Polina

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Polina

Tämä aihe sisältää 10 vastaukset, 7 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 3 päivää, 6 tuntia sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #7730 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Eko-Polina

    ”Polina”
    Suomenhevonen
    v.2005/16v
    Tamma

    ”Perusluonteeltaan eloisa, reaktiivinen ja utelias senioritamma, jonka menoa eivät
    sellaiset asiat kuten ikä ja alkava nivelrikko ole hidastaneet.”

    Lisää Polinan sivuilla… –>

    • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta sitten  Aamu.
    • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta sitten  Aamu.
    • Tätä aihetta muokkasi 2 kuukautta sitten  Aamu.
  • #7735 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Muutto Hopiavuoreen

    Kuuden paikkeilla puhelimeni kilahti viestin merkiksi. Henna – Polinan entinen omistaja, ilmoitti olevansa noin kymmenen minuutin sisään Otsonmäellä. Juuri siemaisemani kahvi oli vähällä mennä väärään kurkkuun.
    ”Ne on täällä! Henna laittoi juuri viestiä”, hihkaisin hypähtäessäni ylös pirtin pöydästä.
    Äkkiliikkeeni täräytti pöytää niin, että kahvikuppini jämät pisaroittivat punaisen pöytäliinan.
    ”Hei! Aamu varo vähän”, älähti kattilasta katseensa nostanut äitini.
    ”Niin, mutta-”
    Käsiini työnnettiin tiskirätti.
    ”Kuivaa sotkus.”
    Virutin rättiä veden alla ja aloin tekemään työtä käskettyä. Äiti jatkoi puhumaan käännetylle selälleni.
    ”Isäs oli justiin tulossa pellolta syömään. Ettette molemmat olis ehtiny ensin haukata vähän jotain?”
    ”Ei. Jos me halutaan keretä sinne ennen niitä, meidän on mentävä nyt.”
    ”Vai niin”, hän huokaisi ja jatkoi: ”No minä laitan teille sitten jääkaappiin ruuat odottamaan.”
    Suoristauduin ja virutin tiskirättiä pikaisesti hanan alla. Sen tehtyäni kiiruhdin eteiseen. Isän askeleet kolistelivat eturportaita ylös ja sekuntia myöhemmin hän avasikin jo ulko-oven.
    ”Hei se Henna laittoi viestiä, nin voitaisiinko me lähteä ihan nyt heti?”, kysyin heti ykskantaan.
    Isä kohotti kulmiaan ja astui sitten ohitseni eteisestä. Luulin ensin hänen täysin ohittaneen sen, mitä olin juuri sanonut. Hetken päästä hän kuitenkin palasi takaisin eteiseen autonavaimet käsissään. Elävöityneet kasvot katsahtivat minuun huvittuneena.
    ”Noh, eikös neidillä ollutkaan kiire?”

    Pakkauduimme vanhan farkkuvolvon etupenkille. Isä napsautti järviradion soimaan ja lähdimme ajamaan ptikin Ievannevan hiekkateitä. Seurasin ohi viliseviä maisemia ikkunasta. Aurinko oli vielä korkealla, vaikka kello olikin jo kuusi. Jotkut naapurit olivat vielä traktoreineen pelloilla ja naapurin Arja näkyi ripustaneen pyykit ulos kuivumaan. Vatsanpohjassani kihelmöi. Tänään saapuisi ensimmäinen oma hevoseni Polina. Polina. Mieleeni välähti muistikuva tamman ruskeista silmistä. Huuleni kaartuivat tahtomattani hymyyn. Juuri niiden silmien pilke, niistä kajastava eloisa leikkisyys ja elämänpalo olivat saaneet minut niin ihastumaan tammaan. Hetkessä mieleeni alkoi tihkua mielikuvia itsestäni hevosen kanssa. Miten samoilisimme tuntikausia vehreissä metsissä vailla huolta huomisesta. Miten juoksuttaisin sormiani sen kauniilla otsalla ja suukottaisin sen vaaleanpunaista turpaa. Miten yksinkertaisetkin hoitotoimenpiteet tuntuisivat erityisiltä, sillä hoitamani hevonen oli ensimmäistä kertaa minun omani. Silmiini tulvivat kirjavat kuvat maastopoluista ja saatoin miltei kuulla kavioiden kopsuvan vasten hiekkatietä. Hiekka pöllysi, vieno tuuli puhalsi kasvoille ja edessä siinsi silmänkantamattomiin jatkuva tie..

    Olin niin uppoutunut haaveisiini, että hädin tuskin huomasin meidän ohittavan Otsonmäen kylän ja kääntyvän Hopiavuoren pihaan. Havahduin ajatuksistani kunnolla vasta, kun näköpiiriini osui hevonen. Raskasrakenteinen ruunikko oli nostanut päänsä saapuvan auton suuntaan. Olimme perillä. Vatsan pohjassani alkoi jälleen kerran kihelmöidä ja poskipäitäni nykiä. Pian näkisin Polinan. Pian pääsisin elämään elämäni ensimmäisen päivän hevosenomistajana.

    Isä pysäköi auton maneesin eteen. Ennen kuin nousin ulos autosta, vedin matkustajanpuoleisen peilin alas ja tarkastin ulkonäköni. Pari hiussuortuvaa oli karannut väärälle puolelle jakausta. Tasasin nopeasti jakaukseni ja nousin autosta pihamaalle. Innostukseeni sekoittui välittömästi häivähdys jännitystä. Hetki oli käsillä. Silmieni edessä seisoi isohko punainen tallirakennus, ratsastuskenttä ja niiden takana hevosten tarhat. Hain katseellani hevosautoa tai traileria, sitä kuitenkaan löytämättä. Henna ei ollut ilmeisesti vielä saapunut. Hyvä niin.
    ”Noh, pitäiskö meirän ehtiä paikan isäntä?” Isä ehdotti ja talsi viereeni tuijottamaan edessä seisovaa tallirakennusta.
    Palautin mieleeni kuvan tallinomistajasta. Eetu Hopiavuori oli noin kolmikymppinen, vaaleahiuksinen harteikas mies. Olin nähnyt hänet kerran jos useammankin kylällä, paikallislehdessä ja sitäkin useammin kuullut hänet ja hänen tallinsa mainittavan hevosaiheisissa keskusteluissa. Hopiavuori, niin. Tallilla en ollut itse koskaan aikaisemmin käynyt, sillä se ei tarjonnut vakituisia ratsastustunteja. Olin sen sijaan ratsastanut Seinäjoella pyöritettävällä ratsastuskoululla sekä liikuttanut naapurin Arjan suomenhevosta. Nyt minulla oli kuitenkin vihdoin oma hevonen ja polkuni oli johdattanut minut Hopiavuoreen. Tiesin Helmipuron tyttöjen, Inarin ja Eiran käyvän myös Hopiavuoressa. Kumpaakaan en juurikaan tuntenut, mutta Eiran näin yhtenään koulussa, sillä hän kävi samassa lukiossa yhtä luokkaa ylempänä. Emme kulkeneet samoissa porukoissa, mutta kaikkihan Eiran tunsi. Se oli sellainen kaikkien kaveri, jolla oli laaja ystäväpiiri ja aina jotain meneillään. Eiran lisäksi olin muistelevani että myös joku poika – olisiko ollut Eiran luokkalainen, kävi Hopiavuoressa.

    Jätin isän autolle odottamaan ja kipitin tallin päädystä sisälle katsomaan, josko siellä olisi joku. Käytävällä oli kuin olikin ketjuihin kytketty hevonen ja sen ympärillä hääräsi lettipäinen nainen. Lähestyin kaksikkoa hieman empien.
    ”Öhm.- Hei”, äännähdin ja hymyilin hermostuneesti.
    Samanaikaisesti kirjava hevonen viskaisi päätään ylös niin että ketjut kalisivat. Nainen kohotti katseensa ja huomasi minut. Välittömästi hänen kasvoilleen levisi tuttavallinen hymy.
    ”Ai hei! Joku hukassa?”
    Nyökkäsin ja jatkoin, ”Tän paikan omistaja, Eetu, sattuisit sä tietämään missä se on?”
    Nainen mietti hetken. Ehdin luoda häneen paremman katseen. Hän oli arviolta parikymppinen, vähän naapurintyttömäisen oloinen.
    ”Ei se aenakkaan tallissa ole. Olisko lie kotonaan?”
    Kotonaan? Mutta missä tämä niin kutsuttu koti oikein oli?
    ”Niin tuossa tallin viereisessä talossa?”
    ”Siinä justiisa.”
    ”Aivan, no mä meen varmaan sinne koputtelemaan. Kiitos avusta.”
    Olin jo lähtemässä, kunnes äkisti pyörähdin ympäri.
    ”Anteeks, en tajunnut kysyä sun nimeä. Mä oon siis tosiaan Aamu.”
    ”Janna”, nainen vastasi ja jatkoi sitten: ”Oot ilmeesesti uus?”
    Nyökkäsin. Välillemme lankesi hetken hiljaisuus. Sano jotain, älä vain seiso siinä.
    ”Ja tää hevonen on varmaan sun? Sulonen tyyppi.”
    ”On joo. Paahtis. Viisvee, joskus ihan fiksu tapaus.”
    Naurahdin hermostuneesti. Olin aikeissa kysyä lisää hevosesta, kunnes äkkiä muistin pihalla seisovan isäni ja sen mitä varten olinkaan tallissa ollut.
    ”Oho- hetki- öö sori”, aloitin änkyttämään. ”Siis mun piti tosiaan mennä etsimään se Eetu”, selitin, huidoin pahoitellen käsilläni jotakin epämääräistä ja käännyin kannoillani.
    ”Nähellään”, lisäsin vielä olkani ylitse ja kiiruhdin pikavauhtia ulos tallista.

    Hopiavuoren isäntä löytyi kuin löytyikin kotoaan. Mies saappaili kanssamme pihamaalle, kätteli isän ja hetkessä kaksikko keskustelikin jo viljelystä. Kuuntelin puolella korvalla isän valitusta siitä, miten pitkittynyt helle oli rasittanut satoa ja Eetun esittämästä huolesta heinän laadun suhteen. Huokaisin ääneti. Isällä oli maaginen taipumus saada jokainen keskustelu käännettyä maatiloihin, lehmiin ja viljelyyn. Kaipa se oli ammattitauti tai se, että kotitila oli isän henkireikä. Oli miten oli, olin saanut kuulla jatkuvaa keskustelua lehmien sairauksista, maidontuotannosta ja viljelystä riittävästi koko elämän tarpeiksi. Astuin sivummalle rupattelevasta kaksikosta ja tapitin kohti päätietä. Etäältä kuului auton ääntä. Ääni lähestyi. Tunsin miten sydämeni alkoi tykyttää kurkussa saakka. Nytkö ne tulisivat? Mutta harmikseni ohitse vilahtikin hevoseton vanha Opel. Tykytys kurkussani laantui. Olin ollut ihan varma, että Henna olisi ollut jo hevosineen täällä meitä odottamassa. Miten heillä kesti näin? Ei kai heille vain olisi sattunut jokin onnettomuus? Sydänalaani alkoi kivistää ja samassa näin silmieni edessä elävästi miten hevoseni makasi keskellä maantietä verisenä, traileri pirstaloituneena tuhansiksi palasiksi. Ei, ei, ei. Karistin hölmöt ajatukset mielestäni. Tietenkään he eivät olleet joutuneet onnettomuuteen. Oli paljon todennäköisempää, että he olivat vain tylsän tavallisesti myöhässä.

    Kesti vielä tovin ja muutaman pettymystä aiheuttavan auton verran, kunnes pihaan ihan oikeasti kääntyi traileria vetävä auto. Eetu ja isä lakkasivat keskustelemasta ja katsahtivat taakseen.
    ”Jaahas, taisi humma vihdoin saapua”, isä totesi raukeasti ja katsahti sitten tuttavaansa.
    ”Jos pystysit auttaan tyttöä sen kopukan kanssa? Minen niistä mitään tierä.”
    Eetu – jolla varmasti olisi ollut parempaakin tekemistä, lupautui kohteliaasti auttamaan ja lähdin hänen kanssaan kävelemään kohti lähestyvää autoa. Mies viittoi kuskille mihin pysäköidä ja marssi sitten samantien tervehtimään Hennaa.
    ”Jokisen Henna”, nainen esittäytyi ja katsahti sitten minun suuntaani.
    ”Oon pahoillani että kesti. Mun piti pysähtyä viimesen parin kilometrin kohdalla varmaan viidesti katsomassa ettei se ollut itseään telonut, kun se sai kerran jonkun hepulin ja taiteili jalkansa heinäverkkoon.”
    ”Ei se mitään”, sanoin ja tarkoitin sitä.
    Vaikka hetki sitten olinkin jo elätellyt kauhukuvia hevosen kohtalosta ja tuntenut pettymyksen sekaista turhautumista naisen myöhästymisestä, oli kaikki tuo nyt tipotiessään. Myös kuristava jännitys tuntui rauhoittuneen ja sen sijaan olin vain täynnä kihelmöivää onnea.

    Eetu peruutti hätäisen suomenhevosen alas rampilta ja antoi sen sitten hetken haistella ympärilleen. Polina steppaili paikallaan ja puuskutti. Sen sieraimet olivat laajat kuin lautaset ja selässä kimmelsivät hikipisarat. Se näytti isommalta kuin muistikuvissani.
    ”Taluttaakos likka sen ihte karsinaan?”
    Kysyjä oli Eetu. Hän ojensi minulle narunpäätä, johon tartuin jännittyneenä. Polina tanssahteli vielä hetken paikallaan, mutta asteli sitten perässäni kuuliaisena kohti tallia. Janna hevosineen oli kadonnut käytävältä.
    ”Perimmäisin karsina”, Eetu ohjeisti takaani.
    Tamma seurasi perässäni karsinaan, pyörähti tottuneesti mukanani ja jäi sitten seisomaan aloilleen.
    Pyysin sitä laskemaan päätään ja sain jäykin sormin riisuttua siltä riimun. Heti sen tehtyäni Polina vetäisi päänsä ylös, tärisytti sieraimiaan ja päästi ilmoille kuuluvan hirnahduksen.
    ”Heti tekee tuttavuutta muiden kanssa”, naurahti karsinalle päässyt Henna.
    ”Nähtävästi.”
    Paikalleen seisahtunut tamma hirnahti uudelleen. Ääni värähteli sen koko kehossa ja sai kiihtymyksestä voipuneet lihakset värisemään. Huulilleni nousi hymy. Sisikuntaa lämmitti. Siinä se nyt oli. Eloisa hevosvanhukseni. Polina.

    // Hieman kankealta tuntui kirjoitella pitkästä aikaa, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan. Ai niin ja saa nauraa (ja mielellään korjata) mikäli teurastin jonkun murteen! :DD Etelä-Pohjanmaan murre liippaa läheltä omaa, mutta on kuitenkin monella tapaa erilainen ja vaatii opettelua.

    • #7744 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Tosi hyvä, että Polina pääsi turvallisesti perille vaikka vähän tuntui kyllästyneen matkustamiseen! 😀
      Kiva, että Aamukin sai heti ensimmäisen tuttavuuden tallilta. 🙂 Eiköhän loputkin naamat pian tule tutuiksi!

    • #7756 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Jos olisin Aamun ikäinen (tai varmaan minkä tahansa ikäinen) ja tulisi viesti, että nyt se heppa tulee, kyllä mäkin säntäisin vähälujaa matkaan! Joskus vanhemmat voivat toppuutella vauhtia, mutta Aamun porukat selvästi ymmärtävät, miten hevosen tuleminen on ihan totta elämän ja kuoleman kysymys. Tietenkin tallille on päästävä heti. Myös Aamun unelmat autossa kuulostavat niin inhimillisen tutuilta. Miten monta kertaa sitä on itsekin tuijottanut auton ikkunasta jopa vailla lupauksia hevosesta ja kuvitellut jonkun laukkaavan vierellä ja hyppivän eteen sattuneiden esteiden ylitse. Mutta kun oma heppa vielä odottaa… Tietenkin silloin kaikki on ruusuista ja vaaleanpunaista. Mitä ongelmia hevosen omistajana muka nyt olisi? Kaikki on varmasti ihanaa. Hoitamiseen ei varmasti väsy ikinä. Joka päivä voi ravata auringonlaskuun ja aina on kaunis kesäpäivä.

      Tallilla lukija saa heti tuntumaa siitä, millainen tyyppi Aamu on. Hän tahtoo olla siistin näköinen ja tarkastaa kuvajaisensa peilistä. Kotona hän on jo puhunut tietenkin tuttavallisesti, innokkaasti ja iloisesti vanhempiensa kanssa, mutta tallilla päästät hänet heti tutustumaan muihin. Sinä aikana Aamu antaa ensivaikutelman paitsi hahmoille, myös kirjoittajille. Hän on tyyppi, joka uskaltaa avata suunsa myös vieraiden edessä ja mennä Hopiavuoren tupaa kohti, vaikka väestä vain osa on tuttua nimeltä ja näöltä. Muiden on varmasti helppo houkutella Aamu tiiviiksi osaksi porukkaa. Aamu jää jopa vähäsen suustaan kiinni heti. 😀

      Mutta sitten se heppa tulee ja Aamun jännityksen voi maistaa! Varmaan joka hevosihminen on kuvitellut sitä maagista hetkeä, kun lopulta trailerista talutetaan hevonen, joka on ihan oma, ja jonka riimunaru annetaan juuri itselle. Minäkin olen. Kauan kuvittelin, että se olisi ihan satumainen hetki harppuja ja torvia soittavine enkeleineen, mutta oikeasti se olisi varmasti samanlaista kuin Aamulla. Jännittää niin, ettei riimunarua tunne! Vähäsen ehkä pelottaakin. Kaikkein viimeiseksi on itsevarma hevosenomistajaolo, kun omistaakin yhtäkkiä todella hevosen, muttei vielä tunne sitä.

      Aamun ja Polinan tarina vaikuttaa tässä vaiheessa siltä tytön ja hepan tarinalta, jota me odotetaankin lukevamme, kun saavumme virtuaalitallille. Samalla käy heti ilmi, että tunnet hahmot ja miljöön ja olet tehnyt valtavasti töitä niin hahmosi, hevosesi kuin taustatutkimuksenkin suhteen. Vakuutat lukijan saman tien siitä, että ei tässä olla ekaa kertaa hohtokeilaamassa, vaan olet kirjoittanut paljon ennenkin. Nämä jutut lupaavat heti Aamun heppatarinaan sitä, jota koko Hopiavuori nälkäisenä odottaa vielä enemmän kuin uutta ihanaa hevosta ja vielä ihanampaa hahmoa: uutta pelikaveria! Ihanaa, että päätit kirjoittaa juuri tälle yleisölle!

    • #7769 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Tervetuloa Aamu ja Polina Hopiavuoreen!

      Itse en havainnut kankeutta tekstissä, mutta niinhän se aina on, että itse tuntee tai huomaa asioita, joihin muut eivät kiinnitä huomiota. Ja kuten jo Eetu sanoi, niin isot propsit Hopiavuoreen liittyen tehdystä taustatyöstä. Ja tykkäsin paljon sun tavasta kuvailla minä-kertojana asioita.

    • #7777 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tervetuloa!

      Mä jonon jatkona heitän kans että propsit Hopiavuoreen tehdystä taustatyöstä. Tykkäsin kyllä paljo tän tekstin kuvailusta, tohon kaikkeen hevosen saapumiseen ja ekaa kertaa taluttamiseen liittyvään jännitykseen oli helppo mönkiä ite sisälle. Hyvin paljo samanlaisia ajatuksia oli itelläki ko aikanani omaa hevosta menin vastaan.

  • #7798 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Unettava kesäpäivä
    Lauantai 7.8

    Seisoin tarhassa nojaten vasten lämmintä hevosta. Auringossa kuumentunut karva kutitti poskea. Aika ajoin hevosen keho liikahti sen hätistäessä ötököitä kauemmas. Annoin silmieni suljeta ja hengitin syvään suloista hevosentuoksua.

    Ensimmäiset viikot Polinan kanssa olivat olleet kuin lempeää, onnellista unta. Kuin huumaa, josta ei haluaisi koskaan havahtua hereille. Jokainen hetki hevosen kanssa tuntui erityiseltä, kaikki oli vielä niin uutta ja merkillistä. Olimme alkuun ihan vain tutustuneet toisiimme, kiirehtimättä ratsastuksen kanssa. Olin ottanut aikani hoitaessa ja tehnyt venytysharjoituksia. Olimme käyneet myös useammilla kävelyretkillä, ensin ihan tallin pihassa ja myöhemmin uskaltautuen maastopoluillekin. Olin ilokseni havainnut Jätinhautuumaalla olevan todella kivoja maastoreittejä. En malttaisi odottaa millaisia ratsastusretkiä meillä olisi tamman kanssa luvassa. Kenties joskus kävisimme jopa kotona asti lenkillä.

    Olin kivunnut tamman selkään ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sen tulon jälkeen. Selkäännousu oli sujunut ongelmitta ja ratsastus mennyt kohtalaisen hyvin. Polina oli ollut melko raukea helteen vuoksi ja hitaampi reagoimaan kuin koeratsastuksessa, mutta ei kuitenkaan vastustellut apuja. Emme olleet tehneet mitään ihmeellistä; alkukäyntien jälkeen olin ottanut muutamia käynti-ravi-siirtymisiä, ratsastanut voltteja ja laukanneet lopuksi molempiin kierroksiin. Siitä huolimatta se oli jäänyt mieleeni yhtenä mieleenpainuvimpana ratsastuskertana.

    Tähän mennessä olin käynyt Polinan selässä neljästi ja tänään aikomukseni oli kivuta ratsaille viidennen kerran. Olin kuitenkin unohtunut täysin tarhaan ajatuksiini uppoutuneena. Lämpimällä kesäpäivällä ja rauhoittavilla hevosten äänillä oli huumaavan unettava vaikutus. Havahduin horroksestani vasta, kun kuulin jonkun astelevan tarhalle. Räpyttelin vastahakoisesti silmäni auki ja suoristauduin omille jaloilleni. Tulija oli Janna. Tunnistin hänen leveän murteensa välittömästi. Hän huuteli Paahtista tarhan portilta, mutta tuli sitten sisään tarhaan ja ottamaan hevosen kiinni. Pyyhkäisin vaivihkaa hevosen karvoja ja pölyä paitani rinnuksilta. Poskeni tuntui turralta.
    ”Hei”, tervehdin naista, joka niin ikään vastasi tervehdykseeni.
    Peitin pakottavan huokauksen. Väsytti. Taputin Polinan selkää, kohtaa johon olin vasta nojannut.
    ”Eiköhän meidänkin pitäisi tästä mennä”, mumisin tammalle.

    Käytävällä Polina pälyili kiinnostuneena, kun liu’utin satulan paikalleen sen selkään. Ongin satulavyön sen vatsan alta ja kiristin vyön sen alimpiin reikiin. Sitten lähdin hakemaan suitsia varustehuoneesta. Olisin halunnut ottaa käyttöön kuolaimettomat, mutta olin kuullut että Polinan mukana tulleet kuolaimettomat – sidepullit, vapauttivat ohjien paineen viiveellä. En uskonut niiden sen vuoksi toimivan kovin hyvin Polinalla, joka oli muutenkin herkkä kädelle. Olinkin siis ajatellut myydä ne ja säästää toisiin kuolaimettomiin, hackamoreihin tai vaikkapa LG Bridleihin. Ymmärsin toki, ettei kuolaimettomien käyttö ollut oikotie onneen, mutta vaihtelemalla paineen paikkaa uskoin voivani ehkäistä mahdollisia tulevia suuongelmia.

    Satuloituani ja suitsittuani Polinan, talutin sen tallipihalle. Tamma oli jälleen kerran helteestä unelias – niin kuin minäkin, ja nuokkui paikallaan noustessani sen selkään. Se seisoi hievahtamatta paikallaan, kun kiristin satulavyön ja lähti vastahakoisen hitaasti liikkelle, kun pyysin. Oli tavallaan hassua, miten niinkin pirteästä hevosesta tuli kesäkuumalla lahnamainen taapertaja. Niin se kuitenkin vain oli, että kuumuus vei veronsa itse kultakin. Hiki tuli pelkästä kävelystä pihalla ja helteellä olisi mieluiten vain lojunut sängyn pohjalla kymmenen tuulettimen kanssa. Ilmeisesti useat hevosetkin olivat samaa mieltä. Ja tulevaisuudessa tilanne on entistä pahempi, kuului ääni päässäni. Niin, ilmaston lämpenemisen ja yhä kuumempien kesien myötä meillä varmaan olisi parinkymmenen vuoden päästä energisten hevosten sijaan ratsuinamme kasapäin apaattisia laamoja.

    Suuntasimme eräälle kapealle metsätielle, jonka olimme löytäneet yhdellä kävelyretkistämme. Havaittuaan mihin olimme matkalla, Polina valpastui. Se nosti päänsä korkeammalle, puhisi ja käveli innokkaamin eteenpäin. Ympärillä pörräsi kärpäsiä ja muutama paarma yritti tarrata reiteeni, siinä kuitenkaan onnistumatta. Takaa päätieltä kuului vaimeita auton ääniä. Keinahtelin käynnin mukana rentona. Tasainen kavioiden kopse kohti maata tuntui juurruttavan minut tähän hetkeen. Oikeastaan ratsastus oli yksi niitä harvoja asioita, jolloin minulla ei ollut hankaluuksia keskittyä. Koulussa tunsin usein keskittymiseni herpaantuvan, etenkin, jos luokassa oli hälinää tai opettaja piti monotonista luentoa tunnin aiheesta. Uppouduin usein omiin ajatuksiini ja haavemaailmoihini niin, että unohdin täysin mitä ympärillä tapahtuu ja missä edes olin. Koin opiskelun helpoimmaksi kotona, jolloin sain rauhassa pureutua aiheeseen. Keskittyäkseni tarvitsin rauhaa ja mieluiten toistuvaa taustamusiikkia. Kuitenkin ratsastaessa koin olevani täysin läsnä. Kenties se johtui siitä, että ratsastus itsessään oli rytmikästä, musiikillista. Ajatus yllätti minut. Niinhän se tosiaan oli. Jokaisella askellajilla oli oma rytminsä ja ratsastaja saattoi määritellä liikkeen tahdin. Kavioiden kopse oli säännöllistä, tasaista rumpumusiikkia, joka rentoutti ja samaan aikaan sai keskittymään käsillä olevaan.

    Pitkän kävelymatkan jälkeen päätin nostaa ravin.. Polina pyrähti mielellään liikkeelle. Aloin keventämään ravin tahtiin ja jälleen ajatus ratsastuksen musiikillisuudesta nousi mieleeni. Polinan ajoittainen pärskähtely oli kuin lisä tuohon melodiaan, jolle olin vasta nyt ymmärtänyt herkistää korvani. 1-2-1-2. Tasainen, itseään toistava sävelkulku. Satunnainen pärskähdys ja hännän viuhahdus. Melodiaan yhtyivät linnut ja puiden pehmeä havina. Korviini kantautuva melodia oli jotakin tuttua, jonka olin kuullut ennenkin, mutta jotakin, jonka olin vasta nyt ymmärtänyt kuulevani. Olin suorastaan lumoutunut kuulemastani.

    Ravattuamme pidemmän pätkän, hidastin tamman käyntiin ja käänsin sen ympäri. Polina ymmärsi, että olimme lähdössä takaisin kotiinpäin ja se tarjosi uudelleen ravia. Tein pidätteen, pyysin sen menemään hetken käyntiä ja nostin sitten ravin omasta pyynnöstäni. Aikaisemmasta ajatuksesta ratsastuksen musiikillisuudesta oli siinnyt useita piirustus- ja kirjoitusideoita. Palasin halusta päästä luomaan uutta tästä äkillisestä inspiraatiosta. Yritin painaa kaikki ideat mieleeni palauttamalla niitä mieleeni kerta toisensa perään. Ne eivät ehkä olisi käyneet järkeen, jos olisin sanoittanut ne ääneen, mutta hajanaisina mielikuvina ja välähdyksinä niissä oli jotakin ihmeellistä, jotakin kiehtovaa ja inspiroivaa..

    // Heh, vähän tuli pitkä tauko tän ensimmäisen ja toisen tarinan välillä. :’D Aivot ovat tökkineet ihan huolella, mutta eiköhän ne tästä ala toimimaan kun jotain kirjoittelee. Terv. keskittymiskykyni on kuin porkkanalla.

    • #7829 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tässä tarinassa esitellään Aamun aatemaailmaa. Eläinten ja luonnon kunnioittaminen on hänelle tärkeää. Aamu tahtoo ottaa Polinan kanssa rauhallisesti ja huolehtia sen kunnosta parhaan käsityksensä mukaan, ja murehtii ilmaston lämpeämistä. Lisäksi Aamu on taiteellinen tyyppi ajatellessaan ratsastuksen musiikillisuutta ja siitä nousevia taideideoita. Tässä tarinassa kerrotaan pienessä tilassa paljon, ja ainakin mulla on jo näin varhaisessa vaiheessa hyvä kuva Aamun päänsisäisistä peruselementeistä. Myös ulospäin näkyvää osuutta sivutaan: perus tervehdykset onnistuvat myös melko tuntemattomille empimättä, eikä Aamu mieti niitä sen enempää. Se ei ole todellisuutta kaikille, vaikka on kuulemma useimmille. 😀

      Tarina on rauhallinen ja kaunis. Tykkään siitä, miten eri aistit pääsevät mukaan kuvauksessa ja kerronnassa. Usein silmillä havainnoinnin kirjoittaminen koetaan helpoksi ja kuulokin puheen sisällön suhteen, mutta niiden lisäksi Aamu aistii tässä muita ääniä ja ihan fyysisiä tuntemuksia. Vaikka tätä kommenttia kirjoittaessa Otsonmäellä on jo hyytävän kylmä aamu, lämmön ja raukeuden voi tuntea yhtä hyvin nyt kuin ensimmäiselläkin lukukerralla. Tykkään myös pysähtyneistä hetkistä: siitä, kuinka Aamu seisoo tarhassa hevosineen, ja kuinka kamera zoomaa hetkeksi hänen ajatuksiinsa etenkin hänen pohtiessaan kuolaimettomia suitsia ja ilmastoa.

      Polina on kyllä luonteeltaan sellainen heppa, jonka itse haluaisin omistaa oikeasti. Samalla Aamu on sellainen tyyppi, jonka kernaasti ottaisin tallikaveriksi.

  • #7846 Vastaus

    Aamu
    Osallistuja

    Syksyn tuskaa

    Kipakka syyssade napsahteli poskille ja ruskan värit vilisivät silmissä. Tanner tömisi suomenhevostamman askelista meidän laukatessamme pitkin hiekkaista metsätietä. Yltyvä tuulenpuuska sai Polinan heittelemään päätään.
    ”Shh, eei mitään hätää tyttö”, äännähdin ja vapautin toisen ohjani sipaistakseni tamman kaulaa.
    Tunsin miten sade alkoi vihdoin lävistää pusakkani ja kylmä vesinoro valui pitkin selkääni. Värähdin. Maiskautin Polinan yhä reippaampaan laukkaan ja se teki työtä käskettyä. Painauduin matalammas selässä. Kastuneet jouhet räpsähtelivät käsiini.

    Noin vartin kuluttua saavuimme tallin pihaan, molemmat litimärkinä ja vettä valuvina. Polina oli kiihdyksissään metsälaukasta, eikä olisi mielellään siirtynyt käyntiin, saati pysähtynt.
    ”Noooh”, mumisin ja yritin saada tammaa seisomaan aloillaan.
    Se korskahti, puri kuolaimiin ja jyräsi paineen läpi. Käänsin sen pienelle ympyrälle, ilmeisesti liian napakasti, sillä tamma viskaisi päätään mielenosoituksellisesti. Sisimmässäni leimahti turhautuneisuus. Tein useita pidätteitä, mutta tamma alkoi vain ärtyä entisestään. Se nosti itsepäisesti kännistä raviin ja siinä me sitten hölmösti jäimme pyörimään pientä volttia, minun keikkuessa selässä. Eikä. Häpeä nousi pinnan alta ja poskiani alkoi kuumottaa. En kerennyt katsoa keitä ympärillä oli, mutta kuulin selvästi etäällä kavionaskelia sekä epämääräistä puheensorinaa. Yritin epätoivoisesti pidätellä tammaa, mutta se oli itsepäisesti päättänyt vain puskea paineen läpi. Kurkkua kuristi. Aloin pelätä, että sen ärtymys yltyisi pukkien heittelyksi asti. Purin huultani ja katsahdin hehkuvin poskin ympärilleni. Eira oli juuri astunut tuvasta pihamaalle.
    ”Öhm..- Hei!”
    Eira katsahti suuntaani.
    ”Et viittis auttaa tän kans?”

    Päästyämme vihdoin tallin lämpöön, poskiani kuumotti yhä. Eira ei ollut varsinaisesti sanonut mitään ilkeää, harpponut vain lähemmäs ja auttanut pitämään Polinan aloillaan sen ajan, että sain liu’uttua alas selästä. Silti tilanne tuntui häpeälliseltä. En voinut lakata ajattelemasta, etteikö hänen silmissään ollut ollut häivähdys ivaa. Eira varmasti ajatteli minun olevan surkea ratsastaja. Silmäkulmiani alkoi kirvelllä.

    Riisuttuani Polinalta varusteet, olin pukenut sille fleeceloimen ja jättänyt kuivattelemaan karsinaan. Häpeä oli laimentunut, mutta jokin tuntui yhä jomottavana painona vatsanpohjassa. Tavanomaisten hellittelyhetkien sijaan suuntasin suoraan tupaan, toivoen ettei siellä olisi ollut ketään vastassa. Kuitenkin jo ennen oven avaamista saatoin kuulla sisältä kumpuavan puheensorinan. Astelin sisään hieman kiusaantuneena vettä valuvasta olemuksestani. Harpoin suoraan kohti vedenkeitintä.
    ”No ohhoh, taisit sit käydä ulkona uimassa?” Naurahti ääni, jonka tunnistin Helloksi.
    ”Mm”, nyökkäsin vaisusti ja napsautin vedenkeittimen päälle. Olisi ollut hiljaa.
    Tuvassa istuva nelikko siirtyi jatkamaan omaa keskusteluaan. Sipaisin hiussuortuvan otsaltani ja jäin tuijottamaan höyryävää vedenkeitintä.

    Olin ollut Hopiavuoressa nyt yhteensä vähän päälle kaksi kuukautta. Olin tutustunut tallin väkeen päällisin puolin, mutta keskustelut pyörivät edelleen smalltalkin tasolla. Tuntui haastavalta tutustua keneenkään paremmin ja jollain tavalla muiden itsevarmuus sai minut tuntemaan itseni epävarmaksi. Porukka oli tiivis ja kaikki vaikuttivat tuntevansa toisensa jo pitkältä ajalta. Lisäksi ainoita oman ikäisiäni hopiavuorelaisia olivat Eira ja Santtu – joista ensimmäinen oli itsevarmudellaan lähinnä pelottava ja jälkimmäinen vielä minuakin hiljaisempi. Ainiin – ja olihan vielä Sannikin, mutta hän vaikutti vielä Eiraakin pelottavammalta. Inaria, Eiran isosiskoa taas ihailin, hän vaikutti kaikelta siltä mitä itse halusin olla. Hän oli kouluttautunut ja fiksu, eikä hän todellakaan olisi yksi niistä ihmisistä, joka jäisi loppuiäkseen asumaan Otsonmäelle.

    Vedenkeitin napsahti valmiuden merkiksi. Haalin sivupöydältä itselleni muin ja kaadoin sen miltei piripintaan kiehuvaa vettä. Nappasin teevalikoimasta jonkin satunnaisen teepussin ja jätin sen hautumaan. Jäseniäni paleli. Kuuntelin puolella korvalla toisten keskustelua. Janna oli käynyt hevosensa kanssa Pariisissa asti ja suunnitteli nyt lähtevänsä seuraavaksi Enontekiöön. Sonjakin oli aikeissa lähteä. Niinpä tietysti. Lievä kateus ja harmistus nousi pintaan. Kaikki tuntuivat onnistuvan hevostensa kanssa sillä aikaa, kun minä pyörin avuttomana rinkiä kiihtyneen tamman kanssa. Ja kaiken lisäksi olin vielä joutunut pyytämään Eiraa auttamaan. Märät vaatteeni tuntuivat entistäkin nihkeämmiltä. Älä ole tyhmä, sanoi järjen ääni päässäni. Tietenkään se ei oikeasti ollut niin. Olin vain pettynyt itseeni. Hienohan asia se oli, että toiset uskalsivat lähteä kurottamaan unelmiaan ja testaamaan taitojaan uudessa lajissa. Ryhdistäydy ja lakkaa vellomasta, älähti ääni päässäni.

    • #7847 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Ah mä niin pystyn samaistumaan Aamun fiiliksiin… onneksi Hopiavuoressa on mukavaa porukkaa niin jään murtaminen pitäisi olla onneksi helppoa kunhan sen ensimmäisen särön saa vain aikaan 🙂

    • #7849 Vastaus

      Sonja T.
      Osallistuja

      Häpeä, toden totta siihen varmaan pystyy jokainen samaistumaan. Ja sitten kuitenkin samalla se kärttyisä järjen ääni sanoo, että älä ole tyhmä. Ei kukaan huomannut mitään ja jos huomasikin, ei kukaan muista sitä 3 min kuluttua, koska kaikki vellovat niissä omissa asioissaan. Lisäksi kaikki tietävät kuitenkin ettei se hevosten kanssa aina putkeen mene. Mutta silti. ”Ne varmasti kaikki ajattelee että mä <insert something stupid here>”

      Minusta tämä on jotenkin ihan älyttömän hyvin kirjoitettu, siis sen lisäksi että tilanne on niin tunnistettava. Sitä en osaa analysoida että mikä siitä niin hyvän tekee, mutta jokin… jokin…

Vastaa aiheeseen: Polina
Tietosi: