehdään jotain maastakäsin.

Fifille laitettiin heinäverkko yöksi karsinaan, joka oli tosi hyvä juttu. Sillä riitti tekemistä pidemmäksi aikaa ja se söi hitaammin, ja musta tuntuu että Fifi ihan tykkäsikin siitä että se sai viskellä sitä verkkoa miten tahtoi. Yritin keksiä sille paljon muutakin tekemistä sinne karsinaan, ja jossain kohtaa se alkoi näyttää melkein joltain kaupan leluhyllyltä kun virittelin sinne niin monta palloa, pulloa, lelua ja narua paalinaruilla kiinni. Fifin lemppareita taisi olla muovipullo, jossa oli vähän kauraa sisällä rapisemassa. Se rikkoi niin monta pulloa, että lopulta mun täytyi vaihtaa sellaisesta läpinäkyvästä pullosta mehukattiin. Sitä se ei saanut rikki ihan niin nopeasti. Ja toinen oli sellainen koirille tarkoitettu kuminen pallo, jossa oli reikiä. Laitoin senkin täyteen heinää, ja vaikka Fifin tarvitsi nykäistä kaksi kertaa ja pallo oli jo tyhjä niin se jatkoi usein sillä leikkimistä senkin jälkeen.

Helmikuussa me oltiin Fifin kanssa aika paljon maneesissa, kun harjoiteltiin kaikkia kouluratsastus juttuja. Mä olin ostanut sen ratsastuskirjan vuoden vaihteessa ja olin siksi tosi innoissani opettelemassa niitä liikkeitä ja reittejä ja kaikkea. Ne tuntui silloin varsinkin ihan hirveän vaikeilta ja mua aina välillä ihan harmitti, kun tuntui että ei ollut Fifiä kohtaan ollenkaan reilua kun en osannut vielä. Onneksi Fifi oli kumminkin usein ihan tyytyväisen oloinen, niin ei se hirveän pahoillaan siitä voinut olla.
Näin nyt miettiessä musta tuntuu, että Fifin oireilu alkoi noihin aikoihin. Se alkoi rapsuttamaan itseään ihan aina ratsastuksen jälkeen, varsinkin jos se oli hikinen. Välillä se teki sitä tosi pitkään. Silloin mä en kiinnittänyt siihen vielä huomiota, kun ajattelin että se on ihan normaalia.

Maaliskuussa olisi pitänyt alkaa karvanlähtö. Tai ainakin monella muulla hevosella alkoi, mutta Fifin karva oli ihan yhtä pitkä ja tiheä kuin koko talven läpi. Ajattelin, että se johtuu varmaan siitä, että se on issikka ja niiden karva sitten pysyy jotenkin pidempään sellaisena. Fifi myös jatkoi itsensä rapsuttamista, ja siitä oli ihan parasta kun jäin rapsuttelemaan sitä oikein pitkiksi ajoiksi. Varsinkin korvien takaa ja takajalkojen sisäpuolelta! Mulla on varmaan sata kuvaa siitä, kun se irvisteli ylähuuli pitkänä rapsuhetkien aikana.

Fifi hikosi ratsastuksen aikana aina niin paljon, siis ihan silloinkin kun me käytiin maastossa vaan kävelemässä, että ryhdyin antamaan sille myös ennen ratsastusta juotavaa. Ennen se oli saanut vaan ratsastuksen jälkeen lämmintä vettä, jonka se joi kyllä ihan hyvin, mutta mä ryhdyin antamaan desin verran pellavaa ja ruokalusikallisen suolaa siinä juottamisen yhteydessä.

Niin, ja Fifi muutti myös pihattoon! Se oli tosi hyvä muutos, Fifi selvästi viihtyy siellä nimittäin paljon paremmin. Se ystävystyi heti varsinkin Typyn kanssa ja ne painivat keskenään usein, välillä aika hurjankin näköisesti.

Huhtikuussa Fifi alkoikin tiputtaa karvaa, sitä irtosi ihan hulluja määriä. Mun kaikki vaatteet oli ihan sen ja Kaapon karvoissa, eikä äiti yhtään tykännyt siitä. Pesukone kai menee tukkoon tai jotain jos on hirveästi karvoja. Silti musta tuntui, ettei sen karva oikeastaan ohentunut tai edes lyhentynyt. Mä saatoin harjata sitä vaikka tunnin, niin että lattialla oli vähintäänkin uuden ponin verran karvaa, ja se oli ihan yhtä karvainen kuin tuntia aikaisemmin. Siinä alkoi myös näkymään erikoisia kaljuja länttejä. Ei montaa, mutta oli niitä pari kumminkin. Ajattelin, että se oli vaan hinkannut itseään johonkin, sillä olin monta kertaa nähnyt Fifin hieromassa pyllyään pihaton seinään tai ruokakuppia vasten.

Toukokuussa viimeistään osasin todeta, että nyt jokin on vähän hassusti. Muilla alkoi olla tosi hieno ja sileä kesäkarva, kun Fifi oli edelleen ihan karvainen. Alkoi olla jo niin lämmin, että kun sormet upotti sinne karvan sekaan, niin kädestäkin tuli ihan nahkea ja tahmainen. Oli kurja ajatella, millainen olo Fifillä täytyi kokoajan olla. Klippasin Fifin ensimmäistä kertaa! Marshall kyllä auttoi.

Fifi ei myöskään lähtenyt mua karkuun sisälle hakiessa enää oikeastaan ollenkaan. Niin oli tainnut olla jo hetken aikaa, mutta silloin vasta havahduin siihen. Siitä tuli ihan hirmuisen hyvä mieli. Ei se vieläkään useinkaan tullut vastaan, mutta mun ei enää tarvinnut lahjoa sitä miljoonalla porkkanalla puolentunnin houkuttelun jälkeen. Fifi antoi ihan kiltisti kiinni, ja osasi odottaa porkkanaansa ilman että se heti alkoi tuuppimaan ja tutkimaan taskuja.

Kesäkuussa Fifi pääsi laitumelle. Sen ei tainnut olla yhtään Typyä ikävä, vaikka ne menikin eri laitumille, kun sillä oli niin monta muuta uutta kaveria. Kun laskin Fifin sinne laitumelle niin se viiletti sellaista kyytiä, että sillä olisi voinut olla vaikka viisi jalkaa. Jotain laukan ja passin sekoitusta se meni koska mua vaan nauratti kun katselin sitä, kun se ei tainnut itsekään tietää missä askellajissa kulkea.

Sitten ensin Fifin selkään nousi ihan kummallisia patteja. Sitten sen jälkeen kaulaan ja ryntäisiin. Se ei oikein koskaan selvinnyt että mitä ne oli, mutta luulen että jotain itikan puremia joihin se vain reagoi tosi voimakkaasti. Ostin Fifille sen takia ötökkäloimen ja hupun, joita se joutui sitten käyttämään koko kesän. Mutta ainakaan niitä patteja ei tullut lisää, vaikka kutiaminen ei sillä helpottunut.

Heinäkuussa Fifiä selvästi ahdisti. Se raapi itseään oikeastaan kokoajan kun vaan mahdollista. Loimen läpikin se yritti hampain rapsuttaa kylkiään, ja kihnutti itseään sitten jokaiseen seinään ja tolppaan mihin vaan pystyi. Ensin mä rasvasin niitä sen hankaumia ihan vaan helosanilla, ja sitten ryhdyin pesemään sitä hevosshamppoolla, mutta sitten kun se hinkkasi poskeensa ison, ihan karvattoman läiskän niin päätin, että sille on pakko keksiä jotain muuta. Olisin halunnut lähteä näyttämään Fifiä klinikalle, mutta isä ei oikein halunnut lähteä kyyditsemään. Tai ehkä se ei vaan kerennyt. Vähän mun piti suostutellakin, että sain pyytää eläinlääkärin käymään sitten meillä, mutta onneksi sain. Eläinlääkäri tutki Fifin ja sanoi sillä olevan hankala kesäihottuma. Niinkuin siis sillä tavalla hankala, että sitä pitäisi oikeasti lääkitä sitä varten, kun pelkkä loimitus ei riittänyt. Niin mä olin itsekin vähän epäillyt etukäteen, mutta oli helpottavaa kuulla ammattilaisen mielipide myös.

Mä en ollut koskaan ennen pessyt hevosta niin monta kertaa, kuin mitä sen kuukauden aikana. Ja oikeastaan loppu kesänäkin, ja vielä syksyllä. Kävin ostamassa Fifille toisen ötökkäloimen ja monta erilaista pesu- ja desinfiointiainetta, jotka helpottaa kutinaa, ehkäisee hilseilyä ja rauhoittaa ihoa. Ja rasvoja kanssa. Ja sitten mun piti jotenkin saada sovittua, että jos en itse ehtinyt Fifiä jonain päivänä pestä että joku muu hoitaisi sen. Ja jotkut päivät oli niin pahoja, kun oli niin kuuma, että mun piti käydä hakemassa Fifi laitumelta ihan vaan viilentymään talliin muutamaksi tunniksi.

Elokuu ei ollut oikeastaan sen helpompi. Fifi sai olla aika kevyellä, koska sillä oli selvästi hankala olla. Mun kävi sitä sääliksi ihan hirveästi, koska ei voi olla kivaa jos kokoajan kutittaa. Klippasin sen uudelleen, tällä kertaa ihan korvista ruununrajaan asti ja niin karvattomaksi kun vaan mahdollista. Tässä vaiheessa mua alkoi jo melkein ahdistaa – tai siis ahdistikin jo, mutta vielä enemmän, kun en tiennyt että auttaako ne hoitoaineet mitään. Jatkoin kumminkin niiden käyttöä, vaikka välillä Fifillä oli ihan toinen puoli kaulasta turvonnut ja verestävä kun se oli hinkannut itseään niin rajusti.

Fifi sai liikkua pääasiassa vapaana maneesissa tai kentällä, irtohypytin sitä aika paljon koska siitä se selvästi piristyi aina. Sitten välillä me päästiin käymään maastossa melkein keskellä yötä, kun oli vielä niin valoisaa ja lämmintä että pystyttiin menemään, muttei niin että ötököitä olisi ollut tai että olisi tullut kuuma. Musta oli ihan sairaan hauskaa laukata pellolla ilman satulaa sellaisessa kivassa viilentyvässä illassa. Vaikka äiti olisi kyllä saanut jonkun sydärin jos se olisi tiennyt.

Syyskuu taisi oikeasti olla se pahin. Fifi oli niin turhautunut sen oloon, että se oli alkanut näykkimään ja luimistelemaan. Se ei myöskään olisi millään halunnut tulla enää pesulle, joten mun piti välillä olla tosi kekseliäs jotta saisin sen pysymään paikallaan pesemisen ajan. Välillä riitti että annoin sille vaan heinää, mutta välillä ei. Kerran se puri mua niin, että tuli ihan verta, ja se oli aika kurjaa koska ei Fifi oikeasti ikinä ketään purisi. Sillä oli vaan niin paha olla.

Jatkoin kumminkin sen pesemistä ja rasvaamista, ja soitin klinikalle uudelleen. Huolestutti, koska se oli alkanut turpoilemaan useammin niistä kohdista, joita se raapi. Sillä oli muutaman päivän ajan vasemmassa kyljessä tosi kova, ärtyneen näköinen patti, ja mä olin ihan varma että se on joku kasvain. Eläinlääkäri käski ostaa sellaista terva voidetta, jota mä kävin heti samana iltana ostamassa, ja sitten vielä kävin laittamassa sitä Fifillekin.

Lokakuussa Fifi alkoi voida jo paremmin. Tai enää se ei yrittänyt purra, vaikka mun mielestä sillä oli edelleen sellainen tuskastunut ilme. Yritin hirveästi keksiä kaikkea, millä sen oloa voisi helpottaa, mutta edes muut tallilaiset ei oikein keksineet mitään niiden hoitojen lisäksi mitä me jo tehtiin. Kun eläinlääkäritkin kumminkin sanoivat että sen pitäisi tehota, vaikka ne olivat alkaneet epäillä että kesäihottuman lisäksi Fifi olisi yliherkkä jollekin. Onneksi me välillä päästiin tekemään jotain kivaakin, me nimittäin oltiin kaksi kertaa Nellyn tunnilla kun Fifillä oli parempi päivä eikä sen varusteet osuneet mihinkään aukinaisiin kohtiin. Mä opin niillä tunneilla tosi paljon, Nelly on mun mielestä tosi kiva ja hyvä opettaja. Ja sen lisäksi me maastoiltiin, ja Fifi sai hypätä irtona, ja me leikittiinkin kentällä. Tai mä yritin saada Fifin innostumaan juoksemaan mun kanssa, mutta se mieluummin meni syömään kentän reunoille.

Marraskuussa oli niin huonot säät, että mua vähän harmitti, mutta Fifi alkoi olla aikalailla normaali. Se oli tosi kivaa, koska se ei hinkannut itseään enää ihan kaikkialle ihan kokoaikaa. Me päästiin Nellyn tunneille jo useampaan kertaan ja Nelly kehui, että mun istunta on parantunut paljon. En ollut tajunnut sitä aikaisemmin, mutta sitten kun se sanoi niin huomasin että mun tosiaan oli helpompi istua myös harjoitusravissa. Fifi teki tosi hyvällä motivaatiolla töitä, ehkä senkin oli ollut jo vähän tylsää.

Sitten kun Fifille ei enää ilmestynyt uusia hankaumia niin uskalsin alkaa vähentämään niiden aineiden käyttöä, mutta siitä terva voiteesta en kyllä enää luopuisi. Se oli ollut tosi hyvä juttu ja oikeasti toiminut. Se piti ötöiköitäkin loitolla.

Joulukuussa musta tuntui, että pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Fifiä ei enää tarvinnut pestä, ja se oli saanut melkein yhtä hyvän talvikarvan aikaiseksi kuin viime talvena. Vähän epätasainen, mutta en ihmettele kun se oli yhdessä vaiheessa melkein kalju kumminkin. Lisäsin sen ruokintaan vitamiineja joiden pitäisi auttaa karvan, kavioiden ja ihon kanssa. Ärsyttää, etten keksinyt sitä aikaisemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Lumesta Fifi on nauttinut ihan täysillä, ja pakkasesta. Se saa aika pitkälti olla ilman loimea, kun musta tuntuu että se tekee iholle hyvää että se saa hengittää. Kesällä se pitäisi kumminkin kääriä taas miljoonaan eri loimeen, koska nyt mä osaisin varautua ja tekisin hyvissä ajoin kaikki varotoimet. Mun pitää nyt miettiä, pääseekö Fifi laitumelle ollenkaan tulevana kesänä. Tai jos pääsee, niin ei välttämättä täyspäiväisesti. Jos yöksi vaan.. Pitäisi Eetun kanssa jutella siitä.

Mutta nyt tällä hetkellä meillä on kaikki aika hyvin. Me ollaan Fifin kanssa jatkettu harjoittelua ja se on oma ihana itsensä, ja meillä on kivaa.

Fifi tammikuussa 2021, nauttimassa lumesta kirpeässä pakkasillassa.
Linet Black-Veil-Illusion

[SanttuOsallistuja]

Tyhmä paketti

Katselin epäilevänä pöydällä nököttävää pakettia. Se oli punakultaiseen lahjapaperiin siististi kääritty, paljon siistimmin kuin miten olisin itse osannut. Sellaiseen paperiin, joita kaikkien kauppojen paketointipisteiltä löytyy. Päälle oli laitettu valkoinen kukaksi muotoiltu koristenauha. Se oli aika iso paketti, ja painava.

”Mennäänkö?” isän ääni kuului eteisestä. Alahuuleni sisäpintaa pureksien nostin paketin syliini ja lähdin isän mukaan, Kaapo perässäni pihalle juosten.

Auton radiosta soi joululauluja, niitä samoja mitä jokainen kauppakin tällä hetkellä soitti. Isä vaikutti tyytyväiseltä hymistessään laulun mukana. Mä en tiedä, olinko itse ihan niin tyytyväinen, vaikka se Eiran lahja löytyikin. Me kun käytiin isän kanssa kaupoilla sitä etsimässä, niin me käytiin aika monessakin paikassa. Seinäjoella oli onneksi isoja ostoskeskuksia joissa oli paljon liikkeitä, niin pystyi vertailemaan monta eri vaihtoehtoa keskenään. Ensin isän kanssa mietittiin, jos ostettaisiin sellainen ihonhoito lahjapaketti jostain kosmetiikkaliikkeestä. Niissä oli monta purkkia erilaisia rasvoja ja hiustuotteita ja vaikka mitä. Ne oli valmiiksi tosi koristeltuja, ne niiden pakkaukset siis, yksikin oli vaaleanpunainen ja sen ympärillä meni kimaltava koristenauha. Mutta se tuntui musta vähän liian, no.. Sellaiselta mitä poikaystävä voisi ostaa, ja koska me ollaan Eiran kanssa kavereita, niin en sitten ostanut.
Tigerissä oli paljon kivoja juttuja, mitä olisi voinut ostaa. Vaikka käsipeili, hohtavapintainen muistivihko, mansikkalakuja ja pieni laavalampun näköinen lamppu, jossa oli laavan sijaan sisällä glitteriä. Mutta ne tuntui kaikki vähän turhalta rihkamalta.
Ja se yksi liike, jossa on paljon koruja ja kaikkea, niin sieltäkin olisi voinut ostaa vaikka mitä. Kaulakorua ja rannerengasta ja korvakorua, mutta jos Eira onkin jollekin nikkelille allerginen? Tai tykkää vaan niistä korvakoruista, jotka sillä on aina. Niin en sitten ostanut sieltäkään mitään, kun en osannut päättää, ja musta tuntui muutenkin vähän kummalliselta olla siellä, kun siellä oli mun lisäksi vain tyttöjä ja kaikkialla haisi hajuvesi ja hiuslakka.
Enkä mä mitään sopivaa kirjaakaan löytänyt, vaikka me isän kanssa koluttiin Suomalainen läpikotaisin, paitsi ehkä yksi hevoskirja, jossa oli neuvoja miten tulla paremmaksi ratsastajaksi. Mutta sekin tuntui huonolta idealta, kun Eira on kumminkin mua parempi ratsastaan, niin että mä antaisin sellaisen kirjan.. Eira voisi ymmärtää sen ihan väärin.

Paitsi sitten me löydettiin kaukoputki. Tai mä sen löysin, mutta olin melkein heti sitä mieltä ettei se käy, mutta isä siitä innostui. Se ei ollut mikään huono kaukoputki, vaan ihan oikeasti kunnon setti, sellainen iso jolla voisi katsella pitkälle.

Eira on fiksu, vaikka joskus se esittää vähän tyhmää. Mä en ihan tiedä miksi, mutta aika usein tallilla Eira on aika erilainen kuin vaikka silloin, kun me ollaan kaksin ja tehdään koulutehtäviä. Yleensä Eira osaa laskea sen tehtävät ihan itse, ja jos ei osaa niin sitten mun tarvii kertoa vaan kerran tai pari, niin se jo ymmärtää miten se tehdään. Siksi mä kai ajattelin silloin, että se kaukoputki olisi hyvä idea. Me isän kanssa ostettiin se ja mansikkasuklaalevy jotka vietiin paketoitavaksi, isän mielestä se olisi paras vaihtoehto koska sen paketoimat paketit on aina tosi rumia. Joka on kummallista, kun isä on kuitenkin kirurgi, ja niillähän pitäisi olla tosi hyvä hienomotoriikka…

Kun mä kerroin äidille, että Eiran joululahja on kaukoputki, äiti näytti hämmästyneeltä. Tai jotenkin järkyttyneeltä ehkä enemmänkin, ja sitten se nauroi ja sanoi, etteihän tytölle sellaista lahjaa voi antaa. Olisi kuulemma pitänyt ostaa se kosmetiikka kaupan paketti. Niin nyt mä en sitten enää tiedä, oliko koko idea ihan tyhmä.

”Mitäs mietit?” isä kysyi, rikkoen autossa vallinneen hiljaisuuden.
”En mitään”, vastasin ja nostin katseeni sylissäni olevasta paketista ikkunasta ulos.
”Ei yhtään mitään?” isä jatkoi utelua.
”No, tätä lahjaa vaan..”
”Mitä siitä?”

En halunnut olla kiittämätön, isä sen lahjan oli kuitenkin maksanut, joten en voinut millään sanoa vähän katuvani sitä. Isälle tulisi siitä taatusti paha mieli, varsinkin kun se oli siihen niin tyytyväinen.
”Eikun sitä mä vaan, että olis pitänyt ostaa joku sopiva kirja vielä mukaan.. Joku avaruusaiheinen vaikka.”
”Jaa, no joo..! Annat sitten synttärilahjaksi.”

En tiedä, antaisinko Eiralle sen syntymäpäivänä mitään sen jälkeen. Jos sekin vaan nauraa sille lahjalle.

Isä jätti meidät Kaapon kanssa Hopiavuoreen, ja mä vaan toivoin ettei Eira olisi siellä. Alkoi hävettämään kokoajan enemmän, kun kuljin pihan poikki iso, pitkulainen paketti sylissä tallia kohti. Entä jos Eira ei olisi nyt siellä? Mihin mä sen paketin laitan? Olisi pitänyt tekstata ensin ja kysyä.
Tai, no. Entä jos Eira onkin siellä? Miten mä sen paketin voin antaa suoraan, kun en tiedä haluaako Eira multa yhtään mitään lahjaa. Enhän mä tiedä mitä sanoakaan!
Talli oli kuitenkin tyhjä. Helpotuin, ihan niin paljon että oli pakko huokaista. Pitäisi miettiä, mitä sen kanssa teen. Ja se miettiminen tapahtuisi varustehuoneessa, eikä siinä oven edessä käytävällä…

Fifi oli kasvattanut ihan hirveän pitkän talvikarvan. Ei olisi uskonut, että klippasin sitä koko kesän ja pitkälle syksyyn, sillä sain upotettua koko kämmenen sen turkin sekaan. Se oli oikeastaan aika ärsyttävää, että sen karva kasvoi niin paljon ja nopeasti, meillä oli varsinkin kesällä ollut hirveästi ongelmia sen kanssa. Mulla oli paljon kaikkia suunnitelmia mitä Fifin kanssa kesä tehtäisiin, mutta ei me voitu tehdä niistä jutuista kun osa, kun Fifillä oli vähän kaikkee vaivaa pitkin kesää.. Mutta ehkä ensi kesänä, nyt kun osaan itse varautua niihin jo etukäteen.
Olin hakenut Fifin pihatosta talliin, sillä ajattelin lähteä sen kanssa tekemään jotain maneesiin. Ei mitään hirveän vaikeaa tai raskasta, sillä Fifi oli hiestä märkä jo pelkästään reippaan kävelyn jälkeen sillä karvalla. Muuten me oltaisiin menty metsään, mutta oli niin kurja sää, etten halunnut. Ei meitä sade haittaa, mutta lumisohjo jäi Fifin kenkiin kiinni ja aiheutti kammottavat tilsat. Seuraavaan kengitykseen ei onneksi ollut kauaa, niin voisi pyytää laittamaan tilsakumit.

Talli oli ollut jotenkin hiljainen sen koko ajan. Janna oli kävellyt ohi ja olimme moikanneet toisiamme lyhyesti. Se vaikutti mukavalta ihmiseltä ja tiesin että sen heppa oli se hieno kirjava. Nyt Janna kuitenkin vaikutti jotenkin kiireiseltä, sillä se harppoi käytävää pitkin reippain askelin ja katosi jonnekin toisen tallin puolelle. Myös Sonja ja Harri kävivät, ja Sonjan kanssa juttelin ihan hetken sen uudesta hevosesta ennenkuin nekin sitten lähtivät taas. Varmaan tuvalle, koska Sonja puhui jotain olemisesta Nellyn henkisenä tukena.

Juuri kun mä olin laittamassa satulaa Fifille kuulin, miten Eira oli tulossa. En muuten olisi, mutta se puhui niin hirveän kovaa. Normaalistikin, mutta nyt varsinkin. Fifikin käänsi toisen korvansa ovea kohti kuunnellakseen, miten Eira vauhkosi jostain koneesta. Tai.. Jostain, joka oli automaattinen jotenkin. En kuullut niin tarkasti, koska mulle tuli kiire äkkiä päästä Fifin kanssa sinne maneesiin karkuun.
”Mooi!” Eira tervehti heti ovelta ja Inari tuli sisälle perästä, ja moikkasi myös.
”Moi”, vastasin molemmille ja kiirehdin kiristämään satulavyötä, mutta kiristinkin sitä niin nopeasti, että Fifin pitkät karvat jäi soljen väliin. Onneksi Fifi ei pahastunut siitä, mutta avasin vyön ja kiristin uudelleen rauhallisemmin, että ehdin kädellä vetämään karvat sivuun ensin.
”Mihin te ootte menossa? Vitsi että siellä on paska sää, ettekai te mee maastoon? Onks Kaapo mukana? No mooi, mitä poni?” Eira puhui, ja puhui, samalla kun se käveli meidän luokse ja alkoi rapsuttaa Fifiä otsasta. Poni yritti hamuilla Eiran takin taskuja herkkujen toivossa, muttei ihan yltänyt koska se oli käytävällä molemmin puolin kiinni.
En ehtinyt vastaamaan oikein mihinkään, kun Eira jatkoi aikaisempaa keskustelua Inarin kanssa. En vieläkään ymmärtänyt mistä se selitti, mutta joku automaattinen kone se oli, ja sen takia Eetu oli jotenkin tyhmä mutta Niklas oli tosi paljon kivempi.

”Eira”, Inari yritti keskeyttää hetkeksi. ”Pitäiskö sun kuunnella mitä Santtu vastaa, jos sä kerran kysyt siltä jotain?”
”Ai”, Eira äännähti sen kuuloisena, ettei se edes huomannut että se oli kysynyt jotain. ”No oliko sulla jotain?”
Puraisin poskeni sisäpintaa vahingossa, mutten onneksi lujaa. Yritin miettiä mitä vastata. Tai olisinhan mä voinut vastata niihin kysymyksiin, muttakun mä mietin sitä tyhmää pakettia.
”No, joo. Tai, tavallaan… Tai, ei. Eikun – ei.” Alkoi hävettämään taaaas ihan hirveästi, kun mietin koko lahjaa. Ja siellä se oli, Uunon kaapissa paperilappu päällä, jossa luki
’Eiralle
Hyvää joulua!
T. Santtu, Kaapo ja Fifi’
”Voi vitsi kun mä en joskus ymmärrä yhtään mitä sä koitat selittää”, Eira puuskahti ja kääntyi uudelleen Inarin puoleen, joka pudisteli vaan päätään.

Samalla kun varustin Fifiä loppuun yritin keksiä, miten kertoisin Eiralle, että ostin sille lahjan. Ja että se lahja ei ole mitenkään erikoinen tai hyvä. Pari kertaa mä yritinkin sanoa jotain siihen väliin, kun Eira veti hetken henkeä, mutta se ehti aina jatkaa ensin.
Onneksi mä sain juuri silloin Fifin valmiiksi ja oman kypärän päähän, kun Eira marssi tallin puolelta päättäväisesti varustehuonetta kohti. Tunsin, miten mun naamaa alkoi kuumottaa, joten irrotin Fifin nopeasti käytävän naruista ja lähdin taluttamaan sitä ulos, koska mä en todellakaan halunnut olla kuulemassa tai näkemässä, jos ja kun Eira näkisi sen paketin. Ehkä hyvällä tuurilla Eira ei huomaisi sitä, ja mä ehtisin vielä ottaa sen pois lähtiessä ja ostaa sille vaikka sellaisen hajuveden, jonka äiti oli neuvonut ostamaan.

[SanttuOsallistuja]

Mistä tytöt tykkää?

”Isä, millasia lahjoja tytöt haluaa?”
Katselin auton tuulilasiin tipahtelevia sadepisaroita, mutta näin sivusilmällä miten isä havahtui ajatuksistaan, lopetti ratin naputtelemisen etusormellaan ja vilkaisi muhun.
”Ai mitä? Kenelle lahjaa meinaat ostaa, Eiralleko?” se kysyi yllättyneen kuuloisena. Yllättynyt joko siksi, että se lahja olisi tytölle, tai siksi että olin ylipäätään ostamassa – tai ainakin harkitsemassa lahjan ostamista.
En tiedä, olisiko mun pitänyt harmistua että se heti arvasi, että se olisi Eiralle. Sehän vaan tarkoittaa, ettei mulla ole muita kavereita. Eikä kyllä olekaan oikeastaan, mutta ei sitä niin itsestäänselvyytenä tarvinnut pitää.
”Joo”, vastasin mutten katsonut isään päin, vaan seurasin pisaroiden valumista kilpaa lasia pitkin.

Isä piti hetken miettimistauon.
”Kysyitkö sä äidiltä jo?”
”Joo. Se sanoi, että koruja ja hajuvesiä ja huulipunia.”
Isä maiskautti suullaan ja vilkaisi itsensä puolimmaisesta ikkunasta ulos. Tiesin, että se halusi sanoa sen olleen tyypillinen vastaus äidiltä.
”Eikö Eira sitten halua sellaisia?”
”Ootko sä koskaan nähnyt Eiralla huulipunaa?” nyt käännyin katsomaan isää, joka hymähti nenänsä kautta ja hymyili.
”Sähän sen kanssa enemmän olet tekemisissä”, se huomautti ja vilkaisi olkansa ylitse ennen kaistan vaihtoa, jotta pääsisimme vihdoin edessä hidastelleen auton ohitse.
”Ei sillä ole ikinä huulipunaa, ja mitä jos se on vaikka allerginen jollekin?”
”Eikö suklaa käy?”
”Se on niin tylsä lahja.. Kaikki aina antaa suklaata, mummikin tuo aina kymmenen rasiaa.”
Isä oli taas hetken hiljaa.

”Osta joku kirja?”

Kirja. Sitä mä en ollutkaan ajatellut. Mutta millainen kirja? Me puhutaan aina vaan koulujutuista silloin kun me puhutaan kirjoista, eikä kai kukaan normaali teini halua koulutarvikkeita joululahjaksi.

”Nii.. En tiiä”, huokaisin ja käänsin ilmastointia vielä vähän lämpimämmälle. Tallilla oli tullut aika kylmä, kun satoi ja tuuli niin lujaa. Onneksi isä oli tullut hakemaan, ettei mun tarvinnut siinä säässä polkea kotiin.
”Ei se maata kaada, vaikkei se lahja olisikaan mikään kovin erityinen. Ajatushan on tärkein, eikö?”
”Niin kai…” Olisin halunnut sanoa, että musta olisi kiva että se olisi jotenkin erityinen lahja, mutten enää viitsinyt.

Hetken oli taas hiljaista, radiokin oli pois päältä. Vain auton talvirenkaat jyrisivät täysin sulaa tietä vasten.

”Eroatteko te äidin kanssa?”

Isä puhalsi ilmaa nenänsä kautta lyhyesti. En osannut tulkita mitä se tarkoitti.

Kotona oli aika kurjaa nyt. Tai ainahan äiti oli ollut aika hankala, mutta nyt jotenkin normaalia enemmän. Isä viihtyi paremmin muualla, joko töissä tai lenkillä tai kaupassa tai kaverilla. Sitten kun se tuli kotiin, niin äiti aloitti heti, kun hän joutuu tekemään yksin kaiken siellä, siivoamaan ja laittamaan ruokaa ja viemään koiraa ulos ja maksamaan laskut. Vaikka mä tiesin, että ne maksaa laskut puoliksi, ja mä vein Kaapoa ulos joka päivä ainakin kaksi kertaa lenkille, ja että isä meillä yleensä ruokaa teki.

Ei ne varsinaisesti riidellyt, koska isä ei ikinä sanonut mitään takaisin. Äidin suu pauhasi ja isä vain oli, katseli telkkaria tai luki lehteä, ja sitten kun äiti oli lopettanut niin isä lähti ja sanoi mulle, että tulisi parin tunnin päästä takaisin.

Siksi mä viihdyin tallilla niin hyvin, kun ei tarvinnut olla kotona. Vaikka Fifin kanssa olikin ollut aika vaikea kesä, ja osa ongelmista jatkui yhä. Mutta Kaapon pystyin ottamaan mukaan ja pyöräilemään sinne, vaikka meiltä oli sinne matkaa jonkin verran. Ei se haitannut kumminkaan. Olin tallilla melkein joka päivä, paitsi silloin kun piti lukea kokeisiin tai tehdä jotain isoja koulujuttuja. Ja jos en lähtenyt tallille niin sitten lähdin Kaapon kanssa aina lenkille, ja Kaapokin tykkäsi siitä.

”Älä sä sellaisista murehdi”, isä sanoi sillä tavalla isällisesti ja kurotti kädellään ravistamaan pipoani niin, että se valui silmieni eteen ja sekoitti hiukset sen alta.
”Huolehdi vaan siitä Eiran lahjasta. Mitäs sanoisit, jos lähdettäisiinkin nyt ostamaan se?”
Nostin pipon ja näin, että me oltiin jo melkein kotona.
”Joo, lähdetään vaan.”

[SanttuOsallistuja]

Kesä ja sen ongelmat

Fifin kanssa ollaan tehty nyt aika kevyesti, kun se on saanut lomailla laitumella. Ollaan maastoiltu ja jos ollaan oltu kentällä niin ollaan oikeestaan vaan hypitty jotain pieniä ristikoita ja kavaletteja kun Fifi selkeesti tykkää siitä.

Mä käyn katsomassa sitä melkein joka päivä ja tarkistan ettei sillä ole haavoja tai mitään muutakaan hätää. Nyt alkaa kumminkin tuntua siltä, että ötökät syö sen kohta hengiltä. En turhaan halunnut alunperin alkaa sitä loimittamaan kesällä, varsinkin kun sen olo selkeästi helpottui – ainakin hetkeksi – kun se klipattiin. Mutta nyt sille on ilmestynyt joka päivä enemmän patteja ötökänpuremien takia ja se on hangannut itseään ihan vereslihalle asti monestakin kohtaa. Sitä hankaamista se on tehnyt jo ennen klippausta, mutta mä ajattelin että se johtui siitä sen paksusta karvasta. Ei se tainnut johtua siitä koska Fifi tekee sitä edelleen, ja ehkä jopa enemmän. Sillä on ryntäät ja hännäntyvi varsinkin ihan auki ja mahassa ja kaulassa tuntuu monta pattia kun kädellä silittää.

Mä ostin sille seeprakuvioisen ötökköloimen, jos se vaikka auttaisi. Sitten katselin useampana päivänä kun mun seepraponi tölttäsi portilta takaisin kavereiden luokse, ja miten vuoronperään Pasi ja Steffe närkkivät sen loimea. Kolmannen päivän jälkeen siihen oli tullut uusi reikä. Oli mulla myös hyönteiskarkoitetta mitä käytin, mutta en oikein tiedä tehosiko se ollenkaan. Vai oliko Fifi vaan jotenkin herkkä ötököille.

”Tuu Kaapo, lähetään kotiin”, sanoin noutajalle joka seisoi kuuliaisesti vieressäni ja katseli laitumella käyskenteleviä hevosia. Se kääntyi mukanani yhtä matkaa ja silloin maahan tipahtivat ensimmäiset, isot vesipisarat. Onneksi mua ei haittaa vaikka sataa, ei ainakaan ole niin kuuma. Ja ötökätkin pysyy hetken poissa.

Kun me lähdettiin Kaapon kanssa tallin pihasta, mä pyörän selässä ja se hihnan päässä, alkoi sataa ihan kaatamalla. Juuri silloin pihaan oli myös kaartamassa auto.
”Sähän ihan kastut siellä!” Hello huusi sateen yli avattuaan autonsa ikkunaa.
”Joo.”
”Tarviitteko te kyydin? Ootko kotiin menossa?”
”Joo, oon. Mut ei me tarvita, ei tästä mee kauaa.”
”Ootko varma? Kyllä mä voin heittää, missä päin sä asut?”
”Eikun, sä just tulit, niin kyllä mä voin ihan – ei tää haittaa.”

Lopulta Hello kumminkin ajoi mut ja Kaapon kotiin. Pyörä jäi odottamaan tallin nurkalle. En lukinnut sitä, koska tiesin ettei tarvitse. Kiitin Helloa varmaan jo kymmenennen kerran kun se pysäytti auton ja mä hyppäsin Kaapon kanssa kyydistä. Sitten me juostiin ovelle, koska satoi jo niin lujaa, ettei eteensä meinannut nähdä. Oli kyllä oikeastaan aika hyvä, että Hello kyyditsi meitä, mä olisin pyörällä nyt vasta puolessa välissä matkaa. Matkan aikana mä myös keksin, että voisin soittaa Fifin edelliseen kotiin ja kysyä onko sillä ollut ennenkin ongelmia kesäisin ötököiden kanssa, kun se on kumminkin asunut pihatossa. Ja mun pitäisi myös pakata, koska me lähdetään perheen kesken viikoksi mökille ylihuomenna. Pitää kysyä Eiralta, jos se haluaisi hoitaa Fifiä sillä välillä.

[SanttuOsallistuja]

Otteita Fifin tallivihosta
Ja jos vaikka saisin tätä blokkia kohta potkittua pois… Tämä saa käydä myös Laitumellelaskusta.

4.6.
37,7
Sovittiin Eetun kanssa että Fifi menee laitumelle. Se on hyvä. En tiedä vielä meneekö tammojen vai orien kanssa. Fifillä oli vapaapäivä, syöttelin sitä taas ulkona vihreällä n. 30min. Ei olisi millään halunnut lopettaa 😀

6.6.
37,6
Mentiin puomeja kentällä. Fifi oli tosi kiva! Ja munkin tasapaino on kai kehittynyt, kun pysyin kevyessä istunnassa jo paljon paremmin. Ötökät vähän kiusaa sitä.

12.6.
37,5
Ostin Fifille ötökkäloimen ja sellaisen päähupun. Sille on tullut nyt ihan erikoisia patteja ulkona ja kun Outilta kysyin, niin se epäili että ne johtuu ötököistä. Jussillakin on kuulemma kaula ihan syöty ja nyt kun Fifi on klipattu niin ötökät pääsee puremaan helpommin. Se näyttää ihan alienilta niiden kanssa 😀 Mutta toivottavasti auttaa. Käytiin maastossa kävelemässä maastakäsin.

14.6.
37,8
Ötökkäloimessa eka reikä. Irtohypytin Fifiä kentällä Hermanin kanssa, kun se oli samaan aikaan tallilla. Fifi innostui tosi paljon, se vaan riehui ja pukitteli 😀 Herman otti siitä videotakin ja lähetti mulle.

16.6.
37,6
Nelly katseli kun ratsastin ja Marshall kävi siinä myös. Jännitti aika paljon ja tuntui että meillä meni vähän huonosti, kun ne on molemmat niin hyviä ratsastaan. Mun piti opetella harjoitusravia taas mutta en uskaltanut kun se ei vielä suju, multa lähtee aina jalustimet, niin tehtiin paljon siirtymisiä ja ympyröitä. Mutta Fifi oli ihan yhtä kiva kun aina! 🙂

19.6.
37,5
Harjoiteltiin siirtymisiä kentällä, Fifi oli aika laiska. En jaksanut mennä kuin puolituntia ja sitten lähdettiin maastoon. Kaapo oli mukana, laukattiin ja ravattiin. Hypättiin yhden ojankin yli, se oli tosi kivaa! Fifi oli hangannut vähän ryntäistä ihoa rikki varmaan aitaa vasten, ötökät taitaa kutittaa sitä. Laitoin helosania ja lainasin Sonjalta ötökkämyrkkyä kun se kysyi tarviinko.

20.6.
37,9
Fifi pääsi tänään laitumelle! Käyn katsomassa sitä kyllä joka päivä ja yritän muistaa mitata lämmön joka kerta ja tarkistaa ettei sillä ole haavoja tai mitään. Marshall auttoi mua ottamaan siltä kengätkin pois kun ajattelin että se voisi olla ihan hyvä juttu ja se sanoi, että Fifillä on tosi hyvä kavioaines. Tarkkailen niitäkin että pysyy kunnossa. Se oli tosi innoissaan ja yritti saada kaikkia leikkiin mukaan. Sitten se vaan kiljui aina kun joku tuli liian lähelle 😀 Välillä mä mietin mitä sen päässä oikein liikkuu, mutta tykkään siitä silti. Ihan paras poni. 🙂

23.6.
Fifillä menee laitumella hyvin. Se on saanut lomailla nyt ettei olla tehty mitään, mutta oon käynyt katsomassa sitä. Lämpöä en oo mitannut, mutta nyt on niin kuuma että se on varmaan normaalia korkeampi muutenkin. Joka päivä oon vienyt sille pellavamehua juotavaksi että se varmasti juo tarpeeksi ja katsonut kaviot ja muutenkin. Sillä on ötökkäloimi vieläkin, vaikka se pitää kyllä ottaa kohta korjaukseen.

25.6.
Turvassa pieni haava, mutta ei haittaa kun oli niin pieni. Niitä patteja sillä on edelleen ja selkeästi kutiaa, kun aina kun rapsutan se menee ihan kippuraan koko poni. Kävin ostamassa sille oman ötökkämyrkyn jonka pitäisi auttaa kutinaan kanssa ja suihkuttelin sen läpi. Onneksi se ei laitumella juokse karkuun, varmaan kun mulla ei ole narua mukana niin se tietää ettei joudu lähtemään 😀

27.6.
Niin kuuma!! Fifikin on ollut makaamassa pari kertaa kun oon käynyt sitä katsomassa. Onneksi se on ihan kunnossa ja juo aina ämpärin tyhjäksi, sitäkin taitaa laiskottaa kun on niin kuuma. Lomailu jatkuu, tänään mä vaan istuin sen kanssa laitumella kun se makasi ja rapsutteli. Oltiin niin ainakin kymmenen minuuttia ennenkuin se alkoi syömään 🙂

30.6.
Sataa, mutta se ei varmaan haittaa Fifiä. Se oli paljon pirteämpi tänään kun kävin katsomassa, me jopa vähän leikittiin niin että mä juoksin ja se innostui juoksemaan hetken perässä. Joi hyvin. Kaviot kunnossa. Otin ötökkäloimen korjattavaksi. Kutiaa vaan, kyljissä ja ryntäissä selvää kulumaa. Rasvasin. Ehkä sadekin auttaa kun ei ole ötököitä niin paljoa.

[SanttuOsallistuja]

< *a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/yksityishevosten-omistajat/#post-3553″>Santtu< */a> – < *a href=”https://varjoaika.weebly.com/fifill.html”>Fifi< */a>
& mukana < *a href=”https://varjoaika.weebly.com/uploads/1/2/3/7/123722906/fifi4_orig.png”>Kaapo< */a>

myös Saga haluaa päästä tuulettumaan, mikäli hän näillä kriteereillä saa osallistua! 😀

< *a href=”https://hopealinna.boards.net/thread/8/saga-isberg-tallity-ntekij?page=1&scrollTo=14″>Saga< */a> – < *a href=”https://varjoaika.weebly.com/venni.html”>Venni< */a>

[SanttuOsallistuja]

Karvattomana kesää kohti

Eira ja Herman ei tainneet enää olla yhdessä. En tiedä varmaksi, mutta ainakin viimeksi kun Eiralta kysyin Hermanista, se kuulosti niin kiukkuiselta ja nakkeli niskojaan sillä tavalla, etten uskaltanut enää ottaa koko aihetta esille. Mutta mua harmitti. Musta Eira on tosi kiva, ja se ansaitsisi jonkun tosi kivan. Varmaan jonkun vähän, no… Tasaisemman, kuin se itse, mutta silti. Mulla on ainakin Eiran kanssa aina tosi hauskaa. Se osaa puhua niin helposti kaikesta, ja mä voin vaan kuunnella ja myötäillä sen verran, että se tietää että sitä kuunnellaan. Ja sitten se sanoo jotain hauskaa, tai mä teen jotain vähän noloa, ja sitten me molemmat nauretaan, eikä se ole yhtään sellaista ilkeää tai nälvivää naurua niinkuin aina koulussa.

Siksi mun lempi hetkiä tallilla – Fifin kanssa puuhastelun lisäksi – on ne kun me Eiran kanssa opiskellaan. Se saisi kyllä tulla jo taas meille, ainakin isä on antanut siihen luvan, mutta mä tykkään enemmän siitä että me voidaan olla ihan vaan kaksin. Me oltiin sovittu, että me katsottaisiin vielä viimeisiä juttuja yhdessä sitten iltapäivällä kunhan mä ensin tekisin Fifin kanssa jotain. Vielä oli muutenkin niin aikaista, että Eira ei varmaan tulisi tallille useampaan tuntiin. Olin kuitenkin herännyt ihan normisti kahdeksalta ja aika pian Kaapon pissattamisen ja aamupalan jälkeen lähtenyt polkeen tallille. Sekin oli musta tosi kivaa, nyt kun oli jo lämmin ja päivällä pärjäsi ihan hyvin t-paidalla. Kaapoa en ottanut mukaan, sen on parempi olla nyt kotona jossa on paljon viileämpi kuin pihalla. Se saisi ensin tottua kuumaan säähän ennenkuin otan sen taas mukaan. Mutta sitten pitäisi kyllä kulkea autolla tai kävellen, koska musta ei ole reilua juoksuttaa koiraa pyörän vieressä jos on yhtään lämmin.

Ensin mua pelotti aika paljon kun Noa sanoi että Flida muuttaisi takaisin pihattoon sen varsojen kanssa. Olen nähnyt, miten rajusti Fifi ja Typy välillä keskenään leikkivät ja millainen kiljuminen siitä välillä kuuluu. Onneksi se on pelkkää leikkiä, eikä Fifillä ole koskaan ollut mitään pieniä naarmuja suurempaa. Musta onkin vaan kivaa, että sillä on siellä kaveri jonka kanssa painia koska se ei ole karannut pihatosta kertaakaan ja tuntuu muutenkin käsitellessä rauhallisemmalta. Siis siinä mielessä, ettei sen kokoajan tarvitse touhuta jotain tai keksiä itse tekemistä. Mutta sitten kun mietin, että jos se yrittääkin painia niiden pienien vauvojen kanssa? Noa kuitenkin lupasi, että kaikki menisi hyvin. Hevosten ilmeisesti pitäisi ymmärtää kun kyseessä on vauva, ja olla silloin nätisti. Se kuulemani mukaan pätee myös muiden lajien edustajiin, siksi hankalatkin hevoset voivat olla ihan kiltisti ja rauhallisesti pienten lasten parissa. Ehkä se piti paikkaansa, sillä kiinnostuksestaan huolimatta Fifi antoi kiltisti kolmikolle tilaa ja tajusi väistää heti, jos tuore äiti oli sitä mieltä, että se meni luvatta liian lähelle vauvoja.

Onneksi ne eivät yrittäneet tulla ulos vaikka hainkin Fifin sisälle. Olisi kamalaa, jos edes toinen pääsisi niistä karkuun ja sille kävisi jotain mun takia. Yleensä Typy halusi päästä pihalle samaan aikaan, niin yritin ottaa Fifin aina mahdollisimman nopeasti pihatosta ennenkuin Typy ehtii tajuta mitään. Vaikka yleensä se aina tajusi, kun Fifi oli aina sopivasti ihan kaukaisimmassa nurkassa ja mulla oli aina sille porkkanaa että se tulisi mielellään mun kanssa sisälle. Typy halusi usein porkkanaa myös, ja pari kertaa yritin sille heittää palasen kauemmas, mutta ei se lähtenyt niiden perään yhtään samalla tavalla kuin vaikka koirat. Pikkuisen Typy ehkä pelottaakin mua, kun mä tiedän että se voi kuitenkin purra ja kaikkea.

Fifi tiputtaa edelleen sen talvikarvaa. Muut alkaa olla jo aika lyhyessä kesäkarvassa, mutta Fifillä on yhä sitä paksulti monessa paikassa. Aina kun mä harjaan sitä käytän pitkään kumisukaa ja sitten sahalaitaista hikiviilaa, että autan sitä pääsemään irtokarvoista eroon, sillä sen olo on varmasti aika tukala. Se on ollut monena päivänä ihan kostea hiestä jo silloin kun mä haen sen vasta tarhasta, enkä mä viitsi sen kanssa mitään pitkään sitten tehdä ettei sen tule vielä kuumempi. Onneksi metsässä on paljon varjoa suojana.. Mutta jotain sille pitäisi kai tehdä.

Katselin käytävälle naruihin kiinnitettyä Fifiä ja mietin. Pelkkä kerta silitys selän päältä ja kämmeneen tarttui kasa kosteita irtokarvoja. Poni näytti nyt oikein tyytyväiseltä päästyään auringolta piiloon, sillä se nuokkui pää narujen varassa roikkuen ja alahuuli pitkälle lattiaa kohti lörpöttäen. Jos en olisi ollut ihan vähän huolissani siitä olisin pitänyt sitä aika söpönä ja hassun näköisenä. Pelkällä harjaamisella sen karvat ei selkeästi olleet lähdössä. En keksinyt sille muuta syytä, kuin että se on joku issikoiden juttu kasvattaa talvikarva hyvissä ajoin ja pitää siitä kiinni viimeiseen saakka. Eihän sitä tiedä, jos näin kesäkuussa iskee vielä takatalvi.

”Silläpä on pitkä karva vielä”, kuulin aika värittömän äänen, jonka osasin yhdistää Marshalliin. Se on se, jolla on rastat, ja joka on aksentista päätellen Venäjältä kotoisin. Ja sen heppa on aika iso.
”Joo”, vastasin nopeasti, vaikka olinkin vähän yllättynyt että mulle jäätiin puhumaan. En mä ajatellut, että se Marshall sanoisi mitään, vaikka olinkin sen nähnyt talliin tulevan. Siis mitään sen lisäksi, että se ekana moikkasi mua, ja mä moikkasin takaisin.
”Onko se yleistäkin sille?” Marshall jatkoi ja pysähtyi Fifin lähelle katselemaan ponia.
”No, mä en oikeestaan tiiä. Kun se ei oo ollu mulla niin pitkään..” myönsin, vaikka musta tuntuikin että olisi pitänyt tietää. Marshall kuitenkin nyökkäsi vain eikä vaikuttanut siltä, että piti mua jotenkin huonona omistajana sen takia.
”Sen voisi klipata. Helpottaa ainakin sen olo, ettei tule niin kuuma”, Marshall totesi vähän pohtivan näköisenä ja siirtyi lähemmäs tarjotakseen kättään Fifin nuuhkittavaksi. Ponia ei liiemmin kiinnostanut, joten mies siirsi kätensä sen kaulalle paksun harjan alle. Purin poskeni sisäpintaa koska tiesin että sieltä varsinkin Fifi varmasti valui hikeä, kun sen harja on niin paksu, mutta sitä ainakaan mä en haluaisi leikata pois.
”Ellet sä ollut siis jo tekemässä sitä”, Marshall jatkoi melko nopeasti.
”Joo – siis ei, en mä. Ei mulla ole sitä konetta…” myönsin, ja mua alkoi jo vähän harmittaa. Nyt kun Marshall oli siitä sanonut, niin klippaaminen kuulosti ihan itsestäänselvyydeltä joka munkin olisi pitänyt hoksata jo aikoja sitten. Voi vitsi, kun mulla on vielä niin paljon opittavaa.
”Voin lainata. Se on ihan helppo käyttää, mutta voin vielä näyttää miten se toimii?”

Sitten Marshall näytti miten hevosia klipataan. Se haki koneensa, testasi ensin miten Fifi siihen reagoi terällä silittämällä ponin kylkeä ilman että kone oli päällä, ja napsautti sen sitten ponista kauempana hyrisemään. Fifi kohotti äänen takia vähän päätään, käänsi korviaan epäluuloisena taaksepäin ja veti ilmaa niin että sieraimet pärisivät. Marshall ei kuitenkaan tuntunut huolestuvan siitä, vaan alkoi ihan tottuneen näköisesti siisteillä riveillä ajamaan Fifin pitkää karvaa ihan lyhyeksi. Rapsuttelin Fifin poskea hajamielisesti samalla kun seurasin sivusta tarkasti, vaikka aika helpolta se näytti. Hetken kuluttua sain kokeilla, ja Marshall siirtyi sivumpaan katselemaan. Se neuvoi, että voisin jättää pään ja jalat ajelematta, ja näytti vielä sopivat kohdatkin mihin vetää raja. Aika pian lattialle oli kertynyt kasa vaaleankeltaista höttöä ja Fifistä oli tullut pari astetta vaaleampi. Se näytti aika kivalta, vaikka sen jalat ja pää olivatkin nyt tuplasti pörröisemmän näköiset.
”Noin”, Marshall totesi pakatessaan konettaan pois. ”Nyt luulisi että sen ei tulisi niin helposti kuuma. Jos se tuntuu olevan jatkuva ongelma, niin sitten voisi katsoa ruokintaan jotain aineenvaihduntaa edistävää.”
”Joo. Kiitos lainasta”, sanoin ja mullakin oli heti paljon tyytyväisempi olo. Varmasti Fifin oli nyt helpompi elää kesän edetessä, ja uskaltaisin sitten harjoitella sen kanssa taas kunnolla ainakin välillä. Nyt pitäisi vielä ensin harjata se kuitenkin huolellisesti, ettei sen satulahuovan alle jää pieniä irtokarvoja pistelemään.

[SanttuOsallistuja]

Tää on lojunut mun muistiinpanoissa jo vaikka kuinka pitkään ilman kunnon suuntaa tai viimeistelyä, ja nyt se on viimein aika julkaista kun en mä sille mitään tuu tekemään.

Tarina sijoittuu aikaan kun TT-kisa oli vielä kuumana käynnissä

Kaverillista kiusantekoa

Sen jälkeen kun äiti oli kuullut niistä Tie Tähtiin – kisoista se oli kiinnostunut mun harrastamisesta Fifin kanssa ihan hirveästi. Siis sillä tavalla, että se oli ilmoittanut meidät valmennukseen – ilman että kertoi mulle. Siitä on jo jonkin aikaa, kun me käytiin Aavalaaksossa mun ihan ensimmäisessä valmennuksessa ikinä, ja onneksi siellä meni hyvin! Valmentaja kyseli etukäteen vähän mun osaamisesta ja Fifistä, ja me tehtiin sitten ihan tosi helppoja, ja vähän vaikeitakin juttuja. Niin se oli ihan kivaakin vaikka mua jännittikin etukäteen ihan hirveästi. Niin paljon, etten sinä aamuna saanut edes aamupalaa syötyä.

Sitten se on alkanut ostelemaan mulle ja Fifille kaikenlaisia varusteita, joista se ei varmaan puolistakaan tiedä mitä varten niitä käytetään. Fifillä on joku kymmenen kimaltelevaa otsapantaa ja yhtä paljon erilaisia kuolaimia, joista osa on ihan väärän kokoisia ja ihan liian vahvoja. Fifille on tähän mennessä sopinut – ainakin mun mielestä – parhaiten ohut rollerikuolain. Ei se siitä ainakaan mitenkään pahoillaan ole ollut. Niin ja mulla on nyt tusina ratsastushanskoja, kisahousuja, pitkiä kouluraippoja ja vaikka mitä. Ei äiti silti kertaakaan ole tallilla käynyt Fifiä itseään katsomassa.

Nyt kun on tämä korona ja koulua käydään etäopetuksella niin hassusti mulla on ollut enemmän aikaa opiskella kuin aikaisemmin. Voin valita joka päivälle pari tiettyä aihetta joihin paneutua kunnolla. Eirakaan ei ole saanut tulla meille sen takia, joten me ollaan jatkettu opiskelua tallin taukotilaan, jota melkein kukaan ei ikinä käytä. Mä en pitkään edes tiennyt että siellä on sellainen, kunnes Eira siitä mainitsi.

”Saitko sä sen tehtyä?” katsoin Eiraa, joka pureskeli lyijykynänsä päätä kevyesti ja kulmat alas painuneina mietteliään näköisesti.
”Joo – oota, ihan.. Just.. Kohta”, Eira mumisi kynänsä ympärillä. Odotin, ja minuutin sisällä Eiran ilme muuttui riemuisaksi. Se painoi kynän terän vihkonsa ruutupaperia vasten ja raapusti sinne kolme numeroa, joiden jälkeen se laski kynän sivuun, kohotti katseensa muhun ja virnisti niin tyytyväisenä, että mäkin hymyilin.
”Saanko kattoo?” kysyin ensin, ennenkuin kurotin ottamaan Eiran vihon käsiini. Tottakai odotin ensin että se nyökkäsi ja antoi luvan. Sitten kävin läpi Eiran laskeman tehtävän, vaikka arvelin jo että Eira osasi kyllä.
”Tosi hyvä”, sanoin tyytyväisenä ja laskin vihon takaisin pöydälle. ”Vielä kun sulla olisi vähän siistimpi käsiala…”
Eira katsoi mua hetken hölmistyneenä, ja tunsin miten mun poskia ja korvia alkoi kuumottaa. Ehkä se ei ymmärtänytkään että mä vitsailin, ja luuli että mä oikeasti nyt haukuin sen käsialaa rumaksi.
”Siis – en mä oikeasti, kun sulla on tosi nätti -…”
”Kyllä mä tiiän, mä vaan yllätyin!” Eira puhahti ennenkuin kerkesin puhumaan loppuun ja veti vihkonsa takaisin eteensä.
”Ai mistä?”
”No – siitä että sä sanoit noin!” Eira puuskahti sen kuuloisena kuin sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. En ihan käsittänyt mistä Eira tarkalleen puhui, ja sekin taisi ymmärtää sen, koska se jatkoi silmiään pyöräyttäen. ”Sun pitääkin oppia vitsaileen tolleen, tiiätkö? Vähän kuittaileen, niinkun kaverit tekee. Sellasta kivaa kiusantekoo, en mä tiiä miten sen selittää paremmin!” Eira piti pienen tauon ja sitten sen kasvoille levisi tosi tyytyväinen ilme. ”Sun pitää oppia relaan.”
”Relaan?” toistin ja katsoin Eiraa kysyvästi, joka parhaillaan piilotti kasvojaan kirjansa taakse. ”Eiks Noa sano noin..?”
”Voin mäkin sanoa!” Eira kivahti ja vilkaisi muhun kirjan reunan yli silmät pieninä viiruina.
”No joo, voit”, myönsin enkä yrittänyt edes peitellä hymyäni kun palasin omien tehtävieni pariin.

[SanttuOsallistuja]

Neuroottinen poninomistaja

“Puhdistatko sä sen suitset joka kerta noin tarkasti?” Eira kysyi katsellessaan, miten purin tottuneesti Fifin suitsia osiin.
“Joo. Ne pysyy paremmassa kunnossa pitempään kun niitä hoitaa”, vastasin mutten nostanut katsettani. Tiesin että Eira oli juuri niputtanut Uunon suitset ja laittanut ne paikoilleen maastoreissumme jälkeen. Herman ei ollut lähtenyt mukaan, vaikka Eira oli kysynyt. En udellut miksei.
“No joo, kyllä mäkin Uunon varusteita hoidan mut en mä joka kerta niitä rasvaa ja öljyä”, Eira jatkoi edelleen vähän kummaksuvan kuuloisena.
“Ei varmaan tarviiskaan, mut musta tää on kivaa.” Kun Fifi vasta tuli mulle niin opettelin purkamaan ja kokoamaan suitset kahteen minuuttiin. Silloin se tuntui hirveän vaikealta, mutta nyt selviän siitä varmaan nopeamminkin.
“Varmaan kun se on vielä uutta ja hienoo”, Eira kohautti harteitaan ja istui satulatelineen päälle. Nyt vilkaisin siihen hiljaa hymähtäen.
“On Fifi ollu mulla jo yli puolivuotta. Silti, musta tää on kivaa.”

Fifi oli saanut karsinaan ämpärillisen pellavamehua. Eli lämmintä vettä ämpäri melkein täyteen ja desi pellavarouhetta, jonka piti antaa hetken turvota. En oikeastaan tiedä kenen karsinaa se lainasi, nyt kun Fifi asui pihatossa, mutta se oli tyhjä ja veisin ponin takaisin pihalle kunhan se on saanut juotua. Aina mä olin Fifiä juottanut – tai siis heti sen jälkeen kun netistä luin että se olisi hyvä tehdä – mutta nyt varsinkin, kun se tosiaan asui siellä pihatossa. Vielä vaikeempi koittaa arvioida sieltä että onko se juonut itse vai ei, kun karsinassakin asuessa sitä pystyi vaan päättelemään purujen märkyydestä juoma-automaatin kohdalta. Sitten kun poni oli valmis mehunsa kanssa sen kyllä kuuli varustehuoneeseen saakka, sillä se alkoi aina heittelemään ämpäriä pitkin seiniä. Nytkin, juuri kun mä sain suitset purettua ja puhdistettua satulasaippualla. Jätin ne pöydälle ja lähdin Eiran kanssa tallin puolelle.

“Äiti kuuli kanssa niistä Tie Tähtiin kisoista”, kerroin Eiralle ja avasin karsinan oven jossa Fifi oli. “Se oli sitä mieltä että meidän olisi Fifin kanssa pitänyt osallistua kanssa.”
Eira näytti yllättyneeltä ja taitteli kätensä puuskaan. Noukin ämpärin Fifin jaloista ja rapsutin kultaisen ponini otsaa, joka oli tunkemassa päätään ämpäriin uudelleen toiveikkaana, että se olisi taianomaisesti täyttynyt uudelleen.
“Ei millään pahalla, mutta tietääkö se että te ette ehkä oo ihan valmiita sellaseen?” Eira kysyi. Tiesin että se oli oikeassa, ja olin samaa mieltä, niin en ottanut sitä pahalla.
“En mä oikein tiiä.. Kyllä mä kerroin, että ei me osata vielä mitään tarpeeks hyvin. Tai Fifi kai osaa, mutta mä en. Kun se on sitä mieltä, että hevosesta pitää jotain hyötyykin. Tiiäks? Että sen kanssa pelkkä maastoilu on vaan rahan tuhlaamista”, huomasin kertovani, vaikka en ajatellut ensin kertoa ihan kaikkea. Ei Eiran mun huolia tarvinnut kuunnella, kai sillä oli omiakin.. Sitä ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan, vaan se nyökytteli päätään kulmien välissä pieni ryppy.
“Joo, tiiän. Tavallaan ainakin. Mut onhan Fifistä hyötyä, kun sä opit kokoajan sen kanssa lisää! Mäkin hyödyin Uunosta silloin joskus alussa sillä tavalla, mutta nyt mä osaan jo sen verran että tarvisin kyllä jonkun paremman hevosen. Niinkun vaikka Jussi, tai Inka. Tai Salieri, vaikka se ruuna onkin.”
“Mitä vikaa ruunissa?” kysyin ihmeissäni.
“Orit on hienompia, kun ne on silleen kuumempia ja energisempiä. Ja niillä voi tehdä varsoja”, Eira kertoi sen kuuloisena, kuin se lukisi jotain tietotekstiä.
“Aijaa.. Musta ruunat on ihan kivoja kanssa”, totesin vähän hymyillen ja rapsutin Fifiä sen paksun harjan alta, joka sai ponin ylähuulen törrölle ja pään kallelleen.

Eira auttoi mua harjaamaan Fifiä, kun siitä irtosi niin hirveästi karvaa. En ollut loimittanut sitä oikeastaan yhtään talven aikana, kun ei ollut tarvetta. Oli niin leuto talvi ja Fifillä niin paksu karva, kun se oli kuitenkin aikaisemmassa kodissaan asunut pihatossa kanssa. Eira veteli irtokarvoja hikiviilalla pois ja mä autoin niitä lähtemään kumisualla. Fifi seisoa nökötti käytävällä naruissa kiinni, kun en halunnut että ne karvat tippuu jonkun toisen hevosen karsinaan ja sotkeutuu sen heiniin ja sitten sillä on joku suolitukos. Nyt varsinkin kun Ukko ja Salierikin oli sairastellut viimeaikoina.
Me oltiin ihan hiljaa, vaikka mun teki mieli kysyä että mitä se tarkoitti sillä, että se olisi jotenkin miesmäinen jos se on hyvä matikassa. Että miksi se tarkoituksella ottaisi huonon numeron jostain aiheesta ihan vaan että sen poikaystävälle ei tule paha mieli, tai jotain.. Eihän Eira kouluaan Hermanin takia käy, ja miksi Herman pitäisi sitä huonona asiana että Eira pärjää jossain? Eikö sen pitäisi olla iloinen Eiran puolesta?

“Oho”, Eiran ääni havahdutti mut ajatuksistani, joka oli varmaan ihan hyvä. “Tuu kattoon.”
Sen muutaman askeleen verran mitä ehdin ottaa päästäkseni Fifin toiselle puolelle ajattelin heti monta eri skenaariota siitä, mitä mun pitäisi mennä katsomaan. Fifillä oli iso haava jota en ollut huomannut, tai joku valtava patti joka oli kasvain, tai selkeä revähdys lihaksessa, tai..
“Mitä?” kysyin, kun en lopultakaan keksinyt mitä mun piti katsoa. Ei ollut haavaa tai kasvainta.
“Kato kun se on ihan kalju tosta.” Eira pyyhkäisi kädellään Fifin karvoja väärään suuntaan takapolven kohdalta. Siinä erottui ihan selkeä läntti, joka oli paljon karvattomampi kuin mikään muu kohta. Testasin sormella sitä kohtaa. Lyhyet karvat tuntuivat rosoisilta ja koppuraisilta.
“Se on kai hinkannu sitä johonkin”, totesin ja taputin Fifiä lautasille. Sitä se oli tehnyt koko talvenkin, kihnuttanut itseään tolppiin ja karsinan seiniin. Ruokakupinkin se oli saanut irti seinästä rapsutettuaan itseään siihen niin voimakkaasti. Siksikään mä en halunnut laittaa sille loimea, ettei se kutiaisi enempää ja saisi rapsutella itseään vapaasti, kun ei se kuitenkaan mitenkään erityisen paljoa sitä tehnyt.
“Tai Typy on purru siltä karvat irti”, Eira ehdotti ja jatkoi metallisen hikiviilan vetelyä Fifin kylkeä pitkin.
“En mä usko, vaikka ne leikkiikin nii ei se kai niin lujaa pure..”
“On se Helloakin purru. Ei se kertonu, mutta mä näin.”
“No meihin sattuu vähän enemmän jos hevonen puree, kun että se puree jotain toista hevosta.”
“No joo. Silti, aattelin että haluut tietää”, Eira kohautti harteitaan ja heilautti vaaleita, poninhännällä olevia hiuksiaan olkansa ylitse.
“Joo, hyvä kun sanoit”, myötäilin ja palasin omalle puolelleni kumisuan kanssa. Eira kun tiesi jo miten neuroottinen mä olen Fifin suhteen, niin kyllä se aina sanoi kaikesta mitä mä en ollut välttämättä huomannut. Yleensä olin kumminkin. Kyllä mä nytkin taidan alkaa pitää Typyä ja Fifiä vähän tarkemmin silmällä..

[SanttuOsallistuja]

Enhän mä yhtään mitenkään ole…

Isän silmien alla oli tummat varjot. Se näytti hirveän väsyneeltä, varmaan töiden takia. Niillä täytyi olla hirveä kiire sairaalassa nyt koronaviruksen takia. Koulutkin kai nyt suljetaan, ja ihmiset käyttäytyvät kuin maailmanloppu olisi tulossa. Isä sanoo, että niin pitkään ei tarvitse olla huolissaan kun pitää omasta hygieniasta huolta ja omaa kuntoaan silmällä. Silti mä en saanut istua kartanlukijan paikalla sen vieressä, vaan auton takapenkillä.

Sitten isän punareunuksiset silmät kääntyivät katsomaan mua taustapeilistä.
”Sä puhut aika usein siitä Eirasta nykyään, huomaatko?” isä hymyili, ääni ihan pehmeänä. Se oli selvästi toteamus kysymyksen sijaan.
”Mitä?” oli ensimmäinen reaktioni, ja seuraava ”enhän. Tai siis, joo ehkä, mutta nytkin mä puhuin myös Sannista.”
Isän hymy levisi ja hän palasi katsomaan tietä liikennevalojen muuttuessa vihreiksi.
”Ai jaa”, hän hymähti. ”Mä jotenkin ajattelin että sä puhut siitä usein. Melkein joka kerta kun tallilta tulet.”

En vastannut mitään. Alkoi nolottaa. Enhän mä puhunut Eirasta niin usein. Joo, kyllä mä kerroin että se auttoi mua istumaan paremmin harjoitusravissa, ja että me käydään maastoissa aika usein, ja että autoin rakentamaan pihattoa sen kanssa, ja.. No Hermankin oli silloin mukana, kyllä mä siitäkin kerroin. Ja nyt siitä miten Eira meni huutamaan Sannille, vaikka mä en edes pyytänyt, ja kyllähän mä Sonjastakin mainitsin että se oli kanssa kuullut sen. Mutta eihän se ollut vielä edes usein, ja kun siinä oli muitakin..

”Ihan sillä mietin, että haluaisitko pyytää sen meille käymään joku kerta? Katsomaan leffaa tai jotain”, isä jatkoi hetken kuluttua.
”Meille? Ai miks..?”
”Kyllähän me äidin kanssa halutaan nähdä sun uusia kavereita. Tai tyttöystävä”, isä kohautti olkiaan. En ymmärrä miten se pystyi sanomaan jotain sellaista niin neutraalisti, ihankuin se ei olisi mitenkään erikoista.
”Ei Eira oo mun.. Tai kun, sillä on jo. Se Herman.”

Vatsassa muljahti. Halusin uskoa, että se johtui vain auton kääntymisestä, vaikka tiesin ettei se sitä tainnut olla. Mutta miksi mä siitä mieleni pahottaisin, jos Eira ja Herman on yhdessä? Ne on ollut jo vaikka kuinka kauan, tai ainakin niin mä oon ymmärtänyt. Vaikka Herman aika paljon Sannin kanssa onkin.. Mutta Eira ainakin luottaa siihen. Enhän mä Eiraan edes ollut ihastunut.

”Aijaa”, isä tuumasi ja huomasin sivusilmällä, miten se vilkaisi muhun uudelleen peilin kautta. Katselin vaan ulos, vaikka olikin jo niin hämärää, ettei katulamppujen valokeilan ulkopuolelle juuri nähnyt. ”Harmi sitten. Mutta voithan sä sen silti pyytää, ihan kaverinakin.”
”Joo.”

Me ei puhuttu sen enempää. Kaapo tuli meitä vastaan ovella, ja isä päästi sen ulos pissalle. Mä menin huoneeseeni ja laitoin oven melkein kiinni. Siten raolleen, että Kaapo saisi sen työnnettyä auki halutessaan.

Sängyn vieressä lattialla oli mun koulukirjat, ja niiden vieressä siisti pino sinikantisia vihkoja, joihin kirjoitin läksyt. Osa niistä oli jo täynnä.
Eira oli kysynyt, jos voisin opettaa sitä matikassa. Tai oikeastaan sanonut, että opettaisin. En sanonut, että mun matikka oli oikeastaan ysi, mutta se taisi pitää kasiakin ihan hyvänä. Ja voisin mä opettaakin, musta se on ihan kivaa. Nyt varsinkin jos koulut suljetaan, tai kun, niin sille olisi paljon aikaa. Ja Eira ehtisi oppimaan hyvin, jos sitä vielä kiinnosti.

Kaapon kynnet rapisivat lattiaa vasten ja pian se tuuppasi kuonollaan tuttuun tapaan oven auki. Nousin laittamaan sen kunnolla kiinni ja palasin takaisin sängylle, jolle Kaapokin hyppäsi. Se siirtyi häntä laiskasti heiluen ensin istumaan jalkojeni päälle, josta se hitaasti valui makuulle ja huokaisi oikein syvään. Päivän paras hetki, niin se taisi ajatella, sillä niin tyytyväiseltä se näytti. Yleensä mä vaan selailen siinä kännykkää ja rapsuttelen Kaapoa, mutta nyt mä ajattelin laittaa Eiralle viestiä. Kyllä mä voisin, ollaan me jo viestitelty. Vähän, mutta kumminkin.

Moi.

Oliko se outoa tervehtiä viestin alussa? Yleensä Eira aloitti keskustelut, ja ne alkoivat tyylillä arvaa mitä se x teki nyt!!! tai siis mun on nyt pakko kertoo.
Tuijotin wapin vihreää yläpalkkia jossa Eiran nimi luki, ja äkkiä sen alla oleva status muuttui näyttämään Paikalla. Tunsin miten sydän muljahti ikävästi rinnassa ja hetken meinasin jo laittaa kännykän pois ja unohtaa koko asian. En kuitenkaan laittanut, vaan ryhdyin kirjoittamaan. Eirahan sitä itse alunperinkin ehdotti.

Vieläkö haluut että opetan sitä matikkaa?

Eira luki viestin. Ja alkoi kirjoittamaan.

No joo en mä nyt turhaan kysyis, haloo?

Haluisitko tulla käymään?

Pysähdyin miettimään.

Haluaisitko tulla käymään? Voitaisiin katsoa sitä täällä. Voidaan muuallakin jos haluat.

Epäilytti, että olin liian suorasanainen. En halunnut että Eira ajatteli, että sen täytyisi väkisin raahautua sinne meille. Lähetin viestin silti. Ja seurasin miten Eira alkoi kirjoittamaan, lopetti, kirjoitti, sulki koko sovelluksen (jolloin olin melko valmis kuolemaan häpeään), palasi takaisin paikalle ja kirjoitti.

Joo, ihan sama. Mut sovitaan sit myöhemmin joku päivä.

Painoin kännykän sänkyä vasten ja huokaisin oikein syvään. En huomannutkaan että olin pidättänyt hengitystä. Sydän pamppaili normaalia kiivaammin. Mutta vaan, koska yleensä mä en pyydä ketään käymään meillä. Eikä siksi, että mä olisin mitenkään ihastunut.

[SanttuOsallistuja]

Pojat ei itke

Niin mulle on aina sanottu. Äiti sanoi niin jo kun mä olin ihan pieni, vaikka kuinka olisi oikeasti sattunut. Sitten koulussa, kaverit ja opettajat. Pojat ei itke. Mutta en mä oikein ymmärrä miksi ei. Miksei saisi näyttää, että sattuu, kun joku on ilkeä? Tai jotain ikävää tapahtuu? Miksi aina pitäisi näyttää siltä ettei mikään liikuta, olla niin välinpitämätön, ja sitten yksin huokailla syvään ja näyttää väsyneeltä kun luulee ettei kukaan nää. Vaikka en mä oikeasti nyt halunnut itkeä, mutta vähän samalta se paisuva tunne rinnassa tuntui. Samaan aikaan nolotti ja harmitti, ja ehkä vähän kiukuttikin.

Mä en ollut Sannia hirveän paljoa vielä nähnyt, vaikka Eira oli siitä paljon kertonutkin. Eiran mielestä se oli ihan kusipää, mutta en mä kenestäkään halunnut sitä uskoa ennenkuin mä itse nään. Mutta kyllä se aika epäreilulta tuntui, kun toinen on heti niin ilkeä, vaikka mä en ole koskaan sanonut sille mitään pahasti. En varmaan oikeastaan ollut sanonut sille yhtään mitään ennen tätä, ja silti se oli heti niin.

En huomannut ollenkaan Eiran tulleen niin lähelle, ennenkuin hänen kätensä heilahti silmieni edessä ja hämmentyneet siniset silmät tuijottivat mua ihan tosi läheltä. Niin läheltä, että mä haistoin vienon, makean tuoksun, joka muistutti mua jostain tosi tyttömäisestä hajuvedestä. Tai ehkä se oli joku pesuaine millä Eira pesi hiuksensa tai vaatteensa. Vaniljaa siinä kuitenkin oli. Se oli oikeastaan aika hyvä..
“Haloo?” Eira kysyi, varmaan viidennen kerran sen äänensävystä päätellen.
“Ai, joo. Häh?” havahduin, ja räpäytin silmiäni. Eira oli edelleen tosi lähellä, ja mun oli pakko ottaa askel taaksepäin. Mun poskia alkoi kuumottaa, ja käänsin katseeni lattiaan.
“Niin että mikä tuli? Sä vaa jäit siihen koomaan”, Eira kallisti päätään ja risti käsivartensa rintakehänsä eteen. Sen nenä oli vähän rutussa ja silmät ihan pikkuisen sirrillään.
“Ei mikään”, koitin vakuuttaa, ja laskin Fifin satulan vihdoin seinästä pystyyn nostetulle pidikkeelle. Ponin karsinan ovi oli niin raollaan, että sen pörröinen pää oli käytävän puolella ja se yritti ylähuuli pitkänä hamuta viimeisiä heinänkorsia, jotka olivat aamuiselta lakaisulta lattialle jääneet.
“No just, en mä hei tyhmä oo. Kerro”, Eira tivasi ja käveli hakemaan Fifin käytävälle mun puolesta. Se kiinnitti Fifin riimusta naruihin, ja mä kiireistin itseni ponin satulan kanssa.
“Ääh, ei siis.. Tai siis Sanni oli tuolla satulahuoneessa, ja se vaan.. Ei mitään vakavaa, se oli vaan vähän ikävä”, kerroin, ja tavallaanhan se oli totta. Mun kai pitäisi oppia olemaan kovempi, niinkuin isä aina hellästi yrittää rohkaista. Kun maailma on kova paikka, niin pitäisi osata pitää puolensa.

Eiran ilme muuttui. Sen kulmat painuivat alas ja suupielet kiristyivät, ja sitten se kääntyi ympäri ja alkoi marssia satulahuonetta kohti.
“Eira, hei, ei sun tarvii, Eira-…” Mutta ei se mua kuunnellut. Eira nykäisi oven auki, astui sellaisella tarmolla huoneen puolelle että oli ihme, ettei lattiaan tullut lommoa, ja sitten se alkoi huutamaan. Ennenkuin mä kuulin mitä se tarkalleen huusi, niin ovi painui uudelleen kiinni, ja sen ääni muuttui vaimeaksi muminaksi.

Mun poskia alkoi taas kuumottaa. Kiristin varovasti Fifin satulavyötä reikä kerrallaan ja pyyhkäisin sormin aina sen pitkät karvat tieltä pois ettei ne jäisi solkiin kiinni. Ei Eiran oikeasti olisi tarvinnut mennä mitään sanomaan, varsinkin kun se ei edes tiedä mitä Sanni mulle sanoi, mutta samaan aikaan musta oli aika kiva että se teki niin. Tavallaanhan se kai piti siten mun puolia. Vaikka Eirakin on välillä aika hankala, niin enimmäkseen mulla on tosi kivaa sen kanssa. Se on niin paljon rohkeampikin kuin mä.

Sain juuri Fifille suitset päähän kun Eira tepasteli takaisin. Sen naamalle oli noussut punoitus, varmaan huutamisen takia, mutta samaan aikaan se näytti jotenkin aika tyytyväiseltä. Irrotin Fifin riimusta ja otin sen ohjista kiinni.
“No?” kysyin varovasti ennenkuin liikahdin mihinkään.
“Mitä no?” Eira kysyi takaisin ja vetäisi Fifin karsinan ovessa roikkuneen viltin ympärilleen.
“Että mitä sä sanoit sille?” utelin ja lähdin seuraamaan Eiraa tallista ulos.
“Kaikkee sellasta että se on ihan paska ämmä. Mut ei se oo niin tärkeetä, tuu nyt niin mennään harjotteleen sitä harjotusravia!”

[SanttuOsallistuja]

Rikoskumppani

Me tultiin joku aika sitten Fifin kanssa maneesista. Me saatiin olla siellä ihan yksin, tai no Kaapo oli mukana, mutta muuten. Varmaan kaikilla muilla on siihen aikaan tekemistä, yleensä talli on aika hiljainen siinä aamupäivällä. Fifille tuli ihan hiki, kun me tehtiin aika paljon ravissa juttuja. Mä yritän nyt opetella sitä harjoitusravia, kun kevennys multa jo sujuu hyvin. Vielä mä en osaa istua niin hyvin että pystyisin jatkamaan sitä pitkään, tai jos pitäisi hevosta ohjata samalla. Onneksi Fifi yleensä menee seinän vieressä kaikista mieluiten, ellei sillä ole sitten joku riehumispäivä. Kauaa se ei halua ravatakaan jos mä pompin tosi paljon, eikä se haittaa oikeastaan. En mäkään haluaisi että joku heiluu mun selässä niin paljoa. Se saa sitten aina tosi paljon herkkuja ratsastuksen jälkeen, mä kannan niitä aina taskussa mukana, että sille tulisi parempi mieli.

Ensin mä olin oikeastaan innoissani kun Fifille tuli niin kuuma. Ajattelin, että me tehtiin nyt tosi hyvin töitä, kun heppakin hikosi. Sitten mä aloin miettimään, että jos se olikin Fifille liian rankkaa, että mä pyysin siltä liian paljon. Vaikka ei me oltu kuin vajaa tunti maneesissa, ja kävelin sen kanssa kuitenkin pitkät alku- ja loppukäynnit. Lopulta totesin, että sille tuli varmaan hiki vaan siksi, että on niin lämmin sää ja sillä on niin pitkä talvikarva. Jota se muuten tiputtelee ihan hirveesti joka paikkaan, mun pitää puhdistaa sen harjat joka päivä kunnolla kun muuten ne on niin karvojen peitossa. Laitoin sille sitten ihan ohuen loimen päälle, sen vaaleanvihreän, ettei sille kuitenkaan tulisi kylmä kun se meni takaisin tarhaan märkänä. Vaikka annoin sen kyllä hetken kuivua sisällä karsinassa kun hoidin varusteet pois.

Mun ei vielä kuitenkaan tehnyt mieli lähteä tallilta. Mä aina jotenkin ajattelin, että hevosen omistajalla ei olisi aikaa oikeastaan muulle, kuin sille omalle hevoselle. Että siellä tallilla menisi koko päivä aamusta iltaan. Mutta ei mulla yleensä mene kolmea, neljää tuntia pidempään. Mä käyn ratsastamassa tai taluttelemassa Fifiä, tai jos en kerkeä niitä tekemään niin ainakin rapsuttelemassa ja hoitamassa. Vaikka se on kaikki tosi kivaa, ja mä olen oppinut paljon Fifistä. Esimerkiksi sen, että se haluaa aina mennä piehtaroimaan ratsastuksen jälkeen tarhaan. Ja että sillä on neljä paikkaa, mistä se tykkää että rapsutetaan, ja ne vaihtuu aina päivästä riippuen. Harjan alta, takajalkojen sisäpuolelta, siis siitä kintereen yläpuolelta, etujalkojen välistä ja hännäntyvestä. Silloin kun sen oikean paikan löytää oikeana päivänä niin Fifin ylähuuli menee heti tötterölle ja se alkaa kallistella päätään hassusti.

Yleensä, jos mulla on tekemisen puutetta, mä siivoaisin meidän kaappia. Laittaisin tavarat uudelleen järjestykseen ja puhdistaisin varusteita, ja lukisin varmaan mitä kaikkea mä olen siihen vihkoon kirjoittanut, jossa lukee mitä kaikkea me ollaan Fifin kanssa tehty. Nyt se kaappi oli kuitenkin jo siisti ja varusteet hoidettu. Kotona ei kuitenkaan olisi mitään tekemistä, läksytkin mä olen tehnyt jo valmiiksi.

Mä tiedän kyllä että siellä henkilökunta siivoaa karsinat päivittäin. Aamulla, kun hepat on viety pihalle. Mutta eikai ketään haittaisi, jos mä siivoaisin sen uudelleen? Fifi oli kuitenkin hetken siellä ratsastusta ennen ja sen jälkeen, niin ehkä se ehti sotkea.. Hevosen omistamiseen sekin kuitenkin kuuluu, ja eihän se ole keneltäkään pois.. Varkaalta musta silti tuntui, kun hain kottikärryt ja talikon. Talli oli kyllä tyhjä, niin jos mä olisin tosi nopea vaan..

Kääntelin aikani karsinan kuivikkeita ympäri talikolla kun etsin jotain, mihin aikaani kuluttaa. Ehti Fifi sinne pissata, mutta ne märät purut nostin heti ensimmäisenä pois. Siihen se sitten loppuikin, ja pian musta alkoi tuntua vaan tyhmältä kun kävelin karsinaa edestakaisin talikkoa heilutellen.
”Eikö se ollu puhdas?” Tiituksen ääni kysyi ihan jostain läheltä. Ensin mun sydän hyppäsi kurkkuun, ja sitten alkoi poskia kuumottaa nolostuksesta. Nyt se varmaan ajattelee, että mä en jotenkin arvosta sen työtä, tai pidän sitä huonona työntekijänä tai jotain.
”Ei, eikun oli, tai siis..” vilkaisin Tiitukseen lyhyesti, joka seisoi avonaisen karsinanoven kohdalla, kottikärryjen vieressä. Se näytti ihan normaalilta, vähän hämmentyneeltä vaan ehkä.
”Siis oli puhdas!” kiirehdin korjaamaan itseäni ja siirsin talikon vähitellen nojaamaan seinää vasten, vaikka kaduin sitä heti, koska nyt musta tuntui vielä tyhmemmältä seisoa siinä tumput suorina ja tuijottaa vaan.
”Okei, no hyvä”, Tiitus vastasi hymyillen. Hän näytti tyytyvän siihen, mutta silti mun teki mieli hirveästi selitellä.
”Mulla oli siis vaan tylsää, ja mä aattelin että mä vaan, mmm, kokeilisin. Kun musta tuntuu että, kun mä kuitenkin omistan Fifin enkä mä tee mitään näitä juttuja ja nekin kuuluu siihen ja, nii..”

Tiitus kuunteli mua ihan ymmärtäväisen näköisenä ja nyökkäsi sitten. En kyllä tiedä ymmärsikö se oikeasti niin epämääräisestä selittelystä.
”Ei se haittaa, saahan niitä siivota. Kunhan vaan tiedät ettei sun tarvii, kyllä me ne hoidetaan niin hyvin kun voidaan. Piti vaan tarkistaa oliko se jäänyt ottamatta kunnolla tai jotain”, Tiitus sanoi sen kuuloisena, ettei se oikeasti pitänyt sitä mitenkään isona asiana.
”Joo”, vastasin kun en mitään parempaa enää keksinyt. Edelleen mua nolotti, vaikka samalla olin ihan helpottunut ettei Tiitus suuttunut tai pahoittanut mieltään tai mitään sellaista.

”Hei muuten”, kiirehdin sanomaan ennenkuin Tiituksella oli aikaa jatkaa matkaa.
Me oltiin Eiran ja Hermanin kanssa eilen auttamassa pihaton rakentamisen kanssa, tai.. No, jotain me siellä tehtiin, vaikka en mä tiedä miten paljon meistä oli oikeasti hyötyä.
”Onko niitä muovisia ruokakuppeja lisää..? Niitä vihreitä”, utelin ihan mukamas muuten vain, ja pyörittelin talikolla karsinan puruja hajamielisesti katsomatta Tiitusta.
”Jaa”, hän äännähti mietteliäänä. ”Enpä muuten tiedä, mun mielestä niitä ei oo nyt ylimääräsiä. Pihattoon laitettiin ne vikat jotka just ostettiin.” Tiitus rapsutti leukaansa, eikä hän ainakaan äänensävyn perusteella kuulostanut yhtään epäilevältä.
”Mitennii? Onko Fifi rikkonut sen oman? Mä voin vaikka sanoa Eetulle että tarvii ostaa”, Tiitus lupautui. Ravistin nopeasti päätäni.
”Ei, ei se oo. Kunhan vaan, tota, mietin. Ihan muuten vaan. Jos vaikka tarvii joskus..” sepitin, ja uskoakseni se oli ihan tarpeeksi vakuuttavaa. Tiitus kai ainakin uskoi, sillä se nyökkäsi ja sanoi jotain, että voisihan hän vielä tarkistaa jos jostain löytyy. Sen jälkeen se sanoi moikat ja jatkoi matkaansa, ja mä huokaisin helpotuksesta.

Lähdin palauttamaan talikkoa ja kottikärryjä niiden paikalle, kunhan ensin poikkesin lantalassa kippaamassa ne yhdet märät purut pois. Muuta siivottavaa Fifin karsinasta ei löytynyt, vaikka miten etsin. Vaikka sehän on kai hyvä vaan..
Jos Tiitus vaikka löytäisi jostain sellaisen kupin, niin sen voisi laittaa pihattoon rikki menneen tilalle. Vaikka kai mäkin sellaisen voisin ostaa, eikai ne niin kalliita ole. Mutta ei se kyllä ihan reilulta tunnu. Jos Eira ei olisi kieltänyt niin mä olisin varmaan jo kertonut Eetulle. Tai vähintäänkin Noalle, joka olisi voinut sitten kertoa Eetulle. Mutta me kuitenkin käytettiin niitä koneitakin joita ei olisi saanut, niin mähän olen vaan Eiran rikoskumppani, ja sillä tavalla munkaan ei kai pitäisi sitten kertoa..

Kiinnitin hihnan Kaapon pantaan ja kävelin tallin eteen odottamaan kyytiä kotiin. Kaapo katseli jonnekin tielle, ennenkuin se kääntyi katsomaan mua ja haukotteli. Ehkä se ei haitannut, tai ollut niin iso asia kuin mitä Eira väitti. Ehkä niitä olisi varastossa ja asia olisi sillä selvä…

[SanttuOsallistuja]

Tää on ollut mulla viimeistelemättömänä jo vaikka kuinka monta kuukautta. Aika saada se pois alta että voin siirtyä seuraavaan, vaikkei tämä ihan sitä ole mitä halusin 😀

Kyllä mä opin vielä

Meillä on mennyt Fifin kanssa hyvin. Vuodenvaihteen jälkeen kun koulu taas alkoi en ole päässyt tallille ihan joka päivä. Tiistaisin mulla on koulussa pitkä päivä, kun autan muita opiskelijoita matikkakerhossa. Se on vähänniinkuin sellainen kerho, jota pidetään koulun jälkeen kun tunnit ovat ohi. Sinne saa tulla kaikki opiskelijat jotka haluavat apua vaikka läksyjen tai tulevien kokeiden kanssa. Mä lupasin auttaa, kun mä oon meidän luokan luotto-oppilas, ja opettajakin pyysi. Yleensä siellä on aina joku, mutta jos ei niin ehdin sitten itse tekemään läksyt sillä aikaa. Sitten kotona pitää viedä Kaapo lenkille enkä enää kerkeä tallille, niin tiistai on sitten Fifin vapaapäivä. Muuten yritän aina käydä. Fifi on sellainen, että se tarvitsee paljon tekemistä. Sen oon huomannut, koska se on aina sitten vapaan jälkeen ihan mahdoton.

Sen kanssa ei voi myöskään tehdä samaa juttua monta kertaa peräkkäin. Mä luulen, että Fifi on vaan tosi fiksu, ja siksi se kyllästyy niin helposti. Maastossa se tykkää olla, mutta ei me kahta päivää enempää voida sinne mennä, ainakaan vaan kävelemään. Sitten Fifi on sitä mieltä että nyt pitää mennä lujaa tai ei mennä ollenkaan. Mutta kun talvi on ollut nyt aika kehno niin paljoa ei olla päästy menemään muuta kuin käyntiä maastossa, eikä oikein kentälläkään, niin sitten pitäisi olla maneesissa. Sinne Fifi ei tykkää mennä, vaikka se on ihan lähellä. Se laittaa jarrut päälle ja sitten mun täytyy houkutella ja lahjoa nameilla. Kun maneesiin on päästy niin sitten Fifi on taas ihan hyvillä mielin, tai tottakai riippuu päivästä, mutta että sitä ei kai ainakaan paljoa haittaa olla siellä sisällä.

Fifin karsinan seinät on tosi syödyn näköiset. Sillä on öisin kai niin tylsää, että se sitten puree puuta. Se on yksi sellainen käytöshäiriö, ja se on aika kurjaa. Mä yritän keksiä aina sille jotain tekemistä yötä varten, ettei sen tarvisi sitten pitkästyä. Koitin kehitellä sille kaikenlaisia riippuvia naruleluja joihin solmin porkkanoita, ja se joutuisi sitten vähän kalastelemaan niitä, mutta en uskalla laittaa niitä enää kun se söi ne narut siinä samalla. Onneksi tajusin käyttää sellaista luonnollista juuttinarua, enkä mitään pakkaustavaraa… Sen jälkeen piilotin pari kertaa porkkanan palasia sen karsinan nurkkiin, mutta välillä se ei hoksannut niitä ollenkaan, enkä kyllä halua että se syö puruakaan. Eetu onneksi keksi ehdottaa, että sille voisi laittaa heinäverkon yöksi. Siinä on vähän enemmän tekemistä. Kesällä Fifi voisikin sitten tarhata yönkin yli jos se vaan Eetulle sopii. Pihatossahan Fifi aikaisemmin asui, niin se varmaan tykkäisi muuttaa siihen kunhan se valmistuu. Mä oon pari kertaa auttanut sen kanssa, mutta nyt on ollut niin kehnot säät ettei kukaan ole halunnut alkaa rakennushommiin.

Mä ostin joulun jälkeen alennuksesta sellaisen hevoskirjan, jossa opetetaan ratsastuksen perusteita. Siinä on erilaisia tehtäviä joita voi harjoitella hevosensa kanssa, ja ne selitetään perusteellisesti kuvien kera. Mä yritän nyt Fifin kanssa opetella niitä juttuja sen kirjan läpi, niin että kehittyisin ratsastajana. Mä osaan katsoa kyllä oikean kevennyksen ja nostaa laukan kierroksen mukaisesti, mutta harjoitusravi on tosi hankalaa ja jalustimet multa tippuu kanssa helposti. Mutta jos mä vaan harjoittelen paljon niin enköhän mä opi. Varmaan Eirakin ehtii joskus neuvomaan että miten siinä ravissa voi istua pomppimatta niin paljon.

Äiti ei ole käynyt katsomassa Fifiä kertaakaan sen jälkeen, kun se muutti Hopiavuoreen. Isä käy välillä taputtamassa sitä, ja kyseleekin miten meillä menee. Se on ihan kiva, vaikka kyllä mä pärjäisin vaikkei se kävisi ollenkaan. Kun ei Eirankaan vanhemmat, tai Hermanin, taida siellä käydä. Eiran sisko käy, mutta se on nyt jossain ulkomailla. Onhan mulla aina Kaapo mukana.

[SanttuOsallistuja]

Fifin oma päiväkirja

Santulla on Fifin kaapissa vihko, johon hän aina kirjoittaa tallilla käytyään Fifin kuulumisia. Se on hyvä tapa seurata millaisella tuulella poni on normaalisti, ja millaista liikuntaa se on saanut. Siihen Santtu myös kirjaa kaiken tärkeän, kuten normaalista poikkeavan ruokahalun, mahdolliset ruhjeet sekä Fifin ruumiinlämmön, jonka hän mittaa aina ensimmäisenä.

Ihan joka päivä Santtu ei tallille ehdi koulun vuoksi, vaikka hän parhaansa yrittääkin. Onneksi Fifi pääsee olemaan paljon ulkona ja että sillä on tarhakaveri. Muuten se varmaan tylsistyisi niin kovasti, että se keksisi vaikka mitä kepposia. Siitä huolimatta Santtu lisäsi varmuuden vuoksi Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun huomautuksen, ”alasalpa aina kiinni yöksi!”.

Nyt Santtu on päässyt tallille kuitenkin joka päivä joululoman alettua, ja kulunut viikko näyttää vihossa tältä:

21.12.2019
37,6
Mentiin kentällä n. 40min. Oli aika paljon energiaa, ei olisi malttanut kävellä. Pukitteli pari kertaa, muttei pahasti. Huono sää, kavioihin jäi paakkuja tilsat.

22.12.2019
37,7
Oltiin ensin kentällä n. 20min, sitten lähdettiin maastoon Kaapon kanssa. Oli valoisaa niin uskallettiin ottaa laukkaakin suoralla. Oli tosi hyvällä tuulella, antoi tarhassakin kiltisti kiinni 🙂

23.12.2019
37,5
Maneesissa kun ulkona on niin kurjaa. Fifi tykkää enemmän olla ulkona mutta meni silti hyvin. Harjoiteltiin tölttiä. En osaa oikein pyytää sitä, mutta kehun paljon kun Fifi itse ehdottaa sitä. Päästiin kokonainen kierros! Heli tuli Inkan kanssa n. 30min jälkeen myös maneesiin, lopetettiin aika pian sen jälkeen.

24.12.2019
37,7
Hyvää joulua! 🙂
Fifi sai tänään joululahjaksi uuden pehmustetun riimun. Ja paljon porkkanaa. Lähdettiin talliporukalla maastoon, oli kivaa! Oli reipas ja innostui ravista paljon. Pukitti ja sai minut tiputettuakin 😀 Ei onneksi sattunut ja jäi viereen vain seisomaan. Loppumatka sujui hyvin.

25.12.2019
37,8
Tulin niin aikaisin ettei tallilla ollut vielä paljoa väkeä. Kävin tekemässä maneesiin alla olevan puomiradan.
[Kuva]

Se meni ihan hyvin, vaikka horjuinkin välillä. Pitää harjoitella kevyttä istuntaa tai mennä vaikka ilman satulaa. Ehkä sitten kun on paljon lunta niin ei satu vaikka tippuisikin 😀

26.12.2019
37,8
Poni oli taas aika ärsyttävä. Ei antanut tarhasta ensin kiinni niin jouduin pyytämään Camillaa avuksi. Hoitaessa oli normaali, mutta kentällä halusi vaan pysähdellä. Kiukutteli kun pyysin eteenpäin eikä halunnut tehdä oikein mitään. Mentiin vain puolituntia.

27.12.2019
38,0 !
Ehkä lämpöä? Syö normaalisti, mutta juotin lämmintä vettä varmuuden vuoksi. Muutenkin ihan normaalin oloinen, mutta päätin antaa tänään vapaapäivän. Ehkä kiukutteli eilen jos on kipeä? Harjasin kuitenkin huolella ja puhdistin kaikki varusteet.

28.12.2019
37,8
Ei taida ole kipeä, syö ja juo hyvin. On taas pureskellut karsinan seiniä. Mentiin taas maneesiin, tehtiin paljon siirtymisiä ja pysähdyksiä. Peruuttaa ei suostunut. Oli loppua kohti tosi hyvin kuulolla ja reagoi pieniinkin apuihin!

29.12.2019
37,9
Rikkoi taas yhden loimen. On niin karvainen että täytyy loimittaa kun hikoilee ratsastuksen aikana, mutta kohta kaikki on rikki. Klippaus?
Käytiin maastossa kävelemässä ja ravailemassa Kaapo mukana. Vastaan tuli lenkkeilijä joka ilahtui paljon päästessään silittämään Fifiä. Onneksi se on kiltti ja tykkää rapsuttelusta 🙂 Kaapo oli vähän kateellinen.

30.12.2019
37,7
Juoksutin tänään liinassa riimu päässä niin saa taukoa kuolaimista ja satulasta. Oltiin kentällä ja poni irroitteli ihan kunnolla. Laukassa varsinkin tykkäsi pukitella 😀 Harmi että Make myydään, niitä olisi voinut vaikka irtohypyttää kaksin.

31.12.2019
37,8
Käytiin Eiran ja Uunon kanssa maastossa. Eiran kanssa olen jutellut tallilla varmaan eniten ja se on ihan kiva. Se tietää paljon maastoreittejä niin käytiin kävelemässä meille Fifin kanssa uusi reitti. Sovittiin että lähdetään uudelleenkin joku kerta! 🙂

[SanttuOsallistuja]

Se aamu kun Fifi karkasi

Mä nousen yleensä aika aikaisin sängystä, lomallakin. Kello herättää viimeistään yhdeksältä, mutta aika usein mä olen jo siihen mennessä syönyt aamupalan ja lähdössä Kaapon kanssa lenkille. Nyt en kuitenkaan ollut vielä ehtinyt herätä kun kello pärähti soimaan.

Tai, ei se ollutkaan herätyskello. Jokin kyllä soi silti. Räpyttelin silmiäni vimmatusti saadakseni unenrippeet katoamaan ja kurotin yöpöydällä metelöivään kännykkään. Kaapo huokaisi oikein syvään ja äänekkäästi sänkyni jalkopäässä, heilautti kertaalleen karvaista häntäänsä ja painoi silmänsä taas kiinni.
“H-haloo?” vastasin puhelimeen unesta paksulla äänellä, jota sain köhäistä tasoittumaan.
“No Tiitus Hellevaara täältä Hopiavuoresta huomenta, sellasta soittelisin että tuo sun ponisi on karannut.”

Katselin tovin huoneeni kattoa puhelin yhä korvallani, ilman että tiedostin oikein mitä siellä puhuva ääni oli juuri sanonut.
“Haloo?” ääni kysyi hetken kuluttua.
“Ai”, havahduin ja pomppasin istumaan. “Siis miten karannut?” Ei se tainnutkaan olla enää unta. Sydän alkoi hakkaamaan ainakin kaksi kertaa nopeammin kuin normaalisti, osittain varmaan siksi että nousin niin nopeasti ylös ja osittain siksi että Fifi oli karannut.
“Joo, tuolla se menee. Se oli aamulla vastassa kun tulin talliin ja päätti rynniä siinä samalla ulos. Siis kaikki on kunnossa”, Tiitus huomasi kertoa, joka taisi rauhoittaa kiihtynyttä sykettäni. “Se ei vaan anna kiinni, niin ehtisitköhän sä tulla avuksi?”

Mä en ole varmaan koskaan ennen pukeutunut niin nopeasti ihan ulkovaatteita myöten.

“Äiti”, suhahdin vanhempieni makuuhuoneen ovenraosta. Olin vetänyt jo kengätkin jalkaan ennenkuin tajusin, etten tiennyt miten lähtisin liikkeelle. “Mä tarviin kyydin tallille.”’
Äiti käänsi kylkeään.
“Äiti”, toistin uudelleen, vähän lujempaa. Äiti kohotti tyynystä päätään, hiukset joka suuntaan sojottaen. Hän päästi nyreän ja rosoisen äänen, ja laski takaraivonsa takaisin tyynyyn.
“Mä lähden”, isä ilmoitti ja nousi ylös.

“Eikö sulla ollut yövuoro eilen?” kysyin vähän vaivautuneena kun isä siirtyi auton rattiin. Onneksi nyt on ollut sulaa ettei auto ollut ihan syväjäässä.
“Oli, mutta älä siitä huoli”, isä vastasi hymyillen. Hän näytti väsyneeltä. Tiesin, että hän oli tullut kotiin vasta joskus aamuyöllä, mutten sanonut asiasta sen enempää.
“Kiitos kun lähdit viemään.”
“Tottakai. Kerrohan, että miksi me ollaan menossa sinne näin aikaisin?”

Isän ilme oli näkemisen arvoinen kun kerroin, että mulle oli juuri soitettu ja kerrottu että Fifi oli karkuteillä.
“Jos se juoksee auton alle”, vinkaisin kertomukseni loputtua. Olin ehtinyt pääni sisällä miettiä jo ainakin sata toinen toistaan kamalampaa näkyä, kun me saavuttaisiin tallille. Fifi makaa maassa jalka poikki kun se on yrittänyt hypätä aidan yli, Fifi jääneenä auton alle, Fifi sotkeutunut sähkölankaan, Fifi päässyt jonkin ilkeän hevosen tarhaan ja potkittu ihan rikki, Fifi hävineenä metsään niin ettei sitä ikinä enää löydy, Fifi-…
“Eiköhän siellä osata hevosia sen verran käsitellä että katsovat, ettei niin käy”, isän rohkaiseva ääni keskeytti ahdistavien ajatuksieni juoksun, ja uskalsin vetää syvään henkeä. Se on ihan totta, kyllä siellä osattaisiin. Turhaan huolehdin. Ainakin toivottavasti…

Kun isä käänsi auton tallin pihaan vievälle tielle hyppäsin kyydistä pois jo ennen kuin isä ennätti pysäyttää sen. Olin valmis juoksemaan kuolinpaikalle, varauduin näkemään kullanhohtoisen ponini verilammikon keskellä, sanoin jo mielessäni sille viimeisiä hyvästejä, kun.. Kun mua vastaan kävelikin Noa Fifi narun päässä, ja nolostuneen näköinen Tiitus.
“Huomenta”, Noa virkkoi ja pysäytti Fifin tallin eteen. Hetken verran olin ihan varma että voisin vaikka alkaa itkemään, niin kamalan helpottunut mä olin. Onneksi en kuitenkaan ruvennut, koska se olisi ollut kuitenkin aika noloa.
“Joo, huomenta.. Mä taisin vähän hätäillä, pahoittelen että jouduitte tulemaan tänne turhaan”, Tiitus katsoi mua ja isää vuoronperään, ja hän näytti vähän etäisesti siltä, miltä Kaapo näyttää tietäessään tehneensä jotain väärää.

Isä katsoi hämillään ensin Fifiä, sitten Noaa, Tiitusta, ja lopulta mua.
”Ei tässä hätää, hyvä että kaikki on kunnossa”, hän totesi sitten, enemmän kysyvän kuuloisena kuin mitään muuta.
”Joo”, varmistin ja kävelin vihdoin ottamaan ponini Noan käsistä. Fifi höristi pieniä pörröisiä korviaan paksun harjansa seasta, ja sen turpa oli samantien takkini taskuissa kiinni herkkujen toivossa. Työnsin sen varovasti kuitenkin pois, sillä nyt se ei ansainnut palkintoa.
”Noh, hyvä sitten. Aikani mä yritin sitä kiinni ottaa, mutta se nyt vaan päätti ettei käy. Noa sattui paikalle auttamaan ihan muutama minuutti sitten, olin juuri soittamassa että tilanne ohi, mutta..” Tiitus viittoi kädellään epämääräisesti ympärilleen, kai koittaessaan kertoa että me nyt vaan satuimme paikalle ennen sitä.
Noa katseli Tiitusta pää vähän kallellaan ja veikeä hymy huulillaan.
”Eetuako ei voinut pyytää?” hän kysyi huvittuneen kuuloisena. Tiitus pudisti päätään melkein kärsivän näköisenä.
”Ei, parempi ettei tiedä. Onneksi tänään se on myöhässä, kerrankin kävi tuuri. Vie Santtu se sisälle ennenkuin-..”
Tiitus vaikeni, sillä Eetun asunnon suunnalta alkoi kuulua askelia. Noan hymy vain levisi ja Tiitus näytti niin raukalta, että munkin alkoi käydä sääliksi.

”Santtu, mä odotan autossa”, isä päätti liueta vähin äänin paikalta, ja hän toivotti Noalle sekä Tiitukselle hyvää päivänjatkoa sekä kohotti vielä mennessään Eetulle tervehdyksesi kättään. Noa taputti Tiitusta olalle ja lähti talsimaan taloa kohti, kun Eetu puolestaan näytti kaikin puolin hämmästyneeltä. En tiedä mitä se ja Tiitus jäivät pihalle juttelemaan, ehkä Tiitus keksi jonkin tosi hyvän valeen, tai sitten kertoi totuuden. Oli miten oli, mulle riitti että mun poni oli kunnossa. Talutin Fifin takaisin sen karsinaan ja sidoin sen narun kiinni vetosolmulla kalteriin sillä välin, kun tunnustelin sen kauttaaltaan käsin läpi. En löytänyt haavoja tai turvotuksia tai muutakaan normaalista poikkeavaa, joten huokaisin helpotuksesta.
”Ei noin saa säikytellä”, toruin Fifiä äänensävyllä, jota en itsekään uskonut. Rapsuttelin hetken sen karvaista kaulaa ennenkuin vapautin sen karsinaansa ja varmistin että salpa meni kunnolla kiinni. Tiituksella oli kai jäänyt heinien jako kesken Fifin takia, mutten uskaltanut mennä koskemaan, kun en tiennyt miten paljon kenellekin annetaan.

Puikahdin takaisin ulos ovenraosta juuri parahiksi, sillä Eetu ja Tiitus olivat siirtymässä takaisin aamutallin tekoon.
”Oliko se iha kunnosa? Pitää sen karsinan ovi ja lukot tarkastaa, jos niissä on jotaki vikaa”, Eetu kysyi ennenkuin ennätin luistaa paikalta kokonaan. Joko hän oli arvannut mitä oli käynyt, tai Tiitus kertoi.
”Joo, oli kunnossa. Mä koitin kanssa katsoa enkä nähny siinä mitään, mutta en sitten tiedä..” selitin, parhaani tehden etten vaikuttaisi yhtä kiusaantuneelta kuin musta äkkiä tuntui. Fifistä oli aiheutunut vaivaa ja huolta, joten kai mua nyt jotenkin pidettiin huonona omistajana? Etten osannut kouluttaa poniani? Enhän mä kyllä oikein osannutkaan..
”No hyvä sitte”, Eetu hengähti sen kuuloisena, että seuraavaksi hän pahoittelisi että niin kävi.
”Jep”, kiirehdin sanomaan. ”Sori kun näin kävi, sillä on varmaan ollut vähän tylsää tai jotain. Kun mä en oo kerennyt käymään nyt niin usein koulun takia. Mutta toivottavasti se ei enää tee noin uudelleen”, hymyilin vähän ja toivoin ettei se kuulostanut syytökseltä, että siellä hevoset eivät saaneet olla tarpeeksi pihalla tai ettei niille ollut virikkeitä tai jotain, koska en mä tarkoittanut sitä ollenkaan niin. Onneksi Eetu vastasi siihen myös hymyillen.
”Eihän se sun syy oo, tämmöstä sattuu. Sille vois koittaha värkätä jotain virikkeitä ihan karsinaanki, niin viihtyski sitte paremmi.”
”Joo”, nyökkäsin ja otin jo askeleen isän autoa kohti, jonka hän oli laittanut päälle selvästi merkiksi, että nyt olisi aika lähteä. ”Mutta mä lähden nyt. Heippa”, sanoin ja puolijuosten kiirehdin autoon. Isä lähti ajamaan takasin kotia kohti, ja mä saatoin hyvillä mielin rentoutua takapenkille, sillä mä olisin oman ponin omistaja vielä ainakin vähän pidempään.

[SanttuOsallistuja]

Tiivistelmä kaikesta tähän mennessä tapahtuneesta
Fifin kertomaa

Maailman paras poni

Olen minä ihan hyvin kotiutunut, vaikka onhan siellä ihan erilaista kuin edellisessä kodissani. Kuten vaikka ne ihan eriskummalliset laumat. En oikein ymmärrä miten ne toimivat, kun kaikilla tuntuu olevan ihan oma näkemys lauman tärkeysjärjestyksestä. Minun laumaani taitaakin kuulua vain yksi lajitoveri, vaikka ei hän kyllä yhtään sellaiselta näytä. Niin eriskummallisen mallinen hän on! Kovin erikoinenkin, ja niin on hänen ihmisensä myös. Kuka kumma haluaa pitää sellaisia riepuja päällään, ja miksi ihmeessä hänelle niitä hankitaan? En minä vaan ymmärrä, vähän kun taivaalta tulee vettä tai tuuli puhaltaa hän ilmestyy pihalle riepu päällään eikä näytä olevan ollenkaan pahoillaan asiasta. Minä tietysti ystävällisenä autan häntä pääsemään siitä eroon, onhan se vähintä mitä voin tehdä näin uutena tulokkaana.

Tämä lajitoveri, joka kertoi että häntä kutsutaan Ampaksi, sanoi myös ettei siellä ole sellaisia isoja laumoja kuin minulla aikaisemmin. Siellä jokainen on vähän omissa oloissaan, ettei tule kiistaa. Ihan kummallista touhua! Mitä sitten vaikka tulisikin, sillähän se selviää kun asiat puhuu halki. Vaikka sitten välillä pitäisikin vähän näyttää kaviota, ettei muut ala hyppimään silmille. Pöh, sanon minä. Ihmisiä ne kiistat taitavat enemmän haitata kuin meitä. Niin ja sitten vielä ne pienen pienet tarhat! Eihän niissä ole mitään mielenkiintoista, senhän käveli läpi päivässä ja sillä selvä. Ennen asuin yöt ja päivät metsässä, niin isossa paikassa ettei aitoja nähnytkään vaikka kuinka olisi yrittänyt katsoa! Jokaisella oli tilaa liikkua vallan mainiosti ja vaikkei toimeen olisi tullutkaan niin ei ainakaan tarvinnut ihan kylki kyljessä olla.

Näistä muista tovereistani en ole oikein ottanut vielä selkoa, hankalaahan se on kun aina on jokin aita tai muu este tiellä. Kyllä minä haluan kunnolla nähdä kenen kanssa juttelen. Makesta minä kyllä pidän. Hän vaikuttaa luotettavalta, ja näyttääkin melko tuttavalliselta. Vähän pieneksi hän on jäänyt, mutta eihän se ole hevosta kokoon katsominen vai miten se menikään. Ihan hirveän usein me emme ole ehtineet vielä jutella, mutta sanan siellä ja toisen täällä. Hän on selvästi täysjärkinenkin, sillä hänellä ei ole ollut sellaisia hepeniä päällä mitä Ampalla. Vaikka ei se Ampan touhu oudoimmasta päästä ole, ihan tässä pieni tovi sitten näin nimittäin yhden neideistä sellainen kasa niitä riepuja päällään että hiki tuli pelkästään katsoessa! Niitä oli päällekkäin taatusti ainakin tusina.

Kaikista erikoisin asia siellä taitaa kuitenkin olla se ihminen, joka käy luonani lähes päivittäin. Minun ihmiseni hän taitaa olla, mutten ole vielä ottanut ihan selvää mitä hän minusta oikein haluaa. Ihan alkuun minusta oli hauskaa miten helposti pääsin juoksemaan häntä karkuun, vaikka tarha onkin kovin pieni. Vedin häntä nenästä joka kerta, ja olin ihan varma että hän luovuttaisi ennenpitkään. No, ei siinä ihan niin käynyt. Mokoma keksi, että minä rakastan ruokaa. Nyt hän taitaa kanniskella ympäriinsä joka paikkaan taskun täydeltä herkkuja, jotka maistuvat joka kerta erilaiselta. Ne ovat kovia ja rouskuteltavia, ihan syömiskelpoisia. En minä silti aina häntä helpolla päästä, vaan mietin tarkkaan ensin huvittaako minua lähteä hänen kanssaan taas sisälle. Usein minä kyllä lähden, olenhan minä hyväsydäminen. Ja usein hänellä on mukanaan minulle ihan uusi tuttava, joka on myös nelijalkainen ja hyvin karvainen. Koira se taitaa olla, ellen ihan väärässä ole. Niitä oli edellisessä kodissani myös, mutta täysin erinäköisiä. Emme ole vielä keksineet kieltä jota molemmat ymmärtäisimme, mutta välillä kisailemme hänen kanssaan tarhan reunaa pitkin ja katsomme kumpi on nopeampi.
Minä tietysti, sillä olenhan maailman paras poni.

Helpoksi tämä ihmiseni ei ole elämää tehnyt. Tuntuu, että hän tekee kaikesta kamalan vaikeaa, ja vaikka kuinka yrittäisin neuvoa aina hän ei kuuntele. Monta kertaa hän on laittanut satulan selkään, ja minä olen yrittänyt ihan nätisti huomauttaa luimistamalla tai jalkaa polkemalla, että nyt painaa ikävästi tai että nyt on väärässä kohdassa. Aina välillä hän tuntuu sen ymmärtävän, ja sitten siirtää satulaa, ja silloin minä seison kiltisti paikallani. Ei hän muuten opi. Vaan selkään hän ei silti uskaltanut moneen kertaan, vaikka kuinka kävimme kentällä kääntymässä.

Onpas muuten hassu sekin, se kenttä siis. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi kiertää pienessä tilassa kehää, kun ihan lähellä on valtava metsä jota lähteä tutkimaan?

Muutaman kerran jaksoin hänen mukanaan kävellä tai vain seisoskella, mutta aika nopeasti se alkoi kyllästyttää. Saatoin välillä rynniä hänen ohitseen tai pysähdellä itsepäisesti, ja taisi hän lopulta sitten ymmärtääkin mistä kiikastaa. Sen ensimmäisen kerran kun hän nousi satulaan istumaan en millään malttanut pysyä paikallani, vaan lähdin heti näyttämään miten taitava olenkaan. Ei minua tarvitse pyytääkään kun liikun jo! Mutta hän ei tainnut ilahtua siitä yhtä paljon, sillä niin nopeasti hän veti suustani. Taisin minä kierroksen verran testata mitä hän sillä tarkoitti, ja sitten pysähdyin. Ja tietysti pysähtyessäni vedin pääni alas, sillä ei se ole kovinkaan kivaa että suusta vedetään kokoajan. En osannut odottaa että hän tulisi sieltä alas kuperkeikalla suoraan eteeni, ja olin siitä ihan niin yllättynyt että jäin vain tuijottamaan häntä. Ja hän alkoi nauraa! Ihan kummallinen otus tämä ihmiseni, mutta oikeastaan ihan hauska tapaus.

Sen jälkeen hän ei ole enää empinyt selkään noustessa. En minä siitä välttämättä nauti että joudun kävelemään ympäri sitä pientä kehää hän selässäni, mutta hän on oikeastaan aika rauhallinen liikkeissään. Hän ei ole enää vetänyt – ainakaan liian paljoa – ohjista tai kertaakaan potkinut minua kylkiin, sillä sellaisiakin ihmisiä näkee. Hän juttelee minulle, mutta en minä useinkaan jaksa keskittyä siihen. Eikä häntä taida haitata, kunhan vain juttelee. Odotan vielä pääseväni uudelleen metsään, sillä nyt emme ole hetkeen siellä käyneet. Sen sijaan ihmiseni on rohkaistunut tarpeeksi, että voin mennä nopeamminkin. Minusta olisi hurjan hauskaa töltätä oikein lujaa, mutta ihmiseni ei taida tietää miten se toimii, sillä hän alkaa hirveästi aina pomppia selässäni kun tarjoan sitä. Kävelyä ja hölköttelyä teemme jo ihan päivittäin, ja kerran hän halusi laukkaa, ja minähän taitavana näytin miten laukataan! Minusta oli niin kivaa vähän kaahailla että innostuin loikkimaankin, ehkä kerran. Tai kaksi. Tai ehkä vähän enemmänkin, sillä yhtäkkiä olinkin kentän toisesta päästä loikkinut toiseen, ja ihmiseni oli jäänyt jonnekin matkalle. Siispä päätin loikkia vähän lisää, ihan vain riehumisen ilosta.

Kaikin puolin minun on oikeastaan ihan hyvä olla. Ihmiseni viettää paljon aikaa kanssani, ja hän pitää huolen että olen varmasti aina puhdas. Vaikka en minä siitä niin välitä, mutta hän etsii aina kaikki kutiavat kohdat ja rapsuttaa niitä niin hyvin, että minun on ihan pakko rapsuttaa häntä takaisin kiitoksena. Kavereitakin riittää, nyt kun ihmiseni uskaltaa lähteä kentälle valoisaan aikaan niin että muitakin ratsukoita on liikkeellä. Yhtä tammaa minä olen katsellut jo tovin, hänellä on kaunis ja kiiltävä ruskea karva ja pitkä musta tukka. Häneen haluaisin tutustua paremmin, mutta hänen ihmisensä ei taida olla usein samaan aikaan paikalla kuin minun ihmiseni. Mutta ei se mitään, kyllä minä vielä joskus pääsen hänet hurmaamaan! Sillä olenhan minä aivan valloittava, minusta on ihan mahdoton olla pitämättä.

[SanttuOsallistuja]

Jatkoa Hermanin tarinaan

Näinkö kavereita saadaan?

Fifi taisi olla pitkästynyt. Niin mä epäilin, koska karsinan puisiin seiniin oli joka päivä ilmestynyt enemmän puremajälkiä, koska se oli taas rikkonut sen punaisen ihan uuden hienon loimen, koska se juoksi tarhassa aina vaan karkuun.

Ehkä se johtui siitä, että aikaisemmin Fifi oli asunut aina vaan pihalla ja sillä oli iso lauma muita samanlaisia kavereita ympärillä. Sitten se haettiin pois ja tuotiin jonnekin ihan outoon paikkaan, jossa on oudot hevoset ja ihmiset ja karsinat.

Tai niin mä itselleni halusin uskotella, vaikka kyllä mä tiesin ettei se ainakaan pelkästään siitä johtunut. Ihan jokaisessa kirjassa tai artikkelissa tai videossa neuvotaan että hevonen tarvitsee liikuntaa ettei se kyllästy ja ala kehittää pahoja tapoja. Nyt Fifillä on jo ainakin yksi sellainen. Vaikka kuinka mä olen käynyt sen kanssa metsässä kävelemässä, ja kentällä kanssa. Mutta se ei varmaan ole tarpeeksi. Ennen Fifi asui vaellustallilla, jossa se teki pitkiä päiviä. Ensin siitä oli varmaan kivaa ettei mitään tarvinnutkaan enää tehdä, se oli vähän niinkuin lomalla, mutta eihän kukaan tekemättömänä jaksa olla. Ainakin mulla hajoaisi pää, jos joutuisin aina vaan olemaan.

Harmitti tosi paljon, vaikka sillä hetkellä kaikki näytti olevan ihan hyvin. Fifi torkkui sen karsinassa pää riippuen, ja antoi mun rapsutella kaulasta paksun harjan alta. Kun en silloin kerran ollutkaan uskaltanut ratsastaa Fifillä, niin en mä enää uskaltanut yrittääkään. Jotenkin siitä oli tullut sellainen iso este, jonka edessä mä olin tosi pieni ja mitätön, ja se oli hirveän iso ja pelottava, enkä mä halunnut edes yrittää sen yli. Oli helpompaa vaan lähteä käymään kävellen metsässä, niin pitkään että ensimmäinen iso polku haarautuu niin, etten uskaltanut jatkaa matkaa. Käännyin siitä aina takaisin. Fifi oli ensimmäisillä kerroilla katsellut ja ihmetellyt, ja sitten menettänyt mielenkiinnon kaikkeen muuhun paitsi syömiseen. Se nyki itseään ihan kokoajan lähimmälle ruohotupolle tai alas laskeutuvalle oksalle, ja se halusi syödä ihan kaiken mitä se matkan varrelta löysi. En yleensä antanut sen syödä, ettei sillä mene maha sekaisin tai ettei se syö mitään myrkyllistä.

Sitten mua tultiin pyytämään maastoon seuraksi. Ihan totta, se Eira, ja sellainen Herman ilmestyivät Fifin karsinalle eikä aikaakaan kun Herman kysyi haluaisinko mukaan maastoon.
”Me voidaan näyttää jotain reittejä, talvella varsinkin siellä on tosi paljon kivoja polkuja”, Eira ehdotti. Herman nyökytteli päätään. Mä en kehdannut sanoa ei, enkä oikein halunnutkaan. Voisi olla ihan kivaa päästä näkemään metsää enemmän, niin että voisin Fifin kanssa lähteä joskus pidemmälle lenkille. Ja ottaa Kaapo mukaan, tietysti.
”Mä varmaan kyllä talutan, kun mä siis tykkään tehdä maasta käsittelyä”, kerroin, tai varmaan kyllä varoitin, koska jos Eira ja Herman haluaisi mennä ratsain niin mä olisin liian hidas. Enkä valehdellut, vaikka en kertonutkaan etten uskalla ratsastaa. Kyllä mä tykkään maastakäsittelystä, vaikka en mä ihan ymmärrä mitä se oikein on. Tai mitä kaikkea siihen kuuluu. Ihan ensimmäisenä tulee mieleen kaikki sirkushevoset, miten ne pomppivat takajaloilleen pyynnöstä. Oppisikohan Fifi sellaisia temppuja..?
”Ei se mitään, mäkin talutan. Typy, siis mun hoitohevonen on vielä nii nuori ettei sillä ratsita”, Herman hymyili.

Kolmistaan me lähdettiin, ei kyllä maastoon vaan ihan vaan maneesiin. Typy oli aika innokkaalla päällä niin Herman ehdotti, jos kuitenkin mentäisiin ihan vaan sisälle niiden kanssa. Eira meni kuitenkin Uunon selässä koska sen mukaan Uunoa on paljon helpompi saada kävelemään nopeammin selästä kun että se vaan laahustaisi perässä. Ei meillä mikään kiire kyllä ollut, mutta seura tuntui piristävän Fifiäkin sillä se tepasteli mukanani normaalia reippaammin kavereitaan katsellen.

Me juteltiin vähän kaikesta. Tai ensin Eira ja Herman jutteli keskenään, ja sitten ne kyseli multa että mistä mä oon kotoisin, ja Kaaposta, ja hevosista ja koulusta ja sisaruksistakin. Oli jotenkin helpompi alkaa juttelemaan niiden kanssa kun ensin piti vastailla niiden kysymyksiin, ja kun juttu lähti yllättävän helposti siitä liikkeelle. Kaaposta varsinkin mä voin puhua aina, niin pitkään että kaikki muut varmaan jo kyllästyy. Eirallakin on koira ja sisko myös, ja Hermanilla on mopo eikä sekään ole Otsonmäeltä kotoisin. Se sanoi että se on kyllä tykännyt asua siellä. Mä luulen että mäkin tykkään.

[SanttuOsallistuja]

Ehkä ensi kerralla

”Voinko mä joskus käydä tunneilla?”
Äiti kääntyi katsomaan mua olkansa ylitse. Seisoin olohuoneen oven suussa odottavaisena, kädet kiltisti selän takana.
”Millä tunneilla?” se kysyi ja kääntyi uudelleen katselemaan televisiota.
”Ratsastustunneilla.”
”Mitä sinä sellaisille, kun sinullahan on oma poni!” äiti puuskahti sen kuuloisena että olisin sanonut jotain tosi tyhmää.
”No kun, mä en oikeastaan osaa ratsastaa. Enkä mä yksin varmaan opi..”
”No kai sinä nyt opit, tekemällähän se tapahtuu! Pyydät jotain siellä tallilla auttamaan, et sinä mitään tunteja tarvitse. Pikkutytöthän ne sellaisilla käyvät.” Sitten äiti kohotti kaukosäädintä ja lisäsi ääntä, joka oli selvä merkki että keskustelu oli loppuunkäsitelty. Tunsin miten pettymys nousi rinnasta kurkkuun, mutta onnistuin pidättämään huokauksen. Ehkä joskus toiste.

Kaapo istua napotti käytävällä seinän vieressä ja tuijotti, kun kannoin Fifin varusteita lähemmäs naruissa kiinni olevaa ponia. Enää se ei juossut ihan joka kerta mua karkuun tarhassa, mutta ei se kyllä luoksekaan tullut. Herkkujen avulla se antoi kiinni. Kerran mä näin miten Noa haki sen tamman sisälle, ja sille riitti kun se vihelsi ja kutsui, niin sen hevonen tallusti ihan itse sen luokse. Ehkä meilläkin Fifin kanssa joskus olisi niin hyvä suhde, että se tulisi luokse kutsusta. Niinkuin Kaapo tulee. Eikä sen punaisen, jonka nimi on kai Amppa, omistaja ollut ainakaan vielä sanonut mitään reunasta rikkinäisestä loimesta. Jospa se ei ollut vielä vaan huomannut. Ihan hyvä vaan…

”Ootko sä Santtu?” ihan vieras ääni kysyi juuri kun olin laittamassa satulaa Fifin selkään. Tietysti vasta sen jälkeen kun aikani ihmettelin satulahuovan paikkaa, asettelin sitä ainakin sata kertaa paremmin ja aina se oli silti liian takana, edessä, vinossa tai muuten vaan huonosti. Laskin satulan uudelleen alemmas etten joutunut kannattelemaan sitä niin paljoa ja näin, miten vaaleahiuksinen tyttö katseli minua parin metrin päästä.
”Joo”, vastasin. En vieläkään nostanut satulaa, sillä en halunnut että hän näkisi jos laittaisin sen väärään kohtaan.
”Okei. Mä oon Eira”, hän sanoi ja asteli lähemmäs hymyillen. Mä en tiedä miksi, mutta mulle tuli sellainen olo ettei se ollut ihan aito hymy.
”Okei”, vastasin vähän hämilläni, sillä Eira jäi seisomaan Fifin viereen.
”Laitatko sä sille sitä satulaa?” se kysyi ja kikatti. Jostain syystä se näytti tosi tutulta, vaikka olin aika varma että me ei oltu nähty aikaisemmin.
”Ai, joo. Mä vaan…” En mä keksinyt mitään mitä sanoa, joten nostin satulan Fifin selkään. Se taisi mennä ihan hyvin, koska Eira ei sanonut mitään. Tai ehkä sitä ei vaan kiinnostanut.
”Onko tää sun eka oma poni? Se on tosi söpö, oliko se issikka? Tosi pieneltä se näyttää, etkö sä oo aika pitkä sille?” Eira alkoi kyselemään. Hän silitteli Fifiä samalla paksun, vaalean harjan alta, ja Fifi näytti pitävän siitä.
”Tota.. En mä tiedä”, myönsin ja siirsin satulaa vielä vähän. Olin lukenut, että islanninhevosilla satulan pitää olla ihan vähän taaempana kuin muiden hevosten, ja satulavyön kämmenen verran kainalosta taaempana. Siten ne voisivat liikkua rodulleen omaisesti eikä satula painaisi lapoja. Tai jotain sellaista.
”Ai mitä niistä et tiedä?” Eira ihmetteli.
”Siis, että oonko mä liian pitkä.. Kyllä mä tiedän että se on issikka. Ja on mun eka poni”, vastasin poskeni sisäpintaa puraisten.

Seuraavaksi mä löysin itseni kentältä, seisomasta Fifin vieressä ja ihmettelemästä että mitä jos sittenkin olen liian pitkä. Se oli kyllä aika pienen näköinen. Fifi seistä nökötti pää alhaalla niin tylsistyneen näköisenä kuin vain poni voi. Mä olin kai sitten seissyt siinä aika pitkään, sillä Fifi alkoi tuuppia mua päällään ja käydä levottomaksi. Taputin sen kaulaa toiveikkaana että se rauhoittaisi sitä, ja meinasin siirtyä kiristämään satulavyötä. En kuitenkaan siirtynyt.
”Mitä se fundaa?” Noa oli ilmestynyt kentän laidalle. Sen päällä oli villapaita, ja sen kainalossa oli sen onnettoman kokoinen koira. Oli tosi hassua ajatella että se ja Kaapo on samaa lajia, kun ne on niin erilaisia.
”Öö, en mitään”, vastasin kun en keksinyt siihen hätään mitään parempaa.
Noa naurahti.
”Ootteko te just alottamassa?” hän kysyi.
Pudistin päätäni.
”Ei, kun me just lopetetaan.”
”Ai?” Noa kuulosti yllättyneeltä. ”Miten meni?”
”Öö”, vitsi miten tyhmältä se taas kuulosti, isäkin aina toruu että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa niin ei tarvitse sanoa ollenkaan. ”Ihan hyvin.”
”Jaa, jaa. No mutta sehän on nastaa”, Noan ääni kuulosti hymyilevältä, mutta en mä katsonut. ”Muista sitten että aina saa kysyy, jos on jotain mikä mietityttää. Tsau.”
Sitten Noa lähti, ja olin aika varma ettei se uskonut mua kumminkaan. Enkä mä tiedä miksi edes valehtelin, olisinhan mä voinut vaan sanoa ettei me vielä tehty mitään. Nyt en enää voisikaan, tai muuten ainakin Noa tietäisi etten puhunut totta. Niinpä lähdin taluttamaan Fifiä takaisin talliin Kaapo perässä kävellen. Ei mulla ollut mikään kiire vielä ratsastaa muutenkaan.

[SanttuOsallistuja]

Ensimmäinen viikko ponin omistajana

Sunnuntaina mä en vielä uskaltanut tehdä Fifin kanssa mitään. Äiti vei mut autolla tallille päivällä, kun olin ensin käynyt Kaapon kanssa pitkällä lenkillä. Se ei vielä pääsisi tallille mukaan, kun en tiedä onko Fifi ikinä nähnyt koiria. Sitten mä vain katselin sitä tarhassa, sitä ja sen punaista tarhakaveria. Sillä punaisella oli loimi päällä, varmaan kun sadetta oli ilmassa. Fifillä ei ollut loimea, vaikka heti mä mietin pitäisikö sille laittaa. Jos sen olikin vaikka kylmä, vaikka sillä on kyllä aika pitkä karva.. Kai hevosestakin sen näkee kun niillä on kylmä. Tunteekohan sen samalla tavalla kuin vaikka koiran korvista?

Vaikka ei se kovinkaan viluiselta näyttänyt hampailla napsiessaan punaisen loimea, ja ravasi sitten äkkiä karkuun itseensä tyytyväisen näköisenä kun se punainen nosti varoittavasti toista takajalkaansa.

Koko päivän mä vain katselin ja järjestelin tavaroita, ja mietin siihenkö se jää. Että mä en uskalla edes käydä hakemassa mun ponia tarhasta.

Maanantaina mä pääsin tallille vasta illasta, kun koulussa piti käydä ja Kaapo lenkittää sen jälkeen. Oli jo hämärää kun äiti jätti mut tallipihalle ja kurvasi pois, radion vaimea basso kuuluen vielä kaukaa. Onneksi siinä pihalla oli hyvä valaistus, koska muuten mä en olisi nähnyt mitään. Fifi oli vielä pihalla, ja niin oli se punainenkin.

Pysähdyin tarhan portille riimunnarua molemmin käsin puristaen. Kumpikaan hevonen ei reagoinut muhun mitenkään. Jos mä nyt hakisin Fifin sieltä ja se punainen karkaisikin, mitä mä sitten tekisin?
Mä taisin seistä siinä jonkin aikaa, koska mun ohi ehti kävellä nainen sen valkoisen arabin kanssa, ja tulla takaisinkin.
”Moikka”, se sanoi aikansa katseltuaan, ja pysähtyi mun vierelle. ”Onks kaikki hyvin?”
”Joo”, vastasin, mutta pudistinkin päätäni heti. ”Ei, oikeestaan. Voisitko sä auttaa mua?” Äiti aina sanoo ettei vieraita saa häiritä, enkä mä halunnut olla vaivaksi, mutta en halunnut lähteä kotiin taas tekemättä Fifin kanssa mitään. Nainen hymyili ja nyökkäsi.
”Toki, mitä pitää tehdä?”
”Voitko sä avata mulle tän portin jos mä haen Fifin sisälle?”
”Tottakai”, se lupasi. Siirryin aidan ali toiselle puolelle ja vihelsin. Se tuli jostain selkäytimestä, kun Kaapo tulee aina luokse viheltämällä. Fifi ei tullut. Se vaan katsoi mua. Ja sitten se juoksi karkuun kun lähdin kävelemään lähemmäs.

”Sujuuko?” se nainen kysyi, ihan kiltillä äänellä, mutta mua alkoi vaan hävettää. Olin yrittänyt ottaa Fifin kiinni jo ainakin sata kertaa ja joka kerta se vaan juoksi karkuun, ihankuin se pitäisi sitä jonakin leikkinä.
”Ei”, myönsin vähän tukahtuneella äänellä. Ei huvittanut myöntää sitä, mutta en mä voisi valehdellakaan. Ei se nainen niin tyhmä varmasti ollut.
”Haluutko että tuun kokeileen?”
”Joo”, ojensin riimunnarun hänelle ja palasin takaisin portille.

Eikä siinä mennyt edes kauaa että se sai Fifin kiinni. Vaikka ensin Fifi juoksi sitäkin karkuun, mutta parin yrityksen jälkeen se sai Fifin kiinni niin, että poni kulki ihan itse sen luokse. Vieläpä niin että se käveli ihan toiseen suuntaan, ja se punainenkin seurasi sitä.
”Ota ens kerralla jotain rapisevaa taskuun mukaan, niin ne tulee katsomaan jos se oliskin jotain hyvää. Ja kannattaa se palkitakin jotenkin, ettei käy niin ettei se enää haluakaan tulla katsomaan jos se ei ikinä saa mitään”, nainen sanoi ojentaessaan riimunnarun mulle. Talutin Fifin ulos ja katselin miten nainen laittoi portin taas kiinni.
”Mä oon muuten Nelly. Toi sun poni on tosi söpö”, hän kehui ja kurotti silittämään Fifin otsaa.
”Joo. Kiitos kun autoit”, vastasin tietämättä miten siihen kuuluisi vastata. Ennenkuin tajusin että voisin esitellä itsenikin. ”Niin ja mä oon Santtu.”

Tiistaina menin tallille pyörällä, koska äiti ei halunnut ajaa. Sillä oli kai pää kipeä, ja isä oli töissä. Ei meiltä ole kuin vähän vajaa kahdeksan kilometriä sinne, mä ajan sen suurinpiirtein puolessa tunnissa.

Fifi oli tarhassa yksin, ja mulla oli taskussa tyhjä karkkipaperi ja hevosnameja. Tarhassa vihelsin, ja kutsuin Fifiä nimeltä. Se katseli mua pienet pyöreät korvat pystyssä, ja se oli ihan sairaan söpö. Yritin samaa kuin se Nelly, että rapistelin käärettä ja kävelin poispäin. Mutta ei se mitään auttanut, Fifiä ei kiinnostanut yhtään. Ei vaikka kävelin lähemmäs ja rapistelin. Se kyllä kuunteli ja varmaan katselikin, mutta en mä nähnyt sen silmiä paksun otsaharjan alta. Se kiinnostui vasta sitten kun otin namin esille ja näytin sitä sille, käsi pitkänä ja toivoin että se tulisi luokse. Mutta ei se vaan tullut, vaikka kuinka kutsuin ja maiskutin.

Alkoi harmittamaan. Miten mä voisin mitään ponia omistaa jos en saa sitä edes tarhasta kiinni? Ei mun ole koskaan ennen tarvinnut tarhasta niitä yksin hakea, kun kaikissa ratsastuskouluissa ne on jo valmiiksi sisällä.

”Eikö sitä huvita tulla sisälle?” Noan ääni kysyi tarhan viereltä. Kauankohan se oli ollut siinä?
”Ei, tai siis, en mä tiiä, kun se ei tuu vaikka mulla olisi herkkujakin. Kun se Nelly sanoi että niitä kannattaa olla”, selitin vähän vaikeana. Kohta koko talli tietäisi etten mä saa edes yhtä ponia kiinni, kun kohta kaikki olisi sen nähnyt.
”Kokeile mennä kyykkyyn, ja käänny ympäri. Selkä sitä kohti”, Noa neuvoi ja nojautui aitaan. Vilkaisin siihen ihmeissäni, mutta päätin testata sitä. Ja sitten odotin, ja tungin käteni takin taskuihin. Rapistelin käärettä, ja kuulin miten joku otti askeleen takanani. Ja toisenkin, ja kohta pehmeä turpa painui hartiaani vasten. Otin varovasti Fifin riimusta kiinni ja kiinnitin narun siihen. Noa hymyili ja lähti takaisin tallia päin, enkä tajunnut edes kiittää sitä.

Keskiviikkona mä yritin skarpata itseäni heti, ettei haittaisi vaikka Fifi ei tulisikaan luokse. Ettei haittaa vaikka se ei tykkäisikään musta samalla tavalla kuin Kaapo. Kaapohan tulee aina luokse kun sitä kutsuu, yleensä riittää että sitä vaan katsoo. Fifi ei ole yhtään niin innoissaan mun seurasta. Mutta siitä huolimatta sain sen tarhasta talliin, vaikka aikaa siinä menikin.

Tallissa sen kanssa on paljon kivempaa. Sitä on hassua harjata, kun se haluaa tutkia ihan jokaisen harjan ja esineen minkä käteeni otan. Muuten siitä tulee ihan levoton, sen on ihan pakko päästä turvalla kokeilemaan mikä ihme se on. Siitä on kai tulossa joku tapa, koska nyt mä jo ihan automaattisesti aina harjan vaihtuessa esitin sen ensin Fifin turvan eteen. Se sai hamuta ja maistaakin ensin ennenkuin ryhdyin harjaamaan. Harjaaminen on muutenkin kivaa, eikä se ole yhtään pelottavaa kun Fifi seisoo aika kiltisti käytävällä kahdella narulla kiinni. Se kyllä seuraa kokoajan tarkasti mitä tapahtuu, tai yrittää kurkotella maasta jotain mitä mä en näe, tai ottaa niistä sivuilla olevista naruista kiinni. Sillä on tosi hassuja ilmeitä kun se tekee sitä.

Torstaina me viimein lähdettiin tarhasta ja tallista pidemmälle. Ei me menty kuin kentälle, mutta kuitenkin. Fifi oli varmaan jo tarpeeksi kotiutunut, ja halusin katsoa mitä se tykkää kentällä olemisesta. Kävin ihan vaan taluttamassa sitä, koska en mä vielä uskaltanut sen selkään. Taluttaa Fifi oli onneksi tosi helppo, se ei vetänyt yhtään. Se oli enemmänkin hidas, ja vähän väliä se yritti napata narua suuhunsa. Ja sitten kun se onnistui se vain piti sitä suussaan ja kulki silti perässään, niin aika pian mä annoinkin sen tehdä niin. Eikai siitä ole haittaa, ja jos se on tyytyväinen silloin niin miksipä ei.

”Siinä te olette!”
Vieras ja yllättävä ääni sai mut säpsähtämään, mutta Fifi ei noteerannut mitenkään. Kentän laidalle oli tullut joku mies ja sillä oli aika iso koira mukana. Katsoin sitä hetken kuin tyhmä, kun en tiennyt puhuiko se meille.
”Te siinä, juuri te, mä oon kuullut teistä huhuja”, se jatkoi jotenkin innokkaan kuuloisena.
”Ai?” ähkäisin hämmästyneenä. Millaisia huhuja?
”Niin niin, että tänne oli tullut jotain uusia kasvoja! Mä oon Hello, siis se Ilves, ja tää on Jerusalem. Ihan vaan Jeppekin käy.”
”Ai”, toistin taas ja katsoin koiraa. Se läähätti, ne oli ehkä juuri tulleet lenkiltä. Ihan varma en ole mikä sen miehen nimi siis oikeasti oli, mutta koira kai oli Jeppe.
”Tykkääkö se hevosista?” kysyin uteliaana. ”Mulla on kotona myös koira, mutta mä en tiiä tykkääkö Fifi niistä. Voidaanko me tulla siihen hetkeksi?”
”En tiiä tykkääkö se, mutta ei se varmaan sun puudelia syö. Varmaan. En kyllä lupaa mitään”, se joku Ilves-Hello sanoi ja katsoi koiraansa arvioivan näköisenä, että söisikö se oikeasti.
”Eikun mä tarkotin että nyt, siis tän ponin kanssa”, korjasin vähän nolona.
”Kyllä mä tiesin”, se naurahti.
”Ai. No, ei meidän oo kyllä pakko, jos se ei tykkääkään”, aloin epäröimään, koska en halunnut että se koira edes yrittäisi syödä Fifiä.
”Ei se mitään tee, haukkuu entintään. Vähän pönttö se on välillä mutta ihan kiltti”, Hello selvensi ja taputti koiransa päätä. Jepen häntä heilui tyytyväisenä.

Eikä se sitten Fifiä syönyt, mutta ei Fifi antanut mahdollisuuttakaan. Jeppe kyllä oli kuono pitkällä hetken ennenkuin sekin kyllästyi, mutta Fifiä ei kiinnostanut. Ensin sekin nuuhkaisi niin että sieraimet pörisivät, mutta sitten se laski päänsä ja alkoi nyhtämään kentän reunalle jäänyttä tyngäksi kulutettua vihreää nurmea sen minkä ehti. Aika pian sen jälkeen Hello lähti koiransa kanssa puhuen jostain iltapala etanoista. Leikin etten kuullut, koska en halunnut miettiä mitään sellaisia.

Perjantaina me mentiin taas kentälle. Vaikka aika tylsää se oli vaan kiertää kehää hitaasti, mutta en mä oikein keksinyt mitään parempaakaan. Maastoon mä olisin halunnut, mutta en oikein uskaltanut. Vaikka mulla ei olekaan mikään huonoin suuntavaisto me varmaan eksyttäisiin silti heti.

Sitten kentälle tuli joku vaaleahiuksinen tyttö kinuskin värisen poninsa kanssa, ja sillä ponilla oli hienot siniset silmät. Mä taisin katsoa niitä liian pitkään, koska se tyttö katsoi mua tosi pahasti.
”Mitä sä siinä tuijotat?” se kysyi, ja tunsin miten korvia alkoi kuumottaa.
”En mitään”, vastasin ja ihan heti käänsinkin katseeni muualle.
”Paraskin olis. Ja pysy sit pois tieltä”, tyttö virkkoi nenä pystyssä. Siihen en vastannut mitään, vaan lähdin mieluummin Fifin kanssa takaisin sisälle. Harjasin sen taas läpi huolellisesti, vaikka ei se ollut yhtään likaantunut edellisen harjauksen jälkeen.

Lauantaina päätin ottaa Kaapon mukaan. Se oli ennenkin ollut tallilla mukana, mutta aina vaan hihnassa. Niin tein nytkin, ja pitäisinkin sillä hihnan ainakin niin pitkään että se tutustuu kaikkiin muihin koiriin siellä. Ei Kaapo mitään tee, mutta jos ne muut koirat eivät tykkääkään siitä.

Kaapo odotti kiltisti tarhan vieressä kun narrasin Fifin herkkujen avulla mukaani, ja sitten annoin niiden haistella toisiaan. Tosi varovasti, niin että pidin kaksin käsin Fifin riimunnarusta kiinni ja että Kaapolla oli varmasti tilaa väistää jos poni vaikka potkaisisikin. Ei se potkaissut. Ensin ne nuuhkivat toisiaan, Kaapo häntä varovaisesti heiluen ja Fifi kaula pitkänä. Sitten Fifi käänsi päänsä muualle ja Kaapokin istui alas rapsuttamaan korvaa takajalallaan, ja saatoin huokaista helpotuksesta. Ihan turhaan jännitin, paljon paremmin se ei olisi voinut mennä.

Kaapon hihna toisessa kädessä ja Fifin naru toisessa kädessä me lähdettiin ensimmäistä kertaa metsään. Vielä en uskaltanut lähteä kovinkaan pitkälle, mutta mielessäni seikkailin jo Fifin selässä ja Kaapo vapaana edellä metsän tiheimmässäkin osassa olevia polkuja pitkin. Vielä me sinnekin päästäisiin.

Sunnuntaina huomasin, että Fifin tarhakaverin loimi oli mennyt rikki siitä samasta kohtaa, mistä Fifi aina kiskoo sitä leikillään. Ensin mulle tuli sellainen olo kuin olisin juuri kävellyt rikospaikalle ensimmäisenä, mutta sitten mietin, että onhan se voinut mennä rikki mistä tahansa. Kauaa en ehtinyt sitä miettiä kun Fifi käveli ja tarttui jo repeytyneestä kulmasta ja nykäisi. Siitä kuului räks, ja loimi repesi vähän lisää.

Rikollinen palaa aina rikospaikalle, niinhän sitä sanotaan.

”Fifi”, kutsuin, ja poni kääntyi katsomaan. Ei se luokse olisi tullut jos mulla ei olisi ollut taas herkkuja mukana, mutta enää se ei harmittanut niin paljoa. Olin lukenut, että alussa tarhasta hakeminen voi olla vaikeaa, ja sitä on mahdollista harjoitellakin. Mutta ensin halusin että Fifi oppii tuntemaan mut kunnolla ja mä sen.

Me käytiin taas maastossa kävelemässä, koska arkena mä en enää kerkeäisi valoisan aikaan. Tai kyllä mä tallille ehdin ennenkun tulee pimeetä mutta ei me varmaan metsään ehdittäisi, enkä halunnut eksyä vieraaseen metsään pimeällä. Joten nyt oli hyvin aikaa, kun olin tallilla jo aamupäivästä. Kaapokin oli mukana, ja vaikka kuinka olisin halunnut päästää sen juoksemaan vapaana en vielä viitsinyt. Hihnan olin kyllä vaihtanut fleksiin.

Jos mulle olisi vielä kolme viikkoa sitten sanottu että mä saan ponin niin en mä olisi uskonut. Ihan hullua miten nopeasti aika menee, koska ensimmäinen viikko ponin omistajana meni ohi ihan ilman että huomasin. Sen aikana ehdin oppia että mun poni rakastaa ruokaa ja kavereiden loimien rikkomista, se ei pelkää koiria, se tykkää juosta tarhassa karkuun ja että se jaksaa olla pitkäänkin harjattavana jos sen kanssa on sosiaalinen.
Ehdin myös kirjoittaa Fifin karsinan ovessa olevaan lappuun heti seuraavana päivänä että sille jätetään aina tarhassa riimu päälle, ettei sen nappaaminen olisi ihan mahdotonta. En vieläkään tiedä ihan varmaksi tarvitseeko se loimea ulos, mutta olen melko varma ettei.

Kaikesta huolimatta mä olen tyytyväinen, enkä vaihtaisi Fifiä mihinkään toiseen poniin. Siitä mä olen ihan varma.

[SanttuOsallistuja]

Santtu on sitä mieltä, että kaikkien muiden pallot ovat kyllä hienompia, ja kun kaikki muut olivat niin paljon nopeampia tekemäänkin, ettei hän ensin meinannut ujoudeltaan askarrella. Jotain on Hopiavuoren porukka kuitenkin selkeästi tehnyt oikein, kun tämäkin teini uskalsi loppujen lopuksi istumaan alas joulupallon koristelun pariin. Kultainen pallo sai päälleen lisää kultaista, sekä vihreää että punaista glitteriä.

[Julkaisija]

Viestit