[SanttuOsallistuja]

Uusi vuosi, uudet… tai ehkä sittenkin vaan ne samat, vanhat kujeet

Fifin uusi vuosi alkoi lomalla.

Ennen joulua Fifillä oli vuositarkastus klinikalla, jossa se raspattiin, rokotettiin, maha tarkistettiin ja varmuuden vuoksi tehtiin vielä taivutuskokeet. Niissä ei ollut mitään sanottavaa, eikä mahastakaan löytynyt hiekkaa. Ihan pienen pieniä haavaumia siellä oli, mahalaukun yläosassa, mutta ne oli jo niin vanhoja ja pitkälle parantuneita ettei niistä tarvinnut huolestua. Eläinlääkärin kanssa epäiltiin, että ne olivat varmaan kesällä tulleet, kun se on Fifille kuitenkin kaikista stressaavinta aikaa. Vaikka eihän se kiva ollut tietää, että kesän mittaan se kehitteli jotain vatsahaavaa vaan koska olo oli niin tukala, mutta helpompaa kuitenkin kun yksikään ei ollut mikään massiivinen tai avonainen haava.

Joulun jälkeen Fifin kävi hieroja käsittelemässä ja se totesi, että poni on hyvässä kunnossa eikä mitään erikoisempia jumeja löytynyt. Oli siis tosi helppoa antaa hyvällä fiiliksellä Fifille lomaa useampi viikko.

Tammikuun puolessa välissä sitten Fifillä oli kengitys ja sen jälkeen me aloiteltiin taas pikkuhiljaa töihin paluuta. Ihan ensin vaan rennosti maastoillen, välillä ihan ilman satulaa ja riimulla, tai taluttamalla niin että Kaapo oli mukana.
Välillä Ea ja Gaes tai Ilona Veeran kanssa lähti meidän mukaan. Kerran kun Minja oli lähdössä Liljan kanssa maastoon niin mä lähdin näyttämään niille yhden metsäreitin, joka me löydettiin Fifin kanssa ihan vahingossa pari kesää sitten. Se on aika kapea polku että ei siellä lujaa mennä, mutta kivaa vaihtelua ja hyvää jumppaa kun hepat joutuu nostelemaan jalkojaan kunnolla juurien ja muiden yli.

Helmikuuhun mennessä Fifi tuntui niin motivoituneelta, että oli hyvä aloittaa taas kunnon treenaaminen. Vaikka ei me varmaan missään kisoissa käytäisi, tai en mä siihen ainakaan tähdännyt, niin musta oli silti tosi tärkeää pitää Fifi hyvässä kunnossa ja treenata sitä eteenpäin, että se pysyisi terveenä. Sitä varten mä laadin meille tottakai treenisuunnitelman. Musta oli tullut jo aika hyvä siinä, olinhan mä seurannut Marshallin systemaattista treenaamista hevostensa kanssa jo vaikka kuinka pitkään ja muutenkin kysellyt siltä ihan hirveästi kaikkea. Vaikka en mä Fifiä samalla tapaa treenaa kuin Marshall omia hevosiaan, niin se antoi silti hyvin suuntaa että mihin tähdätä. Jossun kanssa me tietysti myös suunniteltiin lyhyen ja pitkän ajan tähtäimiä ja kehityskohtia, mutta sillä on ollut kiireitä sen omien hevosien kanssa tulevan kisakauden takia, ja jonkun yhteistyötallin projektien kanssa.

Yksinkertaistettuna Fifin tämän hetkinen treenisuunnitelma sisältää vuoroviikoin intensiivisempää treeniä; tasapainoa ja suoruutta, etenkin hitaassa töltissä joka on Fifille se kaikista vaikein askellaji, sekä paljon toistoa siirtymisillä. Se on vähän mun oma moka, että niitä siirtymisiä pitää taas harjoitella uudelleen. Maastossa on niin helppo vaan antaa Fifin vähän rynnistää varsinkin laukalle, ja sitten kun se vaan vyöryy laukkaan niin sitten siitä katoaa kaikki ylimäki liikkeestä ja tulee tahtirikkoja.
Joten, taas harjoitellaan niitä.
Sitten vastapainoksi, koska Fifin pää ei millään kestäisi pelkkää saman toistoa viikosta toiseen, niin me tehdään kaikkea muuta. Voimaharjoittelua maastossa, paljon isoa laukkaa eteen, maastakäsittelyä, ja tietty vaan hengailua ja rapsuttelua.

Maaliskuun toisena päivänä oli tosi hieno sää. Aurinko paistoi niin että lämmitti ja jo osittain sulanutta lunta tipahteli puiden oksilta kilpaa. Alkoi tuntumaan jo ihan oikealta keväältä, ja vaikka se ajatus aina muistutti jossain takaraivon perukoilla kevättä seuraavasta kesästä, se oli helppo jättää sillä kertaa huomioimatta. Kesään olisi vielä kumminkin aikaa, ja nyt oli paljon parempaakin tekemistä.

“Moi!” tervehdin Sonjaa, joka oli jo käytävällä Aaveen kanssa. Se hevonen olisi muistuttanut kaljurottaa jos se olisi ollut ryppyisempi, mutta mun mielestä Aave oli oikeastaan aika hieno. Tosi erilainen ainakin, eikä se ollut yhtään ryppyinen. Päinvastoin, se oli ihan sileä ja urheilullinen, sellainen jalo.
“Mooi”, Sonja vastasi ja jätti Aaveen harjaamisen hetkeksi sikseen.
“Sori kun mä oon vähän myöhässä, oli pakko taluttaa pyörä osan matkaa kun tiet on niin sohjoa täynnä.”
Sonja heilautti kättään ilmassa sen merkiksi, ettei sitä haitannut. Silti mä kiirehdin hakemaan Fifin ja mun omat varusteet käytävälle.
“Sä vaan jaksat sillä pyörällä sotkea menemään”, Sonja kommentoi hymyilevänä ja siirtyi Aaveen toiselle puolelle sen kaulan ali.
“Joo. Mieluummin mä kuljen sillä aina kun mahdollista, bensa on niin kallista ja porukat tarvi molemmat autot tänään muutenkin.”
“Tosi hyvähän se on. Mä en vaan itse kyllä jaksaisi talvella varsinkaan..”
“Siihen tottuu. Enkä mäkään kyllä aina jaksa. Mut mä käyn nyt nopee hakemassa Fifin tähän sisälle.”

Fifiä olisi ollut ihan turha harjata niillä super pehmeän näköisillä harjoilla, joilla Sonja Aavetta harjasi. Raastoin Fifin paksua talviturkkia metallisella hikiviilalla jossa oli sahalaita ja jokaisella vedolla ilmaan pöllähti tuppo irtokarvoja. Oli pakko kyllä nostaa hattua Fifille, että se oli niin mahtavan talvikarvan saanut aikaiseksi klippauksesta huolimatta. Harjaa se ei ollut kasvattanut takaisin ollenkaan niin nopealla tahdilla, mutta eipä se harja nyt niin tärkeä ollut. Eihän Aaveellakaan ollut harjaa.

“Se varmaan saisi haavoja jos tällä harjaisi sitä”, totesin ja näytin Sonjalle kädessäni olevaa hikiviilaa kun se kurkki kysyvänä Aaveen ylitse.
“Voi olla”, Sonja hymähti. “Mutta Fifi näyttää tykkäävän.”
“Joo, se on siitä ihan kummallinen, että mitä lujempaa sitä hankaa niin sitä enemmän se tykkää.”
Kun ryhdyin harjaamaan Fifin mahan alta poni kurotti päällään eteenpäin ja pidensi ylähuultaan, joka nauratti mua ja Sonjaa.

“Mihin päin lähdetään? Menkää te Fifin kanssa ensin, me ei olla käyty vielä montaa kertaa maastossa.”
“Aattelin että mennään jonnekin Jätinmetsään seikkailemaan vaan?”
“Sopii!”

Melkein häikäisevän kevätauringon saattelemana me lähdettiin pihasta, Fifi reippaasti harppoen edellä ja Aave aika rennon oloisesti, pysyen Fifin perässä helposti pitkillä jaloillaan.
“Ajattelitko kisata tällä kaudella?”
“Noh, en mä oikeen tiiä. Kesä on aina niin vaikee..”
“Onhan noita kisoja talvellakin.”
“On joo. Katotaan nyt, ehkä. Olishan se kiva, mut ei mulla mikään pakottava tarve oo.”
“Ettekös te Fifin kanssa olleet ihan jossain mestaruuksissa asti?” Sonja kysyi ja siirtyi Aaveen kanssa kävelemään Fifin vierelle. Fifi tuli kaikkien kanssa juttuun niin hyvin, eikä Aavettakaan tuntunut ihmetyttävän pieni ja pörröinen seuralainen. Paitsi kun me tultiin talliin, silloin Aave oli nostanut päätään ja tuijottanut Fifiä, kun mä laitoin sen käytävälle Aavetta vastapäätä seisomaan. Hetken se oli vain tuijottanut ja lopulta päästänyt sellaisen korahduksen sieraimistaan, mitä hevoset aina tekee kun ne jää katselemaan jotain vähänkin epäilyttävää. Että kai Fifikin oli sitten vähän epäilyttävä alkuun.

“Ääh, joo, oltiin me.”
“Nooo? Miten meni? Kerro jotain edes”, Sonja uteli hyväntahtoisesti.
“Me oikeastaan voitettiin karsintapäivänä meidän luokka.. Aika selkeästi vielä”, kerroin ja koitin pidätellä hymyä. Oli hienoa sanoa se ääneen, vaikka samalla tuntui jotenkin niin nololta kertoa jostain sellaisesta, kun ne olivat niin isot kisat missä meidän ei Fifin kanssa oikeasti olisi edes pitänyt olla. Tai ei kukaan sitä tietenkään kieltänyt, mutta en mä koskaan olisi sinne lähtenyt jos Jossu ei olisi melkein omatoimisesti ilmoittanut meitä mukaan. Siksi kuulemma, kun laji on kuitenkin suomessa vielä pieni ja ilmapiiri paljon kannustavampi kuin mitä kaikki aina ajattelee, tai ehkä pelkää.
“No vau! Mitä ihmettä, mikset sä kertonut jo heti seuraavana päivänä?” Sonja älähti. “Miten finaali meni?”
“Me oltiin ensimmäiset ei sijoittuneet, neljänsinä. Saatiin me ruusuke.”
Sonjan suu oli hetken auki, kunnes se sitten siristi silmiään ja puuskahti.
“Ja sä oot vaan ollut hiljaa tän koko ajan. Santtu! Kyllähän meidän jotenkin tarvitsee juhlistaa teidän menestystä, toihan on tosi hyvä suoritus!”
“Niin kai, mut en mä tiiä mistään juhlimisesta..”
“Höpö höpö, kyllä omia saavutuksia pitää juhlia, ja niistä pitää olla iloinen kanssa”, Sonja julisti, enkä mä oikein osannut siihen vastata muuta kuin äännähtää vähän epämääräisesti.
“Onneksi olkoon, kuitenkin nyt vielä. Missä se teidän ruusuke on?”
“Mun kaapissa”, kerroin ja vilkaisin Sonjaa, joka hengähti sen kuuloisena että se varmaan arvasikin mun vastauksen.
“Kun päästään takaisin niin laitat sen jonnekin esille. Vaikka siihen kaapin oveen kun karsinaa ei ole mihin laittaa.
“Joo.. Voin mä laittaa.”

Santtu, Fifi, Sonja ja Aave maastossa.

[SanttuOsallistuja]

Itsekseen tarinoiminen jatkuu vielä tovin, tätä pitää nyt saada eteenpäin. Lupaan ettei Santtu ole mitenkään ihmiskammoinen, tästä voi vaan syyttää saamatonta kirjoittajaa ?

Se Mortin juttu oli ihan kamala.

Yhtenä päivänä sitä ei sitten vaan ollut enää. Ensin mä en oikein käsittänyt koko asiaa, siis sillä tavalla oikeasti. Kyllä mä ymmärsin että se oli lopetettu ja siksi sitä ei enää ollut, mutta vasta seuraavan kerran kun menin tallille mä oikeasti ymmärsin sen. Tyhjä karsina tuntui jotenkin tosi kylmäävältä, vaikka eihän Mortti edes ollut mun hevonen.

Päivä lopetuksen jälkeen me käytiin Sonjan kanssa lyhyt keskustelu whatsapissa.
‘Moi. Kuulin Mortista.. Otan osaa. ?’
‘Kiitos <3’

Tuntui, että olisi pitänyt sanoa enemmän. Vähän mä kanssa mietin, että olisiko se pitänyt sanoa ihan kasvotusten, mutta en tiennyt yhtään tulisiko Sonja käymään enää edes tallilla. Tai jos tulisi, niin milloin. Kai Mortin tavarat pitäisi viedä jonnekin…

Sen jälkeen mä katselin Fifiä taas vähän eri tavalla. Sitä on vaikea kuvailla, että mikä oli muuttunut.

Jollain tavalla ajatus siitä, että Fifiäkään ei enää joskus olisi, oli helpompi. Tai ei helpompi, mutta että nyt mä ymmärsin sen – pystyin niinkuin vähän ottamaan kiinni siitä ajatuksesta. Mutta samalla se oli ihan tosi, tosi kamalaa. Miten mä ikinä voisin vain päättää, että tänään sä kuolet? Mortin kohdalla sen täytyi olla helpompaa, olihan sillä selkeä vamma ja huono ennuste. Fifillä oli ihottumaa ja kutinaa, vaikkakin hyvin aggressiivista semmoista, parhaassakin tapauksessa yli puolet vuodesta. Eli jäihän sinne ne neljä, viisi kuukautta kun sen elämässä kaikki oli hyvin.

Niinkuin vaikkapa nyt, kun katselin sen touhuamista pihatossa. Olin kyykyssä, selkä pihattorakennusta vasten nojaten, ja Fifi kulki muutaman metrin päässä nenä maata viistäen. Sen korvat olivat tarkkaavaisesti tanassa. Se näytti ihan koiralta joka seurasi jotain mielenkiintoista hajua. Ehkä pihatossa oli käynyt rusakko tai peura vierailemassa. Fifin harjakin oli jo vähän kasvanut, niin että se näytti ihan minikokoiselta vuonohevoselta pystytukkansa kanssa. Nyt kun oli pakkasta ja luntakin tuli jo kolmatta päivää melkein pyryttämällä, oli kesäihottuma ja ötökät vain kaukainen muisto sen mielessä. Mun mielessä ne ei sitä kuitenkaan olleet, vaan nyt jo – joulukuussa! – mietin tulevaa kevättä. Koska pitäisi alkaa loimittamaan? Pitäisi käydä ostamassa kaappiin hoitoaineet ja voiteet valmiiksi, ja kortisonin resepti uusia. Riittäisikö jos ensin laittaisi vain loimen, hupun sitten vasta kun tarvitsee? Vai kannattaisiko lähteä pelleilemään, jos vaan loimittaisi kokonaan samantien.. Tulisipa viileä ja tuulinen kesä.

Ajatuksissani en ollut huomannut Fifin hiippailleen lähemmäs. Havahduin siihen vasta kun se puhalsi ilmaa sieraimistaan aivan naamani edessä. Aikaisemmin Typy ja Fanni olivat jo käyneet moikkaamassa, mutta olivat pian lähteneet pois kun huomasivat etten tee mitään mielenkiintoista. Istuin siinä ja murjotin. Fifi kuitenkin jäi seisomaan siihen, ihan niin että se asetteli toisen takajalkansa rennosti levolle ja laski päätään alaspäin huuliaan nuoleskellen pari kertaa.

Katselin sitä hiljaisena pitkän aikaa. Kumpikaan meistä ei liikkunut tai tehnyt mitään muutakaan. Me vaan oltiin siinä ja hengitettiin yhdessä. Lopulta mun vaan alkoi tulla niin kylmä toppatakista ja lapasista huolimatta, että oli pakko nousta ja ravistella itseä niin että Fifikin valpastui.

Tänään me ei tehtäisi mitään. Tulin tallille vaan katsomaan Fifiä ja siivoamaan pihattoa kun oli pehmeää lunta ja kakkakasat helposti talikoitavissa. Kaivoin taskustani vielä palan porkkanaa ja ojensin sen Fifille, joka hamusi lahjuksensa huulillaan tyytyväisen oloisena.
”Heippa”, sanoin Fifille ja rapsutin sen otsaa lyhyesti, kunnes sitten käännyin ja poistuin pihatosta.

Juuri kun kävelin tallin ohitse, näin ainakin Niklaksen ja Hellon kulkemassa tupaa kohti, lumista kuusta kantaen milloin missäkin asennossa. Ilmeisesti ensin tippui lunta päälle ja sitten havut pistelivät. Heillä oli seuraakin, mutta katsellessani joukkoa takaapäin en tunnistanut muita pipoja. Heilautin heille kättäni mutten jäänyt kyselemään mihin he olivat menossa. Koko touhu näytti jotenkin niin kaoottiselta, että tuntui turvallisemmalta pysytellä kauempana. Ja mä kuitenkin saisin seuraavana tallipäivänä tietää kaikesta kaiken joltakin.

[SanttuOsallistuja]

Tapahtui jo marraskuussa

Katselin huoneeni ikkunasta ulkona leijailevia, isoja lumihiutaleita. Katulamppu valaisi niitä ja pihoilla olevien autojen katoille oli jo kertynyt parin sentin kerros. Tarkistin rannekellostani ajan; 00:13. Isää harmittaisi jos lunta olisi vielä kun sen pitäisi lähteä viideltä töihin. Se nimittäin pohti juuri eilen pitäisikö talvirenkaat vaihtaa, ja mäkin pohdin siinä sen kanssa että tuskin vielä. On ollut niin lämmintä ja sulaa.
Nyt taisi kuitenkin olla ainakin nollassa. Pari tuntia sitten kun vein Kaapoa lenkille oli koleaa ja palellutti, mutta silloin ei vielä tuntunut siltä että voisi sataa lunta.

Vedin verhon ikkunan eteen ja kapusin sänkyyn, jossa Kaapo jo oli makuullaan. Se oli vallannut suurimman osan sängystä ja mä jouduin kaivautumaan sen alle että mahtuisin. Kaapoa ei kuitenkaan haitannut, vaan se jatkoi nukkumistaan suupieli pienesti nykien.

Seuraavan kerran havahduin kun auto käynnistyi pihassa. Tiesin, että isä oli lähdössä töihin. Kello oli vasta vähän, mutta oloni ei tuntunut yhtään uniselta, eikä oikeastaan väsyneeltäkään. Kaapolle oli varmaan tullut kuuma kun se oli siirtynyt nukkumaan lattialla olevalle karvamatolle. Koska mulla ei ollut hyvää syytä nousta vielä, päätin vain kääntää kylkeä ja kokeilla nukkumista.

…

Kello oli vain hiukan ennen seitsemää kun pyöräilin tallin pihaan. Matkalla oli ollut hämärää, lukuunottamatta muutamia satunnaisia katulamppuja sekä pyörään kiinnittämääni valoa, mutta Hopiavuoressa oli jo valoisaa. Tuvan keittiössä taisi edelleen ollakin joku vaikka en uskonut sen olevan Eetu, sillä tallissakin näytti olevan jo herätty. Lunta oli maassa enää ohuelti, ja kun sen päältä käveli se suli askeleen alla maassa olevaan sohjoon. Uskomatonta, että edelleen on ollut yli kymmenen astetta lämmintä marraskuussa.

Myös pihatolla oli rauhallista. Hepat olivat selvästi aamuheinänsä saaneet, niin leppoisasti ne nuokkuivat pihattorakennuksen ympäristössä kaikki. Fifikin oli siellä, pylly katoksen seinää vasten ja alahuuli pitkällä lörpöttäen. Ennen sen pitkä otsatukka olisi peittänyt suurimman osan päästä, mutta nyt tasaisen varmasti kaljuuntuessaan (huoh) sitä ei ollut juuri nimeksikään. Aikani katselin niiden lepohetkeä, kunnes sitten siirryin portin toiselle puolelle riimu mukanani.

Fifi jatkoi torkkujaan välittämättä siitä, että se oli joutunut tallin käytävälle. Päinvastoin, tuntui että poni suorastaan nautti siitä kun sai antaa päänsä riippua narun varassa, toista takajalkaa lepuutellen.

Eetu oli siivoamassa karsinoita. Olin tervehtinyt sitä kun tulin talliin ja vähän jutellut niitä näitä, mutta Eetun kanssa oli siksikin mukavaa olla aamuisin liikkeellä ettei se koskaan puhunut tai kysellyt liikaa. Se teki hommiaan omaan tahtiinsa ja antoi meidän Fifin kanssa keskittyä rauhassa omiin juttuihin. Tietysti sitten jos mä kysyin jotain, niinkuin vaikka että heitänkö pihattoon päiväheinät ennen lähtöäni kun kuitenkin olisin tallilla sinne asti, tai kun Eetu itse mainitsi että satulahuoneen patterin voi nyt jättää kokoajaksi päälle kun on niin märkää ja koleaa. Ei sitten varusteet mene pilalle.

Harjasin Fifiä pitkään, kun se kerrankin malttoi vaan seistä. Yleensä jossain kohtaa se aina kyllästyi ja alkoi keksimään kaikkea muuta tekemistä viihdykkeeksi. Kun olin saanut sille varusteet päälle, jolloin Fifikin oli jo selvästi piristynyt, lähdin taluttamaan sitä ulos vielä heijastinliiviä itseni päälle vetäen. Kuulin, miten Eetu vielä kysyi missä me käytäisiin, mutta en oikein osannut sanoa. Missä vaan mihin tekisi mieli mennä. Eetu olisi varmasti halunnut tietää varmuuden vuoksi jos jotain sattuukin, mutta me oltiin Fifin kanssa oltu maastossa niin monta kertaa ihan vaan kaksin ettei mua huolestuttanut. Tallin pihassa nousin ponini selkään ja se tiesi lähteä kävelemään metsään johtavaa reittiä pitkin, vaikka mulla ei ollut ohjatkaan kädessä.

Fifi sai päättää suurimman osan lenkin reitistä ja vauhdista. Kun me laukattiin olin melko varma että siltä tuntuisi jos osaisi lentää. Ilmassa leijailevat kitukasvuiset lumihiutaleet tuntuivat kylmiltä ja kovilta kasvoja vasten, ja kavioiden tasainen tamppaus kuulosti syvältä rummulta kosteudesta pehmeää maata vasten. Onneksi hokit laitettiin jo edellisellä kengityksellä, mietin siinä Fifin viilettäessä kapealla metsätiellä korvat tanakasti pystyssä ja vauhdin huumasta tyytyväisenä pärskien. Seisoin jalustimilla ja pidin Fifin lyhyestä harjasta kiinni, antaen ohjien edelleen roikkua pitkinä.

Siksi varmaan seuraavana päivänä kun menin tallille, tuntui ihan tosi pahalta kun Fifi oli selvästi TAAS hangannut itseään lähes väkivaltaisesti mitä tahansa kiinteää asiaa vasten. Oikeasti. Kun katselin sitä jo valmiiksi masentavan harmaana marraskuu iltapäivänä, hetken teki mieli vaan pillahtaa itkuun. Tuntui niin epäreilulta ettei mikään auttanut, ja taas mun ponini oli yltäpäältä haavaumia, kipuilmettä ja piinaavaa kutinaa täynnä. Ja nyt ei enää ollut mitään, mikä olisi auttanut. Kaikki oli jo kokeiltu, eikä mitään ihmelääkettä ole keksitty.

Siitä huolimatta mä taas puhdistin ja pesin Fifin, ja annoin sille neljä eläinlääkärin määrittämää kortisonitablettia rehujen mukana. Sitten rasvaus, ja eikun Eetulle kertomaan että heei, mun ponini syö taas lääkkeitä, ohjeet on laitettu esille.
Tungin käteni takkini taskuihin ja potkaisin matkan varrelle sattunutta kiveä toisen kumpparini kärjellä. Olin tyhmästi ajatellut että voisin tulla tallille viettään toisen samanlaisen kivan päivän kuin eilen, mutta melkein pitäisi jo tässä kohtaa tietää ettei niin vaan käy kun omistaa hevosen. Aina on jotain.

Kuulin keittiöstä ääniä ja vedin kengät pois jalasta eteisessä.
”Moi”, moikkasin pöydän ääressä istuvia. Mielikki kipitti innoissaan keittiön pöydän alta tervehtimään ja kumarruin silittelemään sitä sen enempää katsomatta ketkä olivat paikalla. Sonjan äänen tunnistin, mutta sain varmistuksen Ilonasta vasta nostettua katseeni. En ollut varma oliko kaksikolla jokin keskeinen asia meneillään, mutta kumpikaan ei ainakaan vaikuttanut siltä ettenkö saisi olla paikalla.
Tunnelma keittiössä oli apea vaikka viereisestä olohuoneesta kantautuikin Nellyn pirteä puhe. Kuulosti että se oli puhelimessa.
”Onks Eetu täällä?”
”Ei ole näkynyt”, Sonja vastasi. ”Meillä on näköjään teema täällä meneillään.”
Ilona tuhahti hyväntahtoisesti ja vilkaisi Sonjaa sivusilmällä.
”Ai mitenniin?” utelin ja kävelin peremmälle.

Jollain oudolla tavalla olin helpottunut että siinä oli juuri Sonja ja Ilona. Tai ehkä se ei ollut niin outoa.. Tähän mennessä kaikki tiesivät Mortin tilanteesta, ja varmasti suurin osa myös Wandasta. Mäkin, vaikkei me Ilonan kanssa oltu montaa sanaa vielä vaihdettu. Jalkavammat olivat useimmiten juuri niitä aiheita jotka vetivät jokaisen hiljaiseksi. Vaikka Fifin tilannetta ei kai oikein voinut Morttiin ja Wandaan verrata, niin silti oli sellainen olo että eniten Sonja ja Ilona siihen osaisivat samaistua.
”Mä odotan että Nelly vapautuu, mutta sillä on joku maailman pisin puhelu menossa. Ja Ilonakin taisi etsiä Eetua?”
”Mm, joo”, Ilona nyökkäsi muttei nostanut katsettaan puhelimesta. Se näytti tosi keskittyneeltä selaillessaan jotain.
”Aa, okei.”
”Mitä asiaa sulla on Eetulle?” Sonja tiedusteli.
”Fifiin liittyen vaan, mun pitää alottaa sille kortisonikuuri taas.”
”Äh, voi ei…” Sonjan ilme oli täynnä myötätuntoa. Se lohdutti, mutta ihan hetken vaan. Mitä jos Fifilläkin olisi jalka rikki? Silloin ainakin olisi edes mahdollista että se parantuisi.
”Mikä sillä on? Jos siis saan kysyä”, Ilonakin siirsi kännykkänsä sivuun keskustelusta kiinnostuneena.
”Kesäihottuma ja joku miljoona allergiaa ainaki. En tiiä onko sillä muutakin, mutta sitä kaikki eläinlääkärit sanoo.”
”Oireileeko kesäihottuma tähän aikaan vielä?” Ilona kysyi yllättyneenä.
”Kai se riippuu.. Ei varmaan kaikilla, mut Fifi on tosi herkkä. Polttiaiset on niitä pahimpia, ja nyt kun on ollu näin lämmintä ja kosteeta pitkään nii ne ei vaan katoo.”
”Kurjaa… No, liity kerhoon. Eiks se niin mee että hevoseton on huoleton?” Ilona hymyili kannustavasti.

Vaikka en jutellut Ilonan ja Sonjan kanssa kovin pitkään, eikä puheenaihekaan ollut erityisen iloinen, mulla oli silti jotenkin parempi olo. Fifi, ja Mortti ja Wandakin tietty oli edelleen kipeitä eikä se ollut edelleenkään yhtään sen helpompaa, mutta jollain tavalla se vaan auttoi kun kuuli että muillakin on vaikeaa. Ei ollut niin kauhean yksinäinen olo sen kanssa, kun oma hevonen sairastaa.

[SanttuOsallistuja]

Kun polttiaiset tulivat takaisin

Meillä oli ollut eilen Fifin kanssa ihan mieletön maasto. Nyt oli jo niin viileää öisin, ajoittain ihan pakkasen puolella, että viimeisetkin sitkeät polttiaiset ovat vihdoin kuolemassa. Se tarkoitti tietty sitä, että me päästiin lähtemään maastoon ilman loimea tai huppua, eikä tarvinnut edes uittaa ponia missään karkoitteissa. Fifi selvästi nautti – se meni sellaista kyytiä ravia korvat tiukasti käännettyinä eteenpäin, häntä tötteröllä ja pirteästi pärskien. Vaikka hetkittäin kaviot kolisivatkin yhteen annoin ponin mennä, sillä musta oli vaan niin parasta nähdä ja tuntea se sen liikkumisen ilo ja halu. Siksi mä seisoin kevyessä istunnassa jalustimien varassa ja pidin molemmin käsin Fifin harjasta kiinni etten häiritsisi sitä vahingossakaan. Tai siis, sen harjasta mikä nyt oli jäljellä. Estetreenit Paahtiksen kanssa oli selkeästi auttaneet jo paljon mun tasapainoon ja kehonhallintaan, koska vaikka mun pohkeita alkoikin jo vähän hapottaa en silti alkanut horjahtelemaan. Jalka pysyi vakaasti paikallaan ja tunsin miten keskivartalokin toimi.

Syksyn upeat värit vilisi meidän ohitse kun Fifi painatti menemään soratien laidassa ja ilma oli viileän kostea ja raikas. Ohitimme pellon jonka toisella puolella oli lehmätila. Sen lähestymisen tiesi hajusta päätellen jo hyvissä ajoin ennen näkemistä ja kuulemistakin. Välillä ne lehmät ammuvat siellä kamalan kovaan ääneen. Aina jos ne ovat siinä tien lähellä laiduntamassa kun me tullaan siihen Fifin on ihan pakko alkaa vähän päristelemään ja heiluttelemaan häntäänsä, samalla kun se pompahtelee hauskasti paikallaan. En tiiä, ehkä se aattelee olevansa jotenkin tosi hurja ja kova. Se tekee sitä varsinkin silloin kun Gæs on mukana.

Silloin lehmiä ei näkynyt ollenkaan, koska oli niin usvaista. Vielä ei varsinaisesti ollut kunnolla hämärää, mutta selvästi hämärtyvään päin. Kun pääsimme tilan ohi ja eteen aukesi pehmeämpi hiekkatie, Fifi siirtyi laukalle ja käänsi korviaan taaksepäin. Mä uskon että se kuulosteli multa voidaanko laukata, ja mäkin kyllä halusin. Siinä me sitten mentiin, isoa ja iloista laukkaa enkä mä huomannut mitään muuta kuin sen hetken mun maailman parhaan ponin kanssa.

Ehkä juuri siksi se tuntui nyt niin kamalalta, kun katselin Fifiä tallin käytävällä. Sen ilme oli jotenkin tosi väsynyt. Tai ehkä masentunut kuvasi sitä paremmin.. Sillä tavalla se roikotti päätään ryntäiden tasolla ja lerputti korviaan vähän takanapäin. Mä kun olin nähnyt sen seisovan noin pihattorakennuksessa mä olin heti varma että sillä oli joko kaviokuume tai ähky tai molemmat. Se kuitenkin käveli perässäni talliin ihan suhteellisen normaalisti, ei ontunut tai mitään. Kaviot ei tuntuneet yhtään lämpimiltä ja mahaäänetkin kuului pelkällä korvalla kuunnellen. Mittasin mä varmuuden vuoksi lämmönkin, joka oli ehkä vähän koholla mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Vettäkin Fifi joi kun sekoitin siihen omenamehua ja suolaa.

Aika pian mä sitten hoksasin että mistä oli kyse. Fifin harjamartoa rapsutellessani tunsin miten sormiin osui jotain vähän tahmeaa ja kosteaa. Siitä mä jo arvasin että Fifi oli taas hangannut harjaansa vereslihalle asti, eli polttiaiset oli tulleet takaisin, eli Fifin kaikki energia meni niistä selviämiseen ja allergisen reaktion kanssa pärjäillen. Mä heti sekoitin Fifin omaa myslisekoitusta veteen mashin, valkosipuli- ja kehäkukkajauheen kanssa ja tiputin puuron sekaan levyllisen allergialääkettä. Jos reaktio oli yhdessä päivässä näin voimakas oli parempi antaa lääkkeet heti ja toivoa parasta.

”Onko teillä kaikki ok?” Eetu kysyi käytävälle kävellessään satulahuoneesta.
Nyökkäsin hänelle.
”Joo, on. Tai että kuolemaa ei tehdä, mutta allergiaa taas. Mä luulin että polttiaiset olis kuollut jo.”
”Täs oli pari lämmintä yötä, noon sitkeitä ne viimoset. Tulee takasi heti kun sää vähänki sallihi. Minäkää yhtähä täs huamannu.”
”Ei mahda. Mä pesen tän nyt ja otan loimen taas esille. Parempi laittaa varmuuden vuoks se vielä päälle.”

Eetu näytti vihreää valoa loimelle ja jatkoi matkaansa jonnekin tallin taakse. Käännyin takaisin ponini puoleen ja huokaisin. Kumarruin Fifin eteen ja nostin käteni rapsutellakseni sen otsaa. Fifi käänsi korviaan höröön ja ummisti hetkeksi silmänsä. Tunsin miten mun rinnassa paisui jokin, eikä se tuntunut yhtään hyvältä. Puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja sitten painoin otsani ja nenäni Fifin otsaa vasten. Vedin syvään henkeenki sen ponin tuoksua – sitä niin ihmeellisen kodikasta hevosen tuoksua, ja siihen tarttunutta kuivunutta kuraa ja ulkoilmaa. Sitten suoristin selkäni ja marssin Fifin tavaroiden luokse, josta vedin klipperin esiin.

Noin puolentunnin päästä oli valmista. Käytävällä seisoi kaikkialta muulta alaston poni paitsi jaloista. Keltaisia karvoja oli pitkin lattiaa, mutta ei se mitään. Se mikä mua harmitti nähdä oli Fifin viimeisetkin vaaleat jouhet niiden päällä. Mä olin päättänyt leikata loput sen harjasta pois niin pääsisin sen pesemään sitten ihan kunnolla. Ja se kannatti, koska se oli oikeasti ihan kamalan näköinen. Fifin harjamarrossa oli monin paikoin jo vähän paksuuntuneen näköistä ihoa ja rupea, sekä ihan uusia hankaumia jotka näytti tosi kipeiltä. Ei muutakuin niiden puhdistus antiseptisellä huuhteella, kuivaus pehmeällä pyyhkeellä ja sitten päälle kortisonivoide. Mä tein vielä niin että laitoin sitä ohuelti, niin että se kuivui tovin kuluttua ja sitten pystyin laittamaan kaiken päälle hoitavaa tervaöljyä. Sitten mä pesin Fifiä kahdella eri shampoolla ja pesuaineella, kuivasin huolellisesti ja laitoin eteerisestä öljystä tehtyä karkoitetta sen mahan alle ja hännäntyveen. Niihin kohtiin tietty vaan missä iho ei ollut rikki.

Taas mä mietin, että pitäisikö Fifi vaan ottaa pihatosta pois ja takaisin talliin. Siellä ei ollut yhtään niin paljon polttiaisia, mutta tiesin jo ettei Fifin pää millään kestäisi sitä. Se tylsistyisi välittömästi eikä se ainakaan parantaisi sen oloa. Enkä mä nyt uskonut että ne itikat olisivat nyt takaisin tulleet. Kyllä ne viimeistään sitten katoavat kun ruoho jäätyy kunnolla edes öisin. Siihen ei enää voi olla kauaa..

Kuulin jostain tallin toisesta päädystä Eiran äänen, ja se puhui tosi kovaa. Siitä tiesin että sillä oli taas joku tilanne päällä, eikä mua oikeastaan huvittanut ollenkaan sillä hetkellä kuunnella sitä. Yleensä ne olivat vain jotain valitusta Eetusta tai Hellosta, tai jotain muuta mihin mulla ei oikein ollut mitään sanottavaa. Niinpä kiskoin ihottumaloimen Fifin päälle niin nopeasti kuin mahdollista ja lähdin taluttamaan sitä takaisin ulos. Ruuna ei selvästi ollut innoissaan päälleen päätyneestä loimesta ja hupusta, mutta otti kädestäni porkkanan palan tuttuun tapaan kun otin riimun pois sen päästä. Sitten Fifi huokaisi, kääntyi ympäri ja lähti astelemaan määrätietoisesti Gæsia kohti, joka hörisi pihaton perällä jo odottavaisena. Olihan se aika söpöä, että tamma tunnisti Fifin siitä huolimatta että siitä ei näkynyt muuta kuin jalat ja häntä, kaikki muu oli vuorattu kankaaseen. Katselin hetken rakastavaisten toistensa rapsuttelua, kunnes suuntasin takaisin talliin siivoamaan jälkeni. Vaikka Fifin kanssa oli tosi ihanaa, välillä se oli myös tosi raskasta.

[SanttuOsallistuja]

Näitä on jäänyt kirjoittamatta ja julkaisematta, niin tämä ja mahdollisesti pari seuraavaakin ovat vähän tälläisiä ”pakko saada alta pois että tarina etenee”, niin näitä ei ole pakko kommentoida. 😀

Elokuu, 2022

Paahtiksen hoitaminen oli vähän samanlaista mitä Fifinkin. Näytin sille aina sen harjan, jolla seuraavaksi harjaisin sitä, ja annoin sen mupeltaa harjaa huulillaan. Joskus se saattoi ottaa sen ihan hampaisiinsa ja sitten heittää lattialle. Fifi kanssa aina haluaa olla siinä mukana ja sitä pitää ikäänkuin viihdyttää että se jaksaa. Ainoastaan kavioiden puhdistaminen oli vaikeampaa, mutta siitä Janna varoittikin jo etukäteen.

Hassua kyllä, vaikka mua jännittikin ihan hirveästi nousta korkean ja hoikan tamman satulaan, niin ei silti ollenkaan pelottanut. Varmaan vielä vuosi sitten olisi vähän pelottanutkin, varsinkin kun Paahtis oli niin paljon isompi kuin Fifi ja vielä nuorikin, mutta nyt mä jotenkin osasin luottaa, että kyllä mä pärjäisin.

Me oltiin Jannan kanssa sovittu, että näin ensimmäiselle ratsastuskerralle Saga tulisi heti opettamaan meitä. En oikein tiedä että miten me päädyttiin pyytämään juuri Sagaa, tai siis oikeastaan mähän sitä pyysin, mutta Jannallekin se oli ihan okei. Kun olisinhan mä yhtä hyvin voinut pyytää vaikka jotain Marshallia, kun se on kumminkin ratsastanut Paahtista ja on tosi taitava. Mutta Saga tuli tosi mielellään, ja mä jotenkin tykkään siitä. Se on niin sellainen kiva ja kiltti.

Käynnissä kaikki oli oikeastaan aika helppoa. Paahtis reagoi kivasti mun apuihin, niin pohkeeseen kuin pidätteisiinkin. Siitä huomasi kyllä nopeasti, että sitä oli ratsastettu tosi hyvin vaikka se olikin nuori, kun jos mä en osannut pyytää jotain se lähinnä hämmentyi ja alkoi kiemurrella vähän saippuapalan lailla mutta ei kuitenkaan suuttunut tai jämähtänyt paikallekaan.

“Hengitä”, Saga muistutti. “Sitten vaan tasainen tuntuma ja molemmat pohkeet lähelle. Älä paineista sitä kuitenkaan, vaan ajatus eteen.”

Siitä oikeastaan oli apua joka tilanteessa. Siis siitä, että mä vaan muistin katsoa eteen ja ajatella sinne. Sitten kun mä ajattelin eteen, niin Paahtiskin alkoi ajatella ja sain sen myös pohkeen eteen.

Ensimmäisellä kerralla me vaan mentiin käyntiä ja kevyttä ravia, koska Saga oli sitä mieltä että ei kannata lähteä kiirehtimään. Varsinkin kun kyseessä oli vielä nuori hevonen, niin mun olisi tärkeä ensin oppia ratsastamaan sitä oikein vielä kun askellaji säilyy mulle helppona, ja sitten voitaisiin katsoa muita juttuja.

Lopulta liu’uin satulasta alas ja rapsutin kiitokseksi Paahtiksen kirjavaa kaulaa. Janna käveli meidän luokse kentälle ja silitti hevosensa otsaa hymyileväisenä.
“No?” hän kysyi.
Mäkin hymyilin ja ryhdyin nostamaan jalustimia ylös.
“Oli kivaa”, totesin kun en ihan heti osannut sanoa mitään muuta. Vaikka Paahtis oli ratsastaessa tosi erilainen kuin Fifi, niin sen kanssa oli ollut silti hauskaa.
“Tää on kyllä tosi kiva hevonen. Ja kiitos kun sain ratsastaa sillä.”
“Eipä mitään, sille tekee hyvää vähä tottua muihinki ratsastajiin”, Janna nyökytteli. “Mitä mieltä soot siittä että alkasit sitä liikkutamaha?”
“Se olis tosi hienoa, jos vaan saan!”

[SanttuOsallistuja]

Oli tosi mielenkiintoista kuunnella kun muut puhuivat samalla kun me ratsastettiin. Tai siis oikeastaan kuunnella, kun Marshall ja Saga, ja vähän Niklas ja Oskarikin puhuivat hevosista ja kisoista. Lähinnä siksi, että me oltiin Fifin kanssa just siinä niiden edessä. Ja kun nyt oli kuitenkin kisakausi parhaimmillaan ja Marshall tuntui olevan joka päivä lastaamassa hevosiaan trailerin tai hevosauton kyytiin. Se teki sen vielä niin helpon oloisesti, ihan kuin johonkin kisoihin lähteminen ei olisi ollenkaan iso juttu tai yhtään jännittävää.

Mäkin olin kuullut kisoista. Siis isoista kisoista vieläpä. Tai olinhan mä kuullut isoista kisoista paljon ennenkin, mutta kun nämä oli tarkoitettu juurikin islanninhevosille. Islanninhevosten mestaruudet järjestettäisiin ensimmäistä kertaa vuosiin. Se kuulosti tosi siistiltä, mutta samalla pelkkä ajatuskin sai mun mahan kääntymään ympäri. Eikä me Fifin kanssa mihinkään niin isoihin kisoihin voitaisi edes osallistua.

Mutta niin, Saga ja Marshall puhuivat kisoista, ja se kuulosti tosi hienolta. Jotain yhtä hienoja kisoja ne varmasti olivat, niinkuin silloin Pariisissa. Sellaisissa kisoissa olisi varmaan mieletöntä olla osallisena, mutta samalla aika kamalaa. Jännittäisi varmaan niin ettei mistään tulisi mitään.

”Mm, mm. Nythän on tulossa islanninhevosille isot kisat myös, eikö vaan?”
Se Saga puhui sillä tavalla kovempaa, että ymmärsin sen osoittavan sanansa mulle. Käännyin katsomaan häntä ja nappasin toisella kädellä satulan takakaaresta kiinni että sillä tavalla taakse katseleminen olisi helpompaa.
”Joo, mestaruuskisat. Ilmeisesti usean vuoden tauon jälkeen”, nyökkäsin. En ihmetellyt että Saga tunnisti Fifin issikaksi, koska onhan se ihan selvästi sellainen. Vähän ehkä yllätyin siitä kuitenkin että se puhui mulle.
”No, miten on? Menettekö te?”
Vielä enemmän yllätyin, että se ajatteli meidän Fifin kanssa menevän. Fifi takuulla näytti kaikkea muuta kuin minkäänlaiselta kisahevoselta. Toisin kuin Sagan ja Marshallin hevoset, joiden rinnalla Fifi näytti lähinnä rähjäiseltä villakoiralta. Tai ehkä marsulta.
”Eei”, hymähdin ja suoristin rankani, jota alkoi jo hiukan kivistää kiertoliikkeessä.
”Tuskin me. Katsomaan olisi kyllä kivaa mennä.”
Saga nyökytteli hymyillen, ja jatkoi sujuvasti keskusteluaan Marshallin kanssa niin, että mäkin sain olla siinä osallisena.

Fifi ui varmaan kaikista hevosista eniten. Varmaan osittain ainakin siksi, että sen oli mukavaa olla vedessä koska itikat eivät päässeet kiusaamaan. Vaikka toisaalta, ei niitä matkallakaan ihan hirveästi ollut. Varmaan tuuli tarpeeksi. Ja kai Fifi ihan myös tykkää uida muutenkin, sen verran innokkaasti se rantavedessä polskutti jalallaan ja lopulta hyppi tasajalkaloikkaa syvemmälle. Ensin mä olin kyydissä, mutta kun Fifi meni niin syvälle että se meni melkein upoksiin tulin selästä alas uimaan Fifin kanssa. Ohjista en uskaltanut päästää irti, koska tuntui että Fifi olisi lähtenyt uimaan toiseen päähän järveä jos siitä ei olisi pitänyt kiinni.

Sillä välin kun Hello, Noa ja Chai olivat Oskarin kanssa laittamassa nuotiota tulelle, Marshall ja Niklas laittoivat vielä hevosiaan kiinni. Marshall silmäili vaivihkaa Niklaksen tapaa kiinnittää Barnum hevosautoon, vaikka ei sanonutkaan mitään. Niklas ei tainnut huomata ollenkaan, koska se tarkisti solmun mun laskujen mukaan ainakin kymmenen kertaa. Mä olin tarkistanut kuitenkin vaan kaksi, niin hetken mietin jo että pitäisiköhän munkin. En sitten kumminkaan enää mennyt uudelleen, kun jäin katselemaan miten Inari ja Alex ottivat vielä hevosistaan ja itsestään selfieitä veden tuntumassa. Chai tuntui olevan siitä tosi innoissaan ja meinasi mennä mukaan, mutta Hello sanoi jotain jonka takia Chai lähtikin hakemaan makkarapaketteja nyt kun nuotio oli saatu kunnolla syttymään. Noa huokaili miten ei ottanut kitaraansa mukaan, ja pakko myöntää, että se olisi ollut kyllä tosi sopivaa. Että Noa olisi siis soitellut kitaraa siinä nuotion äärellä. Varmaan Hellokin olisi osannut, koska seuraavana Hello alkoi puhumaan siitä miten pianonkin voisi kuljettaa mukana joku kerta.

Olisin halunnut kysyä Inarilta, että miksi Eira ei tullut mukaan, mutta en kehdannut mennä häiritsemään. Jäin kuuntelemaan Sagan ja Jannan keskustelua – en mitenkään salaa, vaan siinä ohimennen. Saga oli haltioissaan vauvasta, ja sanoi useampaan kertaan Rasmukselle että se voisi jutella Joonaksen kanssa, että josko sitten sekin ymmärtäisi miten kivaa isyys voi olla. Rasmus naureskeli vain, mutta hymyili sillä tavalla että ainakin sen mielestä se taisi oikeasti olla ihan mukavaa.
“Käret on kyllä ihan täynnä”, Janna hengähti ja hymyili, vaikka taisikin olla vähän väsynyt.
“Vähän stressaa kun en tiärä mitähän sitä Paahtiksen kanssa keksisi. Onneks on paljohon apukäsiä, mutta ihan ei kaikkea kehtaisi toisten vastuulle laittaa.”

Jos keskustelu olisi jäänyt siihen, niin en mä sitten varmaan olisi mitään sanonut. Saga kuitenkin kyseli uteliaana Jannan suunnitelmia tulevaisuutta ajatellen, ja kun Janna kertoi että vaikka Kristianista olikin apua niin Janna itse olisi varmasti pidemmän aikaa nyt kiireinen vauva arjen kanssa, niin uskaltauduin kävelemään lähemmäs.
“Mulla vois olla aikaa auttaa”, sanoin ennen kuin kumpikaan naisista ehtisi vaihtaa aihetta. Se nyt oli sellainen ajatus vaan, mutta ei kai se haittaisi vaikka kysyisikin…
“Tai siis, jos se käy. Mä en ole kyllä mitenkään hyvä ratsastaja, mutta Fifi kun on – tai kun Fifillä on se kesäihottuma ja kaikkea, niin aina ei voida oikein tehdä mitään, niin olisi kiva harjoitella.”

Sekä Janna että Saga kääntyivät katsomaan mua. Sagan ilme kirkastui heti ja hän rynnisti painamaan kätensä harteilleni.
“Onpa hyvä ajatus!” hän hihkaisi.
“Joo, ei se tosiaan huono ajatus oo”, Jannakin nyökkäsi mietteliäänä. “Son aika nuari viälä kyllä.. Mutta kilttikin. Sun pitäis tiätty käyrä sen selässä kokeilemassa ekana, ennenkun sovitahan mitään.”
“Joo tottakai”, nyökyttelin heti. “Mä siis – voiskohan sen kanssa joskus hypätäkin? Ei mitenkään samantien, kun pitäisi mun eka oppia sitä ratsastamaan, mutta se olisi siistiä ja kun Fifi ei kumminkaan hyppää kauheen korkeelle.”
“Me voirahan sopia siitä sitte, valmentajan kanssa ainaki ekana. Nelly varmaan vois sitten…” Janna pohdiskeli.
En kehdannut sanoa, etten välttämättä haluaisi Nellyä valmentajaksi. Ei mulla ole mitään Nellyä vastaan, mutta se osaa välillä olla vähän pelottava.
“Ja jos ei, niin mä tiedän jonkun joka valmentaa esteillä mielellään”, Saga vinkkasi silmää ja painoi kätensä puuskaan rintansa eteen leveästi hymyillen.
“Palataan Santtu viälä myöhemmin, mietin onko vaikka jollekin vuokraukselle tarvetta”, Jannakin hymyili.

Me ei sitten sen enempää puhuttu siitä tai mitään, mutta vähän innostuin silti. Olisipa siistiä, jos saisin ratsastaa jonkun muun hevosella ja päästä valmentautumaan. Esteitä on niin kiva hypätä, ja vaikka Fifikin tekee sitä mielellään, joskus olisi kivaa päästä kokeilemaan sellaisia tosi isoja esteitä. Samanlaisia kuin vaikka Power Jumpissa. Mutta Fifi tulisi silti tietysti olemaan mulle se kaikista tärkein, vaikka välillä jollain muulla hevosella ratsastaisinkin. Eikä sitä tiedä, Jannahan saattaa ihan hyvin sanoa ettei se onnistu.

[SanttuOsallistuja]

Fifin (kamala) kesäloma, osa 3
Ja ihanaa olla taas kotona

Oli ihanaa vihdoinkin päästä takaisin Hopiavuoreen. Jo ennenkuin Fifi oli päässyt kokonaan ulos trailerista se hörisi ja hörisi, niin että olisi voinut kuvitella tallin pihalle saapuvan jonkun orin. Mutta ei, Fifi se vaan, käärittynä loimeensa ja mä narun päässä hölkäten sen kanssa pihattoa kohti.

Voi että, kun sen oli ollut ikävä sen kavereita. Gæs ja Fanni olivat ensimmäisenä portilla sitä vastassa, ja onneksi kaikki olivat sen verran maltillisia että mä ehdin ottamaan Fifiltä riimun pois ennenkuin ne sitten jo ampaisi yhdessä peremmälle pihattotarhaan, jossa ne ravailivat hetken sinne tänne ja lopulta jäivät nuuhkimaan innokkaasti toisiaan. Tai siis siihen asti, kunnes Gæs päästi tammamaisen kiljaisun ja polkaisi etujallaan, joka sai Fifin pyörähtämään ympäri ja taas kaikki ravasivat.

Eetun kun näkisin niin kyllä sanoisin etten veisi Fifiä enää mihinkään, se on ihan varma. Koko ajatus tuntui nyt ihan tyhmältä, mutta ehkä Fifi ei kantaisi siitä kaunaa tai mitään.
Hetken vaan katselin kun hepat tervehtivät toisiaan, mutta pian mä sitten lähdin kantamaan Fifin tavaroita autosta talliin niiden omille paikoille.

Tallissa oli kaikista oudointa nähdä Mortin karsina tyhjänä. Sen nimi oli vielä karsinan ovessa, mutta ei sen tavaroitakaan enää siellä ollut. Sonja oli lähtenyt sen kanssa sillä välin kun mä olin äidin ja isän kanssa mökillä. Onneksi mä kuitenkin tiesin siitä etukäteen, koska muuten olisi harmittanut tosi paljon jos en olisi ehtinyt sanoa heippa. Sonjalle ja Mortille kanssa. Me kyllä luvattiin välillä viestitellä, ainakin Sonja sanoi että haluaa kovasti kuulla mitä kaikkea me Fifin kanssa tehdään. Ja mäkin sanoin että haluan tietää missä kaikkialla ne Mortin kanssa käy vielä kilpailemassa ja kaikkea. En mä tiedä onko se kilpaileminen se pääasia mistä mä eniten haluan kuulla, mutta se tuntui aika luonnolliselta asialta sanoa. Kun Sonja on kumminkin tosi kiva ja mun tulee vähän ikävä sitä, ja Morttikin on tosi kiva hevonen. Että harmi kun lähtivät, mutta sellaistahan se on.

”Moi.”
Eira oli tullut tallin pihalle. Se selasi kännykkää ja pureskeli purukumia, eikä huomannut mua vasta kun sanoin sille jotain.
”Ai moi”, se vastasi, mutta jatkoi melkein heti kännykkänsä näpyttelyä. ”Te tulitte takas.”
”Joo, ei meidän kauaa pitänytkään olla. Tiiätkö missä Eetu on?”
”Uimassa tai jotain”, Eira kohautti olkiaan. ”Ei silleen kiinnosta.’
”Aa, okei. No ei sitten mitään.”
”Mitä sulla olis ollut? Mäkin voin auttaa.”
”Siis ei mitään, olisin vaan sanonut että tultiin takas.”
”Aha. No se on uimas, en tiiä milloin tulee takas.”
”Joo, okei. Ei se mitään. Nähdään.”

Uiminen voisi olla ihan kivaa, mutta ainakin nyt Fifi saisi vaan olla. Illalla mä tulisin vielä käymään uudelleen ja jos saisin vaikka Ean mukaan, niin voitaisiin sitten käydä maastossa.

Illalla…

Kello oli jo melkein kymmenen, niin että oli viilentynyt kivasti mutta edelleenkin ihan valoisaa. Oli oikeasti tosi ihanaa töltätä Fifin kanssa tuttua metsätietä, Ea ja Gaes ihan siinä rinnalla. Fifikin oli heti paljon viljakkaampi kun sillä oli seuraa, se tölttäsi niin iloisesti korvat pystyssä eikä mun tarvinnut tehdä muuta kuin pitää istuinluut satulassa ja lantio elastisena. Oltiin me Aamua ja Eiraakin pyydetty mukaan, mutta Aamu ei ehtinyt ja Eira sanoi ettei sillä ole hevosta jolla lähteä. Olisi kai joku lainannut, mutta ei me sitten enempää kyselty.
”Tää on niin kivaa”, Ea hengähti, ihan kuin mun ajatukset lukeneena.
”Niin on!”

Kun me otettiin hepat käyntiin rapsutin Fifiä kaulalta oikein kovasti ja annoin sille pitkät ohjat.
”Oliko siellä mökillä kivaa?”
”No.. Ei oikeastaan. Fifi oli aika yksinäinen.”
”Ai, no voi. Harmi”, Ea kallisti päätään ja mutristi suutaan niin että toiseen poskeen tuli lommo.
”Ehkä ens kesänä Gaes vois tulla mukaan?” tyttö ehdotti ajatuksesta ihan innostuen. ”Eihän se teidän mökki nyt niiiiin kaukana oo?”
Mä vähän hölmistyin kun Ea itse sellaista ehdotti. En ajatellut että sitä kiinnostaisi semmoinen idea ollenkaan.
”En mä tiiä”, emmin. ”En aatellut enää viedä Fifiä ens kesänä sinne.”
”Ai miks ei? Jos se saisi sen tyttöystävän nyt mukaan”, Ea hymyili ja pörrötti Gaesin vaaleaa harjaa.

Hetken mä olin vaan hiljaa. En oikein tiennyt voisinko kertoa, että en ollut varma olisiko Fifiä enää ollenkaan ensi kesänä. Tavallaan mä kyllä halusin kertoa jollekin, tai olin mä Kaapolle kertonut, mutta ei se ole ihan sama. Mutta ymmärtäisikö Ea, vai pitäisikö se mua ihan kamalana kun edes ajattelin sellaisia?

”No, nii. Katotaan, ehkä se olis ihan kiva”, vastasin sitten lopulta ja sain mä hymyiltyäkin. Me käännyttiin tieltä polulle joka oli vähän kapeampi mutta siinä oli silti hyvä pohja. Jonkun sadan metrin päässä olisi oja jonka yli Fifi aina tykkäsi hypätä.
”Pitäiskö meidän ravata? Sehän kanssa ravaa maastossa paremmin, jos me mennään Fifin kanssa edellä?”
”Joo, kokeillaan vaan. Jos se pysyy ravilla”, Ea virnisti.
”No mä yritän parhaani. Me kyllä varmaan mennään laukalla se oja.” Keräsin ohjia käteen. Siinä vaiheessa Fifi oli jo ponnistanut isolle raville ja pärskähteli menemään riemuissaan. Voi vitsit, miten mun sydämessä läikähti onnellisesti kun näin ja tunsin miten hyvin mun ponini sillä hetkellä voi.
”Te laukkaatte jo!” Ean nauru kuului meidän takaa, vaikka me oltiin edetty vasta jotain viisi metriä.
”No niin tekin!” huusin takaisin kunhan ensin käännyin olkani ylitse katsomaan. Gaes oli niin söpö, kun sekin laukkasi niin tosissaan ihan Fifin kintereillä.
”Ei haittaa, anna mennä vaan täysillä!”

[SanttuOsallistuja]

Fifin (kamala) kesäloma, osa 2

Oikean korvan lähellä inisi hyttynen. Huitaisin sen pois, varmaan jo viidennen kerran. Olikohan se sama hyttynen? Ei varmaan, niitä parveili meidän ympärillä tusinoittain. Ei tehnyt ollenkaan mieli avata suuta ja hengittää sisään, koska sitten olisi ollut vaan keuhkot takuulla täynnä hyttysiä.

Fifi lompsotteli eteenpäin päätään välillä ravistellen. Sen päällä oleva kiiltäväpintainen loimi kahisi jokaisen askeleen tahdissa ja mun shortsien alla. Ei sitä olisi Fifiksi edes tunnistanut, jos ei olisi jo valmiiksi tiennyt. Loimi peitti sen kokonaan, ihan sinne niskaan korvien taakse asti, ja heti siitä alkoi päähuppu. Vain turpa oli näkyvissä, ja jalat kanssa, mutta sekin oli selvästi liikaa koska ei me päästy varmaan viittäkään askelta ilman että Fifin piti vähintäänkin heilauttaa päätään, potkaista jalalla mahan alle ja pysähtyä hankaamaan nenäänsä jalkaansa vasten. Tavallaan olin tyytyväinenkin siitä, ettei Fifistä näkynyt sinne selkään mitään, muutamaa vaaleaa jouhitupsua lukuunottamatta jotka pilkottivat hupun reunan alta. Mun oloni olisi varmaan ollut vieläkin kurjempi jos olisin nähnyt ne kaikki kaljut laikut Fifin harjamarrossa, jotka se on itselleen hangannut.

Ensin Fifi ei halunnut ollenkaan lähteä mihinkään. Kai se on nyt todennut, että se pelto on paras paikka olla, koska siinä on sentään näköyhteys naapuriin. Siellä on kuitenkin kaksi hevosta kanssa. Yleensähän Fifi kotona lähtee maastoon ihan hyvin, mutta nyt mun piti sitä patistaa aika kovastikin että se suostui kääntyilemisen ja peruuttelemisen sijaan lähtemään eteenpäin. Siitä kyllä huomasi, ettei se siltikään tehnyt sitä mielellään, mutta mun oli ihan pakko päästä jonnekin tyhjentämään päätä. Kaapo kulki meidän perässä, välillä ihan siinä rinnalla hölkäten mutta useimmiten muutaman metrin päässä ojista sammakoita haistellen. Oli huono omatunto siitä, että olin Fifin ottanut mukaan. Olisi vaan pitänyt sen antaa olla kotona pihatossa. Mutta mä niin luulin että meillä olisi ihanaa siellä, kun voitaisiin viettää aikaa kaksin ja maastoilla ja kaikkea. Mutta ei se kyllä ihan ihanaa ollut. Fifi oli selvästi apea ja varmaan väsynyt. Sen ötököiden häätämisen täytyi olla tosi raskasta kun sitä tekee vuorokauden ympäri. Sentään mä nyt sain pestyä sen helposti joka päivä, välillä kaksikin kertaa päivässä, mutta silti. Ensi kesänä en sitä kyllä ota mukaan, enkä tänäkään kesänä uudelleen.

Jos..

Pureksin hampaita yhteen. Jos Fifille tulee enää seuraavaa kesää. Niin, niin kamala ajatus kuin se olikin, olin mä sitä alkanut miettimään. Oliko se oikeasti reilua Fifiä kohtaan, kun sillä oli niin vaikeaa? Kipeäkin se taisi jotenkin olla, kai niitä kaikkia hankaumia ja haavaumia kivisti väkisinkin. Kyllä mä olin alkanut miettimään, että olisiko sille parempi päästä pois. Siis sillä lailla kokonaan. Eläinlääkärikin oli epäillyt, että tuskin sen ihottuma ainakaan helpottaa, ellei se pääsisi jonnekin missä ei olisi ollenkaan ötököitä. Eikä sellaista paikkaa Suomessa ole, kun täällä on ötököitä ihan joka paikassa. Ja Islantiin Fifi ei saa mennä. Eikä se ole siellä syntynytkään, niin eihän varmaan edes puhuisi niiden hevosten kanssa samaa kieltä.

Puristin pohkeillani Fifin kylkiä. Kotona se olisi heti hypähtänyt hytkyvään tölttiin, kauhonut ensin pari askelta etujaloista rullaten ja ravitahtisena, kunnes se löysi tasapainonsa ja töltti puhdistui pehmeäksi ja kauniiksi. Nyt se vain vähän kiristi vauhtia ja käänsi päätään, vähän niinkuin katsoen mua olkansa ylitse.
”Mennään vaan”, koitin kuulostaa pirteältä ja kannustavalta, mutta en tainnut ihan onnistua siinä. Olo ei ainakaan ollut sellainen. Maiskautin, ja vastahakoisesti Fifi lähti töltille. Hitaalle sellaiselle, ja ehkä vähän passitahtiselle, mutta ihan sama. Kunhan nyt mentiin vaan, jos ei muuten niin hyttysiä karkuun.

Hyvän matkaa me mentiin. Fifikin tuntui hetken kuluttua vähän piristyvän ja sen askel reipastui. Pitelin ohjista kiinni, mutta ne roikkuivat aika löysänä Fifin kaulaa vasten. Olin irrottanut ne sen suitsista ja laittanut Fifin päässä olevaan riimuun kiinni, kun en jaksanut laittaa varusteita. Ja me oltiin ennenkin Fifin kanssa maastoiltu niin usein niin uskalsin ihan hyvin mennäkin sen kanssa sillä lailla.
Kun lopulta naapurin pellon reuna tuli vastaan, hidastin äänellä Fifin käyntiin. Se veti päänsä ihan alas ja pärski monta kertaa kävellessään. Sitten sekin alkoi katselemaan sinne pellolle, jossa ne naapurin hevoset laidunsivat. Pieni tumma poni ja kirjava, vähän isompi mutta siro hevonen siellä asustivat, muuta en niistä tiennyt. Kauempana se kirjava olikin, pää laskettuna pitkään ruohikkoon. Fifi hirnui sille kimeästi, ihan tunsin miten sen kyljet tutisivat. Kirjava nosti päänsä terävästi ylös ja hirnui takaisin – sillä oli aika kummallinen ääni, tosi sellainen matala ja rosoinen eikä yhtään samanlainen kuin vaikka Fifin, mutta se ei tullut lähemmäs. Fifikään ei enää sitten hirnunut, vaan jatkoi vain matkaa. Kai se tarkisti, että olehan sinä oikeasti ja varmasti siinä. Sen taisi olla ikävä Gæsia ja muita sen kavereita.

Kumarruin silittämään sen kaulaa.
”Ylihuomenna mennään takaisin kotiin”, lupasin sille. ”Ja sitten sun ei tarvii enää tulla tänne. Tai muutenkaan mennä minnekään. Mä en ihan ajatellut loppuun, anteeksi.”

Fifi ei tuumannut mitään, parkkeerasi itsensä vain oman peltonsa eteen selvästi sen oloisena, että sinne olisi nyt seuraavaksi päästävä. Laskeuduin alas selästä ja avasin Fifille portin, josta se asteli sisään ilman riimua. Hetkeksi se vielä kääntyi ja pysähtyi, ja ojensin sille taskusta puolikkaan porkkanan. Pehmeästi Fifi hamusi sen suuhunsa, ennenkuin se sitten lähti kesälaitumensa aidan vierelle syömään, siihen joka oli kaikista lähimpänä naapureita.

[SanttuOsallistuja]

Fifin (kamala) kesäloma, osa 1

Meillä on Fifin kanssa nyt taas vähän vaikeaa. Tai, ei oikeastaan edes vähän vaikeaa, vaan ihan tosi vaikeaa.

Joka kesähän Fifin kanssa on ollut enemmän tai vähemmän haastava, mutta jotenkin sitä on ollut helpompi kai tavallaan sulkea silmät – tai en tiedä, ei ehkä edes sulkea silmät, mutta olla sillä tavalla todella tiedostamatta sitä. Tai joo, kyllähän mä olen sen tiedostanut, mähän Fifiä olen käynyt pesemässä kaiken maailman super shampooilla, laittanut erilaisia rasvoja ja seerumeita, suihkuttanut miljoonaa erilaista ötökkämyrkkyä ja loimittanut ja vaikka mitä muuta.

Huohh.

Silti. Aina on ollut sellainen olo että ei kai se tilanne nyt oikeasti ihan niiiiin paha ole sitten kumminkaan, kun mähän siellä tallilla olen käynyt Fifin oloa juurikin helpottamassa. Sitten matkalla kotiin on jo ollut helpompi olo, sellainen luottavainen ja huojentunut. Kyllä se siitä sitten, kun ne aineet taas puree.

No. Nyt ei enää tunnu siltä.

Fifi on ollut nyt melkein viikon meillä mökillä mukana. Kysyin Eetulta olisiko se ok, että Fifi lomailisi hetken täällä meillä. Tai siis meidän mökillä, tai siis meidän mökin naapurin pellolla, jossa on vanha katos kaiketi lampaita tai ihan hevosia varten. Meidän pelto tai katos se ei siis ole, mutta siinä on ihan langat ja kunnon tolpat, ja ihan naapurissa on muita hevosia jotka Fifi näkee. Koskemaan se ei pääse, mutta näköyhteys on kuitenkin. Kun viime kesänä mä siitä jo haaveilin, että olisipa ihana ottaa Fifi kesällä mökille mukaan, kun siellä on niin paljon metsää ja järvikin ihan lähellä ja kaikkea. Voisi sitten ratsastaa vaikka yöllä, kun ei ole niin kuuma. Ja kun me ollaan mökillä kuitenkin taas useampi viikko. Sitten kun mekin täältä lähdetään niin Fifikin pääsee kyllä takaisin kotiin Hopiavuoreen.

Tavallaan en välttämättä olisi Fifiä sitten kumminkaan ottanut mukaan, mutta kun viime kesänäkin hävetti koko ajan pyytää muita auttamaan sen kanssa. Juurikin niiden loimien ja huppujen ja ötökkämyrkkyjen ja rasvojen kanssa. Mökiltä on sen verran matkaa polkea pyörällä, että joka päivä en sitä millään jaksaisi tehdä. Teen, ja teinkin, jos on ihan pakko, mutta nyt ajattelin että helpompaa olisi hoitaa Fifiä kun se on täällä meillä vaan. Vaikka harmittaa ettei sillä ole kaveria, varsinkin kun se ensin niin kovasti huuteli muiden perään kun se tänne tuli, mutta nyt se jo laiduntaa ihan sujuvasti.

Silti.

Toiveet kisakesästä ei ihan toteutuneet, taaskaan. Käytiin me ihan parissa pienessä kisassa, ja meillä meni itse asiassa aika hyvinkin, mutta jo aikaisin keväällä Fifi alkoi taas oireilla. Sen karvasta tuli ihan kiilloton ja se pudotti talvikarvaa epämääräisinä tuppoina sieltä täältä, eikä ollenkaan sillä lailla tasaisesti kaikkialta kuten muut hevoset. Se hankasi jatkuvasti hännän tyveä tai harjaa tai otsaa johonkin, mihin ikinä pystyikään, ja koitti purra mahan alle ja ryntäistä sen minkä yltti. Ja vaikka mä heti ryhdyin sitä loimittamaan ja pesemään kun huomasin ne ihan ensimmäisetkin oireet, niin tuntuu ettei siitä ole mitään hyötyä. Oikeasti, Fifi näyttää aika kamalalta. Ihan koinsyömältä. Tai muuten vaan kapiselta.

Allergialääkettäkin mä olen sille jo monta kuukautta antanut, tarkalleen kolme kohta, mutta ei siitäkään taida olla mitään iloa. Tai ehkä se on vähän auttanut pahimpaan, mutta siinäpä se. Eläinlääkärikin on käynyt taas monta kertaa. Joo joo, on kesäihottumaa ja allergiaa, ja kaiketi jotain yliherkkyyttä jollekin mille lie. Kaikkea vaivaa on, mutta miksei yhtään keinoa millä niitä parantaa, tai edes lievittää?

Makasin selälläni pitkässä ruohikossa kädet sivuille levitettynä ja pidin silmiä kiinni. Aurinko porotti melkein pilvettömältä taivaalta ja ohi lenteli surisevia ötököitä jatkuvasti. Hiton ötökät. Oikeasti, jos niitä ei olisi niin kaikki olisi varmasti paljon paremmin. Vihaan niitä niin paljon. On kamalaa katsella kun omalla ponilla on kurjaa eikä sitä voi mitenkään auttaa.

Sillä lailla aurinkokin oli kuuma, vaikka tähän mennessä oli ollut aika maltilliset lämpötilat, että iholle nousi hiki ilman että tarvitsi tehdä mitään. Mietin, miltä Fifistä mahtoi tuntui ihottumaloimen alla. Vaikka se oli klipattu, senkin täytyi olla kuumissaan. Välillä lämmin tuuli koitti puhaltaa, mutta tuntui kuin sen voimat olisivat loppuneet kesken kaiken – se vain lopetti yrittämisen ja kuihtui pois.

Kuulin pehmeitä askeleita lähistöltä. Hetkeksi ne pysähtyivät, kunnes pian jatkuivat taas. Seuraavaksi jotain pehmeää ja vähän karvaista painui sormiani vasten. Raotin toista silmääni ja kurkkasin sitä jotain. Fifi oli tepastellut ihan vierelleni ja nyhti parhaillaan pitkää ruohoa, vaalea häntä lähes tauotta hutkien molemmin puolin ja välillä mahan allekin.

Kurkkuun nousi hetkeksi pala, mutta se oli onneksi helppo niellä pois.

Me mentäisiin taas päivä kerrallaan, ihan niin kuin viime kesänäkin ja sitä edellisenä. Ei haittaa vaikka me ei kisattaisikaan, ei se ole niin tärkeää. Ehkä pahin olisi nyt sitten ohi, kun alkukesästä ötökäthän on aina ärhäkämpiä.

Mutta… Jos ei, niin sitten… Ei tunnu kovin reilulta vaatia Fifiltä kestämään kesästä toiseen, aina vaan, kun mikään ei tunnu sitä auttavan.

“Lähdetäänkö järvelle?” kysyin ja könysin istumaan. “Mennään uimaan.”

Fifi ravisti päätään ja pärskähti niin että räkää lensi. Sitten se kuitenkin nosti päätään ja katsoi mua – tai ainakin luulen niin, ei sen silmiä oikein nähnyt sieltä hupun mustan verkon takaa – ja näytti odottavan että nousisin. Ainakin vedessä se olisi hetken aikaa vapaa ötököistä ja saisi olla ihan ilman loimeakin.

[SanttuOsallistuja]

Kisajännitystä ilmassa
Tapahtui vasta matkalla Pariisiin
Anteeksi Sonja, kun en kerkeä kirjoittamaan matkasta yhtä paljon kuin se tarinallisesti ansaitsisi. Hengessä oon kyllä vähintäänkin mukana!

Vatsanpohjassa kipristeli. Jännitti ihan hirveästi. Me oltiin kuitenkin menossa Pariisiin. Siis Pariisiin! Enkä mä edes kisaisi siellä, ja silti mua jännitti! Ei käynyt kyllä yhtään kateeksi Sonjaa, jota taisi kyllä jännittää myös. Ainakin sillä tavalla se oli normaalia vakavampi ja ehkä vähän kalpeampikin. Mutta ehkä se helpottaisi sitten kun me päästään perille.

“Ainiin”, Sonja rikkoi hiljaisuuden ihan yhtäkkiä ja kääntyi katsomaan mua. “Tekin olitte Fifin kanssa kisaamassa silloin viime viikonloppuna, eikö vaan?”
Sonja hymyili vähän ja kuulosti oikeasti kiinnostuneelta.
“Joo”, vastasin myös hymyillen. En ollut ehtinyt koko kisoista sanoa yhtään mitään kun kaikki keskittyminen meni siihen Pariisin matkaan. Oli tarvinnut pakata kotona ja tallilla, ja harjoitella Mortin kanssa taluttamista ja letittämistä miljoona kertaa, että se varmasti sujuisi. Tai ei Mortin ehkä tarvinnut mitään taluttamista opetella, kyllä se osasi tulla mukana, mutta mä halusin olla ihan satavarma että sen kanssa ei kävisi mitään vahinkoa. Olisi ihan kamalaa mennä Pariisiin asti ja sitten aiheuttaa vaikka joku vaaratilanne. Sonja ei enää ikinä ottaisi mua mukaan yhtään mihinkään.

“No, miten teillä meni?”
“Noo.. Ihan kivasti. Mua kyllä jännitti ihan sikana, joka tuntuu nyt tosi oudolta sanoo kun me ollaan kumminkin menossa tosi paljon isompiin kisoihin…”
“Saahan sitä jännittää silti!” Sonja naurahti lohduttavasti. Ehkä se puhui vähän myös itselleen.
“No joo… Ei me kyllä sijoituttu. Me oltiin seitsemänsiä.”
“Montako kisaajaa siellä oli yhteensä?”
“Kolmetoista.”
“Hyvin teillä sitten selvästi meni. Mitä te sitten niinkuin teitte, miten tuollaiset issikka kisat oikein toimii?” Sonja jatkoi edelleen uteliaan kuuloisena.
Tavallaan oli aika hyvä että Sonja keksi jotain puhuttavaa, niin sitten mua ei ehtinyt jännittää, enkä ehtinyt ajatella oliko mulla varmasti tarpeeksi monta sukkaparia mukana. Ehkä ehtisin ostamaan sukat jos niitä tarvitsisin.

“Me mentiin T8 luokka, jossa on siis radalla samaan aikaan ainakin kaks ratsukkoo. Ja siinä sitten esitetään ohjelma kuuluttajan ohjeiden mukaan, jossa on vaan tölttiä molempiin suuntiin. Eli oikeesti se helpoin luokka mitä on, kun töltin temmonkin saa valita ite.”

Sonja nyökytteli.

“Niin me mentiin Fifin kanssa sit vaan kierrokset tölttiä molempiin suuntiin. Oltaisiin varmaan saatu paremmat pisteet jos mua ei olisi jännittänyt niin paljoa, niin välillä tuli vähän tahtirikkoa kun Fifikin jännittyi. Mut ei se mitään, kun ne oli meidän ekat kisat ja kaikkea. Se oli ihan kivaa kyllä.”
“Hyvä että jäi sellainen olo, kisaamisen on kuitenkin tarkoitus olla hauskaakin. Tai ainakin sen kannattaisi olla”, Sonja naurahti.
“Joo.. Jännittääkö sua yhtään?”
“Ai jännittääkö?” Sonja hymähti. “Joo, jonkin verran.”
“Ei se mitään, varmaan kaikkia jännittää ees vähän. Hyvin teillä kuitenkin varmasti menee, kun te ootte harjoitelleet niin paljon ja kaikkea.”
“Toivotaan niin! Ja ainakin kokemusta rikkaampi sitten.”
“Jep. Haluatko muuten nähdä kuvan jonka mun isä otti sieltä kisoista musta ja Fifistä?”
“Tottakai!”

Vanha kuva jota häikäilemättä käytän uudelleen, hähäh

[SanttuOsallistuja]

Se toinen issikka

Talliin oli tosiaan tullut toinen issikka, niinkuin Aamu oli epäillyt. Mä olin ihan hurjan iloinen siitä, koska tiesin ihan varmaksi että Fifikin olisi.

Pääsin näkemään sen, sekä sen omistajan, silloin kun ne muuttivat meidän talliin. Sen issikan omisti jotenkin tosi tutun näköinen tyttö, mutta en millään keksinyt että mistä. Nimen sain kuitenkin selville. Ea. Se oli aika erikoinen nimi. Siis hieno, mutta tosi erilainen. Se vaikutti ihan kivaltakin, joka oli tosi hyvä juttu. Voisin lähteä sille näyttämään maastoja ja kaikkea sitten kunhan se ja sen hevonen kunnolla kotiutuu.

Se toinen issikka oli kai tamma, ja silläkin oli vähän erilaisempi nimi. Tai ei se niin erilainen ollut, islantilainen vaan. Jossullakin on vaikka minkä nimisiä hevosia. Se oli aika paljon vaaleampi kuin Fifi, ja sillä oli vaaleanpunainen turpa. Mietin kumminkin heti, että joku ihan varmasti vielä sekoittaa ne, ainakin jos takaapäin katsoo. Onhan ne molemmat pörröisiä talvikarvassaan ja molemmilla on vaalea harja ja häntä.

Lunta oli alkanut satamaan juuri kun lähdin ajamaan pyörällä tallia kohti. Enää ei kauaa kyllä pystyisi pyöräilemään sinne, ei ainakaan mun pyörällä. Pitää keksiä sitten jotain, kun äiti ei kuitenkaan aina jaksa heittää ja isällä on niin kiire töissä. Tai kai äiti heittää jos on pakko mutta kun mä en aina jaksaisi pyytää, kun se on niin vaikeaa..
Oli kuitenkin kivaa että tuli lunta. Tulisi nyt sen verran, ja pakkasta kanssa, että se jäisi maahan. Sitten meillä olisi Fifin kanssa hyvä pohja tulevan viikonlopun kisoissa. Mä päätin, että me lähdettäisiin sinne Seinäjoen kisoihin josta Jossu kertoi. Ihan vaan kokeilemaan, varsinkin kun ehtisin ihan hyvin käymään siellä ja silti valmistautumaan Sonjan kanssa vielä pari päivää Pariisin matkaan. Äitikin oli jopa antanut luvan lähteä sinne, vaikka ensin mä vähän epäilin. Se jopa mietti että olisi lähtenyt mukaan, mutta ei sitten kuitenkaan. Ihan hyvä, koska jonkun pitäisi huolehtia Kaaposta. Se ei voisi tulla Pariisiin.

Riimu ja naru kädessä vihelsin pihaton portille päästessäni. Tiesin ettei Fifi tulisi vastaan vaikka kuinka viheltelisin, mutta ei sen tarvinnutkaan. Viheltäisin silti, niin sitten se ainakin tiesi että olin tulossa.
En ehtinyt kuitenkaan paljon porttia pidemmälle kun näin Fifin vähän kauempana.
Se seisoi nenät vastakkain Gæsin kanssa, ja siinä ne vaan nuuskuttelivat toisiaan. Niillä oli molemmilla tosi ystävälliset ilmeet, eikä kumpikaan oikein tuntunut huomaavankaan mua. Yleensä siinä vaiheessa Fifi tuli jo äkkiä tarkistamaan oliko sille porkkanaa ja ainahan mulla oli, nytkin taskussa odottamassa.

Vedin äkkiä kännykän esille. Ne oli niin söpösti siinä kaksistaan, että tahdoin ottaa siitä kuvan muistoksi. Ja voisin lähettää sen sitten Ealle kanssa, kunhan ensin saisin sen numeron.
Mulle tuli ihan sellainen olo, että Fifi ja Gæs oli molemmat tosi onnellisia siitä että niillä oli toinen issikka kaverina. Fifikin oli ennen mulle tuloaan asunut isossa issikkalaumassa, ja jotenkin arvelin että Gæs varmaan myös. Jossukin aina sanoo, että kyllä issikka tarvitsee issikan seuraa. Vaikka on se parempi että niillä on edes jotain hevosseuraa kuin ei mitään, mutta jotenkin ne kai tunnistavat omansa..

Juuri kun sain kuvan napattua Fifi viimeinkin tajusi mun tulleen paikalle. Gæs huomasi myös, niin se laittoi korviaan vähän luimuun joka sai Fifin heti väistämään sitä. Ensin Gæs tuli mun luokse, mutta sille en antanut porkkanaa vaikka se tervehtimään tulikin. Annoin sen haistella kättäni ennen kuin silitin vähän sen poskea. Sitten se kyllästyi ja lähti muualle, niin Fifi pääsi siihen.
”Moikka”, tervehdin sitä ja rapsutin ponini otsaa. ”Onko sulla tyttöystävä?” kysyin hymyillen ja ojensin Fifille porkkanan, jonka se hamusi pehmeästi suuhunsa. Sitten se pärskähti ja ravisti päätään, joka vaan nauratti mua.
”No ei sitten. Tuu, lähetään me käymään maastossa.”

Fifi ja Gæs
Ea saa halutessaan kopioida kuvan Gæsin sivuille copyja vastaan (© Jesse)

[SanttuOsallistuja]

Fifille uusi ystävä?
Tapahtui ennen Ean ja Gaesin saapumista tallille

Fifi odotti käytävällä Jussin tallin puolella. Se oli varmuuden vuoksi molemmin puolin kiinni, mutta seisoi silti ihan rauhassa. Aikaisemminhan se ei olisi ollenkaan malttanut, vaan seilasi pyllynsä kanssa puolelta toiselle käytävällä ja yritti maistella naruja. Nyt se oikeastaan näytti jopa vähän nuokkuvan, sillä tavalla sen alahuuli lörpötti pitkänä ja pää painui hitaasti aina vaan alemmas.

Eilen meillä oli ollut taas Jossun valmennus sen tallilla. Fifi oli tosi hyvä! Me tehtiin paljon avotaivutuksia käynnissä ja töltissä, joka auttoi hirveästi laukannostoissa. Riitti että siirsi vähän sisäistuinluuta eteen ja maiskautti. Vielä ne nostot tulee usein enemmän vaan eteen kun ylös, mutta ei se mitään. Kyllä nekin siitä. Jossu on nyt sitä mieltä, että meidän pitäisi oikeasti mennä kisoihin. Sen mielestä Fifi on kehittynyt niin paljon, ja mä kanssa, että olisi hyvä käydä hakemassa tuomareilta kommentteja. Mä en oikein osannut sanoa siihen mitään, varsinkin kun Jossu kertoi että Seinäjoella olisi kahden viikon päästä harjoituskisat joihin se on itsekin menossa ja Fifi pääsisi samalla kyydillä. Lupasin kuitenkin lopulta miettiä asiaa, koska en ihan tiedä uskallanko vielä mennä mihinkään kisoihin.

Olin hakemassa Fifin varusteita kun näin Aamun Polinan karsinalla. Me oltiin nähty jo muutamaan kertaan ja vähän juteltu, muttei mitenkään paljoa. Ensin meinasin vaan mennä moikaten ohi, mutta musta tuntui että Aamulla oli ehkä joku vähän vialla. Tai se näytti ainakin tosi huolestuneelta.
”Moi.”
Aamu vilkaisi muhun olkansa ylitse ja siirtyi seisomaan karsinan ovelle sivuttain, ehkä siksi ettei joutuisi puhumaan selkä mua kohti.
”Moi”, se vastasi.
”Onks Polinalla kaikki okei?” kysyin ja katselin karsinassa seisovaa tammaa. Se näytti kyllä ihan terveeltä.
”Joo, on sillä. Ainakin siis tavallaan.”
”Okei..?”
”Mä vaan mietin onko sen jalat vähän kipeet, kun sillä on niitä kaikkia nivel juttuja. Ei muuta.” Aamu hymyili ja kuulostikin aika huolettomalta.
”Niin joo..” Oli niistä Polinan vaivoista tainnut olla puhetta, ainakin siitä että sillä on ollut kaviokuume. ”No jos yhtään lohduttaa niin mäkin mietin tosi usein onks Fifi kipee. Sillä siis ei oo vikaa nivelissä, mut kaikkee muuta. Tai ei nyt kaikkee mut kesällä ihottumaa ja sellasta.. Nyt ei onneks oo mitään.”
”Mm. Tosi ärsyttävää, oikeesti, kun ei tiiä onks ne kipeitä vai ei. Osaispa eläimet puhua niin olis paljon helpompaa”, Aamu puuskahti vähän naurahtaen. Mäkin hymyilin.
”No jep. Me ollaan menossa Fifin kanssa menossa maastoon, haluuttekste tulla mukaan?”
”Mä en taida ehtiä, kun mun kyyti tulee tunnin päästä.”
”Mun isä tulee kans hakeen, niin me voidaan viedä sut kotiin?”

Polina pysyi hyvin Fifin vauhdissa, vaikka se olikin tosi reipas. Vaikka nyt oli taas muutama aste lämmintä ja märkää kun vettä tuli vähän väliä, niin muutaman päivän verran ehti olla ihan pakkasta ja kuuraakin. Fifi tuntuu aina heräävän uudelleen eloon talven tullessa, enkä kyllä ihmettele. Kesät on sille niin vaikeita.
”Minkä ikäinen se on?” kysyin Aamulta ihan uteliaisuudesta.
”Kuusitoista. Semmonen vanhus”, Aamu vastasi ja taputti kevyesti Polinan kaulaa toisella kädellään.
”Eihän kuusitoista vielä niin kauheen vanha oo?”
”Nii, eikai silleen, mut Polina on tehnyt aika paljon kaikkee. Siitä piti eka tulla ravuri ja sit se on ollut vaellustallilla ja ratsastuskoulussa. Ja onhan se vähän eri issikoilla, eikö ookkin?”
”No joo, on se kai. Tai kyllä ne elää aika vanhoiksi.”
”Kuulitko sä jo, että tallille on kai tulossa toinenkin issikka?”

Vilkaisin Aamuun olkani yli.
”Ai? En, mut onpa kiva!”
”En mä siis tiiä varmaksi, kunhan kuulin ohimennen kun muut puhu”, Aamu huomautti, varmaan varmuuden vuoksi etten mä innostuisi vielä liikaa. Vähän kyllä ehdin jo innostua koko ajatuksesta, koska Fifi ihan varmasti tykkäisi toisesta issikasta. Jossu aina sanoo, että issikka kaipaa toista issikkaa, ja kyllähän se käy ihan järkeen. Ne kumminkin elää islannissakin isoissa laumoissa, parhaimmillaan siellä on ihan satapäinen lauma.
”Okei. Ois hauskaa, Fifi saisi sitten ihan oman kaverin. Ainakin toivottavasti, jos ne toisistaan tykkää. No mut, haluisiksä vaikka ravata?”
”Joo haluun! Menkää te edellä, kun tunnette reitit paremmin.”

[SanttuOsallistuja]

Seikkailunhaluinen

Onneksi tulee talvi.

Fifin kanssa kesät ei ole ollenkaan helppoja. Tämä mennyt kesä varsinkin oli ihan tosi haastava. Tai ensin tuntui että se meni ihan hyvin, kun alkoi loimittamaan tarpeeksi ajoissa, piti Fifin lyhyessä karvassa ja pesi sitä ahkerasti joka toinen päivä. Musta on tullut aika hyvä klippaamaan nyt kun sitä on pitänyt tehdä niin paljon, enää ei jää epätasaisia kohtia joissa karvat on pidempiä kuin muualla. Kainalotkin saan Fifiltä hyvin ajeltua, vaikka ennen ne oli vähän hankalat. Kun siellä on kuitenkin aika paljon löysää ihoa.
Sitten kun me käytiin äidin ja isän kanssa mökillä, niin selvisi että Fifi ei pärjää viikkoa ilman että sitä pesee. Olihan sillä ihottumaloimi päällä, mutta se taisikin sitten olla just se huono juttu. Fifi kun asuu pihatossa niin sillä tarvii siellä olla ihottumaloimi sitten kokoajan päällä, kun ötököitä on eri tavalla kun tallissa. Olisikin helpompaa jos Fifi asuisi tallissa, mutta se ei viihdy siellä yhtään niin hyvin kuin pihatossa. Tallissahan se karkaili ja tuhosi karsinan seinät ja kaikkea. Kuumalla säällä loimi tietysti alkoi hiostamaan ja hiertämään, ja Fifin iho taitaa muutenkin olla aika herkkä menemään rikki. Kun me tultiin mökiltä takaisin niin mua odotti tosi nuutunut ja loimen alla arpinen poni. Eetu oli aika pahoillaan siitä, kun ei ollut huomannut mitään. Eikä se ole ihmekään, oli niin kuuma että kaikki hevoset olivat ihan nuutuneita eikä loimen läpi sellaisia haavaumia nähnytkään, ja kun mä itse olin kumminkin ohjeistanut että loimi päällä kokoajan.

Siksi varmaan tuntui että kesä jatkui ihan ikuisuuden. Oli tosi kurjaa katsella kun Fifi vaan kihnutti itseään joka paikkaan ja sen oli muutenkin hankala olla. Eikä se kuumuus tosiaan auttanut asiaa, ja ötököitäkin oli ihan hirveästi. Kesä olikin Fifin osalta sitten tosi kevyt, me käytiin kyllä välillä maastoilemassa sitten iltaisin mutta ei oikeastaan muuta. Kaikki keskittyminen meni vaan siitä kaikesta selviämiseen.

Sitten kun pahin ötökkäkausi alkoi olla ohi, niin sitten tuli tietysti polttiaiset. Ne vasta pahoja olikin, ja kun niitäkin oli niin pitkään! Mulla oikeasti alkoi loppua jo usko siihen että Fifi selviää, kun niin vimmatusti se jaloillaan mahan allensa potki ja rikki hangatulla hännällään huiski, vaikka sillä olikin loimi päällä. Pesin sitä ihan kokoajan, tai siltä se musta tuntui. Ja rasvasin sen haavoja, joita oli korvien sisäpintoja ja harjamartoa myöden. Yli puolet sen harjasta onkin kadonnut sen hankaamisen takia. Mun piti ottaa ihan yhteyttä eläinlääkäriinkin siitä, ja sain Fifille kortisonivoiteen mitä sitten niihin haavaumiin levittää.

Olihan meillä hyviäkin päiviä kun me päästiin tekemään ihan oikeasti juttuja. Jossun avulla meille on viimein auennut Fifin kanssa tosi hyvä, tasapainoinen töltti. Se tuntuu ihan mielettömältä selästä, kun sen liike on niin pehmeä ja tasainen. Siinä puhtaassa töltissä Fifi hakeutuu myös tosi hyvin itse tuntumalle ja pysyy siinä, kunhan itse muistan pysyä sen lähellä. Tiivis, muttei raskas istunta, jalat lähellä muttei purista, jäntevä keskivartalo. Näitä juttuja Jossu on hokenut vaikka kuinka paljon ja nyt musta alkaa tuntumaan oikeasti siltä että ratsastan, enkä vaan istu kyydissä tekemässä virheitä. Se on tosi hienoa, vaikka kyllä musta edelleen kivointa on Fifin kanssa kuitenkin käydä maastossa laukkaamassa ilman satulaa.

Nyt kun on alkanut olla viileämpää tuntuu että viimeinkin elämä tallilla taas helpottuu. Fifi saa olla ilman loimea vielä, kun ei ole kumminkaan niin kylmä että se takkia tarvitsisi vaikka se onkin klipattu jokunen tovi sitten. Ihottumaloimi – tai siis ne kaikki kolme, kun niitä piti ostaa useampi että voi vaihtaa kun yksi menee pesuun – on viety talvivarastoon ja mä niin toivon, että ne pysyykin siellä. Mutta tuskin polttiaiset enää takaisin tulee, ne kun asuu ruohossa ja tässä on kumminkin ollut pari pakkasyötä…

Kaapo odotti meitä kärsivällisenä mutta valppaana tallin käytävällä. Se oli makuullaan mutta katseli pää ylhäällä miten laitoin Fifille satulaa selkään. Poni seisoi käytävällä, riimunnaru kaulan yli heitettynä ja korvat rennosti ympäriltä kuuluvia ääniä seuraillen. Mun ei enää tarvinnut sitoa sitä kiinni, koska Fifi tiesi että se saisi porkkanan kun se seisoisi paikallaan. Harjaus, porkkana. Satula, porkkana. Suitset, porkkana. Selkään, porkkana.
Paitsi jos lähellä oli heiniä näkyvillä, niin sitten Fifi saattoi kyllä lähteä hiippaillen niiden luokse, mutta ei sillä kertaa ainakaan. Ulkona alkoi tulla jo hämärää kun mä vasta vedin kypärän päähän, mutta ei se haitannut. Mulla oli heijastinliivi ja otsalamppu. Kaapollakin oli oma heijastinliivi ja punaisena vilkkuva led kaulapanta, sekä Fifillä tietysti kanssa oli heijastimia oikeastaan vähän joka paikassa. Jalustimissa, suitsissa, putseissa ja ratsastusloimessa.

”Meettekö maastoon?” Sonja kysyi. Se tuli juuri satulahuoneesta kun talutin Fifiä ulos.
”Joo. Mennään vähän tölttäämään ja laukkaamaan niin saadaan lavat auki”, vastasin nyökytellen.
”Sepä kiva. Tulisin muuten mukaan mutta meillä on Mortin kanssa just kunnon treenit tänään.”
”Ei haittaa, mennään joku toinen kerta. Millaset treenit?”
”Vastalaukkaa ja vaihtoja ajattelin. Me kai lähdetään ensi kuussa Ranskaan kisaamaan..” Sonja sanoi, muttei kuulostanut ihan täysin varmalta. Seuraavaksi se jo kuitenkin tuntui innostuvan jostain, mutta lähes yhtä nopeasti tuli toisiin ajatuksiin.
”Onks se outoa jos kysyisin sua meidän mukaan hevosenhoitajaksi…?” Sonja kysyi vähän empivästi.
Sitä mä en osannut yhtään odottaa.
”Ai mitä? Siis niinkun groomiksi vai? Onks ne jotkut isotkin kisat?”
”Paris SIM Week, eli on ne. Ja ne kestää viikon.”
”Okei..” vilkaisin Fifiin. Kuulosti aika hurjalta ajatukselta, vaikka samaan aikaan aloin kyllä vähän innostuakin. Olisipa siistiä päästä näkemään jotkut isot kisat ihan läheltä! Ja viikko varmasti onnistuisi kouluakin ajatellen, mä oon kumminkin tehnyt jo melkein kaiken tarvittavan valmiiksi ja voisin tehdä jotain tehtäviä vaikka sielläkin.
”Ei siis mitään paineita, ei sun todellakaan ole pakko. Kunhan mietin”, Sonja naurahti hyväntuulisesti. ”Mutta Mortti on tosi fiksu, varmasti pärjäisit sen kanssa jos sitä mietit. Mä voin kyllä maksaa sen huvin, pääasia että saan sinne jonkun auttamaan.”
”Kyllä mua kiinnostaisi”, myönsin, vaikka samalla oli aika hurja ajatus että mun pitäisi sitten jossain ulkomailla isoissa kisoissa pärjätä ihan vieraan ison hevosen kanssa. ”Mut en lupaa vielä, kun mun tarvii kysyy lupa ensin ja kaikkea.”
”Tottakai. Ja teet niinkuin susta hyvältä tuntuu, enköhän mä jonkun saa mukaan. Mutta tiedät että voit tulla!” Sonja vakuutti edelleen hymyillen ennenkuin jatkoi matkaansa Mortin karsinalle.

Fifin kynityn näköinen harja heilahteli puolelta toiselle rytmikkään töltin tahdissa. Sen kaviot kopahtelivat hiekkatietä vasten puhtaassa nelitahdissa. Kuin musiikkia korville, Jossu sanoisi siitä. Kaapo juoksi meidän vierellä ja Fifi pärskähteli innoissaan mutta rentona. Sen hengityksen mukana ilmaan nousi höyryä. Synkäksi tummunut metsä tuntui ihan kaartuvan meidän ympärille, kun otsalampun valossa tie näytti jatkuvan loputtomiin.
Ei se kumminkaan jatkunut. Tiesin, koska me oltiin menty se tie miljoona kertaa siihen mennessä. Eikä se pimeä metsä pelottanut ollenkaan, koska me oltiin tutkittu se ihan varmasti siihen mennessä läpikotaisin. Pystyin luottamaan Fifiin, ja Kaapoon, että ne kyllä kertoisivat jos ei kannattaisi jatkaa pidemmälle.

Fifi kiristi tahtia. Sen korvat kääntyivät odottavaisesti mua kohti ja tiesin heti, että se tahtoisi nyt laukata. Mäkin halusin.
Otin molemmin käsin sen harjasta kevyesti kiinni, kevensin vähän omaa istuntaani laittamalla enemmän painoa jalustimille ja maiskautin kerran. Silmänräpäyksessä reagoiden Fifi pyrähti laukkaan niin, että Kaapon piti ottaa meidät uudelleen kiinni. Vesi nousi silmiin kun katsoin pitkälle eteenpäin ja löysäsin ohjaa, joka sai Fifin kiihdyttämään vieläkin nopeampaan vauhtiin. Pysyin kevyessä istunnassa ja varmistin että Kaapo oli vielä tallessa – oli se, ihan vaan askeleen perässä.

Kun me käveltiin takaisin tallia kohti mä en voinut kun hymyillä. Juuri ne sellaiset hetket oli niitä parhaita. Fifi oli selvästi tyytyväinen ja Kaapokin tassutteli yhtä iloisen näköisenä eteenpäin kuin aina ennenkin. Mun kaksi parasta ystävää. Kumarruin nojaamaan Fifin kaulaa vasten ja halasin sitä lujasti. En kyllä koskaan vaihtaisi sitä mihinkään, ihan sama mitä kävisi. Kyllä me ensi kesästäkin jotenkin selvittäisiin.

Tallin valojen näkyessä kauempana mieleeni palasi se mistä Sonja oli puhunut. Ehkä mulla oli vielä jotenkin adrenaliini laukkaamisen jälkeen korkealla, koska musta oikeasti tuntui ihan hyvältä ajatukselta lähteä viikoksi Ranskaan groomiksi. Se olisi takuulla tosi hieno kokemus, päästä näkemään taitavia ratsastajia ja hienoja hevosia isoissa kisoissa. Jos Sonja oikeasti ottaisi mut mukaansa, ja äiti ja isä antaisi luvan, niin kyllä mä voisin sinne lähteä.

[SanttuOsallistuja]

Fifin kesäloma

Musta oli ihan mielenkiintoista seurata miten moni muu tallilla treenasi. Sonja treenasi Mortilla tosi ahkerasti vieläpä, sitä Tie Tähtiin kilpailua varten, ja Janna ja Niklas myös. Mitä enemmän mä katselin kun ne ratsasti, niin sitä enemmän munkin olisi tehnyt mieli.

Fifi oli ollut Jossun treenissä nyt kesäkuuhun asti. Tai siis Jossu oli valmentanut meitä ja sitten treenannut Fifiä selästä ainakin kerran viikossa siellä sen tallissa. Fifistä oli tullut tosi hyvä, Jossu oli sanonut että sen töltti alkoi olla jo aika uskottavaa! Se oli tosi hyvä juttu. Mäkin osasin ratsastaa sitä, siis tölttiä, jo paljon paremmin. Ensin se tuntui paljon vaikeammalta kuin harjoitusravi, sitten kun sitä lähti työstämään ihan oikeasti. Mutta nyt musta tuntuu, että se on ihan maailman helpoin asia verrattuna harjoitusraviin, tai melkein ainakin. Kai se tarkoittaa että mäkin oon oppinut kokoajan lisää ja paremmaksi.

Viime viikolla Fifi piti kumminkin päästää lomalle. Se oli vähän sääli, siis siinä mielessä, kun Jossu sanoi että nyt jos joskus meidän kannattaisi startata se T7, tai edes T8. Ne on ne helpoimmat askellajiratsastuksen luokat, kun niissä ollaan ovaalilla useamman ratsukon kanssa ja tölttiä saa mennä hitaasti tai vapaavalintaisessa tempossa. Mä olisin halunnutkin, katselin ihan kisoja tosissani, mutta sitten kumminkin päätin ettei me nyt lähdetä kisaamaan. Fifi ei tykännyt kesästä, tiesin sen jo viime vuodesta. Se oli jo jostain maaliskuusta asti hinkannut itseään kaikkialle, niin että mun piti ainakin kerran viikossa pestä se taas. Talven ajan se oli ollut ihan hyvä, mutta nyt se sama rumba alkoi hirveän aikaisin kuin mitä viime kesänä oli. Onneksi mä osasin nyt varautua siihen. Vaikka loimittaminen onkin aika tylsää ja aiheuttaa vaan työtä tallia tekeville, niin Fifi on ollut kuitenkin pakko loimittaa toukokuusta lähtien. Varmaan olisi ollut hyvä laittaa sille se ihottumaloimi aikaisemminkin, mutta sitä oli juuri pitänyt loimittaa talven läpi joka päivä klippauksen takia, niin halusin että se saisi edes hetken olla ilman.

Nyt Fifi sai olla laitumella kesän pahimmat ajat. Kun oli tosi kuuma tai paljon ötököitä, tai kuuma ja paljon ötököitä. Fifi ei sietänyt kumpaakaan. Se oli tosi tahmea kuumalla ja välillä aika holtiton kun ötökät kiusasi sitä. Se huitoi jaloilla niin paljon mahan alle että siinä pitää olla varovainen ettei se vahingossa potkaise. Ei se tarkoituksella, mutta ne ötökät tosissaan ahdistaa sitä. Musta olisi tosi hienoa jos keksisin jonkin keinon, millä sen olon saisi helpommaksi kesänkin läpi, mutta nyt ei auta muu kuin antaa Fifin olla vapaalla ja pestä sitä. Se auttoi ainakin viimeksikin. Sateella Fifi on ihan normaali, ja se onkin aika hassua kun melkein kaikki muut antaa hevoselleen vapaapäivän tai menee maneesiin kun sataa, mutta silloin me mennään Fifin kanssa kentälle tai maastoon. Sen verran, että Fifi pääsee liikkumaan edes vähän. Onneksi se ei tunnu lihovan hirveän helposti laitumella, mä en millään jaksaisi alkaa enää mittaamaan nauhalla sen vatsanympärystä kun mä kumminkin jo mittaan sen lämmön melkein joka päivä.

Ensi viikolla me lähdettäisiin isän, äidin ja Kaapon kanssa mökille ja oltaisiin siellä viikko. Fifi olisi sen aikaa ihan vaan vapaalla, kun en halua että sitä liikuttaa muut kun se on niin tarkkaa, miten sitä liikuttaa näin kesällä. Jotain mun pitäisi pyytää sille laittamaan ötökkämyrkkyä, mutta en oikein tiedä vielä ketä. Eiraa en viitsi, kun ei se kumminkaan jaksa. Sonjaa tai Eetua en kehtaa, kun niillä on niin paljon kaikkea muuta. Nellyä en halua, vaikka se aikaisemmin onkin mua opettanut. Nyt en ole enää pitkään aikaan pyytänyt tunteja, kun Nellylläkin oli kaikkea.. Tai varmaan on edelleen, kun siitä on tullut vähän outo. Näin yksi päivä miten se löi Helloa kesken ratsastuksen, ja mun mielestä sellainen on kyllä aika outoa. En mä ainakaan haluaisi että mun opettaja käyttäytyisi niin. Noa varmaan voisi, mutta olisi hyvä jos sen hevonen olisi samalla laitumella, niin siitä ei olisi sitten liikaa vaivaa kenellekään. Fifi onneksi pysyy paikallaan kun sitä suihkuttaa ötökkämyrkyllä, ainakin jos se saa samalla porkkanaa. Kyllä joku varmasti ehtii, kunhan vaan kysyn. Onneksi me ei olla kun viikko vaan.

Fifi ja Jossu ovaalilla treenaamassa tölttiä alkuvuodesta

[SanttuOsallistuja]

Kun mä viimein löysin oman valmentajan
Mainittu Herman, Marshall ja Nelly, mukana Eira ja Sonja

Tallilla oli monta taitavaa ratsastajaa jotka osasi auttaa ja antaa neuvoja, mutta silti musta oli alkanut tuntumaan että me Fifin kanssa hyödyttäisiin opettajasta, joka oli erikoistunut islanninhevosiin. Ne toimi kuitenkin vähän eri tavalla kuin muut hevoset, enkä mä ollut vieläkään keksinyt miksi Fifi aina mieluummin halusi töltätä, kun mä istuin alas harjoitusraviin. Tai kyllä me jo pätkissä mentiin sitä aika kivastikin, mutta usein puolikkaan kierroksen jälkeen Fifi sitten mieluummin vaihtoi tölttiin. Jotain mä siellä selässä tein, että se teki niin, mutten yhtään tiennyt että mitä.

Mä puhuin siitä isän kanssa, mutta se sanoi että pitäisi sopia äidin kanssa. Opettajat ja valmentajat maksaa ja se olisi äidin vastuulla maksaa, kun isä mua tallille kyyditsi eniten ja maksoi Fifin karsinapaikan ja lääkärikulut. Mun piti aika pitkään suostutella äitiä, että se antoi luvan valmentajan etsimiseen. Kun sanoin, että sillä tavalla mä voisin kehittyä nopeammin niin äiti suostui. Mä vaan toivon, ettei se ala suunnittelemaan että mä ryhtyisin sitten kisaamaan tai jotain…

Askellajiratsastukseen painottavaa valmentajaa ei oikeasti ollut kauhean helppoa löytää. Niitä oli Suomessa ihan vaan kourallinen ja tuntui, että kaikki oli aika kaukana. Pari oli jossain Lapin suunnilla, ja muut vähintäänkin yhtä kaukana. No, ei nyt ihan, mutta siltä se tuntui.
Paitsi yhden mä sitten lopulta löysin.

Niinpä me Fifin kanssa päästiin valmentautumaan, ja ollaan nyt käyty valmennuksissa kerran tai kaksi kuukaudessa, riippuen miten isä pääsee meitä kuljettamaan. Onneksi sen ei enää kohta tarvitse aina lähteä ajamaan ihan vaan sen takia, kun mä ryhdyn nyt kevään mittaan ajamaan ajokorttia itsekin. Ja ajattelin siihen samaan ajaa myös sen luvan, millä voi vetää traileria. Sitten pääsen itse viemään Fifiä vaikka klinikalle, jos hätä tulee.
Mutta siis. Meitä valmentaa sellainen Jossu. Jossu on kylläkin vaan lempinimi, mutta musta ei ole silti yhtään outoa käyttää sitä, kun se on niin rento ja kiva. Jossu valmentaa meitä sen omalla tallilla, joka on aika pieni, ja siellä on vaan kenttä, mutta se maksaisi aika paljon jos Jossu tulisi meidän tallille. Niin siksi isä aina kuskaa meidät sitten sinne. Jossulla on omia issikoita kolme, ja yksi niistä on sellainen kimo ori, jolla Jossu kisaa ja teettää varsojakin.

Mä aina kirjoitan ylös valmennuksien jälkeen Fifin vihkoon, että miten meillä on mennyt ja mitä Jossu on mulle neuvonut, niin muistan paremmin sitten myöhemminkin ottaa niitä käyttöön. Varsinkin meidän eka valmennus oli tosi silmiä avaava. Se meni jotakuinkin niin, että heti kun me lähdettiin Fifin kanssa liikkeelle siinä kentällä, joka oli silloin vielä aika jäinen, Jossu kysyi oonko mä ennen ratsastanut issikalla. Kerroin, että en. Sitten Jossu kertoi, että issikat on tavallaan tosi erilaisia, mutta kumminkin samanlaisia kuin muutkin hevoset. Niiden askellajit vaan pitää ottaa huomioon. Siksi on tärkeetä, että ne ratsastaa aina puhtaiksi, eikä jää matkustamaan mitään ”possupassia”, niinkun Jossu epäpuhdasta tölttiä kutsuu. Ja se kertoi myös, että Fifi varmaan siksi rikkoo ravista töltille, koska mä en ole yhtään hevosen lähellä mun yläreiden kanssa. Tölttiä kuulemma ratsastetaan niin, että pohje on enemmän irti ja reisi on lähellä, kun ravissa on just toisinpäin. Se oli aika hassua, ja tavallaan hankalaakin, koska aikaisemmin tunneilla on aina sanottu, että reidellä ei saa yhtään puristaa ja pohje pitää olla lähellä.

No kumminkin. Nyt me Fifin kanssa opetellaan, tai siis mä opettelen kun Fifi osaa jo, miten issikalla ratsastetaan. Tai ei Fifi varmaan osaa ratsastaa, mutta onhan se itse issikka niin kyllä se tietää miten se oikein kulkee. Mä oon oppinut jo aika paljon uutta, vaikka me ei paljoa tunneilla vielä mitään vaikeaa tehdäkään. Varsinkin, kun Jossulla on vaan se kenttä ja se on välillä aika jäinen tai kurainen. Me mennään pääasiassa käyntiä ja tölttiä, ja ainakin loppuun ravia missä viimeistään haetaan Fifi rennoksi, vaikka se on tietysti tunnin aikanakin tavoite. Nyt kun me töltätään enemmän niin Fifi on alkanut olemaan aika jännittynyt, mutta se ehkä johtuu siitä että mun on vielä vähän vaikeaa istua siinä pitkään. Jossukin kyllä sanoi, että jos tölttäämisestä on tovi aikaa niin kannattaa pyytää hieroja käymään jossain kohtaa, koska äkkiseltään töltti saattaa jumiuttaa lavat varsinkin kun Fifi ei vielä mun kanssa kulje siinä oikeinpäin.

Nytkin me oltiin hetki sitten tultu Fifin kanssa takaisin tallille valmennuksesta. Isä oli odottanut sen aikaa, että sain Fifin talliin odottamaan ja siivottua trailerin, jonka jälkeen se oli lähtenyt kotiin. Mä menisin perässä sitten pyörällä, joka oli eilen jäänyt tallin nurkalle odottamaan. Osa matkasta piti kyllä mennä autotiellä, kun kävelytiet oli niin huonossa kunnossa, mutta onneksi yleensä autoja ei kulkenut ihan kokoajan ja mulla oli tietysti takissa heijastimet.

Mulla oli tapana aina kylmätä Fifin jalat valmennuksen, ja nykyään pidempien maastojen ja hyppäämisen jälkeen myös. Se sai mehun jossa oli lämmintä vettä, pellavaa ja suolaa, ja sillä oli fleeceloimi päällä, kunnes sitten se pääsi takaisin pihattoon kevyt ulkoloimi päällä. Vielä mä loimitin sitä, kun se oli kumminkin klipattu, mutta sääennustetta katsoessa kohta sekin saisi mennä jatkuvasti ulos nakuna.

Eira oli tullut mun seuraksi satulahuoneeseen kun puhdistin Fifin varusteita. Olin melko varma, että se ja Herman oli eronneet, kun Eira ei enää puhunut siitä ollenkaan ja Hermania ei ollut näkynyt tallilla hetkeen. Mäkään en puhunut siitä, koska Eira sai olla tai olla olematta jonkun kanssa just niinkun se haluaa. Sen sijaan me puhuttiin tulevasta kesästä, Eira kertoi millä kaikilla hevosilla se oli päässyt tallilla ratsastamaan, ja vähän me puhuttiin koulustakin, ja sitten mä kerroin että mä menisin Seinäjoelle autokouluun.
“Ai”, Eira sanoi ensin. “Miks?”
“Ai miten niin miks?”
“No ainahan sä saat kyydin kaikkialle”, Eira puhahti ja kohautti harteitaan. “Nytkin just olit valmennuksessa ja kaikkee.”
Hetken mä vain katsoin Eiraa ihmetellen. Oliko se kateellinen?
“Kyllähän säkin välillä saat kyydin vaikka tänne”, huomautin ja jatkoin Fifin suitsien pyyhkimistä pyyhkeellä saippuoinnin jälkeen.
“Mut se on ihan eri asia. No, ihan sama. Paljonko se maksaa? Maksaako sun vanhemmat, eiks ne oo aika rikkaita?” Eiran äänensävy oli kummallinen. Mä luulen, että se taisi olla jotenkin kateellinen.
“Maksaa ne osan, mutta mä maksan loput.”
“Miten?”
“Mulla on kesätöitä, niin siten.”
“Okei. Mihin sä meet?”
“Yhteen paikkaan vaan”, vastasin ja nousin laittamaan Fifin suitset sen paikalle ne niputettuani. “Ei sillä oo niin väliä.”

Onneksi aika pian sen jälkeen Sonja tuli satulahuoneeseen, koska mä en yhtään tykännyt siitä hiljaisuudesta mikä ehti laskeutua ehkä kymmeneksi sekunniksi. Eiralla oli varmaan huono päivä tai jotain, koska ei se yleensä ollut ihan niin.. Sellainen. Vaikka välillä se sanoikin aika suoraan asioita, mutta kuitenkin.
“Moikka”, Sonja sanoi meille molemmille hymyillen.
“Moi”, me vastattiin Eiran kanssa samaan aikaan. Sitten Eira hyppäsi penkiltä alas ja sanoi menevänsä katsomaan Surrea.
“Miten teillä meni valmennuksessa?” Sonja kysyi. Se oli tosi kiva, ja sen kanssa mä olin tainnut jutella tallilla kaikista eniten. Aikuisista siis. Tai olin mä jutellut Nellyn ja Marshallinkin kanssa, mutta yleensä vaan silloin kun olin tunnilla tai sain neuvoja, joita olin itse siis pyytänyt. Sonjan kanssa me välillä juteltiin ihan muuten vaan nykyään.
“Hyvin! Jossu sanoi, että Fifin töltti on parantunut tosi nopeasti tässä ajassa, ja että mä oon saanut lisää itsevarmuutta sen ratsastamiseen”, kerroin hymyillen.
“Sehän on tosi hienoa!” Sonja kuulosti oikeasti iloiselta kurottaessaan ottamaan Mortin satulaa. “Joko sä kuulit, että tämän vuoden Tie Tähtiin kisoihin on osallistuminen auennut?”
“En.” Katsoin Sonjaa vähän ihmeissäni. Se taisi huomata, koska se naurahti siihen malliin.
“Mä vaan ajattelin, kun te ootte Fifin kanssa kuitenkin kehittyneet aika paljon, niin jos sua kiinnostaisi osallistua.”
“Ai. En mä kyllä vielä taida, ja kun ei Fifi kumminkaan osaa sillä tavalla hypätä tai mennä koulua kun vaikka joku Jussi tai Inka.”
“Eihän sen tarvitsekaan”, Sonja vakuutti. “Riittää että se menee sillä tavalla miten se osaa, ja miten sä osaat. Mutta ei teidän tietenkään pakko ole, ajattelin vaan kertoa.”
“Joo”, nyökkäsin ja nousin omalta tuoliltani kun Sonja kulki huoneen ovelle. “Voinko mä tulla katsomaan kun sä ratsastat Mortilla?”

Santtu ja Fifi treenaamassa maneesissa. Vanha kuva värittämään ponin päiväkirjaa.

[SanttuOsallistuja]

Vuosikatsaus, ja ihan kamala kesä

Fifi on nyt ollut mulla vuoden ja neljä kuukautta. Siihen aikaan on mahtunut ihan tosi paljon kaikkea. Onneksi mä keksin heti kirjoittaa Fifille omaa vihkoa, koska siitä on näin jälkeenpäin kiva lukea mitä kaikkea me ollaan tehty. Viime vuosi ei ollut kyllä mikään kaikista helpoin.

Tammikuussa mä keksin, että Fifi on oikeasti tosi fiksu tyyppi. Se kyllästyy hirveän helposti. Yöt karsinassa on sille ihan liian pitkiä, eikä me voida tehdä samoja juttuja montaa päivää putkeen, koska sitten Fifiltä menee motivaatio. Tavallaan se on ihan hyväkin, koska sitten munkin täytyy aina tehdä jotain vähän erilaista ja keksiä uutta. Mä voisin harjoitella vaikka pääty-ympyröitä laukassa koko viikon, mutta Fifille kaksi päivää on ihan maksimi. Sitten me lähdetään maastoon tai tehdään jotain maastakäsin.

Fifille laitettiin heinäverkko yöksi karsinaan, joka oli tosi hyvä juttu. Sillä riitti tekemistä pidemmäksi aikaa ja se söi hitaammin, ja musta tuntuu että Fifi ihan tykkäsikin siitä että se sai viskellä sitä verkkoa miten tahtoi. Yritin keksiä sille paljon muutakin tekemistä sinne karsinaan, ja jossain kohtaa se alkoi näyttää melkein joltain kaupan leluhyllyltä kun virittelin sinne niin monta palloa, pulloa, lelua ja narua paalinaruilla kiinni. Fifin lemppareita taisi olla muovipullo, jossa oli vähän kauraa sisällä rapisemassa. Se rikkoi niin monta pulloa, että lopulta mun täytyi vaihtaa sellaisesta läpinäkyvästä pullosta mehukattiin. Sitä se ei saanut rikki ihan niin nopeasti. Ja toinen oli sellainen koirille tarkoitettu kuminen pallo, jossa oli reikiä. Laitoin senkin täyteen heinää, ja vaikka Fifin tarvitsi nykäistä kaksi kertaa ja pallo oli jo tyhjä niin se jatkoi usein sillä leikkimistä senkin jälkeen.

Helmikuussa me oltiin Fifin kanssa aika paljon maneesissa, kun harjoiteltiin kaikkia kouluratsastus juttuja. Mä olin ostanut sen ratsastuskirjan vuoden vaihteessa ja olin siksi tosi innoissani opettelemassa niitä liikkeitä ja reittejä ja kaikkea. Ne tuntui silloin varsinkin ihan hirveän vaikeilta ja mua aina välillä ihan harmitti, kun tuntui että ei ollut Fifiä kohtaan ollenkaan reilua kun en osannut vielä. Onneksi Fifi oli kumminkin usein ihan tyytyväisen oloinen, niin ei se hirveän pahoillaan siitä voinut olla.
Näin nyt miettiessä musta tuntuu, että Fifin oireilu alkoi noihin aikoihin. Se alkoi rapsuttamaan itseään ihan aina ratsastuksen jälkeen, varsinkin jos se oli hikinen. Välillä se teki sitä tosi pitkään. Silloin mä en kiinnittänyt siihen vielä huomiota, kun ajattelin että se on ihan normaalia.

Maaliskuussa olisi pitänyt alkaa karvanlähtö. Tai ainakin monella muulla hevosella alkoi, mutta Fifin karva oli ihan yhtä pitkä ja tiheä kuin koko talven läpi. Ajattelin, että se johtuu varmaan siitä, että se on issikka ja niiden karva sitten pysyy jotenkin pidempään sellaisena. Fifi myös jatkoi itsensä rapsuttamista, ja siitä oli ihan parasta kun jäin rapsuttelemaan sitä oikein pitkiksi ajoiksi. Varsinkin korvien takaa ja takajalkojen sisäpuolelta! Mulla on varmaan sata kuvaa siitä, kun se irvisteli ylähuuli pitkänä rapsuhetkien aikana.

Fifi hikosi ratsastuksen aikana aina niin paljon, siis ihan silloinkin kun me käytiin maastossa vaan kävelemässä, että ryhdyin antamaan sille myös ennen ratsastusta juotavaa. Ennen se oli saanut vaan ratsastuksen jälkeen lämmintä vettä, jonka se joi kyllä ihan hyvin, mutta mä ryhdyin antamaan desin verran pellavaa ja ruokalusikallisen suolaa siinä juottamisen yhteydessä.

Niin, ja Fifi muutti myös pihattoon! Se oli tosi hyvä muutos, Fifi selvästi viihtyy siellä nimittäin paljon paremmin. Se ystävystyi heti varsinkin Typyn kanssa ja ne painivat keskenään usein, välillä aika hurjankin näköisesti.

Huhtikuussa Fifi alkoikin tiputtaa karvaa, sitä irtosi ihan hulluja määriä. Mun kaikki vaatteet oli ihan sen ja Kaapon karvoissa, eikä äiti yhtään tykännyt siitä. Pesukone kai menee tukkoon tai jotain jos on hirveästi karvoja. Silti musta tuntui, ettei sen karva oikeastaan ohentunut tai edes lyhentynyt. Mä saatoin harjata sitä vaikka tunnin, niin että lattialla oli vähintäänkin uuden ponin verran karvaa, ja se oli ihan yhtä karvainen kuin tuntia aikaisemmin. Siinä alkoi myös näkymään erikoisia kaljuja länttejä. Ei montaa, mutta oli niitä pari kumminkin. Ajattelin, että se oli vaan hinkannut itseään johonkin, sillä olin monta kertaa nähnyt Fifin hieromassa pyllyään pihaton seinään tai ruokakuppia vasten.

Toukokuussa viimeistään osasin todeta, että nyt jokin on vähän hassusti. Muilla alkoi olla tosi hieno ja sileä kesäkarva, kun Fifi oli edelleen ihan karvainen. Alkoi olla jo niin lämmin, että kun sormet upotti sinne karvan sekaan, niin kädestäkin tuli ihan nahkea ja tahmainen. Oli kurja ajatella, millainen olo Fifillä täytyi kokoajan olla. Klippasin Fifin ensimmäistä kertaa! Marshall kyllä auttoi.

Fifi ei myöskään lähtenyt mua karkuun sisälle hakiessa enää oikeastaan ollenkaan. Niin oli tainnut olla jo hetken aikaa, mutta silloin vasta havahduin siihen. Siitä tuli ihan hirmuisen hyvä mieli. Ei se vieläkään useinkaan tullut vastaan, mutta mun ei enää tarvinnut lahjoa sitä miljoonalla porkkanalla puolentunnin houkuttelun jälkeen. Fifi antoi ihan kiltisti kiinni, ja osasi odottaa porkkanaansa ilman että se heti alkoi tuuppimaan ja tutkimaan taskuja.

Kesäkuussa Fifi pääsi laitumelle. Sen ei tainnut olla yhtään Typyä ikävä, vaikka ne menikin eri laitumille, kun sillä oli niin monta muuta uutta kaveria. Kun laskin Fifin sinne laitumelle niin se viiletti sellaista kyytiä, että sillä olisi voinut olla vaikka viisi jalkaa. Jotain laukan ja passin sekoitusta se meni koska mua vaan nauratti kun katselin sitä, kun se ei tainnut itsekään tietää missä askellajissa kulkea.

Sitten ensin Fifin selkään nousi ihan kummallisia patteja. Sitten sen jälkeen kaulaan ja ryntäisiin. Se ei oikein koskaan selvinnyt että mitä ne oli, mutta luulen että jotain itikan puremia joihin se vain reagoi tosi voimakkaasti. Ostin Fifille sen takia ötökkäloimen ja hupun, joita se joutui sitten käyttämään koko kesän. Mutta ainakaan niitä patteja ei tullut lisää, vaikka kutiaminen ei sillä helpottunut.

Heinäkuussa Fifiä selvästi ahdisti. Se raapi itseään oikeastaan kokoajan kun vaan mahdollista. Loimen läpikin se yritti hampain rapsuttaa kylkiään, ja kihnutti itseään sitten jokaiseen seinään ja tolppaan mihin vaan pystyi. Ensin mä rasvasin niitä sen hankaumia ihan vaan helosanilla, ja sitten ryhdyin pesemään sitä hevosshamppoolla, mutta sitten kun se hinkkasi poskeensa ison, ihan karvattoman läiskän niin päätin, että sille on pakko keksiä jotain muuta. Olisin halunnut lähteä näyttämään Fifiä klinikalle, mutta isä ei oikein halunnut lähteä kyyditsemään. Tai ehkä se ei vaan kerennyt. Vähän mun piti suostutellakin, että sain pyytää eläinlääkärin käymään sitten meillä, mutta onneksi sain. Eläinlääkäri tutki Fifin ja sanoi sillä olevan hankala kesäihottuma. Niinkuin siis sillä tavalla hankala, että sitä pitäisi oikeasti lääkitä sitä varten, kun pelkkä loimitus ei riittänyt. Niin mä olin itsekin vähän epäillyt etukäteen, mutta oli helpottavaa kuulla ammattilaisen mielipide myös.

Mä en ollut koskaan ennen pessyt hevosta niin monta kertaa, kuin mitä sen kuukauden aikana. Ja oikeastaan loppu kesänäkin, ja vielä syksyllä. Kävin ostamassa Fifille toisen ötökkäloimen ja monta erilaista pesu- ja desinfiointiainetta, jotka helpottaa kutinaa, ehkäisee hilseilyä ja rauhoittaa ihoa. Ja rasvoja kanssa. Ja sitten mun piti jotenkin saada sovittua, että jos en itse ehtinyt Fifiä jonain päivänä pestä että joku muu hoitaisi sen. Ja jotkut päivät oli niin pahoja, kun oli niin kuuma, että mun piti käydä hakemassa Fifi laitumelta ihan vaan viilentymään talliin muutamaksi tunniksi.

Elokuu ei ollut oikeastaan sen helpompi. Fifi sai olla aika kevyellä, koska sillä oli selvästi hankala olla. Mun kävi sitä sääliksi ihan hirveästi, koska ei voi olla kivaa jos kokoajan kutittaa. Klippasin sen uudelleen, tällä kertaa ihan korvista ruununrajaan asti ja niin karvattomaksi kun vaan mahdollista. Tässä vaiheessa mua alkoi jo melkein ahdistaa – tai siis ahdistikin jo, mutta vielä enemmän, kun en tiennyt että auttaako ne hoitoaineet mitään. Jatkoin kumminkin niiden käyttöä, vaikka välillä Fifillä oli ihan toinen puoli kaulasta turvonnut ja verestävä kun se oli hinkannut itseään niin rajusti.

Fifi sai liikkua pääasiassa vapaana maneesissa tai kentällä, irtohypytin sitä aika paljon koska siitä se selvästi piristyi aina. Sitten välillä me päästiin käymään maastossa melkein keskellä yötä, kun oli vielä niin valoisaa ja lämmintä että pystyttiin menemään, muttei niin että ötököitä olisi ollut tai että olisi tullut kuuma. Musta oli ihan sairaan hauskaa laukata pellolla ilman satulaa sellaisessa kivassa viilentyvässä illassa. Vaikka äiti olisi kyllä saanut jonkun sydärin jos se olisi tiennyt.

Syyskuu taisi oikeasti olla se pahin. Fifi oli niin turhautunut sen oloon, että se oli alkanut näykkimään ja luimistelemaan. Se ei myöskään olisi millään halunnut tulla enää pesulle, joten mun piti välillä olla tosi kekseliäs jotta saisin sen pysymään paikallaan pesemisen ajan. Välillä riitti että annoin sille vaan heinää, mutta välillä ei. Kerran se puri mua niin, että tuli ihan verta, ja se oli aika kurjaa koska ei Fifi oikeasti ikinä ketään purisi. Sillä oli vaan niin paha olla.

Jatkoin kumminkin sen pesemistä ja rasvaamista, ja soitin klinikalle uudelleen. Huolestutti, koska se oli alkanut turpoilemaan useammin niistä kohdista, joita se raapi. Sillä oli muutaman päivän ajan vasemmassa kyljessä tosi kova, ärtyneen näköinen patti, ja mä olin ihan varma että se on joku kasvain. Eläinlääkäri käski ostaa sellaista terva voidetta, jota mä kävin heti samana iltana ostamassa, ja sitten vielä kävin laittamassa sitä Fifillekin.

Lokakuussa Fifi alkoi voida jo paremmin. Tai enää se ei yrittänyt purra, vaikka mun mielestä sillä oli edelleen sellainen tuskastunut ilme. Yritin hirveästi keksiä kaikkea, millä sen oloa voisi helpottaa, mutta edes muut tallilaiset ei oikein keksineet mitään niiden hoitojen lisäksi mitä me jo tehtiin. Kun eläinlääkäritkin kumminkin sanoivat että sen pitäisi tehota, vaikka ne olivat alkaneet epäillä että kesäihottuman lisäksi Fifi olisi yliherkkä jollekin. Onneksi me välillä päästiin tekemään jotain kivaakin, me nimittäin oltiin kaksi kertaa Nellyn tunnilla kun Fifillä oli parempi päivä eikä sen varusteet osuneet mihinkään aukinaisiin kohtiin. Mä opin niillä tunneilla tosi paljon, Nelly on mun mielestä tosi kiva ja hyvä opettaja. Ja sen lisäksi me maastoiltiin, ja Fifi sai hypätä irtona, ja me leikittiinkin kentällä. Tai mä yritin saada Fifin innostumaan juoksemaan mun kanssa, mutta se mieluummin meni syömään kentän reunoille.

Marraskuussa oli niin huonot säät, että mua vähän harmitti, mutta Fifi alkoi olla aikalailla normaali. Se oli tosi kivaa, koska se ei hinkannut itseään enää ihan kaikkialle ihan kokoaikaa. Me päästiin Nellyn tunneille jo useampaan kertaan ja Nelly kehui, että mun istunta on parantunut paljon. En ollut tajunnut sitä aikaisemmin, mutta sitten kun se sanoi niin huomasin että mun tosiaan oli helpompi istua myös harjoitusravissa. Fifi teki tosi hyvällä motivaatiolla töitä, ehkä senkin oli ollut jo vähän tylsää.

Sitten kun Fifille ei enää ilmestynyt uusia hankaumia niin uskalsin alkaa vähentämään niiden aineiden käyttöä, mutta siitä terva voiteesta en kyllä enää luopuisi. Se oli ollut tosi hyvä juttu ja oikeasti toiminut. Se piti ötöiköitäkin loitolla.

Joulukuussa musta tuntui, että pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Fifiä ei enää tarvinnut pestä, ja se oli saanut melkein yhtä hyvän talvikarvan aikaiseksi kuin viime talvena. Vähän epätasainen, mutta en ihmettele kun se oli yhdessä vaiheessa melkein kalju kumminkin. Lisäsin sen ruokintaan vitamiineja joiden pitäisi auttaa karvan, kavioiden ja ihon kanssa. Ärsyttää, etten keksinyt sitä aikaisemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Lumesta Fifi on nauttinut ihan täysillä, ja pakkasesta. Se saa aika pitkälti olla ilman loimea, kun musta tuntuu että se tekee iholle hyvää että se saa hengittää. Kesällä se pitäisi kumminkin kääriä taas miljoonaan eri loimeen, koska nyt mä osaisin varautua ja tekisin hyvissä ajoin kaikki varotoimet. Mun pitää nyt miettiä, pääseekö Fifi laitumelle ollenkaan tulevana kesänä. Tai jos pääsee, niin ei välttämättä täyspäiväisesti. Jos yöksi vaan.. Pitäisi Eetun kanssa jutella siitä.

Mutta nyt tällä hetkellä meillä on kaikki aika hyvin. Me ollaan Fifin kanssa jatkettu harjoittelua ja se on oma ihana itsensä, ja meillä on kivaa.

Fifi tammikuussa 2021, nauttimassa lumesta kirpeässä pakkasillassa.
Linet Black-Veil-Illusion

[SanttuOsallistuja]

Tyhmä paketti

Katselin epäilevänä pöydällä nököttävää pakettia. Se oli punakultaiseen lahjapaperiin siististi kääritty, paljon siistimmin kuin miten olisin itse osannut. Sellaiseen paperiin, joita kaikkien kauppojen paketointipisteiltä löytyy. Päälle oli laitettu valkoinen kukaksi muotoiltu koristenauha. Se oli aika iso paketti, ja painava.

”Mennäänkö?” isän ääni kuului eteisestä. Alahuuleni sisäpintaa pureksien nostin paketin syliini ja lähdin isän mukaan, Kaapo perässäni pihalle juosten.

Auton radiosta soi joululauluja, niitä samoja mitä jokainen kauppakin tällä hetkellä soitti. Isä vaikutti tyytyväiseltä hymistessään laulun mukana. Mä en tiedä, olinko itse ihan niin tyytyväinen, vaikka se Eiran lahja löytyikin. Me kun käytiin isän kanssa kaupoilla sitä etsimässä, niin me käytiin aika monessakin paikassa. Seinäjoella oli onneksi isoja ostoskeskuksia joissa oli paljon liikkeitä, niin pystyi vertailemaan monta eri vaihtoehtoa keskenään. Ensin isän kanssa mietittiin, jos ostettaisiin sellainen ihonhoito lahjapaketti jostain kosmetiikkaliikkeestä. Niissä oli monta purkkia erilaisia rasvoja ja hiustuotteita ja vaikka mitä. Ne oli valmiiksi tosi koristeltuja, ne niiden pakkaukset siis, yksikin oli vaaleanpunainen ja sen ympärillä meni kimaltava koristenauha. Mutta se tuntui musta vähän liian, no.. Sellaiselta mitä poikaystävä voisi ostaa, ja koska me ollaan Eiran kanssa kavereita, niin en sitten ostanut.
Tigerissä oli paljon kivoja juttuja, mitä olisi voinut ostaa. Vaikka käsipeili, hohtavapintainen muistivihko, mansikkalakuja ja pieni laavalampun näköinen lamppu, jossa oli laavan sijaan sisällä glitteriä. Mutta ne tuntui kaikki vähän turhalta rihkamalta.
Ja se yksi liike, jossa on paljon koruja ja kaikkea, niin sieltäkin olisi voinut ostaa vaikka mitä. Kaulakorua ja rannerengasta ja korvakorua, mutta jos Eira onkin jollekin nikkelille allerginen? Tai tykkää vaan niistä korvakoruista, jotka sillä on aina. Niin en sitten ostanut sieltäkään mitään, kun en osannut päättää, ja musta tuntui muutenkin vähän kummalliselta olla siellä, kun siellä oli mun lisäksi vain tyttöjä ja kaikkialla haisi hajuvesi ja hiuslakka.
Enkä mä mitään sopivaa kirjaakaan löytänyt, vaikka me isän kanssa koluttiin Suomalainen läpikotaisin, paitsi ehkä yksi hevoskirja, jossa oli neuvoja miten tulla paremmaksi ratsastajaksi. Mutta sekin tuntui huonolta idealta, kun Eira on kumminkin mua parempi ratsastaan, niin että mä antaisin sellaisen kirjan.. Eira voisi ymmärtää sen ihan väärin.

Paitsi sitten me löydettiin kaukoputki. Tai mä sen löysin, mutta olin melkein heti sitä mieltä ettei se käy, mutta isä siitä innostui. Se ei ollut mikään huono kaukoputki, vaan ihan oikeasti kunnon setti, sellainen iso jolla voisi katsella pitkälle.

Eira on fiksu, vaikka joskus se esittää vähän tyhmää. Mä en ihan tiedä miksi, mutta aika usein tallilla Eira on aika erilainen kuin vaikka silloin, kun me ollaan kaksin ja tehdään koulutehtäviä. Yleensä Eira osaa laskea sen tehtävät ihan itse, ja jos ei osaa niin sitten mun tarvii kertoa vaan kerran tai pari, niin se jo ymmärtää miten se tehdään. Siksi mä kai ajattelin silloin, että se kaukoputki olisi hyvä idea. Me isän kanssa ostettiin se ja mansikkasuklaalevy jotka vietiin paketoitavaksi, isän mielestä se olisi paras vaihtoehto koska sen paketoimat paketit on aina tosi rumia. Joka on kummallista, kun isä on kuitenkin kirurgi, ja niillähän pitäisi olla tosi hyvä hienomotoriikka…

Kun mä kerroin äidille, että Eiran joululahja on kaukoputki, äiti näytti hämmästyneeltä. Tai jotenkin järkyttyneeltä ehkä enemmänkin, ja sitten se nauroi ja sanoi, etteihän tytölle sellaista lahjaa voi antaa. Olisi kuulemma pitänyt ostaa se kosmetiikka kaupan paketti. Niin nyt mä en sitten enää tiedä, oliko koko idea ihan tyhmä.

”Mitäs mietit?” isä kysyi, rikkoen autossa vallinneen hiljaisuuden.
”En mitään”, vastasin ja nostin katseeni sylissäni olevasta paketista ikkunasta ulos.
”Ei yhtään mitään?” isä jatkoi utelua.
”No, tätä lahjaa vaan..”
”Mitä siitä?”

En halunnut olla kiittämätön, isä sen lahjan oli kuitenkin maksanut, joten en voinut millään sanoa vähän katuvani sitä. Isälle tulisi siitä taatusti paha mieli, varsinkin kun se oli siihen niin tyytyväinen.
”Eikun sitä mä vaan, että olis pitänyt ostaa joku sopiva kirja vielä mukaan.. Joku avaruusaiheinen vaikka.”
”Jaa, no joo..! Annat sitten synttärilahjaksi.”

En tiedä, antaisinko Eiralle sen syntymäpäivänä mitään sen jälkeen. Jos sekin vaan nauraa sille lahjalle.

Isä jätti meidät Kaapon kanssa Hopiavuoreen, ja mä vaan toivoin ettei Eira olisi siellä. Alkoi hävettämään kokoajan enemmän, kun kuljin pihan poikki iso, pitkulainen paketti sylissä tallia kohti. Entä jos Eira ei olisi nyt siellä? Mihin mä sen paketin laitan? Olisi pitänyt tekstata ensin ja kysyä.
Tai, no. Entä jos Eira onkin siellä? Miten mä sen paketin voin antaa suoraan, kun en tiedä haluaako Eira multa yhtään mitään lahjaa. Enhän mä tiedä mitä sanoakaan!
Talli oli kuitenkin tyhjä. Helpotuin, ihan niin paljon että oli pakko huokaista. Pitäisi miettiä, mitä sen kanssa teen. Ja se miettiminen tapahtuisi varustehuoneessa, eikä siinä oven edessä käytävällä…

Fifi oli kasvattanut ihan hirveän pitkän talvikarvan. Ei olisi uskonut, että klippasin sitä koko kesän ja pitkälle syksyyn, sillä sain upotettua koko kämmenen sen turkin sekaan. Se oli oikeastaan aika ärsyttävää, että sen karva kasvoi niin paljon ja nopeasti, meillä oli varsinkin kesällä ollut hirveästi ongelmia sen kanssa. Mulla oli paljon kaikkia suunnitelmia mitä Fifin kanssa kesä tehtäisiin, mutta ei me voitu tehdä niistä jutuista kun osa, kun Fifillä oli vähän kaikkee vaivaa pitkin kesää.. Mutta ehkä ensi kesänä, nyt kun osaan itse varautua niihin jo etukäteen.
Olin hakenut Fifin pihatosta talliin, sillä ajattelin lähteä sen kanssa tekemään jotain maneesiin. Ei mitään hirveän vaikeaa tai raskasta, sillä Fifi oli hiestä märkä jo pelkästään reippaan kävelyn jälkeen sillä karvalla. Muuten me oltaisiin menty metsään, mutta oli niin kurja sää, etten halunnut. Ei meitä sade haittaa, mutta lumisohjo jäi Fifin kenkiin kiinni ja aiheutti kammottavat tilsat. Seuraavaan kengitykseen ei onneksi ollut kauaa, niin voisi pyytää laittamaan tilsakumit.

Talli oli ollut jotenkin hiljainen sen koko ajan. Janna oli kävellyt ohi ja olimme moikanneet toisiamme lyhyesti. Se vaikutti mukavalta ihmiseltä ja tiesin että sen heppa oli se hieno kirjava. Nyt Janna kuitenkin vaikutti jotenkin kiireiseltä, sillä se harppoi käytävää pitkin reippain askelin ja katosi jonnekin toisen tallin puolelle. Myös Sonja ja Harri kävivät, ja Sonjan kanssa juttelin ihan hetken sen uudesta hevosesta ennenkuin nekin sitten lähtivät taas. Varmaan tuvalle, koska Sonja puhui jotain olemisesta Nellyn henkisenä tukena.

Juuri kun mä olin laittamassa satulaa Fifille kuulin, miten Eira oli tulossa. En muuten olisi, mutta se puhui niin hirveän kovaa. Normaalistikin, mutta nyt varsinkin. Fifikin käänsi toisen korvansa ovea kohti kuunnellakseen, miten Eira vauhkosi jostain koneesta. Tai.. Jostain, joka oli automaattinen jotenkin. En kuullut niin tarkasti, koska mulle tuli kiire äkkiä päästä Fifin kanssa sinne maneesiin karkuun.
”Mooi!” Eira tervehti heti ovelta ja Inari tuli sisälle perästä, ja moikkasi myös.
”Moi”, vastasin molemmille ja kiirehdin kiristämään satulavyötä, mutta kiristinkin sitä niin nopeasti, että Fifin pitkät karvat jäi soljen väliin. Onneksi Fifi ei pahastunut siitä, mutta avasin vyön ja kiristin uudelleen rauhallisemmin, että ehdin kädellä vetämään karvat sivuun ensin.
”Mihin te ootte menossa? Vitsi että siellä on paska sää, ettekai te mee maastoon? Onks Kaapo mukana? No mooi, mitä poni?” Eira puhui, ja puhui, samalla kun se käveli meidän luokse ja alkoi rapsuttaa Fifiä otsasta. Poni yritti hamuilla Eiran takin taskuja herkkujen toivossa, muttei ihan yltänyt koska se oli käytävällä molemmin puolin kiinni.
En ehtinyt vastaamaan oikein mihinkään, kun Eira jatkoi aikaisempaa keskustelua Inarin kanssa. En vieläkään ymmärtänyt mistä se selitti, mutta joku automaattinen kone se oli, ja sen takia Eetu oli jotenkin tyhmä mutta Niklas oli tosi paljon kivempi.

”Eira”, Inari yritti keskeyttää hetkeksi. ”Pitäiskö sun kuunnella mitä Santtu vastaa, jos sä kerran kysyt siltä jotain?”
”Ai”, Eira äännähti sen kuuloisena, ettei se edes huomannut että se oli kysynyt jotain. ”No oliko sulla jotain?”
Puraisin poskeni sisäpintaa vahingossa, mutten onneksi lujaa. Yritin miettiä mitä vastata. Tai olisinhan mä voinut vastata niihin kysymyksiin, muttakun mä mietin sitä tyhmää pakettia.
”No, joo. Tai, tavallaan… Tai, ei. Eikun – ei.” Alkoi hävettämään taaaas ihan hirveästi, kun mietin koko lahjaa. Ja siellä se oli, Uunon kaapissa paperilappu päällä, jossa luki
’Eiralle
Hyvää joulua!
T. Santtu, Kaapo ja Fifi’
”Voi vitsi kun mä en joskus ymmärrä yhtään mitä sä koitat selittää”, Eira puuskahti ja kääntyi uudelleen Inarin puoleen, joka pudisteli vaan päätään.

Samalla kun varustin Fifiä loppuun yritin keksiä, miten kertoisin Eiralle, että ostin sille lahjan. Ja että se lahja ei ole mitenkään erikoinen tai hyvä. Pari kertaa mä yritinkin sanoa jotain siihen väliin, kun Eira veti hetken henkeä, mutta se ehti aina jatkaa ensin.
Onneksi mä sain juuri silloin Fifin valmiiksi ja oman kypärän päähän, kun Eira marssi tallin puolelta päättäväisesti varustehuonetta kohti. Tunsin, miten mun naamaa alkoi kuumottaa, joten irrotin Fifin nopeasti käytävän naruista ja lähdin taluttamaan sitä ulos, koska mä en todellakaan halunnut olla kuulemassa tai näkemässä, jos ja kun Eira näkisi sen paketin. Ehkä hyvällä tuurilla Eira ei huomaisi sitä, ja mä ehtisin vielä ottaa sen pois lähtiessä ja ostaa sille vaikka sellaisen hajuveden, jonka äiti oli neuvonut ostamaan.

[SanttuOsallistuja]

Mistä tytöt tykkää?

”Isä, millasia lahjoja tytöt haluaa?”
Katselin auton tuulilasiin tipahtelevia sadepisaroita, mutta näin sivusilmällä miten isä havahtui ajatuksistaan, lopetti ratin naputtelemisen etusormellaan ja vilkaisi muhun.
”Ai mitä? Kenelle lahjaa meinaat ostaa, Eiralleko?” se kysyi yllättyneen kuuloisena. Yllättynyt joko siksi, että se lahja olisi tytölle, tai siksi että olin ylipäätään ostamassa – tai ainakin harkitsemassa lahjan ostamista.
En tiedä, olisiko mun pitänyt harmistua että se heti arvasi, että se olisi Eiralle. Sehän vaan tarkoittaa, ettei mulla ole muita kavereita. Eikä kyllä olekaan oikeastaan, mutta ei sitä niin itsestäänselvyytenä tarvinnut pitää.
”Joo”, vastasin mutten katsonut isään päin, vaan seurasin pisaroiden valumista kilpaa lasia pitkin.

Isä piti hetken miettimistauon.
”Kysyitkö sä äidiltä jo?”
”Joo. Se sanoi, että koruja ja hajuvesiä ja huulipunia.”
Isä maiskautti suullaan ja vilkaisi itsensä puolimmaisesta ikkunasta ulos. Tiesin, että se halusi sanoa sen olleen tyypillinen vastaus äidiltä.
”Eikö Eira sitten halua sellaisia?”
”Ootko sä koskaan nähnyt Eiralla huulipunaa?” nyt käännyin katsomaan isää, joka hymähti nenänsä kautta ja hymyili.
”Sähän sen kanssa enemmän olet tekemisissä”, se huomautti ja vilkaisi olkansa ylitse ennen kaistan vaihtoa, jotta pääsisimme vihdoin edessä hidastelleen auton ohitse.
”Ei sillä ole ikinä huulipunaa, ja mitä jos se on vaikka allerginen jollekin?”
”Eikö suklaa käy?”
”Se on niin tylsä lahja.. Kaikki aina antaa suklaata, mummikin tuo aina kymmenen rasiaa.”
Isä oli taas hetken hiljaa.

”Osta joku kirja?”

Kirja. Sitä mä en ollutkaan ajatellut. Mutta millainen kirja? Me puhutaan aina vaan koulujutuista silloin kun me puhutaan kirjoista, eikä kai kukaan normaali teini halua koulutarvikkeita joululahjaksi.

”Nii.. En tiiä”, huokaisin ja käänsin ilmastointia vielä vähän lämpimämmälle. Tallilla oli tullut aika kylmä, kun satoi ja tuuli niin lujaa. Onneksi isä oli tullut hakemaan, ettei mun tarvinnut siinä säässä polkea kotiin.
”Ei se maata kaada, vaikkei se lahja olisikaan mikään kovin erityinen. Ajatushan on tärkein, eikö?”
”Niin kai…” Olisin halunnut sanoa, että musta olisi kiva että se olisi jotenkin erityinen lahja, mutten enää viitsinyt.

Hetken oli taas hiljaista, radiokin oli pois päältä. Vain auton talvirenkaat jyrisivät täysin sulaa tietä vasten.

”Eroatteko te äidin kanssa?”

Isä puhalsi ilmaa nenänsä kautta lyhyesti. En osannut tulkita mitä se tarkoitti.

Kotona oli aika kurjaa nyt. Tai ainahan äiti oli ollut aika hankala, mutta nyt jotenkin normaalia enemmän. Isä viihtyi paremmin muualla, joko töissä tai lenkillä tai kaupassa tai kaverilla. Sitten kun se tuli kotiin, niin äiti aloitti heti, kun hän joutuu tekemään yksin kaiken siellä, siivoamaan ja laittamaan ruokaa ja viemään koiraa ulos ja maksamaan laskut. Vaikka mä tiesin, että ne maksaa laskut puoliksi, ja mä vein Kaapoa ulos joka päivä ainakin kaksi kertaa lenkille, ja että isä meillä yleensä ruokaa teki.

Ei ne varsinaisesti riidellyt, koska isä ei ikinä sanonut mitään takaisin. Äidin suu pauhasi ja isä vain oli, katseli telkkaria tai luki lehteä, ja sitten kun äiti oli lopettanut niin isä lähti ja sanoi mulle, että tulisi parin tunnin päästä takaisin.

Siksi mä viihdyin tallilla niin hyvin, kun ei tarvinnut olla kotona. Vaikka Fifin kanssa olikin ollut aika vaikea kesä, ja osa ongelmista jatkui yhä. Mutta Kaapon pystyin ottamaan mukaan ja pyöräilemään sinne, vaikka meiltä oli sinne matkaa jonkin verran. Ei se haitannut kumminkaan. Olin tallilla melkein joka päivä, paitsi silloin kun piti lukea kokeisiin tai tehdä jotain isoja koulujuttuja. Ja jos en lähtenyt tallille niin sitten lähdin Kaapon kanssa aina lenkille, ja Kaapokin tykkäsi siitä.

”Älä sä sellaisista murehdi”, isä sanoi sillä tavalla isällisesti ja kurotti kädellään ravistamaan pipoani niin, että se valui silmieni eteen ja sekoitti hiukset sen alta.
”Huolehdi vaan siitä Eiran lahjasta. Mitäs sanoisit, jos lähdettäisiinkin nyt ostamaan se?”
Nostin pipon ja näin, että me oltiin jo melkein kotona.
”Joo, lähdetään vaan.”

[SanttuOsallistuja]

Kesä ja sen ongelmat

Fifin kanssa ollaan tehty nyt aika kevyesti, kun se on saanut lomailla laitumella. Ollaan maastoiltu ja jos ollaan oltu kentällä niin ollaan oikeestaan vaan hypitty jotain pieniä ristikoita ja kavaletteja kun Fifi selkeesti tykkää siitä.

Mä käyn katsomassa sitä melkein joka päivä ja tarkistan ettei sillä ole haavoja tai mitään muutakaan hätää. Nyt alkaa kumminkin tuntua siltä, että ötökät syö sen kohta hengiltä. En turhaan halunnut alunperin alkaa sitä loimittamaan kesällä, varsinkin kun sen olo selkeästi helpottui – ainakin hetkeksi – kun se klipattiin. Mutta nyt sille on ilmestynyt joka päivä enemmän patteja ötökänpuremien takia ja se on hangannut itseään ihan vereslihalle asti monestakin kohtaa. Sitä hankaamista se on tehnyt jo ennen klippausta, mutta mä ajattelin että se johtui siitä sen paksusta karvasta. Ei se tainnut johtua siitä koska Fifi tekee sitä edelleen, ja ehkä jopa enemmän. Sillä on ryntäät ja hännäntyvi varsinkin ihan auki ja mahassa ja kaulassa tuntuu monta pattia kun kädellä silittää.

Mä ostin sille seeprakuvioisen ötökköloimen, jos se vaikka auttaisi. Sitten katselin useampana päivänä kun mun seepraponi tölttäsi portilta takaisin kavereiden luokse, ja miten vuoronperään Pasi ja Steffe närkkivät sen loimea. Kolmannen päivän jälkeen siihen oli tullut uusi reikä. Oli mulla myös hyönteiskarkoitetta mitä käytin, mutta en oikein tiedä tehosiko se ollenkaan. Vai oliko Fifi vaan jotenkin herkkä ötököille.

”Tuu Kaapo, lähetään kotiin”, sanoin noutajalle joka seisoi kuuliaisesti vieressäni ja katseli laitumella käyskenteleviä hevosia. Se kääntyi mukanani yhtä matkaa ja silloin maahan tipahtivat ensimmäiset, isot vesipisarat. Onneksi mua ei haittaa vaikka sataa, ei ainakaan ole niin kuuma. Ja ötökätkin pysyy hetken poissa.

Kun me lähdettiin Kaapon kanssa tallin pihasta, mä pyörän selässä ja se hihnan päässä, alkoi sataa ihan kaatamalla. Juuri silloin pihaan oli myös kaartamassa auto.
”Sähän ihan kastut siellä!” Hello huusi sateen yli avattuaan autonsa ikkunaa.
”Joo.”
”Tarviitteko te kyydin? Ootko kotiin menossa?”
”Joo, oon. Mut ei me tarvita, ei tästä mee kauaa.”
”Ootko varma? Kyllä mä voin heittää, missä päin sä asut?”
”Eikun, sä just tulit, niin kyllä mä voin ihan – ei tää haittaa.”

Lopulta Hello kumminkin ajoi mut ja Kaapon kotiin. Pyörä jäi odottamaan tallin nurkalle. En lukinnut sitä, koska tiesin ettei tarvitse. Kiitin Helloa varmaan jo kymmenennen kerran kun se pysäytti auton ja mä hyppäsin Kaapon kanssa kyydistä. Sitten me juostiin ovelle, koska satoi jo niin lujaa, ettei eteensä meinannut nähdä. Oli kyllä oikeastaan aika hyvä, että Hello kyyditsi meitä, mä olisin pyörällä nyt vasta puolessa välissä matkaa. Matkan aikana mä myös keksin, että voisin soittaa Fifin edelliseen kotiin ja kysyä onko sillä ollut ennenkin ongelmia kesäisin ötököiden kanssa, kun se on kumminkin asunut pihatossa. Ja mun pitäisi myös pakata, koska me lähdetään perheen kesken viikoksi mökille ylihuomenna. Pitää kysyä Eiralta, jos se haluaisi hoitaa Fifiä sillä välillä.

[SanttuOsallistuja]

Otteita Fifin tallivihosta
Ja jos vaikka saisin tätä blokkia kohta potkittua pois… Tämä saa käydä myös Laitumellelaskusta.

4.6.
37,7
Sovittiin Eetun kanssa että Fifi menee laitumelle. Se on hyvä. En tiedä vielä meneekö tammojen vai orien kanssa. Fifillä oli vapaapäivä, syöttelin sitä taas ulkona vihreällä n. 30min. Ei olisi millään halunnut lopettaa 😀

6.6.
37,6
Mentiin puomeja kentällä. Fifi oli tosi kiva! Ja munkin tasapaino on kai kehittynyt, kun pysyin kevyessä istunnassa jo paljon paremmin. Ötökät vähän kiusaa sitä.

12.6.
37,5
Ostin Fifille ötökkäloimen ja sellaisen päähupun. Sille on tullut nyt ihan erikoisia patteja ulkona ja kun Outilta kysyin, niin se epäili että ne johtuu ötököistä. Jussillakin on kuulemma kaula ihan syöty ja nyt kun Fifi on klipattu niin ötökät pääsee puremaan helpommin. Se näyttää ihan alienilta niiden kanssa 😀 Mutta toivottavasti auttaa. Käytiin maastossa kävelemässä maastakäsin.

14.6.
37,8
Ötökkäloimessa eka reikä. Irtohypytin Fifiä kentällä Hermanin kanssa, kun se oli samaan aikaan tallilla. Fifi innostui tosi paljon, se vaan riehui ja pukitteli 😀 Herman otti siitä videotakin ja lähetti mulle.

16.6.
37,6
Nelly katseli kun ratsastin ja Marshall kävi siinä myös. Jännitti aika paljon ja tuntui että meillä meni vähän huonosti, kun ne on molemmat niin hyviä ratsastaan. Mun piti opetella harjoitusravia taas mutta en uskaltanut kun se ei vielä suju, multa lähtee aina jalustimet, niin tehtiin paljon siirtymisiä ja ympyröitä. Mutta Fifi oli ihan yhtä kiva kun aina! 🙂

19.6.
37,5
Harjoiteltiin siirtymisiä kentällä, Fifi oli aika laiska. En jaksanut mennä kuin puolituntia ja sitten lähdettiin maastoon. Kaapo oli mukana, laukattiin ja ravattiin. Hypättiin yhden ojankin yli, se oli tosi kivaa! Fifi oli hangannut vähän ryntäistä ihoa rikki varmaan aitaa vasten, ötökät taitaa kutittaa sitä. Laitoin helosania ja lainasin Sonjalta ötökkämyrkkyä kun se kysyi tarviinko.

20.6.
37,9
Fifi pääsi tänään laitumelle! Käyn katsomassa sitä kyllä joka päivä ja yritän muistaa mitata lämmön joka kerta ja tarkistaa ettei sillä ole haavoja tai mitään. Marshall auttoi mua ottamaan siltä kengätkin pois kun ajattelin että se voisi olla ihan hyvä juttu ja se sanoi, että Fifillä on tosi hyvä kavioaines. Tarkkailen niitäkin että pysyy kunnossa. Se oli tosi innoissaan ja yritti saada kaikkia leikkiin mukaan. Sitten se vaan kiljui aina kun joku tuli liian lähelle 😀 Välillä mä mietin mitä sen päässä oikein liikkuu, mutta tykkään siitä silti. Ihan paras poni. 🙂

23.6.
Fifillä menee laitumella hyvin. Se on saanut lomailla nyt ettei olla tehty mitään, mutta oon käynyt katsomassa sitä. Lämpöä en oo mitannut, mutta nyt on niin kuuma että se on varmaan normaalia korkeampi muutenkin. Joka päivä oon vienyt sille pellavamehua juotavaksi että se varmasti juo tarpeeksi ja katsonut kaviot ja muutenkin. Sillä on ötökkäloimi vieläkin, vaikka se pitää kyllä ottaa kohta korjaukseen.

25.6.
Turvassa pieni haava, mutta ei haittaa kun oli niin pieni. Niitä patteja sillä on edelleen ja selkeästi kutiaa, kun aina kun rapsutan se menee ihan kippuraan koko poni. Kävin ostamassa sille oman ötökkämyrkyn jonka pitäisi auttaa kutinaan kanssa ja suihkuttelin sen läpi. Onneksi se ei laitumella juokse karkuun, varmaan kun mulla ei ole narua mukana niin se tietää ettei joudu lähtemään 😀

27.6.
Niin kuuma!! Fifikin on ollut makaamassa pari kertaa kun oon käynyt sitä katsomassa. Onneksi se on ihan kunnossa ja juo aina ämpärin tyhjäksi, sitäkin taitaa laiskottaa kun on niin kuuma. Lomailu jatkuu, tänään mä vaan istuin sen kanssa laitumella kun se makasi ja rapsutteli. Oltiin niin ainakin kymmenen minuuttia ennenkuin se alkoi syömään 🙂

30.6.
Sataa, mutta se ei varmaan haittaa Fifiä. Se oli paljon pirteämpi tänään kun kävin katsomassa, me jopa vähän leikittiin niin että mä juoksin ja se innostui juoksemaan hetken perässä. Joi hyvin. Kaviot kunnossa. Otin ötökkäloimen korjattavaksi. Kutiaa vaan, kyljissä ja ryntäissä selvää kulumaa. Rasvasin. Ehkä sadekin auttaa kun ei ole ötököitä niin paljoa.

[SanttuOsallistuja]

< *a href=”https://kristallijumala.net/hopiavuori/forums/topic/yksityishevosten-omistajat/#post-3553″>Santtu< */a> – < *a href=”https://varjoaika.weebly.com/fifill.html”>Fifi< */a>
& mukana < *a href=”https://varjoaika.weebly.com/uploads/1/2/3/7/123722906/fifi4_orig.png”>Kaapo< */a>

myös Saga haluaa päästä tuulettumaan, mikäli hän näillä kriteereillä saa osallistua! 😀

< *a href=”https://hopealinna.boards.net/thread/8/saga-isberg-tallity-ntekij?page=1&scrollTo=14″>Saga< */a> – < *a href=”https://varjoaika.weebly.com/venni.html”>Venni< */a>

[SanttuOsallistuja]

Karvattomana kesää kohti

Eira ja Herman ei tainneet enää olla yhdessä. En tiedä varmaksi, mutta ainakin viimeksi kun Eiralta kysyin Hermanista, se kuulosti niin kiukkuiselta ja nakkeli niskojaan sillä tavalla, etten uskaltanut enää ottaa koko aihetta esille. Mutta mua harmitti. Musta Eira on tosi kiva, ja se ansaitsisi jonkun tosi kivan. Varmaan jonkun vähän, no… Tasaisemman, kuin se itse, mutta silti. Mulla on ainakin Eiran kanssa aina tosi hauskaa. Se osaa puhua niin helposti kaikesta, ja mä voin vaan kuunnella ja myötäillä sen verran, että se tietää että sitä kuunnellaan. Ja sitten se sanoo jotain hauskaa, tai mä teen jotain vähän noloa, ja sitten me molemmat nauretaan, eikä se ole yhtään sellaista ilkeää tai nälvivää naurua niinkuin aina koulussa.

Siksi mun lempi hetkiä tallilla – Fifin kanssa puuhastelun lisäksi – on ne kun me Eiran kanssa opiskellaan. Se saisi kyllä tulla jo taas meille, ainakin isä on antanut siihen luvan, mutta mä tykkään enemmän siitä että me voidaan olla ihan vaan kaksin. Me oltiin sovittu, että me katsottaisiin vielä viimeisiä juttuja yhdessä sitten iltapäivällä kunhan mä ensin tekisin Fifin kanssa jotain. Vielä oli muutenkin niin aikaista, että Eira ei varmaan tulisi tallille useampaan tuntiin. Olin kuitenkin herännyt ihan normisti kahdeksalta ja aika pian Kaapon pissattamisen ja aamupalan jälkeen lähtenyt polkeen tallille. Sekin oli musta tosi kivaa, nyt kun oli jo lämmin ja päivällä pärjäsi ihan hyvin t-paidalla. Kaapoa en ottanut mukaan, sen on parempi olla nyt kotona jossa on paljon viileämpi kuin pihalla. Se saisi ensin tottua kuumaan säähän ennenkuin otan sen taas mukaan. Mutta sitten pitäisi kyllä kulkea autolla tai kävellen, koska musta ei ole reilua juoksuttaa koiraa pyörän vieressä jos on yhtään lämmin.

Ensin mua pelotti aika paljon kun Noa sanoi että Flida muuttaisi takaisin pihattoon sen varsojen kanssa. Olen nähnyt, miten rajusti Fifi ja Typy välillä keskenään leikkivät ja millainen kiljuminen siitä välillä kuuluu. Onneksi se on pelkkää leikkiä, eikä Fifillä ole koskaan ollut mitään pieniä naarmuja suurempaa. Musta onkin vaan kivaa, että sillä on siellä kaveri jonka kanssa painia koska se ei ole karannut pihatosta kertaakaan ja tuntuu muutenkin käsitellessä rauhallisemmalta. Siis siinä mielessä, ettei sen kokoajan tarvitse touhuta jotain tai keksiä itse tekemistä. Mutta sitten kun mietin, että jos se yrittääkin painia niiden pienien vauvojen kanssa? Noa kuitenkin lupasi, että kaikki menisi hyvin. Hevosten ilmeisesti pitäisi ymmärtää kun kyseessä on vauva, ja olla silloin nätisti. Se kuulemani mukaan pätee myös muiden lajien edustajiin, siksi hankalatkin hevoset voivat olla ihan kiltisti ja rauhallisesti pienten lasten parissa. Ehkä se piti paikkaansa, sillä kiinnostuksestaan huolimatta Fifi antoi kiltisti kolmikolle tilaa ja tajusi väistää heti, jos tuore äiti oli sitä mieltä, että se meni luvatta liian lähelle vauvoja.

Onneksi ne eivät yrittäneet tulla ulos vaikka hainkin Fifin sisälle. Olisi kamalaa, jos edes toinen pääsisi niistä karkuun ja sille kävisi jotain mun takia. Yleensä Typy halusi päästä pihalle samaan aikaan, niin yritin ottaa Fifin aina mahdollisimman nopeasti pihatosta ennenkuin Typy ehtii tajuta mitään. Vaikka yleensä se aina tajusi, kun Fifi oli aina sopivasti ihan kaukaisimmassa nurkassa ja mulla oli aina sille porkkanaa että se tulisi mielellään mun kanssa sisälle. Typy halusi usein porkkanaa myös, ja pari kertaa yritin sille heittää palasen kauemmas, mutta ei se lähtenyt niiden perään yhtään samalla tavalla kuin vaikka koirat. Pikkuisen Typy ehkä pelottaakin mua, kun mä tiedän että se voi kuitenkin purra ja kaikkea.

Fifi tiputtaa edelleen sen talvikarvaa. Muut alkaa olla jo aika lyhyessä kesäkarvassa, mutta Fifillä on yhä sitä paksulti monessa paikassa. Aina kun mä harjaan sitä käytän pitkään kumisukaa ja sitten sahalaitaista hikiviilaa, että autan sitä pääsemään irtokarvoista eroon, sillä sen olo on varmasti aika tukala. Se on ollut monena päivänä ihan kostea hiestä jo silloin kun mä haen sen vasta tarhasta, enkä mä viitsi sen kanssa mitään pitkään sitten tehdä ettei sen tule vielä kuumempi. Onneksi metsässä on paljon varjoa suojana.. Mutta jotain sille pitäisi kai tehdä.

Katselin käytävälle naruihin kiinnitettyä Fifiä ja mietin. Pelkkä kerta silitys selän päältä ja kämmeneen tarttui kasa kosteita irtokarvoja. Poni näytti nyt oikein tyytyväiseltä päästyään auringolta piiloon, sillä se nuokkui pää narujen varassa roikkuen ja alahuuli pitkälle lattiaa kohti lörpöttäen. Jos en olisi ollut ihan vähän huolissani siitä olisin pitänyt sitä aika söpönä ja hassun näköisenä. Pelkällä harjaamisella sen karvat ei selkeästi olleet lähdössä. En keksinyt sille muuta syytä, kuin että se on joku issikoiden juttu kasvattaa talvikarva hyvissä ajoin ja pitää siitä kiinni viimeiseen saakka. Eihän sitä tiedä, jos näin kesäkuussa iskee vielä takatalvi.

”Silläpä on pitkä karva vielä”, kuulin aika värittömän äänen, jonka osasin yhdistää Marshalliin. Se on se, jolla on rastat, ja joka on aksentista päätellen Venäjältä kotoisin. Ja sen heppa on aika iso.
”Joo”, vastasin nopeasti, vaikka olinkin vähän yllättynyt että mulle jäätiin puhumaan. En mä ajatellut, että se Marshall sanoisi mitään, vaikka olinkin sen nähnyt talliin tulevan. Siis mitään sen lisäksi, että se ekana moikkasi mua, ja mä moikkasin takaisin.
”Onko se yleistäkin sille?” Marshall jatkoi ja pysähtyi Fifin lähelle katselemaan ponia.
”No, mä en oikeestaan tiiä. Kun se ei oo ollu mulla niin pitkään..” myönsin, vaikka musta tuntuikin että olisi pitänyt tietää. Marshall kuitenkin nyökkäsi vain eikä vaikuttanut siltä, että piti mua jotenkin huonona omistajana sen takia.
”Sen voisi klipata. Helpottaa ainakin sen olo, ettei tule niin kuuma”, Marshall totesi vähän pohtivan näköisenä ja siirtyi lähemmäs tarjotakseen kättään Fifin nuuhkittavaksi. Ponia ei liiemmin kiinnostanut, joten mies siirsi kätensä sen kaulalle paksun harjan alle. Purin poskeni sisäpintaa koska tiesin että sieltä varsinkin Fifi varmasti valui hikeä, kun sen harja on niin paksu, mutta sitä ainakaan mä en haluaisi leikata pois.
”Ellet sä ollut siis jo tekemässä sitä”, Marshall jatkoi melko nopeasti.
”Joo – siis ei, en mä. Ei mulla ole sitä konetta…” myönsin, ja mua alkoi jo vähän harmittaa. Nyt kun Marshall oli siitä sanonut, niin klippaaminen kuulosti ihan itsestäänselvyydeltä joka munkin olisi pitänyt hoksata jo aikoja sitten. Voi vitsi, kun mulla on vielä niin paljon opittavaa.
”Voin lainata. Se on ihan helppo käyttää, mutta voin vielä näyttää miten se toimii?”

Sitten Marshall näytti miten hevosia klipataan. Se haki koneensa, testasi ensin miten Fifi siihen reagoi terällä silittämällä ponin kylkeä ilman että kone oli päällä, ja napsautti sen sitten ponista kauempana hyrisemään. Fifi kohotti äänen takia vähän päätään, käänsi korviaan epäluuloisena taaksepäin ja veti ilmaa niin että sieraimet pärisivät. Marshall ei kuitenkaan tuntunut huolestuvan siitä, vaan alkoi ihan tottuneen näköisesti siisteillä riveillä ajamaan Fifin pitkää karvaa ihan lyhyeksi. Rapsuttelin Fifin poskea hajamielisesti samalla kun seurasin sivusta tarkasti, vaikka aika helpolta se näytti. Hetken kuluttua sain kokeilla, ja Marshall siirtyi sivumpaan katselemaan. Se neuvoi, että voisin jättää pään ja jalat ajelematta, ja näytti vielä sopivat kohdatkin mihin vetää raja. Aika pian lattialle oli kertynyt kasa vaaleankeltaista höttöä ja Fifistä oli tullut pari astetta vaaleampi. Se näytti aika kivalta, vaikka sen jalat ja pää olivatkin nyt tuplasti pörröisemmän näköiset.
”Noin”, Marshall totesi pakatessaan konettaan pois. ”Nyt luulisi että sen ei tulisi niin helposti kuuma. Jos se tuntuu olevan jatkuva ongelma, niin sitten voisi katsoa ruokintaan jotain aineenvaihduntaa edistävää.”
”Joo. Kiitos lainasta”, sanoin ja mullakin oli heti paljon tyytyväisempi olo. Varmasti Fifin oli nyt helpompi elää kesän edetessä, ja uskaltaisin sitten harjoitella sen kanssa taas kunnolla ainakin välillä. Nyt pitäisi vielä ensin harjata se kuitenkin huolellisesti, ettei sen satulahuovan alle jää pieniä irtokarvoja pistelemään.

[SanttuOsallistuja]

Tää on lojunut mun muistiinpanoissa jo vaikka kuinka pitkään ilman kunnon suuntaa tai viimeistelyä, ja nyt se on viimein aika julkaista kun en mä sille mitään tuu tekemään.

Tarina sijoittuu aikaan kun TT-kisa oli vielä kuumana käynnissä

Kaverillista kiusantekoa

Sen jälkeen kun äiti oli kuullut niistä Tie Tähtiin – kisoista se oli kiinnostunut mun harrastamisesta Fifin kanssa ihan hirveästi. Siis sillä tavalla, että se oli ilmoittanut meidät valmennukseen – ilman että kertoi mulle. Siitä on jo jonkin aikaa, kun me käytiin Aavalaaksossa mun ihan ensimmäisessä valmennuksessa ikinä, ja onneksi siellä meni hyvin! Valmentaja kyseli etukäteen vähän mun osaamisesta ja Fifistä, ja me tehtiin sitten ihan tosi helppoja, ja vähän vaikeitakin juttuja. Niin se oli ihan kivaakin vaikka mua jännittikin etukäteen ihan hirveästi. Niin paljon, etten sinä aamuna saanut edes aamupalaa syötyä.

Sitten se on alkanut ostelemaan mulle ja Fifille kaikenlaisia varusteita, joista se ei varmaan puolistakaan tiedä mitä varten niitä käytetään. Fifillä on joku kymmenen kimaltelevaa otsapantaa ja yhtä paljon erilaisia kuolaimia, joista osa on ihan väärän kokoisia ja ihan liian vahvoja. Fifille on tähän mennessä sopinut – ainakin mun mielestä – parhaiten ohut rollerikuolain. Ei se siitä ainakaan mitenkään pahoillaan ole ollut. Niin ja mulla on nyt tusina ratsastushanskoja, kisahousuja, pitkiä kouluraippoja ja vaikka mitä. Ei äiti silti kertaakaan ole tallilla käynyt Fifiä itseään katsomassa.

Nyt kun on tämä korona ja koulua käydään etäopetuksella niin hassusti mulla on ollut enemmän aikaa opiskella kuin aikaisemmin. Voin valita joka päivälle pari tiettyä aihetta joihin paneutua kunnolla. Eirakaan ei ole saanut tulla meille sen takia, joten me ollaan jatkettu opiskelua tallin taukotilaan, jota melkein kukaan ei ikinä käytä. Mä en pitkään edes tiennyt että siellä on sellainen, kunnes Eira siitä mainitsi.

”Saitko sä sen tehtyä?” katsoin Eiraa, joka pureskeli lyijykynänsä päätä kevyesti ja kulmat alas painuneina mietteliään näköisesti.
”Joo – oota, ihan.. Just.. Kohta”, Eira mumisi kynänsä ympärillä. Odotin, ja minuutin sisällä Eiran ilme muuttui riemuisaksi. Se painoi kynän terän vihkonsa ruutupaperia vasten ja raapusti sinne kolme numeroa, joiden jälkeen se laski kynän sivuun, kohotti katseensa muhun ja virnisti niin tyytyväisenä, että mäkin hymyilin.
”Saanko kattoo?” kysyin ensin, ennenkuin kurotin ottamaan Eiran vihon käsiini. Tottakai odotin ensin että se nyökkäsi ja antoi luvan. Sitten kävin läpi Eiran laskeman tehtävän, vaikka arvelin jo että Eira osasi kyllä.
”Tosi hyvä”, sanoin tyytyväisenä ja laskin vihon takaisin pöydälle. ”Vielä kun sulla olisi vähän siistimpi käsiala…”
Eira katsoi mua hetken hölmistyneenä, ja tunsin miten mun poskia ja korvia alkoi kuumottaa. Ehkä se ei ymmärtänytkään että mä vitsailin, ja luuli että mä oikeasti nyt haukuin sen käsialaa rumaksi.
”Siis – en mä oikeasti, kun sulla on tosi nätti -…”
”Kyllä mä tiiän, mä vaan yllätyin!” Eira puhahti ennenkuin kerkesin puhumaan loppuun ja veti vihkonsa takaisin eteensä.
”Ai mistä?”
”No – siitä että sä sanoit noin!” Eira puuskahti sen kuuloisena kuin sen olisi pitänyt olla itsestäänselvyys. En ihan käsittänyt mistä Eira tarkalleen puhui, ja sekin taisi ymmärtää sen, koska se jatkoi silmiään pyöräyttäen. ”Sun pitääkin oppia vitsaileen tolleen, tiiätkö? Vähän kuittaileen, niinkun kaverit tekee. Sellasta kivaa kiusantekoo, en mä tiiä miten sen selittää paremmin!” Eira piti pienen tauon ja sitten sen kasvoille levisi tosi tyytyväinen ilme. ”Sun pitää oppia relaan.”
”Relaan?” toistin ja katsoin Eiraa kysyvästi, joka parhaillaan piilotti kasvojaan kirjansa taakse. ”Eiks Noa sano noin..?”
”Voin mäkin sanoa!” Eira kivahti ja vilkaisi muhun kirjan reunan yli silmät pieninä viiruina.
”No joo, voit”, myönsin enkä yrittänyt edes peitellä hymyäni kun palasin omien tehtävieni pariin.

[SanttuOsallistuja]

Neuroottinen poninomistaja

“Puhdistatko sä sen suitset joka kerta noin tarkasti?” Eira kysyi katsellessaan, miten purin tottuneesti Fifin suitsia osiin.
“Joo. Ne pysyy paremmassa kunnossa pitempään kun niitä hoitaa”, vastasin mutten nostanut katsettani. Tiesin että Eira oli juuri niputtanut Uunon suitset ja laittanut ne paikoilleen maastoreissumme jälkeen. Herman ei ollut lähtenyt mukaan, vaikka Eira oli kysynyt. En udellut miksei.
“No joo, kyllä mäkin Uunon varusteita hoidan mut en mä joka kerta niitä rasvaa ja öljyä”, Eira jatkoi edelleen vähän kummaksuvan kuuloisena.
“Ei varmaan tarviiskaan, mut musta tää on kivaa.” Kun Fifi vasta tuli mulle niin opettelin purkamaan ja kokoamaan suitset kahteen minuuttiin. Silloin se tuntui hirveän vaikealta, mutta nyt selviän siitä varmaan nopeamminkin.
“Varmaan kun se on vielä uutta ja hienoo”, Eira kohautti harteitaan ja istui satulatelineen päälle. Nyt vilkaisin siihen hiljaa hymähtäen.
“On Fifi ollu mulla jo yli puolivuotta. Silti, musta tää on kivaa.”

Fifi oli saanut karsinaan ämpärillisen pellavamehua. Eli lämmintä vettä ämpäri melkein täyteen ja desi pellavarouhetta, jonka piti antaa hetken turvota. En oikeastaan tiedä kenen karsinaa se lainasi, nyt kun Fifi asui pihatossa, mutta se oli tyhjä ja veisin ponin takaisin pihalle kunhan se on saanut juotua. Aina mä olin Fifiä juottanut – tai siis heti sen jälkeen kun netistä luin että se olisi hyvä tehdä – mutta nyt varsinkin, kun se tosiaan asui siellä pihatossa. Vielä vaikeempi koittaa arvioida sieltä että onko se juonut itse vai ei, kun karsinassakin asuessa sitä pystyi vaan päättelemään purujen märkyydestä juoma-automaatin kohdalta. Sitten kun poni oli valmis mehunsa kanssa sen kyllä kuuli varustehuoneeseen saakka, sillä se alkoi aina heittelemään ämpäriä pitkin seiniä. Nytkin, juuri kun mä sain suitset purettua ja puhdistettua satulasaippualla. Jätin ne pöydälle ja lähdin Eiran kanssa tallin puolelle.

“Äiti kuuli kanssa niistä Tie Tähtiin kisoista”, kerroin Eiralle ja avasin karsinan oven jossa Fifi oli. “Se oli sitä mieltä että meidän olisi Fifin kanssa pitänyt osallistua kanssa.”
Eira näytti yllättyneeltä ja taitteli kätensä puuskaan. Noukin ämpärin Fifin jaloista ja rapsutin kultaisen ponini otsaa, joka oli tunkemassa päätään ämpäriin uudelleen toiveikkaana, että se olisi taianomaisesti täyttynyt uudelleen.
“Ei millään pahalla, mutta tietääkö se että te ette ehkä oo ihan valmiita sellaseen?” Eira kysyi. Tiesin että se oli oikeassa, ja olin samaa mieltä, niin en ottanut sitä pahalla.
“En mä oikein tiiä.. Kyllä mä kerroin, että ei me osata vielä mitään tarpeeks hyvin. Tai Fifi kai osaa, mutta mä en. Kun se on sitä mieltä, että hevosesta pitää jotain hyötyykin. Tiiäks? Että sen kanssa pelkkä maastoilu on vaan rahan tuhlaamista”, huomasin kertovani, vaikka en ajatellut ensin kertoa ihan kaikkea. Ei Eiran mun huolia tarvinnut kuunnella, kai sillä oli omiakin.. Sitä ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan, vaan se nyökytteli päätään kulmien välissä pieni ryppy.
“Joo, tiiän. Tavallaan ainakin. Mut onhan Fifistä hyötyä, kun sä opit kokoajan sen kanssa lisää! Mäkin hyödyin Uunosta silloin joskus alussa sillä tavalla, mutta nyt mä osaan jo sen verran että tarvisin kyllä jonkun paremman hevosen. Niinkun vaikka Jussi, tai Inka. Tai Salieri, vaikka se ruuna onkin.”
“Mitä vikaa ruunissa?” kysyin ihmeissäni.
“Orit on hienompia, kun ne on silleen kuumempia ja energisempiä. Ja niillä voi tehdä varsoja”, Eira kertoi sen kuuloisena, kuin se lukisi jotain tietotekstiä.
“Aijaa.. Musta ruunat on ihan kivoja kanssa”, totesin vähän hymyillen ja rapsutin Fifiä sen paksun harjan alta, joka sai ponin ylähuulen törrölle ja pään kallelleen.

Eira auttoi mua harjaamaan Fifiä, kun siitä irtosi niin hirveästi karvaa. En ollut loimittanut sitä oikeastaan yhtään talven aikana, kun ei ollut tarvetta. Oli niin leuto talvi ja Fifillä niin paksu karva, kun se oli kuitenkin aikaisemmassa kodissaan asunut pihatossa kanssa. Eira veteli irtokarvoja hikiviilalla pois ja mä autoin niitä lähtemään kumisualla. Fifi seisoa nökötti käytävällä naruissa kiinni, kun en halunnut että ne karvat tippuu jonkun toisen hevosen karsinaan ja sotkeutuu sen heiniin ja sitten sillä on joku suolitukos. Nyt varsinkin kun Ukko ja Salierikin oli sairastellut viimeaikoina.
Me oltiin ihan hiljaa, vaikka mun teki mieli kysyä että mitä se tarkoitti sillä, että se olisi jotenkin miesmäinen jos se on hyvä matikassa. Että miksi se tarkoituksella ottaisi huonon numeron jostain aiheesta ihan vaan että sen poikaystävälle ei tule paha mieli, tai jotain.. Eihän Eira kouluaan Hermanin takia käy, ja miksi Herman pitäisi sitä huonona asiana että Eira pärjää jossain? Eikö sen pitäisi olla iloinen Eiran puolesta?

“Oho”, Eiran ääni havahdutti mut ajatuksistani, joka oli varmaan ihan hyvä. “Tuu kattoon.”
Sen muutaman askeleen verran mitä ehdin ottaa päästäkseni Fifin toiselle puolelle ajattelin heti monta eri skenaariota siitä, mitä mun pitäisi mennä katsomaan. Fifillä oli iso haava jota en ollut huomannut, tai joku valtava patti joka oli kasvain, tai selkeä revähdys lihaksessa, tai..
“Mitä?” kysyin, kun en lopultakaan keksinyt mitä mun piti katsoa. Ei ollut haavaa tai kasvainta.
“Kato kun se on ihan kalju tosta.” Eira pyyhkäisi kädellään Fifin karvoja väärään suuntaan takapolven kohdalta. Siinä erottui ihan selkeä läntti, joka oli paljon karvattomampi kuin mikään muu kohta. Testasin sormella sitä kohtaa. Lyhyet karvat tuntuivat rosoisilta ja koppuraisilta.
“Se on kai hinkannu sitä johonkin”, totesin ja taputin Fifiä lautasille. Sitä se oli tehnyt koko talvenkin, kihnuttanut itseään tolppiin ja karsinan seiniin. Ruokakupinkin se oli saanut irti seinästä rapsutettuaan itseään siihen niin voimakkaasti. Siksikään mä en halunnut laittaa sille loimea, ettei se kutiaisi enempää ja saisi rapsutella itseään vapaasti, kun ei se kuitenkaan mitenkään erityisen paljoa sitä tehnyt.
“Tai Typy on purru siltä karvat irti”, Eira ehdotti ja jatkoi metallisen hikiviilan vetelyä Fifin kylkeä pitkin.
“En mä usko, vaikka ne leikkiikin nii ei se kai niin lujaa pure..”
“On se Helloakin purru. Ei se kertonu, mutta mä näin.”
“No meihin sattuu vähän enemmän jos hevonen puree, kun että se puree jotain toista hevosta.”
“No joo. Silti, aattelin että haluut tietää”, Eira kohautti harteitaan ja heilautti vaaleita, poninhännällä olevia hiuksiaan olkansa ylitse.
“Joo, hyvä kun sanoit”, myötäilin ja palasin omalle puolelleni kumisuan kanssa. Eira kun tiesi jo miten neuroottinen mä olen Fifin suhteen, niin kyllä se aina sanoi kaikesta mitä mä en ollut välttämättä huomannut. Yleensä olin kumminkin. Kyllä mä nytkin taidan alkaa pitää Typyä ja Fifiä vähän tarkemmin silmällä..

[SanttuOsallistuja]

Saa tottakai! Copyiksi voi laittaa © Jesse :>

[Julkaisija]

Viestit