Polina

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Polina

Tämä aihe sisältää 26 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 11 kuukautta, 2 viikkoa sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #7730 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Eko-Polina

    ”Polina”
    Suomenhevonen
    v.2005/16v
    Tamma

    ”Perusluonteeltaan eloisa, reaktiivinen ja utelias senioritamma, jonka menoa eivät
    sellaiset asiat kuten ikä ja alkava nivelrikko ole hidastaneet.”

    Lisää Polinan sivuilla… –>

    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 6 kuukautta sitten  Aamu.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 6 kuukautta sitten  Aamu.
    • Tätä aihetta muokkasi 1 vuosi, 6 kuukautta sitten  Aamu.
  • #7735 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Muutto Hopiavuoreen

    Kuuden paikkeilla puhelimeni kilahti viestin merkiksi. Henna – Polinan entinen omistaja, ilmoitti olevansa noin kymmenen minuutin sisään Otsonmäellä. Juuri siemaisemani kahvi oli vähällä mennä väärään kurkkuun.
    ”Ne on täällä! Henna laittoi juuri viestiä”, hihkaisin hypähtäessäni ylös pirtin pöydästä.
    Äkkiliikkeeni täräytti pöytää niin, että kahvikuppini jämät pisaroittivat punaisen pöytäliinan.
    ”Hei! Aamu varo vähän”, älähti kattilasta katseensa nostanut äitini.
    ”Niin, mutta-”
    Käsiini työnnettiin tiskirätti.
    ”Kuivaa sotkus.”
    Virutin rättiä veden alla ja aloin tekemään työtä käskettyä. Äiti jatkoi puhumaan käännetylle selälleni.
    ”Isäs oli justiin tulossa pellolta syömään. Ettette molemmat olis ehtiny ensin haukata vähän jotain?”
    ”Ei. Jos me halutaan keretä sinne ennen niitä, meidän on mentävä nyt.”
    ”Vai niin”, hän huokaisi ja jatkoi: ”No minä laitan teille sitten jääkaappiin ruuat odottamaan.”
    Suoristauduin ja virutin tiskirättiä pikaisesti hanan alla. Sen tehtyäni kiiruhdin eteiseen. Isän askeleet kolistelivat eturportaita ylös ja sekuntia myöhemmin hän avasikin jo ulko-oven.
    ”Hei se Henna laittoi viestiä, nin voitaisiinko me lähteä ihan nyt heti?”, kysyin heti ykskantaan.
    Isä kohotti kulmiaan ja astui sitten ohitseni eteisestä. Luulin ensin hänen täysin ohittaneen sen, mitä olin juuri sanonut. Hetken päästä hän kuitenkin palasi takaisin eteiseen autonavaimet käsissään. Elävöityneet kasvot katsahtivat minuun huvittuneena.
    ”Noh, eikös neidillä ollutkaan kiire?”

    Pakkauduimme vanhan farkkuvolvon etupenkille. Isä napsautti järviradion soimaan ja lähdimme ajamaan ptikin Ievannevan hiekkateitä. Seurasin ohi viliseviä maisemia ikkunasta. Aurinko oli vielä korkealla, vaikka kello olikin jo kuusi. Jotkut naapurit olivat vielä traktoreineen pelloilla ja naapurin Arja näkyi ripustaneen pyykit ulos kuivumaan. Vatsanpohjassani kihelmöi. Tänään saapuisi ensimmäinen oma hevoseni Polina. Polina. Mieleeni välähti muistikuva tamman ruskeista silmistä. Huuleni kaartuivat tahtomattani hymyyn. Juuri niiden silmien pilke, niistä kajastava eloisa leikkisyys ja elämänpalo olivat saaneet minut niin ihastumaan tammaan. Hetkessä mieleeni alkoi tihkua mielikuvia itsestäni hevosen kanssa. Miten samoilisimme tuntikausia vehreissä metsissä vailla huolta huomisesta. Miten juoksuttaisin sormiani sen kauniilla otsalla ja suukottaisin sen vaaleanpunaista turpaa. Miten yksinkertaisetkin hoitotoimenpiteet tuntuisivat erityisiltä, sillä hoitamani hevonen oli ensimmäistä kertaa minun omani. Silmiini tulvivat kirjavat kuvat maastopoluista ja saatoin miltei kuulla kavioiden kopsuvan vasten hiekkatietä. Hiekka pöllysi, vieno tuuli puhalsi kasvoille ja edessä siinsi silmänkantamattomiin jatkuva tie..

    Olin niin uppoutunut haaveisiini, että hädin tuskin huomasin meidän ohittavan Otsonmäen kylän ja kääntyvän Hopiavuoren pihaan. Havahduin ajatuksistani kunnolla vasta, kun näköpiiriini osui hevonen. Raskasrakenteinen ruunikko oli nostanut päänsä saapuvan auton suuntaan. Olimme perillä. Vatsan pohjassani alkoi jälleen kerran kihelmöidä ja poskipäitäni nykiä. Pian näkisin Polinan. Pian pääsisin elämään elämäni ensimmäisen päivän hevosenomistajana.

    Isä pysäköi auton maneesin eteen. Ennen kuin nousin ulos autosta, vedin matkustajanpuoleisen peilin alas ja tarkastin ulkonäköni. Pari hiussuortuvaa oli karannut väärälle puolelle jakausta. Tasasin nopeasti jakaukseni ja nousin autosta pihamaalle. Innostukseeni sekoittui välittömästi häivähdys jännitystä. Hetki oli käsillä. Silmieni edessä seisoi isohko punainen tallirakennus, ratsastuskenttä ja niiden takana hevosten tarhat. Hain katseellani hevosautoa tai traileria, sitä kuitenkaan löytämättä. Henna ei ollut ilmeisesti vielä saapunut. Hyvä niin.
    ”Noh, pitäiskö meirän ehtiä paikan isäntä?” Isä ehdotti ja talsi viereeni tuijottamaan edessä seisovaa tallirakennusta.
    Palautin mieleeni kuvan tallinomistajasta. Eetu Hopiavuori oli noin kolmikymppinen, vaaleahiuksinen harteikas mies. Olin nähnyt hänet kerran jos useammankin kylällä, paikallislehdessä ja sitäkin useammin kuullut hänet ja hänen tallinsa mainittavan hevosaiheisissa keskusteluissa. Hopiavuori, niin. Tallilla en ollut itse koskaan aikaisemmin käynyt, sillä se ei tarjonnut vakituisia ratsastustunteja. Olin sen sijaan ratsastanut Seinäjoella pyöritettävällä ratsastuskoululla sekä liikuttanut naapurin Arjan suomenhevosta. Nyt minulla oli kuitenkin vihdoin oma hevonen ja polkuni oli johdattanut minut Hopiavuoreen. Tiesin Helmipuron tyttöjen, Inarin ja Eiran käyvän myös Hopiavuoressa. Kumpaakaan en juurikaan tuntenut, mutta Eiran näin yhtenään koulussa, sillä hän kävi samassa lukiossa yhtä luokkaa ylempänä. Emme kulkeneet samoissa porukoissa, mutta kaikkihan Eiran tunsi. Se oli sellainen kaikkien kaveri, jolla oli laaja ystäväpiiri ja aina jotain meneillään. Eiran lisäksi olin muistelevani että myös joku poika – olisiko ollut Eiran luokkalainen, kävi Hopiavuoressa.

    Jätin isän autolle odottamaan ja kipitin tallin päädystä sisälle katsomaan, josko siellä olisi joku. Käytävällä oli kuin olikin ketjuihin kytketty hevonen ja sen ympärillä hääräsi lettipäinen nainen. Lähestyin kaksikkoa hieman empien.
    ”Öhm.- Hei”, äännähdin ja hymyilin hermostuneesti.
    Samanaikaisesti kirjava hevonen viskaisi päätään ylös niin että ketjut kalisivat. Nainen kohotti katseensa ja huomasi minut. Välittömästi hänen kasvoilleen levisi tuttavallinen hymy.
    ”Ai hei! Joku hukassa?”
    Nyökkäsin ja jatkoin, ”Tän paikan omistaja, Eetu, sattuisit sä tietämään missä se on?”
    Nainen mietti hetken. Ehdin luoda häneen paremman katseen. Hän oli arviolta parikymppinen, vähän naapurintyttömäisen oloinen.
    ”Ei se aenakkaan tallissa ole. Olisko lie kotonaan?”
    Kotonaan? Mutta missä tämä niin kutsuttu koti oikein oli?
    ”Niin tuossa tallin viereisessä talossa?”
    ”Siinä justiisa.”
    ”Aivan, no mä meen varmaan sinne koputtelemaan. Kiitos avusta.”
    Olin jo lähtemässä, kunnes äkisti pyörähdin ympäri.
    ”Anteeks, en tajunnut kysyä sun nimeä. Mä oon siis tosiaan Aamu.”
    ”Janna”, nainen vastasi ja jatkoi sitten: ”Oot ilmeesesti uus?”
    Nyökkäsin. Välillemme lankesi hetken hiljaisuus. Sano jotain, älä vain seiso siinä.
    ”Ja tää hevonen on varmaan sun? Sulonen tyyppi.”
    ”On joo. Paahtis. Viisvee, joskus ihan fiksu tapaus.”
    Naurahdin hermostuneesti. Olin aikeissa kysyä lisää hevosesta, kunnes äkkiä muistin pihalla seisovan isäni ja sen mitä varten olinkaan tallissa ollut.
    ”Oho- hetki- öö sori”, aloitin änkyttämään. ”Siis mun piti tosiaan mennä etsimään se Eetu”, selitin, huidoin pahoitellen käsilläni jotakin epämääräistä ja käännyin kannoillani.
    ”Nähellään”, lisäsin vielä olkani ylitse ja kiiruhdin pikavauhtia ulos tallista.

    Hopiavuoren isäntä löytyi kuin löytyikin kotoaan. Mies saappaili kanssamme pihamaalle, kätteli isän ja hetkessä kaksikko keskustelikin jo viljelystä. Kuuntelin puolella korvalla isän valitusta siitä, miten pitkittynyt helle oli rasittanut satoa ja Eetun esittämästä huolesta heinän laadun suhteen. Huokaisin ääneti. Isällä oli maaginen taipumus saada jokainen keskustelu käännettyä maatiloihin, lehmiin ja viljelyyn. Kaipa se oli ammattitauti tai se, että kotitila oli isän henkireikä. Oli miten oli, olin saanut kuulla jatkuvaa keskustelua lehmien sairauksista, maidontuotannosta ja viljelystä riittävästi koko elämän tarpeiksi. Astuin sivummalle rupattelevasta kaksikosta ja tapitin kohti päätietä. Etäältä kuului auton ääntä. Ääni lähestyi. Tunsin miten sydämeni alkoi tykyttää kurkussa saakka. Nytkö ne tulisivat? Mutta harmikseni ohitse vilahtikin hevoseton vanha Opel. Tykytys kurkussani laantui. Olin ollut ihan varma, että Henna olisi ollut jo hevosineen täällä meitä odottamassa. Miten heillä kesti näin? Ei kai heille vain olisi sattunut jokin onnettomuus? Sydänalaani alkoi kivistää ja samassa näin silmieni edessä elävästi miten hevoseni makasi keskellä maantietä verisenä, traileri pirstaloituneena tuhansiksi palasiksi. Ei, ei, ei. Karistin hölmöt ajatukset mielestäni. Tietenkään he eivät olleet joutuneet onnettomuuteen. Oli paljon todennäköisempää, että he olivat vain tylsän tavallisesti myöhässä.

    Kesti vielä tovin ja muutaman pettymystä aiheuttavan auton verran, kunnes pihaan ihan oikeasti kääntyi traileria vetävä auto. Eetu ja isä lakkasivat keskustelemasta ja katsahtivat taakseen.
    ”Jaahas, taisi humma vihdoin saapua”, isä totesi raukeasti ja katsahti sitten tuttavaansa.
    ”Jos pystysit auttaan tyttöä sen kopukan kanssa? Minen niistä mitään tierä.”
    Eetu – jolla varmasti olisi ollut parempaakin tekemistä, lupautui kohteliaasti auttamaan ja lähdin hänen kanssaan kävelemään kohti lähestyvää autoa. Mies viittoi kuskille mihin pysäköidä ja marssi sitten samantien tervehtimään Hennaa.
    ”Jokisen Henna”, nainen esittäytyi ja katsahti sitten minun suuntaani.
    ”Oon pahoillani että kesti. Mun piti pysähtyä viimesen parin kilometrin kohdalla varmaan viidesti katsomassa ettei se ollut itseään telonut, kun se sai kerran jonkun hepulin ja taiteili jalkansa heinäverkkoon.”
    ”Ei se mitään”, sanoin ja tarkoitin sitä.
    Vaikka hetki sitten olinkin jo elätellyt kauhukuvia hevosen kohtalosta ja tuntenut pettymyksen sekaista turhautumista naisen myöhästymisestä, oli kaikki tuo nyt tipotiessään. Myös kuristava jännitys tuntui rauhoittuneen ja sen sijaan olin vain täynnä kihelmöivää onnea.

    Eetu peruutti hätäisen suomenhevosen alas rampilta ja antoi sen sitten hetken haistella ympärilleen. Polina steppaili paikallaan ja puuskutti. Sen sieraimet olivat laajat kuin lautaset ja selässä kimmelsivät hikipisarat. Se näytti isommalta kuin muistikuvissani.
    ”Taluttaakos likka sen ihte karsinaan?”
    Kysyjä oli Eetu. Hän ojensi minulle narunpäätä, johon tartuin jännittyneenä. Polina tanssahteli vielä hetken paikallaan, mutta asteli sitten perässäni kuuliaisena kohti tallia. Janna hevosineen oli kadonnut käytävältä.
    ”Perimmäisin karsina”, Eetu ohjeisti takaani.
    Tamma seurasi perässäni karsinaan, pyörähti tottuneesti mukanani ja jäi sitten seisomaan aloilleen.
    Pyysin sitä laskemaan päätään ja sain jäykin sormin riisuttua siltä riimun. Heti sen tehtyäni Polina vetäisi päänsä ylös, tärisytti sieraimiaan ja päästi ilmoille kuuluvan hirnahduksen.
    ”Heti tekee tuttavuutta muiden kanssa”, naurahti karsinalle päässyt Henna.
    ”Nähtävästi.”
    Paikalleen seisahtunut tamma hirnahti uudelleen. Ääni värähteli sen koko kehossa ja sai kiihtymyksestä voipuneet lihakset värisemään. Huulilleni nousi hymy. Sisikuntaa lämmitti. Siinä se nyt oli. Eloisa hevosvanhukseni. Polina.

    // Hieman kankealta tuntui kirjoitella pitkästä aikaa, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan. Ai niin ja saa nauraa (ja mielellään korjata) mikäli teurastin jonkun murteen! :DD Etelä-Pohjanmaan murre liippaa läheltä omaa, mutta on kuitenkin monella tapaa erilainen ja vaatii opettelua.

    • #7744 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tosi hyvä, että Polina pääsi turvallisesti perille vaikka vähän tuntui kyllästyneen matkustamiseen! 😀
      Kiva, että Aamukin sai heti ensimmäisen tuttavuuden tallilta. 🙂 Eiköhän loputkin naamat pian tule tutuiksi!

    • #7756 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos olisin Aamun ikäinen (tai varmaan minkä tahansa ikäinen) ja tulisi viesti, että nyt se heppa tulee, kyllä mäkin säntäisin vähälujaa matkaan! Joskus vanhemmat voivat toppuutella vauhtia, mutta Aamun porukat selvästi ymmärtävät, miten hevosen tuleminen on ihan totta elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin tallille on päästävä heti. Myös Aamun unelmat autossa kuulostavat niin inhimillisen tutuilta. Miten monta kertaa sitä on itsekin tuijottanut auton ikkunasta jopa vailla lupauksia hevosesta ja kuvitellut jonkun laukkaavan vierellä ja hyppivän eteen sattuneiden esteiden ylitse. Mutta kun oma heppa vielä odottaa… Tietenkin silloin kaikki on ruusuista ja vaaleanpunaista. Mitä ongelmia hevosen omistajana muka nyt olisi? Kaikki on varmasti ihanaa. Hoitamiseen ei varmasti väsy ikinä. Joka päivä voi ravata auringonlaskuun ja aina on kaunis kesäpäivä.

      Tallilla lukija saa heti tuntumaa siitä, millainen tyyppi Aamu on. Hän tahtoo olla siistin näköinen ja tarkastaa kuvajaisensa peilistä. Kotona hän on jo puhunut tietenkin tuttavallisesti, innokkaasti ja iloisesti vanhempiensa kanssa, mutta tallilla päästät hänet heti tutustumaan muihin. Sinä aikana Aamu antaa ensivaikutelman paitsi hahmoille, myös kirjoittajille. Hän on tyyppi, joka uskaltaa avata suunsa myös vieraiden edessä ja mennä Hopiavuoren tupaa kohti, vaikka väestä vain osa on tuttua nimeltä ja näöltä. Muiden on varmasti helppo houkutella Aamu tiiviiksi osaksi porukkaa. Aamu jää jopa vähäsen suustaan kiinni heti. 😀

      Mutta sitten se heppa tulee ja Aamun jännityksen voi maistaa! Varmaan joka hevosihminen on kuvitellut sitä maagista hetkeä, kun lopulta trailerista talutetaan hevonen, joka on ihan oma, ja jonka riimunaru annetaan juuri itselle. Minäkin olen. Kauan kuvittelin, että se olisi ihan satumainen hetki harppuja ja torvia soittavine enkeleineen, mutta oikeasti se olisi varmasti samanlaista kuin Aamulla. Jännittää niin, ettei riimunarua tunne! Vähäsen ehkä pelottaakin. Kaikkein viimeiseksi on itsevarma hevosenomistajaolo, kun omistaakin yhtäkkiä todella hevosen, muttei vielä tunne sitä.

      Aamun ja Polinan tarina vaikuttaa tässä vaiheessa siltä tytön ja hepan tarinalta, jota me odotetaankin lukevamme, kun saavumme virtuaalitallille. Samalla käy heti ilmi, että tunnet hahmot ja miljöön ja olet tehnyt valtavasti töitä niin hahmosi, hevosesi kuin taustatutkimuksenkin suhteen. Vakuutat lukijan saman tien siitä, että ei tässä olla ekaa kertaa hohtokeilaamassa, vaan olet kirjoittanut paljon ennenkin. Nämä jutut lupaavat heti Aamun heppatarinaan sitä, jota koko Hopiavuori nälkäisenä odottaa vielä enemmän kuin uutta ihanaa hevosta ja vielä ihanampaa hahmoa: uutta pelikaveria! Ihanaa, että päätit kirjoittaa juuri tälle yleisölle!

    • #7769 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Tervetuloa Aamu ja Polina Hopiavuoreen!

      Itse en havainnut kankeutta tekstissä, mutta niinhän se aina on, että itse tuntee tai huomaa asioita, joihin muut eivät kiinnitä huomiota. Ja kuten jo Eetu sanoi, niin isot propsit Hopiavuoreen liittyen tehdystä taustatyöstä. Ja tykkäsin paljon sun tavasta kuvailla minä-kertojana asioita.

    • #7777 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tervetuloa!

      Mä jonon jatkona heitän kans että propsit Hopiavuoreen tehdystä taustatyöstä. Tykkäsin kyllä paljo tän tekstin kuvailusta, tohon kaikkeen hevosen saapumiseen ja ekaa kertaa taluttamiseen liittyvään jännitykseen oli helppo mönkiä ite sisälle. Hyvin paljo samanlaisia ajatuksia oli itelläki ko aikanani omaa hevosta menin vastaan.

  • #7798 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Unettava kesäpäivä
    Lauantai 7.8

    Seisoin tarhassa nojaten vasten lämmintä hevosta. Auringossa kuumentunut karva kutitti poskea. Aika ajoin hevosen keho liikahti sen hätistäessä ötököitä kauemmas. Annoin silmieni suljeta ja hengitin syvään suloista hevosentuoksua.

    Ensimmäiset viikot Polinan kanssa olivat olleet kuin lempeää, onnellista unta. Kuin huumaa, josta ei haluaisi koskaan havahtua hereille. Jokainen hetki hevosen kanssa tuntui erityiseltä, kaikki oli vielä niin uutta ja merkillistä. Olimme alkuun ihan vain tutustuneet toisiimme, kiirehtimättä ratsastuksen kanssa. Olin ottanut aikani hoitaessa ja tehnyt venytysharjoituksia. Olimme käyneet myös useammilla kävelyretkillä, ensin ihan tallin pihassa ja myöhemmin uskaltautuen maastopoluillekin. Olin ilokseni havainnut Jätinhautuumaalla olevan todella kivoja maastoreittejä. En malttaisi odottaa millaisia ratsastusretkiä meillä olisi tamman kanssa luvassa. Kenties joskus kävisimme jopa kotona asti lenkillä.

    Olin kivunnut tamman selkään ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sen tulon jälkeen. Selkäännousu oli sujunut ongelmitta ja ratsastus mennyt kohtalaisen hyvin. Polina oli ollut melko raukea helteen vuoksi ja hitaampi reagoimaan kuin koeratsastuksessa, mutta ei kuitenkaan vastustellut apuja. Emme olleet tehneet mitään ihmeellistä; alkukäyntien jälkeen olin ottanut muutamia käynti-ravi-siirtymisiä, ratsastanut voltteja ja laukanneet lopuksi molempiin kierroksiin. Siitä huolimatta se oli jäänyt mieleeni yhtenä mieleenpainuvimpana ratsastuskertana.

    Tähän mennessä olin käynyt Polinan selässä neljästi ja tänään aikomukseni oli kivuta ratsaille viidennen kerran. Olin kuitenkin unohtunut täysin tarhaan ajatuksiini uppoutuneena. Lämpimällä kesäpäivällä ja rauhoittavilla hevosten äänillä oli huumaavan unettava vaikutus. Havahduin horroksestani vasta, kun kuulin jonkun astelevan tarhalle. Räpyttelin vastahakoisesti silmäni auki ja suoristauduin omille jaloilleni. Tulija oli Janna. Tunnistin hänen leveän murteensa välittömästi. Hän huuteli Paahtista tarhan portilta, mutta tuli sitten sisään tarhaan ja ottamaan hevosen kiinni. Pyyhkäisin vaivihkaa hevosen karvoja ja pölyä paitani rinnuksilta. Poskeni tuntui turralta.
    ”Hei”, tervehdin naista, joka niin ikään vastasi tervehdykseeni.
    Peitin pakottavan huokauksen. Väsytti. Taputin Polinan selkää, kohtaa johon olin vasta nojannut.
    ”Eiköhän meidänkin pitäisi tästä mennä”, mumisin tammalle.

    Käytävällä Polina pälyili kiinnostuneena, kun liu’utin satulan paikalleen sen selkään. Ongin satulavyön sen vatsan alta ja kiristin vyön sen alimpiin reikiin. Sitten lähdin hakemaan suitsia varustehuoneesta. Olisin halunnut ottaa käyttöön kuolaimettomat, mutta olin kuullut että Polinan mukana tulleet kuolaimettomat – sidepullit, vapauttivat ohjien paineen viiveellä. En uskonut niiden sen vuoksi toimivan kovin hyvin Polinalla, joka oli muutenkin herkkä kädelle. Olinkin siis ajatellut myydä ne ja säästää toisiin kuolaimettomiin, hackamoreihin tai vaikkapa LG Bridleihin. Ymmärsin toki, ettei kuolaimettomien käyttö ollut oikotie onneen, mutta vaihtelemalla paineen paikkaa uskoin voivani ehkäistä mahdollisia tulevia suuongelmia.

    Satuloituani ja suitsittuani Polinan, talutin sen tallipihalle. Tamma oli jälleen kerran helteestä unelias – niin kuin minäkin, ja nuokkui paikallaan noustessani sen selkään. Se seisoi hievahtamatta paikallaan, kun kiristin satulavyön ja lähti vastahakoisen hitaasti liikkelle, kun pyysin. Oli tavallaan hassua, miten niinkin pirteästä hevosesta tuli kesäkuumalla lahnamainen taapertaja. Niin se kuitenkin vain oli, että kuumuus vei veronsa itse kultakin. Hiki tuli pelkästä kävelystä pihalla ja helteellä olisi mieluiten vain lojunut sängyn pohjalla kymmenen tuulettimen kanssa. Ilmeisesti useat hevosetkin olivat samaa mieltä. Ja tulevaisuudessa tilanne on entistä pahempi, kuului ääni päässäni. Niin, ilmaston lämpenemisen ja yhä kuumempien kesien myötä meillä varmaan olisi parinkymmenen vuoden päästä energisten hevosten sijaan ratsuinamme kasapäin apaattisia laamoja.

    Suuntasimme eräälle kapealle metsätielle, jonka olimme löytäneet yhdellä kävelyretkistämme. Havaittuaan mihin olimme matkalla, Polina valpastui. Se nosti päänsä korkeammalle, puhisi ja käveli innokkaamin eteenpäin. Ympärillä pörräsi kärpäsiä ja muutama paarma yritti tarrata reiteeni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Takaa päätieltä kuului vaimeita auton ääniä. Keinahtelin käynnin mukana rentona. Tasainen kavioiden kopse kohti maata tuntui juurruttavan minut tähän hetkeen. Oikeastaan ratsastus oli yksi niitä harvoja asioita, jolloin minulla ei ollut hankaluuksia keskittyä. Koulussa tunsin usein keskittymiseni herpaantuvan, etenkin, jos luokassa oli hälinää tai opettaja piti monotonista luentoa tunnin aiheesta. Uppouduin usein omiin ajatuksiini ja haavemaailmoihini niin, että unohdin täysin mitä ympärillä tapahtuu ja missä edes olin. Koin opiskelun helpoimmaksi kotona, jolloin sain rauhassa pureutua aiheeseen. Keskittyäkseni tarvitsin rauhaa ja mieluiten toistuvaa taustamusiikkia. Kuitenkin ratsastaessa koin olevani täysin läsnä. Kenties se johtui siitä, että ratsastus itsessään oli rytmikästä, musiikillista. Ajatus yllätti minut. Niinhän se tosiaan oli. Jokaisella askellajilla oli oma rytminsä ja ratsastaja saattoi määritellä liikkeen tahdin. Kavioiden kopse oli säännöllistä, tasaista rumpumusiikkia, joka rentoutti ja samaan aikaan sai keskittymään käsillä olevaan.

    Pitkän kävelymatkan jälkeen päätin nostaa ravin.. Polina pyrähti mielellään liikkeelle. Aloin keventämään ravin tahtiin ja jälleen ajatus ratsastuksen musiikillisuudesta nousi mieleeni. Polinan ajoittainen pärskähtely oli kuin lisä tuohon melodiaan, jolle olin vasta nyt ymmärtänyt herkistää korvani. 1-2-1-2. Tasainen, itseään toistava sävelkulku. Satunnainen pärskähdys ja hännän viuhahdus. Melodiaan yhtyivät linnut ja puiden pehmeä havina. Korviini kantautuva melodia oli jotakin tuttua, jonka olin kuullut ennenkin, mutta jotakin, jonka olin vasta nyt ymmärtänyt kuulevani. Olin suorastaan lumoutunut kuulemastani.

    Ravattuamme pidemmän pätkän, hidastin tamman käyntiin ja käänsin sen ympäri. Polina ymmärsi, että olimme lähdössä takaisin kotiinpäin ja se tarjosi uudelleen ravia. Tein pidätteen, pyysin sen menemään hetken käyntiä ja nostin sitten ravin omasta pyynnöstäni. Aikaisemmasta ajatuksesta ratsastuksen musiikillisuudesta oli siinnyt useita piirustus- ja kirjoitusideoita. Palasin halusta päästä luomaan uutta tästä äkillisestä inspiraatiosta. Yritin painaa kaikki ideat mieleeni palauttamalla niitä mieleeni kerta toisensa perään. Ne eivät ehkä olisi käyneet järkeen, jos olisin sanoittanut ne ääneen, mutta hajanaisina mielikuvina ja välähdyksinä niissä oli jotakin ihmeellistä, jotakin kiehtovaa ja inspiroivaa..

    // Heh, vähän tuli pitkä tauko tän ensimmäisen ja toisen tarinan välillä. :’D Aivot ovat tökkineet ihan huolella, mutta eiköhän ne tästä ala toimimaan kun jotain kirjoittelee. Terv. keskittymiskykyni on kuin porkkanalla.

    • #7829 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa esitellään Aamun aatemaailmaa. Eläinten ja luonnon kunnioittaminen on hänelle tärkeää. Aamu tahtoo ottaa Polinan kanssa rauhallisesti ja huolehtia sen kunnosta parhaan käsityksensä mukaan, ja murehtii ilmaston lämpeämistä. Lisäksi Aamu on taiteellinen tyyppi ajatellessaan ratsastuksen musiikillisuutta ja siitä nousevia taideideoita. Tässä tarinassa kerrotaan pienessä tilassa paljon, ja ainakin mulla on jo näin varhaisessa vaiheessa hyvä kuva Aamun päänsisäisistä peruselementeistä. Myös ulospäin näkyvää osuutta sivutaan: perus tervehdykset onnistuvat myös melko tuntemattomille empimättä, eikä Aamu mieti niitä sen enempää. Se ei ole todellisuutta kaikille, vaikka on kuulemma useimmille. 😀

      Tarina on rauhallinen ja kaunis. Tykkään siitä, miten eri aistit pääsevät mukaan kuvauksessa ja kerronnassa. Usein silmillä havainnoinnin kirjoittaminen koetaan helpoksi ja kuulokin puheen sisällön suhteen, mutta niiden lisäksi Aamu aistii tässä muita ääniä ja ihan fyysisiä tuntemuksia. Vaikka tätä kommenttia kirjoittaessa Otsonmäellä on jo hyytävän kylmä aamu, lämmön ja raukeuden voi tuntea yhtä hyvin nyt kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tykkään myös pysähtyneistä hetkistä: siitä, kuinka Aamu seisoo tarhassa hevosineen, ja kuinka kamera zoomaa hetkeksi hänen ajatuksiinsa etenkin hänen pohtiessaan kuolaimettomia suitsia ja ilmastoa.

      Polina on kyllä luonteeltaan sellainen heppa, jonka itse haluaisin omistaa oikeasti. Samalla Aamu on sellainen tyyppi, jonka kernaasti ottaisin tallikaveriksi.

  • #7846 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Syksyn tuskaa

    Kipakka syyssade napsahteli poskille ja ruskan värit vilisivät silmissä. Tanner tömisi suomenhevostamman askelista meidän laukatessamme pitkin hiekkaista metsätietä. Yltyvä tuulenpuuska sai Polinan heittelemään päätään.
    ”Shh, eei mitään hätää tyttö”, äännähdin ja vapautin toisen ohjani sipaistakseni tamman kaulaa.
    Tunsin miten sade alkoi vihdoin lävistää pusakkani ja kylmä vesinoro valui pitkin selkääni. Värähdin. Maiskautin Polinan yhä reippaampaan laukkaan ja se teki työtä käskettyä. Painauduin matalammas selässä. Kastuneet jouhet räpsähtelivät käsiini.

    Noin vartin kuluttua saavuimme tallin pihaan, molemmat litimärkinä ja vettä valuvina. Polina oli kiihdyksissään metsälaukasta, eikä olisi mielellään siirtynyt käyntiin, saati pysähtynt.
    ”Noooh”, mumisin ja yritin saada tammaa seisomaan aloillaan.
    Se korskahti, puri kuolaimiin ja jyräsi paineen läpi. Käänsin sen pienelle ympyrälle, ilmeisesti liian napakasti, sillä tamma viskaisi päätään mielenosoituksellisesti. Sisimmässäni leimahti turhautuneisuus. Tein useita pidätteitä, mutta tamma alkoi vain ärtyä entisestään. Se nosti itsepäisesti kännistä raviin ja siinä me sitten hölmösti jäimme pyörimään pientä volttia, minun keikkuessa selässä. Eikä. Häpeä nousi pinnan alta ja poskiani alkoi kuumottaa. En kerennyt katsoa keitä ympärillä oli, mutta kuulin selvästi etäällä kavionaskelia sekä epämääräistä puheensorinaa. Yritin epätoivoisesti pidätellä tammaa, mutta se oli itsepäisesti päättänyt vain puskea paineen läpi. Kurkkua kuristi. Aloin pelätä, että sen ärtymys yltyisi pukkien heittelyksi asti. Purin huultani ja katsahdin hehkuvin poskin ympärilleni. Eira oli juuri astunut tuvasta pihamaalle.
    ”Öhm..- Hei!”
    Eira katsahti suuntaani.
    ”Et viittis auttaa tän kans?”

    Päästyämme vihdoin tallin lämpöön, poskiani kuumotti yhä. Eira ei ollut varsinaisesti sanonut mitään ilkeää, harpponut vain lähemmäs ja auttanut pitämään Polinan aloillaan sen ajan, että sain liu’uttua alas selästä. Silti tilanne tuntui häpeälliseltä. En voinut lakata ajattelemasta, etteikö hänen silmissään ollut ollut häivähdys ivaa. Eira varmasti ajatteli minun olevan surkea ratsastaja. Silmäkulmiani alkoi kirvelllä.

    Riisuttuani Polinalta varusteet, olin pukenut sille fleeceloimen ja jättänyt kuivattelemaan karsinaan. Häpeä oli laimentunut, mutta jokin tuntui yhä jomottavana painona vatsanpohjassa. Tavanomaisten hellittelyhetkien sijaan suuntasin suoraan tupaan, toivoen ettei siellä olisi ollut ketään vastassa. Kuitenkin jo ennen oven avaamista saatoin kuulla sisältä kumpuavan puheensorinan. Astelin sisään hieman kiusaantuneena vettä valuvasta olemuksestani. Harpoin suoraan kohti vedenkeitintä.
    ”No ohhoh, taisit sit käydä ulkona uimassa?” Naurahti ääni, jonka tunnistin Helloksi.
    ”Mm”, nyökkäsin vaisusti ja napsautin vedenkeittimen päälle. Olisi ollut hiljaa.
    Tuvassa istuva nelikko siirtyi jatkamaan omaa keskusteluaan. Sipaisin hiussuortuvan otsaltani ja jäin tuijottamaan höyryävää vedenkeitintä.

    Olin ollut Hopiavuoressa nyt yhteensä vähän päälle kaksi kuukautta. Olin tutustunut tallin väkeen päällisin puolin, mutta keskustelut pyörivät edelleen smalltalkin tasolla. Tuntui haastavalta tutustua keneenkään paremmin ja jollain tavalla muiden itsevarmuus sai minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Porukka oli tiivis ja kaikki vaikuttivat tuntevansa toisensa jo pitkältä ajalta. Lisäksi ainoita oman ikäisiäni hopiavuorelaisia olivat Eira ja Santtu – joista ensimmäinen oli itsevarmudellaan lähinnä pelottava ja jälkimmäinen vielä minuakin hiljaisempi. Ainiin – ja olihan vielä Sannikin, mutta hän vaikutti vielä Eiraakin pelottavammalta. Inaria, Eiran isosiskoa taas ihailin, hän vaikutti kaikelta siltä mitä itse halusin olla. Hän oli kouluttautunut ja fiksu, eikä hän todellakaan olisi yksi niistä ihmisistä, joka jäisi loppuiäkseen asumaan Otsonmäelle.

    Vedenkeitin napsahti valmiuden merkiksi. Haalin sivupöydältä itselleni muin ja kaadoin sen miltei piripintaan kiehuvaa vettä. Nappasin teevalikoimasta jonkin satunnaisen teepussin ja jätin sen hautumaan. Jäseniäni paleli. Kuuntelin puolella korvalla toisten keskustelua. Janna oli käynyt hevosensa kanssa Pariisissa asti ja suunnitteli nyt lähtevänsä seuraavaksi Enontekiöön. Sonjakin oli aikeissa lähteä. Niinpä tietysti. Lievä kateus ja harmistus nousi pintaan. Kaikki tuntuivat onnistuvan hevostensa kanssa sillä aikaa, kun minä pyörin avuttomana rinkiä kiihtyneen tamman kanssa. Ja kaiken lisäksi olin vielä joutunut pyytämään Eiraa auttamaan. Märät vaatteeni tuntuivat entistäkin nihkeämmiltä. Älä ole tyhmä, sanoi järjen ääni päässäni. Tietenkään se ei oikeasti ollut niin. Olin vain pettynyt itseeni. Hienohan asia se oli, että toiset uskalsivat lähteä kurottamaan unelmiaan ja testaamaan taitojaan uudessa lajissa. Ryhdistäydy ja lakkaa vellomasta, älähti ääni päässäni.

    • #7847 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ah mä niin pystyn samaistumaan Aamun fiiliksiin… onneksi Hopiavuoressa on mukavaa porukkaa niin jään murtaminen pitäisi olla onneksi helppoa kunhan sen ensimmäisen särön saa vain aikaan 🙂

    • #7849 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Häpeä, toden totta siihen varmaan pystyy jokainen samaistumaan. Ja sitten kuitenkin samalla se kärttyisä järjen ääni sanoo, että älä ole tyhmä. Ei kukaan huomannut mitään ja jos huomasikin, ei kukaan muista sitä 3 min kuluttua, koska kaikki vellovat niissä omissa asioissaan. Lisäksi kaikki tietävät kuitenkin ettei se hevosten kanssa aina putkeen mene. Mutta silti. ”Ne varmasti kaikki ajattelee että mä <insert something stupid here>”

      Minusta tämä on jotenkin ihan älyttömän hyvin kirjoitettu, siis sen lisäksi että tilanne on niin tunnistettava. Sitä en osaa analysoida että mikä siitä niin hyvän tekee, mutta jokin… jokin…

    • #7962 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aamun tämän tarinan ensimmäisen puoliskon ajatukset on niitä, joita itse pyörittelen usein: viimeksi ihan eilen. On niin inhimillistä ajatella kaikkien tuomitsevan, kun ei onnistu jossain. Tottahan oma hevonen pitää saada tottelemaan, ja onhan se nyt noloa, kun se ei pysähdy nätisti käskettäessä. Vai… Onko? Aamu on nuori tyyppi vielä. Mitä vanhemmaksi pääsee, sitä enemmän huomaa, miten omat ajatukset kulkevat rinkiä oman navan ympärillä, niin kuin kaikilla muillakin. Kukaan ei ole niin erityinen, että kiinnostaisi muita. 😀 Aika rankka ajatus. Ja mitä tottelemattomiin eläimiin tulee… Juuso, koiranpentuni: tulepa tänne ja kerropa Aamulle kuka justiin äsken sai taas ainoan sisänallensa sniikattua ulos miljoonasta kiellosta ja estely-yrityksestä huolimatta!

      Hopiavuoren muut hahmot on tässä kuvattu melko luotaantyöntäviltä. Pidän sitä itse asiassa tosi aitona näkökulmana, vaikka talli ja sen hahmot ovatkin mulle ulkopuolisena tarkkailijana niin rakkaita ja tuttuja, että tuntuu jotenkin pahalta lukea hahmoista näin. On kuitenkin ihan totta, että he ovat vuorovaikuttaneet pitkään. Oikeassakin elämässä ydinporukkaan olisi tosi vaikeaa päästä… Eira olisi Aamulle helpoin tie sisään, mutta sekin tie on ollut aika kiinni siksi että minä olen ollut kiireinen, enkä ole hoitanut kirjoittamista ja sisään saattelemista niin kuin kuuluisi. Aamun nahoissa en itse uskaltaisi mennä edes Hopiavuoren tupaan yksin. Aamupa uskaltaa inhimillisistä ulkopuolisuuden tunteistaan huolimatta.

      Haluan nostaa esiin yhden pikkuasian vielä tästä tarinasta: Aamun turhautumisen, kun Polina ei tee niin kuin pitää. Hevosen käytös harmittaa virtuaalihahmoa oikeasti ihan äärimmäisen harvoin! Jos joku suuttuu tai harmistuu hevoseensa, hän on muutenkin paha hahmo. Musta on hienoa, että myös tarinoissa tuodaan esiin, että toinen (oli se sitten hevonen tai vaikka kaveri) voi ottaa päähän ja joskus lujaakin, eikä sitä silti rakasta vähempää tai ole huono ihminen. Mä ainakin nuorempana luulin, että olen huono, kun koirat suututti, ja kirjoitettuja ihmisiä ei suututtaneet lemmikit oikeastaan ikinä…

  • #7890 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Jännityksen ABC
    Torstai 23.09.2021

    Minuuttiviisarin liikahtaessa suuntaamaan kohti kahtatoista, pinkaisi ensimmäisen hätäilijän käsi ilmaan. Pulpetit alkoivat kolista ja moni tunki jo kirjoja reppuunsa. Diaesitystä lopettamassa ollut Lindqvist nosti katseensa kohti luokkaa. Toinen kulmista kohosi kysyvästi. Pulpettien kalske hiljeni. Harmaiden silmien katse oli haastava.
    ”Ja mitäköhän asiaa Jessellä mahtaa olla?”
    Jesse, jonka käsi oli hetki sitten singonnut ilmaan, laskikin nyt kätensä alas. Hänen vieressään istuva kaveri nauroi tukahtuneesti maskinsa alla. Kaikki tiesivät kyllä, ettei tunti koskaan loppunut ennen kuin Lindqvist niin sanoi. Luokassa vallitsi hetken jäätävä hiljaisuus, jonka aikana joku perällä istuva poika teroitti ahdistuneena kynäänsä. Sen rapina täytti huoneen. Odotimme yhteistä armahdusta, kuin synneistä vapautumista. Minuuttiviisari jatkoi kulkuaan. Pian Jessen vieressä istuva Henri alkoi suurieleisesti pakkaamaan tavaroitaan. Lindqvist tuijotti tätä alta kulmain, mutta henkäisi sitten:
    ”Noh, alkakaahan mennä.”
    Pulpetit alkoivat jälleen kolista ja äkillinen vapaus sai aikaan innokkaan puheensorinan. Pakkasin pulpetilla lojuvat tavarani nopesti reppuuni ja kiiruhdin väkijoukon mukana ulos luokasta. Ovella loin vaivihkaa vilauksen Heliin, joka oli sammuttamassa diaprojektoria. Hänen katseensa ei enää ollut haastava, enneminkin väsynyt.

    Lukion käytävällä havaitsin Ellinooran, joka oli jo hetkeä aikaisemmin päässyt biologian tunniltaan viereisestä luokasta. Hänen räikeänpunaiset hiuksensa erottuivat selkeästi väkijoukosta. Hän kävi parhaillaan intensiiivistä keskustelua abiluokan tytön kanssa, jonka nimen muistelin olevan Jonna. Harpoin heidän luokseen ja tökkäsin Ellinooraa kevyesti selkään.
    ”Hei, joko mennään?”

    **

    Kulunuttakin kuluneempi ”How do you do” -amispoppikappale pauhasi vanhan Nissanin bassoista. Ellinooran ajotyyli oli räväkkä, aivan kuten hän itsekin. Kaarteissa hivuttiin ojanpiennarta ja kierrosmittari huusi jatkuvasti hoosiannaa. Pidin vaistomaisesti kiinni turvavyöstäni. Bassonjytke tuntui kulkevan eri rytmissä oman sydämen sykkeeni kanssa.

    Ei kulunut kuin hetki ja Otsonmäen kylä oli vaihtunut vanhaksi päätieksi. Asflatti oli auringon haalistama ja siellä täällä oli roudan aiheuttamia lommoja tiessä. Ruskan kirjavat eri värit vilisivät ikkunassa. Kaikki lehtivihreä ei vielä ollut kadonnut.
    ”Aatteliks sä koko päivän taas olla tallilla?” Ellinoora kysyi korottaen ääntään musiikin pauhun ylitse.
    Rykäisin kurkkuani.
    ”Aikalailla joo.”
    Olisin halunnut kertoa siitä, miten en ollut viime viikolla kerennyt juurikaan käymään tallilla. Ja siitä, miten Polinan kanssa oli ilmennyt haasteita kuumumisen kanssa. Siitä, miten tamma oli alkanut hörisemään minulle sitä tarhasta hakiessani. Ja siitä, mitä kaikkea olin suunnitellut jo tulevan talven varalle. En kuitenkaan kehdannut. Ellinooraa eivät oikeastaan hevoset kiinnostaneet. En halunnut tylsistyttää häntä. Vaihdoinkin siis puheenaiheen nopeasti tulevan viikonlopun suunnitelmiin.
    ”Hei, oliko sun tarkotus mennä sinne Sakelle nyt viikonloppuna? Eikös sillä jotkut bileet ollut?”
    ”Joo oli! Sähän varmaan lähdet mukaan, eiks niin?”
    Bassonjytke alkoi tykyttää kovemmin rinnassa.
    ”Jooo, kylhän mä varmaan.”
    ”Ehkä säkin tällä kertaa juot! Olisi jo aikakin”, Ellinoora nauroi ja heitti perään vitsin siitä, miten viime bileissä joku oli oksentanut saunassa suoraan kiukaalle.
    Hypistelin turvavyötä.

    Hyvästeltyäni Ellinooran ja kiitettyäni tätä kyydistä, lähdin samantien hakemaan Polinaa tarhasta. Matkalla törmäsin Nellyyn, joka oli vastikään palannut tallille. Vaihdoimme tervehdykset ja jatkoin matkaani. Enhän minä häntä oikeastaan tuntenut. Olin kuullut ohimennen jonkun mainitsevan jotakin Nellyn lähdön syistä. Ilmeisesti sillä oli mennyt sukset ristiin Eetun kanssa ja se oli lähtenyt ovet paukkuen mahdollisimman kauas Hopiavuoresta. Mutta miksi – sitä en tiennyt. Joka tapauksessa kaikki vaikuttivat olevan mielissään hänen paluustaan.

    Polina oli selvästi ystävystynyt Paahtiksen kanssa, sillä se oli jälleen kerran nuokkumassa tamman kanssa kylki kyljessä. Polina hörisi tuttuun tapaansa, mutta ei olisi mielellään liikauttanut lihastaankaan lähtiäkseen. Paahtis ei myöskään olisi mielellään luopunut vanhemmasta tarhatoveristaan, vaan lähti marssimaan perässämme kohti tarhan porttia. Sain hieman kamppailla saadakseni Polinan portista ilman, että kirjava tamma olisi livahtanut samalla ulos.

    Kiinnitettyäni Polinan käytävälle, sai se jälleen jatkaa rauhassa uniaan. Kipaisin hakemassa harjat varustehuoneesta, jonka jälkeen aloitin tamman perusteellisen puunauksen. En viime viikolla ollut kerennyt käydä tallilla niin usein, sillä jo ensimmäiselle jaksolle oli sattunut muutama haasteellisempi lukiokurssi. Niitä työstäessä oli sitten mennyt sen verran aikaa, ettei tallille ollut kerennyt. Nyt kuitenkin viikonloppu oli lähestymässä ja saatoin nauttia vapaasta iltapäivästäni. Oli kuin tamma olisi kuullut ajatukseni. Se vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja asettui lepuuttamaan suosikkijalkaansa – vasenta takastaaan.

    Harjattuani tamman läpikotaisin, aloin varustaa sitä. En ollut vielä saanut säästettyä tarpeeksi rahaa kuolaimettomiin suitsiin, joten menimme edelleen kuolaimilla. Rispaantuneen satulan etukaaren sen sijaan olin parhaani mukaan yrittänyt paikata. Kyllähän se vielä vähän onnettomalta näytti, mutta umpeenneulottuna ei ainakaan nahka repsottanut yhtä resuisena. Olin vielä kesällä yrittänyt vihjata isälle satulan ostamisesta, mutta yksi tuima katse oli riittänyt ampumaan sen idean tuhkana taivaalle. Hänen mielestään hevoseen meni muutenkin jo ihan tarpeeksi rahaa, niin ettei toimivia varusteita ollut hänen mukaansa järkevää korvata.

    Ulkona kävi viima ja useampi ratsukko oli saanut ideakseen suunnata maneesin suojiin. Talutin tamman perässäni kentän keskelle ja kipusin selkään. Jäin ratsastamaan alkukäyntejä maneesin takaosaan. Polina tuntui vetreytyvän aiemmasta uneliaisuudestaan ja venyttelikin kaulaansa antaumuksella eteen. Katselin vaivihkaa muita ratsukkoja. Inari oli jo lopettelemassa Uunon kanssa. Niklas taas ravasi kahdeksikkoa vaalealla oriilla, Marshallin huudellessa ohjeita maneesin keskeltä. Hakra oli kieltämättä todella näyttävä hevonen. Sellainen, jota ei Otsonmäen tuppukylässä kuvittelisi tapaavan. Huomasin pian kuuntelevani Marshallin ohjeistuksia korva tarkkana. Hän muistutti Niklasta rentouttamaan lonkkansa ja selitti perään sitä, miten tiedostamatonkin jännittäminen vaikuttaa omaan ratsastukseen. Kokeilin tehdä samaa. Olin nimittäin huomannut jännittäväni Polinan selässä sen jälkeen, kun turhauduin sen kanssa silloin tallin pihassa. Jännittäminen taas sai Polinan vain kiihtymään entisestään, mikä ei auttanut tilannetta lainkaan. Hengitin tietoisesti syvään ja pyrin rentouttamaan ensin alakroppani, keskikehon ja sitten kädet. Tunsin istuvani heti ryhdikkäämmin.

    Alkuverryttelyjen jälkeen lähdin ottamaan ravi-laukka-siirtymisiä toisella maneesinpuolikkaalla. Polina alkoi ensimmäisten laukkojen jälkeen tapansa mukaan kiihtymään. Se kauhoi eteenpäin kuin adrenaliinipiikin takapuoleensa saanut karhu. Yllättäen tuntui, että olisin käsilläni tasapainotellut koko hevosen päätä. Jännityin taas koko olemuksellani ja tamma alkoi laukan oheen nakella niskojaan. Mielessäni välähti kuva pukittelevasta hevosesta ja hidastin käyntiin. Jospa me nollattaisiin hieman päätämme.

    ”Hei, Aamuhan sun nimi oli?” Kuulin yllättäen sanottavan takaani.
    Pysäytin Polinan ja käännyin ympäri satulassa. Kysyjä oli ollut Marshall. Hän oli seisahtunut muutaman metrin päähän. Hämmästykseni taisi näkyä kasvoiltani, sillä mies kiirehti selittämään.
    ”Niin, mä en voinut olla huomaamatta teidän kaahotusta.”
    Kaahotusta? Auts! Välitön puna levisi kasvoilleni.
    ”..Joo.. Mul on vaan vähän haasteita kun tää kuumuu laukassa.”
    Yllätyksekseni mies ei kuitenkaan alkanut moralisoimaan sitä, miten häritsin Niklaksen ratsastusta. Sen sijaan hän alkoi selittämään sitä, miten jännittäminen saa kuumuvan hevosen kiihtymään vain entisestään. Että vauhdin kontrolloinnin sijaan mun tulisi keskittyä rentouttamaan itseni selässä.
    ”Itseasiassa sitä mä oon juuri yrittänyt. Mä vaan oikein tunnu onnistuvan.”

    Niklas ja Hakra loppuverkkasivat jo itsenäisesti, kun Marshall asettui full-opetus-moodiin ja kehotti mua nostamaan laukan. Hieman häkeltyneenä tein työtä käskettyä. Siirryin takaisin uralle ja pyysin Polinan laukalle. Otteeni ohjista tiukkeni välittömästi. Polina alkoi jälleen nakella niskojaan ja kaahottamaan.
    ”Istu syvemmin satulassa. Rentouta kädet. Huomaat sä miten sun koko kroppa on ihan jännittynyt?”
    Noudatin ohjeita ja yritin rentoutua hammasta purren. Eihän se onnistunut.
    ”Rentouta ne kädet ja muista myödätä liikettä. Nyt sä haraat vastaan ja saat koko hevosen kireeksi.”
    Laukkasin vielä puoli kierrosta hampaat irvessä, kunnes palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Yksi kerrallaan jäseneni rentoutuivat. Ensin kädet, sitten lonkat ja lopuksi jännittynyt niska. Polina rentoutui sekin silmin nähden, kun lakkasin hönkimästä sen niskaan. Paino ohjien päässä keveni. Laukkasimme muutaman kierroksen rennosti ja hidastin sitten suosiolla käyntiin. Ilmeeni taisi kertoa siinä hetkessä kaiken oleellisen. Häpeän puna oli vaihtunut leveäksi hymyksi. Oli kuin paino – jonka olemassaolosta en ollut edes ollut tietoinen, olisi nostettu rinnaltani pois ja saatoin taas hengittää vapaasti.

    Loppuverrytelyn ajan oloni oli Polinan selässä rennompi kuin pitkään aikaan. Fiilistelin oivalluksen jälkeistä olotilaa ja silittelin tamman hionnutta kaulaa. Niklas ja Marshall olivat jo kerenneet jo poistua maneesista ja olin jäänyt Polinan kanssa itsekseni hymisemään ilosta. Ennen heidän menoaan olin tietysti kiittänyt Marshallia opetushetkestä, johon lyhytsanainen mies ei ollut paljoa kommentoinut mitään.

    // Heh, toivottavasti ei ollut liian ”out of character”- hetkiä, mutta tarkoituksena oli ihan vain sisällyttää enemmän hopiavuorelaisia tarinaan. Aamun sosialisoituminen on jäänyt tarinoiden osalta vähän puolitiehen, mutta pikku hiljaa. 😀

    • #7963 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aamu on niin samastuttavan herkkä hahmo! Hänen tarinaansa sopii minäkertoja ihan tosi hyvin. Ulkopuolinen kertoja ei saisi edes kaikkitietävänä kerrottua, miten Aamu tarkkailee koko ajan muita, ja miten vaivihkaa hän sen tekee. Paljon Aamun persoonastakin jäisi pimentoon kaikkitietävältä kertojalta. Aamun kertojaääni on jo näin alussa tarinaa tosi erottuva ja omanlaisensa. Siinä on samaa nöyryyttä kuin Santulla, mutta siinä missä Santun ääni on rupatteleva, Aamun ääni on herkkä ja tarkka. Jos nyt mennään yhtä epämääräisiin kuvailuihin kuin viinien kanssa, niin Aamun kerronta on hymytöntä, ujoa ja rehellistä, ja niin yksityisen kuuloista, ettei lukija ajattele hänen sensuroivan ajatuksiaan. Hän vaikuttaa luotettavalta kertojalta.

      Tässä tarinassa pelkkä lyhyt maininta isästä Polinan varusteiden suhteen saa mut tulkitsemaan paljon Aamun perheestä ja etenkin isästä. Aavistelen, että perhe on karkeasti samaa yhteiskuntaluokkaa Helmipurojen kanssa: uusi satula ei olisi sinänsä taloutta kaatava investointi, mutta se ei ole niin tärkeää, että siihen viitsisi sijoittaa. Onhan sillä jo satula! Aamu taas taitaa kärsiä aika paljon nukkavieruista varusteista, mutta yrittää reppana kursia niitä kokoon kiltisti. Käy sääliksi. Aamu muutenkin ajattelee paljon sitä, mitä muut ajattelevat hänestä.

      Musta on ihanaa, että pyysit Marshallia leikkimään, ja että Marshall lähti vastaamaan. Sekin on siistiä, että Heli opettaa Aamua. Aamu on ollut niin näkyvillä muiden elämässä omissa tarinoissaan, että toivottavasti hän saa jo pian isoja rooleja muiden elämissä ja teksteissä. Toivottavasti itsekin kehtaisi kirjoittaa hänestä. Tuntuu vain aina siltä, että jos on yksikin juttu kommentoimatta, ei ole oikeutta kirjoittaa. 😀

  • #7941 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Yhteiskuva

    • #7944 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihana kuva! Polinan silmät on mun lempikohta: niiin ystävällisen näköiset

    • #7964 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aaaa mulle tulee tästä kuvasta mieleen ne vanhat kuvitetut heppasadut, joita pienenä rakastin. Niiden kuvat olivat samanlaisia: vähän utuisia, rauhallisen värisiä. Rakastin niitä. Mun suosikkini oli satu, joka kertoi joukosta hevosvarsoja, joiden piti etsiä itselleen ammatit. Niistä tuli postiratsuja, ritarihevosia ja vaikka mitä — paitsi sadun rumasta ankanpoikasesta, joka ei sopinut minnekään, tuli runoratsu. Tykkään kuvista, joista mulle tulee mieleen satu.

      Nelly tykkää Polinan silmistä eniten, mutta minä tykkään Aamun kasvoista ja hiuksista. Tulee mieleen vähäsen Disneyn Pocahontas, ja se taitaa johtua sekä Aamun piirteistä että reuhallisesta tyylistä.

  • #8075 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Marraskuun huolia
    Torstai 4.11.2021

    Kesällä sitä ei ollut edes huomannut, ei lainakaan. Olin jo kerennyt unohtamaan koko asian. Nimittäin nivelongelmat. Kesä ja alkusyksy olivat hellineet kohtalaisen hyvillä säillä ja aikaakin oli Polinan liikuttamiseen ollut hyvin. Nyt kuitenkin ilmojen viiletessä ja koulun verottaessa tallipäiviä, olin alkanut vähitellen huomata selvää jäykkyyttä tamman liikehdinnässä. Polina ei varsinaisesti ontunut, mutta etenkin takajalkojen liikerata oli lyhyt ja askel ikään kuin töksähti aikaisempaan verraten. Myös ratsastettaessa tamma oli viime kerralla tuntunut kummalta ja vastustellut kaarteilla työskentelyä. En tosin vielä silloin ollut osannut yhdistää haluttomuutta nivelongelmiin. Nyt kaikki kuitenkin näytti päivänselvältä. Vähäisempi liikunta ja ilmojen kylmeneminen ei ollut tehnyt tamman nivelille hyvää. Huokaus.

    Pureksin poskieni sisäpuolta ja nojasin kentän aitaan. Katselin hajamielisesti miten tallin uusi tulokas – niskakarvat ylös nostattava Jumi ratsasti kentän poikki nuorella oriillaan. Oriin askellus oli niin sulavaa, että ajatukseni ajautuivat väistämättä takaisin Polinaan. Miten en ollut huomannut? Olivatko sen nivelet oireileet jo pidempääkin? Entä jos sen kuumumishaasteetkin johtuivat sen nivelistä? Oliko se mahdollista? Tamman entinen omistaja Henna oli kyllä maininnut tamman aina kuumuneen laukkatyöskentelyssä. Se kai siis oli vain persoonakysymys. Mutta miten pitkään tamma oli mahtanut oireilla? Olinko totaalisen sokeutunut sen jäykkyydelle? Olinko aiheuttanut ongelman itse? Enhän ollutkaan jokainen kerta viitsinyt kylmätä sen jalkoja liikutuksen jälkeen – olin siis hyvinkin voinut pahentaa ongelmaa. Äh. Typerä, huolimaton minä.

    Vaelsin ajatuksissani talliin ja varustehuoneeseen. Hapuilin kännykkää taskustani. Olisiko sittenkin parempi puhua isän kanssa kasvotusten? Ehkei se puhelimen kautta suostuisi. Mutta sen oli pakko. Työnsin kännykän takaisin taskuuni ja suljin vetoketjun. Oli parempi käydä keskustelu eläinlääkäristä kotona myöhemmin illalla. Nappasin Polinan päitset ja narun sille merkityltä paikalta ja poistuin varustehuoneesta yhä ajatuksissani.

    Epähuomiossa kävellessäni ulos tallin ovesta olin törmätä talliin saapuvaan Jumiin ja hänen hevoseensa.
    ”Äh apua, öö – sori! En huomannu teitä”, selitin takellellen.
    Loin hyvin nopean katseen Jumin kasvoihin ja helpotuksekseni huomasin ettei nainen ollut milllänsäkään. Kipitin pikaisesti paikalta.

    Polina möllötti keskellä tarhaa, kun tulin sen luokse. Paahtis nahisteli sivummalla Nanan kanssa. Loin tammaani arvioivan katseen. Oliko sen silmien katse samea? Oliko se seisahtanut paikalleen itsekseen, koska sitä sattui? Sattuiko siihen nyt? Aloin jälleen kerran pureskella poskieni sisäpintaa. Suussa maistui rauta. Rapsutin tamman kaulaa. Se alkoi hetimmiten hangata otsaansa olkapäähäni.
    ”Mh, kunpa sä voisit vain kertoa mulle miten asiat on”, mumisin ja henkäisin keuhkoihini lämmintä hevosen tuoksua.
    Polina hörisi matalasti ja tarjosi ominaiseen tapaansa leuanalustaan rapsutettavaksi nostamalla päätään rapsutusetäisyydelle. Tein työtä käskettyä ja aloin raaputtamaan sen leuanalusta. Tamma sulki silmänsä ja sen ilme rentoutui. Alahuuli alkoi riippua. Se näytti ihan pilapiirretyltä muulilta. Suuni vääntyi väkisinkin hymyyn. Taakka harteilta keveni hieman. Suukotin tamman turpaa.
    ”Voi sua hölmöö.”

    • #8084 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tämä on ihan käsinkosketeltavan realistista, sitä eläimenomistajan, minkä tahansa eläimenomistajan ylitulkintaa. ”Yksi turpakarva on vinossa toiseen suuntaan. Onkohan sillä kaikki kunnossa? Jos se on joku hermosto-oire?” Lievää liioittelua ja onhan Polinalla tiettävästi noita nivelongelmia, niin että ei Aamu mitenkään ylireagoi. Masentaahan se toki kun toinen on potentiaalisesti kipeä tai ainakin jäykkä eikä oikein tiedä että mitä pitäisi tehdä ja kaikki on lopulta oma vika vaikkei oikeasti olisikaan, ainakaan kaikki. Ilman tuota lopun höpsöttelyä tästä tekstistä jäisi masentunut fiilis lukijalle.
      Toim. huom. ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos tekstistä jää masentunut fiilis. Kuten Eetun kirjoittaja erääseen tekstiini kommentoi taannoin: hyvä taide herättää tunteita, vaikka ne olisivat sellaisia, että nyt täytyy mennä tiskaamaan. Mutta onhan se positiiviseen sävyyn päättyvä teksti tietenkin kiva aina, en käy kieltämään.

    • #8129 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Ihan mahtavaa, kun oot ollut niin ahkera kommentoimaan ja ottamaan muita hahmoja omiin tarinoihisi mukaan! Just tälläisiä tyyppejä me Hopiavuoreen tarvitaan, jee <3

      Kunhan mulla on taas vaan aikaa (yhyy, olispa vuorokaudessa enemmän tunteja) Santun tarinassa on just hyvin Aamun ja tietysti Polinan näköinen paikka vapaana!
      Santussa ja Aamussa onkin jonkin verran samaa, johtuneeko molempien nuoresta iästä ja tuoreesta hevosomistajuudesta, mutta tuollainen loputon kyseenalaistaminen ja huolestuminen tuntuu olevan teema. Toisaalta kai se tarkoittaa myös sitä että molemmat ovat tunnollisia ja tietoisia siitä, että kyllä sillä omallakin eläimellä voi olla kipuja, eikä siltä voi vaan sulkea silmiä.

      Hevoset ovat onneksi siitä ihania, että ne elävät hetkessä. Vaikka kipuja olisikin, niin sen hetken ne voivat myös nauttia ihan vaan rapsutuksista oman ihmisen kanssa. Toivon vahvasti, että Polina oireilee todella vain viilentynyttä säätä ja liikunnan vähentymistä, eikä tässä ole kyse mistään suuremmasta. Mä ihan oikeasti pidän Hopiavuoren jokaisesta hevosesta niin paljon, että ihan pelottaa että ne joskus täältä lähtevät 😀 Ei kai pitäisi kiintyä virtuaalisiin hahmoihin ja niiden hevosiin, mutta minkäs teet, kun te kaikki ootte niin hyviä kirjoittamaan.

    • #8146 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Pakko nyt kommentoida kommentteja 😀 Ensinnäkin kiitos kommenteista, niitä on aina kiva lukea!

      Sonja: Tuo sun esiin nostama kommentti: ”hyvä taide herättää tunteita, vaikka ne olisivat sellaisia, että nyt täytyy mennä tiskaamaan” kuvaa hyvin sitä, mitä itsekin ajattelen kirjoittamisesta. En osaa pitää omaa hupikirjoittelua mitenkään ”taiteen tekemisenä”, mutta olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että joskus ne mielenkiintoisimmat luovat tuotokset herättävät ristiriitaisia tai perin negatiivisiakin tunteita.

      Noa: Ymmärrän kyllä hyvin tuon tunteen, kun vuorokaudessa ei vain löydy aikaa kirjoittamiselle. Pitää vain odotella parempaa saumaa! Onneksi virtuaaliheppailu on kuitenkin sellainen rento harrastus, että sen voi tarvittaessa laittaa jäihin ja palata sitten paremmalla ajalla takaisin sen pariin. 😀

      Ja ui, mäpä otan tuosta ideasta kopin ja ujutan seuraavaan kirjoitukseen kaksikon vaivihkaisen tutustumisen. Samankaltaisuuden olin itsekin Santun tarinoista pistänyt merkille. Hevosten suhteen asenteet molemmilla vaikuttaisivat myös olevan melko samanhenkiset, että kenties niistä löytyisi jutunjuurta enemmänkin!

    • #8179 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Nyt hiljaa siellä takarivissä kun isi latelee teille totuuksia:
      Teidän jutut on taidetta. Teidän juttuja voi luonnehtia myös viihteeksi. Nykyaikana niiden raja ei ole ihan selvä, mutta molemmat on hyviä jutskia.

      Sonja taisi lukea tämän tarinan teemaksi hevosenomistajan ylihuolehtivaisuuden. Jokaisen lukijan omat kokemukset vaikuttavat lukemiseen, joten mä luenkin teemaksi sen sijaan sen, miten eläimet ei pääse lääkäriin, vaikka pitäisi. Meillä eläinsuojelulaki määrää, että pitäisi päästä, mutta kun ei. Tästä tarinasta nousi mulle mieleen päälimmäisenä se muisto, kun mun isä lopetti erään hamsterin, kun nuoren omistajan vanhemmat katsoivat, että turha siihen (edes sen lopetukseen) on rahaa laittaa kun uusi on halvempi. Antaa kitua hengiltä. Aamun isästä haistan heti tätä samaa ajatusmaailmaa, vaikka en nyt ihan niin äärimmäistä ajattelua. Hevoseen menee muutenkin rahaa, niin miksi laittaa ylimääräistä? Vielähän se kävelee. Muutenkin Polinalla on kaikki varusteet vähän rempallaan. Ei se uutta satulaa tartte kun vanhassa voi vielä istua.

      Samoin mulle jää tekstistä paha mieli. (Ja muistutan samaa kuin Sonjakin, että ylipäätään mikään jäljelle jäävä tunne on pelkästään hyvä asia taiteessa.) Säälittää Polina, jos se on kipeä eikä saa hoitoa. Säälittää myös Aamu, koska tarina muistuttaa, ettei rakkainkaan lemmikki valitettavasti ole ikuinen kaveri.

      Kommentti pitäisi tyylikkyyden vuoksi jättää tähän, mutta nostan esiin myös kohtaamisen Jumin kanssa. Kaikki lajityyppiin nähden epätyypillinen miellyttää mua kirjallisuudessa, ja tämä on nyt sitä. Virtuaaliheppatarinoiden lajityyppiin kuuluu se, että jos ylipäätään muut otetaan huomioon, hahmot tervehtivät reippaasti, hymyilevät, ovat iloisia ja sitten kivoja tallikavereita. Meillä on ollut täällä turpaanvetoa ja muuta vähemmän hauskaa myös, mutta onko lie ollut ulkonäköön perustuvaa arastelua ennen? 😀 Ei yhtäkkiä muistu mieleen. On ollut pari sellaista kaikkia pelkäävää ujoa tyyppiä, mutta ei muistaakseni tätä vielä.

  • #8215 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Maastoilua melkein talvisesssa säässä

    Toimii jatkotarinana Fifin päiväkirjasta löytyvään tarinaan!

    Hevosten kaviot päästivät maata tallatessaan rytmikkäitä vetisiä kopsahduksia. Kunnon talvi loisti poissaoloaan ja lumen sijaan maa oli epämääräisestä loskasateesta pehmentynyt. Hetken oli jo näyttänyt tulevan kunnon pakkaset, mutta sitten lämpötila olikin heilahtanut takaisin plussan puolelle. Polinan satula narisi keventäessäni ravia Santun ja Fifin perässä. Tamman liike tuntui vetreytyneen lenkin alusta. Se paineli menemään korvat höröllä, taivuttaen askeltaan pysyäkseen vikkelän ponin kintereillä. Niinhän se oli toisaalta netissä lukenutkin, kun olin hakenut tietoa hevosten nivelongelmista. Nivelen liike kuulemma käynnistää nivelnesteen tuoton, joka toimii ikään kuin öljynä nivelen rakenteille. Polinan tasainen askel siis tiesi hyvää. Olin joka tapauksessa aikeissa ottaa seuraavana päivänä yhteyttä kunnaneläinlääkäriin, ihan vain varmuuden vuoksi. En muutoin saisi koskaan rauhaa kehää kiertäviltä ajatuksiltani.

    Reippaan ravipätkän jälkeen hidastimme Santun kanssa kumpainenkin hevosemme käyntiin. Polina käveli aikaisempaa tarmokkaammin eteenpäin. Sain olla tarkkana, ettei se olisi yrittänyt jatkuvasti kiinni Fifin takapuoleen, niin kuin issikat konsanaan.
    ”Tykkääkö Fifi pahaa, jos ratsastan tuohon vierelle?”
    Santtu kääntyi satulassa. Hän loi nopean katseen Polinaan ja äkkäsi tilanteen.
    ”Ei ku ratsasta vaan siihen. Ei Fifin pitäs siitä mitään”.
    Ohjasin tamman sivuun Fifin takamuksesta ja se askelsi vikkelästi pienen hevosen rinnalle. Sen askel lyheni. Fifi ei ollut rinnalla tarpovasta toverista moksiskaan.

    Kului pidempi tovi, kun olimme Santun kanssa molemmat hiljaa ja äänimaailman täyttivät hevosten kavioiden kopse ja satunnainen pärskähtely. Tien viereisestä metsästä kuului oravien säksätystä. Ajatukseni harhailivat Ellinooraan, sitten isään ja lopulta koulutehtäviin. Tänään pitäisi muistaa tehdä loppuun se äidinkielen essee. Ja miten olikaan biologian oppimispäiväkirjan laita… Fifin astetta äänekkäämpi pärskähdys sai minut palaamaan takaisin tähän hetkeen. Silmäisin vaivihkaa Santtua. Myös hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Pojan leuka oli riipahtanut, ruskean otsatukan roikkuessa miltei hänen silmiensä peittona. Näytti miltei kuin hän olisi hajamielisenä tutkinut Fifin harjanjuurta.
    ”Hei muuten”, aloitin ensin saadakseni pojan heräämään transsistaan.
    Santun pää kohosi kuin sähköiskun saanut marionettinukke. Hän räpytteli silmiään hieman hämillään.
    ”Ehm – Ai mitä?”
    ”Ei kun mulle tuli vaan mieleen se Niklakselle tapahtunut juttu. Kun se Barnumin kans törmäs siihen hirveen. Luulet sä et täällä on enemmänkin hirviä?”
    Santtu loi automaattisesti katseen ympäröivään metsikköön, kuin etsien kyseisiä otuksia sen varjoista. Sitten hän puri huultaan vastaustaan puntaroiden.
    ”Kyllä täällä kai voi olla. Mut eihän ne yleensä hevosten lähelle tule. Hirvet siis.”
    ”Niin ainakin toivois. En mä siis muuten, mutta en usko että Polina olis kaikista rauhallisin tapaus semmosen kohdatessaan. Sinkois varmaan suoraan kotiin.”
    Santtu ynähti ymmärtävästi.
    ”Fifi saattaisi jopa käyttytyä ihan fiksusti. Vaikee sanoa.”
    ”Harmi kun hevosia ei oikein voi totuttaa niihin etukäteen”, hän lisäsi mietteliäänä.
    Mieleeni nousi huvittavia välähdyksiä hirvestä Hopiavuoren kentällä. Suupieleni alkoivat nykiä.
    ”Ei niin ei!”

    • #8247 Vastaus

      Ea
      Osallistuja

      Olipa jotenkin sellainen ihana hyvän mielen tarina. Todella toivon, että Polinan nivelten kanssa lähtisi nyt menemään paremmin ja Aamukin saisi rauhan sen suhteen. Parivaljakolle kun ei mitään pahaa toivoisi. He vaikuttavat niin sympaattisilta. Muutenkin lukion toisella on tosiaan ihan tarpeeksi murehdittavaa ihan vaan koulutehtävienkin kanssa.

    • #8278 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Vaikka tässä kerrotaankin niistä Polinan nivelistä, jotka vähän huolettavat, ja Niklaksen onnettumuudestakin, pidän tätä tunnelmaltaan ihanana tarinana! Tällainen heppatarina, jossa voi kuulla jopa satulan narinan, on sellainen välipala, joka uppoaa tähän kohderyhmään taatusti. Tulee sellainen olo, että olisipa ihanaa olla nuori taas, käydä tallilla kaverien kanssa ja painella maastoon niillä samoilla tutuilla hevosilla, joilla silloin parikymmentä vuitta sitten sai mennä. Tältä se nimittäin tuntui, ja se oli ihanaa aikaa!

  • #8477 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Pakkanen haisee kissan virtsalta
    Keskiviikko. 16. helmikuuta 2022

    Ilmassa leijaileva kirpeä pakkasen tuoksu saavutti sieraimeni. Äiti oli tavannut sanoa minulle pienenä, ettei pakkanen tuoksunut miltään, mutta minun nenääni se oli aina tuoksunut ja vahvasti olikin. Pakkasen tuoksu oli nimittäin kirpeä, hieman kissan virtsaa muistuttava voimakas lemu. Se oli tuoksussaan niin pistävä, etten ymmärtänyt miten sitä ei voinut muka haistaa. Se tunki sieraimiin ja pesiytyi syvälle keuhkoihin samaan tapaan kuin kastemadot, jotka alkoivat haista sateen jälkeen. Mutta ne kai haistoivat kaikki?

    Lumi narskui jalkojen alla, kun taapersin kohti Jussin tallin takana seisovia tarhoja. Taivas oli jo kerennyt hämärtyä. En nyt joulun jälkeen enää kerennyt tallille millään valoisaan aikaan, kun kakkosvuoden lukio-opinnot olivat alkaneet vaatia yhä enemmän aikaa. Minulle oli tähänkin jaksoon sattunut niin monta syventävää kurssia, että sain olla neljänä päivänä viikosta koulussa aamukahdeksasta iltapäiväneljään. Siihen päälle vielä kaikki koulutehtävät, joita riitti ainakin tunnin verran jokaikiselle päivälle. Enkä olisi halunnut olla huono missään aineessa, mutta kaikkiin aineisiin panostaminen samanaikaisesti vaati veronsa. Oli kiireessä kuitenkin hyvätkin puolensa, sillä kun aikani kului täysin rampaten koulun, kodin ja tallin väliä, en ehtinyt liiemmin murehtia Ellinooran kanssa viilennyttä ystävyyssuhdetta. Koulussa hänen näkemisensä etäisenä toisten porukassa liikkuvana hahmonakin alkoi olla jo niin arkipäivää, etten enää pistänyt jokaista kertaa merkille. En kerennyt potea yksinäisyyttä..Ainakaan paljoa.. Sitäpaitsi olihan minulla Polina. Ja Hopiavuori. Pystyikö muka toisten keskuudessa kokea itsensä yksinäiseksi?

    Polina huomasi tuloni, jo ennen kuin kerkesin astella tarhan portille saakka. Tamma oli nostanut päänsä korkealle ja tuijotti minua nyt valppaasti pörrökorvat hörössä. Harpoin viimeiset askeleet portille. Tammani seisoi edelleen paikallaan, kuin odottaen.
    ”Tuu vaan tänne tyttö”, hihkaisin. ”Tule tule.”
    Samassa Polinan häntä huiskahti ja pää nyökkäsi eturaajat raville. Vauhti sai suomenhevostamman harjan heilumaan tuuheana ja lumen pöllyämään sen jaloissa. Talvi oli kaunistanut Polinaa, sen punertava turkki kiilsi ja väri erottui kirkkaana vaaleasta taustasta. Hetken se näytti kuin kiiltokuvahevoselta.

    Hellittelin Polinaa hetken tarhassa, jonka jälkeen tepastelin sen kanssa talliin. Saatuani tamman käytävän ketjuihin, tunnustelin ensin läpikotaisin sen jalat. Ensin lavat, sitten polvet, kintereet ja vuohiset. Ei turvotusta, ei nestekertymiä. Jalat tuntuivat kuivilta ja sopivan lämpimiltä. Hyvä niin. Polinan jalat olivat olleet nyt jo hyvän aikaa oireettomat. Se edelleen tarvitsi reippaat alkuverryttelyt, jotta vetreytyi kunnolla ratsastaessa, mutta varsinaista epäpuhtautta sillä ei enää ollut ilmennyt. Olin eläinlääkärin neuvomana alkanut tunnustelemaan jalkoja ennen ja jälkeen liikutuksen, pitämään tamman liikkuvuutta entistäkin tarkemmin silmällä ja kylmäämään sen jalat aina liikutuksen jälkeen.

    Harjailin ja varustin Polinan kaikessa rauhassa. Kiinnitin äidin minulle joululahjaksi hankkiman leveän heijastinrintaremmin satulan kiinnikkeisiin. Puin itsekin päälle hieman liian suuren heijastinliivin ja mallasin otsalampun ratsastuskypärään.

    Ulkona meidät otti vastaan lumpyry. Lumi ei satanut kuitenkaan kiteisenä saati raemaisina, vaan tuulen nopeasti kiidättäminä valkoisina hahtuvoina. Hahtuvalumi tarrasi otsaan, poskiin ja leukaan, kylmetti muutaman sekunnin ihoa ja suli sitten pahaiseksi vesinoroksi. Polina ei ollut lumentulosta moksiskaan, tietenkään, vaan seisoi tutun turvallisesti alallaan, kun kipusin sen selkään.

    Lähdimme tavalliseen tapaan eteenpäin, suunnitelmissa kiertää Pihlajamäen lenkki. Autoja ei näkynyt, joten annoin jo heti vanhaa päätietä pitkin kulkiessamme Polinalle tavallista pidemmät ohjat. Saisi tamma venyttää kaulaansa ja verrytellä rauhassa ennen muuta lenkkiä. Keinahtelin satulassa tyytyväisenä, hengittäen keuhkoihini virtsankatkuista pakkasilmaa. Hyh.

    Noin kilometrin pitkin ohjin ratsastettuamme tuli meitä vastaan ensimmäinen auto ja sain kuroa ohjat takaisin asiallisiin mittoihin. Jo kauempaa kuulin auton ulospäin kaikuvan musiikin. Polina ei kuitenkaan häiriintynyt moisesta. Se taapersi eteenpäin äänestä välittämättä ja auton kaikottua nosti herkeämättä ravin, kun sitä siltä pyysin.

    Ravailimme pidemmän tovin pitkin tienlaitaa, otsalampun valokeilan valaistessa vain noin muutaman metrin eteemme. Polinan ravitahti oli reipas ja matkaavoittava. Kevensin vasenta jalkaa mukaillen ja nautin sinertävän pimeästä maisemasta. Puut olivat lumisten paakkujen peittämät, niin, että ne näyttivät aivan piirrospuilta. Sellaisia, mitä näki lasten piirretyissä. Mieleni verkkokalvoille välähtivät kuvat lapsuuden huolettomista päivistä. Kaikista niistä tunneista, joita ei ollut tarvinnut etukäteen laskea ja suunnitella, vaan jotka oli voinut vain elää. Jokaisesta päivästä, jolloin olin herännyt täysin uuteen päivään ja siihen kutkuttelevaan onnen ja jännityksen tunteeseen, sillä en voinut tietää mitä päivällä oli minulle antaa. Kaipasin niitä aikoja.

    Ravasimme varmasti kilometrin jos toisenkin, jonka jälkeen pyysin tammaa hidastamaan käyntiin. Olimme saavuttaneet risteyksen, josta käännyimme kohti Pihlajamäkeä. Tie oli täysin paksun lumikerroksen verhoama ja näytti siltä, ettei kukaan ollut vielä astunut tai ajanut siitä tämän päivän aikana. Tai ainakaan tämän illan.

    Pihlajanmäen lenkki tuntui tänään pidemmältä kuin aikaisemmin. Kaiketi se johtui valon vähyydestä ja siitä, että jätimme laukkapätkät kokonaan pois. Ravasimme kyllä muutaman pidemmän pätkän, mutta enimmäkseen pysyttelimme käynnissä. Joka tapauksessa tuntui siltä että oli jo myöhä, kun vihdoin saavuimme takaisin Hopiavuoren risteykseen. Lumipyry oli kerennyt loppua ja tummansinisen taivaan pilvet väistyneet kuun ja tähtien täplittämän tummuuden tieltä. Täysikuu helotti taivaalla kuin auki ammottava hopeinen silmä. Se keikkui miltei täsmälleen Hopiavuoren yllä, komeana, kunnioitusta herättävänä. Loin siihen pitkän, vaitonaisen katseen. Väsytti.

    // Tässähän on jo kerennyt vierähtää tovi, kun viimeksi kerkesin tarinoimaan mitään. On ollut koulukiireitä ja muita, mutta nyt tuli taas pitkästä aikaa aukeni lovi vapaa-ajasta virtuaalihevostelulle!

    • Tätä vastausta muokkasi 11 kuukautta, 2 viikkoa sitten  Aamu.
    • #8481 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Siis voi taivas miten ihanan tunnelmallinen teksti! Siinä nyt ensimmäinen ajatus tästä tekstistä, täytyy miettiä hetki että mitä muuta sanoisi. Mutta joka tapauksessa tosi hyvin kirjoitettu. Älä kysy että miten ja miksi hyvin kirjoitettu, sitä en osaa analysoida sen tarkemmin.
      Sinänsähän tämä on kovin arkinen eikä tässä mitään suunnattoman tärkeätä tai ihmeellistä tapahdu. Sellaistahan arkielämä on: pitkiä koulupäiviä, läksyjä, etääntyviä kavereita, väsymystä ja onneksi myös maastolenkkejä, hevosia ja muuta kivaa. Eikä sitä jokaisessa tekstissä tarvitse kauheasti kaikkea tapahtuakaan, nämä tämmöiset tunnelmavälipalat ovat ihania.

Vastaa aiheeseen: Polina
Tietosi: