Tuutikin päiväkirja

Etusivu Foorumit Spin-off -päiväkirjat Tuutikin päiväkirja

Tämä aihe sisältää 2 vastaukset, 2 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi  Eetu Hopiavuori 4 vuotta, 1 kuukausi sitten.

  • Julkaisija
    Viestit
  • #4397 Vastaus

    Tuutikki
    Osallistuja

    Täältä voit lukea lisää Tuutikin elämästä!

  • #4398 Vastaus

    Tuutikki
    Osallistuja

    Joulu on ruma sana

    Muutama vuosi sitten Tuutikki olisi ollut yhtä onnellinen joulusta kuin kaikki muutkin. Nyt hän kuitenkin inhosi joulua. Asunnossa ei ollut mitään jouluun viittaavaa ja jääkaappikin ammotti tyhjyyttään. Minkäänlaista joulusiivousta ei oltu tehty, vaan tavarat olivat missä sattuu ja kaikkia pintoja peitti hento pölykerros. Imuri oli keskellä lattiaa odottamassa ja tiskivuorikin tuntui vain kasvavan. Max ja Tomu nukkuivat sängyn päädyssä ja toinen niistä kuorsasi äänekkäästi. Tuutikki istui ikkunan ääressä ja tuijotti kehystettyä valokuvaa. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät eikä hän liikahtanutkaan. Aika oli pysähtynyt samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten. Sen joulun piti olla täydellinen. Sen piti olla vain heidän pienen perheen suuri juhla. Tuutikki niiskautti ja pyyhki kyyneleensä nopeasti. Hän ei halunnut itkeä. Hän ei halunnut olla heikko, sillä hän kyllä pärjäsi. Oli aina pärjännyt. Silti joulu oli aina vaikein ja silloin Tuutikki joutui olemaan heikko.

    Tuutikki istahti kuskin paikalle ja käynnisti autona. Hän ei tiennyt riittäisikö polttoaine perille asti, mutta reissua ei voinut jättää tekemättäkään. Tyttö oli pakannut koirille tarvikkeet mukaan ja itselleen makuupussin, jotta voisi nukkua autossa. Miksi Tuutikki olikaan muuttanut näin kauas hänelle tärkeimmästä kaupungista? Tuutikki painoi kaasun pohjaan ja kurvasi päätielle. Radiosta soi joululauluja, joten Tuutikki oli sammuttanut koko laitteen. Hän ei kaivannut taustaääniä, vaan ajoi mieluummin hiljaisuudessa. Tuutikin puhelin soi. Aleksi soitti, kuten hänellä oli tapana tehdä joka vuosi näihin aikoihin. Tuutikki tiesi, mitä asiaa miehellä oli ja häntä ärsytti, että vielä eron jälkeenkin Aleksi esitti kiinnostunutta.
    – No mitä asiaa? Tuutikki vastasi kiukkuisesti puhelimeen ja katui samantien, että oli edes vastannut puhelimeen.
    – Moi vaan sullekin. Mä vaan soittelin, et miten sulla menee?
    – Älä viitti lässyttää. Enköhän mä osaa ittestäni huolehtia ilman sun holhoamistakin, Tuutikki kivahti.
    – Mikä sun on? Ennen sä piristyit aina mun soitoista ja..
    – Niin ENNEN! Tajuatko sä että sä voit jättää mut jo rauhaan? Tuutikki keskeytti huutaen. Hän ei enää jaksanut Aleksia. Miksi miehet halusivat aina tehdä kaikkensa vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä?
    – Sä oot ihan hermona. Missä sä olet?
    Tuutikki katkaisi puhelun. Hän ei halunnut kertoa Aleksille missä oli eikä hän halunnut puhua miehelle muutenkaan. Ei mies ennenkään ollut ollut paikalla silloin, kun Tuutikki olisi tätä eniten tarvinnut.

    Hämeenkyrön kohdalla Tuutikki piti pienen tauon. Hän käytti koiria ulkona ja haki itselleen pientä syötävää huoltoasemalta. Ilma tuntui lämpenevän, mitä lähemmäs hän Turkua pääsi. Pientä räntää kuitenkin tuprutti taivaalta ja Tuutikki jäi hetkeksi huoltoaseman pihalle tuijottamaan putoilevia hiutaleita. Enää ei ollut pitkä matka, mutta hän ei silti halunnut kulkea matkaa loppuun. Hän ei halunnut tehdä sitä, minkä hän kuitenkin halusi tehdä. Auton moottori yskähti käyntiin ja Tuutikki lähti jatkamaan matkaa. Aleksilta oli tullut kymmenen viestiä, mitkä Tuutikki jätti lukematta. Mies tiesi tasan tarkkaan, minne Tuutikki oli menossa, mutta jostain syystä Aleksi ehkä odotti, että hänet olisi pyydetty mukaan. Turha toivo, ajatteli Tuutikki ja kiihdytti jälleen kahdeksaan kymppiin.

    Tuttu maisema häämötti edessä. Piha oli täynnä kauniita lehtipuita, jotka nyt olivat kaljuja ja rumia. Lunta ei ollut missään. Kivimuuri ympäröi hiljaista aluetta ja pimeässä loistivat sadat kynttilät. Tuutikki käveli portista sisään ja kantoi kahta kynttilää kädessään. Hän muisti, tietenkin, mihin oli menossa ja kulki hitaasti, mutta päättäväisesti kohti määränpäätään. Tuutikki ei olisi halunnut viettää jouluaan sillä tavalla, mutta se oli ainoa tapa, jolla hän sai olla rakkaimpiensa lähellä. Tuutikki pysähtyi mustien kivien kohdalla. Kivissä oli marmorikuviota ja vasemmalla reunassa pieni ikkuna, jossa oli risti. Kummassakin kivessä luki suurilla kirjaimilla Sudenmaa. Tuutikki sytytti kynttilät ja asetteli ne kivien oikealle puolelle ja samalla hän nosti vanhat kynttilät pois.
    – Viime kerrasta onkin aikaa, Tuutikki kuiskasi ja yritti hymyillä. – Mä toin iskälle liljan ja äitille ruusun tällä kertaa. Mä tiedän et sä et iskä oo koskaan ymmärtänyt kukkien päälle, mut en mä keksinyt mitään parempaakaan. Mä tulin vasta nyt, koska mä asun nykyään Otsonmäellä. Se on semmoinen kamala tuppukylä, missä ei oikeesti ole mitään. Mut on mulla siellä silti hevonen. Mä ostin sen vahingossa enkä osaa edes ratsastaa sillä. Mut äiti mä tiedän et sä olisit rakastunut siihen heti. Se on just sellanen kirjava ja pörröinen poni, millanen sulla oli, kun mä olin pieni! Tuutikki intoili ja huomasi, kuinka joku vanha pariskunta lähestyi häntä.
    – Mut nyt mun pitää mennä. Hyvää joulua äiti ja iskä, mulla on teitä ihan hirvee ikävä.

    • Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 2 kuukautta sitten  Tuutikki.
    • #4430 Vastaus

      Eetu Hopiavuori
      Ylläpitäjä

      Luulen, että tämä tarina vaikuttaa muihin enemmän kuin just muhun. Tunnistan, että sen pitäisi olla hirveän haikea ja lopun pitäisi olla musta koskettava, ja lyön vaikka vetoa, että olet onnistunut erinomaisesti ja se onkin. Mulle aihe tuntuu kuitenkin liian läheiseltä. Munkin isä kuoli kun mä kirjoitin ylioppilaaksi, ja siitä ei ole niin hirveän kauaa kuitenkaan. Jokainen suree tavallaan ja mun omat tunteet ovat alusta asti olleet niin tosi erilaiset kuin Tuutikin, että hänen surunsa tuntuu musta vieraalta. Se ei johdu kirjoitustyylistäsi tai mistään, vaan näin vain on tosi usein mun kohdalla, kun kirjallisuudessa kuvataan rakkaiden vanhempien poismenoa. Varsinkaan joulun aika ei herätä mussa tuntemuksia, koska silloinhan ollaan läheisten kanssa. Vaikka mun äiti olisi kuollut samalla kuin isä silloin, mulla olisi sisko ja kaksi veljeä, 90v teräsmumma ja yhdellä mun sisaruksella on neljä lastakin. Kyllä mä haluan, että äiti on paikalla, mutta oikeasti joulu ei ihan hirveästi riipu äidistä, vaan yhtä paljon kaikista. Ja taas: tämä on vain mun tilanne ja mun ajatukset. Joka ainoa täällä kokee niin surun kuin joulunkin eri tavalla!

      Miljöön kuvailu kotona on tässä tosi onnistunutta. Olisin toivonut siihen jotain yhtenäistävää kohtaa vielä. Kotona on pölypalloja ja jääkaappi tyhjä ja sitä ja tätä. Tuutikkikaan ei ollut siellä, vaan…
      Mutta yhtenäistävä tekijä tai ei, joka tapauksessa varsinkin kodin kuvaus on tosi tosi hienosti kirjoitettu kohta!!

      Mutta hei. Yksi ajatus, jota pyörittelin tokalla lukukerralla oli raha. 😀 Olen miettinytkin, miten Tuutikilla on varaa asua yksin ja pitää hevosta, vaikka se on ihan lapsi ja vailla koulutusta, ja ilmeisesti menossa kouluunkin minimaalisilla tuilla vielä joskus. No se selvisi. Perusäiti ja perusisä jättävät lapselle perintöä ihan hyvin, ja valtiokin avustaa, jos Tuutikki on ollut kuolinhetkellä alaikäinen tai alle 20 ja kirjoilla jossain koulussa. Kyllä niillä rahoilla maksaa hevosen opiskelun ajan, jos on oikein tosi nuuka.

Vastaa aiheeseen: Tuutikin päiväkirja
Tietosi: