[Sonja T.Valvoja]

(Nyt saa Outi ihan itse keksiä, että mitä hän tekee keskellä kirkasta päivää Hopiavuoressa!)

Jouluhiipparin paluu
Piti ihan kaksi kertaa vilkaista tallinpihassa kulkevaa hahmoa. Ettenkö nähnyt näkyjä? En! Se oli Outi! Niin pitkästä aikaa.

— Outi!

Outi näytti varovaisen ilahtuneelta ja pysähtyi.
— Moi, kiva törmätä suhunkin.
— No kuule sitä samaa.

Laskeskelin nopeasti päässäni että siitä oli vuoden verran kun Outi oli kadonnut mitään sanomatta. Siitä oli puhuttu useammin kuin kerran Hopiavuoren tuvassa, mutta oli jäänyt sitten muiden asioiden jalkoihin. Minulla oli siitä omia ajatuksiani, sillä olin saanut Outin puheista vähän sellaista käsitystä, että töitä ainakin oli paljon, ellei peräti liikaa, ja sitten tietysti niitä vanhoja murheita, joista Outi oli kerran avautunut minulle. Burn-out oli minun teoriani, saattoi toki olla vääräkin enkä minä ollut siitä kellekään puhunut, en faktana enkä juoruna. Tietysti olin huolissanikin niin että olin käynyt jossain vaiheessa Outin asunnolla vain todetakseni siellä asuvan jo uusien vuokralaisten.

Rupattelimme jotakin yleistä säästä ja muusta. Outi kertoisi asioistaan sitten kun tai jos näkisi sen tarpeelliseksi, turha minun oli kysellä henkilökohtaisia.
— Mitäs Salierille ja Mortille kuuluu? Outi kysäisi. — Mortin kanssa ainakin olit voittanut Pariisissa, näin jostain tuloslistasta ja meinasin pudota penkiltä.

Ai niin, eihän Outi tiennyt näitä viimeisimpiä käänteitä.
— No Salieri ei ole enää täällä… aloitin ja kaduin heti kun näin Outin kasvoille nousevan ilmeen. — Ei ei, ei sille mitään ole sattunut. Mutta mä vuokrasin sen Lakkaman Simolle ja se on nyt Kangasalla yhden Simon valmennettavan ratsastettavana. Aikoo startata sillä jossain pikkukisoissa tässä kevään mittaan.
— Ai jaa, mä ehdin jo säikähtää, että onks sille sattunut jotakin. Milläs Harri nyt sitten ratsastaa? Vai loppuiko siltä kiinnostus?

Ai niin, eihän Outi sitäkään tiennyt.
— No ei loppunut, mutta Harri lähti syksyllä töihin Torontoon.

Outin ilme oli vähintäänkin äimistynyt.
— Mitä se siellä? Ja mitä teille… siis… onks…
— Se lähti sinne työkomennukselle, on siellä pari vuotta. Ja ei olla erottu, jos sitä meinaat. Mä olin just jouluna siellä käymässä. Niin ja on mulla sitten koirakin, aikuinen englanninspringeri, tuli mulle naapurista vähän niinkuin hoitoon kesäksi, mutta olen pitänyt sitä tässä nyt senkin jälkeen.
— Ja että koirakin. Onpas teille sattunut ja tapahtunut tässä vuoden mittaan! Mä muistan vain sen, kun Mortti tuli sulle ja Harri lomautettiin.
— No joo, onhan sitä sen jälkeen paljon tapahtunut. Välillä ihan huimaa itseäkin.

Jatkoimme rupattelua pääasiassa hevosista. Outi halusi tietää tarkalleen, että mikä oli ajanut minut kisaamaan ja sain selostaa kaiken siitä lähtien kun Harri oli halunnut kokeilla jonkin pikkuluokan kilpailemista Salierilla. Ujutin keskusteluun varovaisen kysymyksen siitä, mitä Outi nyt suunnitteli, kenties paluuta Hopiavuoreen.
— Niin, en tiedä oikein… Kun ei ole hoitohevosta enää ja Eetu ei varmaan Jussia anna uudestaan mulle hoidettavaksi.
— Mites tuo Mortti? En mä nyt sillä tavalla välttämättä sille tarvitse hoitajaa kun ei ole kuin yksi hevonen ja ratsastamaan et varmaan pääsisi kuin harvakseltaan, kun me nyt taas jatketaan valmentautumista. Mutta joskus olisi hyvä jos olisi olemassa hoitaja. Ja jos tässä nyt tulee kisamatkoja, niin siellä hoitaja olisi kyllä enemmän kuin tarpeen enkä mä varmaan aina Santtuakaan voi pyytää.
— Santtua?
— Niin, se oli mulla kisahoitajana Pariisissa. Se sai järjestettyä kouluasiansa silleen, että pystyi olemana puolitoista viikkoa reissussa ja sai vanhemmiltaan luvan lähteä. Se oli kyllä hyvä ja huolekas hoitaja, ei siinä, mutta onhan se vähän nuori. Mut ei tarvitse vielä vastata mitään, mieti rauhassa.

[Sonja T.Valvoja]

(Tämä olisi oikeasti kuulunut vähän tuon edellisen spin-offin jälkeen heti, mutta kun en saanut kirjoitetuksi)

Hyvä päivä
Hyräilin pukiessani Mortille maastoiluvarusteita päälle. Tuntui pitkästä aikaa siltä, että kaikki oli hyvin, peräti loistavasti. Ulkona oli kiva keli, sellainen juuri sopiva pienelle tai vaikka vähän pidemmällekin maastolenkille. Pilvipouta, pikkupakkanen ja suhteellisen tuuleton sää suorastaan kutsuivat maneesin sijasta ulos.

Marsh ja Niklas tervehtivät tallinkäytävältä.
— No suahan nyt laulattaa, kommentoi Niklas.
— Hyvä päivä tänään, naurahdin takaisin.
— Sulla vai Mortilla vai molemmilla?
— No toivottavasti molemmilla, mutta ainakin mulla. Ollaan maastoon lähdössä, Eira tulee kans Cozminan kanssa. Lähdettekö tekin?
— Ei nyt ehkä tällä kertaa, just eilen olimme. Kiitoksia toki kutsusta.
— Toisella kertaa sitten.

Valkea tamma tanssahteli tallinpihassa teatraalisen näköisesti, mutta Eira ei edes hätääntynyt siitä.
— Se on usein talvella vähän tämmöinen. Kyllä se siitä rauhoittuu, mutta jos sä vaikka meet ekana.
— Joo, se käy.

Suuntasimme kohti vanhaa päätietä ja sen ylitse lumiseen metsään. Mortti ei sentään herennyt steppailemaan Cozminan tavoin, mutta tunsin silti selkään että sillä oli kanavoimatonta energiaa. Olikohan tämä nyt ihan fiksu ajatus lähteä maastoon heti? Jos olisi vaikka kentällä pitänyt verrytellä ensin ja kuulostella päivän fiilistä. No, myöhäistä se nyt oli, mennään siis eteenpäin, tuli mitä tuli.

Juttelimme niitä näitä Eiran kanssa. Yleensä Eira pommitti minua ratsastuskysymyksillä ja nytkin sain vastata muutamaan selvennyspyyntöön käyntityöskentelystä, mutta muutoin pysyttelimme lähinnä tallin puheenaiheissa. Morttikin alkoi rentoutua ja venyttää kaulaansa alaspäin ja vilkaistessani taakse, Cozmina oli tehnyt saman. Aurinkokin alkoi pilkistellä pilvien lomasta.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on nyt tätä off-topicia taas Hopiavuoren näkökulmasta, muttei voi mitään.

Saunailta
Krista kietoi pikku-Sofian kylpytakkiin ja avasi oven.
— No niin, meehän sinä siitä. Pyyrä että iskä antaa sulle mehua. Me jäärään vielä saunomaan mummun ja Sonjan kanssa.

Sofia vipelsi tottelevaisesti olohuoneen puolelle. Krista kurotti penkiltä lonkerotölkkinsä ja sihautti sen auki.
— En tierä teistä, mutta mä meen ulos vähän jäähyttelemään, Krista huoahti.

Pian me istuimme kaikki terassin penkillä juomat käsissä. Pakkanen oli napakka, mutta ilma oli tuuleton, joten liian kylmäksi se ei käynyt. Katselimme pelloille vaikka mitäpä sitä pimeässä olisi nähnyt. Sen jälkeen saunan lämpö tuntui aihan ihanalta.

— Heitänk mä löylyä? kysyi Riitta-täti.
— Älä, älä. Sulatellaan itteämme vähän aikaa.
— Voi pojat, ette uskokkaan miten makialta tuntuu olla saunassa taas, Riitta sanoi ja nojasi silmät kiinni seinään.
— Aivan varmasti. Mites se sun haavasi on parantunut?
— Eihän sitä paljo eres huamaa enää. No vähän saattaa kinnata jos kurottelee jotenkin sopivasti. Sanohinkin sille hoiturille, joka ne tikit nyppi, että ovat teheneet nättiä ompelujälkeä siällä leikkurissa.

Rupattelimme kolmisin kaikenlaista muutakin Riitan leikkauksesta ja kaikesta muusta, sellaisesta mitä ei lasten tai miesten korviin passannut päästää. Ja niinpä sitten Kristakin kysäisi minulta, että kenen se Mersun katumaasturi oli ollut, joka seisoi pari päivää pihallani. Niinpä tietenkin, olihan pihasta näköyhteys minun pihalleni ja ajotie Otavaan kulki minun pihanreunaa pitkin.

— Noh… Se oli yksi kaveri tuolta etelä-Suomesta, joka oli käymässä täällä pari päivää.
— Joku mies näkyi olevan.
— Joo, sanoin ja päätin olla rehellinen kun arvelin Riitan ja Kristan vähintäänkin epäilevän jotakin. — Yksi vanha lomaromanssi, jota vanha suola janottaa, muotoilin ja jätin sanomatta ettei se vanha suola välttämättä ollut ihan täysin yksipuolista.
— Ja sitäkö soli täällä paikkaalemassa kun Harri on poijes?
— Niinkin sen voisi sanoa, tunnustin. — Ja ettette sitten ens viikolla ihmettele, niin silloin on tulossa toinen auto kans päiväksi tai pariksi. Harmaa farkku-Avensis.

Riitta ja Krista olivat hetken ihan hiljaa, vain kiuas sihisi ja palavat puut pitivät porinaa.
— Mites sä nyt tuolla tavalla… Kun Harrihan kuitenkin on kuvioissa. Vai ootteko sopineet jotakin… tämmöstä?
— Oltaiskin, puuskahdin. — No. Tiiätte. Harri on kaksi vuotta pois. Mä jotenkin typeryyksissäni kuvittelin että pärjäisin tän ajan yksikseni, mutta ei siitä tule kyllä mitään.

Molemmat vaikenivat taas. He tiesivät kyllä minun syömisongelmistani ja että sen takia kävin Otavassa syömässä lähestulkoon päivittäin. Minulle ei sopinut yksinäisyys, olin saanut sitä lajia ihan tarpeeksi Jarnon kuoltua.
— Tämä toinen kyllä tietää mun tilanteen ja toisellekin pitäisi kertoa kun saan aikaiseksi. Meinaan että olen periaatteessa varattu ja toivottavasti vielä sittenkin kun Harri palaa takaisin. Etteivät kuvittele saavansa mitään sen enempää, selitin, mutta jätin mainitsematta mitään siitä, että Anssi oli naimisissa ja perheenisä.
— No, ei kait siinä… Onhan se tosi ymmärrettävää. En mä sua voi paheksumaankaan ruveta, Krista sanoi. — Ainoa vaan että mitä se Harri.
— Niinpä. En uskaltanut kertoa sille enkä edes kysyä kun en tiedä että miten se suhtautuisi johonkin avoimeen suhteeseen tai semmoiseen, nyt tän sen komennuksen aikana.
— Meinaat notta se ei sulattaisi moista? Vaikka eihän se tiätysti mikään heleppo asia oo selevittää.
— Sepä, sepä. Mä vähän pelkään, että se voisi olla sen verta mustasukkainen. Mun olisi helppo antaa sille lupa tämmöiseen, kun voisi melkein luottaa siihen että ne ylimääräiset jäisi sitten sinne Kanadaan, mutta mun tilanne on aika tavalla toinen.

Kävimme toistamiseen terassilla jäähyllä ja vielä kerran löylyissä ja pohdimme tätä tilannetta. Tuntui jotenkin huojentavalta jakaa asia jonkun kanssa, koska vaikka omatunto sinänsä ei soimannutkaan, salaisuuden pitäminen painoi jollain tavoin silti. Minä olin näiden salaisuuksieni kanssa kuin orava, säilöin niitä eri paikkoihin. Helena tiesi Anssista jotakin. Anssi ei tiennyt Vladimirista eikä Adrianista (senkin minä menin kertomaan nyt, vaikkei sillä väliä ollutkaan sillä tavalla), Vladimir ei tiennyt mistään mitään eikä Harri, tietenkään. Ja sen minä tiesin, että Kristalta ja Riitalta ei asiat kulkeutuisi eteenpäin, ei edes Otavan miesväelle. Harvoin sitä saunasta yhtä helpottuneena lähtee pois.

[Sonja T.Valvoja]

Stone of the weasel
Kultasepästä tuli mieleen pieni, vanha, menninkäisen kaltainen partainen olento. Sen sijaan tämä kultaseppä oli… no, kaunis. Voiko miehestä sanoa edes niin? Katselin koruvitriinien sijaan pöydän ääreen istunutta kultaseppää, joka puolestaan tutki tuomaani kiveä. Hänellä oli kauniit sormet, pitkät ja jäntevät. Ja sivuprofiili oli hienopiirteinen, totesin kun hän kääntyi selaamaan sivupöydällä olevaa kirjaa. Muuten kasvoissa oli jotakin melkein jopa feminiinistä.

Olin ensin vienyt Kanadasta tuomani kiven johonkin random-koruliikkeeseen, että jos siihen voitaisiin kiinnittää koukku tai muu, jotta saisin sen kaulaketjuun riipukseksi. Kysyttäessä en osannut vastata mitä kiveä se oli. Kultaseppä oli tutkinut kiveä vähän aikaa ja sanonut, ettei hän uskalla lähteä tähän mitään poraamaan, että se vaikuttaa jotenkin hauraalta ja voisi lohjeta tai pahimmassa tapauksessa hajota kokonaan. Korukiviin erikoistunut kultaseppä voisi osata ja ennen kaikkea uskaltaa tehdä sille jotakin.

Muistin erään korusepän Mustion tienoilta, jolla oli suuri valikoima erilaisia kivikoruja ja joka tuntui tietävänkin niistä jotakin. Olimme käyneet Harrin kanssa hänen liikkeessään pari vuotta sitten kun lomailimme tällä suunnalla. Kaivoin yhteystiedot, lähetin viestiä jossa kerroin kivestä ja kysyin voisinko tuoda kiven näytille vaikka. Se sopi ja nyt olin kivineni täällä.

Kultaseppä oli hyvin perusteellinen. Hän punnitsi kiveä kädessään, käänteli, siveli, tutki luupilla, raaputti varovasti ja selaili sitten paksua kirjaa, jossa ilmeisesti oli esitelty maailman korukiviä.

— Niin mistä tämä on peräisin?
— Kanadasta, vastasin. — Ainakin olettaisin niin.

Mies ei vastannut mitään, nipisti vain huuliaan yhteen, selasi kirjastaan esiin hakemiston, etsi sieltä jotakin ja pläräsi sivuja löytääkseen etsimänsä, mitä se sitten olikin. Sitten hän taas luki ja tutki ja luki.

— Taitaa olla howliittia. Värjäämätön ja epätavallinen kuviointi. Howliittia käytetään korukivenä vaikka se on melko hauras. Tämä kivi vaikuttaa jotenkin vielä tavanomaista huokoisemmalta. Mä sanoisinkin että poraamisen sijasta tekisin mieluummin tälle kehyksen, josta sen voisi ripustaa sitten ketjuun.
— Se kuulostaa ihan hyvältä.
— Voisin myös kiillottaa pintaa. Varsinaisesti en taida uskaltaa hiota tätä, mutta kevyt kiillotus ei pitäisi olla ongelma. Se voisi tuoda vielä paremmin tätä kuviointia esille, koska tässä on hyvin kaunis kuvio. Tämä on valmiiksi jo hyvin sileä pinnaltaan, muttei vaikuta oikein kuitenkaan hiotulta. Onko tämä luonnosta löytynyt?

Kerroin saaneeni kiven kanadalaiselta alkuperäiskansan shamaanilta. Muistin toki mainita etten varsinaisesti uskonut tällaisiin asioihin, mutta kivi oli kaunis. Että mistä sen tietää, jos vaikka olisikin alunperin luonnosta kerätty. Olisi pitänyt kysyä kivestä tarkemmin, mutta enpähän tuota silloin tajunnut.

Sovimme hänen tekevän niin, kiillottavan kiven ja valmistavan sille kehyksen. Hän ilmoittelisi kun työ on valmis. Ennen lähtöä ostin liikkeestä kahdet korvakorut, koska en osannut päättää kummat oli kauniimmat. Toisissa roikkui violetinsävyinen hiottu kivi ja toiset olivat läpikuultavan vaaleanpunaiset kukat, nekin kivestä tehdyt.

Myöhemmin tutkin mitä internet osasi kertoa howliitista. Mikään siinä ei viitannut kärppään tai lumikkoon, paitsi ehkä mustavalkoinen väritys. Sen kerrotaan olevan hyvin rauhoittava kivi ja karkoittavan unettomuutta. Sitä minä vain, että minun ongelmani on syöminen, ei niinkään nukkuminen. Kiistän kyllä, että uskoisin mihinkään tällaiseen, mutta eipä siitä varmasti haittaakaan olisi.

[Sonja T.Valvoja]

kirjoitettu Anssin näkökulmasta ja todellakin koronattomassa maailmassa

Perinteinen perjantai
Huokaisin samalla kun otin kuulokkeet pois korvilta. Päivän ja viikon viimeinen palaveri oli takana. Korkea aikakin kyllä, ei sen puoleen. Vilkaisin kelloa. Puolen tunnin kuluttua voisi lopettaa ja lähteä tallille. Ehdin tässä vielä käydä mailit läpi ja merkitä viikon tunnit.

Katselin silti vähän aikaa työhuoneen ikkunasta ulos ja mietin muita kuin työasioita. Huomenna olisi Simon valmennustunti, joten tänään ratsastaisin kevyemmin, vain askellajit läpi ja vähän taivutteluja. Kunhan saisimme Salierin kanssa vähän vielä lisää varmuutta ja parempaa yhteistyötä, alkaisi olla aika katsella ensimmäisiä kisoja.

Ja sitten kun tulisin tallilta, pitäisi valmistautua lähtemään illaksi kaupungille. Johannalle olin pohjustanut asiaa jo sanomalla että oli työporukan illanvietto ensin ja sitten saisi nähdä jos Jykä oli maisemissa, että jos lähtisimme vähän vielä iltaa istumaan. Jykä oli kaverini, joka oli jo kauan toiminut tekosyynäni ja selityksenäni: jos meni myöhään, olin Jykän kanssa baarissa, jos en tullut yöksi kotiin, punkkasin Jykän luona. Jykän sinänsä olemattoman naisystävän vielä olemattomampi koira selitti myös ne Axan valkoiset karvat, joita vaatteista aina silloin tällöin löytyi.

Emme olleet Sonjan kanssa nähneet niin pitkään aikaan muuten kuin lyhyesti ja ihan korrektisti vain. Viime viikolla Sonja oli käynyt tallilla Salieria katsomassa ja ennen joulua kävin hakemassa nopeasti lahjat. Oli jo vähän ikävä. Suljin silmät ja kuvittelin miten Sonja avaisi oven, nätiksi laittautuneena, kuten yleensä. En tiedä mitä hän sanoisi, mutta varmaankin kietoisi kätensä kaulaani ja antaisi suukon, juuri sellaisen kiusoittelevan kevyen. Riisuisin takin ja kengät eteiseen ja heittäisin samalla niskastani pois kaikki velvollisuudet ja arjen. Katsoisin samalla kun Sonja keinuisi olohuoneen puolelle. Hänellä oli aina korkeat korot ja korvissa joko pienet timantit tai helmet.

Minä kyselisin häneltä siitä Pariisin matkasta. Perusjutut tiesin tietysti jo, mutta halusin kuulla mitä kaikkea muuta hän oli siellä tehnyt ja millaiset vaikutelmat hänelle siitä jäi. Hevosista puhuisimme tietenkin ja töistäkin. Saa sitten nähdä puhuisimmeko joulusta tai Kanadasta. Emme ehkä. Yleensä välttelimme tiettyjä puheenaiheita: lapsia, Harria ja Johannaa, vaikka tiesimme kyllä näistä yhtä ja toista. Joskus vain oli kiva unohtaa kaikki elämän realiteetit. Pakotie, niinhän Sonja oli sanonut.

Eteisestä alkoi kuulua kolinaa ja möykkää.
— Ei kun nyt otetaan ensin kengät pois, Johanna kuului selittävän parkuvalle Venlalle. Nuorimmainen ei ottanut siitä onkeensa vaan huuto vain yltyi.

[Sonja T.Valvoja]

Paluu arkeen
Mortti on todellinen työnarkomaani, sillä se vaikutti niin tyytyväiseltä kun taas aloittelimme treenaamista. Kyllähän se lomastakin oli selvinnut kun oli saanut roikkua tarhassa paitsi silloin jos oli huono keli, ja lähes joka päivä oli sen kanssa kuitenkin tehty jotakin pientä. Jos ei muuta niin taluttelulenkki metsäpoluille tai maneesissa jokin pieni puomiharjoitus. Silti se odotti minua karsinassaan suunnilleen suu auki, että nyt se rautakasa hampaisiin niin päästään töihin. Minun teoriani edelleen on se, että Mortti nauttii suunnattomasti huomiosta, mutta sen pitää olla oikeanlaista: ratsastusta, harjaamista, satulointia, pesua ja muuta nysväämistä. Sehän oli ollut siellä Pariisissakin kovin tyytyväisen oloinen, kun vähintään Santtu oli lähes koko ajan lähistöllä touhuammassa jotakin.

Vähän jäykäksi se oli loman aikana päässyt ja ensimmäiseksi pitäisi yrittää parantaa taas suoruutta, irtonaisuutta ja tasapainoa. Sehän tietää kaikenlaista yleishyödyllistä jumppaa, siirtymisiä, kaarteita, taivutuksia ja sen sellaisia. Näissähän on parasta se, että niitä pystyy tekemään tarvittaessa maastossakin, vaikka maastoiluun kyllä liittyy olennaisesti pitkä ja matala muoto, mutta vaihtelu tunnetusti virkistää.

Tänään ratsastin kuitenkin maneesissa, sillä aukeilta pelloilta pyyhkivä tuuli oli hyytävä, vaikka pakkasasteita ei ollut tuskaksi asti. Heitin loimen satulan päälle ennen kuin lähdimme maneesista ja kiersimme tarhojen ympäri pienen jäähdyttelylenkin.

Treeni oli mennyt tänään tosi hyvin ja olin hirveän tyytyväinen Morttiin. Sekin tuntui olevan hyvällä tuulella. Hyvä ratsastus sai aina aikaan sen, että tuntui muutenkin siltä kuin voisi valloittaa maailman vasemmalla kädellä. Ihme sitten jos on hymy herkässä.
— Oot sä kyllä maailman paras, höpöttelin Mortille kun harjasin sitä tallissa. Mortin toinen korva oli koko ajan kääntyneenä suunnilleen minun suuntaan, se kuunteli mitä sille juttelin eikä se muutenkaan enää päivystänyt samalla tavalla pää pystyssä kuin silloin minulle tullessaan. Kyllä se toki rekisteröi tallinkäytävän tapahtumat, mutta eivät ne sillä tavalla kiinnostaneet erityisesti.

Tallinkäytävällä alkoikin olla tavanomainen iltapäivän vilske, kun niin moni tuli tallille heti töistä tai koulusta päästyään. Alma talutti juuri Agitaansa ulos ja mietin, että jotenkin siitä tuli ohimenevästi mieleen Salieri, iso ja musta kun oli, vaikka hyvin erinäköinen kyllä muuten. Salieria kyllä oli välillä ikävä, vaikka viime viikolla olin käynyt katsomassa sitä. Toisekseen Agitasta tuli mieleen Pariisin kisat, koska Grigorilla oli ollut siellä ainakin yhdessä luokassa ratsastettavanaan toinen kladrub. Se tosin oli kimo ja ori, mutta yhtä kaikki komea ja kyömypäinen. Pitäisi joskus kysellä Almalta vähän tarkemmin tuosta Agitasta…

[Sonja T.Valvoja]

Mä oletan ettei Nellyllä ole mitään vuosipäivätraumaa.

Taas kotona
Huomasin miten Hopiavuoren keittiön verhot heilahtivat kun ajoin pihaan ja pysäköin autoni. Niinpä en ehtinyt juuri muuta kuin astua autosta ulos kun Nelly huuteli jo ulko-ovella että sisälle sieltä heti ensimmäisenä. Olisin kyllä mennyt ilman kutsuakin, sillä tietenkin minulla oli tuliaisia tältäkin reissulta.

Potkin eteisessä kengät jalastani ja riisuin takkiani. Tuttuun tapaan Mielikki tuli tervehtimään ja haisteli tarkkaan läpi tuliaiskassin sekä perässäni tulleen Axan, jota ei ollut tietysti nähnyt moneen viikkoon. — Ei ole valitettavasti sulle mitään tuliaisia, nämä on kaikki ihmisille vain, juttelin innokkaalle Mielikille.

Keittiössä ei ollutkaan ketään muita kuin Nelly, ei edes Noa ollut näkyvillä, mutta toisaalta Mielikki oli tullut yläkerrasta, niin että jos Noa oli huoneessaan. Ojensin kassin Nellylle, joka kurkisti sinne heti.
— Voi että! Sä olet kaikkia herkkuja tuonut. Hyvä, niille onkin aina menekkiä! Mitäs tää… vaahterasiirappikarkkeja, hän luki puoliääneen ja laski paketin pöydälle. — Vaahterasiirappitoffeeta. Toisenlaisia vaahterasiirappikarkkeja. Vaahterasiirappikeksejä. Teetä. Hei, tässä ei ole vaahterasiirappia.

Nauroin.
— Joo, harmi etten löytänyt vaahterasiirappiteetä. Tuo vaahterasiirappi tuntuu olevan Kanadassa ”the thing” ja harvemmin noita Suomesta löytyy.
— Ihan totta. Kiitos kovasti, Nelly sanoi ja siirsi osan keittiön kaappiin. — Tarttee panna osa piiloon, ettei näitä kaikkia syödä kerralla. Mites reissu muuten meni?
— Hyvinhän se, oli tosi kivaa. Kävin ratsastamassakin siellä, ostin muutaman irtotunnin.
— Älä! Millaisessa paikassa? Hyppäsitsä?
— En, ne oli ihan koulutunteja. Harri on löytänyt semmoisen kouluratsastukseen keskittyneen tallin ja on nyt käynyt siellä, niin se vei mutkin sinne. Mutta ai jestas mä sain upean hevosen ekalle tunnille, hehkutin sillä se lusitano-ori oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.
— No millaisen?
— Se oli lusitano-ori, koulutettu jonnekin interiin asti, joten se osasi piaffit ja passaget ja kaikki. Se oli ihan unelmankevyt ratsastaa, ei tarvinnut muuta kuin vähän ajatella niin se jo teki. Ja sieltä tuli ihan pelkillä vatsalihaksilla sarjavaihdot ja piruetit ja tosiaan kokeiltiin vähän jotakin passagen tapaistakin sen kanssa.

Nelly huokaisi ihastuksissaan.
— Ai että, kuulostaa tosi upealta.
— Se oli muutenkin mahtava hevonen ratsastaa, ihan toisentyyppinen tietysti kuin Mortti tai Salierikaan. Tosi korkea askel, kokosi helposti ja tuntui että ihan järjettömän voimakas sillä tavalla… En mä osaa selittää. Jos pitäisi automaailmasta verrata, niin se ei ollut mikään formula ykkönen vaan ennemmin joku Rolls Royce isolla koneella, että voimaa löytyy vaikkei ole mikään rallivehje. Mä en ole koskaan aiemmin lusitanoilla tai sentyyppisillä ratsastanut, joten en tiedä, että onko ne kaikki tuollaisia vai oliko tämä vain vai onko se treenin tulosta tai jotakin.
— En mäkään mikään barokkiasiantuntija ole, mutta ne on aika usein just tuollaisia, voimakkaita mutta herkkiä. Niistä saa paljon ulos jos osaa ratsastaa oikein.
— Mutta mites täällä joulu meni?
— Ihan kaikessa rauhassa. Valkoinen jouluhan täällä oli ja joulunpyhinä oli ihan pakkastakin, joku 15 astetta ja sitten viima kun kävi tuolta pelloilta, niin tuntui ihan tosissaan kylmältä, Nelly kertoi. — Käytiin aattoaamuna joulumaastossa, varmaan näitkin niitä maisemakuvia mitä tuonne Whatsappiin on ladattu, jos olet seuraillut.
— Juu, näin kyllä niitä. Torontossa ei just jouluna ollut lunta, siellä oli suunnilleen nollassa. Tai itse asiassa kyllä jouluksi se tipahti vähän pakkasen puolelle, ettei nyt sentään ihan vesikeli.

Juttelimme vielä jotakin yleistä Kanadasta ja Harrin kuulumisista ja joulusta ja sen semmoisesta, mutta kieltäydyin tällä kertaa teekupillisesta. Sillä tärkein oli vielä tapaamatta: Mortti.

[Sonja T.Valvoja]

Leaving Canada
Lentokoneen sisävalot oli himmennetty ja ympäriltä kuului lähinnä koneen humina. Lähes kaikki olivat hiljentyneet. Minäkin voisin lyhyesti torkahtaa, niin en sitten olisi Suomeen saavuttuani aivan kuolemanväsynyt. Mutta vaikka istuin oli säädetty puolimakaavaan asentoon, huovan olin vetänyt leukaan asti ja kääntänyt istumapaikkani valot pois, ei unta silti vain kuulunut.

Oli ollut ihana kolmiviikkoinen tämä. Kauheinta oli se kun piti lähteä, vaikka toisaalta oli jo vähän ikävä Morttia ja muita ja sitä normaalia, tavallista arkea. Mutta silti: olisinpa voinut olla kauemmin. Tai olisinpa voinut jäädä sinne kokonaan. Tai olisipa Harri tullut mukanani takaisin kotiin. Huokaisin jälleen kerran, mutta päätin ajatella jotakin kivempaa, kuten vaikkapa tätä lomaa ja mitä siitä oli erityisesti jäänyt mieleen.

Muistin miten en halunnut lähteä turvatarkastukseen, koska se tiesi sitä, että minun piti irrottaa otteeni Harrin kädestä. Koska ei securityssä ei ollut ruuhkaa, Harri jäi katsomaan kauemmas kun purkasin tavarani hihnalle ja kävelin metallinpaljastimen läpi. Hän nosti vielä kätensä minulle kun lähdin eteenpäin etsimään lähtöporttiani. Minä vilkutin takaisin.

Viime viikolla olimme lounaalla muutaman Harrin kollegan kanssa. Harrillahan ei ollut lomaa koko aikaa vaan hän oli tehnyt viime viikon jo töitä. Eräänä päivänä sovimme menevämme lounaalle lähelle keskustaa ja mukaan tuli muutama työkaveri, kuulemma uteliaita tutustumaan minuun. Minulle se sopi, koska utelias minäkin olin tapaamaan ainakin joitain niistä ihmisistä, joiden kanssa Harri teki töitä. Se olikin tosi kiva lounas. Minulle sopivat nämä amerikkalaiset, jotka osaavat small talkin niin että puhetta riittää eikä ketään hylätä keskustelun ulkopuolelle, mutta liian henkilökohtaisiin ei mennä.

Sitten oli se Manitoulin Islandin reissu. Harri oli bongannut paikan vähän vahingossa, mutta sitä oli kovasti kehuttu eikä turhaan. Se oli hieno paikka ja kokemus kaikkinensa. Opin kaikenlaista uutta tämän seudun alkuperäiskansasta ja luonnosta. Ei se silti ollut mikään sisäoppilaitos vaan ihan puhdasverinen lomakohde, jossa oli länsimaisen turistin helppo viihtyä. Minusta on hienoa, että he pyörittivät tällaista. Voipahan sanoa kokeneensa jotakin edes vähän erilaista eikä tullut kökittyä pelkästään Torontossa. Mutta se shamaani, se oli kyllä kumma.

Ja se Davenhillin talli ja ratsastustunnit siellä ja varsinkin Rojaparaiso. En mitenkään voinut estää itseäni hymyilemästä kuin idiootti. Kouluvalmennukseen keskittyvä Davenhill oli Harrin uusin löytö talliksi ja minäkin sain irtotunteja välipäivinä. Ja sen Rojaparaison ratsuksi…! Herran pieksut, mikä hevonen! Aivan mieletön. Harmi etten saanut sitä ratsuksi kuin kerran. Todella hyviä ja pitkälle koulutettuja ne muutkin opetusratsut olivat, mutta Roja oli ihan toisesta maailmasta.

Joulusta tuli mieleen ennen kaikkea tunnelma. Olimme niin rauhassa ja vain toisiimme keskittyneet. Ei tarvinnut lähteä yhtään mihinkään eikä tavata kenenkään sukua ja perhettä eikä säätää mitään. Mihinkään kovin suurimuotoisiin joulukoristeluihin Harri ei ollut ryhtynyt, mitä nyt jotakin pientä, jolla pääsi tunnelmaan. Minulle olisi oikeastaan riittänyt takkatuli ja joulutähti. Ruuat olivat kaikki valmiina ostettuja, olimme vielä aatonaattona kiertäneet paikallista joulutoria etsien sieltä niitä kaikkein jännimpiä jouluherkkuja. Ja kyllä ne olivatkin hyviä. Saunaa jäin vähän kaipaamaan, mutta ehtiihän sitä.

Ei. Kyllä kaikkein paras muisto oli se kun pitkästä lennosta ja huonosta nukkumisesta ryytyneenä astelin saapuvien aulaan ja näin Harrin, joka veti minut syliinsä ja piti siinä pienen ikuisuuden. Siinä ei tarvittu edes sanoja, kyllä me tiesimme ne muutenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Tämä on tällainen hassu välipala, ei mitään vakavaa.

Meanwhile in Canada: Everything’s gonna be alright
— Tänne tarttee kyl tulla toisenkin kerran joskus, Harri huokaisi tyytyväisenä kun saavuimme takaisin pienen hotellin tai oikeastaan majatalon pihaan. — Vaikka kesällä joskus.

Olimme lähteneet Torontosta vähän kauemmas, pariksi päiväksi pieneen lomakohteeseen, jota pyörittivät paikalliset alkuperäisasukkaat omilla ehdoillaan. Ohjelmakin keskittyi paljolti kansan historiaan ja kulttuuriin. Niin ja tietenkin luontoon, sehän oli niin tärkeä alkuperäiskansoille. Nyt olimme tehneet muutaman tunnin ratsastuslenkin upeissa lumisissa maisemissa. Ratsut olivat pieniä mutta sitkeitä ja kantoivat isokokoisen Harrinkin mukisematta.

Kysellessäni tarkemmin näistä hevosista oppaamme vain kohautteli olkapäitään: ei niissä ollut sen enempää tietämistä. Ne nyt olivat niiden hevosten jälkeläisiä, joita heimolla oli aina ollut. Edelleen tehtiin jonkin verran hevoskauppaa muiden lähistön heimojen kanssa, mutta useimmat olivat joutuneet luopumaan hevosistaan kauan sitten. Täällä saarella nämä olivat säilyneet ja selvinneet. Ei, ei niitä mihinkään rekisteröity eikä kantakirjattu. Ne vain olivat.

Rapsutin vielä pörröponia, jolla olin ratsastanut. Sillä oli niin mahtava talviturkki, että Hopiavuoren Fifi ja Gæs jäivät armotta kakkosiksi. Sinisilmäinen poni suhtautui hyvin suvaitsevaisesti kaukaa tulleeseen vieraaseen.

Enempää en ehtinyt pallutella ratsuani, kun oppaamme kutsui ryhmää jo seuraavaan kohteeseen. Se oli pieni shamaanin maja. Kun me kuusi ihmistä ja opas astuimme sisään, ei sinne olisi enempää mahtunutkaan. Majassa istui nainen, joka kasvojen uurteista päätellen voisi olla vaikka satavuotias, mutta ryhti kertoi että ihan niin vanhasta ei ollut kyse. Harmaisiin hiuksiin oli sidottu muutama sulka ja muita pieniä koristeita, joita en majan hämärässä nähnyt kunnolla.

Opas esitteli naisen shamaaniksi. Shamaanin oikeaa nimeä hän ei kertonut, sanoi vain häntä kutsuttavan Daanisiksi, joka tarkoitti tytärtä heidän kielellään. Shamaanin oma, oikea nimi oli salaisuus ja tabu. Hän kuitenkin kertoisi meille kansansa uskomuksista ja hengellisistä traditioista, siitä mitä he pitivät tärkeänä. Sitä ennen saimme kukin kömpelötekoisen mukin, jossa oli höyryävän kuumaa juomaa.

— Siinä on vain yrttejä, se lämmittää, opas sanoi rauhoittavasti. Minua huvitti hieman: en minä ainakaan kuvitellut saavani mitään taikajuomaa. Maistoin varovasti mukistani. Juoma oli todellakin yrttisen makuista. Se vaati vähän aikaa totuttelua, mutta lopulta se maistui jopa hyvältä. Ja tietenkin lämmin juoma tuntui mukavalta pitkän ulkoilun jälkeen.

Shamaani puhui narisevaa, murteellista englantia, josta oli paikoin vaikea saada edes selvää. En ollut kai ainoa, sillä oppaamme välillä selitti muutamia kohtia. Kuulimme kansan myytin maailman luomisesta ja siitä, miten he olivat päätyneet juuri tänne, millaisena he kokivat maailman, mitkä olivat pyhiä paikkoja, ihmisiä, eläimiä ja miksi.

Vähitellen vanha nainen väsyi ja hänen äänensä kuulosti entistä karheammalta. Saimme katseltaviksi tarjottimellisen shamanistisissa rituaaleissa käytettyjä pikkuesineitä. Niihin ei saanut koskea, mutta saimme sentään katsoa. Opas selitti niiden merkityksiä, mutta muisti mainita, että jokaiselle shamaanille ne tarkoittivat kuitenkin hieman eri asioita ja saattoivat olla hyvin erinäköisiäkin. Jotkin magiaesineet kulkivat suvuissa perintönä.

Ilmeisesti nämä eivät olleet meidän shamaanimme omia taikaesineitä, sillä hän oli oppaamme puhuessa avannut nahkapussin mutisten hiljaa. En saanut selvää hänen mutinastaan, mutta olin melko varma ettei se ollut englantia. Pussista hän kaatoi esineitä laakeaan, pyöreään astiaan meistä välittämättä. Yritin pitää ajatukseni selkeinä, kuten ulkopuoliselle tarkkailijalle sopiikin, mutta unohdin koko shamaanin kun kuuntelin oppaamme selostusta.

Olin huojentunut kun opas hyvästeli shamaanin, ohjasi meitä tekemään samoin ja poistumaan majasta. Minua oli alkanut jo ahdistaa majan kuumuus tai ahtaus tai ehkä siinä juomassa oli jotakin mikä ei minulle sopinut. Istuma-asentokin matalalla tuolilla oli hankala, joten nousin siitä ilolla verryttelemään jalkojani.

Säikähdin pahanpäiväisesti, kun shamaani tarttui minua kädestä kiinni. Hänen kätensä oli kuiva ja lämmin, ote vaativa vaikkakin hellävarainen.
— Tyttö, sitä tulet kaukaisesta metsästä.

Nyökkäsin hämmentyneenä. Olihan Suomi täynnä metsiä ja asuinhan minä yhden vieressä, joka päivä kävin metsässä vähintään Axan lenkittämässä. Mutta mitä tämä tarkoitti, oliko tämä vain esitystä? Tietenkin oli, tietenkin joku henkilökunnasta oli kertonut shamaanille, että olimme Suomesta. Ja tietenkin Suomesta tiedettiin metsät.

— Don’t you worry. Everything’s gonna be alright, shamaani sanoi.

Mikä kaikki, halusin kysyä, mutten saanut sanaa suustani. Minulla oli kyllä muutama asia, joita murehdin, mutta ei kai shamaania kiinnostaisi niin vähäpätöiset jutut kuin jonkun tuntemattoman miesmurheet toisella mantereella. Ehkä tämäkin oli vain teatteria. Kaikillahan oli aina jotakin murheita, joista mielellään kuuli nuo sanat: everything’s gonna be alright. Hymyilin vanhukselle lempeästi ja hän näytti äkkiä muistavan jotakin.

— You wait, hän sanoi, irrotti otteen kädestäni ja meni etsimään jotakin puurasioistaan. Vilkaisin ovella seisovaa opasta, mutta hän ei vastannut millään eleellä sanattomaan kysymykseeni. Harri oli jäänyt myös ovipieleen katsomaan.

Shamaani ojensi kättään minua kohti ja tipautti kämmenelleni kiven. Se oli litteähkö, epäsäännöllisen soikiomainen, pari senttiä pitkä, sileäksi hiottu tai hioutunut ja muistutti väritykseltään suunnilleen harmaata graniittia, valkoinen jossa oli mustia täpliä.

— This is for you. Make a small hole on it and carry it around your neck.

Päätin hyväksyä sen. Olihan se ihan kaunis kivi.

— How much does it cost? kysyin.
— It costs no money. It’s a gift. It’s the stone of the weasel.

Weasel. Oliko se kärppä suomeksi? Tuijotin vanhaa naista perin juurin pelästyneenä, mutta hän oli kääntynyt jo poispäin, panemaan puurasiaansa takaisin paikoilleen. Mitä muuta hän tiesi? Miten ihmeessä? Vai miksi nämä kärpät kummittelivat aina joka paikassa?

Seuraavaksi päiväksi tokenin sen verran järkiini, että päätin antaa kiven takaisin. Enhän minä voisi ottaa vastaan lahjaa, vaikka se olisi miten pieni ja vaatimaton. Shamaanin majassa ei ollut kuitenkaan ketään ja ojensin kiveä oppaalle pyytäen häntä toimittamaan sen takaisin. Hän kieltäytyi aivan yksiselitteisesti edes koskemasta siihen. Hän selitti ystävällisesti mutta vastaansanomattomasti, että jos olin kerran saanut kiven lahjaksi, minun piti pitää se ja tehdä juuri kuten vanha nainen oli sanonut. Naurahdin hämmentyneenä ja kysyin miksi. Opas tuijotti minua lähes närkästyneenä. Hän on shamaani, siksi tietenkin.

[Sonja T.Valvoja]

Illanistujaiset
Lasissa oli Colaa ja Leijonaa sekaisin. Jestas. Minä olin niin drinkkibaarien poispilaama, ettei tahtonut oikein mennä alas tämä sekoitus. Jollain oli pieni salmaripullo, mutta se oli ehdoton ei, sillä joskus opiskeluvuosina oli tullut vedettyä salmarilla niinsanottu never-again. Kaadoin vähän lisää colaa lasiini. Kyllä se tästä hupenisi.

— Mitäs se Sonja? Nelly sanoi rojahtaessaan vauhdikkaasti sohvalle viereeni. — Kato oho kun loiskuu. Heittäkääs joku talouspaperia tänne.

Nelly kuivasi läikkyneet juomat lattialta ja omalta housunreideltään ja jatkoi sitten:
— Sä oot ollut niin hiljainen.

Mitä tuohonkin voisi sanoa? Että olin onnistunut sotkemaan ajatukseni niin lahjakkaasti että tekisi mieli kiskaista pää täyteen ja sammua, vaikka tiesin ettei se mitään auttaisi. Enkä kyllä voisi Nellylle kertoa mistä oli edes kyse. Niinpä tyydyin keksimään uskottavankuuloisen tekosyyn, joka ei kyllä varsinaisesti ollut edes tekosyy vaan ihan tottakin:
— No niinkus tiedät, niin tässä on ollut näitä reissuja. Ensin se Pariisi ja nyt viikonloppuna olin reissussa kans ja keskiviikkona pitäisi vielä sinne Kanadaan lähteä. Ei tahdo aivo pysyä perässä.
— Johan sitä siinä onkin! Mitäs sulla viikonloppuna oli nyt?
— Yhden pikkujoulut. En tiedä muistatko sen yhden poniratsastajan, joka ainakin joskus kisasi TT-cupissa, ei tänä vuonna mut viime vuonna vissiin, Sonja Ostrokovinskyn? Niin, ni mä tunnen sen isän muista yhteyksistä. Sillä oli pikkujoulujuhlat perjantaina, huomasin höpöttäväni ihan liikaa. Taisi se Leijona nousta vähitellen nuppiin.

— Jaa juu, se! Nelly innostui. — Muistan hämärästi, semmonen pikkutyttö. Se on vissiin sen Latokasken kasvatteja. Minnalla on jo kauan ollut tosi hyviä poneja ja poniratsastajia.
— Joo no mä en tiedä siitä sen ihmeemmin, Kirkkonummella se asuu ainakin se sen isä, että jossain sieltä kai.
— Jossakin siellä se Minna talliaan pitää. Mä en sitä isää tunnekaan, onks se hevosihmisiä kans?
— Ei se, poni-isäksi tituleeraa itseään.
— Mistä sä sen tunnet sitten?
— Vanha tuttu pitkän ajan takaa, selitin ja kumarruin mukamas raaputtamaan nilkkaani, että sain edes vähäksi aikaa käännettyä kasvot pois muista. En tiedä miten pahasti punastuin vai olisiko hämmennys näkynyt muuten naamasta, mutten halunnut ottaa riskiä. — Ei oltu pidetty pitkään aikaa yhteyttä ja sitten ihan yllättäen tavattiin silloin kun Hopiavuoressa oli se yksi TT-osakilpailu. Se pikku-Sonja kisasi sinä vuonna TT:ssä niin isänsä oli täällä mukana sit kans.

Miten hemmetissä minä nyt näin avomieliseksi rupesin? Olisi varmaan parempi soittaa taksi kotiin, kun kellokin alkoi olla sen verran ettei Markusta viitsinyt vaivata. Mutta ei: Inari ilmoitti keittiön puolelta lämmittäneensä glögiä ja tottahan sitä piti ottaa, kun Janna toimitti tarjottimellisen mukeja olohuoneen puolelle. Maistoin varovasti mukistani ja olin tukehtua.

— Ei tainnut olla alkoholitonta tämä?
— No ne ehti mennä jo kaikki.
— Tähän on kyllä lurahtanut liikaa viinaa. Eikä ihan niin vähääkään.

Janna naurahti.
— No joo, Inari taisi innostua vähän liikaa viinapullon kanssa. Saatiin hädin tuskin pelastettua edes muutama alkoholiton muki, muutenhan se olisi terästänyt kaikki.

[Sonja T.Valvoja]

Meanwhile in Canada: kainalossa
Harri istahti viereeni sohvalle, napsautti telkkarin päälle ja kysyi josko katsoisimme jonkin elokuvan. Mikäpä siinä. Vähän aikaa hän kelasi Netflixin tarjontaa ja kysäisi sitten:
— Schindler’s List?
— Ei.
— Ai. Miksei? Se on hyvä leffa.
— No joo, mutta en mä halua sitä nyt.
— Okei, katotaas mitä muuta…

Päädyimme vähemmän ahdistavaan, mutta edelleen (jonkinlaiseen) historialliseen vaihtoehtoon, Evitaan. Se oli tuttu kyllä molemmille, mutta kumpikaan ei ollut katsonut sitä varmaan vuosiin. Ja minä ainakin olin vankasti sitä mieltä, että hyvä leffa kestää useammankin katselukerran.

Harri veti minut kainaloonsa, lähelle itseään. Nykerryin siihen tyytyväisenä, vaikka asento oli vähän huono ja jossain vaiheessa oli pakko vaihtaa sitä, etten jumiutuisi ihan kokonaan. Mutta kun oli niin kiva olla pitkästä aikaa toisen kyljessä kiinni.

Leffan loppuessa olin siinä kainalossa edelleen, vähän olin välillä venytellyt niskaa ja selkää ja palannut siihen takaisin. Harri rutisti minua hellästi.
— Tätä läheisyyttä mun on ollu ikävä, hän sanoi pehmeästi.

Nyökkäsin, sillä ymmärsin kyllä. Samalla teki mieli purra itseään huuleen ettei tullut sanoneeksi siihen olevan apukonsteja. Ne kun olivat sellaisia kiellettyjä apukonsteja, mutta olin aika varma etten olisi selvinnyt ilman niitä tästä syksystä. Läheisyydenkaipuu olisi käynyt ihan liian pahaksi.

— Niin minunkin, sanoin ja tarkoitin sitä ihan todella.

Silti minä vielä yölläkin mietin, että pitäisikö kuitenkin ehdottaa avointa suhdetta. Jotakin sellaista, joka antaisi luvan hakea jotakin lohtua siihen läheisyydenkaipuuseen, muttei pilaisi meidän suhdetta. Kuten Jarkko oli asian ilmaissut: tauteja ei tuoda, lapsia ei hankita ja kun komennus on ohitse, jatketaan kuten ennemminkin. Mutta myöhemminhän Jarkko oli eronnut, tosin en tiennyt syitä siihen. Oliko se neuvo sittenkään niin hyvä? Enkä minä voisi ottaa tätä edes puheeksi, en mitenkään.

[Sonja T.Valvoja]

Jotenkin osasin ennakoida Niklaksen suhtautumisen tähän tilanteeseen. Niklas on sillä tavalla kiitollinen persoona, että se ei jäänyt märehtimään sitä, että Janna ei heti kertonut hänelle ja että Marsh tiesi eikä kertonut hänelle. Joku toinen ottaisi tällaisista asioista nokkiinsa, koska parisuhteessa ei saa olla salaisuuksia (väitteen lähde: Adolf Huuhaa – 100 tyhmintä parisuhdesääntöä). Joka tapauksessa nauraa hörähdin kyllä tuolle Niklaksen innostukselle, se on jotenkin niin käsinkosketeltavaa ja erinomaisesti kuvattu. ”Pieni vaikutuksille altis ihmisotus”!

Mainitsen vain lyhyesti sen, että kiva kuulla Niklaksen toipuneen tärskystään niin että suunnittelee jo jotakin hevospuolen koulutusta hankkivansa. Se mikä enemmän kiinnitti huomiota on tuo Niklaksen ja Marshallin välinen dynamiikka. Onhan se aiemminkin näkynyt, mutten ole osannut sitä oikein pukea sanoiksi, saati analysoida, mutta tästä se lähti jotenkin aukeamaan.
Nimittäin minusta ainakin tässä on tosi selkeästi kyseessä ”vastakohdat täydentävät toisiaan” -tilanne. Niklas on härvä, Marsh rauhallinen. Marsh toimii järjen äänenä ja rauhoittaa tilannetta. Mikä sitten on Niklaksen vaikutus Marshalliin, se ei ole ehkä niinkään selkeästi näkyvä asia, mutta voisin veikata, että Niklas tuo melkoisen määrän eloa Marshin arkeen. Joillekin Marshin asema kävisi raskaaksi, olla nyt aina se järkevä osapuoli ja Niklas voisi käydä pahasti hermoille, mutta ei Marsh. En ole koskaan bongannut mitään sellaisia sävyjä Marshin ajatuksista, en ainakaan muista.
Marshin osassa olevalle voisi tulla myös helposti houkutus suhtautua alentuvasti toiseen, vähän siten kuin lapseen tai teiniin, viihdyttävä hahmo mutta ei ihan täysivaltainen aikuinen. No mitäpä tekee Marsh? Sanoo tässäkin, että jaa hevoskoulua pohdit. No minullahan ei ole kantaa suuntaan eikä toiseen, mutta voin jeesata ja jos et semmoiseen lähdekään, niin ei se mitään. Tee itse päätös, kuten aikuiset tekee, tiedän että pystyt siihen. Ai että mä rakastan Marshallia kyllä!

[Sonja T.Valvoja]

No on tuossakin tapa kertoa olevansa raskaana ja samaan kasaan kysyä kummiksi 😀 Tosi hauska, nauroin sisäisesti Niklaksen perinjuurin äimistyneelle ilmeelle, mutta samalla tämä on jotenkin hyvin… jannamainen. Samankaltaista on ilmennyt silloin kun Janna on voittanut jotakin tai hävinnyt jotakin Paahtiksen kanssa ja suhtautuu kumpaan tahansa hyvin olkiaan kohauttaen: ”Näin nyt pääsi käymään.”
Tässä on jotakin vähän samaa. Raskaus on iso asia Jannalle, mutta hän kertoo siitä Niklakselle vähän tällä tavalla siinä sivussa, vähäsen huumorinkin varjolla. Ero on tosi iso siihen nähden, miten Janna kertoi asiasta Marshille ja Nellylle, mutta nämä kaksi ovatkin niitä, joille asia kerrotaan oikeasti, koska heidän reaktioillaan on väliä. Niklaksen kohdalla se ei ole niin tärkeä ja vakava asia, joten se kerrotaan Nikelle toisella tavalla. Saa nähdä turvautuuko Janna samankaltaiseen taktiikkaan kertoessaan muillekin tallilaisille. Tekisi mieli sanoa että ehkäpä hyvinkin, mutta ei, en minä halua spekuloida asioilla, jotka eivät minulle kuulu.

Mutta että joo. Moottoriturpa, jos ei Marshall vähän tasapainota. Kyllä 😀 Marsh ja Nikke ovat kyllä varmasti tosi hyvä valinta kummisediksi, toivottavasti suostuvat!

[Sonja T.Valvoja]

Voi masis-Helloa! Tässähän oli taas vaikka ja mitä, suurimmaksi osaksi herätti taas kasan kysymyksiä pääni sisälle. Sitä on sorruttu Milaniin ja kuviteltu Milanille ja Oskarille suhde (Mistä ihmeestä Hello tämän on saanut päähänsä? Siitä että Oskari ratsasti Biffeä jossain vaiheessa?), joten nyt ei saa nähdä Oskaria sitten, koska sitten… niin mitä? Voisi jäädä kiinni? Mistä?

Ja mitä varten Milanilla on edelleen väliä? Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Milan oli joku muutaman vuoden takainen heila(ntapainen), joka sotki Hellon johonkin epäilyttävään, jonka takia Eetu Milania niin vihaa. Mutta sen jälkeen on ollut ainakin Tide, joten onko tässä jotakin samaa kuin Sonjan Vladimirissa, että vanha suola kaivelee ja vähän ehkä janottaakin, syistä joita ei edes itse tiedä tai halua tunnustaa? Vai onko Hello vain sellainen, joka emotionaalisesti roikkuu kiinni kaikissa exissään hamaan loppuun asti? Melkein veikkaisin… molempia.

Sitten nämä bändikaverit. Kiinnitin huomiota siihen, että varsinkin tämä Janne tuntuu tietävän kaiken Hellon kuulumisista, Tidet, Milanit, kaikki, joten nämä ovat ilmeisesti hyvinkin läheisiä ystäviä Hellolle. No, se on hyvä. Hellosta on vähän jäänyt sellainen vaikutelma, että kaikki tuntevat Hellon, mutta kukaan ei tiedä mitä Hellolle kuuluu. Porukan viihdyttäjä, jota kukaan ei ota koskaan tosissaan, koska se ei ole koskaan tosissaan, paitsi silloin kun on, mutta kukaan ei ota silloinkaan tosissaan. Tietänette ihmistyypin.

Musiikki toimii kuitenkin pakotienä, kitara rauhoittaa ja minä toivon, että edes keikan ajaksi Hello unohtaisi murheensa eikä keikka mene pieleen. Uskon ja kuvittelen, että musiikilla on sellainen vaikutus Helloon.

Tämän jälkeen tekisi mieli kirjoittaa Sonja paukauttamaan Hellolle päin näköä, että hei kuule, painaaks sua joku. Ei Hello tallillakaan jaksa aina pitää kulisseja ja maskia pystyssä, aina välillä on teksteistä tai ainakin riviväleistä nähnyt niiden rakoilevan, joten olisi suht luonnollista, että ihmiskyylä-Sonja huomaisi jotakin. Ongelmana vain on se, etten tiedä mitä Hello sanoisi. Koska Sonja ja Hello eivät ole erityisen läheisissä väleissä, Hello voisi todeta että ei tässä mitään, heko-heko, apina-Hello on ihan täydessä vedossa. Toinen ääripää olisi se, että romahtaisi Sonjan syliin itkien ja vuodattaisi kaiken pahan olonsa tälle. En usko tähän jälkimmäiseen skenaarioon, mutta ehkä se voisi olla jotakin näiden väliltä. Tai sitten tuo ensimmäinen arvaus, koska tokkopa Hello haluaa oikeasti avautua puolituntemattomalle. Ja juu, en kirjoita semmoista, koska en osaa.

[Sonja T.Valvoja]

Voi, Arlek! Kiva kuulla siitäkin pitkästä aikaa ja kiva myös, että Niklakselle löytyi Arlekin kaltainen turvaratsu, jonka selkään nouseminen ei varmasti pelota. Muutenkin kiva teksti tai oikeastaan kokoelma tekstejä, kun on useammalta eri päivältä erilaisia tunnelmia. Ja minä tunnistan oikein, oikein hyvin tuon kieliongelman: vieraat kielet voivat olla rasittavia ja varmasti alkaa sattua päähän jossain vaiheessa, kun tarpeeksi sekavaa on.

[Sonja T.Valvoja]

Haha! Just kyllä niin Eiran tyylistä ottaa tiimin ohjat omiin käsiin ja todeta, että mehän voitetaan noi ikäloput 😀 Maanantaiaamuisin ei yleensä paljon naurata noin muuten, mutta tämä sai senkin ihmeen aikaiseksi, joten pisteet kotiin siitä.
Muutenkin hyvä ja ennen kaikkea kiva teksti, josta välittyy lukijalle tosi paljon kaikenlaista sekä Easta että Gæsista ja molempien tavasta suhtautua tilanteisiin.

[Sonja T.Valvoja]

No voi ahdistus maximus nyt kyllä! Onpahan painajaismainen tilanne.
Ensimmäisenä tästä jää mieleen raivo isää kohtaan. Mikä se kuvittelee olevansa, että noin vain voisi valssata tyttärensä kotiin esittämään normaalia ja purkamaan kaikkea vanhaa sontaa kysymättä että haluaako Janna kuulla mitään tai EDES NÄHDÄ KOKO TYYPPIÄ? Joulu tai ei.

[Sonja T.Valvoja]

En kyllä ymmärrä miksi tämä on jäänyt kommentoimatta! Toki en työkseni yritä kommentoida pakolla jok’ikiseen tekstiin, mutta kylläkin kaikkiin niihin, joista jotakin ajatuksia herää. Eli useimpiin kuitenkin… Ja tästähän niitä ajatuksia heräsi!

Joka tapauksessa liityn Marshin ja Outin kuoroon siinä, että tämä Reija vaikuttaa tosi hyvältä tyypiltä valmentajaksi. Jämäkkä, inhimillinen ja psykologista silmääkin näyttäisi olevan, vaikkei tuossa mitään selvännäkijää tarvita kun Ealla kiehahtaa.

Mutta Reijaakin enemmän kiinnostaa Ea ja sen ajatuksenkulut. Easta on tuolla spinnareissa ja vähän muuallakin saanut tosi kiltin ja positiivisen mielikuvan, mutta kuten meissä kaikissa, joskus on niitä huonoja hetkiä. Johan se olisikin ihan liian täydellistä jos kaikki olisi aina vain kivaa ja Ea näkisi kaiken vain posin kautta (herramunvereni että mä inhoan tuota sanontaa mutta meni nyt). Mutta etpä sorru niin helppoon epärealismiin! Kun Eaa harmittaa, osansa ketutuksesta saa paitsi Ea itse, myös ulkopuoliset, kuten Gæs ja Reija, jälkimmäinen ainakin ajatuksen tasolla. Miten peri-inhimillistä se onkaan.

Mutta sitten tuo miten Ea leppyy ja tunnustaa ihan suoraan itselleen, että ei ole paska hevonen eikä paska valmentaja, sori taisin ylireagoida. Joku toinen jämähtäisi henkiseen siilipuolustukseen eikä myöntäisi edes itselleen olleensa väärässä ja epäreilu vaan ajattelisi että kyllä ne on ainakin vähän paskoja. Omia virheitähän ei myönnetä ja toisissa on aina vähintään jotakin syytä ja varmastikaan en ylireagoinut itse ainakaan paljoa jne. Nostan Ealle kyllä hattua, tämmöisten kuoppien välttäminen on vaikea asia monelle aikuisellekin.
Ja loppuhan on ihan överisöpö! Harmistukset on haihtuneet, Ea muistaa positiivisuushaasteensa eli jakaa kehuvia kommentteja eteenpäin ja naureskelevat Reijan kanssa Gæsille yhdessä. Reijakin on tilanteen tasalla ja kiittää Eaa itsensä kokoamisesta, koska se tässä se vaikein asia on varsinaisesti ollut. Voin vain kuvitella, miten innolla Ea odottaa seuraavaa tuntia Reijan kanssa.

[Sonja T.Valvoja]

Kolmosesta tulee ehdottomasti ”Team Kirjavat”, onhan siinä Paahtis ja Pasi, kirjavia kumpikin. Agita nyt on musta, mutta jos Almalla on violetti tukka, niin se lasketaan varmaan riittävän kirjavaksi 🙂

[Sonja T.Valvoja]

Se on hauska lukea, miten Aamu näkee nimenomaan Eiran. Johan Eiraa on sivuttu muistaakseni tuolla spinnareissa ainakin kerran, miten Aamu katsoo Eiraa vähän ylöspäin. Ja nyt sitten vähän yllättyy, kun Eira on toisenlainen tallilla kuin mitä koulussa, mutta samalla kuitenkin vähän pelkää että mitä jos hän itse mokaa ja Eira suuttuu. Tämä jaksaa aina ilahduttaa minua, koska oma (ja Sonjan) suhtautuminen Eiraan on hyvin toisenlainen näin niinkuin aikuisen näkökulmasta.

[Sonja T.Valvoja]

Olen hieman yllättynyt Camillan reaktiosta. Olisin jotenkin odottanut että ilmassa olisi katkeruutta tai jotakin itsensä soimaamista (”Noin se juoksee muilla muttei mulla vaan” -tyyppistä), mutta ei! Camilla on iloinen ja onnellinenkin Steffen puolesta. Silläpä tästä tekstistä tuli tosi hyvä mieli.

Muutenkin tämä on kiva teksti. Camillan ja Suden sanailu on niin nasevaa. Tulee vähän mieleen vanha aviopari muttei sitten kuitenkaan ihan. Ja tuo lopun jännitys on ihan käsinkosketeltavaa. Vissiin kirjoitinkin joskus, että tykkäsin kauheasti Camillan ohjastus-kuvauksista, mutta kyllä tykkään tästäkin kun hän katsoo telkkarista raveja. Hyvää kuvailua!

[Sonja T.Valvoja]

Minä täällä lähes kirjaimellisesti hirnuin koko ajan tekstiä lukiessani. Ensinnäkin nuo muksut: ensin on ihan kauhea täpinä että milloin se pukki tulee ja joko se tulee ja ihan tyhmä kun ei jo tule. Ja sitten kun se vihdoin tulee, niin ollaankin niin ujoja ja arkoja. Nämä sentäs kuitenkin uskaltavat vähäsen laulaakin eivätkä järjestä täysimittaista itkupotkuparkuraivaria joulupukille. Luonnollisesti sisaruksista pitää vähän kannella myös. Siis vitsit noiden lasten jutut on niin ihania kyllä tässä!

Ja niin on Hellokin, ei sillä. Ihan loistava pukki, mutta jotenkin osasin sen arvatakin ettei Hello sitä tee vasemmalla kädellä vähän sinnepäin. Varsinkaan Outin sukulaiskersojen kohdalla. Kyllä ei Outi pääse kielimään ainakaan siitä, että oli kehno pukki vaan pitää sanoa että oli ihan täydellinen, mitä nyt meni vähän lupailemaan liikoja hevosten taputtelusta. Toisaalta tämä on niin hellomaista, että sitä olisi oikeastaan pitänyt melkein osata odottaakin. Ja oliko se nyt Eetu kun sanoi että Outi tarttee vähän tuollaista sisäänheittäjää palatessaan takaisin Hopiavuoreen, niin Hello on kyllä siihen hommaan hyvä, ellei peräti paras ikinä ja tämä vaan alleviivaa sitä.

[Sonja T.Valvoja]

Eh. Tätä en kyllä nähnyt tulevaksi. Ean äidistä ei varsinaisesti saa kuvaa kovin, krhm, äidillisestä hahmosta ja sitä tässäkin tuodaan esille, että vahinkohan Eakin oli, jos tosin tervetullut sellainen (tämä ainakin virallinen selitys, vanhemmuuden katuminen on edelleen tabu).

En tiedä oletko lukenut miten pitkältä ajalta vanhempien hopiavuorelaisten tarinoita, mutta Eira ja Inarihan olivat suunnilleen samanlaisessa tilanteessa joskus ehkä pari vuotta sitten. En nyt muista milloin Helmipuron kaksoset syntyivät. Inari kyllä taisi jo silloin asua enimmäkseen kai Ilveksillä, mutta niin tai näin, hänen reaktiotaan en muista. Eira sen sijaan oli raivona! Eira ei olisi halunnut vauvaa (siinä kohden kun heille kerrottiin, ei kai tiedetty että niitä oli kaksi) ja pelkäsi joutuvansa sen hoitajaksi ja mitä kaikkea muuta kamalaa. Tätä onkin suorastaan herkullista verrata Eaan, toiseen suunnilleen samanikäiseen teiniin, joka toivottaa uuden perheenjäsenen rakkaudella tervetulleeksi. Että kuin yö ja päivä, ja kertoo paljon Eankin luonteesta.

[Sonja T.Valvoja]

Siis tämä juovuksissa oleva Chai on niin huvittava! Mä nauraa hykertelen täällä itsekseni vähän kaikelle.
Ja vooooi että kun se tuijottaa Noaa vaikkei oikeastaan haluaisi, koska kaikki huomaisivat sen ja sitten olisi varmaan vähintään helvetti irti. Paitsi ettei kukaan huomaisi mitään ja jos huomaisi, kohauttaisivat varmaan vain olkapäitään (paitsi ehkä Eira, mutta oliko Eira edes paikalla). Aivan hitsin hyvin kirjoitettu, taas jälleen kerran.

[Sonja T.Valvoja]

Kauhean kodikas tarina, ei tapahdu kauheasti mitään dramaattista, mutta sitä normi-talliarkea vain ja pari hahmoakin olet ottanut heti leikkiin mukaan. Niin sitä pitää! Noa varsinkin on turvallinen hahmo.
Tässä käy hyvin ilmi Alman luonnetta: reipas ja energinen, sitä itse asiassa oikein alleviivataan, sillä taisin laskea ainakin 3 ”energinen”-sanaa tekstistä. Ei sillä että laskisin yleensä tällaisia asioita 😀 Mutta samalla Alma on vähän epävarma, tietenkin kun on uusi paikka aivan eikä tunne talon/tallin tapoja eikä oikeastaan ketään ihmistä tai hevostakaan vielä. Alma ei kuitenkaan sillä tavalla häkelly uusia ihmisiä tavatessaan vaan on heti hieromassa tuttavuutta, vaikka välillä unohtuu esittäytyä. Eihän tässä mitään uutta sinänsä ole, se vastaa oikein hyvin Alman kuvausta tuolla esittelyketjussa ja jotakin tällaista siis osasi odottaakin.

[Julkaisija]

Viestit