Erkinheimot

Kuulumiset

Joulukuu 2024
Kirjoittanut Joonas Erkinheimo
Iltakuudelta soi puhelin. Näytöllä luki, että Kankaan Jaska, joten vastasin. Jos olisi ollut joku tuntematon, en varmaan olisi vastannutkaan siihen aikaan enää.
"Soon Kankahan Jaska", esitteli Kankaan Jaska itsensä suotta kun olin tervehtinyt.
"Mitäpä Jaska?" kysyin naapurin isännältä ja vilkaisin keittiössä touhuavaa Katariinaa.
"Ettei sultolis hevoosia hukas?"
"Hä?"
"Mullon täs viis tai kuus hevoosta puutarhas. Ei muuta mutta kun meinasin lumet lykkiä, ja ei kykene kun noon justihin tuas seisomas auton ympärillä. Minen niitä osaa siirtääkään."
"Voi ny Jeesus. Minä tuun."
Kävelin Kankaan markille tallin kautta, kun piti pojat, eli Reima, Juhani ja Kaj, nyppiä joukkoon auttamaan. Kaukaahan sen näki, että meikäläisten turpia siellä Kankaan Jaskan Fordin ympärillä vahtasi uteliaina. Jaska itse seisoi kuistillaan nyrkit lanteilleen puristettuina. Häntä harmitti, vaikka hän oli esittänyt puhelimessa leppoisaa, eikä ihme. Ei sitä nyt saanut kaakkejaan ihmisten pihoissa säilytellä paikkoja rikkomassa.
Kun pääsimme lähemmäs, taisimme kaikki lasteni kanssa hoksata samaan aikaan, kenen syytä tämä kaikki oli.
"Saakelin Retu", Juhani mutisi.
"Kato kun se on ylpeänä tuolla", Reima sanoi ihan yhtä hiljaa.
"Saas nähä antaako edes kii", Kaj murisi, ja lisäsi vielä: "se pikku paska."
"Menkää yrittämään älkää siinä vahdatko", kehotin poikia.
Juhani kyllästyi ensimmäisenä Retun piiloleikkiin, ja otti kiinni Vilin ja Ivyn. Sitten hän häipyi. Seuraavaksi meni motivaatio Reimalta, ja viimeisenä Kajlta. Jäin Retun ja naapurin isännän kanssa kahden, kun muut hevoset vietiin, mutta Retulla ei ollut mikään kiire muiden perään. Se näytti virnistelevän piilotellessaan autotallin takana vain puolittain näkyvissä.
"Tuus tänne", komensin viimeisen kerran ystävällisesti, mutta sain vastaukseksi vain pärskähdyksen ja ärsyttävän päänpudistuksen.
"TULE NYT JUMALAUTA TäNNE!" huusin aivan hermona, mutta ei tapahtunut muuta kuin se, että Retu kiersi autotallin omissa ja poikieni jalanjäljissä ja ravasi häntä huiskien Kankaan flikkojen leikkimökin taakse rikkomaan sen ikkunanpieliin istutettuja pikku tuijia.
"Orotas", sanoi Kankaan isäntä yhtäkkiä ja katosi tupaansa. Minä odotin, kun en muuta voinut, ja Retu näytti ilkkuvan tuijanoksa suussaan. Teki mieli heittää sitä lumipallolla. Tai atomipommilla. Olisin varmaan heittänytkin, jos ei olisi ollut Kankaan flikkoja keittiön ikkunassa silminnäkijöinä. Olisi pian alettu puhua, että Erkinheimon Joonas hakkaa hevosiaan. Vaikka Retun pitäisikin kyllä saada kovasti selkäänsä.
"Tuuppa poni ottamahan leipää!" Kankaan Jaska hyrisi palatessaan pihalle. Hänellä oli leipää ojossa kädessään.
"Ei se ota, soon paskavarvas", sanoin niin ystävällisesti kuin siinä mielentilassa pystyin.
Ja kas. Retu, jota oli juuri yritetty houkutella porkkanalla, kaurasangolla, sokerilla, rapisevalla muovipussilla JA JUMALISTE KATARIINAN KEITTIöSTä OTETULLA TäSMäLLEEN SAMANLAISELLA RUISPALALLA, käveli suorinta reittiä Kankaan Jaskan eteen ja jäi siihen mutustelemaan. Jaskan ei tarvinnut kuin ojentaa käpälänsä ja ottaa Retua harjasta kiinni, eikä se pannut hanttiin. Ojensin riimua, ja Kankaan isäntä puki sen hevoselleni ihmeellisesti nurinpäin. Siihen sitten laitoin narun ja lähdin raivosta höyryten, sormet ja korvat jäässä kiskomaan idioottia paskavarvastani kotia kohti.
"Mä korvaan sun tuijas tiätenki", huikkasin vielä mennessäni.
"älä suatta. Soon muavituija. Katto jottei se poni sitä syäny."
"Jos sä oot sitä syäny ja siihen kualet", uhkasin Retulle, "niin luannonvalinta saa sun aiva rauhas sitte karsia. Minen sua auta."