Yömaasto 6.7.

Kuulostaapa hauskalta! Kyllä mä taidan Sebastianin ilmoittaa mukaan Skotin kanssa yömaastoon. Ja yökylään hei tietty tullaan kanssa! On jo aikakin, että Sebe luopuu mukavuusalueestaan ja tutustuu talliporukkaan hauskanpidon merkeissä. En malta odottaa, mitä kaikkea porukka keksii tehdä tähän tapahtumaan liittyen. 😀

Noh,eikun tuumasta toimeen! Tottakai aijon tunkea Alman mukaan Uunon kanssa! Yökylään Alma tulee tottakai! Aattelin vaan tuleekos se yökylä tarina ton maaston kanssa putkeen ja olisikos se samanlaista löyhää taidetta? 😀

Hmm. Eiköhän Matilda saisi Kertun yömaastokärryttelykuntoiseksi 6.7. mennessä, jos vain mukaan pääsee myös kärryillä! 🙂

Matilda jää mielellään myös yökyläilemään maaston jälkeen.

Noa Flidan kanssa mukaan! Ja yöksihän tuo taitaapi jäädä myös :’D

Camilla Pasilla messiin ja jos on monopolya luvassa, niin jäädään yöksi! Siitä onkin hyvä tehdä aamuvuoro. 😀

Jitta tulee tulee myös Bellin kanssa mukaan, kivaa vaihtelua kisoista! Ja tottakai Jitta jää myös yöksi.

Nelly mukana Cozminan kanssa! Ja kuten odottaa saattaa, jää yöksi 😀

Herman tulee kans messiin, varmaan Typyllä ei pysty tulemaan? Ja jää yöksi 🙂

edit: jos kerran Jussilla saa mennä, niin tottahan toki Herman ottaa hevosen vastaan!😁

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 5 kuukautta sitten  Herman.

//Mulla on tää tapahtuma kuitattu kahdessa osassa, ja tää toinen osa ei millään liity enää hevosiin, joten sen takia laitan sen nyt tänne kun en parempaakaan paikkaa keksi 😀

Yömaasto 6.7

Yökyläilemässä Hopiavuoressa 6.-7.7

Maaston jälkeen suurin osa porukasta on tunkenut keittiöön iltapalalle, jonka Eetu on meille ystävällisesti suostunut tarjoilemaan. Pöytä on jo täynnä eikä siihen mahdu istumaan, joten nappaan mukaani kupillisen vettä ja sämpylän ja hakeudun seinän viereen seisomaan. Yleensä mulla on sudennälkä ratsastuksen jälkeen, mutta ruokahalu vaan kummasti pienenee miltei olemattomaksi, kun pitäisi syödä vieraiden seurassa. Kai se on sivuoire jännityksestä, joka siitä tilanteesta koituu. Seuraan hajamielisenä pöydässä käytävää keskustelua.
”Mun mielestä ananas ei kyllä kuulu pizzaan.”
”Äitis ei kuulunu pizzaan, kun sua teki.”

Iltapalan jälkeen me ollaan kaikki ahdettu itsemme tallin vintille. Siellä on vähän kuumottavat oltavat, koska henkilökohtaista tilaa on niukasti. Eetu on kantanut meille muutaman lautapelin, joita saadaan kuulemma pelata – kunhan ei tulisi ruumiita tai merkittäviä omaisuusvahinkoja. Monopoly oli mennyt kuin kuumille kiville, se on nyt pystytetty vintin keskelle ja sen ympärillä on niin tiukka rinki, etten mä edes näe koko pelilautaa. Nappaan itselleni perinteisen korttipakan ja kysyn vähän arasti, olisiko joku halukas liittymään mukaan. Sainhan mä lopulta peliseuraakin; nyt me istuttiin ringissä minä, Noa, Nelly ja joku Hermanni, joka oli ollut meidän kanssa maastossakin. Se on meistä nuorin, mutta silti tosi äänekäs ja hemmetin hyvä pelaamaan ristiseiskaa.
”Jes! Voitto!” Se huutaa jo kolmannen kerran peräkkäin ja pullistelee hauislihaksiaan voitonriemuisena.
”Sä ihan varmasti huijaat jotenkin”, Noa tuhahtaa ja leväyttää korttinsa maahan.
”Varmaan piilotti loput korttinsa ton laukkunsa alle”, Nelly mumisee ja kurkottaa nostamaan Hermannin vierellä olevaa urheilulaukkua. Ja meidän kaikkien yllätykseksi sieltä löytyykin yksi herttakasi ja patakuutonen.
”HERMAN!” me huudetaan yhteen ääneen.
”Mut taidettiin just kutsua Monopolya pelaamaan.” Herman nappaa laukkunsa ja siirtyy meidän porukasta Monopolyn täyteen katsomoon. Mä kerään kortit takaisin pakkaan ja alan sekoittaa niitä uutta kierrosta varten.

”Kuka se niillä hevoskärryillä ajeleva nainen oikeen oli?” kysyn lyödessäni ruutuseiskan meidän pelipöydälle. ”Siis siellä maastossa.”
”Matilda. Ja Kerttu”, Noa vastaa ja lyö mun ruutuseiskan alle ruutukuutosen, ”etkö sä ole vielä tavannut sitä?”
”Ei oo tullu törmättyä.”
”Hei, sun pitää todellakin skarpata ton sun ihmispelon kanssa.”
”En mä ihmisiä pelk-”
”Sebastian, kyllä sen näkee jo päälle päin, mistä on kyse.” Noa tönäisee mua leikkisästi kylkeen ja hymyilee. ”Älä vaan sano, että sä pelkäät tyttöjäkin.”
”No en mä niitä pelkää. Pidän vaan, öö… siis olen vaan varuillani.”
Niinhän se oli. En mä nyt tyttöjä varsinaisesti pelkää, mutta en mä niiden seurassa oikein osaa rauhassakaan olla. Eikä se varmasti johdu ihastumisesta, koska mä tunnen oloni epämukavaksi ihan mun oman äitinikin seurassa. Mulle on tainnut jäädä päälle se tyttöbakteerivaihe päiväkodista.
”Sä oot jo aikuinen mies, herranjumala.” Nelly liittyy mukaan keskusteluun ja hymyilee voitonriemuisesti, kun heittää pöytään viimeisen korttinsa ja esittelee tyhjiä käsiään. ”Sun olisi aika totutella meidänkin läsnäoloon. Ja mä hei voitin.”
”No voi helvetti.” Noa katsoo kädessään olevaa viimeistä korttia ja huokaisee. ”Niinpäs teit.”
”Kyllä me Noa kuule tehdään nyt niin, että viedään toi Sebe muiden juttusille. Eihän se voi koko loppuelämäänsä vältellä tyttöjä.”
Nelly tarraa kiinni mun kyynärvarresta ja kiskoo mut kohti Monopoly-rinkiä. Keskustelu siellä alkaa olla kiihtynyttä ja voisin vannoa, että Hello heitti just jotakuta päähän pelinappulalla.

Nelly vetää mut viereensä ja sanoo jotakin kahdelle naiselle, jotka istuu Monopoly-katsomossa. Sitten ne nousevat ylös ja katsovat mua jotenkin tosi ahdistavan ystävällisesti. Niin kuin kauppatyöntekijä katsoo asiakasta, jota aikoo palvella. Tunnistan yhden heistä Irmaksi, tai siis Elmaksi, olin ollut sen kanssa joskus kahvilla Eetun tuvassa. Toinen taas näyttää siltä naiselta, joka ajoi niillä kärryillä. Matildahan se oli, kai? Vai oliko se sittenkin Malla?
”Moi Sebastian. Tosi kiva, kun pääsit tulemaan mukaan.” Elma sanoo katsoen mua iloisesti. Se on ainakin kymmenen senttiä pidempi kuin mä, en mä kehtaa katsoa sen silmiin näin alhaalta tuntematta itseäni joksikin pikkulapseksi.
”Samat sanat, Elma.”
”Alma”, se sanoo nauraen, ”ihan Alma vaan.”
Toinen nainen – se Malla? – vaikuttaa olevan vähän ujompi kuin tämä Alma. Hän kyllä hymyilee mulle, mutta ei oikein sano mitään. Mä ymmärrän häntä ihan hyvin, koska tää tilanne on kiusallinen mullekin.
”Matilda, tässä on Sebastian. Se oli nähnyt sun menevän Kertulla ja kyseli, kuka kärryjä ajoi”, Nelly kertoo muka vilpittömästi, mutta kyllä mä tiedän mitä se oikeasti yrittää. Hetken ajan toivon, että Noa tulisi pelastamaan mut pinteestä, mutta se on yhtynyt mukaan Monopoly-rinkiin ja ilmeisesti juuri päässyt mukaan uuteen kierrokseen. Hello, Tiitus ja pari tyttöä – edellisen, tuskallisen Monopoly-kierroksen pelaajat – ovat siirtyneet sivummalle kaivelemaan sipsipussia, jonka joku on tuonut vintille mukanaan.

Kun Nelly on omasta mielestään nähnyt tarpeeksi, se päästää mut vihdoin menemään ja alan etsimään itselleni nukkumapaikkaa yöksi. Meitä on niin monta, ettei me kaikki varmasti mahduttaisi vintin taukotuvan patjoille. Mun onnekseni kukaan ei ilmeisesti ole vielä varannut nukkumapaikkojaan, joten omin itselleni heti lähimpänä seinää olevan patjan. Se on mukavan rauhallinen nurkkaus, jossa ainakin saisin olla rauhassa Nellyltä. Käyn kyselemässä Eetulta peiton ja tyynyn perään, ja onneksi sellaiset löytyykin lainattavaksi. Saatuani sänkyni tuntumaan edes jotenkin mukavalta, kääriydyn peiton alle ja jään kuuntelemaan muiden naurua ja juttelua. Mua vähän huolettaa, miten Taavi pärjää kotona yön ilman mua. Toisaalta olinhan mä soittanut äidilleni ja pyytänyt sitä käymään ruokkimassa Taavin aamulla. On se kyllä silti aika orpoa yrittää nukahtaa ilman sen juoksupyörän vingutusta taustalla.

Havahdun hereille aikaisin aamulla. Aikaisen aamun määrittely ilman kelloa ei ole vaikeaa, koska kukaan muu ei ole hereillä mun lisäksi. Ihmisillä on selvästi ollut hauska yö, koska sipsinmurusia on heitelty ympäri huonetta ja Monopolykin on jäänyt levälleen vintin lattialle. Tajuan, että myös mun puhelin on jäänyt autoon tullessani tallille eilen. Mun on siis pakko nousta hakemaan kamoja autosta ja voisin vaikka pyörähtää suihkussakin, kun sellainen oli meidän käyttöön annettu.
On muuten aika perhanan vaikeaa hyppiä tavaroiden ja nukkuvien ihmisten yli kello kuudelta aamulla, mutta enpä ainakaan herättänyt ketään. Ulkona oli jo kuuma verrattuna tähän vuorokaudenaikaan, joten suihku tuntui ihan hyvältä ajatukselta. Päästessäni tupaan huomaankin ilokseni, että Eetu onkin jo keittiössä siemailemassa aamukahviaan. Hän vaikuttaa yllättyneeltä nähdessään jonkun yökyläilijöistä näin aikaisin hereillä.
”Huomenta tupaan”, huikkaan nopeasti, ”mä ajattelin lainata suihkua ihan vaan nopeesti.”
”Rauhassa ihan vaan”, Eetu vastaa tuttuun tapaansa rennosti ja lempeästi, ”suihku taitaapi muutenki lojua tyhyjänä juuri nyhten.”
Vietänkin suihkussa pidempään kuin oikeasti oli tarkoitukseni. Vaihdan päälleni puhtaan tankkitopin, jonka olin hakenut autosta aiemmin ja kuivaan vielä pikaisesti märkiä hiuksiani siniseen pyyhkeeseen. Astuessani ulos kylpyhuoneesta on oven taakse kerääntynyt jo melkoinen jono. Kaikki ovat liian väsyneitä sanomaan mitään, kukin vain odottaa vuoroansa silmät sirrillään.

Keittiössä Alma, Herman ja Matilda ovat jo kattamassa aamupalatarvikkeita pöydälle. Tai siis Alma ja Matilda kattavat ja Herman pelaa puhelimellaan jotain äänekästä peliä pöydän ääressä. Istun heidän seurakseen Eetun viereen ja kiitän naisia kattauksesta kurottaessani leipäkoria kohti. Ainakin jotkut osasivat käyttäytyä kuin herrasmiehen kuuluu.

Yömaasto-karaoke

”OOOI maamme Suuuomi Synnyinmaa, sooooi saanaa kuultaaineen.” Lauloin muiden mukanan täysillä. Tämä oli sitä yhteisöllisyyttä, josta tykkään. Ketään ei kiinnosta, jos menee nuotin vierestä. Ketään ei kiinnosta jos menee sanat väärin. Tärkeintä on että yrittää. Annoin Cozminalle ohjaa ja tämä laski päänsä alas. Hevonen pärskähti loppuneelle laululle ja pudisti päätään pienesti.

”Noni. Nyt Hello ei päätä!” Huikkasin ympärilleni.
”Mitä me sitte?” Sebe kysyi.
”Matilda hei, osaaks sä Old Town Roadin? Sen semiuuden” käännähdin taaksepäin ja vilkaisin kärryissä istuvaa naista.
”Joo, mut mä en oo ihan varma…”
”Hyvä. Old Town Road! Ainakin kertosäe jos muuta ei osata.” Huusin jotta varmasti jokainen karhu kuulisi. Hymisin oikeaa säveltä ihan hetken ja aloitin.
”Yeah, I’m gonna take my horse tothe old town road. i’m gonna riide ’til I can’t no more…”

Seuraavaksi oli vuorossa Ukkometso, tuo karaoken kuningas. Hello ja Camilla lauloivat täysillä ja olin näkeväni Eetunkin suun liikkuvan. Tämä oli selvästi täälläpäin suosittu kappale. Vaikkakin Pienen Pojan Elämää tuli karjuttua melkein koko porukan kanssa melkein yhtä kovaan ääneen.

”Pienen pojan elämää, ei enenpää ei vähempää. Tennarit vilikkuen juoksee methään räkänokka tää!”

Oona voisi tulla Annin kanssa, niin tamma hoitaa tuon karhujen pelottelun ihan itsekseenkin 😀 Yöksi hän ei jää, vaan kiikuttaa hevoslaumansa kotiin maastoilun jälkeen (:

Alvakin voisi tulla Mörrin kanssa jos vielä pääsee! Ja voisi Alva yöksikin jäädä, ehkä nyt olisi jo aika kokeilla sosiaalisena olemista 😀

Yökylä 6-7.7
Ei herran jumala, mitä täällä on käynyt?

Pöytään oli kertynyt jo porukaa, mutta olihan siinä vielä paikka jonne mahduin istumaan. Ihan hirveä nälkä. En edes ajatellut mitä muut puhuivat, väsytti ja ruoka oli ykkös sijalla. En muista, milloin viimeksi oisin ollu näin nälissäni. Onneksi Eetu on tarjonnut meille iltapalaa.

Pöydän äärestä kaikkien suunta oli tallin vintti, tulin sinne vähän niin sanotusti ’myöhässä’, koska muut olivat jo kerenneet alottaa monopolyn pelaamisen enkä korteista ymmärtänyt pätkääkään. Siinä menin istumaan Matildan kanssa katsomoon.
”Onpas tääkin peli hankalaa” mumisin katsoessasi Helloa joka oli aivan raivon partaalla.
”Noo.. tälläistähän se on, jos Hellon päästää pelaamaan.”
Katsoin hieman hämmentyneenä Nellyä joka raahasi Sebastiania perässään. Moikkasin Sebeä mukavasti, olihan se kiva nähdä taas muitakin hoitajia. Sitten se sanoi jotain ”Samat sanat, Elma” siis. Yritin pidättää naurua etten repeisi ihan täysin! Pakkohan mun oli korjata etten oo mikään Elma, vaan Alma!
Nelly kerkesi aikansa riehnätä Sebeä ennekuin hän laski hänet menemään.

Siinä jäin pelaamaan monopolyä muiden kanssa kun Hellolta oli palanut hermot ja se oli mennyt jonnekkin.
”Öö miten tätä pelataan?” kysyin niin hämmentyneenä
”Noni tää on ihan helppo peli!”
Hello oli jostakin ilmestynyt ja se selitti ihan täpinöissään miten peli toimi, ainutvaan että mulla meni puolet sen jutuista ohi..
Ihan kuin olisin kala kuivalla maalla,mihinkään en pääsisi ja siihen jäisin. Mun oli pakko lähteä pois kun en ymmärtänyt koko pelin menoista mitään 😀

Lähdin käymään sisällä, ja siellähän Eetu pyöri keittiössä.
”Laitatko kupin kahvia tulemaan, ei tästä tuu muuten mitään kun nukahdan pystyyn” Sanoin Eetulle.
”Näin myöhäänkö?” Hän katsoi vähän hämmentyneen näköisenä mutta alkoi siltikin keittämään kahvia.
Mulla ei ollut edes mitään käryä, paljonko kello oli. Kaikki muut olivat täydessä virrassa ja pelasivat pelejä ja juttelivat.
”Oisko mulle tyynyä ja peittoa?” Sebe tuli kysymään.
”Tottahan toki”
Siinä juotiin kahvia. Luulin että Eetu ei olisi ottanut kahvia, kun kysyi että ”Näin myöhäänkö”.

”Ei herran jumala, mitä täällä on käynyt?” Nuo olivat ekat sanat kun saavuin takaisin tallin vintille.
Samalla mua kyllä nauratti niin paljon että huhhuh. Sipsejä oli ympäri vinttiä, oli ollut vissiin ihan hauskaa kun patjojakin oli kaadettu ja sinne oli tehty kunnon linna. Hienon patjalinnan sisällä istui Hello ja Nelly. Olivat kuulemma voittaneet monopolyn niin moneen kertaan että saivat oman linnan. Siltikin epäilen että tuo linna oli Nellyn oma idea! 😀

Kyllähän ilta meni ihan nopeasti, osa kävi nukumaan ja muista patjoista rakennettiin linaan uusia osia. Kyllähän se kaatui muutaman kerran ja lopulta jouduttiin rikkomaan se, kun porukkaa alkoi käymään nukkumaan.

Mä voisin lähteä mukaan Pöystilän Rinnalla! Ja toki jään yöksi, jos se vain on okei 🙂

Reita & Pond

”Ja sinähän menet”, Riitta oli määrännyt puhelimessa luettuaan Hopiavuoren yömaastosta Facebookista. Olin tietenkin vastustellut sen verran kuin olin uskaltanut, mutta ei Riitalle niin vain pullikoitu vastaan. Niinpä taas kerran pitelin Pondia ohjista Hopiavuoren pihassa, vaikka en halunnut enää hevosia nähdäkään omani kuoltua, mieluiten ikinä. Viimeksi olin ollut siellä kilpailuissa, ja sitä ennen avajaismaastossa. Kilpailuissa olin joutunut sietämään Kontiokorven Mikaelin naamaa, ja avajaismaastossa Buathongin pojan. Mutta viimeinkin olin yksin. Riitan pakottamana. ”Pidätki sitte hauskaa tai saat selkäsaunan kun tuut kotia!” kaikui päässäni Riitan äänellä. Vain hän pystyi suhtautumaan hauskanpitoon kuin suoritettavaan projektiin.

Tunsin monta naamaa jo ennalta, edellisistä tapahtumista, vaikka minusta väki tuntui lisääntyneen sitten viimenäkemän. Nyökkäilin tervehdyksiä, ja annoin Ilveksen Hellon painella Pondin omituista päämerkkiä sormillaan ennen lähtöä. Pidin kyllä kuitenkin visusti huolen, etten jäänyt letkassa hänen lähelleen, sillä Ilveksen Helemias on kova puhumaan, enkä kaivannut juuri silloin minkäänlaista ristikuulustelua. Sen sijaan ujuttauduin pienen arabin ja suurin piirtein yhtä pienen tupsujalan väliin Pondilla, koska ne vaikuttivat tammoilta ja vieläpä rauhallisilta. Letkan keskivaiheille sijoittui niin nuoren näköistä porukkaa, etten halunnut heidän lähelleen. Minulla oli kuitenkin lainahevonen ja halusin vain olla rauhassa.

Vaikka olin ollut vastahakoinen lähtemään, mikäs Pondin kanssa oli ratsastaessa. Oli ihan hyvä edetä käynnissä. Meitä oli niin iso porukka matkassa, että Pond ei pelännyt, vaikka maastoreitit olivat sille tuntemattomat ja ajankohta oli yö. Minäkään en murehtinut. Katselin juuri ja juuri erottuvia tähtiä ja haaveilin omasta hevosesta. Se saisi kyllä olla vähän helpommin ratsastettava ja ehkä hieman pienempikin kuin Pond. Yhtä kiltti. Vähän vaikka näyttävämpi mieluiten. Toki Pondissakin oli puolensa. Se esimerkiksi astui epäröimättä tieltä metsään, enkä joutunut murehtimaan, kompuroisiko se vai ei. Sen iso askel keinutteli minua lohduttavasti, kun en viitsinyt edes muiden takia esittää istuvani muka aina hevosen selässä hyvässä ryhdissä. Pidin ohjia löyhällä tuntumalla, nojasin välillä käsilläni satulan etukaareen ja katselin maisemia. Täällä minä synnyin ja kasvoin. En Otsonmäellä, mutta en kuitenkaan kovin kaukana täältä. Mielessäni pidin hiljaista monologia, jonka osoitin Pondille. Olin kertovinani sille seikkailuista, jotka lapsena koin ihan samanlaisessa metsässä, ei niin kaukana täältä. Meillä oli karhuja, eikä kukaan ollut niistä huolissaan. Rakensimme majoja, olimme intiaaneja, kesytimme villihevosia ja laukkasimme niiden selässä samanlaisilla poluilla. Vaikka emme me tähän aikaan olisi saaneet metsässä juosta.

Osa väestä halusi uimaan. He lähtivät ravaamaan hevosineen edeltä. Minä annoin Pondin kävellä Hopiavuoren Eetun kiinni, koska kerrankin kaipasin juttuseurakseni jonkun muun kuin hevosen. En minä häntä varsinaisesti tuntenut, mutta kun olimme hyvin karkeasti ottaen samaa ikäluokkaa ja samalla alueella lapsuutemme viettäneet, kyllä meillä hieman edes hevoskuulumisia olisi vaihdettavaksemme. Pond pärskähti ja nyökäytteli päällään sääsket kimpustaan, ja minä toivoin ettei kukaan kysyisi, mihin olin oman hevoseni hylännyt.

Maastoreissun jälkeen
Tunnelma katossa

“Mun mielestä ananas ei kyllä kuulu pitsaan.” En tiedä miten keskustelu kääntyi siihen iänikuiseen kiistan aiheeseen, mutta siinä taas oltiin. Hopiavuoren keittiössä, joka on aivan liian pieni sellaiseen ihmismäärään, iltapalan ääressä kuin nälkäiset hyeenat.
“Äitis ei kuulunu pitsaan, kun sua teki”, Hello iski pöydän toiselta puolelta suu täynnä leipää. Tiitus pökkäsi häntä kylkeen kyynerpäällään.
“Hello”, Tiituksen ääni oli mukamas moittiva vaikka häntä hymyilytti.
“Et puhu mun äidistä noin!” väitin leikkimielisesti takaisin ja uhkasin heittää oman täytetyn leipäni Helloa kohti, vaikka en tietenkään oikeasti heittänyt. En minä omaa kotiani viitsi sotkea, kun itse joutuisin siivoamaan.
“Ai miten? Ai kun se e-..” Hello oli jatkamassa, mutta päästi tukahtuneen oof äänen Tiituksen pökätessä häntä uudelleen.
“Olokaa ny ihmisiks”, Eetu huomautti keittiön oven viereltä, mihin hän oli jäänyt seisomaan jotta muille olisi paremmin tilaa. “Sitte ku ootta kaikki syöny nii lähretää takaste tallihin.”

Hellon uusi alamainen, tai oikeammin ihan vain Skotin hoitaja Sebastian uskaltautui pyytämään peliseuraa korttipeliin Monopolyn pyöriessä jo täydessä tohinassa sivummalla. Ihan puolivahingossa olimme Sebastianin kanssa päätyneet juttelemaan kerran jos toisenkin eikä hän ollut yhtään hassumpaa seuraa. Ujoudestaankin hän varmasti pääsisi yli, kun kaikki Hopiavuorelaiset tulevat tutuksi. Hänen käytöksessään oli jotain samaa Jessen kanssa, joten siksi ehkä minun oli helppo lähestyä häntä. En odottanut saavani katsekontaktia puhuessani hänen kanssaan, sillä en saa sitä Jessenkään kanssa. Satunnaisista samankaltaisuuksistaan huolimatta Sebastian oli silti erilainen kuin Jesse, ihan vaikka ystävällisyytensä puolesta.

Vaikka eihän Jessekään aina ole ollut sellainen kuin nyt.

Peliin mukaan lähtiessäni en olisi arvannut, että Eiran kanssa tallilla nähty Herman olisi se, joka veisi voiton yksi toisensa perään, saatika onnistuisi huijaamaan kaikkien nenän edessä. Nellyn todistaessa tallivintillä tapahtuneen, niin äärimmäisen vakavan rikoksen!, Hermanille tuli kiire liittyä toiseen seuraan. Tuskinpa kukaan siitä oikeasti mieltään pahoitti, ja minusta se oli enemmän vaikuttavaa kuin muuta. Ehkä ensi kerralla hän keksii paremman piilon korteille kuin esillä olevan laukkunsa alle.

Peli sai jatkua, kunnes lopulta väsymys alkaoi painaa jokaisen silmiä ja etsintä nukkumapaikoille alkaoi.
“Mun viereen mahtuu jos joku jää ilman”, huikkasin vitsaillen noustessani vintin lattialta ylös. Proteesiin nojaavaa puolikasta jalkaa vihlaisi häijysti, mutta reagoin siihen vain lyhyesti reittäni pyyhkäisemällä. Niin käy aina välillä.
“Ai oikeesti?” Nelly kysyi virnistäen.
“Et sä, sulle on ihan oma paikka Eetun vieressä.”
“Mut jos mä haluun vähän vaihteluu?” nainen jatkoi huvittuneena, ja Eetun silmät singahtivat häneen vintin toisesta päädystä Monopolyn keräämisen äärestä.
“Älä, meidän Eetustako? Sä oot Nelly julma”, nauroin päätäni pudistaen.

Sain kuin sainkin nukkua ihan omassa rauhassa Mielikki kainalossani, kun jokainen yökylään jäänyt vieras löysi nukkumapaikan ennemmin tai myöhemmin. Aamulla talossa oli myöhemmin kuulemani mukaan täysi tohina päällä, mutta enhän minä siitä mitään tiedä, kun nukuin taas ihan onnellisesti pitkälle päivään.

Yömaasto runoillen

Kuu möllöttää taivaalla,
joukko lähtee matkaan.

Varsat laukkaa laitumella,
haluaisi päästä mukaan.

Pelloilla hyvin näkyy,
metsässä ketä pelottaa?

Käynti raviin kääntyy,
ethän kuitenkaan laukkaa.

Kylmä on pulahdus,
oliko tämä virhe?

Voi mikä unohdus,
kotiin jäi pyyhe!

Labyrintissä karhut asuu,
muistathan kovaa laulaa.

Tai ehkä nekin nukkuu,
pitäisikö olla hiljaa?

Kaikki kotiin päästiin,
jäänyt kukaan matkalle.

Ensin hevoset hoidettiin,
sitten mentiin tuvalle.

Pöystilän hevoslauma

”Aino, Elli, Rinna.. Annin otan itselleni, vaikka saankin ehkä katua sitä”, lueskelin ääneen Eetun kirjoittamaa tekstiviestiä, ”niin ja tietty Kyösti Tiitukselle!” huudahdin vielä loppuun, koska meinasin jo unohtaa sen. Laitoin puhelimen taskuun ja aloin käymään varusteita läpi. ”Olisi kyllä pitänyt pyytää Tiitus tänne avuksi, viiden hevosen pakkaaminen varusteineen on aikamoista hommaa, eikö vain Remes”, sanoin koiralleni, joka juuri tallusti varustehuoneeseen. Silitin sen valkoista päälakea ja se kellahti maahan selälleen. ”Voi kulta rakas, minä en nyt kerkeä rapsuttamaan sinua, mulla on hommaa vaikka kuinka!” Sitten kuulin kuinka minua kutsuttiin ulkoa. Remes nousi nopeasti ylös ja pinkaisi edelläni pihalle tervehtimään tulijaa. ”No hei Tiitus, susta me just puhuttiinkin!”
”Mitäs pahaa sä nyt olet kertonut?” Tiitus kysyi koiralta naureskellen ja rapsuttaen sen mahaa.
”Ei se ole vieläkään kertonut teidän salaisuuksia, vaikka kuinka tarjoan herkkuja ja hierontaa ja kaikkea!”
”Hyvä poika, just niin!”

Tiituksen kanssa saimme kaikki varusteet triplatarkastuksen jälkeen pakattua autoni takakonttiin.
”No niin, se olisi sitten hevosten vuoro. Onneks iskä oli ostanut tän isomman trailerin, niin saadaan koko porukka kerralla. Otetaan ensin Aino ja Elli, sitten Rilla ja Kyösti. Annin jätän ihan suosiolla viimeiseksi”, kerroin Tiitukselle, kun kävelimme talliin. Neljä ensimmäistä meni ongelmitta traileriin, vaikka olikin hyvin epätavallinen aika lähteä reissuun.
”Hei, annas olla nyt!” Komensin Annia, joka pisti kunnolla vastaan keskellä lastausramppia, omaan tyypilliseen tapaansa. ”Kato nyt kun kaikki muut tammat ja herrasmies Kyöstikin odottaa niin nätisti tuolla – ihan vain sinua”, juttelin tammalle samalla, kun työnsin sitä takapuolesta eteenpäin. Tiitus avitti vetämällä tammaa riimusta ja saimme sen lopulta omalle paikalleen.

Tarkastimme vielä nopeasti varusteet ennen kuin istuimme autoon ja lähdimme kohti Hopiavuorta.
”No, mitäs sulle kuuluu? Millos sulla koulu taas alkaa? Mites se teidän matsi meni, mä oisin niin halunnut tulla, mutta töitä oli enemmän kuin aikaa.”
”Ihan hyvää, syyskuun alussa ja häviöhän sieltä tuli.”
”Ai hävisitte, no voi harmi. Mutta kyllähä te varmaan parhaanne teitte, tietenki. Joskus sitä vaan toiset on parempia tai ei oo parhaassa vedossa tai..” Höpötin taas tuttuun tapaani, joten naurahdin anteeksi ja hiljenin.
”Joo, oli meil onnistumisia ja vastustajat oli vaan parempia.”
”No entäs se.. ” jouduin miettimään miehen nimeä. Muistin vain, että se oli jotenkin erikoinen, mutta en vain saanut sitä kielen päälle. ”No se pörröpää, jonka kanssa käytiin maastoilemassa.”
”Ai Hello vai?”
”Nii, just se! Sillä on kyllä niin hassu nimi”, nauroin, koska olihan se niin hauska, hello-hello. Näin sivusilmällä kuinka Tiitus hymyili ja hymähti vähän ääneen. ”Joko te nyt ootte yhdessä? Kun viimeks se tais olla vielä vähän arka asia.”
”Joo.” Tiitus vastasi tuttuun lyhyeen tapaansa.
”Ai että, vähänkö ihanaa! Tuleeko hänki maastoilemaan? Tottakai hän tulee, eiks ni.”

Tallilla oli jo aikamoinen porukka kasassa, kun saavuimme. Sain hetken aikaa taiteilla auton ja ison trailerin kanssa, että sain sen Eetun osoittamalle paikalle. Tervehdin Eetua kertomalla, että muut hevoset voivat odottaa trailerissa ratsastajaansa, mutta Anni minun on pakko ottaa pihalle tai se tulee sieltä itse. Eetun ilme oli hieman epäileväinen, joten kerroin, että se on minun ratsu eikä hänelle varattu Aino ja ettei se tarkoita pahaa, vaikka vähän omalaatuinen yksilö onkin. Anni kiljui kuin syötävä päästyään pihalle, mutta onneksi hiljeni, kun taluttelin sitä hetken aikaa.

Sidoin Annin trailerin ulkopuolella olevaan kiinnityssilmuun, kun Eetu ohjasi Hellon sekä minulla tuntemattoman naisen luokseni.
”Tässä olisi Hello ja Nika”, Eetu kertoi.
”Hellon kanssa ollaankin nähty, mutta sua en tunnekaan, mä oon Oona!” tervehdin naista ja ojensin hänelle käteni.
”Hellolle tulisi Elli ja Nikalle..” Eetu katsoi paperilappua. ”Rinna.”
”No niin, mennäänpän sitten tutustumaan teidän ratsuihin” sanoin ja kävelin trailerille. ”Tässä on Rinna, se on vähän laiska eikä sillä ole minnekään kiire. Mutta kunhan sitä viitsii välillä patistaa, niin kyllä siitä vauhtiakin saa.” Kerroin Nikalle osoittaen hänet tammansa luokse. ”Ja tämä viereinen raudikko onkin sitten Elli”, sanoin Hellolle, ”se tekee parhaansa mitä vaan siltä pyydätkin ja siihen voi luottaa ehdoitta maastossa kuin maastossa.”

Tiitus jo tiesi Kyöstin, joten heitä ei tarvinnut sen kummemmin esitellä, mutta Eetulle kerroin vielä hänen ratsustaan.
”Tämä tässä on sitten Aino. Se on varsinainen kullanmuru, se ei kaahaile, vaan kuuntelee tasan mitä sinä siltä pyydät ja tekee sen mukaisesti. Laitanko mä sen sulle valmiiks, sulla taitaa olla tuota hommaa muutenkin?” Kysyin, koska joukko sen kuin tiivistyi ja vähän väliä kuuli kuinka joku kyseli Eetulta jotain.
”Eihän sinun tarvitse, kyllä minä oman hevo..” hän aloitti, mutta keskeytin hänet.
”Ei siitä ole mitään vaivaa, minäpä teen sen heti, niin päästään sitten kaikki nopeammin matkaankin. Ja kun tää Aino on niin kiva tamma muutenkin, ettei sen kanssa tarvi mitään puolta tuntia tutustua, ennen kuin selkään uskaltais mennä, niin hyvin voin laittaa sen valmiiks. Menehän siitä sitte, tuolla joku sinua taas kyselee.”

Pian olimme kuin olimmekin kaikki viisitoista ratsukkoa – okei, neljätoista ja yksi kärryillä – valmiina lähtöön. Jännityksen saattoi haistaa ja voin kyllä myöntää, että itseänikin jännitti ihan mahdottomasti! Mutta hyvin tämä sujuu, onhan meitä niin iso porukka, että meteliä tulee varmasti, joten en usko että karhut meitä syö. Ja sopivasti on kirkas yötaivas ja kuukin taivaalla, joten ei ole edes pimeää kulkea, paitsi ehkä jos Eetu meidät syvimpiin metsiin meinaa johdattaa. Sitten käsky kävi ja lähdimme pitkänä letkana matkaan lähes täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes ensimetrien jälkeen jännitys purkaantui ja ihmiset alkoivat juttelemaan keskenään.

Kolme eri tarinaa yömaastosta.
Miksi niitä on kolme? No siksi, että ekan saa ehkä muokattua hepan päiväkirjaan kunniamerkin kanssa jos haluaa, toka taas on ihan liian kiva jotta me laatistuomarit antaisimme siitä pisteitä päiväkirjassa ja kolmannessa vaihtuu paikka. Lisäksi vain eka kertoo hevosista. :DD

Mitäs me ravikuninkaalliset

Kyllä minä tiesin, minkä takia Oonan Elli oli minulle valikoitu yömaastoon. Senhän näki heti, kun nostin satulan sen selkään ja nousin Tiden punttaamana sen kyytiin. Se oli minulle yhtä täydellinen ratsu kuin Skottikin: täysin väliinpitämätön ympäristönsä tapahtumista. Sen valitseminen minulle ei harmittanut yhtään. Minun ei tarvitse edes myöntää olevani koko joukoin huonoin ratsastaja, koska kaikki tietävät sen muutenkin. Saatoin aivan rauhassa fiilistellä sen selässä viileää, rauhallista iltaa ja katsella edessäni ratsastavaa Tiitusta… Ei kun siis maisemia. Pohjanmaan aivan sairaan hienoja, plättymäisiä, täysin litteitä peltomaisemia. Ne olivat varmasti maailman hienoimpia. Niillä oli keskittyneen suora selkä, säädyttömän ihanat käsivarret, ja vaikka en sitä nähnytkään, suora nenä ja suklaasilmät…

Kun Eetu komensi meidät raviin, ajattelin, että pitäisiköhän minun ujuttautua ihan huomaamatta hieman kauemmas jonossa, jotta oikeasti malttaisin katsella vaikka tähtiä. Mutta sitten olin sitä mieltä, että mitä sitä suotta. Tähdet on jo nähty. Elli siirtyi raviin heti ensimmäisestä pyynnöstä, toisin kuin Skotti olisi tehnyt, ja Skottiin verrattuna sen ravi oli niin pientä ja pehmoista, etten ollut ensin varma juoksiko se vai ei. Suomenhevoseksi se oli kuulemma ihan suuri, mutta Skotin jälkeen tunsin silti meneväni pikkuponilla. Enhän minä ole oikeastaan edes ratsastanut muilla kuin sillä!

Elliä ei tosiaankaan tarvinnut muistutella ravissa pysymisestä, mutta samalla se pysyi ihan nätisti omalla paikallaan jonossa. Pidin harjasta kiinni enkä välittänyt yhtään, vaikka kaikki olisivat nähneet. Ei se ole niin justiinsa, ettei yksi ole olympiaratsastaja. Tai edes sellainen harrasteratsastaja, että istuisi edes suurin piirtein tukevasti vieraan hevosen selässä. Elliä ei haitannut, että pidin tukon sen harjaa nyrkissäni. Se oli erinomainen hevonen. Jokin toinen olisi voinut käyttää toistaitoisuuttani hyväkseen. Minusta oli hämmentävää ajatella, että se oli kilpahevonen. Kasvaisikohan minun Typystäni tällainen?

Kun kiisin kevyessä ravissa Ellin kanssa kohti uimapaikkaa ja yritin olla mahdollisimman paljon Tideä ja Kyöstiä nopeampi, kuulin miten Eetu vielä huusi, että et sitten laukkaa. Olin varma, että se oli tarkoitettu minulle. Olin itse asiassa juuri suunnitellut, miten nostaisin mutkan takana laukan ja viilettäisimme Ellin kanssa Tiden ohitse niin kuin meillä ravikuninkaallisilla on tapana.

***

Kuinka lapuanpoika kosketteli mua

”Lapuanpoika kosketteli mua Tide”, kuiskasin oikein erityisen kuuluvasti uimapaikalla Tidelle, Sebastiania sormellani osoittaen. En minä olisi niin tehnyt, ellei Tiitus olisi nähnyt koko juttua. Sebastian oli käpälöinyt jalkaani koko matkalta. Tai no, tarttunut käytännössä siis sekunniksi nilkkaani ollakseen hukkumatta. Olisi muuten ollut hyvä väärinkäsitys tulilla.
”En mä mitään nähny”, Tide väitti olkiaan kohauttaen, vaikka tasan oli nähnyt. ”Taidat toivoa vaan.”
”Kyltymätön”, Nelly kommentoi noustessaan mustasta vedestä itsekin. Huitaisin häntä pyyhkeelläni.
”Isäs oli”, tuhahdin hänelle.

Kauempana oli koripallokorin taustalevyn näköinen lautakyhäelmä matalan paalun päässä, ja siinä auringon haalistama pelastusrengas, joka oli ollut siinä koskematta niin kauan kuin muistin. Oikeasti olisin osannut pitää itsestäni ihan hyvän huolen kaiken maailman lapuanpoikien kanssa, mutta kunhan höpötin. Olin kai sekunnin etsinyt Tidestä vähän Allun piirteitä ja odottanut hänen heittäytyvän näyteltyyn mustasukkaisuusdraamaan jonkinlaiseksi pelastajakseni, mutta eihän Tide ollut sellainen. Sätin hetken itseäni siitä, että olin edes vitsaillut. Minä olen Tiden ensimmäinen poikaystävä, enkä hoitanut sitä hommaa kauhean hyvin kiskomalla Tideä ulos kaapistaan vitsien voimin. Pitäisi rauhoittua.

Nelly yritti nähdä kuvajaistaan kännykkänsä ruudulta melkein romahtaneen pukukopin varjoisalla seinustalla. Rauhoittumisen sijaan kiedoin nopeasti pyyhkeen turbaaniksi päähäni niin kuin hänelläkin oli, ja loikin paljain jaloin kivikkoisen rannan ylitse hänen luokseen. Hän tönäisi minua kipeästi kyynärpäällään, kun olin peilaavinani itseäni samasta näytöstä hänen kanssaan, samassa kumarassa asennossa ja laittavinani suurieleisesti huulipunaa. Ajattelin, että minun pitäisi kyllä rauhoittua ihan toisessa mielessä. Ainahan minä väkeä huudatin. Sekös outoa olisi, jos en soittaisi yhtään suutani Tidelle enää. Ei se ole niin justiinsa.

”Noni Vanhaniemi, aina sua saa odottaa”, huusin kuullessani kavioiden kopsetta tieltä. Camilla oli ainoa, jolla oli jo kaikki vaatteet päällään, ja minä taas ainoa, jolla oli ollut niin kiire touhuta kaikkea muuta, etten ollut ehtinyt edes aloittaa pukemista.

**

Rahamiehiä

Vihaan Monopolya. Kaikki suomalaiset kuvittelevat osaavansa sen säännöt, mutta eivät ole koskaan lukeneet niitä. Kaikissa Monopolyissa, myös siinä tavallisessa, tontit täytyy hitsi vie huutokaupata, ellei niihin astuja halua niitä. Minun voittoni sitä paitsi riippuu aina siitä. Tietenkin juuri sen takia minua niin suututtikin, kun Nika alkoi sössöttää, että ei säännöissä niin kyllä lue. Nakkasin häntä ohjeläpyskällä ja sanoin, että tasan lukee, ota silmä käteen. Ja niin luki.

Sillä tavalla minä siis voitin. Ostin huonoimmat tontit huutokaupassa kiinnityshintaan, eli sain ne nurin käännettyinä ilmaiseksi omakseni. En lähtenyt tarjouskilpaan Mannerheimintiestä ja Erottajasta, vaan annoin toistaitoisten pelaajien tuhlata rahansa niihin kahteen surkimustonttiin. Seuraavalla kierroksella rakensin kaksi taloa joka tontille, joihin minulla oli rahaa ne pystyttää. Sitä seuraavalla kierroksella rakensin vielä kaksi lisää ja ostelin lisää tontteja. En rakentanut hotelleja. En ainoatakaan. En edes yhtä. Laskin vain tonttini tarkkaan. Niitä piti olla niin paljon, että kun jokaisella oli neljä taloa, taloja ei jäänyt enää muiden käyttöön…

”Mä ostan kaks taloo”, Eetu ilmoitti rahojaan plaraten. ”Laitetahan ne tonne tonne–”
”Ekkä osta!” sanoin voitonriemuisena. ”Ei oo taloja enää!”
”No laitetahan siihen vaikka karkki taloa markkeeraamahan.”
”Ei laiteta.”
”Ja miksiköhän ei?”
”Lue säännöt”, komensin ja viittasin Nikalle, jotta nakkaisi sääntökirjan tuon lukutaidottoman isännän silmille ja kovaa. Nika ojensi sen Eetulle, ja minä tiesin, mitä siellä lukee. Ettei taloja ole pelissä määräänsä enempää. Ja että ne olivat melkein kaikki minulla. Eli kukaan ei voinut rakentaa yhtään mitään, ellen minä rakentaisi hotellia. Ja minähän en rakentaisi.

Monopoly on aina nopea peli. Minun tarvitsi vain heitellä noppaa, liikkua ympäri lautaa, maksaa pari olematonta tontinvuokraa jollekulle pari kertaa ja katsella, miten raha virtasi minua kohti. Olisipa oikea elämäkin ollut yhtä helppoa. Pelin jälkeen päätin muuttaa asumaan patjoista rakennettuun kuninkaanlinnaan, koska rahamiehiä tässä kuitenkin ollaan. Nelly sanoi tulevansa kaupan päälle, koska rahamiesten avioliitot ovat järjestettyjä aina, mutta tiesin hänen kuitenkin konttaavan lopulta tupaan nukkumaan, ja halusin sitä paitsi itse mennä Tiden viereen.