Kirjoitettu Gunnarin näkökulmasta

01. Steffe tuli taloon
Ikinä muistanut, kuinka pitkä ajomatka Pohjanmaalle olikaan Jällivaarasta. Harvemmin tarvitsi matkustaa eteläiseen Suomeen. Yleensä jäin hoitamaan tallia ravimatkojen ajaksi, elleivät ravit olleet naapurikunnassa. Tästä matkasta en suostunut luopumaan, koska halusin nähdä Camillan ilmeen. Myös tallin, mihin Steffe muuttaisi. Myös paikan, jota Camilla uskalsi kutsua kodiksi. Matkailu myös avarsi aina. Matkan ideana oli tuoda Steffe Hopiavuoreen, mutta samalla hakea kaksi uutta ravuriostosta.

”Hejsan, Milla! Olemme pian Hopiavuoressa”, hyräilin kaiuttimeen, kun pelkääjän paikalla istuva Markus nauroi vieressä.
Millan serkku, Linnea, olisi halunnut joukkoon myös, mutta jonkun tarvitsi jäädä pitämään tallia pystyssä.
”Hopiavuoressa? Täällä? Tänään?” Milla huudahti yllättyneenä puhelimeen.
”Mehän puhuimme viime viikolla loppuviikosta. Mutta aikainen lintu madon nappaa”, hykärtelin puhelimeen.
”Eihän sillä ole edes karsinaa valmiina…”, Milla jupisi itselleen tai puhelimelleen tai toiselle henkilölle puhelimen päässä.
”Nähkäämme pian!” Markus moikkasi veljentyttärelleen ja painoi punaista luuria.
”Se on täällä pian!” kuului puhelimesta vielä järkyttyneen, shokissa olevan ja innokkaan Camillan ääni.

Olimme ajaneet Seinäjoen ohi jo tietä pitkin hyvänmatkaa, ja tuntui, että matka ei loppuisi milloinkaan. Takapuolta särki, silmiä väsytti, vaikka olimmekin ajaneet vuoroissa Markuksen kanssa ja pitäneet taukoja. Halusin vain päästä venyttelemään jalkoja ja vanhaa selkäparkaani. Haroin jupisten maasturin ratissa harmaata joulupukin partaani.
”Yhden kilometrin kuluttua käänny vasemmalle Vanhalle Päätielle”, kuului älylaitteesta, jota Markus kutsui tabletiksi.
Huokaisimme vävypojan kanssa yhteen ääneen. Käännöksen kohdassa edessä näkyi jotain keskustaa muistuttavaa, sillä puiden lomasta vilkkui omakotitaloja. Oikealle kääntyikin kyltti, jossa luki keskusta, mutta käännyimme vasemmalle, jonne osotti kyltti: Jätinhautuumaa. Mikä olikaan se osoite, joihin Milla meitä ajatutti?
”Viidensadan metrin kuluttua käänny oikealle ja olet saapunut päänmäärään.”

Paikasta ei voinut olla erehtymättä. Hiekkatielle käännyttäessä edessä pilkoitti punainen iso tallirakennus, joka muistutti L-kirjainta. Pysäköimme auton tallin eteen. Katsoin jo, kuinka tallista Milla hyppeli kuin pikkutyttö posket punaista hohtaen. Aivan hänen vanavedessään seurasi jykeväharteinen, vaaleatukkainen mies. Heidän perässään kulki vielä nuoreammalta vaikuttava mies. Yritin loikata autosta ponnekkaasti ulos, mutta kun ikää oli jo lähemmäs 55 vuotta, ei sitä niin jaksanutkaan enää. Markus halasi Millaa automaattisesti ja päätään nyökytellen kätteli kahta miestä.
”Komea paikkahan tämä on. Missäs se teidän ravirata oikein on?” naurahdin kaapaten pienen Camillan syliini.
”Gunnar Jällivaarasta”, kättelin ryhdikkäämmin seisovaa miestä.
”Hopiavuoren Eetu. Meirän talli on eneemmän ratsupaanootteenen, mutta löyryyhän noota ratojakin läheltä.”
”Susi”, toinen mies tokaisi hieman tuijotellen vuoron perään omia kenkiänsä ja sen jälkeen minun omiani.
Eetun oli pakko olla se tallinomistaja, josta Camilla oli niin kunnioittavasti puhunut.

Meidän naureskellessa Milla oli Markuksen avustamana irroittanut koppakärryt irti trailerin takasillasta, laskenut takasillan alas ja hypännyt sivuovesta sisään lässyttämään Steffelle. Trailerista vain pilkisti tummanruskea takapuoli, jonka häntä pyöri sivulta toiselle kuin laiskalla koiralla ja jalat harjoittelivat jotain omaa pientä koreografiaansa. Milla irrotti orin palkista ja peruutti sen ulos siltaa pitkin. Ori tuli hienosti pihalle, mutta sen kanssa oltiin paljon treenattukin. Markuksen yli oli joskus juossut hullu lämminverinen, vuoksi hevosia totutettiin kaikkeen mahdolliseen, mitä nyt eteen vain sattui tulemaan. Ori oli jo koulutettu valmiiksi kärryjen eteen. Ei sillä, etteikö nainen itsekin osaisi. Halusimme vain, että hän saisi suoraan tähdätä Steffen kanssa treenamiseen raveja varten eikä joutuisi murehtimaan enää orin koulutuksesta.

Steffe nosti päänsä korkealle ja hirnahti niin lujaa kuin vain hevosesta ääntä pääsi.
”Se on kasvanut niin paljon. Viimeksi se oli vasta ihan vauva, joka heitteli porkkanoita”, Camilla naurahti ja pyöri orin ympärillä lumoutuneena.
Steffen pää pyöri kuin todetakseen, että olisi tämä ihan kelpo paikka asua, vaikka lunta olikin vähemmän, vuoriston sijasta ympärillä oli enemmän metsää sekä kentälle oli yksi ratsukko. Talon portaillekin oli kokoontunut kahvikuppi kädessä kiinnostuneita ihmisiä. Ehkä tämä olisi jopa Steffen osalta sopiva paikka ystävälliselle oriille, joka saisi toimia ihmettelyn kohteena. Varmasti täälläkin olisi ihmisiä, joilla olisi jonkinlaisia tunnesiteitä raviurheiluun. Minun ja Camillan hevosesta tulisi hieno ravuri. Olivathan se isä ja emä kovemman luokan juoksijoita. Ja se kuinka onnelliselta Camilla näytti. Viimeksi olin nähnyt hänet yhtä ylpeänä ja innokkaana, kun hän esitteli minulle saamiansa kersantin arvomerkkejä. Ja se kuinka avoimelta Camilla vaikutti. Tämä paikka taisi olla hyväksi hänelle. Camilla oli saanut minun hyväksyntäni tallin suhteen.

”Camilla, voit heittää Steffen purkamaan ylimäärääset energiat kentälle, kunhan vain Agnes ja Lex ovat saaneet ratsastuksen loppuun. Teillä on takana pitkä matka. Miksette tulisi tupaan kahville?” Eetu ohjaili porukkaa.
Tuosta miehestä minä pidin jo valmiiksi. Se oli rehellinen se mies, joka kutsui tuntemattomat omaan tupaansa kahville.
”Jasså, mikäpä jottei. Millaa on turha odottaa kahville. Hän ei edes taida nukkua koko seuraavana yönä”, tokaisin ja heitin lippalakkini päästäni auton etupenkille.
Markuks seurasi meitä vanajonossa tupaan sisälle, kun taas Susi tuntui rentoutuvan meidän poistuessa ja jäädessä Millan kanssa taputtamaan Steffeä. Kukahan taas Susi oli miehiään?

02. Epäonninen hevosenhoitaja
Jos minä vihasin jotain enemmän kuin muuta, se oli hevosten omistajille soittaminen. Se, että minä soitin, ei ikinä tarkoittanut mitään hyvää. Omistajille tulisi kuin olo, etten osaisi hoitaa heidän hevosta. Että olin kussut jollain tavalla. Viikko takaperin olin joutunut soittamaan Sonjalle Salierista. Ruunasta, joka oli aina niin kiltti. Melkein koko tallin helpoin hevonen Skotin tai Flidan jälkeen. Sillä oli ollut ähky. Ja nyt olin joutunut soittamaan Sudelle. Ukko oireili toistamiseen. Se oli jo hetken aikaa ollut hyvänä. Ukko oli hoiperrellut kuin humalainen, ja olin huolissani enemmän kuin koskaan.
”Rakaskultapieni, voisitko kertoa, mikä sua vaivaa? Saataisiin sut kuntoon. Ettei suhun sattuisi enempää”, tuijottelin kyyneeleet silmissäni karsinassa seisovaa oria, joka lepuutti päätään.
Eläinlääkäri ja Eetu saapuivat, ja pyyhin kyyneleet nopeasti pois silmistäni takin kulmaan. Seisoin vain karsinan vieressä ja tarkkailin, kun eläinlääkäri tutki oria. Karsinan ympärille saapui lisää vaitonaista porukkaa. Kaikki olivat huolissaan Ukosta. Varsinkin, kun tämä oli jo toinen kerta, eikä viime kerralla ollut ilmennyt mitään.

Pian kuului kevyitä juoksuaskelia, ja huolestuneennäköinen Susi ilmestyi karsinan viereen. Eetun kielloista huolimatta Susi astui karsinaan. Yritin lukea miehen kasvoja. Muistan, kun olimme joskus puhuneet Suden kanssa sohvalla pitkään. Silloin viimeksi, kun Ukko oli sairastellut. Susi sanoi, että haluaisi olla kilparatsastaja. Menestyä maailmalla. Mutta hänen upea, musta kilpailuhevosensa oli kipeänä. Nyt se seisoi edessä vain poissaolevana. Olinko syöttänyt sille jotain väärää? Olinko onnistunut mokaamaan jotenkin, että Ukon sairaus oli lauennut uudelleen? En kestänyt enää katsoa surkeaa Ukkoa ja vieläkin surkeampaa Sutta. Susi varmaan syyttäisi minua. Minähän olin ollut tänään töissä. Taustalla olisi todisteina Salierin ähky, joka oli myös tapahtunut minun työvuoroni aikana. Ei. Ei. Minun oli pakko päästä muualle. Steffeä pitäisi treenata.

Tein jo rutiiniksi tulleen kierroksen Pasin ja Skotin kautta Steffen tarhalle, jossa se söi heiniään tyytyväisinä Nirrin ja Uunon kanssa. Vilkuilin hetken oreja. Jos nekin oireilisivat. Jos olin tehnyt niidenkin kanssa jotain väärin. Mutta ei. Ne vaikuttivat normaaleilta. Steffe ja Nirri nostivat päätään kiinnostuneina huomatessaan minun saapuneen aidan vierelle. Steffe tiesi, että nyt olisi sen treenin vuoro. Se otti pari raviaskelta tullessaan minua portille vastaan kuin hakisin innokkaan lapsen päivähoidosta ja hän pääsisi mummolaan. Steffe hörähti pehmeästi, enkä voinut olla hymyilemättä mustanruunikolle. Se haisteli taskujani kiinnostuneena. Luikahdin tarhan puolelle ja rapsutin oria, jonka silmät kiiluivat innosta. Raukka edes tiennyt, että yksi hevoskaveri sairasteli. Ehkä lapsen ei tarvitsisi edes tietää.

Talutin Steffen suuliin. Siellä sen koppakärrytkin olivat lähellä eikä tarvitsisi välpätä niiden kanssa uudestaan. Varsinkin Steffen tuntien se ei pysynyt enää paikallaan, kun oli saanut valjaat päälleen. Halusin myös pysyä mahdollisimman kaukana Ukosta ja Sudesta. Susi tarvitsisi aikaa ja rauhaa. Hänellä oli myös muita. Hän kerkeäisi illalla kotona minua syyttämään Ukon tilanteesta. Suulista kiertäen tallin takakautta pääsi suoraan varustehuoneeseen, sillä en halunnut aiheuttaa ylimääräisellä metelöinnillä Ukolle stressiä. Nappasin harjat mukaani, suitset ja valjaat. Laitoin Steffen kuntoon, ja heti kun ori sai kuolaimet suuhunsa, se oli kuin adrenaliinipiikin saanut.
”Voisitko pitää sen lämpösen kurissa, että edes uskaltaa ohi tulla?” Sanni murahti minulle.
”Unohdin hakea Steffen rauhoittavat apteekista. Jos sinä voisit vaikka kerätä tupakantumppisi tallin nurkalta talven jäljiltä? Eetu ei pidä hyvää. Ota vaikka pullo stökikseksi, että pysyy nurkkakin siistinä”, väläytin Sannille, joka vain murahti minulle vastaukseksi jatkaen matkaansa.

Hätkähdin, kun puhelimeni tärisi taskussani. Kaivoin sen nopeasti esille tarkistaakseni, oliko se joku tärkeä. Gunnar.
”Hejsan Milla! Mites sinulle ja Steffelle kuuluu?”
”Juuri ollaan treeenaamaan lähdössä. Linnea kertoi, että olet ostanut pari uutta juoksijaa”, hymähdin puhelimeen.
”Mikä sinun mieltäsi painaa?” Gunnar murehti puhelimen toisessa päässä.
”Häh?”
”Milla, kyllä minä sinut tunnen. Tuntenut jo hyvän pari vuosikymmentä. Sinä kiertelet.”
”Suden hevonen on sairas”, murahdin hiljaa puhelimeen vilkuilen tarkasti ympärilleni, ettei kukaan vain kuulisi mitään.
”Oletko enemmän Sudesta vai hevosesta?” Gunnar kysyi.
”Hevosesta ja Sudestakin. En tiedä, miten hän ottaa tilanteen.”
”Mutta puhutaanko lisää vajaan viikon päästä? Kaukopuhelut ovat kalliita. Me ollaan tulossa Suomeen Pohjanmaalle raveihin ja ilmoitin samaan syssyyn Steffen opetuslähtöön”, Gunnar ilmoitti.
”Mutta eihän Steffe ole valmis?! Eikä meillä ole ravikärryjä!” pelästyin ja minun oli pakko nipistää itseäni, ettei tämä ollut unta.
”Tai sinä et ole valmis? Kyllä kaikki hoituu, laittelen sinulle tiedot illasta. Heippa!” Gunnar lopetti puhelun yhtä nopeasti kuin aloittanutkin.

Steffe kuopi lattiaa ja pärskähti levottomana. Palasin takaisin nykymaailmaan järkytyksestäni.
”Sori, poika, että jouduit odottelemaan. Sun omistajasi ilmoitti, että ensi viikolla odottaa ensimmäinen koetus. Mutta kenet saan mukaan?”
Olin ollut valmis pyytämään Sutta mukaan, mutta en enää tiennyt Ukon jälkeen. Steffe tökkäisi minua kylkeen kuin sanoen: Hei typerä naikkonen! Voidaanko me jo mennä? Mua ei olla tehty seisovaksi. Hymähdin orille ja rapsutin sitä harjan alta. Tyytymättönä Steffe heilautti häntäänsä.
”Jees sir.”
Hain seinustan viereltä koppakärryt ja ohjasin ne Steffen taakse. Steffe malttoi olla paikoillaan sen ajan, että sain kärryt kiinnitettyä sen perään. Minun oli haettava vielä kypärä varustehuoneesta Steffen laatikosta, kunnes sain pienen ajatuksen päähäni. Jos pyytäisin Oskaria mukaani. Ehkä hän ei vihaisi minua niin paljon. Jos onnistuisin antamaan hänelle muuta ajateltavaa. En nähnyt häntä missään, mutta pälyilin tallin oven lähellä. Huomasin Suden auton olevan parkkeerattu suulin viereen. Silmäni osuivat ensimmäisenä Suteen, sitten Outiin ja siitä Outin käteen, joka makasi Suden olkapäiden päälle. Outi nosti hieman katsettaan ja hänen silmänsä porautuivat minuun. Käännyin nopeasti ympäri takaisin talliin sisään. Hämmennys. Viha. Velloi sisälläni. Tottakai, tämä oli viimeinen painava syy Sudelle. Ukon jälkeen minun kaikki mahdollisuuteni olivat menetetyt. Purin huuliani yhteen.

Yhtäkkiä muistin, että Steffe odotti minua suulissa. Minun olisi pakko ajaa kaksikon ohi. Jos olisimme nopeita. Onnistuisinko olemaan huomaamaton? Tai jos peruuttaisin Steffen suulista ulos. Ei, he kuulisivat minut kyllä. Irroitin kettingit Steffen riimunnarusta. Ori otti jo askelia eteenpäin. Hyppäsin nopeasti kärryjen kyytiin ja annoin Steffen hyppiä jättiläisaskeleilla eteenpäin. Käänsin Steffen vielä hieman vasemmalle, ettemme menisi liian läheltä Suden autoa. Sehän nyt olisikin, jos onnistuisin auton romuttamaan. Vilkaisin nopealla silmällä Outia ja Sutta, mutta penkillä istui vain enää Susi. Outi oli jo matkalla tupaa kohti. Olin sillä hetkellä niin täynnä kaikkea, että imuutin Steffelle ja ohjasin sen Jätinhautuumaata kohti. Tänään tehtäisiin pidempi lenkki. Kyyneleet nousivat silmiini, mutta annoin niiden olla. Tuuli ulisi korvissa. Vesi valui poskilleni. Minun oli pakko kuivata silmäni, koska näköni meinasi sumeta. Jos ajaisin kotia vielä Seinäjoen kautta. Jos hakisin jostain ruokaa itselleni ruokaa. Tänään en pystyisi sittenkään kohtaamaan Oskaria. En voisi istua miehen viereen sohvalle. Hakea pakkasesta jäätelöä tai tehdä popkornia. Meillä oli Rocky-elokuvasarjan katsominen kesken, mutta tuskin Sutta edes huvittaisi. Potkisiko hän minut ulos? Koska olin mokannut Ukon kanssa. Tai olinko? Ajatukseni olivat sekaisin. Steffe painoi kevyesti ohjille. Se halusi ravata jo. Hillitsin oria hieman. Olihan se seuraavasta oikealle. Niinhän Hello oli neuvonut. Miksi en pyytänyt Helloa mukaani? Olisin voinut vaikka kuunnella miestä hänen musiikkiprojekteistaan, että ajatukseni olisivat jossain muualla. Tai ettei minun tarvitsisi olla yksin.

Ai niin, unohdin sen prkleen kypärän.

Jatkoa Ratakronikat 1:lle.

Ratakronikat 2
Olin soittanut Sagalta saamaani numeroon. Puhelimesta oli vastannut Hopealinnan Eino:
”Tottahan tuo, rata on käytettävissä, mutta minun pitää alkuviikosta lanata se.”
Seinäjoella oli yleensä paljon porukkaa tai aina joku radalla hiitillä. Olisi Steffen ensimmäinen kerta radalla, ja halusin sitä varten nuorelle orille rauhaa ympärille. Ikinä ei tietäisi, kuinka se käyttäytyisi. Lähimpänä oli Ylistaron ravirata. Todellisuus iski kuitenkin vasten kasvoja Suden kaartaessa varikkoalueelle. Paikka oli kuin lahoamispisteen lähellä. Maa oli kuoppainen – yritti Susi sitten kuinka ajaa varovaisesti. Sentään rata näytti lupaavalta.

Olin varma, että Steffe katkoisi jalkansa kuoppiin kiirehtiessään eteenpäin. Luojan kiitos, olin pyytänyt Suden mukaan, joka hillitsi oria ja saatteli meidät tasaiselle radalle. Heti, kun Suden ote irtosi Steffen ohjista, ori heilautti päätään vapautuneena ja hölkkäsi pari askelta eteenpäin. Varikkoalue ja repsottavat aidat saivat minut epäluuloiseksi, ja jouduin pidättelemään Steffeä ensimmäisen kierroksen, sillä halusin varmistaa, ettei radalla vain olisi mitään epämääräistä, mihin ori kykenisi loukkaamaan itsensä.

Vilkaisin nopeasti Suden suuntaan, joka jäi roikkumaan portin kohdalle katsellen ympärilleen. Käänsin katseeni takaisin Steffen suuntaan. Ylihuomenna olisi sen opetuslähtö. Saisi siellä lisää varmuutta ja pääsisi kokemaan, minkälainen tunnelma raveissa olisi. Onneksi opetuslähdöllä ei olisi niin merkitystä. Pituutta Ylistaron radalla oli 1 000 metriä. Steffe ei jaksanut keskittyä suorana kävelemiseen, ja kun olin varma, että rata oli ajettavassa kunnossa, myötäsin ohjia ja maiskautin. Steffe nosti kevyen hölkän, mutta oli jo valmis ravaamaan. Se pärskähti ärsyyntyneenä, kun hieman hidastelin orin vauhtia.
”Lämmittely ukko ensin. Nyt ei ole hyvä aika reväyttää mitään lihasta.”
Käänsin Steffen vielä ympäri. Ori totteli hieman vastahakoisesti, mutta tajutessaan saman suoran jatkuvan selän takana se innostui. Myötäsin ohjia, ja Steffe repäisi. Sen askel venyi aina toisensa perään. Ihailin, kuinka Steffe teki jaloillaan tasaista työtä, eikä näkynyt jälkiä, että sen jalkoja vaivaisi mikään. Annoin Steffen ravata suoran, kun taas himmasin sen vauhtia kaarrokseen.

Nautin tilasta, joka meillä oli käytettävänä. Maastossa piti olla varma, missä kohtia oli hyvä pohja ja sai antaa Steffen painaa. Mutkat oli tiukempia ja olisiko pisin suora ollut 500 metriä pitkä. Steffe hölkkäsi niin rauhassa, että se oli tiputtaa käynnille, mutta seuraava suora tuli taas eteemme. Steffe heilautti päätään kuin lupana antaa mennä. Myötäsin ohjia, mutta himmailin Steffen vauhtia sen verran, että yritin samalla puhelimella laskea keskinopeutta. Lopuksi antaisin sen mennä niin lujaa kuin se vain jaksaisi enkä halunnut, että ori kuluttaisi kaiken virtansa heti alussa.

”Susi, kokeillaan vielä loppuun ottaa ns. ratalähtö. Me tehdään volttia tuolla, jos kokeillaan, miten Steffe jaksaa juosta 1 600 metrin matkan. Jos viitsit ottaa puhelimella kierrosaikaa. Lähdetään tuolta kaarteen kohdista voltilla. Kun mennään ohi tästä tolpasta, aloita siitä ajanotto ja lopeta siihen, kun tullaan kierroksen jälkeen ohi”, ohjeistin miestä yrittäen puhua niin selkeää suomenkieltä kuin pystyin.
Olin varma, että Susi olisi ymmärtänyt ilmankin. Susi veti kätensä lippaan. Nyökkäsin ja ohjasin Steffen katsomon puoleiseen kaarteeseen.
”Okei, Steffe. Tässä on sun paikkasi. Tässä näin. Nyt voit näyttää taitosi”, virnistin orille.
Meillä ei ollut autoa käytettävänä enkä kyllä tiennyt, mitä mieltä Steffe olisi auton perässä juoksemisesta. Ohjasin Steffen isolle voltille. Ori nosti kevyen hölkän.

”1…”
17-vuotias Camilla. Istumassa ravikärryissä. Kaikki mahdolliset ohjastajat olivat varattuina. Leo oli kipeänä, jonka oli pitänyt ajaa se rautias 7-vuotias varmajuoksija. Kaunis lämminverinen. Sain hoitaa tammaa aina Markuksen ravitallilla sekä valmentaa sitä. Team Oldnesses. Takki oli kokoa liian suuri. Kädet hikosivat. Markus oli ollut samassa lähdössä äkkipikaisella, kiukkuisella, nuorella lämminverisellä tammalla, joka oli suuri lupaus.
”2…”
Jännitys oli huomattavissa ilmassa, vaikka ei ollutkaan kyseessä kuin normaali ravilähtö. Voittopotti oli kuitenkin suuri. Hevoset juoksivat voltilla. Niistäkin huokui jännitys. Ne odottivat, kun tulisi käsky. Hevoset käännettäisiin ympäri. Juostaisiin kuin olisi kuolemasta kyse.
”3…”
Oldness Not Coming Alone. Se oli tamman nimi. Se oli juossut paljon rahaa. Tamma harvoin jäi muiden jalkoihin. Se ei ikinä heitännyt laukalle. 10 hevosta juoksi ympyrää. Yksi hevonen oli jäänyt pois lähdöstä. Joku otti varaslähdön. Lähtö uusiksi. Ohjastajat olivat turhautuneita. Hevoset olivat yhä jännittyneempiä.
”Aja!”

Steffe sai hyvän lähdön. Tulimme juuri voltilta suoraan rataa kohden. Tuuli iski vasten kasvoja, mutta se ei haitannut menoa. Vettä vuoti silmistä, mutta en ollut täysin varma, itkinkö onnesta vai oliko se vain tuuli. Steffe laittoi jalkaa toisen eteen. En hidastanut sen vauhtia enää. Steffe tuntui hämääntyvän ajatuksesta mutkassa ravattuaan suoran. Se heilautti päätään ja lyhensi hieman askeltaan. Maiskautin. Hitaasti, mutta varmasti Steffe vaihtoi vaihdetta taas isompaan. Seuraavalla suoralla Steffe nojasi eteenpäin. Kärryt seurasivat sen jäljissä. Minä kyydissä. Hymyilin. Vauhdin hurma valtasi minut. Seuraavassa mutkassa Steffe ei enää hidastellut, mutta se kulki lähellä sisäaitaa. Korjailin hieman orin suuntaan sivulle. Steffe ei ottanut itseensä. Viimeinen suora. Askel liisi. Steffe heilautti päätään. Se kuin kysyi, että riittääkö. Ori alkoi olla väsynyt.

”200 metriä jäljellä.”
Maiskautin. Steffe ei kysynyt enää. Se jaksoi samaa vauhtia, mutta alkoi hyytyä pikkuhiljaa. 50 metrin matka tuntui pitkältä kuin olisimme edenneet hidastuksella. Susi nojasi aitaan kännykkä kädessään. Tolpan ohi. Hidastin Steffen vauhtia. Kerrankin ori heitti hölkälle mielellään eikä siltä tarvinnut kysellä toista kertaa. Ori hölkkäsi kurviin, mutta puolessa välissä käänsin sen ympäri ohjaten sen Suden luo. Ori kiilteli hiestä.
”Mitä se sanoo?”
”Hyvältähän se näytti”, Susi nyökkäsi.
”Ei, mutta oikeasti?” purin huulta.
”Ehkä sitä saisi pidätellä alussa enemmän, ettei se väsyttäisi itseään tuossa matkalla. Jaksaisi loppusuoralla paremmin”, Susi totesi leukaansa hieroen.
”Steffe oli kyllä aika piipussa lopussa.”
”Juoksi se 1.32,2”, Susi hymähti näyttäen kännykkänsä ruutua minulle.
”Sehän voisi sitten pärjätä kylmäveristen joukossa. Tyydyttävä tulos meille kuitenkin koppakärryt perässä. Käydään, vaikka ensin siellä opetuslähdössä ja hoidetaan koelähtö pois alta”, naurahdin.

Kotimatkalla purimme vielä auki Steffen hiittiä. Susi ohimennen mainitsi, että oli tutkinut Steffen sukua.
”Hyvä, että jompikumpi meistä tietää, mitä Steffen suvusta löytyy. Minä vain tiedän, että siellä on mahtava Gambit Ach emän puolelta. Sekä paljon jälkeläisiä jättänyt Random Smoke löytyy isän puolelta”, naurahdin.
Susi punastui.
”Mutta säähän saat sitten tulla joka ikisiin raveihin meidän mukaan, sillä sää osaat kertoa Steffestä paremmin kuin minä”, virnistin Sudelle ja rummuttelin rattia. ”Ooksä sitten seurannu raveja vai?”
”Mä tykkään hepoista”, oli Suden lopullinen vastaus.
Hymähdin miehelle, joka raapi niskaani. Ehkä minua kiinnosti Susi sen takia, että sitä kiinnosti hevoset myös. Kukaan aikaisempi ollut niin välittänyt. Hyvä, ettei Susi enemmän kysellyt Steffen kuulumisia kuin minun.

”Munhan pitää sitten joskus päästää sut ajamaan Steffeä. Hevosstalkkeri. ”

Onhan se nyt selvää, että Oskari on ihan söpö -pätkälle jatkoa. Olen ties kuinka ja kauan yrittänyt saada tätä kirjoitettua.

Miten sä teet sen?
Höpöttelimme Hellon kanssa jotain epämääräistä tuvan pöydän ääressä. Vilkuilin samalla lehtien otsikoita läpi tekstiin keskittymättä. Voitelin leivän ja heitin kinkun viipaleen päälle. Mietin hetken, jaksaisinko leikata juustoviipaleen, mutta totesin sen olevan liian raskasta. Nyt ei jaksanut. Työpäivä oli ohi, ja Hello oli onnistunut houkuttelemaan minut vielä päiväkahville. Hopiavuori oli ilmeisen hiljainen.

Susi oli tullut tupaan perässä, mutta keskityin lehtien läpiselaamiseen. Samalla keskityin, etten läikyttäisi kahvia lehden päälle.
”Milanin kanssa?” Hello äyskäisi yhtäkkiä.
Pääni nousi samantien ylös lehdestä ja vilkaisin vuoron perään Helloa ja Sutta. Milanille voi nyökätä, mutta se jäi siihen. En tiennyt, miksi Eetu oli vaikea Milania kohtaan, mutta Eetun tuntien sen oli pakko olla jokin painava syy. Harvoin arvostelin ihmisiä muiden mielipiteiden vuoksi, mutta Eetu oli vielä ystävällisempi. Hän rakasti Hopiavuoren jokaista hehtaaria kaikkine niine olioineen, joita siihen sisälle mahtuivat. Tein Sudelle hieman tilaa, vaikka Hello tarjosi hänelle paikkaa vierestään.

Hello oli vetäytynyt hiljaiseksi, jotenkin omituiseksi. Suden vuoksi? Ei kai olihan Hellolle Tiitus. Vai johtuiko se Milanista? Hello suhtautui posiitivisemmin Milaniin kuin Eetu. Vilkaisin tuvan ikkunasta pihalle, mutta siellä ei ollut mitään mielenkiintoista. Silmäni harhailivat Suden lukeman Ilkan sivuille, vaikka luinkin jo kertaalleen otsikot läpi.
”Camilla?”
Hiljaisuus katkesi yllättäen. Hopiavuoressa harvoin oli hiljaisia hetkiä. Eetun kanssa. Aamutallissa. Hommat jakautuivat itestään. Hevoset vain hörähtivät taustalla aamuruuan toivossa.
”Mitä?” katsoin Helloa hieman yllättyneenä.
”Mää haaveilen edelleen siitä kärrylenkistä…”, Hello katsoi minua suurilla Ilveksen silmillä.
En voinut olla hymyilemättä, mutta minun oli hieman pakko kiusata häntä.

Hello auttoi minua Steffen valjastuksessa.
”Steffen silat ei mahtuis Skotin ympäri”, Hello hymähti.
”Eipä Steffelläkään ole liikaa varaa lihoa”, naurahdin ja kiinnitin kärryt toiselta puolelta kiinni siloihin.
”Se on vasta murrosikäinen. Et voi pahoittaa sen mieltä”, Hello puolusteli Steffeä.
”Skotti vielä pahastuu sulle.”
”Se on niin leppoisa kaveri, ettei se osaa”, Hello hymyili teeskenneltyä hammashymyä.
Steffe pyöritti päätään vuoron perään minun ja Hellon suuntaan kuin kysellen: Milloin te oikein olette valmiit? Yrittäkää jo! Se tömisytteli jaloillaan lattiaa ja huiskautti häntäänsä.
”Hei kuumakalle! Malta hetki. Vielä kun oppisit keskittämään tuon sun energiasi pelleilyn sijasta juoksemiseen”, murahdin Steffelle.
”Muista Camilla! Se on herkäs iässä!” Hello huomautti.
”Ite oot”, kihisin hiljaa hampaideni välistä.
”Kuulin ton!”
”Hello, kypärä päähän! Sit voidaan mennä.”

Ohjasin Steffeä Mäensisusta kohti Hellon ohjeiden mukaan.
”Miksi sää oot vaativa Steffeä kohtaan?” Hello kysyi minulta.
”En mää oo vaativa”, murahdin ja ravistelin päätäni.
”Mut sää oot yleisesti välillä kiree”, Hello kyseenalasti minut.
”Steffen opetuslähtö meni kunnolla penkin alle. En mää oo Steffelle vaativa, vaan itselleni. Hieman hävitti siellä”, avauduin hieman Hellolle.
”Mikä siellä muka mätti?” Hello katsoi Steffeä ja minua vuoron perään kuin uskoen vain hyvää.
”Ei se juossut siellä ollenkaan. Hölkättiin vaan rataa ympäri. Oon suojellut sitä liikaa. Tai sanoin kyllä Gunnarille, ettei Steffe oo valmis vielä”, raavin otsaani ja yritin ajaa ärsytykseni pois.
”Ravihevonenhan se on”, Hello hymähti ja tökkäsi minua kylkeen. ”Sulla olisi pitänyt olla Hopiavuori Team mukana. Minä ainakin olisin mukana. Susikin varmasti.”
”Sun pitää kehitellä jokin hyvä nimi. Annan sulle paikan päächeerleaderina, mutta ei sitten mitään kannustuslauluja tai minihameita. Vaarit ovat siellä ihmeissään. Enkä halua tehdä itsestäni liian suurta numeroa”, naurahdin ja läpsäisin Helloa selkään.
Steffe painoi hieman ohjalle, mutta pidättelin sitä vielä hetken. Edessä oli vielä pari kuoppaa.

”Camilla, miten sää teet sen?” Hello vilkaisi minua yhtäkkiä.
Olin tippua kärryiltä. Mistä Hello tiesi? Ei kukaan tiennyt. Ei edes Hilma. Oliko se silti niin ilmiselvää?
”Mmm… Ei oikein ole vaihtoehtoja”, kohautin harteitani ja suuntasin katseeni tiukasti eteenpäin.
”Te kuitenkin asutte yhdessä, teette töitä yhdessä. Te olette välillä kuin siamilaiset kaksoset”, Hello katsoi minua varovaisesti.
Puristin Steffen ohjia kädessäni.
”Se on kuitenkin vain ohimenevää, ja asia on paljon helpompi, kun Susi ei tiedä”, hymähdin vinosti Hellolle yrittäen piilottaa kaikki ne muut vuotavat ajatukset sisälleni.
”Susi ei tiedä?”
”Mistä sä puhut? En mä ole sille kertonut!” katsoin järkyttyneenä Helloa.
Ei Susi voisi tietää. Tai milloin hän olisi saanut tietää? Mies suhtautui minun tavallisesti kuten aina. Hän keitti minulle kahvit aamulla, jos nukuin tunnin pidempään. Piilottiko Susi jotain?
”Ootko sä sanonut Sudelle jotain?” pysäytin Steffen ja katsoin Helloa hieman pelästyneenä.
”Luulin, et ootte yhdessä. Tai eronneet. Tai et miten kestät katsoa, kuinka Susi kosiskelee muita”, Hello selitti.
Rauhoitin hengitykseni.
”Jaaaa… Minä ja Susi yhdessä?”, nauroin niin, että oli hyvä, ettei minulla happi loppunut.
”Etkö sä äsken tunnustanut tuntees Sutta kohtaan? Tai siis Susi ei tiedä”, Hello katsoi minua hieman kummastuneena.
”Joo kai. Ei. Joo. Hello. Susi ei tiedä. Kukaan ei tiedä. Paitsi sinä nyt. Lupaathan, ettei kukaan saa tietää? Saat siitä hyvästä ajaa Steffellä loppumatkan”, virnistin Hellolle ja ojensin hänelle Steffen ohjat.

Jatkoa Steffen kilpailupäivästä Ja niin sitä jännitti -Camillan spinnarille

Älä sano ennen kuin lipsahtaa
Muistan sen hetken ikuisesti. Minuutit, sekunnit eivät olleet ikinä tuntuneet niin pitkältä. Muistan sen vilkaisuni Tiituksen, Hellon ja Hermanin suuntaan. Toivon, että joku heistä sanoisi: ”Pakataan Steffe autoon ja lähdetään kotiin.” Mutta ei; kaikki vain heiluttelivat peukut pystyssä. Muistan nähneeni myös Leon aidan vierellä nojailemassa ja hymyilemässä minulle. Ei hänen olisi pitänyt hymyillä, vaan sanoa: ”Camilla, ei Steffe ole vielä valmis. Mokaatte vain.” Mutta ei. Hänkin vain näytti peukkuaan.

Steffen lähdössä oli yhteensä 10 hevosta. Steffen lisäksi oli yksi ainut hevonen, joka ei ollut aikaisemmin startannut. Tuntui väärältä stressata nuorta hevosta näin isolla lähdöllä. Samassa lähdössä oli pari todella lupaavaa ja nuorta oria. Rjazánin tallista Love Tornado ja Graceful Show Pomp. Graceful Show’n totoprosentti oli 30 prosenttia; se oli sijoittunut kymmenessä startissa kolme kertaa ja ennätys oli 1.18,5ly. Siitä povattiin voittajaa luokkaan. Sillä oli starttikokemusta enemmän kuin muilla lähdön hevosilla. Love Tornado esiteltiin salamana, sillä se oli lähdöin nopein. Sen kilometriaika oli 1.18,1ly. En ollut varma, voisiko Steffe pärjätä Love Tornadolle. Steffe oli juossut koelähdössä ajan, joka oli viisi sekuntia hitaammin kuin kilpakaverin.

”…, numerolla 5 kilpailee Radical One Man Show ohjastajanaan Camilla Vanhaniemi. Orilla on suvussaan kovia juoksijoita, kuten Random Smoke. Vuoden 2017 lämminverinen siitosori. Tämä on nuoren orin ensimmäinen startti. Ehkä tuossa on niin suuri ori kyseessä, ettei sitä kannata pikkulähtöihin ilmoittaakaan, …”

Katsomossa ihmiset naurahtivat. Se oli kaikki hyväntahtoista. Niin ainakin uskottelin itselleni. Pyörimme rataa ympäri lämmitellen hevosia tulevaa koitosta varten. Steffe nautti huomiosta, kun joku yleisössä taputti sen ravatessa katsomon ohitse. Himmennyssetit eivät oria haittaneet, vaan se käänsi päänsä kohti katsomoa ja heitti päätään ylpeästi ylöspäin.
”Hyyyvääää Steeeffeee!”
Olin erottavani Hellon äänen katsomosta, mutta vilkaisulla en erottanut pörröpäätä ihmisjoukosta. Ehkä siitä minihameesta olisikin hyötyä. Ohitsemme ravasi ruunikko ori, ja Steffe yritti päästä kilpailemaan sen kanssa. Jouduin pidättelemään Steffeä.
”Pysy nyt vielä hetki housuissasi. Kohta saat juosta. Saat ravata niin lujaa kuin haluat.”
Steffe lyhensi askeltaan ja sen korvat pyörivät kuunnellen sanoja.
”Me rökitetään ne!” hymähdin hiljaa orille.
En ollut yhtään varma sanoistani. Puhuin vain suurimmaksi osaksi rauhoittaakseni itseäni. Siitä oli pitkä aika, kun olin viimeksi ollut startissa ohjastamassa. Sentään nyt edessä oli hevonen, jonka tunsin paremmin kuin kukaan muu. Enkä minäkään tuntenut Steffeä tarpeeksi hyvin.

Olisi Steffen ensimmäinen ryhmäajo. Koe- ja opetuslähdössä olimme ajaneet voltilla, mutta tällä kertaa lähtisimme lähtöauton takaa. Toivoin vain, että Steffe lähtisi imuun mukaan eikä pelästyisi autoa. Auto ajoi eteen siivekkeet auki. Ohjastajat ajoivat hevosia paikoillaan. Steffen paikka oli auton oikealla puolella toisella paikalla. Vieressä juoksi tamma, Trick or Treat RC, mutta Steffe ei sillä hetkellä edes tiennyt tamman olemassa olosta. Kuin se tietäisi, että pian mennään. Auto kiihdytti. Hevoset sen perässä.
”Lähdön alkuun 100 metriä.”
Puristin tiukasti ohjia kädessäni. Lähtöauton siivekkeet alkoivat liikkua. Niitä suljettiin ja ne lähestyivät auton sivuja. Lähtöautossa painettiin kaasua, ja ero auton ja hevosten välillä kasvoi, vaikka hevoset tekivät koko ajan töitä kiihdyttäen. 1-3 paikan hevoset saivat parhaimmat paikat. Yritin pitää Steffen hevosten joukossa, mutta se oli vaikeata. Takaa puski hevosta vierellä ja vieressä juossut tamma juoksi nyt meidän edessä. Vaihtoehdot oli joko juosta samassa paikassa tai yrittää ohjata Steffe ulkokautta toisten hevosten ohi. Kärkikolmikko saavutti koko ajan enemmän välimatkaa. Vieressä juossut hevonen heitti laukalle. Edessämme ollut tamma ohjastajineen lähtivät kiihdyttämään.

Ensimmäinen tuhat metriä oli takana. Alkoi viimeinen kierros. Olisi aika toimia. Hevonen juoksi ulkokautta ohitsemme. Kolmikosta tippui yksi pois, mutta kaksi uutta nousivat rinnalle. Joku hylättiin väärän askellajin takia. Steffe painoi ohjille. Sillä oli kiire. Kiritin oria. Ja perkele, me liisimme. Steffe saavutti kärkikolmikkoa. Kärkihevonen väsyi ja jäi joukosta. Ohjastaja teki töitä pitääkseen hevosen joukon mukana. Steffe teki töitä painaen kolmikon joukossa. Kärkihevosena juoksi numeron 3 Dante Ach. Ohjasin Steffen kolmikon takaa vierelle meidän päästessä viimeiselle suoralle. Myötäsin ohjia, ja Steffe painoi menemään kärkihevosen vierellä. Oli vain enää me kaksi. Steffe ja Dante. En tiennyt oikein, mitä pääni sisällä liikkui, kannustaessani Steffeä juoksemaan vielä lujempaa. Hevoset juoksivat aivan rintarinnan. Maalilinja lähestyi.

”Dante Ach voittaa kaulan mitalla May Day Junior Crown-lähdön ajalla 1.19,0ake. Toiseksi tulee Radical One Man Show ajalla 1.19,0ake, …”

Olin hurmiossa. Päästessäni takakaarteeseeen hidastin Steffeä ja onnittelin Danten ohjastajaa. Minua ei haitannut, vaikka voittoloimi ollut mennyt sivu suun. Me olimme tulleet toisiksi! Isossa lähdössä! Olin ihan varma, että olin vahingossa lirauttanut housuuni kaikesta jännityksestä. Minun Steffeni oli juossut uuden ja pirun kovan ennätyksen. Ei kukaan edes kuvitellut, että se pääsisi alta 20 sekunnin. Tämä tietäisi aivan toisenlaista treenaamista.

”Te olitte toisia!” Hello hymyili.
”Ja sää väitit, ettei Steffeen kannattaisi laittaa rahaa pelatessa”, Tiitus naurahti taputtaen minua selkään.
Herman kantoi Steffen hiittiloimea.
”Paljon onnea!”
”Saatteko laitettua sen loimen Steffelle? Mää en oo ihan varma, että kestääkö mun jalat, jos tuun kärryiltä pois”, nauroin ja taputin Steffeä lautaselle.
Hyppäsin kärryiltä alas enkä ollut varma, kestäisivätkö jalkani vai lahoaisinko maahan jalat muussina. Käteni tärisivät ja olivat hiestä märät. Otin Tiituksen jykevästä olkapäästä tukea varmistaakseni, pystyisinkö pystyssä.
”Voiko joku nipistää mua?” nauroin ja tuijotin Steffeä ihmeissäni.
”Ei niin lujaa!” murjaisin Hellolle.
Kehuin, lässytin, halasin Steffeä onnessani. Ori katsoi minua hieman ihmeissään ja yritti etsiä Wäckelinin kilpailutakin taskusta herkkuja.
”Täällä!” Herman huikkasi ja ojensi minulle pari herkkua taskustaan.

”Voitteks te jäähdytellä Steffen kanssa maastossa? Kärryilläkin saa istua. Mun on pakko soittaa Gun…”, en edes kerinnyt sanoa lausettani loppuun, kun jo puhelimeni pärähti soimaan.
Se oli Gunnar.
”Mitä sää Milla syötit Steffelle? Aivan upeaa, paljon onnea! Ja mitä? Sen aika oli 19,0ake. Hävisitte vain kaulan mitalla toiselle hevoselle. Mä olen niin ylpeä teistä! Ja sinä väitit, ettei Steffe ole valmis.”
”Steffe sen suurimman työn teki. Se oli aivan upea. Se ei edes heittänyt laukalle. Mistä sää tiedät?”
”Luuletko sää, ettei Leo dokumentoisi minulle lähtöä? Kunpa olisin voinut olla siellä paikalla”, Gunnar sanoi hieman harmittelevana.
”Tärkeintä, että sait jotain todistusmateriaalia. Voitko lähettää sen videon minulle voittorahoja vastaan?” naurahdin.
”Ei. Ne rahat ovat sinulle. Oot tehnyt niin hyvää työtä Steffen kanssa. Osta Steffelle omat kunnon ravikärryt vaikka jenkkiläiset. Te olette ne ansainneet. Ja valmistaudu Kasvattajakruunuun! Olen jo ilmoittamassa Steffeä sinne. Kasvattajakruunu on toukokuun lopulla. Onnea vielä Linnealta ja Markukselta”, Gunnar totesi minulle kännykkään lyöden luurin korvaan.
Hän ei halunnut kuulla vastaväitteitä. Kasvattajakruunu. Se vasta olisikin suurkilpailu. Ja 2 900 euroa. Minähän olisin rikas! Ja Steffe saisi vihdoin omat ravikärryt.

Musta somistaa mustaa
Suoraan sanoen meidän edeltävä lähtömme oli mennyt penkin alle. En ollut hereillä. Enkä voinut väittää, etteikö minulla olisi ollut pieni krapula. Olin kuvitellut Steffeä liikaa automaatiksi Kasvattajakruunun jälkeen. Jos se oli vetänyt kaksipäiväisissä raveissa kumpanakin päivänä sijoitukset. Ensin karsinnasta ja sitten finaalista. Tottakai, se nyt pärjäisi paikallisraveissa. Kaikki oli ollut luettavissa Gunnarin kasvoilta. Pettymys, suru, hämmennys, huoli. Treenasimme Steffen vapaapäivinäni Hopealinnan radalla ennemmin kuin Hopiavuoren maastoissa. Yritin ottaa omaa tilaani ilman, että herättäisin kenessäkään mitään kysymysmerkkejä. Talliin oli tullut taas pari uutta hevosta ja niiden mukana heidän omistajansa. Ja minunhan piti olla ammattimainen.

Meidän hylkäyksen jälkeen seuraavana päivänä olin petrannut. Hellin Steffeä loppuillan. Yritin kertoa, ettei syy ollut sen, ettei se saanut juosta loppuun asti, vaan sen typerän ohjastajan. Se juuri, joka rapsutteli sillä hetkellä sitä otsatukan alta. Ja voi, että olimme saaneet Steffen kanssa kotiintuliaisia. En vielä ollut ihan varma, mitä sillä tekisin. Ripustaisinko sen minun ja Oskarin olohuoneen seinälle? Ei. Oskari ei hyväksyisi valintaani. Makkarini seinä voisi olla toinen. Vai kehtaisiko sen ottaa käyttöön?

Se oli musta. Ilman reunoja kehystäviä sinisiä värejä se olisi hukkunut Steffen selkään. Siinä oli Aken ravitallin loimissa tuttu, nähty kuvio. Vai sopisikohan loimi koristamaan Steffen karsinan ovea niin kuin ratsuilla oli ruusukkeita?
”Sopisiko tää Hopiavuoren tuvan seinälle?” naurahdin Eetulle kasatessani loimea varovaisesti kassiin.
”Se on varattu jo kuville ja Jussin ruusukkeille”, Eetu hymähti.
Nappasin talikon käteeni ja jatkoin karsinoiden putsaamista.
”Maltatko lähteä ollenkaan Hopiavuoresta loman ajaksi? Tai käytkö Jällivaarassa?” Eetu tiedusteli kiinnostuneena.
”Älä pohjanmaalainen hulluja puhu. Kukaan tee töitä lomilla. Ajattelin pyhittää koko kaksi viikkoa itselleni, ajatuksille ja luonnolle. Lähen Lappiin vaeltamaan. Ehkä käyn Jällivaarassa paluumatkalla. En jaksa suunnitella liikaa. Pitäs vielä riippumatto ostaa ja siihen hyttysverkot. Steffekin voi samalla lomailla laitumella sen kaksi viikkoa. Olis mulle ehkä joku hoitajakin tiedossa sille siksi aikaa”, pudistin päätäni.
”Huh huh. Yksin koko kaksi viikkoa. En edes muista, milloin täällä olisi saanut nauttia hiljaisista hetkistä. Mutta hyvä ladata akkuja. Vielä, kun varsat tuosta kasvavat, niistä tulee epelimpiä”, Eetu naurahti.
”Gunnar antoi käskyn pyhittää loma itselle. Ja toisaalta olen jo pitkään haaveillut Lappiin lähdöstä”, tokaisin.
Gunnar oli ollut viime aikoina huolestuneempi minusta. En sitä itse huomannut, mutta ehkä miehen ajatuksissa oli jotain ideaa.
”Jos ei muuta, niin ehkä Hellokin tai Oskari katsoo Steffen perään hieman”, Eetu totesi.
”Niinpä. Jes, karsinat puhtaat!” heitimme yläfemmat.
Olin tehnyt Eetun alaisena liian kauan töitä. Jollain tapaa aloin näkemään omaa työnantajaani isoveljen hahmona. Hän oli aina liian reilu.

Ajatukseni pyörähtivät takaisin Steffeen ja sen loimeen. Steffe oli voittanut Nuorten Kesäkatsauksen lähdön. Se oli sen ensimmäinen voitto. Steffe oli pitänyt piikkipaikkaa melkein koko 1 600 metriä. Oli jaksanut tappella loppusuoralla toisen nuoren juoksijan kanssa ykköspaikasta. Steffe oli voittanut hevosen mitalla. se oli ollut hyvä suoritus Steffeltä. Se oli päihittänyt kaikki muut 15 hevosta. Olin niin ylpeä orista. Ja se oli saanut kääntämään ajatuksiani positiivisempaan suuntaan. Halusin vain päästä esittelemään loimea Hellolle ja Sudelle. Steffe oli voittanut juuri sillä kerralla, kun meidän cheerleaderit olivat puuttuneet joukosta.

Kuvan (c) Aken ravitalli

Ehkä sitten jos se ikinä eläköityy
Pidin lumesta, mutta vihasin loppysyksyä. Tai pystyisikö lokakuuta vielä sanomaan loppusyksyksi? Oli kylmä. Oli pimeä. Oli märkää. En osannut pukeutua. Tallissa tuli kuuma puuhaillessa toppatakissa, mutta tupakalla ollessa maneesin nurkalla tuulitakissa olin melkein jäätyä. Steffeä taas taisin pukea yli, ja Eetu topuutteli loimien laitossa minun pyyhkiessäni nenääni takin kulmaan. Se ei vain saisi vilustua kesken kisakauden.

Minun iso poikani oli täyttänyt 3 vuotta. Se oli siirtynyt varsojen lähdöistä isojen hevosten joukkoon juoksemaan. Mutta Steffe ei pettänyt. Ei vaikka, mikä olisi. Kauden ekat kolme lähtöä olivat menneet heikommin orin kuitenkin juostessa ennätyksensä kummankin puolin. Sitten olimme taas löytäneet isojen hevosten joukossa oman sävelemme. Steffe oli sijoittunut kaksissa raveissa peräkkäin kolmanneksi. Ja oli juossut isojen hevosten joukossa uuden ennätyksen. Se veti kovia ennätyksiä. Se oli juossut 3-vuotiaana 16,3ly. Ja jättänyt taakseen lähdössä 11 hevosta. Minun Steffeni.

Minä vain pelkäsin, että Gunnar ylpistyisi orista liikaa. Jos hän veisikin orin minulta pois. Vaikka Steffe juoksikin hyvin, minulle se oli enemmän lemmikki. Voima, joka vei minua päivästä toiseen eteenpäin, vaikka jäisin mieluummin lämpöisen peiton alle nukkumaan. Steffe hörähtäisi pehmeästi karsinastaan ja kerjäisi herkkuja. Yrittäisi hinkata takistani selän puhki putsatessani sen kavioita. Vaikka kuinka polkaisisin jalkaa maahan ja kiroilisin orille, en voisi olla lässyttämättä Steffen koiranpentusilmille. Pelkäsin, että joku tarjoaisi Gunnarille liian mahtavia summia lupaavasti juoksevasta orista.

Gunnarin hevoset juoksivat vaihtelevasti. Muutamat niistä elätti kaikki tallin muut hevoset, jotka juoksivat epätasaisemmin. Steffe lukeutui siihen elättäjien joukkoon, vaikka sainkin siivun voittosummista. Jos joku haluaisi ostaa Steffen, en minä pystyisi tekemään parempaa tarjousta. Jos vain Gunnar voisi myydä meidät pakettina, mutta ei kukaan halunnut naista pilamaan ravihevosta. Sanoi kuka mitä vain. Minun mielessäni se oli minun Steffeni. Jos ori juoksikin huonosti. Jos sen arvo tipahtaisi. Tai sitten kun Steffe eläköityisi. Silloin ehkä pystyisin ostamaan Steffen. Tai jos puhuisin Eetun, Oskarin, Hellon, Nellyn, Sonjan, Inarin, Tiituksen, Noan, Marshallin ja vaikkapa Jannan ostamaan osia Steffestä. Voisin puhua jopa anoa Outia ostamaan osan Steffestä, niin ehkä pystyisin ostamaan sen itselleni. Sitten Steffe juoksisi niin, että jokainen Hopiavuoressa saisi rahansa takaisin. Mutta kuka ratsastaja haluaisi ostaa osan jostain nuoresta ravurista. Minun pitäisi vain nauttia niitä hetkistä, joita meillä olisi vielä jäljellä Steffen kanssa.

Tuijotin lasittunein silmin Ilkka-Pohjalaista. Ihmiset puhuivat ympärilläpöydän ääressä, mutta minulla meni kaikki toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olin varma, että jos räpäyttäisin silmiäni, kyynel vierähtäisi poskelleni. En voinut myöntää muille surevani sitä, että menettäisin Steffen. He nauraisivat ja taputtaisivat minua selkään. Steffe oli jo tuttu näky Hopiavuoressa, ettei se voisi kadota mihinkään. Mutta katosi niitä muitakin hevosia omistajiensa mukana. Ehkä minä olin se, jota ihmiset pitivät Steffen suojana. Mutta en minä ollut suoja. Olin vain tallityöntekijä. En minä voinut mihinkään kadota.

Sivusilmällä huomasin Eetun valmistelevan nousua paikaltaan ja seurasin miehen esimerkkiä. Hymähdin muille, jotka olivat syväntyneet keskusteluun pöydän ääressä. Puin Eetun edellä tallitakkiani päälle ja kiskoin maihareitani jalkaan. Suuntasimme hiljaa tallia kohti. Minusta tuntuu, että rakastuin Eetun joka päivä yhä enemmän. Tai miten sitä rakkautta voisi kuvata. En osaisi enää kuvitella, etten tuntisi miestä. Hän oli niin rehti, suoraselkäinen, reilu, mukava ja rauhallinen. En tiedä, miten kaiken stressin ja hälinän keskellä mies säilytti mielenterveytensä. Muutama päivä sitten istuessamme kahvitauolle miehellä oli mennyt kaikki sanomani ohi, mutta silti hän hymyili leveämmin kuin Naantalin aurinko. Varmasti tuleva vauva jännitti miestä. Minä voisin vaikka vahtia lasta, jos Nelly ja Eetu haluaisivat kaksinkeskeistä aikaa. Olin minä Rasmustakin vahtinut.

Puhuimme kanoista tallista. Olimme kuluttaneet ajatuksiamme, mihin sijoittaisimme kanat. Ne olivat Hellolle rakkaita. Minä vain toivoin, ettei Prinsessa ja Keskiviikko aiheuttaisi enempää päänvaivaa kuin nyt oli Hopiavuoressa.
”Sitten meillon hyvää kanakeittoa tulos.”
Katsoin miestä hetken silmät pyöreänä, kunnes räjähdin nauramaan. Mielestäni siirtyi Steffe-murheet. Minua alkoi sattumaan poskista hymyillessäni niin leveästi. En voinut mitenkään odottaa miehen sanovan vastavaa.
”Mää en niitä sit nylje. Enkä kerro kanojen kohtaloa Hellolle sen syödessä onnessaan keittoa. Kuullu, et kanat voi juosta ympäriinsä ilman päitäkin.”
Rapsuttelin Steffeä, joka tungi päänsä karsinasta roikottaen alahuultaan.
”Kanoista toiseen. Ootko ikinä aatellut, että voisit ostaa ravuria? Tai tuli mieleen vain, kun talli on niin ratsupainotteinen. Että oletko vannoutunut ratsuihminen?”
Suustani tuli enemmän sanoja ulos kuin olin tainnut puhua kahteen päivään. Eetu katsoi minua vuorostaan hieman hämmentyneenä.
”Pitää varmaan korjata se lenksuva ovenkahva”, hymähdin miehelle lähtien etsimään ruuvimeisseliä.
Sen jälkeen veisin Steffen nauttimaan maastosta, ja unohtaisimme koko muun maailman edes hetkeksi. Unohtaisimme sen, jos Steffe ei joku päivä olisikaan enää minun.

Satasella jorpakkoon
1. marraskuuta 2020 Karoluksen ravit
Pätkä ravien järjestäjän, Ripan, kirjoittama:
”Phantom Fox otti lähdöstä keulat ja pakeni muilta tavoittamattomiin. Seelonce Feenee otti tehtäväkseen vetää Phantom Foxin jätätämää porukkaa ja räväytti lopussa vielä tiukka tahtisen kirin jossa taakse jäi rinnalla roikkunut Radical Chocowhoop. Radical Chocowoop roikkui Seelone Feeneen rinnalla mutta ei jaksanu vastata sen kiriin ja jäi kolmanneksi. Icaros Hope hyökkäsi ulkoradoille parijonosta ja teki tiukan kirin ulkoratoja pitkin jääden kuitenkin neljänneksi. Yokai Ach lähti seuraamaan Icaros Hopea parijonosta ja tuli helposti viidenneksi. Few Will Notice jäi Seelone Feenen taakse pussiin ja antoi lopussa vielä pahasti periksi. K. Holiday Eve juoksi Few Will Noticen perässä ja antoi lopussa vielä pahemmin periksi kuin edellä juossut. Ghost Snilli laukkasi ilman syytä puolessavälissä matkaa eikä saanut enää uudelleen vauhtia päälle. K. The Damn Berry Bomb lähti lasikasti liikkeelle eikä meno maistunut senkään jälkeen tamma jäi juoksemaan muiden perässä yksinään. Radical One Man Show kiersi lähdöstä pikään kolmatta ja kun paikkaa parijonossa ei auennut. Ori pudottautui kolmannelta juoksemaan muiden takana kaikkensa antaneena.”

Päästessämme Karolukseen Steffe uhkui energiaa. Eilinen vapaapäivä taisi olla orille liikaa, sillä talutettuani se ulos trailerista ori uhkui energiaa. Hyvä, jos se pysyi trailerin kyljessä kiinni eikä lähtenyt ravaamaan ympäriinsä koppi perässä. Paikalla oli myös Wäckelinin porukkaa. Paikalle olivat saapuneet setäni Markus sekä raveissa ohjastina toimivat Lari ja Leo. Leo oli minulle jo tuttu vuosien takaa. Olimme monta kertaa ajaneet yhdessä. Lari oli kuulemma joku Jällivaaran naapurin poika, joka hiljaisena varusti hevosia katoksessa. Joukossa oli myös Joosef nuoren lämminverisensä kanssa Oljon kanssa. En ollut ikinä pahemmin puhunut miehelle. Markus kertoi hänestä enemmän, ja Oljo kuulemma asusteli myös Wäckelinissä sekä peittosi Markuksen Bonnien melkein joka lähdössä.

Jännitys oli suuri, sillä Karoluksessa kilpailtiin isoista rahasummista.
”Sulta loppuu kohta kynnet kesken, jos pureskelet yhtään kovempaa”, Leo virnisti minulle meidän katsellessa ensimmäistä lähtöä, jossa Joosef ja Markus ajoivat hevosiaan.
”Oljolla on etukenttäoikeus. Se on kasvanut näille radoille”, hymähdin Leolle.
Minua jännitti. En tiedä, oliko minua koskaan jännittänyt näin paljon. Steffe oli näyttänyt 2-vuotiaana, mistä se oli tehty, ja seuraavat ravit, mitä sillä oli edessään, näyttivät, mihin suuntaan me mentäisiin. Pärjäisikö ori loisteliaasti vai mentäisiinkö me satasella jorpakkoon? Markuksen Bonnie joutui pussiin, mutta Joosefin Oljo piti hyvin kärkipaikkaa. Tamman vieressä piti kiriä toinen hevonen. Jos se vain olisi edes Wäckelinin hevonen, niin olisin ylpeä, vaikka en tuntenut Oljoa tai Joosefia sen paremmin. Puristin tiukasti Leon käsivartta ja piilotin kasvoni hänen olkapäähänsä. Hevoset tulivat niin rinta rinnan kohti maalia. Oljo juoksi voittoon, ja yleisö nousi hurraamaan.

”Muista pitää silmät auki lähdön ajan”, Leo naurahti kietoen kätensä ympärilleni meidän kävellessä ripeästi kohti varikkoaluetta.
Lari oli lämmitellyt kevyesti Steffen ja Leon ajaman Cocon. Ne olivat saman tallin kasvatteja, vaikka suvullisesti niillä ei ollut mitään yhteistä.
”Häviäjä tarjoaa kaljan!” Leo virnisti minulle päästyään Cocon kärryihin.
”Ette te ole ennenkään meillä pärjännyt”, hymyilin leveästi Leolle.
”Kerta se on ensimmäinenkin.”
Napsautin kypärän päähäni ja tarkistin vielä ajovaatteideni olevan asiallisesti. Kävelin kohti Laria, joka piteli kaikin voimin Steffeä paikallaan.
”Steffe käy aika kuumana. Lämmitellessä painoi ohjalle aika paljon”, Lari kertoi.
”Steffe, paikka!” murahdin orille, joka vilkaisi minua kohti hörähtäen, mutta sen keskittyminen herpaantui nopeasti. ”Hyppään äkkiä kärryille, jos jaksat pidellä sitä vielä hetken.”
Steffe heitteli päätään ja kertoi minulle, että nyt lähdettäisiin.
”Voitko huikata Markukselle, että tulee taluttamaan Steffen radalle? Tästä ei tule mitään”, pyysin Larilta.
Pian Markus ilmestyi rinnalle ja auttoi minua ohjaamaan Steffen radalle seuraavaa lähtöä varten. Steffe ei ollut ikinä käynyt näin kuumana. Se ei helpottanut ollenkaan jännitystäni, sillä ensimmäistä kertaa ikinä pelkäsin, että se olisi Steffe, joka veisi minua.

Vedimme pari lämmittelykierrosta vielä ennen lähdön alkua. Steffe hörisi malttamattomana. Puristin tiukasti ohjia kädessä. Olin tekemässä jo päätöksen hankkia painoliivin, että perseeni varmasti pysyisi penkissä. Tai köyttäisin itseni kiinni. Lari ajoi meidän rinnalle. Steffe katsoi parivaljakkoa levottomana ja pidensi askeltaan.
”Prrr, poika.”
”Ootko varma, että pärjäät poikas kanssa? Sulla kuitenkin melkein lähdön lupaavin ja veikatuin hevonen alla”, Leo naureskeli minua.
Mieleni teki heilauttaa ajoraippaa Leon suuntaan, mutta sitä en voinut tehdä, joten tyydyin vain näyttämään kieltäni.

Lähtö alkoi. Steffe sai lupaavan paikan ja sai paikan kolmosena. Phantom Fox juoksi lujaa jo jossain kaukana, ja Steffe piti paikkaansa Seelonce Feeneen rinnalla. Ne juoksivat lujaa. Joka askeleella, kun edellä juokseva ori oli karata, Steffe harppoi sen kiinni. Yritin jopa hieman jarrutella Steffeä, mutta minulla ei ollut enää mitään ohjastuntumaa orin suuhun. Se painoi menemään kuumeisena eikä suostunut jättämään väliä edellä menevään, vaikka jäljellä oli vielä puoli kierrosta. Minua hirvitti. Se oli pelottava tunne, kun ainut, mitä pystyit tekemään, oli vain pitää kärryistä kiinni ja istua kyydissä. Toivoa, että tuntuma hevoseen palaisi. Steffe painoi lujaa, mutta ei pysynyt enää imussa. Muita hevosia alkoi pikkuhiljaa juosta ohitsemme. Yritin kirittää Steffeä maaliviivan lähestyessä, mutta ei: vauhtimme vain hidastui. Toivo oli menetetty. Saavuimme maaliin edellä juoksevan tamman vanavedessä. Steffessä ei ollut vetoa. Steffen ennätys oli kolme sekuntia huonompi, mikä normi oli. Me olimme hävinneet. Emmekä vain hävinneet Leolle ja Cocolle tai voittajalle. Hävisimme kaikille luokan muille yhdeksälle hevoselle. Olimme hävinneet koko luokan.

Steffe ravasi laiskasti kohti varikkoaluetta luokan voittajan noutaessa loimea. Ori oli uupunut. Se hengitti raskaasti. Tilanne tuntui uskomattomalta. Steffe jaksoi juosta kahden kilometrinkin matkaa. Miten se oli onnistunut vetämään itsensä niin piippuun? Käteni tärisivät jännityksestä, pelosta, shokista. Ori ei ollut ikinä lähtenyt käsistäni. Nyt se oli vain painanut menemään kuin unohtaen, että olin istunut kyydissä. Nielin pettymyksen kyyneliä. Tämän piti olla varma juttu. Steffeä oli povattu lupaavaksi ravuriksi, ja nyt kaikki oli mennyt päin seinää. Olimme olleet lähdön huonoin hevonen.
”Missäs on mun kalja?” Leo naureskeli minulle saapuessaan viereeni.
Coco oli ollut kolmas. Se oli päässyt hyville rahasijoille. Tämä oli jopa ollut yllättävä veto Cocolta. En vastannut mitään Leolle. Yritin vain pureskella kieltäni. Lari ja Markus tulivat meitä vastaan.
”Hei, olihan Steffe hetken aikaa kärkikolmikossa”, Leo katsoi minua kulmakarvojensa alta.
”Ihan sama, meetvurstia koko hevonen”, murahdin ja ohjasin Steffeä maastoa kohti loppuverryttelyjä varten.
”Älä nyt, Cami. Tekee teillekin hyvää joskus hävitä”, Leo yritti.
”Se vei mua kuin halpaa makkaraa”, yritin niellä pettymystäni.
Halusin vain pois kaikesta. Häpesin silmäni päästäni. Olin antanut Steffen viedä minua, miten se haluaa. Olin ajatellut, että välipäivä tekisi orille hyvää. Yritin kokeilla jotain uutta, mutta olin vain mokannut täydellisesti.
”Leo, anna tytölle omaa tilaa!” Markus murahti miehelle, joka yritti seurata minua Cocon kanssa.
Steffe liikkui veltosti. Olin varma, että kaikki olisi tässä. Hevonen oli pilalla. Minä olin pilannut sen.

Mulla on ollut ihan hirveä blokki päällä. Jos tein haastavan vastauksen, uskallan ehkä väittää, että Hellon oli jopa pahempi. Olen lukenut pätkän varmaan 20 kertaa läpi, kirjoittanut varmaan 3 eri versiota ja käynyt päässäni läpi 10 erilaista pätkää, mutta nyt yritetään!

Ei mee ihan putkeen 2/3
Yritin sit olla vaikka kasan paskaa
Ei mee ihan putkeen – välitarina

Jos et ois niin ärsyttävä
Se Hello, jonka minä näin. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa Helloa. Mies sai minut hämmästymään. Kyseenalaistamaan kaikkea, mitä kävinkään pienen pääni sisällä. Hän vain iski mehumukin naamani eteen kuin nyrkin pöytään. Yritin haroa miehelle vastaan kaikessa, kuten olin aina tehnyt, mutta ei. Hello löi minulle kylmänviileästi faktaa pöytään. Ensimmäistä kertaa ikinä Hello sai minut vapisemaan. Se oli myös hetki, kun ihannoin Helloa. Olin minä sisälläni huutanut apua, mutta en koskaan uskaltanut sanoa sitä ääneen. Ei, vaikka Hilma yritti puhua minulle, Markus yritti aktiivisesti kysyä kuulumisia tai Viljamikin yritti tivata asiaa minulta.

Minusta tuntui, että Hello näki pääni sisälle asioihin paljon pidemmälle kuin itse kykenin. Hello ahdisti minut nurkkaan. Teki oloni mahdollisimman tyhmäksi ja marttyyriksi. Samalla hän sai minut pienesti tajuamaan, etten minä ollut yksin. Olin yksin, koska halusin olla yksin. Joskus sitä vain oli niin vaikeaa luottaa ihmisiin tai edes omiin ajatuksiin. Silloin sitä tunsi olonsa yksinäiseksi.

”… mä voin pitää sua kädestä jos mentäs ajeleen sillä sun Steffellä…”, Hello tokaisi yllättäen.
”… mutta susta ei hirveästi oo apua hevoshommissa. Ja mulla on töitä…”, yritin vänkätä miehelle vastaan.
”Tyky-toimintaa! … tuun pitään sua kädestä.”
”Että sää oot oikeesti ärsyttävä!”
Sitä Hello oli. Aina hän oli ärsyttämässä. Hello tiesi keinot, kuinka saada höyryt nousemaan korvista ulos.

Steffe oli niin komea. Sen mustanruskea karva kiilteli suulin himmeässä valossa. Silitin sen silkkistä turpaa unohtaen hetkeksi Hellon läsnäolon. Steffe hipaisi takkini taskua herkkujen toivossa, ja hymähdin orille salaa. Ihan kuin en olisi äsken vuodattanut Hellolle puolta maailmaa ja itkenyt silmiä päästäni.
”Ei kai se ihan paska hevonen oo”, Hello taputti Steffeä kaulalle.
Steffe yritti kääntää päätään miehen suuntaan herkkujen toivossa, mutta riimuun kiinnitetyt ketjut estivät sen liikkeen.
”Ei sillä on vaan paska valmentaja ja ohjastaja. En mä tiedä. 2-vuotiskausi alkoi niin lupaavasti. Sit vaan koko 3-vuotiskausi on mennyt ihan penkin alle. 18 startista Steffe on juossut kerran toiseksi, kolme kertaa kolmanneksi ja kaksi kertaa neljänneksi. Se vain hyytyy aina kaikilla matkoilla. Ehkä oon treenannut sen puhki…”
”Ethän sää oo hevosta pilannut. Teillä on mennyt vaan 12 muuta starttia vähän heikommin.”
”Vähemmän harmittas, jos se olis oma hevonen. Mulla on vaan hirveet suorituspaineet kaiken kanssa. Tuntuu, että yritän antaa kaikkeni, mutta silti en saa takaisin mitään. Ihan sama, mitä yritän”, puuskahdin.
”Sun pitää rentoutua. Ei kaikki oo aina kilpailua. Välillä sullakin voisi olla ihan hauskaa. Kukaan ei oo Camilla syyttämästä sua mistään. Se, et oot sinä itse, joka syyttää itteensä kaikesta.”
”Onks mää ikinä sanonu sulle, et jos sää et ois noin rasittava, niin voisin jopa rakastaa sua?” katsoin miestä huvittuneena heittäen tätä pesusienellä.
”Kiitos! Tämän Camillan näkemistä olen odottanut”, Hello hymyili minulle leveästi.
Hymy kaikkosi kasvoiltani vakavuuden ottaessaan tilaa.
”Haetaan nyt ne koppakärryt, niin päästään joskus liikkeellekin!”

”Ota tuosta narusta kiinni, niin et tipu kärryiltä”, ohjeistin Helloa itse istuen ohjasten päälle ja ottaen lenkit käsiini.
Steffe oli yllättävän rauhallinen ja maltillinen. Se vain kuikuili ympärilleen meidän asettuessa mukavasti kärryille.
”Säähän lupasit tän ajelun mulle jo alkuvuodesta”, Hello muistutti.
”Aikansa kaikella.”
Steffe lähti rauhallisesti kohti Jätinhautuumaata. Maa oli harmaa. Minua ärsytti vaihtelevat kelit. Tulisi se lumi nyt vain, niin olisi edes valkoista ympärillä.
”Kai sä Camilla oikeasti tajuat, että voit puhua mulle mistä vaan ja milloin vaan. Ei sun yksin tarvi juosta maailmaa pakoon”, Hello katsoi minua pehmeästi silmiin.
Se Hello, joka oli istunut minun kanssani tuvan pöydän ääressä, oli kaikonnut. Nyt vieressäni istui se Hello, jonka tunsin paremmin.
”Hitto, Hello. En tiedä kyllä, mitä tekisin ilman sua. Kuuntelit mua silloin Suden keissinkin aikaan. Ja nyt tää. Musta on varmaan tosi hyvä kuva sun päässä.”
Hello tuhahti.
”Kai sä Hello tiiät, että sääkin voit luottaa muhun. Et sun ei aina tarvi olla mun kivijalka. Määkin osaan kuunnella.”
Hello vetäytyi hieman hiljaiseksi.
”Lupasin sulle sillon joskus, et saisit ajaa Steffee. Sillon tänään näköjään laiska päivä, joten ole hyvä, monsieur”, hymähdin Hellolle ojentaen ohjat miehen käsiin.
Vielä puolitoistatuntia sitten olin rääkynyt karsinan lattian pohjalla. En voisi sanoa, että oloni oli parempi, mutta jollain tapaa helpottuneempi se oli.

Maailman hienoin hevonen

Vähin äänin
Muistan ikuisesti päivän, kun näin ensimmäistä kertaa Steffen. Se oli ollut jo silloin hieno vaikkakin pannahisen kakara. Se oli heittänyt porkkanaa ilmaan kuin mikäkin sirkuspelle. Sain päättää sen lempinimen. Steffe sopi pienelle orille kuin nenä päähän. Se tuntui siitä hetkestä jo omalta. Sitäkin parempi päivä oli, kun Steffe saapui Hopiavuoreen. Sain esitellä sille ikioman karsinan, tulevat tarhakaverit ja joka ikisen kivenkolon, joka oli tullut jo minulle tutuksi. En ikinä ollut pystynyt käsittämään, minkä vastuun Gunnar luovuttaisi minun käsiini. Hän oli halunnut, että koulisin hänen hevosestaan juoksijan.

Se hetki, kun olimme lähteneet radalle ensimmäistä kertaa treenaaman. Ratahan ei missään huippukunnossa ollut ja sai pelätä katketakseen, että Steffe teloisi jalkansa. Onneksi minulle oli ollut Susi apunani. Kaikki oli sujunut paljon helpommin kuin jos olisin yksin ollut, ja saimme aikaottojakin ensimmäistä kertaa. Steffe oli niin nuori ja viaton. Päästeli höyryjä ja näytti, että olisi hyvä hevonen. Tai ehkä vielä jännittävämpää, kun meillä oli edessämme ensimmäinen lähtö.

Steffe oli ollut jonkinlainen purkinavaaja. Iso askel minun ja muiden hevosten omistajien kanssa. Tokkopa, minä olin osannut puhua Eetun ja Suden kanssa tallitöistä, kun taas tuvassa istuessa oli hankalampaa valittaa natisevissa maneesin ovista Sonjalle ja Marshallille. Se, kun oli oma hevonen, josta puhua, aukaisi ovia enemmän. Pystyttiin päivittelemään, kuka esimerkiksi haluaisi lähteä maastoon tai mitä proteiineja jokainen syötti omalle kullannupulleen. Ilman Steffeä olisin tuskin tutustunut ikinä sen paremmin Helloon. Mutta Hello halusi päästä ravihevosen kyytiin ja Hello halusi tulla hurraamaan katsomoon, kun oli Steffen startin vuoro. Hello ei aina ollutkaan niin raivostuttava, vaan välillä jopa siedettävä tapaus.

Tai kun Steffe oli voittanut raveissa ensimmäisen kerran, ja me saimme kotiin vietäväksi mustan loimen, joka koristi makuuhuoneeni seinällä. En ollut keksinyt sille parempaakaan paikkaa. Keräsin hiljalleen Steffen tavaroita autoon ja kävin mielessäni muistoja, joita ne ostivat esiin. Esimerkiksi pölyharja, jonka puuosaa Steffe oli huomaamattani päässyt jyrsimään. Orin sadeloimi, jonka olin edestä korjannut ompelukoneelta orin yritettyä riisua se pois päältään. Tai Steffen poskihihnoihin kiinnitettävät himmentimet, jotka eivät olleet ikinä päässeet paketista asti käyttöön. En ollut ikinä kokenut, että ori olisi niitä todellisuudessa tarvinnut.

Kello oli vasta kahdeksan aamulla, mutta totuttuun tapaan istuin Eetun seurana tuvassa kahvipöydän ääressä lukemassa Ilkka-Pohjalaista. Halusin lähteä ennen kuin liikaa porukkaa saapuisi tallille. En halunnut enkä jaksanut selitellä kenellekään mitään. Halusin vain olla rauhassa Steffen kanssa.
”Onko teillä jotkut ravit viikonlopulle suunnitteilla?” Eetu uteli.
Pudistin päätäni tiukasti Ilkka-Pohjalaisen takana.
”Mitäs te Ruotsiin asti lähdette? Vai joko Steffelle on morsiamia tiedossa?” Eetu yritti uudestaan.
”Olisikin vain astutusreissu. Tuota, Eetu…”, nielaisin ääneen. ”Steffe lähtee.”
”Kuinka pitkäksi aikaa?”
”Mää en tiiä.” Painoin kasvoni käsiini. ”Sen takia mun pitäskin varmaan sanoa Steffen tallipaikka irti. Maksan kyllä helmikuun ei siitä huolta tai sen verran mitä se irtisanomisaika on.”
Tiesin, että Eetun mielessä kyti kysymys: Miksi Steffe lähtee? Mies oli kohtelias ja kiltti minua kohtaan, ettei udellut minulta asiaa yhtään enempää.
”Steffe lähtee valmennettavaksi. Gunnar oli löytänyt jonkun pätevän. Jos ei vain puhuttaisi asiasta liikaa, en ainakaan jaksaisi vielä kysymyksiä Hellolta tai muilta.”
Mitään sanomatta Eetu antoi minulle myötätuntoisen ilmeen ja puristi tiukasti kättäni. Hymähdin vienosti miehelle.

Kahvit juotuamme ja Ilkka-Pohjalaisen selattuani läpi vähin äänin Eetu auttoi minua pakkaamaan Steffen traileriin ja kantamaan viimeiset kassit peräkonttiin. Kiinnitimme Steffen hiittikärryt trailerin perään suojaten ne. Meillä olisi edessä pitkä matka. Ensin Vaasan satamaan. Lossilla Pohjanmeren yli Uumajaan, josta setäni Markus hyppäisi kyytiin. Hän menisi paremman puutteessa ruotsin tulkista.
”Se olisi menoa nyt, Steffe. Sano hyvästit Hopiavuorelle”, kuiskasin hiljaa itsekseni Hopiavuoren jäädessä taaksemme.
Me katoaisimmekin kuin yöhön ja palaisin vain yksin kotiin tyhjän trailerin kanssa. Sitten elämä voisi alkaa niin kuin Steffeä ei olisi ikinä ollutkaan.

En tiedä, kuuluuko tämä tarina tänne, mutta oli silti kerrottava pois. Kuitenkin höllästi Camillaan liittyen. Ja tätä ei tosiaan tarvitse kommentoida!

Gunnarin kertomaa:

Pullaaja
Ori hörähti ja katsoi uteliaana tarhan reunalla roikkujia. Se heilautti häntäänsä ja ravasi toiseen päähän tarhaa. Sen askeleet olivat korkeat ja suurehkot. Olihan se komea näky. Mustanruunikko, jonka lihakset uhkuivat voimaa jokaisella ottamallaan askeleella.
”Hitto, mikä sillä on”, Gunnar murahti vieressä seisovalle Markukselle, joka oli hetki sitten näyttänyt kuin olisi ollut peura ajovaloissa.
”Harmi, kun hevosille ei tehdä samanlaisia mielenvikatutkimuksia kuin ihmisille”, Markus huokaisi.

Steffe oli korskunut tallin käytävällä ollessaan. Se oli saapunut kesälaidunkauden jälkeen takaisin Wäckeliniin. Sen valmennuksesta muualla ei ollut ollut hyötyä. Oli se yhden ykkössijan juossut vieraan kuskin ajamana, mutta niin se oli juossut aikaisemminkin. Mitään kehitystä ei ollut huomattavissa. Se oli ollut jopa rauhallisempi vielä Camillalla ollessaan. Se tepsutteli rauhattomana ja heilutti päätään. Gunnar auttoi Markusta valjastamaan Steffeä ja yritti varoa varpaitaan.
”Turvakengät varmaan pitäisi hankkia”, Gunnar naurahti.
Ulkona Markus piteli Steffeä paikallaan samaan aikaan, kun Gunnar kiinnitti kärryt Steffen valjaisiin. Markus oli kokenut ravimies, mutta Steffe pyrki eteenpäin voimalla, että hyvä, jos Markus sai sen pidettyä aloillaan. Ei auttanut kuin sitoa se paikoilleen ja valjastaa yhdessä tuumin.

Radalla Steffe puski eteenpäin kuin hyöryjuna. Siitä ei näkynyt, että eilen olisi tehty samanlainen hikilenkki. Yleensä ravurille riitti kolme ajoa viikossa, mutta tämä oli jo Steffen kolmas peräkkäin. Jos sitä ei ajanut, sitä sai olla hakemassa kylän raitilta. Steffeä ei pidätellyt puuaidat tai sen pahemmin sähköt. Orilla oli suorat kuolaimet, joiden ajatteli pehmentävän ohjasotetta suuhun. Steffe vain löi leukansa lukkoon eikä toppuutellut vauhtia Markuksen pidätyksistä huolimatta. Oli todettu, ettei Gunnar tai hänen lapsenlapsensa Linnea istuutuisi Steffen kärryillä. Leon tai Markuksen käsissä se vielä pysyi jotenkin. Gunnarin mielessä oli käynyt iskeä kovempaa kuolainta tai kitarautaa hevosen suuhun, mutta hän uskoi siitä olevan vain enemmän haitaksi. Jos hevonen ei juossut kunnolla, niin sitten se ei juossut. Oli kokeiltu kiintomartingaalia, pehmeämpää puoltajankuolainta, leikkiketjua kuolaimessa ja niskasekkiä. Mistään ei tuntunut olevan hyötyä. Tai jos yhdellä kerralla oli ollut, niin seuraavan kerran Steffe taas pullasi.

”Mitä sitä niin sitä hevosta murehdit? Myyt jollekin toiselle tai pistät makkaraksi”, Linnea ihmetteli ukiltaan.
”Ei siitä meetvurstia voi tehdä”, Gunnar totesi pyöritellen partaansa sormien välissä.
”Johan se repi isää taas kolme kierrosta vain rataa ympäri”, Linnea tiuskaisi hieman ärsyyntyneenä.
”Mmm”, Gunnar mutisi.
”Steffe on vielä jonkun kohtaloksi joku päivä”, Linnea vain kimmastui yhä enemmän.
”Camilla ei antaisi minulle anteeksi, jos saisi tietää syövänsä Steffeä aamupalaleipänsä päällä”, Gunnar murahti.
”Mitä väliä Steffellä tai Camillalla on? Jos ei juokse, niin ei juokse”, Linnea tiuskaisi nousten pöydästä ja poistuen huoneesta ovet paikkuen.
”Jos vain tietäisit”, Gunnar murahti hiljaa.
Linnea ei ollut perinnyt isänsä rauhallisuutta, vaan äidinsä kunnianhimoisuuden. Nainen oli vielä liian nuori ymmärtämään, miksi tallia ei voinut vain täyttää voittoa juoksevilla hevosilla. Jokainen hevonen tai ihminen, joka astui Wäckeliniin pihalle, löysi heti paikkansa Gunnarin sydämestä.

Gunnar hieraisi partaansa ja kohaisi asentoaan. Hän muisti täydellisesti sen sateisen kesäpäivän, kun nuori vielä alaikäinen Camilla istui hänen ja hänen vaimonsa Lotan talon edessä. Gunnar oli yrittänyt kysyä Camillalta kaikkien mustelmien alkuperää, mutta Lotta oli hätyyttänyt häntä olemaan hiljaa ja ohjattanut tärisevän naisen keittiöön istumaan. Ensin Camilla ei halunnut puhua, vaan mieluummin auttoi tilan töissä ja leperteli eläimille. Gunnar oli ajatellut soittaa Camillan äidille tai edes Markukselle, jos kukaan tiesi mitään, mutta Lotta oli käskenyt hänen antaa tytölle aikaa. Päivien kuluessa ja mustelmien hälvetessä Camillan kasvoilta hän alkoi myös puhumaan. Kertoi illan tapahtumista ja kuinka oli matkustanut Ruotsiin junalla ja liftaten. Lotta oli puristanut tiukasti itkevää tyttöä, ja Gunnar oli vain seisonut paikoillaan häkeltyneenä. Hänen olonsa oli niin tyhmä. Miten ei voinut olla tajunnut mitään 17 vuoteen, vaikka Camilla kävi joka vuosi kesäisin ja jouluisin. Illalla Camillan ollessa jo nukkumassa Gunnar kirosi itseään ja maailmaa Lotan kuunnellessa ja lohduttaessa häntä. Hänen vaimonsa silmissä kiilsi sama kipu, jota hän ei vain sanonut ääneen. Kaksikko ymmärsi toisiaan sanomattakin. Hetken mies toivoi, että saisi edes hetkeksi vaimonsa takaisin. Lotta kertoisi, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei hän sitä osannut yksin tehdä.

Gunnar nousi tuoliltaan ja palasi takaisin aidalle, jossa oli aikaisemmin seisonut Markuksen kanssa. Steffe ravasi aidalle tyytyväisen näköisenä ja hamuili vanhan miehen kättä.
”Mikset voisi vain juosta? Olla Camillan tuki ja turva? Ei tarvitsisi edes juosta lujaa. Olisit vain rauhallisempi etkä ryöstäisi joka pirun kerta”, Gunnar murahti hevoselle, vaikka ei oikeasti osannut olla sille vihainen.
”Sinun oli tarkoitus olla minun anteeksipyytöni Camillalle kaikesta. Miten olinkaan aina niin typerä? Lähetin hänet junaan, vaikka Camilla ehdotti, jos voisi olla vielä viikon. Sinun oli tarkoitus viedä hänet tähtiin”, Gunnar avautui hevoselle, joka katsoi tummanruskeilla silmillään takaisin.
”Mitä me tekisimme? En minä sinua makkaratehtaalle vie, vaikka Linnea uhkailee. Eikä sinua voi kenellekään muullekaan myydä. Vievät sinut itse makkaraksi.”
Steffe painoi päänsä Gunnarin syliin. Mies hieraisi kosteaa poskeaan.
”Mikset voisi näyttää kaikille tätä puoltasi? Vihaisivat sinua vähemmän. Tajuaisit, kuinka kiltti osaatkaan olla. Ettet sinä tahallasi ketään revi ympäri ravirataa”, Gunnar rapsutti oria otsatukan alta.
”Nythän sen minä keksin!” Gunnarin silmissä välähti.
Hän taputti Steffeä tarjoten sille pienen herkun ja kuin juoksujalkaa kiirehti takaisin kohti taloa.

Jos tänään katsotaan raveja jalkapallon sijaan?
”Siellä tulis just Espanja-Brasilia-matsi samaan aikaan”, Susi murisi minulle sohvan nurkasta.
”Tän kerran, ravureiden Virtuaaliderby-finaali tulee vain kerran vuoteen ja nyt se tulee vieläpä suorana!” naurahdin popkornien poksuessa mikrossa.
”No jos tallennetaan se?”
”Miksei sit tallenneta se jalkapallomatsi?”
”No, ei se oo sama asia.”
”Niiinpä”, venytin sanaa. ”Pliis, Susi. Tän kerran. Lupaan tehä ruokaa viikon.”
”Mmm…”
”Leo sano, et siel on Markus ohjastamassa jotain hevosta.”
”Onks se Wäckelinistä vai?”
”Ei mitään hajua.”
”Leo vois kyl ruveta maksaa meille vuokraa.”
”Tarjoohan se aina pitsat tai ostaa jääkaapin täyteen ruokaa.”
”Niin, makkaraa ja kaljaa,” Susi muhahti.
”Jos hankitaanki kolmen huoneen asunto”, naurahdin.
”No johan se nukkuu sun huonees.”
”Lattialla ja vaan, koska sää aina melskaat aamuisin.”
”Et sää ikinä valita.”
”Mää en ookaan nii prinsessa.”
”Kuorsaatki niin lujaa”, Susi hymähti.
Olisin heittänyt häntä vesilasillani, mutta en olisi kuitenkaan jaksanut siivota siruja, jotka tunkeutuivat listojen väliin.
”Meidän kyl pitäs hankkia uusi sohva”, vinkkasin Sudelle.
”Mikä vika tässä on?” Susi kysyi kummastuneena ja taputti vanhaa mustaa kolmen istuttavaa nahkasohvaa.
”Eihän se kaikkein mukavin ole.”
Vastaukseksi Susi heitti minua sohvatyynyllä.

”Täällä lähti viimeinen lähtö nopeimmilla kylmäverisillä. Vauhtia niihin poppareihin!” Susi mylvi.
”Ei ne sen nopeampaa poksu”, mutisin vastaukseksi.
Wäckelinissä oli monta nuorta hevosta, mutta voisihan olla, että Markus olisi ajamassa jotain vierasta hevosta. Leo oli kertonut, että Derbyn ensimmäinen ja toinen karsinta oli juostu Wäckelinissä. Sinänsä minua harmitti, että tieto oli mennyt ohitse korvieni. Olisin halunnut nähdä, kuinka Wäckelinin ravirata olisi täyttynyt autoista ja radalla olisi pyörinyt lupaavia juoksijoita. Olisiko Markuksen oma Bonnie juoksemassa finaalissa? Toisaalta se ei ollut kaikkein vauhdikkain hevonen. Markus oli suunnitellut sen laittamista tauolle. Istuin sohvalle Suden viereen ja etsin mukavaa asentoa.
”Hauska nimi. Herra Hips”, Susi naurahti lähdön voittajalle.
”Välillä tuntuu, ettei ravimiehillä ole yhtään ajatuksenjuoksua nimiä keksiessä.”
”Ne ovat kuitenkin jo itsessään viihdyttäviä.”
”Sitä en kiellä”, hymähdin.

Lämminveristen finaali oli alkamassa. Hevosia tuli radalle ja kamera kuvasi rataa koko kehältä. Esittelykierros oli alkamassa. Siellä oli mukana isojen tallienkin hevosia. Oli Karolusta, Ninitraa, Aken ravitallia, Lily Trottersia…
”Missä se Markus on?” yritin tuijottaa ruutua.
Kamera aina zoomasi esiteltävän hevosen kohdalle. Yhtäkkiä käsi takertui olkaani ja kynnet painautuivat ihooni. Katsoin häkeltyneenä Sutta ja sitten televisioruutua. Oma käteni pakeni suuni eteen.
”Onko se?”
”Voiko se olla?”
”Kyllä se on.”
Pieni ilon kyynel tuhertui silmäkulmaani. Olin varma, että Gunnar oli myynyt sen pois. Siellä se nyt porskutti tutun ylpeän näköisenä kuin silloin, kun olin itse istunut sen kärryillä.
”Steffe”, Susi sai sen sanottua.
”Se, se on se.”
Pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen kasvoiltani. Minun Steffeni. Se oli televisiossa. Se oli päässyt karsinnoista finaaliin, ja nyt kärryillä istui hymyilevä Markus. Steffe oli lähdön nopein juoksija ennätykseltään, mutta en pitänyt sitä minään huomioiden Steffen heikon kauden keväältä. Osasin vain kuvitella, kuinka orilla oli menohaluja. Toivoin vain, että he pääsisivät ehjänä maaliin, vaikka nyt oli kova voittosumma tarjolla. 100 000 euroa. Otsonmäellä sillä summalla ostaisi jo hulppean omakotitalon isolla tontilla.

Hevosia ohjattiin järjestykseen auton taakse. Steffe oli ulkoreunalla juuri siiven takana. Paikka saattoi olla hyvä tai huono. Markus on taitava kuski, uskottelin itselleni. Auto lähti kiihdyttämään ja hevoset sen mukana. Istuimme kuoleman hiljaisina Suden kanssa kuin aaveen nähneinä. Puristin käsiäni yhteen. Siinä hetkessä, kuinka ateisti olinkin, rukoilin hiljaa, että he voittaisivat. Kuinka makeaa se olisikaan? Virtuaaliderbyvoittaja 2021 Radical One Man Show. Matka oli totuttua pidempi. 2 600 pitkää metriä. Steffe oli huono pitkillä matkoilla. Se usein juoksi itsensä jo ensimmäisellä kierroksella väsyksiin. Näin Markuksen kasvoilta, minkälainen pidätteleminen hänellä oli orin kanssa. Steffe jäi juoksemaan kärkikolmikon taakse. Fiksua Markukselta. Antaa kärkihevosten väsyttää itsensä jo alussa, mutta pysyä mukana imussa. Toisessa mutkassa joku laukkasi. Olin varma, että se oli Steffe. Se kaikki olisi mennyt siihen, mutta ei. Se ravasi rytmikkäänä. Pari hevosta tippui kärjestä. Samassa joukossa juoksi neljä hevosta saavuttaessa toiselle kierrokselle. Siellä Steffe yhä oli. Kärjen mukana. Juoksi niin sulavasti. En ollut varma, olinko tunnistaa hevosta.

Viimeinen suora häämötti. Ohjastajat kirittivät ajokkejaan. Olin varma, että Steffe tippuisi. Jos se juoksisi itsensä hienosti neloseksi. Ei hyytyisi niin, että joku pääsisi takaa ohi, ja pääsisi yhä hyville palkintosijoille. Yksi hevonen tippui hieman joukosta. Kaksi hevosta kiihdyttivät ja erkanivat kärjestä askelten lähestyessä maaliin.
”Rintarinnan taistelu. Kumpi voittaa? Monarch MacLily vai Radical One Man Show?” juontaja kuulutti televisiossa.
”Ei voi olla. Steffe taistelee ykköspaikasta.”
Olin niin häkeltynyt ja jännittynyt, etten kyennyt istumaan. Seisoin kädet täristen ja katse tiukasti televisiossa. Sekunnit tuntuivat minuuteilta. Maa tumisi korvissani. Olisin hyvin voinut kuvitella itseni katsomon tai aidan vierelle. Hevoset juoksivat aivan vieretysten ja ylittivät maaliviivan.
”Voittaja turvan mitalla on Monarch MacLily…, toisena maaliin tulee Radical One Man Show ohjastajanaan Markus Vanhaniemi,…”, juontaja kuulutti.
”Kuuliks sää?” hypin riemuissani ja hyökkäsin Suden kaulaan. ”Steffe oli toinen!”
”Aivan huikeaa!” Susi sanoi yhtä häkeltyneenä.
”Steffe on Virtuaaliderbyn toinen, vaikka Gunnar sanoi, ettei siitä tule juoksijaa.”
”Se on!”
”Steffe juoksi 15,1! Se on kärkihevosten aikoja noilla matkoilla!”
En oikein tiennyt, miten päin olla. Olin vain niin iloinen. Kaivoin kännykän ja soitin Markukselle. Olin varma, että ääneni tärisi. Tiesin, ettei hän vastaisi. Hän oli vasta matkalla varikkoalueella.
”Leo Markuksen kännykässä”, kuului vastaus.
”Leo! Se oli toinen!”
”Sää siis näit lähdön.”
”Mikset sää kertonut?”
”Et sää olis uskonut.”
”En oliskaan.”
”Onnittele Markusta ja Steffeä mun puolesta!”
”Mää onnittelen”, Leo hymähti.
Istuin vain sohvalle ja tuijotin ruutua hämmentyneenä. Kylmäveristen finaalin esittely oli alkamassa. Minun Steffeni oli ollut oikeasti siellä. Se oli sijoittunut. Se juoksi. Se juoksi yhä. En edes tiedä, mihin kaikkialle olin sen kuvitellut.

– –
Tosiaan lähtö ollut jo 27.11., mutta minä tunnetusti olen aina ajoissa tekstieni kanssa.