[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tällainen hassu välipala, ei mitään vakavaa.

Meanwhile in Canada: Everything’s gonna be alright
— Tänne tarttee kyl tulla toisenkin kerran joskus, Harri huokaisi tyytyväisenä kun saavuimme takaisin pienen hotellin tai oikeastaan majatalon pihaan. — Vaikka kesällä joskus.

Olimme lähteneet Torontosta vähän kauemmas, pariksi päiväksi pieneen lomakohteeseen, jota pyörittivät paikalliset alkuperäisasukkaat omilla ehdoillaan. Ohjelmakin keskittyi paljolti kansan historiaan ja kulttuuriin. Niin ja tietenkin luontoon, sehän oli niin tärkeä alkuperäiskansoille. Nyt olimme tehneet muutaman tunnin ratsastuslenkin upeissa lumisissa maisemissa. Ratsut olivat pieniä mutta sitkeitä ja kantoivat isokokoisen Harrinkin mukisematta.

Kysellessäni tarkemmin näistä hevosista oppaamme vain kohautteli olkapäitään: ei niissä ollut sen enempää tietämistä. Ne nyt olivat niiden hevosten jälkeläisiä, joita heimolla oli aina ollut. Edelleen tehtiin jonkin verran hevoskauppaa muiden lähistön heimojen kanssa, mutta useimmat olivat joutuneet luopumaan hevosistaan kauan sitten. Täällä saarella nämä olivat säilyneet ja selvinneet. Ei, ei niitä mihinkään rekisteröity eikä kantakirjattu. Ne vain olivat.

Rapsutin vielä pörröponia, jolla olin ratsastanut. Sillä oli niin mahtava talviturkki, että Hopiavuoren Fifi ja Gæs jäivät armotta kakkosiksi. Sinisilmäinen poni suhtautui hyvin suvaitsevaisesti kaukaa tulleeseen vieraaseen.

Enempää en ehtinyt pallutella ratsuani, kun oppaamme kutsui ryhmää jo seuraavaan kohteeseen. Se oli pieni shamaanin maja. Kun me kuusi ihmistä ja opas astuimme sisään, ei sinne olisi enempää mahtunutkaan. Majassa istui nainen, joka kasvojen uurteista päätellen voisi olla vaikka satavuotias, mutta ryhti kertoi että ihan niin vanhasta ei ollut kyse. Harmaisiin hiuksiin oli sidottu muutama sulka ja muita pieniä koristeita, joita en majan hämärässä nähnyt kunnolla.

Opas esitteli naisen shamaaniksi. Shamaanin oikeaa nimeä hän ei kertonut, sanoi vain häntä kutsuttavan Daanisiksi, joka tarkoitti tytärtä heidän kielellään. Shamaanin oma, oikea nimi oli salaisuus ja tabu. Hän kuitenkin kertoisi meille kansansa uskomuksista ja hengellisistä traditioista, siitä mitä he pitivät tärkeänä. Sitä ennen saimme kukin kömpelötekoisen mukin, jossa oli höyryävän kuumaa juomaa.

— Siinä on vain yrttejä, se lämmittää, opas sanoi rauhoittavasti. Minua huvitti hieman: en minä ainakaan kuvitellut saavani mitään taikajuomaa. Maistoin varovasti mukistani. Juoma oli todellakin yrttisen makuista. Se vaati vähän aikaa totuttelua, mutta lopulta se maistui jopa hyvältä. Ja tietenkin lämmin juoma tuntui mukavalta pitkän ulkoilun jälkeen.

Shamaani puhui narisevaa, murteellista englantia, josta oli paikoin vaikea saada edes selvää. En ollut kai ainoa, sillä oppaamme välillä selitti muutamia kohtia. Kuulimme kansan myytin maailman luomisesta ja siitä, miten he olivat päätyneet juuri tänne, millaisena he kokivat maailman, mitkä olivat pyhiä paikkoja, ihmisiä, eläimiä ja miksi.

Vähitellen vanha nainen väsyi ja hänen äänensä kuulosti entistä karheammalta. Saimme katseltaviksi tarjottimellisen shamanistisissa rituaaleissa käytettyjä pikkuesineitä. Niihin ei saanut koskea, mutta saimme sentään katsoa. Opas selitti niiden merkityksiä, mutta muisti mainita, että jokaiselle shamaanille ne tarkoittivat kuitenkin hieman eri asioita ja saattoivat olla hyvin erinäköisiäkin. Jotkin magiaesineet kulkivat suvuissa perintönä.

Ilmeisesti nämä eivät olleet meidän shamaanimme omia taikaesineitä, sillä hän oli oppaamme puhuessa avannut nahkapussin mutisten hiljaa. En saanut selvää hänen mutinastaan, mutta olin melko varma ettei se ollut englantia. Pussista hän kaatoi esineitä laakeaan, pyöreään astiaan meistä välittämättä. Yritin pitää ajatukseni selkeinä, kuten ulkopuoliselle tarkkailijalle sopiikin, mutta unohdin koko shamaanin kun kuuntelin oppaamme selostusta.

Olin huojentunut kun opas hyvästeli shamaanin, ohjasi meitä tekemään samoin ja poistumaan majasta. Minua oli alkanut jo ahdistaa majan kuumuus tai ahtaus tai ehkä siinä juomassa oli jotakin mikä ei minulle sopinut. Istuma-asentokin matalalla tuolilla oli hankala, joten nousin siitä ilolla verryttelemään jalkojani.

Säikähdin pahanpäiväisesti, kun shamaani tarttui minua kädestä kiinni. Hänen kätensä oli kuiva ja lämmin, ote vaativa vaikkakin hellävarainen.
— Tyttö, sitä tulet kaukaisesta metsästä.

Nyökkäsin hämmentyneenä. Olihan Suomi täynnä metsiä ja asuinhan minä yhden vieressä, joka päivä kävin metsässä vähintään Axan lenkittämässä. Mutta mitä tämä tarkoitti, oliko tämä vain esitystä? Tietenkin oli, tietenkin joku henkilökunnasta oli kertonut shamaanille, että olimme Suomesta. Ja tietenkin Suomesta tiedettiin metsät.

— Don’t you worry. Everything’s gonna be alright, shamaani sanoi.

Mikä kaikki, halusin kysyä, mutten saanut sanaa suustani. Minulla oli kyllä muutama asia, joita murehdin, mutta ei kai shamaania kiinnostaisi niin vähäpätöiset jutut kuin jonkun tuntemattoman miesmurheet toisella mantereella. Ehkä tämäkin oli vain teatteria. Kaikillahan oli aina jotakin murheita, joista mielellään kuuli nuo sanat: everything’s gonna be alright. Hymyilin vanhukselle lempeästi ja hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

— You wait, hän sanoi, irrotti otteen kädestäni ja meni etsimään jotakin puurasioistaan. Vilkaisin ovella seisovaa opasta, mutta hän ei vastannut millään eleellä sanattomaan kysymykseeni. Harri oli jäänyt myös ovipieleen katsomaan.

Shamaani ojensi kättään minua kohti ja tipautti kämmenelleni kiven. Se oli litteähkö, epäsäännöllisen soikiomainen, pari senttiä pitkä, sileäksi hiottu tai hioutunut ja muistutti väritykseltään suunnilleen harmaata graniittia, valkoinen jossa oli mustia täpliä.

— This is for you. Make a small hole on it and carry it around your neck.

Päätin hyväksyä sen. Olihan se ihan kaunis kivi.

— How much does it cost? kysyin.
— It costs no money. It’s a gift. It’s the stone of the weasel.

Weasel. Oliko se kärppä suomeksi? Tuijotin vanhaa naista perin juurin pelästyneenä, mutta hän oli kääntynyt jo poispäin, panemaan puurasiaansa takaisin paikoilleen. Mitä muuta hän tiesi? Miten ihmeessä? Vai miksi nämä kärpät kummittelivat aina joka paikassa?

Seuraavaksi päiväksi tokenin sen verran järkiini, että päätin antaa kiven takaisin. Enhän minä voisi ottaa vastaan lahjaa, vaikka se olisi miten pieni ja vaatimaton. Shamaanin majassa ei ollut kuitenkaan ketään ja ojensin kiveä oppaalle pyytäen häntä toimittamaan sen takaisin. Hän kieltäytyi aivan yksiselitteisesti edes koskemasta siihen. Hän selitti ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti, että jos olin kerran saanut kiven lahjaksi, minun piti pitää se ja tehdä juuri kuten vanha nainen oli sanonut. Naurahdin hämmentyneenä ja kysyin miksi. Opas tuijotti minua lähes närkästyneenä. Hän on shamaani, siksi tietenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Illanistujaiset
Lasissa oli Colaa ja Leijonaa sekaisin. Jestas. Minä olin niin drinkkibaarien poispilaama, ettei tahtonut oikein mennä alas tämä sekoitus. Jollain oli pieni salmaripullo, mutta se oli ehdoton ei, sillä joskus opiskeluvuosina oli tullut vedettyä salmarilla niinsanottu never-again. Kaadoin vähän lisää colaa lasiini. Kyllä se tästä hupenisi.

— Mitäs se Sonja? Nelly sanoi rojahtaessaan vauhdikkaasti sohvalle viereeni. — Kato oho kun loiskuu. Heittäkääs joku talouspaperia tänne.

Nelly kuivasi läikkyneet juomat lattialta ja omalta housunreideltään ja jatkoi sitten:
— Sä oot ollut niin hiljainen.

Mitä tuohonkin voisi sanoa? Että olin onnistunut sotkemaan ajatukseni niin lahjakkaasti että tekisi mieli kiskaista pää täyteen ja sammua, vaikka tiesin ettei se mitään auttaisi. Enkä kyllä voisi Nellylle kertoa mistä oli edes kyse. Niinpä tyydyin keksimään uskottavankuuloisen tekosyyn, joka ei kyllä varsinaisesti ollut edes tekosyy vaan ihan tottakin:
— No niinkus tiedät, niin tässä on ollut näitä reissuja. Ensin se Pariisi ja nyt viikonloppuna olin reissussa kans ja keskiviikkona pitäisi vielä sinne Kanadaan lähteä. Ei tahdo aivo pysyä perässä.
— Johan sitä siinä onkin! Mitäs sulla viikonloppuna oli nyt?
— Yhden pikkujoulut. En tiedä muistatko sen yhden poniratsastajan, joka ainakin joskus kisasi TT-cupissa, ei tänä vuonna mut viime vuonna vissiin, Sonja Ostrokovinskyn? Niin, ni mä tunnen sen isän muista yhteyksistä. Sillä oli pikkujoulujuhlat perjantaina, huomasin höpöttäväni ihan liikaa. Taisi se Leijona nousta vähitellen nuppiin.

— Jaa juu, se! Nelly innostui. — Muistan hämärästi, semmonen pikkutyttö. Se on vissiin sen Latokasken kasvatteja. Minnalla on jo kauan ollut tosi hyviä poneja ja poniratsastajia.
— Joo no mä en tiedä siitä sen ihmeemmin, Kirkkonummella se asuu ainakin se sen isä, että jossain sieltä kai.
— Jossakin siellä se Minna talliaan pitää. Mä en sitä isää tunnekaan, onks se hevosihmisiä kans?
— Ei se, poni-isäksi tituleeraa itseään.
— Mistä sä sen tunnet sitten?
— Vanha tuttu pitkän ajan takaa, selitin ja kumarruin mukamas raaputtamaan nilkkaani, että sain edes vähäksi aikaa käännettyä kasvot pois muista. En tiedä miten pahasti punastuin vai olisiko hämmennys näkynyt muuten naamasta, mutten halunnut ottaa riskiä. — Ei oltu pidetty pitkään aikaa yhteyttä ja sitten ihan yllättäen tavattiin silloin kun Hopiavuoressa oli se yksi TT-osakilpailu. Se pikku-Sonja kisasi sinä vuonna TT:ssä niin isänsä oli täällä mukana sit kans.

Miten hemmetissä minä nyt näin avomieliseksi rupesin? Olisi varmaan parempi soittaa taksi kotiin, kun kellokin alkoi olla sen verran ettei Markusta viitsinyt vaivata. Mutta ei: Inari ilmoitti keittiön puolelta lämmittäneensä glögiä ja tottahan sitä piti ottaa, kun Janna toimitti tarjottimellisen mukeja olohuoneen puolelle. Maistoin varovasti mukistani ja olin tukehtua.

— Ei tainnut olla alkoholitonta tämä?
— No ne ehti mennä jo kaikki.
— Tähän on kyllä lurahtanut liikaa viinaa. Eikä ihan niin vähääkään.

Janna naurahti.
— No joo, Inari taisi innostua vähän liikaa viinapullon kanssa. Saatiin hädin tuskin pelastettua edes muutama alkoholiton muki, muutenhan se olisi terästänyt kaikki.

[Sonja T.Valvoja]

Meanwhile in Canada: kainalossa
Harri istahti viereeni sohvalle, napsautti telkkarin päälle ja kysyi josko katsoisimme jonkin elokuvan. Mikäpä siinä. Vähän aikaa hän kelasi Netflixin tarjontaa ja kysäisi sitten:
— Schindler’s List?
— Ei.
— Ai. Miksei? Se on hyvä leffa.
— No joo, mutta en mä halua sitä nyt.
— Okei, katotaas mitä muuta…

Päädyimme vähemmän ahdistavaan, mutta edelleen (jonkinlaiseen) historialliseen vaihtoehtoon, Evitaan. Se oli tuttu kyllä molemmille, mutta kumpikaan ei ollut katsonut sitä varmaan vuosiin. Ja minä ainakin olin vankasti sitä mieltä, että hyvä leffa kestää useammankin katselukerran.

Harri veti minut kainaloonsa, lähelle itseään. Nykerryin siihen tyytyväisenä, vaikka asento oli vähän huono ja jossain vaiheessa oli pakko vaihtaa sitä, etten jumiutuisi ihan kokonaan. Mutta kun oli niin kiva olla pitkästä aikaa toisen kyljessä kiinni.

Leffan loppuessa olin siinä kainalossa edelleen, vähän olin välillä venytellyt niskaa ja selkää ja palannut siihen takaisin. Harri rutisti minua hellästi.
— Tätä läheisyyttä mun on ollu ikävä, hän sanoi pehmeästi.

Nyökkäsin, sillä ymmärsin kyllä. Samalla teki mieli purra itseään huuleen ettei tullut sanoneeksi siihen olevan apukonsteja. Ne kun olivat sellaisia kiellettyjä apukonsteja, mutta olin aika varma etten olisi selvinnyt ilman niitä tästä syksystä. Läheisyydenkaipuu olisi käynyt ihan liian pahaksi.

— Niin minunkin, sanoin ja tarkoitin sitä ihan todella.

Silti minä vielä yölläkin mietin, että pitäisikö kuitenkin ehdottaa avointa suhdetta. Jotakin sellaista, joka antaisi luvan hakea jotakin lohtua siihen läheisyydenkaipuuseen, muttei pilaisi meidän suhdetta. Kuten Jarkko oli asian ilmaissut: tauteja ei tuoda, lapsia ei hankita ja kun komennus on ohitse, jatketaan kuten ennemminkin. Mutta myöhemminhän Jarkko oli eronnut, tosin en tiennyt syitä siihen. Oliko se neuvo sittenkään niin hyvä? Enkä minä voisi ottaa tätä edes puheeksi, en mitenkään.

[Sonja T.Valvoja]

Adastellar
ti 21.12. klo 17.38: Kuva isosta matkalaukusta, repusta ja käsilaukusta
”Pack light, they said. Never been good at it.”

to 23.12. klo 05.46 (Toronton aikaa): Pimeä kuva, jossa näkyy vain kellotaulun numerot
”I didn’t sleep last night, I think. It was more like 9h coma. Now it’s 5.46 AM and I’m wide awake.”

pe 24.12. klo 17.10 (Toronton aikaa): Kuva joulupöydästä kahdelle hengelle, ei juurikaan suomalaisten tunnistamia jouluruokia
”Christmas dinner in Canadian style. Merry Christmas!”

su 26.12. klo 18.16 (Toronton aikaa): Kuva ravintolasta, pöydässä drinkit ja lattialla näkyy ostoskasseja
”Merry Boxing Day shopping”

ma 27.12. klo 17.33 (Toronton aikaa): Kuvassa törkeän komea kimo lusitano-ori @Davenhill Dressage Training
”Never been so excited in my born days! This is Rojaparaiso, 15y.o IntI/II level Lusitano stallion, my lesson horse today. Actually he’s not normally used as a lesson horse but is the trainers’ own mount, been back in training only 2 months after a long break. I’ve ridden a stallion only once or twice in my life, Lusitano never (nor PRE) and never anything trained as high level as Roja.

I suppose I was the worst rider that has sat on him but he was tolerant. Kind, really. Lots of movement, lots of uphill, super-sensitive and a total bliss. I actually tried something that might slightly resemble passage and piaffe. I can’t sleep the next night.”

[Sonja T.Valvoja]

Oletan että meillä on team Pariisi!

Mitäs me kilparatsastajat
— Hyvä Santtuu! Jee!! huusin pellonreunalla kun yksilökilpailussa oli Santun ja Fifin vuoro. Fifi mennä tikutti kivannäköistä tölttiä ja glögimuki ei pahemmin läikkynyt.
— Kylläpä sinä kannustat kovasti Santtua, tokaisi vieressä seisoskeleva Marsh.
— Tajuatko sä mies, että toi ratsukko tuolla radalla on meidän tiimin ainoa mahdollisuus voittaa joukkuekisa? Tai edes pärjätä.

Marsh tyrskähti, sillä sekä hänen että minun yksilösuoritukset eivät luvalla sanoen olleet sieltä ihan parhaasta päästä. Marsh oli pärjännyt paremmin, mutta minulla ei muki tuntunut pysyvän vaaterissa yhtään. Se oli yllättävän vaikeata yrittää pitää sitä mukia tasaisesti, vaikka Mortin askellajit eivät olleet edes sieltä pahimmasta päästä. Olin yrittänyt rohkeasti lähteä heti suoraan laukalla, mutta laukannostossa oli muki heilahtanut pahasti. Onneksi glögi ei ollut kuumaa, sillä muuten olisin polttanut sormeni.

Marsh hieraisi leukaansa miettiväisen näköisenä.
— Mitäpä luulet, onko tuota kuppia helpompi antaa toiselle alas- vai ylöspäin?
— Mitä tarkoitat?
— Niin sitä että missä järjestyksessä meidän kannattaisi ratsastaa, kun Fifi on niin paljon matalampi. Kannattaisi yrittää optimoida se helpoin siirto ratsukolta toiselle, että onko meidän helpompi ottaa Santulta vai antaa Santulle alaspäin.
— Niin aivan, hyvä pointti. Enpä osaa kyllä sanoa…

— Tästä kisasta saisi muuten muutamalla helpolla kikalla vielä haastavamman, Marsh totesi.
— Jaa miten?
— No vaikka että suoran radan sijaan olisi muutama käännös. Ihan vaikka tolpan kiertäminen tai sitten jokin pieni pujottelurata muutaman tolpan ympäri.
— Mä luulen, että pari maapuomiakin lisäisi vaikeusastetta. Tai sitten sellainen täysimittainen trail-rata, muki kourassa.
— Hei, nyt kyllä ette yhtään ala suunnitella mitään tuollaista, parkaisi Hello, joka oli ilmestynyt yhtäkkiä meidän taakse Skottiaan taluttaen. — Tää on just hyvä rata näin. Te olette ihan kauheita… Hello haki vähän aikaa tarpeeksi pahaa sanaa. — … kilparatsastajia!

[Sonja T.Valvoja]

Sonja käytti tilaisuuden hyväkseen ja toi Pariisista suuremman määrän kaikenlaisia herkkuja, joista saa kätevästi tuliaiset ja joululahjat useammallekin tutulle.

Joulupukkia tuuraamassa: Harrin vanhemmat
— Voi kauhia, kiitoksia, eihän sun olisi tarvinnut, Harrin äiti siunaili kun ojensin lahjakassia. — Tule peremmälle, siellä on kahvipöytä jo valmiina.
— Siellä on muuten peuran lapapaisti kans, se pitää panna pakkaseen, huomautin.
— Että oikein peuraa.
— Itse ammuttu, totesin Harrin isälle samalla kun istahdin pöydän ääreen.
— Jahah, no se vissiin alkaa niitä peuroja olla täälläkin sitten. Harvemmin niitä itse sai ammutuksi koskaan.

Harrin äiti istahti pöytään myös ja huoahti.
— Voi kun se Harri ei nyt edes jouluksi tule koto-Suomeen.
— Ei sitä kannata noin kaukaa tulla vähäksi aikaa vaan, selitin jälleen kerran.
— Ei tietenkään ja kauhiastihan ne lennotkin maksaa. Kyllä se kun tuolla lailla lähti sinne asti. Vaikka olihan se aikoinaan siellä Englannissakin.
— Tuleehan se sieltä takaisin.
— Mahtasitkos viedä sille pojalle pienen joululahjan, jos annan mukaas? Enhän mä nyt mitään kummemmpaa mutta villasukat neuloin.
— Noin pieni ja kevyt lahja mahtuu kyllä hyvin mukaan. Mä luulen että Harri on iloinen niistä.
— Vie nyt sitten kovasti paljon terveisiäkin samalla. Ja tuossa on sinullekin tuommoonen pieni lahja…

Joulupukkia tuuraamassa: Ali-Huovila, naapuri
— Hyvää joulua näin jo vähän etukäteen, sanoin ojentaessani lahjakassia ja kukkapukettia.
— No voi maharoton, soot kovasti aikaases. Tuu sisähän siältä.

Kopistelin kengistä enimmät liat rappuralliin ja astuin sisälle.
— Älä niitä kenkiä siihen porstuahan jätä, soon niin kylymä. Otetahan ne tuanne sisähän. Kattos Eila kun Tähäristön flikka tuli käymähän.

Seurasi ne tutut rituaalit siitä, että voi kun kiva että poikkesit ja voi kun meillä ei ole mitään tarjota, johon minä vakuutin vastaan ettei tarvitsekaan, juuri kahvipöydästä tullut. Isäntä johdatti salin puolelle vaikka minä olisin ihan mielelläni istunut vanhassa, kodikkaassa kyökissä. Istahdin salin sohvalle, jonka muistin niin hyvin jo lapsuudestani.

Vanhaemäntä kaivoi kirjahyllystä suklaakonvehteja sohvapöydälle.
— Siitä saa vähän suuta makiaaks. Jukka ei näkynny olevan kotona, se rytää nuatten kaupungin teiren kans, varmahan jossakin taas hiakoottamas.
— Sen polanneterän kanssa tua näytti päivällä pihaast lähtevän.
— No mutta se on hyvä, siellä on niin kauhean liukasta joka puolella.
— No niinhän tua on. Onneksi on tua Jukka, eihän me päästäisi ittekkään eres postilaatikolle jos ei se olis hiakoottannu aina.

— Niin soot sinne Kanaraan lähärös jouluksi, muistelivat Ali-Huovilat, kun selitin miksi olin näin aikaisin liikenteessä joululahjojen kanssa. — Maharatko kauankin olla siällä? Ja kuinkaas se sun kaveris siäl on pärjäänny? Vaikka tottahan koulut käynny ja kielitaitoonen ihiminen pärjää.

Joulupukkia tuuraamassa: Anssi
— Syöttekö hirvenlihaa? Mulla olisi tuossa yksi paisti pakkasessa, mutta ajattelin että kysyn eka että onko menekkiä.
— Kyllähän meillä, Anssi sanoi vähän hämillisenä pyöritellen lahjakassia käsissään. — Mä nyt en vaan oikein tiedä kun… Lähinnä että mitä mä sanon kotona kun on ylimääräisiä lahjoja ja lihaa vielä…
— No sanot niinkuin asia on. Että Salierin omistajalta jouluterveiset.
— Niin no joo, totta. Kiitos kovasti näistä.

Joulupukkia tuuraamassa: kaverit
— Ihanaa! Helena hihkaisi ja tutki säilykepurkin kylkeä. — Mitä tää on?
— Ankanmaksasäilykettä ja se toinen on punasipulihilloketta. Hyvää paahtoleivän kanssa tai ihan vaikka silleen. Balsamico voi toimia mukana kans.
— Oi että, kuulostaapa hyvältä. Jokos sulla alkoi joululoma?
— Ei mulla vielä. Pitää tehdä kahden viikon työt ens viikolla maanantaina ja tiistaina, kun keskiviikkona lähtee se lento ja oon ollut tässä niin paljon pois.
— Älä nyt sentäs.
— No ei nyt ihan, mutta vähän pitää katsoa. Mites teillä?
— Mulla alkoi joululoma tänään, sanoi Tuomo tyytyväisen kuuloisena. — Joulufriisi alkoi jo marraskuun puolivälissä, joten ei ole edes päivystystarvetta. Pidän kaksi viikkoa kun säästelin yhden viikon kesältä ja sit on toinen viikko plussia.

Kimmo päästi jonkinlaisen hooh-äännähdyksen.
— Mäkin toivoin kahta viikkoa lomaa, mutta eeeeiii… Viikon sain ja senkin vähän naukumalla. On kiireinen joulukuu ja tammikuu kans. Hyvähän se että on töitä, mutta vähemmälläkin kyllä tulis jouluna toimeen. Keskiviikko on eka lomapäivä ens viikolla. Ajattelin vanhempien luo mennä samalla kun vien Sonjan kentälle.

Joulupukkia tuuraamassa: Vladimir
Pysäköin autoni keltaisen kartanon pihaan. Lunta täällä ei juuri ollut, mutta tänään sentään pieni pakkanen ja aurinko paisteli pilvien lomasta. Puissa ja pensaissa oli vähäsen kuuraa ja kaikki näytti niin nätiltä, ainakin jos jätti huomiotta jään liukastaman maan. Nousin autosta, verryttelin vähän itseäni pitkän ajomatkan jäljiltä ja kiipesin sitten rappuset ylös soittamaan ovikelloa.
— Sonja! Tervetuloa ja kiva kun pääsit tulemaan, Vova sanoi ja auttoi takin yltäni.

Kaivoin laukustani lahjakassin, jossa oli samppanjapullo Ranskan-tuliaisten lisäksi.
— Tässä sulle pieni tuliainen Ranskasta.
— Voi kiitos, tosi kilttiä. Mulla on välillä vähän ikävä ranskalaisia ruokia.

Juhlien alkuun oli vielä useampi tunti aikaa. Oletin että Vovalla olisi kiire järjestelyiden ja sen semmoisten kanssa, mutta päinvastoin. Keittiö oli pitopalvelun hallinnassa ja siihen ei sopinut puuttua. Paikat oli järjestetty jo aiemmin, joten istuimme kirjaston nojatuoleihin katselemaan hämärtyvää järvimaisemaa ja rupattelemaan kuulumisia.

[Sonja T.Valvoja]

Jälkilöylyt
Laskin jouluisen lahjakassin Hopiavuoren tuvan pöydälle.
— Tuossa olisi teille joululahjaa ja Pariisin-tuliaisia, sanoin Nellylle. — Purkillinen ankanmaksasäilykettä ja toinen purkillinen hillottua punasipulia. Klassinen ranskalainen yhdistelmä, menee paahtoleivän päällä tai jos oikein ranskalaiseksi haluaa, niin hankkii briossia.
— Kiitos paljon, kuulostaa tosi hyvältä, sanoi Nelly ja nosti lahjakassin kaappiin. — Tämä täytyy säästää jouluksi. Mutta mennään katsomaan ne videot.

Olohuoneen puolella Eira istui sohvalla läppäri sylissään.
— Me katotaan Sonjan kanssa nyt sen kisaradat siellä Pariisissa, ilmoitti Nelly heti tomeralla äänellä. — Joten mene vaihteeksi keittiön pöydän ääreen.
— Voisinko mä jäädä kans katsomaan niitä? Eiran ääni oli pyytävä.
— No jos olet hiljaa. Vai mitä, Sonja?
— Joo, sopii se.

Aloimme ensin käydä läpi sitä tiistain vaativaa B:tä. Sen katsominen oli kyllä tuskallista, koska videolta näin niin selvästi sen, mitä en ollut tuntenut selkään. Tai olin, mutta olin tulkinnut sen väärin. Luulin Mortin olevan hermostunut tai kuuma ja siksi pidättelin sitä ja ratsastin muutenkin raskaammin kuin yleensä. Liikaa yrittämistä ja ihan oma virhe, myönsin sen suoraan.

— Mua ihmetyttää se, että Mortti ei alkanut protestoida tuota, Nelly tuumi. — Häntä sillä on vähän levoton, mutta muuten se ei suuremmin rettelöinyt. Yllättävää, koska kotioloissa olisit kyllä saanut jyrkempää palautetta siltä.

Nyökyttelin, sillä olin itse ihmetellyt samaa. Mortti ei ollut mikään anteeksiantavainen ratsu. Tosin olin kyllä jännittänyt niin kamalasti ja kun ei Mortti alkanut rettelöidä mitenkään isommin, niin jäivätkö sen hienovaraiset vihjeet ihan puhtaasti vain huomaamatta minulta? Ehkä.

— Se mikä tästä radasta ja oikeastaan kaikista radoista on sanottava sulle plussaksi on se, että sä ratsastat niin tarkkaan nuo tiet aina. Paljon näkee sitä, että muuten ratsastus on ihan hyvää, mutta ne tiet mennään aina vähän miten sattuu. Puolivoltti on joku ihme kaari vähän sinne päin ja peruutus kaksi metriä oikeasta paikasta sivussa. Kotona siitä nyt vielä pääseekin kuin koira veräjästä, mutta kisoissa ei vaikka sitä kyllä sielläkin näkee.
— Kato kun insinööri hanskaa geometriankin…
— No vissiin niin, naurahti Nelly.

Löytyi siitä ohjelmasta korjattavaa, siis sen kuolaimen takana olemisen lisäksi, johon Nelly ei puuttunut sen jälkeen kun asia oli todettu. Oli siinä kiitettävääkin, muutakin kuin vain tarkkaan ratsastetut tiet ja muu säntillisyys. Nelly oli aina tällainen: jos löysi moitittavaa, löysi kiitettävääkin eikä takertunut pelkästään niihin huonoihin asioihin. Ne tietysti todettiin, mietittiin mahdollinen syy ja korjaus, ja sitten jatkettiin eteenpäin ilman että se oli kenenkään mielestä maailmanloppu.

Sitten kävimme sen vaativan A:n kimppuun. Siitä saatoin sentään olla ylpeä!
— Mä en tiedä miten sä itsesi kokosit näiden päivien välissä, mutta mitä sä ikinä teitkin, niin muista se ja tee uudestaan. Tämä oli aivan toisennäköinen rata.
— No, se oli kai Simon, Harrin ja yleisen periksiantamisen yhdistelmä.

Nelly katsoi minua kummastuneena ja tiukkasi selitystä.
— Mä soitin Simolle siinä illalla ja sain siltä palautetta ja jotakin ohjeita. Kuulemma hengittäminen esimerkiksi on ihan kannattava asia.
— Se on, pisti Nelly väliin ja Eira tirskahti. — Ei ole naurun asia tämä, hän torui Eiraa sormi pystyssä mutta hymyili samalla itsekin.
— Sitten mä juttelin Harrinkin kanssa ja se sai valettua muhun jotakin uskoa. Ja sitten mä vaan totesin, että sen ekan päivän jälkeen kukaan ei odota meiltä mitään että aivan sama miten se toka menee. Ei tartte varmistella.

— Saako kysyä yhden asian? sanoi Eira varovasti.
— No kysy pois.
— Noi laukanvaihdot esimerkiksi, kun ne pitää tehdä tietyssä pisteessä, niin mistä se katotaan että missä kohtaa? Siis että jos pitää tossa C:n kohdalla vaihtaa, niin pitääkö se vaihtaa silloin kun hevosen pää on siinä C:ssä vai etujalat vai runko vai missä kohtaa? Jos siis haluaisi tehdä silleen täydellisesti. Vai riittääks se että joku kohta hevosesta on siinä C:n kohdalla?

Minä ja Nelly aloimme selittää yhtä aikaa, vaikenimme molemmat mutta viittasin Nellyn jatkamaan.
— Se on siinä kohtaa, kun ratsastaja on siinä pisteessä. Eli voisi sanoa että puolivälissä hevosta. Tosiasiassa esimerkiksi just laukannostoa ei kyllä voi ihan sentilleen vaatia just tietyssä kohdalla, mutta aika monta muuta asiaa kyllä voi.
— Okei, kiitti.

Kun video ja rata oli puitu läpi, Nelly napsauttu telkkarista virran pois ja nojautui sohvalla taaksepäin.
— Mä muistan itse kun katottiin tota kisaa suorana, niin ihan meni kylmät väreet pitkin selkää kun katsoi sun ratsastusta. Mutta se siitä, ne on nyt ohitse ja teillä on taas rahtusen verran enempi kokemusta. Mitäs seuraavaksi sitten?
— No nyt on tässä tämä joululoma, Mortti saa lomailla ja mä lähden sinne Torontoon. Mutta sitten tammikuussa voisi alkaa katsoa taas valmentautumista ihan tosissaan. Kisoja en ole vielä suunnitellut, maalis-huhtikuussa voisi miettiä jotakin pienempiä kisoja lämmittelyksi. Toukokuussahan on se Hannaby Hanami Week ja sit kesällä viimeistään kai alkaa Seppele Cup. Että jos jotakin niistä miettisi. Sitten oli Kozlovien kanssa vähän puhetta, että jos haluan, niin voisin tulla Mortin kanssa jossain vaiheessa pariksi viikoksi valmentautumaan heille. Anicehan ainakin valmentaa aktiivisesti ja Grigorikin kai ehkä jonkin verran.

Se mitä jätin sanomatta oli se, että mahdollisuuksia viikon tai parin aktiivivalmennukseen olisi enemmänkin. Simolle pääsisi aina ja Pariisissa olin tutustunut useampaankin keski-eurooppalaiseen valmentajaan, jotka voisivat hyvinkin toivottaa minut tervetulleeksi. En viitsinyt Nellylle tästä mainita mitään, kun en tiennyt miten hän suhtautui siihen, että valmennettavansa kävi muiden opissa. Simosta Nelly ei ollut koskaan sanonut mitään, mutta harvakseltaan Simo kävikään valmentamassa ja toisaalta Simo oli tuttu minulle jo pidemmältä ajalta. Nämä tämmöiset uudet valmentajat saattoivat olla ihan toinen juttu eikä minun nyt tehnyt mieli pahoittaa suoraan Nellyn mieltä.

[Sonja T.Valvoja]

Tiedän: olen harrastanut hieman epärealistisia aikatauluja, ihan näin nopeasti ei maata/merta pitkin pääsisi Pariisista Otsonmäkeen, mutta olen sanonut sen aiemminkin että logiikka on yliarvostettua. Ja voihan tämä olla tapahtunut esmes. huomenna.

Pariisin tiellä, viimeinen osa
Marsh sammutti auton Hopiavuoren pihassa ja huokaisi ajatuksettomasti.
— Se oli sitten semmoinen reissu. Nyt sitten hevosten ja tavaroiden purkuun.

Kömmimme kaikki hieman puutuneina ulos autosta. Eetu ja Camilla olivat ilmestyneet ovenpieleen kuullessaan auton ajavan pihaan.
— Jaha, solis sitten maailmanmatkaajat kotiintuneet. Hyvinkös meni reissu?

Eetun tuttu puheenparsi lämmitti mieltä. Oli se sentään hyvä olla takaisin kotona. Santtu kysyi varovasti, että voisiko hän käydä nopsasti tervehtimässä Fifiä, tulisi sitten kyllä takaisin auttamaan hevosten ja tavaroiden purkamisessa ja voisi hoitaa Mortinkin vielä viimeisen kerran. Annoin tietenkin luvan, sillä olisihan se ollut suorastaan julmaa kieltää. Santtu lähti puolijuoksua pihattoa kohti. Tiesin että hän kaipasi jo Fifiään, siitä oli ollut puhetta matkalla ja olisin minä sen arvannut muutenkin.

Aikaahan siihen meni ennen kuin kaikki hevoset ja tavarat oli purettu ulos. Tavaraa nimittäin riitti, kolmen hevosen varusteet, kahden ratsastajan ratsastusvermeet, kaikki muut reissussa tarvittavat kamat ja sitten paluukuormassa oli vielä kasoittain tuliaisiakin. Myönnän että itseltä ainakin karkasi mopo vähän käsistä noiden ostosten suhteen, kun tiesi että kaikkea ei tarvitse ahtaa yhteen matkalaukkuun vaan autossa on paluumatkalla tilaa. Ja se suurin ostos ei vielä tähän kuormaan edes ehtinyt: menin nimittäin ostamaan Mortille uuden satulan, ihan mittatilauksena tehdyn. Mortin selästä oli tehty 3D-malli sitä varten ja hyvä ettei myös minun takamuksesta. Satula tulisi vasta ensi vuoden puolella, kun olisivat saaneet sen valmistettua.

Santtu oli purkanut Mortin kuljetuskamoista, harjannut sen nopeasti ja loimittanut uudestaan ulkoilua varten. Sitten hän talutti Mortin tarhaan, napsautti riimunnarun irti ja kääntyi sulkemaan porttia.
— Se oli nyt sitten varmaan viimeinen kerta kun hoidan Morttia, sanoi Santtu ojentaen samalla riimunnarua minulle. Mortti ei malttanut jäädä heinäkasalleen vaan ravaili kaula ja häntä pystyssä pitkin aidanviertä. Se teki muutaman puolinaisen hypyntapaisen ja pysähtyi sitten kihnuttamaan poskeaan etujalkaa vasten.
— Ainakin ennen seuraavaa kertaa, vastasin hymyillen. — Kiitos tosi paljon että lähdit mukaan hoitajaksi. Mä en olisi selvinnyt ilman.

Santtu yritti vähätellä omaa osuuttaan, mutta katkaisin sen saman tien.
— No okei, olisin ehkä saattanut selvitä, mutta huonosti kuitenkin. Että parempi näin. Mennäänkö vielä tupaan vai onko sulla kiire kotiin?

Tuvassa oli koolla sekalaista porukkaa. Nellyä ei näkynyt ja kysyessäni Eetu sanoi hänen olevan jossain kauempana valmentamassa, mutta että tulisi kyllä iltaan mennessä takaisin kotiin. Harmittelin mielessäni etten voisi jäädä illaksi tänne, mutta tiesihän Nelly jo kaikkein tärkeimmät seikat. Muut kyllä halusivat tietää meidän Pariisin-reissusta aivan kaiken, mutta minä jätin enimmän puhumisen Santulle ja Marshallille, kun hän vihdoin saapui tupaan hevoset hoidettuaan. Nyt just ei jaksanut käydä kaikkea läpi ja piti vähän aikaa mutustella itsekin asioita, ennen kuin niistä jaksoi kertoa muille.

Näin tuvan ikkunasta kun Markuksen Pajero kääntyi tallinpihalle. Olin pyytänyt hänet hakemaan minut, sillä oma autoni oli kotipihassa kun en halunnut jättää sitä lojumaan Hopiavuoren pihaan koko reissun ajaksi. Kysyin tarvitsiko Santtu kyytiä kotiin, sanoin muille heit ja että nähdään taas huomenna ja riensin ulos. Markus oli noussut autosta ja ennen kuin ehdin oikein tajuta miksi hän avasi takaoven, kohti syöksyi valkoruskea salama. Ehdin kyykistyä sen verran että Axa miltei hyppäsi syliini. Se oli niin innoissaan että hännänheilutus oli muuttunut koko koiran heilutukseksi ja vastoin tapojaan se lipoi naamani märäksi.

— Voi tyttö, mullakin on ollut ikävä sua!

[Sonja T.Valvoja]

Pariisin tiellä, osa 13
Minä pidin sen ison hevosauton ajamisesta. Se oli niin tukeva, korkea ja suuntavakaa, että meno oli jouhevaa, tasaista ja näki hyvin muun liikenteen yli. Erilaisia teknisiä herkkujakin siinä oli, kameroita, parkkitutkia, kaistavahteja ja mitä kaikkea muuta, mistä en varsinaisesti tiennyt mitään mutta jotka tekivät ajamisesta helppoa.

Aamulla oli ollut aikainen lähtö ja aurinko oli vasta nousemassa kun saavuimme Belgian puolelle. Marsh istui etupenkillä ja kommentoi välillä jotakin navigaattorin antamista ohjeista, mutta muuten autossa oli hiljaista. Radio soi hiljaisella.

Marsh karaisi kurkkuaan.
— No miltäs nämä ensimmäiset kansainväliset kisat tuntuivat?

En mitenkään voinut estää leveää hymyä leviämästä naamalle. Olihan tämä tuntunut alunperin yhdeltä niistä vähemmän fiksuista älynväläyksistäni, mutta seuraavan tilaisuuden tullen lähtisin varmasti uudestaan.
— Aivan mahtavalta, sanoin enkä välittänyt hillitä äänestäni kuultavaa innostusta. — On ollut kaikkinensa tosi hieno reissu, mä olen iloinen että lähdin tänne. Vaikka olisin kyllä tuntenut oloni monta kertaa vähän varmemmaksi, jos olisin ikinä käynyt edes hevosenhoitajana tämmöisissä kisoissa. En olisi ollut niin pihalla kaikesta.
— Tietenkin se olisi auttanut, jos olisi ollut aiemmin mukana tällaisella kisareissulla, mutta nyt on koettu tämä kuitenkin. Ja hyvinhän se meni.
— Kyllä, ehdottoman hyvin. Enkä tarkoita pelkästään sitä keskiviikon voittoa, vaikka hieno juttuhan sekin oli. Sulle kuuluu kyllä iso kiitos siitä, että lähdit tänne myös, oli joku neuvomassa ja tukena.
— Ei mitään, ihan mielelläni otin teidät mukaan ja kiva ettei tarvinnut yksikseen lähteä. Kyllähän sekin olisi tietysti onnistunut, mutta kivempi mennä aina porukalla.
— Niin että jos seuraavaa koulukisaa on kiikarissa, niin kerro toki, naurahdin.

Marsh nauroi myös.
— Ja tässä meillä on se ratsastaja, joka sanoi ettei hermot kestä kilpailemista. No, tosiasiassa nyt on joulutauko hevosten kanssa. Ne saavat lomailla jonkin aikaa. Ihan heti ei siis päästä uudestaan kisareissulle.
— No sama täällä, Mortti saa huilata myös ja mäkin lähden jouluksi sinne Torontoon, etten olisi edes samalla mantereella, jos johonkin pitäisi lähteä.
— Ai niin, sinulla on se reissu tulossa. Kerrohan Harrille terveisiä sitten.
— Totta kai.

Kun keskustelu uhkasi kuivua, huikkasin takapenkille:
— Mitäs Santtu, mitäs sä tykkäsit näistä kisoista ja hoitajan hommista?
— Joo, voin lähteä uudestaankin hoitajaksi, Santtu sanoi ja me kaikki nauroimme. — Kiitos että otit mut mukaan, vaikkei mulla ole kokemusta sitäkään vähää. On ollut tosi hieno kokemus ja jo ihan pelkästään se, että pääsi katsomaan noita kilpailuita. Enhän mä ole koskaan nähnyt noin vaikeita kouluratsastusluokkia livenä kuin mitä täällä.
— Mortinkin kanssa näytit tulevan hyvin toimeen, Marsh kysyi tai oikeastaan totesi vain.
— Joo, se on kiva hevonen. Aluksi mua kyllä suorastaan pelotti, kun se on jotenkin niin… iso, ainakin Fifiin verrattuna, ja täysiverinen ja kaikkea. Että miten mä pärjään sen kanssa. Mutta sehän on ihan kiltti.
— No sehän on ihan asiallinen hoidettava. Mutta asiasta toiseen: haluatko sä tästä viikosta työtodistuksen? Mä voin semmoisen kyllä kirjoittaa sulle. Meinaan että jos joskus tarvii todistaa että olet ollut hevosenhoitajana isoissa kisoissa.
— No joo, miksei.

Sitten minun piti oikeasti miettiä että mitä kirjoittaisin siihen todistukseen, ettei siitä tulisi aivan täydellisen epäuskottavaa ylistystä. Se olisi vaikeata, sillä Santtu oli hoitanut oman tonttinsa enemmän kuin erinomaisesti. Muistan joskus jonkun huippuratsastajan sanoneen, etteivät kilparatsastajat pitkälle pötkisi ilman hevosenhoitajia ja nyt olin ihan varma siitä.

[Sonja T.Valvoja]

No voi ahdistus maximus nyt kyllä! Onpahan painajaismainen tilanne.
Ensimmäisenä tästä jää mieleen raivo isää kohtaan. Mikä se kuvittelee olevansa, että noin vain voisi valssata tyttärensä kotiin esittämään normaalia ja purkamaan kaikkea vanhaa sontaa kysymättä että haluaako Janna kuulla mitään tai EDES NÄHDÄ KOKO TYYPPIÄ? Joulu tai ei.

[Sonja T.Valvoja]

En kyllä ymmärrä miksi tämä on jäänyt kommentoimatta! Toki en työkseni yritä kommentoida pakolla jok’ikiseen tekstiin, mutta kylläkin kaikkiin niihin, joista jotakin ajatuksia herää. Eli useimpiin kuitenkin… Ja tästähän niitä ajatuksia heräsi!

Joka tapauksessa liityn Marshin ja Outin kuoroon siinä, että tämä Reija vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä valmentajaksi. Jämäkkä, inhimillinen ja psykologista silmääkin näyttäisi olevan, vaikkei tuossa mitään selvännäkijää tarvita kun Ealla kiehahtaa.

Mutta Reijaakin enemmän kiinnostaa Ea ja sen ajatuksenkulut. Easta on tuolla spinnareissa ja vähän muuallakin saanut tosi kiltin ja positiivisen mielikuvan, mutta kuten meissä kaikissa, joskus on niitä huonoja hetkiä. Johan se olisikin ihan liian täydellistä jos kaikki olisi aina vain kivaa ja Ea näkisi kaiken vain posin kautta (herramunvereni että mä inhoan tuota sanontaa mutta meni nyt). Mutta etpä sorru niin helppoon epärealismiin! Kun Eaa harmittaa, osansa ketutuksesta saa paitsi Ea itse, myös ulkopuoliset, kuten Gæs ja Reija, jälkimmäinen ainakin ajatuksen tasolla. Miten peri-inhimillistä se onkaan.

Mutta sitten tuo miten Ea leppyy ja tunnustaa ihan suoraan itselleen, että ei ole paska hevonen eikä paska valmentaja, sori taisin ylireagoida. Joku toinen jämähtäisi henkiseen siilipuolustukseen eikä myöntäisi edes itselleen olleensa väärässä ja epäreilu vaan ajattelisi että kyllä ne on ainakin vähän paskoja. Omia virheitähän ei myönnetä ja toisissa on aina vähintään jotakin syytä ja varmastikaan en ylireagoinut itse ainakaan paljoa jne. Nostan Ealle kyllä hattua, tämmöisten kuoppien välttäminen on vaikea asia monelle aikuisellekin.
Ja loppuhan on ihan överisöpö! Harmistukset on haihtuneet, Ea muistaa positiivisuushaasteensa eli jakaa kehuvia kommentteja eteenpäin ja naureskelevat Reijan kanssa Gæsille yhdessä. Reijakin on tilanteen tasalla ja kiittää Eaa itsensä kokoamisesta, koska se tässä se vaikein asia on varsinaisesti ollut. Voin vain kuvitella, miten innolla Ea odottaa seuraavaa tuntia Reijan kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Kolmosesta tulee ehdottomasti ”Team Kirjavat”, onhan siinä Paahtis ja Pasi, kirjavia kumpikin. Agita nyt on musta, mutta jos Almalla on violetti tukka, niin se lasketaan varmaan riittävän kirjavaksi 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Se on hauska lukea, miten Aamu näkee nimenomaan Eiran. Johan Eiraa on sivuttu muistaakseni tuolla spinnareissa ainakin kerran, miten Aamu katsoo Eiraa vähän ylöspäin. Ja nyt sitten vähän yllättyy, kun Eira on toisenlainen tallilla kuin mitä koulussa, mutta samalla kuitenkin vähän pelkää että mitä jos hän itse mokaa ja Eira suuttuu. Tämä jaksaa aina ilahduttaa minua, koska oma (ja Sonjan) suhtautuminen Eiraan on hyvin toisenlainen näin niinkuin aikuisen näkökulmasta.

[Sonja T.Valvoja]

Olen hieman yllättynyt Camillan reaktiosta. Olisin jotenkin odottanut että ilmassa olisi katkeruutta tai jotakin itsensä soimaamista (”Noin se juoksee muilla muttei mulla vaan” -tyyppistä), mutta ei! Camilla on iloinen ja onnellinenkin Steffen puolesta. Silläpä tästä tekstistä tuli tosi hyvä mieli.

Muutenkin tämä on kiva teksti. Camillan ja Suden sanailu on niin nasevaa. Tulee vähän mieleen vanha aviopari muttei sitten kuitenkaan ihan. Ja tuo lopun jännitys on ihan käsinkosketeltavaa. Vissiin kirjoitinkin joskus, että tykkäsin kauheasti Camillan ohjastus-kuvauksista, mutta kyllä tykkään tästäkin kun hän katsoo telkkarista raveja. Hyvää kuvailua!

[Sonja T.Valvoja]

Minä täällä lähes kirjaimellisesti hirnuin koko ajan tekstiä lukiessani. Ensinnäkin nuo muksut: ensin on ihan kauhea täpinä että milloin se pukki tulee ja joko se tulee ja ihan tyhmä kun ei jo tule. Ja sitten kun se vihdoin tulee, niin ollaankin niin ujoja ja arkoja. Nämä sentäs kuitenkin uskaltavat vähäsen laulaakin eivätkä järjestä täysimittaista itkupotkuparkuraivaria joulupukille. Luonnollisesti sisaruksista pitää vähän kannella myös. Siis vitsit noiden lasten jutut on niin ihania kyllä tässä!

Ja niin on Hellokin, ei sillä. Ihan loistava pukki, mutta jotenkin osasin sen arvatakin ettei Hello sitä tee vasemmalla kädellä vähän sinnepäin. Varsinkaan Outin sukulaiskersojen kohdalla. Kyllä ei Outi pääse kielimään ainakaan siitä, että oli kehno pukki vaan pitää sanoa että oli ihan täydellinen, mitä nyt meni vähän lupailemaan liikoja hevosten taputtelusta. Toisaalta tämä on niin hellomaista, että sitä olisi oikeastaan pitänyt melkein osata odottaakin. Ja oliko se nyt Eetu kun sanoi että Outi tarttee vähän tuollaista sisäänheittäjää palatessaan takaisin Hopiavuoreen, niin Hello on kyllä siihen hommaan hyvä, ellei peräti paras ikinä ja tämä vaan alleviivaa sitä.

[Sonja T.Valvoja]

Eh. Tätä en kyllä nähnyt tulevaksi. Ean äidistä ei varsinaisesti saa kuvaa kovin, krhm, äidillisestä hahmosta ja sitä tässäkin tuodaan esille, että vahinkohan Eakin oli, jos tosin tervetullut sellainen (tämä ainakin virallinen selitys, vanhemmuuden katuminen on edelleen tabu).

En tiedä oletko lukenut miten pitkältä ajalta vanhempien hopiavuorelaisten tarinoita, mutta Eira ja Inarihan olivat suunnilleen samanlaisessa tilanteessa joskus ehkä pari vuotta sitten. En nyt muista milloin Helmipuron kaksoset syntyivät. Inari kyllä taisi jo silloin asua enimmäkseen kai Ilveksillä, mutta niin tai näin, hänen reaktiotaan en muista. Eira sen sijaan oli raivona! Eira ei olisi halunnut vauvaa (siinä kohden kun heille kerrottiin, ei kai tiedetty että niitä oli kaksi) ja pelkäsi joutuvansa sen hoitajaksi ja mitä kaikkea muuta kamalaa. Tätä onkin suorastaan herkullista verrata Eaan, toiseen suunnilleen samanikäiseen teiniin, joka toivottaa uuden perheenjäsenen rakkaudella tervetulleeksi. Että kuin yö ja päivä, ja kertoo paljon Eankin luonteesta.

[Sonja T.Valvoja]

Siis tämä juovuksissa oleva Chai on niin huvittava! Mä nauraa hykertelen täällä itsekseni vähän kaikelle.
Ja vooooi että kun se tuijottaa Noaa vaikkei oikeastaan haluaisi, koska kaikki huomaisivat sen ja sitten olisi varmaan vähintään helvetti irti. Paitsi ettei kukaan huomaisi mitään ja jos huomaisi, kohauttaisivat varmaan vain olkapäitään (paitsi ehkä Eira, mutta oliko Eira edes paikalla). Aivan hitsin hyvin kirjoitettu, taas jälleen kerran.

[Sonja T.Valvoja]

Kauhean kodikas tarina, ei tapahdu kauheasti mitään dramaattista, mutta sitä normi-talliarkea vain ja pari hahmoakin olet ottanut heti leikkiin mukaan. Niin sitä pitää! Noa varsinkin on turvallinen hahmo.
Tässä käy hyvin ilmi Alman luonnetta: reipas ja energinen, sitä itse asiassa oikein alleviivataan, sillä taisin laskea ainakin 3 ”energinen”-sanaa tekstistä. Ei sillä että laskisin yleensä tällaisia asioita 😀 Mutta samalla Alma on vähän epävarma, tietenkin kun on uusi paikka aivan eikä tunne talon/tallin tapoja eikä oikeastaan ketään ihmistä tai hevostakaan vielä. Alma ei kuitenkaan sillä tavalla häkelly uusia ihmisiä tavatessaan vaan on heti hieromassa tuttavuutta, vaikka välillä unohtuu esittäytyä. Eihän tässä mitään uutta sinänsä ole, se vastaa oikein hyvin Alman kuvausta tuolla esittelyketjussa ja jotakin tällaista siis osasi odottaakin.

[Sonja T.Valvoja]

Saakeli että minä repesin nauruun tuossa alussa. Hello joulupukkina! ”Soittava ja laulava pukki”, kukapa muu… Mutta saat kyllä Hellon kuulostamaan niin Hellolta tässä, että kateeksi käy. Nellyn myös, ei sillä. Että vaikka olet ollut kadoksissa pitkän aikaa, niin taidot on tallella ja teksti solahtaa Hopiavuoreen just eikä melkein! Ja Ean ja Gæsinkin olet napannut mukaan vielä.

Sen paremmin en osaa tätä analysoida, mutta eiköhän Outi vielä solahda näppärästi takaisin Hopiavuoren elämään.

[Sonja T.Valvoja]

Ihan ekana ajattelin, että hah, Janna otti Rasmuksen henkivartijaksi. Sillä mitä mieltä tahansa Nelly asiasta onkin, niin tuskin hän ns. vieraan läsnäollessa Jannan kimppuun hyökkää, vaikka ehkä tekisi mieli. Tässä ei puututa siihen, että tekikö Janna tämän tarkoituksella näin vai oliko se seurausta siitä, että Rasmus nyt vain sattui olemaan matkassa.

Sitten seuraa rankkaa spekulaatiota! Nelly saattaa ehkä jopa osata arvostaa sitä seikkaa, että Janna ottaa näin asiakseen kertoa Nellylle ensimmäisenä (poislukien Marshall ja Niklas). Tämä siis siitä huolimatta, että Nellyn ensireaktio saattaa olla hyvinkin vihamielinen eikä Nelly välttämättä ota mitenkään avosylin vastaan tietoa Jannan raskaudesta. Mutta tunteitahan on monenlaisia aina liikkeellä ja Nellyllä varsinkin tässä tilanteessa.

Mitä sitten tekstiin tulee, niin olen huono analysoimaan mitään (kaunokirjallisia) tekstejä, mutta jotenkin tämä tuntuu jotenkin… poikkeavalta. Se on hyvin selkeä ja raikas ja tosiaan erilainen kuin tavallisesti (en tarkoita, että aiemmat tekstisi olisivat epäselviä ja/tai tunkkaisia, koska eivät ole, mutta minulta on nyt adjektiivit hakusessa). En tiedä mitä olet tehnyt toisin ja oliko se vahinko vai kenties vain minun omassa päässäni, mutta tämä oli jotenkin tosi-tosi jouhea teksti lukea.

Ja se mikä nauratti oli se, että ajattelin ensin että miten niin KAKSI pelottavinta sanaa, kolmehan niitä on: ”minä”, ”olen” ja ”raskaana”. Mutta kun pohjalaiselta kysyy, niin kaksi sanaahan siinä vain, ”minoon” ja ”raskaana”. Vähän niinkuin savolaiselta kysyisi että kuinka monta tavua on sanassa ”kolme” ja se vastaa ”kolome”.

[Sonja T.Valvoja]

Vitsit, Easta on muutenkin jäänyt tosi lämminhenkinen kuva ja tämä nyt vielä vain alleviivaa sitä. Tosin kyllähän sitä vahvasti tuodaan esille tuolla hahmon esittelyssäkin jo, ettei sen nyt niin pitäisi yllättää ketään. Mutta silti! Onhan toinen nyt kiltti kun käy naapurin vanhukselle kaupassa.

Ja perheilta on hyvä idea, luulen että moni varmasti hyötyisi siitä ihan virtuaalimaailman ulkopuolellakin. Pizzaa, limpparia ja leffa, kuulostaa just sopivan rennolta. Ikävä tuo äiti, joka niistä luistaa, mutta onhan Ean äidistä saatu muutenkin jo hieman nuiva vaikutelma. Kiireinen business-woman. Onneksi sentään isä tuntuu olevan vähän toista maata. Silti tässä tekstissä on pääpiirteissään lämmin tunnelma, mutta se viilenee kyllä loppua kohti ihan selvästi.

[Sonja T.Valvoja]

Siis mitä ihmettä Niklas 😀 ”Mää putosin sängystä aamuyöstä enkä jaksanut nousta”. Voi morjes. Ihana aamuhetki muuten kun ei ole huolen häivää eikä kiirettä mihinkään. Ja ihanaa myös se, että Niklas haluaa takaisin tallille ja hevosia palluttamaan ja ratsastamaankin ja että jos Marsh sattuisi hankkimaan vuoniksen niin Niklas voisi omia sen sitten. Tosi hieno juttu että palo hevosten pariin on säilynyt kaikesta huolimatta ja että Marsh on apuna, vaikka hänellä osittain vähän omat intressit onkin asian suhteen. Kuitenkin Marsh on tarpeeksi rehellinen itselleen myöntääkseen sen.

[Sonja T.Valvoja]

Ai niin, autokorjaamon Tuomo! Nostalgiaa, nostalgiaa, hyvä että joku vielä muistaa vaikka itsekin siihen tartuin silloin. (Uusille naamoille pari linkkiä, jos kiinnostaa enempi nuo Outinkin mainitsemat ikävät jutut. Ne liittyivät pääosin Heliin, mutta minäkin niitä kommentoin pari kertaa: 27.7.19, 4.9.19, 21.12.19 ja 30.12.19). Vaikka ei sillä, ei sitä Tuomoa varsinaisesti mielellään muistele, noin niinkuin hahmona…

Tässäpä tuli nyt näitä Outin ja hänen perheensä kuulumisia kerrakseen. Että oikein loma-asuntoa on pykätty pystyyn sitten! Outia ei käy kateeksi sinänsä kuitenkaan, kun se on ihan yleismaailmallinen ilmiö että vanhemmat pitää lapsiaan aina ihan taaperoina, vaikka nämä olisivat miten vanhoja tahansa ja sitten sitä huomaa itsekin taantuvansa teini-ikäiseksi vanhempien seurassa. Kyllähän Outille pitäisi saada hevonen, jos ei muuta niin hoitohevonen nyt ainakin Hopiavuoresta. Harmi että se Salieri lähti pois nyt, siinähän olisi ollut jo vanha tuttu ratsu ja tiedä vaikka olisin usuttanut Outin kisaamaankin 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Aamu on vielä pikkuisen vieras tyyppi minulle, mutta silti tuntuu että olet saanut sen hyvin oikean oloiseksi tässä tekstissä. Jotenkin on tuntunut siltä, että nämä suunnilleen samanikäiset ja samaan aikaan Hopiavuoreen tulleet Aamu ja Ea olisivat hyvä parivaljakko ja tämä teksti nyt kyllä alleviivaa sitä. Muutenkin tämä on tosi lämminhenkinen ja tunnelmallinen tarina. Vähän Ea pohtii noita kenties synkempiä asioita tuossa lopussa, mutta niistä noustaan äkkiä takaisin taas positiivisen puolelle, kun Aamu ehdottaa ravia. Ea tuntuu jotenkin tosi positiiviselta tyypiltä tässä tarinassa ja itse asiassa vähän tuossa edellisessäkin. Kaikki ei ole täydellistä, koska milloin nyt olisi, mutta lasi on silti enemmän täysi kuin tyhjä.

[Sonja T.Valvoja]

Herneet tuulenhuuhtomien korvien välissä! 😀
Enpäs tiedä miksi tämä on jäänyt kommentoimatta, vaikka on niin kiva teksti. Tykkään noista pienistä yksityiskohdista, kuten islantilaisvillapaita tölttäävine issikoineen, taivaansininen riimu, kun ne tuovat semmoista tiettyä… miten minä nyt sanoisin, uskottavuutta tai jotakin. Eihän lukijan sinänsä tarvitse tietää että se riimu on nimenomaan taivaansininen, mutta se kuitenkin kertoo jotakin siitä riimusta ihan tarkkaan, ettei se ole vain pelkkä geneerinen riimu. En tiedä mikä siinä on, mutta minä ilahdun tällaisista aina tai ainakin silloin jos niitä yksityiskohtia ei ole ripoteltu tuskaksi asti, kuten itse mielelläni haluaisin aina teksteissäni tehdä.
Ja ihana Gæs! Tästä tulee mieleen juuri sellainen ilkikurinen poni (joo tiedän, ei issikka ole poni), jolla on rutkasti pilkettä silmäkulmassa ja joka järjestelee kaikenlaisia kolttosia ehtiessään.

[Julkaisija]

Viestit