Santtu

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 55)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Tihku #10553

    Santtu
    Osallistuja

    Kevätkiemuroita, osa 4/4
    Vaikken kuvaa ehtinytkään tuotoksena lähettää

    Kisat meni paremmin kuin uskalsin odottaa. Mä olin niin ylpeä Tihkusta, ja itsestäni kyllä myös. Vaikka alkuun Tihku oli tuntunut aika jännittyneeltä kisapaikan hälinästä ja verkassa se oli niin pohkeen takana että tuntui liikkuvan tervassa. Lopulta kuitenkin kun annoin sille aikaa katsella ympärilleen enkä vaatinut ennen rataa, tai radallakaan ihmeitä, fiilis olikin sitten aika hyvä. Tihku alkoi liikkumaan kivasti takaa eteen, tuntui rentoutuvan ja jotenkin jopa siltä, että sekin keskittyi. Radalla ollessa se käytti selkäänsä ja kulki ryhdikkäänä. Pidin tarkoituksella tuntuman kevyenä, koska silloin Tihku pysyi parhaiten hyvällä tuntumalla.

    Iskä oli tullut paikalle katsomaan. Se oli ottanut muutaman kuvankin, mutta ei niistä oikein saanut selvää. Suurin osa oli aika tärähtäneitä, kun sillä on ihan kivikautinen puhelin. Oli silti kiva, että se tuli käymään. Fifin kanssa iskällä oli kuitenkin ihan hauska kaverimainen suhde, mutta Tihkuun iskä ei ole ihan sillä lailla tutustunut. Varmasti sekin Tihkusta kyllä tykkäsi, sen verran paljon se sille kaikkea höpötteli ja tarjoili vuolaasti porkkanaa meidän radan jälkeen. Tihku söi ne sen näköisenä, että voisi mennä vielä toisenkin radan jos siitä hyvästä saa noin hyvän palkan.

    Nyt Tihkun kaappia sitten koristi keltainen ruusuke, se tuntui edelleen yhtä tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta kuin ennen kisojakin, ja mä olin entistä tyytyväisempi mun uuteen hevoseen.

  • vastauksena käyttäjälle: Tihku #10528

    Santtu
    Osallistuja

    Kevätkiemuroita- tarinoita, 2/?

    Olin aika luottavaisin mielin koko kisojen suhteen. Tihku oli ollut kivan tuntuinen ratsastaa ja muutenkin vaikuttanut iloiselta. Vähän mä kyllä mietin, että onhan se hiukan hassua mennä kisaamaan helpointa luokkaa hevosella joka osaa kuitenkin vaativan tason asioita.
    Tai en mä tiedä onko se nyt sitten kuitenkaan niin hassua. Eikai se sitä tarkoita, että jos hevonen osaa vaikka laukanvaihdot joka askeleella, niin sen pitäisi sitten aina tehdä niitä sen tason juttuja. Ja mehän mennään Tihkun kanssa vain kokeilemaan miltä kisaaminen yhdessä tuntuu.

    Nyt on ollut lämpimämpää, siis ihan useamman asteen verran. Maastossa alkaa olla sen verran sulaa, että vihdoinkin sinne taas viitsii mennä. Tihku on ollut onnessaan, kun se on päässyt ravaamaan jäästä ja lumesta suurimmalta osin sulaneille teille. Vaikka ne ovatkin märkiä ja pehmeitä, ja hokit tekee varmasti sellaisella pohjalla menemisestä aika raskasta, Tihku on pärskinyt tyytyväisenä ja hölkötellyt menemään korvat tanassa. Mä oon voinut vaan olla kevyessä istunnassa, ohjat ihan pitkinä.

    Nyt Tihkun liikutus on ollut yksi päivä treeniä, yksi päivä maastoilua ja yksi vapaapäivä. Se on tuntunut olevan toimiva ratkaisu, ettei radan harjoittelusta tule Tihkulle puuduttavaa, mutta että mä kuitenkin pääsen myös treenaamaan.

    Tänään oli maastopäivä, vaikka vähän satoikin. Vesi, sohjo ja muta ei Tihkua haitannut, vaan tamma lähti iloisesti ja reippain askelin kohti metsää. Muutama päivä kisoihin vielä. Tuntui tosi hyvältä, että olin päättänyt osallistua. Tietysti helpotti myös, että Sonja oli mukana, eikä se nyt niin paljoa haitannut vaikka meidän pitäisikin olla kisapaikalla koko päivä. Aave oli tosi tottunut kisaaja, ja Tihkukin edellisessä kodissaan. Tai edellisissä, sillä on kai ollut niitä muutama aikaisemmin.

    Kaikki ajatukset kisoista katosivat jonnekin taustalle, kun pitkä suora suurimmaksi osaksi sulanutta hiekkätietä aukesi meidän eteen. Tihku pärskähteli jo innokkaasti, mutta malttoi tosi kohteliaasti kävellä ihan rennolla mielellä, kunnes mä sitten pyysin sitä laukkaan.

    Kevätkiemuroita- tarinoita, 3/?
    Selailin lähtölistaa taas kerran, varmaan jo sadannetta tuhatta kertaa. Osallistujia oli jonkin verran, musta aika tavallinen määrä. En tunnistanut mun oman luokan osallistujista kenenkään nimeä, mutta oli ihan kiinnostavaa lukea myös muiden luokkien listat.

    Kaapo makasi mun vieressä sängyllä. Se nukkui, tai ainakin torkkui jo. Kello oli lähempänä kahtatoista, ja huomenna olisi sitten kisapäivä. En mä voi kieltää etteikö yhtään jännittäisi, koska kyllä vähän jännittää. Yllättävän vähän silti, siihen nähden miten paljon voisi.
    Siitä oli hyötyä, että olin ehtinyt Sonjan kanssa käymään jo useissa kisoissa mukana. Jännittäisi varmasti paljon enemmän, jos kisapaikalla oleminen ja meneminen olisi ihan uutta.

    Tihkun kanssa me oltiin käyty ensin maastossa verryttelemässä ja nauttimassa auringosta. Se lämmitti niin paljon, että tallilla oli voinut olla ilman takkia. Maastoon laitoin sen takaisin päälle, ja maneesissa sen sai ottaa taas pois.
    Mentiin kevyt treeni maneesissa, joku alle puolituntia. Ratsastin pari kertaa radan läpi, tehden väliin vähän jotain muuta harjoitusta.
    Oli vähän jopa outoa miten helpolta ratsastaminen Tihkulla tuntui. Olihan se Fifinkin kanssa ollut omalla tavallaan helppoa, mutta ei se koskaan tuntunut samalta miltä Tihkun kanssa. Varsinkin niinä parhaina päivinä.

    Olisi tosi hienoa jos me päästäisiin näyttämään juuri niitä parhaiden päivien onnistumisia, mutta ei se haittaisi vaikka Tihkulla olisi huono päivä. Tai voinhan mäkin ratsastaa ihan tosi huonosti.

    Koska mua ei väsyttänyt yhtään niin päätin nousta vielä tarkistamaan, että mulla varmasti oli kaikki valmiina pakattuna aamua varten. Kaapo nosti päätään kun nousin sängystä ja katseli hetken mitä mä touhusin, mutta asettui takaisin makuulle ja venytteli sängyllä tyytyväisesti haukotellen. Se varmaan ehtii nukahtamaan siihen keskelle ja sitten mä en saa peittoa ollenkaan koko yöksi, kun ei sitä raaski herättääkään.

    Lopulta mun oli todettava, että kyllä kaikki oli pakattu ja valmiina. Tallillakin kaikki oli valmiina, koska olin ne laittanut illalla siellä ollessa.
    Takaisin sänkyyn mennessä jouduin kiipemään Kaapon yli, koska se ei vaivautunut liikahtamaankaan. Sain mä peitonkin lopulta sen alta kiskottua. Huokaisten Kaapo asettautui mun viereen makuulle. Upotin sormeni sen silkkiseen turkkiin ja vähitellen koiran uneliaisuus alkoi tarttumaan muhunkin.

  • vastauksena käyttäjälle: Tihku #10519

    Santtu
    Osallistuja

    Kevätkiemuroita- tarinoita, 1/?

    Mun ja Tihkun nimet olivat ilmestyneet kilpailujen listalle, ja niin meidän osallistumisesta tuli virallista. Kaksi viikkoa aikaa opetella muistamaan rata ja treenata sitä. Mun valitsema luokka oli kaikista helpoin luokka, eikä siinä ollut ihan hirveästi muistettavaa, mutta halusin harjoitella silti kunnolla.

    Tallilla ei ollut ketään – ihme kyllä – kun hain Tihkun pihatosta suuliin. Tamma käveli portille vastaan ja laittoi melkein itse päänsä riimuun, hamuillen palkkio porkkanaansa malttamattomana. Taivaalta tuli taas kaikkea mahdollista lumen, veden, jään ja rännän väliltä, ja Tihkullakin oli takkia päällä kaksin kappalein. Hyvä niin, sillä sen karvan kasvatus ei selvästi ollut vielä hoksannut, että nyt se asui pihatossa. Ei sen onnettomalla karvalla tämmöisellä kelillä pärjäisi mitenkään.

    Harjailin Tihkua pitkään. Juttelin sille; kerroin tulevista kisoista, ja siitä, ettei niistä kannattaisi ottaa stressiä. Tamma lepuutti rennosti toista takajalkaansa eikä se tuntunut sillä hetkellä olevan edes moisen asiasta tietoinen.

    Koko maneesin ollessa meidän käytössä otin siitä kaiken ilon irti. Pistin sen nurkassa olevan radion päälle, siellä taisi olla joku Loop soimassa. Alussa oli ollut NRJ, mutta sitten se lopetti kuulumasta.
    Verryttelin Tihkua pitkässä muodossa jossa se sai vaan mennä eteen. Pihatosta oli ollut selvästi Tihkulle hyötyä, sillä se alkoi tuntumaan päivä päivältä aina vain vetreämmältä nopeammin. Vaikka tänäänkään ei menty maastoon alkulämmittelemään.

    Lopulta Tihku sai mennä isoa laukkaa ympäri maneesia, mä kevyessä istunnassa ja ohjat ihan löysänä. Tamma pärski uudelleen ja uudelleen, ja vitsi miten muakin alkoi hymyilyttää.
    Me tehtiin ihan spotaanisti vaan; vastalaukkaa, laukkaympyröitä, isoa ja ilmavaa laukkaa, lyhyempää ja kootumpaa laukkaa.
    Tihku alkoi tuntumaan mun alla valtavalta, ja valtavan voimakkaalta. Kulkiessamme kulman läpi, mun istuessa tamman pehmeästi keinuttavassa laukassa melkein kuin nojatuolissa, ja Tihkun kantaessa niin hienosti itsensä kaarteessa. Se oli niin kevyt, ja mun oli niin helppo tuntea miten liike pääsi sulavasti koko tamman kehon läpi. Huikeat, kylmät väreet selkää pitkin juosten ohjasin tamman lävistäjälle. Askel kerrallaan lähdin hidastamaan ja lyhentämään sen laukkaa istunnalla, lantion, reisien ja vatsalihasten yhteistyöllä. Hengitin – syvään ja vakaasti kohti hitaampaa, kootumpaa laukkaa.

    Tihku käänsi toista korvaansa mua kohti kun sen laukkaa myödäten vaihdoin istuinluideni asentoa, kevyesti toisella pohkeella samalla tamman kylkeä hipaisten. Tihku otti vielä yhden, ihan lyhyen askeleen laukkaa, ennenkuin hypähti hiukan ylös ja eteen, ja vaihtoi laukan.
    “Jee!” hihkaisin, niin älyttömän tyytyväisenä Tihkuu, ja itseeni myös. Heitin Tihkun ohjat löysäksi ja tamma hidasti vähitellen käyntiin, tyytyväisesti pärskähtäen ja huoliaan lipaisten.

    Se oli meidän paras treeni tähän mennessä. Oli huikeaa liidellä Tihkun kanssa pitkin maneesia musiikin tahdittaessa meidän tanssia. Koska oikeasti, ihan siltä se tuntui. Mun ei tarvinnut kuin ihan vähän muuttaa jotain mun omassa kropassa, kun Tihku jo tiesi mitä mä pyysin ja lähti tekemään sitä niin vaivattomasti. Se tuntui oudosti samaan aikaan ihan muovailuvahalta, mutta myös hirveän vakaalta ja vahvalta. Siis niin tasapainoiselta, että mä en olisi mitenkään malttanut lopettaa.

    Puolentunnin kohdalla mä kuitenkin tajusin, että nyt saisi riittää. Tihku tuntui ihan täydelliseltä – sellaiselta, että mä olisin voinut lähteä teki vaikka jonnekin Hollantiin kisaamaan GP:tä. Ja vieläpä ihan varmana siitä, että me voitettaisiin.
    Vähitellen istuen harjoitusravia askel kerrallaan kohti käyntiä, Tihku siirtyi niin pehmeästi, niin tasaisella kontaktilla käyntiin, että mun teki mieli melkein hihkua riemusta ja itkeä onnesta samaan aikaan. Pudotin jalustimet pois ja hyppäsin alas tamman selästä, vain halatakseni sen lämmintä ja hiukan kosteaa kaulaa. Sen jälkeen kiirehdin ottamaan siltä satulaa pois päästääkseni sen piehtaroimaan.

    Varusteista vapauduttuaan Tihku seisoskeli hetken paikallaan, kunnes se sitten haukotteli ja lähti lampsimaan keskemmälle maneesia. Nautinnollisesti ähisten tamma pisti makuulle ja ryhtyi hankaamaan itseään maneesin hiekkaan.
    Mä vaan katselin sitä tyytyväisenä, ja niin kauhean onnellisena ja ylpeänä. Tihku oli ehkä yksi parhaimmista jutuista mun elämässä tällä hetkellä. Se on niin kauhean hieno ja taitavakin.

    Kun Tihku oli valmis piehtaroinnin kanssa, se käveli mun luokse ja laski turpansa ihan mun otsaan kiinni. Sitten se huokaisi syvään, ja mä rapsuttelin sen kaulaa molemmilla käsillä.
    “Sä oot kyllä niin hieno, ja taitava”, supatin tammalle, joka tuntui ottavan vuolaat kehuni tyytyväisenä vastaan. Muutama minuutti me rapsuteltiin, kunnes vielä käveltiin loppukäynnit vierekkäin, ihan tyytyväisinä toistemme seurassa.

  • vastauksena käyttäjälle: Tihku #10498

    Santtu
    Osallistuja

    Kevätkiemuroita meillekin

    Kentälle ei ollut kukaan uskaltanut muutamaan päivään. Vaikka hevosten hokit jäähän purisivatkin, niin kukaan ei halunnut lähteä kokeilemaan omaa onneaan. Edes Eetu ei kaikella tahdonvoimallaankaan voinut jäätäville sääolosuhteille, kun ensin on jääkautta muistuttavaa pakkaskeliä ja seuraavaksi lumet sulaa vedeksi ja sohjoksi, ja sitten taas jääksi. Yhden vuorokauden aikana.

    Joten maneesiin mentiin, vaikka Tihku kaihoisasti katselikin maaston suuntaan.
    “Mennään sit heti kun voi”, lupasin sille, ja tamma jatkoi huokaisten perässäni matkaa.
    “Jäätävä keli”, Sonjakin puhisi toppatakkinsa uumenista.
    Nythän ei ollut pakkasta juuri ollenkaan, mutta niin kosteaa että sekin viileys pureutui ihan luihin ja ytimiin asti.

    “No jep.”
    “Joko sulla on listat valmiina?” Sonja kysyi hymyillen, kun me lähdettiin taluttamaan alkukäyntejä.
    “Joo, tietty on. Hevosen matkavarusteet, omat matkavarusteet, hevosen kisavarusteet, omat kisavarusteet, hevosen rehut, omat rehut… Ja sitä rataa.”
    Sonjaa nauratti.
    “Selviäisinköhän mä enää edes ilman mun luotto groomia?”
    “Kyllä varmaan”, sanoin, koska enhän mä kuitenkaan ihan joka kerta ollut kisamatkoilla mukana. “Mutta paljon helpompaa kun mä oon mukana.”

    Tihku tuntui alkuun jokseenkin jäykältä ja vähän hitaalta joka suuntaan. Varmasti kovat ja liukkaat pohjat oli siihen ainakin osasyynä, kun kulkeminen oli lähinnä sellaista varovaista köpöttelyä.
    Siinä missä Sonja pääsi jo kunnolla Aaveen kanssa aloittelemaan mä annoin Tihkun kulkea verkkaista käyntiään pitkin maneesin uraa. Ohjat oli kevyellä tuntumalla, niin että kuitenkin vähän tunsin tamman suuta. Tunnustelin myös, miltä sen keho tuntui siinä allani. Vähän vinolta, vasen kylki oli vähän kireä joka heijastui Tihkun takaosan käyttöön sekä suun hitauteen. Verryttelin tammaa rauhassa pitkään käynnissä, ja hetken kevyen ravin jälkeen pyysin siltä laukkaa. Ihan vain eteenpäin, vapaalla ohjalla.

    Alkuun Tihku lähtikin aika kaamean puuhevosmaiseen laukkaan, mutta tukiessani sitä vähän enemmän kulkemaan myös kaarteiden läpi tasapainossa kaatumatta sisälavan päälle, alkoi tamma liikkumaan vähitellen joustavammin ja venyttämään askelta. Kun Tihku lopulta myös venytti kaulaansa eteenpäin, laskien päätään samalla alas tyytyväisen kuuloisena pärskien annoin sen tehdä niin, ja vähitellen siirsin sen käyntiin. Ihan vain hengittelemällä syvään keskivartalo aktiivisena.

    “Mä haluisin kans kisata jo”, totesin Sonjalle kun sekin otti Aaveen käyntiin ja tuli kävelemään meidän vierelle.
    Aave vaan vähän käänsi päätä Tihkua kohti ja hörähti ihan hiljaa. Tihku puolestaan pisti vähän korviaan luimuun, mutta muuten hevoset eivät kiinnittäneet toisiinsa niin huomiota.
    “No mikset sä voisi sitten?” Sonja kysyi.
    “En mä tiiä. Musta vaan tuntuu ettei Tihku ehkä oo siihen valmis.”
    “Eihän sitä tiedä jos ei kokeile. Kuule”, Sonja sanoi ilme kirkastuen. “Helmipurossa järjestetään kisat loppukuusta. Lähde sinne mukaan, mäkin osallistun Aaveen kanssa.”

    Katsoin Sonjaa kohti, joka näytti siltä että olisi saanut ihan maailman parhaimman ajatuksen.
    Se kuulosti kyllä oikeasti aika houkuttelevalta. Ja vähän pelottavalta. Mutta enimmäkseen houkuttelevalta.

    Myöhemmin tallissa, kun Aave ja Tihku oli hoidettu ja viety takaisin ulkoilemaan, Sonja etsi puhelimellaan kilpailukutsun esille.
    “Kato nyt, siellä on noita helppojakin luokkia.”
    “No joo.. Hitsi, ehkä me voitais lähteä.”
    Sehän voisi olla ihan kivaakin.
    “Joo!” Sonja hihkaisi innostuneena. Ja vähän sen innostus taisi tarttua muhunkin, koska seuraavana me oltiin jo nimittäin suunnittelemassa järjestelyitä kisamatkaa varten.

  • vastauksena käyttäjälle: Tihku #10428

    Santtu
    Osallistuja

    Ensimmäistä kertaa moneen päivään ei ollut harmaata ja kurjaa, vaan aurinko lämmitti ihan pilvettömältä taivaalta. Lintujen viserrys säesti jalkojen alla narisevaa lunta, nekin uskaltautuivat vihdoin esille kun ei ollut hyistä pakkasta tai jäätävää sadetta. Ilmassa tuoksui kevät, ja kevät tietää kaikkea jännittävää.

    Oli ollut outoa käydä alkuun tallilla, kun vastassa oli mitä todennäköisemmin kauttaaltaan karvainen ja suhteellisen ruhjeeton hevonen. Fifin kanssa ehti oppia siihen, että vastassa saattoi olla oikeasti ihan mitä vain. Tihku on osoittautunut melko tasaiseksi tyypiksi vähän kaikessa. Siihen on ollut ihanaa tutustua rauhassa, sillä tamman kuntouttaminen on ollut useamman kuukauden projekti. Vaikka ei siinä mitään isoa vikaa ole ollutkaan, vaan lähinnä ehkä sellaista huoltoa on pitänyt tehdä.

    Ihan alkuunhan Tihku nimittäin pääsi manikyyriin ja hammaslääkäriin. Hieroja on käynyt availemassa tamman jumiutuvaa lanneselkää ja fysioterapiaakin se on saanut. Mun kaappini onkin yhtäkkiä täyttynyt kaikenlaisista linimenteistä, lisäravinnepurkeista (joiden sisältöä Tihku ei ole suostunut syystä tai toisesta syömään), magneettiloimista ja muistakin loimista, suojista, ja vaikka mistä muusta. Varusteita on soviteltu sataan kertaan, ja vihdoinkin meillä on muuten täysin istuva estesatula. Tamman selkähän on muuttunut moneen kertaan sen saadessa lihasta, mutta on sillä edelleen aika järkky säkä.

    Vaikka Tihku on alkanut jo näyttää aika kivalta, siis että sen selkä ja takapuoli eivät ole enää niin luisevia ja kulmikkaita, vaan että sillä alkaa olla lihasta oikeissa paikoissa ja pehmeyttä koko kehon läpi. Me ollaankin käyty paljon maastossa, ensin ihan vaan taluttaen ja sitten kavereiden kanssa. Oli aika kiva huomata, että Tihku lähti myös yksin maastoon ihan sujuvasti ja sen kanssa pystyi menemään ihan rennolla mielellä. Usein niinä päivinä kun mä haluan tehdä jotain kentällä tai maneesissa, niin alkuverryttely tehdään silti maastossa. Siellä Tihku pääsee vertymään huomattavasti paremmin menemällä vaan isoa liikettä suoraan jonkin aikaa, jos sitä alkaa taivuttelemaan ja jumppaamaan heti niin tamman kroppa selvästi lämpiää hitaammin.

    Ihan parasta Tihkun kanssa on kuitenkin ollut estevalmennukset. Joonas on Hopealinnasta käynyt valmentamassa meitä nyt muutaman kerran, ja korkeimmillaan ollaan hypätty viittäkymppiä. Paljon ollaan menty ihan vaan puomeja ja ristikoita, koska Joonas huomasi aika nopeasti että Tihku ei oikein ajattele hyppyjä itse.
    “Se on hyvä hevonen”, Joonas sanoi ekan valkun päätteeksi. “Nyt vaan keskitytään siihen, ettei sitä tarvitse kantaa joka hypystä yli.”

    Mutta Tihku on kyllä ihan mahtava. Sillä on ihan mieletön laukka – siis tosi iso mutta silti niin pehmeä istua. Se hyppää varmasti ja tuntuu, että siitä se tykkääkin. Sileällä mä oonkin ratsastanut Tihkua aika lyhyitä aikoja, ihan jotain parinkymmenen minuutin mittaisia. Siinä se on saanut mennä aika etupainoisena, kunhan on silti rehellisesti pyöreänä. Sileällä mä oon lähinnä mennyt itse, mutta Sonja on käynyt Tihkun selässä kanssa ja vähän auttanut mua löytämään oikeita nappuloita. Oon kyllä miettinyt jos pitäisi joskus pyytää joku valmentamaan kouluakin. Tihku menee niin helposti kaula rullalla mutta silti selästä tyhjänä, ja joinain päivinä tuntuu että mä en vaan mitenkään osaa ratsastaa sitä hyvään ryhtiin. Siitä huolimatta on kuitenkin alkanut tuntumaan, että Tihku voisi olla valmis käymään joitain pieniä kisoja. Pitäisi katsoa ensin miten se niihin reagoi, ja miettiä sitten vasta jatkoa. Mutta silti, kevään mittaan kisailmoituksia alkaa aina ilmestyä ja jonkun saisi todennäköisesti vielä kisakaveriksi mukaan.

    Tihkun riimu kädessä kävelin pihatolle sitä hakemaan ja paistattelin poskia lämmittävää auringonpaistetta. Vaikka sen takia pitikin siristellä silmiä huomasin Chain juuri tulevan portilla vastaan Flida mukanaan.
    “Älä laita kiinni”, hihkaisin ennenkuin Chai ehti tehdä elettäkään portin sulkemiseksi.
    “Vieläkö Noa on helsingissä?” kysyin, arvellen siitä että Noaa ei näkynyt missään ja Chai oli siinä Flidan narun päässä.
    “Joo”, Chai nyökkäsi. Se kertoi että olisi menossa juoksuttamaan Flidaa maneesiin. Tarjouduin kyllä maastoseuraksi, mutta ei Chai ehtinyt lähtemään. Varmasti se olisi kuitenkin saanut Flidalla mennä, mutta ei mua toisaalta haittaisi mennä yksinkään. Tosin kun talutin Tihkua talliin kuulin auton ovien käyvän, joten ehkäpä joku muu lähtisi meidän kanssa maastoon.

  • vastauksena käyttäjälle: Tihku #10307

    Santtu
    Osallistuja

    Siitä, kun Tihku tuli talliin

    Tihku kun saapui talliin ensimmäinen huomattava seikka siinä oli tamman äärimmäisen kuiva olemus. Sen karva ei juuri kiiltänyt, vaan näytti jotenkin pölyiseltä. Eikä se tietysti ollut missään hyvässä lihaskunnossa, ennemminkin luisevalta ja jotenkin kireältä se näytti.

    Mutta kun se käveli hevosautosta ulos ja naru ojennettiin minulle, katsoin sitä silmiin. Tamman toinen, sininen silmä katsoi minua takaisin varautuneesti, mutta lempeästi. Jollain tapaa sen näkeminen lohdutti ja muistutti minua Fifistä, ja sen kiltistä katseesta.

    Tiesin, että minulla olisi tamman kanssa paljon töitä edessä, että saisin sen sellaiseen kuntoon että pelkkä treenaaminen onnistuisi. Sillä hetkellä en osannut kuvitellakaan nousevani Tihkun selkään katsellessani miten kulmikas se joka puolelta oli.

    Tai, en tiedä. Ehkä mä olin vaan tottunut erilaisiin hevosiin Fifin jälkeen. Issikat on kuitenkin tosi erilaisia ihan rakenteesta lähtien, ja niillähän on helposti tosi yliliikkuvat nivelet ja kaikkea. Ehkä Tihkun kaltainen kilpahevonen – tai, entinen ja tuleva – oli vaan niin erilailla rakennettu. Tai jotain… Tosin ei vaikkapa Marshallin kilpahevoset ole koskaan näyttäneet ihan siltä.

    Ensimmäiset päivät menivät pitkälti kokonaan tallilla. Kaapo oli tottakai mukana, koska pitihän sen saada tutustua uuteen ystäväänsä. Ensin mua oli vähän jännittänyt että mitä Tihku koirasta tykkäisi, varsinkin kun Hopiavuoressa koirilta ei voi välttyä, mutta tamma suhtautui parin nuuhkaisun jälkeen lähinnä välinpitämättömästi Kaapoon, joka peppu vatkaten odotti Tihkun selvästi tekevän jotain mielenkiintoisempaa kuin tarhassa kököttämistä tai heinien mutustelua. Vähän harmitti sen puolesta, kun Tihku ei lähtenyt ollenkaan leikkimään sen kanssa.

    Karanteenin ajan Tihku olisi omassa tarhassa ja karsinassa yöt, mutta sitten se pääsisi pihattoon. Senkin odottelu jännitti, mutta samaan aikaan olin ihan hyvilläni siitä että sain tutustua Tihkuun rauhassa kaksin. Sen päiväohjelmaan kuului mun kanssa lähinnä hengailua, rapsuttelua, herkkujuomia ja vähän narun päässä kävelyä tontilla tai kentällä. Maneesistakaan Tihku ei ollut millänsäkään, kun käytiin siellä vilkaisemassa Ilonan ja Veeran sileän treeniä.

    Ilonan velikin oli siellä, Iiro. Olin nähnyt sitä muutamia kertoja, mutta en jutellut vielä paljoakaan. Sen hevostakaan en ollut nähnyt ratsastajan kanssa siihen mennessä, niin jäin hyvillä mielin vähän vakoilemaan. Tihku käveli melko verkkaisesti, vaikka katselikin ympärilleen ihan uteliaana. Ei yhtään sen oloisena että sitä olisi kamalasti jännittänyt.

    Se kirjava tamma näytti paljon Flidalta ja Fannilta. Kadehdin sen hienoa harjaa, joka oli ollut mun yksi suosikkijutuista Fifissä. Silloin vielä kun sillä oli harjaa… Iiro ratsasti mun mielestä hyvin, vaikka ei tehnyt mitään kummempia. Jotain kaarevia linjoja ja ympyröitä aika pitkällä ohjastuntumalla. Olin jo tekemässä lähtöä kun Iiro nosti laukan hevosellaan. Kuuntelin ohimennessäni sen tahtia ja huomasin, että se ei ollut ihan puhdas. Huomasin tamman mennessä kulman läpi mistä tahtirikko johtui – sehän liikkui vähän lateraalisesti. Ei paljoa, mutta sen verran että mä kuulin sen. Tahti on kuitenkin askellajiratsastuksessa ihan tärkeimpiä asioita, niin korva harjaantuu nopeasti.

    Jotain se Iiro huikkasikin Ilonalle kun siirsi hevosensa ravin kautta käyntiin, mutta sitä en jäänyt kuuntelemaan. Tihku saisi mennä takaisin tarhaan vielä pariksi tunniksi, mutta ihan ekana me käytäisiin tallissa että se pääsisi juomaan mehunsa. Tamman ruokalista oli saanut lisäyksenä muun muassa vitamiineja, proteiinia ja vatsaa auttavia yrttejä. Vielä seurailisin tovin pitäisikö lisätä valkuaista tai jotain muuta, mutta tuntui että ihan muutamassa päivässä Tihkun olemus alkoi olemaan jo vähän kirkkaampi. Siitä olin tosi hyvällä tuulella.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #10301

    Santtu
    Osallistuja

    Kun Fifi lopulta lähti

    Sinä aamuna kun Fifiä tultiin hakemaan kävi kova tuuli. Kesästä ei ollut enää tietoakaan, vaan piti vetää takki päälle ja pipostakin olisi ollut hyötyä. Kellastuneita lehtiä irtoili puista tuulen mukana ja niitä alkoi olla maassakin jo jonkun verran. Syksy oli tullut, ja syksyn mukana polttiaiset.

    Eilen me vielä käytiin Fifin kanssa maastossa. Menin ilman satulaa, koska en halunnut ottaa Fifiltä loimea pois, ja sillä oli pelkkä riimu päässä. Kaapo oli mukana kanssa. Kerroin matkalla niille, mitä huomenna tapahtuisi. Että Fifi muuttaisi uuteen kotiin, ei mahdottoman matkan päähän mutta aika kauas kuitenkin. Se tarkoittaisi sitä, ettei me nähtäisi enää kovinkaan usein. Mutta lupasin silti, että tulisin sitä Kaapon kanssa joskus katsomaan. Nekin oli kavereita, ja tuntui vähän pahalta ja surulliselta niiden puolesta. Eihän ne voisi mitenkään tietää, miksi mä lähetin Fifin pois.

    Vietin koko päivän tallilla. Puhdistin Fifin varusteet huolellisesti, ne lähtisi sen mukana ja olisi kiva että ne olisi siistit. Kun olin saanut ne kaikki pakattua tuntui ekan kerran siltä, että alkaisi itkettää. Siksi mä menin seuraavaksi siivoamaan pihattoa, koska siellä oli aina tosi helppoa olla. Talikoida kakkaa kottareihin ja välillä pysähtyä silittämään hevosta. Joku kuitenkin aina tuli katsomaan mitä teen ja seurustelemaan siihen. Fifi yleensä ensimmäisten joukossa.

    Tuntui niin hassulta, että alussa sitä oli tosi vaikea saada tarhasta kiinni, kun nyt se tuli aina luokse ja maastoonkin lähdettiin välillä ilman melkein mitään varusteita.

    Illalla vielä ennen lähtöä kotiin mä vietin pitkään Fifin kanssa ihan kaksin. Ensin maneesissa, jossa Fifi sai piehtaroida niin paljon ja monta kertaa kuin vaan halusi ilman loimea. Sitten me vähän juostiin ja leikittiin ja lopulta vaan seistiin vierekkäin ja hengitettiin yhdessä.
    Tallissa mä sitten harjasin sitä ja sen jouhia, että se olisi ihan puhdas ja siisti uutta kotia varten. Rasvasin sen hankaamat haavat ja lupasin, että sen uudessa kodissa sitä hoidettaisiin paremmin ja siellä olisi vähemmän ötököitä.

    Hevosauto ajoi pihaan. Sen kyljessä komeili tölttäävän islanninhevosen siluetti. Puristin Fifin narua käsissäni niin ettei veri tuntunut pääsevän kiertämään sormiin asti, mutta hymyilin autosta nousseille miehille kuitenkin. He hymyilivät myös, vaikka eipä heillä kai olisi ollutkaan mitään syytä olla hymyilemättä.

    Lastasin Fifin auton kyytiin itse. Ensin se pysähtyi haistelemaan lastaussiltaa ja näytti miettivän onko sinne ihan viisasta tulla mukana, mutta ihan hetken kuluttua se jo kuitenkin käveli luottavaisesti mun perässä perille asti. Annoin sille taskusta vielä vikat porkkanat ja halasin sen kaulaa lujasti. En sanonut mitään, kun sanoja ei vaan tullut. Sitten mä poistuin autosta ja katselin, miten Fifi katosi lastaussillan noustessa ylös.

    “Noniin”, toinen Fifin uusista omistajista sanoi. Sillä oli siniset hiukset ja muistin, että sen nimi on Toni. Se toinen pakkasi Fifin tavaroita autoon ja musta tuntui tosi orvolta sillä hetkellä.
    “Tuu käymään aina kun siltä tuntuu”, se Toni sanoi. Kai se yritti kuulostaa lohduttavalta. Se katsoikin mua niin kuin mä olisin jotenkin tosi surkea näky. Surkealta musta kyllä tuntuikin, mutta vastasin sille silti ihan reippaasti.
    “Joo, mä tuun.”
    “Ja kuulumisia saa kysellä kans.”
    “Joo.”
    “Me tästä sit lähdetään, niin päästään kotiinki.”

    Kättelin molempia, sitä Tonia ensin ja sitten sitä toista, ja katselin miten ne nousivat takaisin auton kyytiin.
    Kun auto lähti hiljalleen liikkeelle kuulin, miten Fifi vähän tepasteli autossa ja hirnahti lyhyesti. Musta tuntui ihan siltä että se olisi kysynyt mihin se nyt lähtisi. Vaikka olin mä sen sille kertonut. Uuteen kotiin, jossa on paljon kivoja kavereita ja tilaa leikkiä ja juosta, eikä siellä ole niin paljoa ötököitä, ja siellä on kivoja ihmisiä joiden kanssa pääsee seikkailemaan maastoon.

    Sillä hetkellä mä olin ihan tosi tyytyväinen, että puolet tallilaisista eivät olleet edes suomessa enää. Jotenkin vaistomaisesti menin pihatolle kurkkuun noussutta palasta nieleskellen. Vaikka Fifi ei ollut siellä, niin muut hevoset olivat ihan tavallisesti. Tavallisen näköisesti, tekivät tavallisia juttujaan. Mua itketti ihan kamalasti, mutta koitin silti olla itkemättä. Itsehän mä Fifin päätin antaa pois. Saisinkö mä edes itkeä, kun uusi hevonenkin oli tulossa ihan pian?

    Havahduin lämpimään tuulahdukseen kädelläni, jonka olin nostanut aidalle. En edes ollut huomannut Flidaisin lähestyvän, mutta siinä tamma seisoi ja katseli paksun otsatukkansa alta mua. Sen ilme oli aina niin avoin, ja sellainen pehmeä.
    “Moi Flida”, sanoin sille, vaikka sen nimen kohdalla tyrskähdinkin niin ettei siitä saanut edes selvää kun kyyneleet nousivat väkisin silmiin.
    Tamma seisoi levollisen näköisenä paikallaan ja antoi mun paijata sen otsaa pitkän aikaa, samalla kun niiskutin itkua tuhertaen. Vaikka sillä hetkellä tuntui tosi kurjalta, olin Flidan seurasta tosi kiitollinen.

  • vastauksena käyttäjälle: Runopoika #10299

    Santtu
    Osallistuja

    Harmitti, kun keskustelu tallilla pyöri taas tulevien kisojen ympärillä. Tuntui, että puolet väestä olivat lähdössä Ahvenanmaalle enkä mä taaskaan pääsisi mukaan.

    Tihkun ottaminen ylläpitoon oli alkanut vähän epäilyttää, varsinkin kun olin kertonut siitä muille. Eetu oli oikeastaan vain nyökytellyt ja todennut, että katsotaan sitten millainen se on, kunhan on kotiutunut. Ylläpitohan oli kuitenkin peruttavissa hyvän aikaa.
    Sonja ja Ilona olivat molemmat olleet vähän vähemmän innoissaan, vaikka mä olin ensin sitä ollutkin. Ne kuitenkin molemmat tuntuivat enemmän pudistelevan päätään ja pohtivan, että mitenhän sen kanssa käy, kun on tiedetysti jotain vikaakin. Ei ne nyt sitä sillä tavalla suoraan lytänneet, mutta sen keskustelun jälkeen ei tuntunut yhtään siltä, että olisin halunnut kertoa kenellekään muulle koko hevosesta.

    Kyllä mä sen niiden näkökulman ymmärrän tietty kanssa. Ja mitä enemmän mä sitä itsekin ajattelen, niin mietin oliko koko juttu vaan tosi huono päätös. Enhän mä Fifin jälkeen kuitenkaan toista kipeää hevosta halunnut.

    Tihkun kanssa mä pääsisin kuitenkin vihdoin kisaamaan, mukaan Ahvenanmaalle ja kaikkialle muuallekin mihin vaan kannattaisi lähteä. Jos se siis pysyisi terveenä. Mutta mä olin ottanut selvää jo, mihin mun pitäisi varautua. Vatsahaava kun uusiutuisi helposti, niin mun pitäisi vaan pitää se mielessä ja hoitaa tammaa sen tarpeiden mukaisesti. Onneksi Eetu ruokki hevosia tiuhaan eikä heinästä tarvinnut pihistellä. Me myös puhuttiin, että Tihku menisi alkuun pihattoon Fifin paikalle, jos se vaan sinne sopeutuisi. Kaverit ja vapaaehtoinen liikunta varmasti tekisi hyvää, kun se tuntui niin kauhean jäykältä ratsastaa. Ja pihaton muut hepat on kuitenkin niin kivoja, että Tihku varmasti saisi kavereita.

    Fifikin saisi ruunakavereita, ja Tihku oman tammalauman. Toivottavasti se osaisi käyttäytyä muiden kanssa. Fifin mukana lähtisi suurin osa sen varusteista, joka toisaalta harmitti myös. Pitäisi ostaa kaikki uutena, mutta pakkohan se olisi. Ei Fifin varusteista mikään taitaisi sopia Tihkulle ja mä haluaisin sille ainakin uuden estesatulan jossain kohtaa. Satula joka sillä oli koeratsastuksessa oli aika vanha eikä mun mielestä istunut niin hyvin kuin olisi voinut, mutta olin ottanut sen kaupan päälle mukaan kuitenkin.

    Kaikesta huolimatta odotin kuitenkin Tihkun kotiutumista ihan kamalasti.

  • vastauksena käyttäjälle: Runopoika #10228

    Santtu
    Osallistuja

    Hevosen ostaminen oli ollut vaikeampaa kuin voisi ajatella. Fifin kohdalla tilanne oli ihan erilainen kuitenkin, kun enhän mä sitä ostanut. Ja lopulta se ei ollut edes sellainen mitä äiti luuli ostaneensa, kun se ajatteli Fifin olevan joku iso hevonen. Ei mua kyllä harmittanut silloin ollenkaan, eikä vieläkään.

    Se harmitti, kun vettä tuli jo toista viikkoa lähes tauotta. Olisin halunnut nauttia viimeisistä ajoista Fifin kanssa maastossa kivalla säällä, mennä ihan ilman satulaa ja vaikka kaulanarulla. Alkuunhan me mentiin vaan maneesissa sillä, koska ensin Fifi meni ihan omia reittejään jos mulla ei ollut suitsia. Ja välillä maastossakin nykyään Fifi saattaa lähteä eri reittiä pitkin mitä mä ajattelin, mutta yleensä se ei haittaa. Syömäänkään se ei jää enää kun se saa napsia matkan varrella lehtiä ja muita kasveja joka tapauksessa.

    Fifin lähtöön oli enää pari viikkoa. Se tuntui niin kummalliselta. Mahanpohjassa väänsi jännitys, odotus ja jonkinlainen iloisuus uudesta hevosesta ja mahdollisuuksista sen kanssa. Mutta myös huoli, miten Fifi pärjäisi uudessa kodissa, vaikka ei sillä varmasti hätää olisi. Tuntui silti myös siltä, että jotenkin petin sen lähettämällä sen pois. Vaikka kai se on vähän hassuakin, eikai hevoset asioita niin ajattele. Mutta mä en vaan enää millään jaksa sen ihottuman kanssa tuskastelua, ja rehellisesti taas vähän harmitti etten päässyt osallistumaan mihinkään isompiin kilpailuihin muiden kanssa. Ne matkat on kuitenkin aina paljon se puheenaihe ja niitä suunnitellaan yhdessä ja treenataan ja kaikkea…

    Se ensimmäinen hevonen mitä Sonja lähti mun kanssa katsomaan oli kyllä tosi hieno. Tosi kalliskin, mutta isä oli luvannut sponsoroida. Olin tosi kiitollinen, koska ei mulla ollut mitään isoja summia itsellä kuitenkaan. En yhtään tiedä laittoiko äiti mitään rahaa, mutta ei mun tarkoitus mitään hirveän kallista hevosta ollut ostaakaan, saati ostaa sitä vanhempien rahoilla.

    Se oli sellainen espanjalainen kimo tamma, aika sellainen jykevä. Satuloidessa se oli vähän hapan, ja me eka seurattiin kun sitä juoksutettiin käynnissä ja ravissa. Sonja ratsasti sillä ensin ja varmaan ihan luottavaisin mielin, koska tamma oli ihan rauhallisen oloinen liinan päässä. Kivastihan se liikkui, vaikka joissain tilanteissa tamma tuntui vähän levottomalta. Mua kyllä vähän jännitti miten mä osaisin sitä ratsastaa, koska satulasta alas tultuaan Sonjakin totesi – tosin ihan hymyillen – että aika vaikea, mutta kiva.

    En mä kauhean hyvin ratsastanut ja yhdessä kohtaa tuntui että tamma vaan juoksi mun alla nenä ryntäissä kun puristin ohjia nyrkit valkoisena. Onneksi mä sitten tajusin kuitenkin itse alkaa hellittämään, ja hengittämään, niin lopulta alkoi sujua aika kivasti. Lopulta tamma ravasi ihan nätisti ympyrällä, edelleen kyllä etupainoisena mutta sentään vähän avoimemmassa muodossa. Laukkaa en ehkä kehdannut ottaa, kun siinä oli ne myyntitallin työntekijätkin katsomassa.

    Hinta oli aika paljon ja halusin käydä katsomassa muitakin vaihtoehtoja. Tamma olisi varmasti tosi opettavainen, mutta se ei tuntunut yhtään omanlaiselta. Seuraava vaihtoehto oli vanha ratsastuskoulun hevonen, voikko tilastoruuna jonka selkä oli ihan lihakseton ja karvasta päätellen sillä oli cushing. Ruunaa varustaessani katselin sen nyreää ilmettä, joka vaihtui apeaksi sillä hetkellä kun oli aika lähteä liikkeelle. Mietin heti, etten välttämättä haluaisi kiivetä sen hevosen selkään ollenkaan. Se ei ollut yhtään innoissaan lähdössä mukaani, ja varmaan sen elämä olikin tosi rankkaa ratsastuskoulussa, kun se tapasi niin monta ihmistä päivittäin ja kaikkea.

    Ruuna oli aika kaamea ratsastaa. Se oli jäykkä kuin mikä ja aika iso, mikä sai sen vyörymään jokaisen vastaantulevan kulman läpi suorana pötkylänä voimakkaasti sisälle kaatuen. Oli hirveän työlästä koittaa tukea sitä ja löytää yhteistä tahtia, kun ruunalla ei tuntunut olevan kunnollista voimaa kantaa itseään, saati sitten mua.

    Lopetin sen ratsastuksen lyhyeen. Hinta oli musta liian kallis hevosen kuntoon nähden, mutta jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Vähän liian pitkäksi, sillä kun lopulta etsin ilmoitusta uudelleen, se oli jo poistunut. Olisipa kiva tietää vielä joskus mitä sille tapahtui. Toivottavasti joku kiva ihminen osti sen kivaan kotiin.

    Kolmannella kerralla isä oli mukana. Se paikka oli neljän tunnin ajomatkan päässä, ja sainkin suostutella isää pitkään. Yksin en millään olisi halunnut lähteä. Onhan neljä tuntia tosi pitkä matka, mutta nyt olin löytänyt tosi lupaavan oloisen hevosen. Irlanninpuoliveritamma, jolla oli myyntikuvassa samanlainen sininen silmä kuin Fifillä. Tamma oli kisannut jonkin verran ja ihan hyvin tuloksin, mutta sillä oli myös lievä hankosidevamma taustalla. Se oli tosin nyt seissyt jo muutaman vuoden ja tehnyt varsoja, ja ennuste oli ollut alunperinkin hyvä koska se oli huomattu nopeasti. Tamma oli valmiiksi palauteltu töihin, mutta alku sujuisi kuitenkin kuntouttaen.

    Kun me saavuttiin perille meitä vastassa oli iso hevoskeskus, jossa oli kaksi erillistä tallia joita yhdisti valtava maneesi keskellä. Se oli tosi hieno paikka ja kaikkialla oli tosi siistiä ja järjestelmällistä. Jos sen tamman hinnassa ei olisi otettu sen terveyshistoriaa huomioon se olisi taatusti tuplasti kalliimpi. Myös ne myyntitallissa olevat hevoset näyttivät hurjan kalliilta.

    Tamma vaikutti kivalta. Se katseli mua ihan kiinnostuneena, vaikka senkin ilme kiristyi satulan kohdalla. Siitä tuli puheeksi tamman vatsaongelmat, joista oli myös mainittu myynti ilmoituksessa. Sillä oli vatsahaava tausta ja sen uusiutuvuusherkkyyden takia kotia toivottiinkin rauhallisemman elämän kanssa. Jotain satunnaisia kisoja ja lyhyitä kisakausia, paljon ulkoilua laumassa ja rentoa treenaamista, sillä tamma kuulemma pysyi parhaimmillaan tasaisessa liikutuksessa.

    Sen tunsikin satulassa ollessani. Tamma oli myös kankea, muttei yhtään niin paha kuin se aikaisempi ruuna. Se sentään vertyi ja alkoi taipumaan saatuaan liikkua alkuun vapaassa muodossa rauhallisessa tahdissa. Tuntui heti jotenkin luontevalta verrytellä tammaa liikkumaan, vaikka se olikin tosi erilainen ratsastaa kuin Fifi. Fifi oli paljon terhakkaampi ja sellainen ahkera, kun tammaa piti vähän houkutella liikkeelle ja ylläpitää sen moottoria tamman itsensä puolesta.

    Huomasin jääväni helposti vähän puristamaan kun odotin tamman vastaavan pohkeeseeni liikkumalla vähän isommin eteen, mutta ajoittain en meinannut saada mitään reaktiota. Kun vaan muistin antaa sille myös tilaa liikkua tamma pehmeni ja usein venytti itse kohti tuntumaa. Sitä ei ollut yhtään kamalaa ratsastaa. Hypätäkin kuulemma saisi, mutta vielä ei voinut. Loppuun annoin tamman laukata isolla ulkokentällä löysällä ohjalla ja se pärskähteli tyytyväisen oloisena.

    Tuntui hyvältä päätökseltä sopia, että tamma tulisi mulle ensin ylläpitoon kolmeksi kuukaudeksi ja jos sen kanssa tulisi suurempia ongelmia kaupat voisi vielä purkaa. Oli hyvä kun isä oli mukana, se osaa nämä hinnasta tinkaamiset ja kaikkien kysymyksien esittämisen. Kun me kaikki oltiin tyytyväisiä summaan, joka oli ihan sopuisa viisinumeroinen hevoseen nähden, sovittiin vielä ajankohta milloin Tihku tulisi Hopiavuoreen ja millä kyydityksellä. Kuljetuskin hoituisi myyntivälityksen kautta ja sisältyisi hintaan.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #10130

    Santtu
    Osallistuja

    ’Meetkö huomenna tallille?’
    ’Joo, illalla.’
    ’Iltamaasto kasilta?’
    ’Sopii’

    Sonjalle ensimmäisenä kertominen tuntui luontevimmalta. Tai melkein ensimmäisenä, Eetu tietysti sai kuulla ihan ensin.

    Fifi lähtee syyskuussa.

    Aave ja Fifi kulkivat lähes rinnakkain. Niiden kavioiden kopsuntaa oli kivaa kuunnella, siitä tulee aina niin rento olo. Aavekin käveli aika rennosti vaikka kuuntelikin ja katseli maisemia korvat pystyssä. Sonjalla oli kuitenkin löysät ohjat ja molemmat hevoset tuntuivat virkeiltä mutta rauhallisilta. Fifi pysyi reipasta käyntiään puksuttaen hyvin Aaveen pidemmän askeleen mukana.

    ”Okei”, Sonja vastasi tyynesti ja käänsi päätään niin että katseli eteensä. ”Minkälainen se paikka oli?”
    ”No tosi hieno”, vastasin. Painoin katseeni Fifin niskaan.
    ”Isot aitaukset ja laumatarhaus ja tietty muita issikoita.”
    ”Sielläkö on pelkkiä issikoita?”
    ”Joo. Pari ihottumaista kans, ne ihan näytti miten ne hoitaa niitä. Toinen niistä omistajista on islantilainen.”
    ”Oho.” Sonjan ääni oli hyväksyvä. ”Kuulostaa kieltämättä hyvältä. Varmasti sit paras paikka Fifille tässä kohtaa, eikö?”

    Tunsin nykäisyn suupielessäni. Olisi se varmasti, mutta tuntui vähän vaikealta niellä se kuitenkin. Kun on Fifistä pidetty niin hyvää huolta Hopiavuoressa, Eetukin lupautui aina hoitamaan sen pesut ja rasvaukset jos mä en ehtinyt.
    ”Toivottavasti Eetu ei aattele et Fifin muutto olis jotenkin sen syytä…”
    ”Ei kai, miksi se ajattelis? Etkö sä oo kertonut sille vielä?”
    ”Oon joo. Ihan hyvin se otti sen vastaan, ainaki musta tuntu siltä.”
    ”Eetu ihan varmasti ymmärtää.”

    Käännyimme Fifin kanssa pienemmälle metsäpolulle. Se oli järjestys missä me Sonjan kanssa usein kuljettiin, Fifi edellä ja Aave perässä. Ja aikaisemmin Mortti. Salierin aikaan me ei maastoiltu vielä niin paljoa, kaksin ainakaan.
    ”Meinaatko sä alkaa etsimään toista hevosta?” Sonja kuulosti uteliaalta. Tai ehkä toiveikkaalta.
    ”Joo”, myönsin. Pieni osa musta koki syyllisyyttä siitä, että sekin oli jo päätetty vaikka Fifi ei olisi vielä viikkoihin lähtemässä mihinkään. Olin sopinut asian myös isän ja äidin kanssa, olihan Fifi niiden nimissä virallisesti. Äiti oli vaikuttanut lähinnä ilahtuneelta, Fifihän ei ollut alunperinkään äidin mieleen vaikka se sen oli ostanutkin. Tietämättä kunnolla mitä ostaa.
    ”Sitä mun piti kysyäkin… Oon menossa ens viikolla kattoon paria, niin haluutko tulla mukaan? Tai ehditkö?”
    ”Mitä, tottakai!” Sonja hihkaisi. ”Kivaa. Onks ne issikoita?”
    ”Ei, ne on isoja hevosia. … Kivaa?” hymähdin.
    ”Se on vähän sellaista ikkunashoppailua. Jännittävää!”

    Oloa helpotti Sonjan reaktio. Se ei ollut yhtään ihmeissään tai pahoillaan siitä että mä päätin antaa Fifin muualle. Sonja ei ajatellut että mä vaan hylkäisin ja vaihtaisin Fifin toiseen. Papereillahan se olisi mun edelleen, mutta en mä sen elämässä enää olisi mukana. Ainakaan niin paljon, yrittäisin mä käydä sitä katsomassa. Se pääsisi painimaan laumassa loputtomiin ja maastoilemaan porukassa ja sen ihottumaa osattaisiin oikeasti hoitaa.

    Maaston jälkeen oli jo tosi hämärää. Eetu oli jättänyt ulkovaloja jo päälle, osan ihan vaan meidän takia. Muita ei tallilla enää ollut kun me päästiin kotiin ja oli jotenkin tosi hauskaa hoitaa hepat rauhassa tallissa ja jutella Sonjan kanssa samalla kaikesta. Ihan siis Marshallin ja Niklaksen häistä, uudesta hevosesta, kaikista kilpailuista joihin me sitten ehkä voitaisiin osallistua samalla reissulla ja vähän nauraakin vaikka tietysti olin samalla surullinen Fifin lähdöstä.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #10101

    Santtu
    Osallistuja

    Suunnitelmani tallille ajoissa menemisestä kaatui siihen, kun taivas muuttui ihan hetkessä synkäksi ja seuraavana vettä tuli niin että katossa kumisi. Onneksi ehdittiin Kaapon kanssa lenkiltä kotiin ennen sitä.
    Mutta tallille en päässyt kuin sitten vasta ihan myöhään illalla. Äiti oli kotona, se kun nykyään tekee osaa viikosta etätöissä. Sen autokin oli kotona, mutta mä en saanut lainata sitä. Äiti ei halunnut että se menee kuraiseksi pikkuteitä ajellessa.

    Äidin kanssa oli muutenkin niin vaikeaa olla. Se ei tehnyt juuri muuta kuin tuijottanut läppäriään tai telkkaria. Isällekin sen tarvitsi aina kiukutella jotain, vaikka isä olisi ollut monta päivää putkeen töissä eikä olisi edes ehtinyt tehdä mitään väärin. Tai ehkä se olikin se syy, että isä ei ollut tehnyt mitään. Mutta ärsytti sen puolesta silti, kun ei äitikään mitään koskaan tehnyt. Kaapon se sentään jaksoi ruokkia jos mä en ollut kotona, mutta siinäpä se.

    Isä kun tuli kotiin se sanoi tekevänsä ruokaa. Sillä oli S-marketin muovikassi mukana ja se sanoi tekevänsä kanaa ja riisiä. Äiti oli olohuoneessa eikä se varmaan sieltä olisi mihinkään hetkeen siirtymässä. Vaikka kello oli jo lähempänä kymmentä, sain luvan ottaa isän auton ja käydä tallilla.
    “Mutta pari tuntia sitten vaan, okei?” isä sanoi vielä ennenkuin lähdin ovesta ulos sen uuden Honda Pilotin avaimet kädessä.

    Parkkipaikalla oli vielä yksi auto, mutta tallissa ei ollut enää ketään. Iltatallikin oli jo ehditty tekemään, mutta ei se haitannut. Mä oon ennenkin käynyt usein vasta myöhään tallilla Fifin ihottuman takia ja Eetu oli näyttänyt miten laittaa kaikki paikat lähtiessä. Oikeastaan piti vain muistaa laittaa satulahuoneen ovi kiinni ja sammuttaa valot. Pihatossakin oli rauhallinen tunnelma. Hepat oli selkeästi asettuneet iltalevolle, mutta Fifi virkistyi uniltaan kun lähestyin sitä porkkanan kanssa.

    Sateen jälkeen metsässä tuoksui, no, metsäiseltä. Ja kostealta. Silti se oli yksi mun lempi hajuista, ja ehkä Fifinkin, koska aina välillä se pysähtyi vain hengittelemään syvään ja katselemaan korvat metsän ääniä kuulostellen. Keskittyneenä, mutta ihan rentona ja tyytyväisenä.
    Pidin narun päästä kiinni ja kävelin ponini vierellä. Katselin sitä. Fifin ilme oli jotenkin liikuttava. Se näytti nauttivan, kun ilma oli sateen myötä viilentynyt, hiekkatiet hieman pehmenneet eikä ötököitä ollut muutamia yön siivekkäitä lukuunottamatta. Polttiaisista ei ollut vielä tietoakaan.

    Siitä oli monta kuukautta kun olin viimeksi ratsastanut Fifillä, tai ainakaan sillä lailla kunnolla. Oon mä jotain pieniä reissuja käynyt maastossa ilman satulaa tai muuten rennosti vaan, että ei me oltu treenattu tai mitään. Jossu laittoi mulle yksi päivä viestiä ja kyseli Fifin kuulumisia. Se kun tietää Fifin tilanteen ja on paljon antanut hoitovinkkejä siihen.

    Mulla on pari tuttua, jotka ehkä vois ottaa Fifin ylläpitoon, Jossu oli kirjoittanut.
    Mä jäin miettimään sitä. Sille puhuin kuitenkin useampaan kertaan siitä mitä Fifin kanssa pitäisi tehdä, myydä vai lopettaa vai mitä. Olisiko ylläpito sitten vaihtoehto?

    Katselin mun uskollista ystävääni. Todellisuudessahan Fifi oli aika pieni eikä se enää ollut sitä, mitä mä lopulta hevosharrastuksesta halusin. Fifin kanssa oli hauskaa, eikä mua haitannut vaikken mä sen kanssa päässyt hyppäämään metrisiä ratoja tai edes oikeastaan ratsastamaan säännöllisesti. Sellaiset metsälenkit vierekkäin kävellen tai hölkäten olivat vähintäänkin yhtä kivoja.
    Mutta mä aloin olla niin väsynyt siihen jatkuvaan huoleen. En ollut uskaltanut pitää kesällä yhtään tallivapaita, paria ihan satunnaista päivää lukuunottamatta, koska Fifi piti tulla pesemään ja rasvaamaan joka päivä. Ihottumaloimi ja huppukin piti vaihtaa muutaman päivän välein ja laittaa edellinen pesuun, että sen saisi sitten kohta taas päälle. Se oli tosi raskasta, kaikista eniten siksi kun koskaan ei tiennyt tallille tullessa mikä paikka ponilla vuotaisi verta mielipuolisesta hankauksesta johtuen tai olisiko silmät muurautuneet allergisesta reaktiosta umpeen.

    Me päästiin hiekkatielle joka oli leveydeltään auton mentävä ja peltojen ympäröimä useamman kilometrin. Fifi hörähti innokkaasti, sen korvat nousivat pystyyn ja ihan varmasti näin miten myös suupielet kääntyivät ylöspäin.
    “Mä tuun kyl sit kyytiin”, totesin ja talutin Fifin tien reunassa olevan ison kannon päälle. Kolme vuotta sitten siinä oli vielä puu, joka oli lopulta kaadettu turvallisuussyistä. Jäljellä oli kanto josta pääsi juuri täydellisesti islanninhevosen selkään.

    Fifillä oli pelkkä riimu päässä ja siinä naru kiinni. Vasta selkään päästyäni tajusin ettei mulla edes ollut kypärää, mutta ei se mitään. Eetu saisi hepulin jos tietäisi, mutta ei se saisi tietää. Keräsin Fifin harjantynkää käsiini ja maiskautin. Iloisesti Fifi pyrähti laukalle, tapansa mukaan ensimmäiset askeleet aivan täydellä vauhdilla, josta se sitten tasoittui reippaaseen, mutta vähän hillitympään laukkaan. Pidin narua toisessa nyrkissä ja puristin Fifin harjaa, kunnes vähitellen hellitin otettani. Fifin pärskiessä innokkaasti kohotin käteni sivuille, vedin syvään henkeä ja tunsin miten sydämeni alkoi hakata kiivaammin.

    Maisemat vilisivät ohitse ja kyyneleet nousivat silmiini ilmavirrasta. Ja ehkä vähän myös kaikista niistä tunteista mitä mun sisällä kuohui. Turhautumista ja ärsytystä siitä, että Fifillä on niin paljon kaikkea vaivaa ja siitä, että äidin kanssa on niin vaikeaa. Ja siitä että isä on niin paljon poissa kotoa, ja siitä etten mä ollut enää yhtään niin varma halusinko mä lähteä opiskelemaan lääkäriksi vaikka isä kuinka sitä toivoikin.
    Samalla onnea siitä, että mun ponini oli oikeasti maailman paras. Miten hienoa sen kanssa oli olla ja tehdä ihan mitä tahansa, ja miten se silti kaikista hassuista ja hölmöistäkin piirteistään huolimatta oli niin luotettava ja mutkaton.
    Ja ehkä vähän siitäkin ajatuksesta, että mun ehkä tarvitsee luopua Fifistä. En vielä tiennyt antaisinko sitä ylläpitoon tai yhtään mihinkään, mutta sillä hetkellä kun Fifi lopulta hidasti käyntiin, pärski pitkään ja hartaasti ja lopulta huokaisi syvään kääntyessämme kotiin vievälle polulle, päätin vastata aamulla Jossun viestiin ja kysyä, millaisesta paikasta olisi kyse.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #9559

    Santtu
    Osallistuja

    Kylmää kokista

    Takatalvessa parasta oli se, kun joku keksi laittaa kaikki limupullot tuvan jääkaapista terassille. Siinä ne ovat juuri täydellisen kylmiä, kunhan joku vaan muistaa nostaa ne yöksi sisälle etteivät jäädy.

    Takatalveksihan kai lasketaan se, kun maaliskuun lopussa sataa lunta ainakin puoli metriä ja muutaman päivän kestäneiden plussakelien jälkeen on yhtäkkiä taas viisitoista astetta pakkasta yöllä. Varmaan jokainen ihminen lumimyrskyä katsellessaan huokaisi enemmän tai vähemmän raskaasti. Ainakin mä olisin jo ihan valmis kunnon kevääseen.
    Toisaalta, Sonjakin sanoi, että otetaan nyt sitten edes hyöty hankitreenistä irti. Kai sen niinkin voi ajatella. Mäkin voisin vaikka alkaa hiihtämään tallille. Tai voisin, jos hiihtäminen ei olisi ihan kamalaa.

    ”Mmoi.”
    Noa ja Ilona olivat terassilla, joista jälkimmäinen näytti siltä että oli tullut tallista. Noa puolestaan istui kaiketi Eetun reinot jalassaan ja kädet hupparin taskuissa, eikä ollenkaan näyttänyt siltä että olisi ajatellut istua siinä pitkään.
    ”Moi”, Ilona sanoi ja siirtyi kohteliaasti askeleen sivuun oven edestä.
    ”Mitä Santtu?” Noa kysyi, eikä kuulostanut alkuunkaan siltä että olisi palellut, edes vähää. Mun varpaat ja sormet oli ihan syväjäässä. Ensin olin hypännyt pientä rataa Paahtiksen kanssa ja Janna oli ollut mukana. Se nosteli puomeja ja vähän neuvoi samalla, ja varmaan halusi muutenkin vaan nähdä miten Paahtis liikkuu. Mä oon ratsastanut Paahtiksella nyt vähän harvemmin, kun Janna ja Rasmus ovat ehtineet tehdä sen kanssa enemmän. Se on kyllä tosi kiva hevonen, mutta ei vain ehkä ihan mun tyylinen sellainen. Mutta Janna on kyllä ihan huippu, kun se antaa mun ratsastaa hevosellaan, ja varsinkin hypätä!
    Sen jälkeen olin vielä juoksuttanut Fifiä kentällä hyödyntäen siihen sataneen hangen, kun Eetu ei ollut ehtinyt vielä lanaamaan sitä. Tai kai se oli enemmän ohjasajon ja juoksuttamisen yhdistelmä, koska mulla oli siinä kaksi ohjaa. Ulkoisempi ohja vain tuli Fifin selän yli juoksutusvyön renkaasta. Mä tykkään siitä enemmän kuin liinan päässä juoksuttamisesta, koska siinä saa kuolaimeen paremman kontaktin. Jossu oli sen mulle opettanut.

    ”Mun varpaat tippuu kohta. Ja mulla on karsee jano”, kerroin ja noukin pullon kokista käsiini.
    ”Ota hei se toinenki messiin kun meet sisään, ei sit jää tähän”, Noa sanoi.
    ”Joo. Mut miks te tässä istutte? Vai keskeytinkö mä jotain?”
    ”Et sä”, Ilona vakuutti. ”Me puhuttiin varsoista vaan.”
    ”Siitä puheenollen, Dimi ja Fannikin sai vihdoin passit”, Noa hymähti. ”Tuli eilen postissa.”
    ”Häh, minkä ikäisiä ne oikein on?” Ilona ihmetteli.
    ”Tulee ens kuussa kolme.”
    ”Miten ne passit sai vasta noin vanhoina?”

    Musta kolme ei kuulostanut ollenkaan vanhalta, mutta passia ajatellen se taitaa kyllä olla. Ihmisvauvatkin saa syntymätodistukset varmaan saman tien.

    ”Ei rekistereillä oo kiire jos kyseessä ei oo ravuri, tai suomenhevonen”, Noa kohautti harteitaan huvittuneena.
    ”Ai?” Ihmettelin, sillä se kuulosti kummalliselta.
    ”No onneksi Veera on suokki”, Ilona julisti. Mieleeni palautui Sonjan sanat siitä, miten hän ei koskaan tahtoisi omistaa suomenhevosta. Me vaan satuttiin puhumaan suokeista yleisesti ottaen, Veera oli silloin vasta muuttanut talliin, ja heti sen jälkeen Sonja oli kyllä myös todennut sen, että Veera on kuitenkin kivan urheilullinen suokiksi.

    Mä en ihan sillä lailla miettinyt hevosten rotuja, vaikka välillä mietinkin miten hienoa olisi omistaa vähän isompi hevonen. Fifi on maailman paras, mutta Paahtiksen kanssa olin päässyt hyppäämään jo sujuvasti kahdeksankympin rataa ja se oli musta todella kivaa. Fifi ei millään pystyisi siihen, vaikka olikin nelikäyntinen jolla on vahva laukka.

    ”Jos se edes tiinehtyy”, Ilona lisäsi.
    ”Väärä asenne, miksei se skulaisi”, Noa hymähti, läpsäytti kätensä reisiään vasten ja nousi seisomaan. Mielikki ilmestyi jostain terassille ja kipitti tervehtimään ensin Ilonaa ja sitten mua. Lopulta se siirtyi Noan jalkojen eteen josta Noa noukki sen syliinsä.
    ”Kuka se uusi tyyppi muuten on?” utelin seuratessa Ilonan perässä eteiseen.
    ”Joku Maisa se oli, sukunimeä en kyllä muista”, Ilona kertoi ja alkoi kuoriutumaan kaikista toppavaatteistaan.
    ”Joko se muutti vai?” Noa kysyi ja laski Mielikin alas riisuakseen myös sen talvitakin.
    ”Hevonen ainakin on”, kommentoin, sillä olin heti tallille tultuani huomannut sen tarhassa. Niitä tulee katseltua aina matkalla pihattoon.
    ”Pitää muistaa esittäytyä”, Noa taisi sanoa lähinnä itselleen, sillä kesken lauseen hän lähti kävelemään keittiöön Mielikki edeltä juosten.

    Pian Mielikki pyyhälsi kuitenkin ohi Krem perässään, josta päättelin että Niklas tai Marshall, tai molemmat, olivat siellä myös.
    ’Montako lasia?” Ilona kysyi kaapilla häärätessään.
    ”Mitä juodaan?” Niklas ihmetteli. Laskin pullon pöydälle – ja muistin sillä hetkellä unohtaneeni sen toisen, jonka Noa pyysi ottamaan sisälle.

    Kurotin kädelläni oven raosta kokispulloa kohti, koska en millään halunnut avata ovea kokonaan ulkona käyvän tuulen vuoksi. Samaisesta raosta huomasin kuitenkin terassia kohti kävelevän hahmon, joten avasin oven kokonaan.
    ”Moikka”, vieras ääni huikkasi ja pysähtyi terassille päästyään. ”Maisa”, se sanoi ja ojeni kätensä.
    ”Santtu, moi”, vastasin ja kättelin sen kanssa.
    ”Tulin vaan kysymään, että onko maneesin valokatkaisija missä? Mä en millään löytänyt sitä, vaikka Eetu on kyllä näyttänyt sen jo kerran.”
    ”Aijaa, tota, oota hetki. Mä voin tulla näyttään”, lupauduin ja olin siirtymässä takaisin sisälle hakemaan takkia.
    ”Tuutko sä sisälle siksi aikaa? Meillä on tapana, oikeestaan aina, tulla tänne vaan oleen”, selitin, ja olin jo siirtymässä oven edestä sivumpaan, mutta muistin napata sen toisenkin pullon käsiini ennen sitä. ”Juotko sä kahvia tai jotain? Tai on tässä tätä kokistakin.”

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #9431

    Santtu
    Osallistuja

    Uusi vuosi, uudet… tai ehkä sittenkin vaan ne samat, vanhat kujeet

    Fifin uusi vuosi alkoi lomalla.

    Ennen joulua Fifillä oli vuositarkastus klinikalla, jossa se raspattiin, rokotettiin, maha tarkistettiin ja varmuuden vuoksi tehtiin vielä taivutuskokeet. Niissä ei ollut mitään sanottavaa, eikä mahastakaan löytynyt hiekkaa. Ihan pienen pieniä haavaumia siellä oli, mahalaukun yläosassa, mutta ne oli jo niin vanhoja ja pitkälle parantuneita ettei niistä tarvinnut huolestua. Eläinlääkärin kanssa epäiltiin, että ne olivat varmaan kesällä tulleet, kun se on Fifille kuitenkin kaikista stressaavinta aikaa. Vaikka eihän se kiva ollut tietää, että kesän mittaan se kehitteli jotain vatsahaavaa vaan koska olo oli niin tukala, mutta helpompaa kuitenkin kun yksikään ei ollut mikään massiivinen tai avonainen haava.

    Joulun jälkeen Fifin kävi hieroja käsittelemässä ja se totesi, että poni on hyvässä kunnossa eikä mitään erikoisempia jumeja löytynyt. Oli siis tosi helppoa antaa hyvällä fiiliksellä Fifille lomaa useampi viikko.

    Tammikuun puolessa välissä sitten Fifillä oli kengitys ja sen jälkeen me aloiteltiin taas pikkuhiljaa töihin paluuta. Ihan ensin vaan rennosti maastoillen, välillä ihan ilman satulaa ja riimulla, tai taluttamalla niin että Kaapo oli mukana.
    Välillä Ea ja Gaes tai Ilona Veeran kanssa lähti meidän mukaan. Kerran kun Minja oli lähdössä Liljan kanssa maastoon niin mä lähdin näyttämään niille yhden metsäreitin, joka me löydettiin Fifin kanssa ihan vahingossa pari kesää sitten. Se on aika kapea polku että ei siellä lujaa mennä, mutta kivaa vaihtelua ja hyvää jumppaa kun hepat joutuu nostelemaan jalkojaan kunnolla juurien ja muiden yli.

    Helmikuuhun mennessä Fifi tuntui niin motivoituneelta, että oli hyvä aloittaa taas kunnon treenaaminen. Vaikka ei me varmaan missään kisoissa käytäisi, tai en mä siihen ainakaan tähdännyt, niin musta oli silti tosi tärkeää pitää Fifi hyvässä kunnossa ja treenata sitä eteenpäin, että se pysyisi terveenä. Sitä varten mä laadin meille tottakai treenisuunnitelman. Musta oli tullut jo aika hyvä siinä, olinhan mä seurannut Marshallin systemaattista treenaamista hevostensa kanssa jo vaikka kuinka pitkään ja muutenkin kysellyt siltä ihan hirveästi kaikkea. Vaikka en mä Fifiä samalla tapaa treenaa kuin Marshall omia hevosiaan, niin se antoi silti hyvin suuntaa että mihin tähdätä. Jossun kanssa me tietysti myös suunniteltiin lyhyen ja pitkän ajan tähtäimiä ja kehityskohtia, mutta sillä on ollut kiireitä sen omien hevosien kanssa tulevan kisakauden takia, ja jonkun yhteistyötallin projektien kanssa.

    Yksinkertaistettuna Fifin tämän hetkinen treenisuunnitelma sisältää vuoroviikoin intensiivisempää treeniä; tasapainoa ja suoruutta, etenkin hitaassa töltissä joka on Fifille se kaikista vaikein askellaji, sekä paljon toistoa siirtymisillä. Se on vähän mun oma moka, että niitä siirtymisiä pitää taas harjoitella uudelleen. Maastossa on niin helppo vaan antaa Fifin vähän rynnistää varsinkin laukalle, ja sitten kun se vaan vyöryy laukkaan niin sitten siitä katoaa kaikki ylimäki liikkeestä ja tulee tahtirikkoja.
    Joten, taas harjoitellaan niitä.
    Sitten vastapainoksi, koska Fifin pää ei millään kestäisi pelkkää saman toistoa viikosta toiseen, niin me tehdään kaikkea muuta. Voimaharjoittelua maastossa, paljon isoa laukkaa eteen, maastakäsittelyä, ja tietty vaan hengailua ja rapsuttelua.

    Maaliskuun toisena päivänä oli tosi hieno sää. Aurinko paistoi niin että lämmitti ja jo osittain sulanutta lunta tipahteli puiden oksilta kilpaa. Alkoi tuntumaan jo ihan oikealta keväältä, ja vaikka se ajatus aina muistutti jossain takaraivon perukoilla kevättä seuraavasta kesästä, se oli helppo jättää sillä kertaa huomioimatta. Kesään olisi vielä kumminkin aikaa, ja nyt oli paljon parempaakin tekemistä.

    “Moi!” tervehdin Sonjaa, joka oli jo käytävällä Aaveen kanssa. Se hevonen olisi muistuttanut kaljurottaa jos se olisi ollut ryppyisempi, mutta mun mielestä Aave oli oikeastaan aika hieno. Tosi erilainen ainakin, eikä se ollut yhtään ryppyinen. Päinvastoin, se oli ihan sileä ja urheilullinen, sellainen jalo.
    “Mooi”, Sonja vastasi ja jätti Aaveen harjaamisen hetkeksi sikseen.
    “Sori kun mä oon vähän myöhässä, oli pakko taluttaa pyörä osan matkaa kun tiet on niin sohjoa täynnä.”
    Sonja heilautti kättään ilmassa sen merkiksi, ettei sitä haitannut. Silti mä kiirehdin hakemaan Fifin ja mun omat varusteet käytävälle.
    “Sä vaan jaksat sillä pyörällä sotkea menemään”, Sonja kommentoi hymyilevänä ja siirtyi Aaveen toiselle puolelle sen kaulan ali.
    “Joo. Mieluummin mä kuljen sillä aina kun mahdollista, bensa on niin kallista ja porukat tarvi molemmat autot tänään muutenkin.”
    “Tosi hyvähän se on. Mä en vaan itse kyllä jaksaisi talvella varsinkaan..”
    “Siihen tottuu. Enkä mäkään kyllä aina jaksa. Mut mä käyn nyt nopee hakemassa Fifin tähän sisälle.”

    Fifiä olisi ollut ihan turha harjata niillä super pehmeän näköisillä harjoilla, joilla Sonja Aavetta harjasi. Raastoin Fifin paksua talviturkkia metallisella hikiviilalla jossa oli sahalaita ja jokaisella vedolla ilmaan pöllähti tuppo irtokarvoja. Oli pakko kyllä nostaa hattua Fifille, että se oli niin mahtavan talvikarvan saanut aikaiseksi klippauksesta huolimatta. Harjaa se ei ollut kasvattanut takaisin ollenkaan niin nopealla tahdilla, mutta eipä se harja nyt niin tärkeä ollut. Eihän Aaveellakaan ollut harjaa.

    “Se varmaan saisi haavoja jos tällä harjaisi sitä”, totesin ja näytin Sonjalle kädessäni olevaa hikiviilaa kun se kurkki kysyvänä Aaveen ylitse.
    “Voi olla”, Sonja hymähti. “Mutta Fifi näyttää tykkäävän.”
    “Joo, se on siitä ihan kummallinen, että mitä lujempaa sitä hankaa niin sitä enemmän se tykkää.”
    Kun ryhdyin harjaamaan Fifin mahan alta poni kurotti päällään eteenpäin ja pidensi ylähuultaan, joka nauratti mua ja Sonjaa.

    “Mihin päin lähdetään? Menkää te Fifin kanssa ensin, me ei olla käyty vielä montaa kertaa maastossa.”
    “Aattelin että mennään jonnekin Jätinmetsään seikkailemaan vaan?”
    “Sopii!”

    Melkein häikäisevän kevätauringon saattelemana me lähdettiin pihasta, Fifi reippaasti harppoen edellä ja Aave aika rennon oloisesti, pysyen Fifin perässä helposti pitkillä jaloillaan.
    “Ajattelitko kisata tällä kaudella?”
    “Noh, en mä oikeen tiiä. Kesä on aina niin vaikee..”
    “Onhan noita kisoja talvellakin.”
    “On joo. Katotaan nyt, ehkä. Olishan se kiva, mut ei mulla mikään pakottava tarve oo.”
    “Ettekös te Fifin kanssa olleet ihan jossain mestaruuksissa asti?” Sonja kysyi ja siirtyi Aaveen kanssa kävelemään Fifin vierelle. Fifi tuli kaikkien kanssa juttuun niin hyvin, eikä Aavettakaan tuntunut ihmetyttävän pieni ja pörröinen seuralainen. Paitsi kun me tultiin talliin, silloin Aave oli nostanut päätään ja tuijottanut Fifiä, kun mä laitoin sen käytävälle Aavetta vastapäätä seisomaan. Hetken se oli vain tuijottanut ja lopulta päästänyt sellaisen korahduksen sieraimistaan, mitä hevoset aina tekee kun ne jää katselemaan jotain vähänkin epäilyttävää. Että kai Fifikin oli sitten vähän epäilyttävä alkuun.

    “Ääh, joo, oltiin me.”
    “Nooo? Miten meni? Kerro jotain edes”, Sonja uteli hyväntahtoisesti.
    “Me oikeastaan voitettiin karsintapäivänä meidän luokka.. Aika selkeästi vielä”, kerroin ja koitin pidätellä hymyä. Oli hienoa sanoa se ääneen, vaikka samalla tuntui jotenkin niin nololta kertoa jostain sellaisesta, kun ne olivat niin isot kisat missä meidän ei Fifin kanssa oikeasti olisi edes pitänyt olla. Tai ei kukaan sitä tietenkään kieltänyt, mutta en mä koskaan olisi sinne lähtenyt jos Jossu ei olisi melkein omatoimisesti ilmoittanut meitä mukaan. Siksi kuulemma, kun laji on kuitenkin suomessa vielä pieni ja ilmapiiri paljon kannustavampi kuin mitä kaikki aina ajattelee, tai ehkä pelkää.
    “No vau! Mitä ihmettä, mikset sä kertonut jo heti seuraavana päivänä?” Sonja älähti. “Miten finaali meni?”
    “Me oltiin ensimmäiset ei sijoittuneet, neljänsinä. Saatiin me ruusuke.”
    Sonjan suu oli hetken auki, kunnes se sitten siristi silmiään ja puuskahti.
    “Ja sä oot vaan ollut hiljaa tän koko ajan. Santtu! Kyllähän meidän jotenkin tarvitsee juhlistaa teidän menestystä, toihan on tosi hyvä suoritus!”
    “Niin kai, mut en mä tiiä mistään juhlimisesta..”
    “Höpö höpö, kyllä omia saavutuksia pitää juhlia, ja niistä pitää olla iloinen kanssa”, Sonja julisti, enkä mä oikein osannut siihen vastata muuta kuin äännähtää vähän epämääräisesti.
    “Onneksi olkoon, kuitenkin nyt vielä. Missä se teidän ruusuke on?”
    “Mun kaapissa”, kerroin ja vilkaisin Sonjaa, joka hengähti sen kuuloisena että se varmaan arvasikin mun vastauksen.
    “Kun päästään takaisin niin laitat sen jonnekin esille. Vaikka siihen kaapin oveen kun karsinaa ei ole mihin laittaa.
    “Joo.. Voin mä laittaa.”


    Santtu, Fifi, Sonja ja Aave maastossa.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #9133

    Santtu
    Osallistuja

    Itsekseen tarinoiminen jatkuu vielä tovin, tätä pitää nyt saada eteenpäin. Lupaan ettei Santtu ole mitenkään ihmiskammoinen, tästä voi vaan syyttää saamatonta kirjoittajaa ?

    Se Mortin juttu oli ihan kamala.

    Yhtenä päivänä sitä ei sitten vaan ollut enää. Ensin mä en oikein käsittänyt koko asiaa, siis sillä tavalla oikeasti. Kyllä mä ymmärsin että se oli lopetettu ja siksi sitä ei enää ollut, mutta vasta seuraavan kerran kun menin tallille mä oikeasti ymmärsin sen. Tyhjä karsina tuntui jotenkin tosi kylmäävältä, vaikka eihän Mortti edes ollut mun hevonen.

    Päivä lopetuksen jälkeen me käytiin Sonjan kanssa lyhyt keskustelu whatsapissa.
    ‘Moi. Kuulin Mortista.. Otan osaa. ?’
    ‘Kiitos <3’

    Tuntui, että olisi pitänyt sanoa enemmän. Vähän mä kanssa mietin, että olisiko se pitänyt sanoa ihan kasvotusten, mutta en tiennyt yhtään tulisiko Sonja käymään enää edes tallilla. Tai jos tulisi, niin milloin. Kai Mortin tavarat pitäisi viedä jonnekin…

    Sen jälkeen mä katselin Fifiä taas vähän eri tavalla. Sitä on vaikea kuvailla, että mikä oli muuttunut.

    Jollain tavalla ajatus siitä, että Fifiäkään ei enää joskus olisi, oli helpompi. Tai ei helpompi, mutta että nyt mä ymmärsin sen – pystyin niinkuin vähän ottamaan kiinni siitä ajatuksesta. Mutta samalla se oli ihan tosi, tosi kamalaa. Miten mä ikinä voisin vain päättää, että tänään sä kuolet? Mortin kohdalla sen täytyi olla helpompaa, olihan sillä selkeä vamma ja huono ennuste. Fifillä oli ihottumaa ja kutinaa, vaikkakin hyvin aggressiivista semmoista, parhaassakin tapauksessa yli puolet vuodesta. Eli jäihän sinne ne neljä, viisi kuukautta kun sen elämässä kaikki oli hyvin.

    Niinkuin vaikkapa nyt, kun katselin sen touhuamista pihatossa. Olin kyykyssä, selkä pihattorakennusta vasten nojaten, ja Fifi kulki muutaman metrin päässä nenä maata viistäen. Sen korvat olivat tarkkaavaisesti tanassa. Se näytti ihan koiralta joka seurasi jotain mielenkiintoista hajua. Ehkä pihatossa oli käynyt rusakko tai peura vierailemassa. Fifin harjakin oli jo vähän kasvanut, niin että se näytti ihan minikokoiselta vuonohevoselta pystytukkansa kanssa. Nyt kun oli pakkasta ja luntakin tuli jo kolmatta päivää melkein pyryttämällä, oli kesäihottuma ja ötökät vain kaukainen muisto sen mielessä. Mun mielessä ne ei sitä kuitenkaan olleet, vaan nyt jo – joulukuussa! – mietin tulevaa kevättä. Koska pitäisi alkaa loimittamaan? Pitäisi käydä ostamassa kaappiin hoitoaineet ja voiteet valmiiksi, ja kortisonin resepti uusia. Riittäisikö jos ensin laittaisi vain loimen, hupun sitten vasta kun tarvitsee? Vai kannattaisiko lähteä pelleilemään, jos vaan loimittaisi kokonaan samantien.. Tulisipa viileä ja tuulinen kesä.

    Ajatuksissani en ollut huomannut Fifin hiippailleen lähemmäs. Havahduin siihen vasta kun se puhalsi ilmaa sieraimistaan aivan naamani edessä. Aikaisemmin Typy ja Fanni olivat jo käyneet moikkaamassa, mutta olivat pian lähteneet pois kun huomasivat etten tee mitään mielenkiintoista. Istuin siinä ja murjotin. Fifi kuitenkin jäi seisomaan siihen, ihan niin että se asetteli toisen takajalkansa rennosti levolle ja laski päätään alaspäin huuliaan nuoleskellen pari kertaa.

    Katselin sitä hiljaisena pitkän aikaa. Kumpikaan meistä ei liikkunut tai tehnyt mitään muutakaan. Me vaan oltiin siinä ja hengitettiin yhdessä. Lopulta mun vaan alkoi tulla niin kylmä toppatakista ja lapasista huolimatta, että oli pakko nousta ja ravistella itseä niin että Fifikin valpastui.

    Tänään me ei tehtäisi mitään. Tulin tallille vaan katsomaan Fifiä ja siivoamaan pihattoa kun oli pehmeää lunta ja kakkakasat helposti talikoitavissa. Kaivoin taskustani vielä palan porkkanaa ja ojensin sen Fifille, joka hamusi lahjuksensa huulillaan tyytyväisen oloisena.
    ”Heippa”, sanoin Fifille ja rapsutin sen otsaa lyhyesti, kunnes sitten käännyin ja poistuin pihatosta.

    Juuri kun kävelin tallin ohitse, näin ainakin Niklaksen ja Hellon kulkemassa tupaa kohti, lumista kuusta kantaen milloin missäkin asennossa. Ilmeisesti ensin tippui lunta päälle ja sitten havut pistelivät. Heillä oli seuraakin, mutta katsellessani joukkoa takaapäin en tunnistanut muita pipoja. Heilautin heille kättäni mutten jäänyt kyselemään mihin he olivat menossa. Koko touhu näytti jotenkin niin kaoottiselta, että tuntui turvallisemmalta pysytellä kauempana. Ja mä kuitenkin saisin seuraavana tallipäivänä tietää kaikesta kaiken joltakin.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #9024

    Santtu
    Osallistuja

    Tapahtui jo marraskuussa

    Katselin huoneeni ikkunasta ulkona leijailevia, isoja lumihiutaleita. Katulamppu valaisi niitä ja pihoilla olevien autojen katoille oli jo kertynyt parin sentin kerros. Tarkistin rannekellostani ajan; 00:13. Isää harmittaisi jos lunta olisi vielä kun sen pitäisi lähteä viideltä töihin. Se nimittäin pohti juuri eilen pitäisikö talvirenkaat vaihtaa, ja mäkin pohdin siinä sen kanssa että tuskin vielä. On ollut niin lämmintä ja sulaa.
    Nyt taisi kuitenkin olla ainakin nollassa. Pari tuntia sitten kun vein Kaapoa lenkille oli koleaa ja palellutti, mutta silloin ei vielä tuntunut siltä että voisi sataa lunta.

    Vedin verhon ikkunan eteen ja kapusin sänkyyn, jossa Kaapo jo oli makuullaan. Se oli vallannut suurimman osan sängystä ja mä jouduin kaivautumaan sen alle että mahtuisin. Kaapoa ei kuitenkaan haitannut, vaan se jatkoi nukkumistaan suupieli pienesti nykien.

    Seuraavan kerran havahduin kun auto käynnistyi pihassa. Tiesin, että isä oli lähdössä töihin. Kello oli vasta vähän, mutta oloni ei tuntunut yhtään uniselta, eikä oikeastaan väsyneeltäkään. Kaapolle oli varmaan tullut kuuma kun se oli siirtynyt nukkumaan lattialla olevalle karvamatolle. Koska mulla ei ollut hyvää syytä nousta vielä, päätin vain kääntää kylkeä ja kokeilla nukkumista.

    Kello oli vain hiukan ennen seitsemää kun pyöräilin tallin pihaan. Matkalla oli ollut hämärää, lukuunottamatta muutamia satunnaisia katulamppuja sekä pyörään kiinnittämääni valoa, mutta Hopiavuoressa oli jo valoisaa. Tuvan keittiössä taisi edelleen ollakin joku vaikka en uskonut sen olevan Eetu, sillä tallissakin näytti olevan jo herätty. Lunta oli maassa enää ohuelti, ja kun sen päältä käveli se suli askeleen alla maassa olevaan sohjoon. Uskomatonta, että edelleen on ollut yli kymmenen astetta lämmintä marraskuussa.

    Myös pihatolla oli rauhallista. Hepat olivat selvästi aamuheinänsä saaneet, niin leppoisasti ne nuokkuivat pihattorakennuksen ympäristössä kaikki. Fifikin oli siellä, pylly katoksen seinää vasten ja alahuuli pitkällä lörpöttäen. Ennen sen pitkä otsatukka olisi peittänyt suurimman osan päästä, mutta nyt tasaisen varmasti kaljuuntuessaan (huoh) sitä ei ollut juuri nimeksikään. Aikani katselin niiden lepohetkeä, kunnes sitten siirryin portin toiselle puolelle riimu mukanani.

    Fifi jatkoi torkkujaan välittämättä siitä, että se oli joutunut tallin käytävälle. Päinvastoin, tuntui että poni suorastaan nautti siitä kun sai antaa päänsä riippua narun varassa, toista takajalkaa lepuutellen.

    Eetu oli siivoamassa karsinoita. Olin tervehtinyt sitä kun tulin talliin ja vähän jutellut niitä näitä, mutta Eetun kanssa oli siksikin mukavaa olla aamuisin liikkeellä ettei se koskaan puhunut tai kysellyt liikaa. Se teki hommiaan omaan tahtiinsa ja antoi meidän Fifin kanssa keskittyä rauhassa omiin juttuihin. Tietysti sitten jos mä kysyin jotain, niinkuin vaikka että heitänkö pihattoon päiväheinät ennen lähtöäni kun kuitenkin olisin tallilla sinne asti, tai kun Eetu itse mainitsi että satulahuoneen patterin voi nyt jättää kokoajaksi päälle kun on niin märkää ja koleaa. Ei sitten varusteet mene pilalle.

    Harjasin Fifiä pitkään, kun se kerrankin malttoi vaan seistä. Yleensä jossain kohtaa se aina kyllästyi ja alkoi keksimään kaikkea muuta tekemistä viihdykkeeksi. Kun olin saanut sille varusteet päälle, jolloin Fifikin oli jo selvästi piristynyt, lähdin taluttamaan sitä ulos vielä heijastinliiviä itseni päälle vetäen. Kuulin, miten Eetu vielä kysyi missä me käytäisiin, mutta en oikein osannut sanoa. Missä vaan mihin tekisi mieli mennä. Eetu olisi varmasti halunnut tietää varmuuden vuoksi jos jotain sattuukin, mutta me oltiin Fifin kanssa oltu maastossa niin monta kertaa ihan vaan kaksin ettei mua huolestuttanut. Tallin pihassa nousin ponini selkään ja se tiesi lähteä kävelemään metsään johtavaa reittiä pitkin, vaikka mulla ei ollut ohjatkaan kädessä.

    Fifi sai päättää suurimman osan lenkin reitistä ja vauhdista. Kun me laukattiin olin melko varma että siltä tuntuisi jos osaisi lentää. Ilmassa leijailevat kitukasvuiset lumihiutaleet tuntuivat kylmiltä ja kovilta kasvoja vasten, ja kavioiden tasainen tamppaus kuulosti syvältä rummulta kosteudesta pehmeää maata vasten. Onneksi hokit laitettiin jo edellisellä kengityksellä, mietin siinä Fifin viilettäessä kapealla metsätiellä korvat tanakasti pystyssä ja vauhdin huumasta tyytyväisenä pärskien. Seisoin jalustimilla ja pidin Fifin lyhyestä harjasta kiinni, antaen ohjien edelleen roikkua pitkinä.

    Siksi varmaan seuraavana päivänä kun menin tallille, tuntui ihan tosi pahalta kun Fifi oli selvästi TAAS hangannut itseään lähes väkivaltaisesti mitä tahansa kiinteää asiaa vasten. Oikeasti. Kun katselin sitä jo valmiiksi masentavan harmaana marraskuu iltapäivänä, hetken teki mieli vaan pillahtaa itkuun. Tuntui niin epäreilulta ettei mikään auttanut, ja taas mun ponini oli yltäpäältä haavaumia, kipuilmettä ja piinaavaa kutinaa täynnä. Ja nyt ei enää ollut mitään, mikä olisi auttanut. Kaikki oli jo kokeiltu, eikä mitään ihmelääkettä ole keksitty.

    Siitä huolimatta mä taas puhdistin ja pesin Fifin, ja annoin sille neljä eläinlääkärin määrittämää kortisonitablettia rehujen mukana. Sitten rasvaus, ja eikun Eetulle kertomaan että heei, mun ponini syö taas lääkkeitä, ohjeet on laitettu esille.
    Tungin käteni takkini taskuihin ja potkaisin matkan varrelle sattunutta kiveä toisen kumpparini kärjellä. Olin tyhmästi ajatellut että voisin tulla tallille viettään toisen samanlaisen kivan päivän kuin eilen, mutta melkein pitäisi jo tässä kohtaa tietää ettei niin vaan käy kun omistaa hevosen. Aina on jotain.

    Kuulin keittiöstä ääniä ja vedin kengät pois jalasta eteisessä.
    ”Moi”, moikkasin pöydän ääressä istuvia. Mielikki kipitti innoissaan keittiön pöydän alta tervehtimään ja kumarruin silittelemään sitä sen enempää katsomatta ketkä olivat paikalla. Sonjan äänen tunnistin, mutta sain varmistuksen Ilonasta vasta nostettua katseeni. En ollut varma oliko kaksikolla jokin keskeinen asia meneillään, mutta kumpikaan ei ainakaan vaikuttanut siltä ettenkö saisi olla paikalla.
    Tunnelma keittiössä oli apea vaikka viereisestä olohuoneesta kantautuikin Nellyn pirteä puhe. Kuulosti että se oli puhelimessa.
    ”Onks Eetu täällä?”
    ”Ei ole näkynyt”, Sonja vastasi. ”Meillä on näköjään teema täällä meneillään.”
    Ilona tuhahti hyväntahtoisesti ja vilkaisi Sonjaa sivusilmällä.
    ”Ai mitenniin?” utelin ja kävelin peremmälle.

    Jollain oudolla tavalla olin helpottunut että siinä oli juuri Sonja ja Ilona. Tai ehkä se ei ollut niin outoa.. Tähän mennessä kaikki tiesivät Mortin tilanteesta, ja varmasti suurin osa myös Wandasta. Mäkin, vaikkei me Ilonan kanssa oltu montaa sanaa vielä vaihdettu. Jalkavammat olivat useimmiten juuri niitä aiheita jotka vetivät jokaisen hiljaiseksi. Vaikka Fifin tilannetta ei kai oikein voinut Morttiin ja Wandaan verrata, niin silti oli sellainen olo että eniten Sonja ja Ilona siihen osaisivat samaistua.
    ”Mä odotan että Nelly vapautuu, mutta sillä on joku maailman pisin puhelu menossa. Ja Ilonakin taisi etsiä Eetua?”
    ”Mm, joo”, Ilona nyökkäsi muttei nostanut katsettaan puhelimesta. Se näytti tosi keskittyneeltä selaillessaan jotain.
    ”Aa, okei.”
    ”Mitä asiaa sulla on Eetulle?” Sonja tiedusteli.
    ”Fifiin liittyen vaan, mun pitää alottaa sille kortisonikuuri taas.”
    ”Äh, voi ei…” Sonjan ilme oli täynnä myötätuntoa. Se lohdutti, mutta ihan hetken vaan. Mitä jos Fifilläkin olisi jalka rikki? Silloin ainakin olisi edes mahdollista että se parantuisi.
    ”Mikä sillä on? Jos siis saan kysyä”, Ilonakin siirsi kännykkänsä sivuun keskustelusta kiinnostuneena.
    ”Kesäihottuma ja joku miljoona allergiaa ainaki. En tiiä onko sillä muutakin, mutta sitä kaikki eläinlääkärit sanoo.”
    ”Oireileeko kesäihottuma tähän aikaan vielä?” Ilona kysyi yllättyneenä.
    ”Kai se riippuu.. Ei varmaan kaikilla, mut Fifi on tosi herkkä. Polttiaiset on niitä pahimpia, ja nyt kun on ollu näin lämmintä ja kosteeta pitkään nii ne ei vaan katoo.”
    ”Kurjaa… No, liity kerhoon. Eiks se niin mee että hevoseton on huoleton?” Ilona hymyili kannustavasti.

    Vaikka en jutellut Ilonan ja Sonjan kanssa kovin pitkään, eikä puheenaihekaan ollut erityisen iloinen, mulla oli silti jotenkin parempi olo. Fifi, ja Mortti ja Wandakin tietty oli edelleen kipeitä eikä se ollut edelleenkään yhtään sen helpompaa, mutta jollain tavalla se vaan auttoi kun kuuli että muillakin on vaikeaa. Ei ollut niin kauhean yksinäinen olo sen kanssa, kun oma hevonen sairastaa.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #8846

    Santtu
    Osallistuja

    Kun polttiaiset tulivat takaisin

    Meillä oli ollut eilen Fifin kanssa ihan mieletön maasto. Nyt oli jo niin viileää öisin, ajoittain ihan pakkasen puolella, että viimeisetkin sitkeät polttiaiset ovat vihdoin kuolemassa. Se tarkoitti tietty sitä, että me päästiin lähtemään maastoon ilman loimea tai huppua, eikä tarvinnut edes uittaa ponia missään karkoitteissa. Fifi selvästi nautti – se meni sellaista kyytiä ravia korvat tiukasti käännettyinä eteenpäin, häntä tötteröllä ja pirteästi pärskien. Vaikka hetkittäin kaviot kolisivatkin yhteen annoin ponin mennä, sillä musta oli vaan niin parasta nähdä ja tuntea se sen liikkumisen ilo ja halu. Siksi mä seisoin kevyessä istunnassa jalustimien varassa ja pidin molemmin käsin Fifin harjasta kiinni etten häiritsisi sitä vahingossakaan. Tai siis, sen harjasta mikä nyt oli jäljellä. Estetreenit Paahtiksen kanssa oli selkeästi auttaneet jo paljon mun tasapainoon ja kehonhallintaan, koska vaikka mun pohkeita alkoikin jo vähän hapottaa en silti alkanut horjahtelemaan. Jalka pysyi vakaasti paikallaan ja tunsin miten keskivartalokin toimi.

    Syksyn upeat värit vilisi meidän ohitse kun Fifi painatti menemään soratien laidassa ja ilma oli viileän kostea ja raikas. Ohitimme pellon jonka toisella puolella oli lehmätila. Sen lähestymisen tiesi hajusta päätellen jo hyvissä ajoin ennen näkemistä ja kuulemistakin. Välillä ne lehmät ammuvat siellä kamalan kovaan ääneen. Aina jos ne ovat siinä tien lähellä laiduntamassa kun me tullaan siihen Fifin on ihan pakko alkaa vähän päristelemään ja heiluttelemaan häntäänsä, samalla kun se pompahtelee hauskasti paikallaan. En tiiä, ehkä se aattelee olevansa jotenkin tosi hurja ja kova. Se tekee sitä varsinkin silloin kun Gæs on mukana.

    Silloin lehmiä ei näkynyt ollenkaan, koska oli niin usvaista. Vielä ei varsinaisesti ollut kunnolla hämärää, mutta selvästi hämärtyvään päin. Kun pääsimme tilan ohi ja eteen aukesi pehmeämpi hiekkatie, Fifi siirtyi laukalle ja käänsi korviaan taaksepäin. Mä uskon että se kuulosteli multa voidaanko laukata, ja mäkin kyllä halusin. Siinä me sitten mentiin, isoa ja iloista laukkaa enkä mä huomannut mitään muuta kuin sen hetken mun maailman parhaan ponin kanssa.

    Ehkä juuri siksi se tuntui nyt niin kamalalta, kun katselin Fifiä tallin käytävällä. Sen ilme oli jotenkin tosi väsynyt. Tai ehkä masentunut kuvasi sitä paremmin.. Sillä tavalla se roikotti päätään ryntäiden tasolla ja lerputti korviaan vähän takanapäin. Mä kun olin nähnyt sen seisovan noin pihattorakennuksessa mä olin heti varma että sillä oli joko kaviokuume tai ähky tai molemmat. Se kuitenkin käveli perässäni talliin ihan suhteellisen normaalisti, ei ontunut tai mitään. Kaviot ei tuntuneet yhtään lämpimiltä ja mahaäänetkin kuului pelkällä korvalla kuunnellen. Mittasin mä varmuuden vuoksi lämmönkin, joka oli ehkä vähän koholla mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Vettäkin Fifi joi kun sekoitin siihen omenamehua ja suolaa.

    Aika pian mä sitten hoksasin että mistä oli kyse. Fifin harjamartoa rapsutellessani tunsin miten sormiin osui jotain vähän tahmeaa ja kosteaa. Siitä mä jo arvasin että Fifi oli taas hangannut harjaansa vereslihalle asti, eli polttiaiset oli tulleet takaisin, eli Fifin kaikki energia meni niistä selviämiseen ja allergisen reaktion kanssa pärjäillen. Mä heti sekoitin Fifin omaa myslisekoitusta veteen mashin, valkosipuli- ja kehäkukkajauheen kanssa ja tiputin puuron sekaan levyllisen allergialääkettä. Jos reaktio oli yhdessä päivässä näin voimakas oli parempi antaa lääkkeet heti ja toivoa parasta.

    ”Onko teillä kaikki ok?” Eetu kysyi käytävälle kävellessään satulahuoneesta.
    Nyökkäsin hänelle.
    ”Joo, on. Tai että kuolemaa ei tehdä, mutta allergiaa taas. Mä luulin että polttiaiset olis kuollut jo.”
    ”Täs oli pari lämmintä yötä, noon sitkeitä ne viimoset. Tulee takasi heti kun sää vähänki sallihi. Minäkää yhtähä täs huamannu.”
    ”Ei mahda. Mä pesen tän nyt ja otan loimen taas esille. Parempi laittaa varmuuden vuoks se vielä päälle.”

    Eetu näytti vihreää valoa loimelle ja jatkoi matkaansa jonnekin tallin taakse. Käännyin takaisin ponini puoleen ja huokaisin. Kumarruin Fifin eteen ja nostin käteni rapsutellakseni sen otsaa. Fifi käänsi korviaan höröön ja ummisti hetkeksi silmänsä. Tunsin miten mun rinnassa paisui jokin, eikä se tuntunut yhtään hyvältä. Puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja sitten painoin otsani ja nenäni Fifin otsaa vasten. Vedin syvään henkeenki sen ponin tuoksua – sitä niin ihmeellisen kodikasta hevosen tuoksua, ja siihen tarttunutta kuivunutta kuraa ja ulkoilmaa. Sitten suoristin selkäni ja marssin Fifin tavaroiden luokse, josta vedin klipperin esiin.

    Noin puolentunnin päästä oli valmista. Käytävällä seisoi kaikkialta muulta alaston poni paitsi jaloista. Keltaisia karvoja oli pitkin lattiaa, mutta ei se mitään. Se mikä mua harmitti nähdä oli Fifin viimeisetkin vaaleat jouhet niiden päällä. Mä olin päättänyt leikata loput sen harjasta pois niin pääsisin sen pesemään sitten ihan kunnolla. Ja se kannatti, koska se oli oikeasti ihan kamalan näköinen. Fifin harjamarrossa oli monin paikoin jo vähän paksuuntuneen näköistä ihoa ja rupea, sekä ihan uusia hankaumia jotka näytti tosi kipeiltä. Ei muutakuin niiden puhdistus antiseptisellä huuhteella, kuivaus pehmeällä pyyhkeellä ja sitten päälle kortisonivoide. Mä tein vielä niin että laitoin sitä ohuelti, niin että se kuivui tovin kuluttua ja sitten pystyin laittamaan kaiken päälle hoitavaa tervaöljyä. Sitten mä pesin Fifiä kahdella eri shampoolla ja pesuaineella, kuivasin huolellisesti ja laitoin eteerisestä öljystä tehtyä karkoitetta sen mahan alle ja hännäntyveen. Niihin kohtiin tietty vaan missä iho ei ollut rikki.

    Taas mä mietin, että pitäisikö Fifi vaan ottaa pihatosta pois ja takaisin talliin. Siellä ei ollut yhtään niin paljon polttiaisia, mutta tiesin jo ettei Fifin pää millään kestäisi sitä. Se tylsistyisi välittömästi eikä se ainakaan parantaisi sen oloa. Enkä mä nyt uskonut että ne itikat olisivat nyt takaisin tulleet. Kyllä ne viimeistään sitten katoavat kun ruoho jäätyy kunnolla edes öisin. Siihen ei enää voi olla kauaa..

    Kuulin jostain tallin toisesta päädystä Eiran äänen, ja se puhui tosi kovaa. Siitä tiesin että sillä oli taas joku tilanne päällä, eikä mua oikeastaan huvittanut ollenkaan sillä hetkellä kuunnella sitä. Yleensä ne olivat vain jotain valitusta Eetusta tai Hellosta, tai jotain muuta mihin mulla ei oikein ollut mitään sanottavaa. Niinpä kiskoin ihottumaloimen Fifin päälle niin nopeasti kuin mahdollista ja lähdin taluttamaan sitä takaisin ulos. Ruuna ei selvästi ollut innoissaan päälleen päätyneestä loimesta ja hupusta, mutta otti kädestäni porkkanan palan tuttuun tapaan kun otin riimun pois sen päästä. Sitten Fifi huokaisi, kääntyi ympäri ja lähti astelemaan määrätietoisesti Gæsia kohti, joka hörisi pihaton perällä jo odottavaisena. Olihan se aika söpöä, että tamma tunnisti Fifin siitä huolimatta että siitä ei näkynyt muuta kuin jalat ja häntä, kaikki muu oli vuorattu kankaaseen. Katselin hetken rakastavaisten toistensa rapsuttelua, kunnes suuntasin takaisin talliin siivoamaan jälkeni. Vaikka Fifin kanssa oli tosi ihanaa, välillä se oli myös tosi raskasta.

  • vastauksena käyttäjälle: Paahtiksen päiväkirja #8776

    Santtu
    Osallistuja

    Näitä on jäänyt kirjoittamatta ja julkaisematta, niin tämä ja mahdollisesti pari seuraavaakin ovat vähän tälläisiä ”pakko saada alta pois että tarina etenee”, niin näitä ei ole pakko kommentoida. 😀

    Elokuu, 2022

    Paahtiksen hoitaminen oli vähän samanlaista mitä Fifinkin. Näytin sille aina sen harjan, jolla seuraavaksi harjaisin sitä, ja annoin sen mupeltaa harjaa huulillaan. Joskus se saattoi ottaa sen ihan hampaisiinsa ja sitten heittää lattialle. Fifi kanssa aina haluaa olla siinä mukana ja sitä pitää ikäänkuin viihdyttää että se jaksaa. Ainoastaan kavioiden puhdistaminen oli vaikeampaa, mutta siitä Janna varoittikin jo etukäteen.

    Hassua kyllä, vaikka mua jännittikin ihan hirveästi nousta korkean ja hoikan tamman satulaan, niin ei silti ollenkaan pelottanut. Varmaan vielä vuosi sitten olisi vähän pelottanutkin, varsinkin kun Paahtis oli niin paljon isompi kuin Fifi ja vielä nuorikin, mutta nyt mä jotenkin osasin luottaa, että kyllä mä pärjäisin.

    Me oltiin Jannan kanssa sovittu, että näin ensimmäiselle ratsastuskerralle Saga tulisi heti opettamaan meitä. En oikein tiedä että miten me päädyttiin pyytämään juuri Sagaa, tai siis oikeastaan mähän sitä pyysin, mutta Jannallekin se oli ihan okei. Kun olisinhan mä yhtä hyvin voinut pyytää vaikka jotain Marshallia, kun se on kumminkin ratsastanut Paahtista ja on tosi taitava. Mutta Saga tuli tosi mielellään, ja mä jotenkin tykkään siitä. Se on niin sellainen kiva ja kiltti.

    Käynnissä kaikki oli oikeastaan aika helppoa. Paahtis reagoi kivasti mun apuihin, niin pohkeeseen kuin pidätteisiinkin. Siitä huomasi kyllä nopeasti, että sitä oli ratsastettu tosi hyvin vaikka se olikin nuori, kun jos mä en osannut pyytää jotain se lähinnä hämmentyi ja alkoi kiemurrella vähän saippuapalan lailla mutta ei kuitenkaan suuttunut tai jämähtänyt paikallekaan.

    “Hengitä”, Saga muistutti. “Sitten vaan tasainen tuntuma ja molemmat pohkeet lähelle. Älä paineista sitä kuitenkaan, vaan ajatus eteen.”

    Siitä oikeastaan oli apua joka tilanteessa. Siis siitä, että mä vaan muistin katsoa eteen ja ajatella sinne. Sitten kun mä ajattelin eteen, niin Paahtiskin alkoi ajatella ja sain sen myös pohkeen eteen.

    Ensimmäisellä kerralla me vaan mentiin käyntiä ja kevyttä ravia, koska Saga oli sitä mieltä että ei kannata lähteä kiirehtimään. Varsinkin kun kyseessä oli vielä nuori hevonen, niin mun olisi tärkeä ensin oppia ratsastamaan sitä oikein vielä kun askellaji säilyy mulle helppona, ja sitten voitaisiin katsoa muita juttuja.

    Lopulta liu’uin satulasta alas ja rapsutin kiitokseksi Paahtiksen kirjavaa kaulaa. Janna käveli meidän luokse kentälle ja silitti hevosensa otsaa hymyileväisenä.
    “No?” hän kysyi.
    Mäkin hymyilin ja ryhdyin nostamaan jalustimia ylös.
    “Oli kivaa”, totesin kun en ihan heti osannut sanoa mitään muuta. Vaikka Paahtis oli ratsastaessa tosi erilainen kuin Fifi, niin sen kanssa oli ollut silti hauskaa.
    “Tää on kyllä tosi kiva hevonen. Ja kiitos kun sain ratsastaa sillä.”
    “Eipä mitään, sille tekee hyvää vähä tottua muihinki ratsastajiin”, Janna nyökytteli. “Mitä mieltä soot siittä että alkasit sitä liikkutamaha?”
    “Se olis tosi hienoa, jos vaan saan!”

  • vastauksena käyttäjälle: Hirvijärven iltamat 9.7. #8603

    Santtu
    Osallistuja

    Oli tosi mielenkiintoista kuunnella kun muut puhuivat samalla kun me ratsastettiin. Tai siis oikeastaan kuunnella, kun Marshall ja Saga, ja vähän Niklas ja Oskarikin puhuivat hevosista ja kisoista. Lähinnä siksi, että me oltiin Fifin kanssa just siinä niiden edessä. Ja kun nyt oli kuitenkin kisakausi parhaimmillaan ja Marshall tuntui olevan joka päivä lastaamassa hevosiaan trailerin tai hevosauton kyytiin. Se teki sen vielä niin helpon oloisesti, ihan kuin johonkin kisoihin lähteminen ei olisi ollenkaan iso juttu tai yhtään jännittävää.

    Mäkin olin kuullut kisoista. Siis isoista kisoista vieläpä. Tai olinhan mä kuullut isoista kisoista paljon ennenkin, mutta kun nämä oli tarkoitettu juurikin islanninhevosille. Islanninhevosten mestaruudet järjestettäisiin ensimmäistä kertaa vuosiin. Se kuulosti tosi siistiltä, mutta samalla pelkkä ajatuskin sai mun mahan kääntymään ympäri. Eikä me Fifin kanssa mihinkään niin isoihin kisoihin voitaisi edes osallistua.

    Mutta niin, Saga ja Marshall puhuivat kisoista, ja se kuulosti tosi hienolta. Jotain yhtä hienoja kisoja ne varmasti olivat, niinkuin silloin Pariisissa. Sellaisissa kisoissa olisi varmaan mieletöntä olla osallisena, mutta samalla aika kamalaa. Jännittäisi varmaan niin ettei mistään tulisi mitään.

    ”Mm, mm. Nythän on tulossa islanninhevosille isot kisat myös, eikö vaan?”
    Se Saga puhui sillä tavalla kovempaa, että ymmärsin sen osoittavan sanansa mulle. Käännyin katsomaan häntä ja nappasin toisella kädellä satulan takakaaresta kiinni että sillä tavalla taakse katseleminen olisi helpompaa.
    ”Joo, mestaruuskisat. Ilmeisesti usean vuoden tauon jälkeen”, nyökkäsin. En ihmetellyt että Saga tunnisti Fifin issikaksi, koska onhan se ihan selvästi sellainen. Vähän ehkä yllätyin siitä kuitenkin että se puhui mulle.
    ”No, miten on? Menettekö te?”
    Vielä enemmän yllätyin, että se ajatteli meidän Fifin kanssa menevän. Fifi takuulla näytti kaikkea muuta kuin minkäänlaiselta kisahevoselta. Toisin kuin Sagan ja Marshallin hevoset, joiden rinnalla Fifi näytti lähinnä rähjäiseltä villakoiralta. Tai ehkä marsulta.
    ”Eei”, hymähdin ja suoristin rankani, jota alkoi jo hiukan kivistää kiertoliikkeessä.
    ”Tuskin me. Katsomaan olisi kyllä kivaa mennä.”
    Saga nyökytteli hymyillen, ja jatkoi sujuvasti keskusteluaan Marshallin kanssa niin, että mäkin sain olla siinä osallisena.

    Fifi ui varmaan kaikista hevosista eniten. Varmaan osittain ainakin siksi, että sen oli mukavaa olla vedessä koska itikat eivät päässeet kiusaamaan. Vaikka toisaalta, ei niitä matkallakaan ihan hirveästi ollut. Varmaan tuuli tarpeeksi. Ja kai Fifi ihan myös tykkää uida muutenkin, sen verran innokkaasti se rantavedessä polskutti jalallaan ja lopulta hyppi tasajalkaloikkaa syvemmälle. Ensin mä olin kyydissä, mutta kun Fifi meni niin syvälle että se meni melkein upoksiin tulin selästä alas uimaan Fifin kanssa. Ohjista en uskaltanut päästää irti, koska tuntui että Fifi olisi lähtenyt uimaan toiseen päähän järveä jos siitä ei olisi pitänyt kiinni.

    Sillä välin kun Hello, Noa ja Chai olivat Oskarin kanssa laittamassa nuotiota tulelle, Marshall ja Niklas laittoivat vielä hevosiaan kiinni. Marshall silmäili vaivihkaa Niklaksen tapaa kiinnittää Barnum hevosautoon, vaikka ei sanonutkaan mitään. Niklas ei tainnut huomata ollenkaan, koska se tarkisti solmun mun laskujen mukaan ainakin kymmenen kertaa. Mä olin tarkistanut kuitenkin vaan kaksi, niin hetken mietin jo että pitäisiköhän munkin. En sitten kumminkaan enää mennyt uudelleen, kun jäin katselemaan miten Inari ja Alex ottivat vielä hevosistaan ja itsestään selfieitä veden tuntumassa. Chai tuntui olevan siitä tosi innoissaan ja meinasi mennä mukaan, mutta Hello sanoi jotain jonka takia Chai lähtikin hakemaan makkarapaketteja nyt kun nuotio oli saatu kunnolla syttymään. Noa huokaili miten ei ottanut kitaraansa mukaan, ja pakko myöntää, että se olisi ollut kyllä tosi sopivaa. Että Noa olisi siis soitellut kitaraa siinä nuotion äärellä. Varmaan Hellokin olisi osannut, koska seuraavana Hello alkoi puhumaan siitä miten pianonkin voisi kuljettaa mukana joku kerta.

    Olisin halunnut kysyä Inarilta, että miksi Eira ei tullut mukaan, mutta en kehdannut mennä häiritsemään. Jäin kuuntelemaan Sagan ja Jannan keskustelua – en mitenkään salaa, vaan siinä ohimennen. Saga oli haltioissaan vauvasta, ja sanoi useampaan kertaan Rasmukselle että se voisi jutella Joonaksen kanssa, että josko sitten sekin ymmärtäisi miten kivaa isyys voi olla. Rasmus naureskeli vain, mutta hymyili sillä tavalla että ainakin sen mielestä se taisi oikeasti olla ihan mukavaa.
    “Käret on kyllä ihan täynnä”, Janna hengähti ja hymyili, vaikka taisikin olla vähän väsynyt.
    “Vähän stressaa kun en tiärä mitähän sitä Paahtiksen kanssa keksisi. Onneks on paljohon apukäsiä, mutta ihan ei kaikkea kehtaisi toisten vastuulle laittaa.”

    Jos keskustelu olisi jäänyt siihen, niin en mä sitten varmaan olisi mitään sanonut. Saga kuitenkin kyseli uteliaana Jannan suunnitelmia tulevaisuutta ajatellen, ja kun Janna kertoi että vaikka Kristianista olikin apua niin Janna itse olisi varmasti pidemmän aikaa nyt kiireinen vauva arjen kanssa, niin uskaltauduin kävelemään lähemmäs.
    “Mulla vois olla aikaa auttaa”, sanoin ennen kuin kumpikaan naisista ehtisi vaihtaa aihetta. Se nyt oli sellainen ajatus vaan, mutta ei kai se haittaisi vaikka kysyisikin…
    “Tai siis, jos se käy. Mä en ole kyllä mitenkään hyvä ratsastaja, mutta Fifi kun on – tai kun Fifillä on se kesäihottuma ja kaikkea, niin aina ei voida oikein tehdä mitään, niin olisi kiva harjoitella.”

    Sekä Janna että Saga kääntyivät katsomaan mua. Sagan ilme kirkastui heti ja hän rynnisti painamaan kätensä harteilleni.
    “Onpa hyvä ajatus!” hän hihkaisi.
    “Joo, ei se tosiaan huono ajatus oo”, Jannakin nyökkäsi mietteliäänä. “Son aika nuari viälä kyllä.. Mutta kilttikin. Sun pitäis tiätty käyrä sen selässä kokeilemassa ekana, ennenkun sovitahan mitään.”
    “Joo tottakai”, nyökyttelin heti. “Mä siis – voiskohan sen kanssa joskus hypätäkin? Ei mitenkään samantien, kun pitäisi mun eka oppia sitä ratsastamaan, mutta se olisi siistiä ja kun Fifi ei kumminkaan hyppää kauheen korkeelle.”
    “Me voirahan sopia siitä sitte, valmentajan kanssa ainaki ekana. Nelly varmaan vois sitten…” Janna pohdiskeli.
    En kehdannut sanoa, etten välttämättä haluaisi Nellyä valmentajaksi. Ei mulla ole mitään Nellyä vastaan, mutta se osaa välillä olla vähän pelottava.
    “Ja jos ei, niin mä tiedän jonkun joka valmentaa esteillä mielellään”, Saga vinkkasi silmää ja painoi kätensä puuskaan rintansa eteen leveästi hymyillen.
    “Palataan Santtu viälä myöhemmin, mietin onko vaikka jollekin vuokraukselle tarvetta”, Jannakin hymyili.

    Me ei sitten sen enempää puhuttu siitä tai mitään, mutta vähän innostuin silti. Olisipa siistiä, jos saisin ratsastaa jonkun muun hevosella ja päästä valmentautumaan. Esteitä on niin kiva hypätä, ja vaikka Fifikin tekee sitä mielellään, joskus olisi kivaa päästä kokeilemaan sellaisia tosi isoja esteitä. Samanlaisia kuin vaikka Power Jumpissa. Mutta Fifi tulisi silti tietysti olemaan mulle se kaikista tärkein, vaikka välillä jollain muulla hevosella ratsastaisinkin. Eikä sitä tiedä, Jannahan saattaa ihan hyvin sanoa ettei se onnistu.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #8568

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin (kamala) kesäloma, osa 3
    Ja ihanaa olla taas kotona

    Oli ihanaa vihdoinkin päästä takaisin Hopiavuoreen. Jo ennenkuin Fifi oli päässyt kokonaan ulos trailerista se hörisi ja hörisi, niin että olisi voinut kuvitella tallin pihalle saapuvan jonkun orin. Mutta ei, Fifi se vaan, käärittynä loimeensa ja mä narun päässä hölkäten sen kanssa pihattoa kohti.

    Voi että, kun sen oli ollut ikävä sen kavereita. Gæs ja Fanni olivat ensimmäisenä portilla sitä vastassa, ja onneksi kaikki olivat sen verran maltillisia että mä ehdin ottamaan Fifiltä riimun pois ennenkuin ne sitten jo ampaisi yhdessä peremmälle pihattotarhaan, jossa ne ravailivat hetken sinne tänne ja lopulta jäivät nuuhkimaan innokkaasti toisiaan. Tai siis siihen asti, kunnes Gæs päästi tammamaisen kiljaisun ja polkaisi etujallaan, joka sai Fifin pyörähtämään ympäri ja taas kaikki ravasivat.

    Eetun kun näkisin niin kyllä sanoisin etten veisi Fifiä enää mihinkään, se on ihan varma. Koko ajatus tuntui nyt ihan tyhmältä, mutta ehkä Fifi ei kantaisi siitä kaunaa tai mitään.
    Hetken vaan katselin kun hepat tervehtivät toisiaan, mutta pian mä sitten lähdin kantamaan Fifin tavaroita autosta talliin niiden omille paikoille.

    Tallissa oli kaikista oudointa nähdä Mortin karsina tyhjänä. Sen nimi oli vielä karsinan ovessa, mutta ei sen tavaroitakaan enää siellä ollut. Sonja oli lähtenyt sen kanssa sillä välin kun mä olin äidin ja isän kanssa mökillä. Onneksi mä kuitenkin tiesin siitä etukäteen, koska muuten olisi harmittanut tosi paljon jos en olisi ehtinyt sanoa heippa. Sonjalle ja Mortille kanssa. Me kyllä luvattiin välillä viestitellä, ainakin Sonja sanoi että haluaa kovasti kuulla mitä kaikkea me Fifin kanssa tehdään. Ja mäkin sanoin että haluan tietää missä kaikkialla ne Mortin kanssa käy vielä kilpailemassa ja kaikkea. En mä tiedä onko se kilpaileminen se pääasia mistä mä eniten haluan kuulla, mutta se tuntui aika luonnolliselta asialta sanoa. Kun Sonja on kumminkin tosi kiva ja mun tulee vähän ikävä sitä, ja Morttikin on tosi kiva hevonen. Että harmi kun lähtivät, mutta sellaistahan se on.

    ”Moi.”
    Eira oli tullut tallin pihalle. Se selasi kännykkää ja pureskeli purukumia, eikä huomannut mua vasta kun sanoin sille jotain.
    ”Ai moi”, se vastasi, mutta jatkoi melkein heti kännykkänsä näpyttelyä. ”Te tulitte takas.”
    ”Joo, ei meidän kauaa pitänytkään olla. Tiiätkö missä Eetu on?”
    ”Uimassa tai jotain”, Eira kohautti olkiaan. ”Ei silleen kiinnosta.’
    ”Aa, okei. No ei sitten mitään.”
    ”Mitä sulla olis ollut? Mäkin voin auttaa.”
    ”Siis ei mitään, olisin vaan sanonut että tultiin takas.”
    ”Aha. No se on uimas, en tiiä milloin tulee takas.”
    ”Joo, okei. Ei se mitään. Nähdään.”

    Uiminen voisi olla ihan kivaa, mutta ainakin nyt Fifi saisi vaan olla. Illalla mä tulisin vielä käymään uudelleen ja jos saisin vaikka Ean mukaan, niin voitaisiin sitten käydä maastossa.

    Illalla…

    Kello oli jo melkein kymmenen, niin että oli viilentynyt kivasti mutta edelleenkin ihan valoisaa. Oli oikeasti tosi ihanaa töltätä Fifin kanssa tuttua metsätietä, Ea ja Gaes ihan siinä rinnalla. Fifikin oli heti paljon viljakkaampi kun sillä oli seuraa, se tölttäsi niin iloisesti korvat pystyssä eikä mun tarvinnut tehdä muuta kuin pitää istuinluut satulassa ja lantio elastisena. Oltiin me Aamua ja Eiraakin pyydetty mukaan, mutta Aamu ei ehtinyt ja Eira sanoi ettei sillä ole hevosta jolla lähteä. Olisi kai joku lainannut, mutta ei me sitten enempää kyselty.
    ”Tää on niin kivaa”, Ea hengähti, ihan kuin mun ajatukset lukeneena.
    ”Niin on!”

    Kun me otettiin hepat käyntiin rapsutin Fifiä kaulalta oikein kovasti ja annoin sille pitkät ohjat.
    ”Oliko siellä mökillä kivaa?”
    ”No.. Ei oikeastaan. Fifi oli aika yksinäinen.”
    ”Ai, no voi. Harmi”, Ea kallisti päätään ja mutristi suutaan niin että toiseen poskeen tuli lommo.
    ”Ehkä ens kesänä Gaes vois tulla mukaan?” tyttö ehdotti ajatuksesta ihan innostuen. ”Eihän se teidän mökki nyt niiiiin kaukana oo?”
    Mä vähän hölmistyin kun Ea itse sellaista ehdotti. En ajatellut että sitä kiinnostaisi semmoinen idea ollenkaan.
    ”En mä tiiä”, emmin. ”En aatellut enää viedä Fifiä ens kesänä sinne.”
    ”Ai miks ei? Jos se saisi sen tyttöystävän nyt mukaan”, Ea hymyili ja pörrötti Gaesin vaaleaa harjaa.

    Hetken mä olin vaan hiljaa. En oikein tiennyt voisinko kertoa, että en ollut varma olisiko Fifiä enää ollenkaan ensi kesänä. Tavallaan mä kyllä halusin kertoa jollekin, tai olin mä Kaapolle kertonut, mutta ei se ole ihan sama. Mutta ymmärtäisikö Ea, vai pitäisikö se mua ihan kamalana kun edes ajattelin sellaisia?

    ”No, nii. Katotaan, ehkä se olis ihan kiva”, vastasin sitten lopulta ja sain mä hymyiltyäkin. Me käännyttiin tieltä polulle joka oli vähän kapeampi mutta siinä oli silti hyvä pohja. Jonkun sadan metrin päässä olisi oja jonka yli Fifi aina tykkäsi hypätä.
    ”Pitäiskö meidän ravata? Sehän kanssa ravaa maastossa paremmin, jos me mennään Fifin kanssa edellä?”
    ”Joo, kokeillaan vaan. Jos se pysyy ravilla”, Ea virnisti.
    ”No mä yritän parhaani. Me kyllä varmaan mennään laukalla se oja.” Keräsin ohjia käteen. Siinä vaiheessa Fifi oli jo ponnistanut isolle raville ja pärskähteli menemään riemuissaan. Voi vitsit, miten mun sydämessä läikähti onnellisesti kun näin ja tunsin miten hyvin mun ponini sillä hetkellä voi.
    ”Te laukkaatte jo!” Ean nauru kuului meidän takaa, vaikka me oltiin edetty vasta jotain viisi metriä.
    ”No niin tekin!” huusin takaisin kunhan ensin käännyin olkani ylitse katsomaan. Gaes oli niin söpö, kun sekin laukkasi niin tosissaan ihan Fifin kintereillä.
    ”Ei haittaa, anna mennä vaan täysillä!”

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #8556

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin (kamala) kesäloma, osa 2

    Oikean korvan lähellä inisi hyttynen. Huitaisin sen pois, varmaan jo viidennen kerran. Olikohan se sama hyttynen? Ei varmaan, niitä parveili meidän ympärillä tusinoittain. Ei tehnyt ollenkaan mieli avata suuta ja hengittää sisään, koska sitten olisi ollut vaan keuhkot takuulla täynnä hyttysiä.

    Fifi lompsotteli eteenpäin päätään välillä ravistellen. Sen päällä oleva kiiltäväpintainen loimi kahisi jokaisen askeleen tahdissa ja mun shortsien alla. Ei sitä olisi Fifiksi edes tunnistanut, jos ei olisi jo valmiiksi tiennyt. Loimi peitti sen kokonaan, ihan sinne niskaan korvien taakse asti, ja heti siitä alkoi päähuppu. Vain turpa oli näkyvissä, ja jalat kanssa, mutta sekin oli selvästi liikaa koska ei me päästy varmaan viittäkään askelta ilman että Fifin piti vähintäänkin heilauttaa päätään, potkaista jalalla mahan alle ja pysähtyä hankaamaan nenäänsä jalkaansa vasten. Tavallaan olin tyytyväinenkin siitä, ettei Fifistä näkynyt sinne selkään mitään, muutamaa vaaleaa jouhitupsua lukuunottamatta jotka pilkottivat hupun reunan alta. Mun oloni olisi varmaan ollut vieläkin kurjempi jos olisin nähnyt ne kaikki kaljut laikut Fifin harjamarrossa, jotka se on itselleen hangannut.

    Ensin Fifi ei halunnut ollenkaan lähteä mihinkään. Kai se on nyt todennut, että se pelto on paras paikka olla, koska siinä on sentään näköyhteys naapuriin. Siellä on kuitenkin kaksi hevosta kanssa. Yleensähän Fifi kotona lähtee maastoon ihan hyvin, mutta nyt mun piti sitä patistaa aika kovastikin että se suostui kääntyilemisen ja peruuttelemisen sijaan lähtemään eteenpäin. Siitä kyllä huomasi, ettei se siltikään tehnyt sitä mielellään, mutta mun oli ihan pakko päästä jonnekin tyhjentämään päätä. Kaapo kulki meidän perässä, välillä ihan siinä rinnalla hölkäten mutta useimmiten muutaman metrin päässä ojista sammakoita haistellen. Oli huono omatunto siitä, että olin Fifin ottanut mukaan. Olisi vaan pitänyt sen antaa olla kotona pihatossa. Mutta mä niin luulin että meillä olisi ihanaa siellä, kun voitaisiin viettää aikaa kaksin ja maastoilla ja kaikkea. Mutta ei se kyllä ihan ihanaa ollut. Fifi oli selvästi apea ja varmaan väsynyt. Sen ötököiden häätämisen täytyi olla tosi raskasta kun sitä tekee vuorokauden ympäri. Sentään mä nyt sain pestyä sen helposti joka päivä, välillä kaksikin kertaa päivässä, mutta silti. Ensi kesänä en sitä kyllä ota mukaan, enkä tänäkään kesänä uudelleen.

    Jos..

    Pureksin hampaita yhteen. Jos Fifille tulee enää seuraavaa kesää. Niin, niin kamala ajatus kuin se olikin, olin mä sitä alkanut miettimään. Oliko se oikeasti reilua Fifiä kohtaan, kun sillä oli niin vaikeaa? Kipeäkin se taisi jotenkin olla, kai niitä kaikkia hankaumia ja haavaumia kivisti väkisinkin. Kyllä mä olin alkanut miettimään, että olisiko sille parempi päästä pois. Siis sillä lailla kokonaan. Eläinlääkärikin oli epäillyt, että tuskin sen ihottuma ainakaan helpottaa, ellei se pääsisi jonnekin missä ei olisi ollenkaan ötököitä. Eikä sellaista paikkaa Suomessa ole, kun täällä on ötököitä ihan joka paikassa. Ja Islantiin Fifi ei saa mennä. Eikä se ole siellä syntynytkään, niin eihän varmaan edes puhuisi niiden hevosten kanssa samaa kieltä.

    Puristin pohkeillani Fifin kylkiä. Kotona se olisi heti hypähtänyt hytkyvään tölttiin, kauhonut ensin pari askelta etujaloista rullaten ja ravitahtisena, kunnes se löysi tasapainonsa ja töltti puhdistui pehmeäksi ja kauniiksi. Nyt se vain vähän kiristi vauhtia ja käänsi päätään, vähän niinkuin katsoen mua olkansa ylitse.
    ”Mennään vaan”, koitin kuulostaa pirteältä ja kannustavalta, mutta en tainnut ihan onnistua siinä. Olo ei ainakaan ollut sellainen. Maiskautin, ja vastahakoisesti Fifi lähti töltille. Hitaalle sellaiselle, ja ehkä vähän passitahtiselle, mutta ihan sama. Kunhan nyt mentiin vaan, jos ei muuten niin hyttysiä karkuun.

    Hyvän matkaa me mentiin. Fifikin tuntui hetken kuluttua vähän piristyvän ja sen askel reipastui. Pitelin ohjista kiinni, mutta ne roikkuivat aika löysänä Fifin kaulaa vasten. Olin irrottanut ne sen suitsista ja laittanut Fifin päässä olevaan riimuun kiinni, kun en jaksanut laittaa varusteita. Ja me oltiin ennenkin Fifin kanssa maastoiltu niin usein niin uskalsin ihan hyvin mennäkin sen kanssa sillä lailla.
    Kun lopulta naapurin pellon reuna tuli vastaan, hidastin äänellä Fifin käyntiin. Se veti päänsä ihan alas ja pärski monta kertaa kävellessään. Sitten sekin alkoi katselemaan sinne pellolle, jossa ne naapurin hevoset laidunsivat. Pieni tumma poni ja kirjava, vähän isompi mutta siro hevonen siellä asustivat, muuta en niistä tiennyt. Kauempana se kirjava olikin, pää laskettuna pitkään ruohikkoon. Fifi hirnui sille kimeästi, ihan tunsin miten sen kyljet tutisivat. Kirjava nosti päänsä terävästi ylös ja hirnui takaisin – sillä oli aika kummallinen ääni, tosi sellainen matala ja rosoinen eikä yhtään samanlainen kuin vaikka Fifin, mutta se ei tullut lähemmäs. Fifikään ei enää sitten hirnunut, vaan jatkoi vain matkaa. Kai se tarkisti, että olehan sinä oikeasti ja varmasti siinä. Sen taisi olla ikävä Gæsia ja muita sen kavereita.

    Kumarruin silittämään sen kaulaa.
    ”Ylihuomenna mennään takaisin kotiin”, lupasin sille. ”Ja sitten sun ei tarvii enää tulla tänne. Tai muutenkaan mennä minnekään. Mä en ihan ajatellut loppuun, anteeksi.”

    Fifi ei tuumannut mitään, parkkeerasi itsensä vain oman peltonsa eteen selvästi sen oloisena, että sinne olisi nyt seuraavaksi päästävä. Laskeuduin alas selästä ja avasin Fifille portin, josta se asteli sisään ilman riimua. Hetkeksi se vielä kääntyi ja pysähtyi, ja ojensin sille taskusta puolikkaan porkkanan. Pehmeästi Fifi hamusi sen suuhunsa, ennenkuin se sitten lähti kesälaitumensa aidan vierelle syömään, siihen joka oli kaikista lähimpänä naapureita.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #8550

    Santtu
    Osallistuja

    Fifin (kamala) kesäloma, osa 1

    Meillä on Fifin kanssa nyt taas vähän vaikeaa. Tai, ei oikeastaan edes vähän vaikeaa, vaan ihan tosi vaikeaa.

    Joka kesähän Fifin kanssa on ollut enemmän tai vähemmän haastava, mutta jotenkin sitä on ollut helpompi kai tavallaan sulkea silmät – tai en tiedä, ei ehkä edes sulkea silmät, mutta olla sillä tavalla todella tiedostamatta sitä. Tai joo, kyllähän mä olen sen tiedostanut, mähän Fifiä olen käynyt pesemässä kaiken maailman super shampooilla, laittanut erilaisia rasvoja ja seerumeita, suihkuttanut miljoonaa erilaista ötökkämyrkkyä ja loimittanut ja vaikka mitä muuta.

    Huohh.

    Silti. Aina on ollut sellainen olo että ei kai se tilanne nyt oikeasti ihan niiiiin paha ole sitten kumminkaan, kun mähän siellä tallilla olen käynyt Fifin oloa juurikin helpottamassa. Sitten matkalla kotiin on jo ollut helpompi olo, sellainen luottavainen ja huojentunut. Kyllä se siitä sitten, kun ne aineet taas puree.

    No. Nyt ei enää tunnu siltä.

    Fifi on ollut nyt melkein viikon meillä mökillä mukana. Kysyin Eetulta olisiko se ok, että Fifi lomailisi hetken täällä meillä. Tai siis meidän mökillä, tai siis meidän mökin naapurin pellolla, jossa on vanha katos kaiketi lampaita tai ihan hevosia varten. Meidän pelto tai katos se ei siis ole, mutta siinä on ihan langat ja kunnon tolpat, ja ihan naapurissa on muita hevosia jotka Fifi näkee. Koskemaan se ei pääse, mutta näköyhteys on kuitenkin. Kun viime kesänä mä siitä jo haaveilin, että olisipa ihana ottaa Fifi kesällä mökille mukaan, kun siellä on niin paljon metsää ja järvikin ihan lähellä ja kaikkea. Voisi sitten ratsastaa vaikka yöllä, kun ei ole niin kuuma. Ja kun me ollaan mökillä kuitenkin taas useampi viikko. Sitten kun mekin täältä lähdetään niin Fifikin pääsee kyllä takaisin kotiin Hopiavuoreen.

    Tavallaan en välttämättä olisi Fifiä sitten kumminkaan ottanut mukaan, mutta kun viime kesänäkin hävetti koko ajan pyytää muita auttamaan sen kanssa. Juurikin niiden loimien ja huppujen ja ötökkämyrkkyjen ja rasvojen kanssa. Mökiltä on sen verran matkaa polkea pyörällä, että joka päivä en sitä millään jaksaisi tehdä. Teen, ja teinkin, jos on ihan pakko, mutta nyt ajattelin että helpompaa olisi hoitaa Fifiä kun se on täällä meillä vaan. Vaikka harmittaa ettei sillä ole kaveria, varsinkin kun se ensin niin kovasti huuteli muiden perään kun se tänne tuli, mutta nyt se jo laiduntaa ihan sujuvasti.

    Silti.

    Toiveet kisakesästä ei ihan toteutuneet, taaskaan. Käytiin me ihan parissa pienessä kisassa, ja meillä meni itse asiassa aika hyvinkin, mutta jo aikaisin keväällä Fifi alkoi taas oireilla. Sen karvasta tuli ihan kiilloton ja se pudotti talvikarvaa epämääräisinä tuppoina sieltä täältä, eikä ollenkaan sillä lailla tasaisesti kaikkialta kuten muut hevoset. Se hankasi jatkuvasti hännän tyveä tai harjaa tai otsaa johonkin, mihin ikinä pystyikään, ja koitti purra mahan alle ja ryntäistä sen minkä yltti. Ja vaikka mä heti ryhdyin sitä loimittamaan ja pesemään kun huomasin ne ihan ensimmäisetkin oireet, niin tuntuu ettei siitä ole mitään hyötyä. Oikeasti, Fifi näyttää aika kamalalta. Ihan koinsyömältä. Tai muuten vaan kapiselta.

    Allergialääkettäkin mä olen sille jo monta kuukautta antanut, tarkalleen kolme kohta, mutta ei siitäkään taida olla mitään iloa. Tai ehkä se on vähän auttanut pahimpaan, mutta siinäpä se. Eläinlääkärikin on käynyt taas monta kertaa. Joo joo, on kesäihottumaa ja allergiaa, ja kaiketi jotain yliherkkyyttä jollekin mille lie. Kaikkea vaivaa on, mutta miksei yhtään keinoa millä niitä parantaa, tai edes lievittää?

    Makasin selälläni pitkässä ruohikossa kädet sivuille levitettynä ja pidin silmiä kiinni. Aurinko porotti melkein pilvettömältä taivaalta ja ohi lenteli surisevia ötököitä jatkuvasti. Hiton ötökät. Oikeasti, jos niitä ei olisi niin kaikki olisi varmasti paljon paremmin. Vihaan niitä niin paljon. On kamalaa katsella kun omalla ponilla on kurjaa eikä sitä voi mitenkään auttaa.

    Sillä lailla aurinkokin oli kuuma, vaikka tähän mennessä oli ollut aika maltilliset lämpötilat, että iholle nousi hiki ilman että tarvitsi tehdä mitään. Mietin, miltä Fifistä mahtoi tuntui ihottumaloimen alla. Vaikka se oli klipattu, senkin täytyi olla kuumissaan. Välillä lämmin tuuli koitti puhaltaa, mutta tuntui kuin sen voimat olisivat loppuneet kesken kaiken – se vain lopetti yrittämisen ja kuihtui pois.

    Kuulin pehmeitä askeleita lähistöltä. Hetkeksi ne pysähtyivät, kunnes pian jatkuivat taas. Seuraavaksi jotain pehmeää ja vähän karvaista painui sormiani vasten. Raotin toista silmääni ja kurkkasin sitä jotain. Fifi oli tepastellut ihan vierelleni ja nyhti parhaillaan pitkää ruohoa, vaalea häntä lähes tauotta hutkien molemmin puolin ja välillä mahan allekin.

    Kurkkuun nousi hetkeksi pala, mutta se oli onneksi helppo niellä pois.

    Me mentäisiin taas päivä kerrallaan, ihan niin kuin viime kesänäkin ja sitä edellisenä. Ei haittaa vaikka me ei kisattaisikaan, ei se ole niin tärkeää. Ehkä pahin olisi nyt sitten ohi, kun alkukesästä ötökäthän on aina ärhäkämpiä.

    Mutta… Jos ei, niin sitten… Ei tunnu kovin reilulta vaatia Fifiltä kestämään kesästä toiseen, aina vaan, kun mikään ei tunnu sitä auttavan.

    “Lähdetäänkö järvelle?” kysyin ja könysin istumaan. “Mennään uimaan.”

    Fifi ravisti päätään ja pärskähti niin että räkää lensi. Sitten se kuitenkin nosti päätään ja katsoi mua – tai ainakin luulen niin, ei sen silmiä oikein nähnyt sieltä hupun mustan verkon takaa – ja näytti odottavan että nousisin. Ainakin vedessä se olisi hetken aikaa vapaa ötököistä ja saisi olla ihan ilman loimeakin.

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #8289

    Santtu
    Osallistuja

    Kisajännitystä ilmassa
    Tapahtui vasta matkalla Pariisiin
    Anteeksi Sonja, kun en kerkeä kirjoittamaan matkasta yhtä paljon kuin se tarinallisesti ansaitsisi. Hengessä oon kyllä vähintäänkin mukana!

    Vatsanpohjassa kipristeli. Jännitti ihan hirveästi. Me oltiin kuitenkin menossa Pariisiin. Siis Pariisiin! Enkä mä edes kisaisi siellä, ja silti mua jännitti! Ei käynyt kyllä yhtään kateeksi Sonjaa, jota taisi kyllä jännittää myös. Ainakin sillä tavalla se oli normaalia vakavampi ja ehkä vähän kalpeampikin. Mutta ehkä se helpottaisi sitten kun me päästään perille.

    “Ainiin”, Sonja rikkoi hiljaisuuden ihan yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan mua. “Tekin olitte Fifin kanssa kisaamassa silloin viime viikonloppuna, eikö vaan?”
    Sonja hymyili vähän ja kuulosti oikeasti kiinnostuneelta.
    “Joo”, vastasin myös hymyillen. En ollut ehtinyt koko kisoista sanoa yhtään mitään kun kaikki keskittyminen meni siihen Pariisin matkaan. Oli tarvinnut pakata kotona ja tallilla, ja harjoitella Mortin kanssa taluttamista ja letittämistä miljoona kertaa, että se varmasti sujuisi. Tai ei Mortin ehkä tarvinnut mitään taluttamista opetella, kyllä se osasi tulla mukana, mutta mä halusin olla ihan satavarma että sen kanssa ei kävisi mitään vahinkoa. Olisi ihan kamalaa mennä Pariisiin asti ja sitten aiheuttaa vaikka joku vaaratilanne. Sonja ei enää ikinä ottaisi mua mukaan yhtään mihinkään.

    “No, miten teillä meni?”
    “Noo.. Ihan kivasti. Mua kyllä jännitti ihan sikana, joka tuntuu nyt tosi oudolta sanoo kun me ollaan kumminkin menossa tosi paljon isompiin kisoihin…”
    “Saahan sitä jännittää silti!” Sonja naurahti lohduttavasti. Ehkä se puhui vähän myös itselleen.
    “No joo… Ei me kyllä sijoituttu. Me oltiin seitsemänsiä.”
    “Montako kisaajaa siellä oli yhteensä?”
    “Kolmetoista.”
    “Hyvin teillä sitten selvästi meni. Mitä te sitten niinkuin teitte, miten tuollaiset issikka kisat oikein toimii?” Sonja jatkoi edelleen uteliaan kuuloisena.
    Tavallaan oli aika hyvä että Sonja keksi jotain puhuttavaa, niin sitten mua ei ehtinyt jännittää, enkä ehtinyt ajatella oliko mulla varmasti tarpeeksi monta sukkaparia mukana. Ehkä ehtisin ostamaan sukat jos niitä tarvitsisin.

    “Me mentiin T8 luokka, jossa on siis radalla samaan aikaan ainakin kaks ratsukkoo. Ja siinä sitten esitetään ohjelma kuuluttajan ohjeiden mukaan, jossa on vaan tölttiä molempiin suuntiin. Eli oikeesti se helpoin luokka mitä on, kun töltin temmonkin saa valita ite.”

    Sonja nyökytteli.

    “Niin me mentiin Fifin kanssa sit vaan kierrokset tölttiä molempiin suuntiin. Oltaisiin varmaan saatu paremmat pisteet jos mua ei olisi jännittänyt niin paljoa, niin välillä tuli vähän tahtirikkoa kun Fifikin jännittyi. Mut ei se mitään, kun ne oli meidän ekat kisat ja kaikkea. Se oli ihan kivaa kyllä.”
    “Hyvä että jäi sellainen olo, kisaamisen on kuitenkin tarkoitus olla hauskaakin. Tai ainakin sen kannattaisi olla”, Sonja naurahti.
    “Joo.. Jännittääkö sua yhtään?”
    “Ai jännittääkö?” Sonja hymähti. “Joo, jonkin verran.”
    “Ei se mitään, varmaan kaikkia jännittää ees vähän. Hyvin teillä kuitenkin varmasti menee, kun te ootte harjoitelleet niin paljon ja kaikkea.”
    “Toivotaan niin! Ja ainakin kokemusta rikkaampi sitten.”
    “Jep. Haluatko muuten nähdä kuvan jonka mun isä otti sieltä kisoista musta ja Fifistä?”
    “Tottakai!”


    Vanha kuva jota häikäilemättä käytän uudelleen, hähäh

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2023 #10229

    Santtu
    Osallistuja

    Eii, emmä kestä :–D Ihanaa, Aaveella on kyllä mainio maku naisissa. Ja mielikuva niistä kahdesta yhdessä, toinen on sellainen kalju ja toinen mammutti. Tästä pitänee piirtää joskus kuva… 😀

  • vastauksena käyttäjälle: Pikkujoulut 2022 #9560

    Santtu
    Osallistuja

    Tästä tuli niin hyvä mieli!! Ihanaa kun Inarilla on Alex! Kaikesta huolimatta Alex taitaapi olla juuri sitä mitä Inari on vähän elämäänsä kaivannut ja tarvinnut. Hyvän mielen lisäksi tuli myös jotenkin niin huojentunut olo, kun lopussa Inarikin hymyili. <3

  • vastauksena käyttäjälle: Fifi #9434

    Santtu
    Osallistuja

    Saa tottakai! Copyiksi voi laittaa © Jesse :>

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 55)