Inka ja Surre

Etusivu Foorumit Päiväkirjat Inka ja Surre

Tämä aihe sisältää 72 vastaukset, 11 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 1 vuosi, 2 kuukautta sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #1014 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Inkan ja Surren (ja Helin) päiväkirja. Tamman omat sivut täällä.

    16.05.2020 syntyi pikkuinen varsa, joka jakaa Inkan kanssa saman päiväkirjan. Surre-varsan löytyvät täältä.

    • Tätä aihetta muokkasi 2 vuotta, 7 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Inkan sivut vaihtuivat
    • Tätä aihetta muokkasi 2 vuotta, 4 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Varsa lisätty
    • Tätä aihetta muokkasi 2 vuotta, 3 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Varsa sai nimen
  • #1020 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Nuokuin mitsubishini ratissa ja koitin pitää silmäni liimattuna maantiehen, jota reunustavat maisemat eivät olleet tuntuneet vaihtuneen sitten Aittajärveltä lähdön. Viikko sitten olin muuttanut työn perässä Otsonmäelle ja saanut oman asuntoni järjesteltyä elinkelpoiseen kuntoon, mutta koko viikon mieleni takaperukoilla huoli Inkasta oli nakertanut minua, vaikka tiesin Kristiinan hoitaneen tammaani kuin arvokkainta kukkasta. Nyt hevonen oli kuitenkin takanani trailerissa ja matkalla kohti uutta kotia. Olin käynyt toissapäivänä katsomassa Hopiavuoren tallia ja todennut puitteet sopiviksi Inkalle. Tai ainakin niin sopiviksi kuin tällaisella alueella vain suinkin voi olla. Toisaalta eipä Kristiinan tallikaan mikään luksustalli ollut.

    Kuopan kohdalla auto heilahti sen verran että pelkääjän paikalla olevalle kermanvalkoiselle taljalle ilmestyi hammaskalusto. Nuoska nosti päätään, haukotteli ja kääntyi napottamaan minua meripihkan värisillä silmillään.
    “Ei olla vielä kotona, Nuoska”, totesin koiralle ja upotin sormeni sen pehmoiseen turkkiin. “Puolisen tuntia vielä.”
    Koira tuntui ymmärtävän mitä tarkoitin ja se laski päänsä takaisin etutassujensa väliin huokaisten. Samaistuin koiraan sikäli että minuakin väsytti järkyttävän paljon. En ollut sentään niin typerä että ajaisin liki viiden tunnin ajomatkan ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin yhden päivän aikana. Olin eilen lähtenyt matkaan hakemaan Inkaa Otsonmäelle ja viime yön olin saanut punkata Kristiinan vierashuoneessa Nuoska kainalossani. Voin vain toivoa että Hopiavuoren tilan herra on yhtä vieraanvarainen kuin Kristiina. Tallia ja sitä ympäröiviä alueita esitellessään mies oli ollut melko hiljaisen ja jokseenkin etäisen oloinen. Voi toki olla niinkin että minä aiheutin sen olon. Ei olisi uutisia minulle semmoinen se.

    Sammutettuani autoni tallin pienelle parkkipaikalle Nuoska nousi istumaan katsellakseen ympärilleen ja minä kaivoin laukustani termarin. Kahvin tuoksu täytti auton ja suljin silmäni. Tallilla ja päätalossa varmaankin ihmeteltiin autoa, josta kukaan ei tullut ulos, mutta tarvitsin hetken kasatakseni itseni. En viitsisi aloittaa tätä väärällä jalalla, sillä ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli muutenkin haastavaa. Puhumattakaan siitä että näihin ihmisiin pitäisi tutustua jos haluaisin minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja elämääni Otsonmäellä. Puhalsin kerran kuppiin ja kaadoin laimeaksi viilenneen kahvin kerralla kurkustani alas. Ei tässä kai koko elämää ollut aikaa. Hylkäsin kiinni kääntämäni termarin kuskin penkille ja poistuin autosta.
    “Nuoska, ulos”, komensin koiraa ja väistin oven edestä sen verran että koira pääsi hyppäämään kuskin puolelta lumiselle pihamaalle. Koira ravisteli itseään ja ravasi pirteästi lähimmälle pusikolle merkatakseen sen. Kutsuin kuitenkin eläimen vierelleni kun huomasin Eetun kävelevän tallilta luokseni. Väänsin jonkinlaisen hymyn naamalleni ja huikkasin tervehdyksen Eetulle.
    “Mulla ois nyt Inka ja sen tavarat tossa takana. Jos osottasit mulle karsinan niin saisin ton hevosen ulos ja vähän jalottelemaan.”
    Eetu nyökkäsi ja kääntyi takaisin tallia kohti. Nuoska vierelläni seuraten lähdin miehen perään.
    “Tuo ois vapaana”, Eetu totesi ohimennen heilauttaen kättään tyhjää karsinaa kohti ja näytti sitten Inkalle kaapin satulahuoneesta. Kiitin häntä ja palasin takaisin autolleni. Sain rampin alas ja totesin että michelinukoksi paketoitu punainen hevonen oli liian huonosti paketoitu, sillä se oli saanut pitkän naarmun reiteensä. Ja tietysti tallipihalle alkoi kertyä uteliaita kurkkimaan uutta hevosta. Ai että kun hienosti alkoi taas.

    • #1023 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Voi jehna, mikä prinsessa Hopiavuoreen saapuikaan! Noa tuntee itsensä varmasti ihan mehtäläiseksi karvaisen Flidansa kanssa kun Inkaa katsoo, on se niin korea! 😀 Ei taida olla vaikeaa arvata kuka tallin diiva tulee olemaan, noin tietysti Mielikin (Noan koiran) lisäksi.

      Mielenkiintoinen hahmo myös sinulla, samaistun niin, niin paljon tuohon miten uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa ja vähän vastenmielistäkin. Ikinä ei tiedä mitä sanoa, jos sanookin jotain tyhmää tai väärää, ja se että pitää vaikka väkisin hymyillä vaikka oikeasti ei hymyilytä. Mukavan helppoa ja mielenkiintoista tekstiä jota luen tulevaisuudessakin todella mielelläni!

    • #1033 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ihanaa kun saavuitte ainakin melkein ehjinä perille! Etukäteen minua jo hymyilyttää ja mietityttää, miten Eetu ja Heli mahtavat tulla toimen. Molemmat ovat toki tomeria, mutta elämänfilosofialtaan taitavat olla aika ääripäitä. Ei tässä kai koko elämää ollut aikaa, Heli tuumasi saapuessaan, kun taas Eetu sanoo usein, että tässähän on aikaa koko elämä. 😀 Odotan jo Helin tarinan jatkoa, ja muiden kuvausta hänestä. Mitenköhän hänen käy, kun hän on niin erilainen kuin kukaan toinen koskaan tapaamani hahmo? 🙂 Kaikille on paikkansa Hopiavuoressa, ja nyt seuraankin, mikä rooli Helille lankeaa. Tai ehkä oikeammin; minkä roolin hän ottaa.

      Miten hienovaraisesti tuotkaan esiin Helin ajatuksia Kristiinan tallista ja Hopiavuoren ensivaikutelmasta! Tässä kohdassa Helin asenne on niin hyvin leivottu osaksi tekstiä, että en millään keksisi, miten asian voisi ilmaista kekseliäämmin:
      Olin käynyt toissapäivänä katsomassa Hopiavuoren tallia ja todennut puitteet sopiviksi Inkalle. Tai ainakin niin sopiviksi kuin tällaisella alueella vain suinkin voi olla. Toisaalta eipä Kristiinan tallikaan mikään luksustalli ollut.

      Rakastan sellaisia omintakeisia ilmaisuja, joita en ole kuullut kenenkään toisen sanovan, tai jotka ovat oikein erityisen osuvia kontekstissaan. Erityisesti nämä viehättivät minua tässä tarinassa:
      kermanvalkoiselle taljalle ilmestyi hammaskalusto
      Hopiavuoren tilan herra
      (jos Hello tämän kuulisi, alkaisi hän kutsua Eetua varmasti tilan herraksi tai suorastaan lordiksi :DD)
      Ei olisi uutisia minulle semmoinen se. (Tämä summaa niin paljon, ja lauseen rakenne jo tuo tähän aivan erityisen asenteen ja äänensävyn!)

      Tätä oli ihana lukea. Sinulla todella on sana halussasi!

  • #1059 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Irvistelin peilin edessä. Kylpyhuoneen kelmeän keltainen valo teki ihostani vahamaisen ja sairaan näköinen. Kahvi oli tehnyt värjäymiä vanhojen hammaspaikkojen ympärille. Valkaiseva hammastahna ei toimi.
    Nuoska vaati aamupalaa tomerasti komentamalla. Keittiön pöydällä oleva ruokakuppi oli kahdeksan minuuttia myöhässä. Kaksi lisää ja koira nääntyisi kuoliaaksi.

    Mitsu köhi vähän ennen kuin se heräsi uniltaan. Bensamittari näytti liian vähän. Pakko koukata lähihuoltoaseman kautta. Huoltoasema on eri suuntaan kuin Hopiavuoren talli. Nuoska väänsi tortut huoltoaseman pihalle eikä minulla ollut pussia mukana.

    Tumma pilvi pääni yllä uhkasi sataa kissoja, koiria ja pahennusta päälleni. Hörppy muumilimupullosta hälvensi pilven vasenta reunaa hieman. Piilotin pullon hansikaslokeroon kuin alkoholisti viinaa täynnä olevan taskumatin. Hopiavuoren herra saapasteli pihan poikki talliin, kun päästin Nuoskan ulos autosta. Karvainen petturi juoksi häntä heiluen tervehtimään miestä. Heilautin kättäni tervehdykseksi ja kiiruhdin talliin.

    Inka heilui kuin heikkomielinen silmän valkoiset vilkkuen. Sen naapuri ei selvästikään ollut mieleinen ja alusia oli karsinan yhdessä reunassa liikaa verrattuna toiseen. Naarmu tamman jalassa sentään oli ummessa. Nuoret ihmiset kuljeksivat tallissa edestakaisin ja heillä oli elämä edessään. Tumman pilven vasen reuna palasi kaksinkertaisena. Blondi iloisen näköinen tyttö kommentoi ylipirteästi Inkaa. Niin kaunis punainen! Hetken ajattelin vain murahtavani, mutta kun kerran Inkasta oli puhe niin tokihan pitää kiittää. Jos edes jonkun kanssa tulisi toimeen täällä.

    Tyttö esitteli itsensä Eiraksi ja samaan hengenvetoon pommitti minua kysymyksillä. Kuka olin? Mitä tein? Mistä olin kotoisin? Minkä rotuinen Inka on? Mitä kaikkea se osaa? Mitä kaikkea minä osaan? Olenko vienyt Inkaa näyttelyihin? Kyllä pitäisi viedä näyttelyihin. Saisi varmasti palkintoja, kun on niin hieno! Ratsastanko tänään? Mennäänkö maastoon? Eira totesi lyhyen, hyvin lyhyen tuumailun jälkeen, että hän varmaan voisi tulla Uunon kanssa näyttämään maastopolun tai kaksi. En ehtinyt sanoa sanaa tai kahta, kun teini oli jo kadonnut satulahuoneeseen päätöksensä tehneenä. Kuule Inka, tänään näköjään mennään maastolenkille. Käyttäydyhän sitten.

    Heti kun Eiran kysymysripuli vähän helpotti, tyttö paljastui kovin mukavaksi. Toisaalta olin aina tullut paremmin toimeen lasten ja nuorten kanssa. Uuno oli melkein yhtä punainen kuin Inka. Sillä tosin sattui olemaan enemmän pinta-alaa olla punainen. Eira näytti pieneltä lapselta ison hevosen selässä. Inka vaikutti pitävän Uunosta paljon enemmän kuin karsinanaapuristaan ja pätkittäin se jopa rentoutui kävelemään pitkin ja kevein askelin ison punaisen rinnalla. Metsänpeikko ja haltia. Vain kääpiö puuttui. Eira hoiti suurimman osan puhumisesta, joten pystyin itsekin rentoutumaan ja rauhoittumaan Inkan satulassa. En ollut pitkään aikaan käynyt maastossa tamman kanssa, sillä se tarvitsi turvallisen kaverin mukaan. Yksin maastolenkeissä oli omat haasteensa.

    Luonnossa ja eläimissä on kuitenkin omat hoitavat tekijänsä ja reilun tunnin maastolenkin jälkeen tunsin oloni kevyeksi. Murhepilvi oli kadonnut ja aurinko lämmitti kasvojani. Nuoska kipitti kuuliaisesti Inkan vierellä tallipihaan ja Inka haukotteli. Pudottauduin hevosen selästä loskalätäkköön, mutta kerrankin se ei haitannut minua. Sosiaalisessa eristäytymisessä on hyvät ja huonot puolensa. Toisaalta se tekee jumalatonta hallaa mielenterveydelle. Ja sitten taas toisaalta sen ansiosta jaksaa kuunnella teinin sarjatulipapatusta aiheesta kuin aiheesta. Inkaa talliin taluttaessa olin paremmalla tuulella ja voimaantuneempi kuin vuosiin. Sellaista se sosiaalinen kontakti teettää.

    • #1087 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä tarina on niin uskollinen Helin luonteelle, ja jo ekassa tarinassa esiin tulleelle — miten sen sanoisi — pessimismille? On niin Helin tyyppistä ajatella, että kuinka kuivikkeetkin ovat epätasaisesti karsinassa! Voi jos Eetu osaisi lukea ajatuksia. Se alkaisi varmasti asetella alusetkin puru kerrallaan, kun on muutenkin koko ajan huolissaan nelijalkaisten vuokralaistensa elinoloista.

      En olisi uskonut, että Heli ja Eira tulevat noinkin hyvin toimeen, koska onhan Eira sellainen moottoriturpa. On juuri Eiran tyylistä kutsua itsensä noin vain maastoonkin. Aluksi hämmästyin, että Heli pitikin Eiraa loppujen lopuksi mukavana, mutta tarkemmin ajateltuna sehän on ihan loogista. Heli on ehkä vähän yksinäinen, ja niin kuin olet kirjoittanut, ei tuppukylästä toiseen muuttaminen siihen varsinaisesti auta. Eirassa puolestaan on vikansa kaikessa dramaattisuudessaan, mutta kaikesta huolimatta hän on aina aidosti ystävällinen — paitsi tietenkin suuttuessaan jostain oikeasta tai kokonaan kuvittelemastaan asiasta.

      Tämä on ihana tarina. Vaikka Helin tyyli on marmattaa ajatuksissaan siitä sun tästä, toivon hänelle hyvää ja sympatiani ovat hänen puolellaan. Ei ole Helin vika, että elämä on välillä rankkaa ja pistää harmittamaan. Oli kivaa, että tässä tarinassa hän pääsi hieman hengähtämään ja lopetus oli loskasta huolimatta kevyt.

      Kuten viimeksikin, ihailen monia monia ilmaisujasi. Kolme timanttisinta olivat karvainen petturi, muumilimsan vertaaminen taskumattiin ja se ironinen ajatus miten koira nääntyisi nälkään mikäli ruoka vielä hetken myöhästyisi. Paljon oli muutakin hienoa, ja voisin nostaa näitä tähän vaikka kaksikymmentä!

      Tunnut panostavan näihin tarinoihin niin tosi paljon, että sparraat aina miellyttävästi minuakin ihan siinä samalla. 🙂

  • #1160 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Nuoskaa kiukutti. Mamma oli kehdannut sekoittaa matolääkkeen sen aamuruokaan ja jättää koiraraukan yksin. Töitä, mamma oli sanonut ja lähtenyt itsekseen vaeltelemaan. Miten mamma selviäisi yksin!? Mammahan aina pyysi Nuoskan ihan jalan viereen kävelemään. Mammaa varmaan pelotti aina tosi paljon, joten Nuoska tiesi olevansa urhea ja uljas peto ja karkottaisi kaikki uhat mamman luota. Nuoska työnsi kuononsa mamman kumisaappaaseen ja kohta se nukahti uneksimaan siitä, miten se uskollisesti vahti myös sitä isoa punaista koiraa, jonka selässä mamma tykkäsi istua.

    Ovi narahti ja kolahti jo melkein tuttuun tapaan, kun suljin oven perässäni. Nuoska istui kuuliaisesti keskellä eteistä häntä heiluen niin vauhdikkaasti, ettei koiran takamus meinannut pysyä paikallaan. Mikä ilon päivä! Mamma tuli takaisin! Raaputin koiraa niskasta tervehdykseksi ja lähdin sitten vaihtamaan vaatteita.
    ”Mamma vaihtaa vaatteet niin lähdetään sitten tallille. Pääset sitten juoksemaan tallipihassa. Laitetaanko tänään siniset vai beiget housut? Beiget siis, hyvä valinta, Nuoska”, juttelin huiskuhännälle.

    Hopiavuoren pihassa Nuoska kirmasi vauhdilla koko pihan ympäri heti, kun päästin sen ulos autosta ja annoin luvan kulkea vapaana. Olin tyytyväinen, että Eetu antoi muidenkin kuin talon asukkaiden koirien juosta hihnatta pihassa. Kristiina oli edellyttänyt koirilta perustottelevaisuutta ja sataprosenttista varmuutta hevosten kanssa. Helppo nakki Nuoskalle, joka varmaan pärjäisi tokossakin nykyisellä taitotasollaan.

    Inka oli rauhoittunut vähän, kun se oli saanut muuttaa nurkkakarsinaan, jonka ympärillä ei ollut niin hirveän paljon hälinää. Sen naapurikarsinassa seisoi tumma lämminverisen ratsun näköinen hevonen, joka vaikutti rauhalliselta. Inka nyhti korsia heinäverkosta, kun saavuin sen karsinalle harjalaatikon kanssa.
    ”Hei kulta”, kuiskasin tammalle pehmeästi. ”Katsotaas sitä sun jalkaa. No täähän alkaa näyttää hyvältä.” Kokeilin sormellani lähes parantunutta haavaa. Sen toista puolikasta peitti vielä reunoistaan kuiva rupi, mutta iho oli siisti ja puhdas. ”Voi kun annat mamman niin hienosti katsoa, tosi hienosti olit”, jatkoin lässytystä ja tarjosin hevoselle porkkanan palan. Pehmeästi Inka hamusi herkun kämmeneltäni. Harjaillessani Inkaa juttelin sille päivästäni. Tänään olin ollut Otsomäen ala-asteella englanninopettajan sijaisena. Oli niin mukavaa tehdä töitä lasten kanssa. Vähän harmitti, etten ollut opiskellut kunnolla opettajaksi. Ja kun olin päässyt monologini loppuun, harmitti vähän lisää, kun tajusin etten ollut uskaltautunut puhumaan kenellekään opettajanhuoneessa saatikka nyt tallilla. Sen sijaan puhuin koiralle ja hevoselle. Voiko säälittävämpää olla.

    Inka venytteli kaulaansa kenttää kiertäessään. Se oli tänään vähän normaalia säpsympi, sillä tuuli kuljetti kaikenlaista roskaa kentän hiekkapintaa pitkin puolelta toiselle. En oikeastaan ratsastanut Inkaa lainkaan, vaan istuin vain satulassa perunasäkkinä, kun tamma ravasi eteenpäin käskystäni. Pitäisiköhän minun soittaa Kristiinalle ihan vain jutellakseni? Inka tuntui vähän toispuoleiselta. Se oli jäykistynyt matkustamisesta, seisomisesta ja tyhjäntoimittamisesta. Sille pitäisi varata hierojan aika. Uskaltaisinko kävellä päätaloon ja kysyä asiasta? Eetu oli kyllä sanonut, että tupaan sai halutessaan tulla kahville koska vain. Mitä ”koska vain” tarkoitti? Ei kai ainakaan iltayhdeksän jälkeen? Ja aamusella varmaankin vasta sen jälkeen, kun talon väki oli herännyt. Ketäköhän talossa asui? Monelta he heräsivät? En kai sentään kehtaisi vain saapastella sisään ja alkaa availemaan kaappeja kuppien, kahvinpurujen ja kerman toivossa? Inka totesi minun olevan aivan liian omissa ajatuksissani ja pysähtyi kentän reunaan hamuamaan tuulen tuomia heinänkorsia. Havahduin liikkeen loppumiseen ja hoputin tamman liikkeelle jälleen. Tuhahtaen ja heinä suupielestä roikkuen Inka jatkoi ravaamista ja nosti laukan pyynnöstäni. Se lyhensi ja pidensi askeltaan ohjeitteni mukaan ja teki siirtymiset säntillisesti. Tehdessäni pohkeenväistöjä jouduin toden teolla keskittymään omaan kroppaani, joten sain ajatukseni kuriin. Inka kyllä osasi vaikka ja mitä, minä en oikein osannut aina olla tarpeeksi selkeä.

    Säälittävän räpellyksen jälkeen Inka näytti raikkaalta kuin kesätuuli ja minä hikoilin kuin pieni sika. Purin hevosen hetkeksi karsinaan ja kävin satulahuoneen puolella vaihtamassa varusteet vaaleanpunaiseen fleeceloimeen. Loimitettuna Inka pääsi tarhaan seisomaan ja toimittamaan tyhjää. Sitten minun piti tehdä päätöksiä, että menenkö kysymään hierojasta Eetulta vai yritänkö vain googlailla asiaa. Kauaa en ehtinyt pohdiskella, sillä juuri kun olin pakenemassa pääovesta ulos ja autolleni, itse isäntä avasi tallin oven ja kaikki sanat pakenivat aivoistani korvien kautta ulos ja tallin lattiaa pitkin viemäriin. Minäkö sosiaalisesti rajoittunut? En ikinä.

    • #1167 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      I-ha-na alku Nuoskan silmien kautta. <3 Ihana mamman Nuoska. Tämä oli ehkä hellyyttävintä, mitä olen hetkeen lukenut, kumisaappaineen kaikkineen. Tämä oli aivan todella onnistunut alku! Musta on myös ihanaa, miten Heli puhuu lemmikeistään. Nainen saattaa olla aika topakka ja kritisoida ajatuksissaan tallin puitteita ja koko Otsonmäkeä, mutta koiraa ei kyllä, eikä hevostakaan. Tottapuhuen vähän arastelen Heliä, vaikka hän onkin vain mielikuvitusta, mutta tämä Nuoskan tapaus teki hänestä heti minun silmissäni inhimillisemmän ja vähemmän pelottavan ihmisenä. Ja kun Heli on Inkallekin mamma!

      Samalla kun Helistä tulee vähemmän pelottava, huomaan sympatioideni siirtyvän entistä enemmän hänen puolelleen. Minun, kirjoittajankin, omatuntoa vähän pistää, kun en ole vielä ehtinyt ottaa Heliä mukaan omiin tarinoihini. Heli-parka. Jonkunhan pitää tietenkin ihan hakea hänet tupaan ja kaffille. Eetu on pöllö ja odottaa, että kaikki uskaltavat paukahtaa itsenäisesti sisälle ja ottaa kupin kaapista, kun kahvihammasta kolottaa. Pitää pitää hänelle puhuttelu käytöstavoista! Lupaan tarinallesi vastakaikua sunnuntaina, kun pääsen taas kirjoitushommiin. Ellei joku muu ehdi ensin!

      En tiedä oikein, mitä sanoisin tekstistäsi teknisessä mielessä. Nämä kaikki juttusi ovat niin tosi, tosi hiottuja ja viimeisteltyjä pienimpiä tyyliseikkoja ja ilmaisuja myöten. Hyvässä tekstissä lukija kiinnittää huomionsa vain sisältöön, eikä niinkään tekstiin, ja tässä käy kyllä juuri niin. Luen kuitenkin oikeastaan kaiken aina useampaan kertaan, ja osaan kyllä arvostaa ilmaisutapaasi. Luen tähän tyyliin kirjoitettuja romaaneja, enkä oikeastaan suostu lukemaan muunlaisia. Jos joskus julkaiset jotain, ihan varmasti ostan sen heti. Oikeasti. Tähän tapaan kirjoitettuna lukisin ihan mitä tahansa mistä aiheesta tahansa.

    • #1230 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Mäkin kehun tuota tarinan aloitusta! Se on mukavaa vaihtelua, kun näkee hahmon elämää jonkun muun silmin. Vaikkapa juuri koiran, koska kuka omistajansa paremmin tuntee kuin oma hauva joka on aina menossa mukana? Nuoska tuntuu todella sympaattiselta kaverilta, ja onhan se nyt ihanaa miten paljon Hopiavuoressa ylipäätään on koiria!

      Tähän mennessä kaikista Hopiavuoren hahmoista Heli tuntuu vaikeimmin lähestyttävältä. Se ei ole välttämättä huono asia ollenkaan, erilaisuus on kiehtovaa ja sillähän tarinoihin saa draamaa ja juonta kehitettyä. Kun ajattelen Heliä, mieleen tulee hiljainen, ehkä vähän kylmä ja luontaantyöntävä naishenkilö. Sitten tässä tarinassa Heli onkin lässyttämässä Inkalle kuin millekin pienelle kesävarsalle, joka tuo hienosti esiin Helin muitakin puolia. Käyt hienosti läpi näitä ajatuksia ja toimia, mitä Heli pohtii ja tekee. Sille on syy, miksei hän lähesty muita hahmoja.
      Siitä huolimatta rohkaisen sinua keksimään vaikka jonkin nurinkurisen tilanteen, jossa Heli joutuu sattuman kautta puoliväkisin keskustelemaan yhden, tai vaikka useammankin hahmon kanssa! Niinsanotusti vähän rikkoa jäätä, sillä itselleni tälläisiä hahmoja, joilla on jo ennestään vuorosanoja omissa tarinoissa, on helpompi ottaa mukaan.

  • #1258 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Heräsin aamuvarhaisella tukehtumisen tunteeseen. Aivoissani tuntui pärähtävän koko hälytysjärjestelmä soimaan, kunnes tokenin unenpöpperöstäni ja tajusin avata suuni. Vedin syvään henkeä. Puristava tunne kuitenkin jatkui ja kurkkasin silmien rakosesta mahani suuntaan. Nuoskahan se siinä. Minun päälläni nukkumassa. Se tuijotti minua meripihkan värisillä nappisilmillään huolestuneesti eikä liikahtanutkaan, vaikka murahdin sille. Niinpä suljin epänormaalin rähmäiset silmäni ja koitin vetää henkeä nenän kautta. Ei onnistu. Kevätflunssa.

    Luokkahuoneessa tuntui olevan ihan kamalan kylmä ja hytisin paksun villatakkini alla. Kuumemittari oli näyttänyt kolmeakymmentäseitsemää ja neljää aamulla. Pieni nuha ei ollut syy jäädä pois töistä. Oppilaat tekivät kiltisti keskusteluharjoitusta englanniksi eikä kukaan kiukutellut tai pelleillyt. Hauskaahan heillä oli, mutta kaikki hoitivat hommansa. Kirjoitin kaikille hyvää palautetta Wilmaan ja annoin vain yhden tehtävän läksyä.

    Nuoska teki todella hienosti tokoharjoituksensa. Se lähes paiskasi karvaisen takamuksensa hallin vihreään mattoon, kun pysähdyin ja kävellessäni se liimautui pohkeeseen kiinni. Treenien jälkeen se kakki ojan pohjalle niin, ettei tarvinnut käydä keräämässä pois. Minulla oli kovin voipunut olo, kun komensin Nuoskan pelkääjän paikalle ja käänsin auton keulan kohti Hopiavuorta.

    Tallissa oli kovin rauhallista. Lyhyehkö blondi harjasi ihan hirmuisen tutun näköistä ponia käytävällä. Seisahduin paikalleni tuijottamaan mustavalkoista eläintä. Sillä oli viekas ilme ja sen vasemmasta silmästä näytti aina valuvan mustaa. Pullohan se! En tosin ollut kuullut kenenkään koskaan puhuneen Pullosta. Ehkä sen nimi oli vaihdettu. Muistin Kristiinan haikean ilmeen, kun hän oli katsellut mutkan taakse kadonneen trailerin perään. Siinä trailerissa oli Pullo muuttanut uuden omistajansa luokse. Miten se nyt täällä oli?
    Blondi nainen huomasi minut ja kohotti toista kulmaansa.
    ”Onks sulla jotain hukassa? Mä voin jelppiä, jos on tarvis”, nainen kyseli. Minulla meni hetki tajuta, että hän puhui minulle.
    ”Ei, ei kun jäin vaan katsomaan sitä sun ponia siinä.”
    ”Ai Pasia? Ei tää oo mun poni. Nuohoan tästä vaan talvikarvaa irti”, nainen totesi vitsinomaisesti, mutta vakavalla naamalla. ”Nimi on Vanhani… Siis Camilla. Uusi tallityöntekijä.”
    Kättelin naista ja mutisin sitten jotain sinne päin, että minun pitäisi hakea Inka tarhasta. Vasta tarhan portilla tajusin ottaneeni jonkun muun riimunnarun. Ehkä se ei haittaisi. Sitten muistan sen verran että kävelin Inkaan nojaten takaisin talliin. Laitoinko tamman karsinaansa?

    Heräsin, kun joku ravisteli minua ja huhuili. Yritin avata silmiäni, mutta luomet tuntuivat niin kovin raskailta ja betoni allani keinahteli kuin soutuvene Atlantilla. Oli niin hirvittävän kylmä. Kun viimein sain vaivoin raotettuani luomiani, näin heti yläpuolellani harmaansinisien silmien tuijottavan minua takaisin.
    ”Noni, on se hereillä! Saatasko me kannettua Heli sinne sohvalle saakka?” kuului ääni yläpuoleltani ikään kuin paksun sumun läpi.
    ”Eiköhän tua onnistu. Väistäpä Noa niin nostan”, vastasi jotenkin mukavan pehmeä ääni sieltä sumusta.
    ”Ootko Eetu nyt ihan varma, että saat kannettuu yksinäs?” Sitten keinahti oikein huolella ja minulla pimeni vintti taas hetkeksi.

    Seuraavaksi virkosin kahvin tuoksuun. Joku, luultavasti Eetu, oli kantanut minut tupaan sisälle, laskenut sohvalle lepäämään ja vieläpä peitellyt sievällä virkatulla viltillä. Jakkaralla sohvan vieressä oli lasi täynnä vettä ja kuumemittari. Tuijotin mittaria. Ei minulla voinut olla kuumetta. Aamulla oli ollut vähän lämpöä, mutta ihan takuuvarmasti ei ollut kuumetta. En kyllä tasan mittaa. Lämpötiloja pohtiessani Nuoska haukahti viereisessä huoneessa ja minä sihahdin. Ei saa haukkua sisällä. Kielletty. Nuoska kai kuuli suhinani, sillä se hiljeni ja kipitti luokseni sohvan viereen. Pian sen perässä tuli myös Eetu. Kuumehuuruissani jäin ihastelemaan miehen kirkkaan vihreitä silmiä ja miehekkäitä leukaperiä. Ei kun siis ei ole kuumetta. Enkä ainakaan tuijottele Hopiavuoren Eetun perään.
    ”Nuoska näköjään huomas siun olevan hereeillä. Ottasikko kahavia? Ylleensä on ittepalavelu mut jos nyt tän kerran tuon siulle”, mies jutusteli samalla kun se harmaasilmäinen rastapää käveli oman kuppinsa kanssa istumaan nojatuoliin. Hänen perässään kipitti pikkuinen koira, joka istui nätisti Eetun viereen kerjuulle. Kiitin Eetua vaisusti ja tartuin kuppiin. Eetu ei päästänyt siitä irti ennen kuin oli varma, että otteeni piti.
    ”Oli muuten melkonen säikähys ku Inka käveli vastaan tallin etuovesta”, nojatuolissa istuskeleva mies totesi tyynesti. ”Kiltisti se meni takasin karsinaan.”

    Punnersin itseni puoli-istuvaan asentoon ja tuijotin tiukasti mukiani. Ensinnäkin hävetti mokoma pyörtyily ja toiseksi hävetti omat ajatukset niistä sievistä pisamista. ”Mä oon pahoillani”, totesin monotoonisella äänellä tietämättä varsinaisesti mitä pyysin anteeksi. Samaan aikaan yritin pinnistellä muistiini harmaasilmäisen miehen nimeä. Niko? Noel? Noa? Noa kuulosti tutummalta.
    ”Turhaan sä semmosia, mut ei kannata rasittaa niin hirveesti itteään kun on kipeenä”, oletettu Noa naureskeli. ”Mittari näytti tunti sitte kolmeekymmentäyheksää piste kahta. Mä en ymmärrä miten sä ees oot jalkeilla tommosessa kuumeessa.” Kuinka pitkään olin ollut tajuton?
    Hörppäsin kahvikupistani ja mutisin sitten syyn, jonka tiesin itsekin olevan harvinaisen huono. ”Piti tarkastaa se Inkan naarmu”, joka oli parantunut monta päivää sitten. ”Ja mä teen aina illalla Inkan seuraavan päivän ruoat valmiiksi.” Se tuntui loukkaukselta Eetua kohtaan. Ihan kuin se ei osaisi muka hoitaa hevosia tai noudattaa ohjeita.
    ”Kyllä myö se ymmärrettäs ettei aina ehri tallilla käymähän”, Eetu pohti ääneen. ”Voipi soittaa, ettei ehri tekemään Inkan muonitusta niin myö sitten laitettahan.”
    Voisinko vajota maan rakoseen?
    ”Mä vaan aattelin ettei Inkasta olisi niin paljon vaivaa. Noita hevosia kun kuitenkin on aika monta”, mutisin ja suljin silmäni hetkeksi. Huimaus oli palannut ja silmäluomet painoivat tonnin. Kumosin puolet kuppini sisällöstä kurkustani alas ja vilkaisin sitten muita. Pikkukoira oli luovuttanut kerjäämisen suhteen ja nyt se torkkui Noan sylissä. Nuoska makoili Eetun jaloissa. Nuoska oli jostain syystä tykästynyt Eetuun heti ensinäkemällä.
    ”Kuule, sä maksat Eetulle tallipaikasta ja hevosen hoidosta. Kyllä sitä ny edes pari sairaspäivää voi ottaa”, Noa totesi ja hätisti sitten pikkukoiran sylistään noustakseen ylös. Iltapalaa hakemaan kuulemma.
    Eetu väänteli sormiaan hetken ja minä katselin viltin verhoamia varpaitani. Eetu katkaisi hiljaisuuden mutisemalla jotain. Käännyin katsomaan miestä kysyvästi.
    ”Niin että sie voit siinä sohvalla nukkua yön yli. Emmie voi sairasta immeistä rattiin päästää. Tuuppa tonne keittiön puolelle ni saat iltapalaa.”

    Nuoska, tänään ei näköjään mennä kotiin.

    • #1262 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Ai että! Ehkä otit vinkistä koppia, kun pyysin puoliväkisin keskustelua useamman hahmon kanssa, tai sitten vaan keksit just sellasen tarinan joka ainakin mua auttoi avaamaan Heliä hahmona ja persoonana!
      Hahmojen heikkoudet on iso osa niiden realistisuuden tuntua, ja tässä käväistiin sellaisessa. Heli on kipeä, mutta silti sitä mieltä että nyt mennään ja tehdään, pikkuvikoja tuollaiset nuhat. Sitten kun se pikku nuha olikin vähän isompi ongelma, niin hän on pahoillaan ja ajattelee silti tekevänsä hommat loppuun, ettei Inkasta ole vaivaa. Plus se, että tarina alkaa Nuoskasta ja loppuu Nuoskaan! Koiria rakastavana voin sanoa että se tehoaa ainakin minuun.

      Uskon tuntevani Heliä nyt paremmin ja palan halusta päästä ottamaan häntä useammin tarinoihini mukaan! Ja voi että, olit varmasti ihan oikeassa sen suhteen, että Eetu ei päästäisi Heliä rattiin noin. Kyllä Hopiavuoren torpassa jokaisen pitää yöpyä vähintään kerran elämänsä aikana! 😀

    • #1283 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämän tarinan jälkeen Helistä tulee inhimillisempi tuntu, koska vaikka hän onkin supernainen, välillä hänkin romahtaa — tällä kertaa kirjaimellisesti. Olen alusta asti toivonut, että hänellä menisi Hopiavuoressa hyvin, vaikka hän onkin välillä jopa pelottanut minua ihmisenä. Nyt kuitenkin tunnen sääliä niin kuin oikeaa ihmistä kohtaan, ja ehkä Eetun kautta jonkinlaisia omantunnonpistoksia. Voi Heli parkaa: onneksi sille sanottiin, ettei aina tarvitse niin kovasti yrittää. Ja voi miten paljon hän on tehnytkään salaa kaikilta, kun on huolehtinut Inkastakin, vaikka maksaa Eetulle sen hoitamisesta. Yritin jo lyhyesti vastata tarinaan tarinalla (lyhyesti siksi, koska teen nyt pari viikkoa kahden ihmisen työt enkä kerta kaikkiaan ehdi kertoa niin paljon satuja kuin haluaisin) mutta tiedän kirjoittavani aiheesta vielä paljon lisää. Minulla on sellainen fiilis, että Eetu ja Heli voisivat itse asiassa ymmärtää hyvin toisiaan, ja he voisivat tulla toimeen. Katsotaan!

      Löysit hämmentävän hyvin Eetunkin syvimmän olemuksen tässä tekstissä. Samoin lyhyt mainintasi Camillasta vastaa juuri sitä kuvaa, joka minullakin tällä hetkellä hänestä on. Eetun korvat kyllä punehtuisivat eivätkä milloinkaan enää palautuisi normaaleiksi, jos hän pystyisi lukemaan ajatuksia!

      Olen myös tällä hetkellä viehtynyt kaikista crossovereista. Olen ollut fiiliksissä jo hahmojen kohtaamisista toisten tallien porukoiden kanssa, ja nyt olen yhtä fiiliksissä siitä, että on OK, että Pasillakin on historia ennen Hopiavuoreen tulemista. 🙂 Onhan se jo iäkäs ukko: tietenkin sillä on. Vielä pidän arvoituksena, miksi se on täällä ja miksei sen omistaja kuulu tarinaan, mutta silläkin ponilla on tärkeä tehtävä. Mutta ei kaikkea kerrota kerralla! 😀

      En tiedä kuinka monta kertaa aion tämän mainita, mutta ainakin vielä kerran, koska ajattelen tätä aina lukiessani tekstejäsi. Kirjoitat hämmentävän hyvin sekä teknisesti että sisällöllisesti. Osaisinpa itse. Mutta se etu tässä kaikkien teidän itseään parempien kanssa harrastellessa on, että kehittyy itsekin huimaa vauhtia. 🙂

  • #1280 Vastaus

    Eetu Hopiavuori
    Ylläpitäjä

    Mamma ei ole tänään täällä

    Oli ihan hiljaista. Tiesin, että Camillakin oli tauolla, ja juuri siksi olin valinnut juuri tämän hetken. Harjasin Inkaa tallikäytävällä, koska se oli ilmaissut, että sen on kylmä suulissa. Se oli herkkä tamma, ja olin melko varma, ettei se pitänyt minusta. Se piti päänsä aina ylhäällä ja aavistuksen verran minusta poispäin kääntyneenä aina kun talutin sitä aamuisin hakaankin. Mutta kaunis se oli kuin kukka: yhtä komean värinen kuin Jussi, mutta kiiltävämpi ja varsinkin päästään siropiirteisempi.

    Inkan häntä heilahti niin että se suhahti ilmassa, kun yritin katsoa sen naarmua. Se oli jo parantunut, eikä tammaan voinut sattua. Kai se teki sen tottumuksesta. Joskus naarmun paineleminen oli kai sattunut ja se muisti sen. Nyt kaikki oli kuitenkin ihan kunnossa, mitä nyt ohut rupi ehkä kiristi hieman muutamia hevosen karvoja parantuessaan.

    Puhdistin Inkan kaviot. Camillan ansiosta minulla oli aikaa olla sen kanssa ihan rauhassa. Sen jalkoja oli kevyempi pidellä kuin Jussin. Vaikkei se vastustellut puhdistamista, se nojautui taas poispäin minusta, kun silitin sen kaulaa ja kehuin sitä. Se katseli minua tuimasti. Se olisi kurtistanut kulmakarvojaan, jos sillä olisi ollut sellaiset.

    ”Sori. Mamma ei oo nyt täälä”, mumisin sille pahoittelevasti. Se ei olisi halunnut enää pukeutua loimeen, vaikka aluksi se ei halunnut että se otettiin pois. Se ei ollut halunnut minun kanssani sisälle kesken päivän, ja nyt se ei halunnut enää uloskaan. Hymyilin sille ja pudistin päätäni. Kyllä hienossa naisessa kuuluu olla asennetta.

    Kun Inka oli taas haassaan, lähetin siitä Helille kuvan. Se ei ollut kauhean hieno kuva, mutta hevosen siitä tunnisti, ja pystyi todeta terveeksi. En oikein tiennyt, miten kirjoittaa, että Inka voi hyvin, eikä tarvitse olla huolissaan. Päädyin kirjoittamaan todella kömpelösti ja äärimmäisen kirjakielisesti. Laitoin perään hevosenmuotoisen emojin, jota jouduin etsimään puhelimestani kauan, sillä ikinä en sellaisia käytä. Melkein jo jouduin pyytämään Eiran apua sen löytämiseksi. Ajattelin, että ehkä sellainen hevosemoji piristäisi.

  • #1281 Vastaus

    Tiitus
    Valvoja

    Voi kuinka huomaavaista kirjoittaa hoitohetki hevosesta, jonka mamma joutui jättämään ihan yksin ”pikkunuhan” takia. Muutenkin ihana tarina, hauskasti kuvailtu tamma niiiiin tyypilliseksi naiseksi ja lopussa suloisen kömpelö viesti omistajlle.

    Ps. Ja väärään kohtaanhan tämä vastaus nyt meni, kun muistin just lähettäessä, etten painanut sitä vastaus-nappulaa 😀

    • Tätä vastausta muokkasi 3 vuotta, 5 kuukautta sitten  Tiitus.
  • #1342 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Puhelin korvalla tuijotin olohuoneen ikkunasta näkyviä, tuulessa huojuvia mäntyjä epäuskoisena. Hengitin yhä suun kautta, sillä nenäni oli täysin tukossa. Peilistä olisi varmaan tuijottanut takaisin pari varsin punaisia silmiä.
    ”Haloo? Heli, oletko siellä vielä?” kysyi Otsonmäen alakoulun rehtori puhelimesta. Ravistelin hämmennyksen jäsenistäni ja yskäisin pari kertaa.
    ”Joo, däällä ollaad”, pihisin vastaukseksi.
    ”Niin että otakko sen paikan vastaan? Voijaan tehrä paperihommat het kun soot tervehtynyt.”
    ”Ilmad muuda! Mä koidan paraddella ittedi diid pääsdääd tekemääd paperid!”
    Rehtori ilmaisi tyytyväisyytensä, hyvästeli ja toivotteli pikaista paranemista. Minä jäin huojumaan puhelin korvalla ikkunan eteen. Vakipaikka peruskoulun englanninopettajana. Huimasi. Pitäisiköhän mennä tallille?

    Heitin kipulääkkeen suuhun ja nielaisin ananasmehun kanssa alas. Nuoska, nyt mennään! Vanha mitsu heräsi hyrisemään pehmeästi ja Nuoska istui ryhdikkäästi pelkääjän paikalle tuijottelemaan ikkunoista ulos. Tökkäsin penkinlämmittimen päälle itselleni ja käänsin auton ulos lähes tyhjältä parkkipaikalta. Metsäinen maisema oli muuttunut takatalven lumimyrskyn myötä valkoiseksi, vaikka männyt olivatkin keränneet sen verran lunta, ettei metsänpohja ollut kuin läikikkäin valkoinen. Jänikset, jotka eivät vielä olleet täysin vaihtaneet turkkiaan ruskeaksi, innostivat Nuoskan nousemaan seisomaan, kun ne loikkivat risteyksen yli.

    Tallipiha oli jo osittain sulanut loskaksi ja nuoskalumen peittämissä lätäköissä näkyi märkiä jalanjälkiä. Aurinko pilkisti säännöllisin väliajoin kumpupilvien takaa ja minä niistin pikaisesti ja erittäin salaa nenäliinaani. Tallissa oli näin aamusella hiljaista ja se sopi minulle, sikäli kun minun ei oikeasti ollut tarkoitus olla täällä, vaan kotona lepäämässä. Mutta kun minulla ei ollut mitään tekemistä pienessä kolmiossani. Toki olisin voinut maalata vierashuoneeni seinää, mutta mieluummin haistelin tallia kuin maalihuuruja. Ensimmäisenä hiippailin kurkkaamaan Inkan karsinalle. Siisti. Seuraavaksi vilkaisin Inkan ruoka-astioiden kansien alle. Aamuruoka oli annettu, keltainen astia oli pesty ja päivä- ja iltaruoat oli tehty valmiiksi oikeisiin sankoihin. Mittakipotkin oli pinottu siivosti Inkan kaappiin ja loimet oli viikattu kippojen viereen ja aamulla käytetyt loimet oli nostettu telineeseen kuivumaan suoriksi. Ei yhden yhtä ruttua korjattavaksi.

    Inka ravaili tarhassaan ja sen selässä olevan loimen kiinnityshihnat oli suljettu oikeassa järjestyksessä. Vihelsin tamman luokseni ja se melkein juoksi ylitseni. Ei kuitenkaan ihan, vaan melkein, sillä kyllä minun eläimilläni oli käytöstavat.
    ”Käydäänkö maneesissa vähän?” kysyin levottomalta hevoselta. Se oli varastoinut höpöenergiaa korvien väliin ja kavioihin. Pujotin riimun tamman päähän ja suljin leukahihnan lukon huolellisesti ennen kuin talutin Inkan tallin puolelle toivoen, ettei kukaan olisi siellä. Saisin nuhtelua osakseni, jos Eetu tai Noa sattuisi huomaamaan, että olin täällä. Inka seisoi siivosti paikallaan minun harjatessani sitä, vaikka Nuoska pyörikin sen jaloissa. Kertaalleen Nuoska koitti hypätä Inkaa vasten, mutta kiellon jälkeen se tyytyi laittamaan makuulleen karsinan oven eteen. En päästänyt koiraa ulos, sillä se menisi heti raaputtamaan tuvan ovea ja paljastaisi minun olevan tallissa. En tietenkään ottanut huomioon sitä, että parkkipaikalla seisova kirkuvan punainen, vaikkakin likainen, Mitsubishi tietysti vetäisi huomiota väistämättä puoleensa.

    Hoidettuani Inkan ja varustettuani sen kapsonilla ja juoksutusliinalla, otin suuntiman kohti maneesia. Raotin ovea juuri ja juuri sen verran että näin sisälle. Inka hankasi silmäkulmaansa olkapäähäni. Hevosta sivuun tuuppien kurkin maneesiin ja totesin sen tyhjäksi. Hyvä, saisimme olla rauhassa. Talutin punaisen tamman keskelle hallia ja komensin sen sitten isolle ympyrälle. Nuoska naposteli jonkun jättämät kikkareet nurkasta. Se ei saisi pusuja ainakaan tänään. Inkalla oli reilusti ylimääräistä energiaa, joten annoin tamman purkaa sitä höpöilemällä ja riekkumalla ennen kuin komensin sen työskentelemään kunnolla. Inka oli tottunut tämänkaltaiseen työskentelyyn, sillä kun Inka oli nuorempi, olin omien taitojeni rajallisuuden vuoksi joutunut työstämään tammaa hyvin paljon maasta käsin.

    Meni hyvin, hyvin pitkä aika ennen kuin tajusin että minulla oli yleisöä. Eetu istui katsomossa kahvikupin kanssa tuima ja pohtiva ilme kasvoillaan. Jäähdyttelin Inkan ja talutin sen sitten maneesin katsomopäätyyn tuntien oloni hiukan syylliseksi. Tamma kurotteli miestä kohti sen näköisesti, että Eetu oli pitänyt siitä huolta minun poissa ollessani.
    ”Nytkö jo oot kunnosa? Vastahan pari päevää sitte pyörryit talliin”, Eetu kyseli kuppiaan käsissään pyöritellen.
    ”Dedä od vähäd tukossa, mutta kyllä tässä pärjäillääd. Ja piti Idkaa käydä liikuttamassa, kun se ottaa muuted turhan paljod kipidää”, vastasin kuulostaen liian kipeältä työskennelläkseni hevosten parissa. Eetu näytti hetken siltä, että hän koitti päättää, olinko liian sairas vai pärjäsinkö jo. En tiedä mihin päätelmään hän päätyi, mutta loppujen lopuksi hän kutsui minut tuvan puolelle kahville. Sen enempiä kyselemättä mies auttoi minua hoitamaan Inkan takaisin tarhaan ja melkein talutti minut tupaan istumaan. Keittiössä oli hieman liian kuuma, mutta pehmeä pullan tuoksu ja kahvin porina loivat kotoisan tunnelman huoneeseen.
    Eetu nappasi itselleen pullan ja tuuppasi sitten koria minua kohti. Kunnon suomalaisen kursailuperinteen mukaisesti kieltäydyin kohteliaasti ja viittasin linjojen vahtimiseen. Eetu nojasi katsomaan minua pöydän sivusta. ”Emmie näe mittää vikaa siussa. Yks pulla missää vaikuta.”
    Punastuin vähän ja tartuin korin pienimpään pullaan. Siitä olikin pitkä aika, kun viimeksi olin kuullut kehuja itsestäni. Eetu kaatoi kahvia kahteen kuppiin ja ojensi toisen minulle. Mies väitti täällä olevan itsepalvelu, mutta tähän mennessä minulle oli tuotu kaikki pöytään.
    Kiitin kahvista ja vilkaisin keittiön ikkunasta ulos. Siitä näkyi maneesille, mutta maisema ei muutoin ollut kovin kiintoisa.
    ”Sä oot tainnut ihan henkilökohtaisesti hoitaa Inkaa? Siitä huomaa helposti, kun joku on sen mieleen”, pohdin ääneen kysymättä mitään varsinaisesti.
    ”Miusta kyllä tuntupi jotta se tamma ei kauhiasti välittänyt miusta”, Eetu naureskeli. ”Hoitelin sitä tuosa tallissa, kun rinssessa ei oikein tykännyt suulissa seisoskelusta.”
    ”Inka on vähän semmonen että se näyttää siltä ettei se pidä kenestäkään, mut oikeesti se on pehmo”, hymähdin käsiäni tuijotellen.
    ”Se on kyllä kauhian mukava kun ehtii pitää semmosta hevoskohtasta hoitosessiota. Ei tarvihe itte tehrä nyt niin paljoa, kun on noita työntekijöötä. Pittääpi keksiä ittelle tekemistä. Nyt ois kyllä aikaa ratsastella Jussillaki, mutta jotenki se on vähän jääny.”
    Vilkaisin ikkunasta ulos tuijottelevaa Eetua. ”Nyt kun toi lumi tosta sulais niin ois kiva käydä maastossa kiertelemässä, mutta Inka ei kyllä lähde pihasta mihinkään yksinään. Ehkä sä voisit tulla meidän kanssa?” En flirttaile. En flirttaile. En flirttaile. Teki mieli antaa itselleni luunappi.
    ”No mikä ettei, katotaan sitä sitten -” Eetun lause jäi kesken ja hän nousi ylös niin vauhdilla, että hänen tuolinsa oli vähällä kaatua. ”Make on karannu tarhasta.” Ja sen sanottuaan mies katosi eteiseen. Kipitin hänen peräänsä ja sain todistaa jonkinlaista saappaiden pukemisen maailmanennätystä, sillä Eetu jotakuinkin hyppäsi saappaisiinsa ja ryntäsi ovesta ulos Nuoska kannoillaan. Minä en ollut yhtä nopea, mutta tallipihalle ehtiessäni en nähnyt muita kuin Maken, joka ravasi maneesin nurkkaa kohti.
    ”Nuoska!” huusin koiralle, joka ilmestyi pian luokseni valmiina toimimaan. ”Kierrä!” komensin koiraa ja osoitin kirjavaa ponia. Se tiesi heti mitä tehdä ja ravasi matalana ponin toiselle puolelle. Sitten se aloitti kaamean rähinän samalla kun se ohjaili ponia minua ja tallia kohti. Make oli huomattavasti itsepäisempi kuin lammaslauma, mutta se oli melkein tallin ovesta sisällä, kun Eetu ilmestyi paikalle kaurasangon kanssa. Ruoan huomatessaan poni kiiruhti sangolle ja minä komensin Nuoskan vierelle. Koira läähätti kieli pitkällä maassa maaten, mutta se oli yhä valmiina toimintaan. Nelly oli tullut ulos asuntoautostaan ihmettelemään hälinää ja tuvan asukkaista Noa ja punapäinen nainen olivat näköjään heränneet Nuoskan haukkuun. Kaikki kolme näyttivät jokseenkin vastikään heränneiltä, vaikka kello lähenteli jo kymmentä. Pieni pinseri livisti Noan jalkojen välistä pihalle.

    Loppujen lopuksi koko porukka päätyi juomaan aamukahvit yhdessä. Keittiön rauhallinen tunnelma vaihtui ehkä jopa turhankin pirteään höpötykseen, mutta ainakin sain juoda kahvini ja sen lisäksi santsikupillisen. Ketään ei häirinnyt vaikken osallistunut keskusteluun kovin aktiivisesti. Silti istuin pöydässä, kunnes muut hajaantuivat puuhailemaan omiaan. Huuhtelin kahvikuppini ja laitoin sen tiskikoneeseen ennen kuin kutsuin Nuoskan mukaani ja lähdin kotia kohti. Tarvitsin toisen buranan ja kunnon päiväunet. Huomenna menisin sitten koululle kirjoittamaan allekirjoitukseni paperin reunaan. Vakituinen työpaikka. Tulisin siis jäämään Otsonmäelle pysyvästi.

    • #1358 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Miten helimäistä onkaan koko ajan pitää sivusilmällä lukua siitä, että hevonen on varmasti hoidettu oikein ja kunnolla. En voisi kuvitella kenenkään toisen hahmon kuvailevan hevostaan sen tavatessaan sillä tavalla, että loimen hihnat on suljettu oikeassa järjestyksessä. 😀 Samoin on ihan Heliä mainita erikseen, että hän sulki riimun leukahihnan huolellisesti. Suurin osa hahmoista ilmaisisi vain tavalla tai toisella laittaneensa hevoselleen riimun ja piste. Olet kyllä mestari pitämään mielessäsi juuri oman hahmon ominaisimmat luonteenpiirteet kirjoittaessasi ja hioessasi tekstiä. Väittäisin tunnistavani Helin, vaikka sekä kirjoittajan että hahmojen nimet jätettäisiin tekstistä pois. Lisäksi osaan aina arvostaa tällaista yksityiskohtien kautta kertomista. Se on hienovaraisin ja itse asiassa usein suorastaan paras tapa näyttää lukijalle isoja asioita. Moni sortuu usein sanomaan tällaisen sijaan: itsekin tietenkin!

      Huomioni kiinnittyy tietysti myös aina siihen, kun oma hahmo mainitaan. Tämä olisi minusta tietysti kutkuttava aihe, vaikka kyseessä olisi jonkun muun hahmo. Jännitän nyt, onko tässä kyseessä nyt pelkkää kuumehouretta, vai jotain muuta. 😀 Eetun kommentti siitä, ettei hänestä Helissä ole mitään vikaa, oli minusta niin suloinen, että yritin tarttua siihen jo omassakin tarinassani ennen kommentointia. Jätin sitten toistaiseksi välistä. Minun on aloitettava jostain muualta: olen kirjoittanut Eetusta ainakin vielä niin jäykän tyypin, ettei hän välttämättä edes huomannut ohimennen kehuneensa oikeastaan Helin ulkonäköä. Minusta on ihanaa, miten eetumaisesti saat hänet toimimaan tarinoissasi. Ja taaskin kuvattua koko tilanteen niin Helin silmien kautta, ettei kukaan toinen havainnoisi asioita juuri tästä näkökulmasta.

      Tietenkin pidän myös siitä, miten Heli näkee lemmikkinsä ja millaisia asioita hän nostaa esiin: esimerkiksi sen, ettei Nuoska saa kyllä pusuja tänä iltana sikailunsa takia. Inkakin on niin oma itsensä. Sen hyvinvoinnin Eetu on tainnut ottaa ihan sydämenasiakseen Helin ollessa kipeänä! Nuoskalle Eetu on varmasti ikuisesti kiitollinen, kun Make saatiin kerrankin helposti kiinni. Se (ja Pasi) ovatkin sellainen jengi, että ne mahtuvat lähtemään lipettiin joka raosta ja ottavat ritolat pienimmästäkin syystä. Onkohan se joku lehmäponien ominaisuus?

      Tämä on taas hyvä, kokonainen tarina, joka alkaa ja loppuu miellyttävästi saman aiheen ympärille.

      Toivottavasti Heli paranee pian oikein kunnolla, ettei koko väki joudu sydän syrjällään seuraamaan, kuinka tämä teräsnainen yrittää puolikuntoisena selviytyä kaikesta itse. Vaikka onkin ollut erittäin miellyttävää seurata omaa hahmoaan hänelle ominaisessa huolehtijan ja huolestujan roolissa. 😀 Tämä flunssa on ollut erinomainen tapa pakottaa Heli tutustumaan kerralla kunnolla muihin! Ainakin minusta tuntuu helpommalta saada hänet nyt toimimaan omissakin tarinoissani. Muutama juttu onkin hiontavaiheessa. 🙂

  • #1595 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Tiedä sitten että tarvitseeko varoittaa, mutta tekstissä on vähän rumaa kielenkäyttöä.

    Oli ihan pimeää. Tuuli kuiskaili ikkunan takana ja heilutti oranssin katulampun valaisemia koivuja. Jossain kiljui ja huusi nainen. Tuuli pysähtyi ja jätti painavan ilman jälkeensä. Nainen kiljui yhä. Siltä meinasi loppua happi ja ääni vaimeni ja koveni epäsäännöllisesti. Välillä se haukkoi happea. Suuta kuivasi.
    ”Helvetin idiootti” kuului kaikkialta Jumalan äänen lailla kaikuva karjahdus. Tunnistin huutavan naisen äänen omakseni.
    ”Sä et osaa mitään. Hyödytön.” Kehoa ympäröivä ilma tuntui kiertyvän kaulan ympärille ja puristavan. Happi loppui.
    ”Saatanan huora. Kuole pois”, murisi käheä ääni. Hänen kehonsa painoi minun omaani vasten lattiaa. Kaikki oli tulessa.

    Heräsin huohottaen pimeään. Hikiset lakanat olivat kiertyneet ympärilleni. Hetken etsin sameilla silmilläni yksittäisiä värillisiä valoja, jotka olivat sairaalahuoneessa tuijottaneet minua yön pimeydestä. Nuoska kuitenkin herätti minut tähän hetkeen tökkäämällä minua ranteeseen kylmällä ja kostealla kirsullaan. Se makasi sängyllä ihan kiinni kyljessäni ja sen melkein hohtavat silmät katsoivat minua huolestuneen ymmärtäväisesti. Se oli vierelläni lohduttamassa. Suljin silmäni hetkeksi ja vedin muutaman kerran syvään henkeä. Makuuhuoneen ilma oli hiukan tunkkaista, mutta tarpeeksi viileää herättääkseen minut kunnolla. Potkin lakanoita sivuun. En ollut enää pitkään aikaan nähnyt painajaista Esasta. Minulla oli mennyt viisi vuotta elämästäni hukkaan, kun olin yrittänyt parhaani mukaan irtautua narsistisesta ja väkivaltaisesta miehestä samalla kun perheeni piti parhaansa mukaan hänen puoliaan. Esa oli osannut kiertää perheeni pikkurillinsä ympäri samaan tapaan kuin hän oli minut alun perin vietellyt. Sisko sentään oli tajunnut hätäni siinä vaiheessa, kun olin tullut mustelmilla ja ruhjeilla hänen luokseen. Äiti oli jättänyt tämän maailman sydänkohtauksen myötä uskoen, että olin häntä kiusatakseni eronnut Esan kanssa enkä tehnyt lapsenlapsia häntä varten. Olisikin lapsia.

    Nuoska nousi seisomaan, ravisteli itseään ja laittoi sitten maate mahani päälle. Sitten se kurotteli nuolemaan hien ja kyyneleet kasvoiltani. En olisi voinut parempaa koiraa pyytää. Niin tunneherkkä ja laumaviettinen. Yksi niistä harvoista miehistä, joihin saatoin luottaa. Ainoa lapseni.

    En saanut enää unta, joten nousin ylös ja aamutoimien läpi raahauduttuani tajusin kellon näyttävän vasta puoli kuutta. Tuskin pääsisin edes koulun opettajanhuoneen ovesta sisään tähän kellonaikaan, joten käveltyäni Nuoskan kanssa aamulenkin, kaivoin laukustani nipun nelosluokkalaisten englannin sanakokeita. Merkitessäni toisten virheitä päässäni kaikui aavemainen “sä et osaa mitään.”

    Työpäivä kului loputtoman hitaasti yöllisen kauhuskenaarion hiipiessä päähäni aina, kun kahden ajatuksen välillä oli pienikin rako. Kavahdin matematiikanopettaja Severiä, kun hän kurotti ylitseni kirjaa hyllystä kahvitauolla. Hän hämmentyi ja pyysi anteeksi, muttei lähtenyt pois, vaan jäi istumaan kirjansa kanssa minun seurakseni. Emme puhuneet.

    Tallin pihaan saapuessani ja punaruskean rakennuksen nähdessäni kykenin päästämään keuhkoistani sen ahdistavan tunteen, joka oli kytenyt siellä koko sen ajan, kun olin ollut kotona vaihtamassa vaatteita. Nuoska käyttäytyi levottomasti eikä oikein halunnut rauhoittua. Se huomasi, että minun oli paha olla. Kaipasin jonkun halaamaan ja sanomaan että kaikki on kunnossa. Edes sellainen henkinen halaus. Semmoinen jotakuinkin lämmin hymy, joka kertoo, ettei ihan mahdottomasti ketuta katsoa minun pitkää ja vanhaa naamaani. Kamalan yksinäinen ajatus.

    Inka ei katso miltä minä näytän. Se katsoo vain sitä, miten minä toimin. Luulen että se pitää siitä, miten minä teen asioita. Minä teen asiat järjestelmällisesti, rutiininomaisesti ja toivottavasti melko selkeästi. Välillä meillä on katkoksia kommunikaatiossa, kun minä en ymmärrä Inkaa. Inka ymmärtää minua aina. Nyt se ymmärsi, että minä kaipasin tukea ja käveli kiltisti maastolenkin, vaikka yleensä se kertoo minulle, että metsässä jännittää. Metsässä ei kuulunut mitään muuta kuin hevosen kavioiden kopina, Nuoskan tassujen töpöttely ja korkeiden mäntyjen humina ja narina, kun ne heiluivat kevyesti aurinkoisen kevättuulen ohjaamina. Hetkeksi pelko, stressi ja jännitys hävisivät mielestäni ja saatoin vain istua satulassa ajatustyhjiössä kelluen.

    Tallissa oli erilainen tunnelma kuin mitä muistin. Siihen ehkä saattoi vaikuttaa se, että sairaalajaksoni aikana talliin oli muuttanut niin paljon hevosia, ettei yksikään karsina näyttänyt enää olevan tyhjänä. Inka vaikutti kotiutuneen vallan mainiosti, eikä se enää säpsynyt jokaista kolahdusta ja liikettä tallissa. Tällä kertaa minä olin se, joka säikähti yllättävää ääntä takanani.
    “Moikka!” Inka oli kai kuullut Eiran seuranneen meitä tallin perälle. “Sä et oo ollut pitkään aikaan täällä! Missä sä oot ollut? Mä aattelin että mä oisin voinut hoitaa ja ratsastaa Inkaa, mut Eetu ei antanu lupaa. Mä voin hakea sen harjalaatikon! Mä tiedän missä se on, kun kävin katsomassa toissa päivänä”, tyttö papatti menemään ja hävisi sitten satulahuoneen puolelle ennen kuin ehdin sanoa tavuakaan mihinkään väliin. Ei kai siinä. Antaa tytön hoitaa. Pian Inkan varusteet oli viety paikalleen ja Eira sai puhdistaa pehmeällä harjalla Inkan ohutta karvaa. Koko ajan tytön suu kävi ja sain hyvin harvoin puheenvuoroa.
    “Mun mielestä sä näytät jotenki tosi surulliselta. Mä ainakin oisin tosi ilonen jos mulla ois näin hieno hevonen! Ja koira kans! Nuoska on tosi söpö! Mä kyllä haluaisin poikaystävän. Sitten mä en varmaan tarvitsis koiraa tuomaan iloa. Ehkä sunkin pitäis hommata joku mies.” Eira tuskin tiesi miten minusta tuntui, kuin hän olisi läimäyttänyt avokämmenellä minua kasvoihin. En minä tarkoituksella ollut yksinäni. Muihin luottaminen on vain niin hirveän vaikeaa… En tajunnut kyynelehtiväni ennen kuin huomasin Eiran tuijottavan minua kauhuissaan. Teini ei selvästikään tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli jäätynyt paikalleen harja Inkan kylkeen nojaten. Hetken seisoimme täysin liikkumatta. Minä itkun punaamine silmineni ja laikukkaine kasvoineni. Eira pehmeä harja kädessään ja hämmennys silmissään.
    “Eira! Eira hei, missä oot?” huuto tallin pääovelta katkaisi jännitteen ja Eira pakeni karsinasta.
    “Mitä sä Inkan karsinassa teit?” tunnistin Eiran siskon äänen. “Eikö Eetu jo kieltäny sua koskemasta siihen?”
    “En mä luvatta…” Eira lähes kuiskasi käytävän puolelta. Niiskautin nenääni ja Inka tuuppasi minua turvallaan. Inka ymmärtää. Inari kurkisti karsinan kaltereiden läpi ja hänen naamansa venähti.
    “Eikä. Ei kai Eira itkettäny sua? Mitä se sano? Hei Eira, et sä voi kulkee tallilla muita häiriköimässä!” Mutta Eira oli jo paennut paikalta ja tallin etuovesta tuli samalla ovenavauksella sisälle sen verran paljon ihmisiä ettei Inari kai enää viitsinyt huutaa siskonsa perään. Sen sijaan hän luikahti Inkan karsinaan, sulki karsinan salvan kaltereiden välistä ja veti minut kyykkyyn ruokakuppien kohdalle.
    “Älä välitä mitä Eira sano. Se puhuu ihan kaiken mitä sylki suuhun tuo. Haluutko puhuu siitä?” Hetken meinasin kieltäytyä, mutta kenellepä muullekaan puhuisin. Tuntui todella omituiselta avautua teini-ikäiselle elämästäni, mutta yksinäisyyden puuskassani päädyin avautumaan ahdistuksestani, Esasta ja pahoinpitelystä. Istuimme puruissa lähes kaksi tuntia puhumassa elämästä ja ihmisistä, ja Inka nojasi turpansa koko sen ajan olkapäähäni. Suurimman osan ajasta Inari oli hiljaa, kuunteli kun puhuin hieman kuiskausta kovemmalla äänellä ja raaputti Nuoskaa, joka makoili välissämme.
    “Tuntuu hyvältä sanoa näitä juttuja ääneen…” kuiskasin. Kasvoni tuntuivat kauhean turvonneilta ja olin varma, että näytin vähintään yhtä punaisilta kuin hiukseni. “Yleensä mä juttelen Nuoskalle ja Inkalle vaan, mutta ne ei oikeen puhu takaisin.”
    “Kuulostaa kauheen yksinäiseltä”, Inari huokaisi. “Hei kuule, saanko mä halata sua? Ei siis mikään pakko, mut jos haluut ni…”
    Miten voi lyhyt halaus pelastaa koko päivän? Inari osasi nuoresta iästään huolimatta olla jotenkin niin lämmin, ymmärtäväinen ja tarkkaavainen kuuntelija. Mieleeni ajelehti ajatus siitä että Inari voisi olla hyvä sairaanhoitaja, mutta se lähti saman tuulen mukana pois.

    Istuessani teekuppi kädessä tuvassa sain kuulla ainakin viideltä eri tallilaiselta ja tuvan asukilta kyselyitä terveydentilastani ja olostani. Punaiset ja turvonneet silmät kai paljastivat itkeskelyni heille, mutta olin sentään tarpeeksi rohkea istuakseni siinä ruokapöydän tuolilla vaikka piilouduinkin teekupin taakse. Eetu jäi istumaan minun kanssani pöytään, muttei sanonut mitään. Hänen läsnäolonsa oli jotenkin rauhoittavaa. Jilla siirsi sivupöydältä pullakorin eteeni ja istahti hetkeksi viereeni juttelemaan Vantaan reissusta. Puolen tunnin istumisen ja kahden kupillisen jälkeen tuntui, että olin kerännyt tarpeeksi voimia palatakseni kotiin. Minun piti tehdä asunnosta omani. Minun kotini. Oranssi maali odotti minua olohuoneessa sen seinän edessä, jonka aioin maalata. En ole hyödytön. En ole huono. Minä olen vahva.

    • #1596 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Huhhuh, mikä teksti! Ei ihmekään, jos muut ovat saaneet Helistä vaikeasti lähestyttävän kuvan. Koska kyllä nyt kuka tahansa tuollaisen jälkeen sulkeutuisi kuoreensa eikä päästäisi ketään liian lähelle kokeakseen samaa uudestaan.

      Kirjoitat todella hyvin, kuvailet pieniä yksityiskohtia siellä täällä ja sait muiden hahmot kuulostamaan samoilta tutuilta henkilöiltä kuin ne omissakin tarinoissaan ovat. Ja tuo lopetus, aivan paras! Koska juuri näin se on, Heli ei todellakaan ole hyödytyn tai huono, vaan vahva ihminen!

    • #1598 Vastaus

      Matilda
      Osallistuja

      Oho, onpas Heli kokenut rankkoja asioita elämässään. Olen tutustunut Heliin hiljalleen lukemalla tämän päiväkirjan tekstejä ja hienosti olet rakentanut hahmon tarinaa eteenpäin.

      Luulen, että Matildan on aluksi hieman vaikea lähestyä Heliä, koska Heli vaikuttaa niin vahvalta ja etäiseltä persoonalta. Etenkin, kun Matilda ei ole nähnyt tätä haavoittuvaa puolta Helistä.

    • #1603 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Vau.
      Tiiätkö, kun mä lopetin tän lukemisen, jouduin oikein huokaisemaan syvään ja vähän kokoamaan ajatuksiani, että mitä mä tästä haluaisin sanoa.

      Tiituksen ja Matildan kommentteja lainaten, Heli on minullekin tuntunut vielä vähän kaukaiselta hahmolta. Johtunee siitä, että hän on niin, niinkuin itsekin sanoit, järjestelmällinen ja rutinoitunut. Minulle sellaisiin hahmoihin sisälle pääseminen on vaikeaa, koska pelkään kirjoittavani ne omissa tarinoissani väärin. Että laitan ne tekemään jotain extempore, jota ne eivät varmasti tekisi. Heli tuntuu niin aikuiselta omiin hahmoihini verrattuna, että hän on vielä ollut vähän pelottavakin ottaa mukaan. Tämä tarina avasi paljon Heliä hahmona ja persoonana, mutta osasit samalla jättää vielä asioita kertomatta. Helin elämässä on varmasti vielä paljon muutakin, joka ei yleensä pääse päivänvaloon.

      Eira ja Inari tuntuivat täydellisiltä valinnoilta tähän tarinaan. Eira joka puhuu mitä sattuu, muttei tarkoituksella halua ketään satuttaa, pakenee paikalta ja kypsempi, harkitumpi Inari tulee ”siivoamaan sotkun” siskonsa perästä. Tässä oli myös hyvin kaunista, selvästi harkittua kerrontaa. Pidin niin monesta kohdasta että tästä tulisi hurjan pitkä kommentti jos kehuisin ihan kaikkea jota haluaisin, niin otan esille oman suosikkini.

      Tuo lopetus. Se kertoo Helistä niin, niin kovin paljon. Menneisyydestään huolimatta Heli uskoo, että asiat järjestyvät. Ehkä hän ei vielä ole siellä että asiat ovat täysin järjestyksessä, hänellä on vielä töitä tehtävänä sen eteen, mutta hän uskoo siihen ja ennen kaikkea, hän uskoo itseensä. Älyttömän voimauttava lopetus!

    • #1631 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Luin tämän heti, kun julkaisit tämän, enkä tiennyt mitä sanoa. Luin uudestaan aamulla, ja vielä päivälläkin, ja nyt taas, enkä tiedä vieläkään paljoa paremmin. Tässä jutussa on niin tosi, tosi paljon kaikkia hyviä juttuja, etten osaa ollenkaan päättää, mitä nostaisin esiin. Lisäksi tämä oli kokonaisuudessaan niin uskottava juttu, että koin lukevani oikeasta ihmisestä, ja sitten tulin miettineeksi, että saako tätä edes kommentoida.

      Mitä siis sanoisin? Nostaisinko esiin hahmosi? Ymmärrän Heliä nyt. Noakin viittasi siihen, että Heli on pelottava, ja niin minäkin, siis kirjoittaja, olen vähän arastellut häntä. Nyt varmasti suurin osa hahmoistani arastelee edelleenkin, koska he näkevät vain topakan ja tomeran ulkokuoren. Minä en kuitenkaan enää. Ei Heli ole pelottava ja vaarallinen, vaan joku, joka kärsii itsekin. Samalla hän muistuttaa minua tehokkaasti siitä, että en saisi tehdä ihmisistä heti oletuksia. Kaikilla on vaikeuksia ja ongelmia, ja pitäisihän minun tajuta, etteivät ne näy päälle. Tämän tekstin jälkeen olen pahoillani Helin ja kaikkien muiden helien puolesta.

      Sittenkö keskustelu Inarin kanssa? Se flikka on ihan elementissään tässä tarinassa, ja niin kuin Heli, hänkin on aika hyvä piilottamaan niin ongelmansa kuin parhaat puolensakin. On helpottavaa, että Heli löysi edes jonkun seurakseen istumaan karsinaan, siis Inkan lisäksi. Mutta samalla on surullista, että se on Inari: jotenkin ajattelen, että Heli olisi ansainnut jonkun, hmm, ”paremman”.

      Ja tupaan meneminen? Ehkä kaikkein parasta tässä on, että kirjoitit Helin nousemaan jaloilleen ja päättämään mennä sisään ja sanomaan olevansa vahva. Tämä saattaa olla se teksti, jonka joku tosielämän heleistä tarvitsee juuri nyt lukeakseen, varsinkin kun se loppuu näin.

      Tästä on suorastaan rumaa enää jatkaa puhumalla itse tekstistä, kun aihe on niin vaikea ja vakava, mutta täytyyhän minun: olet aivan uskomaton kirjoittajavelho. Tämän julkaisemisesta on pian vuorokausi, ja olen vieläkin sekaisin.

  • #1974 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Piti kirjoittaa jo viikko sitten, mutta hirveä kiire iski D:

    Olin maastoillut viime aikoina Inkan kanssa enemmän kuin koskaan. Lämpimän, lähes kesäisen sään innoittamana kymmenen kahdestatoista edellisestä ratsastuskerrastani oli ollut metsälenkkejä. Näistä kymmenestä lenkistä olin rohkaistunut pyytämään seuraa kahdeksalle ja seitsemällä kerralla pyyntööni oli vastattu myöntävästi. Onnistuin pitämään hermoni kurissa ja mielessäni biletin aina, kun sain pakotettuani suustani ”ei sul ois aikaa lähtee maastolenkille?”. Tänään tallissa tosin ei ollut ollut muita kuin tallityöntekijöitä, sillä saavuin talliin niin aikaisin aamusta.

    Juttelin Inarin kanssa hevosista ja pääsykokeista. Noan kanssa ihastelin Flidaa ja pohdin varsajuttuja. Hello viihtyi taiteeseen liittyvissä aiheissa ja kutsui minut soittamaan pianoa, kun satuin mainitsemaan joskus sitä soittaneeni. Jilla oli aluksi hirmuisen hiljainen, mutta paljastui varsin ihastuttavaksi ja äidilliseksi persoonaksi, jonka kanssa oli helppoa jutella. Hänelle päädyin paljastamaan hieman katkeran makuisen toiveeni omista lapsista. Jilla kurottautui taputtamaan minua olalle lohduttavasti ja totesi, ettei hän usko minun jäävän yksin. Jakelta uskaltauduin utelemaan hänen perheestään, sillä olin kiinnostunut paikallisten sukukiistoista sun muusta vastaavasta. Sinkku ja teinitytön yksinhuoltaja kuului lyhyt vastaus, ennen kuin Jake suostui valaisemaan minua hieman enemmän Otsonmäen menosta. Kun mies tajusi minun olevan kiinnostunut myös lännenratsastuksesta, päädyin metsälenkin jälkeen Dipsin selkään testailemaan. Dipsi tuntui reagoivan ihan omituisesti kaikkeen, mutta pian sain kiinni punaisesta langasta ja homma sujui edes jotenkin. Alvalle hehkutin miten suloinen Mörri oli ja yllättävän pian sain huomata naisen muuttuvan hiljaisesta introvertista puheliaaksi ja avoimeksi. Mörrin tukevat askeleet johdattivat meidät uusille maastoreiteille, jotka olivat meille täysin tuntemattomia. Inka vaikutti pitävän Mörristä hurjan paljon, eikä ihme, sillä liinaharja hörisi tammalle ystävällismielisesti. Onnistuin jopa houkuttelemaan Eetun mukaani rauhalliselle kierrokselle. Lenkki taittui pitkälti rauhaisassa ja leppoisassa hiljaisuudessa tyyntä metsää kuunnellen. Tilan isännällä tuntui olevan paljon mielen päällä, mutta en udellut. Ehkä kuitenkin ratsastin Inkaa lähemmäksi Jussia ja vilkuilin miestä enemmän kuin muita maastoseuralaisiani. Ehkä myönsin itselleni ihastuneeni hiukan. Ehkä. Huomasin hymyileväni hänelle aina, kun hän sattui katsomaan minua.

    Inka vaikutti kovin tyytyväiseltä oloonsa ja se oli alkanut oppia kulkemaan yksin rennosti maastolenkeillä. Enää ei jokainen oksan rasahdus ja pensaan kahahdus ei kauhistuttanut tammaa, vaan se saattoi rauhoittua ja jopa nuokkua kevyesti tallustellessaan eteenpäin. Välillä mietin, että olisiko minun sittenkin pitänyt treenailla kouluratsastusliikkeitä välillä maneesissa, mutta koska auringonpaiste ja vihreäksi muuttuva luonto houkuttelivat ulos, päädyin tekemään pohkeenväistöä peltotien reunaa pitkin. Inka piti toimintaa varsin kummallisena, muttei pistänyt hanttiin. Joskus ratsastin kääntöpaikalle tai leveämmälle tienpätkälle voltin tai kaksi. Polulle kaatuneet oksat ja puut olivat puomiharjoitus. Metsä täynnä mahdollisuuksia. Järveä en ollut vielä löytänyt enkä oikein viitsinyt kysyäkään. Kai sitä nyt voisi vaikka google mapsista katsoa? Hivenen harmitti oma asenne, sillä aloin oppia nauttimaan muiden seurasta. Se pelotti vähän, sillä jos nyt tottuisin seuraan, miten pärjäisin, kun jäisin jälleen yksin? Inka pärskähti, kun Nuoska juoksi sen turvan alta. Käännyin metsätien risteyksestä pellon reunaan ja keräsin ohjat käsiini. Kannustin Inkan reippaaseen laukkaan, kun metsän laikukas varjo vaihtui auringon paahteeseen. Tamma leiskautti korkean loikan kautta laukkaan ja minä nousin kevyeen istuntaan. Punainen harja edessäni olisi muuten hiponut kasvojani, mutta olin juuri leikannut sen siivoksi. Inkan kaulan ohut karva kuitenkin kiilsi valossa liikkeen tahtiin. Nuoskan innostuneet haukut kannustivat tulista tammaa yhä kovempaan vauhtiin ja jossain kohtaa tunsin, miten laukka muuttui kolmitahtisesta nelitahtiseksi. Tällaisina hetkinä todella tunsin Inkan täysiverisen suvun vaikutuksen. Hetken adrenaliinimyrsky sai hien pintaan, kun pitkän suoran jälkeen istuin satulaan ja välittömästi hevonen allani hidasti tempoaan ja kokosi itseään hieman lyhyempään muotoon. Hetken annoin Inkan laukata ja sitten pyysin käyntiä. Läähättävä Nuoska kipitti hirmuista vauhtia meidät kiinni. Se ei oikein pysynyt pitkäkoipisen hevosen perässä. Kumma juttu.

    Tallissa tervehdin itsenikin yllättäneessä urheudenpuuskassa Noaa, joka harjaili Flidaa käytävällä Hellolle jutellen.
    ”Oliko hyvä lenkki?” Hello kysyi ignooraten jotain Noan sanomaa, mistä en ollut saanut selvää.
    ”Vallan mainio. Sen verran hyvä sää, ettei oikein viitsi maneesia tai kenttää kiertää”, vastasin. Nuoska kipitti miehen jalkoihin ja heittäytyi läähättäen makuulleen raaputettavaksi. ”Onks sulla jotain siinä kesken?”
    ”Ei meillä varmaan sen suurempia”, mies vilkaisi Noaa, joka nyökkäsi.
    ”Et viittis Inkaa pitää hetken, jos vaihdan sille riimun ja narun? Veisin varusteet pois niin pääsis sitten vähän huuhtomaan hikiä ja kylmäämään jalkoja.” Myöntävän vastauksen saatuani vedin Inkalle vaaleanpunaisen riimun päähän ja ojensin narun Hellolle. Olin kuulevinani Hellon mutisevan Inkalle jotain ”mokoma rinssessa” -tyyppistä. Niinhän Inka onkin. Mamman pikku prinsessa. Sitä tosin en Hellolle sanoisi. Miehet palasivat omaan keskusteluunsa ja palatessani tallin käytävälle kiitin Helloa pikaisesti ja kiiruhdin Inkan kanssa suulin puolelle ulkokautta. En sentään niin rohkea ollut, että olisin toisten juttuhetkeä liikaa häirinnyt. Inka tosin ei ollut tyytyväinen suulissa seisoskeluun ja Nuoskakin hylkäsi meidät pysytelläkseen Hellon raaputettavana tallin viileydessä. Suihkuteltuani Inkan päätin vielä käydä kahvilla tuvan puolella. Tamma vaikutti kannustavan minua. Raaputin sitä niskasta ja totesin hevoselle, etten muuten kehtaisi käydä vähän väliä hörppimässä kahvia tuvassa, mutta kun viikko sitten toin neljä pakettia kahvinpuruja keittiön kaappiin. Toisaalta eipä kukaan näyttänyt närkästyvän siitä, että istuskelin kuuntelemassa talon väen juttuja. Ja kieltämättä oli mukavaa, kun Jilla kysyi aina, mitä minulle kuuluu. Toivottavasti Jilla on kotona.

    • #1975 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Oi vitsi, kiitos sulle kun pelastit mut tylsyydeltä näin keskellä yötä! 😀

      Heli on kyllä erinomainen hahmo. Pidän hänestä ja tavasta, jolla olet hänet nyt esiin tuonut. Vähitellen hänestä kuoriutuu enemmän ja enemmän ominaisuuksia ja puolia esiin, kuten jokaisesta kun seura tulee tutuksi. On ilahduttavaa nähdä että Heli alkaa tuntemaan oloaan kotoisaksi sekä ympäristön puolesta että muiden ihmisten parissa, ihan siihen saakka että hän uskaltaa aloittaa keskustelun ja käydä tuvassa saakka oma alotteisesti!

      Näppärä ja tehokas tapa huomioida useampaa hahmoa kerralla on vetää juurikin tuon tapainen yhteenveto siitä, mitä näiden hahmojen välillä on viimeaikoina tapahtunut. Tässä se oli toteutettu hyvin, ja oli mukava lukea että Heli on jutellut useammallekin kävijälle! Ja että sellasia tunteita Hopiavuoren isäntää kohtaan, voi vitsit.. 😀 mitäpä mahtaa tästä tulla, mä kyllä vähän toivoisin että jotain kunnon draamaa mutta Heliä ajatellen en sitten kuitenkaan, eiköhän hänen elämässä ole jo draamaa ollut tarpeeksi.

    • #1980 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämän lukeminen tuntui musta aivan kauhealta. Olen sanonut muutaman kerran, että samastun paljon Tiituksen hahmoon, mutta nyt löysin Helistä jotain sellaista, joka on oikeasti ihan kuin mun omista ajatuksista. Pysähdyin parilla ekalla lukukerralla pitkiksi ajoiksi siihen kohtaan, jossa Heli pelkää tottuvansa muiden seuraan, ja hänellä on ennakko-oletus, että yksin hän kuitenkin jää. Rivien välissä lukee (tai luen sinne) ettei hänestä kuitenkaan kukaan oikeasti voi tykätä. Voi vitsit, Heli, mä tiedän just, tasan ja täsmälleen, millaista on pyörittää tuollaista päässään. Toinen juttu, johon samastun vah-vas-ti on se, miten Heli epäröi mennä kahville tupaan. Senkin taustalla lienee tuntemus siitä, ettei hän ole tarpeeksi hyvä ja mielenkiintoinen muiden seuraan. Ja kun lopulta lähtee tupaan kaffille, ai että sitä hermostusta siitä, kun pitäisi puhua järkeviä, eikä saa sanottua mitään. Kun jotain tulee mieleen, omat ajatukset torppaavat itse itsensä hokemalla, että tuo nyt on ihan tyhmä juttu. Älä sano sitä ääneen. Mutta voi veljet, että se on ihanaa, mitä Heli sivusi: jossain on niitä kahvihuoneita, joissa saa olla ihan hiljaakin, eikä ketään haittaa yksi tarkkailija. Sellaisessa ympäristössä sitä lopulta lämpiää niin, että alkaa ehkä hiljalleen puhuakin. 🙂 Ja jossain on sellaisia kuin Eetu, jotka eivät eleelläkään ilmaise, että toisen pitäisi sanoa jotain, kun eivät oikeasti sellaista yhtään odota. Ai mikä helpotus. Maailma olisi helpompi mulle ja Helille, jos kaikki jotenkin yhtäkkiä ymmärtäisivät, että hiljainen ja vetäytyvä ei tosiaankaan ain tarkoita epäsosiaalista! Veikkaan, että Helillä on vielä enemmän painolastia kannettavanaan, kuin mitä hän on tähän asti antanut meidän saada tietää. En usko siihen, että Helin ajatukset ovat jotain synnynnäistä pessimismiä. Ovatko ne ikinä, siis jos ihminen on terve?

      On sanomattakin selvää, että haluaisin Helin osaksi kaikkia hyviä ja hauskoja juttuja. Yleensä rakastan draamaa aivan hirveästi ja usuttaisin sinua kirjoittamaan sitä jollain tavalla. Nyt mulla on ihan toisenlainen olo. Mun tekisi mieli poimia tämä hahmo tarinasta niin kuin poimin välillä mun koirat lattialta ja sanoa, että eikä, irti, Heliä ei riepotella, sitä on jo riepoteltu. Tehdään siitä nyt vain onnellinen ja pudotetaan kaikki muu käsistämme siksi aikaa. Olet kirjoittanut tarinasi taitavasti niin, että minussa on herännyt aivan järkyttävä suojelunhalu Heliä kohtaan. Olen jo niin koukussa tarinaan, että odotan lähinnä ahdistuneena, että mitä seuraavaksi. Pelkään, että joku hyppii Helin silmille kulman takana. Tekisi mieli kulkea vähän hänen edellään ja katsoa tarinaa eteenpäin, että voiko sinne mennä. No? Voiko sinne mennä??

  • #2876 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Ai kamala, kiirusta on pitänyt enkä ole ehtinyt kirjoitella, mutta kyllä sitä nyt Helin onnistumisista pitää aina välillä raapustella jotain!

    20.06.2019

    Mahassani kiersi jännityksen kiero käärme. Puristin auton rattia rystyset valkoisina ja tuijotin tietä edessäni kuitenkaan näkemättä mitään. Olin tehnyt typerän tempun ja nyt olin Inkan ja Nuoskan kanssa matkalla kohti Rovaniemeä. Typerä, niin mahdottoman typerä minä oli saanut mahdottoman ääliömäisen idean, että hei, Inkanhan voisi ilmoittaa tuonne Adinan kouluratsastuskilpailuihin. Nyt tässä sitten köröteltiin pohjoiseen kiillotetut saappaat ja suitset mitsun takapakissa ja hohtavaksi nuohottu Inka lainatussa trailerissa. Selvää oli, että Inkan keväinen näyttelymenestys oli noussut minulla hattuun.

    Olin maininnut asiasta sivulauseessa Eetulle, jonka silmät olivat melkein pullahtaneet päästä ulos, kun kuuli että kohta olisi tallissa finest-tamma. Hieman saatoin liioitella, kun oikeasti Eetu näytti lievästi yllättyneeltä. Mutta siis Eetun skaalalla se oli aika paljon. Muiden kanssa en ollut asiasta puhunut. Ei Inka siitä muutu mihinkään, vaikka sillä olisi arvonimiä ja palkintoja. Hieno se on aina ollut.

    Adinan parkkipaikka oli jo täynnä vilinää, kun saavuin paikanpäälle. Heijastinliiveihin pukeutuneet ihmiset ohjasivat minut parkkiin alueen perälle. Käy minulle, eipähän tarvitse olla keskellä kaikkea häslinkiä. Nuoska joutui olemaan hihnassa kiinni trailerin vieressä. Se sai olla Inkan seuraeläimenä sen aikaa, kun itse kävin ilmoittautumassa. Ilmoittaumiskojulla sain osakseni tiukan arvostelevan katseen sekaisista hiuksistani aina vanhoihin lenkkitossuihin saakka. Taittotuolilla istuva vanhempi rouvashenkilö nyökkäsi jäykästi ja kysyi tietoni. Vastasin vähintään yhtä jäykästi.

    Lämmittelyssä Inka polki jalkaansa ja piiskasi hännällään niin etten meinannut saada sitä asettumaan kunnolla. Se mahassani kiemurteleva myrkkykäärme ei hellittänyt otettaan. Myrkyllä on myös tapana levitä ja Inka sai osansa. Tuntui, että kaikki muut lämmittelyssä ravaavat ratsukot liikkuivat niin upeasti ja kauniisti leijuen ja minä Inkan kanssa vain hypin paikallani sillä tavalla hermostuneesti ja hätäisesti. Vähitellen ratsukot vaihtuivat seuraaviin ja kun kuudes kuulutus kajahti, käärme kiertyi niin tiukalle solmulle, etten meinannut saada henkeä.

    ”Seuraavana Heli Lindqvist ja Blågård Indisk Lotus”

    Ohjasin punaisen tammani puolipitkin ohjin portille saakka koittaen keskittyä hengittämiseen. Hengitä. Sisään. Pidä. Hitaasti ulos. Seitsemällä sisään ja viidellä ulos. Rauhoitu. Liian nopeasti Inka käveli valkoisten aitojen portin kohdalle ja minun oli pakko kiristää ohjia hieman. Pyysin Inkan ravaamaan ja keskellä kenttää se pysähtyi täydellisesti tasajaloin. Tervehtiessäni tuomareita käärme hellitti vähän. Korjasin hitusen istuntaani ja keskityin omaan asentooni täysillä. Pystyn tähän. Inka nosti siistin, lähes passagen tyylisen ravin ja totteli pienintäkin komentoani. Minulla on liian hieno hevonen helppo B -luokassa. Kaikki suorituksen aikana tehdyt virheet olivat minun tekemiäni, mutta Inka ei niistä hermostunut liikaa vaan teki vanhan konkarin tapaan töitä. En ollut uskoa, miten hyvä fiilis suorituksesta jäi! Kerta toisensa jälkeen yllätyn, miten hyvin koulutettu Inka on. Kirjallisessa palautteessa Inka sai huomautuksen tasolle sopimattomasta ravista, mutta se ei vaikuttanut pisteisiin ja kaikki loput pisteitä vähentäneet huomautukset olivat minun tekemistäni virheistä vähennettyjä. Lopputulos oli kuitenkin 77,857%. Vartti viimeisen ratsukon suorituksesta kuulutus kutsui minut ja kaksi muuta ratsukkoa palkintojen jakoon. Istuin pää pilvissä Inkan selässä, kun tamman suitsiin kiinnitettiin sinivalkoinen ruusuke ja sain johtaa kunniakierrosta. Inka innostui ja heitti takapäätään pariin otteeseen ilmaan. Käärme oli luikerrellut jonnekin Lapin metsiin eikä palannut enää.

    • #2883 Vastaus

      Sebastian
      Osallistuja

      Tosi mukavaa saada lukea Heliltäkin tuoretta tarinaa! Katselin tuossa Inkan profiilia ja kyllähän se aivan upee tamma on. 😀 Kivan yksinkertaista ja selkeää kuvailua itse ratsastuksesta, mä joudun itse joskus ihan kujalle kun lukee porukan kisatarinoita, koska ne kirjoittaa niin ammattimaista hevossanastoa enkä yksinkertaisesti vaan tajua puoliakaan 😀

      Isot onnittelut Helille ja Inkalle voitosta! Hieno ratsukko kyllä ootte 😉

    • #2896 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Aikamoisia saavutuksia! Näyttelysaavutukset ovat mulle vieläkin, kahdenkymmenen harrastusvuoden jälkeen aika hepreaa, mutta niiden eteen saa varmasti hommia paiskia. 🙂 Yksittäisistä kisoista kertominen taas on aina kunnioitettava veto, oli kyseessä sitten tarinakisa tai ei. Olen kuullut huhuja, että joillain harrastajilla on ollut sellaisia hevosia, joista oikeasti kirjoitetaan joka kisasta. Siis jokaisesta. Herran tähden että siinä saa olla mielikuvitusta, että jokaisesta saa oikeasti hyvää tekstiä aikaan! Olen itse harvemmin edes nähnyt tällaisia kisatarinoita nykyaikana, koska ennen vanhaan se oli niin kulunut aihe. Mutta näin tauon jälkeen tämähän on oikea harvinaisuus, ja näin selkeää ja maanläheistä tarinaa lukee ehdottomasti mielellään! 😀

      Musta on huvittavaa, miten Heli itsestään puhuu tuossa alussa. Idea kisata on ääliömäinen ja näyttelymenestys on noussut hattuun ja vaikka mitä. Pöh. 😀 Tulee niin tosi kovasti sellainen suomalainen vaatimattomuus mieleen, vaikka Heliä sitten ihan oikeasti jännittääkin aivan kamalasti! Vaikkei jännittäisikään, vaikka uskoisi menestykseensä, sitä pitää muka aina välillä vähän itseään tuolla tavalla parjata muille. 😀 Mäkin sanon aina kun menen koiranäyttelyyn, että menen vain kokeilemaan. 😀 Vain ihan muutamalle luotettavalle tyypille kehtaan sanoa, että ei kun sertiä mä meen hakemaan! Niistä tietää, ettei ne käytä sitä mua vastaan, jos sertiä ei tulekaan. 😀

      Uskon, että isäntä kunnioittaa vähäsen liikaakin arvonimiä. Se tuskin on nähnyt oikeita palkittuja hevosia, Otsonmäen maatiasten kanssa kun on elämänsä viettänyt. Uskaltaakohan se enää edes hengittää Inkaan päin lopulta?

      Vaikka tämän tarinan lopussa käy hyvin (voitto tulee ja jännityskin luikertelee lapin metsiin) niin silti mua harmittaa, että Helin täytyi yksin lähteä Nuoskan ja Inkan kanssa. Kisat on nimittäin aina sellainen paikka, jossa ainakin mä itse kaipaisin aivan hirveästi jotakuta kädestäpitelijää ihan vain olemaan mun kanssa. Mä en lähde yksin edes niille koiranäyttelyreissuille! Saati sitten jos pitäisi muutakin tehdä kun mennä vähän rinkiä juoksemaan että kato tässä on tää mun koira. Koska olisihan Helille ollut mukaanlähtijäksi vaikka isäntä itse. Vaikka en usko, että Heli olisikaan sellainen, joka ekana kehtaisi seuraa pyytää. :/ Ehkä joskus vielä. Onneksi kisoissa kävi kuitenkin hyvin. Ja niinhän se on, että mitä enemmän kisaa vain, sitä vähemmän jännittää. 😀

  • #3042 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Norrgård 20.-21.07.2019
    Heinänkorjuun työhevoskurssi
    http://utukuva.net/norrgard/tyh/heina.php

    Inka on urheilija. Sellainen kovan luokan urheilija. Siksi sen kanssa pitää tehdä monipuolisesti töitä. Se pitää lämmitellä tarkasti ennen treeniä ja jäähdytellä tarkasti treenin jälkeen. Sen ruokavalio on tip top ja ruoan mittaaminen rakettitiedettä. Sen luona käy hieroja kahdesti viikossa ja ulkona se pukeutuu moneen takkiin ja kärpäshuppuun.

    Kaikki tämä, ja sitten päätin ilmoittaa Inkan työhevoskurssille. Miksi? En tiedä.

    Nyt kuitenkin seisoin punaisen rimpulatammani vieressä rotevien suomenhevosten ja massiivisten työhevosten seassa ja pohdin päätökseni järkevyyttä. Suomenhevonen on eläimen painoon suhteutettuna maailman paras vetohevosrotu. Se vetää satakymmenen prosenttia omasta painostaan. Työhevosrotuja en yksittäisiä tunnista, mutta ne on jalostettu vetämään. Inka ei. Inka on urheilija. Sellainen, jota voisi verrata rytmiseen voimistelijaan tai ballerinaan. Ei painonnostajaan.

    Pelkästään varusteiden kanssa olin Inkan kanssa ongelmissa. Kurssin vetäjä, Tyyne, joutui kaivamaan jostakin vintiltä kapeammat länget Inkalle, joka oli muihin kurssilaisiin verrattuna kuin tuulen piiskaama talventörröttäjä. Ne länget eivät sopineet yhdellekään Norrgårdenin hevoselle ja vaikka Tyyne niistä suurimmat pölyt pois pyyhkikin, niistä näki että puu oli vanhaa. Inka kyseenalaisti puukapuloiden tarpeellisuuden ja muuttui väliaikaisesti kirahviksi. Joka ainoa remmi suitsia lukuun ottamatta jouduttiin kiristämään viimeiseen reikään ja silti osa hihnoista oli vain juuri ja juuri tarpeeksi kireällä.

    Sain Tyyneltä luvan olla viimeinen pari, joten talutin tammaani ensin kolisevan ja nitisevän niittokoneen takana komean mustan työhevosoriin jäljissä. Sain muilta osallistujilta hiukan vinoja ja huvittuneita katseita. Luojalle kiitos minulla oli ollut tarpeeksi järkeä päässäni, että olin totuttanut Inkaa kolinaan ennen kurssia, sillä niittokoneesta lähti kovempi ääni kuin mitä olin koskaan kuvitellut. Inka oli kotimaneesissa vetänyt vain vanhaa pulkkaa, jonka kyytiin olin kasannut nyrkin kokoisia kiviä ja ruuveilla ja muttereilla täytettyjä puolen litran pulloja. Kai se oli tarpeeksi, sillä Inka kavahteli ja korskui lähinnä vain näön vuoksi. Pitihän sitä nyt kaiketi esitellä, että kyllä löytyy myös täyttäverta. Ei ole rauhallinen sellainen hevonen, jossa on täysiveristä. En ainakaan ole sellaista vielä nähnyt.

    Omalla vuorollaan Inka vallan hämmentyi. Tässähän joutuu tekemään töitä! Ei tätä voi vetää! Kyllä se niittokone sitten liikkui, vaikkakin nytkähdellen, kun Inka otti omituisia hutiaskelia ja käveli vinoon. Jäljestäkin huomasi, että töissä ei ollut monitoimipolle koulutetusta työhevosesta puhumattakaan.

    Sunnuntaina siirryttiin sitten heinäkärryn vetämiseen. Sivusilmällä vertasin hevosten vetämiä heinämääriä ja pistin merkille, että Inkan kärreissä oli vähiten painoa. Kiitos Tyyne. Ei se kärry olisi varmaan edes liikahtanut, jos olisi ollut korsikin enemmän. Inka mulkoili minua pahalla silmällä sen näköisenä, että akka on vallan vinksahtanut, kun laittaa tällaisiin höpöhommiin hemmotellun hevosen. Punaista tammaa sai hoputtaa ihan tosissaan vetämään ja työn loputtua Inka oli märkä kuin sateesta tullut. Katsoin pikkuruisen kateellisena, kun musta orhi tanssahteli pellosta pois kesäisen tuulenvireen raikkaana. Toisaalta ehkä en itsekään ole ihan tähän hommaan paras valinta, sillä olin heinän kanssa huitomisen jälkeen likimain yhtä hikinen kuin hevosenikin. Mutta koska Inka on hemmoteltu kakara, piti se jäähdytellä, hieroa ja pukea takkiin ennen kuin pääsin itse suihkuun. Huomenna taitaa olla lihakset kipeänä itse kullakin. Kotona pitänee kuitenkin kysyä tilan isännältä, josko hänellä olisi niittokone jossakin piilossa…

    Tyyne kommentoi suoritustamme näin: ”Kiitos, kun tulitte – oli hauskaa nähdä perinteisten, muhkujen työhevosten seassa myös jalosääri, joka toimitti loppujen lopuksi varsin hyvin työhevosen virkaa. Oli myös hienoa nähdä, että olitte tehneet ääniharjoituksia ennakkoon kotona, sillä kuten sanoit, niittokone todellakin pitää kovaa ääntä eikä monikaan hienostolady kestäisi sitä alkuunkaan.

    Inkan suorittamiseen palatakseni on pakko todeta, että kyllähän siitä saisi kivan menopelin myös kevyeen työajoon. Kun se saa rutiinia erinäisten kärryjen ja työvälineiden vetämiseen erilaisilla maapohjilla, tulee siitä varmasti näppärä vetohevonen, joka etenee aisojen välissä muutenkin, kuin kiemurrellen kuin selkärangaton matelija. Jos kotitallilta ei löydy niittokonetta tai muita härpäkkeitä harrastuksen jatkamiseen – ja vaikka löytyisikin – olette ehdottomasti tervetulleita Norrgårdiin jatkossakin! Yritämme Ollin kanssa pedata prinsessalle sopivan turvepedin parhaamme mukaan, ennen kuin saavutte.”

    • #3052 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Voi voi. 😀 Mä huomasin, kun osallistuit tähän. Ajattelin heti, että kyllä Inka siellä pärjää, mutta pärjääköhän Heli! Onhan hän topakka nainen ja vaikka mitä, mutta välillä niin kova sanomaan ja toimimaan, että vähän jännitti. 😀 Mutta sehän meni kaikilta osin niin hyvin kuin vain olla ja voi.

      Tällaisia samanlaisia tapahtumia on ollut aina silloin tällöin, ja olen niihin itsekin osallistunut — työhevosilla tietenkin. Siksi skippasin tämän. En vain keksinyt mitään uutta kerrottavaa enää, kun olen kertonut saman tarinan jo useasti. Olisinhan voinut tietenkin itsekin tulla ajatelleeksi, että tuore näkökulma saadaan jo siitä, että vaihdetaan vetohevosen rooliin epäsopiva hevonen! 😀 Tästä tuli heti tarina, jota ei ole vielä koskaan kerrottu, ja sellaisena mielenkiintoinen selviytymistarina. Ei se haittaa, vaikka Inkan kärryissä oli vähiten painoa. Sehän on vain reilua. Sinne mentiin oppimaan uutta ja pitämään hauskaakin vähän, eikä tekemään varsinaisesti töitä hullun raivolla! Inkahan teki hienosti hommia taustaansa nähden, ja ai miten virkistävää minun oli lukea niin tutusta tapahtumaformaatista tällä tavalla kirjoitettuna!

      Hepallehan tekee hyvää nähdä ja kokea, oli se sitten mallia pikajuoksija tai vetomörssäri. Luulisi, että tästäkin kokemuksesta on Inkalle ihan vain pelkkää hyötyä, kun Heli siitä kuitenkin paluun jälkeen huolen piti, ja kun sitä ei vallan liikaa rasitettu. 😀

  • #3187 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Koska en malta pantata ennakkoon kirjoitettuja tarinoita kahta päivää pidempään, saatte nyt tän kolme päivää ennakkoon 😀

    23.07.2019

    Nyt kun talli on ollut lähinnä tyhjänä muiden hevosten lomaillessa, olin päättänyt aloittaa kunnon treenaamisen Inkan kanssa. Itse olin tehnyt pilatesta joka toinen päivä jo kahden viikon ajan, mutta nyt olin päättänyt pistää itseni aluksi huolelliselle istuntakurssille ja Inkalle olin suunnitellut lihaskuntoharjoituksia ja venytyksiä. Tamma on jo herkkä ja kuuliainen, joten juuri nyt oli tärkeintä ylläpitää hevosen kuntoa ja parantaa omia taitojani.

    Jokaiselle maastolenkille raahasin jonkun mukaani ja kun Tiituksella ei ollut eilen hevosta lainata, hän tuli enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti polkupyörällä sotkien mukaani. Kiltisti hän huusi aina ”selkä suoraksi”, ”pää rangan päälle” ja ”nyrkit pystyyn” kun pääsin vähänkin lipsumaan. Sen reissun jälkeen olin rättiväsynyt, mutta niin oli Inkakin. Tiituksesta puhumattakaan. Sain olla ylpeä itsestäni, sillä pystyin puhumaan melkein kaikille ja pyytämään apua. Vähemmän ylpeä olin siitä, että tiuskaisin Camillalle, kun olin nähnyt hänen ajatuksissaan pudottelevan kuivia leipiä hevosten ruokiin ja yksi pieni pala oli eksynyt Inkan ruokasankoon. Pyysin anteeksi, mutta niin pyysi Camillakin.

    Inkan alkuverryttelyihin otin lisäksi maasta käsin tehtäviä venytyksiä ja lyhyet juoksutuspätkät aina ennen varsinaista treenien alussa tehtävää lämmittelyä. Muutaman toiston jälkeen Inka oppi antamaan tassua ja etujalkojen venyttelystä tuli helpompaa. Se jopa nojasi vähän taaksepäin venyttääkseen itsekin vähän enemmän.

    Satulahuoneessa askartelin uusia ohjeita Inkan oveen liimattavaksi. ”Iltaruoan yhteydessä puoli tuubia elektrolyyttitahnaa suoraan suuhun” kirjoitin ohuelle vaaleanharmaalle pahville siisteillä tikkukirjaimilla. Lisäsin ohjeen myös Inkan kirjalliseen ruokintaohjeeseen, jota pidin ruokakuppien päällä. Maalarinteipillä sommittelin kyltin loimitusohjeen, ruokintaohjeen, riimumuistutuksen, nimikyltin, vapaa heinä -ilmoituksen ja suolakivihuomautuksen lomaan. Riimunnarun vieressä luki vielä maalarinteipissä ”taluta löysällä narulla”. Alimmaiseen pieneen paperiin oli punaisella tussilla kirjoitettu ”sulje oven alasalpa yöksi!” Vilkaisin muiden hevosten tyhjiä karsinanovia, mutta tuumasin sitten, että ainakin puolet Inkan karsinan ovesta oli vielä tyhjää, joten sillä ei ollut väliä. Inka tarkasti kyltin ja tuhahti sitten hyväksyvästi. Hetken mietittyäni palasin satulahuoneeseen kirjoittaakseni vielä ”23.7.2019 tarkasta muuttunut ruokintaohje” ja liimasin sen elektrolyyttilapun viereen. Astuin askeleen taaksepäin ja ihailin kätteni jälkeä. Camilla yllätti minut huudahtamalla vastapäisestä karsinasta.

    ”Katsos! Alle kymmenen kylttiä! Ootko kipee vai onks loput ohjeet satulahuoneessa Inkan kaapin ovessa?” nainen virnuili minulle.
    ”Laskit väärin”, totesin silmää vinkaten ja osoitin ’ei herkkuja ilman omistajan lupaa’ -lappusta. ”Tuossa on kymmenes. Ehkä niitä vois kyllä koota vaikka ruokintaan liittyvät yhdelle ja hoitoon toiset… Kristiinan tallilla nää oli kyllä tarpeen kun se mokoma osaa olla niin itsepäinen ja hajamielinen.”
    ”No kuule onneks sulla on nyt ahkera ja tarkka hevostenhoitaja. Mä vannon, että oon tarkastanu Inkan ruokintaohjeen ainaki yheksällä kerralla kymmenesta ennen ruoan sekottamista. Mut pakko kyl myöntää et eilen meni illalla sata ja yks grammaa sitä kivennäistä”, Camilla huokasi ja minä naurahdin niin että hymy ylsi silmiin saakka.
    ”Ehkä siihen yhteen grammaan ei kuole.”
    ”Mitä? Eikö se Inkan ruokinta olekaan pinkantarkkaa?”
    ”Minä sun pinkoistas tiedä, mutta katoki ettei oo tänä iltana kahta ylimääräistä grammaa tai et halua tietää mihin ne grammat huomenna päätyy”, nauroin naiselle ja huiskautin kättäni hänelle ennen lähtöäni satulahuoneeseen palauttamaan tussia ja maalarinteippiä.

    Inka vaikutti erittäin innokkaalta lähtemään liikkeelle, ainakin jos jotain voi päätellä siitä, miten lennokkaasti se rynni ulos karsinasta saatuaan varusteet niskaansa. Nykäisin tallin käytävältä bluetooth-kaiuttimeni mukaani ja talutin sitten tamman maneesiin. Laskin kaiuttimen katsomon kaiteelle ja laitoin laitteen päälle. Sitten hyppäsin vauhdista Inkan selkään ja annoin tamman kävellä pitkin ohjin samalla, kun säädin kännykästäni sopivaa musiikkia. Spotify tarjosi minulle Battle Beastia, mutta ehkä Inka kuitenkin tarvitsee jotain kevyempää, joten Nightwishiä siis. Turusen tuotantoa tietenkin. Volyymit täysille niin että koko maneesi raikasi ja sitten keräsin ohjat käsiini. Hetkeksi suljin silmäni, venytin jalkani oikein alas ja suoristin selkäni.
    ”Esittele kuvitteellista kaulakorua, vedä napa selkärankaan ja pistä pää paikalleen”, sanoi minua aiemmin valmentanut Linnea muistini syövereistä. Hengitin syvään ja katsoin maneesin pitkää sivua pitkin toiseen päätyyn. Sitten liikautin jalkaani niin vähän kuin kykenin ja naksautin kieltäni. Inka nosti kevyen ravin ja keskityin täysin istuntaani. Annoin tamman kiertää katsomopäädyssä isoa ympyrää reippaassa ravissa, kun itse hengittelin rauhassa. Pian huomasin Inkan ravin asettuneen samaan rytmiin Wishmaster-kappaleen kanssa. Ehkä silläkin oli jonkinlaista rytmitajua. Ravi oli pehmeää ja miellyttävää istua, kun pysyin itse rentona. ”Master!” huusi Tarja kaiuttimesta juuri kun Inka nosti pyytämäni laukan. Ryhdikkäästi ja oikeaoppisesti Inka eteni juuri sellaista työlaukkaa kuin korkean tason kouluratsulta tulisi odottaa. Olin ylpeä itsestäni, sillä sain tamman liikkumaan niin kuin se oli tarkoitettu liikkumaan. Minä. Enintään helpon aan ratsastaja. Inka laukkasi omassa tahdissaan maneesia ympäri sillä välin, kun itse taas istuin ja kuuntelin kappaleen loppuvan. Ghost Love Scoren ensitahtien soidessa hidastin Inkan takaisin raviin ja pyysin siltä sulkutaivutusta. Siististi se venyi koko kentän halkaisijan poikki ja vielä toiseen suuntaankin.

    Takaisin katsomopäätyyn ratsastaessani näin pitkänhuiskean pörröpäisen miehen nojailevan yhdellä kädellä katsomon kaiteeseen ja pitelevän toisella kaiuttimenpuoleista korvaansa. Nykäisin Inkan käyntiin ja kiiruulla kaivoin puhelimen taskustani. Laskettuani volyymiä kolmannekseen aiemmasta ohjasin Inkan Tiitusta kohti.
    ”Piti tulla kattomaan, että kuka pitää hevimetallipirskeitä täällä”, mies naurahti niin että hymykuopat näkyivät. ”En kyllä ois arvannu et sä ja Inka oisitte tääl. Aattelin et tyyliin joku Nelly ois saanu hienoja tapahtumaideoita taas.”
    Hymyilin hieman vaivautuneesti. En ollut ajatellut musiikin kantautuvan niin hyvin maneesin ulkopuolelle. Musiikkimakukin saattoi hieman hävettää, vaikkei Nightwishissä olekaan mitään hävettävää. ”Mun on helpompaa treenata, kun on musiikkia soimassa. Toi kajari on sikäli tosi näppärä.”
    ”Inka meni kieltämättä aika komeen näkösesti. Selkeesti kouluratsuksi kasvatettu hevonen”, mies kurotti kaiteen yli puoliveristä kohti. Hevonen puhalsi ilmaa ojennettua kättä vasten sieraimet väristen ja palasi omiin puuhiinsa todettuaan, ettei Tiituksella ollut herkkuja.
    ”Sitä se on, mutta mun pitäis omia taitoja hiukan hioa. Inka kun on vähän turhan hieno hevonen mulle”, sanoin kuluneen lausahduksen, vaikken enää ollut varma, uskoinko siihen enää itsekään.

    Tiitus on mahdottoman mukava nuori mies. Hän jäi jutustelun jälkeen vielä vahtimaan istuntaani ja pääsin itse keskittymään hieman enemmän Inkaankin. Treenin jälkeen Inkan kaula oli niin märkä, että sen pitkäksi päässyt harja liimautui alla olevaan karvaan. Pitäisi siistiä se tässä joku päivä. Tiitus lupasi keittää minullekin kahvia ja livahti päätalon tuvan puolelle. Minä talutin ratsuni talliin ja huuhtelin sen haalealla vedellä. Kun sain hanan kiinni ja letkun pidikkeeseen, Inka huokasi syvään ja ravisteli sitten itsensä kuin koira. Minä puolestani olin märkä kuin uitettu koira. Englantilaisraidallinen loimi tamman niskaan, hevonen takaisin karsinaan ja kahville. Eetun kätyri oli pitänyt sanansa ja tuvassa leijui terävänä kahvin, vanhan puutalon ja pöydällä maljakossa olevien niittykukkien sekainen tuoksu. Talo tuntui toivottavan minut tervetulleeksi, kun vedin ratsastussaappaat jalastani punaisen saapasrengin avulla.
    ”Moikka”, pitkä, yksinkertaiseen merkkipaitaan pukeutunut nainen tervehti tuvan pöydän yli. ”Oon Jussin hoitaja, Outi. Tiitus houkutteli mut tänne tupaan lupailemalla kahvii ja pullaa, mut tässä ollaan menty jo huti, kun joku oli kuulemma syöny kaikki pullat”, Outi vitsaili hiukan ujosti.
    ”Hei! En mä voinu tietää et Hello on käyny tääl! Sen jäljiltä katoo kaikki syötäväks kelpaava!”
    Naureskellen istahdin Outia vastapäätä. ”Onko täällä kuinka hyvä palvelu? Tuleeko ihan pöytään saakka vai pitääkö vallan nousta jaloilleen kahvia noutamaan, kun on tippunut?”
    Tiitus katsoi minua pahasti kuitenkin pilke silmäkulmassaan. ”Mä palvelen vaan hevosia. Saat ihan itte noutaa kahvees.”
    Voivottelin varsin teennäisesti ja sarkastisesti vanhaa ja kolottavaa selkääni ja katsahdin muihin nähdäkseni heidän reaktionsa ennen kuin jatkoin voivottelua. Tuntui hyvältä pystyä vitsailemaan ihmisten kanssa eikä juuri nyt edes haitannut, vaikka Outi oli minulle tuntematon muutamaa tervehdystä lukuun ottamatta.
    Kahvittelun lomassa oli mukavaa tutustua Outiin vähän paremmin. Tiitus tosin varoitteli häntä, kun kyselin josko hän olisi kiinnostunut lähtemään maastolenkille minun ja Inkan kanssa jonkun kerran. Ihan turhaan varoitteli. Sitä paitsi pyöräily on mukavaa.
    Ennen kotiin lähtöäni kiinnitin vielä nastalla ilmoitustaululle lappusen. Ehkä jotakuta kiinnostaisi.

    inkan_liikutus

    • #3188 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Ai olipa tää mukavaa luettavaa! En osaa valita kummasta pidin enemmän; Helin ajatusten lukemisesta ja hänestä jälleen lisää oppimisesta, vai mukavan temmokkaasta ja tarmokkaasta ratsastuskohtauksesta. Ehkä molemmista! 😀 Mikään ei voita sitä fiilistä kun saa olla maneesissa ihan yksin ja laittaa musiikkia, ai vitsi.

      Heli on hahmona kehittynyt hienosti ja kehittyy kokoajan! Oli jotenkin helpottavaa lukea että hän tuntee olonsa niin rennoksi ja kotiutuneeksi että hän voi ihan vitsailla, vaikka tuvassa olisikin vähän vähemmän tuttua seuraa. Tiitus on varmasti ollut tässä hyvä apu, Tidestähän tykkää kaikki ja Tide itse taitaa tulla aika hyvin toimeen myös kaikkien kanssa.

      Ei vaan nytpä keksin mikä on mun suosikki juttu tässä 😀 Ne kymmenen lappua Inkan ovessa tottakai!

    • #3191 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Mäkin tykkäsin noista lippulapuista ja siitä kuin paljon otit muiden hahmoja mukaan, varsinkin mun Tiitusta, koska onhan se vaan niin kivaa, kun muut ottaa mukaan! Ja sit viel se, että hän lähti oikee pyörällä mukaa, kun ei heppaa liiennyt, vähänkö hän on ollu ystävällinen! Ja kyllähä tässäki ratsastamisen meininki saa vähän kateelliseksi, kun niin hyvin kuvailee sitä.

    • #3198 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mä kyllä tiesin heti, mikä mun lempparijuttu on tässä tarinassa. Se on se, kuinka Heli rentoutuu. Hän oli varsinkin aluksi niin tosi pelottava hahmo, ja nyt on ihanaa huomata, että se johtuu jännityksestä! Jo se tekee Helistä niin monitahoisen, ja aidon ihmisen kaltaisia hahmojahan mä ihailen aina enemmän kuin mitään muita tarinan piirteitä! Miettikää nyt. Heli oli topakka ja kova sanomaan tullessaan, ja vähän tiukkiksen oloinen. Oikein just sellainen enkunope kuin mulla itselläni oli ala-asteella. 😀 Sitten hän rentoutui koko ajan enemmän ja alkoi puhua. Muut näkevät eniten rentoutumista siinä, miten hän tuvassa juttelee tosi hyvin jo, ja sehän on ihan kuin symboli Helin parantuneelle ololle. Mun mielestä hienointa on se, että vaikka Heli vähän mokaa Camillan kanssa, ja vaikka Camilla mokaa Inkan ruokien kanssa, niin kumpikaan ei enää mene lukkoon ja kippuralle, vaan nämä kaksi luottavat toisiinsa sen verran että saavat asian selvitettyä. Heli on muuttunut mun ala-asteen enkunopesta mun nykyisiksi opekollegoiksi: vaikka ne on samoja ihmisiä vieläkin, jotka mua opetti, ne on tottavie aivan erilaisia nyt kun olen niiden kanssa tasavertaisena openhuoneessa. 😀 Eihän sitä voi olla rento ja ihan oma itsensä, jos on säilytettävä muihin etäisyyttä. Mä en siis koe Helin persoonan vieläkään muuttuneen, vaan hahmon tarinan taas edenneen!

      Tietenkin ansaitset hurraan myös siitä, miten jaksat leikkiä muiden kanssa, vaikka Heli ei ole ihan hirveästi muiden tarinoihin viimeaikoina päässyt. Uskoisin, että häntä on koko ajan helpompi ottaa mukaan, koska hän kehittyy. Esim. isännän näkökulmasta on jo tarinaa siitä, miten Heli on ollut kipeänä aikoinaan, ja ihan kauhean usein ei tule yritettyä kertoa samasta jutusta. Musta tässä on nyt tarjolla ihan uusi näkökulma Heliin ja oikeastaan Inkaankin. Ainakin mulle tuli sellainen olo, että vaikka Inkan kanssa on kymmenen lapun verran tarkempaa kuin muiden kanssa, niin ei Heli kuitenkaan (enää) teurasta sitä, joka hevosen kanssa kämmää. 😀 Vaikka tappelustakin on kiva kirjoitella, aina siihen on korkeampi kynnys ryhtyä.

      Ratsastuksen kuvaaminen tässä on persoonallista. Yleensä tuollaiset kuvitellun kaulakorun tapaiset jutut kumpuavat oikeasta elämästä: ovat joko kuultuja tai koettuja. Ne toimivat musta tosi hyvin, olivat ohjeet sitten hyviä niin kuin tässä, tai ihan vääriä. Musta on kiva ajatus, että hahmoilla on tosiaan ollut täysi elämä ennen Hopiavuorta, ja he muistelevat sitä. Lisäksi onhan tuo nyt aka persoonallisesti sanottu ohje. Muutenkin nielen kakistelematta ratsastuskuvauksesi. Se on ainakin munlaiselleni hevostelijalle aivan täysin uskottava ja mielenkiintoinen! Parasta siinä ei kuitenkaan ole suorituksen tekninen kuvaus, vaikka sekin on hyvää. (Se vain harvoin on mielenkiintoisinta ratsastuksessa tarinassa.) Parasta on se, miten jopa ratsastuksesta näkee ja kuulee, että tässä ratsastaa just Heli, just Inkalla, just Hopiavuoressa. Laatisten persoonattomia tekstejä sata vuotta kahlanneena musta on oikein erityisen ihanaa lukea sellaisia tekstejä, joista hevosen ja hahmon persoona todella paistaa läpi, vaikka kyse on ratsastuksesta.

      Sulla on tässä hyvä ja niin virheetön teksti, ettei mikään virhe sieltä töksähdä, kun luen näin siviilinä enkä äikänopena. 😀 Kun mun ei tee mieli käyttää vimmaisesti punakynää eikä siirrellä kappaleita uuteen järjestykseen, on tosi ihanaa ihan vain nauttia lukemisesta!

  • #3207 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Nyt saa kyllä heppamamma olla ylpeä! Inkalle myönnettiin tänään näyttelymenestyksen myötä Finest-arvonimi Laatu Tamman arvonimen kaveriksi. Ohuella tussilla raapustin Inkan nimikylttiin virallisen nimen alle ”Fn”, enkä voinut olla vähän kerskailematta tallipihalla vastaan tulleille Eetulle ja Noalle hevosen menestyksestä. Rinta röyheänä ja sydän ylpeyttä pullollaan jätin ennen kotiin lähtöä Inkan ruokakupin oheen muistilapun että tänään saa antaa iltaruoan ohessa ylimääräisen porkkanan. Pitäähän hienoja asioita juhlistaa! Itse saatan jopa ostaa dallaspullan R-kioskilta matkalla kotiin…

    • #3210 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Oijoi, onnittelut! Ja vielä niin kivan pätkänkin kerroit, varsinkin tuo kuinka Inkalle saa nyt antaa yhden porkkana palkinnoksi (:

    • #3212 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Noin vain! Onnea hienosta saavutuksesta. 😀 Helin juhlinta on ihan tosi rajua. 😀

  • #3810 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Koulun alettua työtaakka on kertynyt hurjasti, joten en ole ehtinyt hirmuisesti kirjoittelemaan, mutta tässä pätkää pitkästä aikaa 😀

    Heti kun olin pysäköinyt mitsun Hopiavuoren parkkipaikalle ja avannut pelkääjän paikan oven, Nuoska livahti pihalle vauhdilla. Sillä näytti olevan selkeä suunta mielessään ja kengät vaihdettuani kävelin koiran perään. Nuoska istui tuvan portailla Eiran vieressä ja nuoli keskittyneen näköisenä tytön kämmenselkää. Eiran ilme oli sellainen, joka on jo pehmentynyt vähän pitkän mökötyksen jälkeen.
    “Heippa Eira”, tervehdin tyttöä ja istahdin hänen viereensä portaalle. “Sä näytät siltä että sua harmittaa joku hurjasti.”
    Eira katsoi minua hetken pohtivasti, huokasi ja avasi sitten sanaisen arkkunsa. Hän kertoi joutuneensa ratsastamaan Uunolla uudestaan ja uudestaan sillä välin kun Inari sai ratsastaa Jussilla ja muilla hienommilla hevosilla. Uuno oli kuulemma tylsä, hidas ja laiska. Hetken pohdinnan jälkeen päädyin kysymään Eiralta: “Haluisitkos sä kokeilla ratsastaa Inkalla?”
    Tuskin ehdin sanoa kysymystäni loppuun, kun Eiran silmät jo kirkastuivat ja hän melkein kiljaisi että kyllä, ehdottomasti ja ihan mahdottomasti kyllä!
    “Sun pitää sitten kuunnella tosi tarkasti mun ohjeita. Inka on hirveän herkkä hevonen”, varoitin teinityttöä.
    “Joo, mä lupaan kuunnella!”

    Otin itse Inkan kiinni tarhasta. Se ei ole hankalaa, kun Inka tulee mielellään luokse. Eira sai kuitenkin taluttaa tamman talliin ja kiinnittää käytävälle. Nuoska livahti tarhojen taakse kaivamaan ojia ja varmaankin metsästämään myyriä. Harjasimme Inkan yhdessä eri puolilta, mutta tarkastin silti Eiran jäljen ja siistin jääneitä pölyraitoja pois sillä välin kun Eira haki Inkan varusteet.
    “Aloitetaan satulasta. Inkan kanssa on tosi tärkeää että sinne huovan alle ei jää karvat väärään suuntaan. Sen takia ensin asetetaan pelkkä huopa ja liu’utetaan se näin tästä säkän päältä oikeaan kohtaan”, selitin samalla kun asetin vihreän egyptiläisestä luomupuuvillasta tehdyn satulahuovan punaisen tamman selkään. Eira oli kerrankin hiljaa ja kuunteli tarkkaavaisen oloisena. “Nyt sitten kun laitetaan satulaa selkään niin pitää olla tarkkana ettei vedä huopaa säkää kohti. Kun satula on selässä, tulee tarkastaa että se on oikeassa kohdassa. Se vaihtelee vähän hevoskohtaisesti, mutta kun Inkalla on tällainen aika selkeä säkä, niin satulan asettaminen on helppoa. Sitten laitetaan nämä huovan tarrat satulaan kiinni. Käypä laittamassa se toinen puoli kiinni, niin laitetaan sitten satulavyö.”
    Eira kiersi Inkan kunnioittavan etäisyyden päästä ja rapisteli sitten huovan kiinni satulaan.
    “Sulla on se satulavyö sillä puolella, anna mahan alta mulle se toinen pää ja laita neljänteen reikään sun puolelta.”
    “Meneekö tää nyt oikein päin?” Eira kysyi vähän epävarmasti. En ollut nähnyt tyttöä niin hiljaisena aiemmin.
    “Joo, hyvä. Ihan oikein menee.”
    “Uunolla on paljon pidempi satulavyö. Tätä ois varmaan vaikeeta kiristää selästä käsin. Ei sillä, en mä kyllä Uunonkaan kanssa yletä kiristämään vyötä.”
    “Ei ole ollut tapana kiristää selästä käsin vyötä. Mä kävelytän Inkaa lämmittelyksi ja ennen selkäännousua kiristän satulavyön sopivaksi. Sen vyön ei tarvitse olla kovin tiukalla, jos ratsastajalla on hyvä tasapaino.”
    Eira kuunteli tarkkaan ja kiristi vyön omalta puoleltaan ohjeitteni mukaan. Suitset hän sai laittaa itse Inkan päähän. Korvat hän veti niskahihnan alta oikein varovaisesti ja asetteli sitten otsatukan niin, ettei se jäänyt mihinkään hihnaan kiinni. Haettuaan kypärän ja hanskat ja vaihdettuaan lenkkarit ratsastuskenkiin Annoin Eiran taluttaa Inkan maneesiin. Tosin itse pidin toiselta puolelta riimunnarusta kiinni varmuuden vuoksi. Ei sitä koskaan tiedä.

    Käveltyään viitisen kierrosta Eira käänsi Inkan maneesin keskelle, kiristimme satulavyön ja Eira valmistautui kiipeämään Inkan selkään. Kielsin heti ja varmaan vähän turhankin tomerasti.
    “Säästetään hevosen selkää ja noustaan jakkaralta”, selitin samalla kun hain puisen rappustuolin maneesin nurkasta. “Mieti, miten hevosen selkäranta kääntyy ja vääntyy, jos ponnistat pelkän jalustimen varassa. Kun hyppää tästä penkiltä, se ei tunnu niin ikävältä hevosestä eikä sille tule selkäänoususta aiheutuvaa rappeumaa selkärankaan. Jos Inka tuntuu liian isolta niin hyppää ensin mahalleen siihen satulaan ja könyä siitä sitten istumaan. Varo ettet tökkää varpailla Inkan kylkeen. Varpaat aina heti menosuuntaan.”
    Pitelin Inkan ohjista sillä välin kun Eira kiipesi kovin varovaisen oloisesti tamman selkään. Inka tuntui tarkkailevan tavallista pienempää ratsastajaansa todella tarkasti ja huomasin sen jännittyvän.
    “Laitanko mä jalan tuohon polvituen päälle vai saako pitää tässä kyljellä roikkumassa? Mun pitää lyhentää jalustimia”, Eira kysyi. “Uunon kanssa saa tehdä mitä vaan, mutta kun musta tuntuu että Inka on ihan hirmuisen kapea. Jos se hyppäis sivuunpäin niin mä varmasti putoisin täältä alas!”
    “Laita jalka mihin haluat, kunhan et tölväise Inkaa kantapäällä. Oiskohan se turvallisempi tuossa polvituen päällä.”

    Kun Eira oli saanut jalustimet itselleen sopivan pituisiksi, muistutin tytölle että kantapäillä ei saa antaa apuja ollenkaan.
    “Kantapäät pysyy alhaalla koko ajan ja avut annetaan ihan pienesti pohkeilla. Sä voit nyt kokeilla miten pienillä avuilla Inka lähtee liikkeelle. Katso sinne päin minne haluat mennä ja paina ihan vähän pohkeella. Anna ohjien olla lyhyet vielä.”
    Eira päästi yllättyneen äänen, kun hän nytkähti satulassa Inkan lähtiessä liikkeelle reippaasti. Inka ei osaa kulkea laiskasti löntystellen. Sen selässä on pakko voida joustaa ja istua tasaisesti. Kävelin ratsukon vierellä ja pitelin riimunnarusta yhä kiinni, vaikkakin naru roikkui löysänä. Eiran kasvoilla oli ihmeen nähneen ihmisen ilme.
    “Uuno ei ikinä kävele näin reippaasti! Inkalla on tosi pitkä askel, tommonen keinuva. Mutta kyllä silti tuntuu tosi kapeelta tää Inkan selkä. Ehkä siihen tottuu kohta. Voi kun Uunokin olisi näin reipas!” vaalea tyttö avasi sanaisen arkkunsa, joka oli selvästi ollut purskahtamaisillaan auki koko Inkan hoitamisen ajan. Minä kuuntelin puolella korvalla ja kävin mielessäni varusteiden tarkastuslistaa. Turpahihna siististi kiinni, leukahihna tarpeeksi kireällä ja niskahihnan alla ei otsatukkaa. Huopa tasaisesti satulan alla ja Inkalla kohtuullisen levollinen ilme, mutta satulavyö näytti reiän liian löysältä.
    “Koitapa pysäyttää Inka, mun pitää kiristää satulavyötä. Pysäytä sun lantion liike ja pidä ryhti.” Inkan korvat pyörähtivät kohti Eiraa, kun tyttö pysähtyi. Hevonen epäröi hetken tavanomaisesta eriävää ohjetta, mutta toimi sitten pyynnön mukaisesti. Kehuin Eiraa ja koitin vyötä kädellä. En viitsinyt kiristää kuin yhden reiän. Kun käännyin takaisin Eiran puoleen, oli vastassa Naantalin aurinko tai vähintäänkin Hangon keksi. Sitten sainkin kuunnella pitkän ryöpytyksen Uunon ja Inkan eroista alkaen punaisen sävystä ja kavion koosta. Tyttö kuitenkin jaksoi kuunnella ohjeitani ja jopa noudattikin niitä, vaikka välillä piti muistuttaa perusasioista. Väänsin pohkeenväistön ratsastamisen rautalangasta ja asettelin tytön raajat oikeisiin paikkoihin ja Inka suostui suorittamaan tehtävän käynnissä. Irroitin riimunnarun kuolainrenkaasta ja siirryin hieman keskemmälle, jotta näkisin ratsukon kokonaisuutena. Inka koitti lähteä perääni, mutta Eira sai sen pidettyä uralla eikä tuupannut tammaa liian kovasti, vaikka tilanne olikin äkkinäinen. Muistin kehua häntä uudelleen.

    Neljäkymmentäviisi minuuttia pyörimme kolmeen pekkaan maneesissa ja Eira sai harjoitella pohkeenväistöä, ravisiirtymisiä ja kouluradan teitä edestakaisin ja joka suuntaan pitkin hallia. Minä haravoin tytölle sileitä kohtia uran viereen, jotta hän näkisi itse kuinka pyöreitä volteista tuli ja miten korjata. Inka jaksoi ja sieti yllättävän hyvin Eiraa, vaikka tyttö tekikin välillä hiukan hätäisiä ja teräviä liikkeitä satulassa. Ehkäpä Adan ja Linan kantaminen on siedättänyt punaista tammaa hiukan. Nyt olisi Eirallakin kehuskelun aihetta. Minä en nimittäin päästä ihan ketä tahansa Inkan selkään. Tänään oli henkisen heikkouden hetki.

    • #3815 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Just kun mä Heliä ajattelin ja Eiran tarinaan jo luonnostelin!! Mutta tämän tarinan pohjalta sainkin heti inspiraation ja idean paljon parempiin juttuihin ja juonikuvioihin. Odotahan vain, kun minulla on ensimmäinen alle 12-tuntinen työpäivä! 😀 (Ainoana äikänopena oleminen kirjoitusten aikaan on erityisen läkähdyttävää, mutta pian nekin ovat ohitse!)

      Koska me kirjoitetaan kaikki lemmikeistä, musta on niin ihanaa nähdä erilaisia suhtautumistapoja omaan lemmikkiin, ja etenkin sen lainaamiseen. Sonjalle jo kommentoin, kuinka rohkea ja luottavainen tyyppi se on jättäessään Salierin Oonalle, mutta samaa voisi sanoa Helistäkin. Heli tuo toki ilmi ajatuksissaan, kuinka haluaa Inkaa suojella, ja kuinka harvinaista tällainen ratsastus sillä onkaan. Kuitenkin samalla Heli suhtautuu Eiraan tosi sallivasti ja rauhallisesti, vaikka onkin ihan päivänselvä asia, että ei Eira ole kauhean osaava tai varovainenkaan ratsastaja, kun on porskuttanut elämänsä päivinä vain paksulla työhevosella ja pariko kertaa Flidalla. 😀 Mä en tiedä, olisinko yhtä rohkea koirienikaan kanssa. Hermoilen jopa sitä, että kun toisella on jalkavika, niin remmin lukko ei missään nimessä saa hakata sitä polveen tai oli muuten viimeinen kerta, kun se tyyppi sitä taluttaa. Ihan vahinkojenkin anteeksi antaminen on niin vaikeaa just sen koiran suhteen!

      Mutta Helipä on niin kauhean kiltti Eiralle. Kunnioituksesta Oikeita Hienoja Puoliverisiä kohtaan Eira tietenkin kuuntelee Heliä, mutta luulenpa, että kehujen, ystävällisyyden ja etenkin Inkalla ratsastamaan päästämisen jälkeen Heli on nyt Eiran suurin idoli heti kaikkien johnnydeppien jälkeen. Se, mitä Eira ei nähnyt, mutta minä näin, oli Helin ajatukset. Vaikka Eirasta ollaan yleisesti mitä mieltä, ja vaikka Eira osaa olla ärsyttävä, Heli ei kertaakaan ajatellut mitään loukkaavia kommentteja. Se on aika siisti saavutus se.

      Inkallekin Heli on kiltti. Sitä pitää käsitellä tosi hyvin. Toki niin se pysyy pitkään hyväkuntoisena ja herkkänä ratsuna, mutta ei Heli tunnu suorituskykyä hermoilevan, vaan elämänlaatua. Lisäksi Helin ajatusmaailma sopii Inkan suhteen hirveän hyvin yhteen mun ajatusmaailman kanssa kaikkien elukoiden suhteen. Totella niiden täytyy, mutta vastaavasti mun pitää pyytää niin vähän ja hellästi että se on riittävästi eikä liikaa, ja suojella niitä ylimääräisiltä kolhuilta niin hyvin kuin voin. En yllättynyt sitä, että Inka totteli Eiraakin: Heli on sitä niin hyvin pitänyt, että totta kai. Sen sijaan yllätyin sitä, että Eira osasi pyytää niin nätisti. 😀 Sille on niin suuri asia päästä Puoliverisen Selkään! Ja näkihän sen siitä, miten Eira Inkaa syystäkin ihaili mennessään.

      Opetustilanne on myös ovela ja kiinnostava tapa antaa muille kirjoittajille hoito-ohjeet. Pilkuntarkka kuvaus toki tuo ne ilmi, mutta kun osoittaa toiselle hahmolle erityishuomioita oman hevosensa hoitamisesta, tulevat ne lukijallekin heti tutuiksi.

      Ihanaa että ehdit kirjoittaa! Tässä on mulle erinomainen koukku, jota tarvitsin kipeästi, ja muutenkin tämä on niin hellyyttävä ja aidontuntuinen tarina. 😀

  • #3971 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    2.11.2019
    Hevosen hoitaminen on todellista mindfulnessia. Varsinkin sellaisen hevosen hoitaminen, jonka olen itse kouluttanut käyttäytymään hyvin. Suulissa oli öisen sateen vuoksi vähän viileää näin aikaisin aamusella, mutta Inka seisoi silti paikallaan, vaikka en ollut sitonut sitä kiinni. Sen harvinaisen ruman värinen, lahjaksi saatu riimunnaru roikkui löysänä Inkan kaulalla ja muutama punainen jouhi sojotti harmaita pilviä kohti. Hiljakseen harjailin pehmeällä harjalla tamman kylkeä ja annoin ajatuksen kulkea omia teitään. Välillä Inka nosti päätään ja katsoi kaukaisuuteen jotakin sellaista mitä minä en nähnyt.

    Nuoska ravasi ylpeän oloisena luokseni tassut kuraisina ja pudotti kuolleen myyrän kumisaappaani päälle.
    “Hieno poika! Noin hienosti metsästit! Mistä sä tuommoisen löysit?” juttelin koiralle samalla kun kaivoin tuulitakin taskusta herkkupalan koiralle. Koira pyyhki pölyistä lattiaa pöyheällä puuhkahännällään odottaessaan lupaa ottaa nami. Varovasti se tarttui etuhampaillaan herkkuun ja kipitti sitten vähän kauemmas pureksimaan sitä. Inka ei vaivautunut edes kääntämään päätään katsoakseen koiraa. Se oli niin tottunut Nuoskaan, että se kuuli jo tassujen äänestä, kuka oli tulossa. Viskasin myyrän vanhaan sankoon ja painoin mieleeni, että pitäisi kysyä Eetulta tai joltakulta muulta miten voisin hävittää sen.

    Puhdistin vielä Inkan kaviot ja hylkäsin sitten koukun harjalaatikkoon. Sitten kosketin Inkaa lapaan.
    “Tule”, kehotin tammaa ja rauhalliseen tahtiin punainen hevonen kääntyi ja lähti seuraamaan minua. Nuoskakin kuunteli samaa käskyä ja ohitti Inkan kiirehtiessään vierelleni. “Käydään vähän kävelyllä.”
    Tätä oltiin harjoiteltu pikkukakarasta saakka sekä koiran että hevosen kanssa, joten en ollut huolissani vaikka en roikkunutkaan Inkan riimussa kiinni. Tamma käveli rauhassa mukanani ja pysähtyi välillä tutkailemaan mielenkiintoisia hajuja ja katselemaan metsän reunaa. Taaempien tarhojen luona huomasin ojan kyljessä jäätävän kokoisen kuopan, jota Nuoska meni hurjan kiinnostuneena tutkimaan. Rikospaikkatutkijan tarkkuudella voisin väittää, että täältä Nuoska oli kaivanut myyränsä ylös. Kyykistyin tutkailemaan kuoppaa ja jos pieni kolo keskellä kuoppaa ei vahvistanut epäilyksiäni, kuolevan jyrsijän kiljunta taatusti vahvisti. Ehdin juuri ja juuri nousta seisomaan, kun Nuoska tuli luokseni uudelleen myyrä suussaan. Se pudotti myyrän saappaani eteen ja istui odottamaan palkkaansa. No mikä ettei, kyllä nyt on ansaittu toinenkin namipala. Heitin maahan muutamia herkkuja, ja kun Nuoska ei katsonut enää minua, viskasin myyrän tarhojen taakse pajukkoon.

    Tässä vaiheessa sitten huomasin, että Inka ei ollutkaan enää mukanani. Sekunnin murto-osan panikoin. Rauhoitin itseni ajatuksella, ettei hysteria auta asiaa ja Nuoska on mukana. Nuoska, joka oli nyt keksinyt, että minulla oli herkkuja mukana.
    “Nuoska, etsi Inka. Missä Inka?” kysyin koiralta, joka ei edes haistanut maata, vaan eteni ilmavainulla vähän matkaa takaisin tallille päin. Sitten se kääntyi kohti pihattotyömaata. Siellä Inka tutki puolivalmista pihattoa. Sen riimunnaru roikkui yhä kaulalla ja kun se kuuli minut, se kääntyi katsomaan minua.
    ”No heippa! Onko mielenkiintoinen pihatto? Musta vähän tuntuu, että täällä sä et viihtyis kun alkaa olla niin kylmä”, juttelin hevoselle. Jäin seisoksimaan vähän matkan päähän Inkasta ja tutkailin rakennetta. Se oli jo maalattu punaiseksi. Yhdessä kohdassa oli ikään kuin risuluudan muotoinen kuvio, sillä joku tai jokin oli osunut maaliin, kun se oli vielä märkää. Inka tutki huulillaan pihaton oviaukkoa ja minä pohdin, oliko tarkoituksena laittaa jotakin aukon eteen, ettei tuuli puhaltaisi sisään pihattoon. Ehkä siihen voisi naulata räsymaton. Pihatosta pitäisi saada tarpeeksi suojaa tuulta ja sadetta vastaan, mutta sisäänkäyntejä pitäisi olla ainakin kaksi, jotta hierarkiassa alempana olevat hevoset voivat väistää ylempiä ilman potkimisia. Kristiina oli minulle näitä kertoillut mielellään ja vielä perustellutkin hyvin. Mutta eiköhän Eetu ole näitä pohtinut itsekin, hevosmies kun on.

    Kun Inka oli saanut pihaton tutkittua, tartuin riimunnaruun ja kehotin tammaa tulemaan mukaan. Tallipihaan oli kaartanut joku kalliin näköinen auto ja olin näkevinäni paheksuvat silmät tuijottamassa turkispuuhkan seasta tuulilasin takaa. Käännyin metsää kohti juuri kun autosta hyppäsi teinipoika. Metsän reunaan päästyäni sidoin riimunnarun ratsuväen solmulla Inkan kaulalle ja annoin sen vaellella omaan tahtiinsa perässäni.

    Palatessamme maastolenkiltä talli kuhisi elämää. Eilinen halloweenjuhla ja pukukilpailu puhutti ja ylipäätään lauantaiaamupäivisin kaikilla oli aikaa tulla tallille ja viettää aikaa hevosten ja muiden ihmisten kanssa. Tervehdin ohikulkevia Noaa, aiemmin näkemääni poikaa ja Nellyä. Maneesia kohti harppovalle Eetulle heilautin kättäni. Kun Eira lyöttäytyi seuraani, näytin hänelle, miten Inkaa pystyi juoksuttamaan ilman juoksutusliinaa tai piiskaa.

    Kolmannen myyrän Nuoska kantoi Eetun saappaan päälle, kun mies palasi maneesista.

    • #3988 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Odotapa vain, miten isäntä tästä tulistuu, kunhan saan tekstin hiottua julkaisukuntoon!! Eetu on nimittäin lainkuuliainen kansalainen, eikä Suomessa saa antaa metsästyskoiran tappaa itse saalistaan. Ja Eetuhan noudattaa aina lakia… …vai noudattaako, sen tietää muuan Milan, joka ainakin tällä hetkellä on vielä mukana editoimassani tarinassa. 🙂

      Tämän tarinan Inkasta mulle tulee mieleen Maya, elämäni virtuaalihevonen, joka menehtyi tänä vuonna. Kuvaat niin hienosti Helin ja Inkan luottamukseen perustuvaa suhdetta. Ihan tulee ikävä Mayaa, kun tällaista lukee. Heli on muutenkin osoittanut olevansa jo sellainen johdonmukainen ja jämäkkä, mutta silti lempeä eläinhommissa. Tottahan häntä koirat ja hevoset tahtovat miellyttää, kun siitä seuraa aina positiivisia asioita. Helillä onkin samansuuntainen hevosfilosofia kuin Eetulla, eli pohjimmiltaan melko erilainen kuin Eetun äidillä ja Milanilla.

      Olen miettinyt tosi paljon sitä, mitä eroa hevosen ja koiran koulutuksella oikeasti on. Äkkiseltään sitä ajattelisi, ettei mitään: molemmat vastaavat myös positiiviseen vahvistamiseen, vaikka hevosia on perinteisesti koulutettu negatiivisesti vahvistamalla ja koiria positiivisesti vahvistamalla. (Kummassakaan tyylissä ei ole siis minusta vikaa, kunhan käyttää oikein: negatiivinen vain sanana kuulostaa hakkaamiselta, vaikkei tosiaankaan sitä ole.) Luulisin, että Helin ajatukset ovat ainakin joskus kulkeneet samoja ratoja. Koulutin itse pitkään ponit, koirat ja rotatkin samalla tavalla. Sitten vasta mulla oikeasti välähti: koira on saalistaja ja hevonen on saalis. Niiden koulutuksessa ja käsittelyssä täytyy olla eroja. Helinkin mielestä täytyy olla. Vai olisiko hän muka huolestunut, jos Nuoska olisi hävinnyt viideksitoista sekunniksi hänen näköpiiristään? Ei kai: koirahan pärjää tavallisissa oloissa hetken ilman emännän tuijotustakin, koska se on pieni, ketterä ja rohkea. Inkakin on tässä vähän enemmä avuton ja vauva kuin Nuoska, vaikka on noin tsiljoona kertaa isompi, eikä mikään varsa enää. 😀

      Tästä tulee myös kaksi pistettä pihattoprojektiin: yksi mainitsemisesta ja yksi siitä, että aloin heti tämän luettuani luonnostella tarinaa. 😀

    • #4003 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Siis ai vitsi, luin tokan lauseen ja olin silleen no niinpä!! Mun koulussa on kaksi tallia täynnä hevosia, joista osa on ihan mahdottomia. Ei siellä mitään täysin sekopää hevosia tietty ole, eihän niitä opetuskäytössä voisi pitää, mutta niinkin yksinkertainen asia kun käytävällä seisominen kiltisti. Ehei, kun ne kuopii ja steppaa ja pylly menee puolelta toiselle kun yrittää kääntyä vaikkei naruissa pääse. Kyllä se alkaa pidemmän päälle ärsyttää. Ottaisin sinne tuollaisen kiltisti seisovan Inkan ihan milloin tahansa!!

      Helillä onkin syytä olla ylpeä. Tässä tarinassa kuvaat kauniisti Helin ja Inkan, ja tottakai Nuoskan välistä sidettä ja yhteistä luottamusta. Se on sellainen, josta varmaan jokainen hevosihminen on ainakin joskus haaveillut oman hevosensa kanssa. Ja ihan oikeasti, en kiellä etteikö mustakin olisi ihan mahtavaa päästä maastoon kävelemään niin että mun rakas koira ja hevonen on vapaana ja vaan nauttia yhteisestä ajasta. No, se ei ainakaan vielä vuosiin onnistu, kun mun koirat on niin vanhoja ettei niitä voi vapaaksi päästää kun ei ne raukat enää mitään kuule, ja hevonen ei liikkuisi mihinkään tallin vieressä olevalta ruohopläntiltä mahdottoman ahneena… 😀 Mutta onneksi on Heli ja Inka, niin voin heidän kauttaan elää tätä unelmaa!

      Ja muuten, musta mielikuva Helistä viskomassa myyriä pitkin pihaa on jotenkin mielettömän hauska. Mäkeen vaan! 😀

  • #4324 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Tallipiha kuhisi elämää, kun koitin etsiä mitsun mentävää parkkipaikkaa. Kentällä joku väänsi ja käänsi mustan hevosen kanssa ja maneesiin oli menossa oikein jonon verran porukkaa. Nuoska seisoi etutassut hansikaslokeron kantta vasten katsomassa menoa, vaikka se ei oikeasti saisikaan niin tehdä. Kääntyessäni kuopan kautta harmaan pikkuauton viereen, koira horjahti pahannäköisesti, mutta piti tasapainonsa. Vaihdoin autossa talvisaappaista jodhpureihin ennen kuin päästin Nuoskan autosta. Sanoi Eetu mitä tahansa, olivat myyrät, hiiret ja rotat hygieniariski, joten annoin Nuoskan juosta ojissa vapaasti. Kunhan pitäisin silmällä ettei koira veisi saaliitaan Eetulle enää. Ties kuinka monetta kertaa kyseenalaistin tallikissan puutetta, ja sain jälleen muistuttaa itseäni että Eetu on allerginen. Miksei hänellä ole terrieriä? Sehän ne tuholaiset ainakin pitäisi kurissa.

    Nuoska kävi merkkaamassa läheisen pusikon ja käveli sitten vierelläni vaalea häntäpuuhka rennosti heiluen talliin. Tervehdin käytävällä vaaleaa poniaan hoitavaa poikaa, joka näytti melkein säikähtävän, ennen kuin tervehti ujosti takaisin.
    ”Hei Heli! Haluutko lähteä meiän kanssa mettään lenkille? Eetu keksi jostai että meillä pitäs olla aikunen mukana vaikka aina myö ollaan menty itteksee”, helähti Eiran ääni vaalean ponin ja ujon pojan takaa. ”Me aiottiin mennä joka tapauksessa vaikka Eetu sanos mitä, mutta sä voit kyllä tulla mukaan jos haluat!”
    “No mikä ettei, kyllähän mä voin tulla teitä vahtimaan”, virnistin tytölle. “Oottakaa vaan sen verran et haen Inkan pihalta.”

    Metsä oli hukkunut paksuun lumipeitteeseen ja lintujen äänet olivat vaimenneet. Nuoska juoksi hevosten edellä innoissaan jäniksen papanoista, joita oli pitkin piennarta. Uunon kaviot tömisivät lumista metsätietä vasten. Fifi (mielessäni hihittelin hevosen nimelle joka kerta, kun joku sen sanoi) käveli rauhallisesti kahden punaisen hevosen välissä. Eetu sanoisi tässä vaiheessa takuuvarmasti että nyt pitäisi olla jonossa, mutta kieltämättä keskustelu kävi näin helpommin. Fifistä en tiennyt mitään, mutta Uuno oli kyllä sellainen tankki, ettei se lähtisi pakoon vaikka hirvi juoksisi tien yli sen turvan edestä. Inka oli oppinut luottamaan isoon punaiseen oriin, joten tamma tuskin häipyisi kun sen lauma oli täällä vaikka se jotain säikähtäisikin.

    Lenkin jälkeen kiinnitin Inkan käytävälle. Sain yllättyneitä katseita osakseni, sillä yleensä en pitänyt hevostani käytävällä kiinni. Mieluummin irti suulissa tai karsinassa, mutta tänään oli erityinen päivä, sillä olin varannut kunnaneläinlääkärin ultraamaan Inkan ja rokottamaan sen herpesvirusta vastaan. Olin pitänyt Inkan tiineyden niin salassa kuin vain suinkin olin voinut. Eetu toki tiesi, kun olin kysellyt mahdollisuutta pitää varsaa Hopiavuoressa. Nyt talli oli täynnä hevosten omistajia ja hoitajia, joten joku tulisi takuuvarmasti näkemään eläinlääkärin Inkan kimpussa.

    Kuten epäilin, eläinlääkäri käytyä ultraamassa Inkan, oli tiineyttä turha enää edes yrittää pitää salassa. Uutiset Inkan tulevasta varsasta levisivät kulovalkean tavoin ja pian sain onnitteluja, valtavan määrän kysymyksiä ja vaatimuksia näyttää isäorista kuva. Moni tunnisti Siriuksen hyppykuvista, sillä ori oli ollut vuoden 2016 Power Jump -voittaja. Alunperin ideanani oli etsiä koulupainotteinen ori Inkalle, mutta Sirius oli vienyt sydämeni ja sen edelliset varsat näyttivät upeilta. Kristiinan kautta pääsin juttelemaan orin omistajalle, joka oli suostunut astutukseen kohtuuhintaan. Kukaan ei oikeastaan ollut kyseenalaistanut Latvian matkaa, sillä reissasin Inkan kanssa muutenkin niin paljon. Päivän päätteeksi olin pakotettuna kirjoittanut Camillalle gramman tarkat ruokintaohjeet, vaikka ne oli jo päivitetty sekä Inkan kaapin oveen että ruokakuppiin. Inka ei ollut vielä paisunut ihan virtahevoksi, joten se näytti lähinnä lihavalta. Aika kamala ajatus.

    • #4335 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Mistä Eetu ei tiedä, se ei häntä satuta. 😀 Inka ei ole tottavie ainoa, joka ajattelee niin. Eetulta on välillä niiiiiin paljon helpompi saada anteeksianto kuin lupa! Mutta onkohan lie Heli nyreissään, kun maastolenkilläkin ajatus käy isännän nipottamisessa. 😀

      Tämän tarinan suuri uutinen on tietenkin Inkan tuleva varsa. Luulen, että olisin vielä enemmän innoissani, jos en olisi tiennyt varsasta ennen muita. Olen jo odottanut, koska paljastat asian, niin että pääsen kirjoittamaan siitä. Mulla on nimittäin taas pieni ja omasta mielestä viehättäväkin idea: toivottavasti ennätän toteuttamaankin sen ennen kuin pikkuinen syntyy! Mutta paitsi itse varsa, musta ihanaa tässä on isäoriin viittaaminen. Virtuaalihevosten kontekstissa yksi voitto tai yhdessä kisassa menestyminen ei tarkoita yhtään mitään, mutta hei, tarinamaailmassapa tarkoittaa. Power Jumpin voittaja on mun mielestä tarinatallien kontekstissa iso tekijä: ihan niin kuin Dressage Mastersinkin voittaja tätä nykyä. Sellaisen orin moni munkin hahmo olisi valinnut omalle tarinatammalleen.

      Varsan ohella Eira ja Santtu kiinnittivät tietenkin mun huomion. Vitsit kun näitä muiden tarinoita lukee, niin jokaisesta saa inspiä kirjoittaa itsekin. Haluaisin nyt kuitata kauheasti sen, että kun Heli on nyt suurin piirtein Eiran suurin idoli, niin totta kai se on jauhanut siitä Santullekin. Ja kenenkäs tulosta Eira nyt ilahtuisikaan enemmän kuin Helin? Tietenkin myös aina vähän säälin Eiraa, kun (luonnollisesti) sitä pidetään ihan hirveän rasittavana, vaikka oikeasti sillä on kaiken sen ärsyttävyyden alla hyvä sydän. Sitten Heli on kohdellut sitä jo tosi pitkään niin mukavasti, vaikka sen seura onkin varmana välillä raskasta.

      Mutta voi miten odotan näitä ekoja Hopiavuoressa syntyviä varsoja!! Vaikka Typy, Kerttu, Bee ja Hera olikin ihania viime kesänä, niin veikkaampa vaan että Flidan ja Inkan varsoista tulee ainakin yhtä ihania.

  • #4416 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Olin innostunut käyttämään suulia, vaikka nytkin kostea loskakelin tuuli vei kylmän luihin ja ytimiin ja aiemmin satanut lumi oli raskaan näköistä siellä, missä kävelijät ja hevoset eivät olleet survoneet sitä vielä lannan ja kuran väriseksi. Nuoska makasi tallin nurkalla ja haisteli silmät sirrissä tuulen mukanaan kuljettamia tuoksuja, kun minä hieroin Inkan punaista selkää kumisualla miettien, mitä tekisin tänään hevosen kanssa. Englantilaisraidallinen viltti makasi harjaussessiosta huolimatta tamman ristiselän päällä taiteltuna, sillä Inka vaikutti palelevan ihan niin kuin minäkin. Inkalla oli aina ollut niin ohut karva, että sitä olisi voinut luulla täysin klipatuksi, jos ei paremmin tiennyt.

    Minulla meni aikani ennen kuin huomasin, että meitä tuijotettiin. Eira kurkki tallin oven raosta ja punastui, kun tajusi minun nähneen hänet, mutta astui kuitenkin tallista ulos. Tyttö oli kovin hermostuneen oloinen. En ollutkaan aiemmin nähnyt häntä tällaisena.
    “Eiks Inka lähde mihinkään, kun se ei oo kiinni?”
    Katsoin hevosta, jonka riimunnaru roikkui sen kaulalla.
    “Ei se lähde, ellei jossain ole jotain tosi houkuttelevaa. Ruoka ja toiset hevoset yleensä houkuttelee, mutta nyt tuolla on kylmää ja märkää niin ei Inka tahdo sinne”, vastasin ja ojensin kumisukaa Eiralle. Hän otti sen vastaan, tervehti hevosta ja kiersi sen toiselle puolelle hinkuttamaan vasenta lapaa sualla.
    “Uuno lähtis ihan takuuvarmasti ettimään ruokaa jos sen päästäs irti.”
    “Sellaisia hevoset on. Sun pitää tehdä itsestäsi houkuttelevampi kuin heinästä niin Uuno tulee sun luokse. Hevoset on opportunisteja.”
    “Oppo-mitä?”
    “Opportunisteja. Sellaisia, että ne hakeutuu paikkaan, josta on eniten hyötyä. Ne menee katokseen, jos sataa ja tulee semmoisen ihmisen luokse, jolta saa eniten herkkuja.”
    “Tykkäisköhän Uuno jos mä toisin sille porkkanaa aina kun meen hakemaan sen tarhasta?”
    “Mä ainakin tykkäisin hirveesti jos sä tulisit putsaamaan noi suitset loppuun”, kuului uusi ääni tallin ovelta. Nuoska ja Inkakin käänsivät päitään katsoakseen tarkemmin Noaa, joka oli tupsahtanut oven rakoseen. “Ei kai yhen kysymyksen kysymisessä mee näin pitkään, vai aatteliks sä että mä putsaan Uunon suitset sun puolesta?” Noa kohotti toista kulmakarvaa ja nyki paitaansa alemmas kylmän tuulen vuoksi.
    “Ai sulla oli kysymys? Mitäs?” kurkkasin Inkan yli Eiraa, joka oli punehtunut taas eikä suostunut katsomaan minua silmiin.
    “Joo, me tässä vähän juteltiin”, Noa virnisti silmät sirrillään. “Mutta kai me nähdään tässä harvinaislaatuinen ujosteleva Eira, että ei kai oo hävitty vielä mitään.”
    “Mä en ujostele!” tyttö kajautti niin että Inka kavahti vähän. Hän mutisi anteeksipyynnön hevoselle ja laski kätensä sen kyljelle. “Mä vaan aattelin…”
    “Aattelit mitä? Äkkii nyt, tääl tulee kylmä!” Noa hoputti kietoen kätensä ympärilleen.
    “No kun Sanni sai ihan oikean valmentajan tunnin… Ni mä aattelin että jos sä Heli oisit voinu opettaa mua vähän…” Eira mutisi niin hiljaa etten meinannut saada selvää. Minusta tytön ujous oli hiukan huvittavaa, mutta myös varsin ymmärrettävää.
    “Mä kyllä käyn Riitalla ratsastustunneilla, mutta se on vaan kerran joka toinen viikko! Ja mä oon oppinu ihan hirmuisesti niin nyt oon varma että osaan enemmän ku viimekerralla ku opetit ja mä lupaan kuunnella ja tehdä tosi tarkkaan ja-”
    Keskeytin tytön puheripulin nostamalla käteni ylös. Ovi tömähti, kun Noa pakeni säätä takaisin sisätiloihin.
    “Kyllä mä voin sua neuvoa. Uunollako aattelit vai…?”
    Eira katseli taas varpaitaan ja raaputti Inkaa kädellään, joka lepäsi hevosen kyljellä yhä. Arvasin heti, mistä kiikasti.
    “Käy putsaamassa ne Uunon suitset ja kun oot valmis, hae Inkalle satula ja suitset. Muista oma kypärä kans”, vinkkasin Eiralle silmää ja nappasin viime hetkellä minulle viskatun kumisuan. Tallin puolelta ehti kuulua vielä innokas “kiitos”-kiljaisu, ennen kuin ovi tömähti kiinni. Minulla taisi olla niin sanottu “soft spot” Eiraa kohtaan.

    Eira oli saanut ihan itse varustaa Inkan ja tarkkaan hän olikin kaiken asetellut. Enkkuvilttikin lepäsi vailla ruttuja Inkan selässä tammaa lämmittämässä. Minun tarvitsi oikeastaan vain neuvoa laittamaan satulavyötä normaalia löysemmälle ja vastailla kysymyksiin. Maneesiin mennessä Noa liittyi joukkoon. Takkiin puettu Mielikki haukahti päätalon terassilta sen näköisenä, ettei se tahtonut kuraan juoksemaan, mutta Nuoska sai sen innostumaan hippaleikkiin. Maneesiin en kuitenkaan koiria päästänyt, vaan ne saivat jäädä pihalle juoksemaan. Eetu varmaan pistää ne takapihalleen ja näyttää tuimalta, mutta tuskin sanoo mitään.

    “No nyt on prinsessalla prinsessahevonen!” Noa naureskeli, kun Eira oli kiivennyt jakkaralta Inkan selkään. Eira imitoi papupataa koko ajan, mutta ihme kyllä hiljeni aina, kun näytin siltä, että minulla saattaa olla asiaa.
    “Inka on kyllä ihan oikea prinsessahevonen!” Eira raaputti punaista hevosta lyhyeksi leikatun harjan juuresta. “Ja sen varsasta tulee ihan varmasti yhtä hieno!”
    “Toivotaan että vielä parempi”, hymyilin ja taitoin enkkuviltin Inkan ristiselälle. Olkoon siinä alkulämmittelyjen ajan. Eira muisti hienosti alkulämmittelyjen rutiinin. Olin tosin nähnyt hänet kerran jos toisenkin maneesin katsomossa katsomassa kun ratsastin, joten en yllättynyt, kun hän koitti matkia tapaani taivutella Inkaa.
    “Paina ihan kevyesti ulkopohkeella, kun taivutat sisällepäin ja nosta ulommaisen käden nyrkki suoraan.” Inka reagoi tuttuun apuun nopeasti ja asettui rennommin.
    “Katso aina sinne, minne haluat mennä. Kyllä se Inka pysyy siinä jalkojen välissä vaikka sitä ei tuijota.” Eira korjasi asentoaan. “Jos katsoo alaspäin, koko yläkroppa valuu eteenpäin ja sitten istuu epätasaisesti.”
    Eira oli yllättävän tarkka, kun hän jaksoi keskittyä. Ohjeet annoin silti yksi raaja ja asia kerrallaan, sillä tiesin kokemuksesta, että yhtä ohjetta kerrallaan on helpompaa noudattaa. Ratsukko teki voltteja, ympyröitä ja kahdeksikkoja omassa rauhallisessa tahdissaan eikä minun tarvinnut neuvoa juurikaan. Inka näytti melko tyyneltä ja keskittyi normaalia pienempään ja äänekkäämpään ratsastajaansa, vaikka välillä se katsoi minuun kuin ohjeita pyytäen. Koitin seistä mahdollisimman neutraalissa asennossa ja seurata lähinnä Eiraa. Inka kyllä osasi ja teki.
    “Sehän osaa ratsastaa! Ei Uunon selässä taidot näy niin hyvin, kun se puksuttaa vaan menemään”, Noa tuumi nojaillen katsomon reunakaiteeseen.
    “Kyllä Eira osaa, kunhan jaksaa keskittyä ja miettiä omaa tekemistä. Säännöllisempää opetusta, niin tytöstä voisi tulla oikein mainio”, pohdin ääneen ja näin silmäkulmastani, kun Noa vilkaisi minua.
    “Sä kuulostat siltä että aiot alkaa valmentaa tota papupataa ihan oikeesti.”
    “En kyllä oo ajatellu alkaa valmentaa, mutta kyllä se aina joskus on kutkuttanut takaraivossa…” Eira ravasi hieman epäsymmetrisellä pääty-ympyrällä keventäen. En tiennyt oliko se tuuria vai taitoa, mutta hän kevensi aina oikeassa rytmissä. Noa hymähti jotenkin hyväksyvän kuuloisesti, kuin antaakseen siunauksensa ajatukselleni.

    Sitten kuulin ensimmäisen varoitusäänen. Ikäänkuin kevyt rohahdus katossa.
    “Eira! Siirrä käyntiin ja ota harjasta kiinni!”
    Juuri kun Eira oli käskyni mukaan saanut tehtyä, painava lumilaatta lähti liikkeelle katolta ja Inka otti jalat alleen. Tiesin sen tulevan minun luokseni, joten huusin ohjeita Eiralle.
    “Istu suorassa! Istu suorassa! Se pysähtyy kohta!”
    Silmät lautasen kokoisina tyttö istui parhaansa mukaan ja rutisti puolipitkiä ohjia ja harjatuppoa käsissään rystyset valkoisina, kun hevonen nelisti maneesin katsomopäätyä kohti. Muutama askel ennen minua Inka iski jarrut pohjaan. Eira horjahti eteenpäin, mutta ei pudonnut, kun ei nojannut eteenpäin. Inka tanssahteli hetken paikallaan, mutta seisahti sitten, kun Eira ei painostanut sitä nykimällä ohjista eikä katolta pudonnut enempää lunta.
    “Ootko ok?” Noa kysyi. Hän oli noussut seisomaan ja näytti valmiilta hyppäämään maneesin puolelle, jos tarvis olisi.
    “Joo, oon. Kiitti kun varotit, oisin varmaan pudonnu muuten”, Eira tuumasi hieman vapisevalla äänellä, mutta rentoutui istumaan takaisin satulaan kunnolla. “Inka on hirmuisen vauhdikas. Ei Uuno ikinä säikähtele mitään. Se ei hyppää vaikka koirat haukkuis ja juoksis sen jaloissa ja…” Puhuminen taisi olla Eiran tapa lievittää jännitystä ja rynnistyksen aiheuttamaa adrenaliiniryöppyä, joten annoin hänen puhua samalla kun ohjasin hänet kävelemään uralle ja tekemään voltteja ja taivutuksia jälleen.
    “Haluutko vielä ratsastaa? Ei säikäyttäny Inkan oikut liikaa?” kysyin tytöltä, joka alkoi pikkuhiljaa rauhoittua ja keskittyä tekemiseen jälleen.
    “Joo, kyllä mä haluan, jos vaan saan vielä!”
    “Kyllä sä saat. Ootko jo pohkeenväistöjä tehny siellä ratsastuskoululla?”
    “Me tehtiin vähäsen, mutta se poni, jolla mä ratsastin, ei oikeen halunnut tehdä mun kanssa yhteistyötä.”
    “No Inka tekee sun kanssa takuuvarmasti hommia, jos vaan seuraat mun ohjeita. Kerääpä niitä ohjia vähän kireemmälle. Siten että sulla on juuri ja juuri tuntuma suuhun.”

    Neuvoin Eiralle pohkeenväistön avut kädestä pitäen, varmistin että hän ymmärsi ja sitten kävelin takaisin katsomopäätyyn pitkän sivun uran loppuun.
    “Pyydä Inkaa väistämään sen uran mukaisesti. Takapää uralta pois ja asetus eteenpäin.”
    Aluksi Inka oli hiukan hämmentynyt ohjeista ja kiemurteli, mutta kun Eira sai ajatuksensa oikeaan suuntaan, punainen hevonen asettui oikeaoppisesti ja väisti hyvin kevyen näköisesti. Korkeasti koulutetulla puoliverisellä oli kenties hieman erilaista ratsastaa kuin ratsastuskoulun opetusmestariponilla. Molemmissa oli hyvät puolensa. Kun suoralla väistäminen sujui hyvin sekä käynnissä että ravissa ja ratsukon molemmat osapuolet olivat kalabaliikista ja kauhistuksen kanahäkistä päässeet yli, kehotin Eiraa siirtymään isohkolle voltille ja kokeilemaan pohkeenväistöä siinä. Vilkaisin Noaa, joka oikeastaan näytti melko kiinnostuneelta, vaikka voisin lyödä vetoa, että hänen kaltaisensa ratsastaja osasi nämä perusasiat kuin omat taskunsa. Eira alkoi kaiketi väsyä, sillä Inka tarvitsi kaarella väistäessään enemmän tukea ja tyttö valui jälleen tuijottelemaan alaspäin. Päätin lopettaa hyvään kokemukseen.
    “Nyt näyttää hyvältä, joten päätetään pohkeenväistöt siihen. Mites olisi jos ottaisit pari laukkakierrosta vielä lopuksi? Anna vähän ohjaa ja selkeät avut.”
    Eira nyökkäsi hiukan jännittyneenä, mutta teki kuten käskin. Inka nosti oikean askellajin terävästi, sillä ratsastaja taisi hiukan liioitella selkeiden apujen suhteen. Eira nousi käskemättä jalustimille kevyeen istuntaan luultavasti siksi, että Inkan laukka on aika terävää ja hankalaa istua, vaikka se näytti ulospäin pehmeältä ja miellyttävältä. Olin itsekin tuskaillut asian kanssa ties kuinka pitkään. Leveä vauhdin huuman hymy Eiran kasvoilla kuitenkin pyyhki vakavamman sävyiset ajatukset muualle.

    Kävelymatka talliin sujui äänekkäissä tunnelmissa, kun Eira selitti kaiken ratsastaessa tapahtuneen Noalle, vaikka hän oli ollut katsomassa koko showta. Talliin päästessään tyttö näki Santun ja oli jo aloittamassa koko selitystään alusta, kun muistutin häntä Inkan hoidosta. Varusteita pois ottaessaan ja tamman jalkoja kylmätessään Eira intoili seuraavaa ratsastustuntiaan ja jokainen, joka sattui hänen tielleen, sai kuulla, miten hän oli saanut laukata Inkalla. Laukata! Uskotteko te!? Minusta Eiran innostus oli hauskaa. Toivottavasti hän jaksoi innostua monista asioista samalla energialla ja pitää sitä yllä. Olin mielelläni mukana, jos saisin tämän liekin pidettyä hengissä.

    Ennen kahville menoa hain Nuoskan Eetun takapihalta ja tupaan saapuessani sain tuiman katseen isännältä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Aivan kuten epäilinkin.

    • #4417 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      On kyllä niin kiva, kun Heli jaksaa Eiraa ja vieläpä niin paljon, että antaa oikein tunteja omalla hevosellaan. Teksti oli tosi helppolukuista ja niin monipuolista, kun oli kuvausta niin ratsastuksesta kuin eroavaisuuksia eri hevosista ja vieläpä useampi hahmokin otettu mukaan.

    • #4425 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Olen joulun ajan oikeastaan vain tutkaillut Hopiavuorta kännykällä, kun näen perhettä niin harvoin, ettei viitsi olla koneella kuin nopsasti. Silti olen ehtinyt lukemaan tämän tarinan niiiin monta kertaa jo. Tästä tuli yksi suosikeistani, eikä se johdu edes siitä, että siinä on niin paljon mun hahmoa. Vaikka Eiran tilalla olisi kuka tahansa vastaava tyyppi, tykkäisin tästä ihan yhtä paljon.

      Ensinnäkin, ei vitsi miten kiva Heli on Eiralle. On ollut jo kauan. Jauhan aina vain sitä, että välillä Eira on raskas, mutta silti se on kiltti tyttö ja ansaitsee hyvää. Ja toisaalta miksei Heli olisi sille kiltti: Helihän on Eiran idoli, niin ettei Eira ainakaan ikinä sen silmille hyppisi (ellei suutu lopulta taas jostain…). Eikä kivaa ole vain se, miten Heli suostuu Eiran kanssa ottelemaan ja alussa on niin mukava, vaan etenkin se, miten hän erityisesti Inkan säikähdettyä oikeasti ymmärtää Eiraa. Onhan Heli nuorien kanssa tekemisissä jatkuvasti töissään ja vaikka mitä, mutta ei kaikkia opettajia oikeasti kiinnosta. Eikä opettajuus tee automaattisesti ihmisestä hyvää ihmistuntijaa tai empaattista.

      Sitten toisekseen, sanoin Sannin tarinan kommentissa, että häneltä Eira sujuu hyvin, mutta niin sujuu sinultakin. Eiran ujostelua ei ole ennen nähty, mutta silti se tuli niin luonnostaan, että sellainen sen täytyy välillä olla. Sehän on ihan loogista. Just nyt Heli on Eiran mielestä maailman viisain hevosihminen ja osaa ja tietää kaiken, ja lisäksi Inka on sellainen Oikea Puoliverinen, jonka Eira haluaisi itselleenkin. Tietenkin häntä hirvittäisi kysyä Helin kaltaista suurmestaria yhtään mihinkään, saati sitten Inkan kaltaista hevosta, jonka hän käsittää omassa maailmassaan varmasti mittaamattoman arvokkaaksi ja Uunoon verrattuna kamalaksi etuoikeudeksi. Erityisen hyvin olet saanut kiinni siitä, että vaikka Eira on nokkava ja on tosi olevinaan jonkun Sannin tai Hellon kanssa, oikeasti hänelle ei ole mikään ongelma myöntää, ettei hän osaa paljoa tai saa esimerkiksi tarpeeksi ratsastustunteja. Eira tietää itse aika tarkasti tasonsa ja Uunonkin tason, vaikka olisikin kernaasti mestari.

      Inka on kyllä yksi mun suosikeista. Mulla (ja mun hahmoilla) on joku juttu ruskeisiin puoliverisiin, jotka on päästään terveitä ja muutenkin ihan tavallisia kivoja hevosia. Kun virtuaalimaailmassa hevonen voi olla helposti ihan millainen tahansa, hyvin harvalla loppujen lopuksi on näitä Inkoja ja Jusseja ja sellaisia, joita oikean maailman harrastajilla yleensä on. Sellaiset hevoset tekee spesiaaliksi erikoisen värin tai GP-suoritusten ja muun sijaan niiden omistajan suhtautuminen niihin, ja Helin suhde Inkaan (ja Nuoskaan myös) on uniikki.

      Pointsit vielä siitä, miten Heli hieman naljailee Eetulle ajatuksissaan. :DD Voi kyllä munkin ajatukset menisivät varmasti samoja ratoja sen myyräepisodin jälkeen, jos tilanne olisi Eetu vastaan minä ja mun koirat. Sen, reppanan, tapa huolehtia turvallisuudesta on välillä aika rasittava ja sen moraalikin on joissain asioissa ärsyttävä.

      Tämä oli niitä tarinoita, joiden olisin toivonut jatkuvan vielä viisisataa sivua lisää. :DD

  • #5057 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kaikki muut intoilivat Tie tähtiin -cupin alkamista. Minäkin olisin kieltämättä halunnut osallistua jompaan kumpaan helpoista koululuokista, mutta valitettavasti tai vähemmän valitettavasti ratsuni oli muuttunut jumppapallon muotoiseksi alkuvuoden aikana. Se oli paisunut niin järkyttävän kokoiseksi että eläinlääkärin ultrasta huolimatta epäilin siellä olevan kaksi varsaa. Aitaan nojaillessani mallailin Inkaa kännykän ruudulla jotakuinkin kuvan keskelle. Vielä muutama kuukausi ja tamma poksahtaisi ihan takuuvarmasti. Sieltä olisi tulossa valtava varsa ja se oli ihan eläinlääkärin tuumaama fakta. Ori todennäköisesti, oli eläinlääkäri sanonut ottaessaan ruokintalistan, jota olin tyrkyttänyt hänelle tarkastettavaksi. Kivennäisen määrää sai kuulemma lisätä. Pitääpä se tässä kohta käydä muuttamassa ohjeisiin ja muistuttaa Camillaa. Camilla varmasti pistäisi tiedon eteenpäin Eetulle sun muille. Varmaan olisi myös hyvä laittaa teippi karsinan oveen huomauttamaan ruokinnan muutoksesta. Otin kuvat hyvällä hetkellä, sillä Inka päätti käydä tarhan mutaiseen peränurkkaan piehtaroimaan. Punainen hevonen muuttui vauhdilla liejunruskeaksi, sillä en ollut pukenut sitä loimeen. No, olipa sitten myöhemmin puunattavaa, pohdiskelin ja tuuppasin itseni aidalta seisomaan.

    Inkatiine

    Talliin astuessani puhtaan heinän tuoksu tunkeutui nenääni. Tervehdin käytävällä pyöriviä Noaa ja Santtua ja suuntasin satulahuoneeseen. Sonjan jättämä laatikko “ota tästä” -viesteineen makasi lattialla seinän vieressä. Lempeän sininen satulahuopa kurkisti suojien alta ja vangitsi katseeni. Miksi Sonja oli sen pois laittanut? Sehän näytti upealta Salierin selässä! No mutta jos Sonja ei sitä halunnut niin minä ottaisin sen. Satulavyön lenkin saumassa oli joku lanka hiukan repsallaan, mutta sen korjaisi helposti. Taputtelin huovasta suurimmat roskat ja pölyt ja rullasin sen Inkan kaappiin muistutukseksi että se pitää viedä kotiin korjattavaksi ja pestäväksi. Sitten keskityin lukemaan ja muokkaamaan Inkan ruokintaohjeita hyräillen hiljaa Beast in Blackin Blind and Frozen -kappaletta. En huomannut kun huoneen ovi kävi ennen kuin minua taputettiin olkapäälle. Hetkellisesti sydän hyppäsi kurkkuun ja meinasin kaatua kun käännyin vauhdilla ympäri.
    “Oho, ei ollu tarkotus säikäyttää!” Nelly nosti kätensä ylös ja otti askeleen taaksepäin. “Sä oot vaan vähän tiellä. Mun pitäs päästä tohon Cozminan kaapille.” Nainen osoitti Inkan kaapin yläpuolella olevan kaapin ovea.
    “Okei”, mutisin ja nousin ylös Inkan vihkosen kanssa. Nellyn naama venähti.
    “Onks sulla kaikki ihan ok? Sä oot ollu aika vähän tallilla viime aikoina”, hän kysyi avatessaan kaapin.
    “Mulla on kaikki ihan hyvin, kiitos kysymästä”, vastasin ehkä vähän kireämmin kuin oli tarkoitus. Halusin nipistää itseäni. Olin vannonut itselleni olevani normaalisti ainakin Nellyn ja Eetun edessä, mutta se ei ollutkaan ihan niin helppoa. Ei ollut helppoa, vaikka olin nämä samat tunteet käynyt läpi aiemminkin.
    “Ootko varma? Jos sulla on jotain mielen päällä niin mä kyllä kuuntelen ihan mielelläni.” Hän kolusi kädellään kaapin sisältöä ja sulki kaapinoven heitettyään irtonaiset ohjat olalleen. Vedin henkeä ja koitin sulattaa kasvoille jähmettyneen ilmeen pois.
    “Joo, mä oon ihan okei. Vähän stressiä vaan tän… etäopetushomman kanssa”, heitin ilmoille ensimmäisen tekosyyn, joka päähäni tupsahti. En tulisi koskaan kertomaan Nellylle että hän olisi osasyyllinen kurjaan olooni. Niin ei tehdä toisille, varsinkaan kun minun tilanteeni ei ollut Nellyn vika vaikka olisin kuinka halunnut häntä syyttää. Koitin hymyillä naiselle. Hän hymyili takaisin.
    “No hyvä! Jos haluut purkaa joku kerta niin mä oon täällä melkeen aina. Mennään vaikka maastolenkille joku kerta!” Ja sitten hän heilautti kättään ja lähti. Minä jouduin sulkemaan silmäni hetkeksi ja vetämään henkeä pariin kertaan. Tässä pitää varmaan kohta alkaa harkitsemaan ammattiavun hankkimista.

    • #5058 Vastaus

      Hello
      Osallistuja

      SE ON LAAJA TAMMA!!!!
      Kommentoin kyllä kunnollakin vielä.

    • #5062 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Härregud, se tosiaan on kuin jumppapallo! Ihan huippu hieno kuva niin tekniikaltaan, kuvakulmaltaan ja aiheeltaan 😀 Tykkäsin kovasti lukea Helin pohdintoja, tuliskohan noin valtavasta massusta jopa kaks varsaa? Ihanasti myös huomioitu tuo Sonjan tarina ja ”saa ottaa”-loota. Mulle tuli kuitenkin kauhean ”kaksjakoset” fiilikset tästä tarinasta, toi Inkan kuva ja pian syntyvä varsa sai hymyn huulille. Mut sitten toi kohtaaminen Nellyn kanssa satulahuoneessa, miten haluisinkaan vaan rutistaa Heliä ja luvata että kyllä se siitä helpottaa. Hyvin kirjoitettu tarina kokonaisuudessaan, mä jään mielenkiinnolla seurailemaan miten Helin fiilikset kehittyy. Ja koitampa ujuttaa naisen omaan tarinaan myös mukaan!

    • #5116 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Okei, nyt on aika kommentoida kunnolla. Mutta ensin sanon uudestaan, että

      SE ON LAAJA TAMMA!!!

      koska en voi muuten tarpeeksi painottaa tätä asiaa.

      Luin ensimmäisen kerran tarinan alun ja lopun niin kuin Agnes, että keskellä on iso tunnelmanmuutos ja asennonvaihdos. Kun luin uudelleen ja osaan odottaa loppua, eipä olekaan. Se tunnelmanmuutos taisi johtua vain musta lukijana. Olen oppinut siihen, että varsanodotustarinat on ihania ja söpöjä ja ihania ja kivoja. Missään vaiheessa Heli ei kuitenkaan alussa ilmaise tuntevansa iloa tai innostusta, tai ylipäätään yhtään mitään. Hän tuo ilmi, että varsa on odotettu, mutta ei muuta. Uudelleen luettuna luen alunkin apaattisena.

      Toki Helillä on elämässään muutakin sisältöä kuin hevoset, Nelly ja Eetu, joten alun apaattisuus voi olla mitä vain. Vaikka työstressiä. Etäopen päivät venyvät helposti piiiiiiiitkiksi. Kohtaamisessa Nellyn kanssa Helin mieliala kuitenkin rysähtää alas. Vaikka nellyajatuksia ei ajattelisikaan pitkin päivää, kai se nyt mielen matalaksi vetää, kun joku ääliö oikein naamaa vasten hieroo hyväntuulisuuttaan ja on vielä empaattinenkin, vaikka saisi kernaasti palaa Helvetissä.

      Mutta voi vitsi Heli, kun joku hänelle kertoisi, että hänen reaktionsa ja ajatuksensahan ovat ihan normaaleja. Pataan ei ketään saa vetää, mutta vihainen saa olla!

  • #5794 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Välillä vähän tekstiä tännekin ^^’

    Inka käveli vierelläni kärttyisen oloisena tallin suuntaan. Se oli viimeisen viikon kiukutellut ja ollut muutenkin huonon oloinen. Eläinlääkärikin oli sen käynyt tarkastamassa toissa päivänä, mutta mitään vikaa ei ollut löytynyt.
    “Voipi olla liitoskipuja tai sen semmoosta, kun tuo sen maha on nuin valtavaks kasvanu. Iso varsa tulossa. Tuskin se on mittään sen vakavempaa, mutta seuraileppa”, oli eläinlääkäri todennut ja lopuksi meinannut saada kaviosta, kun epähuomiossa taputti Inkaa kyljelle vähän liian rajusti. Vilkaisin suulin ovesta sisään, enkä nähnyt kenenkään hevosta käytävällä, joten sidoin omani löysällä narulla vain yhdelle puolelle käytävää. Minun mielestäni hevosen pitää voida kääntää päätään, jos se niin haluaa. Haettuani harjapakin käytävän reunalle, valitsin kovan pölyharjan ja aloin harjata punaisen tamman kaulaa. Hetken päästä se sulki silmänsä ja alkoi huokaisten lepuuttaa vasenta takajalkaansa. Minuun tamma onneksi luotti sen verran, ettei sen tarvinnut alkaa kovin roisia eleitä näyttämään, kun jo ymmärsin, ettei ole kivaa. Kaviot se antoi minun puhdistaa ilman suurempia ongelmia, kunhan en roikottanut niitä ilmassa liian pitkään. Eipä sillä, ei niissä ollut juurikaan puhdistettavaakaan, kun kenkiä ei Inkalla ole ollut kahdeksaan vuoteen.

    “Oi, meidän äkäinen tammamamma on täällä hoidossa!” kuului Sonjan ilahtunut ääni. “Suakaan ei oo Heli näkynyt täällä juurikaan.”
    Suoristin selkäni nähdäkseni naisen Inkan selän yli.
    “Juu, ollaan Inkan kanssa lähinnä nyt kävelty tuolla metsäpoluilla, niin ei tule tässä tallilla oltua juurikaan. Ja sä kyllä tiedät, etten mä tuvassa käy enää, ellei ole pakko”, melkein kuiskasin viimeisen lauseen ja käännyin pudottamaan kaviokoukun harjapakkiin noukkiakseni pehmeän harjan sen tilalle.
    “En mä sillä, että tupaan saakka pitäis mennä, mutta voitas kyllä käydä joskus maastoilemassa yhdessä. Jos sun punainen rantapallo jaksaa vielä kävellä”, Sonja käveli lähemmäs ja virnisti minulle. Hän tervehti Inkaa koskettamalla sen lapaa ja tarjosi sitten kättään haistettavaksi. Inka huokaisi uudestaan ja jatkoi sitten päänsä roikottamista niin, että Sonja pystyi raaputtamaan sitä harjamarrosta.
    “Kyllähän Inka jaksaa kävellä. Se vaan on sattuneesta syystä vähän hidas tällä hetkellä”, hymyilin naiselle takaisin.
    “Ei kai”, Sonja nauroi. “No mutta kävelemisestä puheen ollen, voisitko sä ratsastaa ylihuomenna Salierilla jonkinlaisen kevyen koulutreenin? Lähinnä aattelin jotain eteenpäinpyrkimystä ja pehmeyttä ja sen sellaisia juttuja, mutta itse en nyt ehdikään, kun tuli työjuttuja tielle.”
    Aloin harjata Inkan lapaa. “Kyllä mä voin ratsastaa, tietysti.”
    “Hienoo, kiitos hurjasti! Salierilla on ollu vähän nyt rauhallisempia päiviä niin sillä saattaa olla virtaa. Ota varovasti niin et loukkaa itteäs.”
    “Kieltämättä ois kurjaa nyt heittäytyä hevosen selästä ja olla sitten sairaalassa tai kotona sairastamassa, kun Inkakin varsoo kohta.”
    “Millon sillä muuten on laskettu aika?”
    “On tässä vielä ainakin kuukausi aikaa, kun laskettu aika ois vasta kesäkuun kymmenes. Mä tosin en kyllä usko, että tämä tiineys menis kesäkuun puolelle. Kato nyt tätä tankkeria”, ojentelin käsiäni osoitellen jäätävän kokoiseksi pullistunutta Inkaa. Oli rajoilla, ettei sen maha ollut yhtä iso kuin Flidan, ja Flida sentään varsoi kaksi vauvaa. Jos kunnaneläinlääkäri tekisi toisen virheen ultraamisen suhteen niin houkuttelisin takuuvarmasti Noan tekemään minun kanssani valituksen kunnalle. Ja onnittelisin Eetua onnekkaimmasta tallista ikinä. Ehkä.
    “Sano mun sanoneen, sieltä tulee ori ja iso semmoinen. Mä väittäisin kans että se varsa tulee olemaan enemmän isänsä kuin Inkan näköinen. Tuli selailtua kuvia Exitus Spirituksen muista jälkeläisistä ja ne on kaikki kirjavia. Pohjaväri vaan vaihtelee.”
    “Mä oon sillä tavalla ihan hiljaa mielessäni toivonut, että siitä tulis kirjava”, pohdin ja siirryin harjaamaan Inkan selkää. Tamma luimisti vähän, mutta ei tehnyt mitään sen kurjempaa.
    “Mä kuule lyön vaikka Salierista vetoa että se varsa on kirjava”, Sonja hymyili vähän vinosti. Sellaista aitoa ja sievää puolikasta virnistystä, joka kimmelsi myös naisen silmissä.
    “Et sä oikeesti lyö Salierista vetoa, mut lyödään vaikka kympistä vetoa. Inkan emälinja on ollut pelkkää rautiasta jopa niin sanotuista varmoista erikoisvärisistä. Mä voitan, jos tää varsa on yksivärinen ja sä jos siitä tulee kirjava. Sanotaan vaikka vielä että epävarmassa tilanteessa geenitestataan kirjavuuden varalta”, ehdotin toiselle.
    “That’s a deal”, Sonja tuumasi ja kurotti Inkan selän yli kättelemään minua. Hän ei ehtinyt kunnolla ojentamaan kättään ennen kuin Inka kääntyi salamannopeasti ja näykkäsi naista olkavarresta ja tuuppasi minut itsensä ja karsinan seinän väliin. Sonja väisti yllättävän vauhdilla pidellen kättään, ja heti kun hän väisti, myös Inka siirtyi minusta poispäin päästäen minut vaihtamaan puolta. Harvoin pidin kättäni Inkan lautasilla, kun kiersin sen takaa, mutta nyt ehkä ei ollut sopiva tilanne ottaa riskejä.

    “Sattuiko pahasti?” kiirehdin kysymään Sonjalta, jonka kasvot olivat vääntyneet kivusta irvistykseen.
    “Otti se aika kovaa. Mikä ihme sille tuli?”
    “Ota sitä takkia vähän pois niin katotaan millanen jälki tuli. Inkan maha on ollut tosi arka viimesen viikon ja kaikki kosketus on ikävää sen mielestä. Sä taisit vähän yllättää sen”, selitin samalla, kun Sonja pujotti kipeän kätensä takin hihasta pois. Hänellä oli takin alla t-paita, joten punaiseksi muuttuneet hampaanjäljet loistivat muutoin vaaleasta ihosta kovin selkeästi.
    “Voi ei, anteeks. Mun olisi pitänyt varoittaa sua etukäteen”, puhisin ja vääntelin käsiäni tietämättä mitä tehdä. Silmäkulmastani näin miten Inka kääntyi katsomaan meitä, mutta palasi sitten lepuuttamaan vasenta takajalkaansa.
    “Älä, älä nyt. Mun olis pitäny tietää paremmin kuin alkaa kurottelemaan tiineen tamman yli”, Sonja ähkäisi ja koitti vähän hieroa kipeää kohtaa, säpsähti ja jätti ruhjeen rauhaan.
    “Tohon tulee ihan hirveä mustelma”, totesin ilmiselvän asian ääneen.
    “Niin tulee, mutta ei voi mitään. Ei se ainakaan tunnu siltä, että jotain ois rikki. Pahin kipu alkaa vähän helpottaa”, Sonja käänteli vähän kättään.
    “Oiskohan tuvassa joku kylmäpussi tai ainakin pakasteherneitä tai jotain tohon niin ei tulis semmosta kämmenen kokoista mustelmaa?”
    “Joo, mä lähen samantien”, nainen kääntyi kohti ulko-ovia. Ovilta hän huikkasi vielä “muista sitten se Salierin liikutus ylihuomenna!” ja näytin hänelle yläpeukkua hymyillen vaisusti. Kun ulko-ovi oli kolahtanut kiinni, palasin Inkan puoleen, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja lysähdin huonoon ryhtiin.
    “Voi Inka. Miksi pitää kiukutella niille muutamalle ihmiselle, jotka jaksaa sietää mua? Ei haittais vaikka oisit niitä kohtaan kiva ja hyvä”, juttelin tammalle samalla kun raaputin sitä säkästä. Inka katsoi minua yhdellä silmällään sen oloisena, että katsotaan sitten, kun varsa on pihalla.

    • #5795 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Voi Inka, minkä teit! No, onneksi Sonja on kovempaa tekoa eikä ole yhdestä näykkäisystä millänsäkään. Kantavalle tankkerille tammalle sallitaan pienimuotoinen äreys.
      Salaa kuitenkin vähän odotin että se varsa syntyisi jo ja olin innoissanut kun näin että tänne on tullut tekstiä.

    • #5814 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Auuuuts Inka on ollut jo kauan niin iso että ihan häjyä tekee! Oikeassa elämässä mun ainakin käy niin sääliksi niin koiria kuin hevosiakin kun niillä on tosi paljon vauvaa mahassa. Niistä ei vaan voi tuntua mukavalta! Erityisesti hevosilla taitaa olla vielä hankalampaa, kun koko ajan pitää oikeastaan jalkeilla olla. Pakoeläimen luulisi olevan vaikeampaa rentoutua ja oikaista kyljelleen, kun koiramammat on mulla aina selällään ja kyljellään kainalossa köllöttämässä ja haluaa että sivelen niiden vattaa säälivästi. En yhtään siis voi Inkaa syyttää, kun on vähän krätyinen olo ja se päättää haukata Sonjaa, vaikka olisi kuinka väärin purra! Onneksi Sonja ei niin pienestä säikähdä, vaikka pala lähtee käsivarresta. 😀

      Inkan ja Flidan varsat on kyllä jänniä molemmat. En ole ikinä odottanut minkään oman heppani varsaa näin tosi kovasti!

  • #5855 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    14.5.2020
    Olin viimeistelemässä Inkan loimen viikkaamista tamman karsinan edessä, kun huomasin hevosen olevan kovin levoton ja näykkivän kylkiään. Hetkeksi jähmetyin täysin ja jäin tuijottamaan karsinassa ympäri pyörivää hevosta. Nytkö olisi H-hetki käsillä? Taittelin loimen loppuun ja pujotin sen karsinan ulkoseinässä olevalle tangolle roikkumaan. Sitten jäin seuraamaan vähän sivusilmällä Inkan puuhia. Punainen hevonen kuitenkin rauhoittui pian syömään heiniään eikä näyttänyt minkäänlaisia muita alkavan varsomisen merkkejä. Sen utareetkaan eivät olleet juuri turvonneet eikä niissä ollut vahatippoja, joten jätin tamman rauhaan. Vielä ennen lähtöäni kävin vilkaisemassa Inkaa, mutta tamma vain torkkui takamus minua kohti. Kukaan ei näin myöhään ollut enää tallissa, joten en huomannut mainita kenellekään Inkan käytöksestä mitään. Nuoska hyppäsi mielellään auton etupenkille ja käpertyi siihen nukkumaan. Auton kello näytti kymmentä vaille yhtätoista.


    15.5.2020
    Seuraavana aamuna Inka oli hyvin normaalin oloinen. Se oli yhä äkäisellä tuulella, eikä se halunnut että kukaan koski sen mahaan. Se ei halunnut edes pitää loimea vaan oli onnistunut repimään niistä kaksi rikki. Kai ne puristivat liikaa. Tamma kävi mielellään pienellä ja rauhallisella kävelyreissulla metsäpolulla. Nuoska tuntui ymmärtävän ettei Inka ollut juuri nyt hyvällä tuulella, joten se piti hieman normaalia enemmän etäisyyttä hevoseen. Tullessani takaisin tallille törmäsin Camillaan. Hänelle kerroin Inkan eilisiltaisesta käytöksestä, mutta samaan syssyyn pohdin josko varsa olisi vain kääntynyt ikävästi ja saanut siksi Inkan näykkimään mahaansa. Camilla piti pohdintaani todennäköisenä, mutta lupasi pitää tammaa silmällä.

    Iltapäivällä kävin Seinäjoella hakemassa pienen riimun, loimen ja muutaman pehmeän harjan. Valitsin naruriimun, jossa oli runsaasti säätövaraa. Saisi varsa sitten kasvaa rauhassa siihen.

    Illalla sain Camillalta tekstiviestin.
    “Inka ei vaikuta mitenkään erikoiselta. On ollut normaali. Ei nisien turvotusta tai vahatippoja. – Vanhaniemi”


    16.5.2020
    Minulla ei ollut mitään hommia kotona tehtävänä, joten päädyin saapumaan Hopiavuoreen jo seitsemän aikaan. Nuoska oli mulkaissut minua pahalla silmällä, kun olin kutsunut sen eteiseen, jotta pääsisimme lähtemään. Se oli nyt etätöiden lomassa ehtinyt tottua siihen, että aamulenkillä käytiin joskus kymmenen jälkeen ja nyt koira ei tosiaankaan arvostanut aikaista herätystä. Tallilla irti päästyään se meni torkkumaan tuvan terassilla olevan maton päälle raaputettuaan sen ensin ruttuun. Minä kävelin talliin ja sen enempiä pohtimatta haahuilin rauhallisesti satulahuoneeseen Inkan kaapille viedäkseni varsan tarvikkeet talteen.

    Inka oli järjestänyt minulle yllätyksen.

    Inkavarsa1

    Inkan oli täytynyt varsoa aivan juuri äsken, sillä varsa oli vielä suurimmalta osin sikiökalvojen peittämä. Karsinan turpeilla oli verta varsomisen jäljiltä, mutta näky oli jollain karulla tavalla kaunis. Inkaa ei kiinnostanut se, että minä katsoin ja kuvasin sitä, vaan se kurotteli kohti varsaansa. Sonja oli ollut oikeassa ainakin kahdessa kolmesta. Se oli samannäköinen kuin isänsä, samanlainen kirjava ja kaiketi tummanruunikko. Se oli myös ihan hirmuisen iso näin nuoreksi varsaksi.

    Kahdessakymmenessä minuutissa varsa oli noussut jalkeille Inkan perässä. Se hakeutui innokkaasti nisälle ternimaitoa etsimään. Sen jälkeen ei mennyt kuin ehkä viitisen minuuttia ja jälkeiset tulivat kokonaisena kökkönä karsinan pohjaan lötsähtäen. Varsaa varoen Inka kääntyi ja söi jälkeisensä. Olin lukenut että moinen toiminta oli harvinaista, mutta antaa mennä, jos kerran maistuu.

    Meni hetki ennen kuin kukaan kyseenalaisti minun tekemisiäni. Näytin kai omituiselta seisoskellessani paikallani Inkan karsinaan tuijotellen. Ensimmäinen tulija oli Noa, joka näytti olevan pahasti kahvin tarpeessa.
    ”Mitä sä siinä käytävällä seisoskelet? Onko siellä jotain erikois-” mies ei saanut lausettaan loppuun, sillä hän käveli keppinsä kanssa kovin sujuvasti karsinalle ja päätyi huokaisemaan ihastuksesta kesken lauseen.
    ”Inkan laskettu aika olis ollu vasta kesäkuun alussa, mutta se järjesti näköjään yllätyksen”, tuumasin hiljaa.
    ”No melkoinen yllätys kyllä!” Noa ei saanut katsettaan irti varsasta, joka heilutteli kokeilevan oloisesti hännäntöpöään.
    ”Mitäs työ siinä seisotte?” toistui sama kysymys, kun Eetu saapui Jussin tallin puolelta käytävälle.
    “Tuu itte kattomaan”, Noa virnisti ja Eetu käveli lähemmäs hieman epäluuloisen oloisena. Hänen suunsa loksahti auki, kun hän näki pitkäkoipisen varsan imemässä maitoa Inkan vierellä. Inka alkoi näyttää hiukan hermostuneelta väkimäärän kasvaessa.
    “Ei tuo oo tottakaa! Tässä myö pyörittihin Camillan kanssa ihan tunti sitten ja nyt on jo varsa jaloillaan!”
    “Kunnon vauhtitamma”, Noa naurahti ja kaivoi oman kännykkänsä taskustaan kaiketi ottaakseen kuvan Inkasta ja varsasta. “Onko sulla jo sille nimi? On muuten ihan hitokseen iso poitsu.”
    Sonja oli oikeassa kolmessa arvauksessa kolmesta. Olin hänelle velkaa kympin.
    “No mulla on oikeastaan idea virallisesta nimestä. Papereihin nimeksi tulisi Solros. Eli siis auringonkukka ruotsiksi, kun Inkankin nimi on kukka. Mutta en mä kyllä mitään kutsumanimeä ole keksinyt”, kerroin hiljaa kahdelle miehelle.
    “Se on kyllä hyvä nimi. Kai se lempinimikin tulee sitten jossain vaiheessa vastaan”, Noa hymyili tunkien kännykkänsä takaisin taskuunsa. “Mutta nyt mä meen kattomaan mun vauvoja.”

    • #5856 Vastaus

      Marshall
      Osallistuja

      Oijoi, syntyhä se Inkanki varsa! Ja pakko sanoa että siinä misä tykkään isosta päämerkistä niin tykkään myös varsan nimestä. Ja kuva itessäänki on tosi kiva. Saas nähä mikä sen kutsumanimeksi muodostuu.

    • #5875 Vastaus

      Sonja T.
      Valvoja

      Syöksysynnytys kesken aamutallin, way to go, Inka! Eihän sitä nyt olisi uskonutkaan että Inkan tapainen tamma tekisi hommat niinkuin muut aina. Ihana pikkuinen, kirjavakin vielä ja oletusten mukaan orivarsa.

    • #5876 Vastaus

      Agnes
      Osallistuja

      Voi jessus kuinka söpö varsa <3 Pakko kehua tuota kuvaa, se on niin kauniisti toteutettu että oksat pois. Inkan asento ei varmasti ole helpoin piirtää ja kuvasta välittyy todella hyvin tuo fiilis juuri varsan syntymän jälkeen.

    • #5941 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Inka! Ryökäle! En olisi sitä salasynnyttäjäksi ennalta aavistanut, ellei se sitten olisi synnyttänyt yön rauhassa. Mutta että tallin vilinässä. 😀 En tiedä kuinka paljon tamma voi aikaansa valikoida, mutta kun suurin osa mun tuntemista oikeista tammoista on yöllä varsoneet, luulisi, että edes vähän. Voisi päätellä, että Inkalla on aika kotoinen olo tallissa.

      Mutta voiiiii olen ennenkin sanonut, mutta sanonpa vielä kerran, että näitä Hopiavuoren tyyppien varsoja olen odottanut niiiiiiiiiin paljon enemmän kuin omia virtuaalivarsojani ikinä!! Ihanaa, että varsa on vihdoinkin täällä! Ja se on täydellinen. Se on juuri sellainen, josta tulen olemaan kateellinen, kun se on aikuinen. Tykkään mistä tahansa perusruskeista puoliverisistä merkkikikkailulla, isoista tietenkin, ja vielä miiiiiiiljoona kertaa enemmän kun ne on näin läpikotaisin tarinavarsoja. Tämä nuorimies (hehe jos me kaikki oletetaan sitä oriksi ja se onkin tamma kun se tuosta tulee tarkasteltavaksi) on kyllä ihan mun tyyppiä. :DD

      Nyt jännitetään nimiä, kun vaikuttaa siltä että varsan ja Inkan terveyttä ei tarvitse jännittää! Ai että!! Maailman hienoin puoliverivarsa!!

    • #5966 Vastaus

      Noa
      Ylläpitäjä

      Tottahan mä tän ekan kerran luin heti kun se tuli, mutta luin nyt uudelleen ihan kommenttia varten! On Inka aika epeli, taatusti ihan odotti että saa sen hetken oman rauhan talliin jotta voi hoitaa omat asiansa ihan rauhassa ilman ketään kyttäämässä! 😀 Onneksi kaikki meni hyvin vaikkei ketään ollut niin hysteerisesti vahtimassa kuin Flidan kanssa. Pitää Helille nostaa hattua, että malttoi sentään olla kotona toisin kuin muuan tuore isi… :DD

      Kovin on komea poika, ai vitsi millainenhan siitä isona tulee!! Varmasti hieno, kun Inkakin on. Ja onpa kiva, että Hopiavuoren varsat syntyi näin sopivasti, niistä on taatusti toisilleen seuraa! Oripojille ainakin, just ikäistään painikaveria ei tarvii nyt muualta etsiäkään! Ja on muuten super kiva nimi, johon varmasti löytyy aikanaan sopiva kutsumanimi. Hauskaa miten päinvastaiset tilanteet varsojen omistajilla on, Noa tuskailee sen virallisen nimen kanssa kun Helillä oli se jo valmiina 😀

      Mutta niinkuin muutkin sanoi, on tätä odotettukin!! Tulee oikeesti ihan otettu fiilis, kun pääsee seuraamaan tärkeän tarinavarsan kasvua ihan alusta asti!

  • #6038 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kuva liittyen Helin päiväkirjassa olevaan viittaukseen

    inka ja varsa

    • #6077 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Tämä varsa on kyllä komea mies! Tietenkin olen puolueellinen, kun mulla on ihan selvä tyyppi, mitä hevosiin tulee, mutta just mun mielestä se on komeimpia piirrosvarsoja, joita olen taas pitkiin aikoihin nähnyt. Siitä tulee vaikka kuinka hieno, ja ai että olen kateellinen siitä. Vitsi jos siitä tulee vielä joku vuosi esteheppa ja se kerää PJ-potit sun muut kotiin. Jos jotain tosi radikaalia käy joskus että kyllästyt siihen, myy se sitten mulle ja Eetulle, älä ikinä muille. :DDD

      Vaan on Inkakin niin söpö tässä kuvassa. Ne on sen ripset, vaalea silmännurkka ja pikku turpa, joiden takia mun tekee mieli pussailla sitä ja suoraan sanoen purra sen nenua kun sen näyttää niiiiiiiiin pehmeältä ja sileältä! <3 Se on sellainen kaihoisa nourirouva tässä kuvassa. Ja vähäsen kyllästynyt remuavaan pikkuotukseen. Varsinkin Inkaa tekisi mieli silittää, kun se näyttää niin lipoisalta ja pehmoiselta.

  • #6187 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    “Ai muuten, onko sulla jo nimi sille varsalle?” Kristiina kysyi. Hän oli valvomassa jotakin hoitajien itsenäistä ratsastusta ja päättänyt soittaa minulle kuluttaakseen aikaansa.
    “Ei, en oikeen tiedä että mikä sopis. Viralliseksi nimeksi mä oon jo rekisteröinyt Solros”, tuumailin ja siirsin kättäni raaputtaakseni Nuoskaa sen vasemman korvan takaa.
    “No kuule mä tuossa mietin, kun kattelin niitä sun lähettämiä kuvia. Toi varsa näyttää ihan meidän vanhalta Surrelta. Muistatko sä Surren? Se lastenponi.”

    Surrelta? Aivan. Kyllä kai Inkan varsa näytti pieneltä tukevalta, kimolta newforesttammalta. Mutta kuka nyt ei tietäisi ettei Kristiinalla ole silmää näille asioille. Silti nimi kuulosti hyvältä. Se taitaa jäädä käyttöön.

    Pitää varmaankin muistaa kertoa Eiralle, kun seuraavan kerran näkisin hänet tallilla.

    Inka ja varsa 6356

    • #6189 Vastaus

      Janna H
      Osallistuja

      Tos kuvas on jotenkin ihana tunnelma ja tykkään Inkan katseesta todella paljon!

    • #6196 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Inka on tässä niin pehmeä ja samettinen myös, mutta tällä kertaa mun ei tee mieli purra sitä. 😀 Parasta siinä on mun mielestä tällä kertaa sen silmät ja väri, ja taas se, että sillä on ripset, hymyilyttää mua. Ei musta oikean hevosen ripset ole noin söpöjä. :DD Varsa ei tietenkään ole yhtä kiiltävä ja hyvän värinen: niiden varsakarvahan on tuollainen, noh, likaisemman näköinen. Edelleen se on niin komia. Harvoinpa olen virtuaalihepasta kateellinen, koska voinhan itsekin piirtää ja keksiä täydellisiä hevosia, mutta jotenkin tässä on ulkonäön ohella tarinaheppatausta ja muutenkin koko paketti. Kun tämä vetää ruusukkeita kotia, en tiedä, voinko kateudeltani hurrata teidän puolesta ikinä. :DD

  • #6551 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    ”Älä kurottele sen päätä kohti”, muistutin Eiraa, kun hän lähestyi Surrea tarhassa. “Aina tervehditään ensin lavasta raaputtamalla.” Eira kiersi nuoren hevosen sivulle ja silitti sitä säkästä. Surre käänsi päätään ja hipsutti huulillaan tytön käsivartta. Sitten hän liu’utti kätensä hevosen kaulaa pitkin Surren leuan alle ja sujautti naruriimun hevosen päähän. Surre käänteli korviaan ja tarkkaili Eiran tekemisiä tiukasti, mutta käyttäytyi oikein nätisti.
    “Tosi hyvä! Tuu sitten vaan mun ja Inkan perässä”, kehuin tyttöä. Hän oli melkoisen vaitelias vuodatettuaan minulle kurjan olonsa. Kuulemma pikkusisarus tulossa. Minua se vihlaisi sydänalasta, mutta eri syystä kuin Eiraa. Minä veikkasin etten tulisi lapsia saamaan. Ainakin voisin opettaa Eiralle taitoja, joita en omalle lapselleni pääsisi koskaan opettamaan. Ja Eirahan oppi. Kun tytön sai keskittymään, hän kuunteli tarkasti, teki täsmällisesti ja muisti hirmuisen hyvin. Nytkin Eira sai Surren kävelemään vierellään siivosti, mutta antoi sen kuitenkin katsella ympärilleen ja muutenkin olla hevonen. Olin ylpeä sekä varsasta että Eirasta.

    “Mä ajattelin lähteä viikonloppuna hakemaan Seinäjoelta Surrelle uutta riimua, kun tuo vanha alkaa olla aika nafti. Vähän muitakin varusteita tarttis ja veikkaan että Inkalle tarvitaan uusi satulavyö. Olisikko halunnu lähteä mukaan?”
    Eira vain nyökkäsi ja ojensi kätensä Surren eteen, jottei varsa kiihdyttelisi ohi.
    “Pitää varmaan kysyä eka äitiltä”, hän totesi, mutta näin että tytön suupielet kuitenkin nousivat hitusen ehdotuksesta. Jospa shoppailureissu vähän piristäisi mieltä. Surre ainakin vaikutti vievän Eiran ajatukset muualle ja nyt kun olin kannustanut ja pyydellyt tyttöä useammin mukaani puuhailemaan orin kanssa, huomasin myös Surren alkaneen luottaa häneen. Tietysti se oli niin, sillä kun hevosen tai muun eläimen kanssa puuhastelee, luo aina samalla suhteen siihen. Minusta oli mukavaa katsoa, miten nätisti Eira sai talutettua Surren tarhasta talliin ja kiinnitettyä sen käytävälle yhdeltä puolelta. Hän tunnusteli hevosen jalat lämmön tai turvotusten varalta ohjeitteni mukaan, eikä Surre kiukutellut tai edes huiskinut häntäänsä. Se vain käänsi päätään ja katseli ympäröiviä tapahtumia. Sen luonne oli hyvin samantapainen kuin Inkan, mitä nyt sillä taisi olla hieman enemmän järkeä päässä kuin Inkalla.

    Harjatessamme hevosia juttelimme Surren tulevaisuuden suunnitelmista. Se saisi kasvaa ihan rauhassa tässä Hopiavuoressa ja sen kanssa totuteltaisiin kaikenlaisiin asioihin. Sitten kun se olisi tottunut satulaan, suitsiin ja ratsastajaan selässään ja se osaisi kävellä pyynnöstä eteenpäin, lähettäisin orin Aittajärvelle Kristiinan koulutukseen. Ja juu, Eira, kyllä pääset Surren selkään sitten kun aletaan semmoisia juttuja harjoitella. Ei, sitä ei aleta harjoitella ihan hetkeen vielä, kun pitää antaa selän ja jalkojen vahvistua ensin. Kyllä, saat hoitaa jatkossakin Surrea. Kyllä, oon ihan varma että Surrekin tykkää susta.

    • #6554 Vastaus

      Tiitus
      Valvoja

      Vitsit kun Heli on niin mahtava, kun ottaa Eiran noin mukaan! Ja Eirakin on niin oma ittensä tässä, varsinkin noi Helin vastaukset lopussa sai ihan hymyn huulille, kun pystyin kuvittelemään mitä ja miten Eira kysymykset esitti.

    • #6560 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Ei saisi ihmisen vapaa-ajan puuhien perusteella arvioida, millainen hän töissään on, varsinkin kun ihan itsellä on periaatteessa ammatti ristiriidassa koko perusluonteen ja tärkeimpien mielipiteiden kanssa. Silti tulee vain sellainen olo, että Heli taitaa olla ihan oikeassa duunissa. Jos hän jaksaa olla Eiran kanssa niin kiltti ja kannustava, luulisi jaksavan aika monen muunkin kanssa. Toki on ihanaa ja helppoakin olla ope silloin, kun opetettava hyväksyy open aseman ja suostuu siihen, että nyt leikitään sellaista, että ope määrää. Vaikka Eira on tiuskiva, hankala ja välillä kaikkitietävä, se on kyllä luovuttanut vallan ja auktoriteetin Helille. Ja miksi ihmeessä ei olisi? Se saa Heliltä aivan kamalasti uusia kokemuksia, sillä ei joka likka saakaan varsaa käsitellä. Se hyötyy myös oppimalla koko ajan uutta, ja kun se on huomannut Helin jutut toimiviksi, sen oppimismotivaatio on sisäistä. Kaiken kukkuraksi Heli on aina kohdellut Eiraa niin kuin oikeaa ihmistä, eikä niin kuin kitisevää kakaraa. Mä olen kyllä kateellinen Eiralle. Missähän sitä itse olisi, tai missähän moni muukin aikuinen olisi, jos olisi ollut Eiran ikäisenä ympärillä aikuisia, jotka koko ajan viestivät, että nuori on järkevä, se on ihan viisas, siitä on oikeasti apua, se on oikeasti kehityskelpoinen? Onkin ihan sairaan epäreilua, jos Heli, joka lapsia haluaisi ja on hyvä kasvattaja, ei niitä saisi. Heli tarvitsisi itse kipeästi samaa kannustusta ja tukea, jota jakaa Eirallekin avokätisesti. Vaikka parisuhde ja lapset ei määritä ihmisen arvoa, sellaista arkea Heli kaipaa, ja siksi haluaisin itse niin kovasti saada sen uskomaan, että se on sellaisten asioiden arvoinen.

      Samoin on Surren hyvä kasvaa Helin kanssa. Sillä on niiiin ihanat oltavat tavan ratsuhevosen aluksi. Surren ajatteleminen triggeröi mussa aina muistoja eräältä tallilta, jossa olin töissä. Vaikka en Helin (tai kenenkään muunkaan) kanssa ole samaa mieltä kaikesta, hän on mun oikean elämän varsakokemuksille sellainen kontrasti, että oikein hehkuu, kuinka vääriä ja väkivaltaisia asioita olen itse pitänyt normaalina nuorena. Toivon, että me saadaan seurata Surren kasvua mahdollisimman tarkasti. Aiemminkin olen jauhanut tästä, mutta vieläkin se on hevonen, joka on just mun tyyppiä. :DD

  • #6600 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Seinäjoen reissulta tarttui mukaan Surren uuden riimun ja narun lisäksi Eiralle uudet sievät ratsastussukat. Ne piti tietty saada laittaa heti jalkaan. Surren kanssa ryhdytään pian käymään varsanäyttelyissä ja kyllä Eira, saat tulla mukaan ja vaikka esittääkin Surren.

    Surre ja Eira

    • #6607 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Surre on niiiin ihana ja Heli on kans ihana! Toinen antaa Eiran soosata ainoan varsansa kanssa niin vapaasti, että olen ihan mielettömän kateellinen. Vitsit kun olisi nuorena itsekin saanut touhata kaikkea erityistä varsan kanssa! Ja sitten kun on vielä Heli sellaisena mentorina, että Eira on kohta ihan supertaitava, ja se tuntuu viihtyvänkin Helin kanssa niin hyvin ja mielellään.

      Surre on koko ajan vain komeampi. Olen ennenkin ollut kateellinen virtuaalihevosista, mutta lähinnä vain nimien takia, ja yleensä ne hevoset onkin sitten lopulta päätyneet mulle. Surre on kuitenkin ihan koko paketti tarinataustoineen, kuvagallerioineen, maailman hienoimpine ulkonäköineen ja tietenkin Heleineen. Se on lähimpänä oikeaa varsaa, mitä virtuaalihevonen mulle voi olla!

  • #6614 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Inkan maha tuntui viistävän yhä maata, kun koitin kiristää sen satulavyötä. Ensin jouduin oikeasti kyykistymään saadakseni hevosen toisella puolella roikkuvasta vyöstä kiinni ja sitten jouduin kuitenkin kiertämään Inkan löysätäkseni vyötä. Häpeän ja tuskan hiki valui nyt jo ohimoiltani, vaikka se tosin saattoi johtua myös paksusta takistani. Syksy oli todella tullut, eikä kukaan koskaan tiennyt, miten pukeutua. Aina oli kylmä tai kuuma. Laiskanpulskeasti Inka seurasi minua tallista kentälle Surre perässään. Hevoset kävelivät portista sisään ja suljin sen tarkasti. Inka oli pysähtynyt kentän keskelle hankaamaan silmäkulmaa polveensa. Jalustimet alas, jakkaran kautta selkään ja hui kamala, kuinka leveältä Inka tuntui! Olihan Surren syntymästä jo aikaa ja olin juoksuttanutkin Inkaa jo. Maastolenkeilläkin olimme käyneet kävellen, minä, Surre, Nuoska ja Inka. Välillä Eirakin tuli mukaan. Inkan käynti oli kuitenkin sitä samaa tuttua ja turvallista, pitkää askellusta, jonka aikana suljin silmäni, jotta aurinko ei pistäisi silmään niin pahasti. Työnsin raipan polven ja satulan väliin ja venyttelin selkääni. Olin taas jumissa, vaikka olin pitänyt kiinni pilatestunneistani (olin pudottanut kesän aikana viisi kiloa!!) ja tehnyt fysioterapeutin ohjeiden mukaan venyttelyjä ja lihaskuntoharjoitteita. Minä väitin että ratsastamattomuus oli syy jumiutuneille jäsenilleni. Ei minulla ollut koskaan selkä jumissa ennen Inkan mammalomaa. Tai ehkä joskus, kun olin tehnyt jotakin käännöstä kolme vuorokautta parin tunnin yöunilla.

    Inkakin taisi olla hieman jumissa ja ruosteessa, sillä se reagoi apuihini hieman aiempaa hitaammin ja kun taivuttelin sitä, se oli haluton venymään kunnolla. Toisaalta tämä oli ensimmäinen kerta varsomisen jälkeen, kun istuin tammani selässä, joten annoin sille aika paljon anteeksi. Pikkuhiljaa tässä treenattaisiin takaisin menetettyä lihaskuntoa. Surrea ei juurikaan kiinnostanut emänsä kävely ympäri kenttää, mutta kun Inka oli aivan toisessa päädyssä kuin varsa, pikkuori kiri pukkilaukkaa takaisin Inkan luokse. Välillä se hirnui kimakasti tarhoissa seisoville hevosille ja sai Inkan katsomaan huolestuneesti sen perään. Minusta se oli kovin söpöä. Surre vaikutti niin kiinnostuneelta muista hevosista. Niin sen kuuluikin olla. Kyllä hevosen pitää saada olla toisten hevosten kanssa, laumaeläin kun on. Siitä ajatukseni ajelehti Inkan tarhakavereiden puutteeseen, josta pitäisi puhua Eetun kanssa. Olin puhunut asiasta miehelle jo tänne muuttaessani, mutta hän oli kai unohtanut, että Inka stressasi joutuessaan olemaan yksin. Onneksi sillä oli sentään Surre, mutta ei se riittänyt. Olin huomannut syksyn myötä itsessäni muutoksia, sillä ajatus Eetusta tuli ja meni tarhausasian mukana, enkä jäänyt enää makaamaan kyynisyyden syvään kuiluun.

    Hevonen allani herätti minut ajatuksistani, kun se hirnui niin että sen koko kroppa hytkyi. Katsoin samaan suuntaan kuin se ja näin Nellyn taluttavan Cozminaa kohti kenttää.
    “Moikka! Mahdutaanko me samalle kentälle vai meenkö maneesiin? Aattelin kun on näin hyvä sää…” nainen tervehti kättä heilauttaen. Cozmina heilautti päänsä ylös melkein kuin väistääkseen, vaikkei käsi ollut lähelläkään valkoista tammaa. Minun mieleni maailmassa edellä mainittu kuilu humisi kutsuvasti ajatustuulen alkaessa myllertää. En vieläkään oikein tiennyt miten naiseen suhtautua.
    “Juu, pistä vaan se portti kunnolla kiinni niin Surre ei pääse karkuun”, vastasin Nellylle, vaikka oikeasti toivoin hänen menevän maneesiin. Nainen nyökkäsi ja hymyili minulle, ennen kuin alkoi availla kentän porttia. Minä koitin keskittyä enemmän Inkaan. Keräsin ohjat ja pyysin siltä ravia isolla pääty-ympyrällä. Sivusilmällä kuitenkin näin, miten Nelly tervehti lempeästi Surrea ja nousi sitten oman hevosensa satulaan. Inka huomasi, etten ollut täysin läsnä ja käytti heti porsaanreiän hyväkseen. En edes huomannut, ennen kuin tamma hidasti takaisin käyntiin. Rutistin silmät kiinni ja ravistin päätäni, ennen kuin komensin hevosen takaisin työntekoon. Kaksi kunnollista raviympyrää ja kaksi pohkeenväistöä käynnissä ja ravissa molempiin suuntiin. Sitten riittäisi tältä erää tämä treeni. Vilkuilin välillä Nellyä, mutta toisaalta en todellakaan halunnut vaikuttaa laiskistuneelta tai huonolta ratsastajalta, joten pystyin sen ajatuksen voimalla keskittymään pääasiassa Inkaan ja Surreen. Punainen tamma teki pyytämäni harjoitteet sievästi, vaikka lyhyen ratsastuksen jälkeen sen kaula alkoi pikkuhiljaa olla hikinen. Se tuntui myös välttelevän kuolainta, joten tein mieleni muistioon merkinnän varata Inkalle hierojan ja osteopaatin lisäksi myös eläinlääkärin tarkastamaan sen suun. Pitäisi varmaankin konsultoida jotakuta ammattilaista myös sopivista kuolaimista. Kristiina varmaankin sanoisi, että heitä kuolaimet kuuseen, ei niitä tarvitse. Tavallaan ajattelin niin itsekin, sillä olin ratsastanut hänen kuolaimettomilla hevosillaan välillä, ja ne toimivat kuin unelma. Minua kuitenkin vähän pelotti, toimisiko Inka yhtä hyvin kuin nyt. Surre tulisi toimimaan varmasti, sillä tiesin Kristiinan kouluttavan nuoria hevosia aluksi täysin ilman kuolainta ja sitten loppuvaiheessa kuolaimella, jos asiakas niin halusi. Minä en ollut aivan varma mitä halusin. Paitsi että halusin Inkan lihaskunnon takaisin. Ja halusin Kristiinan kuitenkin ratsukouluttavan Surren. Ja ihan takuuvarmasti haluaisin pestä Nuoskan ennen autoon menemistä, sillä se juoksi juuri nyt tallipihan poikki kentän laidalle kauttaaltaan kuraisena ja suupielet ja kauluri sen tappaman rotan veressä. Ja siinä kun olin laskeutumassa Inkan selästä ja ottamassa Surrea kiinni, Eetu sattui tulemaan tuvasta ja kenellepä muulle Nuoska meni esittelemään saalistaan kuin itse Hopiavuoren herralle. Liukenin paikalta hevosineni ennen kuin Nuoska antoi rottansa Eetulle.

    • #6617 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Kauheeta miten mua murehduttaa aina, kun päästän tallin yhtään retuperälle, vaikka tarinan kommentoimatta yli vuorokaudeksi! Hirveän huono omatunto, kun lipsahtaa mielestä tarhausjärjestys ja kaikki. Taitaa olla haalittuna liikaa vastuutehtäviä IRL ja URL.

      Toi lemmikin lihominenkin käy jotenkin yhtäkkiä. Ensin se on oma solakka itsensä, sitten huppista keikkaa, pyöreä kuin mikä, ja itsesyytökset ja -kritiikki voivat alkaa. Inkalla pikku pyöreys on ymmärrettävää, kun on ollut mammaloma, mutta on se silti homma kuosiin laittaa. Onneksi Heli osaa ja lisäksi ymmärtää, että täytyy.

      Kristiinan oppi kuulostaa ihanalta pienelle hepalle! Mun hahmoilla voi olla monta mielipidettä hevosista, mutta oman varsani voisin laittaa kyllä sellaiseen paikkaan. Surre on onnekas pikkutyyppi. Lisäksi musta on tarinallisesti ihana (ja virtuaalimaailmassa virkistävän erikoinen) ratkaisu, että Heli laittaa varsan muualle koulutettavaksi. Jotenkin sitä on vuosien varrella jo niin tottunut siihen, että jopa 15-vuotiaat supertytöt kouluttavat itse kaiken varsoista villihevosiin. Tosiasiassa voisi aika monen varsasta tulla pikku Typy, vaikka osaisikin olla aikuisen hevosen kanssa… …vaikka Helin kykyihin kyllä luotan enemmän kuin monen muun tekemiseen!

      Nellyn kirjoittajaa jännittää kuvitellut konfliktit vähäsen, vaikka hän myöntääkin ne tarinassa kiinnostaviksi. Hän ei ole tahtonut ottaa hahmoineen hirveästi kantaa sen paremmin Helin tunteisiin kuin Hopiavuoren Ritvan inhoonkaan. Se on musta harmi, koska tästä olisi voinut saada revittyä vielä lisää elämää. Olen iloinen, kun saatiin kuitenkin kuulla Helin puolta tässä!

  • #7711 Vastaus

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Eira oli saanut luvan tulla mukaani 24. päivä kesäkuuta, kun lähdin viemään Surrea Järnbyhyn näyttelyihin. Tyttö ei meinannut pysyä mitsun pelkääjänpaikan penkissä, kun lähestyimme tyylikästä tallialuetta. Surre oli matkustanut koko reissun ajan rauhallisesti trailerissa ja Eira oli tuijottanut trailerin tapahtumia bluetoothkameran kautta, kunnes olimme joutuneet pysähtymään hetkeksi, kun Eiralle tuli paha olo.

    Järnbyssä Eira pääsi esittämään Surren puoliveristen varsojen luokassa. Hän oli saanut esittää Surren aiemmin Hiekka-ahon tallilla ja nyt tytöllä vaikutti olevan paljon enemmän itsevarmuutta hänen asetellessaan valtavan kokoiseksi kasvanutta oria seisomaan siististi. Erinomainen -sertihän se sieltä napsahti ja siten Surresta tuli Finest Foal -kelpoinen. Se pitää hakea heti, kun tulokset kirjataan Surren rekisterisivulle.

    Takaisin kotiin päästyämme Eira sai vielä juoksuttaa Surrea vähän, ettei sen tarvitse matkustamisen jälkeen ihan jäykin jaloin mennä ulkoilemaan. Kyllä tässä saa olla aika tyytyväinen tytön ja orin hyvään suhteeseen. Kommunikaatiokin on varsin sujuvaa parivaljakon välillä ja Surre käyttäytyy nätisti Eiran kanssa. Se näyttää tyytyväiseltä työskennellessään, eikä Eira vaadi liikoja orilta. Minusta tuntuu, että pystyn helposti luottamaan Eiran työskentelemään Inkan ja Surren kanssa itsekseenkin, vaikka Eetu taisi kaikkien niiden ”onko varma että oot Eiralle antanu luvan tehdä sitä ja tätä” -puheluiden perusteella olla eri mieltä.

    Surre juoksutus

    • #7728 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Eiii vitsi miten komia nuorimiäs! Joo hoen sitä aina vain. Olisipa munkin hahmolla tarinavanhemman varsa, joka on poka ihan mun tyyppiä… Hyvä, että Surre saa PKK:stakin FF:n, vaikka sen pärjääminen siellä ei edes ole vielä sen paras puoli. En ole ikinä seurannut omankaan virtuaalivarsan kasvamista ja menestystä näin innokkaasti kuin Surren. Onneksi sitä on saanut katsoa ihan eturivistä!

      Eira ja Heli pelaa aina vain hyvin yhteen. Heli on antanut Eiralle mahdollisuuden kehittyä paitsi heppaharrastajana, myös ihmisenä, ja Helin tarjoaman ponnahduslaudan takia Eira onkin nyt aikuisempi. Vieläkin tykkään ihan hulluna siitä, miten Helillä on kyky nähdä Eirankin kaltainen simppailija hyvänä tyttönä. Helin ajatuksista ei välity samanlainen kritiikki kuin monen muun. Toisaalta tässä ihmissuhteessa Heliäkin kunnioitetaan niin valtavasti, ettei Eira ikinä häntä kohtelisi niin ärsyttävästi kuin montaa muuta.

      Onnea Surre tulevasta palkinnosta etukäteen! <3 Se on hieno saavutus!

Vastaa aiheeseen: Inka ja Surre
Tietosi: