Helmipuron Inari

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Helmipuron Inari

Tämä aihe sisältää 64 vastaukset, 14 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Sonja T. 4 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1187 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Mihin se Helmipuron vanhempi flikka edes mitään spinnaripäiväkirjaa tarvii, kun eihän se ikinä tee mitään muuta kuin lue ja kudo? Ehkä se aikoo kertoa kaikesta jännästä, mitä sen pikkusisko puuhaa!

  • #1188 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Sunnuntaiaamu

    Olemme asuneet tässä talossa niin kauan kuin muistan. Syntymäkotini on Seinäjoella, mutta muutimme Otsonmäelle kun olin niin vauva, etten muista Seinäjoella asumisesta kerta kaikkiaan mitään. Ja kun vanhoja valokuvia katselee, niin hyvä on, että muutimme. Seinäjoen Pajuluoman pieni rivitalokolmio pimeine, metsikköön rajoittuvine pikkuruisine takapihoineen ei ollut mitään verrattuna tähän kotiin. Eniten kodissamme pidän isosta takapihasta ja etenkin sen suuresta terassista, jonka laudat ovat kesäisin aamusta asti ihan lämpöiset paljaiden varpaideni alla. Lisäksi pidän omasta huoneestani, kotimme pienimmästä makuuhuoneesta, joka oli itse asiassa alun perin tarkoitettu Eiralle. Eiralle ei kuitenkaan missään tapauksessa sopinut, että isosisko asuu isommassa, vaaleanpunaisessa huoneessa, kun hän joutuu asumaan hieman pienemmässä ja vieläpä keltaisessa. Eira oli silloin vielä pieni. Siitä on varmaan kymmenen vuotta aikaa.

    Noin kymmenen vuotta olen siis asunut tässä huoneessa. Minulla on sänky, kirjoituspöytä, seinään porattu ihan liian pieni kirjahylly, seinään upotettu vaatekaappi, eikä sitten paljoa muuta. Se kuitenkin riittää. Tapaan loikoilla pedatulla sängylläni lukemassa tai opiskella työpöydän ääressä. Etenkin talvisin teen palapelejä. Vaikka Eiran mielestä keltainen huone oli kymmenen vuotta sitten maailman kauhein asia, yleensä hän itse asiassa on huoneessani silloin kuin minäkin. Hän saattaa torkkua sängyllä minun ja seinän välissä, raahata tietokoneensa työpöydälleni vaikka hänellä on omakin, tai vain istua lattialla ja kertoa päivästään kolmatta kertaa. Eira saattaa jopa tuijottaa huoneessani elokuvaa tietokoneeltaan ja syödä, vaikka meillä on paitsi iso telkkari viereisessä olohuoneessa, myös ihan hyvä keittiönpöytä keittiön nurkassa.

    Yleensä se ei haittaa, kun Eira tulee. Kun yritän keskittyä johonkin, hän harvemmin varsinaisesti häiritsee minua. Silloin harvoin kun hän häiritsee, olen tosi taitava blokkaamaan hänen höpötyksensä tietoisuudestani, eikä se tunnu edes haittaavan häntä. Sinä aamuna olisin kuitenkin ollut mieluiten ihan rauhassa. Minulla oli Markus puhelimessa, ja jouduin lyömään hänelle luurin korvaan, kun Eira tuli koputtamatta. Pikkusiskoni oli vieläkin vihainen, kun en ollut huolinut häntä eilen mukaan Seinäjoelle. Eira kuvitteli minun nimittäin lähteneen shoppailemaan. Tosiasiassa kävelin monta tuntia Törnävän puistoalueilla tämän Markuksen kanssa, ja sää oli mitä parhain. Kävi ilmi, ettei pojille oikeastaan olekaan vaikea puhua. Tai ei ainakaan Markukselle, joka on ihan järkevä. Siis ellei oteta lukuun sitä, miten hän äänestää vaaleissa jotain ihme hihhulipuoluetta. Mutta se on pientä.

    Tavallaan hyvä, että Eira tuli. Nousin viimeinkin ylös. Pyysin, että Eira letittäisi minun hiukseni. Olin tehnyt sille Markukselle ihan selväksi etukäteen, että en aio tavata häntä kuin pikaisesti lauantaina. Ajattelin kuitenkin ajaa vielä Jyrkän teatterille ennen kuin hän lähtisi. Kun Eira kärtti ovella, minne olin matkalla, sanoin että yhden pojan luokse. Sitten hölkkäsin ison, koko talon kiertävän, jo auringossa varmasti lämmenneen puuterassimme reunalle ja hyppäsin muutaman portaan korkuisen pudotuksen alas. Ringon haukku kuului aidatulta takapihalta, kun käynnistin auton ja peruutin pois ovella seisovan, kurttukulmaisen Eiran katseen alta.

  • #1623 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Kuka auttaisi pikkusiskoa, ellei isosisko?

    ”Etkä mene.”
    Isä oli ehdoton. Eira avasi suunsa alahuuli harvinaisen loukkaantuneeseen asentoon vääntyneenä. Sieltä oli tulossa huutoa. Ja paljon. Kiirehdin nopeasti huoneeseeni tärykalvojani suojellakseni. Eira varmasti käsitti kyllä vain pahentavansa asioita, mutta ei osannut olla hiljaakaan. Sellainen hän on.

    ”KAIKKI MUUT ON KÄYNY HELSINGISSÄ SATA KERTAA!”
    ”Niin. Aikuisten kanssa.”
    ”NOA ON AIKUINEN!”
    ”Sinä et joidenki tuntemattomien kollien kans mene mihkään.”
    ”EI SE OO MIKÄÄ VIERAS KOLLI!”
    ”On se! Mistä sen tietää ikinä noista — hmh — helsinkiläisistä!”
    ”SÄ ET SIT AIO EDES TAVATA SITÄ ENNENKU — SÄ OOT IHAN–”
    ”NYT!”

    Kuului loittonevaa suuttuneiden askelten töminää. Ryminän aikana istahdin sängylleni. Isän pitäisi nyt antaa rauhoittua vähän aikaa. Sitten menisin sanomaan hänelle, että kyllä hän uskaltaisi Eiran päästää. Eiran pitää välillä päästä edes johonkin. Noa oli kuitenkin menossa kotiinsa, eikä mihinkään bailausreissulle Tallinnan-laivalle. Sitten pitäisi järjestellä Noa kahville tänne, ja mieluiten Eetun kanssa samaan aikaan niin se sujuisi hyvin. Eetu on isän mielestä malliesimerkki hyvästä ihmisestä ja kunnon kansalaisesta. Jos Eetu sanoo, että Noa asuu hänen kanssaan, niin asia on sillä selvä. Ja pitäisi saada sanottua Noalle jotenkin nätisti, että yrittäisi sitoa ne rastansa mahdollisimman huomaamattomasti kiinni, ettei isä alkaisi hänen lähdettyään marmattaa pilvenpolttelijakansasta. Vaikka isä olisi kyllä suhtautunut yhtä epäileväisesti keneen tahansa helsinkiläiseen kuin Noaan. Oli rastoja tai ei. Isän mielestä Helsingissä asui vakituisesti vain kolmenlaisia ihmisiä: juoppoja narkkareita, Herra Isoherroja ja yhteiskunnan tukia lypsäviä elämäntapaopiskelijoita.

    Suunnitelmaani pohtiessani alkoi kuulua taas määrätietoisen kiukkuisten askelten töminää, mutta nyt ääni kulki olohuoneen poikki kohti takapihan kuistia. Säntäsin mahdollisimman nopeasti ulos keltaisesta huoneestani. Jos Eira nyt tekisi jonkinlaisia kostotoimenpiteitä isää kohtaan, hän ei kyllä pääsisi mihinkään. Sanaakaan sanomatta rynnistin tarttumaan terassia kohti marssivaa Eiraa ranteesta ja kiskomaan hänet mukaani. Eiraltakin pääsi vain ”hei!” mutta silti hän seurasi minua huoneeseeni. Eira oli ehdollistunut tähän toimintamalliin niin kuin koira. Samalla lailla kuin Ringo tiesi kymppiuutisten tunnarista, että kohta sai ruokaa, niin Eira tiesi totella ja seurata minun vetäessäni häntä ranteesta, jotta asiat taas kerran järjestyisivät.

    ”Mitä sä ajattelit tehdä iskälle?” kysyin Eiralta ja osoitin tuoliani merkiksi siitä, että hänen pitäisi istua siihen.
    ”En mitää”, Eira vastasi äksysti. Olisin voinut vaikka lyödä vetoa, että hänen hupparinsa etutaskun pullistuma oli puolen litran vesipullo. Ja varmasti se oli täynnä jääkylmää vettä. Ja ellen olisi mennyt väliin, pian tämä vesi olisi kaadettu isän kaljuun päähän. Eikä se olisi muuten ensimmäinen kerta. Teki mieli pyöritellä silmiä, mutta hillitsin itseni.
    ”Selvä.”
    ”Mitä seuraavaksi?” Eira kysyi yhtäkkiä aivan tyynenä ja tyytyväisenä, varmana siitä että minulla on ratkaisu hänen ongelmaansa. Hän rullaili tuolillani lähemmäs pöytääni ja avasi ylimmän laatikon.
    ”Älä tongi. Nyt soita Eetulle.”
    ”Selvä!” Eira puhahti käsi pöytäni laatikossa. Toisella kädellään hän otti taskustaan puhelimen ja etsi Eetun numeron. Hänen hupparinsa taskussa oli vieläkin pullistuma. ”Nii mitä mä sanon?” hän kysyi kun puhelin tuuttasi jo.
    ”Pyydät sen tänne, tietenkin. Tyhmä.”
    ”Sä oot tyhm.”

    Laskeuduin sängylle vatsalleni ja yritin lukea pääsykoekirjoja sen aikaa, kun Eira oli puhelimessa. Ei siitä tietenkään mitään tullut. Tajusin kuuntelevani keskustelua kuitenkin ja vain liikuttavani silmiäni tekstiä pitkin. Laitoin kirjanmerkin takaisin paikoilleen ja suljin kirjan kannen, kun kuulin Eiran puhuvan ihan vääriä asioita.
    ”Nii! Nii! Vaikka huomispäivänä, joo!”
    Pudistin päätäni.
    ”Eiku… Ei huomenna? Ylihuomenna..?”
    Yritin silmiäni suuriksi avaamalla ja huuliani kiristämällä kertoa Eiralle, että ei Eetu voisi päivällä tulla. Ja että sitä Noaa olisi tässä vaiheessa hyvä pyytää mukaan.
    ”Mitä!” Eira kuitenkin rääkäisi, ja kuulin miten Eetu änkytti puhelimessa jotain tyynnyttelevää vastausta.
    ”En mä sulle puhu! Mitä Inari!”
    ”Että ei päivällä! Iskä ei oo päivällä kotona!”
    ”No puhu itte ku aina osaat niin paljo paremmin!”

    Otin Eiran ojentaman puhelimen ja sanoin siihen, että Inari täällä. Minua puhelimessa puhuminen aina vähän hermostutti, enkä osaa sanoa, miksi. Ei nyt tietenkään kavereiden kanssa, mutta muiden. Selitin kuitenkin aivan rauhassa, että iskä ei päästä Eiraa Helsinkiin, koska ei vielä tunne Noaa, ja että iskän olisi ehkä hyvä nähdä Noa. Ja että siinä tarvittaisiin ehdottomasti Eetua mukaan.

    Kuulin jo Eetun hengityksestä epäröintiä hänen kuunnellessaan selostustani. Tuntui toivottomalta muotoilla viimeinen, lopullinen kysymys. ”Niin että voisitteko mitenkään tulla käymään jo tänä iltana, tai mahdollisimman pian..?”
    ”Minen tuasta Noasta oikeen… Emminä tiärä… Sillon varmahan jotaki tekemistä…”
    ”No… Voisiksä kysyä..?”
    ”Minen kerkiä”, Eetu väitti, ja kuulosti ehkä hieman kireältä tai vihaiselta.
    ”Voisiksä sit antaa sen numeron?”
    ”Minen voi jakaa ihimisten numeroota omin lupineni. Mutta tulukaa tänne itte kysymähän. Mutta… Emmä kyllä kumminkaa kerkiä sinne itte tulla…”
    ”Mikä sun on?”
    ”Eihän mun mikää. Kysykää Noaa. Heippa.”

    Eira katsoi minua silmiin, kun lopetin puhelun. Hän oli nostanut puolet työpöytäni ylälaatikon sisällöstä pöydälle. Hänen koko ilmeensä oli kuin kysymysmerkki.
    ”Mulla ei oo karkkia”, kerroin hänelle.
    ”Olisit heti sanonu”, hän puuskahti ja paiskasi vihkopinon takaisin työpöydän laatikkoon. ”Mitä se sano?”
    ”Sori. Pitää keksiä jotain muuta.”
    ”Mitä!! Sä et kysyny kunnolla!”

    Eira nyppäsi puhelimensa äkäisesti kädestäni ja katosi ovi perässään paukahtaen. Ehdin nähdä, että hänen hupparintaskunsa oli sentään tyhjä. Tiesin jo mitä etsiä pöydältäni katseellani. Siinä oli kuin olikin puolen litran kokispullo täynnä vettä, mitä ilmeisimmin jääkylmää. Asetuin vatsalleni sängylleni ja avasin pääsykoekirjan uudelleen. Tiesin, että ihan pian Eira palaisi. Hetken hän käyttäytyisi niin kuin ei olisi minulle tiuskinutkaan, ja alkaisi sitten nyppiä ja nykertää paidanhelmaani ja muita vaatteitani. Samalla hän puhuisi maukuen ja kimeästi kuin kissa ja kiemurtelisi kuin Nöpö-Felix. Se on Eiran tapa olla pahoillaan.

    Ei peli ollut vielä menetetty Eiran reissunkaan suhteen. Koska en vieläkään voinut keskittyä lukemiseen Eiraa odotellessani, kurottelin oman kännykkäni sängyn jalkopäästä. Valitsin oikean henkilön numeron. Kyllä tämä nyt pitäisi tänään hoitaa. Eira ei pääse oikeastaan ikinä minnekään.
    ”Hello!”
    ”Inari tässä. Missä sä oot?”
    ”Tallissa. Hei kuule — sulkkisverkko on jo laitettu. Tuu säki niin mä rökitän sut.”
    ”En mä nyt — onko Noa siellä?”
    ”Ai…”
    ”Niin onko?”
    ”On?”
    ”No antasiksä sille puh… Eiku anna sille Eiran numero ja kysy voiko se soittaa.”
    ”Miks?”
    ”Siks kun muuten iskä ei päästä Eiraa Helsinkiin.”
    ”Tietenkään…”
    ”Niin, tietenkään… Hei hei Hello…”
    ”Hei oota!”
    ”No?”
    ”Lenttistä viikonloppuna? Sä ja mä vastaan muu Hopiavuori?”
    ”Voi Hello kun en mäkään halua huvikseni hävitä. Etsi vaan se Noa.”
    ”Eks Eira voi vaan sanoa isälles et mäki tuun?”
    ”Ai! En mä tienny että sä meet. Tais pikkasen unohtua Eiralta sanoa se. No sitten! Sitten sun ei tarvikkaa ettiä sitä Noaa.”
    ”Mä suostun auttaan sua vaan jos sä tuut pelaan–”
    ”Mä en tartte tän enempää apua nyt. Mutta mä saatan tulla. Heippa Hello.

    Puhelua lopettaessani kuulin jo Eiran kävelevän ihan neutraalinkuuloisten askelein luokseni. Hän oli tyyntynyt ja maukuisi kunnes kokisi saavansa anteeksi. Sen jälkeen käsikirjoittaisin hänelle puheen, jonka hän saisi pitää isälle heti, kun kävisin ensin itse juttelemassa terassilla. Se puhe alkaisi näin: anteeks isi kun mä huusin.

    • #1624 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Nauroin ihan ääneen useampaankin kertaan, kuten veden kaatamisesta kaljuun päähän (joka ei olisi eka kerta) tai kun ei löytynytkään karkkia ja ihan turhaan tongittu laatikkoa. Ei jestas, tää on vaan niin aito teksti!

    • #1625 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Mä tuun Tiituksen kanssa sanomaan, että vitsit tää nauratti! 😀 luin iihan koko tekstin alusta loppuun hymyillen, tää oli ihan törkeen hyvä! Niin monta kohtaa mitkä voisin nostaa esille vaan koska ne oli niin pirun kekseliäitä, mut isän kaljun pään lisäksi otan vaan noi dialogit, koska voi veljet, mitä keskustelua!
      Mahtaakohan Hello vastata puhelimeen aina hymyillen, kun sitä huvittaa, että se voi sekä tervehtiä että esitellä itsensä samaan aikaan?

      En tiiä tuliko toi Helsinkiläisten kuvailu jostain omista kokemuksista, mutta niin aidolta tää koko tarina tuntui, että vähän haluaisin niin veikata. olis Noaa voinu vähän jännittää, kun sanotaan että laita rastat jotenkin huomaamattomasti… :DD ehkä hyvä, että Hello oli taas pelastamassa päivän Noaa ja Eiraa aatellen.
      mutta siis vielä, tää oli ihan ältsin hyvä!! kerkesin kuule ihan kahteen kertaan lukeen ja nyt luen vielä ainakin kerran uudelleen.

    • #1629 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Toosi hyvä teksti! Herttainen isosisko, joka hoitaa koska pikkusisko ei osaa olla huutamatta 😀 . Itse isosiskonsa kyllä ymmärrän hyvin Inarin fiiliksen. Tuttua juttua, joka hoituu alta pois pienin askelin. Ihana 🙂 !

  • #1839 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Ei iso juttu
    7.5.

    Katselin pianoa soittavaa Markusta. Jyrkän teatterin keittiön piano oli vanha ja surkea, mutta löisin vaikka vetoa, ettei Markus soittaisi maailman parhaallakaan pianolla niin kuin Hello. Joka nuotti oli kohdillaan, mutta oma tulkinta ja tunne puuttui. Hän soitti päin vastoin kuin Hello, joka ei piitannut lainkaan, tekikö virheitä ja soitti joka ikinen kerta asiaankuuluvalla huolettomuudella, tai kappaleesta riippuen asiaankuuluvalla järjettömällä repivällä tuskalla tai milloin milläkin. Markus soitti teknisesti täydellisesti, ja ensimmäisen kerran tajusin mistä Hello minua kritisoi sanoessaan, että soitan kuin robotti. Minä ja Markus luimme nuotteja kuin Raamattua. Hello suhtautui niihin ehdotuksina. Olin lopettanut pianonsoiton jo vuosia sitten, koska Otsonmäen ainoa opettaja, Hello, antoi mielestäni aina niin häilyviä ja epätarkkoja ohjeita. Kuten että unohda ne nuotit, soita tunteella. Hengitä musiikkia ja mokaa.

    Uskottelin itselleni, ettei eilinen ollut niin iso juttu. Olin ehdottomasti tehnyt sen, koska halusin. Markus oli maailman paras poikaystävä. Mitä minä olisin muuta halunnutkaan, kuin että hän vietti aikaa kanssani, jopa tallilla, vaikka ei selkeästi juurikaan pitänyt hevosista? Ja että hän vastasi aina heti viesteihini, ja tekstasi melkein aina ensimmäisenä? Esitteli minut Laurille ja muille sen näköisenä kuin olisi ylpeä? Markus oli sitä paitsi älykäs. En ymmärrä, miksi hän on päättänyt jämähtää taidealalle, kun hänestä olisi voinut olla lakimieheksi tai ehkä erittäin kovalla työllä lääkäriksikin.

    Markus lopetti soittamisen kesken kappaleen, jota en tunnistanut. Hän kääntyi kitisevällä penkillä ympäri ja ojensi käsivartensa minua kohti. Kävelin hänen luokseen, ja kun hän halasi minua, vilkaisin ympärilleni, ettei kai muita ollut paikalla. Ei ollut. Haroin hänen hiuksiaan. Vaikka vedin sormeni niiden läpi, ne ponnahtivat saman tien takaisin siihen asentoon, johon hän oli ne geelin voimalla aamulla asetellut. Hän hymyili minulle ja minä hänelle. En uskaltanut kysyä, koska hän tulisi takaisin, kun hän huomenna taas lähtisi käymään kotonaan. Enkä varsinkaan uskaltanut kysyä, mitä kävisi kesän jälkeen, kun minä saisin toivottavasti opiskelupaikan ja muuttaisin Rovaniemelle tai Helsinkiin. Hymyilin siis, mitään kysymättä, ja yritin hillitä ahdistustani. Minä en ollut tehnyt mitään väärää. Minä olen aikuinen, ja minulla on luotettava ja vakavissaan oleva poikaystävä. Me olimme olleet asianmukaisesti varovaisia. Tuntui epäluonnolliselta luisua Markuksen syliin, mutta varmasti se johtui vain siitä, että en voinut osata seurustella oikein harjoittelematta ensin. Osasin jo painaa otsani hänen otsaansa vasten.

    Kun pojat tulivat tupakalta parkkipaikalta, Markus nousi ja seurasi heitä saliin käsivarsiaan pyöritellen ja venytellen. Hän tuntui ottavan kaiken työhön liittyvän paljon muita vakavammin. Hän oli nurissut muille tupakoinnistakin. Torunut, että siinä menee ääni: ei saa keuhkoistaan enää irti niin paljon kuin kuuluu, ja kunto ei kestä puoliakaan muuten sopivista rooleista. Sentään hän suhtautui sillä tavalla töihinsä, olkoonkin että hän oli vain taidealalla. No. Ei kaikkea voi saada tungettua samaan pakettiin. Mielummin taidealan Markus kuin joku viiltävän älykäs lääkäri tai lakimies, joka kohtelisi minua miten sattuu. Markus on ainakin lempeä.

    Nojasin keittiön puolella saliin vievän oven karmiin ja katselin, kuinka Markus ja pojat loittonivat kohti lavaa. Nyt, kun en hymyillyt poikaystävälleni, oli vaivalloista olla kurtistelematta huolestuneesti kulmiaan. Markus ei vilkaissutkaan minua, ja minä yritin olla ajattelematta eilistä ja vatvomatta sitä, että tein sen, etten jäisi yksin.

    • #1923 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Uskottelin itselleni, ettei eilinen ollut niin iso juttu.
      Olin ehdottomasti tehnyt sen, koska halusin.

      Jäiks. Mä mietin aika pitkään kommentoinko tähän ollenkaan, sillä tässä taustalla oleva painava aihe on enemmän kun lähellä omia ihan oikeen elämän kokemuksia. Huh.

      Tän koko tarinan läpi kantaa tosi painava tunnelma, ainakin mä luen sen rivien välistä. Tai ehkä mä vaan samaistun Inariin, mutta haluun ajatella että se on hyvää kerrontaa jonka ansiosta tiedän ihan tasan tarkkaan, miltä Inarista tuntuu. Kaikki tuntuu vähän epämääräiseltä, ehkä vähän ahdistaa, ehkä se menee ohi pian, tottakai kaikki on ok, samalla kun yrittää vaan ignoorata pinnalle pyrkivän katumuksen ja epäilyn. Voi Inaria. Tähän mennessä Markuksesta on maalattu jo kaikkea muuta kuin unelma poikaystävä, ja sellaisen, unelman siis, Inari kyllä ansaitsisi.

      Inari on toistaiseksi ollut vähän Eiran piilossa. Äänekäs, dramaattisempi ja impulsiivisempi pikkusisko on helposti huomion keskipiste kun vähän hiirimäinen, harmaa Inari on jossain siellä sivussa. Siksi on mielenkiintoista seurata näitä ihan-vaan-Inarin tarinoita. Synkän aiheen lomasta oli ihan mahtavaa lukea ihan sairaan kauniisti kuvailtu kohtaus Hellon intohimosta musiikkia kohtaan.

  • #2111 Vastaus

    Noa
    Ylläpitäjä

    Ei se ihan Inarilta näytä, mutta vaikka kuinka yritin niin parempaa en saanut aikaseks.

    Onnea valmistuneelle!

    • #2112 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Siis wau!

    • #2113 Vastaus

      Jitta
      Osallistuja

      Vitsit miten hieno!

    • #2130 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Ihan sikahieno! Hyvä Noa 😀 !

    • #2138 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tää. On. Niin. Hieno. Voi vitsit miten mulle tuli tästä hyvä mieli. Oikeesti. Mä keksin vain yhden tavan kommentoida tätä, ja se on, että kerron anekdootin. 😀

      Mun momma on mun kanssa tosi läheinen. Me soitellaan joka päivä, ja kerran viikossa ajan sen kuuskytä kilsaa että voin mennä niille, ja nyt lomalla useamminkin. Se tuntee mun kaikki hahmot, vaikkei se tietenkään ihan ymmärrä mistä Hopiavuoressa on kyse (koska se täyttää pian 90, vaikka sen järki leikkaakin). Se tietää että tää on mulle tärkeetä ja välillä jutellaan näistä tapahtumista niin ku ne olis oikeita. Se tietää Hellon viimeaikojen kuvioista ja Eetun pohdinnoista — ja siitä että Inari pääsi ylioppilaaksi. Mä näytin sille tämän kuvan.

      Mun yheksänkymppinen momma sanoi, että toi ei ole Reita sun tekemä kuva, ja mä sanoin että ei ookaan, mutta se on mun hahmo. Se otti oikeen suurennuslasin ja tutki tätä mun näytöltä. Sitten se sanoi melko varovasti, että vaikka soot kulta aika taiteelija, niin ei tälläästä kulukaa ookkaa. Voi ku sillon luonnollisen näköösesti lakki pääs ja kukkaki käres. Soon aiva niinku ihiminen. Miten joku on sen voinu osata teherä?

      Niin hieno se on. Kiitos.

  • #2476 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Helmipuron Inari on tapettia

    Viisi. Kuusi. Seitsemän mittalusikallista kahvinpuruja. Kahdeksan. Jillan askeleet kuuluivat portaista. Se ei ollut Eetun ryminää, ja no, Noan eripariaskeleet kyllä tunnisti… Kahdeksan? Olihan se kahdeksan? Oliko se kuusi? Voihan…

    Kaadoin kahvinpurut suodatinpussista takaisin astiaansa ja aloitin alusta. Hopiavuoren tuvassa piti keittää paljon kahvia kerralla. Mutta ei liikaa. Sitä piti olla niin paljon, että sitä riitti kaikille, mutta että ylimääräistä ei jäänyt ihan hirveästi. Eetu sanoi, että palanutta kahvia ei heillä juoda. Piti olla tuoretta. Ja olihan siellä mistä keittää. Moni raahasi kahvipaketteja mukanaan. Varsinkin Hello… Hello ei edes oikeasti paljon kahvia juonut, mutta kun tapasi syödä Hopiavuoressa, eikä tiennyt mitä ostaisi, niin osti sitten kahvia, maitoa, sokeria, niin ja perunia. Ja niitähän täällä meni. Vaikka eipä ollut Helloa nyt näkynyt syömässä, eikä kyllä kahvillakaan. Hän tapasi tätä nykyä huutaa ovesta, että lähetti tuli, ja laskea tuomisensa eteiseen ennen kuin katosi talliin.

    ”Hei”, tervehdin Jillaa vain häneen vilkaisten, jotten menisi taas sekaisin laskuissani. Seitsemän. Kahdeksan.
    ”Mitä sä aiot tänään?” Jilla kysyi samalla kun asettui pöydän ääreen ja kaiveli Ilkka-lehden mainosten alta esiin.
    ”Jaa, kun Eira aikoo kysellä porukkaa tänään ampumaradalle kun on viileempää”, vastasin kummemmin miettimättä.
    ”Ei Eira kun sä”, Jilla sanoi. Kun käännyin kahvinkeittimen puolesta kohti häntä, hän katsoi minua pitkään ja rauhallisesti. ”Vai meetkö säkin ampumaradalle?”
    ”Kai mun pitää, kun Eira…”
    ”Sekö ei saa mennä yksin?”
    ”Kuule.” Istuin Jillaa vastapäätä. ”Kyllä se oikeestaan saa. Jos joku muu meinaa mennä sen kanssa, mä voisin oikeestaan jäädä tänne ja mennä vaikka Mäensisuksen lenkin Uunon kaa. Tuutko sä?”
    ”En mä oikein tiedä…”
    ”Tuu vaan. Mentäis kärryillä.”

    Jilla oli ollut viimeaikoina allapäin. Ymmärtäähän sen. Oikea, aikuisten ihmisten suhde kariutui kesken kaiken. Ja millä tavalla. Ajattelin kai, että hän tarvitsisi muuta ajateltavaa. Osaisikohan hän ajaa hevosta? Se voisi olla sellaista uuden opettelua, joka aina auttaa. Ja jos hän juttukaveria kaipaisi, niin ainakin minusta jutteleminen oli helpompaa, kun sai katsoa eteenpäin, eikä kaveria ahdistavasti silmiin, ja maisemat vaihtuivat ympärillä…

    ”Mites muute Markus?” Jilla kysyi kahvipannun ruprutuksen yli. ”Sun juhlissa se vissiin oli, mutta hetikö se lähti?”
    Joo. Hetihän se lähti, kun osoitin ovea varoen millään tavoin edes vihjaamasta sellaiselle, että menin ihan rikki siitä. Kenellekään en kyllä kertoisi, miten siinä kävi, ja miten se sattui. Idioottinahan minua pidettäisiin, kun en mitään tajunnut. Idioottihan minä olinkin.
    ”Se taitaa olla kotonaan nyt”, sanoin hymyillen. ”Mä käyn tuolla sanomas että kahville. Onko Noa hereillä jo? Hei, mieti oikeesti sitä ajelua, jos mua ei tarvitakaan siellä Eiran jutussa.”

    • #2480 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Niin tuttua tuo kahvinpurujen laskenta, voi kuinka monesti itse ollut samassa tilanteessa: Oliks se nyt viides vai menikö niitä jo kahdeksan. Nykyään kun on perkolaattori, niin pitää olla entistä tarkempi, kun siitä on huono alkaa kaataa niitä takaisin toisin kuin suodatinpussista 😀

      Vähänkö ois kiva, jos Jilla ja Inari saisivat toisistaan juttuseuraa! Vaikka eivät nyt rupeiskaan sydänystäviksi ja jakaisi kaikkia vastoinkäymisiään, mutta kun olisi joku jonka kanssa jutella edes niitä näitä.

  • #2543 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Olisi ollut kauheaa menettää joku tärkeä

    Vilkaisin keittiön ikkunasta ulos nähdäkseni, keitä kuistilla istui. Sen perusteella kaadoin kahteen puhtaaseen kuppiin kahvia. Sitten rypistin kulmiani ja kaadoinkin toisesta kupista kahvit takaisin pannuun. Ai niin joo. Sillä aika, kun vesi alkoi kiehua kattilassa Hopiavuoren keittiön nopealla hellalla, pesin ja kuivasin kupin. Kaadoin sinne vettä ja etsin teepussin kaapista. Ulos päästyäni ojensin teekupin mitään sanomatta tietenkin Noalle: maailman ainoalle ihmiselle, joka oikeasti juo teetä.

    ”Löytyikö se? Lies… Loimu?” kysyin pienen hetken risti-istunnassa puisella terassituolilla istuttuani ja Eetun kuivunutta pihassa omin päin kasvavaa särkynyttäsydäntä tuijottaen.
    ”Se oli hellan takana”, Noa sanoi ihan tyynenä. Ilmeisesti sillä oli siis kaikki ihan hyvin.
    ”Noni. Hyvä.”

    Hiljenin taas. Huomasin Mielikin rappusten yläpäässä terassilla, mutta ei se vahdissa kyllä ollut istumassa. Se piti silmiään kiinni ja oikein nautti auringosta. Jos sillä olisi ollut samanlaiset kulmakarvat kuin ihmisillä, se olisi varmasti oikein nostanut niitä ylöspäin siinä grillaillessaan. Olisin halunnut ottaa Ringon mukaan, mutta oli liian kuuma sellaisen kävellä mukana. Ja mitä se olisi täälläkään tehnyt muuta kuin läähättänyt takapihalla? Kotona sen omalle takapihalle kävi sentään tuuli. Se tykkäsi maata marjapuskissa ja nuuskuttaa tuulta. Viileinä iltoina se vasta nousi ja tapasi tätä nykyä tulla terassin reunalle istumaan minun kanssani, ihan kuin se ymmärtäisi, että minua piti lämmittää ja lohduttaa. Tapasimme katsella sen kanssa säälivästi naapurin Retu-koiraa, joka louskutti aina paitsi hirviaikana lain pykälät täyttävässä häkissään. Se oli siellä yhtä jumissa kuin minä Otsonmäellä. Tulisipa se hyväksymiskirje jo oikiksesta… Pelkkä metsästyskoirahan Ringokin oli, eikä mikään hieno seurakoira niin kuin Mielikki. Eira ja isä olivat kuitenkin sitä mieltä, että Ringon hyvyys metsästyskoirana ei johtunut suvusta tai muutenkaan genetiikasta. Se taisi haluta tehdä enemmän töitä kuin Retu, koska se oli ympäri vuoden osa laumaa. Meillä oli ollut aina hyviä koiria. Ringo nukkui sisällä, paitsi kesäöinä, kun oli liian kuuma, ja keväisin se tykkäsi kun sitä harjasi pohjavillakarstalla. Vaikka harjasin minä sitä vieläkin melkein joka ilta, etten olisi ollut niin yksin ja jumissa.

    ”Mitä sulle kuuluu? Inari?” Noa havahdutti minut mietteistäni.
    ”Mitä? Ai. Hyvää.”
    Noa vilkaisi minua, ja vaikka hän oli ihan ilmeetön, ajattelin heti hänen kaipaavan lisävakuutteluja.
    ”Sää on just sopivan lämmin. Ei oo nyt enää mitään lukemista tai muita kiireitä…”

    Ei ollut kiireitä ei. Eipä ollut ketään enää pyytämässä minua mihinkään. Nousin ylös, heitin Noalle vielä parhaani mukaan hymyn ja sanoin lähteväni kokeilemaan, osaisinko valjastaa Uunon isoihin kärryihin. Pelkäsin, että alan taas itkeä. Jätin kuppini tupaan keittiön tasolle, kun en halunnut jäädä tarkastamaan, oliko tiskikoneessa puhtaita tai likaisia. Yritin kävellä aivan rauhallisesti vielä Noan ja rappusilla nautiskelevan Mielikin ohitse. Sanoin vielä, että hyvä kun se Loimu kuitenkin löytyi niin nopeasti. Onneksi se ei mennyt ulos. Olisi ollut kauheaa menettää joku tärkeä ja pilata sillä tavalla kesänsä.

  • #3825 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Mitä Heli tekisi

    Eräänä iltana Eira oli tullut huoneeseeni jopa mystisemmän näköisenä kuin tavallisesti. Hän oli kaarrellen kysynyt kuulumisiani ja ilmiselvästi pantannut jotain suurta tietoa. Hänen hymynsä oli ollut samalla tavalla pidätelty ja sisäänpäin omahyväinen kuin silloin, kun hän oli ylpeänä kertonut, että hänellä on poikaystävä.

    Eiraa pitää osata käsitellä, jotta suuret paljastukset saa hänestä ulos. Ne voivat nimittäin olla oikeastikin tärkeitä. Muutaman kerran ne ovat olleet melkein elintärkeitä, siis silloin kuin olemme olleet samassa koulussa. Opettajat ovat lähettäneet jaksotodistuksianikin Eiran mukana, ja vaikka hän ei ole koskaan kirjesalaisuutta rikkonutkaan, hänestä on ollut mukavaa pantata todistuksia minulta hetken verran, koska ne olivat minulle niin tärkeitä. Heti kysymällä Eirasta ei saa mitään irti. Jos häneltä olisi kysynyt, että mitäpä hänellä on mielessään, hän olisi häipynyt tuhahdellen. Hänen kanssaan piti olla kauhean varovainen ja hienotunteinen. Leikkiä mukana.

    ”Mitä Inari tietää?” Eira oli kysynyt, ja sellaisia sanankäänteitä hän ei koskaan käytä.
    ”Hyvää”, olin vastannut niin kuin hän ei mitään tietoa olisi pantannutkaan, ja työntänyt irttaripussia häntä kohti. Eira söi aina kaikki Pätkikset ja toffeekuutiot ensimmäisinä, mutta silloin se ei ollut haitannut. Olin ollut niin utelias.
    ”Hyvä, hyvä…” Eira oli tuumannut iso toffeekimpale suussaan, sänkyni jalkopäässä istuen, jalkojaan heilutellen ja puhelin toisessa kädessään kattoon katsellen.

    Aikamme kierreltyämme ja niitä näitä juteltuamme Eira oli paljastanut itse salaisuutensa.
    ”Nyt kun sä ratsastat vaan Jussilla niin…” se oli alkanut, ja syytös Uunon hylkäämisestä oli ollut täysin eiramaisen tahaton. Eira ei ikinä varsinaisesti yritä loukata ketään.
    ”Nii?” olin kysynyt mahdollisimman väliinpitämättömästi ja pitänyt katseeni tiukasti Sudenmorsian-romaanissa, jota en oikeasti ollut lukenut enää Eiran salaisuuden haistettuani.

    Eiran salaisuus oli, että hän oli saanut ratsastaa Helin hevosella, Inkalla. Sen sanottuaan hän ei enää vaiennut Inkasta, eikä varsinkaan Helistä. Ei ole vaiennut vieläkään.

    Tallilla kuulen, mitä Inka olisi tehnyt, kun Eira ratsastaa Uunolla. Kun nuo kaksi ravaavat kentällä ja minä katselen heitä suulin päästä, koko pitkän sivun Eiran suu käy. Inka on niin paljon kevyempi kuin Uuno. Inka tottelee ajatustakin. Inka käveleekin niin reippaasti. Inkan ravi tuntuu jousitetulta. Eira on tosi innoissaan. Moni pitäisi sitä ehkä ärsyttävänä, mutta minä taidan olla tottunut siihen. Suurimman osan aikaa Eiran ihailu on ihan huvittavaa, ja onhan se ihana nähdä, että hänellä on jokin suuri tavoite elämässään, vaikka se varmasti vaihtuukin vielä useasti. Eirasta tulee nyt nimittäin kenttäratsastaja, niin kuin Eetusta. Hänellä on Uunon jälkeen sellainen hevonen kuin Inka, koska Inka on kuulemma Jussiakin parempi.

    Uuno ottaa Eiran papatuksen vastaan rauhallisesti. Vaikka se ymmärtäisi puhetta, Eiran jutut tuskin loukkaavat sitä. Samalla kun Eiran leuat jauhavat Inkasta, hänen kalpeat sormensa nimittäin aina rapsuttelevat Uunoa säästä. Vaikka Eira muistaa vain harvoin sanoa, että ei hän kuitenkaan Uunoa vaihtaisi, ellei sitten saisi Inkaa toiseksi hevosekseen Uunon rinnalle, kyllä sen näkee. Meidän Uuno saattaa olla köntys, mutta Eirankin mielestä se on maailman paras hevonen. Vähän niin kuin Ringo on pelkkä metsästyskoira, ja vaikka Eira kuinka haluaisi oman villakoiran, Ringonkin pitäisi olla kuvioissa jotta se olisi hauskaa.

    Enemmän kuin Inkasta, Eira puhuu Helistä. Hänen lempikommenttinsa oikeastaan kaikkeen hevosaiheiseen tuntuu olevan, että Heli tekisi näin tai noin. Kun Eiran pikku ratsastuksen jälkeen yritin nousta Uunon selkään itsekin, Eira raahasi nurin käännettyä vesitynnyriä kentälle.

    ”Heli sanoo et hevosen selkäranka vääntyilee jos nousee jalustimesta selkään. Niin mee tän päältä.”
    ”Okei. Voin mä niinki tehdä.”
    ”Heli sanoo et siitä tulee jotain nivelkulumia.”
    ”Kuulostaa ihan järkevältä.”
    ”Nii. Koska sitten Uuno pitää lopettaa — ja sua ei ikinä saa lopettaa eihän Uunoliini. Uuno. Uunis. Uuneli-puu–”
    ”No niin, älä kiltti puhu sen sieraimeen ettei se pakita kun mä kiipeen!”

    Muut eivät vietä Eiran kanssa aikaa niin paljon kuin minä, joten hänen Heli-kuumeensa ei herättänyt heti hirveää huomiota. Ensimmäisenä sitä kommentoi Hello, joka on meidän kanssamme varmasti enemmän kuin kukaan muu tallilaisista.

    ”Mä luulen et mä pyydän joululahjaks jos mä saisin oikeet ratsastushousut. Helillä on jotkut nahkapaikkaset. En mä varmaan yhtä hienoja saa, mutta edes jotkut. Tai jos mä pyytäisin etten mä saa mitää muita lahjoja keltään niin ehkä mä voisin saada samanlaiset kun sillä. Ne on kuitenki jotku Equestrian Pron ne Helin…” Eira ajatteli ääneen kahvipöydässä, koska kukaan muukaan ei puhunut. Se oli aika eiramaista myös. Jos minulla tai Hellolla olisi ollut asiaa, hän olisi hiljentynyt. Silloin tasainen puhe kuitenkin jatkui, koska minullakaan ei ollut sanottavaa, ja Hello yritti niellä vaikeasti melkein kokonaista karjalanpiirakkaa.
    ”He julkaisevat kihlauksensa näillä hetkillä”, Hello kuiskasi minulle hyvin viralllisen näköisenä nielaistuaan ensin mahtavasti. Se kulmakarvoja suoristava vakavuus oli Hellon kertojanilme, kun hän selosti Eira Helmipuro -luontodokumenttia minulle aina välillä. Hymyilin salaa ja tuuppasin häntä olkapäälläni.

    Helistä ja Inkasta Eira sai käsittämättömästi uutta pontta. Hän sai ruinattua isältä, että saisi käydä joka toinen viikko ratsastustunnilla vanhan Riitan ratsastuskoululla, mikäli tekisi aina huolellisesti Hellon antamat soittoläksyt. Ennemmin isä oli kieltänyt ratsastustunnit ehdottomasti, koska meillä kuitenkin oli Uuno. Ihailin Eiran aikaansaavuutta niin, että mielessäni ihan oikeasti kävi hetken verran, että mitä Heli tekisi minun asemassani. Samana iltana, kun tulin ajatelleeksi sitä, otin yhteyttä erääseen pieneen hevostalli-majataloon, jonne etsittiin au-pairia puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Ajattelin, että jos Eira pystyy saamaan isältä luvan ratsastustunteihin, koska haluaa olla kuin Heli, niin tottavie minäkin pystyn sitten toteuttamaan omia unelmiani, kun niihin ei edes tarvita isän lupaa tai rahoja.

    • #3826 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ei tainnut Heli tietää, että se saa oman fanikerhon kun antaa kerran ratsastaa hevosellaan! Tämä on kivasti kerrottu kuitenkin Inarin näkökulmasta, hyvin erilainen tarina jos Eira itse olisi hehkuttanut Heliä ja Inkaa. Plus että itsellä on kokemusta puheripulisesta nuoremmasta siskosta, jotenkin hyvin samaistuttavaa. Ja tuo Hellon kommentti kihlauksesta…! Kaiken kaikkiaan tästä tekstistä tuli hyvä mieli, kun lopussa Inari lähtee Eiran innoittamana toteuttamaan omia unelmiaan. Kuinka Heli olisi voinut arvata millaisen ketjureaktion tuuppasi liikkeelle.

    • #3827 Vastaus

      Katya
      Osallistuja

      Tää tarina oli ehkä mun päivän pelastus. Hypärillä tätä lueskelen lääkelaskutentin jälkeen väsyneenä ja päänsärky meinaa ottaa yliotteen, mut tää tarina oli vaan nii huikee, et mun on pakko lukee joitaki kohtia uudestaan ja uudestaan. Tosta välittyy selkeesti se sisaruuden rakkaus ja ehkä vähän isosiskon velvollisuuskin. On kiva lukea Eiran tuntemuksista ja hehkutuksista jonkun vanhemman ja fiksumman näkökulmasta, koska se tuo tuohon Eiran välillä rassittavaankin luonteeseen vähän sympatiaa ja hellyyttä. Tää tarina antoi mun silmiin ihan uudenlaisen tavan tarkastella Eiraa hahmona – ei sillä että tuntisin sitä muutenkaan kovin hyvin tuon taukoilun takia.

      Tästä on hyvä jatkaa puuduttavaa koulupäivää uudella innolla!

  • #3863 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Koska Nelly ei kehtaa mennä kenenkään kanssa, joka omistaa helavyön

    Nelly katsoi minua niin odottavan näköisenä, etukenossa ja kyynärpäidensä varassa keittiön pöytään nojaten, etten oikein tiennyt mihin katsoa. Hän ei ilmeisesti todellakaan nähnyt ehdotuksessaan mitään ongelmaa. Purin huultani ja siirsin itsepäisesti katseeni keksinmuruihin, joita kokosin sieväksi keoksi etusormellani.

    ”En mä tiedä Nelly…”

    Nellyn turhautunut puhahdus oli melkein saman kuuloinen kuin Eiran päästämä, mutta ehkä vieläkin ponnekkaampi. Pidin katseeni pöydässä. Sen reunaan oli raaputettu H-kirjain. Keksinmuruja ei ollut enempää, joten aloin seurata kaiverrusta peukaloni kynnellä. Tiesin Nellyn odottavan, että nostaisin katseeni. Olin huomannut hänen olevan hyvä suostuttelija, mutta en aikonut suostua.

    ”Kuule. Inari. Välillä täytyy päästä tuulettumaan.”
    ”En mä oikeen…”
    ”Mieti miten kivaa se olis. Korkkarit jalkaan. Voitaisiin käydä kampaajalla. Seinäjoella, ei missää Otsonmäen Pirkan eteisessä.”
    ”Ei mulla ole mitään vaatteitakaan…”
    ”Mulla on varmasti jotain sopivaa. Sä voit lainata multa.”
    ”En mä mahdu sun mekkoihin edes.”
    ”Hah!”

    Nelly ei käsittänyt. H-kirjain oli kaivettu tyhjäksi murusista. Siirsin kättäni sen verran, että saatoin ruuvata talviaamunvärisen poppanaliinan tupsua. Se oli Eetun äidin tekemä, näkihän sen. Ei minun lähtöni johonkin Ansamaahan Halloween-juhlaan vaatteista oikeasti ollut kiinni. Isä ei antaisi ostaa uutta pukua, kun kyseessä ei ollut mikään pakollinen meno, mutta osasinhan minä ommella. Jos ylioppilaspuvusta ei saisi tarpeeksi talvista, äkkiäkö minä olisin vanhojentanssimekosta muuttanut ihan sellaiseen tilaisuuteen sopivan iltapuvun ja ostanut siihen vaikka jonkin pitsiboleron parillakympillä olkapäitä peittämään. Mutta enhän minä nyt voisi herran tähden Nellyn kanssa minnekään mennä. Ainakaan sellaisiin juhliin.

    ”Ymmärrätkö sä nyt mihin tilanteeseen sä mut ajat, Inari?”
    ”Ai mihin?”
    ”Seuraavaksi mä joudun pyytää Helloa.”
    ”Hello osaa muuten tanssia.”
    ”Ne kiharat ja joku nukkavieru pingviinismokki…”
    ”Hellolla on kivojakin vaatteita. Se tekee hääkeikkaakin.”
    ”Joo, jossain peripohjalaisissa häissä. Mä oon nähny: sillä oli helavyö ja raitaliivi. Pussihihat, Inari!! Muinaiset kalvosinnapit. Ei kukaan sen ikänen käytä niitä!”
    ”Kai sillä nyt mustakin liivi olis…”
    ”Mä en mene kenenkään kanssa joka omistaa helavyön. Tulisit nyt.”
    ”En mä voi.”
    ”Mikset?”

    Emmin hetken ennen kuin nostin katseeni poppanaliinan tupsuista. Minkä ihmeen tekosyyn minä keksisin? Totuutta en tietenkään voinut sanoa. Nelly loukkaantuisi ja kuvittelisi, että hänessä on jotain vikaa. Mutta en minä kyllä kenenkään muunkaan kanssa olisi voinut mennä — paitsi ehkä Hellon — tai muuten Otsonmäellä olisi vieläkin vaikeampaa kuin nyt. Olihan se nyt nähty jo monen muunkin kohdalla. Harkitsin jo muutaman valheen välillä: joko sanoisin, että paniikkihäiriöni estää isoissa juhlissa käymisen, tai että isä on kieltänyt meitä Eiran kanssa menemästä ilman esiliinaa mihinkään, missä on kaiken maailman vieraita kolleja. Lopulta kuitenkin kohdistin tiukan katseeni Nellyyn ja päätin puhua totta, vaikka Nelly ei ikinä ymmärtäisikään, tai edes uskoisi. Hän nauraisi, mutta naurakoon. Minähän en mihinkään Ansamaan juhliin menisi.

    ”Koska kaikki luulee muuten että mä oon joku lesbo.”

    Nelly katsoi minua hetken vakavana, mutta repesi sitten nauruun, niin kuin olin ennustanutkin. Aloin taas kaivella H-kirjainta. Niin juuri. Silmiäkin kirvelsi. Nelly oli vasta keväällä ilmestynyt Otsonmäelle ja nauroi nyt Eetun keittiön pöydän toisella puolella minulle päin naamaa, kun ei ymmärtänyt, millaista Otsonmäellä oli. Kyllä minä olisin voinut lähteä, jos olisimme asuneet vaikka Seinäjoella. Tai Alajärvellä. Tai no… Ehkä ei kuitenkaan Alajärvellä. Seinäjoella ketään ei kiinnostanut edes seinänaapurin asiat, mutta Otsonmäellä se R-kioskin naismyyjä oli kotimatkallaan soittanut eilenkin isälle, kun oli nähnyt muka Eiran polttamassa tupakkaa Meijerillä. Oli Eiran onni, että hän oli sattunut olemaan juuri silloin isän vierellä olohuoneen sohvalla, joten oli varmaa, että Meijerin tupakoitsija oli joku toinen… Nimittäin Sissalan Pia: sekin oli meille juoruttu, kun oli saatu selville. Mutta Otsonmäellä jokainen pikkujuttukin nyt oli uutinen, eikä minulla ollut sellaista kaverimäärää kuin Hellolla, enkä osannut edes lyödä takaisin niin kuin Eira, enkä ollut samalla tavalla itsevarman oloisesti tavallisten kuolevaisten yläpuolella niin kuin Eetu kuulemma aikoinaan. Olin vasta päässyt eroon koulukiusaajista: lukion loputtua sain olla rauhassa, kunhan en liiaksi vilkuillut sivuilleni kaupassa käydessäni. Tässä tilanteessa en tosiaankaan voinut lähteä mihinkään Halloween-juhliin. Miten Nelly sen olisi voinutkaan käsittää? Hän vain hekotti niin kuin hyvällekin vitsille, mutta rauhoittui sitten lopulta.

    ”No eihän luule!”
    ”No ei varmaan oikeesti luulekaan. Mutta en mä halua että ne edes huutelee.”
    ”Ketkä ne on ne ’ne’ muutenkaa?”
    ”Kaikki.”
    ”Kaikki! Kyllä asia nyt sitten on niin et mun on viimeinkin tosiaan lyötävä sitä Helloa, jos sekin kerran huutelee, että–”
    ”No heh heh. Oikeasti. En mä lähde. Mutta Hellolla on muitakin vaatteita kuin helavyö. Ja se pukee vaikka sun valitsemat kengät jos sä käsket kun ei sille oo väliä. Ja normaalin kauluspaidan.”

    Toisaalta olisi ollut niin kiva lähteä. Kunpa juhla olisi ollut juuri ennen au pairiksi lähtöäni. Olisin voinut mennä sinne, laittaa tosiaan korkkarit ja kaikkea, ja sitten olisin kadonnut niin pitkäksi aikaa, ettei edes Otsonmäellä jaksettaisi muistaa puolen vuoden takaisia juttuja, kun jokin uusi pikkujuttu olisi ilmaantunut. Mutta en minä kyllä osaisi missään juhlissa kenellekään edes puhua… Vaikka toisaalta voisinhan minä kuunnella ja katsella. Mistä sen tietää, ketä sellaisissa juhlissa pääsisi tapaamaan, ja ehkä myöhemmin voisi tutustuakin johonkuhun. Facebookissa tai jossain. Siellä kävisi vain hevosihmisiä… Olisi hyvä tutustua hevosihmisiin. Kyllä minulla hevonen aina olisi, ja jos tuntisin hevosihmisiä, saattaisin päästä vaikka kisareissuille välillä hoitajaksi, tai ehkä päästä joskus valmennukseenkin… Olisi ratsastusseuraa, siis muitakin kuin Eira ja Hello.

    ”Okei. Inari. Kuule. Näin me tehdään.”
    ”Miten?”
    ”Mennään sinne juhliin.”
    ”Mähän just sanoin että mä en voi mennä.”
    ”Luuleksä että sinne kutsutaan jotain Otsonmäen kakaroita muuten vaan? Ei kukaan edes tiedä että me mennään.”
    ”No nii… Paitsi Eira.”
    ”No se nyt on lahjottavissa hiljaseks ihan helposti. Se hoitaa Cozminaa ja pitää nokkansa kiinni.”
    ”En mä silti tiedä…”
    ”Ihan sama! Tuu. Mennään kattoon pukuja. Niinko varmuuden vuoks. Mä meinaan laittaa yhden mustan ehkä ite, mut mulla vois olla ainaki tummansininen–”
    ”Mulla olis yks punanen–”
    ”Noni! Se on Inari rikollista istuttaa kallista pukua kaapissa ilman että käy Halloween-juhlissa, kun kaverilla on avecillinen kutsu ja sen poikaystävä hokee vaan että kun pihattoakin pitää rakentaa!”
    ”No okei.”
    ”Okei! Eli sä tuut!”
    ”Ei kun okei, voidaan kattoa sitä pukujuttua. En mä vielä tiedä tuunko mä.”

  • #3922 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Ansamaan Halloween 2019
    (Linkki)

    Kuinka Nelly sai lopulta Inarin juhliin, ja kuinka Inari sai ommeltua vanhojentanssimekostaan ihan kelvollisen iltapuvun.

    Mistä tietää, että kuva on valmis? Vastaus: ainakin mun kohdalla siitä, ettei viitsi enää parannella sitä. 😀

  • #3962 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Ennen lähtöä

    Kaikki alkoi järjestyä. Minulla oli paikka, johon saisin jäädä puoleksi vuodeksi au-pairiksi. Isäkin oli yllättäen suhtautunut todella kannustavasti, kun olin ilmoittanut, että minä menen, eikä hän voi mitään. Hän oli sanonut, että maailman näkeminen on hyväksi nuorelle ihmiselle, kun ihan työpaikka ja majoituskin oli ollut luvassa. Isä oli sanonut maksavansa matkani ja antavansa vähän käyttörahaakin mukaan, etten joutuisi ylioppilasrahojani heti käyttämään elämiseeni, ja kun isä oli jo luvannut, äiti ei voinut sanoa mitään. Isän ainoa huoli oli ollut, että en kai ole menossa mihinkään muslimimaahan, koska isän mielestä maailman kauhistuttavin asia ja suurin uhka ovat muslimit ja vegaanit, tai jotain sinnepäin. No, Englannin maaseutu ei tosiaankaan ollut mikään muslimimaa, vaan kuulosti päin vastoin isästä ihan hyvältä: kristityltä ja lihaa syövältä.

    ”Se on sitte sillä selvä”, iskä oli sanonut kohdemaan kuultuaan ja laittanut urheiluruudun kovemmalle.
    ”Voisit kumminki käydä keskiviikkona siellä Alajärvellä”, äiti oli vain mutissut. Hän oli huolissani, että ajautuisin käyttämään huumeita, ja Marko Jantusen huumevalistus olisi ollut minulle kuulemma hyödyllinen ennen reissua.
    ”Älä murehdi niin paljoa”, olin sanonut äidille hymyillen. Hyvää hän vain tarkoitti, vaikka tuskin minuun minkään entisen jääkiekkoilijan huumekokemuskertomus tehoaisi, jos olisin sellaiseen kuiluun ollut ajautumassa. Vaan en minä ollut.

    Kun lähtöni alkoi kuulostaa suorastaan liian helpolta, aloin itse murehtia. Olisin halunnut ottaa Ringon mukaan turvakseni ja tuekseni, mutta ei isä sellaiseen suostuisi. Isän mielestä Ringo oli maailman paras koira, ja toista samanlaista metsästyskoiraa ei varmasti ollutkaan. Vaikka samaa hän oli kyllä sanonut meidän Õunastakin, Ringon emästä. Ja äidin mukaan nuorena miehenä myös Manzanasta eli Mantasta, ensimmäisestä omasta metsästyskoirastaan. Joka tapauksessa toivoin, että niillä tyypeillä olisi koira siellä. Mieluiten metsästyskoira. Ja että ne olisivat mukavia. Niillä oli kuulemma minun ikäiseni tyttö. Olisipa siitä minulle kaveriksi.

    Yritin harhauttaa itseäni lentopalloilloissa. Camilla oli taitava pelaaja, ja tallin ulkopuolella vähemmän pelottava, kun jutteli enemmän. Yksinäisyydessäni aloin jäädä muiden jälkeen keräämään palloja varastoon hänen kanssaan treenien, tai siis pallottelun päälle. Kävellä kotiin hänen kauttaan. Lopetin sen kuitenkin muutaman kerran jälkeen, koska Eira sanoi, että pian minua aletaan kutsua lesbo-Inariksi.

    ”Kun sun pitää Nellynki kans mennä kuhertelemaan johki parinvaihtobileisiin”, hän ärisi Camillasta raivotessaan.
    ”Ei ne ole — sä oot vaan kateellinen.”
    ”En tosiaankaa ole. Mä en mihkää pervobileisiin edes halua.”
    ”Kylläpä haluat! Niin kovaa että keksit tommosia!”
    ”Ihan sama, lesboksi ne kaikki sua jo sanoo!”
    ”Mitkä kaikki!”
    ”No varmaan ihan kaikki!”

    En tosiaankaan halunnut olla mikään lesbo-Inari, joten aloin tulla suoraan kotiin. Eira ryhtyi kuitenkin huomauttelemaan kaikesta omituisesta, kuten että minulla ei ole ollut ikinä oikeaa poikaystävää (ai jaa??) ja että normaaleilla ihmisillä oli huoneensa seinällä vaikka Johnny Depp Jack Sparrow’na, eikä Angelina Jolie Pahattarena. En sanonut sellaisiin kommentteihin mitään. Oikeasti Eiran piikitteleminen johtui nimittäin siitä, ettei hän halunnut minun lähtevän. Nimittäin kun olin kertonut hänelle lähtöaikeistani, hän oli sanonut ihan vain ilmoitusluontoisen painokkaalla äänensävyllä, että ei käy. Ei ennen kuin Eira pääsee opiskelemaan, ja silloinkin saan lähteä vain korkeintaan Espanjaan, niin että Eira pääsee viikonloppuisin, tai ainakin lääkiksen periodien väliviikoilla käymään kylässä ja katsomaan että muistin syödä. Se olisi ollut ihan suloista, mutta kun Eira oli niin tosissaan, että nakkasi tuoreen passini tuleen ja jouduin hakemaan uuden. Onneksi isä laittoi hänet edes maksamaan sen.

    Koska omat asiani tuntuivat kerrankin luistavan ihan helposti, vaikka minua jännittikin, ehdin keskittyä kunnolla muiden ongelmiin. Eniten niitä taisi olla Eetulla, vaikka hän puhuikin niistä kaikkein vähiten. Jo se, että hän eräänä iltana piteli päätään käsiensä varassa kahvipöydässä kun muut lähtivät, oli paha merkki. En ole ikinä nähnyt hänen osoittavan minkäänlaista väsymystä tai muutakaan nuutumusta.

    ”Kun nuata hevoosia on niin palijo”, hän oli mutissut, kun olin kysynyt moisen asennon syytä.
    ”Palkkaa lisää väkee”, olin ehdottanut.
    ”Emmä voi, emmä sellaasia rahoja mistää saa.”
    ”Nosta karsinavuokraa.”
    ”Lähtöö pian väki jos aiva alavariinsa nosteloo vuakria…”
    ”Sä et oo nostanu kertaakaa. Pennasilla ja näillä, ja Kinnasillakin on korkeemmat vuokrat, eikä niillä ole kunnollista kenttää maneesista puhumattakaan.”
    ”Emmä silti halua. Jos olis vaikka vähä jotaki luksusta nii sitte vois…”
    ”No haloo. Miten olis maneesi?”
    ”Ei ku sellaanen solariumi tai hevoosten sauna tai joku. Mut ei ole, eikä tule.”

    Yksi, joka liikkui vieläkin paljon yksin, oli Sonja. Toisaalta nyt lentopallon myötä hän tuntui kehittelevän edes jonkinlaisia moikkausvälejä Camillaan, ja se hieman suututti minua. Eiran kommentit ne minua siinä ärsyttivät: niiden takia en itse voinut mennä ikinä mukaan. Seurasin muutamana iltana kateellisena, miten Camilla katosi Pasilla Sonjan ja Salierin mukaan Vanhalle Päätielle. Heillä oli varmaan aivan sairaan kivaa. Ainakin satunnaisista nauruista päätellen. Sainpa minä heistä seuraa välillä tuvassa, kun satuin samaan aikaan kahville. Mitä kävi usein nykyään: Camilla oli ollut minulle mukava lenttiksessä, joten uskalsin mennä silloin, kun hekin menivät.

    Minusta oli ihana ajatus päästä pois. Olen aina halunnut lähteä Otsonmäeltä, ja nyt minulla oli tilaisuus mennä kauas. Ja jos ne eivät pitäisikään minusta siellä, pääsisin puolen vuoden päästä pois. Kielitaitoni kehittyisi, tutustuisin ehkä johonkuhun uuteen ja saisin oikeastaan aloittaa alusta. Ja vaikka ajatus oli niin ihana, vaikka olin unelmoinut lähdöstä ties kuinka kauan, samaan aikaan minulla oli jo koti-ikävä. Mitä jos menettäisin jotain tärkeää? Joku kaveri jäisi saamatta? Joku tärkeä juttu kokematta tai vaihe elämättä? Uunolle kävisi jotain? Kaikki unohtaisivat minut, eikä minulla olisi niitäkään kehittyviä ihmissuhteita, jotka minulla oli nyt? Hello ottaisi heimotatuoinnin mielummin jonkun muun kuin minun kanssani, vaikka oli luvannut jo?

    • #3967 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Voi Inari! Hän kuulostaa jollain tapaa niin innokkaalta mutta haikealta. Pienellä kylällä myös itse kasvaneena ymmärtää, ettei halua antaa kenelläkään mitään syytä kuvitella itsestään mitään. Joko hyviä asioita tai aina on vain parempi olla täysin harmaa.

      Inarin ollessa myös niin herkkä, ettei Eira harmistuksissaan tai suorasanaisuuksistaan huomaa satuttavansa siskoaan. Tai Eiralla on jo valmiiksi niin kova ikävä, ettei halua luopua siskostaan, joka on aina kuitenkin ollut tukena ja turvana. Molemmille oma maine kuitenkin tärkeä. Tai Inarin huolet siitä, ettei kukaan muista hänen palatessaan takaisin. Kaikki se epävarmuus.

      Voi, kun nainen vain puhuisi esimerkiksi Camillalle. Hän osaisi ehkä auttaa tyttöä, sillä lähtenyt itse ns. maanpakoon arkea pakoon. Tässä voisi kuitenkin olla orastavaa kaveruuden alkua.

  • #3996 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Ansamaan Halloween

    Valmistautuminen

    Kokosin hiuksiani ylös nutturalle pinnien avulla. Olin aiemmin jo kokeillut H&M:stä ostamani donitsin avulla samaa kampausta, mutta minulla taisi olla liian paljon hiuksia sellaiseen. Kädet alkoivat väsyä, vaikka yritin välillä nojata kyynärpäätäni seinään huoneeni peilin edessä. Lopulta minun oli pakko antaa käsivarsieni valahtaa alas. Niskoja ja päätä alkoi särkeä. Hermostutti. Hikoilutti. Ansamaan juhliin oli vielä kolme tuntia aikaa.

    Istuin sänkyni reunalle ja katsoin puhelintani. Ei viestejä. En yleensäkään saanut viestejä. Avasin yhteystiedot ja emmin Nellyn nimen kohdalla peukalo vain puolen sentin päässä näytöstä. Sydämeni alkoi hakata. Yritin käsikirjoittaa puhelua päässäni. Hei, tässä on Inari. En saa hiuksia laitettua. Luuletko, että vielä voisi päästä kampaajalle? En osaa meikatakaan. Hei, tässä on Inari. En saa… Hei, tässä on Inari…

    Kännykän ruutu meni mustaksi. Kädet tärisivät. Avasin kännykän uudelleen sormenjälkitunnistimella ja siirryin WhatsAppiin. Hei tässä on Inari. Hetkinen, ei viestiin noin voi laittaa. Hei, niin voitaisiinko kuitenkin. Tai ei viestiä kuulunut aloittaa heillä. Kuule. Pudistin päätäni. Nyt pitäisi vain kirjoittaa asia viestiin. Jos se kuulostaisi nololta, sanoisin, että yritin tehdä muuta samalla, enkä kauheasti laittanut siihen ajatusta. En saa hiuksia laitettua, voidaanko mennä kuitenkin kampaajalle?

    Aikani kuluksi siirryin levittelemään vaatekaappini ovessa henkarilla roikkuvan pukuni helmaa. Olin varma, ettei kukaan huomaisi, että se oli ollut vanhojentanssimekkoni. Olin muokannut sitä paljon. Siitä oli tullut suorastaan kiva. Isäkään ei ollut vastustanut juhliin menemistä, kun puvulle oli tullut hintaa yhteensä kaksikymmentäkaksi euroa: olin ostanut Halpa-Hallista siihen sopivan läpinäkyvän paidan, jotta se olisi talvisempi ja vähän peittävämpi. Sitäkin olin muokannut ja ommellut mekkoon kiinni. Se ainakin oli hyvä. Kengät olin saanut äidiltä lainaksi. Isä oli sanonut, että ne olivat liian korkeat hänen nuorelle tytölleen, mutta äiti oli kerrankin asettunut minun puolelleni ja huomauttanut, että kyllä hänkin oli käyttänyt korkokenkiä minun ikäisenäni, ja vieläpä isän kanssa tansseissa.

    Puhelin päästi poksahtavan äänen. Luin viestin heti. Nelly oli sitä mieltä, että ei tähän hätään enää kampaajaa löytyisi, mutta että hän voisi tulla laittamaan hiukseni. Naputin mahdollisimman nopeasti vastaukseksi, että älä tule tänne, minä tulen sinne. En ehtinyt edes empiä ja harkita.

    Isä suostui viemään minut Hopiavuoreen. Hän oli matkalla vaitonainen, mutta ei sillä tavalla tuhahtelevan pahantuulisesti, vaan ennemminkin rennosti. Varmasti Nordean osakkeet olivat nousussa tai jotain, tai ehkä hyviä hirviä oli kaatunut sopiva määrä. Hopiavuoren pihassa isä kääntyi minun puoleeni, hymyili hieman ja kehotti pitämään hauskaa. Hän muistutti, että voisin jäädä halutessani yöksi Hopiavuoreen, kunhan ilmoittaisin vaikka tekstarilla, että olin päässyt perille. Sen jälkeen isä komensi vielä tiukasti olemaan juomatta enempää kuin kaksi lasillista ylipäätään yhtään mitään alkoholia ja taputti olkapäätäni ennen kuin nousin autosta pukuni ja kenkäpussini kanssa.

    Edes Nelly ei saanut hiuksiani kivasti nutturalle, koska niitä on paljon ja ne ovat laadultaan niin liukkaita ja lipoisia, etteivät ne pysy mitenkään. Minun teki mieli perua koko lähtö, mutta kun Nelly sitten kohotti hiuksiani juuresta kreppiraudallaan, ne olivatkin ihan kivan näköiset auki. Sen tehtyään hän istutti minut itseään vastapäätä hajareisin Eetun pirtinpöydän penkille ja meikkasi minua omilla luomiväreillään ja minun ripsivärilläni aina välillä leukaani topakasti puristaen ja kasvojani johonkin suuntaan kallistaen. Sen jälkeen näytin oikeastaan tosi kivalta. Harmittelin kuitenkin Nellylle, etten minä saisi niin tumman meikin kanssa mihinkään mennä. En kuitenkaan tullut pesseeksi meikkiä pois, koska Nelly huomautti, ettei isä ollut nyt täällä vahtimassa.

    Ai miten hienolta minusta tuntui mennä korkokengissä epätasaisen sorapihan poikki Eetulta lainattuun autoon istumaan ja varoa, etteivät helmani koskisi autoon istuessani.

    ***

    Halloween-juhlissa
    Kaikki tässä mainitut tyypit on esitelty kutsussa.

    Majina Ansamaalla oli punainen puku, josta tuli mieleen Espanja. Hänellä oli sellainen ryhti, etten olisi uskaltanut edes katsoa häneen, kun kättelin häntä tervehtiessäni, mutta yritin kuitenkin sinnikkäästi. Hänen huolitellusta olemuksestaan tuli mieleen ensimmäisenä vain se, etten minä kuulunut niihin juhliin. Siellä oli varmasti hevosmaailman pieniä ja keskisuuria vaikuttajia — ja nyt joku Inari, jolla oli työhevonen. Tulin niianneeksi, ja tietenkin Nelly kuittaili siitä minulle myöhemmin. Olin ihan tyytyväinen, että saimme aika nopeasti siirtyä istumaan, sillä muitakin tulijoita oli hänen käteltäväkseen.

    Tulimme istuneeksi suppusuisen, suloisen tytön viereen. Hänellä oli niin kiltit ja pyöreät silmät, että hetken Nellyn kanssa kireästi joitain lauseita vaihdettuani uskalsin jopa puhua hänelle, vaikka Nelly jätti minut yksin lähtiessään hakemaan juotavaa.
    ”Ne on aika hienoksi laittaneet kaiken täällä. Mä en ole ennen ollut tällaisessa juhlassa.. Tai paikassa.”
    ”On ne kyllä. Mä olen kyllä ennenkin ollut täällä, kun mä hoidan niiden ponia.”
    ”Ai! Mä en — mä en oikein tiedä teidän hevosista mitään, kun mä tulin vaan Nellyn kanssa…”
    ”Jokikannaksen?”
    ”Joo…”
    ”Joo ei hevospiireissä montaa Nellyä ole, niin siitä mä vaan… Se on valmentanut jotain mun tuttuja. Mä oon Aava.”
    ”Mä oon Inari. Inareita on varmasti monta.”
    ”Niin on Aavojakin, muttei se haittaa.”

    Juttelimme varovaisesti Uunosta ja Jaffa-ponista, jota Aava hoiti. Kerroin fanittavani varsinkin esteratsastajia, mutta että en uskaltanut itse hypätä. Nyökkäsin varovaisesti kohti Vuorelan Annia, jolla oli maailman hienoin violetti puku ja kuiskasin epäileväni, että tunnistin hänetkin hänen isänsä perusteella: esteratsastaja Sauli Vuorelalla oli juuri tuollainen soma nenä, ja sen minä olin tottakai opetellut ulkoa. Olin ollut tosi ihastunut esteratsastaja Vuorelaan lapsena ja minulla oli ollut hänen Hevoshullusta saatu julisteensa seinälläni. Sitä en tietenkään sanonut Aavalle. Hän vahvisti yhtä lailla kuiskaten, että Anni Vuorelaksi epäilemäni oli kuin olikin hän, Sauli Vuorelan tytär, ja osoitti minulle Eeva Kesolan, jonka tunsin vain nimeltä. Hän osaa kuulemma ratsastaa minkä tahansa kouluradan erinomaisesti, kunhan on hyvä hevonen.

    Nelly keskeytti hiljaisen fanituksemme istahtamalla toiselle puolelleni kahden ihan tavattoman siron lasin kanssa ja tyrkkäämällä toisen kouraani. En oikein tiennyt, miten sitä pidellä. Nelly hörppäsi hieman kellertävää juomaa omastaan ja katseli ohitse käveleviä ihmisiä hetken silmät sirrillään. Sitten hän alkoi luetella matalalla äänellä heidän nimiään. Sitä tehdessään hän katsoi paljon muiden juhlijoiden suuntaan, mutta vilkaisi silloin tällöin sekä minua että Aavaakin pitäen meidät molemmat mukana yksipuolisessa keskustelussa.

    ”Theodore Adkins, sillä on kuulemma hyvä ratsu, mutta se pitää sen piilossa, komea ja sinkku. Nurmen Alvar, niin kiltti ja suloinen tapaus, että siinä täytyy olla joku vika: joko se on homo tai varattu. Aina avaa mulle oven kun satutaan samaan paikkaan, ja kantaa juomiakin, vaikka niin se tekee kaikille. Toi franken-teen on Friedrich Föh.. Föhen… No joku mitä mä en osaa sanoa, sillä on ehkä maailman söpöin ruunikko. Dochas Ansamaa me jo nähtiinkin: samanlainen kun Svartin Reita: olevinaan niin tuima ja ärsyttävä, mutta oikeasti kiltti. Luosujärven Nio, se olis Inari suurin piirtein sun ikänen, ihan söpö ja kiltti poika, mee jutteleen. Toi on Maalismaan Kaapo –”
    ”Miten sä voit tuntea kaikki?”
    ”Mitkä kaikki? Hei, jos sä alat kulkea ihmisten ilmoilla etkä vaan nyhjää Hopiavuoressa, niin äkkiäkös säkin kaikki perusnaamat tunnet. Siis ne, jotka itekin liikkuu tapahtumissa. Nämä liikkuu. Katopa: tuolla on Purolan Jarkko.”

    Nelly esitteli minut vaikka kenelle. Se oli tosi väsyttävää. Pelkäsin koko ajan nolaavani itseni jollain traagisella tavalla. Olisin todella halunnut hevospiireihin. Olisin tahtonut hevosihmisistä ystäviä. Mitä useampaa ihmistä kättelin, sitä varmemmaksi kuitenkin tulin siitä, että kukaan ei pitänyt minusta. En osannut hymyillä niin kuin Nelly, enkä muistanut kenenkään nimeä ensikuulemalta.

    Majina Ansamaata arastelin kuitenkin eniten. Kuten heti alussa olin pannut merkille, hän oli näyttävä nainen, joka tuntui pelkällä olemuksellaan vievän minulta kaiken tilan olla olemassa. Olin kauhusta jäykkä, kun hän loppuillasta istahti siihen pöytään, jossa minä ja Nelly istuimme. Yritin ihan kauheasti osallistua hänen ja Nellyn keskusteluun muutamalla sanalla, mutta en vain pysynyt mukana. Vaikka Nelly ja Majina eivät ilmeisesti henkilökohtaisesti tunteneet toisiaan, heillä oli hirveästi yhteisiä tuttuja. Jopa meidän Eetun Majina tunnisti nimeltä, ja Nellyhän osasi nimetä suurin piirtein kaikki paikallaolijat. Hirvittävin ja toisaalta kivoin hetki oli se, kun Majina kysyi minun hevostaustaani. Yritin änkyttää, että minulla on ihan työhevonen vain. Silloin hän hymyili minulle, ja vaikka hän näytti edelleen pelottavan itsevarmalta, samalla sain sen vaikutelman, ettei hänestä ollut ollenkaan typerää, että minulla oli pelkkä työhevonen.

  • #4055 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Susihavainto

    ”Susi!!” Hello käkätti. Susi-sanakin tuli jo ihan pihisevästi, keuhkojen viimeisillä hapen rippeillä. ”Ei kenenkää nimi voi olla Susi!” hän muotoili suullaan, koska ei saanut millään vedettyä henkeä. Hän kallistui Hopiavuoren sohvan selkänojaa vasten yhä enemmän kohti kylkiasentoa.
    ”On sunkin nimi Ilves”, huomautin hänelle, sillä minusta Susi-nimessä ei ollut varsinaisesti mitään hauskaa. Välillä Hello oli niin lapsellinen.
    ”Niin mut Susi, niinku eläin”, Hello sanoi hengästyneesti hetken kuluttua, kun oli saanut rauhoituttua. Kyllä havaitsi, ettei hän ollut tupakoitsija. Sellainen ei tuosta hepulista olisi selviytynyt yskänkohtauksitta. Terveet keuhkot meidän vauvalla.
    ”Niin..? Ilves ei sitte oo eläin..?”
    ”Se sentään kuulostaa sukunimeltä. Ei kenenkää nimi voi olla –” Hellon lause katkesi uuteen naurunpuuskaan. Se, ettei minua naurattanut, näytti vain yllyttävän häntä. ”Susi”, hän hinkui lopulta taas melkein kuolemaisillaan.

    Oskari Suden nimi oli tullut esiin äsken kahvipöydässä. Huhut Eetun lähdöstä ulkomaille kilpailuihin olivat saaneet heti lisää pontta, kun hän päätti juuri nyt palkata uuden osa-aikaisen työntekijän määräaikaisella työsopimuksella. Ritva-täti oli ollut sitä mieltä, että Tiituskin on lähdössä ulkomaille, eikä Camillaa voisi siksi aikaa yksin talliin jättää. Minustakin jonkun Oskari Suden palkkaaminen tuntui sopivan vähän liian hyvin Eetun lähtöaikeisiin, vaikka itse hän yrittikin tyrmätä sellaisia huhuja.
    ”Meillon tuhat hevoosta tuvas”, Eetu oli kuitenkin vain toimittanut kahvipöydässä, kun tätä Susijuttua oli ryhdytty puimaan, ”emmä me jaksa. Sitä paitti se Susi tuaa oman hevoosen. Ei palijoa tarvitte palakkojakaa maksella kun se kuittaa tyällä tallivuakraa. Ja tuhatyks hevoosta menöö siinä mihinä tuhatki. Enkä moo eres pannu sille töitä siille viikolle: moon itte täs. Kattokaa listasta vaikka. ”

    Hello ryki sohvalla ja kohottautui laiskasti parempaan ryhtiin. Kun katselin hänen ähellystään, en voinut olla ajattelematta, että yksi metsän eläin olisi kyllä ihan tarpeeksi yhteen talliin. Ilvekset nimittäin taisivat olla talvihorrostajia: ainakin tämä oli heti ensimmäisten pakkasten tultua kuluttanut Hopiavuoren sohvaa enemmän kuin koskaan. Jotain tenttikirjojakin tämä Ilves kantoi mukanaan, mutta ilmeisesti oletti tiedon imeytyvän niistä itseensä ihon läpi, sillä minusta näytti kuin hän olisi enimmäkseen vain nukkunut niiden päällä. Sitä paitsi meidän Ilves näytti olevan tosi reviiritietoinen kaveri. Vakavoiduttuaan ja ryhdistäydyttyään hän oli nimittäin etsinyt Oskari Suden Facebookin ja lähettänyt jo kaveripyynnönkin, vaikka ei tosiaankaan tuntenut koko tyyppiä. Hän näytti puhelintaan minulle, ja kun nostin katseeni kutimestani, minulle hymyili nuori sälli, joka näytti istuvan kanootissa. Hello ilmoitti vakavana ajattelevansa, että hänestä sellaisen pienen ja suloisen kissan, kuin hän itse oli, kannattaisi mahdollisimman pian ryhtyä Suden kaveriksi, jottei joutuisi paistiksi. Sitten hän oli taas revetä nauruun ja ryhtyi kiireesti muka selaamaan puhelintaan, vaikka näyttikin vain availevan ja sulkevan WhatsAppiaan. ”Susi”, hän vielä mumisi huvittuneena.

    Minulle Oskari Susi ei ollut mikään ongelma. Nousin ylös ja menin keittiöön aikeinani napsauttaa teenkeitin päälle. Camilla kuitenkin tuijotti sitä silmät lasittuneina ja keittiötasoon nojaten.

    ”Oliksä ottamas siitä vai..?” kysyin varovaisesti.
    ”Joo…” Camilla mumisi.
    ”No… Riittääks mullekki?”
    ”Joo… Siis — mitä?”
    ”Teetä?”

    Camilla katsoi minua kummastuneena, mutta väistyi, kun otin kiinni vedenkeittimen kannun kahvasta. Kannu oli tyhjä. Täytin sen ja napsautin päälle. Jillalla oli keksipiilo jossain, mutta vaikka kiipesin yläkaapille asti tuolin avulla ja katsoin joululahjapapereidenkin taakse, en löytänyt sitä ennen kuin keitin ilmoitti olevanssa valmis.

    Camilla istui kun minäkin. Emmin hetken: pitikö minun hakea hänellekin nyt kuppi ja kaataa vettä? Vai mitä? Päädyin olemaan tekemättä niin. Lusikoin teehen sokeria ja katselin, miten Camillan sormi seurasi tyhjän keksilautasen reunaa. Sormi sinersi sen verran, että minun teki ihan hurjasti mieli puristaa se nyrkkiini ja puhaltaa siihen.

    ”Se Suden Oskari…” Camilla sanoi hetken päästä.
    ”Joo?”
    ”Millanenhan se on?”
    ”En mä tiedä. Se ei voi olla täältäpäin. Täällä ei oo Susia.”
    ”…vai ei oo…”
    ”No joo mutta kuitenkin.”
    ”Varmaan joku hevosenhoitajan tutkinnon lukenu se on…”

    Kohotin katseeni Camillan silmiin hänen sinisestä sormestaan. Hänellä oli otsa rypyssä, ja minä meinasin purskahtaa nauruun niin kuin Hello. Hillitsin itseni paremmin kuin hän ja aloin puhua uudelleen vasta kun olin ihan täysin vakava.

    ”Ei se sun hommia vie.”
    ”Ai ei.”
    ”Eiks Eetu muutenki sanonu et se on osa-aikanen ja määräaikanen?”
    ”Ai sanoi vai?”
    ”No sanoi.”
    ”Ai. Sitte! Vaikka en mä nyt aatellukkaa että…”
    ”Et tietenkää. Hello löysi sen Facebookista. Se näytti ihan kiltiltä.”

    Sinä päivänä jäin tallille ihan iltaan asti ja ratsastin Uunolla kentällä pimeyden jo laskeuduttua. Kunhan au-pair -paikastani kuuluisi lähtökäsky, en saisi olla täällä pitkään aikaan. Näkisinköhän tämän Oskari Suden?

    • #4060 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Pakko myöntää, että tää on mun ehkä yksi lempitarinan pätkistä. Hopiavuori on aina ollut avoin kaikille uusille ihmisille ja asukkaille. Nyt ensimmäistä kertaa rupeaa olemaan jonkin kaltaista reviiritietoisuutta ilmassa, vaikka kukaan Eetua lukuunottamatta ei ole nähnyt vielä kyseistä henkilöä.

      Hello joka on aina niin aurinkoinen ja ystävällinen, onkin nyt karvat pystyssä Suden vuoksi. Onhan Ilveskin kissaeläin. Oikein tunnen, kuinka tarina huokuaa jännitystä ja kaikki miettivät, kuka uusi tulokas on.

      Tässä on osattu myös kiteyttää hyvin Camillan hieman hankalohkoa luonnetta, jota en ehkä itsekään vielä täysin tunne tai osaa selittää. Suorittajaluonne. Siitä sainkin kauhean inspiraation kirjoittaa tarinan tälle tarinalle edeltäjää Camillan näkökulmasta.

  • #4437 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Kyllä Eira pärjää

    Eira täyttää keväällä seitsemäntoista. Vaikka hän välillä käyttäytyykin kuin kaksitoistavuotias, minusta isä pitää häntä liian tiukassa narussa. En minäkään saanut hänen iässään juosta yötä myöten kirkonmäellä, enkä saa vieläkään. En tarkoita, että pitäisi. Minusta hänen pitäisi kuitenkin saada esimerkiksi mennä joskus kavereidensa luo, ja jopa sen Hermanin luo — siis kunhan vain hänenkin vanhempansa vahtisivat, että Hermanin huoneen ovi pysyy aina auki. Isä on siinä mielessä vähän tyhmä, ettei tajua Eiran tekevän joka tapauksessa niin kuin Eira tahtoo. Hermania varsinkin olisi turvallisempaa tavata sallitusti ja valvotusti kuin salaa, koska tapaavathan he joka tapauksessa.

    Viime aikoina minä olen mahdollistanut Eiran menemiset. Isä luulee, että Eira on minun kanssani kävelemässä, ajelemassa tai Hellon tai Mannin ja Ailin luona kylässä. Tosiasiassa minä olen useinkin juuri jossain sellaisessa, mutta Eira on kaveriensa luona. Aluksi sellainen salakähmäisyys tuntui pahalta. Ajattelin, että mitä jos isä on oikeassa. Enää en ajattele niin, sillä Eira on noudattanut tietääkseni tunnollisesti joka ainoaa niistä säännöistä, jotka minä olen hänelle määrännyt. Hän ei ole ikinä minuuttiakaan myöhässä, kun olen päättänyt kotiinlähtöajan. Hän ei ikinä valita, vaikka joskus kyläilyn täytyy olla lyhyt. Hän ei milloinkaan notku kirkonmäellä polttamassa tupakkaa, vaan on aina kaveriensa luona tai korkeintaan Keskuskoulun nuorisotilassa. Hän ei haise ikinä alkoholiltakaan, vaan pahimmassa tapauksessa mopolta. Ilmeisesti Hermanin luona se ovikin pysyy auki.

    Joskus minä saatan Eiran hänen kaverilleen asti, varsinkin jos olen menossa muutenkin kävelemään. En tuppaudu hänen mukaansa, mutta yleensä hän jotenkin vetää minut peräänsä höpöttäessään. Suurimmaksi osaksi Eiran juttujen aihepiiri on Heli, narina, Heli, Herman, Heli, kaverit, Heli, koulu, Heli, Noa ja Heli, mutta välillä hän sanoo tai tekee jotain oikeasti hauskaa. Joskus suorastaan naurettavaa. Toisinaan pelottavaa. Eräänä lauantai-iltana kaikkia niistä…

    Sinä iltana olin varma, että jäisimme kiinni. Kävi niin, että ne Kyrönjoen varrella kesäisin istuvat liimanhaistelijat, Pulkkisen Ossi ja se joku Mika, tulivat vastaan ja halusivat haastaa riitaa minkä tahansa liikkuvan kanssa. Minä mutisin Eiralle, että pitäisi päänsä kiinni ja seuraisi minua Huidan pihan poikki kirkonmäen puolelle, mutta eihän Eira. Toinen niistä huusi nimittäin H-sanaa, ja Eira kääntyi raivoissaan karjumaan takaisin. En ole koskaan ennen kuullut Eiran sanovan sellaisia sanoja kuin runkkari, mutta niitä hän syljeskeli.

    Ajattelin juosta Huitaan hakemaan apua, mutta Eira piti käsivarrestani kiinni nistien lähestyessä ja oli sitä mieltä, ettei kukaan nyt sentään tyttöjä lyö. Kun ne kuitenkin nostivat nyrkkinsä (kai se on sitä tasa-arvoa), Eira alkoi räpytellä loukkaantuneen näköisenä silmiään ja tähyillä ympärilleen. Kun jälkeenpäin kysyin mitä hän puuhasi silloin, hän kuulemma etsi apua. Kyllä nyt joku mies häntä puolustaisi. Kun ketään ei kuitenkaan ollut Huidan taloa lähempänä, Eira päästi minusta irti sen näköisessä etukenossa kuin kävisi empimättä Pulkkisen ja sen jonkun Mikan päälle. Hän marssi heitä kohti sellaisella raivolla, että taisivat silkasta hämmästyksestä saada jo mustat silmät, vaikka Eira onkin ihan pieni, eikä edes hipaissut heitä. Näin jälkikäteen luulen, etteivät he oikeasti aikoneet edes käydä meihin käsiksi: kunhan pelottelivat. Eivät kai he muuten olisi sillä tavalla juosseet pakoon Eiran kokoista vastustajaa… Vaikka välillä ajattelenkin, että Eira vaikuttaa suorastaan vaaralliselta ollessaan oikeasti vihainen.

    Myöhemmin, Hermanin tien päässä, Eira sitoi ponnarinsa uudelleen paremmin. Purskahdin nauruun, kun hän totesi kädet hiuslenkkiä sitoen, että enää ei ole Inari mitään hätää. Kyllä Herman tietenkin häntä suojelee. Hän oli ihan tosissaan, vaikka oli juuri ollut nyrkittämäisillään kaksi nuorta sälliä niin, että he varmasti menisivät kertomaan meidän isälle kuka heitä oli niin pahasti säikytellyt. Onneksi edes Eira taisi tulkita nauruni helpotuksena, sillä minä nyt en ainakaan olisi voittanut häntä nyrkkitappelussa. Hän vain hymyili, tomotti vielä kerran lumet vaaleilta farkuiltaan valkoisilla lapasillaan, nykäisi vaaleanpunaisen takkinsa parempaan asentoon ja marssi Hermanin porukoiden ovelle pörröinen pupureppu selässään, sillä oli muka menossa tekemään läksyjä jonkun luokkakaverinsa luokse.

    Eli ei minua huoleta Eiraa jättää yksin, sillä pelkällä asenteellakin hän pärjää puoli vuotta. Ainakin Hermanin, Jonnan ja Anniinan kotiin saa tuoda koiria, niin että Eira voi olla välillä muka Ringon kanssa lenkillä vaikka ei ihan ole. Kyllä Eira keinot keksii. Mietin vain, miten voisin olla itse yhtä rohkea, kun pelkään tätä lentokonettakin. Kun pääsen perille, soitan heti Eiralle, ellei Hello ehdi ensin soittaa minulle. Hello saa minut varmasti itkemään muistuttelemalla monin sanankääntein, etten palaa kotiin puoleen vuoteen.

    • #4443 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi, sellaista se on siskojen kanssa! Isompi pitää huolta ja paimentaa, mutta antaa kuitenkin liekaa ja jättää vasikoimatta vanhemmille. Kauhean sympaattinen teksti kaikkinensa, olkoonkin että Eira mätki pari jätkää ketoon (hitsi että itsellä olisi ollut samankaltainen stoori takataskussa, jätin kertomatta kuitenkin ja nyt ei kehtaa kyllä). Ja tuskin ne pojat kellekään kehtaavat kertoa tästä episodista, todennäköisesti käytöstään eivät ymmärrä hävetä vaan enemmänkin sitä että ottivat likalta turpiinsa.

      Annan nyt salaisen peukun Eiralle, väkivalta ei ehkä ole se paras tai kannatettavin ratkaisu, mutta joskus se lopettaa kettuilun. Sonja ei välttämättä ole kauheasti vieläkään lämmennyt Eiralle, ehkä sille asiantilalle pitää tehdä jotakin. Keksisi vain vielä että mitä ja miten.

  • #5229 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Viestinvaihtoa

    Camilla
    No mitä sä oot siellä sitten puuhannut muuta

    Inari
    Yksi poni sai varsan
    Mä olin siellä

    Camilla
    Oliko jännittävää

    Inari
    Mä en tiennyt että hevosilla kun ne syntyy on pehmeät kavpoy
    *kaviot
    Oli

    Camilla
    Sä et vissiin oo nähnyt ennen niin pientä varsaa
    Vai?

    Inari
    No en! Ja kun se oli poni se mahtuisi mun syliinkin
    Mä vähän niinku hoidan sitä sen emää

    Camilla
    Ja viihdyt hyvin?
    Mitäs muuta

    Inari
    No olis muutakin…

    Camilla
    Mitä

    Inari
    Tai no se on ihan tyhmä juttu

    Camilla
    Kerro silti

    Inari
    Et naura

    Camilla
    En tietenkään

    Inari
    Täällä olis yks tyyppi…

    Camilla
    Ai sulla on joku mies!
    No hyvä
    Joku tumma, pitkä ja komee?

    Inari
    No tavallaan. Joo ja ei
    Mutta me ollaan vaan kavereita

    Camilla
    Ajattelitko tehdä asialle jotain?

    Inari
    En mä voi
    Mähän lähden kohta

    Camilla
    Mitä sitte

    Inari
    Eikä se nyt muutenkaan oo musta kiinnostunut.
    Eikä se käy muutenkaan

    Camilla
    Ai kun te ootte työkavereita

    Inari
    No niin. Kaikki sanoo, anteeks mun kielenkäyttö, mutta ei saa paskoa sinne missä syö
    Ja vaikkei oliskaa niin ei se oikeen…

    Camilla
    Joo mä ymmärrän

    Inari
    Ai jaa? Sano vaan jos mä utelen liikaa mutta ei kai sulla ole jotakuta tallilla nyt vai puhuksä jostain vanhasta
    Tai muussa sun jutussa

    Camilla
    Ei mitään sellasta
    Kunhan höpötän

    Inari
    Sori
    Niin siitä hevosesta vielä
    Voi että kun mulla olisi kotona sellainen!
    Se osaa oikeasti ihan kaiken! Musta tuntuu ihan ku mä olisin hyvä ratsastaja kun ratsastan sillä!

    Camilla
    Kuulostaa tosi mukavalta se heppa
    Laita kuva

    Inari
    Joo mä etsin jonkun oota
    Siinä mulla ainaki on se pitkä ja tumma ja komee mies jos ei muuta

  • #6184 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Mannin apulainen

    Ilveksen punainen tupa oli tuttu näky. Siinä oli valkoiset ikkunanpielet ja ikkunoiden alla pitkät parvekepurkit, jotka olivat täynnä jotain pitkäkaulaisia punaisia, vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia. Niitä Manni hoiti yleeensä, ja niin nytkin. Röyhy-koira istui uskollisesti hänen vierellään ja seurasi toimitusta. Oli satanut muutaman pisaran verran ja ilma oli niin kostea ja kuuma, että Mannikin oli riisuutunut mustasta nahkaisesta prätkäkerhonsa liivistä ja taittanut sen porraskaiteelle.

    Kun rahistelin mustissa tennareissani Ilveksen hiekkapihaa lähemmäs otettuani ensin postin lehmänkallon kuvalla koristellusta mustasta postilaatikosta, Manni käänsi partaiset kasvonsa minua kohti. Hänellä oli kulmat kurtussa ja suupielet tiukkoina — ilmeisesti oltiin tarkassa vaiheessa kukkien kanssa. Hänen kasvonsa kuitenkin pehmentyivät saman tien. Pitkä parta nytkähti, kun hän hymyili minulle ottaessaan ojentamani Eparin vastaan.

    ”Inari!”

    En voinut olla hymyilemättä takaisin. Alkoi itkettää. Kumarruin nopeasti kutsumaan Röyhyä ja se pinkaisi Mannia vilkaistuaan nopeasti nuolemaan kasvojani. Onneksi se oli niitä koiria, jotka menivät sekaisin onnesta, kun niiden päälle katsoi. Se heilutti häntäänsä niin, että oli kaatua, ja nojaili minua joka suunnasta.

    ”Röyhy. Röyhy. Röllykkä, jo riittää.”

    Manni komensi Röyhyä ensin paikoiltaan, mutta kävi sitten ottamassa sitä pannasta kiinni ja veti sen kauemmas. Mietin, oliko se muka ikinä rauhoittunut komennosta niin kuin Jerusalem, sen pentu.

    ”Et sä voi Inarin kimppuun noin käydä, hassu koira! Mitä me ollaan puhuttu, mitä me ollaan puhuttu hä? Ei tönitä, niin me ollaan puhuttu. Meepä kattomaan olisko äiskällä sulle piimää, nii, saat kuule piimää ku et vettä tarpeeksi jua, hieno vauva olet — mitäpä Inari tietää?”

    Istuin Ilveksen kiviportaille Mannin lähelle ja laskin olkalaukkuni vierelleni.

    ”Ihan hyvää.”

    Mannissa yksi parhaista asioista oli, että hän ei kysellyt turhia. Tiesin hänen näkevän, että ei minulla liian hyvin mennyt, mutta hän ei jankuttanut. Sen sijaan hän hymyili, nyppäsi kukistaan vielä pari kuihtunutta kukkavartta ja viittilöi minua mukaansa kohti autotallia. Jätin laukun portaille. Ei kukaan sitä siitä ottaisi.

    ”Se on se Hello, tiedäkkö, ihan pienestä asti tuonu mulle kaikki sen elukat.”
    ”Nii.”
    ”Röyhyn mä sen pakotin jättämään kun se meni opiskelemaan, mutta muutenkin ne on aina täälä mulla.”
    En sanonut mitään, kun Manni kauhoi jyviä napolla pesuvatiin paksusta rahisevasta pussista, joka oli autotallissa.
    ”Vaikka en mä kyllä valita. Mukavaa kun on seuraa. Nämä pojat on kauhian kivoja.”
    Manni avasi baarikaapin oven. Siinä pienessä kylmässä tilassa olivat olleet hänen moponlaitto-oluensa niin kauan kuin muistin. Nyt sen alemmalla hyllyllä oli vesimeloni, jonka Manni nosti pienellee pöydälle siirtäen ensin kämmensyrjällään joukon ruuveja kauemmas.
    ”Ei niinku ne — mitä ne nyt oli? Muistaksä ne hiiret mitä sillä oli?”
    ”Joo. Luirmu ja Lallero. Ne oli vissiin okahiiriä.”
    ”Joo. Ne oli sitte pirullisia”, Manni huokaisi ja paloi vesimelonia pienemmäksi melkein puhtaalla puukolla. ”Ei muuten mutta kun niiden piti muka saada olla irti ja ne söi kaikki.”
    ”Entä Napero?” kysyin hieman jo aidosti hymyillen.
    ”Mikä olikaan Napero?”
    ”Se iso hämähäkki.”
    ”Ai niin… Mä en tykänny siitäkään, mutta äiskähän piti sitä keittiössä ja lauloi sille, muistatko?”
    ”Joo.”
    ”Pelkäs että sillä on yksinäistä. Allu olis halunnu kissan, mutta me päätettiin äiskän kanssa, eli äiskä päätti yksin, että ei voida ottaa kun se söis Naperon, Roopen, Burgerin, Millan ja Mustin…”
    ”Mitä ne oli?”
    ”Roope ja Burgeri vai?”
    ”Ei kun kyllä mä ne linnut muistan, mutta siis Milla ja Musti?”
    ”Ne oli ne kalat jotka näytti sen mielestä surullisilta Vaasan Akvaarioliikkeessä… Ne pienet siniset, jotka yleensä on jotain täytekaloja.”
    ”Nyt mä muistan…”

    Manni jutteli lemmikeistä, kukistaan ja hieman moottoripyörästään leikatessaan vesimelonin loppuun, tarttuessaan täyteen pesuvatiin ja vielä kävellessämme Röyhyn tarhalle. Vaikka Manni syötti kesällä Röyhylle vesimelonia, tiesin, ettei tämä pesuvadillinen ollut sitä varten. Siellähän oli jyviä. Silti Manni avasi varovaisesti Röyhyn tarhan, hoputti minut sisään ja laski pesuvadin hiekalle.

    ”Prinsessa! Keskiviikko!”

    Hellon kukot olivat valtavia. Prinsessa varsinkin oli suorastaan möhkäle. Sillä oli höyheniä koivissaan ja varpaidensakin välissä. Vaistomaisesti astuin Mannin taakse piiloon sitä, kun se juoksi meitä ja pesuvatia kohti. Kaikki tapaamani kukot olivat olleet vihaisia. Manni nauroi ja taputti käsivarttani ennen kuin kyykistyi pesuvadille.

    ”Nää on Inari ihan kivoja sällejä”, hän vakuutti ja silitti Keskiviikon kaulaa ja selkää hellästi. Sitten hän istui hiekalle pesuvadin ääreen itsekin, joten minun ei auttanut muu kuin istua polvieni päälle hieman kauemmas. Onneksi olin laittanut farkut helteestä huolimatta, sillä Röyhyn tarhan pohja oli karhea.

    ”Vitsit kun pitää pitää näitä kiinni. Joku ampui salaa ne sudet sillon talvella, mutta aina vaan niitä sikiää”, Manni murisi, ja olisi näyttänyt tosi pelottavalta ja karvaiselta prätkäukolta, ellei olisi pidellyt samalla kukkoa ja kumartunut suukottamaan sen päätä.

    Manni rupatteli kukoille ja vähän minullekin. Hän kihnutti itsensä takapuolellaan istumaan vierelleni, kauemmas, nojaamaan Röyhyn aitauksen seinämää. Puhuessaan hän nyppi aidan alle kasvanutta pidempää heinää ja hyppyytteli välillä kiviä kämmenellään. Minusta tuntui pitkästä aikaa normaalilta, vaikka koko ajan toivoinkin, että Manni olisi minunkin isäni.

    Jos olisin saanut kasvaa Ilveksen perheessä, olisin eri ihminen kuin olen nyt. Tuskin minusta tulisi mitään merkittävää — vaikka ei se sanottua ollut nytkään — mutta olisin saanut kokea yhtä ja toista. Minusta Hello ja Allu saivat aina kaiken. Manni oli raahannut heitä pitkin leirintäalueita vuokratulla asuntovaunulla, antanut kiikussa kiljuttavan kovia vauhteja, leikkinyt väsymättä ensin kurkistusleikkiä ja sitten piilosta ja niin edelleen, kun meidän isä oli vain paiskannut minua ja Eiraa barbeilla. Kun Hello oli tuonut seiskan todistuksen yläasteella kotiin, Manni oli lyönyt pöytään kakun ja soittanut Ilveksen mummolle heti pojan suorittaneen peruskoulun. Meidän isä oli kysynyt, miksi keskiarvoni oli vain yhdeksän ja puoli. Hello ja Allu olivat ehkä kulkeneet koko lapsuutensa vanhemmilta sukulaisilta perityissä vaatteissa, mutta toisaalta olivat saaneet rakentaa liukumäen yläkerran huoneensa ikkunasta alas ja hyppiä saunan katolta lumihankeen. Manni oli mennyt aina itse edellä ja nauranut niin että raikui.

    ”Mä haluan muuttaa pois kotoa”, sanoin hiljaa, kun Manni ei ollut hetkeen jutellut.

    Manni katsoi minua, eikä hänen hymynsä värähtänytkään. Iskä olisi huutanut kovaa.

    ”Ekkös sä kohta saa tietää, pääsetkö sä opiskelemaan?”
    ”Joo. Mutta vaikka en pääsisi. Mä tuun hulluksi, jos mä joudun olemaan siellä.”

    Manni ei sanonut ymmärtävänsä, sillä se olisi ollut aika rumaa meidän isää ja äitiä kohtaan. Hän ei kuitenkaan kysynyt, miksi koin tulevani hulluksi, koska tiesi vastauksen jo. Olin yhdeksäntoista ja elin niin kuin olisin kolmentoista. Seitsemältä piti tulla kotiin, oli sitten arki tai viikonloppu. Kavereita sai tulla yksi kerrallaan ja vain kerran viikossa. Kirkolla ei saanut notkua, alkoholilta ei saanut varsinkaan haista. Poikien kanssa ei herran tähden saanut olla, paitsi juuri ja juuri Hellon ja Allun, ja heidänkin kanssaan mieluiten jonkun valvoessa. Ilvekseen ja molempiin Hopiavuoriin sai mennä, mutta muualle ei. Hyvä kun pääsykokeissa sai käydä. Huoneen ovea ei saanut pitää kiinni, ei yksinkään, paitsi kun luki kokeisiin tai teki läksyjä. Meikkiä sai olla, kunhan se oli mustaa ripsiväriä, vaikka se sääntö kyllä häiritsi enemmän Eiraa kuin minua tarkoista pukeutumissäännöistä puhumattakaan.

    ”Mitä jos sä olisit kesän täällä kulta?” Manni sanoi lempeästi.
    ”Ei iskä anna…” mumisin, vaikka isällä ei ollutkaan mitään Mannia vastaan. En vain halunnut turhaan elätellä toiveita.
    ”Antaa se jos mä tarvin apulaista täällä”, Manni sanoi varmasti. ”Mulla on tää farmi, vai mitä Keskiviikko? Ja Allu ei enää käy ihan joka viikonloppu. On nurmikonleikkuuta ja kaikkea. Mä haluaisin kerrankin vaan korjata Harrikan kunnolla ja vähän ajella…”
    ”Antaiskohan se mun olla täällä..?”
    ”Ei varmaan koko aikaa. Mutta jos sä olisit viikot täällä ja viikonloput kotona? Katotaan sitten syksyllä uudestaan. Ei sun siis ole pakko — kyllä mä itsekin oikeasti täällä pärjään, ja äiskäkin tekee paljon–”
    ”Ei kun kyllä mä tuun! Kyllä mä tuun! Jos — jos sä otat mut tänne. Vai — kysynkö mä Aililta ensin?”
    ”Kuule, äiskä on ihan varmasti iloinen jos sä tulisit tänne. Tehdäänpä niin, että meet tyhjäämään Hellon huoneesta vaatekaapista ne sen omituiset tavarat laatikkoon niin mä soitan sillä aikaa sun isälle. Siellä on niitä pahvilaatikoita siellä autotallin takanurkassa. Teet sitte oman pesän sinne. Äiskä tekee just ruokaa, mutta kun on syöty, mä vien sut kotia pakkaamaan jotain ja sovin isäs kanssa että se tuo sut illalla.”

    Halasin Mannia ja lähdin juosten kohti autotallia. Yritin estää itseäni innostumasta liian varhain, mutta en pystynyt ajattelemaan, että isä voisi helposti pilata kaiken. Ei isä voisi sanoa Mannille vastaan, eihän?

  • #6206 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Vapaus

    Sain maistaa vapautta Ilveksen perheessä. Sain tehdä mitä halusin. Tuntui siltä kuin saisin hengitettyä kunnolla ensimmäistä kertaa vuosiin.

    Kun lähdin tiistaina tallille, sanoin lähteväni tallille. Kukaan ei kysynyt, kenen kanssa menen, koska palaan, keitä muita siellä on tai halunnut tarkistaa yllättäen puhelimeni viestejä ennen kuin lähdin. Kukaan ei edes tunkeutunut mukaan kuskiksi. Kun vastasin Mannin ainoaan kysymykseen — heitänkö sinut tallille — että ei tarvitse, hän huhuili olohuoneesta, että voisin ottaa Opelin avaimet ja mennä sitten sillä.

    Palattuani kukaan ei kysynyt mitään muuta kuin että oliko kivaa, ja yllättäen, että olivatko Eetun pelargoniat nousseet eilisen sateen jälkeen. Sen sijaan Aili kiirehti lämmittämään lohikeittoa minulle, vaikka vakuuttelinkin saavani sen itsekin lämmitettyä siitä huolimatta, ettei Ilveksen perheessä haluttu pitää mikroa.

    Illalla kudoin sukkaa takapihan terassilla ja katselin välillä Röyhyä, joka makasi oikoisenaan kyljellään kostealla nurmikolla vatsa täynnä kotiruokaa. Ei kuulunut huutoa selvittelemään Eiran asioita tai katsomaan yhdessä äidin valitsemaa elokuvaa, joka oli aina Bridget Jones tai Sinkkuelämää. Kukaan ei komentanut nukkumaan, vaikka kello oli melkein yhdeksän. Sen sijaan avonaisesta ikkunasta kuului, kuinka Aili jutteli puhelimessa Hirvijärven rouvan kanssa ja nauroi vapautuneesti. Kauempana talon toisella puolella moottori ulvoi aina välillä, kun Manni korjasi joko ruohonleikkuriaan tai sitten moottoripyöräänsä, mikäli oli jo saanut ruohonleikkurin toimimaan. Koira ei reagoinut mihinkään ääneen ja Hellon kukotkin makasivat rennosti koiran tarhaan suljettuina.

    Kun olin jo harjannut hampaani ja suostuttelin Ailia antamaan minun tehdä ruokaa seuraavana päivänä korvatakseni ylläpitoani, Ilveksen perheen rauha rikkoontui hetkeksi. Kello oli kymmenen, kun ovi aukesi ja Jerusalem syöksyi siitä rapaisena sisään Hello perässään. Aili torui, että olisihan Hello voinut soittaa, ettei Inari suotta pessyt vielä hampaitaan, ja kiirehti Hellon rapaista poskea taputettuaan kaivamaan jääkaapista juustokakun puolikasta. Hello kumarsi minua kohti parhaimman hovikumarruksensa anteeksipyynnöksi ja lähti etsimään pelikortteja niin kuin ennen vanhaan. Manni kömpi sohvalta ylös puhelin korvallaan ja soitti ilmeisesti jo Allulle, että tulisi pelaamaan. Samaan aikaan Aili huhuili hänelle, että soittaisi toki Hirvijärvet ja Hopiavuoretkin pelaamaan, sillä hänellä oli vielä toinenkin kakku.

    Jo ensimmäisen päivän jälkeen makasin yöllä yhden maissa Hellon vanhassa sängyssä sälekaihtimettoman ikkunan alla, katselin vaaleaa taivasta ja pelkäsin, että joutuisin vielä kotiin. Varmuuden vuoksi poistin puhelimestani Camillan kanssa vaihdetut viestit, vaikka ne olivat tietenkin ihan normaaleja.

  • #6606 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Kaverit

    Kauan tuntui siltä kuin kaikki ongelmat, joiden kanssa olin paininut, olisivat vain kadonneet. Jätin pääsykokeet väliin, sillä yhtäkkiä minulla ei ollut enää kiire päästä pois Otsonmäeltä. Otsonmäki ei ollutkaan pimeä varasto, jossa odotin ja pölyynnyin, kunnes elämällä olisi minulle jotain käyttöä. Ilveksien kotona Otsonmäki oli niin kuin mikä tahansa paikka, jossa ihmiset asuivat, ystävystyivät, kävivät kaupassa ja töissä, soittelivat sukulaisilleen, tekivät ruokaa ja pelasivat korttia iltaisin. Minulla oli merkitystä, edes vähäistä, kun ojentelin Mannille työkaluja tallissa, pesin keittiön lattiaa tuvassa ja ruokin kukkoja. Aili kyseli, mitä kuuluu, ja kun hänelle vastasi että hyvää, hän kallisti päätään ja odotti että kertoisin enemmän. Minä kerroin, etten ajatellut enää Markusta, etten riidellyt Eiran kanssa, että Camilla oli taputtanut minua selkään lentopalloharjoituksissa ja että erään kerran Sonja pyysi minua mukaan maastoon tallilta. En puhunut siitä, miten vapauttavaa oli mennä minne mieli silloin kun huvitti, sillä minusta alkoi tuntua, että se oli muille minun ikäisilleni ja jo nuoremmillekin normaalia eikä erityistä. Koko kesä oli ihanaa aikaa, enkä muista ainoatakaan päivää, kun olisin oikeasti ollut surullinen. Tavallisia harmistuksia kesään tietenkin mahtui: joskus oli huono sää, joskus en pitänyt ruuasta, mutta seuraavana päivänä niillä ei ollut enää merkitystä.

    En enää pyytänyt lupaa, kun vanhat lukiokaverit pyysivät minua ajelemaan autolla. Epäröin kyllä, että pitäisikö minun, mutta loppujen lopuksi vain sanoin lähteväni.
    ”Oi kun kiva!” Aili vain ilahtui. ”Ajakaa varovasti!”

    Menimme sillä kertaa Ellan autolla. Kun hän kurvasi Ilveksen pihaan, hänen vieressään etupenkillä istui Katri ja hänen takanaan takapenkillä Jutta. Kiersin ensin väärälle puolelle autoa, kun en ainakaan nähnyt mitään viittomista ja ehdin jo avata takapenkin oven, sillä tummennetuista laseista ei nähnyt läpi. Piti kiertää auton takaa toiselle puolelle. Tuuppasin laukkuni penkille ennen kuin menin itse perässä.

    ”Heei!” tervehdin niin kuin aina. Emme olleet nähneet toisiamme pitkään aikaan ja odotin kaiken ajan jotenkin haihtuvan heti niin kuin aina.
    ”Moi”, Jutta sanoi pienesti nyökäten ja kiinnitti huomionsa takaisin Katriin ja Ellaan, jotka puivat etupenkillä Ellan poikaystävän käytöstä.

    Ajoimme kirkonmäen poikki. Pyörimme Poolanmetsän metsäteillä. Ajoimme Kontiokorpeen. Ella halusi polttaa tupakan. Nojasimme hänen autoaan muka huolettomina ympärillemme tähyillen. Tiesin muidenkin kuin minun pelkäävän vähän karhuja, vaikka Otsonmäellä ei ole ikinä ollutkaan ongelmia karhujen kanssa. Jotenkin susia oli vaikeampi pelätä, kun ne olivat niin pieniä, vaikka niistä oli yhtenään harmia.

    ”Mut mitäs Inarille kuuluu?” Katri kysyi iloisesti, kun istuimme taas Ellan autoon samoille paikoillemme Kontiokorvessa.
    Hymyilin. Aili kysyi kuulumisiani yhtenään, mutta kaipasin kavereille puhumista niin kovasti.
    ”Tosi hyvää”, huokaisin onnellisena. ”Mä oon asunu nyt kesän Ilveksillä kun meillä on kotona…”

    Annoin ääneni hiipua kesken vastaukseni. Tunsin miten oli vaikeampaa ylläpitää hymyä. Katri oli kysymyksestään huolimatta sanonut jotain ihan hiljaa Ellalle ja Ella nyökytti.
    ”Joo, tietenki voidaan käydä”, Ella sanoi vähän lujempaa takaisin. ”Hei käyks et kävästään äkkiä Vanhalla Meijerillä?” hän kysyi vilkaisten meitä samalla kun peruutti polunhaaraan kääntääkseen auton kapealla tiellä ympäri.
    ”Joo ihan sama”, Jutta vastasi viereltäni. Hän katseli puhelintaan, mutta auton käännyttyä hän nosti yhtäkkiä katseensa. ”Miks?” hän kysyi virkeämpänä.
    ”Arvaa”, Jutta virnisti hänelle taustapeilin kautta.
    Tytöt alkoivat nauraa. Katsoin yksistä kasvoista toisiin ja halusin vimmatusti kysyä, mille naurettiin. Sen sijaan naurahdin kuitenkin muodon vuoksi mukana ja katsoin ikkunasta miten kuusimetsä vilisi Ellan ajaessa maastoon nähden turvallista vauhtia ihmisten ilmoille päin.

    Matkalla Meijerille tunsin kylmän kiven kasvavan sydämeni ympärille. En ollut ymmärtänyt, että tytöt pitivät yhteyttä ilman minuakin. Meillä oli WhatsApp -ryhmä, mutta ei sinne tullut enää montaakaan viestiä kuukaudessa. Heillä täytyi olla oma. Pudistin hiljaa päätäni puille ja päätin ryhdistäytyä. Mitä sitten, jos heillä olikin oma ryhmä? Tietenkin olin aina vähän ulkopuolinen, kun en ollut koskaan saanut oikein mennä minnekään. Olihan minua pyydetty nyt mukaan.

    ”Mitä siellä Meijerillä on?” kysyin, kun rupattelu autossa hiljeni seuraavan kerran kokonaan.
    ”Oi siellä on Katrin tuleva mies, se ei vaan tiedä sitä vielä”, Ella sanoi virnistäen Katrille, eikä kukaan selittänyt enempää. Tytöt nauroivat taas, enkä tohtinut kysyä, mikä mies. Kun he jatkoivat taas höpöttelyään, huomasin, etten ymmärtänyt mitään heidän puheistaan. En tuntenut ihmisiä, joista oli puhe, enkä ollut kuullutkaan tapahtumista ja kokoontumisista, joissa he olivat käyneet.

    Ella pysäytti auton Meijerin pihaan keskelle väylää. Mitä väliä sen oli? Ei siellä kukaan koskaan käynyt, ellei mopopoikia laskettu. Vähän kikattaen Katri nousi autosta.
    ”Mä kysyn et jäiks mun huivi sille”, hän sihisi ennen kuin paukautti auton oven kiinni. ”Mä kysyn tuleeks se vaikka meidän kaa tupakalle tähän alas.”
    Niine hyvineen Katri suki muutaman kerran tummia hiuksiaan, kipitti sirosti sivussa olevalle yläkerran asunnon pienelle ja kuluneelle ovelle ja painoi ovikelloa. Näin miten hän peilasi vielä kuvajaistaan salin isoista ikkunoista. Ella ja Jutta kikattivat hiljaa. Jutan puhelin lepäsi laukkuni vieressä takapenkillä.

    Ella venytteli. Ennen kuin pieni ovi aukesi, hän astui rauhallisesti ulos autosta ja nojasi käsivarsillaan sen kattoon.
    ”Chai”, kuiskasin, kun Meijerin sivuovi raottui varovaisesti ja tunnistin avaajan kasvoille leviävän ilahtuneen hymyn.
    ”Tunneks sä ton?” Jutta kysyi.
    ”Tavallaan”, ehdin sanoa juuri ennen kuin Jutta ponki ulos autosta ja nojautui sen katon ylle Ellan viereen.

    Epäröin mennä ulos. En varsinaisesti tuntenut Chaita, enkä ollut ollenkaan varma, mitä Katri hänen ovellaan teki. Tytöt juttelivat hänen kanssaan lyhyesti, mutta auto vaimensi äänen. Kuulin melkein sen, mitä Ella sanoi, mutta muista en kuullut edes muminaa. Chai avasi oveaan enemmän ja astui syrjään. Katri vilkaisi auton suuntaan. Käytiin vielä lyhyttä sananvaihtoa ja sitten Ella avasi kuskin oven.

    ”Joo. Kello on paljo”, hän sanoi, vaikka kello ei kyllä oikeastaan ollut paljon. ”Mä voisin heittää sut nyt Ilveksille”, hän ehdotti ja katsoi minua ensimmäistä kertaa kunnolla.
    ”Joo… Tai ei”, vastasin ja avasin turvavyön. ”Mä taidan kävellä Hel… Yhden kaverin luo. Tästä ei oo hirveen pitkä.”
    ”Ai jaa! Olipa kiva nähdä sua! Hei, pidetään yhteyttä. Pitää mennä taas joku kerta ajeleen!”

    Kun minä heilautin kättäni ja lähdin, muut kerääntyivät Chain oven eteen ja aikoivat mennä sisään, vaikka oli kuulemma myöhä. Pidin sinnikkäästi suupieleni ojennuksessa täsmälleen niin kauan, että Meijerin suuret koivut peittivät näkyvistä kaiken muun paitsi Meijerin sinivihreän katon. Kirosin mielessäni kenkiäni, jotka olin valinnut autoilu enkä kävely mielessäni, mutta kiihdytin siitä huolimatta kulkuani. Jos Hello ei olisi kotona autoineen, Manni hakisi minut kotiin heti kun soittaisin.

    Matkalla kännykkäni piippasi. Se ei ollut meidän WhatsApp -ryhmämme, vaan Ella.
    Hei oli oikeesti kiva nähdå
    Sori ku ei kauheesti sillee ehditty jutella
    Oli näitä tyhmii poikaystäväjuttujs
    Ja sit yhtäkkii piti mennä käymää chain luona kahvilla
    Nii ei viittitty sua sinne pakottaa vieraan lua
    Älä oo vihanen

    Luin viestit ja laitoin puhelimen laukkuun. Kyllä minä vastaisin niihin vielä. Vaikka illalla. Kunhan pahin pettymys olisi karissut mielestäni. Kaikki ongelmat eivät olleet kadonneet Ilveksien luona. Vaikka arki oli ihanaa ja vaikka olin niin kovin tyytyväinen, pilalle mennyt mahdollisuus olla tyttöjen kanssa oli nostanut omituisen yksinäisyyden tunteen pintaan. Kun en voinut harhauttaa itseäni, kun näin ystäviä joita minulla ei ollut, halusin niin kovasti kavereita, vaikka yleensä pystyin olemaan seuraa kaipaamatta.

    • #6608 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Voi, ihana Inari. Jotain niin kovin viehättävää meidän arkisessa, vähän vanhoollisessa ja aina niin tunnollisessa Inarissa on.
      Varmaan juuri se, miten aito ja samaistuttava Inari on, ilman että tekee siitä kuitenkaan numeroa. Tavallaan se on vähän karuakin, että Inari vain itsekseen murehtii, kun ympärillä on iso verkko ihmisiä muttei kuitenkaan ketään tarpeeksi läheistä.

      Vai on Chai löytänyt ympärilleen lauman ihailijoita! No eikai se ole ihmekään, onhan Chai kovin eksoottinen perus Otsonmäkeläiseen jantteriin verrattuna.

      Ja mä nyt tässä koitan päästä remmiin takaisin mukaan, että laatua en näissä takaa mutta jos nyt jotain elon merkkejä edes… 😀

  • #6636 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Niin kuin silloin, kun pojat muutti pois

    Eira pakkasi tavaroitaan Allun vanhassa huoneessa. Hän ei vaivautunut paljoa vaatteitaan taittelemaan: sen kun sulloi ne merimieskassiinsa. Tietokoneensa hän sentään pysähtyi asettelemaan nätisti reppuunsa selkäpuolta vasten, sillä hän tiesi varmasti tarkasti maksavansa uuden omista rahoistaan, jos tämäkin menisi rikki. Mitään muuta Eira ei kuitenkaan säästellyt. Reppuun sulloutui puoliksi syöty Twix vaaleiden farkkujen perässä, läjä meikkipussista vapaana juoksevia luomivärejä ja paljon muuta.

    ”Joko sä tänään meet?” kysyin ovelta varovaisesti ja rapsuttelin pientä ikivanhaa Otsonmäen Osuuspankin Hippo-tarraa, jonka Allu oli kai joskus lapsena oveensa liimannut. Sen kaverina oli jääkiekkoilijoita, erään hammastahnan dinosaurushahmoa ja Aku Ankka -hahmoja esittäviä tarroja.

    ”Pakko”, Eira puuskahti vielä monta sekalaissta tavaraa pohjattoman oloiseen reppuun vielä sullottuaan.
    ”Iskä nimen omaan sanoi, että ei ole pak–”
    ”Joo iskä ehkä”, Eira ärähti. ”Äitiä itketti aamulla puhelimessa. Mä lähden nyt kotia. Se on sen hullun kans kahdestaan.”
    ”Ei iskä oo hullu.”
    ”Onhan.”
    ”Sä vaan ärsytät sitä.”
    ”Ihan sama. Se tekee satavuotiaana vauvoja. Käy kotona muutenki vaan kääntymäs nii mieti lähteeks se työmatkalle heti ku se vauva syntyy. Äiti olis saanu kyllä paremman miehen. Iskä on kaljuki.”
    ”Eira!”

    Ei Eira tarkoittanut. Ei voinut. Hän oli vain vihainen. Eira olisi tainnut kaivata sitä, että isä olisi pakottanut hänet kotiin. Kai Eira luuli, ettei iskä piitannut. Eira nukkui viikonloppuna pitkään ja viihtyi iltaisin yksin tai kirkolla. Hän ei nähnyt ja kuullut, miten iskä kävi juttelemassa Mannin kanssa ja soitteli, että miten Eira jaksaa. Minä tykkäsin kutoa sukkaa sohvalla ja ruokkia Hellon kanoja, tai siis kukkoja. Minä kuulin.

    ”Mitähän luulet pistääks ne sille vauvalle yhtä kauheen nimen ku meille?” Eira kysyi hieman leppyneen oloisena.
    ”Mitä sä nyt meinaat? Ei meillä oo kauheat nimet.”
    ”No ei ehkä sulla! Mistä vetoa se on Irmeli tai Raimo tai joku.”
    ”Ei nekään oo kauheita nimiä…” Eiralla oli ihme käsitys kauheista nimistä.
    ”No onhan! Sopis kyllä ylihyvin, jos olis Inari, Eira ja Irmeli…” Eira suunnitteli.
    ”Jori”, tirskahdin. ”Jori siitä tulee varmana.”
    ”Ei oo paha. Mä veikkaan että ne valitsee suoraan ihan kokonaisen Jorman.”
    ”Ärrää siinä ainaki on.”
    ”No se on selvä. Ne on aiva hulluja.”

    Häälyin Eiran perässä, kun hän haki vielä yläkerran vessasta hiusharjaansa ja muutamia muita tavaroitaan. Hän heilautti repun selkäänsä ja täyden merimieskassin olalleen kevyesti ja rymisteli rappuset alas edelläni, vaikka ei olisi jaksanut hievauttaakaan kantamuksiaan, jos lähellä olisi ollut joku hänen sulhasehdokkaakseen katsoma. Hän antoi Ailin halata itseään, mutta ei näyttänyt huomaavan, miten Aili sen jälkeen rutisteli ja vanutti keittiöpyyhkeen kulmaa sormissaan ja puristi huuliaan yhteen. Kun Eira työnsi kenkiä jalkaan eteisessä, siirryin hiljaa Ailin viereen ja kiersin käteni hänen vyötärölleen.

    ”Mä meen ny”, Eira ilmoitti. ”Hei ny. Nähdään lauantaina. Kiitti ku mä sain olla ku–”
    ”Eiku tuut vaan takasin heti kun haluat”, Aili alkoi pulputtaa. ”Me tullaan iskän, eiku Mannin kanssa vaikka hakemaan jos soitat. Vaikka yöllä voi soittaa. Aina voi soittaa. Jos teet tyhmyyksiäkin niin uskaltaa soittaa. Ja muista tulla sitten lauantaina. Isk — Manni on jo suunnitellu miten sulatetaan hirvenlihat soppaa varten ja…”
    ”Kyllä mä tuun”, Eira vakuutti ja kääntyi oikein vielä katsomaan Ailia pitkään. Hän näytti siltä kuin olisi aikonut sanoa vielä jotain, mutta tuijottikin vain käsi ovenkahvalla ja hymyili sitten ennen kuin astui ulos.

    Kuului ryminää, kun Eira jytisteli kuistin raput alas. Sitten hän näkyi marssivan Mannin autolle korkea poninhäntä heiluen. Hän asetteli reppunsa huolellisesti nojalleen auton takapenkille ja paiskasi sitten kassin huolimattomasti perään. Auton oven mäiskähdys kuului sisälle asti. Sitten hän marssi autotalliin ilmeisesti Mannia hakemaan ja rapsutti vielä innoissaan vastaan juoksevan Röyhyn korvia matkallaan.

    ”Musta tuntuu ihan samalta kun silloin kun pojat muutti pois”, Aili niiskaisi.
    ”Ei se mihinkään muuta”, vakuuttelin. ”Tossa se on melkein naapurissa. Se tulee jo ylihuomenna käymään. Ja etkö sä oo menossa Hirvijärven rouvan kanssa huomenna meille viemään äitille jotain niitä paketteja?”
    ”Joo… Mutta on se eri asia. Soitanpa kuitenkin Helmi — ei kun teidän isälle, että mitä jos Eira jäisi kuitenkin yöksi viikonloppuna.”
    ”Jos odotetaan, että se pääsee ensin kotiin?”

    Aili naurahti ja kääntyi kuorimaan perunia. Minä katselin miten Eira palasi Mannin kanssa pihaan ja oikein rojahti Mannin auton apukuskin paikalle. Olin ollut jo pitkään Ilveksillä, eikä minun ollut muuta ikävä kotoa kuin Eiraa, Ringoa ja vähän olkkarin isoa telkkaria. Kaivoin keittiön laatikosta veitsen ja kaapista sipulipussin ennen kuin Manni peruutti pihasta. Eira tulisi tosiaan käymään jo ylihuomenna lauantaina, ja Ailin tuntien isä tosiaan vakuutettaisiin vielä yökyläilynkin tarpeellisuudesta.

    • #6637 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Jokainen tarvitsisi Mannin ja Ailin kaltaiset ihmiset elämäänsä! Rakastun heihin tarina tarinalta aina enemmän, vaikka he olisivat vain sivuhahmon roolissa.

      Ja Inari, miten hän on aina niin rauhallinen ja tyyni. Ihan sama, minkälainen tilanne olisi. He ovat Eiran kanssa niin erilaisia, mutta toisaalta niin samankaltaisia.

  • #6645 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Seurankipeys

    Suulissa oli karhu. Se seistä tuijotti pimeässä. Se sai sydämeni takomaan kipeästi kurkussa ennen kuin tunnistin sen ihan tavalliseksi hevoseksi. Kai se oli seissyt niin hiljaa paikoillaan, ettei iltoja valaiseva liiketunnistinvalo ollut reagoinut siihen. Painoin kämmenellä rintaani, jotta saisin sydämeni sykkeen tasaantumaan nopeammin ja tähysin, oliko valon johto seinässä.

    ”Heippa Steffe, se on minä vaan, älä säikähdä. Mitä sä täällä teet? Missä sun äiti on?”

    Valo räpsähti päälle, kun astuin sisemmälle suuliin. Liiketunnistin oli kai vääntynyt väärään suuntaan. Pitäisi muistaa sanoa Tiitukselle tai jollekin, että kiipeäisi vääntelemään sitä, ellen sitten itse löytäisi jostain tarpeeksi korkeaa jakkaraa.

    Kun etenin suuliin, kiersin Steffen takapuolen varovasti. Mikään hevonen ei ollut yrittänyt koskaan potkaista minua, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Steffen korvat seurasivat kulkemistani, vaikka ei sen pää kääntynytkään. Rapsutin sitä sään kohdalta. Voisin pitää sille seuraa hetken aikaa kunnes Eira olisi valmis ja voisin lähteä viemään hänet kotiin ja itse takaisin Ilveksille. Hevonen ei kuitenkaan tuntunut seurastani piittaavan. Se vain katseli tallipihalle. Sen selkä oli hikinen, joten kai se oli tullut kunnon lenkiltä. En kuitenkaan viitsinyt sitä yksinkään jättää, eikä minun tarvinnut olla vielä missään.

    En varmasti ehtinyt olla Steffen kanssa minuuttiakaan ennen kuin tallin ovi aukeni. Ensin tuli ulos kamala sotkuinen loimipallo ja sen perässä sitä kantava Camilla kulmat kurtussa.

    ”Ai hei”, hän tervehti. ”Joku oli varmaan tarvinnu jotain tosi kovaa tuolta satulahuoneesta. Siellä oli kiskottu kaikki loimet alas. Jos tän lihakset ei tämän viimassa seisomisen jälkeen mene jumiin, niin sitten ei ikinä…”

    Loimien penkomisesta ensimmäisenä tuli mieleen Eira. Kuka toinen olisi niin huolimaton ja vastuuton? Toisaalta eipä Eira ikinä oikeastaan mitään satulahuoneesta tarvinnut, paitsi aina samoilla paikoilla odottavia Uunon tavaroita. Mitään epäilyksistäni sanomatta kiersin Steffen kaulan alitse sen toiselle puolelle ja tartuin ensimmäiseen loimenkulmaan, jonka löysin Camillan Steffen selkään nostamasta pallosta. Vaati jonkin verran aikaa ja nykimistä, jotta loimi levisi oikein päin hevosen selkään. Olin kuulevinani Camillan puolelta hiljaa mutistun kirouksen, vaikka ei Camilla yleensä ollutkaan paha suustaan ainakaan tallilla.

    ”Jalatko sä jo kylmäsit?” kysyin vasta kun loimi oli Steffen yllä ja Camilla kiinnitti viimeistä mahavyötä.
    ”No en ehtiny kun mä menin suoraan tuonne kaaokseen hakemaan tätä”, hän vastasi loimen kulmaa nykäisten. ”Turha niitä nyt enää”, hän kiirehti sanomaan, kun olin jo menossa vetämään letkua esiin. ”Se on odottanut tässä ihan liian kauan. Miten mulla on semmonen kutina, että Hello… …vaikka eipä mulla ole mitään todisteita.”
    ”Ei voi olla Hello”, vastasin hiljaa. ”Se kävi vaan aamupäivällä. Ja siellä oli kaikki kunnossa tunti sitten kun mä hain satulan sieltä.”

    Camilla huokaisi ja tavoitteli suulin kivijalan päältä käsikopelolla kaviokoukkua. Hän ei löytänyt sitä, vaikka kuinka kiveä taputteli, eikä liiketunnistinvalosta tullut lähellekään tarpeeksi kirkasta valoa. Aloin taputella kivijalkaa itsekin suulin aukon toiselta puolelta. Jossain tallin oven lähellä ja suulin molempien aukkojen lähellä niitä ei-kenenkään kaviokoukkuja aina pyöri, ja usein joku nakkeli välillä niitä epähuomiossa omiin harjapakkeihinsa ja -sankoihinsa, kun lainasi. Kerran löysin Uunon sangosta niitä peräti neljä. Nyt ne olivat kai kaikki jossain sankojen ja pakkien pohjalla.

    ”Löyty”, Camilla totesi jostain tallin oven kulmalta, joten lopetin etsimisen. Hän palasi Steffen vierelle, liu’utti kättään sen jalkaa pitkin ja sai sen kohottamaan kavionsa. Olin ollut ulkona liian kauan ja ylleni oli laskeutunut omituinen hyty. Viima hytisytti kylmät väreet kulkemaan niskaani pitkin ja niiskututti nenääni. Nostin kaulahiuvin reunan paremmin kasvoilleni ja nojauduin seinään vähän paremmin suojaan tuulelta. Camillakin niiskutti kavioita puhdistaessaan.

    ”No niin. Hyvä poika. Tuuhan sisälle.”

    Camillan kutsu koski Steffeä, mutta kiltisti kävelin sen perässä turvallisen välimatkan päässä talliin ja suljin ovet perässäni, vaikka päivällä niitä pidettiinkin aina auki. Hevosten ohitse kävellessäni muistin elävästi, miten oli aina ollut jollain tapaa jännittävää jäädä joskus Riitan ratsastuskouluun hoitohevosen luokse pimeänä iltana pikkulapsena, kun yleensä meidän pikku hoitajien kuului poistua kuuden aikoihin koteihimme jaloista pyörimästä. Pimeinä syys- ja talvi-iltoina talli oli minusta vieläkin tunnelmallinen paikka valjuine valoineen ja hieman ihmiselle liian viileine lämpötiloineen.

    Steffe kopsutteli ihan kiltisti karsinaansa kuivumaan. Jäin karsinan ovenpieleen roikkumaan, vaikka en oikein tiennytkään, mistä jutella. Camilla nakkasi Steffen perään karsinaan kasan heiniä ja veti liukuoven kiinni.

    ”Noni”, hän sanoi taas. ”Päivä pulkassa.”
    ”Sä et jää iltaan tänään?” kysyin, vaikka lausahduksesta tiesinkin, ettei hän jäisi.
    ”Vapaailta”, Camilla kommentoi, eikä näyttänyt ilahtuvan siitä.

    Hetken emmin ja avasin jo suunikin. Miten kysyisin jotenkin huolettomasti, mikä Camillan vapaaillassa oli vialla? Liikaa kiireitä? Liikaa hätiköityjä suunnitelmia, joita ei huvittanutkaan toteuttaa? Lopulta päädyin kuitenkin siihen, etten kysynyt mitään. Mitenpä minä olisin osannut auttaa tai edes ymmärtää, kun minun huoleni oli vain yksinäisyys. Eikä sekään ollut sietämätöntä Ilveksen talossa, jossa Aili huolehti minusta kuin lapsesta ja kyseli ja kuunteli tarkasti kuulumisiani. Camilla asui kuulemma Oskarin kanssa ja he olivat aina näyttäneet tulevan toimeen. Tuskin kämppiksen kanssa olisi ainakaan yksinäistä, kun Oskarikin tuntui osaavan puhua Camillalle, vaikka ei kauheasti kaikille lörpötellytkään.

    ”Eira taitaa kans kohta olla valmis niin mä meen varmaan odottamaan sitä”, sanoin lopulta.
    ”Joo.”
    ”Vai olisiks– tulisiks– tarvisiks sä kyydin kans samalla?”
    ”Ei kun mä oon omalla autolla tänään.”
    ”Okei. Lentopallos sit viimestään nähään. Moikka. Moikka Steffe.”

    Autossa jouduin odottamaan vielä hetken Eiraa. Nypin kulunutta rattia ja mietin, kuinka säälittävän yksinäinen ihmisen pitää ollakaan, kun jotenkin etäisesti pettyy, kun tallin työntekijä ei tarvitse kyytiä kotiinsa. Camilla oli muutenkin minua vanhempi, joten mitäpä hän pystyisi juttelemaan edes automatkan aikana tällaisen kakaran kanssa? Pitäisi ryhdistäytyä ja etsiä ystäviä muistakin ympyröistä, kun lukiokaverit eivät oikein pitäneet yhteyttä. En vain tiennyt, mitä muita ympyröitä maailmassa oli kuin talli ja lukio, ja lukiokin oli ohitse.

  • #7582 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Inarin kuulumiskatsaus
    Juoni, jota en ole ehtinyt kirjoittaa kokonaisin tarinoin

    Päivä 1

    Makasin selälläni sängylläni, vaikka aurinko paistoi. Ilveksen talossa oli ihana elää. Kaikki olivat minulle ystävällisiä. Aili teki hyvää ruokaa ja opetti mielellään minullekin uusia reseptejä. Olin jo aika haka tekemään kanakeittoa. Manninkin kanssa sai kokea onnistumisen tunteita viikottain. Olin oppinut vihdoinkin ajamaan mönkijällä, kun olin uskaltanut yrittää. Manni sanoi, että minusta oli autotallissa suuri apu, vaikka yleensä vain painoin sormella siitä kohdasta, josta Manni käski. Allu ja Hello kävivät usein ja istuivat iltamyöhälle. Välillä pelattiin korttia, välillä leikittiin pihalla niin kuin olisimme lapsia taas, ja silti oli aina sallittua vetäytyä omaan huoneeseen lukemaan kirjaa. Niin, minun huoneeni tästä oli tullut. Hellon seinillä roikkuneet kitaranruumiit ja muusikoiden kuvat oli Aili pinonnut aika nopeasti yläkerran varastohuoneeseen. Niiden tilalla oli isän tuoma kukkaröijy ja ainoa maalaukseni, joka esitti syksyistä lampea. Kun huone väsytti, pääsin tallille, ja työpäiviäkin oli Baronan kautta.

    Miksei se voinut vain riittää minulle?

    Koko ajan olo oli muuttunut yksinäisemmäksi, ja sitä minä nytkin olin virkatun päiväpeittoni päällä potemassa. Ei huvittanut kutoa sukkaa, ei olla ulkona, ei edes mennä tallille. Olin yrittänyt lähettää jopa viestejä Camillalle, vaikka ensimmäisenä viestiminen onkin melkein ylivoimaisen tuntuista. Enää en tohtisi lähettää, sillä pikku hiljaa viestit olivat muuttuneet lyhyemmiksi ja vastaaminen oli alkanut kestää. Olin varmasti ärsyttävä. Saisinpa edes yhden ystävän lisää.

    Kuten niin usein aiemminkin viimeaikoina, kierähdin kyljelleni ja tartuin puhelimeeni. Sormi yritti hakeutua Instagramin kuvakkeeseen, mutta avasin Chromen. Instassa ei olisi minulle yhtään mitään tänäänkään. Avasin Chromesta uuden välilehden Ravelryn eteen ja kirjoitin hakusanan.

    Mistä uusia ystäviä?

    En koskaan muistanut etsimäni sivuston nimeä, mutta tunnistin sen, kun avasin. Sinne tuli useita ystävänhakuilmoituksia joka päivä. Ne olivat aina vääränlaisia, mutta joku kerta minun ystäväni voisi löytyä vaikka niiden seasta. Selasin niitä lukien ensimmäisenä sijainnin, henkilön sukupuolen ja iän. Haluaisin mieluiten sellaisen ystävän, joka olisi lähellä, nainen ja suurin piirtein minun ikäiseni… Mies, 44, Oulu. Mies, 65, Etelä-Savo. Nainen 26! Hitsit, Uusimaa. Nainen, 49, Etelä-Pohjanmaa… Kiinnostaisiko oikeaa aikuista jutella minulle? Eipä kai.. Etsin etäystävää — ei sijainti- tai sukupuolitietoa. Haittaisiko se, jos en koskaan tapaisi ystävääni? No, haluaisin silti jonkun ikäiseni. Sitten se löytyi!

    22v puhelias tyyppi etsii ystävää Etelä-Pohjanmaalta
    Moikka! Olen Alex ja etsin uusia ystäviä Seinäjoen lähistöltä. Olen juuri muuttamassa Seinäjoen lähelle, enkä tunne vielä ketään.
    Harrastan hevosia ja tykkään eläimistä, kahvittelusta, juttelemisesta, leffojen katselusta ja pienistä kävelyistä. En voi sanoa olevani paras mahdollinen ystävä vakavaan urheiluun, mutta pieni ulkoilu kaverin kanssa olisi kivaa. Tykkään myös tehdä käsilläni. Luonteeltani olen (vähän liian) äänekäs ekstrovertti, mutta osaan kyllä rauhoittuakin tarvittaessa.
    Etsin ensisijaisesti sellaista ystävää, jonka kanssa voitaisiin viettää aikaa livenäkin, mutta myös viestittely ja arkisista tai isommista jutuista puhelimessa jutteleminen olisi kivaa.
    Minut saa parhaiten kiinni Snäpistä ja WhatsAppista. Viestitellään pian, t. Alex

    22-vuotias ja Etelä-Pohjanmaalta, ihan normaalin oloinen — harmi, että hän on poika. No ei se mitään. Jos en nyt tarttuisi tilaisuuteen, harmittelisin sitä. Minun olisi laitettava jokin viesti tälle Alexille.

    Päivä 3

    Puhelimeni plinkahti. Nostin sen keittiön pöydältä hymyillen. Sen täytyi olla Alex. Se oli Alex!

    ”Jaaha! Inarilla on joku poikaystävä siellä!” Hello huudahti niin että kalakeittoa lennähti hänen suustaan vähän poskellenikin.
    ”Eikö me olla sua yhtään paremmin iskän kanssa kasvatettu”, Aili voivotti, naputti etusormellaan Hellon olkapäätä ja ojensi minulle palan talouspaperia — Ilveksessä ei käytetty lautasliinoja ainakaan arkena.
    ”Älä nyt mulle huuda. Mä oon vaan iloinen, että meidän pienellä Inarilla on –”
    ”Inari ei tykkää. Kukaan ei tykkää, Hellu.”
    ”Tykkääpä, se punastuu! Aijai! Inari! Näytä sitä poikaa! Mä katon onko se sun tasoa vai onko se liian –”
    ”Hello. Kukaan ei utele sultakaan sun yksityiselämästä jos sä et halua kertoa”, Manni sanoi lopulta ihan ystävällisesti, mutta se riitti sulkemaan Hellon suun. Onneksi. ”Ja Inari, mielellään ei puhelinta ruokapöytään, jos sulla ei ole siellä jotakin tärkeää.”
    ”Joo…”

    En ollut ikinä syönyt kalakeittoa niin nopeasti, viruttanut lautasta sellaisella turbolla ja sullonut tiskikoneeseen! Säntäsin olohuoneen sohvalle ja avasin WhatsAppin päästäkseni viestimään takaisin.

    A: Olitko ratsastamassa?
    I: En vielä. Mä lähden kohta tallille
    A: Muista nyt että lupasit mulle kuvan Uunosta
    I: Toivottavasti se ei oo kauheen rapanen
    A: Ei se haittaa! Sellasia ne on
    A: Haluaisin pelata tänään jotain netissä sun kaa
    A: Siis jos sulle sopii
    A: Ja jos sulla ei oo muuta
    I: Eikun kyllä se käy, ei mulla oo mitään
    A: Mee nyt ensin sinne tallille niin viestitään illalla

    Työnsin puhelimen taskuuni. Ulkona oli sata kertaa kauniimpaa kuin koko keväänä, vaikka oli ollutkin samanlaisia aurinkoisia päiviä jo. Hymyilytti. Minulla oli joku, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia, ja joka halusi viettää aikaa kanssani ihan muuten vain, edes näin etänä. Alexille ei vielä pystynyt puhumaan kuin hevosista ja muusta kevyestä, mutta ei se mitään. Niin ne ystävyyssuhteet alkoivat. Minulla oli sitä paitsi nyt jo enemmän kuin aikoihin: ystävän alku puhelimessa.

    Päivä 9

    Olin taatusti sanonut jotain väärin. Avasin Alexin keskustelun ties monetta kertaa sinä iltana WhatsAppista. Harmaat nuolet. Viesti oli toimitettu, mutta ei luettu, paitsi ehkä lukitusnäytöltä. Eilen kaikki oli ollut vielä normaalisti. Alex oli puhunut harmaasta säästä ja siitä, miten väsynyt oli sen takia. Oli puhuttu Alexin hevosen treenistä, ja kun olin sanonut että Uuno on vain tällainen kuin on, Alex oli sanonut, että se on hevonen siinä missä muutkin ja sellaisena hyvä. Oli puhuttu Alexin pikkusiskosta ja Eirastakin. Ja nyt yhtäkkiä ei tullut vastausta koko päivänä. Olin taatusti lähettänyt liikaa viestejä. Olin ärsyttävä. Olin liian päällekäyvä.

    Yritin selata hetken Instaa, mutta ei siellä ollut mitään. Kukaan kaveri ei ollut viestinyt mitään. Muilla oli kuvia lemmikeistä ja siitä, miten he viettivät aikaa kaveriensa kanssa ties missä seikkailuissa. Minä olin ladannut kuvan viimeksi vähän ennen joulua. Avasin Facebookin. Tyhjää. Snäpin. Tyhjää. Yhtäkkiä puhelimeni piippasi viestin merkiksi.

    Alex!

    Et arvaa miten mulla meni päivä pilalle! Me lähdettiin tosiaan käymään siellä asuntonäytöissä ja mä unohdin puhelimen kotiin. Mä oon nyt aivan varma että sä oot vihainen mulle kun mä vaan katoan tälleen yhtäkkiä ja nyt vielä varmasti herätän sut. Sori oikeesti. Mutta mä en oo kuollut tai mitään vaan mä oon vaan harvapää

    Voi sitä helpotuksen tunnetta. Olin tunnistanut, että minulla oli paha olla, mutta vasta kun luin viestin, osasin nimetä tunteet tarkemmin. Oli ollut tylsää ilman Alexia, vähän tavallaan ikäväkin, olin ollut huolissani, olin ollut ahdistunut yrittäessäni keksiä, mitä olin tehnyt väärin. Vastasin heti viestiin.

    Joo ei haittaa! En mä vielä nukkunu. Löytyikö kämppä

    Alex vastasi saman tien.
    No huh! Joo löyty semmone pieni kaksio sit. Mä saan muuttaa kuukauden päästä. Tuu muuttoavuks sit!

    Joo mä tuun

    Jutellaan huomenna lisää

    Päivä 20

    Jos ei ole tavannut ihmistä koskaan, vaan vain viestitellyt, miten voi kysyä, onkohan hänellä tyttöystävää? Ei kai mitenkään. Ja olisihan se nyt aika creepya kysyä sellaista. Ei kukaan ihastu netissä näkemättä edes toisen naamaa kunnolla. Alex ei edes ollut missään muussa somessa kuin Instassa ja WhatsAppissa, ja molemmissa hänellä oli sama profiilikuva. Hän istui siinä hevosensa selässä, enkä erottanut edes hänen kasvojaan niin hyvin, että tunnistaisin hänet oikeasti. Instassa hänellä oli vain muutama kuva: hevosia, luontoa, kahvikupin pitelyä villasukat jalassa. Minun täytyisi ihan totta saada muuta ajateltavaa kuin Alex…

    Vai täytyisikö? Olin niin onnellinen, kun hän halusi viestiä joka päivä. Alex oli kauhean kiltin oloinen, vaikka kirjoittikin paljon ja pitkästi. Hän kirjoitti välillä mielipiteitään kärkkäästi, mutta ei puhunut koskaan pahaa muista. Kun valitin Eirasta, hän spekuloi, miltähän Eirasta mahtoi tuntua. Kun kerroin päivistäni, hän halusi tietää muutakin kuin tapahtumat: sen, miltä minusta tuntui. Hän itse eli mielenkiintoista elämää ja kertoi seikkailuistaan paljastamatta kuitenkaan kaveriensa nimiä tällaiselle netistä löytämälleen tyypille.

    Tulisipa Alexin muuttopäivä pian. En ollut oikeasti menossa muuttoavuksi, koska Alex kertoi pärjäävänsä äitinsä kanssa kahden muutossa. Sen sijaan olin menossa kahville heti kun mahdollista: aluksi johonkin julkiseen paikkaan tietenkin. Parasta oli se, että Alex odotti myös minun näkemistäni ja olisi halunnut muuton olevan jo ohitse.

    • #7586 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Oooo! Inari on ihastunut, ihanaaaaaaa! Mua jännittää eniten miten Inari kertoo Alexille 😀

    • #7588 Vastaus

      Camilla
      Valvoja

      Oon liian skeptinen ja pelkään jo valmiiksi, mihin tämä johtaa. Pitäisi olla iloinen Inarin puolesta!

    • #7591 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Olen Camillan kanssa samassa kerhossa, sillä termi ”petollinen poikaystävä” on vilahtanut joskus muinoin Inarin yhteydessä. Nytkö se saapui sitten maisemiin?

  • #7595 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Helmipuron hullujenhuone

    Vilkaisin Eiraa. Hänellä oli joko jotain salattavaa tai sitten hirveä pissahätä. Hän ei nimittäin pysynyt yhtään rauhassa aloillaan omalla tuolillaan meidän ruokapöytämme olohuoneen puoleisella laidalla. Pöydällä oli sentään valkoinen liina ja pyhäastiat, ja jos sille laitettiin ne, erityisesti silloin piti osata olla. Eikä arkenakaan oltu noin rauhattomasti.

    Onneksi vieraat eivät sillä kertaa olleet sellaisia, että Eira olisi saattanut iskän ja äidin huonoon valoon heilumalla. Vieraat olivat nimittäin Manni ja Aili. Ja ehkä minä — en ole ihan varma, sillä istuin tavallisella paikallani niin kuin kotona asuessani. Yleensä olin ylpeä Mannista ja Ailista, jotka pitivät minua niin hyvin, mutta sillä hetkellä olin kiitollinen myös siitä, että olin Helmipuro. Manni- ja Aili-paralla ei näyttänyt olevan aavistustakaan, mitä oikeasti tehdä lautasliinalleen, ja molemmat koskettelivat jo haarukkaansa ennen kuin kaikki, varsinkaan Eira, olivat vielä ehtineet edes ottaa ruokaa lautaselle saati että isä olisi antanut merkin syödä.

    Isä ei tietenkään sanonut mitään, vaan odotti, että Eirakin sai kahmaistua vielä leivän äidin ojentamasta korista. Sitten iskä tarttui lasiinsa, nosti sitä kauniisti ja sanoi: ”hyvää ruokahalua.” Saman toisti äiti tarttuen veitseensä ja haarukkaansa sirosti niin kuin vain Hyvän Käytöksen Oppikirjan todella sisäistänyt voi. Matkin hänen ranteidensa liikkeitä täydellisesti, enkä ollut niin kuin Eira, joka kahmaisi aterimensa nyrkkiinsä sojottamaan. Oikeastaan Eira olisi sopinut paremmin Ilvekseen kuin minä… Mutta onneksi se olin minä, joka sai olla siellä.

    Vaikka iskä oli kuinka Helmipuro, hän ei osannut jutella. Söimme varovaisessa hiljaisuudessa. Äiti olisi osannut pelastaa tilanteen koska tahansa, mutta hän ei tavannut olla hauskaa tai kepeää seuraa silloin, kun meillä oli sekä vieraita ja iskä samaan aikaan. Manni kyseli parhaansa mukaan Eiralta kesäloman alkamisesta, ja kun hän väsyi, Aili yritti kertoa äidille, miten minä olin ajanut vihdoinkin mönkijällä. Varsinkaan Ailin kertomus ei tehnyt vaikutusta isään, jonka kasvot punastuivat hieman ja ote kiristyi haarukasta. Olisi pitänyt muistuttaa Ilveksiä etukäteen, että tytöt eivät aja mönkijällä.

    ”Mä en kestä enää!” Eira lopulta ilmoitti niin että sai isän säpsähtämään niin kuin ärsytetyn sarvikuonon.
    ”Eira!” äiti sanoi. ”Mitä sä et tarkalleen ottaen muka jaksa?”
    ”Tää perhe on niin täynnä salaisuuksia!” Eira veti dramaattisesti henkeä ennen kuin jatkoi. ”Inarilla on poikaystävä.”

    Isä vilkaisi minua ennen kuin katsoi takaisin Eiraan pää kallellaan. Manni ehti hymyilemään minulle hetken partansa sisältä. Äiti jähmettyi liikkumattomaksi. Aili sipaisi kaikessa rauhassa voita leivälleen ja nojautui sitten kyynärpäällään pöytään muka huomaamattomasti tunnelmaa haistellen, vaikka kukaan Ilves ei osaakaan olla hirveän hienovarainen. Näin yhtäkkiä tosi tarkasti Ailin pitelemän veitsen röyhelömäisen koristereunuksen hänen peukalonsa reunoilla. Aili ei ollut käyttänyt voiveistä.

    ”Eikä ole”, iskä sanoi hetken päästä ja naurahti niin kuin koira yskähtää. Uskalsin vilkaista häntä. Hän tavoitteli salaatinkastiketta. ”Meidän pitää keskustella sun kanssa perättömien juttujen levittämisestä”, hän sanoi Eiralle varoittavasti.
    ”Totta se on!” Eira väitti. ”Mä näin niiden viestejä WhatsAppis!”

    Salaatinkastiketta läikähti valkoiselle liinalle. Se jäi liinan päälle tasaiseksi oranssihtavaksi helmeksi ja alkoi sitten nopeasti imeytyä. Siitä jäisi jälki. En muistanut, millä salaatinkastikkeen saisi pois valkoiselta liinalta.

    ”Säkö viestittelet kaiken maailman vieraille sälleille?” isän ääni kysyi teeskennellyn rauhallisena.
    ”Säkö et muistanut että ei saa lukea toisen viestejä?” Ailin ääni kysyi Eiralta vilpittömän vakavasti samaan aikaan.

    Nostin katseeni. Isä leyhytti Ailin hiljaiseksi kädellään samalla tavalla kuin Hello löyhytti joskus sääskiä naamaltaan. Aili nojautui tiukemmin tuolinsa selkänojaan ja näytti purevan hampaansa yhteen. Meidän äiti katsoi salaatinkastikepisaraa hyvin kiinteästi. Manni oli nostanut leukansa pystyyn. Hän nytkäytti tuoliaan minua kohti, ja kun otti huomioon hänen kokonsa, sitä ei voinut olla huomaamatta. Vaikka minun ja iskän välillä oli edelleen avoin väylä, Manni tuntui asettuneen kuin kilveksi siihen väliin.

    ”Inari!”

    Kun katsoin iskän vihaisiin silmiin, tunsin yhtäkkiä selvästi, ettei meidän arkemme voinut olla normaalia. Ajattelin Johnny Deppiä. Hän oli tainnut olla ensimmäinen julkkisihastukseni. Meidän luokan tytöillä oli ollut Johnny Deppin kuvia seinillään ja tietokoneen taustakuvana. Pirates of the Caribbean oli ollut iso juttu. Osalla oli ollut Johnny Depp -kuvakansio omissa kuvatiedostoissaan. Meillä iskä oli antanut pitää yhtä Johnny Deppiä seinällä, mutta kun olin yrittänyt kerätä kuvakansiota, se oli ollut kuulemma sairasta ja koko tietokoneeni oli ollut takavarikossa kuukauden. Samalla kertaa iskä oli huomannut minun googlettaneen tietoa ehkäisypillereistä, ja siitäkös oli sirkus alkanut moneksi illaksi. Lopulta olin kuitenkin saanut tietokoneen takaisin. Kun olin laittanut Bill Kaulitzin Johnny Deppin viereen seinälle, iskä oli repinyt sen alas ja sanonut, että mitään transujen ja saatananpalvojien musiikkia ei pikutyttöjen tarvitse kuunnella. Enkä ollut kuunnellut. Vaikka se musiikki oli kylläkin ollut sellaista kevyttä siitä huolimatta että Bill Kaulitzilla oli iso tukka. Ihan kaikkein eniten oli kuitenkin haitannut aina se, että meidän perheessä oli ihan normaalia ja jopa kannustettavaa lukea toisten viestejä. Eiralla ei ollut taatusti aavistustakaan, että hän oli muka toiminut jollain tavalla väärin. Puhelimissa ei ollut salasanoja, tai ne menivät takavarikkoon. Puhelimia ei laitettu naama alaspäin pöydille, tai ne kääntyivät ympäri. Liian pitkät aukot Chromen selaushistoriassa huomattiin ja taas lähti puhelin. Iskä jakoi palkintoja siitä, että oli vakoilija, juoruakka ja kantelupukki. Olin ollut ylpeä käräyttäessäni Eiran siitä, että hänellä oli joskus ollut salaa narutopin mallinen napapaita piilossa sukkalaatikossaan. Iskän silmät leimusivat, mutta siihen verrattuna, miltä minusta tuntui, ne näyttivät ihan niiltä pikku tuikuilta, joilla äiti lämmitti kevätöinä kasvihuonetta tomaatteja varten. Minä en enää koskaan asuisi uudelleen Helmipuron hullujenhuoneella.

    Löin likaisen haarukan ja vielä likaisemman veitsen valkoiselle liinalle niin että roiskui ja nousin ylös.

    ”Mulla ei ole poikaystävää, mutta toivottavasti Alex on pian mun poikaystävä”, sanoin suoraan iskälle.
    ”Hieno nainen ei kulje minkään poikien perässä, eikä sulla ole poikaystävää niin kauan kun sun jalat on mun pöydän alla”, iskä sanoi vaarallisesti.
    ”Siinä tapauksessa on tosi hyvä, että mä en enää asu täällä, ja jos sua häiritsee nämä mun kyläilytkin jo, niin älä enää kutsu mua”, sanoin iskälle ilmeettömänä. ”Mä meen edeltä odottamaan autoon”, sanoin vielä Mannille ja Ailille taputtaen Mannin olkapätä. ”Mutta älkää te pitäkö turhaan kiirettä jos haluatte olla vielä. Mulla on kirja käsilaukussa.”

    Sitten lähdin pöydästä ensimmäistä kertaa elämässäni sanomatta asiaankuuluvia pahoitteluita ja iskän mielestä varmasti ilman syytä. Kun vilkaisin taakseni eteiseen päästessäni, näin äidin tuijottamassa edelleen salaatinkastiketta. Antaisin iskälle ja varsinkin Eiralle anteeksi pyytämättäkin, mutta laittaisin puhelimeeni ensimmäistä kertaa salasanan. Kopsuttelin terassille vaatimattomissa, hyvin matalissa ja iskänkin mielessä hyvissä koroissani ja säälin hetken verran Eiraa ja kaksosia. Pihalla tuuli, ja kun hiukseni hulmusivat, en tuntenut mitään muuta kuin tyyntä seesteisyyttä ajatellessani, että varavaihtoehtoani, takaisin kotiin muuttamista, ei ollut enää olemassa. Minä en ollut naimisissa sen hullun kanssa. Lähtemiseni saattoi tarkoittaa Uunon menettämistä ja kummallisia jouluaattoja, mutta minä olin aikuinen ja puhuisin kelle tahdon. Myös Alexille.

    • #7606 Vastaus

      Nelly
      Valvoja

      Go Inari, go!!
      Vähänkö siistiä, että Inari laittaa ainakin jonkin verran myrkylliselle isälleen vastaan! Se on poka iso asia ja todella vaatii voimaa ja tahtoa.

  • #7766 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Alex-tarina laahaa! Se on toistaiseksi vielä niin kovin omien hahmojeni varassa, ja minusta on aina mielenkiintoisempaa pelata muiden kanssa kun on mahdollisuus. Priorisoin siis aina sosiaalisemmat jutut ohi Alexin. Ihan pian, ihan pian, ihan pian näette kuitenkin kuka on Alex!

    Tiederberg

    ”Mooi!” huusin tupaan astuessani ovesta sisään.

    En saanut mitään vastausta. Sen sijaan Eetun naama ilmestyi keittiön ovelle ankarana. Hän tuijotti minua silmiin kulmat kurtussa ja nosti sitten etusormensa pystyyn. Samalla huomasin hänen korvallaan puhelimen ennen kuin ehdin liiaksi murehtia tehneeni vahingossa jotain pahaa. Nyökkäsin ja kävelin hänen ohitseen keittiöön.

    Keittiö oli tyhjä. Pannussa oli kahvia, palanutta varmaan, mutta en tahtonut sitä. Kahvipannun sijaan kävelin jääkaapille ja avasin oven. Vitsit. Tyhjää. Joku kattila möllötti alahyllyllä parin maidon kanssa, ja sitten oli voita ja juustoa. Ei kauheasti muuta. Kyllä huomasi, ettei Nelly ollut kotona. Heilautin oven kiinni ja katsoin kaappiin toiselle puolelle keittiötä. Siellä oli muutama avattu keksipaketti, joista otin Tasangon suklaakeksejä: niitä, joita Hello aina kävi syömässä, vaikka ei olisi saanut. Menin niiden kanssa olohuoneeseen, koska Eetu ravasi pitkin keittiötä.

    En minä mitenkään Eetua vakoillut, mutta kyllähän sitä väkisinkin usein kuulee, mistä toisen puhumassa puhelussa on kyse. Aluksi Eetun ”mhm” ja ”juuh” -äänet olivat sellaisia, ettei niistä voinut päätellä mitään muuta kuin että puhelun toisessa päässä tykättiin puhua paljon ja nopeasti. Kun Eetu alkoi saada sanottua joitain sanoja sopiviin väleihin, tuli selväksi, mitä puhelu koski.

    ”Joo, siälä niiton ponista kylymäverisihin ja–”
    ”Aiva kunnon maneesi soon, mutta pellikattoonen.”
    ”Sellaasilla eheroolla sanoosin kolomesataa kuus.”
    ”Ei oo. Nuahin karsinoohin ei saa järkevästi rak — joo kyllä muute tuloo veret kuppiihin ja –”
    ”Iliman muuta saa tulla. En minäkää tutustumatta tekisi mitää päät–”
    ”Selevä. Ehtoohin sitte. Joo. Kiitoksia. Hei.”

    Eetu oli vaeltanut puhelunsa aikana ruokasalista olohuoneeseen, olohuoneesta eteiseen, eteisestä keittiöön ja keittiöstä taas ruokasaliin. Siellä hän katkaisi puhelun ja istui yksin pitkän, lähes käyttämättömän pöydän päähän. Kuului huokaus.

    ”Kuka se oli?” kysyin, vaikka tuskin tuntisin uusia hevosenomistajia.
    ”Soli joku hevoosenomistaja”, Eetu sanoi ja laski leukansa kämmenensä varaan kyynärpäätä pöytään nojaten.
    ”Kyllä mä sen käsitin. Mutta millanen hevonen? Tai kuka se oli?”
    ”Emminä kysyny mikä hevoonen. Kuulemma soon käsiteltävis. Kattotahan sitte jos se tuloo.”
    ”No mikä sen nimi oli?”
    ”Tiederberg”, sanoi Eetu. Vaikka hän äänsi berg-osan miten sattuu, en ollut uskoa korviani.
    ”Alex Tiederberg?”
    ”Joo vissiiin. Ei kai soo joku oskarisusi jonka mun pitääs tiätää?”
    ”Ei oo, kun se on — mä tunnen sen muuten vaan.”

    Yritin istua vielä muutaman minuutin sohvalla, kun Eetu huokaili ja kahisutteli laskupinoaan ruokasalissa. Sitten en malttanut enää, vaan kiisin eteiseen ja siitä osin vinokattoiseen vessaan kaivamaan puhelimeni eteen.

    Mä luulin että sä viet sun hevosen Hopealinnaan, kirjoitin Alexille niin nopeasti kuin pystyin.

    Vastaus tuli melkein heti.
    Joo
    Tai no
    Mä kuulin et siinä on lähempänä itse asias joku jolla on maneesi

    Niin: hopiavuori!!
    Se missä mä käyn

    Ai mä en yhtään yhdistäny!!
    Hei
    Mä tuun kattoon sinne illalla millasta siellä nyt on
    Haluatko sä tavata siellä
    Siellä olis muitakin varmaan nimittäin paikalla

    Tottakai!

    Saman tien kun olin lähettänyt viimeisen vastauksen, muistin, että minun oli vahdittava kaksosia äidin ja iskän luona. Äiti ja iskä lähtivät viemään Eiraa näöntarkastukseen Seinäjoelle ennen koulujen alkua, koska heidän mielestään Eira tarvitsi lasit. Eira oli tietenkin pistänyt vastaan, koska lasit ovat hänestä nörtit ja rumat, mutta pakko hänen oli mennä.

    Harkitsin nopeasti soittavani Hellolle, mutta myönsin alistuneena itselleni, ettei iskä suostuisi jättämään kaksosia hänelle, vaikka äitikin kuinka vaatisi. Minun oli kirjoitettava vielä kieltäytymisviesti Alexille, vaikka se kuinka harmittikin. No: onneksi näkisin Alexin joka tapauksessa pian — ja parhaassa tapauksessa Alex toisi hevosensa Hopiavuoreen!

  • #8021 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Asiat muuttuvat

    ”Nyt on niin, että asiat tulee muuttumaan tässä talossa.”

    Sohvapöydällä oli jotain suklaata lasipurkissa. Se laitettiin siihen silloin, kun tuli vieraita. Nyt olin istunut mykän, konvehteja napsivan Eiran seurana jo puoli tuntia, kun isä oli hälyyttänyt minut paikalle Ilveksiltä jonkin tärkeän asian takia. Ilmeisesti olin jo vieras, kun konvehditkin oli nostettu esiin. Vieraita ei olisi saanut odotuttaa, mutta isä oli ehdottomasti halunnut käsitellä tärkeää asiaansa vasta, kun äiti oli saanut kaksoset päiväunille. Eira oli kääntynyt sohvalle selälleen selaamaan puhelintaan, mutta äiti pyyhkäisi hänen jalkansa lattialle istuessaan sirosti alas Eiran toiselle puolelle. Äiti ei koskaan nojannut selkänojaan.

    Isä näytti vakavalta ja ankaralta meidän kolmen edessä. Erotkaa, ajattelin. Olisipa tämä eroilmoitus. ”Äiti ja isi rakastaa teitä molempia yhä ihan yhtä paljon”, alkoi tämä sama näytelmä aina telkkarissa kera lempeiden ilmeiden, mutta meillä isä voisi ihan hyvin sanoa: ”nyt on niin, että asiat tulee muuttumaan tässä talossa.”

    ”Eira. Istu ylös”, äiti mutisi. ”Iskällä on tärkeää asiaa.”

    Isä seisoi toisen sohvan selkänojan takana käsiään tapansa mukaan nyrkkeihin puristellen, kun Eira nousi kunnolla istumaan ähkien kuin kahdeksankymmentävuotias. Terassin lasiovi oli kuin kehys isän ympärillä. Näin miten äiti painoi sormillaan Eiraa alaselästä, jotta saisi hänet istumaan suorassa ja nojailematta, niin kuin lady. Se toimi. Aina kun Eira ei väännellyt naamaansa tai röhnöttänyt koulukirjojensa yllä, hän näytti prinsessalta sievine nenineen ja vaaleine hiuksineen. Toista olin minä vesikraananenäni ja hiirenvärisine hiuksineni. Eira pysyi niin laihanakin, vaikka söi mitä halusi.

    Isä karautti kurkkuaan. Katsoin heti hänen neliönmuotoisiin silmälaseihinsa. Eira rapisutteli taas yhden suklaan auki. Isän kulmat kurtistuivat, ja saatoin kuvitella äidinkin ankaran ilmeen. Erotkaa. Muuta isä Lappiin, muuta. Kuului maiskahdus, kun Eira imaisi suklaan suuhunsa. Isän tuijotus ei tuntunut vaikuttavan häneen vähääkään.

    ”Ensin käsitellään tämä Inarin pelleily”, isä aloitti, ja minä purin hampaat salaa yhteen, vaikka yritin pitää hymyä yllä. Niin tietenkin. Mitä syytä Eiralla olisi ollutkaan olla huolissaan? Hän ei ollut ainakaan kertonut olleensa kotiarestissa kuukausiin, eikä ollut liiemmin valittanut isästä muutenkaan. Minä sen sijaan en ollut taaskaan päässyt opiskelemaan ja liikuin sitä paitsi Ilvesten kanssa. Eiväthän Ilvekset ole koskaan olleet isän mielestä Helmipuron klaanin arvolle sopivia.

    ”Sä olet ollut siellä Ilveksillä ihan tarpeeksi”, isä ilmoitti. ”Nyt joko tulet kotia sieltä tai muutat omaan.”
    Arvasin. Olisipa se ollut eroilmoitus.
    ”Millä se muuttaa omaan kun ei sillä oo mitää rahaa?” Eira sanoi kärkkäästi.
    ”Oo hiljaa”, supatin. Ole vain hiljaa. Älä kiinnitä isän huomiota minuun yhtään enempää, kuin on pakko.
    ”No se kans, hyvä kun otit Eira puheeksi. Sen mummon tilin kuukausisummat ei tule enää Inari sulle, jos et joko tule kotiin tai mene omaan ja hanki töitä. Tommonen lusmuilu ei sovi.”
    ”Mut enhän mä sitten ikinä pääse opiskelemaan”, suustani tuli ennen kuin ehdin estää itseäni.
    ”Sehän lukee joka ilta pääsykokeisiin ja on se siellä Lapualla töissäki!” Eira rääkäisi puolittain minun päälleni. Potkaisin häntä nilkkaan niin että hän sähähti.
    ”Tuut takaisin kotiin”, isä sanoi ensin Eiraa vilkaisten. ”Sitten luet. Täällä sun on ilmasta asua, vaikka kyllä me halutaan että sulla on silti joku työ sillä aikaa, kun et ole kertauskurssilla. Edes se Lapuan homma jos nyt ei mitään muuta ole.”

    Kun oikein jännitin vatsalihaksiani ja kasvojen lihaksia, sain pidettyä silmiin pyrkivät kyyneleet kurissa. En tietenkään voinut jäädä Ilveksen taloon ikuisesti, mutta se oli ollut kuin hermolomaa. Olin vihdoinkin siinä tilassa, että jaksaisin käydä oikeustieteellisen pääsykokeisiin valmentavat rankat kurssit, ja olin säästänyt niin paljon Lapuan grillin osa-aikaisista töistä, että minulla olisi varaa vain opiskella vähän aikaa. Kaikki rahat menisivät kuitenkin parin kuun vuokraan, puhumattakaan siitä, että takuuvuokraan ei ollut yhtään rahaa. Jos tulisin kotiin, opiskelusta ei tulisi mitään, ja olisin pian taas samassa epätoivoisessa tilassa kuin Ilveksen kotiin lähtiessäni. Vaihtoehtoni tuntuivat olemattomilta, mutta tiesin ennestään, että nyt piti olla hiljaa. Joutuisin muuttamaan kotiin joka tapauksessa, joten oli turha suututtaa isää yhtään enempää.

    ”Okei.”
    ”Sitte Eira.”
    ”Mä en oo tehny mitää”, Eira ilmoitti taistelunhaluisessa etunojossa. Kuulin äidin taputtavan hänen reittään.
    ”No et olekaan. Sua me haluttiin onnitella hyvästä koulumenestyksestä. Meidän perheessä ei lapset ole ennen menestyneet pitkässä matikassa… Ja vielä kun sä vähän niin kuin alotit sen kesken alusta.”
    Kiva. Sain minäkin kaseja aikoinaan. Minä olen meidän perheen lapset. En tainnut olla enää ollenkaan isän suosiossa Ilveksille lähtemisen takia.
    ”Oke”, Eira sanoi ja rentoutui selkänojaa vasten kunnes äiti nipisti hänen selkänsä taas suoraksi.
    ”Siksi meillä on sulle äidin kanssa pieni palkinto”, iskä jatkoi ja hymyili niin vaikeasti kuin ei olisi koskaan ennen kokeillut hymyilemistä.
    ”Ai jaa?” Eira sanoi hölmistyneenä ja katsoi isästä äitiin ja äidistä isään. Ala-asteella olimme saaneet kolme euroa jokaisesta kympistä kokeessa, mutta muuten meillä ei palkintoja harrastettu. Tiesin Eiran miettivän samaa kuin minä. Mikä oli oikea rahasumma palkaksi menestymisestä pitkässä matematiikassa? Se oli kuitenkin isän mielestä jumalten oppiaine.
    ”Sä saat olla jatkossa puoli ysiin asti viikolla ulkona”, isä sanoi nyökytellen.
    Tukahdutin tuhahduksen. Ilveksillä ei ollut kotiintuloaikoja. Pian minä joutuisin tulemaan tallilta kotiin taas viimeistään puoli kahdeksalta. Vaikka useimmiten tulin Ilveksillekin niihin aikoihin. Kukaan ei vain pakottanut.
    ”Ai saan!” Eira ilahtui.
    ”Et sekuntiakaan kauempaa.” Isän sormi nousi pystyyn, kun hän puhui.
    ”En mä oo”, Eira pisti hänen puheensa väliin.
    ”Ja jos se vaikuttaa sun koulunkäyntiin niin sä tuut puoli kahdeksan kotiin niin kuin ennenkin.”
    ”Joo”, Eira nyökytteli ihan niin kuin olisi saanut oikean palkinnon, eikä puolikasta niistä oikeuksista, jotka meidän kaikilla kavereillamme oli aina yläasteelta asti ollut ihan koulumenestyksestä riippumatta. Minun tulisi ikävä niitä oikeuksia. Ja henkistä hyvinvointia. Ja sitä, ettei tehnyt mieli kuolla koko ajan.

    ”Sit meillä on tätä yhteistä asiaa teille”, isä sanoi taas virallinen sointi äänessään ja ryhdistäytyi.

    Erotkaa, ajattelin taas, vaikka näiden ilmoitusten jälkeen se alkoi vaikuttaa epätodennäköiseltä. Mutta mitä jos isä ja äiti eroaisivat ja Eira ja ennen kaikkea kaksoset päätyisivätkin isälle? Äiti kuitenkin pitäisi kaksoset hengissä, jos olisi kuvioissa…

    ”Meidän mielestä te alatte olla vähän vanhoja heppatytöiksi”, iskä lausui varmasti, niin kuin olisi harjoitellut, ja tunsin litistyväni hänen sanojensa alle. Ei Uunoa. Isä ottaa pois Uunonkin.

    Yritin tavoittaa Eiran katseen, mutta hän tuijotti isää. Vaikka sellaisissa perhepalavereissa piti aina hymyillä kuuntelevaisesti, Eiran kaikki neljä kulmahammasta olivat paljastuneet hirvittävään irvistykseen, kun hän ponkaisi ylös sohvalta juuri parahiksi isän seuraavia sanoja varten.

    ”Se teidän poni on kallis ylläpidettävä, ja menihän se kun te olitte pikkutyttöjä, mutta nyt taitaa olla niin, ettette te enää tarvi sitä. Me haluttiin äidin kanssa antaa teille etukäteisvaroitus, että me suunnitellaan sen myymistä, jos teillä on vaikka joku juttu jota te haluatte sen kanssa tehdä. Ja että on aikaa vaikka hyvästellä sitä. Kaksosetkin on vielä niin nuoria, että niille voi sitten joskus ostaa –”
    ”Sitä sä et myy”, Eira kuiskasi niin vaarallisesti, että isäkin jäi aukomaan suutaan.
    ”Eira”, yritin supista ja nyin hänen vaaleanpunaisen villapaitansa helmaa. Istu alas. Älä ota osumaa Uunon takia. Tämä on sen menoa joka tapauksessa. Eikä isä sitä myy, ei takuulla jaksa myydä. Se menee teurasautoon, eikä mihinkään huonoon kotiin. Istu alas. Surraan vasta puolen tunnin kuluttua, tai muuten isän latelemat uutiset vain pahenevat.
    ”Pää kii!” Eira äyskäisi minulle ja läimäisi minua sormille. ”Jos sä sen myyt, niin mä lupaan sulle, äijä–”
    ”Nyt varovasti, Eira”, iskä sanoi ylhäisessä takakenossa.
    ”–että mäkin lähden täältä, ja arvaa mitä, mä en tuu edes jouluksi takasin niinku toi!” Eira jylisi ja osoitti minua terävästi.
    ”Mä tiedän, että tää on nyt iso muutos, ja me vasta harkitaan –”
    ”Tää ei oo mikään muutos, koska sä perut tämän nyt heti. Ja jos tästä tulee muutos, tuleekin sellanen muutos ettet sä oo ennen nähny etkä toiste näe!”

    Äiti oli jähmettynyt nurkkaansa. Minäkin yritin olla liikuttamatta edes silmiäni isän kravatista. Isää ei uhkailla. Isäkään ei kuulunut liikehtivän, mutta hänen leukansa asento kertoi, että Eiran oli turha unelmoida puoli yhdeksään asti kestävästä vapaudesta, tai ylipäätään ulos menemisestä ennen kuin hän täyttäisi kolmekymmentä vuotta. Olisipa Eira voinut olla isääkin pelottavampi. Vaikka ei kukaan voi olla isää pelottavampi. Ajattelin Uunon liian pieniä korvia. Kuolisin, kun minulla ei olisi enää edes sitä ja Hopiavuoren hevostallia. Elämässä ei ole mitään järkeä, jos Uuno teurastetaan tai ammutaan. Olin harjannut ja hoitanut sitä turhaan. Olin rakastanut sitä turhaan. Nyt Eira meni vielä uhkailemaan isää, niin etten näkisi häntäkään ennen kuin joutuisin tulemaan takaisin kotiin.

    Isän ja Eiran tuijotuskilpailu katkesi jomman kumman kaksosen ähkintään, joka kuului minun entisestä makuuhuoneestani.

    ”Meekkö Sirpa kattoon mikä Inkerin on?” iskä kysyi, tai oikeastaan komensi ihan rauhallisesti.
    ”Se on Irma, eksä edes sitä erota!” Eira rähähti ja marssi kantapäämarssia tiehensä.
    ”No jos Eira menee…” isä hymyili niin kuin olisi lähettänyt hyvin koulutetun koiran tekemään töitään. Eiran askel oli kuitenkin sellainen, että isänkin täytyi tietää, ettei Eira ollut menossa katsomaan Irmaa. Menisit nyt vain katsomaan kaksosia. Älä sano mitään. Ota kuukauden kotiaresti, älä enempää.
    ”Mä sinne ole menossa”, Eira kuitenkin huusi niin, että Irma alkoi ulvoa pelästyneenä väliseinän takana.
    ”Mihinkä sä sitten luulet meneväs?” iskä karjaisi yhtäkkiä nollasta sataan kiihtyneenä, vaikka oli esittänyt melko tyyntä.

    Eira katosi huoneeseensa vastaamatta mitään. Äiti kipitti kaksosten luo äänettömin askelin. Isä hieroi ohimoitaan hyvän aikaa ja puhalteli pitkiä henkäyksiä. Toivoin, ettei seinäkellon sekuntiviisarin ääni ärsyttäisi isää ennen kuin äiti tai Eira tulisi takaisin. Ei meillä ollut tällaista, kun olimme Eiran kanssa ihan pieniä. Ei meillä ollut tällaista vielä edes viisi vuotta sitten.

    Ennen kuin kaksoset ehtivät edes kokonaan hiljentyä, Eira pamahti takaisin olohuoneeseen. Hänellä oli valkoinen pörröinen pupureppunsa selässään ja sen lisäksi molemmilta hartioilta roikkui niin jättimäiset putkikassit, että ihmettelin, miten hän jaksoi kannatella niitä. Sylissään Eira puristi tietokonettaan ja metallinkiiltoista, vaaleanpunaiseen taittavaa meikkilaukkuaan. Hän marssi määrätietoisesti olohuoneen valkoisen lankamaton poikki.

    ”Inari!”, Eira kutsui niin vakuuttavasti, että jotenkin vaistomaisesti nousin sohvalta. Eira oli liikkuvampi ja äänekkäämpi maali kuin minä, joten hän oli myös isän todennäköisempi kohde. En edes kysynyt, minne me tai varsinkaan Eira oli menossa, kun kiisin hänen perässään eteiseen ja hyppäsin kenkiini. Isä sen sijaan kysyi, vaikka Eira ei vastannutkaan ennen kuin oli avannut oven.

    ”Mihin sinä luulet meneväs? Sinä nyt et ainakaan lähde kotoa mihinkään enää tämän jälkeen. Riittää että yks teistä on tommonen. Ja Inari säkään et mene vielä. Älä turhaan vedä sitä takkia — uskallapa koskea siihen ovenkahvaan — ovi kii NYT! Mihin sä kuvittelet että menet! Mä takuuvarmasti sut haen, jos siitä ovesta menet!”

    Tuntui kuin olisin seurannut jonkin jättimäisen rakennuksen romahtamista, kun isän rautainen henkinen yliote Eirasta mureni hänen joutuessaan huutamaan sillä tavalla. Se oli pelottavaa. Samalla isäkin oli hetken aikaa pelkkä kiukkuinen äijä: pelkkä meidän iskä, jonka aikana oli uskaltanut laskea leikkikentän liukumäestä vielä yhden kerran, kun oli jo käsketty sisälle.

    ”Koita saakko otettua mut kii”, Eira ehdotti rauhallisesti ennen kuin astui matalilla syyskorkkareillaan ovesta ja sinetöi välirikkonsa isän kanssa lisäämällä: ”paskaläjä.”

    Isä ei juossut Eiran perään, vaikka Eira asetteli tavaransa niin huolellisesti autoni takapenkille, että hän olisi ehtinyt kyllä. Kai hän pelkäsi naapurien katselevan.

    ”Meinaaksä et sä meet Ilvekseen vai mitä sä ajattelit..?” kysyin varovasti, kun olin peruuttanut pois pihasta.
    ”Ei sinne oikeen mahdu”, Eira tuumi ennemminkin äkäisenä kuin huolissaan itsestään, minusta tai Uunosta. ”Voisiks sä heittää mut tallille, tai edes valtatielle niin mä kävelisin siitä?”
    ”Eiku kyllä mä sut vien ihan tallille…”
    ”Mulla ei oo sit rahaa antaa sulle bensasta nyt.”
    ”Et sä oo ennenkään…”
    ”En nii mut iskä on antanu aina välillä ja nyt mä en asu enää kotona.”

    Että Eirakin oli päättänyt lähteä. Halusin kertoa, ettei lähteminen ollut niin helppoa kuin Eira kuvitteli, mutta tavallaan se olisi ollut valehtelemista. Oli kamalaa olla toisten vaivoina, mutta oli monta kertaa ihanampaa olla eri talossa kuin isä. Samalla äitiä oli ikävä. Eiralla ei olisi edes Ailia halaamassa kotiin tullessa ja Mannia kysymässä mitä hän haluaisi kaupasta.

    Ajelimme Hopiavuoren hevostallia kohti hiljaisuudessa suurimman osan matkaa. Minua pelotti Uunon kohtalo, ja vähän Eirankin. Vielä niitäkin asioita pelottavampaa oli se, miten Eira oli niin rauhallinen ja hiljainen.

    ”Mitä me sen Uunon kans?” kysyin, kun en tohtinut kysyä Eiran suunnitelmista enempää.
    ”En mä nyt ehdi sitä murehtia tänään vielä”, Eira vastasi kuulostaen koko ajan enemmän omalta kiukkuiselta ja taistelunhaluiselta itseltään. ”Ei se sitä tänään myy.”
    ”Okei… No… Entä — entä tää mun juttu?”
    ”Mikä juttu? Ei sulla oo mitään juttua.”
    ”Ai ei? Justhan iskä sano että mun pitää muuttaa takas kotiin.” Jo ajatus sattui vatsaan.

    Eira käänsi hitaasti päätään ja tuijotti minua hetken aikaa hyvin vakavana ja silmät ymmyrkäisinä. Hän huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään ennen kuin puhui.

    ”Et tietenkään mee takas.”
    ”Mihin mä sit meen?”
    ”Meet nyt Ilveksen kotiin ja pysyt siellä aluksi. Mä en kerkee murehtia totakaan tänään. Sekään ei tapahdu tänään et se tulis sut kantamaan sieltä pihalle. Oikeestaan se ei tapahdu ikinä kun Aili on siellä.”
    ”Miten sä voit olla noin rauhallinen? Mikä sua vaivaa? Eksä ymmärrä että me ollaan kodittomia, jos me ei mennä kotiin? Millä sä luulet että me eletään? Sulla on koulut kesken! Mä en edes päässy kouluun! Me ihan oikeesti ei pärjätä!”
    ”Aja tohon bussipysäkille.”
    ”En!”
    ”Aja nyt tohon bussipysäkille.”

    Kun minä itkin neljäsataa euroa maksaneen autoni rattia vasten, Eira taputteli tyynesti selkääni niin kuin olisi ollut isosisko tai äiti. Kun pitkän ajan päästä tunsin saavani taas happea, laskeskelin hänen joko olleen koko ajan ihan hiljaa, tai minun olleen niin hysteerinen, etten ollut kuullut hänen puhuvan.

    ”Nyt kuuntele”, Eira sanoi tiukasti.
    ”Mm?”
    ”Aja mut tallille. Mä meen Nellyn ja Eetun tyä yöksi ja yritän keksiä jotain. Hyvällä säkällä iskä soittaa jo aamulla ja on tullu sen verran järkiinsä että mä voin mennä takasin ja kestää sitä lukion loppuun, ja sä voit jatkaa Ilveksen kotona ihan niinku nytki. Ja se maksaa Uunon niin kauan että meillä on rahaa.”
    ”Entä huonolla säkällä?”
    ”Ei nyt ajatella sitä vielä. Mut se äijä ei pilaa mun elämää.”

    • #8022 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Mä kommentoin myöhemmin jotain ”rakentavaa” mutta nyt on pakko sanoa että voihan Lapua ja Sampan grilli ?

    • #8024 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Tästä tuli tasan 3 ajatusta ja vielä tässä järjestyksessä:
      1. Iskä on hirviö.
      2. Ei Uunoa!
      3. Hyvä Eira!!

      Eikä näiden jälkeen ole kauheasti juuri mitään lisättävää.

    • #8025 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Mä tuun tänne perään heittään hyvin samalla linjalla
      1) Hyi helluntai tätä isää. Kauhia.
      2) Hyvä Eira! Hyvä!
      3) Ei Uunoa!

      Liian vanhoja heppatytöiksi? Ei sellaselle oo mitään ikärajaa. Ja jotenki tulee mieleen että ”Meidän mielestä” saattas oikeasti olla ihan vain isän mielipide, mutta äiti on liian tiukasti isän vallan alla.

    • #8076 Vastaus

      Aamu
      Osallistuja

      Äh, mun piti jo aikaisemmin kommentoida tätä, mutta sisäänkirjautuminen oli tälle laiskimukselle liian suuri pala purtavaksi. ::: D

      I alla fall, tykkäsin tästä tarinasta ihan todella paljon! Niin kauniisti ja elävästi kirjoitettu!

      ’”Pää kii!” Eira äyskäisi minulle ja läimäisi minua sormille. ”Jos sä sen myyt, niin mä lupaan sulle, äijä–”’
      – Tää lausahdus sai mut kyllä ihastumaan Eiraan hahmona ihan kympillä. Muutenkin Eiran rohkeus ja itsevarmuus koko tilanteessa oli vaikuttavaa. Toisaalta taas seuraava kohta sai liikuttumaan Eiran puolesta:

      ”Kun minä itkin neljäsataa euroa maksaneen autoni rattia vasten, Eira taputteli tyynesti selkääni niin kuin olisi ollut isosisko tai äiti. Kun pitkän ajan päästä tunsin saavani taas happea, laskeskelin hänen joko olleen koko ajan ihan hiljaa, tai minun olleen niin hysteerinen, etten ollut kuullut hänen puhuvan.”

      Se miten Eira ajautui tilanteessa ns. sen isomman ja vahvemman rooliin on sekä ihailtavaa, että myös osin surullista. Eirahan on tilanteessa se pikkusisko ja todennäköisesti sisimmässään kärsii ja on tilanteessa huolissaan ihan yhtä lailla kuin Inari.

      Pisteet kotiin tämän perheriidan osalta joka tapauksessa Eiralle! (jos näin tunteettomasti vain voi sanoa.)

      Inaria taas käy hirvittävästi tän koko tilanteen myötä sääliksi. Koko tilanne on varmasti ahdistava. Inarin tapaan alkaa toivoa Helmipuron vanhemmille joko eroa tai vähintäänkin perheterapiaa. :/

  • #8578 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Niklaksen tarinan inspiroimana

    Joka kesä sama vastaus

    Kirjekuori nökötti siististi pöydällä. Se oli ohut, joten siitä jo tiesi, mikä vastaus tänäkin vuonna olisi. En silti voinut olla toivomatta. Anna minun päästä oikeustieteelliseen. Anna minun päästä kouluun, niin en pyydä enää yhtään mitään. Päästä minut pois Otsonmäeltä tämän yhden kerran tällä tavalla, niin olen varmasti onnellinen.

    Turrin käsin avasin kirjeen. Sydän hakkasi, vaikka toivoa ei ollut. Vaikka sormia kuinka pisteli, siinä se silti luki. Ei hyväksytty. Ei taaskaan. Taitoin kirjeen takaisin kuoreensa ja laskin sen takaisin pöydälle. Onneksi äiti ja isä olivat lähteneet hälyytettyään minut lukemaan postini. Hekin olivat kai huomanneet, miten ohut kirjekuoreni oli.

    En tiedä, kuinka kauan pyyhin pettymyksen kyyneleitä keittiön pöydän ääressä, mutta havahduin siihen, kun ovi kävi. Odotin isän huhuilua, mutta sitä ei kuulunut. Sen sijaan kuului, kuinka Eira rääkäisi ja potki kengät jaloistaan niin että ne pamahtivat seinään.

    ”Onks täälä edes ketään?” Eira kysyi eteisestä.
    ”Mä oon täällä”, vastasin ja pyyhin nopeasti silmäni hihaan vielä kerran.
    ”Mitä SÄ täällä oot?”
    ”Isä soitti, että… Mitä säkään täällä muuten teet?”
    ”Iskä sanoi että mulle on tullu pos — aaa… Pääsitkö sä..?”

    Eira pääsi keittiöön asti jännittyneine suurine silmineen. Sitten hän näki minut ja hänen ilmeensä venähti jo ennen kuin pudistin päätäni.

    ”Voi paska…” Eira mutisi lähes äidillisesti. Hän käveli tuolini taakse ja halasi minua. Kerrankin minun ei tehnyt mieli ravistella häntä niskastani. Alkoi itkettää vielä enemmän.
    ”Kyllä sä vielä pääset”, Eira vakuutteli.
    ”Mä oon yrittäny niin monta vuotta”, niiskutin.
    ”Sä meet tänä vuonna sinne pääsykoekurssille ja sitten sä pääset.”
    ”Ei mulla oo rahaa…”
    ”Me hommataan sulle rahaa. Kyllä sä ens kerralla pääset.”
    ”En mä varmaan enää hae…”
    ”Höpö höpö! Ootapas kun mä katon äitin jemmasta sulle suklaataa ja–”
    ”Mä oon niin lihava, etten mä mitään–”
    ”Pää kii sä et ole lihava.”
    ”Lihava ja tyhmä…”
    ”Inari…”

    Kun minä ryvin murheessani, Eira ryhtyi touhuamaan niin kuin olisi käteväkin emäntä, eikä ikänsä taloudenhoitoa vältellyt ipana. Hän laittoi teekattilan liedelle (vaikka meillä, toisin kuin Hopiavuoressa, olisi ollut vedenkeitin). Hän iski kupit pöytään, ja vieläpä samaa paria: hänen joskus itse ostamansa Lena Furbergin Polle-mukit. Hän kaivoi lupaamaansa suklaata kaapista, halasi minua vielä uudelleen ja kävi hakemassa Ringon sisälle nuolemaan poskiani. Sitten hän kaatoi meille kuumaa vettä kuppeihin ja kilisteli niihin teesiivilät pystyyn. Haistoin, että tee oli jotain ihan uutta, jota en ollut maistanut ennen. Tuoksui ainakin mansikalta ja joltain muulta.

    ”Kiitti”, mumisin.
    ”Mitä jos mentäis tänään maastoon?” Eira ehdotti.
    ”Ai yhdessä? En mä tiedä jaksaaks Uuno meitä molempia…”
    ”Jaksaa se, mut mä meinasin kyllä et jos sä menisit sillä ja mä lainaisin vaikka Cozminaa. Tai saat säkin varmaan lainata jos sä haluat mennä jollain muulla ja mä Uunolla.”
    ”Joo… Mihin me mentäis?”
    ”Mennään sinne Jätinmontolle ja kaadetaan se koko uimapaikka täyteen pesupulveria”, Eira mutisi yhtäkkiä katkerasti.
    ”Ai sua korpeaa vieläkin se ettet sä päässy sinne uimaan niiden kanssa?”
    ”No voi perse, arvaa. En olis halunnukkaa mihkää paskamontolle uimaan. Mutta kun Chai meni sinne, ja sori nyt vaan mutta mulla on söpöt uikkarit. Ja mä oon söpö niissä. Jos en kastele mun tukkaa.”

    Tyrskähdin tahtomattani. Niin tietysti. Poikien takiahan se Eira. Eira katsoi minua kuppinsa ylitse ja hymyili. Sitten hän nielaisi viimeiset teepisaransa ja ponkaisi tuolista.

    ”No niin. Valmis. Ylös siitä.”
    ”Eiks sinne maastoon kannata mennä vasta illemmalla..?” epäröin. Oli aika kuuma.
    ”Meillä on paljo hommaa ennen sitä”, Eira ilmoitti.
    ”Mitä muka..?”
    ”Lähetään Seinäjoelle. Mulla on kakssataa euroa niin käydään siinä halvassa kampaamossa Hyllykalliolla ja sitte syödään jotku ööniin vaikka subit.”
    ”En mä nyt sun rahoja…”
    ”Pää kii.”

    Hetken vielä asiaankuuluvasti emmittyäni (vaikka oikeasti hiustenleikkuu kuulostikin todella hyvältä idealta) nousin vetkutellen pöydästä ja seurasin Eiraa eteisen kautta autooni.

    ”Eiks sullaki ollu se kirje?” muistin yhtäkkiä ennen kuin starttasin auton.
    ”Ainii voi perse”, Eira mutisi. Hän päästi itsensä turvavöistä ja lähti autosta paiskaten oven ihan liian lujaa kiinni. Sitten hän marssi puolijuoksua sisälle ja nanosekunnin kuluttua samaa vauhtia ulos kirjekuori käteensä rutattuna.
    ”Tällästäki paskaa ihmisen pitää…” hän mutisi itsekseen vyöttäessään itseän taas turvavöihin ja repiessään sitten kirjekuorta auki.

    Starttasin auton ja peruutin sen siihen, missä isän auto yleensä oli. Siitä oli helppo ajaa sitten tielle. Vilkaisin Eiran ilmettä ennen kuin lähdin, ja hän tuijotti papereitaan silmät selällään. Papereitaan. Paperinippuaan. Paksun kirjekuorensa sisältöä.

    ”No?” kysyin, ja kylmä tunne kouraisi minua vatsasta asti, vaikka minun kuului olla onnellinen Eiran puolesta.
    ”No — no en tietenkää päässy sisään!” Eira tiuskaisi.
    ”Miten niin tietenkää?”
    ”Mä oon tyhmä paska.”
    ”Mistä se edes on?” kysyin ja tavoittelin kirjettä.
    ”Oikiksesta”, Eira vastasi ja työnsi kirjeen takapuolensa alle. ”Noni aja. Täs oo koko päivää aikaa muhia. Menee se pulju kiinni ennenku ollaan Seinäjoella. Paska.”
    ”Tänne se kirje”, määräsin ja vapautin itseni turvavöistä yltääkseni kaivamaan ruttuiset paperit Eiran pyrstön alta. Auto nytkähti ja sammui, kun jalkani lipesi kytkimeltä.
    ”Mene nyt perseeseen siitä ihmisten henkilökohtaisesta tilasta — kirjesalaisuus — AI! — Inari — anna mulle se –”

    Painoin Eiran naamaa toisella kädellä kauemmas ja pidin toisella ruttuista paperia edelläni.
    Eira Johanna Helmipuro. Teidät on hyväksytty Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan…
    ”MITÄ?” rääkäisin.

  • #8984 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Joululahjadilemma

    Inarilla oli pulma. Aili oli nähnyt hänen murehtivan jo monta päivää. Manni ei ollut huomannut mitään, mutta Ailin kanssahan Inari enemmän aikaa viettikin. Siksi juuri Aili tunsi Inarin mietintä- ja huoli-ilmeet paremmin.

    Aili oli kasvattanut jo kaksi lasta mielestään erittäin yhteiskuntakelpoiseksi. Hän oli oppinut sinä aikana yhtä sun toista lapsista ja nuorista. Tällä kertaa Ailin oppimasta päti se, ettei tuo nuori ihminen kertoisi huoliaan kyselemällä, vaan tulisi sitten puhumaan, kun kaipaisi äidin, ei kun Ailin apua.

    Inari oli nuori nainen, joka halusi tehdä kaiken oikein. Lisäksi hän oli nuori nainen, jonka oli pitänyt selviytyä aina omillaan, oman harkintakykynsä varassa. Sen takia Inarilta meni melkein koko marraskuu ennen kuin hän viimein lähestyi vaikeana Ailia, joka leipoi sillä hetkellä joulutorttuja syödäkseen niitä illalla Hirvijärven ja Hopiavuoren rouvien kanssa.

    Aili näki Inarin empivän keittiön ovella, mutta hymyili vain tervehdykseksi. Inari availi suutaan monta kertaa, kihnutti toisen jalan varpailla toisen pohjetta ja vaihtoi asentoa ennen kuin sai suunsa auki.

    ”Aili mulla on ongelma…”
    ”Minkälainen, kulta?”

    Aili antoi Inarin ottaa taas aikansa. Hän leikkasi torttulevyn toisensa jälkeen taittelemista ja hilloa vaille valmiiksi. Hän teki perinteisiä, tähden mallisia torttuja, joissa olisi perinteistä luumuhilloa. Aili tykkäsi myös uusista kokeiluista, mutta Hirvijärven ja Hopiavuoren rouvat arvostivat eniten perinteikkäitä torttuja, ja ne olivat Ailin mielestä ihan yhtä hyviä kuin muutkin.

    ”Jos joku on erilainen kuin muut. Niin mä ajattelin… Onko kohteliaampaa huomioida se, vai olla niinku se olis samanlainen..?”
    ”Nyt mä en kulta ymmärrä. Jos sä nyt tarkotat että tarviiko semmoset kun vaikka meidän Hellu jotain erityishuomiota, niin arjessa varmaan ei, mutta senhän sä tiedät. Mä en ihan tiedä, mistä sä puhut.”
    ”Emmä tiedä. Mä tein noita sukkia kaikille tallilla vaan. Ja sit mä mietin…”

    Aili oli nokkela nainen. Vaikka Inari ei ollut sanonut oikeastaan mitään, Aili tiesi Hopiavuoren väen nimeltä ja osasi aavistaa, mitä Inarin ongelma koski.

    ”Hmm. Tällä kertaa mä menisin ja kysyisin tältä asianosaiselta itseltään”, Aili neuvoi.

    Parin päivän kuluttua siitä Inari yritti rohkaista mielensä Hopiavuoren tuvassa. Häntä hävetti, että oli niin paljon asioita, joita hän ei tiennyt, tai joita hän ei ollut pannut merkille. Olisipa hän havainnut tarkkailla tilannetta jo aiemmin.

    Väkeä tuli ja meni tuvassa. Inari odotti kärsivällisesti oikeaa hetkeä. Se tulisi vielä. Jossain vaiheessa päivää olisi hiljaisempaa.

    Kärsivällisyys palkittiin, kun Inari oli juonut jo tosi monta kupillista teetä. Noa selaili kännykkäänsä pöydän ääressä, puri aina välillä näkkileipää ja näytti ihan rauhalliselta. Eikä paikalla ollut ketään muuta. Inarin oli ihan pakko saada suunsa auki nyt, sillä pian joku muu liittyisi taas seuraan.

    ”Noa.”
    ”Mm?”
    ”Mun pitäis kysyä sulta jotain…”
    ”Joo?”
    ”Lupaaksä, ettet sä suutu?”
    ”No riippuu mitä sä kysyt. En mä usko että mä suutun.”
    ”Vaikka se olis ihan tyhmä kysymys? Ihan hirvee kysymys?”
    ”No tuskin sä mitää nii hirveetä kysyt multa.”
    ”Mä en oo varma et kysynkö…”

    Inari puristeli käsiään yhteen polviensa välissä ja mietti, miten sen nyt kysyisi. Noan kulmakarvat kohosivat sitä ylemmäs, mitä kauemmin Inari vetkutteli. Inari ei sitä toki huomannut, sillä hän tuijotti pöydällä olevia murusia. Lopulta hän vain kysyi.

    ”Onko se loukkaavampaa, jos mä teen sulle yhden villasukan vaan, vai se, jos mä teen kaksi?”

    • #8985 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Voi apua, tää on niin ihana tarina. <3 Ihan kaikki on tässä ihanaa. Tässä on lämmin ja seesteinen tunnelma, ja dilemmakin on lopulta varsin harmiton, koska Noa on sellainen rauhallinen ja kestää aina muiden juttuja eikä suutu.

      Aili on ehkä ihanin hahmo ikinä. Mun mummo on kanssa Aili, ja sekin on mahdottoman ihana, ja mä näin sitä jotenkin tosi paljon tässä tarinan Ailissa. Mulla tuli tästä tarinasta hirveän hyvä mieli, ja nyt mäkin haluan tehdä joulutorttuja.

    • #8993 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Tosi mukava tarina, mitä huomasin lukevani tavallistaki suuremmalla innolla koska yritin samaan aikaan arvuutella että mikä Inarin pulma oikein oli.

      Yhdyn myös Ilonan seuraan hehkuttamaan Ailia, koska se on yksinkertaisesti ihana hahmo. Ja siitä etenki pidin, että Aili on oppinut lasten kasvatuksen kautta myös sen, että kaikkien kanssa ei toimi se että kysellään. Vaan jotku tarvitsee sen ajan ja tilan, jotta voivat sitten itse tulla nykimään hihasta.

  • #9594 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Tyhmä

    Jos en tällä kertaa pääse, luovutan.

    Eira pääsi jo viime vuonna oikikseen, mutta haki lykkäystä, koska halusi olla hevosten kanssa nyt, kun hänellä oli niin paljon mielenkiintoisia projekteja. Minä en päässyt. Jos olisin päässyt, en olisi edes ajatellut mitään lykkäystä. Olisin lähtenyt, enkä olisi ikinä enää palannut Otsonmäelle. Mikään hevonen tai mikään projekti ei olisi pitänyt minua täällä.

    Olen lukenut joka ilta. Toisaalta niin olin kyllä edellisinäkin vuosina. Olen ollut valmistavilla kursseilla. Pääsykokeet ovat ainakin viime kerralla tuntuneet siltä, että ne menivät hyvin. Ja silti olen joutunut jäämään Otsonmäelle ilman opiskelupaikkaa.

    Olen kai sitten vain liian tyhmä.

    Miksi Eira sitten pääsee ja minä en? Olen ihan varmasti fiksumpi kuin Eira. Eiran pää on täynnä vaaleanpunaisia prinssiunelmia ja ennenaikaista hääsuunnittelua. Poikia, poikia, poikia. Eira ei edes keskity. Hän räjähtelee turhasta, nakkelee niskojaan, kampaa tukkaansa ja meikkaa kaiket päivät nyt, kun äiti ei enää kiellä luomivärin ja vaalean huulipunan käyttöä.

    Jos minä en nyt pääse, kun Eira pääsi jo viime kerralla, minun on pakko jo myöntää tappioni.

    Minusta tulee samanlainen kuin äidistä. Äitikin oli joskus välkky ja viisas, mutta nyt hän on vain äiti ja vaimo. Nuorena meidän äiti halusi lääkäriksi, mutta sitten lukiossa isä tuli kuvioihin. Äiti sanoo silloin ymmärtäneensä, että hän halusi huolehtia ennemmin meistä kuin vieraista ihmisistä: lapsistaan ja aviomiehestään. Minäpä uskon, että isä vain sanoi tarpeeksi monta kertaa, että meidän äiti on tyhjäpää emäntä, että äiti lopulta uskoi ja tyhmeni.

    Sama on käymässä minulle. Jos en nyt pääse sisään, hyväksyn, että olen Eiraa tyhmempi.

    • #9595 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Äääh, voi Inari! Tekisi mieli ensin läimäistä sitä poskelle, että lopettaa tuommoisen luulottelut, sitten läimäistä isää poskelle, mieluummin jollain kovalla ja painavalla ja varmuuden vuoksi useamman kerran, ja sitten halata Inaria ja kertoa että hän on hyvä ja fiksu ja kaikin tavoin mainio ihminen. Ei vissiin ole liiaksi asti näitä jälkimmäisiä asioita saanut kotonaan kuulla. Eikä kyllä uskoisi, jos joku näin sanoisi.

    • #9598 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Eeei voi ei! Ja kun mä oon ajatellu, että Inari on tyyliin fiksuin ja tunnollisin kaikista hahmoista! Kamalaa, miten oma perhe voi saada nuoren naisen itsetunnon tuohon jamaan. En edes tiedä enää, miten Inarin saisi uskomaan itseensä, kun se on aina elänyt tuollaisessa ympäristössä. Kamalaa. Jos joku sen kaveri hakisi oikikseen eikä pääsisi, Inari ei varmaan pitäisi kaveriaan tyhmänä. Miten nuo nuoret saisi ymmärtämään? En tiedä, mutta kovat paineet on tuossa elämänvaiheessa. Isoja juttuja.

      Sentään Inari tuntuu kuitenkin vähän tiedostavan, etteivät isän puheet ole totta: että se on tehnyt puheillaan äidistäkin sellaisen, mutta äiti on ollut aiemmin fiksu. Toivoakin siis ehkä vielä on. Sitten mä mietin sitäkin, että jos Inari olisi oikea ihminen niin kannustaisin sitä miettimään, että jos sinne oikikseen ei millään pääse, niin olisiko taipumusta johonkin muuhun — että vahvuudet vain ovatkin jollain toisella tieteenalalla ihan yhtä arvokkaassa koulutusohjelmassa, jossa voisikin loistaa? En kannustaisi luovuttamaan, vaan ajattelemaan laatikon ulkopuolelta. Paitsi jos se oikis tuntuu ainoalta omalta kutsumukselta, niin sitten sinne vaan vaikka väkisin, eihän siinä muu auta.

    • #9599 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Ilonan kommentti herättikin ajatuksia vähän lisää tuosta oikeustieteellisestä. Että onko se tosiaan sekä Eiran että Inarin sydämen palavin toive päästä nimenomaan oikikseen? Vai onko se sellainen hyvän perheen tytölle sopiva tieteenala, jos lääkis ei innosta? Toisaalta voihan sitä toki opiskella ja tehdä työuransa jollain alalla ilman järjettömän suurta paloa sitä alaa kohtaan ja oikeustieteellinen ei ole sellaiseksi huono valinta, sanoisin. Mutta silti. Sen paremmin Eirasta kuin Inaristakaan ei kyllä olla kuultu sitä, että mitä he haluaisivat oikeasti isona tehdä, paitsi ehkä ratsastaa. Vai oliko syy oikikseen Hello, jonka kautta varmaan se saattoi olla tutuin ja turvallisin valinta?

      Minua harmittaa vähän se, ettei Eira lähtenyt tekniikan alalle, vaikka joskus muutama vuosi sitten Eira saattoi ajatella jotakin positiivista Sonjan uravalinnasta. Silloin jäi mieleen, että Eira sopisi hyvin kyllä sillekin puolelle, vaikka isä, äiti ja varmaan kaikki pökertyisivät kauhusta kun tyttö lähtee opiskelemaan tekniikkaa. Se olisi sopinut kapina-Eiralle kyllä hyvin siinä mielessä ja toki muutenkin, toki se ei olisi istunut Eiran käsityksiin niistä tytöille sopivista jutuista. Ei sillä, sopisi tekniikka Inarillekin, kelle tahansa.

  • #9619 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Sankari, joka hänen olisi pitänyt aina olla

    ”MITÄ!” isä ärjyi niin että Eirakin säpsähti vieressäni.

    Tunsin, miten kaikki kolme pikkusiskoani painautuivat paremmin sohvan selkänojaa vasten, kun isä nousi nojatuolista hitaasti ja uhkaavasti niin kuin jokin elokuvien jättimäinen hirviö nousee varjoista. Aloin tuijottaa kiireesti maton sinistä koukerokuviota. Isään toimi nimittäin parhaiten sama taktiikka, kuin joihinkin isoihin käärmeisiin, kun ne hyökkäsivät. Kun oli ihan hiljaa ja paikallaan, pelastui, koska sellaiset käärmeet pystyivät näkemään ainoastaan liikkeen. Niin isäkin. Lisäksi isä kuuli, jos väitti vastaan. Tai jos hengitti liian kovaa.

    ”KUULINKO minä oikein! KUULINKO oikein, että — kato mua kun mä puhun!”

    Nostin saman tien katseeni. Se taisi olla refleksi. Isä kuitenkin tuijotti Eiraa pienet etuhampaat paljastettuina, eikä minua. Äiti kyyhötti edelleen nojatuolin käsinojalla niin kuin hyvin koulutettu papukaija. Eiraa en uskaltanut vilkaista. Isä näkisi sellaisen liikkeen heti ja hyökkäisi minun kimppuuni. Voi kun Eira ymmärtäisi olla hiljaa. Voi kun Eira ymmärtäisi olla aloillaan.

    ”NIINKÖ MEINAAT että toisenkin vuoden laiskottelet — että koko elämäs aiot laiskotella? SULLA ON KOULUPAIKKA JA SINÄHÄN OTAT SEN VASTAAN JUSTIIN NYT!”

    Eira veti henkeä hieman vapisten ja nojautui hitaasti eteenpäin, mutta vaikka nipistin häntä salaa kyljestä, hän ei peruuttanut takaisin sohvatyynyjen suojiin.

    ”Mä en halua olla mikään paska lakimies!” Eira huusi, mutta ei puoleksikaan niin lujaa kuin isä.

    ”NUO EI VOI OLLA MUN NUO KAKARAT!” isä ärjäisi äidille ja kääntyi sitten heti takaisin tuijottamaan Eiraa. ”Toinen on löyhäpää eikä edes pääse kouluun ja TOINEN YHTEISKUNNAN ELÄTTI VÄLTTELEE KOULUTUSTA JA TYÖTÄ! MIKÄS IHME neiti haluaa olla jos ei oikis kelpaa hä?”

    Irma niiskutti. Äiti ei tehnyt elettäkään tullakseen lohduttamaan. Eikä kukaan meistä muistakaan. Isä huusi Eiralle usein, mutta ei koskaan noin lähellä, noin lujaa ja noin uhkaavana.

    ”Mä oon hakenu JA PÄÄSSY Ärrälle töihin, niin että en mä kyllä oo mikää –” Eira aloitti ja tuntui saavan vain lisää potkua taistelumoodiinsa, vaikka oli ollut jo kauan vaarallista sanoa yhtään mitään.
    ”ÄRRÄLLE TÖIHIN!” isä karjui ja puristi nenänvarttaan. ”Mä en tajua kuinka susta on kasvatettu NOIN tyhmä!”
    ”NO SINÄ NYT ET AINAKAAN OLE KASVATTANU MUA TAI KETÄÄN MUUTA!” Eira kiljaisi ja ponkaisi sohvalta ylös.

    Isä ei ollut ikinä lyönyt meitä. Joskus oli käsi kohonnut, mutta se oli aina laskeutunutkin. Ringoa isä joskus löi. Sitä edelsi aina isän silmien välähdys, hampaiden pureminen alapurentaisesti yhteen ja kasvojen vääntyminen irveeseen. Tämä oli ihan ensimmäinen kerta, kun isän naama vääntyi sillä tavalla Eiran edessä. Silmäni pyrkivät räpsymään kiinni ihan niin kuin se suojaisi muka minua saati Eiraa. Isän käsivarsi levittäytyi sivulle vauhtia ottamaan ja Eira peitti päänsä omillaan niin hyvin kuin taisi. Silloin äiti seisoi yhtäkkiä isän edessä niin kuin olisi ollut siinä koko ajan. Meidän pieni, laiha äiti, joka käytti sukkahousuja arkenakin, ja joka oli isää monta päätä lyhyempi ja puhui niin hiljaisesti aina, seisoi Eiran edessä kädet levällään.

    ”Koske niihin tyttöihin”, äiti kehotti silkkisen pehmeästi niin kuin olisi tehty sametista ja myrkystä, eikä pumpulista ja merkkimekoista. ”Kokeile koskea. Sä voit lyödä niitä, mutta mä lupaan sulle, että mun tyttöjä voi lyödä vain yhden kerran elämässään. Kokeile lyödä. Anna mennä. Mieti ensin uskallatko.”

    Isän käsi, joka oli jo hetkeksi pysähtynyt, osui äitiä naamaan. Saman tien äiti oli sukkhousujen verhoamilla polvillaan sinikuvioisella matolla ja piteli poskeaan. Isä näytti hämmentyneeltä, mutta vain hetken. Alaetuhampaat työntyivät uudelleen esiin.

    Äiti sylkäisi matolle, eikä yrittänyt nousta. ”Inari”, hän sanoi. ”Vie kaksoset Ilvekseen.”
    ”Joo”, inahdin automaattisesti ja nyin Inkeriä kädestä. Hän itki ihan hiljaa. ”Tulkaa. Mennään kattoon Helloo. Mennään kattoon Ilveksen tätii Inarin kaa. Mennään Inarin autolla vähä ajeleen.”
    En uskaltanut katsoa kehenkään paitsi äitiin. Matolla oleva klimppi näytti ihan hampaalta ja vereltä.
    ”Eira. Mee pihalle. Soita Mannille, että hakee meidät. Sitten odota viis minuuttia, ja jos mä en tuu ulos, soita poliisille. Älä missään tapauksessa tuu takasin tänne ilman Mannia tai poliisia. Mä otan vaan tyttöjen tavarat ja tuun ulos.”

    Eteisessä en sanonut mitään Eiralle, joka tunki kenkiä jalkoihinsa samalla kun minä ahdoin Irmaa haalareihin. Vaihdoimme yhden synkän katseen. Ojensin puetun Irman Eiralle ja ajattelin palata takaisin. Eihän äitiä voinut oikeasti yksin jättää. Eira otti kuitenkin minua ranteesta kiinni vapaalla kädellään.
    ”Äiti sanoi että sä viet nää Hellon äitin tyä”, hän muistutti.
    ”Koska sä oot äitiä totellu ikinä?”
    ”Nyt tottelen.”

    En voinut edes yrittää palata enää, koska Eira työnsi Irman takaisin syliini. Lapsia en ainakaan enää veisi takaisin sisään. Kumpikin tuntui lamaantuneen ihan veteläksi, eikä pannut hanttiin, vaikka raahasin heidät autoon köytin turvavöihin ilman minkäänlaista turvaistuinta. Eira istui konepellillä ja puhui puhelimeen kunnes käynnistin auton. Sitten hän huiskautti minulle kädellään, että mene. Ruuvasin ikkunan auki.

    ”Tuu mukaan.”
    ”Äiti sanoi että mun pitää odottaa.”
    ”Miks sä odottaisit? Osaa Manni ittekki tähän tulla!”
    Eira katsoi minua niin kuin tyhmää ja vilkaisi nopeasti tyttöjä ennen kuin vastasi.
    ”Iskällä on kolme asetta himassa ja se on ilman niitäki aiva mielipuoli.”
    ”Ei kai se nyt…”
    ”Ei kai, mutta jos se on tullu lopunki hulluksi niin mulla on ainaki korvat päässä. Painu nyt hel…meriiniin siitä. Mä meen tohon katoksen taa oottaan. Ei tässä mee kun viis minuuttia ennen kun äiti tulee… Toivottavasti.”
    ”Mäkin jään oottaan.”
    ”Irma ja Inkeri ei jää, joten säkään et jää.”
    ”No aja sä näiden kanssa meille, niin mä jään. Siis Ilvekseen. Ettei satu mitään…”
    Eira pudisti päätään. ”Ei mulle käy mitään”, hän sanoi ja irvisti ilmoille hymyn. ”Häivy jo.”
    ”Lupaatko?”
    ”Lupaan. Mä juoksen kovempaa kun se läski paska, jos täytyy. Nähdään joskus vartin päästä.”

    • #9622 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Noni. En tiedä mitä muuta tähän sanoisi.
      Eiran järkevä ja päättäväinen toiminta saa taas kiitokset, siinä on likka, jonka nenälle ei hypitä. Ei ole eka kerta kun näin ajattelen. Tällä kertaa myös tyttöjen äiti osoittaa olevansa muutakin kuin sohvalla tyhjästi hymyilevä ikoni. Mieleen vain nousee se, että oliko edes eka kerta kun osui… Onneksi hän ei edes yritä pitää kulisseja pystyssä vaan heti suoraan yhteys Ilveksille, tänne ei jäädä. Pisteet siitä. Mutta ei tästä tekstistä sinänsä voi pitää, koska tämä on niin kamala, vaikka teksti itsessään on hyvää, mutta se aihe… Hyvin kirjoitettu.

    • #9631 Vastaus

      Ilona Eronen
      Osallistuja

      Kirjoitat tietenkin taas tosi taitavasti, ja mä vaan mietin täällä kolmatta päivää, että miten joku voi osata kirjoittaa tällaisia kamaluuksian niin elävästi, että olen yhtäkkiä sydän takoen paikan päällä tuossa huoneessa tarinan sisällä. En edes tiedä, pystynkö lukemaan jatko-osaa. Vaikka on tullut nähtyä ja kuultua kaikenlaista, tuntuu oudolta lukea näin rankkoja juttuja meidän idyllisen turvapaikan hahmoista. Kaikki se ihana ja tärkeä ei olekaan rikkoutumatonta, eikä Eiran pippurisuus ole vain hassua ja harmitonta taustahälinää. Onhan tuossa perheessä ennenkin kuohunut, mutta nyt mennään jo oikeasti jännän äärelle. Onpa kädetön olo, kun ei voi tehdä muuta kuin seurata tarinan etenemistä sivusta. Kaikki tekstin aiheuttama ahdistavuus kertoo vain siitä, että kirjoitat ihan hitsin hyvin ja osaat välittää tunnelmaa todella taitavasti taas kerran.

    • #9663 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Oon lukenu tän tässä jo useamman kerran, ja joka kerta tää on yhtä kauhean hyvä.
      Tekstistä tulee epämukava ja avuton olo, samalla kun vähän suurinpiirtein oksettaa. Ihan vaan Inarin ja Eiran isän takia. Kauhean paljo järkevämpää sanottavaa en keksi, koska jäin vaan oottaan että millasen päätöksen tämä luku tulee saamaan.

  • #10396 Vastaus

    Inari
    Osallistuja

    Voi kun olisit ollut jonkun toisen lapsi. Jonkun toisen pieni tyttö. Koska minä tiedän, että olet pieni tyttö. Joku toinen olisi voinut haluta sinut, joku toinen olisi pystynyt pitämään sinut.

    Tiesin ettei siellä vielä oikein mitään ollut, siis minun kohdussani. Se alkoi muistuttaa jotain elävää jo, mutta ei vielä ihmislasta. Jossain vaiheessa olin kuitenkin alkanut jutella sille iltaisin sängyssä ajatuksissani. Olin ryhtynyt silittelemään sitä, tai ehkä vatsaani ennemmin kuin sitä…

    Nelly sanoi, että sinusta pitää hankkiutua eroon ennen kuin kasvat liian isoksi. Nelly sanoi, ettet sinä ole vielä kuin muutama solu, mutta tuntuisi silti kuin tappaisin elävän ihmisen. Sinä olet minun tyttöni, vaikka en voi pitää sinua.

    Vedin peiton pääni yli. Pöytälampun valo kajasti hieman sen läpi. Vaikka asuin yksin, tunsin meidän olevan kunnolla kahden vasta peiton alla. Nellyn ja Eetun lisäksi mielessäni kummittelivat Eira ja Hello: ainoat, joille olin kertonut tästä. Eira oli suhtautunut tähän niin kuin Nellykin. Ei tässä ole mitään ongelmaa. Kävi kauhea vahinko, mutta hoidetaan se nyt pois päiväjärjestyksestä. Hello oli kysynyt, miksen voi kertoa äidille ja isälle. Ovatko he niin vanhanaikaisia, että minun pitäisi olla naimisissa, vai mistä kiikasti? Ei se ihan sitäkään ollut. Ei halunnut sanoa silti, vaikka Hello sanoi vakavana, että ryhtyisi vaikka aviomieheksi minulle.

    Voi kuule. Mummu oppisi rakastamaan sinua, jos voisin sinut pitää. Älä siitä huoli. En minä sinua pois siksi anna, että sinussa olisi jokin vika. Minusta ei vain ole äidiksi sinulle. En voi jäädä tänne. Mummusta olisi kyllä sinulle mummuksi, vaikka ensin hän olisikin sitä mieltä, että olet väärän värinen.

    • #10397 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Jaaha, mihis ihmeeseen Inari on sekaantunut? Tästä olisi kiiintoisaa lukea enemmänkin. Olen kyllä salaa huojentunut, että Inari alkaa kallistua ns. järkevän päätöksen puolelle vaikka alkujärkytyksessään olikin ehdottomasti aborttia vastaan.

Vastaa aiheeseen: Helmipuron Inari
Tietosi: