Tämä aihe sisältää 94 vastaukset, 9 kirjoittajaa, ja siihen kirjoitti viimeksi 
-
Viestit
-
sh-t. Virman Sirpa-Leena
* kavereiden kesken Veera
* 150 senttiä matala
* Ko. VaB, Re. 110 cm
* Uuttera ja osaava kansallisaarre.
* Ilonan oma
* sivut täällä
-
Kotiin
Niinhän siinä oli sitten käynyt, että Veera oli päätynyt Hopiavuoreen koeajalle. Olin valvonut koeratsastuksen jälkeen vielä pari yötä lisää saamatta mokomaa turjaketta mielestäni – tai siis eihän se edes ollut mikään turjake, kuten olin etukäteen luullut. Lopulta mun oli ollut pakko soittaa hevosen myyjälle uudelleen saadakseni mielenrauhan. Kun asiasta oli sitten sovittu, tavoitteellisuus ja merkityksellisyyden tunne olivat palauttaneet viimein värin mun kasvoille – tunsin sen itsekin.
Hevosen mukana minä palasin kotiin – Hopiavuoreen. Monta viikkoa siellä oli käynyt pistäytymässä mun tilalla joku haamu, mutta nyt mä olin palannut ihan itse omin jaloin sinne, missä tulee vahingossa sanottua Eetua isäksi ja Noaa Iiroksi samalla tavoin kun nyt ihmiset yleensä vahingossa kutsuvat esimerkiksi opettajaa äidiksi.
Kaikki oli tapahtunut hirveän nopeasti, ja Veera oli saapunut ihan kirjaimellisestikin vauhdilla. Kun mä olin taluttanut sitä ensimmäistä kertaa Hopiavuoren ovista sisään, Ea ja Aamu olivat tulleet vastaan melkein heti ovensuussa. Ea oli kysynyt kiinnostuneena, että mikä hevonen se oli. Olin sanonut, että se on Veera. Samalla olin yrittänyt pidellä hevosta aisoissa, kun se oli yrittänyt maistella tyttöjen takkeja. Aamu oli kysynyt ihastuneena, oliko se minun. Olin vastannut epämääräisen myöntävästi tajuamatta vielä itsekään, mitä olin mennyt tekemään – hankkimaan taas yhden hevosen. Olin sanonut tyyliin ”tavallaan”, tai jotakin sellaista. Sitten olin todennut, että pitäisi mennä, vaikka oikeastaan olin siinä kohtaa jo mennyt, eivätkä tytöt varmaankaan olleet enää kuulleet mua. Ei olisi ollut hyvä alku, jos hevonen olisi hajottanut heti kättelyssä Ean vetoketjun tai tehnyt reiän Aamun takkiin. Onneksi se oli sitten rauhoittunut saatuaan eteensä vettä ja heinää karsinassa.
Pää pyörällä silmäilin Hopiavuoren putipuhtaiden purujen päällä seisovaa tammaa, joka katseli tyyntyneenä karsinastaan takaisin tummanruskeilla mantelisilmillään. Varmaan luuli olevansa jossakin kisareissulla taas, eikä yhtään vielä tiennyt, että tämä oli sen uusi koti. Hevosen mukana oli tullut koko joukko uusia varusteita, joita kannoin sen ohi hiljalleen ovensuusta satulahuoneeseen. Viikatessani huolellisesti ihka oikeaa raidallista enkkuvilttiä hyllyyn ajattelin, että nytkö sitä ollaan ihan oikeita ratsastajia sitten. No ei kai nyt yksi viltti sitä tee. Tai varusteet muutenkaan. Entäs hevonen? No se ehkä. Se voisi kyllä viedä mut vielä aika pitkälle. Mutta valmentajakin tarvittaisiin – edes kerran viikossa. Se oli vielä hankkimatta.
Mä halusin tietenkin tehdä kaiken oikein. Nyt oli korkea aika laatia aivan oikea suunnitelma, eikä vain improvisoida päivä kerrallaan. Pitäisi treenata niin esteitä kuin sileääkin, ja sitten kohottaa kuntoa maastossa ainakin kerran viikossa. Pitäisi varmaan juoksemisen ja loikkimisen lisäksi alkaa taas jumpata vähintään keskivartaloa itsekin…
Hyppääminen aloitettaisiin kyllä ihan rauhassa. Tehtäisiin hyvä pohja ja yhteistyö. Luotin siihen, että Veera kantaisi mut yli melkein mistä tahansa, kunhan ohjaisin sen tolppien väliin ja pitäisin harjasta kiinni. Kouluratsastus taisi kuitenkin olla sen vahvuus, ja siinä lajissa mulla oli paljon opittavaa, jotta yltäisin ratsuni tasolle. Mulle oli tärkeää tehdä oikeutta hevosen kyvyille kummassakin lajissa, mutta samalla ajattelin, että hevosen ja ratsastajan muodostamassa tiimissä minä itse olin heikoin lenkki. Olin valmis tekemään kovasti töitä, sillä halusin voittaa. Kerrankin.
Raahasin tamman mukana tulleen urheiluhevosille suunnatun rehuseoksen satulahuoneeseen. Sitä nyt sitten pitäisi syöttää ainakin tämä säkki loppuun, kun se oli siihen tottunut. Mitallinen iltaisin varmaan riittäisi kauran seassa. Pyyhkäisin hikeä otsaltani jysäyttäessäni kantamukseni lattialle. Ovi mun takana narahti, kun olin asettelemassa rehusäkkiä jotenkin järkevästi seinää – vaiko sittenkin pöydänjalkaa – vasten, jotta se pysyisi pystyssä olematta kenenkään tiellä.
”Sun hevonen on tullut”, Oskari kertoi.
Se taisi olla Oskarin tapa aloittaa keskustelu.
”Joo, kiitos tiedosta”, naurahdin, sillä olin itse taluttanut tamman juuri hetkeä aiemmin ulos trailerista. ”Eikä se oo sitä paitsi mun. Se on vasta koeajalla”, muistutin.
”No joo. Mutta melkein?” Oskari korjasi varovasti.
”Joo, melkein”, myönsin suoristautuessani ja hymyilin Oskarin silmille ennen kuin ehdin estää itseäni.
Juu, on ne siniset.
”Sirpa on täällä!” Alex julisti paukahtaessaan ovesta sisään.
”Alex, pliis! Älä kutsu mun hevosta tolla nimellä”, parahdin. ”Se on Veera.”
”Mutta justhan sä sanoit, ettei se oo sun”, Oskari huomautti.
Varmaan halusi olla kerrankin Alexin puolella, kun sen oma hevonen oli saanut multa nimittelyä osakseen. Mutta kaikella rakkaudellahan minä…
”Milloin lähetään maastoon?” Alex kysyi vaihtaen aihetta ja katsoen mua ja Oskaria vuorotellen.
”No ei kai nyt heti ekana päivänä… Tai no, voisin lähteä taluttamaan sitä kyllä. Se varmaan haluu jaloitella”, mietin ääneen.
”No niin, menoksi sitten! Tetris on satulaa vaille valmis”, Alex sanoi, otti varusteet mukaansa ja katosi tutun narahduksen saattelemana tallin puolelle.-
Jee Veera on täällä! Oon ihan tosi iloinen siitä, että Ilona uskalsi kuin uskalsi ottaa suomenhevosen. Vaikka edellisen tarinan perusteella vaikuttikin siltä, että päätös oli aika selvä. Onhan tietenkin vielä takaportti, että Veera on koeajalla, mutta uskon (tai ainakin kovasti toivon), että tällä kaksikolla on mielenkiintoinen tulevaisuus edessään.
Oon lukenut (tai ahminut) Ilonan tarinoita ihan innolla, kun huomasin että olin ehtinyt vähän pudota kärryiltä viimeisimmistä käänteistä. Niitä on kyllä ilo lukea, kun ne on niin hyvin kirjoitettu ja lukijalle on jätetty myös odotettavaa, joten mikäs mukavampaa kun voida lukea monta tekstiä putkeen!
-
Siellä se nyt sitten on, Ilonan oma putte. Ihanaa!
-
Lähtihän se Sirp- eikun Veera mukaan! Ja sanosin että kokelaista se oikea valinta, näin koeratsastuksessa ilmenneiden seikkojen johdosta.
-
Onkohan Oskari vähän ääliö? Sun hevonen on tullut… Tai ehkei se vain osaa puhua ihmisille. Katsotaan, mitä se nyt tuumaa suomenhevosista, kun ainakaan Typy ei ole ollut koskaan sen lempiprojekti. Alexin ääliöydestä en jotenkin enää yllättynyt… 😀
Ilonalle ainakin Veera vaikuttaa olevan hyvä mätsi. 😀
Siinä on aina jotain spesiaalia, kun uusi hahmo taluttaa kehiin oman hevosensa. Sitä näkee Hopiavuoren ihan uusin silmin. Nyt kuitenkin, kun tuttu hahmo tuo uuden hevosensa, tunnelma on niin paljon lämpimämpi. Unelmoin heti, että näin mäkin haluaisin, että mulle olisi käynyt (jo vähän nuorempana kiitos), että olisi ollut tuttu talli, jossa olisi ollut vaikka hoitoheppa, ja sitten — sitten viimeinkin — olisi saanut tuoda sen ihan oman heppansa trailerista sinne!! No Veera tietenkin pilasi hienosti idyllisyyden olemalla niin vauhdikas. Muutenkaan kaikki ei mennyt niin kuin sadussa, että heppa rentoutuisi heti ja olisi että aaaaaah, vihdoin kotona oman ihmiskultani kanssa, johon olen tuntenut henkisen yhteyden jo vuosia ennen kuin tapasimme. 😀 Musta se on hyvä homma. Ei elämä ole satua, vaikka onkin välillä aikas ihanaa.
Vaikka alussa kerrotaan ihan suoraan, että Ilona voi paremmin, niin sen olisi ihan hyvin voinut jättää myös kertomatta. Ilonan ajatuksissa on nimittäin nyt ihan eri lailla ryhtiä, ja se jos mikä oikein näyttää lukijalle, että tässä ollaan muuten nyt taas ihan täysillä matkassa.
-
-
Asioilla on tapana järjestyä
”Onks sulla tunnin päästä mitään? Voisitsä tulla hetkeks nostelee mulle puomeja maneesiin?”
”Mit- Joo- Siis ei. Voin”, Oskari takelteli.
Olin ilmeisesti yllättänyt sen.
”Kiva”, sanoin vilauttaen lyhyen, rohkaisevan hammashymyn. Sen tarkoitus oli rohkaista ensisijaisesti mua itseäni. ”Mä laitan Veeran kuntoon ja meen eeltä verkkaamaan.”
”Mitä sä aiot treenata?” Oskari kysyi.
”Lähestymisiä ehkä. Yks pysty varmaan riittää.”
”Okei. Mä teen vaan- mä vien nää ja-”
”Ei kiirettä, mut mennään ennen ku kaikki muutkin haluu maneesiin.”Otin pehmeimmän omistamani harjan ja aloin puhdistaa sillä Veeran päätä. Se piti pään harjaamisesta ihan älyttömästi, ja olisi voinut nuokkua siinä vaikka koko illan silmät ummessa. Se tykkäsi tunkea päänsä aina kenen tahansa lähelle eksyvän ihmisen syliin – ja oikeastaan muutenkin joka paikkaan. Sillä oli niin lohduttava olemus, että sen voisi vain taluttaa kenen tahansa surullisen ihmisen elämään, ja kaikki muuttuisi heti paremmaksi. Tai niin mä ainakin ajattelin, mutta ihan kaikki eivät olleet tainneet vielä huomata samaa.
Kun lopetin harjaamisen ja asettelin Veeran pitkän otsatukan siististi sivuun sen silmiltä, se painoi karvaisen päänsä mun rintaa vasten niin, että mun silmiin asti tuli lämmin tunne. Veera sai mussa usein aikaan sellaisia läikähdyksiä: tuntui, kuin mun sisällä olisi syttynyt pieni tuikkukynttilä tuomaan lämpöä ja valoa lepattaen levollisena ja onnellisena. Samalla mulla oli huono omatunto siitä, että kehtasin tuntea onnellisuutta, kun Wanda oli vasta lähtenyt. Toisaalta se oli nyt hyvissä käsissä, ja yritin olla miettimättä sitä liikaa. Ja näkisinhän mä sen taas sitten jouluaattona, kun menisin porukoilla käymään.
Satulaan noustessani tiedostin olevani nyt tekemisissä aivan oikean hevosen kanssa. Veera osasi näet oikeiden hevosten asioita. Sillä oli kiiltävä karva ja kirkkaat silmät, ja halusin pitää sen sellaisena. Hyväkuntoisena ja elinvoimaisena. Ennen kaikkea tyytyväisenä.
Ratsu tuntui joustavalta ja rennolta. Se ravasi pitkin askelin korvat taaksepäin käännettyinä.
”Älä kallistu noin paljoo”, estetolppaa keskelle maneesia raahaava Oskari patisteli.
Mä hymyilin sanomatta mitään ja suoristin asentoani. Veeran satulassa oli vaikea murjottaa.
”Nyt on parempi. Sä kaadat koko hevosen kesken esteradan, jos kallistut joka kaarteessa sen mukana”, Oskari jupisi.
Mä en uskaltanut nauraa ääneen.Sillä niinhän siinä kävi, ettei Olavi Suden poika voinut olla neuvomatta mua kaiken aikaa säätäessään estekorkeutta. Puomeja ei kolahdellut alas kuin kerran, joten oikeastaan Oskarilla ei juuri muuta virkaa maneesissa ollutkaan. Niinpä se alkoi keksiä meille tehtäviä ihan pyytämättä. Se siirsi esteen keskelle maneesia pitkän sivun suuntaisesti ja ilmoitti, että nyt tehdään laukanvaihtoja. Purin huultani pitääkseni kasvoni peruslukemilla, sillä se vakavuus, jolla Oskari suhtautui toisten ratsastajien harjoitteluun, oli minusta varsin huvittavaa. Osasin jo aika hyvin painaa villaisella ne napakat kommentit puoliturhista yksityiskohdista, joita Oskari vähän väliä lateli muistamatta kehua läheskään yhtä paljon.
”Noni. Kaheksikkoa koko maneesia ympäri. Ja tässä esteellä aina laukanvaihto”, Oskari esitteli täysin keskittyneenä asiaansa.
Mä en sanonut mitään. Tehtävä oli onneksi yksinkertainen ja estekorkeus maltillinen. Nostin laukan päädystä ajatellen, että Oskari saisi kyllä helpoimmankin tehtävän muuttumaan vaikeaksi käden käänteessä.
”Suorista kunnolla ennen estettä”, Oskari ohjasi meidän lähestyessä maneesin keskustaa uralta päin. Yritin suoristaa, mutta Veeraa huvitti mieluummin oikoa, kun kerran sillä tavalla pääsi nopeammin esteelle. Oskari huokaisi. Veera hyppäsi huonolla tiellä ja hyvällä ilmavaralla, ja singahti sitten tuttuun tapaan voimalla eteenpäin.
”Ei sun tarvii Ilona myödätä ihan noin paljoo vielä tän kokosilla esteillä”, Oskari sanoi. ”Sä et ehdi ottaa kiinni hypyn jälkeen muuten.”Siitä mulle tuli kieltämättä oivallus. Ratsastin huolellisesti päädyn ja palasin esteelle toisesta suunnasta uudella ajatuksella. Veera räpsäytteli häntäänsä kiihtyneenä. Sen rauhoittaminen hyppyjen välillä oli oma haasteensa. Oskari puolestaan oli jo hyvissä ajoin huolissaan lähestymisen suoruudesta.
”Nyt mieti niin, ettet oo missään ympyrällä, vaan oikeesti SUORISTAT. Ajattele ensin, että lähestyt laukanvaihtoa ilman sitä estettä”, Oskari selitti koko kehollaan. ”Jep, nyt tulee hyvä. Pidä ohjat itellä, älä anna niitä kokonaan pois. Parempi. Nyt lyhennä heti esteen jälkeen vähän, ja keskity taas koko sen päädyn ajan huolelliseen laukkaan. Sun pitää ratsastaa silloinkin, kun sä et oo esteellä.”Seuraava hypyn kohdalla keskityttiin tien seuraamiseen loppuun asti.
”Kato nyt jo valmiiks, mihin sä oot menossa. Ei sinne seinään, vaan- niin just, sinne. Kerro Veeralle suunta etukäteen, ja muista koko ajan seurata katseella sitä sun tulevaa reittiä. Toi oli ihan ookoo. Nyt ku vielä muistaisit tehä ton joka kerta.”Tovin päästä lopetettiin kohtalaisen onnistuneeseen suoritukseen. Mun mielestä yksikään hyppy ei ollut ollut varsinaisesti huono, sillä Veera kyllä tiesi, mitä teki – ainakin omasta mielestään. Mun itseni olisi sen sijaan täysin aiheellista keskittyä yksityiskohtien hiomiseen. Jostakin syystä mulle tuotti vaikeuksia ratsastaa suoraan ja katsoa samalla tulevaisuuteen sinne, missä ura alkoi kaartua. Siinä kävi näet helposti niin, että ohjasin vahingossa liian aikaisin sinne, minne katsoin. Olin kuitenkin ylpeä siitä, että olin keskittynyt täysillä ratsastamiseen, enkä siihen, että Oskari oli Oskari.
”Miten susta meni?” se kysyi korjatessaan estettä pois, kun keventelin loppuraveja sen ohi.
”No ihan hyvin, mutta onhan tässä paljon tekemistä”, arvioin.
”Joo. Sun pitää keskittyy kokoamaan pakka joka esteen välissä sitten, kun aletaan ratsastaa rataa. Muuten Veeran vauhti vaan kiihtyy koko ajan, ja sit sulla tulee liian kiire, ja sit siitä ei tuu enää mitään”, Oskari analysoi kantaessaan puomia takaisin omalle paikalleen.Mun teki hirveästi mieli pyytää Oskaria toistekin opettamaan, sillä sen neuvoista oli ollut jo nyt paljon apua, ja valmentajalle oli kipeä tarve, jos halusi edistyä ja kilpailla. Ja sitähän mä halusin. Tarvitsinkin. En kaivannut varsinaisesti motivointia tai kannustusta, vaan teknistä valmennusta. Oskari oli vähän huono kannustamaan välillä, mutta opettaa se osasi, vaikkei itse olisi aina ollutkaan asiasta samaa mieltä. Sitä paitsi, musta tuntui, että se otti Veeran ainakin jollakin tasolla vakavissaan. Tai sitten se oli vain kohtelias.
Ja kyllä mä tavallaan halusin olla Oskarin seurassa. En mä siitä halunnut kokonaan luopua, vaikka vähän kipeää tekikin katsoa vierestä, kun se jutteli Outin kanssa. Mun täytyisi vain kovettaa se puoli itsestäni kokonaan niin, että se menisi kuolioon. Sitten voisin olla ihan huoletta Oskarin kaveri. Mielestäni olin päässyt jo tosi hyvin alkuun siinä asiassa. Ei mua oikeastaan enää edes haitannut. Ihastuksia tulee ja menee. Kyllä tämäkin menisi varmasti ihan pian ohi.
Mutta valmentajan mä tarvitsin joka tapauksessa. En oikein kehdannut pyytää enempää Oskarin aikaa, kun sillä oli omakin hevonen. Ja tallityöt. Jaksaisiko se muka kaiken päälle vielä valmentaakin?
”Sen vois tehä ihan vaikka niin, että siirtää kokonaan raviin esteiden välissä”, Oskari jatkoi ääneen ajatteluaan katkaisten mun mietteet.
Sillä oli selvästi joku rataharjoitus jo valmiiksi mielessä.
”Ja- Yks hyvä ois kanssa- Teijät pitäis laittaa tekemään pysähdyksiä esteiden välissä. Ei välttämättä radalla- Ihan vaikka kaks estettä riittää”, Oskari jatkoi yhä vain innostuneempi hengästymisen sävy äänessään.
Kohotin kulmiani kypärän lipan alla ja hymyilin sanomatta vieläkään mitään. Ehkä Oskari voisi silloin tällöin auttaa mua siihen asti, että löytäisin oikean valmentajan. Jospa ne asiat järjestyisivät omalla painollaan.Kävi miten kävi, kaikista parasta oli päästä vihdoin ratsastamaan ihan tosissaan.
-
Musta on aina tosi kivaa lukea ajasta, kun hahmo tutustuu uuteen hevoseen. Kun pikkuhiljaa oppii lisää yksityiskohtia niin kuin se, että Veera tykkää pään harjaamisesta ja kiihdyttelee esteiden jälkeen. Tämän tarinan perusteella tuntuu, että Veera todellakin on Ilonalle oikea valinta. Mutta on myös tosi ymmärrettävää, että samaan aikaan tuntuu vähän väärältä iloita uudesta hevosesta, kun on juuri joutunut luopumaan vanhasta (vaikka onneksi ei ihan kokonaan).
Mun mielestä on myös aika mielenkiintoista, että Ilonalla ei vaikuta olevan aivan selkeästi ”omaa lajia”, vaan Ilona on valmis treenaamaan ja asettamaan tavoitteita hevosen vahvuuksien mukaan. Ainakin mun ajatuksissa matkaratsastus ja esteratsastus on aika erilaisia, mutta niin vain Ilona hyppää lajista toiseen tosi sujuvasti. Ei onnistuisi välttämättä ainakaan meikäläiseltä moinen ennakkoluulottomuus!
Ja Oskari on kyllä niin Oskari tässä 😀 Ei se varmasti ihan kenen tahansa treeneihin puuttuisi samanlaisella tarmolla, mutta koska kyseessä on kuitenkin niinkin tuttu ihminen kuin Ilona, niin eihän Susi tietenkään malta pysyä hiljaa. Moni kyllä arvostaa Oskarin valmentajanäkemyksiä (vaikka ehkä kommunkaatio jättääkin välillä vähän toivomisen varaa), vaikka Oskari itse ei ehkä vieläkään koe, että hän itse olisi uskottava valmentaja.
-
Musta yksi tällaisen sosiaalisen kirjoittamisen ihania puolia on se, että kenenkään hahmosta ei loppujen lopuksi tule täysin itse luotua. Joskus suunnitelmia joutuu muuttamaan, ja joissain asioissa ei ehdi edes suunnittelemaan. Outi teki Oskarista tällaisen valmentajan ja ajattelin heti, että se sopii sille. Nyt Oskari on ihan samanlainen valmentaja. Joskus yksin kirjoittaessa sanotaan, että hahmot elävät omaa elämäänsä, mutta tällä tavalla ne ainakin elävät. En itse pärjäisi tällaisen valmentajan kanssa hevosmaailmassa, mutta olisin onnesta soikea, jos löytäisin oman Oskarin kirjoittajana. Kai sellaiseen tarvitaan tiettyä itseluottamusta käsillä olevan asian suhteen: pystyy ottamaan valtavasti asiallista kritiikkiä vastaan, vaikka kehut unohtuvatkin, jos tietää kuitenkin olevansa taitava ja ymmärtää kehittyvänsä valmentajan kanssa. Ilona tietää.
Mä tykkään tästä tutustumistarinasta. Saat valtavan hyvän otteen Veeraan Ilonan kautta. Ratsastuksen kuvaaminen jää usein pelkäksi harjoitusohjelman kuvaamiseksi, mutta tässä ei ole kyllä sitä vikaa. Luulen, että tämänhenkinen teksti uppoaisi hevoskirjannälkäisiin aikuislukijoihin. Meillähän on Suomessa valtava yleisö ex-heppatyttöjä, jotka lukivat joskus jotain Polluxin kirjoja ja Merja Jaloa ja mitä näitä nyt on, ja samalla meltä puuttuu käytännössä ihan kokonaan aikuisille suunnattujen hevoskirjojen genre. Siinä olisi ihan oikea markkinarako esimerkiksi sulle ja myös monelle muulle meidän kirjoittajista. Mä olen kuullut huhuilua aikuisten heppakirjojen perään.
-
-
Hevosen grayscale: dA / nanathenewbeePäiväni parturi-kampaajana
Veera meni tänään taas tosi kivasti maneesissa – tehtiin laukanvaihtojakin. Sillä tuntui kyllä olevan paikoin aika kiire, mutta kivempi niin päin, kuin että se olisi hidas pohkeelle. Loppuverkan aikana Hello talutti söpön talviturkkisen Typyn maneesiin. Perässä tuli Marshall vanavedessään Niklas ja Barnum, ja sitten vielä Janna ja Paahtis. Ehdin ratsastaa ihan hyvät loppukäynnit sillä välin, kun Hello höpötteli jotakin hidastaen kaikkien muiden satulavöiden kiristelyä ja selkäännousua. Kun muut alkoivat sitten keräillä ohjia ja ryhtyä hommiin, minä lähdin Veeran kanssa alta pois.
Se oli aika hikinen. Asiantila valkeni mulle kokonaisuudessaan vasta, kun otin siltä satulan pois. Olin laittanut Veeran käytävälle, kun kerran muut olivat maneesissa ja kuka missäkin – ainakin issikkaihmiset taisivat olla maastossa, kun niiden ratsuja ei ollut näkynyt pihatossakaan. Tallissa ei ollut minun lisäkseni muita kuin Eetu, joka kuului kolistelevan Jussin tallin puolella jotakin.
Vietyäni suitset ja satulan hikisine huopineen paikoilleen palasin tarkastelemaan hevostani. Nopeasti syntyi ajatus siitä, että se olisi pakko klipata heti alkuunsa. Etsin klipperiä joka paikasta, mutta ei se tietenkään sattunut silmään. Silloin Santtu sattui tulemaan sisään kantaen Fifin varusteita. Koska olin aiemmin huomannut Fifin muuttuneen kaljuksi, tiedustelin, mahtoiko Santtu tietää klippauskoneen sijaintia.
”Joo, se on tuolla… Sä et varmaan saa sitä”, Santtu sanoi ja kurkotti johonkin ylähyllyn syövereihin, mihin kukaan normaali ihminen ei yllä, ja taikoi karvanajelukoneen esiin. Kiitin ja lähdin pahaa-aavistamattoman ratsuni luokse. Esittelin konetta Veeralle, mutta ei sitä tuntunut pahemmin kiinnostavan enää sen jälkeen, kun se oli todennut, ettei kapistus maistunut miltään. Oikeastaan tamma oli jo valmiiksi kyllästynyt käytävällä seisoskeluun ja liikehti edestakaisin sen minkä narut antoivat myöden.Ajattelin ensin tehdä kokeeksi perinteisen vauhtiraidan hevosen rungon suuntaisesti. Kun sitten astuin taaksepäin ihailemaan valmiin työn tulosta, ei se ollutkaan lainkaan suora. Eikä mitenkään kovin siistikään. Päädyin siis vetämään siltä istumalta lyhyeksi koko turkin päätä ja jalkoja lukuun ottamatta. Veeraa ei edelleenkään kiinnostanut koko touhu, ja se oli jotenkin onnistunut hinaamaan itsensä lähelle käytävän laitaa, vaikka oli molemmilta puolilta kiinni. Se seisoi melkein poikittain käytävällä ja hamuili koukussa seinällä roikkuvia riimunnaruja. Jos se olisi tajunnut peruuttaa vähän, se olisi varmaan mennessään vetänyt Tetriksen loimen karsinan ovessa olevasta kaiteesta lattialle. Ei se kuitenkaan peruuttanut, koska sillä oli tapana suunnata liikkumisensa ensisijaisesti eteenpäin.
Pitkän suristelun jälkeen astuin uudelleen kauemmas tarkastelemaan kokonaiskuvaa. Se oli oikeastaan aika siisti, vaikka itse sanonkin. Ero pidempään karvaan ei ollut vielä mahdottoman suuri, mutta talvikarva kasvoi niin nopeaan, että se olisi kohta ollut paljon vaikeampi leikata.
Lakaisin käytävän ja vein koneen satulahuoneen sivupöydälle, koska en ylettänyt sinne, missä ikinä salaisessa piilossa sitä yleensä säilytettiinkään. Pitäisi kysyä myöhemmin joltain pidemmältä apua, kun edes kiipeämällä en päässyt järkevästi käsiksi kaikista ylimmälle hyllylle, eikä sellaista sähkölaitetta oikein viitsinyt heittääkään sinne.
Kun kerran olin päässyt vauhtiin ja jakkarakin oli valmiiksi raahattu keskelle käytävää, selvittelin huolella Veeran jouhet hoitoaineen kanssa. En voinut olla alkamatta nypertää lettiä sen soljuvaan harjaan, kun olin saanut sen takuttomaksi. Letistä tuli paksu, ja se ulottui yhtä kyytiä korvien takaa sään tuntumaan asti. Letin pää roikkui hevosen lavan reunan päällä. Ei se varmaan sillä kauaa pysyisi, mutta vitsit, että alkoi syyhyttää kaikkien kisakampauksien tekeminen, kun oli kunnon harja, jota työstää. Täytyisikin kysyä, olisiko kellään tulossa kisoja lähiaikoina, jos vaikka pääsisin tekemään sykeröitä.
Aikaa oli kulunut huomaamatta vaikka kuinka paljon sillä välin, kun olin uppoutunut askarteluuni. Väkeä oli alkanut valua jossakin vaiheessa maneesista takaisin talliin. Onneksi olin ehtinyt lakaista karvameren roskiin ennen sitä.
”Mikäs kampaamo täällä on?” Hello tiedusteli saapastellen paikalle kädet selkänsä takana.
”Innostuin vähän”, myönsin.
”Mä en tienny, että sä osaat tehä tollasia”, Alex sanoi pysähtyen tarkastelemaan Veeran lettiä.
”Ei se oo vaikeeta. Melkein sama idea, kuin jos tekis ranskanlettiä itelle”, sanoin lepuuttaen väsyneitä käsiäni Veeran selän päällä.
”No saat sitten letittää jatkossa muidenki hevoset”, Alex ilmoitti.
”Mielelläni”, vastasin silmät loistaen kuin pienellä lapsella.-
Miten pehmoisan näköinen Veera onkaan tässä kuvassa! Siinä on sellaista helmimäistä hohtoa. Tuntuu että jos sitä pääsisi silittämään, se tuntuisi nukkaiselta ja villavalta niin kuin vastapesty koiranpentu. 😀
Veera on kyllä ihanan kiltisti hoidossa tässä. Mun unelma on juuri tuollainen örkki kuin kiltti suomenhevos-Veera, jossa on tarpeeksi puunaamista, mutta joka jaksaa olla puunattavana. (Katson sinua siellä Juuso, armas collieni, tukkajumalani, joka jaksaa olla harjattavana vaan vartin kerrallaan, vaikka haluaisin harjata kaikkea koko ajan.) Mä olisin varmaan niin kuin Ilona, jos osaisin, että näpertäisin hevoseni harjaa joka viikko jollain lailla, vaikka ei tarvisi. Kaikki harjaaminen ja hoitaminen on niin kivaa rentoa yhdessäoloa, jos örkki vaan tykkää ja jaksaa olla. 😀
-
-
En aikonut, mutta viitataan nyt pikkusen tähän. 😀
Jumissa
Auton radiossa soi Clocks ihan niin kuin en olisi muutenkin tiennyt, että oli kiire. Kaarsin tallin pihaan ja varmistin, että se oli tyhjä ihmisistä. Ketään ei onneksi näkynyt.
Keräilin kantamukseni ja hiivin ripeästi sisälle talliin. Kätkin pullon takkini sisään, kun Janna tuli vastaan. Moikkasin muina naisina, eikä se onneksi tajunnut epäillä mitään. Satulahuoneeseen päästyäni hengähdin, kun siellä ei ollut ketään. Sormet turtana päästin viimein irti kantamuksestani laskiessani lasisen simapullon Sintin harjojen sekaan Oskarin kaappiin. Olin ehtinyt juuri ja juuri, ennen kuin se tulisi tallille – oltiin näet sovittu, että se taas vähän katsoisi mun ratsastusta, joten tiesin, että se tulisi vasta vähän ennen kuutta. Kello oli varttia vaille. Yritin ravistella kiireen harteiltani ja käyttäytyä kuten normaalit ihmiset.
Alex ja Hello olivat touhottaneet juhlien parissa niin tiiviisti ja kinastelleet siitä, kutsuttaisiinko Milania, että olivat unohtaneet koko siman – ainoan asian, jota Oskari oli itse toivonut. Pullossa ei lukenut mitään, eikä siinä ollut edes vanhan etiketin repaleita vihjeenä siitä, keneltä se oli. Hullunahan minua pidettäisiin, jos kävisi ilmi, että olin työstänyt simaa kuin Iisakin kirkkoa monta päivää ja käynyt välillä yölläkin tarkistamassa, että sillä oli kaikki kunnossa – vain Oskaria varten. En tiennyt itsekään, miksi olin mennyt sellaista tekemään, kun Oskari täytti kuitenkin jo kolmekymmentä, ja minä olin vasta kahdenkymmenenneljän. Ihmekös, kun se ei ollut minua huomannut – olin sen silmissä varmaan ihan teini. Sitä paitsi, enhän minä enää edes tykännyt Oskarista sillä tavalla. Siksi se vasta olikin tavatonta, että olin keitellyt Oskarille simaa kotonani visusti piilossa muiden silmiltä kuin mitäkin pontikkaa.
Ei mennyt kauaa, kun Oskari itse saapui. Harjailin siinä vaiheessa jo Veeraa tarmokkaasti. Hinasin sen edeltä maneesiin, jotta naamaltani ei paistaisi, että olin tehnyt jotain epäilyttävää.
Oskari oli jo ehtinyt toteuttaa uhkauksensa siitä, että jouduttaisiin tekemään kaiken maailman siirtymiä ja kontrollijuttuja esteiden välillä. Nyt kun niistä oli selviydytty, päästiin vihdoin hyppäämään diagonaalilla olevaa kolmen esteen sarjaa ihan normaalisti laukassa ilman pysähdyksiä, jotka olivat olleet sekä mun että Veeran mielestä ihan turhaa hidastelua.
Kun mentiin tokaa kertaa sarjaa läpi, Veera yhtäkkiä pukitti kahden jälkimmäisen esteen välissä.
”Oho”, Oskari sanoi.
”Oho”, minä toistin vähän painokkaammin. ”Se ei oo koskaan tehny tollasta”, sanoin hidastaen raviin ja ohjaten hevosen viimeisen esteen ohi.
”Se ei muuten käytä selkäänsä nyt kunnolla. Onkohan se jumissa?” Oskari epäili.
”Voi olla. Tuntuu vähän hassulta.”
”Lopetellaan tältä päivältä. Mä voin kaivaa sulle meijän vakihierojan puhelinnumeron. Ota vaan loppuverkat”, Oskari sanoi kävellessään jo kohti ovea.Yritin tasapainottaa Veeran ravia ja annoin sille reilusti ohjaa. Se venytti eteen ja alas, mutta jotenkin sen askel tuntui tavallista lyhyemmältä. Talutin sitä loppukäyntien ajan, ja ehdin tietenkin miettiä tyhjässä maneesissa taas vaikka mitä. Olinko minä nyt rikkonut tämänkin hevosen? Mitä jos sillä oli jotain oikeasti vialla siellä selässä?
Kun vein Veeran talliin, Oskari tuli käytävällä vastaan ja työnsi mun käteen pienelle ruutupaperista repäistylle palalle kirjoitetun puhelinnumeron. Soitin siihen heti, ja nainen onneksi vastasi ensimmäisellä yrityksellä. Kerroin tilanteen taas vaihteeksi siinä samassa kohdassa, jossa olin soittanut ensimmäistä kertaa Wandalle eläinlääkärin. Pidin puhelinta korvani ja olkapääni välissä riisuessani samalla Veeralta varusteita.
Hieroja sanoi, että normaalisti ajat menisivät parin-kolmen viikon päähän, mutta juuri sille samaiselle illalle olisi peruutusaika tarjolla. Hän kertoi pääsevänsä parin tunnin päästä, jos minulle sopisi niin lyhyellä varoitusajalla. Kuulemma yleensä ei kannattaisi hieroa heti ratsastuksen jälkeen, mutta kun meillä oli jäänyt treeni kesken eikä oltu missään nimessä menty kokonaista tuntia, niin Veeraa voisi ainakin kevyesti käsitellä.
”Tottakai, sopii hyvin!” kimitin puhelimeen jännittyneenä.Sitten alkoi odotus. Harjasin Veeran huolellisesti ja tarkastin jokaisen kavion kahteen kertaan. Kävin korjaamassa maneesiin jääneet esteet pois ja siirryin puhdistamaan Veeran varusteita. Sitten aloin siivoamaan kaappiani, sillä mun oli ihan pakko saada käsille koko ajan jotakin tekemistä. Sain vaivoin estettyä itseäni kurkistamasta Oskarin kaappiin, joten en tiennyt, oliko pullo vielä siellä. Tuskin siinä montaa päivää menisi, että se huomattaisiin.
Kävin vähän väliä ulko-ovella kurkkimassa, näkyisikö hierojaa. Jauhoin varmaan kuusi purkkaa mauttomaksi parin tunnin aikana, mutta se johtui kyllä varmaankin vain siitä, että otin niitä aina kaksi kerralla. Viimein vieraan auton valot lähestyivät pimeää pihatietä pitkin. Riensin siirtämään Veeran käytävälle ja varmistin, ettei sillä ollut puruja harjassa tai heinää hännässä, ennen kuin lähdin vastaanottamaan hierojaa.
Se oli rauhallinen keski-ikäinen nainen, joka alkoi heti käydä läpi Veeran hipiää. Veera oli kiinnostunut uudesta tuttavuudesta, mutta seisoi urheasti enemmän tai vähemmän paikoillaan käsittelyn ajan, koska olihan se hyvä tyttö.
”Täällä on vähän jumia kyllä, mutta se ei ole toispuoleista, mikä on hyvä – ei se siis ainakaan epätasapainoisesta ratsastamisesta johdu. Saan tän kyllä kerralla auki, mutta tämä on sitä sorttia, jota kannattaa hieroa säännöllisesti. Ehkä kerran kuussa voisi olla hyvä. Niin, ja kannattaa loimittaa se nyt tosi hyvin varsinkin, kun se on klipattu. Ratsastaessa kannattaa olla aina viileällä säällä ratsastusloimi tai viltti selän päällä aluksi, kunnes lihakset vähän lämpenevät, vaikka menisitte maneesissa”, hieroja kertoili työnsä lomassa.
Sitten se vielä lisäsi, että koska vahva lihas on elastinen lihas ja heikko lihas menee helpommin kireäksi, kannattaisi varmistaa ratsastaessa, että hevonen käyttää selkäänsä kunnolla ja kiinnittää siihen huomiota esimerkiksi koulutreeneissä. Kuulemma käynti vaihtelevassa maastossa tekisi myös terää.
Taas ajattelin, että oikealle säännölliselle valmentajalle olisi tarvetta, sillä sivusta katsoen näkisi paremmin, milloin Veera käyttäisi selkäänsä oikealla tavalla. Minusta ainakin sen laukka oli aina sellaista ylämäkeen menevää ja vahvaa, mutta enhän minä hevosta vielä tuntenut niin hyvin, että olisin voinut selästä käsin olla aivan varma. Joka tapauksessa olin tyytyväinen siihen, että tammani ilmaisi herkästi, kun sillä oli jokin vialla. Niin saatoin reagoida ajoissa, ennen kuin tilanne pahenisi.
Oli tietenkin huojentavaa kuulla, ettei kyse ollut mistään vakavammasta. Pitäisi vain panostaa entistä paremmin loimitukseen ja lihashuoltoon. Sovimme seuraavan hierontakerran viiden viikon päähän, ja hieroja muistutti vielä lähtiessään nesteytyksestä ja siitä, että huomenna kannattaisi pitää lepopäivä.
Luotsasin Veeran takaisin karsinaansa ja tyrkytin sille ämpäristä vettä. Se maistoi kohteliaasti pienen lirauksen, mutta menetti sitten mielenkiintonsa. Raahasin painavan sangon pois, sekoitin veteen melassia ja palasin yrittämään uudelleen. Veera ryysti kymmenisen litraa melassivettä hyvällä halulla, ja silloin päätin alkaa juottaa sen jatkossa kaiken varalta joka ilta. Ei siitä varmaan haittaakaan olisi.
Kokeilin vielä venytellä Veeran jalkoja, kun tuntui, että jotakin oli pakko tehdä, vaikka oikeasti hevonen oli ihan kunnossa, ja hieroja oli saanut siltä jumin ainakin toistaiseksi pois. Kai mä vain pelkäsin, että pilaisin tai rikkoisin tämänkin hevosen jotenkin. Mutta Veera oli raukea, rento ja unelias hieronnan jäljiltä, ja musta tuntui, että se halusi olla rauhassa välillä. Olinhan mä pörrännyt sen ympärillä koko illan milloin mitäkin tekemässä. Puin sille huolellisesti villaloimen yötä vasten. Sitä tuskin tarvitsisi käyttää joka yö, mutta hieronnan jälkeen se tuntui tarpeelliselta. Lähdin vielä satulahuoneeseen kirjoittamaan muistilappua aamutallilaisille, että villanutun voisi jättää sadeloimen alle aamulla ulos viedessä. Lisäsin samalla satulan ja huovan väliin karvaromaanin, koska siihen varmaan oli jokin hyvä syy, että varusteiden mukana oli tullut sellainen.
Oskarin kaapin ovi oli raollaan – vannon, etten edes koskenut siihen; satuin vain näkemään kaappiin sisälle puolivahingossa. En tiennyt, oliko Oskari jo lähtenyt kotiinsa, mutta ainakin simapullo oli kadonnut.
-
Viimeaikaisten tapahtumien valossa minulle tuli tästä tekstistä tosi inhottava fiilis. Että ei kai Veera, ei kai silläkin ole nyt jokin vika, vaiva tai sairaus, että mitä jos sekin päätyy sairaslomalle. Toivottavasti ei, mutta kyllä tässä jo kohtalon kellot alkoi kilkattaa tätä lukiessa.
Mutta ei tässä onneksi mikään tuomiopäivän fiilis ole kuitenkaan, noin kokonaisuudessaan. Simaseikkailu jatkuu! Kiva että edes Ilona muistaa Oskarin oman toiveen, sen siman, kun kaikilla muilla on jotakin olevinaan tähdellisempää. Tietysti Ilonalla on kyllä ns. taka-ajatuksia asian ja Oskarin suhteen, mutta kuitenkin.
-
No voi aww tuota simasekoilua! 😀 Varsinkaan kun Ilona ei enää tykkää Oskarista sillä tavalla. 😀 Vaan ihan vain muuten väkertää simaa keskellä joulukuuta. 😀
Mäkin ehdin jo pelätä pahinta Veeran kanssa. Tietenkin jos hevoset olisivat olleet terveitä tähän asti, sitä ajattelisi, että no tottakai se on vain jokin lihasjumi, ei tässä mitään. Niin todennäköisesti olisi ajatellut myös Ilona, jos Wandan ja Mortin tapaukset eivät olisi niin tuoreita. Nyt sitä kuitenkin tuli heti mieleen, että ei taas, nyt jotain tapahtuu taas. Onneksi tuntuu, että Veeralla toden totta oli pelkkä jumi, eikä mitään muuta. Aikahan sen näyttää, onko jotain isompia ongelmia taustalla, mutta toivottavasti ei enää löydy mitään ihan hirveää.
-
-
Paljon lunta ja pari suokkitammaa
Yhtenä päivänä oli satanut ihan sairaan paljon lisää lunta. Ean mielestä se oli ollut ihanaa, mutta samalla se oli järkeillyt, että lumi saattaisi hyvinkin vielä sulaa pois. Minä olin nyökytellyt ja Hello oli sanonut, että kyllä se varmaan sitten toukokuussa viimeistään sulaisi. Sitten se oli voivotellut, että kun on kuulemma niin kylmä, ettei Typykään halua liikkua ulkona mihinkään. Olin huomauttanut, että sehän asuu pihatossa, ja että ulkona oli vain muutama aste pakkasta. Hello oli vetänyt yläraajansa puuskaan ja sanonut, että no mene vaikka itse kokeilemaan, niin ei se halua liikkua. Tallilla viime aikoina vallinneen epäonnen takia olin ajatellut vähän huolestuneena, oliko Typyllä selkä jumissa tai maha kipeänä, jos se kerran oli haluton liikkumaan. Hello jäi tyytyväisenä tupaan, kun minä suuntasin suorittamaan saamaani tehtävää liikuttaa Typy.
Se oli yllättävän mukava ratsastaa. Mietin, mahtoiko Hello itse edes ymmärtää, miten hyvä hevonen sillä oikeastaan olikaan. Typyllä oli kivat askellajit, ja kyllä se vain liikkui oikein mielellään. Taisi olla Ilveksen poika itse tässä se, jota ei huvittanut liikkua ulkona, kun sormiin tuli niin kylmä.
Typy sipsutteli reippaana koppuraista kenttää ristiin rastiin, eikä sitä haitannut edes lumisateen yltyminen pyryksi. Siihen oli helppo ihastua, mutta toisaalta se vaati varmaan tietynlaisen ihmisen, joka osasi arvostaa sitä kaikkine oikkuineen juuri sellaisena kuin se oli. Myönnettäköön, että se piti mut kuitenkin sen verran kiireisenä, että sain hyvät alkulämmöt ennen kuin lähdin ratsastamaan omaa vetreää Veeraani, joka oli kuin uudestisyntynyt hierontansa ja vapaapäivänsä jäljiltä. Se oli tottunut hyvään entisessä elämässään, ja mulla oli täysi työ sen ansaitseman elintason ylläpitämisessä.
Suuntasin Veeran kanssa pihapiirin ulkopuolelle, sillä mikäs hätä meillä siellä oli pehmeiden hankien lomassa. Ajattelin antaa muille enemmän tilaa harjoitella maneesissa, kun puoliveriset varmaan suoriutuisivat vähän nihkeämmin treeneistään ulkona lumipyryssä ja paksussa lumessa. Tai mistäs sitä toisaalta tietää, jos ne vaikka sattuivatkin pitämään lumesta ja loikkivat siinä sujuvasti pitkillä jaloillaan.
Veera humpsahti joka askeleella pehmeään lumeen syvemmälle kuin voisi ajatella ylhäältä katsoen. Sen selän päällä oleva viltti lepatteli ravin tahtiin, kun tyytyväinen tamma työskenteli yhtä uutterasti kuin aina. Musta tuntui, että se tykkäsi lumesta ja piristyi pakkasista. Ainakaan sitä ei tuntunut haittaavan, että hiutaleet peittivät sen harjan hiljalleen valkeaan pitsikuvioon.
Ajattelin tehdä vain pienen ravilenkin ja taivutella samalla, mutta Veera oli niin täydessä vireessä, että lopulta annoin sen laukatakin. Lunta lensi kavioista meidän taakse ja sivuille, kun me lennettiin pehmeästi lumista metsätietä pitkin. Noustessani jalustimille seisomaan annoin tuulen ja satavan lumen piiskata kasvojani. Silloin muistin Wandan ja kaikki ne kerrat, kun olin laukannut sillä Pihlajamäkeä ylös vedet silmissä ilmavirrasta, ja sen loppukirin meidän ainoaksi jääneessä kilpailussa, jota me ei oltu sittenkään voitettu.
Pyyhkäisin kuivan pakkasviiman pusertaman kyyneleen poskeltani lapaseeni ja silitin Veeran kaulaa, kun se hidasti laukkansa ravin kautta käyntiin. Se nyki itselleen pitkät ohjat, ja mä annoin sen tehdä niin. Mun poskia ja varpaita nipisteli, mutta tuttuun tapaan puoliksi ravia ja puoliksi käyntiä etenevä liinakko hohkasi lämpöä joka solullaan niin, ettei mun tarvinnut pelätä ympäröivää kylmyyttä. Veera tuntui vakaalta ja luotettavalta mun alla, ja mä annoin sen kantaa mut kotiin omia reittejään.
Line: Elisa-
Haha en ollut selvästi ainoa, jonka on tehnyt mieli kirjoitella tässä viimeaikoina lumifiilistelyä 😀 Mutta kyllä siinä on vain oma tunnelmansa ja sellainen ihanan raikkaan talvipäivän fiilis välittyy niin tästä tekstistä kuin kuvastakin.
On ihanaa kuulla, että hieronta auttoi Veeraa ja tamma on taas täydessä terässä. Onneksi jumit oli vaan pieni hidaste matkalla ainakin toistaiseksi. Toistan myös sen, kuinka ihanaa on lukea siitä, miten Ilonan ja Veeran suhde kehittyy.
Ilona on myös tosi kiltti, kun liikuttaa Typyn. Voi olla että siinä on kyllä uhkana se, että Hello alkaa tarttua tähän mahdollisuuteen useamminkin. Usein Typystä on saanut lukea ehkä vähän negatiivisessa valossa, joten Ilonan mietteitä tammasta oli kiva lukea.
-
Joo-o. Näin hevosettomana ja huolettomana sitä ajattelee, että ai kun Ilonalla oli kiva tallipäivä. Oli kaksi mukavaa suokkitammaa, joilla ratsastaa, mutta ei tarvinnut tehdä sillä tavalla liikaa, että olisi kyllästynyt. Kyllä kelpaisi! Samaan aikaan ymmärrän myös Helloa, kun ajattelen mun koiria. Onko ihanaa, kun on koiria? No on! Mutta onko ihanaa, kun on sata astetta pakkasta ja kilsan hanki ja on koiria? No ei todellakaan, mä kuolen ihan just. 😀 Silti nyt tuntuu siltä, että kyllä vaihtaisin elämää Ilonan kanssa täksi päiväksi.
Varsinkin lenkki Veeran kanssa on idyllinen ja ihana. Sitten mieleen tulee tietysti Wanda, ja tottahan sitä omaa lemmikkiään kaipaa, eikä haluaisi sen olevan kipeä tai jossain poissa. Wanda-ajatuksista huolimatta olen lukevinani, että Ilonalla on silti kaikki hyvin ja elämä jatkuu jossain vaiheessa. Veerakin on lämmin ja luotettava, vaikka se on ihan erilainen hevonen.
Kuvassa on taas niin pehmoisan näköinen heppa, että mun tekisi mieli hinkata naamaani siihen. Nyt on filttikin uskollisesti paikoillaan, ettei tule uudestaan selkä kipeäksi.
-
-
Tapahtui heti pikkujoulujen jälkeisenä aamuna eli 18.12.22.
Liittyy: Ulriikka Arvon valmennus <– valmentajan kommentit löytyvät tuolta ratsukon nimen alta.
Paska kaveri
Mietin edellisiltaa jo ennen kuin avasin silmiäni. Mikä kaikki oli ollut totta ja mikä unta? Kuinka monta kertaa olin valehdellut ja keille kaikille?
Raotin silmiäni ja näin kaihtimien välistä kajastavaa valoa. Jokin ei täsmännyt. Kurkotin tökkäämään käynnykän näytön päälle. Kello oli 9:36.
Mitä?!
Mulla oli pitänyt olla herätys kasilta, koska kymmeneltä piti lähteä tallille ja kahdeltatoista valmennukseen, joka olisi kello 14 toisella tallilla jossain hevon perseessä. Eikö kello ollut soinut, vai olinko sammuttanut sen? Ei mitään muistikuvaa. Mulla ei ollut tapana myöhästellä. Inhosin sitä tunnetta.
Haukoin henkeä kaivautuessani pois peiton alta. Mun kämpässä oli ihan sairaan kylmä. Vedin ratsastushousut jalkaan ja nykäisin kaapista ensimmäisen urheilupaidan. Haistoin sitä. Sai luvan kelvata tähän hätään. Puin sen päälleni varmuuden vuoksi ensin väärin päin, ja sitten toisella yrityksellä vasta niin kuin normaalit ihmiset. Hypin yhdellä jalalla olohuoneen puolelle kiskoen samalla pitkää ratsastussukkaa jalkaani. Onneksi saappaat, kypärä ja hanskat olivat jo valmiiksi tallilla.
Mutisin muutamia kirosanoja muistaessani, että Onni pitäisi ruokkia ja käyttää ulkona. Tai ehkä vain suoraan ottaisin sen mukaan? Joo, niin olisi hyvä – se voisi mennä Hopiavuoreen hoitoon päiväksi. Kolistelin sille pelkkiä nappuloita kuppiin. Se katsoi mua arvostellen: en muuten varmana syö tuota moskaa. Lorautin lohiöljyä ruuan päälle.
”Pliis, tee nyt vähän yhteistyötä”, sanoin Onnille.
Koira kävi pitkin hampain aamiaisensa kimppuun, mutta jätti puolet syömättä, kun ei ollut saanut tavanomaisia silakkafileitään, joita en nyt sattuneesta syystä ehtinyt sulattaa pakastimesta.Tietenkin tällainen valmennus vaati enemmän valmistelua, kun en voinut vain taluttaa Veeraa kotitallin maneesiin Oskarin silmien eteen. Tai ei ratsua varmaan olisi tarvinnut puunata kuin kilpailuihin konsanaan, mutta niin mä kuitenkin tein. Ehkä mä samalla halusin oikeastikin harjoitella kisoihin lähtemistä, kun kerran mentiin kopin kanssa ja kaikkea.
Alex oli jo aiemmin ilmoittautunut kuskiksi, mikä tarkoitti sitä, etten voinut pakoilla sitä ja sen kysymyksiä pikkujouluillasta, vaan joutuisin istumaan sen vieressä autossa koko matkan. Mä olin valehdellut Alexille, jotta en olisi joutunut valehtelemaan Oskarille – tai elämään valheessa, oikeastaan. Totta kai se tuntui musta hirveältä. Tiesin, että mun olisi pakko kertoa Alexille totuus.
Alex saapui tallille viime hetkellä. Sillä taisi olla krapula, mutta silti se tuli paikalle, koska oli luvannut, ja silti se lähti matkaan, koska tiesi, etten pärjäisi ilman sitä. Se oli vaitonainen siihen asti, että päästiin isolle tielle. Mä arvelin, että se oli vihainen, ja odotin, että se puhuisi ensin.
”No? Mihin sä hävisit kesken pikkujoulujen?” se kysyi lopulta.
Olin jo osannut odottaakin sitä. Silti mulla ei oikein ollut mitään järkevää vastausta valmiina.
”Eiks Hello sanonu?” kysyin kierrellen.
”Se sano, että sä lähit viemään Oskaria kotiin.”
”Niin”, vastasin.
Mitä muutakaan mä olisin voinut siihen sanoa? Lähin joo viemään Oskaria kotiin, mutta ajeltiinkin siinä sitten niin kauan, ettei ollut järkeä palata, koska piti puhua vähän siitä sun tästä. Sitä voisi olla vähän vaikea selittää Alexille.
”No?” sanoi Alex pahaenteisesti.
”Mitä?”
”Mikset sä tullu takasin? Ja mitä sä sanoit sille?” se kysyi katsomatta muhun.
Huokaisin. En osannut enkä jaksanut enää valehdella.
”No en mä voinu olla kertomatta, että mä tiiän”, pihisin hiljaa.
Alex taisi kyllä kuulla sen, muttei vastannut.
”Musta olis tuntunu valehtelulta olla sanomatta mitään”, jatkoin.
”Joten päätit sit valehdella mulle”, Alex pisti terävästi.
Niin siinä oli tainnut käydä. Eikä mulla ollut vieläkään mitään järkevää selitystä tapahtuneelle.
”Anteeksi”, sanoin varovasti tunnustellen.
”Vittu teijän kanssa, saatanan Ilonat”, Alex puuskahti. ”Te ootte säälittäviä kaikki.”
”Anteeks”, sanoin uudelleen hiljaa mutisten.
Teki mieli sukeltaa takin sisään niin kuin Oskari edellisiltana mun autossa. Mä olin kyllä ihan paska kaveri.En tiennyt, mitä Alexin mielessä liikkui, sillä loppumatka ajeltiin aika hiljaisissa merkeissä. Mutta ei kai se olisi lähtenyt koko reissuun, jos se ei olisi ollut enää mun kaveri? Eihän?
Perillä Alex hyppäsi ulos autosta ennen mua sanomatta sanaakaan ja lähti nykimään kopin luukkua auki. Kömmin perään ja yritin valmistella itseäni keskittymään tulevaan suoritukseeni.
Olin ajatellut etukäteen Ulriikan olevan tiukka ja kokenut estevalmentaja. Mun mielikuvissa se oli ollut joku ehkä vähän vanhempi rouva. Nopeasti kävi ilmi, että se olikin suunnilleen mun ikäinen, tai ehkä vähän vanhempi. Se oli ikäisekseen kuitenkin kokenut kilparatsastaja – ainakin muhun verrattuna. Sillä oli tarkat ja pistävän siniset silmät, mutta se oli ystävällinen ja antoi välillä positiivistakin palautetta. Se oli uutta mulle – tai siis Oskarin valmennustyyli oli vähän erilainen. Kumpikaan ei ollut kuitenkaan huonompi tai parempi, ja kyllä Ulriikkakin oli silti tarkka. Musta tuntui, että se tykkäsi Veeran eteenpäinpyrkimyksestä ja osasi arvostaa sen vilkkautta karvoihin katsomatta. Meille teki varmasti hyvää se, että joku katsoi uusin silmin ensimmäistä kertaa meidän menoa ja huomasi sieltä uusia asioita.
Oli siinä valmennuksessa kyllä aika paljon tuttujakin teemoja: Veera olisi halunnut hypätä etenkin sarjan täysillä. Niinpä saatiin yhdeksi tehtäväksi hidastaa niin, että esteiden väliin mahtuisi kokonaiset kaksi askelta lisää. Ei ollut pojat helppoa ollenkaan. Veera piti huolen siitä, ettei mulla ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin sen purskahtelevan elämänilon hillitsemistä niin, ettei se loikkisi puomit kolisten minne sattuu. Sillä oli harvinaisen vauhdikas päivä – ei se kotona ollut ollenkaan niin työläs ratsastaa.
Valmennuksen päätteeksi sekä mulla että Veeralla oli hiki. Annoin sille helpottuneena pitkät ohjat ja kiittelin sitä vuolaasti. Vasta silloin ehdin katsella ympärilleni tarkemmin ja huomasin, että Veera oli ryhmän ainoa suomenhevonen. Ehkä sillä reissulla harjoiteltiin vähän siihenkin suhtautumista. Myöhemmin katsoin ilmoittautumislistasta, että koko valmennuspäivään ei ollut osallistunut Veeran lisäksi ainuttakaan ratsua, jolla olisi ollut suomenkielinen nimi. Siihen saisin kai nyt tottua, sillä tulevissa kilpailuissa voisi hyvinkin olla joskus sama juttu. Kummasti mun ajatukset vierivätkin kilpailuihin heti, kun olin saanut vähänkin kehuja vieraalta valmentajalta…
Line: VRL-03840Kotimatkalla mä en voinut olla sörkkimättä pikkujouluiltaa vielä uudelleen, koska en enää kestänyt painostavaa hiljaisuutta.
”Ootko sä vihanen? Koska Oskari lupas, ettei se oo sulle vihanen, vaikka sä kerroit mulle.”
”Sä se et kans tajua. Ei kyse oo tässä vaiheessa enää siitä, että Oskari tappais mut, koska mä kerroin sulle, vaan siitä, että sä lupasit pitää pääs kiinni, tajuatsä? Mä luulin, että suhun voi luottaa”, Alex saneli kärsimättömän kuuloisena ja vilkaisi mua sitten ekan kerran varmaan koko päivänä.Se iski syvälle ja teki pienen särön mun sieluun. Ja se oli ihan mun omaa syytä. Teki mieli kirota ääneen, mutta pidin tällä kertaa suuni kiinni.
”Mutta toisaalta – mitä muutakaan sulta olis voinu odottaa”, Alex jatkoi. ”Tää olis varmaan tapahtunu kuitenkin ennen pitkää.”
”Niin”, sanoin luullen tietäväni, mitä Alex tarkoitti. ”Mä en kestä salailua”, vinkaisin hiljaa.
”Sä oot paska pitämään salaisuuksia”, se korjasi.
”Enkä- tai no… Riippuu kai tilanteesta?” yritin saada vähän siimaa, sillä muuten Alex ei varmaan kertoisi mulle enää koskaan mitään.
”Mitä sä nyt ajattelet siitä Oskarista sitten?” se vaihtoi aihetta.
”Miten niin?”
”No kyl sä tiiät. Näkeehän sen sokeakin, että sä oot ollu siihen kusessa alusta asti.”
Punastuin. Katsoin sivuikkunasta ulos peittääkseni sen. Vedin keuhkot täyteen ilmaa vastatakseni perusteellisen ympäripyöreästi, sillä Alexille oli varmaan turha väittää suoraan vastaankaan.
”No ei kai se ihmistä miksikään muuta, että muut saa tietää sen menneisyydestä jotain, mikä on ollut siellä kaiken aikaa.”
Alex nyökkäsi ja tuhahti. Ehkä se näytti vähän yllättyneeltäkin.
”Mutta Alex”, jatkoin.
”No?”
”Anteeks.”
”Haista vittu. Jatkossa en säästele sua yhtään, vaan julistan kaikille, että sä tykkäät Oskarista.”
”Ethän! Se on eri asia!”
”Miten se on muka yhtään eri asia?”
”No sä tekisit sen tahallas.”
”Voiko toisten salaisuuksia möläytellä sit muka vahingossa?” Alex puuskahti. Se kuulosti melkein naurahdukselta.
”Tietenkin voi”, väitin.
”Sun suu pitäis teipata Jesarilla kiinni”, se sanoi ja täräytti mua nyrkillä olkavarteen.Mä näin, että sitä jo nauratti.
-
Aika kakka toveri olisi Alex ollut, jos ei olisi jollain tasolla ymmärtänyt, tai vähintään antanut anteeksi. 😀
Ilonan persoonasta tämä show kuitenkin kertoo enemmän. Mä en ylläty hänen syyllisistä ja hieman huolestuneista ajatuksistaan. Ne kuulostavat jo tutuilta, koska Ilonasta on saanut lukea sen verran, että ajatusmalli on käynyt tutuksi. Samaten se, miten Ilona mun mielestä suurentelee koko keissiä tässä, on asia, jonka osasin arvata. Tietenkin maailma uhkaa kaatua.
Yksi asia, jota soppaan tavallaan odotin, loistaa poissaolollaan. Ilona ei pelkää: ei juuri ollenkaan. Mä samastun Ilonan huolestuneisiin, suurenteleviin ajatuksiin, joten itseäni siihen samastaessani odotin siltäkin jostain syystä samaa hylätyksi tulemisen pelkoa, jota itse koen, kun joku on mahdollisesti liian vihainen mulle. Ilonan mielessä kyllä käy, että Alex on menetetty, mutta hänen mielensä ei jatka siitä enää suuremmille kierroksille. Lisäksi Ilona vakuuttelee itselleen, että Alex ei suinkaan ole menetetty — eli hänen aivonsa syöttävät hänelle ihan päinvastaista viestiä kuin mun avot samassa tilanteessa mulle syöttäisivät. Noh, hylätyksi tulemisen pelko (jos se on näin megalomaanista kuin mulla) kielii varmaan yleensä jostain traumasta. Vaikka periaatteessa tiedän sen, samalla mä teen Ilonasta tässä ihan omia tulkintojani. Niinhän se on, että jokainen lukija tulkitsee tekstiä omasta lähtökohdastaan. Koska Ilona ei pelkää, luen, että
a) se ei ole kokenut tulleensa hylätyksi kovin vakavasti. Sen parisuhde päättyi ja sitä petettiin, mutta se ei saanut Ilonaa henkisesti niin romuksi, kuin vastaava saisi mut. Ja
b) Ilonalla on ollut aina ainakin jonkin verran kavereita, joihin se on voinut luottaa. Jos yksi suuttuu, sen voi antaa vihoitella rauhassa ja leppyä sitten, koska on muitakin, jotka kuuntelevat.Niin tai näin. Ilonan ja Alexin ystävyyden dynamiikka on sellaista, mitä en ole koskaan kokenut itse. Se kuulostaa niin tutulta kuitenkin, että ymmärrän sitä, ja samalla niin uudelta, että se kiehtoo mua ihan hurjasti. Lukisin vaikka kuinka siitä, kun ne puuhaa juttujaan, oli ne jutut mitä tahansa. Valmennus nyt on jännä tapahtuma, mutta mulle on sinänsä ihan sama, vaikka ne tiskaisivat yhdessä: tykkäisin silti. Mulle näiden ystävyydestä on tullut niin nopeasti niin rakas, että näen näistä untakin aina välillä.
-
-
Lumiloikka 6.1. (harkkakisat hallissa)
Jännitti ihan sikana – totta kai. Nyt en ollut voinut hämätä ja huijata itseäni radalle yllättäen, vaan olin oikeasti valmistautunut: pessyt, letittänyt, hinkannut ja harjannut – sukinut itsenikin kisakuntoon. Vatsassa oli väreillyt aivan niin kuin nuorena kilpailupäivän aamuna. Huolellisen valmistautumisen lisäksi olin ilmoittautunut tällä kertaa vähän helpompaan luokkaan ja muutenkin pienempään tapahtumaan kuin viimeksi. Tiesinhän minä haukanneeni liian suuren palan ensimmäisellä kerralla, ja se oli kyllä näkynyt kouluradan prosenteissakin. Sen osalta jäin nuolemaan haavojani niin pitkäksi aikaa, etten ollut vielä valmis uuteen pettymykseen, vaan suuntasin tällä kertaa pelkästään esteille pieniin harjoituskilpailuihin.
Mulla oli taas äiti mukana – vitsit, että se jaksoi ajella edestakaisin vain mun takia. Se kuljetti koppia vakain käsin ja hitaasti tietäen, että mua jännitti paitsi muutenkin auton kyydissä, myös siksi, että Veera oli kopissa meidän takana.
Matka meni onneksi ainakin Veeran osalta hyvin ja rauhallisesti. Äiti osasi kääntää myös mun ajatukset muualle kisajännityksestä, sillä se oli tehnyt sen monta kertaa ennenkin. Se kyseli koulujutuista olematta kuitenkaan yhtään painostava. Kun sopivan kevyet puheenaiheet alkoivat loppua, se käänsi radiota kovemmalle ja alkoi laulaa. Se toimi aina. Me laulettiin varmaan tunti putkeen ihan tunteella kaikkia klassikkobiisejä yhteen ääneen. Meillä oli niin hauska matka, että mä unohdin hetkeksi, mihin oltiin menossa.
Perillä äiti järjesteli kaikkia käytännön asioita niin, ettei mun tarvinnut varsinaisesti stressata juuri muusta kuin kilpailusuorituksesta. Yritin mennä itse ilmoittautumaan, mutta äiti vain paimensi mut huolehtimaan Veerasta. Se ei kuitenkaan hössöttänyt, vaan hoiti asioita kaikessa hiljaisuudessa taustalla. Se paijasi Veeraa sillä välin, kun kävin kävelemässä radan läpi. Esteiden korkeus vaihteli 80–110 sentin välillä, ja niitä oli jos jonkin näköisiä. En ollut kovin huolissani erikoisesteitä, sillä Veera oli rohkea. En kuitenkaan tasan katsellut, keitä muita siellä oli kävelemässä, sillä olisin varmasti kuollut pelosta, jos olisin kohdannut vastustajani silmästä silmään. Tiesin jo muutenkin, että meidän luokassa oli Veeran lisäksi kaksi suomenhevosta: molemmat Käkiharjuilta. Ne olivat hienoja viimeisen päälle puunattuja tammoja – toinen musta ja toinen voikko – mutta kummallakaan ei ollut vielä alla yhtään voittoa esteiltä.
Se hetki tulee aina yllättävän nopeasti, kun sitä huomaa istuvansa satulassa oman nimensä kaikuessa kuulutuksena koko kylän korville. Ratsastaessani radalle unohdin kaiken, mitä olin koskaan oppinut esteratsastuksesta. Oli ihan turha yrittää rentoutua väkisin. Veera oli täynnä virtaa, ja tiesin, että se sinkoaisi lähimmälle esteelle, jos hölläisin vähänkin ohjaa. Muistan vain nyökänneeni tuomarille, ja sen jälkeisestä ajasta ei mieleeni jäänyt muuta kuin maneesin hiekan ropsahtelu, kavioiden kaikuva rummutus ja korvissa asti pauhaava pulssi.
Jäivät vielä selvittelemään tuloslistaa, kun ratsastin radalta ulos ja aloin keskittyä loppuverryttelyyn. En olisi adrenaliinipäissäni osannut jäädä odottamaan tuloksia, ellei äiti olisi huomauttanut siitä – olisin varmaan lähtenyt suoraan kotiin muuten. Yleensä mulla ei olisi ollut juurikaan odotuksia tuloksien osalta enkä olisi uskaltanut haaveilla sijoittumisesta, mutta kun ne olivat sellaiset pienet kisat, joissa oli aika vähän osallistujia, maltoin mieleni enkä lähtenyt vielä pakkaamaan.
Loppuravien jälkeen siirryin käsihevosalueelle odottamaan. Esteradasta hengissä selviämisen jälkeen mun yli oli tulvahtanut suuri helpotus – yksi parhaista tunteista maailmassa. Pidin Veeran liikkeessä taluttaen ja katselin hetken seuraavien ratsukoiden suorituksia. Notkeat hevoset ja pitkäjalkaiset ratsuponit loikkivat niin luontevasti, että unohdin nopeasti haaveet sijoittumisesta ja keskityin sen sijaan omaan hevoseeni. En enää seuraillut muiden suorituksia tai kuulutuksia, koska ajattelin, että mulle olisi ihan sama, oltaisiinko me viimeisiä vai toiseksi viimeisiä.
Veera oli suorituksen jäljiltä vetreä, mutta ei kovinkaan väsynyt. Se vaikutti olevan ihan hyvässä kunnossa, joten en minä ihan päin honkia kai ollut sitä treenannut. Kauaa en ehtinyt kävelyttää sitä, kun esteluokan tulokset kuulutettiin. Silloin pysähdyin höristämään korviani. Oltiin kolmansia. Voitettiin molemmat Käkiharjujen suokit ja monta muutakin hienoa ratsua. Miten se oli edes mahdollista? Eikä oltu jääty edes kauas ykkössijasta. Jos olisin antanut Veeran kiihdyttää parissa kohdassa ihan vähän lujempaa, me oltaisiin voitettu. Se oli ollut niin lähellä.
Voitontahto roihahti mun sisällä. Sen tunteen takiahan tätä tehtiin.
Oli pakko saada lisää ja vähän äkkiä.
-
1. ÄITI!
Äidit on ihan best. Tarinoissa nimen omaan aikuisten äidit on aina liikuttaneet mua. Mä rakastan niitä tarina-aikuisia, jotka pyytää ja saa apua äitiltä. Tässä tarinassa äiti nyt on hevosihmisenä looginen apu muutenkin, mutta vaikka soittaisi äitille, että vessanpytty vuotaa, mitä teen, niin sehän sitä oikeaa aikuisuutta on. :DD (Olen miljoona kertaa sanonut täälläkin, että ainakin mun äiti tietää kaiken. Ja soitan äitille tarvittaessa yhä. Eilen kun piirsin Alexia, soitin äitille että mun piirtopöydästä toimii vaan vasen yläkulma. Tarvin kai jotain lohdutusta tai jonkun, jolle valittaa…) Tässäkin äiti hoitaa Ilonaa ihanasti just oikealla tavalla: laulamalla ja hoitamalla käytännön juttuja.2. ”Ekat kisat”
Nämä ei ole Ilonan ja Veeran ekat kisat, mutta näissä on se ekojen kisojen perinteinen tunnelma jännityksineen, valmistautumisineen, kaikkineen. On itsensä vertaamista muihin, aivotoiminnan pimenemistä suorituksessa, unohtelua sekavassa olotilassa. Ai je, koko paketti.3. Yksityiskohdat!
Siis ihanaa, että olet huomannut Käkiharjujen hevoset! Se sopii tietenkin Ilonan tarinaan kuin nyrkki silmään, koska Veeran suomenhevosisuus on ollut hänen ajatuksissaan järjestelmällisesti alusta asti. Tämä on nätti muistutus siitä. Ennen kaikkea kuitenkin arvostan kanssaharrastajien huomioimista. En tiedä, lukeeko kukaan Käkiharjuista meidän foorumia, mutta mun mieltä tämä lämmitti, vaikka olikin vain maininta. 😀4. Voitontahto.
Jep. Tolta se tuntuu. Tunnistan, samastun! Se on niin kuin tuli, joka polttaa keuhkoja ja kaikkia isoja lihaksia. Se ei ole niinkään tunne siitä, että mä pystyn tähän, vaan tieto siitä, että mä teen, jos nyt en mitä vaan, niin aika hemmetin paljon, että pystyn tähän.
-
-
Uusi vuosi ja uudet temput
”Nyt olisi pieni puoliveritamma kaupan. Tästä heti hallikauden kisoihin nopeilla kaupoilla”, oli Rossin Miika kirjoittanut kuin mikäkin myyntimies minulle lähettämässään viestissä. Liitteenä oli ollut kuva sievästä kimosta tammasta, jolla oli tyhjä katse.
Olin kaivanut kännykästäni esiin kuvan sielukkaasta Veerastani timanttiotsapannalla varustetuissa kuolaimettomiksi muokatuissa suitsissaan raikasta pakkasmaisemaa vasten ja lähettänyt sen vastaukseksi Miikalle. Oheen olin kirjoittanut saatesanoiksi:
”Kiitos tarjouksesta, mutta ostin jo hevosen. Hallikisoissa nähdään.”Saatan katua joitakin elämäni varrella tekemiäni, sanomiani tai sanomatta jättämiäni asioita, mutta Veeraa en katuisi. En koskaan. Olin lähtenyt tallille unohtamaan koko keskustelun – en tarkoituksella, vaan siksi, että oli muutakin ajateltavaa. Keskitin ajatukseni tuleviin kilpailuihin, vaikka Veeralla olikin sinä päivänä vapaapäivä. Mun paineita ei kyllä helpottanut yhtään se, että mun oli pitänyt mennä sanomaan Alexin veljelle jotakin niin typerää kuin ”kisoissa nähdään”. Ihan itse olin taas keittänyt oman soppani: nyt mun sitten pitäisi voittaa edes yhdet kilpailut, kun olin sillä tavalla julistanut. Sehän kuulosti suorastaan haasteelta. Minulta minulle.
Lumihiutaleet leijailivat maahan niin kuin elokuvan hidastetussa loppukohtauksessa. Mun oli pakko pysäyttää rivakat askeleeni ja jäädä hetkeksi kuuntelemaan tallipihan hiljaisuutta. Jostakin kaukaa kuului toiset askeleet: joku talutti hevosta tarhasta kohti tallia. En nähnyt, kuka se oli.
Hiutaleet muuttuivat suuremmiksi ja sulivat märiksi länteiksi törmätessään mun kasvoihin. Mä en voinut olla avaamatta suutani ja pyydystämättä paria hiutaletta kielelläni kiinni niin kuin lapsena. En välittänyt, vaikka joku olisi nähnytkin.
Vedin tallin oven auki. Tallissa oli lämpimämpää ja tunkkaisempaa kuin ulkona. Astuessani sisään kuulin rouskutusta, tasaista keskustelun ääntä, talikon raapimassa lattiaa ja sitten purujen kahinaa, kun ne putoilivat piikkien lomasta takaisin lattialle vähän niin kuin lumihiutaleet äsken ulkona. Tunsin olevani kotona enemmän kuin omassa kodissani.
”Otatko mehua?” kysyin Veeralta tullessani sen karsinan kohdalle. Mehu tarkoitti tietenkin lämmintä melassivettä, jota mun hevonen sai joka päivä, vaikka se ei olisi tehnyt mitään sen eteen. Mä halusin juottaa sen kaiken varalta, kun siitä ei kuitenkaan olisi mitään haittaakaan.
Veera työnteli turpaansa kalterien väleistä niin pitkälle kun sai sen mahtumaan. Vastaanotettuaan rapsutuksia turpaansa se käveli ringin karsinansa ympäri ja palasi taas odottamaan. Avasin oven ja laitoin siihen riimunnarun poikittain esteeksi niin, että tamma pääsi osalliseksi tallikäytävän tunnelmasta, muttei päässyt livistämään.
Suuntasin satulahuoneeseen ja otin matkalla punaisen ämpärin mukaani. Heitin sen pohjalle pienen kauhan, joka oli puolillaan ihanan tuoksuista melassia, ennen kuin lähdin kapuamaan kolisevan kantamukseni kanssa tallivintille. Hain aina sieltä hanasta lämmintä vettä, sillä en olisi kuuna päivänä jaksanut raahata täyttä ämpärillistä tuvasta asti, ja ulkoletkun vesi oli jääkylmää.
Valutin hetken, jotta vesi lämpeni sopivaksi. Sitten laitoin ämpärin hanan alle ja kääntelin kauhaa niin, että tahmea siirappi irtosi siitä. Sekoittelin melassin tasaisesti veden sekaan ennen kuin sammutin hanan ja valot kavutakseni alas jyrkkiä rappusia loiskuvan ämpärini kanssa. Melassivettä roiskahteli vähän laitojen yli, mutta olin alkanut jo oppia kulkemaan reittini melko ketterästi siihen nähden, miten painavalta sanko tuntui.
Työnsin höyryävän ämpärin riimunnaruvirityksen ali Veeran karsinaan. Se imaisi hetkessä kaiken kymmenisen litraa ja jäi sitten pyörittelemään ämpäriä ympäri karsinaa. Ongin sangon turvaan, huuhtelin sen ja vein takaisin paikalleen samalla reissulla, kun otin tilalle harjakassin. Mulla ei ollut kiire mihinkään, ja päätin kokeilla harjata Veeran vapaana karsinassa. Olin jo kotona pilkkonut porkkanan ohuiksi lanteiksi taskuuni, ja koitin niiden avulla saada hevosen pysymään aloillaan.
Veera oppi toimimaan nopeasti omalla tyylillään: se pysähtyi aina vastaanottamaan palkkionsa, pyöri sitten mun ympäri, ja pysähtyi taas sen verran, etten voinut olla palkitsematta sitä. Ei mua oikeastaan haitannut, ja mä sain sen kyllä harjattua liikkeessäkin kävellen pientä ympyrää melkein koko ajan. Joku ohikulkija olisi voinut pitää sitä touhua vähän kummallisen näköisenä, mutta se jokupa ei tiennyt, että mä pidensin palkkasanan ja porkkanatoimituksen välistä aikaa koko ajan niin, että Veera joutui odottamaan kauemmin aloillaan. Ennen pitkää mun tarvitsisi antaa vain satunnaisia herkkupaloja silloin tällöin, ja se seisoisi vapaana kiltisti harjattavana, niin kuin se jo nyt seisoi ratsastuksen alussa odottaessaan liikkeellelähtölupaa.
Hetken päästä näin silmänurkassani Hellon, joka vaelteli omituisen hitaasti tallikäytävällä edestakaisin.
”Etitkö jotain?” kysyin.
”Eeen. Apua tarttisin”, se vastasi.
Kuulostipa se salamyhkäiseltä.
”No?” kysyin lopettaen harjaamisen ja tarjoten porkkanaa Veeralle.
”Et sä varmaan voi auttaa tässä asiassa”, Hello sanoi muka kainosti, mutta katsoi uteliaana, kun mun käsi liikkui taskun ja hevosen turvan välillä.
”Millasta apua sä tarviit sitten?”
”En saa Typylle loimea.”
”Mikset?”
”Se ei halua.”
”Miten niin ei halua?”
”Se luimistelee.”Heitin harjan kassiin ja seurasin Helloa. Typy lainasi Liljan viereistä tyhjää reunakarsinaa, koska se ei mahtunut käytävälle ruuhka-aikana. Hello meni karsinan ovelle, ja Typy alkoi irvistää, kun sen omistaja edes koski salpaan.
”Ootko sä varma, ettei se oo kipeä mistään?” varmistin, vaikka olin vastikään itse ratsastanut Typyllä ja todennut, että ihan kunnossa se oli – vähän omituinen vain.
”Joo joo. Kato nyt”, Hello sanoi roikottaen loimea käsivarrellaan ja viittoen Typyn happaman ilmeen suuntaan.
”Annatko sen loimen”, pyysin.Hello rötkäytti painavalta tuntuvan ulkoloimen mun käsivarsille jääden kurkkimaan uteliaana kalterien välistä kuin Veera konsanaan. Avasin karsinan oven ja työnsin irvistelevän Typyn suun eteen palan porkkanaa. Se hölmistyi niin, että höristi vahingossa korviaan luimistamisen sijaan. Syötin sille lisää porkkanaa käsivarren mitan päähän – pois päin itsestäni – kävellen samalla sitä kohti niin, että sen oli pakko peruuttaa saadakseen makupalansa otettua. Kun mulla oli tarpeeksi tilaa kävellä sisälle karsinaan, aloin ohjata ruuan avulla Typyä kääntymään kokonaan pois oven läheisyydestä. Siinä vaiheessa sen ilme oli jo muuttunut kiukkuisesta keskittyneeksi, ja sen aivot raksuttivat kovasti. Se oli hyvä tyttö, ja teki kyllä töitä, kun sen vain laittoi tekemään.
Pian mä kuljetin Typyä ympäri karsinaa herkkupalojen avulla siten, että se seurasi korvat hörössä loimea, jota mä roikotin käsivarrellani. Pysähdyin monta kertaa palkkaamaan, ja lopulta Typy sai ottaa herkkunsa suoraan loimen päältä. Toistelin sille palkkasanaa samalla, vaikka tuskin se sitä koskaan tulisi oppimaan, jos Hello ei ottaisi sitä vakituiseen käyttöön – ja vähän epäilin, ettei ottaisi. Nytkin sen katse oli harhautunut Typyn koulutushetkestä ohi kulkevan Milanin selkään.
Heitin loimen sen sijaan Typyn selkään ja annoin heti perään palan porkkanaa. Sitten levitin loimen suoraksi ja palkkasin taas. Typyn korvat olivat pystyssä, ja sen pää oli kääntynyt katsomaan mua kiinnostuneena. Palkkasin silti edelleen pois päin itsestäni niin, että ruokaa sai vain silloin, kun pää oli eteenpäin suunnattuna, eivätkä hevosen huulet höplänneet mun taskuja.
Sitten kiinnittelin remmit yksi kerrallaan ojentaen jokaisen jälkeen tammalle lisää ruokaa suuhun pieni muru kerrallaan niin, että lopulta meillä oli siinä tyytyväinen nuori tamma loimi päällään.
”Se on ketjuttanut ton luimistelukäytöksen tohon ovelle. Se kannattaa ohjata siitä kohdasta pois aina, kun menee laittamaan loimea”, sanoin lopulta poistuessani karsinasta.
”Miten sä teit ton jutun, että se seuraa sua, vaikka sulla on loimi sylissä?” Hello kysyi raaputtaen leukaansa.
”Ei siinä oo mitään taikatemppua. Siitä tilanteesta pitää vain tehdä sille kiva, niin sitten se on itsellekin kivaa”, sanoin kohauttaen olkiani. En viitsinyt alkaa selittää Hellolle positiivisen vahvistamisen perusteita, etten taas vaihteeksi vaikuttaisi joltain oudolta hipiltä – vaikka toisaalta Hello oli joitain temppuja tainnut joskus itsekin opettaa ruokapalkalla ainakin Skotille, joten mistäs sitä tiesi, jos se vaikka oli aiheen ekspertti jo valmiiksi. Yritin kuitenkin puhua niistä asioista hiljaa, sillä en halunnut herättää huomiota.En ollut mikään hevoskuiskaaja enkä halunnutkaan olla, mutta eläinten käyttäytymistieteestä tiesin kyllä jotakin. Olin käynyt silloin tällöin kuuntelemassa luentoja positiivisesta ja negatiivisesta vahvistamisesta – ja siedättämisestä, joka sekin on osa hevosen reilua kohtelua. Mä sovelsin niitä oppeja tosi usein kenenkään huomaamatta erilaisiin arjen tilanteisiin. Joskus joku saattoi vähän kysyä tai ihmetellä, ja mä vastasin aina mahdollisimman vähäsanaisesti. Joillakin ihmisillä on näet omituinen taipumus loukkaantua, jos ne joutuvat kyseenalaistamaan vuosikymmeniä vanhoja toimintatapojaan, vaikka kukaan ei olisi tyrkyttänyt niille yhtään mitään. En uskonut Hopiavuoressa kenenkään olevan sellainen, mutta pidin silti varmuuden vuoksi matalaa profiilia, etten herättäisi liikaa keskustelua.
Enkä mä silleen katsellut, mitä muut tekivät. Kaikki saivat tehdä omalla tavallaan. Mä harrastin niin eettisesti, kuin se oli mahdollista. Silti painin usein ristiriitojen kanssa, koska halusin myös kilpailla. Onneksi nykyään oli olemassa esimerkiksi valekannuksia, eikä kankiakaan ollut pakko käyttää ainakaan sillä tasolla, jolle minä koskaan tulisin yltämään. Silti mulla oli vielä matkaa hyväksi hevosenomistajaksi, ja täydelliseksi en koskaan tulisikaan. Jos olisin oikeasti halunnut varmistaa Veeralle lajinomaisen ja omaehtoisen elämän, olisin tehnyt kuten Hello: laittanut hevoseni pihattoon asumaan vapaana kuin villiponi, ja tuonut sen vain iltaisin talliin hoidettavaksi. Oikeastaan juuri niin mun olisi pitänyt tehdä. Sosiaalinen paine on kuitenkin este monille hyville aikeille: en minä kehtaisi mennä heti mankumaan Eetulta muutosta asumisjärjestelyihin, kun olin vasta saanut neuvoteltua Veeralle karsinapaikan Tetristä vastapäätä.
Palasin oman tammani karsinaan puhdistamaan sen kavioita. Siinä se onneksi osasi seistä paikallaan ilman lahjomistakin. Annoin sille kuitenkin lopuksi vielä porkkanalantin ihan vain, koska mä voin, ja koska se oli hyvä ja kiltti hevonen.
Koska Veeralla oli lepopäivä, jätin ratsastussaappaat visusti kaappiin, etten innostuisi ja päätyisi toimittamaan jotakin ratsastamisen tapaista. Otin loimeen paketoidun Veeran pitkään naruun ja talutin sen maneesiin. Oli ihan sairaan kylmä päivä, ja mulla oli pitkä toppatakki päällä. En tiedä, millä sitten kovimmilla talvipakkasilla tarkenen, mutta en halunnut paleltua ihan tyystin, kun en sinä iltana saanut ratsastamalla lihaksiani tuottamaan lämpöä.
Mulla oli mummin neuloma villainen panta päässä. Siihen on ommeltu paksu vuori, joten se ei olisi mahtunut ratsastuskypärän alle, mutta mä tykkäsin pitää sitä silloin, kun en ratsastanut. Mietin mummia taluttaessani Veeraa hämärän pihan poikki. Iltojen pimetessä mummien turvallinen ulkoiluaika aina lyhenee, ja sitten tulee liukastakin. Onneksi joulu oli tuonut vaihtelua pimeyteen, ja silloin olin päässyt pelaamaan oman mummini kanssa Scrabblea. Mummi oli mun viimeinen elossa oleva isovanhempi.
Katkaisin harhailevat ajatukseni ja vihelsin ovella. Maneesissa oli muutama ratsukko, joita väistelin parhaani mukaan. Talutin Veeraa uran sisäpuolella ja pysähdyin aina tarvittaessa, jotta muut pääsivät suorittamaan volttinsa ja suunnanvaihtonsa. Veeran oli jostakin syystä aivan pakko hirnahtaa pari kertaa. Kummallakin kerralla se pysähtyi kuuntelemaan, kun muut hevoset vastailivat sille. Mokoma yritti häiritä toisten työntekoa.
Musta oli ihanaa, että Veera oli niin eloisa ja eläväinen. Loppuvuosi oli sisältänyt ihan riittävästi surua ja surkeutta, ja nyt kuulemma Barnumillakin oli ollut jotain vaivaa. Oli aktiivisesti keskityttävä siihen, mikä oli vielä hyvää ja eheää. Veera toi mulle iloa joka päivä. Sen ansiosta mä olin päättänyt katsoa vakaasti eteenpäin, minkä merkiksi olin ilmoittanut meidät taas koulukisoihin toivuttuani edellisestä farssista. Tarkalleen ottaen kyseessä oli kolmiosainen cup, joka varmaan työllistäisi meitä alkuvuodesta ihan kiitettävästi. Oltiin ilmoittauduttu Vaativaan B:hen, mikä tarkoitti mulle valtavan paljon työtä, jos halusin Veeran kykyjen pääsevän esiin. Ensimmäinen koitos olisi jo heti tammikuun kolmannella viikolla, mihin Oskari oli tietenkin kiirehtinyt sanomaan, että se tulisi ihan liian pian treenisuunnitelmia ajatellen. Jos rehellisiä ollaan, tiesin itsekin, ettei me oikeasti oltu vielä valmiita siihen, mutta jostainhan se olisi aloitettava. Siinähän sitä sitten näkisi työnsä jäljen prosenttien toivottavasti parantuessa alkuvuoden mittaan, kun kolme osakilpailua ratsastettaisiin kuukauden välein. Piti vain harjoitella kovasti ja tehdä parhaansa, ja ehkä jo vuoden päästä voitaisiin vastaavassa tilanteessa haaveilla sijoittumisesta. Jotkut prosentit oli pakko saada tauluun kuvaamaan lähtötilannetta, ja lähellä olevat kilpailut tarjosivat siihen ihan hyvän tilaisuuden.
Haaveilin salaa siitä, että kisaamisesta tulisi mulle joskus niin arkipäiväistä, etten enää jännittäisi sitä – että kesällä meillä voisi olla vaikka melkein joka viikonloppu jotkut kisat jossakin. Talven hallikisoista oli hyvä aloittaa, mutta ennen pitkää pitäisi siirtyä suurempien yleisöjen eteen. Mä toivoin hartaasti, että tulisin olemaan Veeran arvoinen.
-
Tallille unohtamaan koko keskustelun. Eli pyörittämään sitä playbackilla. 😀 Tuttua, tuttua. 😀 Tässä on taas tätä Ilonan yliajattelua, jonka tunnistan tarinoista ja itsestäni, ja johon samastun ihan täysillä. Juu, juu, Rossin Miikallahan on aikaa ja inspiraatiota tulkita Ilonan viestien syvällisiä semanttisia merkityksiä, kyllä kyllä. 😀
Edellinen tarina loppui hyvään adrenaliininhöyryiseen menoon. Tässä kiskaistaan käsijarrusta. En näe, että Ilonan persoonassa tai ajatuksissa olisi ristiriitoja. Ennemminkin näen sen luonnollisen asian, että taisteluvalmiuteen tarvitaan sitä adrenaliinia. Ilona on edelleen sama rauhallinen, ujonpuoleinen itsensä, mutta kun hänessä virtaa oikeita yhdisteitä, hän on hurja.
Mutta positiivinen vahvistaminen. Voi, mikä väärin ymmärretty aihe. Mun oma äiti, koirankasvattaja, sylkee sen aina suustaan niin kuin kirosanan. Se on ymmärtänyt sen samalla tavalla väärin kuin moni muu: että palkataan ja palkataan vailla mieltä, ja että rajoja ei saa asettaa ja ”ei” ei saa sanoa. En yhtään ihmettele, ettei Ilona halua huudella, vaikka tasan tietää lähestymistapansa toimivaksi. Koska mun hahmoissa on paljon erilaista (ja tasoltaan erilaista) heppua, joista osa käsittelee hevosia paremmin kuin toiset, niin välillä hirvittää, mitä musta ajatellaan. Monesti kirjoittaja samastetaan hahmoihinsa, joten turvallisinta olisikin kirjoittaa lempeitä hahmoja, jotka ymmärtävät hevosiaan. Tällaisen kavalkadin kanssa se vain kävisi tylsäksi… Onneksi on kuitenkin mukana aina omia tai muiden omia sellaisia hahmoja, jotka osaavat ja auttavat.
Veeran ja Ilonan välistä suhdetta kuvataan tässä myös niin positiivisen rauhallisena, että aaaai että. Tämä tarina on se, jossa minäkin tiedän Ilonan tehneen oikean ratkaisun hevoskaupoilla, vaikka hän on sitä muutaman kerran vakuuttanutkin. Veeran ystävällinen ja lempeä kohtelu kertoo sen, miten Ilona Veerasta pitää. Ja helppohan Veerasta on pitää!!
Jos haluat haastetta ja mietittävää, voit jatkaa lukemista tästä. Jos tahdot pelkkää posia tällä kertaa, kannattaa jättää tämä kappale pois. Puhe on nyt nimittäin Ilonan itsetutkiskelusta tässä tarinassa. Se on selkeästi kerrottu, ja siinä Ilonan hevosfilosofia tulee selväksi. Osa siitä on kuitenkin toistoa, jonka kerroit paremmalla tavalla näyttämällä selostamisen sijaan: laittamalla Ilonan käsittelemään Typyä. Suurin osa on uutta tietoa, mutta yhtä lailla selostettua. Millä näyttäisi lukijalle, että Ilona ei tahdo puuttua muiden tekemisiin, vaan hyväksyy kaikki? En missään nimessä julista nyt kaikkea selostamista pannaan, koska välillä pitää tehokkuudenkin nimissä tiivistää tietoa!
-
-
Nyt ei sitten välitetä kisojen oikeista päivämääristä tai logiikasta muutenkaan. 😀 Kaikesta ei ehdi kirjoittaa oikeassa järjestyksessä. Tämä nyt joka tapauksessa tapahtui piahkoin edellisten kisojen jälkeen.
Soolouralla
Kouluosakilpailun ensimmäinen vaihe lähestyi yllättävän nopeasti siihen nähden, missä vaiheessa treenit etenivät. Enää pari viikkoa aikaa. Aloin itsekin ymmärtää yhä selvemmin, että olin saattanut tehdä virheen ilmoittautuessani niin vaikeaan luokkaan. Yksi kolmossija pienistä harjoitusestekilpailuista ei vielä riittänyt korjaamaan aiemman epäonnistumisen jättämiä jälkiä. Aina välillä teki mieli heittää ohjat tiskiin ja ryhtyä pelkäksi esteratsastajaksi, mutta koska koulu oli Veeran vahvuus, en voinut tehdä niin. En voinut luovuttaa niin helpolla.
Olin lähestynyt kouluratsastukseen liittyvää henkistä estettäni käymällä hakemassa taas yhden annoksen lisää adrenaliinia ja voitonmakua pienten kissanristiäisten esteradalta. Ne olivat olleet jo mun ja Veeran kolmannet estekisat, vaikka pienet olivatkin. Muut ratsut olivat olleet joo puoliverisiä, mutta ne olivat olleet lähes poikkeuksetta myös tosi nuoria, koska oltiin puoliveristen mittapuulla niin matalassa luokassa. Eräskin tosi hieno lupaavan oloinen hevonen oli säikähtänyt jotain radalla ja tullut sen seurauksena viimeiseksi. Veera oli suorittanut tasaisen varmasti ja voittanut koko luokan puoliverisineen päivineen. Ei helposti, mutta kuitenkin puhtaasti. Veri oli kohissut mun korvissa nollaradan jälkeen ja olin miettinyt, tulisinko koskaan tottumaan onnistumisen tunteeseen, saati voittamiseen. Olinhan minä harrastanut kilpaurheilua ennenkin, mutta voittamaan en ollut montaa kertaa päässyt.
Heti kunniakierroksen jälkeen olin laskeutunut takaisin maanpinnalle ja muistuttanut itselleni, että nämä olivat harjoituskilpailut, joissa oli paljon nuoria hevosia – ei sellaisen voittaminen nyt niin ihmeellistä ollut. Sitä paitsi, Veera oli saanut ruusukkeen suitsiinsa nyt kolmissa peräkkäisissä estekilpailuissa, joten oli varmaan turha odottaa niin hyvää onnea pitkään aikaan tämän jälkeen. Olisi pitänyt säästää voitot arvokkaampiin kisoihin. Pienet estekisat olivat muutenkin ihan eri asia kuin edessä häämöttävät isot kouluosakilpailut Vaativa B -luokassa. Sellaista ei oikein voinut voittaa vahingossa. Mun vatsaa väänsi ihan yhtä paljon edelleen tulevaa koitosta ajatellessani – yksi voitto lisää ei ollut tehnyt asiaan muutosta. Yksi pieni voitto ei riittänyt.
Mutta ainakin olin lunastanut sen Rossin Miikalle lupaamani voiton tältä hallikaudelta. Sen osalta saatoin hengähtää ja vannottaa itseäni pitämään jatkossa pääni kiinni, ettei tarvitsisi ottaa sellaisia paineita. Mulla ei ollut kauaa aikaa juhlia pientä välivoittoa, sillä oli kiire keskittyä seuraavaksi elämään ja hengittämään pelkästään kouluratsastusta, jos halusin selvitä seuraavista kuukausista. Eikä vähiten siksi, että Oskarilla oli omat odotuksensa meidän suoriutumisesta.
Me oltiin nimittäin riidelty Oskarin kanssa yhtenä päivänä ekaa kertaa ihan kunnolla. Minusta se oli oikeastaan hienoa. Tulkitsin sen näet tarkoittavan sitä, että Oskari uskalsi sanoa mulle vastaan ja olla eri mieltä asioista. Ehkä se oli tulossa hiljalleen ulos kuorestaan ainakin jollakin tasolla. Se oli suorastaan loistavaa verrattuna siihen, että se olisi vain jupissut takinkaulukseensa joitakin epämääräisiä vastalauseita, kuten sillä yleensä oli tapana tehdä. Vaikka riiteleminen on tietenkin aina myös kamalaa enkä halua pahoittaa kenenkään mieltä – etenkään Oskarin – olin silti ollut jollakin kierolla tavalla iloinen, kun se oli vaahdonnut mulle, miten väärässä mä sen mielestä olin.
Ja mistäkö me sitten riideltiin? No kilpailemisesta tietenkin. Kesken treenin Oskari oli purskauttanut jotain siitä, miten typerä ajatus sen mielestä oli, että olin näin lyhyellä varoitusajalla ilmoittautunut Vaativaan B:hen, kun oltiin vasta käyty sössimässä Helppo B ihan huolella. No okei, ei se ihan noita sanoja ollut käyttänyt, mutta joka tapauksessa kuulosti siltä, että Oskari oli kantanut huolta asiasta suunnilleen siitä asti, kun oli kuullut suunnitelmistani ensimmäisen kerran. Aika paljon mun sooloilua oli tarvittukin, ennen kuin se oli saanut suunsa auki. Kieltämättä olin ollut varmaan valmennettavana melkoinen pain in the ass viime aikoina. Jokaisen typerän, impulsiivisen, paniikissa tekemäni ratkaisun jälkeen olin vannonut uudestaan ja uudestaan itselleni, että se olisi viimeinen kerta, kun sotkisin suunnitelmat. Mutta luuliko Oskari tosissaan, etten itsekin tiennyt, millaiseen pattitilanteeseen olin taas itseni ajanut? Ei sitä olisi sentään tarvinnut ääneen sanoa.
Se taannoinen helpon koululuokan epäonnistuminen oli mulle vieläkin arka paikka, koska en mielelläni tehnyt virheitä. Totta kai se oli jättänyt päälle epävarmuuden, kun olin ratsastanut niin paskasti, vaikka sisimmässäni tiesinkin, ettei se ollut mun saati Veeran todellinen taitotaso ollenkaan. Siksi vastasin Oskarille saman tien samalla mitalla takaisin, ja sanasodaksihan se meni. Omasta mielestäni mun täytyi vain ottaa nenästä kiinni ja hypätä syvään päähän miettimättä liikaa, sillä muuten jahkailisin ikuisesti enkä saisi koskaan aikaiseksi mitään – erityisesti juuri siksi, että olin epäonnistunut viimeksi.
Koska Oskari oli vedonnut mun heikkoon kohtaan, teki mieli hypätä alas satulasta ja käydä laittamassa sen päähän tyhjä ämpäri, jotta se olisi ollut edes hetken hiljaa. Yhtään muovisankoa ei kuitenkaan näkynyt maneesin nurkissa pyörimässä, joten sen sijaan tottelin, kun Oskari käski mun ottaa jalustimet pois ja ratsastaa koottua ravia pääty-ympyrällä. Mua ei haitannut vähääkään tehdä niin, sillä Veeran liikkeissä oli aina helppo ja mukava istua. Oskari sai kaikin mokomin luulla sen toimivan jonkinlaisena rangaistuksena. Tai ehkä se vain laittoi mut keskittymään johonkin muuhun, jotta saisi mut karisteltua kimpustaan.
Sen jälkeen me keskityttiinkin tiukkaan yksityiskohtien hiontaan neljäkymmentä minuuttia putkeen. Tavallaan se oli sellaista raivosuorittamista, paitsi että mua ei vituttanut ollenkaan, vaan Veeran kanssa oli kiva tehdä töitä. Sitä paitsi, se ei ansainnut mitään muuta kuin tulla pidetyksi kauniisti ja kevyesti. Asia oli myös niin, ettei meillä oikein ollut vaihtoehtoja: oli vain harjoiteltava ja mentävä sinne hiton koulukilpailuihin, ja sen Oskarikin varmaan sisimmässään ymmärsi.
Sellaisen yhtäjaksoisen rutistuksen jälkeen me oltiin Veeraa myöten kaikki kolme aika väsyneitä. Sen sijaan, että siinä olisi kukaan pyydellyt anteeksi sanomisiaan, Oskari tuli lopuksi taputtamaan Veeraa kaulalle. Kun mä jalkauduin maneesin hiekalle, se heitti mulle yläfemman ja sanoi, että huomenna nähdään, eikä sen äänessä ollut enää pienintäkään terävyyttä. Sen silmistä näki, että siihen saattoi aina vain kerta toisensa jälkeen luottaa, että se tosiaan saapuisi sovitusti paikalle huomennakin. Mä hymyilin sen merkiksi, etten minäkään ollut menossa mihinkään, ja sitten jatkoin hymyilemistä Oskarin selälle, kun se käveli mun edeltä ulos maneesista.
Mutta ei senkään pinna varmaan ikuisesti kestäisi. Oltiin edelleen jatkoajalla, kun en ollut löytänyt muuta valmentajaa, vaikka yritin jatkuvasti. Aika kävi vähiin, eikä ollut mikään itsestäänselvyys, että Oskari vielä vain jaksoi auttaa mua. Sillä olisi ollut varmaan parempaakin tekemistä. Mulla ei tainnut olla varaa sotkea enää montaa kertaa sen suunnitelmia.
Silloin mä päätin yrittää olla jatkossa kiltimpi ja lopettaa sooloilun. Piti vain yrittää uskaltaa luottaa ja antaa ohjat välillä toisen ihmisen käsiin.
-
Tämän tarinan riitelyosuus tukee mun teoriaani siitä, että Ilona ei pelkää jäävänsä yksin. Sen maailmassa riitely on osa normaalia vuorovaikutusta ja osoitus siitä, että voidaan puhua ja vähän huutaakin suoraan. Tämä olisi niin lohdullinen ajatus itsellekin. 😀 Vaikka mun aivot eivät siihen omalla kohdalla väännykään, muiden kohdalla kyllä. Oon ihan innoissani, että Ilonan ja Oskarin suhde on sillä tasolla, että riidelläkin voi. Vertaan tätä myös siihen kertaan, kun Oskari pahoitti Ilonan mielen maneesilla. Siitä on tultu paljon eteenpäin.
Kilpailuasioissa ymmärrän Ilonaa hyvin. Ei kun nenästä kiinni. Entisenä urheilijana mua ei ole eniten kiinnostanut oma sijoitus, vaan oma suoritus. Silloin mulle oli periaatteessa ihan sama, missä sen suoritukseni teen. Kunnan kisoissa oli selvää, että voitan ja isolla kaulalla. Isoissa kisoissa sai taistella, eikä silti ollut mitään taattua voittoa. Isoissa kisoissa meni aina paremmin, kun oli muita hyviä siinä sparraamassa vierellä. Ilonan ajatus tuntuu kehittyvän tätä kohti. On ihana tunne saada ekoja voittoja, vaikka sitten nuoria heppoja vastaan harjoituskisoissa. Itsetunto kasvaa. Kuitenkaan ne eivät ole mitään mestaruuksia, vaikka niistä tietenkin saa olla ylpeä. On kilpailtava vertaisiaan vastaan, jotta sijoituksella on merkitystä suorituksen lisäksi! Myös parempiaan vastaan kilpaileminen kannattaa: missä sitä saisikaan parempaa oppia, vaikka ruusukkeet jäävät vähemmälle? Silti kilpailua ei ota kevyesti, kun on päässyt sen makuun ihan tosissaan. Ilonakin on päättänyt omistaa seuraavat hetkensä kouluratsastukselle. Kulisseissa se voitto rakennetaan: treenaten ja treenaten.
Ilonan kilpailu-uran alku on mielenkiintoinen. Usein virtuaalimaailmassa ollaan hyvin hevoskeskeisiä, ja laatistuomarina olenkin väsynyt lukemaan tekstejä, joissa ratsastajan persoonalla ei ole merkitystä. Täällä tekstit ovat erilaisia, ja kunkin ratsastajan oma persoona värittää tekstiä, vaikka ratsastajat olisivatkin samassa tilanteessa keskenään. Ilona on samanlainen kuin Santtu ja Niklas siinä mielessä, että lukija toivoo automaattisesti hänelle menestystä. Ilona on kuitenkin Niklasta itsenäisempi ja päättäväisempi. Hän on lempeä hevosta kohtaan, niin kuin molemmat pojat, mutta samalla ajatuksissaan särmikkäämpi ja ryhdikkäämpi kuin kumpikaan. Ilonalla on hyvä käsitys siitä, mitä hän osaa ja tietää, ja mikä odottaa vielä oppimista. Silti hän ei ole täydellinen, sillä liiasta täydellisyydestä tulee helposti robottimainen ja kyllästyttävä hahmo. Ilona on hieman impulsiivinen toimissaan. Hän myös suree yhtä mokaa ainakin jonkin verran kauemmin kuin moni muu ratsastaja surisi. Hänellä on käytössään vain tietty määrä resursseja (niin kuin valmentajia), eikä hän voi saada ja tehdä kaikkea kerralla. Tarinan suunta on myös selkeä, sillä Ilonalla on tällä hetkellä selkeä tavoite, joka on tuotu lukijalle esiin hyvissä ajoin. Se on kuin suuntaviitta: tuonne yritetään.
-
-
Toisaalta tulevat kisat luovat sopivan paineen tehdä töitä
”Voi kun kaikki olis vaan niinku sä”, huokaisin Ilonalle, joka ratsasti nättiä ravia Veeralla otsa rypyssä ja hampaat tiukasti yhteen purtuina, mutta pohkeet rennosti ja höykenkeveästi hevosta vasten. ”Sä oot kyllä niin ihana.”
”Mit — hä?” Ilona äännähti ja kaduin heti, että olin sanonut yhtään mitään. Heidän ympyränsä minun ympärilläni muuttui nimittäin heti soikeaksi ja ohjasote ei ollut enää läheskään niin kaunis ja joustava.
”Ei mitää”, sanoin nopeasti. Ilonalle ei saanut ilmeisesti löpistä turhia harjoituksien aikana. Keskittyminenhän herpaantui heti, kun vähän häiritsi. ”Mä tarkotin vaan sitä että kun te teette niinku käsketään.” Hetken mietittyäni lisäsin vielä: ”siis ainakin kun harjotellaan”.
”Ai, just”, Ilona tuumasi naama rasituksesta punaisena ja ryhtyi kokoamaan itseään ja hevostaan. Meni monta kokonaista kierrosta, ennen kuin sama keskittyminen alkoi taas palata hänen kasvoilleen. Mutta sentään se alkoi palata.Nokka vuoti, koska maneesissa oli niin kylmä. Olin pyyhkinyt jo viimeisen nenäliinani loppuun, eikä lisää ollut, vaikka kuinka kaivelin taskujani. Hartioitani hytisytti inhosta, mutta nenää kutitti niin kovasti, että oli ihan pakko hinkata sitä lapaseen. Onneksi oli villalapaset kerrankin, kun kunnolliset olivat kotona kuivamassa. Yritin ennen kaikkea hinkata kuonoani ihan salaa, ja onnistui se kai, koska niin kovasti Ilona keskittyi.
”Joo joo. Voi ottaa jo käyntiin”, tuumasin, kun näytti monta kierrosta hyvältä. ”Vieläkin voisitte mennä rauhallisemmin. Nyt Veera on niinku puoli askelta sun edellä koko ajan. Näin ku kattoo ulkopuolelta niin näyttää ettei se ihan kuuntele sua täysin. En mä sit tiedä johtuukse siitä, että tää on vähän yksinkertainen harjoitus sille… Voitas oikeestaan kokeilla — kävelkää nyt tosta reippaasti ja nätisti ympäri yhden kerran. Mä raahaan muutaman puomin tähän keskelle tuolta.”
Ilona ei sanonut mitään: nyökkäsi ja puri huultaan vain. Kai hän tuumasi ravia ja sitä, miten sen saisi hallitumman näköiseksi. Hain maneesin laidalta neljä puomia kentälle ja asettelin ne huolellisesti suureksi plusmerkiksi. Sitten ryhdyin seuraamaan Ilonan ja Veeran kävelyä plussan keskelle jäävästä tyhjästä tilasta.
Toisaalta Ilonan typerä kisailmoittautuminen oli ihan hyvä asia. Ainakin se sai hänen ratsastukseensa sitä tiettyä vakavuutta. Minun ei tarvinnut erikseen sanoa, että välikäynteihinkin piti keskittyä. Olin vaahdonnut edellisellä kerralla kunnollisesta peräänannosta ja videoinut Ilonan ja Veeran menoa kännykällä näyttääkseni Veeran takajalkoja hänelle peilin puutteessa, ja se oli mennyt perille heti. Kun ratsukko lähestyi minua, se ei ollut mitään Hellomaista hevosella löntystämistä, vaan ihan ratsastusta.
”Olis pitäny ottaa taas videoo äsken mutku mun kännykkä jäi sinne sun kaappiis”, tuumasin ja vedin henkeä aloittaakseni, että ”noniiiin!” ja kertoakseni seuraavan raviharjoituksen kulun.
”Niinkö huono?” Ilona irvisti.
”Eiku parempi”, korjasin hölmistyneenä. ”No mut se kännykkä nyt on siellä, joten — tästä näin. Me saadaan näillä puomeilla tätä tehtävää vähä mielenkiintosemmaks Veeralle, ja sen lisäksi kun sä pienennät ympyrää tarvittaessa, niin — tai mä ainakin näen jotenkin konkreettisesti sen mun oman vauhdin ja hevosen askelpituuden tässä. Mä ajattelin että jätetään se siirtymien hiominen toiseen kertaan kuitenkin, kun tällä tähän saa nyt jotain vaihtelua.”Kyselemättä Ilona alkoi ohjata Veeraa niin kuin halusin. Tällaista tämän kuului olla, eikä niin ankeaa kuin Alexin kanssa aamupäivällä. Aina ei mennyt tietenkään putkeen: eihän millään ratsukolla voinut mennä. Eivät virheet kuitenkaan valmennuksesta ikinä huonoa tehneet. Nehän olivat vain aineistoa. Jotain, johon tarttua, jotain työstettävää. Valmennuksesta teki sen sijaan huonon joku Alexin kaltainen sähläri. Tässähän sen sijaan pääsi melkein flow-tilaan, vaikka Veera oli kuinka suomenhevonen, eli sen meno olisi rajallista. Vielä ei kuitenkaan ollut raja tulossa vastaan. Sitä paitsi Ilonan raja oli kauempana kuin Veeran. Tai Alexin. Koska Ilona kuunteli…
”Joo, kyllä mä vaan rakastan sua”, tuumin Ilonalle mietteideni päätteeksi, koska miten sitä voisi olla rakastamatta ratsastajaa, joka yritti niin kovasti. Samalla hetkellä Ilona kuitenkin horjahti niin, että tuli ottaneeksi tukea sekä harjasta että ohjasta, ja sen seurauksena Veera sekosi rytmissään ja kompastui puomiin. Parilla laukka-askeleella se sentään selviytyi pahemmalta hoipertelulta. Sattuuhan näitä.
-
XDddd Way to mess up a girls head. Hahhahhaa. En kestä. Voin kuvitella, miten Ilonalla menee noiden kommenttien jälkeen pasmat sekaisin seuraaviksi kolmeksi viikoksi. Hihii. Ihme kun ei pudonnut satulasta lopussa.
Ei mutta Oskarihan on tässä aika kiltti valmentaja! Ja selvästikin niillä menee oikeasti treenit paremmin kuin Ilona paniikkipäissään itse ajattelee.
Olin kirjoittanut jo valmiiksi tosi samankaltaista treenitarinaa flow-tiloja myöten, hitsi kun en nyt heti ehdi silotella ja julkaista sitä. Nyt tuntuu melkein tyhmältä julkaista tarina, jossa on niin paljon samaa kuin tässä, koska se näyttää matkimiselta, vaikka kirjoitin sen jo aiemmin. Sen siitä saa, kun kirjoittaa aina sata asiaa valmiiksi varastoon.
Mutta ah! Tästä aion ottaa itselleni evääksi sen, että virheet ovat vain aineistoa. Niistä saa tietoa kehittymistä varten. Ne ovat oikeastaan vain hyvä asia: niiden avulla pääsee eteenpäin. Miten ihanan yksiselitteinen, looginen ja lohdullinen ajatus! Oskari on kyllä vieläkin parempi valmentaja, kuin olin ajatellut. Ja pidin sitä kuitenkin aika osaavana jo muutenkin.
-
-
Muista hengittää
Vaikka minä olin pieni ja Veera oli vahva, se antoi mun viedä. Mä kerroin sille hennoilla vihjeillä, mihin suuntaan tanssi etenisi seuraavaksi, ja se liikehti niin kevyenä vaalea harja hulmahdellen kuin sellainen eläin vain voi. Laukanvaihdot tuntuivat pehmeältä keinahtelulta. Veera huiskautti häntäänsä joka vaihdolla – se oli opittu tapa: se oli luultavasti aikanaan opetellessaan suoria laukanvaihtoja ensimmäisiä kertoja saanut myötäävän vahvisteen juuri samaan aikaan, kun oli sattunut muuten vain huiskauttamaan häntäänsä. Nyt se luuli hännänheilautuksen kuuluvan liikkeeseen. Annoin sen suorittaa koreografiaa omalla tavallaan, sillä se oli joka tapauksessa taitavampi kuin minä.
”Muista hengittää”, Oskari mumisi keskittyneet silmät naulittuina Veeran jalkoihin.
Mistä se tiesi, että olin unohtanut taas hengittää, vaikka se katsoi hevosta eikä minua?Yritin rytmittää hengitykseni mukaan minun ja Veeran kehojen aaltomaiseen liikkeeseen. Sisäänhengitys – rutistus: vatsaontelon paine hyötykäyttöön – uloshengitys. Rento lataus – sisäänhengitys – pidä – uloshengitys.
”Poista paine jalalta”, Oskari muistutti. ”Noin.”
En saanut jäädä puristamaan. Hain rentouden uudelleen. Hengitin.
”Hartiat”, se sanoi.
Sen ei tarvinnut sanoa enempää, kun jo tiesin: ai niin, jännitin hartioita. Olisin kohta taas migreenipotilas tätä menoa.Puhalsin ilmaa ulos ja rentoutin vielä lisää. Pitkät jalat, muistutin itselleni.
”Aika jees”, Oskari sanoi mietteliäänä kuin yrittäen keksiä vielä jotakin korjattavaa. ”Lopetellaan vaan”, se sanoi kuitenkin.
Se tarkoitti pitkiä ohjia ja rentoja loppuraveja ennen käyntiin siirtymistä. Kiitin Veeraa ja annoin sen hölkätä vapaasti uraa ympäri. Se venytti eteen ja alas. Raviaskel oli pitkää.Paniikille ei ollut pienintäkään sijaa. En saanut jännittyä. En nyt, mutta en varsinkaan tositilanteessa. Piti elää hetkessä eikä miettiä tulevaa koitosta. Muuten hätääntyisin ja tekisin taas jotakin typerää.
”Veeralla oli huomenna se hieroja?” Oskari kysyi, vaikka tiesi kyllä.
”Joo, heti ysiltä aamulla. Tuun yövuorosta suoraan ja meen vasta sen jälkeen nukkumaan”, vastasin.
Mun oma ääni kuulosti yllättävän raukealta, kun puhuin ratsastettuani pitkän aikaa hiljaa. Olin kai onnistunut löytämään jonkinlaisen harmonian – tuntui itse asiassa siltä, kuin olisin ollut heräilemässä kevyestä unesta. Olin tainnut saavuttaa jonkinlaisen flow-tilan.
”Voin mäkin ottaa sen käytävälle aamulla, jos siinä ei oo mitään ihmeellistä”, Oskari tarjoutui.
Se oli kaikesta päätellen tulossa joka tapauksessa aamutalliin seiskaksi. Epäröin silti. Pitäisikö mun kuitenkin olla paikalla? Toisaalta hieronnassa tuskin olisi mitään erikoista, kun Veera ei tuntunut olevan yhtään jumissa. Se olisi vain sellaista ylläpitävää käsittelyä. Kaiken varalta.”Sunkin pitää palautua välillä”, Oskari muistutti, kun en heti vastannut.
Se kai tarkoitti sitä, että mun kannattaisi mennä töistä suoraan kotiin nukkumaan.
”Okei”, vastasin lopulta.
Oskari näytti yllättyneeltä, kun sen ei tarvinnutkaan ottaa käyttöön kaikkia niitä suostuttelukeinoja, joita se epäilemättä oli valmistellut siistiin riviin päässään odotellessaan mun vastausta.Olin päättänyt antaa Oskarille enemmän ohjaa, ja kun se nyt tarjosi apuaan, otin sen kerrankin vastaan näytteeksi siitä, että yritin luottaa asioita sen käsiin.
Tunnistin Alexin saapumisen pelkästä vihellyksestä. Ovi aukesi, ja pieni nainen tuli sisään suuri ori vanavedessään. Niiden mukana tuli tuulahdus kylmää ulkoilmaa. Vasta silloin tajusin, miten lämmin mulla oli tullut treenatessa: käsillä oli hiki ohuissa hanskoissa, ja olin heittänyt takin pois. Ohuessa urheilupaidassa ei ollut yhtään kylmä, mutta varpaat olivat silti viileät saappaissa, niin kuin aina. Ne tuskin sulaisivat ennen kevättä.
Pysäytin Veeran tehdäkseni tietä saapujille. Oltiin niin lähellä, että Veera ylsi pökkäämään Alexia mahaan turvallaan. Alex alkoi oitis rapsuttaa sen korvaa. Veera kallisti päätään onnessaan: se rakasti korvien rapsuttelua, ja Alex tiesi sen.
Katselin kaveruksia hymyillen pää kallistettuna. Minun Veerani tyytyväisenä, ja Alex sille lässyttämässä. Oskari hipelöimässä Tetriksen selkää ja ehdottamassa, pitäisikö sekin hieroa, vaikka kukaan ei ollut kysynyt sen mielipidettä.
”Pidätkö Tetristä hetken sittenki? Mun pitää pissata”, Alex muisti äkkiä.
Oskari ei ehtinyt vastata mitään, kun Alex jo työnsi sille ohjanperät käteen.
”Hei oota!” huikkasin Alexin perään.
Se kääntyi takaisin muhun päin, vaikka oli ehtinyt ottaa jo askeleen lähteäkseen vessaan.
”Anna käsi”, pyysin.
Alex tiesi jo, mitä oli tulossa. Se ojensi kätensä ylös mua kohti muodostaen kupin kämmenestään. Mä otin aikaa sitten makunsa kadottaneen purkan suustani ja laitoin sen Alexin ratsastushanskan verhoamalle kädelle.
”Kiitos”, sanoin.
”Kaikkea mä sun takia teenkin”, Alex oli marmattavinaan, vaikka ei sitä oikeasti haitannut.
Mäkin olin monta kertaa vienyt paljain käsin sen purkan roskiin, sillä niin parhaat kaverit tekivät.Kun se lähti kipittämään vessaan lyhyillä pikku jaloillaan mä jäin miettimään, ehtisikö mun purkka koskaan roskiin asti vai päätyisikö sekin kokoelman jatkoksi taskunpohjalle.
”Mitä toi oli?” Oskari kysyi nyrpistäen nenänvarttaan varmuuden vuoksi, sillä jotakin arveluttavaa meidän puuhissa oli sen mielestä aina oltava.
”Se oli keskittymispurkka”, vastasin niin kuin se olisi ollut maailman tavallisin asia, ja nytkäytin ratsuni takaisin käyntiin.-
Veeran hännänheilautus on nyt se hetki, kun tämä virtuaalihevonen heräsi henkiin mulle persoonana ja oikeana hevosena. Vaikka sille on looginen syykin esitetty, musta ajatus tästä hännänheilautuksesta on vaan niin sympaattinen. Tulee mieleen heti omat koirulit, joilla on kans omat tapansa, ja niihin upottamani rakkauden takia pystyn nyt herättämään Veeran henkiin.
Toinen mua liikuttava kohta on Ilonan purkka. Hyi jeesus. Mä en koskisi kenen tahansa purkkaan, en edes hanskalla. Vaan parin kaverinkaan purkkaan suostuisin koskemaan. Ainakin mulle tää rakkaudenosoitus menee siis läpi äärimmäisen selkeänä. 😀 Hyvin keksitty hei. Edes se, että Alex tuntuu tuntevan Veeran ja Ilona tykkää tästä, ei tunnu samanlaiselta omistautuneisuudelta kuin hyijjeeeesus toisen purkan raahaaminen puolen kilsan päähän roskiin. 😀
Kisoihin valmistautuminen on mulle tässä tarinassa se iso punainen lanka, joka sitoo nämä kaksi muuta, mulle tärkeämpää asiaa isoon tarinaan tiiviisti kuin palat palapeliin. Valmennus ja hieronnasta puhuminen, keskittyminen sun muu on yhtä taitavasti kirjoitettua tietenkin kuin nämä kaksi mun avainkohtaanikin, mutta silti kiinnityn ennen kaikkea näihin kahteen yksityiskohtaan. Kun ajattelen tätä tarinaa, muistan ensimmäisenä ne.
-
-
Kilpasisko
Veera venytteli kaulaansa kävellessään ennätyspitkiä loppukäyntejä maastossa kauniin Liljan vierellä. Olin ilahtunut, kun Minja oli pyytänyt meitä maastoon, koska en olisi itse uskaltanut tehdä aloitetta. Vitsit että Alex olisi varmaan kateudesta vihreä kun kuulisi, että olin käynyt Hopiavuoren uusimman tulokkaan kanssa maastossa ihan kahdestaan. Siis minä, kaikista maailman ihmisistä.
En voinut olla vilkuilematta kimoa suomenhevostammaa. Silti rapsuttelin samalla Veeran harjanjuurta.
”Mitenköhän kyytihommat sitten? Janna ja Marshall lähtee myös hevosineen”, sanoin Minjalle.
Oltiin tietenkin puhuttu tulevista kilpailuista melkein koko matka. Muuta oli vaikea ajatellakaan. Kadehdin Minjaa, koska hän oli ilmoittautunut Helppo B -luokkaan. Niin minunkin olisi pitänyt tehdä, mutta enää ei auttanut katuminen, vaan piti niellä itse keittämänsä soppa, vaikka kitkerää olikin.
”Nii, minen sitten tiärä millä kyyreillä kukaki menöö. Eiköhän tua lähempänä selviä”, Minja mietti ääneen huolettoman kuuloisena.Joko sitä ei stressannut yhtään, tai sitten se vain peitti sen hyvin. Olihan sille toisaalta kisapaikka tuiki tuttu – se kävi siellä tämän tästä valmentautumassa. Ilmeisesti se tunsi sieltä ihmisiä enemmänkin, mutten ollut vielä kehdannut kysellä asiasta tarkemmin. Sillä oli kytköksiensä ansiosta vissiin ihan hyvät mahdollisuudet valmentautua siinä missä minä mietin kaiken aikaa pelko perseessä, että mitä jos Oskari vain yhtenä päivänä sanoisi, että hanki oikea valmentaja, ei hänellä ole aikaa tehdä minusta kilparatsastajaa. Silloin jäisin ihan yksin. Vaikka se oli alkanut puhua vähän pehmoisia ja sortunut kehumaankin meitä – tuskin se mitään tarkoitti, varmaan Oskari yritti vain valaa uskoa muhun – ei siitä koskaan tietäisi. Ties vaikka se saisi uuden työpaikan jostain, eikä sillä olisi enää aikaa minulle. Tai siis meille – Veeran kanssa.
Totta kai olin taustalla yrittänyt etsiä virallista valmentajaa kaiket ajat. Mutta onko Otsonmäellä monta ylimääräistä valmentajaa vapaana, onko? No ei ole. Marshallia olin miettinyt, mutta sillä oli omat kisajutut ja reissut, enkä varmaan olisi sitten kuitenkaan lopulta uskaltanut edes kysyä siltä, joten hanke olisi tyssännyt heti alkuunsa. Jopa Rossin Miikaa olin harkinnut hetken, kun Alex oli valitellut sen puuttuneen joihinkin Tetriksen treenikuvioihin, mutta olin sitten hylännyt senkin idean ajatellessani, millaista eestaas ajamista siitä tulisi, miten kalliiksi se koituisi ja kuinka kiire Miikalla varmasti oli jo muutenkin. Eikä monella vakavasti otettavalla valmentajalla sitä paitsi ollut edes kokemusta suomenhevosista. Ne vaativat tietynlaista ymmärrystä.
Yritin pyyhkiä eskaloituvat ajatukset mielestäni, jotta en taas hätääntyisi. Sellaiselle ei ollut edelleenkään aikaa eikä sijaa.
”Tullaan kohta Pihlajamäelle. Siitä näkee aika kauas, niin voidaan kattoa mihin suuntaan noi kapeammat reitit jatkuu siitä. Siinä kohtaa kannattaa varmaan kääntyä takasin. Tulee pian pimeä”, pulputin palatakseni siinä ajassa ja paikassa tapahtuvaan elämään.Minjalle se sopi. Käveltiin rauhaksiin mäen päälle, sillä maa oli paikoin liukas. Veera ihmetteli, miksei se saanut laukata täysillä tai vähintään ravata, kuten yleensä siinä kohtaa, mutta suostui kuitenkin lopulta ehdotukseeni vain kävellä. Kun me hetkeä myöhemmin laskeuduttiin samaa mäkeä alas kohti kotia, Veera humpsahteli eteenpäin tyylilleen uskollisena puoliksi ravia ja puoliksi käyntiä. Se otti ajoittain tukea enimmän matkan aikana löysinä roikkuneista ohjista luotettavana ja luottavaisena.
”Onkohan siellä muita suokkeja paljon?” kysyin ääneen ajattelematta yhtään sen enempää.
En tiennyt, oliko se Minjalle mikään juttu. Helpossa B:ssä oli ainakin silloin ollut useampi suomenhevonen, kun olin käynyt sellaisen… suorittamassa.
”Vaikia sanoa. On kait niitä siälä aina”, se vastasi taputtaen tammansa kaulaa.
Ehkä se oli pitänyt mun kysymystä vähän outona. Ei varmaan olisi pitänyt sanoa mitään. Tyhmä minä taas.
”Kiva mennä joka tapauksessa. En oo koskaan käyny siellä tallilla”, kiirehdin sanomaan jatkaakseni keskustelua mihin tahansa luontevampaan suuntaan.Minja vain myhäili ja myönteli hymyillen. Se piti mua varmaan ihan outona hiljaa mielessään. Miksi mun aina piti olla sellainen niin? Miksi mun piti ylipäätään koskaan puhua kenellekään uusille ihmisille? Tai oikeastaan miksi mun piti koskaan sanoa yhtään mitään ääneen?
-
Tässä nyt todellakin näytetään, eikä infodumpata! Tässä on erittäin selkeästi kerrottu siitä, miten Minja on tottunut suokkikuski kisoissa ja vieläpä menossa tutulle tallille kisoihin, ja Ilona, vaikka on samassa tilanteessa, on kuitenkin melko uuden jutun edessä. Ilonalle tekee varmasti hyvää vaihtaa ajatuksiaan Minjan kanssa jo senkin takia, että hän huomaa, ettei suomenhevosella ratsastavan tarvitse ajatella olevansa suokkiratsastaja, vaan ihan vaan ratsastaja. Minja ei ratsunsa rotutovereille uhraa hirveästi ajatuksia kisoissa, kun taas Veeran vertailu muunkielisiä hevosia kantaviin nimiin on ollut Ilonalle alusta asti iso asia. Tällainen laajentaa perspektiiviä. Luulisin, että Minjasta on näissä asioissa tukea myös myöhemmin.
Nämä hahmot ovat mielenkiintoisia yhdessä, koska ne ovat samassa tilanteessa, mutta suhtautuvat siihen niin eri tavalla. Toivottavasti kuullaan vielä yhteisistä kisamatkoista jne, koska näiden ajatukset kulkevat varmasti sellaisten aikana ja jälkeen ihan eri ratoja.
Oli kiltti temppu myös ottaa uusi hahmo mukaan tarinaan. 😀
-
-
Minicupin ensimmäinen osakilpailu 21.–22.1. Vaativa B
Taustalle: Intro (joo skipatkaa ne mainokset)
Lauantai
Verkan ja radan välissä meinasi henki loppua. Silmissä alkoi hämärtyä; niin vähissä oli happi. Yritin haukkoa, mutta se tuntui turhalta. Oskari käski taas rauhoittua. Yritin.
Lämmin vesi tulvahti silmiini, kun näkökentän laidat pysyivät sakeina aina vain sekuntiviisarin tikittäessä eteenpäin.
”En haluu mennä”, vikisin.
”Tietenkin sä meet”, Oskari sanoi.Painoin jarrua, mutta Oskari painoi kaasua: se nyhjäisi kädellään Veeran kylkeä, ja se tietenkin väisti painetta juuri siihen suuntaan kuin Oskari oli aikonutkin: radalle päin. Tamma jatkoi kävelyään, kun ei kukaan antanut sille muutakaan ohjetta.
Minja kuiskasi tsempit ja puristi mua nilkasta lempeän kannustavasti, kun ratsastin sen ohi. Tai en ratsastanut, vaan istuin kyydissä kauhusta kankeana, jos tarkkoja ollaan.
Mun jalkakin oli jalustimessa jäykkänä kuin rautakanki. Jalustinhihnat olivat minusta yhtä reikää liian pitkät, mutta Oskarin mielestä soveliaat kouluratsastukseen. Niillä mentiin.
Ei vitsit, ajattelin tajutessani, ettei mulla oikeasti ollut vaihtoehtoja: piti vain kerätä ohjat ja suorittaa. Tätä varten oli treenattu. En voinut jättää menemättä. Veeran takia en voinut. Nenästä kiinni.
Huokaisin syvään. Suljin silmät hetkeksi. Tyhjensin pääni ja kehoni kaikesta muusta. Edellinen ratsukko kuulutettiin ulos radalta. Prosentit ja sijoittumiset hajosivat kaikuna ilmaan, enkä saanut niistä selvää.
Paniikki poistui jalan kautta ylimääräisen liike-energian mukana, kun nostin laukan. Koottua laukkaa radalle. Pitää muistaa suoruus.
Pysähdys ja tervehdys. Katsoin tuomaria silmiin: auta, tee jotain!
Se hymyili ja nyökkäsi: saa suorittaa.
Muista hengittää.
Tasajaloin pysähtynyt suomenhevonen nytkähti raviin suoraan paikaltaan. Ohja jousti hallitusti liikkeen mukana, ja samoin mun koko ranka. Vielä kun muistaisin, miten hengitettiin ja ratsastettiin samaan aikaan…
Avotaivutus oli itse asiassa aika helppo juttu, koska Veera taipui oikeastaan itsestään. Harjoitusravin aikana kuvittelin itseni Hopiavuoren maneesiin – kotiin – harjoittelemaan. Kuvittelin Oskarin sanomaan, että nyt menee hyvin. Se ei sanonut sitä kevyin perustein.
Volteissa oli vielä helpompi taivuttaa. Sitten tuli sulkutaivutus. Se tuntuu aina vähän nurinkuriselta avotaivutuksen jälkeen. Onneksi pian tuli taas avotaivutus uudestaan, ja sitten siirryttiinkin jo käyntiin. Sen aikana ehdin vähän keräillä itseäni. Oli jo automaatio ratsastaa käyntiä alati aktiivisesti, sillä Oskari Suden silmän alla ei matkusteta, vaan ratsastetaan.
Takaosakäännös oli ehkä koko ohjelman vaikein liike, koska siinä piti olla tosi tarkka. Veera osasi sen kyllä hyvin, ja sen voima ja kokoamiskyky riittivät laadukkaaseen suoritukseen. Se oli kuitenkin kiireinen, ja mä tunsin prosenttien valuvan sormieni välistä, kun en onnistunut suorittamaan tehtävää niin tarkoilla ja täsmällisillä vihjeillä kuin olisin halunnut. Tiesin pystyväni parempaan vielä jonakin päivänä.
Siirtyminen suoraan raviin. Se tulee aina niin yllättäen, että vähemmästäkin pieni suomenhevostamma vähän hämmentyy. Se nytkähti liikkeelle parhaansa mukaan heti ymmärrettyään avun, jonka annoin miettien itsekin, että ai nytkö jo mennään.
Toinen takaosakäännös meinasi palauttaa paniikin pintaan. Halusin sen nopeasti alta pois, ja siitä meinasi tulla piruetti, paitsi ettei Veeralla riittäisi sellaiseen liikkeeseen oikeasti. Vai olisiko sittenkin hyvä tehdä kaikki liikkeet äkkiä alta pois, niin että tuomari ei ehtisi huomata virheitä?
Sitten taas ravattiin. Nyt osasin jo varautua siihen, ja niin Veerakin, mutta pian jo taas sittenkin käveltiin. Elämä suhisi ohi pikavauhtia. Pysähdys ja viisi askelta peruutusta. Sen osasin. Veera pysähtyi tasajaloin ja nosti peruutuksen jälkeen suoraan pysähdyksestä laukan ennen kuin ehdin edes pyytää. Se tiesi jo radan – paremmin kuin minä. Se oli hinkannut tätä lukemattomia kertoja varmaan jo entisessä elämässään. Sen maailmassa peruutuksen jälkeen tulee aina laukannosto.
Sain laukan koottua yhden askeleen jälkeen. Se oli virhe – olin aivan liian hidas. Aina puoli askelta jäljessä. Vähintään.
Kun vihdoin tuli se vaihe, että saatoin päästää ohjista irti ja silittää ratsuni kaulaa molemmilta puolilta, puhalsin ainakin kahden viikon edestä hiilidioksidia ulos keuhkoistani. Se oli nyt ohi. Elin yhä. Veera oli liikkunut vaivattomasti. Sen kanssa oli aina kiva tehdä töitä, ja eikö se vain ollutkin tärkeintä?
Tiesin, että mun pitäisi koota itseni pian uutta rupeamaa varten, kun kuukauden päästä olisi seuraava vaihe. Nyt ensimmäinen laastari oli repäisty – enkä puhu siitä, jonka Alex oli nykäissyt mun sormesta eilen illalla pois tyyliin sellaisilla saatesanoilla, että sä et voi mennä koulukisoihin viikon vanhan kuppasen laastarin kanssa.
”Hyvin meni! Hyvä tyttö”, Oskari sanoi Veeralle – ja ehkä vähän mullekin. Niin ainakin halusin kuvitella harhaisessa päässäni, jossa veri viimein taas virtasi.
Oskarikin näytti helpottuneelta. Ehkä se oli jännittänyt suojattiensa puolesta. Ihan ymmärrettävää, koska olihan sen menestys valmentajana ripustettu tavallaan siihen, miten mä ja Veera suoriuduttaisiin näistä näyttökokeista. Jos menisi ihan perseelleen koko touhu, se ei varmaan kauaa enää valmentaisi meitä.
Yritin ajatella jotakin muuta. Rapsutin Veeran säkää maadoittaakseni itseni. Se sai mun ajatukset pysähtymään kiitoradan päästä juuri ennen lentoon lähtöä.
”Muistatko, mitä sovittiin? Et kato sijoituksia yhtään. Vaikka voittaisit – tai häviäisit, ihan sama – et silti kato”, Oskari paimensi mua kävellessään Veeran vierellä.
Se selitti käsillään. Siitä tiesin, että se oli ihan satavarmana jännittänyt meidän puolesta. Varmaan sitä kyllä jännitti sen oma huominen suoritus vielä enemmän. Tai mistä minä tiesin, jännittikö se enää omia kilpailujaan.
”Joo joo. Mun ainoa vastustaja oon mä”, toistin kuuliaisesti.
Olin niin tyhjä, etten jaksanut vastustella. En jaksanut oikeastaan heti edes alkaa selvittää, miten mulla tuomarin mielestä oli mennyt. Hengittelin vain. Se oli nyt ohi. Helpotus valahti mun läpi. Sain viimein jalat rennoiksi. Ironista, että niillä olisi nyt ratsastanut varmaan hyvän kouluradan.”Verrataan vaan tän päiväsiä prosentteja seuraavan osakilpailun prosentteihin. Ja sit niitä taas sitä seuraaviin”, Oskari muistutti, vaikka oltiinhan me siitä puhuttu jo monta kertaa ennenkin.
”Mmh”, vastasin kuulostaen toivottavasti salaperäiseltä ja mietteliäältä, vaikka oikeasti mun päässä ei liikkunut yhtään mitään.Seinistä kimpoileva kuulutus kertoi marssijärjestyksen. Olimme tuloslistalla jossain keskivaiheilla, mutta sillähän ei ollut väliä. Prosentteja olimme keränneet 63,519, ja ainoa tavoite olisi ylittää se seuraavalla kerralla. Hetken ajattelin, että olisin voinut ratsastaa paremmankin tuloksen, mutta toisaalta nyt oltiin ensimmäistä kertaa vaativassa luokassa. Virallinen rima oli asetettu, ja senhän me olimme tulleet tänne tekemään.
Vaativan B:n voittaja oli suomenhevonen. Se jos mikä antoi toivoa. Oikeastaan se tuntui minustakin pieneltä voitolta, ja vaikka en edes tuntenut koko ratsastajaa, olisin halunnut sanoa, että hyvä me. Hymyilin, kun voittaja haki ruusukkeensa. Vielä jonakin päivänä me olisimme tuolla.
***
Sunnuntai
Pyyhkäisin olemattoman rähmäkökön pois Tetriksen silmänurkasta tehdäkseni jotain käsilläni. Kyllä mä huomasin, että Alexiakin jännitti. Oli hyvä tietää, etten ollut ainoa, vaikka tekikin vähän pahaa katsoa, kun Alexilla oli epämukavaa. Se oli outoa ja vierasta.
Olin enimmäkseen hiljaa ja pysyttelin taustalla. En halunnut olla tiellä – en itsekään olisi halunnut ketään iholleni kiinni silloin, kun jännitin ennen omaa vuoroani.
Oskari ratsasti ulos radalta. Sintti oli liukunut keveästi leijaillen tehtävästä toiseen. Sillä tavalla Veera ei koskaan voisi liikkua. Enkä minäkään koskaan tulisi sellaiseksi ratsastajaksi kuin Oskari. Kaikki eivät olleet syntyneet siihen maailmaan. Toisaalta ei Oskarikaan ehkä ollut alun perin syntynyt sellaiseen elämään kuin olisi halunnut. Kenenkään elämä ei ollut täydellistä.
Sintti katseli pää ylhäällä yleisöä ja otti pari hypähtävää sivuaskelta tultuaan ulos radalta. Laskin vaistomaisesti kevyet sormeni sen ohjalle lähelle kuolainta.
”Så ja”, sanoin sille hiljaa.
Se talttui ja laski päätään kuin kuunnellakseen, mitä asiaa mulla oli sille. Sitten se alkoi hamuta mun taskua, ja niin mun kisatakkiin tuli kuolaa. Mua ei haitannut, koska sen voisi kyllä pestä.”Miten meni?” kysyin Oskarilta, vaikka olin nähnyt omin silmin kaiken.
Nostin katseeni Sintistä hallin kirkkaiden valojen läpi sen selässä istuvaan mieheen, joka kantoi ryhdikkäänä kisatakkiaan niin luontevasti kuin vain lapsesta asti kilpahevosten keskellä kasvanut voi. Ja olihan se nyt näky, joka sai sisuskalut tekemään kuperkeikkoja. Muistuttelin itselleni, että ihan turhaan. Sehän oli mun valmentaja, ja monta vuotta mua vanhempi. Eikö meillä ollutkin silloin automaattisesti sanaton sopimus, että meidän välien tulisi pysyä ikuisesti ammattimaisina?Oli pakko katsoa takaisin alas hevoseen, sillä pelkäsin, etten saisi muuten enää koskaan silmiäni irti sen ratsastajasta.
-
Tästä on hyvä lähteä seuraaviin kisaviikonloppuihin. Ilonalla ja Veeralla on ihan järkevä tavoite kisata itseään vastaan. Sitä paitsi mitä vaikka jossain kuulantyönnössäkään tekee suomenmestaruudella, jos on työntänyt 13 metriä? Kaikki tietää, että tason olisi pitänyt olla melkein 20 metriä. On ainakin mun mielestä kilpailijana kivempaa voittaa omantasoisiaan (tai edes hävitä niille) kuin käydä voittamassa jotain sellaisia, jotka ihan hävettää ohittaa. Kaikista kivointa on kehittyminen ja sen huomaaminen.
Ilonalla on vähän samanhenkinen tapa jännittää kuin vaikka Chailla: luodaan mielikuvia sekä vahingossa että tahallaan. Tässä jännitystä kuvataan tarkasti. Ilonan kamera zoomaa sisäänpäin, niin kuin jännittävälle yleensä käy. Omat olot ovat mielessä. Huomio ei riitä siihen, miltä jännitys näyttää ulospäin — tai miltä koko miljöö näyttää! Niinhän se menee!
-
-
Katsokaa oikein aivoihin asti
Olin ottanut sellaisen ihan pienen nenäkorun – sellaisen huomaamattoman ohuen kultaisen renkaan toisen sieraimen reunaan. Se oli niin ohut ja pieni, että ajattelin, ettei sitä edes huomaisi kukaan.
”MIKÄ SULLA ON TOSSA!!?” oli Alexin ensireaktio.
Ei se kai sitten ollutkaan ihan niin huomaamaton. Näemmä nenäkorut olivat yksi seikka lisää listalla asioista, joita Alex ei niin vain sulattanut. Tai en mä oikein saanut sen mielipiteestä selvää, kun se nauroi katketakseen.
”No tommonen vaan…” mutisin ja yritin kääntää katseeni poispäin, mutta eiköhän siellä ollut heti Oskari vastassa. Hienoa.
”Ei mut ihan kivahan toi on. Mä en vaan aatellu et sä kaikista maailman ihmisistä ottaisit lävistyksiä. Mut toihan on ihan… hauska”, Alex sanoi virnuillen.
”Joopa joo”, nurisin.Se oli varmaan kaikkien mielestä ihan kamala. Olisin halunnut nyhtää rinkulan irti, ellei se olisi ollut vieläkin niin aran tuntuinen, jos nyt ei kipeä suoranaisesti.
”Vai mitä Oskari, että on hieno?” Alex kysyi.
”Mhäh?” oli Oskarin vastaus.
”Ei mitään!” huikkasin väliin ja yritin lähteä taluttamaan Alexia satulahuoneeseen jäähylle.
”Ilonalla on uus nenärengas”, Alex julisti ja osoitti mun nenää molemmilla käsillään.
”Ai. Niin onki”, Oskari vastasi tarkentaen katseensa mun nenään.
Noniin, hienoa, katsokaa nyt kaikki vaikka mun sieraimista sisään sitten. Katsokaa oikein aivoihin asti.
”No, eiks ookki ihan kiva?” Alex tivasi Oskarilta.
”Joo joo, noniin, eiköhän se riitä”, toppuuttelin, ettei tarvitsisi Oskaria vaivata mokomalla asialla.
Ei se kehtaisi kuitenkaan sanoa, vaikka mun nenä koristuksineen olisi sen mielestä rumin asia maailmassa. Oskari köhi ja ryki jotakin ja poistui paikalta satula sylissään. Mä mulkaisin Alexia.
”Oliko pakko?” suhisin hampaideni välistä.
”Joo”, Alex hihitti. ”Oli ihan pakko kokeilla.”
”Sä ja sun kokeilut… Mitäpä jos kokeilisit laittaa Tetrikselle satulan selkään?” ehdotin.Alex lähti niskojaan nakellen hakemaan varusteita. Mä vedin kypärän syvälle päähäni ja kaulahuivin nenään asti niin, ettei mun uusin hankinta varmasti näkyisi ainakaan seuraavan tunnin aikana kenellekään.
”Ilonalla on nenäkoru!” kuulin samassa vähän matkan päästä.
Eiköhän se vain ollutkin Alex tiedottamassa uutista Minjalle satulahuoneen ovella. Seuraavaksi Alex varmaan vuokraisi mainostilaa ja ilmoittaisi kuvan kera koko Otsonmäelle asiasta. Sentään sillä oli nyt se satula mukana, niin saatettaisiin joskus päästä maastoonkin.Hetkeä myöhemmin kolme hevosta nosteli jalkojaan hiljalleen kasvavassa lumihangessa. Ajattelin, että käynti lumessa olisi hurjan hyvää jumppaa Veeran selälle. Mun teki koko ajan mieli silittää sen kaulaa, kun se oli niin reipas tyttö. Vaikka se oli matalampi ja eri mallinen kuin puoliveriset, se pysyi silti tarmokkaasti niiden rinnalla, kun ratsut kahlasivat pellon poikki.
”Palelee”, Alex valitti taas.
”Oisit laittanu enemmän päälle”, yritin sanoa, mutta kaulahuivini otti vastaan kaikki konsonantit niin, ettei Alex saanut sanoistani selvää.
”Mitä? Ota se huivi pois suusta”, se komensi.
”Ei mitään”, mumisin, enkä tasan ottanut huivia pois naamaltani. Satoi terävää luntakin ja kaikkea.
”Mitä?!”
”Ei mitään”, toistin raottaen huiviani ihan vähän, jotta viesti menisi perille.
”Haha, kyl mä oikeesti kuulin. Hieno nenäkoru”, Alex nälväisi.
”Idiootti”, sanoin huiviini niin kuin nyt yleensä parhaille kavereille tavataan sanoa.”Laukataan?” Oskari ehdotti.
Edessä aukeni tasaista peltoa, joka ylsi pitkälle joka suuntaan.
”No okei, mut tullaan sit takasin käynnissä”, vastasin.
”Mä en nyt kyl saa mitään selvää”, Oskari sanoi.
”Että-”, aloitin, otin kaulahuivin pois naamani edestä ja toistin saman lauseen uudelleen.
”Joo joo, kuulin mä oikeesti. Kiva nenäkoru”, Oskari vinoili ja nosti laukan.
”Hei! Oottakaa!” vikisin suotta huivini tukahduttaessa sanani.
Keräilin vasta ohjia. Muut alkoivat kadota lumipilveen, mutta Veera lähti onneksi omatoimisesti laukkaamaan niiden perään ilman, että mun tarvitsi suuremmin valmistella sitä askellajin vaihtumiseen. Niin sitä mentiin pitkin ohjin hämärtyvällä pellolla, jossa lumi pöllysi ja jäähileitä satoi joka suuntaan. Alex hidasti Tetriksen kanssa sen verran, että Veera pääsi niiden rinnalle. Oskari meni edeltä menojaan.Mua nauratti. Tuntui mahassa. Veera suorastaan loikki hangessa eteenpäin, niin isoja laukka-askelia se joutui ottamaan pitääkseen näköyhteyden edellämme lepattavaan häntään. Lunta lenteli meidän välillä niin, että näkyvyys oli heikonlainen. Poskia nipisteli.
Kun metsän laita viimein tuli vastaan, oli Oskari jo hidastamassa käyntiin. Veera alkoi jarruttaa nähdessään, että Sinttikin pysähtyi. Tammani oli fiksu ja omatoiminen maastoilija – aina ei tarvinnut odottaa, että emäntä ehtisi reagoida muiden liikkeisiin. Taputin Veeran kaulaa ja annoin sille kokonaan pitkät ohjat.
Alex marmatti Oskarille jotain siitä, että se voisi kerrankin odottaa, ja että ei ollut reilua jättää neitoja pulaan nielemään pölyä – tai siis lunta. Niin kuin Alex muka olisi ollut sellaista pulaan joutuvaa ja pelastettavaksi heittäytyvää sorttia oleva neito…
Mua ei haitannut jäädä viimeiseksi. Oli Veerakin sitkeä ja vahva, vaikkei ollutkaan puoliverinen. Halasin tammani kaulaa ja olin kiitollinen siitä, miten turvallinen ja vakaa se oli.
”Kävellään takasin”, muistutin.
”Kävellään kävellään”, Oskari huokaisi ja käänsi ratsunsa kohti kotia.-
Tää piristi mun päivää ilmestyessään ja piristi taas. 😀 On niin hienoa, kuinka niin tosi pikkuruisesta jutusta saadaan paisuteltua niin jumalaton suorastaan kahdesta suunnasta. Ensin on Ilonan ääliökaverit, jotka tahtovat härnätä. Sitten on vielä Ilona, joka ajatuksissaan menee ihan mainostauluun asti. (Olisko vähän kivaa muuten vuokrata mainostilaa ja laittaa siihen jotain ihan tyhmää!!)
Vaikka Ilonaa vähän nolostuttaa kun kiusataan, niin en silti saa sellaisia ikäviä kiusaamisviboja tästä tarinasta. Maastossa on kivaa, sää on mukava ratsastukselle ja Veerakin on reipas. Alex jää odottamaan, vaikka Oskari nyt tietysti viilettää tukka putkella. Tää on niin kuin sellaista härnäämistä, jota tehdään rakkaudesta. <3
-
-
Kompromissi
”Käsiä eteen ja ylös. Vielä. Eteen. Eteen vaan. Ja vähän ylös. Jjjoo, okei. Ihan jees.”
”Miks pitää harjotella lisättyä ravia, kun se ei ees kuulu tähän kouluohjelmaan?” jupisin hiki päässä ja vatsalihakset hapoilla.
”No koska pitää. Ilman kokoamisia ja lisäyksiä ei voi löytää keskiaskellajeja, ja sä ite sanoit, et niitä on vaikee hahmottaa. Sun ohjelmassa on kuitenkin keskilaukka, ni alotetaan nyt ravista sen hahmottelu. Oikeestaan teijän kannattais varmaan hypätäkin välillä. Pitää tehä muutakin ku vaan sitä omaa kouluohjelmaa”, Oskari perusteli.
”Ooh, hypätään!” innostuin.
Uloshengitykseni voimasta Veera menetti ryhtinsä ja lysähti käyntiin.
”No katotaan sitä sitten… vaikka ens viikolla. Älä nyt kuitenkaan lopeta sitä ratsastamista.”
Katsoin Oskaria alahuuli mutrussa surkealla koiranpentuilmeellä.
”Älä yhtään yritä tota- sä nyt ihan tahallas- no okei, jos vaikka puomeja sitten… kompromissi”, Oskari mutisi ja lähti raahaamaan muutamaa puomia diagonaalille. ”Ratsastat sillä aikaa kunnolla pitkät sivut sellasia käyntilisäyksiä kun nyt osaat ja lyhyet sivut koottuna, kun mä laitan nää”, se patisteli.
”Yes sir”, sanoin, kohensin ryhtiäni ja aloin kokoamaan.”No niin, tehään nyt periaattessa sitä samaa ravitehtävää ku äsken, mut tässä on nää puomit ohjaamassa askelpituutta. Näät sitten, miltä tuntuu istua oikein kunnon lisätyssä ravissa. Sun pitäis oikeestaan kokeilla joskus Sint- Kissin ravia, niin huomaisit, millaista on kunnon iso liike…”
”Mitä sä sanoit?”
”Että nää puomit tässä…”
”Ei ku sä meinasit sanoo Sintti”, hihkaisin voitonriemuisena.
”Enkä meinannu. No niin, keskitytään nyt tähän. Lähet tuolta kulmasta diagonaalille ja ratsastat tästä näin keskeltä nää. Pitkää ravia, kädet irti omasta navasta ja istut alhaalla.”Mä hymyilin tyytyväisenä itseeni samalla, kun käänsin lävistäjälle ja yritin antaa lantioni myödätä niin, että Veera saavuttaisi mahdollisimman pitkän ja matkaa voittavan ravin. Veeran liikkeissä oli yleensä helppo istua, ja mä siinä mietin, miten kamalaa höykytystä olisi mennä lisättyä ravia jollain kunnon isolla hevosella – puoliverisellä esimerkiksi – kun tässäkin tuli puomien kohdalla sisuskaluista vatkulia jo ensimmäisellä yrityksellä.
”Vielä vaan pidempää saa olla. Tempon muutoksen pitää olla näkyvä ja nopea. Sun pitää alottaa lisäys jo heti tuolta kulman jälkeen ja mennä koko suora samalla lailla ku tässä puomeilla. Ja oikeestaan puomeillekin tarvii vielä enemmän tempoa. Takaosan voima kunnolla käyttöön”, Oskari neuvoi.
Keskityin, enkä vastannut enää mitään. Muistin jo itsekin ratsastaa huolellisesti kulman, lyhyen sivun, pitkän sivun ja toisen kulman ennen seuraavaa lisäyspätkää.
”Ja muista ne kädet, anna vaan mennä viel enemmän ylös. Joo, liiottele vaikka vähän. Nyt voi vielä liiotella. Jep, ja jalkaa. Älä yhtään jarruta istunnalla. Hyvä. Hyvä!”Oskari melkein innostui puomien kohdalla – hyvä kun ei hyppinyt tasajalkaa nähdessään onnistuneen suorituksen. Tunsin itsekin, kun Veeran askeleet humpsahtelivat oikeisiin kohtiin ja se melkein loikki pitkin, kepein raviaskelin puomien yli.
”Noin just. Mä lisään vielä pari puomia, anna sen vaikka levätä hetki”, Oskari sanoi ja lähti touhuamaan puomiensa kanssa.Annoin Veeran hölkätä välillä pidemmillä ohjilla ja valita itse etenemisnopeutensa. Mentiin pari kierrosta rennosti ja käveltiinkin muutama hetki ennen kuin keräsin taas ohjat ja aloin keskittyä tehtävään. Katsahdin kuuden puomin rivistöä vähän epäröiden. Se näytti loputtomalta suolta.
”Ens kerralla kyl hypätään, jos tästä selvitään ehjin jaloin”, sanoin.
”Joo joo, katotaan sitä. Kyl te tästä selviitte”, Oskari vakuutteli.
Aloin suorittaa ennen kuin sen tarvitsi sanoa, että jatketaan. Huokaisin syvään ennen kuin tultiin ensimmäiselle puomille. Piti keskittyä vain suoritukseen eikä siihen, että tehtävä näytti siltä, kuin se ei päättyisi koskaan.”Eteen vaan, enemmän vauhtia ens kerralla. Tässä pitää nyt tehä se tempon muutos ihan heti tuolta kulmasta, muuten ei ehdi. Nää välit on sellaset, että askelta on pakko venyttää”, Oskari sanoi ennen kuin olin ehtinyt edes ratsastaa tehtävää loppuun asti.
Ei muuta kuin uutta yritystä kehiin.”Jos tää menee hyvin, saatte hypätä ens kerralla”, Oskari lupasi, kun olin lähestymässä puomeja seuraavan kerran.
Selvä pyy, ajattelin, vein kädet liioitellun eteen ja pyysin ratsultani vauhtia. Veera teki työtä käskettyä ja ravasi puomien sekaan rohkeana. Se asetteli jalkansa huolellisesti ja alku menikin ihan hyvin, mutta parilla viimeisellä puomilla se joutui hakemaan kuumeisemmin sopivaa paikkaa askeleelle.
”Tempo on hyvä, mut tarkkuus puuttuu”, Oskari arvioi, vaikka huomasin sen kyllä itsekin.
”Kerran vielä”, pyysin.”Okei, lopetellaan siihen. Se oli ihan jees. Näytitte te jo vähän kouluratsukolta loppua kohden”, Oskari sanoi seuraavan suorituksen jälkeen. ”Anna vaan ohjaa.”
”Vähän”, hörähdin uupuneena ja helpottuneena, kun keskivartaloni lihaksisto pääsi viimein pälkähästä.
”No ei noilla lisäyksillä vielä täysiä pisteitä saa, mut sitä kohti mennään ajan kanssa.”
”Mut ei meijän ohjelmassa oo lisättyä ravia edelleenkään.”
”No mut esimerkiks Vaativan B:n 0- ja 1-ohjelmissa taas on, joten se voi olla viel teillä edessä. Ja varmaan onkin. Ette te kuitenkaan mee tota samaa ohjelmaa loppuelämäänne.”Oskarin keräillessä puomeja paikoilleen annoin Veeran ravailla pitkin ohjin. Se venytteli tyytyväisenä.
”Nythän se ravaa ihan kivasti. Tai siis eihän se kanna itteään tässä yhtään kunnolla tietenkään, mut askel venyy hyvin ja tempo on aika reipas. Se ei kipitä eikä näytä kiireiseltä kuitenkaan”, Oskari huomautti.
”Mut ens kerralla kyl hypätään”, muistutin.
”No voidaan pitää yks hyppytreeni. Se voi tehä ihan hyvää kyllä. Mut jotain järkeviä tehtäviä silti.”-
Ei ole varmaan eka kerta kun olen kehunut näitä ratsastuskuvauksiasi ja sanon sen taas, että kylläpä se laji onnistuu! Ihan kateeksi käy.
-
Joo, ratsastuskuvaukset ja muutenkin treenikuviot on aina ihan priimaa. Tekstin pohjalta ei saisi tehdä koskaan kirjoittajasta oletuksia, mutta olenpa tehnyt: näiden taustalla oleva tietämys ei ole pelkästään teoreettista.
Hyvä tuntuma ratsastukseen johtuu teksteissä siitä, että tehtävät ja termistö ovat tosi tarkkoja, mutta silti ne pidetään tiukasti taka-alalla. Etualalla on se, mitä ympärillä ja päässä tapahtuu: suunnitelmat, haaveet, tunteet, tuntemukset, ihmiset. Puretaanpa vähän, koska mun tietämys puolestaan teksteistä ei ole pelkästään teoreettista. :DD
Kun tehtävät ja tarkka termistö ovat taka-alalla kerronnassa, ne ovat taka-alalla myös Ilonan ajatuksissa. Se kertoo, että Ilonalle ala on erittäin tuttu. Kun nämä asiat tuodaan etualalle, kerronnassa on sellainen ote, että hahmo joko on esimerkiksi juuri oppimassa nämä asiat ja näkee vaivaa esimerkiksi oikean termistön muistamisen eteen, tai että hahmo on nuoremman Eiran kaltainen know-it-all. Ilonalle termistö ja tehtävät ovat helppoja ja luonnollisia. Samalla tämä valinta saa just tämän lukijan kiinnostuksen pidettyä yllä. Raskas termistö ja infodumppaus ovat mulle nimittäin tosi suomaista luettavaa. Nyt itsellekin tuntuu helpolta lukea, kun Ilonalle tuntuu helpolta ymmärtää.
Etualan havainnot kertovat Ilonan huomion suuntautumisesta. Tässä ratsastuksessa ovat tärkeitä hänelle hevonen, tulevaisuuden pikku hevosunelmat esimerkiksi hyppäämisestä, ja Oskari. Nyt käy myös niin, että kiinnostuksenkohteet osuvat meillä saumattmasti yhteen Ilonan elämän suhteen, mikä auttaa mua edelleen ratsastuskuvauksessa. Ratsastuksesta on lukenut täällä virtuaalimaailmassa niin paljon, että siihen väsyy — siis pelkästä ratsastuksesta, jossa koko muu maailma on kadonnut. Kun muun maailman lisää, ja kun se muu maailma kiinnostaa mua, ratsastustakin on helpompi seurata.
Tietenkin mun kiinnostusta ohjaa myös ihan röyhkeä puolueellisuus. Näiden tuttujen tarinahahmojen eteneminen, menestys ja koukerot kiinnostavat mua aina miljoona kertaa enemmän kuin edes omien massakisahevosten meno. 😀
-
-
Tallin kulmalla
”Ota nyt se kuva, mun näpit jäätyy!”
”No arvaa jäätyykö mun näpit, sulla on sentään hanskat!”
”No ei nää ratsastushanskat mitään lämmitä. Mikä siinä kestää?”
”Emmä sun puhelinta osaa käyttää, tää on ihan ihmeellinen…”
”Ihan vaan painat sitä punasta ympyrää siinä…”
”Ai no nyt mä otin jonku sarjan… Näitä tais tulla kerralla kymmenen.”
”No eiköhän niistä joku oo tarkka. Mennään nyt.”
”Onneks sulla on noin kärsivällinen hevonen.”
”Se poseeraa korvat hörössä niin kauan ku mulla on porkkanaa. Ei se muuten…”-
Haha, ihana! Ihana kuva ja just hyvä keskustelu, koska noin se menee aina ja ikuisesti. Vierasta puhelinta EI VAIN VOI OSATA KÄYTTÄÄ. Ja näpit jäätyy välittömästi.
-
Ai vitsit kuin tuttu tilanne. Koko päivän voi himmailla vaikka ilman hanskoja mutta auta armias, kun pitäisi jotain kuvaa ottaa nopeasti. Tai muuten käsitellä kännykkää. Automaattinen sormien syväjäätyminen.
Eikä vierasta kännykkää ikinä osaa käyttää, ei vaikka se olisi samaa merkkiä kuin oma. -
Voi ku se on inanan ja samettisen näkönen, ja voi kun sillä on pehmoinen pitkä harja! <3 Mä kakarana ehkä vähän pyörittelin silmiäni, kun meidän ei-hevosihminen-äiti näytti mulle tällaisten suokkien kuvia ja sanoi, että tältä näyttää oikea hevonen. Koska kaikki hevoset on oikeita hevosia. Mutta nyt kun siitä on 20 vuotta aikaa, niin kyllä mä ymmärrän ja olen samaa mieltä. Onhan se luonnollisen pitkäharjainen vaalea suokki nyt ihan oikeasti aivan sairaan kaunis näky!
-
-
Kun estetreenikin on koulutreeni
Olisihan se tietysti pitänyt arvata, kun on Suden Oskarista kyse. Nimittäin kun Oskari lupaa estevalmennuksen, siinä keskitytään ratsastamaan esteiden välillä, eikä suinkaan hyppäämään niitä esteitä.
Alkuun lämmiteltiin Z-kirjaimen muotoon asetettujen puomien kanssa. Ensin käynnissä, sitten ravissa ja lopulta laukassa. Teiden kanssa piti olla tarkka. Ennen puomeja piti suoristaa hyvin, ja puomit piti tietenkin ylittää aivan keskeltä. Ravissa vaihdettiin kevennys niissä kohdissa, missä sitten myöhemmin laukassa tehtiin laukanvaihdot. Mitä reippaampi askellaji oli, sen laajemmat kaarteet täytyi tietysti tehdä, jotta pääsi suoraan aina seuraavalle puomille. Ei siinä, ihan kiva tehtävä, mutta aika kaukana esteradan hyppäämisestä, jota olin luullut tulleeni tekemään.
Z-puomiverkka.Seuraavaksi Oskari laittoi kaksi puomia kummallekin diagonaalille. Tehtiin koko maneesin kokoista kahdeksikkoa ensin ravissa niin, että ylitettiin puomit ja aina keskellä maneesia vaihdettiin kevennys. Sillä tavalla merkittiin tuleva laukanvaihdon paikka: kun tehtävää suoritettiin laukassa, tehtiin vaihto siinä samassa kohdassa puomien välissä. Sitten puomit korotettiin irti maasta vähitellen noin 70-senttisiksi pystyesteiksi. Kuulemma sen isompaa ei tarvinnut nyt hypätä, kun oli tekniikkaharjoituksesta kyse: piti keskittyä siihen, mitä esteiden välillä tapahtui. Oskari lupasi, että tehtävästä tulisi ihan riittävän vaikea muutenkin. Kiitti hei!
Luuppitehtävä. + = kevennyksen- tai laukanvaihto. P = pysähdys.Kun homma alkoi sujua, Oskari lisäsi haastetta: päädyt piti mennä keskilaukkaa ja diagonaali lyhyempää laukkaa – mutta kuitenkin niin, että pystyi vielä hyppäämään: ei saanut koota liikaa. Esteiden väliin tuli kaksi askelta, vaihto ja toiset kaksi askelta. Tarkkaa oli, tietenkin. Ja ei, ei ollut helppoa ollenkaan. Hirveän vaikeaa oli. Monta kertaa tuli yhteensä viisi tai kuusi lyhyttä tikittävää askelta ja vaihdot vähän sinne sun tänne. Alkoi se hiljalleen sujuakin, mutta kyllä se oli työn ja tuskan takana saada Oskarilta kehuja tässä tehtävässä, kun ei saanut suorittaa ”vauhti korjaa virheet” -tyylillä. Oskari oli torpannut heti alkuunsa sen ajatuksen, että suorittaisin tehtävät niin nopeasti alta pois ettei tuomari ehtisi huomata virheitä. Sitä ei kuulemma kannattanut kokeilla.
Lopuksi Oskari vaikeutti tehtävää vielä niin, että lyhyen sivun keskellä piti tehdä pysähdys. Ensin piti avata lantiota ja ”antaa Veeran liukua keskilaukkaan” – ihan niin kuin se olisi niin helppoa – ja sitten jo tehtiinkin pysähdys, ja sitten piti saada heti uudelleen keskilaukka aikaan. Ja kulman jälkeen piti taas jo alkaa pian lyhentää askelta ja tähyillä esteelle.
No, ainakin me molemmat Veeran kanssa unohdettiin ne esteet ihan kokonaan. Ne tuli hypättyä jossain siellä tehtävien lomassa, mutta kyllä tämän valmennuksen kohdalla keskittyminen oli jossakin aivan muualla: askelpituuksissa, siirtymisissä, laukanvaihdoissa, kaarteissa ja suoristuksissa. Pysähdyksetkin piti tietenkin tehdä tasajaloin. Oskari oli luonnollisesti aivan innoissaan keksimästään tehtävästä ja piti sitä suorastaan kuningasideana. Me Veeran kanssa oltiin vähän vähemmän innoissamme, mutta saatiin ainakin hyvää keskittymistä aikaiseksi, eikä Veeralla ollut lopulta tietoakaan hätäilystä ja ryntäilystä esteiden välillä.
-
Oih, ihan tulee oma urheilu mieleen. 😀 Ei se treenaaminen ole aina helppoa, eikä se aina ole oikeastaan edes kivaa. Kisoissa, oli laji mikä hyvänsä, nähdään hienoja urheilijoita tekemässä hienosti hommansa, ja kaikki on siistiä ja nättiä, ja puhutaan lahjakkuudesta. On sitä lahjakuuttakin, mutta on sen rooli niin murto-osan siitä, mitä on harjoittelu! Kukaan ei näe, kun pitää sovittaa neljä askelta ja vaihto puomien väliin, kun joku kurttuotsainen valmentaja on sitä mieltä, että on se mahdollista, eikä se tunnu olevan. :DD
Mun mielestä myös vähemmän-flow-tilaisten valmennusten kuvaaminen on tärkeää. Se on paitsi mielenkiintoista, myös todenmukaista. Todenmukaisuudesta puolestaan seuraa se, että joku lukija voi samastua vahvasti ja alkaa tiedostamattaan ajatella, että ei mussa ole vikaa, kun treenaaminen ei aina käy kuin itsestään. Ilonallakaan ei käynyt, ja silti se jaksoi yrittää, joten onnistumisia alkoi tulla.
-
-
Minicupin toinen osakilpailu 18.–19.2. Vaativa B
Taustalle, halusitte tai ette 😀 : kisapäivän humpat
Lauantai
Olin saanut hapen taas virtaamaan. Enää en ratsastanut epätoivolla, vaan hyvällä hengellä. Enää ei tarvinnut ottaa nenästä kiinni ennen suoritusta, eikä kannattanutkaan, sillä sellainen esti ikävällä tavalla elimistön huoltojärjestelmää toimimasta optimaalisesti.
Silloin kun en voinut luottaa itseeni, luotin hevoseeni. Ja vähän Oskariinkin siinä mielessä, että treenit oli taas treenattu kuluneelta kuukaudelta, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Se oli auttanut mut tänne, ja nyt mun oli aika kokeilla taas itse omia siipiäni. Tein sen pelotta.
Olin ollut täällä ennenkin, ja olin nähnyt nämä samat ihmiset monta kertaa. Miksi pelkäisin? Olin jo hävinnyt ja voittanut elämässäni niin, että kummankin puolen yleisö oli minusta nähnyt. Mitä hävittävää silloin enää olisi? Jos häviäisin, menisin kotiin jatkamaan harjoituksia, ja jos voittaisin, menisin silti kotiin jatkamaan harjoituksia. Ei yksi päivä tekisi minusta luuseria tai kilparatsastajaa. Minä itse tekisin.
Olin viimein löytänyt kilpailemisesta sen mielentilan, jossa ei voinut hävitä: kun yrittää parhaansa, voittaa aina. Ei ole mitään hävittävää, kun oivaltaa, ettei voittamisesta opi mitään. Häviämällä oppii joka kerta. Voittamalla saa olla hetken kaikista paras, mutta todellisuudessa jostain löytyy aina kuitenkin joku, joka on vielä parempi. Jäljelle jää tyhjiö.
Veera ravasi verryttelykenttää ympäri kauniisti ja kevyesti. Se ei välittänyt hälinästä, ei toisista hevosista, ei kaikuvista kuulutuksista. Yritin ottaa hevosestani mallia ja olla välittämättä siitä, kuinka montaa ratsukkoa vastaan taistelisimme tänään.
Meidän vaikein vastustaja oli me itse. Tai siis minä, oikeastaan. Kaikessa muussa me oltiin Veeran kanssa tiimi, mutta Veera ei koskaan yhtynyt mun kanssa taisteluun mua itseäni vastaan. Mä sain taistella ihan yksinäni matkallani kilparatsastajaksi. Matkaan kuuluu aina niin tappioita kuin menestyksiäkin.
Tänään oli hyvä päivä.
Kun meidän vuoro tuli, elin samaan aikaan kuukauden takaisessa dejavussa ja toisaalta jossakin ihan uudessa, jota en ollut ennen kokenut: pelottomuudessa – adrenaliiniryöpyn reunalla niin, etten enää halunnut juosta pakoon, vaan sitä kohti.
Meidät kuulutettiin radalle, ja Veera liukui laukasta tervehdykseen. Nyökkäsin arvokkaasti ennen kuin tartuin taas ohjiin molemmin käsin tuomarin annettua luvan aloittaa. Veera nytkähti raviin.
Suoritimme saman radan kuin kymmeniä kertoja ennenkin. Useimmilla kerroilla olin ratsastanut rataa Hopiavuoren maneesissa tai omassa mielessäni. Sitten, kun olisin käynyt sen läpi satoja kertoja, voisin sanoa osaavani ratsastaa sen.
En välittänyt tänäänkään sijoittumisesta, enkä enää edes prosenteista, vaan yhteistyöstä. Saumattomuudesta. Yhteen sulavista liikkeistä. Harmoniasta. Olin vihdoin löytänyt kouluradalta saman elämää ylläpitävän virtauksen kuin juoksemisesta. Vanhasta vannoutuneesta esteratsastajasta löytyi näemmä aina vain uusia puolia.
Veera teki hyvin ja omalla persoonallisella tyylillään. Jotkut koulutuomarit pitivät sellaisesta, toiset eivät. Rakastin edelleen laukanvaihtoja ja Veeran pehmeinä keinahtelevia liikkeitä, joiden mukana olisin voinut vaikka lipua uneen keskittymistranssin päätteeksi.
Muistin kouluradan tehtävät jo hyvin. Tiesin, miten se teknisesti toteutettiin. Hallitsin kehoni ja Veera omansa. Kyse oli enää siitä, että saisimme kahden erilaisen kehon hienomotoriikat hiottua yhdeksi yhdessä liikkuvaksi systeemiksi. Piti saada etuosa nousemaan kunnolla ja hevonen kantamaan itsenä puoliveristen ohi varmana voimistaan. Piti saada sen luontaiset vahvuudet hyötykäyttöön. Sillä oli vielä piilossa potentiaalia ja sellaista voimaa, jota monella muulla ei ollut.
Työtä riitti vielä. On kuitenkin hyvä, ettei tietyissä asioissa voi tulla koskaan täysin valmiiksi. Kehittymiseen jää koukkuun. Aina voi parantaa.
Ennen pitkää musiikki aina kuitenkin loppuu, ja tulee aika ratsastaa ulos radalta. Tein sen tälläkin kertaa hymyillen, mutta ilman tarvetta vetää pakonomaisesti keuhkoja täyteen uutta ilmaa. Elin pienen palan elämääni vain siinä hetkessä, kun työt oli tehty. En miettinyt seuraavaa kertaa, enkä edes tulevaa päivää jalkojen kylmäyksineen ja kävelytyksineen. Elin vain sitä hetkeä yhdessä Veeran kanssa ennen kuin tulisi aika pudottautua alas satulasta ja laskea jalat takaisin maanpinnalle.
Oskari tuli taas meitä vastaan. Se käveli meidän rinnalla verryttelyalueelle ja kertasi, mikä oli mennyt hyvin ja mitä seuraavaksi alettaisiin hiomaan. Se oli lohdullista. Kuuntelin vain toisella korvalla, mutta oivalsin, että saisin jatkaa harjoittelua ja elää vielä ainakin yhden samanlaisen kuukauden Oskarin puhuessa minulle kouluratsastuksesta. Elämä oli aika jees.
Ihmisten ja hevosten äänet, musiikki, kuulutukset ja hiekan rahina kaikuivat korvissani sykkeen lyödessä tahtia taustalla. Annoin Veeran kävellä pitkin ohjin ja pitkin askelin. Oskari kulki vieläkin meidän rinnalla ja puhui. En sisäistänyt puoliakaan: tiesin vain, että se puhui mulle, ja se riitti.
Sitten tulokset kuulutettiin. Oskari toisti ne mulle, koska mä unohdin kuunnella. Me oltiin taas puolenvälin paikkeilla tuloslistalla, mutta vähän korkeammalla kuin viimeksi. Prosentit olivat 68,704, eli paremmin kuin kuukausi sitten. Juuri niin kuin oli ollut tavoitteena. Näin oli suunniteltu, joten en yllättynyt.
Oskari muistutti, ettei sijoituksella ollut väliä. Eikä sillä ollutkaan. Mulla oli jotain parempaa käsissäni kuin koulukilpailun voitto. Katsoin Oskaria ja hymyilin niin kuin olisin ollut pöllyssä vähintään. Niin mä vähän taisin ollakin – elämästä, adrenaliinista ja laukanvaihdoista. Ja ehkä ihan vähän Oskarin sinisistä silmistäkin, vaikka en olisi saanut olla. Paheensa kullakin. Olin näköjään ottanut tavaksi kiusata itseäni.
”Niin”, sanoin, kun Oskari lopulta lakkasi puhumasta.
Se silitti Veeran kaulaa ja sanoi, että se oli hyvä ja reipas hevonen. Tai jotain sinne päin.Minusta se oli kaikista hevosista paras.
-
Tämä on ihan uudenlainen kokeilu, ja oman kerronnallisen repertuaarinsa laajentaminen kannattaa aina. Ilonan tarinat ovat kautta linjan olleet tosi konkreettisia ja selkeärajaisia. Jopa silloin, kun Ilona on vain päänsä sisällä, ajatukset ovat selväpiirteisiä ja oma olotila tuntuu selkeänä päässä ja ajatuksissa. Tässä ote on pehmeämpi, joten kerronta jää sumuisemmaksi. Mulle, jolle ihmisen mielialan tulkitseminen on joskus vaikeaa paitsi oikeassa elämässä, myös jopa tekstissä, sumuisuus tekee ajatuksista vaikeammin seurattavia. Samalla tunnistan, että ajatuksenvirtamainen, sisäänpäin keskittyvä pehmeä kerronta on onnistunutta ja vetoaa varmasti suurimpaan osaan lukijakunnasta, joilla ei ole samoja rajoitteita kuin mulla.
Se, mistä tämä lukija puolestaan tykkää, on kehitys. Joo, urheluun kuuluu myös takapakkia, mutta tässä on menty selkeästi eteenpäin. Ilonan ote kilpailemiseen on tässä tarinassa niin ihanan zen, niin tosi tasapainoinen. Kun pääsisi itsekin samaan tilaan, että itsensä voittaminen on voitto, mutta kun verenmaku tulvahtaa suuhun aina kuin itsestään, kun on kilpailuasetelma… 😀 Kuvaus on sillä tavalla rentouttavaa, että se saa mut unelmoimaan itse samanlaisesta olosta. Kerronnan ja olon pehmeys sopivat saumattomasti, ihanasti yhteen!
-
-
Mun tuuria
Eräänä sunnuntaina päätin auttaa Oskaria aamutallissa. Oli näet niin, että se oli yksin töissä, kun Camillalla oli vapaapäivä ja Eetu oli rouhimassa jäistä kenttää ratsastuskuntoon päivän treenaajia varten.
En kuunnellut Oskarin vastaväitteitä, vaan tartuin talikkoon ja kävin hommiin. Siinä tuli nopeasti hiki. Ravistelin salaa väsymystä pois särkevistä käsivarsistani aina välillä, mutten vahingossakaan avannut suutani valittaakseni.
Tallin ilma kävi pian tunkkaiseksi kuivikkeiden pöllytessä. Ovia ei voinut oikein pitää auki niin kovalla pakkasella kauaa, kun putket jäätyisivät äkkiä. Onneksi kottikärry tuli pian täyteen ja pääsin lantalareissulle haukkaamaan ulkoilmaa. Olin riisunut takkini heti ensimmäisen karsinan kohdalla, ja ulos mennessäni tunsin pelloilta puhaltavan tuulen lävistävän villapaitani neulokset ja kylmentävän jokaisen hikipisaran ihoni pinnalla. Tyhjensin kärryt reippaasti ja palasin talliin.
Kun koko joukko karsinoita oli siivottu yön jäljiltä, Oskari siirtyi pihattoon ja minä aloin lakaista tallin käytäviä. Se oli sopivan kevyttä ja mukavaa puuhaa. Olin ihan hyvä lakaisemaan lattioita. Se oli varmaan siksikin mukavaa, kun lakaisemisvaiheessa sitä jo tiesi, että rankin osuus oli takana päin.
Kun olin saanut tallin siistiksi, menin vierailulle Veeran ja kumppaneiden tarhaan. Siellä ne paistattelivat aamuauringossa loimiensa läpi. Tervehdin Veeraa nopeasti ja ryhdyin sitten kykkimään sen jaloissa päivittäisen tarkastuksen merkeissä. Tarkistin kavioiden pohjat ja hokkien kireyden. Tunnustelin huolellisesti kunkin raajan: polvinivel, jänteet, vuohisnivel, ruununraja, kavion lämpötila… Missään ei näkynyt uusia naarmuja tai hokinreikiä.
”Onko sillä joku jalassa?” kysyi aidalle ilmestynyt Oskari.
”Eei ku tarkastan vaan, ei täällä mitään tunnu… Ei ku oota! Mitäs nyt…?”
”No?” kysyi Oskari malttamattomana, hylkäsi talikkonsa niille sijoilleen ja tuli lähemmäs katsomaan.
”Ei kun tää kavio on vaan vähän lämmin tosta sisäsyrjältä… Ihan vähän vaan”, mutisin mietteliäänä.
”Anna mä kokeilen”, Oskari mutisi takaisin, riisui hanskansa ja työnsi mun käden sivuun tunnustellen jo samalla Veeran kaviota.Oskari vertaili etukavioiden lämpötilaa eri puolilta.
”Joo, on se vähän lämmin. Tosi vähän. Toinen on ihan kylmä”, se sitten kertoi saman johtopäätöksen, johon olin itsekin jo tullut.
”Täällä takana on kanssa ihan normaalit lämmöt”, kuittasin. ”Onko siellä turvotusta?” varmistin vielä Oskarilta, vaikka en ollut rekisteröinyt sellaista itse palpoidessani.
”No ei silleen… No on toi kavionivel oikeastaan vähän täyttynyt. Ihan vähän vaan”, Oskari sanoi kuulostaen siltä, ettei halunnut huolestuttaa mua.
”No voi perseen perse…” mutisin könytessäni tarkastelemaan samaa kohtaa, jota Oskari paineli etusormellaan. ”Ai mut noin vähän vaan”, huomasin sitten nähdessäni, miten pehmytkudos palautui painalluksesta.
”Joo, ehkä se on vaan maannu yöllä huonossa asennossa. Jospa se siitä”, Oskari sanoi rauhalliseen sävyyn.
”Äh, pitäis laittaa se pihattoon niin se sais jaloitella yölläkin… No, ehkä se nyt vertyy kuntoon tässä tarhassa. Onneks on pakkasta.”
”Joo, eiköhän se siitä. Kaikilla on joskus tollasta”, Oskari vakuutteli.
”Jos nyt kuitenkin jätetään tänään treeni väliin? Jos vaan kävelytän ja juoksutan sitä – tulisitko sä kattoon sen liikkumista?”
”Voidaan kattoa kohta, kun mä saan hommat tehtyä. Voithan sä jo alkaa valmistautua.”Niin mä talutin Veeran sisälle, riisuin siltä loimen ja kopeloin vielä koko hevosen läpi löytämättä siitä mitään muuta poikkeavaa. Hain juoksutusliinan ja kiinnitin sen deltalla sidepullien renkaisiin, joista olin irrottanut ohjat.
”Mee vaan maneesiin, mä tyhjennän vielä nää”, Oskari huikkasi ovenraosta kottikärryineen.
”Tuu, Veera”, sanoin, ja tamma seurasi korvat hörössä perässäni.Se oli pirteä oma itsensä, eikä yhtään kipeän oloinen. Oskari oli kyllä ihan oikeassa siinä, että kaikilla hevosilla oli joskus jotain sellaista pientä selittämätöntä lämpöä jossakin. Mutta kun lämpö saattoi kertoa myös tulehduksesta tai jostain…
”Oliks sillä vasta kengitys?” Oskari kysyi saapuessaan meidän perässä maneesiin.
”Joo, ihan tällä viikolla.”
”Ainahan jonkun naulan kohdalle on voinu kehittyä pieni kaviopaise”, Oskari sanoi yrittäen kuulostaa huolettomalta – mun takia varmaan.Ja olihan hevosilla kaviopaiseita jatkuvasti. Melkein ainakin. Varsinkin kengityksien jälkeen. Ihme, kun niitä ei ollut enempää Hopiavuoressa. Nehän on helppo juttu hoitaa pois: joskus pelkkä parin päivän haudutus riittää, tai sitten niitä ei edes huomata ennen kuin ne räjähtävät kengittäjän käsiin, ja niin niistä on päästy jo saman tien eroon.
Mutta on myös kaviopaiseita, jotka koteloituvat ja muuttuvat keratoomiksi. Ne pitää leikata pois, ja leikkauksesta kuntoutuminen on pitkä ja kivinen tie. Olin klinikkatyössä nähnyt sellaisia tapauksia, eikä käynyt kateeksi niiden hevosten omistajia…
”Kävelytä tonne poispäin, katon vielä takaa”, Oskari sanoi keskeyttäen kauhuskenaarioajatukseni. ”Ihan hyvin kävelee, puhtaalta näyttää. Ota ravia vielä.”
Ravuutin Veeraa ensin taluttaen suoraan ja sitten ympyrällä.
”Ihan ookoo, mutta ihan ku se ois vähän eepee aina välillä. Ei koko aikaa kuitenkaan”, Oskari tuumi. ”Saatko sen laukkaamaan?”Kyllä Veera laukkaa, kun pyydetään. Laukkaaminen on sille helppoa varsinkin siihen nähden, että sillä on kohtalaisen pitkä runko. Ei se nyt mikään haitaribussikaan ole, mutta vähän kuitenkin sellainen… pitkula.
”Hyvältä näyttää. Se on toi ravi ainoa, joka vähän mietityttää. Soittaisin ehkä kengittäjälle varuilta”, Oskari totesi lopulta.Kävelytin Veeraa vielä hetken ennen kuin palasin talliin ja puin sille loimen. Soitin saman tien kengittäjälle ajattelematta yhtään, että joku saattaisi olla sunnuntaiaamuna siihen aikaan nukkumassa – ennen kuin kuulin puhelimen päästä unisen miesäänen, joka epäili niin ikään kaviopaisetta ja ohjeisti irrottamaan kengän ja tarkastelemaan kavion pohjaa lämpimän alueen kohdalta.
”On toi vähän pehmeä tosta, ihan vähän…”
”Raaputa sitä kohtaa jollain terävällä. Lähteekö siitä mitään liikkeelle?”
”Oho! No tulee täältä vähän… Jep, mätää tää on.”
”Hyvä. Nyt se mätä pääsee ulos. Pidä se puhtaana ja haudo muutama päivä. Soittele jos ei auta, niin tuun katsomaan”, kengittäjä ohjeisti.Helppo homma – osasinhan minä kaviohauteen tehdä: Betadinessa uitettuja pumpulilappuja, liimapinteliä ja Jesaria. Oskari ojenteli mulle tarvikkeita, ettei mun tarvinnut laskea Veeran jalkaa välissä alas.
”Onneks oli noin pinnassa se paise, niin siitä pääsee kerralla eroon”, Oskari totesi.
”Mm. Toivottavasti”, sanoin huulta purren viitsimättä sanoa ääneen sitä ilmeistä seikkaa, että nyt oltaisiin vähän aikaa treenitauolla ja vaihdettaisiin sen sijaan kaviopakettia uuteen joka ilta.
”Yleensä nää paranee aika nopeasti. Toi on niin pieni kohta, että tuskin tässä menee paria päivää pidempään”, Oskari lohdutti niin kuin se olisi arvannut, mitä mä ajattelin.En uskaltanut huokaista helpotuksesta ennen kuin homma olisi kokonaan ohi. Nuppineulan pään kokoisesta reiästä ja pienestä määrästä mätää voi tunnetusti koitua vaikka mitä harmia, kun on hevosista kyse…
-
Tätä lukiessa eka ajatus oli ”voi ei, eikai taas”. Ilonalla on kyllä ollut huonoa tuuria hevosten kanssa ja toivotaan että tästä ei kehkeydy mitään isompaa ja vakavampaa.
-
Aivan sama kuin Jannalla: ei kai, ei kai taas, just Ilona…
Hyvin kirjoitettu tarina kyllä, ei siinä mitään, mutta kun sitä lukiessa koko ajan vain pelkäsi. -
Toistelen samaa muiden perässä: Pieni jännätys alusta lähtien että ei nyt kai taas, huonon tuurin määrä alkaa olla siinä määrässä että montako peiliä tässä on rikottu. Mutta huh, näyttäisi kuitenki siltä että selvittiin ilman suurempaa ja vakavaa juttua.
Mutta vielä Epäilevä Elmerinä vähän ootan pahintaki. -
Jep: voi ei oli munkin aatokset. Loppu oli tietenkin helpotus, mutta ei sekään unelmatilanne. Veera ja Ilonahan treenaavat, eikä nyt sillä lailla voi…
Hirveän vähän meidän hevosilla on ongelmia, niin kuin Ilonakin tuumaa. Virtuaalihevosella ei ole pakko olla, ja sairauksista ei aina huvita kirjoitella. Silti samalla tuntuu, että AINA meillä on kans jotain ongelmia (vaikka ei oikeasti edes ole): nytkin heti oli nimittäin mielessä että varmaan joudutaan koko Veera lopettaa!
Hyvin säikytelty 😀
-
-
Kengättä
Olin nyhtänyt Veeralta kaikki muutkin kengät pois, koska vitutti.
Mokoma naula.
Veeralla ei ollut aiemmin ollut irtoseinämäisyyttä tai muutakaan mainittavaa ongelmaa kavioissaan. Nyt kuitenkin vähän turhan sivuun isketty kengitysnaula oli päästänyt kavioon epäpuhtauksia mennessään ja aiheuttanut paiseen. En halunnut enempää ikävyyksiä, joten irrotin yksi kerrallaan loputkin uudenkarheat kengät, joista olin vasta viime viikolla maksanut mansikoita hokkien ja tilsakumien kera. Olkoon kengättä sitten. Hyvä kavioaines sillä oli. Tai siis oli ollut ennen tätä talvea. Kyllähän ne naulanreiät jäivät vähän ikävästi repsottamaan ja ammottamaan, mutta kyllä kavio kasvaisi nopeasti ja reunan voisi sitten vuolla ehjäksi, jos mitään kummempaa ei sattuisi. Mielessäni haaveilin jo kesästä ja laitumesta, josta hevoset tulisivat hyvävatsaisina ja -kavioisina takaisin.
Veera ei ollut kovin kipeän oloinen lukuun ottamatta hyvin satunnaista onnahtelua lähinnä ensimmäisen päivän aikana. Se liikkui tilanteeseen nähden varsin hyvin ja tuntui kaipaavan tekemistä. Eihän nyt työjuhdan mielellä varustettua pientä suomenhevosta voinut jättää vaille tehtäviä, kun se ei omasta mielestään ollut kipeäkään. Tehtiin siis kosketuskeppijumppaa ja muita temppuja muutama päivä. Samalla mulla oli aikaa opettaa Veeralle karsinaan targetti, johon ohjasin sen aina paikalleen harjauksen ajaksi porkkanapalkalla niin, ettei sen tarvinnut pyöriä hoitaessa. Kun me molemmat laitettiin kaikki aivokapasiteettimme sen opetteluun, tuli edistystä nopeasti.
Muutaman päivän ajan hauteesta löytyi mätää enemmän tai vähemmän aina, kun otin sen pois – toisin sanoen konsti toimi ja paise oli puhjennut kunnolla. Sitten mätä alkoi vähentyä nopeasti, ja lopulta sitä ei tullut yhtään edes silloin, kun painelin ja puristelin kaviota sen kanavan ympäriltä, josta mönjää oli aiemmin tullut. Kavio ei ollut enää lainkaan lämmin, joten ajattelin, että tältä erää oltiin taidettu päästä vaivasta eroon ja paise oli tyhjentynyt. Hevosen ruumiinlämpö oli ollut normaali päivittäisissä mittauksissa, eikä jalka ollut missään vaiheessa onneksi turvonnut muualta kuin ihan vähän ruununrajasta etupuolelta. Nyt sekin turvotus alkoi olla poissa, ja kaikesta päätellen paise oli ollut pieni ja harmiton.
Pidin vielä kaiken varalta betadinelapuista, pussista, liimapintelistä ja jesarista rakennettua töppöstä pari päivää kaviossa, vaikka sieltä ei tullutkaan enää mitään ulos. Halusin vielä senkin jälkeen nähdä syvemmälle pieneen onkaloon, joten viilasin mädän ulostuloreiän aluetta varovasti. Vuoltavaa ei juuri ollut, joten kengittäjän kutsuminen olisi ollut turhaa, mutta viilata pystyin juuri sen verran, ettei kavio menisi liian lyhyeksi. Mitään epäilyttävää ei näkynyt eikä enempää mätää löytynyt, joten lopetin hautomisen ja toivoin sormet ristissä, että kavio kuivuisi ja kovettuisi nopeasti normaaliksi ennen kuin siitä lohkeaisi seuraavaksi pala tai jotain muuta yhtä hienoa.
Veera ei arkonut terveitä kengättömiä kavioitaan lainkaan. Se alkoi muutamassa päivässä tasapainoilla ketterästi roudan muokkaamalla maalla, ja pysyi pian pystyssä oikeastaan paremmin kuin kenkien kanssa, kun se saattoi tunnustella alustaansa ja kaviomekanismi pääsi toimimaan kunnolla. Pian aloin suunnitella paluuta treenin pariin. Veerakin tuntui kaipaavan liikettä, eikä pelkkä tarhassa tallustelu riittänyt sen aktiivisuustasolle.
”Alotetaan maneesissa, siellä on nyt parempi pohja”, Oskari sanoi. ”Mutta juoksuttaisin ensin pari päivää vielä varmuuden vuoksi, vaikka se näyttääkin jo hyvältä.”
Mun teki mieli parahtaa ääneen – vai että vielä lisää taukoa treenistä, kun kisat lähestyivät! Toisaalta halusin tietenkin olla varma, ettei Veeraan sattunut. Niinpä juoksutin sitä liinassa ja irtona vielä jonkin aikaa. Käytin sitä myös taluttelulenkeillä ja kokeilin, miten se reagoi erilaisiin alustoihin. Veera tunnusteli maata taitavasti ennen kuin ylitti hankalia kohtia. Se yllätti mut ketteryydellään metsäkävelyillä ilman hokkikenkiä. Onneksi piha ja tarhat eivät olleet aivan peilijäässä – muuten kengättä liikuskelu olisi ollut vaikeampaa. Eipähän tarvitsisi jatkossa pelätä hokinreikiä oman hevosen kintuissa tai tarhakaverin takalistossa – en nimittäin ollut aikeissa laittaa Veeralle ihan hetkeen kenkiä uudestaan.
Olin ratsastanut ensin kokeeksi käyntiä maneesissa ja käynyt sitten onnistuneesti kaikki askellajit läpi ennen kuin Oskari tuli paimentamaan meidät takaisin oikeille urille valmennussuunnitelman suhteen.
”Nythän sille voi jo laittaa taas kengät”, se huomautti ensitöikseen.
”Ei”, ilmoitin.
”Mitä ei?”
”Ei.”
”Miksei?”
”En halua.”
”Mikset halua?”
”No kun en halua. Veerakaan ei halua.”
”Pelkäät uutta paisetta?”
”No… Niin.”
”Se oli vaan huonoa säkää. Onhan täällä melkein kaikilla muillakin kengät…”
”En laita silti”, päätin vetäen käteni puuskaan satulassa. Veera käveli alkukäyntejään ohjat vapaasti kaulalla roikkuen.
”Sul on kyl kova luotto tohon hevoseen… Ota nyt ne ohjat käteen, ni aletaan hommiin”, Oskari huokaili.
Näytin sille kieltä oikein aikuismaisesti ennen kuin tartuin ohjiin ja korjasin ryhtiäni.”Jos sä meinaat pitää sen ilman kenkiä, niin pitää vaan sit kiinnittää enemmän huomiota alustoihin”, Oskari taipui lopulta, kun olin esitellyt sille ihan kelpo ratsastusta hetken aikaa. ”Kisapaikatkin pitää varmaan kattoa vähän sen mukaan. Kovat alustat on poissuljettu.”
”Mun mielestä kenenkään ei kannattais ehdoin tahdoin ratsastaa paskalla alustalla, jos tykkää hevosensa jaloista”, marmatin kuulostaen vahingossa ihan Eiralta.
”Niin, mutta kaikkialla ei vaan oo niin hyvät pohjat ku meillä täällä”, Oskari selitti sovittelevasti.
”No sit mä meen vaan sellaisiin paikkoihin, missä on hyvät pohjat”, päätin yrittäen pitää äänensävyni aiempaa vakaampana.
”Vai niin”, Oskari murahti luovuttaneen kuuloisena.Veera toimi valmennuksessa hyvin. Oskari ei onneksi katsonut tarpeelliseksi jumpata hevosta vielä sen raskaammin kuin minäkään. Siitäkin olimme Oskarin kanssa yhtä mieltä, että Veera liikkui puhtaasti kaikissa askellajeissa ja vaikutti rennolta. Jos mitä, se oli vain palautunut vapaapäiviensä aikana. Tamma tuntui kevyeltä ja eteenpäinpyrkivältä, ja loppukäynteihin mennessä en voinut olla miettimättä, että ilman kaviopaisetta en varmaankaan olisi tullut pitäneeksi sillä viikon lepotaukoa kisarupeamien välissä. Oikeastaan tauko tuntui suorastaan tarpeelliselta ja hyödylliseltä treenin kannalta, vaikka sen aikana oltiinkin jääty vähän jälkeen suunnitelmista ja kilpakumppaneista. Tarkemmin ajatellen kilpaileminen ei tuntunut enää oikeastaan edes niin kovin tärkeältä. Kisoja tuli ja meni, mutta Veeroja oli vain yksi.
-
Ah, jotenkin, jokin asia tuossa alussa sai taas pelkäämään, että asiat eivät menekään hyvin. Että Veeralle tulee jotakin pitkäaikaisempaa, vakavampaa ongelmaa mokomasta naulasta ja sitten kaikki menisi päin mäntyä ja olisi taas yksi pitkäaikainen sairastupalainen. Onneksi sentään ei vaan paiseesta päästään nätisti eroon.
Minä en tiedä niin hevos-skeneä, että miten iso tabu ja kärhämän aihe kengättömyys vs. kengät ovat siellä. Miten paljon Ilona siis valmistautuu ottamaan p*skaa niskaansa päätöksestään, olettaako se että seuraavalla viikolla on elsu tallinoven takana kun on ilmoitettu jalattomasta hevosesta. Vai onko tämä enemmänkin sellainen ”ai sillä ei ole kenkiä, ookoo”-tyyppinen juttu, jos tulee jonkun kanssa puheeksi. -
Vieläkään en kyllä täysin huokaise helpotuksesta, mutta vähän kuitenki. Hyvä että oli vain paise, minkä sai ainaki nähtävästi aika nätisti hoidettuaki.
Josaki tekstissä tai kommentissa joskus mainitsit jotain temppu/targetti jutuista, niin myönnän innostuneeni kun ne tuli nyt ihan mukaankin. Että pienen loman aikana Ilona harjotti niitä asioita Veeran kanssa.
Oma kokemus kengät vs. kengättömyys piireistä on että se voi olla.. hyvin kärkästä ja sotaisaa, etenkin jos kyseessä on yhtään pihankoristetta isommassa käytössä olevasta hevosesta. Joten myönnän hykerteleväni täällä ja odotan että minkälaista tulee vastaan jos Ilona tosiaan päättää pitää Veeran kengättömänä ja myös jatkaa kisaamista. -
Mä olen niin ulalla hevospiireistä tätä nykyä, että en ymmärtänyt tarinaa lukiessani, että kengättömyys on avaus jollekin seuraavalle taistolle. Mun piti lukea kommentit, että käsitin. 😀 Mä ymmärrän sekä kenkien että kengättömyyden hyvät ja huonot puolet noin suurin piirtein, mutta mulle tämä on sama asia kuin koirien flexit. Flexi ja hihna on ihan yhtä hyviä, jos välinettä osaa käyttää oikein. Mutta joo, siitäkin saa kyllä tappelua aikaiseksi. Ja jos hevosihmiset on yhtä ärsyttäviä kuin me koiraihmiset, niin juujuu tokihan tästä jotain seuraa.
Kangättömyyden kuvaus on musta tässä ihanan reilua. Se ei ole alleviivaava kiihkeä kannanotto kengättömyyden puolesta, vaikka kuvaakin suurimmaksi osaksi hyviä puolia. Oskariin puheenvuoro ei puolestaan ole yhtään sen kiihkeämpi kannanotto kenkien puolesta, vaikka nämä kaksi ovat nyt eri mieltä. Ehkä tämä riitaisuuden puute sai multa menemään ohi sen, että kengättömyydestäkin voidaan ilmeisesti riidellä.
Kengättömyys kuulostaa joka tapauksessa kivalta. Tulee ihan mieleen paljasjalkakengistä innostuneiden ihmisten kuvaukset omasta menostaan. 😀
-
-
Hissukka
Käytiin taas Minjan ja suokkitammojen kanssa Storywoodsissa. Oli hyvä nähdä paikka tavallisen arkisena ja hiljaisena kilpailujen ulkopuolella. Tuli sellainen olo, että olin vähän niin kuin sisäpiirissä, kun pääsin sinne kilpailusuorituksien välissä. Toisen suomenhevosratsukon kanssa harjoittelu oli alkanut tuntua tietyllä tapaa ihan omalta harrastukseltaan.
Storywoodsissa oli muutama omakin suomenhevonen, ja olin alkanut arvostaa niitä yhä enemmän kauniina, kestävinä, hyväluonteisina ja monipuolisina yleishevosina. Enää ei eletty 70-luvulla, jossa suokkeja pidettiin maalaisjunttien työjuhtina. Oikeastaan en hävennyt enää lähes lainkaan rotuvalintaani – johtihan meidän luokkaa Minicupin pistepörssissäkin suomenhevonen. Vaikka se ei omani ollutkaan, tunsin silti ylpeyttä. Oltiin kaikki vähän niin kuin yhtä isoa tiimiä kaikessa hiljaisuudessa – me, joilla ei ollut alla kiiltävää ja kapeaa urheiluhevosta, vaan vankka ja vahva kotimainen perintökalleus, jolla saattoi koulukilpailun jälkeen käydä lanaamassa kentän ja hakemassa puita metsästä. Tai voisi varmaan teoriassa – en ole Veeralla kokeillut.
Veeran kaviot kestivät valmennuksen Storywoodsin maneesin hyvällä hiekkapohjalla, mutta mietin silti huulta purren loppukäyntien aikana, pitäisikö sille sittenkin lyödä rautakengät, etteivät kaviot kuluisi liikaa. Päätin kuitenkin vielä hetken aikaa kokeilla, josko kova kavioaines ei ottaisi itseensä hiekanjyvistä ja treenaamisen aiheuttamasta kulutuksesta. Onni on oma suomenhevonen siksikin, että niiden alkuperäisen työkäytön vuoksi niille on tarkoituksella jalostettu kovat ja kestävät kaviot. Ei puoliveristen kavioihin ole panostettu historiassa sillä tavalla, kun eihän niillä ole väliä. Paitsi että on.
Olin jo taluttamassa Veeraa koppiin kotiin lähtöä varten, kun jähmetyin äkkiä niille sijoilleni. Veera huomasi saman kuin minäkin ja jäi pää pystyssä toljottamaan samaan suuntaan. Oltuaan hetken vaiti se hirnahti kimakasti, mutta kuitenkin sillä tavalla kokeilevasti, että tiesi olevansa toisten hevosten reviirillä. Tarhassa ulkoileva ori hörisi takaisin kiinnostuneena ja siirtyi parilla askeleella aidalle lähemmäs meitä. Sillä oli kauniisti kaartuva kouluratsun kaula ja ratsulle soveliaampi, lyhyempi selkä kuin Veeralla, vaikka Veerakin oli ihan mukiinmenevä ratsulinjan edustaja. Ori oli muutenkin vielä ryhdikkäämpi ja jalkaluustoltaan vahvemman näköinen kuin minun siroluinen tammani.
Minja tuli hevosineen mun vierelle ja naurahti.
”Ai siihen tootta parkkeerannu hevosta toljottamaan. Se on näiren oma kasvatti”, se sanoi viitaten otsallaan tallin suuntaan. Naisella oli näet kädet täynnä omaa hevostaan, joka halusi myös nähdä, mitä me kaikki katsottiin.
”Aijaa?” vastasin kiinnostuneena irrottamatta katsettani vieläkään rautiaasta oriista.
Ei ollut sellaisia meillä päin. Ei ollut suomenhevosoreja lainkaan, itse asiassa. Hopiavuoressa siis.”Joo, Hissu on aivan kiva hevoonen”, Minja myhäili ja käänsi Liljan kohti kuljetuskoppia.
”Hissu?” valahti suustani ulos hajamielisesti.
”Stoorin Hissukka. En sitten tiärä mitä ne sillä teköö. Tai siis kouluratsujahan nuo on kaikki”, Minjan ääni kaikui sisältä trailerin uumenista. ”Hieno suku sillä on ainaki.”
”Ai on?” jatkoin hyvin alkaneella linjallani kommunikoida lähinnä änkytyksin ja ynähdyksin.Varmistin välissä, ettei mulla valunut kuola pitkin leukaa tai mitään, ennen kuin Minja jatkoi iloista pulputustaan tullessaan ulos traikun sivuovesta.
”Tuostahan saisit kivan varsan”, se sanoi virnistäen aurinkoisesti ja viittasi taas päällään kohti tarhassa patsastelevaa oria.
”Varsan”, toistin tyhmänä enemmän kuin kysyvänä.
”Vielä eherit ens vuoden kesälle hankkia kivan pikku projektin”, Minja yllytti virnistäen.
”Projektin”, nielaisin kääntäen katseeni vielä kerran rautiaaseen oriin, jonka rungon klippaamaton alue kiilteli auringossa vuoroin kuparin ja kullan sävyissä.
”Nuo myy joitaki kasvattejahan pois nyt, että kannattaa toimia nopiasti ennenkö Hissun joku vie mukanansa.”Vai niin.
Kotimatkan aikana aloin valua huolestuttavaa vauhtia varsakuplaa kohti miettimättä yhtään, mitä sellainen lysti tulisi esimerkiksi maksamaan. Tuollaisesta orista varsa… Ensi kesänä… Siihen oli vielä pitkä aika.
”Mitä mä varsalla tekisin?” huomasin kysyväni ääneen autoa ajavalta Minjalta.
”No mitä, mitä nuilla nyt yleensä teherään”, Minja tirskahti.
”Mutta enhän mä… tai kyllähän mä”, mutisin itsekseni.Niin, kyllähän minä olin varsoja hoitanut ja synnytyksissä avustanut, klinikkatyössä silloin. Veeralla ei ollut vielä ainuttakaan jälkeläistä. Pitäisikö sen jatkaa sukua? Se ehtisi vielä tämän kesän kilpailla ihan helposti, jos sen astuttaisi tänä keväänä. Sitten voitaisiin syksy treenailla kotona, käydä ehkä jossain Seppele Cupissa hakemassa hyvää mieltä ja vuodenvaihteesta alkaen höntsäillä sitten kokonaan vähän kevyemmin… Varsomisen ja ansaitun mammaloman jälkeen voitaisiin aloittaa puhtaalta pöydältä kisahommat…
”Mites… mites se sitten käytännössä tapahtuisi?” kysyin varovasti.
Keskustelua oli pakko jatkaa nyt heti, sillä kaarsimme jo takaisin Hopiavuoren pihaan ja pian tiemme erkanisivat.”Voin kysäästä Minniltä”, Minja sanoi ovelan kuuloisena.
-
Jahah, jahah, että varsa eikä suinkaan niin että Ilona innostuisi oriista itsestään! Melkein olisin veikannut sitä vaihtoehtoja ensimmäiseksi, mutta eipä se, onhan varsakin hyvä idea kun on tamma jo omasta takaa.
-
Oishan se varsa nyt ihana taas kesällä. 😀 Virtuaalisesti siis — oikeassa elämässä mua ahdistaa syvästi, että ihmiset ihan tosi yhdistää kaksi söpöä eläintä ajatellen että näistä syntyy sitten lisää söpöjä eläimiä. Nyt ei kuitenkaan eletä maailmassa, jossa moinen rajoittaa mielikuvitusta ja harrastamista, vaan voidaan tehdä kaikkea ihanaa. <3 Ja ihanaltahan se ori kuulosti! Niin kuin Sonja, mäkin ajattelin ensin, että siitä orista voisi tulla se projekti, kun se voisi olla myynnissäkin ja kaikkea. Mutta varsa, mmmm, ihanaa!
-
-
Suunnitelmia
Eira oli tehnyt taas sitä hyvää keittoa, jossa on perunat ja porkkanat isoina paloina kuorineen ja sitkeiden lihanpalojen tilalla Härkistä. Kukaan ei huomannut tai sitten hiljaisina soppaa lusikoivat tallilaiset eivät vain välittäneet. Sellainen suolainen ja hyvin maustettu lämmin liemi nesteytti ihmistä aivan eri tavalla kuin mikään muu – tai siltä se ainakin tuntui.
Ulkona oli muutama aste pakkasta ja ilta hämärtyi ikkunan takana. Tuvassa oli hyvä. Oli raidalliset villasukat, lämmin soppa, Oskari ja Alex. Muut olivat lähteneet tai sitten ne eivät olleet tulleet alun pitäenkään.
Varsakuume oli tullut jäädäkseen. Haaveilin jo salaa valoisasta tulevaisuudesta suomenhevoskasvattajana – saattaisin maailmaan laatuvarsoja hienoista suvuista ja vanhemmista. Kompakteja ja sporttisia – ei liian isoja – potentiaalisia ja hienoliikkeisiä. Eri värisiä – merkillisiä ja merkittömiä.
Mutta missä minä sellaista toimintaa harjoittaisin? Hopiavuoressako? Eikö täällä muutenkin jo tallin seinät pullistelleet ja natisseet liitoksissaan, kun hevosia oli niin paljon? ”Aina mahtuu yksi lisää”, oli Eetulla tapana sanoa, mutta ehkä se ei kuitenkaan tarkoittanut ihan sitä, että alkaisin toteuttaa suunnitelmallista kasvatustyötä täällä. Kyllä yksi varsa kuitenkin varmaan riittäisi. Siinä olisi jo ihan tarpeeksi työtä ja vastuuta saattaa se maailmaan ja kasvattaa kunnon kansalaiseksi. Sitä paitsi, ajatella jos siitä tuleekin vaikka ori…
”Mitä mä teen, jos se on ori?!” parahdin ääneen heti oivallettuani, että se oli aivan yhtä mahdollinen skenaario kuin toivomani tammavarsankin syntymä, jos ryhtyisin hankkeeseen.
”No varmaan samat asiat kuin jos se olis tamma…? Tai ruunaat sen…?”Alex tiesi heti, mistä oli kyse, vaikka aloin puhumaan keskeltä ajatusta. Sen mielestä en kai puhunut juuri muusta nykyään.
”No ei mut mihin mä sit laittaisin sen? Orivarsa on aina hankalampi… Ja miten mä pärjäisin muka muutenkaan orin kanssa?”
”No onhan täällä lääniä. Eiköhän se johonkin mahdu. On täällä muitakin oreja”, Alex sanoi huitaisten kädellään niin kuin ongelmani olisi ollut muka jotenkin vähäpätöinen.
”Mutta ei orit välttämättä tuu toimeen sit enää keskenään samassa tarhassa, kun se on iso”, maalailin silmät suurina.
”Kuule Ilona”, Alex sanoi, kilautti lusikkansa lautaselleen ja länttäsi kätensä mun olalle. ”Siihen on vielä aika pitkä aika. Eiköhän jokaiselle järjesty makuupaikka sukupuolesta riippumatta.”Viimeisen lauseen aikana Alex vilkaisi kummallisesti Oskaria, joka alkoi pälyillä oitis ympärilleen kuin etsien pakoreittiä.
”Hrmh”, murahdin, laskin katseeni takaisin soppalautaseeni ja nojasin poskeni nyrkkiini.”Mikä sun suunnitelma sit ylipäätään olis sen varsan varalle?” Oskari kysyi – veikkaisin, että estääkseen keskustelua ajautumasta väärille urille.
”No katotaan nyt, voisinko mä edes pitää sitä, jos se sit onkin ori… Pitäiskö mun myydä se sitten? Ehkä mä myyn sen. Tai ehkä mä en vaan tee koko varsaa”, aloin hätäillä uudelleen.
”Etkä myy. Ei oreissa ole mitään vikaa”, Alex komensi.
”No jos vaikka nyt kuvitellaan, että sieltä syntyis tamma”, Oskari ohjasi keskustelua hienovaraisesti takaisin raiteilleen.
”No sellasta vähän parempaa harrasteratsua ajattelin…” mutisin. ”Koulupainotteista. Katotaan nyt. Ai kun pääsis alusta asti tekemään oman näkösen…”
”Näytätkö sitä orin kuvaa vielä”, Oskari pyysi käsi ojossa.Liu’utin kännykkäni pöydän poikki sille, sillä halusin tietenkin kuumeisesti tietää Oskarin mielipiteen suunnitelmistani. Kännykän kulma töytäisi kevyesti Oskarin tyhjää lautasta saaden aikaan vaimean kilahduksen. Rautiaan läsipään kuva komeili jo valmiiksi näytöllä, sillä olinhan minä sitä katsellut kaiket ajat joka kulmasta. Stoorin Hissukka. Se oli kyllä hurjan hieno.
”Kouluratsu?” Oskari kysyi.
”Joo. Niinhän ne taitaa kaikki noiden hevoset olla.”
”Hm”, Oskari sanoi silmäiltyään kuvaa hetken mietteliäänä ja pukkasi sitten kännykän takaisin mua kohti.Siitä oli sitten mahdoton saada selvää.
”Kun nyt edes se sun tammas alkais näyttää kiiman merkkejä ensin”, Alex jupisi siihen malliin kuin mä stressaisin muka jotenkin ihan liian aikaisin.
-
Voi Ilona, tuo kaikkien murehtijoiden kuningatar! No ei vaan, kukapa ei miettisi etukäteen sitä että jos syntyykin orivarsa ennen kuin tamma on edes kiimassa, saati nyt astutettu ja kantavana. Alex toimii tässä vähän niinkuin järjen äänenä, mutta Ilona ei halua Alexia siihen rooliin vaan yrittää saada Oskarista jotakin ulos ja haistan vähän harmistusta, kun sieltä puolelta ei tule mitään selkeätä joota tai eitä. Ilonan ajatukset ovat kyllä varsin samaistuttavia.
-
Siis ihana keskustelunavaus! Nyt osui mun sydämeen. Tuli niin luonnollisesti keskeltä ajatusta se orihomma.
Alex on tuumasta toimeen -ihminen selkeästi. Sen suhtautuminen elämään on niin reipasta. Kyllähän tässä voi hyvin käydä, ja jos ei, niin korjataan. Oskari taas nyt on Oskari.
Etukäteen murehtiminen on paitsi luonnollista, mun mielestä myös terveellistä tässä tapauksessa. Tässähän kuitenkin puhutaan siitä, että pitäisikö maailmaan luoda yksi oikea elävä eläin, joka tuntee ja toimii itsenäisesti. Sen ei pidäkään olla pieni päätös. Ilonan etukäteinen murehtiminen on musta tosi samastuttavaa ja luonnollista. <3
-
-
Ei taida mennä ihan normaalin ajanlaskun mukaan nää mun jutut ja taas ollaan jossain madonreikämatkalla. Sen siitä saa kun lataa kalenterin täyteen ja haluais kirjoittaa kaikesta. Tässä tällänen infodumppaus. Taas. 😀
Elämän siemen
Uuden elämän alku.
Sitä olin pyöritellyt päässäni yöt ja päivät. Taas kerran päättämättömyys suurten valintojen edessä oli vienyt yöuneni samalla tavoin kuin silloin, kun olin tehnyt elämäni parhaan päätöksen ostaa Veeran itselleni. Väsymys oli taas maalannut tutut tummat varjot silmieni alle.
Lopulta olin valmis. Päätin olla.
En olisi yksin. Saisin apua. Aina.
Veeran kiiman alkamisen huomasi ensimmäisenä Alex, jonka ori asui vastapäisessä karsinassa. Ei mennyt kauaa, kun asian laita valkeni myös karsinoita siivoavalle Oskarille.
Veeran käytös ei ollut muuttunut oikeastaan lainkaan. Muiden hevosten mennessä liian läheltä ohi se saattoi vinkaista, ellei kyseessä ollut tuttu tarhakaveri tai karsinanaapuri, mutta minulle se oli yhtä kiltti kuin ennenkin, eikä ratsastettavuuskaan kärsinyt hormonimuutoksista. Enemmän kevät taisi vaikuttaa orien käytökseen, jotka Veeran lähelle sattuessaan osoittivat kiinnostuksen merkkejä.
Kun vasta kolmantena ihmisenä sain tietää asiasta, aloin järjestää Veeralle yökyläreissua Storywoodsiin.
Lilja lastattiin Veeran viereen matkaseuraksi, sillä sillä oli emäntineen valmennus samana päivänä samassa paikassa. Kas kun Veera oli sopivasti jo valmiiksi kengätönkin, niin se saatettiin astuttaa turvallisesti luomuna. Veeran oli määrä jäädä muutamaksi päiväksi sinne kyläilemään – taas pari ylimääräistä lepopäivää kilpailujen välissä, mutta lopputulos olisi toivottavasti tämän ja kaikkien muidenkin uhrauksien arvoinen. Uusi elämä.
Paikka oli onneksi Veeralle jo varsin tuttu, joten en uskonut sen stressaantuvan maisemanvaihdoksesta ja muutaman päivän lomasta hienoissa puitteissa. Sinne se jäi, kun me muut lähdettiin kotiin palataksemme taas Minicupin merkeissä parin päivän päästä. Tuntuihan se haikealta ja tyhjältä, vaikka kyse oli vain muutamasta päivästä: oli yhtä kaikki outoa jättää hevonen loimineen ja riimuineen sinne ja lähteä totaalisen tyhjin käsin kotiin. Mutta tämän hankkeen lopputuloksena mulla olisi todennäköisesti ja toivottavasti kädet niin täynnä, ettei tosikaan.
Kun me lähdettiin paluumatkalle kohti Hopiavuorta, olin yhä yllättävän varma siitä, mitä olin tekemässä: näiden kahden hevosen geenit oli syytä yhdistää, ja näiden sukulinjojen oli tarpeen jatkua. Parhaimmillaan ne täydentäisivät toisiaan ja lopputulos olisi tasapainoinen yhdistelmä molempien vanhempien piirteitä. Pahimmillaan… No, päätin yrittää olla miettimättä sitä vielä liiaksi.
En uskaltanut innostua liikaa, sillä voisihan Veera ihan hyvin jäädä tyhjäksi ensimmäisestä yrityksestä. Tällainen alkukevään kiima ei välttämättä johtaisi vielä mihinkään. Mitä jos se ei pitäisi Hissusta ollenkaan? Mitä jos tiineys lähtisi alulle, mutta varsa olisi elinkelvoton?
Kaikki oli vielä mahdollista, mutta jos kyläilyreissulta tarttuisi mukaan pieni hevosensiemen, olisin valmis kaikkeen, mitä siitä seuraisi, kunhan Veera vain suoriutuisi terveenä ja elävänä tärkeästä tehtävästään tulla ensimmäistä kertaa äidiksi.
Kun me oltiin lähdössä ilman Veeraa kotia kohti, tapahtui jotakin vähän kummaa. Tuli näet Trevor vastaan Storywoodsin pihassa maneesilta päin. Se nyökkäsi meille ja soi hymynkin minut huomatessaan. Kai se minut jo tunnisti.
”Already leaving?” se kysäisi jotakin kommentoidakseen jaksamatta etsiä suomenkielisiä sanoja.
Vastasin ujon myöntävästi ja mies oli jo menossa menojaan, kunnes pysähtyikin katsomaan taakseen.
”You’re going to the Raven Crossing, right?”
“Wh- what’s that?” änkytin miehelle kömpelösti toivoen, että se toistaisi sanomansa, jotta saisin aikaa yrittää selvittää, mistä se puhui.Trevor kuitenkin vain naurahti ja nyökkäsi merkitsevästi Minjalle ennen kuin lampsi tiehensä.
”Niin mikä oli?” kysyin Minjalta Trevorin poistuttua kuuloetäisyydeltä.
”Äh, sellaaset kilipaalut on parin viikon päästä tuala… Latviasa”, Minja sanoi. ”Sinne on tyyliin puali Suamea menosa.”
”Ai on? Ketä sitten?”
”No minen nyt äkkiseltään muista ulukoa, mutta ne Käkiharjut nyt ainaki.”
”Miks Trevor olettaa, että mä oon menossa?”
”No varmaan justihin siksi kun sinne on koko maan hevoskansa menosa täältä”, Minja arveli olkiaan kohauttaen. ”Äläkä nyt ota mitään paineita sen jutuista.”
”Een… En tietenkään”, sanoin nielaisten.Mutta kun kerran Käkiharjutkin olivat menossa… Ja niillä olisi kuitenkin suomenhevosia mukana…
Kotimatkalla jo mietin kuumeisesti, mistä ihmeestä ehtisin saada kyydin Latviaan parin viikon päähän.
Se tietäisikin sitten kilpailuja jokaiselle viikonlopulle loppukuun ajaksi: ensin Minicupin viimeinen osakilpailu, sitten Etelä-Suomessa Kultasaaren este- ja koulukilpailut, ja seuraavana viikonloppuna oltaisiinkin jo Latviassa – jos siis päästäisiin sinne jollakin. Jos Veera ei tiinehtyisi tämän rytäkän keskellä, kun kisaamisessa oli kuitenkin varmaan oma stressinsä sillekin, ei olisi ensinnäkään mikään ihme, ja toisekseen sitten saataisiin odottaa rauhallisempaa aikaa. Kesää ehkä. Kesävarsa olisikin varmaan joka tapauksessa helpompi, niin että voitaisiin ihan hyvin yrittää vasta myöhemmin uudelleen.
Päätin, että kun palaisin Veeran luo Storywoodsiin muutaman päivän päästä kisakamojen kanssa, jatkaisimme sen jälkeen saman tien harjoituksia normaalisti. Astutusta voisi aina yrittää myöhemmin uudestaan, kun olisi väljempi aikataulu. Muutenkaan mulla ei ollut suuria odotuksia siitä, että se tiinehtyisi heti ensimmäisestä tai toisesta yrityksestä, joten mielessäni saatoin jo alkaa suunnitella seuraavaa astutusajankohtaa, kun otollisia aikoja kuitenkin tulisi ja menisi pitkin kevättä ja kesää. Kyllä kaikki tapahtuisi omalla painollaan sitten kun aika olisi oikea.
-
Parempi olla monta rautaa tulessa! Jos ei Veera tiinehtyisi, juuri noin ajattelisin itsekin, että tuleehan niitä uusia mahdollisuuksia. Kisojakin joo tulee uusia, mutta miksei lähtisi heti useampaan mukaan, kun ei ole mitään menetettävääkään? Ulkomaan reissu on kans jännä tapahtuma, vaikka varsa onkin isoin juttu!
-
-
Vielä vaan infodumppausta, muuta ei irtoa, mutta tarinaa pitäisi saada eteenpäin. Tämä tarina taitaa olla oikeastaan viime viikolta oikean elämän ajanlaskun mukaan.
Ryssimistä ja reissaamista
Minicupin viimeinen osakilpailu ei ollut mennyt meillä ihan putkeen. Ei pitäisi sillä tavalla kikkailla, että jättää hevosen sinne niin vieraaseen paikkaan ja hyppää sitten suoraan kylmiltään satulaan. Olisihan minun jo pitänyt tietää, miten siinä käy: Veera oli ollut levoton, kiireinen ja ymmällään joutuessaan valkoisten aitojen sisälle suoraan lomalta. Jäykkäkin se oli ollut, mitä se ei yleensä koskaan ole. No ei kai, kun normaalisti liikutan ja jumppaan sitä säännöllisesti. Nyt en ollut sattumoisin voinut tehdä niin. Minä puolestani olin ollut liikenteessä vakavassa univajeessa, mutta siitä lisää vähän myöhemmin.
No, ei me viimeisiksi oltu sijoituttu, mutta tavoitteet prosenttien paranemisesta cupin loppua kohden eivät olleet toteutuneet. Harmitti ja ärsytti. Teki mieli nakata ratsastusrukkaset tiskiin. Oskari yritti rauhoitella omalla tavallaan: kertomalla, mitä voitaisiin tehdä ensi kerralla paremmin ja mitä pitäisi seuraavaksi harjoitella. Minä kuulin vain sen, missä kaikessa olin ihan paska. Suutuin Oskarille, tietenkin. Vaikka ei ollut mitään syytä oikeasti. Tietenkään.
Seuraavana päivänä pyysin siltä anteeksi – en pipo kourassa, vaan ohimennen pukkaamalla sitä nyrkillä olkavarteen. Sen katse yritti väittää, että se ymmärsi, mutta näinköhän. Toisaalta, olihan sekin varmaan ollut joskus kauan sitten nuori urheilijan alku, jonka ihon alle kaikki epäonnistumiset olivat luikerrelleet. Tai en tiedä oliko ollut, mutta halusin uskoa, etten ollut ainoa. Luulisi, että sitäkin on joskus joku asia harmittanut.
Ei auttanut kuin nousta suosta ja alkaa heti valmistautua Kultasaaren mittelöihin, kun kerran oli luvattu mennä. Sitä seuraavaksi viikonlopuksi puolestaan kyyti Latviaan oli onneksi järjestynyt, sillä Marshall oli menossa myös. To do -listalla oli siis yksi asia vähemmän, mutta toisaalta ajatellessani sitä faktaa, että olin todellakin lähdössä ulkomaille kilpailemaan ja vielä Marshallin (!!) kanssa (HUOM. oikea kilparatsastaja!), kuolin tietenkin pelosta joka kerta. Piti ihan tosissaan miettiä, olinko minä ensinkään mikään kilparatsastaja, tai siis että kannattiko minun edes yrittää kilpailla, kun elimistöni ei tuntunut kestävän jatkuvaa stressiä kisojen sattuessa monelle peräkkäiselle viikonlopulle. Ja miksi hitossa Alex ei voinut lähteä mukaani tueksi ja turvaksi? Pitämään kädestä ja potkaisemaan persuksille oikealla hetkellä? Sillä oli kuulemma jotain tyhmiä töitä silloin. Alexin työt haittasivat minunkin harrastamistani.
Töistä puheenollen – omatkin työni olivat alkaneet haitata ikävästi muuta elämää, sillä vaikka tietääkseni kesälomakausi ei ollut vielä edes alkanut, minua olikin yllättäen alettu tarvita kokoaikaisesti, ja niin olin ihan vakituinen kaupunginhallinnon työntekijä. Yhtäkkiä, hups vaan. Ja olinko ehtinyt suorittaa opintojani nätisti loppuun, olinko? No en oikein ollut. Siis en ainakaan nätisti. Veeran ollessa lomallaan Storywoodsissa olin nimittäin kirjoittanut kahvin voimalla käytännössä kolme vuorokautta yhtä soittoa nukkumatta lainkaan (siis juuri ennen kilpailuja – älkää kertoko Oskarille), ja olin tullut siinä rytäkässä palauttaneeksi graduni kolmelta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Seuraavana päivänä en ollut kehdannut enää edes avata koko tiedostoa – ties mitä sinne oli tullut rustailtua. Sainpahan senkin nyt pois käsistäni – ehkä joku ne maisterinpaperitkin minulle sitten jossakin vaiheessa postittaisi perästä, jos ala-arvoinen suoritukseni hyväksyttäisiin. Ajatella, että olin ollut joskus ihan oikeasti tunnollinen opiskelija. Se tuntui kuitenkin huolenaiheistani vähäpätöisimmältä – olihan minulla jo työpaikkakin. Ja onneksi oli, sillä pidin yhä yllä pientä kipinää siitä, että vielä jonakin päivänä – ennemmin tai myöhemmin – minulla olisi elätettävänäni kaksi hevosta.
-
Vaikka mie en vielä ihan tunne Ilonaa, sen hevosta tai juuri muitakaan hahmoja- oli pakko tulla kehumaan miten sujuvaa tekstiä! Ihailen!
-
Sekä kisaharmistuksen että Marshall-jännityksen osalta on kyllä helppoa asettua Ilonan nahkoihin. Tietenkin se harmittaa, kun ei mene niin kuin on suunnitellut, ja kun vielä tietää, mitä kaikkea teki väärin. Oskarikaan ei ole mikään empaattisin tsemppaaja. Marshall puolestaan on se suuri maailmanmatkaaja: on ihan tosi vakavaa lähteä kisaamaan SEN mukana!
-
-
Raven Crossing: Iron 31.3.2023, Latvia
Olin jo ennen rataa soittanut vuoroin Oskarille ja Alexille ja jopa äidille milloin minkäkin asian tiimoilta ainakin seitsemän kertaa: ”Täällä on tallissa kaksi suokkia! Latviassa!” ”Täällä on ihan sikana kilpailijoita, me kuollaan!” ”Missä Veeran suojat on, en löydä niitä mistään?” ja muita kysymyksiä, joihin Suomessa kotona olevat eivät millään voisi tietää vastauksia.
Tuntui niin uskomattomalta olla tuiki tavallisen näköisen suomenhevosen kanssa ulkomailla (!!) kilpailumatkalla, että päätin panikoida vasta jälkeenpäin, kun olisin palannut turvallisesti kotiin. Reissun päällä piti keskittyä kovasti. Olin yksi vastuussa kaikesta. Marshall oli onneksi kuskina, mutta sillä oli tietenkin kädet täynnä Stanimirin kanssa, enkä muutenkaan viitsinyt häiritä sen valmistautumista arvokkaampiin luokkiin. Mulla ei ollut ainuttakaan omaa apukättä mukana, mutta ei se mitään. Suunnittelin kaiken huolellisesti etukäteen ja tarkistin listastani, että olin muistanut tehdä kaiken. Veera oli onneksi tottunut reissaaja ja kisaaja, ja se oli ennenkin käynyt jopa ulkomailla ennen kuin se oli tullut minulle. Siitä ei tarvinnut olla huolissaan. Se söi ja joi hyvin koko ajan ja oli oma iloinen itsensä.
Kevensin omaa stressiäni aluksi sillä, ettei meitä kuitenkaan tuntisi kukaan, joten jos epäonnistuisimme, ei tarvitsisi sentään ihan hävetä silmiä päästään. Mutta melko nopeasti kävi ilmi, että Minja ei ollut liioitellut sanoessaan, että siellä olisi puolet Suomen kilpailupiireistä paikalla. Toisaalta tuli ihan kotoisa olo, kun huomasin, että meidän kanssa samassa lähtölistassa oli tuttuja nimiä, joita vastaan olin kilpaillut ennenkin. Ei siinä kisassa sitten oikeastaan enää ollut mitään tavallisesta poikkeavaa sen lisäksi, että se oli kaukana kotoa, osallistujia oli paljon ja puitteet olivat varsin hienot. Tutun tuntuiseen satulaan päästyäni unohdin kuitenkin sellaiset sivuseikat ja keskityin ratsastamaan niin kuin olisin ollut kotona Hopiavuoressa tai Storywoodsissa ja Oskari olisi ollut kentän laidalla kädet puuskassa katsomassa mun suoritusta otsa tiukemmassa rutussa kuin itse kilpailun tuomareilla.
Tässä kuvassa olin vielä aika paniikissa. Veeran tukka on muuten kasvanut!Kun esteluokan tulokset kuulutettiin, räpelsin äkkiä taas kännykän esiin takkini taskusta. Kapistus oli luiskahtaa tärisevistä käsistäni monta kertaa ennen kuin sain sen pysähtymään. Ei ollut meinaan helppoa, kun oli ohjat toisessa kädessä ja adrenaliinia veressä viikon edestä. Onneksi Veera pönötti kärsivällisesti mun vierellä ja hamuili mun taskua.
”Joo joo, ota sieltä vaan jos löydät jotain…” mumisin sille samalla kun valitsin jostakin syystä ensimmäisenä Oskarin numeron ehtimättä ajatella, kenelle olin edes soittamassa.
”OLTIIN KOLMANSIA”, kailotin hälinän ja kuulutuksien yli puhelimeen heti kun Oskari avasi linjan.
”Tä?”
”Kolmansia oltiin. Esteillä”, artikuloin uudelleen. ”Oli kuule sadasosista kiinni, ettei voitettu!”En saanut Oskarin vastauksesta mitään selvää, kun oli niin kova meteli.
”Pitää mennä kunniakierrokselle, moikka!” puhisin puhelimeen sitten ääni jännityksestä ja adrenaliinista täristen. En jäänyt kuuntelemaan mitään vastausta tai hyvästejä tai edes selvittämään, oliko se tajunnut koko puhelusta mitään.Katkaistuani puhelun lähetin vielä nopeasti ääniviestillä Alexille samat terveiset. Se ajoi kuitenkin rekkaa, enkä halunnut sen vastaavan puhelimeensa samalla. Vaikka varmaan se silti hölötti kännykkäänsä koko ajan siellä.
Kapusin polvet tutisten takaisin satulaan ruusukkeen noutamista varten ajatellen, että kyllä oli ollut poikaa ratsastaa taas pitkästä aikaa esteitä pitkän koulutuuppauskauden jälkeen. Oltiin oltu radalla kyllä aika liekeissä, vaikka itse sanonkin. Yksi puomi oli kolahtanut maahan, mutta niin oli voittajallakin. Rata ei ollut ollut yhtään helppo. Siksi kolmas sija tuntui erityisen hyvältä. Kaikki muut luokan suomenhevoset olivat jääneet kauas meidän taakse. Ei ollut Veeran voittanutta. Paitsi kaksi puoliveristä, mutta ei nyt takerruta siihen.
Ei mennyt kuin reilu tunti, kun soitin Oskarille uudelleen. En ollut siinä välissä ehtinyt olla juuri muualla kuin satulassa.
”ARVAA MITÄ!”
”No?” olin kuulevinani Oskarin vastaavan, mutten ollut ihan varma.
”Oltiin neljänsiä Vaativassa B:ssä! Käkiharjun Oskarista jäätiin alle prosentti. Ja sillä oli joku puoliverinen! Voitettiin kaikki muut suomenhevoset taas”, latelin.
Loppu suli samaan aikaan hermostuneeseen ja helpottuneeseen kikatukseen.Meidän Oskari vastasi kai jotain, mutten kuullut että mitä, kun piti jo seuraavaksi soittaa Alexille ja sitten äidille ja laittaa vielä Minjallekin viesti.
Se oli aika hyvä päivä, koska sen lisäksi että vastoin odotuksiani en ollutkaan kuollut lähtiessäni ulkomaille kilpailemaan, olin suoriutunut vieläpä ihan hyvin noin niin kuin ensimmäiseksi kerraksi: sijoittunut molemmissa luokissa. Ja Veera se vasta olikin ylittänyt kaikki odotukset! Kyllä menin kuulkaa ylpeänä hakemaan ruusuketta jo toistamiseen samana päivänä – suomenhevosella. Minun suomenhevosellani. Niin!
// Joo, kaikkien luokkien palkintojenjako on oikeasti vasta sunnuntaina, mutta mun tarinat nyt ei aina mene mihinkään realistisiin raameihin muutenkaan…
Edit. Noniin nyt mä en tiedä enää että miksi mä löysin nämä toisestakin koululuokasta, jossa olivat sijoittuneet toiseksi (76.186 %) mutta ihan sama. 😀
-
Ooh mä en ole ainoa. Oon 30. Asun omillani. Ei ole montaa kuukautta kun soitin äitille että missä mun nuoremman koiran rokotuskortti on. No se jumankauta osasi arvata, mihin olin sen tukkinut ja mistä en ollut tajunnut katsoa. 😀 Kyllä vähintään äiti siis yksien suojien olinpaikan tietää selvänäkökyvyillään!
Mutta NONNI, nyt Ilona sai sen ekan mahtavan ison onnistumisensa ja vielä ulkomailla!! Kyllä kannatti lähteä! Musta lukijana voitto tuntuu ihan kuin omalta henkilökohtaiselta voitolta, koska olen Ilonan menoa saanut seurata ja kiintynyt siihen kuin omaan kaveriin tai johonkin muuhun sellaiseen elävään ihmiseen. Jes!! Veeran kanssa reissaaminen vielä kuulostaakin niin helpolta ja hauskalta, sikäli kun ylipäätään eläinten kanssa matkaaminen voi olla sellaista.
Kuvatkin on ihania! Ne on taas niin pehmoisen näköisiä, että tekisi mieli silittää Veeraa. Aijje! <3
Onnea hienosta tuloksesta!!
-
-
Kuulumisia vaan, ihan muina naisina
Vaikka Latvian reissu oli mennyt paljon paremmin kuin olin uskaltanut odottaa ja Kultasaaressakin oltiin ylletty kolmannelle sijalle yli 77 prosentilla, oli ihanaa olla taas kotona.
Ratsastin kaikessa rauhassa kapealla hiekkatiellä ja haistelin puhtaan raikasta kevätilmaa. Tien pinta oli paikoin sulanut, ja jäiset kohdat pystyi väistämään, kun vähän ennakoi. Veeralla ei ollut vieläkään kenkiä enkä viitsinyt kokeilla sen luistelutaitoja, joten mutkittelin vuoroin tietä ja vuoroin piennarta pitkin.
Oskari ratsasti kerrankin mun perässä eikä edellä. Sen alla oli nimittäin Sintin sijaan Typy. Sitä piti vielä vähän totuttaa maastoiluun turvallisen aikuisen hevosen kanssa aina välillä. Hello ei halunnut lähteä omin nokkineen totuttamaan hevostaan uusiin paikkoihin, ja miksikäs sitä ei käyttäisi stunttiratsastajana Oskaria, jos sellainen sattui olemaan tarjolla.
Havahtuessani huomaamaan meidän ratsastaneen käyntiä jo hyvän tovin käännyin satulassa katsomaan taakseni.
”Miten menee?” kysyin.
”Ihan hyvin. Tai no, tää on vähän hidas ja raskas eestä, mutta mitä muutakaan voi olettaa…” Oskari alkoi analysoida.Niin niin, mitä muutakaan voi olettaa, jos sillä on vaan jumputettu eikä ratsastettu kunnolla. Olin kuullut saman monta kertaa ennenkin.
Käännyin hymähtäen takaisin oikein päin silittämään Veeran kaulaa harjan alta. Se käveli pitkin ohjin ja laski välillä päänsä alas tarkastellakseen maan pintaa. Yritin vaistomaisesti pitää jalkani tavallistakin enemmän irti sen kyljistä. Hipaista vain vähän tarvittaessa. Koskettaa vain, ei painaa tai puristaa.
Aamulla oli ollut raspaus. Veeralla oli ollut purukalustossa kaikki kunnossa. Onneksi. Siinä samalla kun se oli kerran ollut muutenkin rauhoitettuna, oli ultrattu kohtu kaiken varalta ja ihan vain mielenkiinnosta. Storywoodsin kyläilystä oli näet reilu kaksi viikkoa aikaa, ja jos siellä jotakin oli ollakseen, niin sen olisi pitänyt jo näkyä. Nopeasti se pari viikkoa oli mennytkin, kun oli ollut kisoja ja kaikkea. En ollut turhan paljoa ehtinyt ajatella koko asiaa, enkä siksi ollut edes jännittänyt ultrausta: tuskin siellä mitään olisi.
Mutta oli siellä ollut sittenkin. Eläinlääkäri oli onnitellut. Alex oli rutistanut mua niin lujaa, että mulla oli tullut vedet silmiin. Jopa Oskari oli innostuksissaan uskaltautunut painamaan kätensä mun hartialle ehkä vajaaksi puoleksi sekunniksi. Se oli sen versio sellaisesta kannustavasta selkään taputtamisesta.
Niin että Veera oli kantavana nyt sitten. Siitä ei kyllä olisi huomannut, ei millään. Se näytti ja tuntui ihan samalta kuin ennenkin. En ollut odottanut, että se tosiaan tapahtuisi näin nopeasti. Enkä vielä uskaltanut suuremmin iloitakaan, sillä voisihan melkein vuoden pituisen kantoajan puitteissa tapahtua mitä vain. Mutta myönnettäköön, että kyllä sellainen onnellinen lämpö läikähti sisälläni ajatellessani tammani sisällä kasvavaa elämää. Se oli jännittävä ajatus.
Liikunta tekisi Veeralle hyvää jatkossakin, olihan se kovassa kunnossa ja tottunut säännölliseen treeniin. Ehdittäisiin kisatakin vielä kesällä.
Veeran fyysisestä jaksamisesta en ollut lainkaan huolissani, mutta psyykkistä kuormitusta mietin enemmän. Kevät oli ollut täynnä kilpailuja. Olisi pakko hidastaa tahtia – eikä ainoastaan hevosen takia: olin itsekin aika loppu. Huhtikuu ja ehkä toukokuukin – tai osa siitä ainakin – pidettäisiin taukoa kilpailemisesta. Hengähdettäisiin välillä ja tehtäisiin kivoja asioita. Treenattaisiin tosissaan, muttei vakavissaan. Veera saisi elää hevosen elämää. Aloin tiedostaa yhä enemmän, että kilpaileminen oli ihmistä varten, ei hevosta. Toisaalta Veeran kantti tuntui kestävän kilpailumatkoja paremmin kuin minun.
Pelkkä tieto alussa olevasta tiineydestä sai minut käsittelemään hevostani entistäkin hellemmin. En yhtään kiristänyt ohjaa enkä vahingossakaan puristanut jaloilla. Yritin ohjailla pelkällä istunnalla ja todellakin vain tarvittaessa hipaista jalalla. Vaikka eihän siellä vatsassa mitään varsaa vielä ollut, soluja vain. Mutta silti – kyllä se vaikutti ajatteluuni ja kaikkeen toimintaani.
Mietin, millainen emä Veerasta tulisi. Hyvä ja lempeä varmaan. Ainakin se sopi hyvin turvalliseksi johdattajaksi Typyn tutustuessa uuteen maastoreittiin.
Mentiin yhä käyntiä. Oli pitkät ohjat ja leppoisa kisareissun jälkeinen palauttava lenkki. Veera käveli reippaasti ja löntystämättä, kuten aina.
Kun tuli sopiva kohta ravata, Typy siirtyi hetkeksi edelle. Oskari pyysi siltä ravia, ja se vaihtoi reippaampaan askellajiin rohkeasti. Veera seurasi perässä ilman, että sitä tarvitsi pyytää. Kevensin huolellisesti. Maastossa ravaaminen tuntui aina jotenkin ihanan ilmavalta kentällä puurtamisen jälkeen.
”Hyvinhän se meni”, kehaisin enemmän Typylle kuin Oskarille, kun siirryimme takaisin käyntiin.
Typy oli suoriutunut hienosti pienestä pätkästään edellä, ja nyt sen oli aika siirtyä takaisin Veeran perään, ettei se alkaisi kiiruhtaa takaisin tallia kohti mentäessä.
Oskari ei sanonut mitään. Se oli varmaan päätellyt mun erityisen lempeästä äänensävystä, että puhuin sen ratsulle enkä sille. Jäin miettimään, mitä Oskari mahtoi ajatella. Oli varmaan selvää, että minä olin hiljaa sen takia, että mietin Veeran tiineyttä ja mahdollista tulevaa varsaani. Mutta mitä Oskarin päässä mahtoi tapahtua hiljaisuuden vallitessa? Mitä sille oikeastaan kuului? Pitäisikö mun kysyä siltä? Ei kai nyt sentään…? Mehän nähtiin joka päivä, melkein ainakin. Kai mä olisin kuullut, jos sille kuuluisi jotain erityistä… Olisiko ”miten menee” kuitenkin tähänkin parempi kysymys?
”Miten kuulee?” tuli ajatus ulos suustani ennen kuin olin ehtinyt editoida sitä julkaisukuntoon.
Milankin puhui tätä nykyä parempaa suomea kuin minä.”Tä?”
”Eiku… Mä vaan että mitä sulle kuuluu?”
”Ai mulle?”
”Onko täällä muka muita?”
”On tässä nää hevoset.”
”No en kai mä nyt niille…”
”Sä juttelet hevosille enemmän ku kukaan muu, kenet mä tunnen.”
”Enhän!”
”Joohan.”
”No en tasan!”
”Kyllä tasan.”
”Äh, pää kiinni.”
”Ei ku mitä sä siis kysyitkään?”
”En mitään. Unohda.”-
Mä en nyt taas tiedä, mitä sanoisin. 😀 Tässä on nimittäin kaikkea, eikä tämä ole silti millään lailla täyteen tukittu tarina!
Ensinnäkin on se varsa-asia. Varsasolut Veeran mahassa tekevät näköjään Ilonasta äidin, eivät niinkään Veerasta. 😀 Ilonan ajatukset ovat sellaisia onnellisen sumuisia, jollaisiksi tulevan äidin ajatukset ainakin kirjallisuudessa usein kuvataan, kun yritetty vauva on vihdoin tuloillaan. Mä en jotenkin muuta odottanutkaan. Onhan Veerakin Ilonan vauva, ja Ilonan ajatuksienkin lipsahteluna se on näkynyt monesti. (Ei siinä. Munkin vauvat, ei kun koirat, on mun vauvoja.) Varsan ajattelu on kaunis, rauhallinen kohta.
Sitten on selväjärkistä sumutonta ja udutonta vastuullisuutta Typyn touhujen sekä Veeran kisaloman muodossa ja Oskarin kuulumisten kyselyssä. Toinenkin ratsukko pysyy järjestelmällisesti mukana tarinassa, vaikka suurin osa tarinaa zoomaa Ilonan pään sisään eikä ulkomaailmaan.
Lopuksi Ilonan ja Oskarin keskustelu, joka alkaa vakavasti ja järkevästi (ainakin Ilonan mietteissä, vaikka ulosanti ei onnistunut siltä nyt :DD), mutta joka muuttuu kolmanneksi elementiksi: huumoriksi. Keskustelu on myös sympaattinen ja siinä on vähän samanhenkistä pehmeyttä kuin varsamietteissä. Sehän alkaa Ilonan huolesta kaverista. Lisäksi sanailusta, esimerkiksi siitä kuinka Ilona juttelee enemmän hevosille kuin muut, paistaa läpi se, miten hyvin nämä kaksi jo toisensa kuitenkin tuntevat!
-
-
Välineurheilua
“Ooksä huomannu et Veeralla on eriparin kaviot?” Alex kysyi yhtenä päivänä, kun harjailin hevostani tallin käytävällä.
Huokaisin.
“Joo. Huomaahan sen, kummalla etujalalla se tonkii ja kaivelee enemmän tuolla tarhassa. Varmaan pakko laittaa kengät kuitenki. Toi oikea on kulunu jo aika paljon.”
Alex ei sanonut oikein mitään, jatkoi vain touhujaan. Se ei tainnut niin ajatella, oliko hevosilla kenkiä vai ei. Tai en tiedä.
Tavallaan pelkäsin uutta kaviopaisetta, kun nauloja iskettäisiin kavioainekseen. Lisäksi likaa voisi mennä kengän ja kavion väliin ja jäädä sinne muhimaan. Se aiheutti mussa levottomuutta, kun en päässyt puhdistamaan ja tarkistamaan joka millimetriä. Mutta toisaalta en voinut pelkästä periaatteesta pitää hevosta ilman kenkiä, jos sen kaviot kuluivat liikaa. Takakaviot olivat ihan kunnossa kyllä, ja niihin tuskin ainakaan vielä tarvitsisi laittaa kenkiä. Vaikka Veera ei arkonut (vielä), arvelin täysin kengättömän aikamme alkavan olla ohi. Se työllistäisi kaikkia ihan liikaa, jos sen pitäisi aina tarhassa ja ratsastaessa pitää tossuja jalassa, ja sitten se pudottelisi ja hukkaisi niitä kuitenkin mennessään pitkin maita ja mantuja. Kyllä sille olisi lyötävä rautakengät alle – juuri kun kavioaines oli toipunut edellisistä ja reuna saatu siistiksi naulanrei’istä. Nätit kaviot sillä oli, mutta toinen etukavio alkoi olla oikeasti liian lyhyt. Menisi vielä vinoon koko hevonen…
Kenkiä ei oikein voinut pitää on off, kun naulanrei’illä kesti aina niin pitkään kasvaa pois. Siinä sai sitten sydän syrjällään odottaa, tulisiko halkeamia ja mikä kohta lähtisi repsottamaan ja lohkeaisiko jostakin pala pois. Olisi valittava joko tai. Moni piti siitostammoja ilman kenkiä eikä kesälaitumiinkaan ollut pitkä aika, mutta kun Veeran olisi tarkoitus vielä treenata ja käydä parit kisatkin ennen äitiyslomalle jäämistä… Kevyemmälle käytölle jäämiseen olisi vielä loppujen lopuksi melko pitkä aika. Ensi vuoden kesän se voisi sitten varsansa kanssa viettää laitumella ilman kenkiä. Vielä tänä kesänä kulutusta varmaan tulisi kokonaisuudessaan liikaa, kun oli niitä kisojakin tiedossa.
“Milloin mennään autokaupoille?” Alex kysyi katkaisten mun mietteet ihan totaalisesti.
“Rahan menoa ei voi estää”, mutisin.
Oli pakko huokaista taas syvään, kun oli niin paljon vastuullisia asioita mietittävänä. Ajatukset sinkoilivat velvollisuudesta toiseen.
“Tä?”
“Ei mitään. Mennään vaan joku päivä.”Ärsytti ostaa uusi auto. Ihan kuin kukaan huvikseen haluaisi sitoutua sellaiseen menoerään. Mutta pakkohan se olisi hommata, kun en pärjännyt ilman. Olin minä netistä niitä katsellut, mutta vitkuttelin vielä. Pitäisi varmaan ostaa kerralla kunnollinen ja turvallinen, eikä mitään halpaa ruoskaa, mutta olihan se vähän pelottavaa ihan yksin sitoutua uudempaan ja kalliimpaan autoon. Vanha oli ollut jo jatkoajalla. Tässä se taas nähtiin, että kasvaneiden tulojen myötä menojakin oli enemmän. Kai se sitten kuului asiaan, ettei enää työssäkäyvänä ajeltu huoletta ympäriinsä opiskeluaikaisella menopelillä.
Hevosten ostaminen oli helpompaa, koska tiesin niistä enemmän. Okei, ehkä olin mennyt vähän metsään Wandan kohdalla, kun mietti lähtöasetelmaa… Hevosten kohdalla tiesin kuitenkin ainakin nykyään melko tarkkaan, mitä halusin, ja toisaalta, miten niistä huolehdittiin. Autojen kohdalla tiesin vain sen, että valkoinen olisi taas ihan kiva, ja siihen se sitten melkein jäikin. En minä silleen niiden ominaisuuksista saati ylläpidosta tiennyt. Tankata osasin, juuri ja juuri. Sekin jännitti, jos piti mennä uudelle bensa-asemalle ensimmäistä kertaa.
Huokailin vielä hetken ennen kuin päätin ryhtyä toimeen ja hoitaa vaivaavat asiat kerralla kuntoon. Ensin soitin kengittäjälle ja varasin ajan etukenkien laittamiseksi ja takakavioiden vuoleimiseksi. Ei niissä pituuden puolesta paljoa vuoltavaa ollut, mutta anturoita ja säteitä saisi siistiä, ja niihin en suurin surminkaan uskaltaisi kajota itse. Sitten ilmoitin Alexille, että lähdetään tänään autokauppaan. Alex tietenkin riemastui ja listasi kaikki lähiseudun puljut, joista sai autoja. Sain kuulla saarnan siitä, miksei yksityishenkilöiltä kannattanut ainakaan minun asemassani ostaa yhtään mitään, ja millaisia autoliikkeitä kannatti välttää. Kuuntelin puolella korvalla samalla kun pakkailin Veeran kamoja pois. Alex taisi jäädä itsekseen höpöttämään, kun lähdin viemään hevosta ulos.
Jatkoa seuraa. 😀
-
Hei hei hei odota odota odota et sinä näin helpolla pääse. Mä kysyin jo isoilta pojilta, mikä Ilonan auton on, voiko sen korjata, miten se korjataan, mitä se maksaa ja kannattaako korjata ym., meni kaks ja puoli tuntia että tajusin, ODOTA. :DDD Turhaan en tätä jumankauta opetellut ja kuunnellut samalla luentoa erilaisista Fiateista ja sitten taas kerran siitä kuinka Sisu on ylivoimainen kuorma-auto.
Mutta. Ei ole helppoa toimia eläimen parhaaksi aina. Mulla ei ole vahvoja mielipiteitä kengistä, mutta Ilona tuntuu käyvän samaa kamppailua tässä kuin mä käyn sen kanssa, mitä mieltä olen koirien kastroimisesta ilman mitään ilmiselvää syytä. On vaikeaa ymmärtää kahden eri ratkaisun edut ja haitat pystymättä helposti maalaamaan vaihtoehtoja niin mustavalkoisiksi, että toinen on selkeästi parempi kuin toinen. Sitä kuitenkin yrittää aina parastaan lemmikeidensä kanssa. Onneksi kengättömyys sen paremmin kuin kengällisyyskään ei ole mikään lopullinen ja peruuttamaton ratkaisu, vaikka ne naulanreiät kestääkin kasvaa pois. Saipa Veeran kaviot ainakin parantua rauhassa.
Sen uskon aivan just hyvin, että Alex on onnessaan, kun pääsee vahtaamaan autoja. Ei tarvi olla edes oma auto. Ilonan puolesta on varmaan hyvä, että siinä on joku onnekas mukana. Autoliikkeessä ei pystytä sitten niin helposti puhua ihan puuta heinää. Mutta on se vaan pöllö kaveri… 😀
-
-
Toivottavasti mä nyt en pahasti kirjoita kenenkään suunnitelmien kanssa ristiin…
Hanami Week 8.5. (Vaativa B)
“Tää ei oo Vaativa B kuus”, sanoin huolestuneena Oskarille puhelimeen, kun asianlaita valkeni minulle aivan liian myöhään.
“Tä? Miten niin ei oo?”
“Tää on Vaativa Bee nolla.”
“Eiks sen pitäny – mä luulin et se – miten me ei –”
“MITÄ MÄ NYT TEEN?!”
“No ota ihan – tota – ei sun auta ku nyt opetella se äkkiä…”
“Tässähän on lisättyä ravia! Ihan ihme kohdassa –”
“Joo, niin on. Mut me ollaan onneks harjoteltu sitä. Kyl sä osaat.”
“NO ENKÄ OSAA!” parahdin itku kurkussa.
“Sä oot nyt jo siellä asti ni sun kannattaa ainaki yrittää”, Oskari sanoi liioitellun rauhallisesti.Niin kuin sellainen olisi muka toiminut minuun puhelimen välityksellä.
Suljin puhelun, koska alkoi itkettää. Kampesin satulaan kyyneleet silmissäni ja opettelin rataa ensimmäistä kertaa samalla kun ratsastin sitä. Jep, kisapaikan verkka-alueella. Juuri ennen suoritusta. Kyllä vain. Ruotsissa.
Lienee selvää, ettei se mennyt kovin hyvin. Tiimalasi valui tyhjäksi aivan liian aikaisin ja meidät kuulutettiin radalle. Keräsimme säälittävät 62 prosenttia ja jotain hiluja päälle – kuka niitä nyt laskee edes. Halusin pyytää miljoona kertaa Veeralta anteeksi.
Olisi tehnyt mieli syyttää Oskaria siitä, ettei se ollut katsonut tarkemmin ratatietoa etukäteen – olihan se kuitenkin meidän valmentaja. Mutta itsehän minä olin ilmoittautunut, ja yhtä hyvin olisin itsekin voinut tarkistaa, mikä rata oli kyseessä, mutta kun innostuksissani en ollut katsonut. Niin että kävin sitten Ruotsissa asti nolaamassa itseni aivan totaalisesti. Ja Veerankin siinä samalla. Ja Oskarin, jos joku paikalla olija sattui tietämään, että se oli meidän valmentaja.
Laskeutuessani alas satulasta radan jälkeen olisin normaalisti kokenut suurta helpotusta, mutta nyt vain ahdisti. Olin yhtäkkiä kamalan yksin ja kamalan kaukana kotoa. Marshallia ei näkynyt missään, mutta ihmisiä oli niin paljon, etten olisi välttämättä erottanut sumeilla silmilläni, vaikka se olisikin ollut jossain ihan lähistöllä.
Päässä pyöri ja kurkkua kuristi edelleen, kun purin Veeralta varusteet ja vein sen lepäämään. Päätin soittaa Alexille saadakseni muuta ajateltavaa samalla kun juotin Veeraa.
Alex kysyi tietenkin heti ensimmäisenä, miten meillä meni. Minä aloin taas pillittää sen sijaan, että olisin vastannut jotakin järkevää.
“Ei sit vissiin kovin hyvin…?” se arveli.
“Mä oon ihan paska”, vollotin sille puhelimeen.
“No ethän oo. Kaikki muut on paskoja. Milloin sä tuut kotiin?”
“Hae mut kotii-ii-in”, itkin.
“Ai mä? Millä mä sut sieltä haen?”
“Sillä rekalla vaikka.”
“No en kai mä nyt voi – mitäs sä oikein – en mä voi ajaa rekkaa ihan mihin mä ite haluun, ei se kuule ihan toimi niin…”
“Voitko pliis hakea mut kotiin”, vikisin ääni käheänä ja nenä täynnä räkää.
“Mites sä – kun sulla on se Veeraki siellä –”
“Mä en haluu kisata enää koskaan”, väitin, vaikka mieleni perukoilla ymmärsin hämärästi itsekin, ettei se ehkä aivan täysin pitänyt paikkaansa.Kesäkuulle oli nimittäin jo laitettu ilmoittautumisia menemään.
“Haluatpas, sä oot nyt vaan – Ilona hei, älä viitti räkiä noin kauheesti – no – mä soitan Oskarille nyt ku mä en oikein tiiä mitä sun kans pitäis tehä. Oota siellä. Moikka”, Alex saneli kerrankin neuvottoman kuuloisena ja sitten kuului vain tuut tuut tuut.
Ja mä olin taas yksin.
-
Voi Ilona raukka, ei se maailma siihen kaadu. Vitsit ko toivoin sille parempaa menestyssä näissä kisoissa, ois varmasti boostannu sen itsevarmuutta ja vähän kaikkea
Mutta tulipas tästä itelle kuitenki idea pieneen vastaheittoon, jos tässä ehdin sen naputellakin! -
Vai ei se maailma siihen kaadu? No kyllä se kaatuu, tai ainakin siltä tuntuu. Mä en olisi yhtä rohkea kuin Ilona, vaan varmaan olisin jättänyt loppuviimein kisaamatta. On aika pikkasen huonot lähtökohdat onnistua nimittäin, tai edes pitää hauskaa. Sitten jos kuitenkin olisin uskaltanut kisata, niin kuin Ilona teki, olisin reagoinut tasan samalla tavalla. Soittanut kotia ja rääkynyt, koska niinhän aikuiset tekee. Kyse ei nimittäin ole pelkästä epäonnistumisesta ja häpeästä, vaan siitä, miten väsyttävää ja stressaavaa on olla ihan yksin uudessa ja vieraassa paikassa vieläpä tosi paineistetussa tilanteessa.
Käy ihan oikeasti sääliksi. Samalla kuitenkin päätin, että nyt lisätään pökköä pesään, koska muiden suunnitelmia on vaan niin ihanaa pilata. <3
-
-
Kääk apua, kauhea kiire mutta tässä tulee nyt pikaista ja nopeaa täältäkin. Palaan seuraavan aamun tunnelmiin heti kun ehdin! Oma heppa on sairaalassa ni mulla käy kohta itelläkin Ilonat! :DD
Hanami Week 8.5. klo 19.15
Heräsin Marshallin soittoon. Räpyteltyäni kiinni muurautuneet rähmäiset silmäni auki kompuroin ylös ja lähdin ulos tallin suuntaan.
Veera oli rauhallisena, mutta piehtaroineen näköisenä karsinassa. Marshall oli sen luona. Otin Veeralta kostean loimen pois ja annoin sen tuuletella hetken nakuna. Siivosin sillä välin karsinasta parit paskat, koska tilanteessa kuin tilanteessa sellainen arkinen toiminta kuin lannanluonti yleensä rauhoitti minua – olkoonkin sitten vieraan maan vieraassa tallissa.
Veera ei seurannut yhtä aktiivisesti toimiani kuin tavallisesti. Se ei edes hamunnut taskujani. Tulin ensin ajatelleeksi, mahtoiko se olla kipeä, mutta sitten tuumasin, että ehkä se vain aisti stressini ja yritti olla oikein rauhallinen. Se oli hirveän taitava peilaamaan minua, ja ihmisiä muutenkin.
Marshall oli ehkä rauhallisin ihminen, kenet tiesin. Se osasi sanoa sillä tavalla oikeat asiat oikealla hetkellä niin kuin isä. Siitä tulisi hyvä isä. Olisin halunnut rutistaa sen käsivartta itkua tihrustaen ja jäädä siihen roikkumaan koko loppuillaksi kuin hukkuva oljenkorteen, mutta sitten tulin vilkaisseeksi vielä uudelleen Veeraa.
Sen silmissä oli kyllä vähän sumea ilme. Ei kai sillä vain ollut maha kipeänä? No mutta eihän nyt edes minun tuurini voinut olla niin huonoa. Ei kai se nyt tämän yhden reissun aikana ollut voinut sairastua.
Omassa mahalaukussani lepattivat helvetin liekit, enkä olisi ihmetellyt, jos minulla sen sijaan olisi ollut jo mahahaava hyvällä alulla. Ehkä siksi vain kuvittelin, että Veerallakin…
Ei mutta se kyllä näytti vähän apaattiselta omaksi itsekseen. Olihan tietysti ilta ja sen lepoaika, mutta…
“Menkää te vaan hei eeltä syömään, mä katon Veeraa vielä hetken. Tuun ihan kohta perässä”, lupasin Marshallille.
Se epäröi, mutta lähti lopulta varmistettuaan, että pärjäsin.Katseltuani otsa kurtussa Veeraa hetken soitin kaiken varalta kilpailualueella toimivalle eläinlääkärille, joka oli tietenkin hirveän kallis, mutta myös hyvä ja taitava.
Kuvaillessani tilannetta eläinlääkärille laitoin merkille, että Veera oli ehkä aavistuksen täyttyneemmän näköinen oikealta kyljeltä. Ettei se vain olisi kaasuuntumassa…? Ei mitään ähkyä nyt. Eihän?
Eläinlääkäri saapui nopeasti, mutta odotus tuntui silti ikuisuudelta. Otin Veeran vieraan tallin tyhjälle ja hiljaiselle käytävälle. Tallialue oli hiljentynyt, kun kaikki muut olivat syömässä ja juhlimassa.
Mittasin Veeran lämmön, ja se oli onneksi normaali. Pulssikin oli ihan normaali: ei viitteitä vakavasta kivusta. Ehkä se vähän puhalsi kuitenkin tavallista enemmän ajoittain. Niin kuin sillä olisi vääntänyt vatsassa aina välillä…
Eläinlääkäri saapui. Se kurkkasi ikenet: normaalit. Kuunteli hengitystä ja sydänääniä: normaalit, ja lisäksi ei mitään kummempia hiekkakertymään viittaavia ääniä – joskaan pieni määrä tuskin edes kuuluisi stetarilla. Pientä kaasukilinää sieltä kuului, muttei mitään hälyttävää.
Rektalisointi selvensi tilannetta lisää: suolet oikeilla paikoilla, ei tukosta, mutta vähän tavallista enemmän kaasua kyllä.
“Tämä määrä kaasua lähtee varmaan kävelyttämällä ja juottelemalla. Jätän sinulle kaiken varalta kipulääkkeen, jos tilanne sitä vaatii. Mahalaukku tulee tähystää paastotettuna, joten se kannattaa tehdä sitten vasta Suomessa, jos haluat sulkea pois mahahaavan mahdollisuuden. Muuten täällä on kaikki paikoillaan, ei mitään poikkeavaa. Kohtukin on normaali.”
“Kai siellä varsa on kuitenkin?” naurahdin väsyneenä ruotsiksi.
“Varsa? Pitäisikö tämän olla tiineenä?” eläinlääkäri kysyi aidon hölmistyneenä.
“J-joo? Tai siis – ei se nyt valmis varsa vielä ole – eikö siellä – voitko ultrata?”Tietenkin eläinlääkäri voi ultrata, ja vieläpä huippulaitteella. Mielessäni taas muutamat satasen setelit lepattelivat pois ulottuviltani. Uuvutti jo valmiiksi, millainen show siitä tulisi, kun pitäisi hakea hevosvakuutuksen korvauksia ulkomailla tehdyistä tutkimuksista – eikä se varmaan edes korvaisi kaikkea. Tuskin se korvaisi tähystystäkään edes kotisuomessa tehtynä, kun ei ollut mistään kamalan akuutista vissiin kuitenkaan nyt kyse.
“Ei täällä ketään ole”, eläinlääkäri sanoi huolellisen ultraäänitutkimuksen päätteeksi ja näytti minullekin liikkuvaa kuvaa.
Ja näinhän minä, että Veeran kohtu oli tyhjää täynnä. Hieno ja terve kohtu sillä kyllä oli, sen mitä nyt ultrassa näkyi.
Minunkin sisälleni tuli tyhjä tunne, enkä pystynyt heti sanomaan mitään: mietin vain, mitä kaikkea olin tehnyt väärin.“Milloin se on astutettu?” eläinlääkäri tiedusteli.
“Ööh, milloin se nyt olikaan…? Huhtikuussa…?”
“No mutta on hyvin tyypillistä, ettei noista alkukevään kiimoista jää vielä tiineeksi. Tamman elimistö on etevä poistamaan elinkelvottomat alkiot aivan huomaamattakin. Sille ei näin alkuvaiheessa ole ollut välttämättä edes mitään ulkoista syytä”, eläinlääkäri selitti rauhallisesti empaattisella äänensävyllä.Minä en jaksanut enää edes itkeä.
Maksettuani itseni kipeäksi romahdin polvilleni rauhoituksesta heräilevän Veeran viereen. Se riiputti päätään ja korviaan uneliaana vieressäni. Silitin hiljaa sen lämmintä otsaa harjan alta ja tuijotin tyhjyyteen.
Poimin jähmein käsin kännykkäni purujen seasta karsinan lattialta ja kirjoitin Marshallille viestin:
“Tuli pieni hidaste.”
-
Siis kauhea nyt miten Ilonaa koetellaan! Ensin menee luokka pipariksi ja sekin olisi jo tarpeeksi maailmanloppu. Eikä se riitä vaan sitten Veera sairastaa ja lopuksi vielä todetaan, että hei tää ei olekaan tiine, vaikka niin luulit, lällällää. Että mitä niinkuin vielä? No, ei se nyt sentään ähky ollut suorilta, joten toivoa on mutta onpa Ilonalla ikimuistoinen eka ulkomaan kilpailureissu. Enkä tarkoita tässä ikimuistoisella ehkä mitään positiivista…
-
Jep, ihan sairaan upea Hanami Weekin alku. Ensin joutuu lähteä oikeastaan yksin, tai ainakin siltä tuntuu. Sitten kisa menee pyllylleen ja ahdistaa niin jumalattomasti. Siihen sotkuun tämä varsahomma on niin miellyttävä lisä, että varmaan menee useampi viikko tai kuukausi synkissä tunnelmissa. Musta tuntuu, että omalle kohdalle yksistään alkion menettäminen ei olisi paha homma, jos ajatus olisi, että aina voi yrittää uudelleen. Tämän kaiken jälkeen, niin kuin kirsikkana kärsimysten kakun päällä, se saisi mut kuitenkin ihan tosi murheelliseksi. Tuntuisi, että ihan KAIKKI nyt vastustaa, eikä mun ole tarkoituskaan olla onnellinen. Onneksi eläinlääkäri sentään osasi olla empaattinen, kun aina ne ei ole. Nekin unohtaa joskus, että niille rutiininomainen juttu voi olla lemmikinomistajalle ainutlaatuinen. Onneksi nyt ei unohda. Toivon vaan, että Veera on loppuviimein kunnossa, kun tässä on nyt ollut kaikenlaista hevosten kanssa, jaiks…
-
-
Summer Paloozan jälkeen
Palasin Hopiavuoren pihaan kahden ruusukkeen kanssa ja viittäsataa rikkaampana. Okei, reissuun oli mennyt taas paljon enemmän rahaa kuin mitä olin voittanut kilpailuista, mutta tuntui se silti merkittävältä voittaa ihan oikeaa rahaa ratsastuskilpailuista piskuisella suomenratsulla — etenkin, kun vastustajat olivat olleet pelottavan kovatasoisia.
En ollut vieläkään uskoa, että olimme tempaisseet Vaativasta B:stä yli kahdeksankymmentäkaksi prosenttia — eihän se ollut mitenkään mahdollista! Olin edelleen aivan varma, että jonkin painovirheen seurauksena meille oli vahingossa laitettu parikymmentä prosenttia liikaa. Neljännellä sijalla Veera oli luokan ansioitunein suomenhevonen, vaikka Käkiharjujakin siellä oli. Sitten olimme vielä voittaneet nipin napin Marshallin ja Barnumin metrin luokassa, vaikka olimme pudottaneet toiseksi viimeisellä esteellä. En ollut edes huomannut kolahdusta ennen kuin vasta jälkeenpäin nähdessäni puomin maassa. Veera oli kuitenkin laittanut parastaan, ja sen ponimaisen ketterien käännöksien ansiosta olimme yltäneet kuudennelle sijalle. Marshallin hiljainen veli oli voittanut luokan ja sekin oli saanut neljä virhepistettä, vaikka hyppäsi tyyliin jotain sataakuuttakymppiä ihan asioikseen. Ajatella, että minut voitiin edes mainita samassa lähtölistassa sellaisten ammattilaisten kanssa…
Hyppäsin ulos autosta kun se oli hädin tuskin ehtinyt pysähtyä tallin edustalle. Kotiinpaluustamme näemmä tiedettiin, sillä vastaanottokomitea alkoi kerääntyä pihalle Hello etunenässä. Sydämeni jätti pari lyöntiä välistä, kun näin Oskarin tulevan ulos tallista. Tietenkin olisin halunnut juosta ruusukkeiden nauhat lepattaen suoraan sen syliin ja kertoa kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut, mutta tietenkään en tehnyt niin. Sen sijaan riensin rutistamaan Alexia.
“Joo joo, kiitti — krääh — mä kuristun, päästä jo”, se marmatti, mutta oikeasti kyllä rutisti takaisin ihan yhtä kovaa.Alex vaati saada nähdä ruusukkeet, ja luovutin mielelläni ne sen käsiin lähteäkseni ottamaan Veeraa ulos kopista.
“Mä voin viedä sen”, tarjoutui lastaussillan juurelle ilmestynyt Oskari.
Minä toljotin sen sinertäviä silmiä vähän liian pitkään osaamatta sanoa mitään niin, että lopulta Oskari alkoi jo näyttää vähän epäröivältä.
“Okei”, sanoin kuitenkin ja ojensin sille riimunnarun. ”Kiitti.”
”Ei mitään”, se vastasi.Veera oikaisi keskeltä lastaussiltaa alas kärsimättömänä ja lähti vetämään Oskaria perässään kohti tarhoja tuhannen työhevosen voimalla, vaikka näyttikin ponikokoiselta miehen rinnalla. Tamma kuulutti kimakalla äänellä koko kylälle palanneensa kotiin. Sitten se painoi turpansa Oskarin poskea vasten ja puhalsi.
Silläkin oli ollut koti-ikävä.
-
Kävipä kivasti, että vaikka Hannaby meni vähän penkin alle, niin täältä tuli sitten positiivisempaa kokemusta heti perään. Luulisi, ettei Ilona kerkiä vaipua mihinkään murheen alhoon kisojen suhteen tämän jälkeen. Kun menee hyvinkin joskus, ainakin mulle se on aina ollut muistutus siitä, ettei yksi kisa, epäonnistunutkaan, määritä mua urheilijana.
Jep, joo, mulla on tapana rakastua hahmoihin ja mun mielikuviin niistä ja niiden tekemisistä. Ilona ei ikinä juossut ruusukkeennauhat lepattaen Oskarin syliin, mutta arvaa kuka näki sen silti niin kuin jossain romantiikkaleffassa? Ihan hirveä tilanne — siis mulle. Siitä ajatuksesta se sitten lähti, ja nyt mulla on pakkomielle Ilonasta ja Oskarista. :DDD
-
-
“Mihin te taas ootte menossa?” Alex kysyi, kun olin juuri saanut Veeran lastattua koppiin.
“Storywoodsiin. Veera menee yökylään.”
“Aha. Kauan se on siellä?”
“Viikonlopun vaan. Se on just nyt aika… rasittavassa vaiheessa.”
“Huomaan”, Alex sanoi painokkaasti pullistellen samalla silmiään minulle, ja lähti sitten suosiolla Tetriksineen kauemmas trailerissa hörisevästä tammastani.Veera tosiaan oli ollut viime päivinä suorastaan raskas, kun se ei sitten millään halunnut väistää muita hevosia — päinvastoin se änki ratsastaessakin koko ajan lähelle muita, ja mieluiten vielä peräsin edellä. Muut tammat eivät oikein arvostaneet sellaista, ja orit puolestaan arvostivat vähän liikaakin. Alexin ja Tetriksen kanssa oli siis turha lähteä maastoon lähipäivinä. Sen puoleen oli aivan se ja sama lähettää koko hevonen viikonloppulomalle poikaystävänsä luokse, kun ei sen kanssa kotonakaan oikein mitään viitsinyt tehdä. Tarhassakin se vain huuteli muille hevosille, ja muut ajat se oli omissa maailmoissaan. Taluttaessa se ravasi pää taivaissa niin kuin sillä olisi ollut koko ajan kauhea kiire johonkin. Koskaan aiemmin sillä ei ollut ollut niin huomiotaherättävää kiimaa.
Minjalla ja Liljalla oli taas valmennus Storyssä, joten Veera pääsi sinne samalla kyydillä. Lähdin tietenkin saattajaksi ja seuraamaan ratsukon valmennusta. Ennen kotiinpaluuta kävin vielä antamassa muutaman pusun Veeran turpaan, sillä vaikka se osasi olla joskus vähän raskas, oli se myös hurjan rakas. Käytyäni taputtamassa komean Hissun kaulaa lähdin toiveikkaana Minjan kyydillä takaisin kohti Hopiavuorta. Jospa tästä kerrasta jäisi käteen muutakin kuin lasku.
Perillä Hopiavuoressa olo oli saman tien tyhjä ja kädetön, kun ei ollut hevosta. Jotenkin päädyin harjaamaan Tetristä tallin käytävälle, kun Alex oli huokaillen ja silmiään pyöritellen passittanut minut tekemään käsilläni jotain järkevää, kun olin toimettomuuksissani alkanut väkertää pieniä lettejä sen hiuksiin.
“Mitä sä meinaat nyt tehä? Veeran kanssa?” kysyi Oskari läheisestä karsinasta, jota oli siivoamassa.
“Ai niinku… nyt…? Se on siellä…?”
“Ei ku seuraavaks ku se tulee takasin. Onks teillä kisoja?”
“Kyl mä aattelin tuupata sen hetkeks laitumelle. Treenataan se mitä treenataan, ja jos jotku kivat kisat tulee niin saatan harkita, mut Veera vois kyllä levätäkin nyt kesäkuussa.”
“Mun pitäis varmaan olla perillä jos sulla on joku suunnitelma… valmentajana siis”, Oskari mutisi.
“Ei mul oikein oo. Voidaan tehä joku kevyt treeniohjelma tälle kuulle. Ihan vaikka kolme treeniä viikossa ja muuten maastoilua. Jotain kevyttä puomijumppaa siinä vois olla.”
“Joo, mä voin tehä sellasen kalenterin — tai siis en mä tiedä tarviittekste mitään — jos sä haluat tehä omatoimisena noi, niin — tarvitaanko siinä nyt valmennusta silleen…”Katsoin Oskaria Tetriksen kaulan ali kulmat kurtussa. Sekö ei ehtinyt tai halunnut valmentaa kesällä? Olihan sillä vissiin omia kisoja ja treenejä ja töitäkin ja kaikkea… Ja olihan sillä omakin elämänsä tietenkin. Varmaan kavereita muuallakin kuin tallilla. Ties vaikka sillä oli uusi tyttöystävä, eikä se ehtinyt siksi valmentaa kohta enää ollenkaan…
“No ihan miten vaan. Ei siitä haittaakaan oo, mutta jos sulla on kiireitä, niin…”
“Ei mulla oo mikään kauhee kiire. Voin mä tehä teille treeniohjelman. Ja kattoa niitä treenejäkin tietty, jos sä siis haluat…”Lopetin Tetriksen harjan harjaamisen ja odotin hiljaa jakkaralla hevosen vierellä seisten, että Oskari nostaisi katseensa paskakasasta minuun.
“Haluan tietenkin. Jos sulla on siis aikaa”, sanoin, kun tavoitin sen silmät.
“Joo”, Oskari köhäisi ja nielaisi siirtäen sitten katseensa takaisin työhönsä.
“Eli mikään ei oikeestaan muutu, paitsi että kisoja on vähemmän ja osa treeneistä on ehkä vähän kevyempiä? Ja Veera vaan ulkoilee laitumella. Oikeestaan jos siellä on muitakin, niin se vois olla yötkin laitsalla.”
“Eiköhän se onnistu.”Siirryin harjaamaan Tetriksen häntää ja Oskari vaihtoi karsinaa. Niklas ja Marshall menivät peräkanaa ohi moikaten meille. Niklas silitti Tetriksen kaulaa ohi mennessään.
“Vitsit noista tulee kyl hyviä isejä”, myhäilin Oskarille niiden mentyä.
“Tä?”
“Eiku OHO!” sanoin vieden käteni suuni eteen. “Sä et vieläkään tienny!”
“Mitä mä en tienny? Ai siis noille…? Mitä — Miten?”
“Emmä tiiä miten eikä ne itekkään vissiin vielä ihan tiiä, tai en tiiä tietääkö ne, mut oikeestaan mun ei varmaan virallisesti ees pitäis vielkään tietää koko asiasta ollenkaan, ni sovitaan nyt et säkään et tiiä.”
“Tä? Eli…?”
“Eli jos sä kuulet jostain et noille on tulossa lapsi, niin sä esität yllättynyttä”, patistin osoittaen Oskaria harjalla.
“Asia selvä”, se sanoi vieden kätensä nopeasti lippaan ja sitten takaisin talikonvarteen.
Sen seurauksena pääni läpi vilahti nopeasti ajatus siitä, oliko Oskari mahtanut käydä armeijaa, kun en tiennyt, minkä ikäisenä se tarkalleen oli — niin — ja miten se ylipäätään vaikutti sellaiseen asiaan kuin asevelvollisuus. En tietenkään tohtinut kysyä.“Se sadanneljäkympin rata Hannabyssä oli aika siisti”, sanoin sen sijaan.
Hienosti vaihdettu taas aihetta ihan lennossa. Hyvä Ilona, noin sitä puhutaan ihmisille.
“Me voidaan joskus tehä vastaava, mut vaikka metrisenä”, Oskari totesi mietteliäänä.
“Ois siistiä hypätä joskus korkeempaa…” mutisin haaveilevasti.
“Aijaa?”
Oskari lopetti talikonheiluttelun ja jäi katsomaan minua.
“Mitä?” kysyin, kun se aina vain katsoi eikä sanonut mitään.
“Kuinka korkeeta?” se kysyi pahaenteisesti.
“Emmä tiiä, kuhan heitin. Ois vaan kiva testata, miltä isommat esteet tuntuu. Mut eihän Veera…”
“Siinähän sulla on isojen ratojen ratsu”, Oskari sanoi nyökäten Tetristä kohti jatkaen kuitenkin onneksi töitään niin ettei minun tarvinnut pelätä joutuvani saman tien kaksimetriseltä näyttävän orin satulaan.
“No luuletko et Alex ikinä lainais tätä mulle…”
“En kyl tiiä. Ei se mulle ainakaan lainannu, ku kerran kysyin.”
“Paljon Sintti hyppää?” kysyin hetken mielijohteesta ennen kuin ehdin lainkaan ajatella, mitä siitä saattaisi seurata.-
Vitsin vajakit. 😀 Aina kun on jotain kiertelyä ja kaartelua ja epävarmuutta ilmassa, oli kyse kenen vaan hahmoista, niin mä oon ihan innoissani. Oon monta kertaa vuosien varrella kommentoinut tätä, mutta ihastumisen kuvaaminen (ja varsinkin se mahdollinen seuraava kohta, kun hahmot tietää, että tykkäävät toisistaan, mutta eivät uskalla vielä oikein tehdä peliliikkeitä) on maailman siisteintä. En mä edes tarkalleen tiedä, miksi mä tykkään siitä just kirjallisuudessa, kun oikeassa elämässä ihastuminen on tympeää ja pelottavaa. Varmaan kun mä samastun hahmoihin, tunnen niiden tunteet, mutta samalla tiedän, että mä olen oikeasti ihan turvassa täällä, eikä kukaan änkytä mun kanssa oikeasti jostain treeniohjelmista. :DD Joo mä nautin elämästä täällä ja lueskelen, ei mulla mitään järkevää ollut.
Joo kyllä mä nautin siitäkin ajatuksesta, että laitetaan Ilona ratsastamaan isolla ponilla välillä. Mä tuumailen täällä jo, millaista se on Oskarille, jos joku muu ratsastaa sen hevosella. Milan toki ratsasti Ukolla välillä, mutta silloin oli vähän eri tilanne. Ilona sitten on niin sairaan pieni verrattuna noihin noiden kaksimetrisiin hevosiin, että tekee mieli heti piirtää se homma. :DD
Oskari on muutes ilmavoimien vänrikki.
-
-
Laitumella
Päivä oli tuulinen ja puolipilvinen. Aurinko paistoi aina välillä vain hetken kerrallaan. Lämmittävät säteet tuntuivat iholla tavallista miellyttävämmiltä, kun ne poistuivat aika ajoin hetkeksi — niin niitä osasi arvostaa eri tavalla.
Kello oli puoli viisi iltapäivällä, kun saavuin laitumelle riimun kanssa. Veera makasi maassa jalat koukussa ja turpa kaluttua nurmea vasten painettuna. Ensin ajattelin, oliko se taas kipeä. Sitten laitoin merkille, että Lilja nukkui parin metrin päässä seisaallaan, ja vähän kauempana muutkin tammat torkkuivat. Vain muutama häntä siellä täällä heilahteli hiljaa tuulen mukana.
Veera raotti silmiään, kun saavuin sen luokse. Kyllä se oli ollut ihan oikeasti vain nukkumassa. Se hengitteli rauhallisesti ja irrotti turpansa maasta, johon oli nojaillut. Muutaman kerran räpyteltyään se kuitenkin sulki silmänsä uudelleen. Sillä ei ollut aikomustakaan nousta vielä.
Aurinko tuli hetkeksi esiin lämmittämään laitumella nuokkuvaa laumaa. Ensin kyykistyin varovasti, ja sitten lopulta istahdin Veeran viereen maahan kohtaan, josta heinä oli jo syöty ja vain saunakukan varsia pisti esiin sieltä täältä. Se ei ollut hevosille kelvannut.
Laskin riimun hetkeksi käsistäni. Silitin hiljaa Veeran poskea, kunnes se painoi turpansa taas maata vasten ja torkahti uudelleen. Minä pidin vahtia, kun hevoslauma nukkui. Tunsin turvallisuutta ja kuuluvuutta.
Hetken kuluttua Veera nosti taas aavistuksen päätään ja räpäytti vaaleita silmäripsiään. Se huokaisi syvään, suoristi jalkojaan ja alkoi kääntyä hitaasti kyljelleen. Ensin luulin sen aikovan piehtaroida, mutta se laskikin vain poskensa syliäni vasten ja jatkoi uniaan kyljellään tuhisten.
Se tuntui siksi erityiseltä, ettei kaikki ollut aina ollut pelkkää ruusuilla tanssimista meilläkään. Juuri se teki hyvistä hetkistä ainutlaatuisia. Silloin Veera muistutti minulle, mikä oli oikeasti hevosen omistamisessa tärkeää. Se kertoi mitä lohdullisimmalla tavalla, että jotain oli tehty oikeinkin.
Ei ollut toista sellaista tunnetta, eikä sitä tapahtunut kaikille kertaakaan edes koko pitkän ihmiselämän aikana. Lämmin ja painava pää lepäsi sylissäni harjan liikahdellessa välillä hiljaa tuulessa. En raaskinut rikkoa sitä rauhaa edes silittämällä. Hengitin vain syvään ja hartaasti pysähtyen siihen auringon lämmittämälle maalle kerrankin miettimättä mitään muuta. Katseeni harhaili nukkuvassa suomenhevosessa ja edessämme laitumien ja peltojen takana siintävässä hiljaisessa metsässä.
Usein meillä ihmisillä on tapana huomata vasta jälkeenpäin, mitkä hetket ovat olleet elämässä tärkeitä — sellaisia, joista on jäänyt muisto pitkäksi aikaa. En minäkään kuolevaisena turhan usein huomaa olevani pyhältä tuntuvassa hetkessä, jonka tulisin muistamaan aina, mutta sen yhden kerran tiedostin itsekin jo siinä istuessani. Pysähdyin tuntemaan sen luottamuksen, jota kukaan ihminen maailmassa ei ansainnut.
Niin — me emme tosiaan ansainneet hevosia.
-
Siis tää on jotenkin niin ihana pätkä. Tämmöset hetket on Ihan Parhaita oman hepan kanssa ja näitä tulee kyllä harrastettua välillä ihan liian vähän ja silloin kun näitä pitää niin niitä tulee kyllä arvostettua ????
-
Janna vei jalat suusta: tämä on todella ihana teksti!
-
Tässä on niin hyvin vangittu se, mitä lemmikin omistaminen parhaimmillaan on. Huonot päivät kuuluvat kauppaan, mutta tällaisten hetkien eteen ikävätkin hommat hoitaa. Musta on ihanaa, kun meidän Juuso-koira on mun pikkulusikka aina kun nukun, mutta joskus se haluaa olla myös isolusikka pää mun pään päällä ja koipi mun vyötäröllä, ja siinä sen luottamuksessa ja rakkaudessa on ihanaa paistatella!
-
Vitsit, miten tästä tuli hyvä mieli!
Vaikka Hopiavuoressa on monta tosissaan treenaavaa ja kilpailevaa ratsukkoa, on joka kerta yhtä ihanaa saada muistutus siitä miten heillekin lopulta tärkeintä on aina hevonen ja sen ystävyys, byääh <3Mä en ole ollenkaan kommentoinut tarpeeksi sun tarinoitasi, sillä niitä on aina ilo lukea. Tämä Ilonan ja Veeran matka on omalla tavallaan niin ihastuttava, koska milloinpa kaikki menisi toiveiden mukaisesti tai olisi aina vain helppoa ja kivaa. Silti Veerasta on helppo pitää ja ainakin mä lukijana aina ilahdun siitä miten kovasti Ilonakin siitä pitää.
-
-
jatkoa tähän
Oskari tuli maneesiin näyttäen yhtä synkältä kuin sää ulkona. Sade oli alkanut vain hetkeä aiemmin humista kattoa vasten entistä lujempaa. Veera käänsi katseensa korvat hörössä vettä valuvan Oskarin suuntaan.
“Ukko”, Oskari sanoi vakavin ilmein heti saavuttuaan kuuloetäisyydelle.
Vitsit.Ratsastin lähemmäs, pysäytin Veeran ja päästin irti ohjista.
“Ukkoa ei ole enää. Sulla on nyt Kissi”, yritin selittää mahdollisimman rauhallisesti, vaikka sisintäni raastikin ajatella, että Oskarin piti käydä kaikki se läpi uudelleen. Muistin ihan liian hyvin millainen se oli ollut, kun se ei ollut melkein saanut Kissiä: kuin maansa myynyt ja rahansa juonut. Laiha ja kalpea. En halunnut nähdä sitä Oskaria enää. Saatoin vain kuvitella, millaista sillä oli ollut Ukon mentyä.“Miten?” Oskari kysyi mietittyään pitkän aikaa vaikean näköisenä.
Se ei oikein tainnut edes tietää, mitä kaikkea se ei tiennyt. Se näytti tosi surkealta seistessään siinä takki auki ja vesipisarat otsalla.
“Mä en tarkkaan tiedä. Mä vähän odotin, että sä olisit joskus myöhemmin kertonu mulle. Sä tiedät kyllä, sä et vaan muista. Jossain tuolla se tieto on”, selitin silmäillen Oskaria vähän huolestuneena.
“En… muista”, Oskari toisti ponnettomasti.
“Niin.”Annoin sen sulatella asiaa vielä hetken samalla kun jalkauduin alas satulasta.
“Haluutsä ratsastaa Veeralla?” kysyin.
“Veeralla?” Oskari toisti.
“Niin”, sanoin siirtyen sivuun hevoseni edestä ja viitaten siihen molemmilla käsilläni niin kuin se olisi ollut maailman erikoisin aarre. Minulle se olikin.
“Se on liian pieni”, Oskari sanoi pudistaen päätään.
“Se on vahva”, vakuutin.
“Ei. Ukko.”
“Ei sitten. Mutta Ukkoa ei… ei ole. Sulla on nyt Sintti — Kissi.”
“Sintti?”
“Joo, mä keksin sille sen nimen. Musta se oli hauskempi kuin Kissi”, sanoin hymyillen pienesti.
“Sintti”, Oskari sanoi ilmeettömänä tuijottaen ohitseni johonkin tyhjän seinän suuntaan.
Sillä taisi olla kova prosessointi käynnissä.Astuin lähemmäs ja otin sitä molemmista olkavarsista kiinni.
“Kuollut?” Oskari täsmensi katsoen alas minuun ennen kuin ehdin sanoa mitään.
“Joo. Oon pahoillani”, vastasin pala kurkussa.
Oskari huokaisi tuskallisen oloisena ja katsoi vielä hetken silmät kiiltäen ylitseni tyhjyyteen. Minä otin vielä yhden pienen askeleen lähemmäs ja painauduin sen märkää takkia vasten välittämättä siitä, että kastuin itsekin siinä samalla. Kiersin käsivarteni Oskarin ympäri ja kuuntelin sen tasaista sykettä, joka kaikui vaimeana korvaani vasten vaatekerroksien läpi. Siellä jossain niiden alla oli Oskari, joka muisti. Se tarvitsi vain aikaa. Poskeni lepäsi avoimen takin alta pilkottavaa mustaa hupparia vasten. Se oli se sama huppari, joka minulla oli ollut päälläni tuvassa viime syksynä. Mietin, mahtoiko Oskari muistaa sitäkään.“Sut pitäs varmaan viedä sisään. Sä oot ihan litimärkä”, sanoin vetäydyttyäni kauemmas.
“Sataa”, Oskari vastasi isänsä tavoin varsin käytännöllisesti.
“Joo, niin tekee. Tuu”, sanoin, otin sitä kyynärtaipeesta kiinni ja lähdin taluttamaan sekä sitä että hevostani ulos maneesista.
“Valot”, Oskari huomasi ovella.
“Ai joo. Sammutatko ne”, muistin.
Kaikesta huolimatta sillä näytti yhä leikkaavan paremmin kuin minulla.-
Varmasti ihan kamalan vaikea tilanne kun pitää toiselle kertoa, että ei sitä enää ole, se on kuollut. Ilonan tapa käsitellä Oskaria ja lähestyä näitä asioita hienotunteisesti mutta silti tarpeeksi suoraan tuntuu silti olevan paras mahdollinen, tilanteen huomioonottaen. Onneksi Oskarilla on Ilonan kaltaisia ihmisiä ympärillä.
Niin ja taas, ihanaa miten tässäkin tarinassa tulee esille miten Veera on Ilonalle aarre. On ne niin liikkiksiä <3
-
Juuuh. Taas mun aivot sanoi ÄÄÄÄÄK Oskaria ei ole halattu viimeiseen 19 vuoteen yhden yhtä kertaa, ääk Ilona läppii mä KUALEN. Sitten pääsin yli tästä mun ihme keskittymiskyvyn puutteesta, niin ai miten tämä on sydäntäsärkevä tarina. Ei osaisi moni hoitaa Ilonan osuutta. Miten toiselle voi sanoa, että se lemmikki, joka sulla sun mielestä vielä eilen oli, on itse asiassa ollut jo useamman hetken mullan alla? Myös se on kerrottu tosi vaivattoman tuntuisesti, miten väsynyt Oskarikin on. Se ei muista, ja näyttää siltä, että se yrittää ihan kauheasti muistaa. Tämän jälkeen mulla on sellainen olo, että miksi mä tein tämän Oskarille, miksen mä vain antanut sen kuolla. Toisaalta kuoleminen on helppoa. Siitä on helpompi myös kirjoittaa. Helppo ei ole yhtä kivaa.
-
-
“Ajattelitko kilpailla vielä syksyllä vai jääkö Veera jo varsomislomalle?” Marshall kysyi yhtenä päivänä satulahuoneessa, jossa olin viettämässä sadepäivää Veeran varusteiden perusteellisen puhdistuksen merkeissä.
“En oikein tiiä. En oo ajatellut kilpailemista tässä, kun on ollut… kaikkea. Me ei olla ihan parhaassa kisakunnossa nyt ainakaan”, huomasin sanovani vähän nolona.
Se oli hei kuitenkin Marshall, joka oli oikea kilparatsastaja.
“Teillä on vielä monta hyvää kilpailua edessä myöhemminkin, vaikka keskittyisitte nyt varsan odottamiseen”, se tuumi ymmärtäväisen kuuloisena omaan rauhalliseen tapaansa.
“No joo, niin kai”, mutisin osaamatta jatkaa mietintääni sen enempää ääneen.
“Painaako jokin mieltäsi?” Marshall kysyi vilkaisten minua kevyt huolijuonne kulmiensa välissä.
Tietenkään se ei jättänyt asiaa siihen. Se huomasi kaiken. Se oli sellainen… aikuinen.
“En mä tiedä kisataanko me enää edes. Mä oon vähän hukassa Veeran tavoitteiden kanssa, kun Oskari on… tiiätsä. Kun ei oo valmentajaa nyt. Eikä sillä oo siis mikään kiire. En halua, että se valmentaa yhtään puolikuntoisena. Oskarin paraneminen on nyt tärkeintä.”
“Ymmärrän. Minä voin katsoa joskus ratsastustasi, jos haluat, mutta en painosta. Tiedän, ettei se ole sama asia kuin oma valmentaja.”
“Kiitos. Oikeesti. Mutta mä en oikein tiedä, mihin me edes tähdätään seuraavana.”
“Tiedätkö, Oskari kysyi vähän ennen onnettomuuttaan mielipidettäni siihen, pitäisikö sinun ja Veeran nousta seuraavaksi Vaativa A -tasolle”, Marshall kertoi.
“Aijaa? Ai oikeesti?” kysyin naama pitkänä.
“Kyllä. Olimme Oskarin kanssa molemmat sitä mieltä, että sitä kannattaisi kokeilla. Luulen, että se menee nyt joka tapauksessa vasta varsomisen jälkeiseen aikaan, sillä Oskari haluaa hioa teidät huolella valmiiksi asti. Mutta voittehan te jo ainakin ajatuksen tasolla alkaa valmistautua siihen.”
“Oho. No joo. Joo. Okei”, änkytin huomaamatta, että pesusieni oli pudonnut kädestäni takaisin ämpäriin.
Syke pulputti sekavana korvissani.
“Luulitko, että teidän kilpauranne olisi jo ohi?” Marshall kysyi hymähtäen.
“No… en tiiä. Ehkä”, vastasin kainosti.
En ollut oikeasti ajatellut kilpailemista, itseäni tai edes Veeraa kunnolla moneen viikkoon.
“Sinulla on erittäin laadukas suomenhevonen. Se on näyttänyt jo nyt kapasiteettiaan rotunsa kärkipaikoilla ja jopa kansainvälisesti. Luota siihen. Ja itseesi”, Marshall sanoi.
Ja koska sen sanoi juuri Marshall omalla rauhallisella äänellään, se upposi kerralla syvälle. En osannut vastata muuta kuin että okei ja kiitos, niin hämilleni koko keskustelusta menin.
“Siitä tulee varmasti hieno varsa, joka voi nousta hyvällä valmennuksella vaikka mihin”, mies jatkoi.
“Toivotaan”, myhäilin.
Silloin lämmin hymy ulottui silmiini asti. Ensi kesänä meillä olisi varsa — niin, meillä, koko Hopiavuorella. Ihan sama mitä ennen sitä tapahtuisi, meillä olisi pieni varsa, josta voisi tulla ihan mitä vain.
“Ehkä tää tauko tekee ihan hyvää. Voidaan sitten jatkaa oikeita treenejä myöhemmin uusilla tavoitteilla. Oikeastaan sekään ei oo varmaan huono asia, että Veera on nyt vähän lihonut laitumella. Se olikin alkanut olla jo suokiksi vähän kuiva”, mietin ääneen.
“Tauko tekee sekä hevosen fysiikalle että mielelle varmasti hyvää”, Marshall vahvisti ennen kuin lähti satuloineen huoneesta.Sen sanat jäivät kaikumaan hiljaiseen satulahuoneeseen, kun poimin pesusienen takaisin käteeni. Vai että Vaativa A, johon Veeran entisen omistajan mukaan “sillä ei ihan riittänyt”. Mutta Marshall ja Oskari näkivät siinä potentiaalia. Varsomiseen ja sen jälkeiseen kuntoutumiseen olisi vielä niin paljon aikaa, ettei Oskarille tarvitsisi sanoa mitään vaikka vuoteen, ja ehdittäisiin silti. Tuskin se itse muistaisi koko asiaa ihan pian muutenkaan. En ollut varma, tunnistiko se koko Veeraa ylipäätään.
Oskarista puheen ollen, se pisti juuri silloin naamansa satulahuoneen narahtavan oven raosta sisään.
“Ilona”, se sanoi melkein vaativan kuuloisena.
Arvelin, että minua oli etsitty kissojen ja koirien kanssa.
“Täällä ollaan”, vastasin lempeästi ja tein tilaa viereeni.
Oskari istui vintin portaalle ja poimi toimeliaasti rätin vesiämpäristä. Sen hiha kastui samalla.
“Ei sun tarvii…”, yritin sanoa, mutta turhaan tietenkin.
Se otti rasiasta Belvoiria rättiinsä ja alkoi pyyhkiä Veeran ohjia. Ne muuttuivat kiiltäviksi sitä mukaa kun Oskari eteni työssään.
“Mitä kuuluu?” kysyin saadakseni Oskarin puhumaan ja muodostaakseni mielikuvan sen päivän kunnosta.
Oskari mietti hetken, oikein pysäytti toimensakin hetkeksi. Sitten se kohautti toista olkaansa ja jatkoi ohjien kanssa näpertämistä.
“Haluaisitsä ratsastaa joku päivä?”
“Ukolla”, Oskari yritti vielä varmuuden vuoksi.
“Ei Ukolla. Sintillä vaikka. Tai Veeralla. Tai Tetriksellä, Alex varmaan antaa…”
“Ratsastaa”, Oskari sanoi jo vähän reippaampi ilme kasvoillaan.
“Niin. Tekis hyvää”, houkuttelin.
“Okei”, Oskari sanoi, mutten tiennyt kuinka kauan se tulisi pysymään kannassaan.
“Sintillä?”
“En tiiä”, se sanoi miettivänä.
“No eiköhän sulle joku ratsu täältä löydy joka tapauksessa. Mä voin taluttaa.”
“Ei taluttajaa”, Oskari määkäisi melkein pöyristyneenä.
Minua se nauratti, enkä pystynyt edes peittämään sitä.
“Meinaaksä muka pärjätä ilman taluttajaa jo?”
“Osaan ratsastaa”, Oskari sanoi päättäväisenä.
Fair enough, ajattelin. Olihan se ratsastanut kauemmin kuin minä olin elänyt.
“No jos kompromissina mä saan kävellä vierellä?” ehdotin sovittelevasti.
“Joo. Okei.”-
Mä en edes uskalla arvailla kuinka hankalaa Ilonan on ollut edes ajatella ratsastamista tänä aikana, saati että kyseessä olisi tason nostaminen.
Onneksi Ilonalle kuitenkin tuntuu riittävän sekin, että Veeran kanssa saa viettää vain ihan perus arkea ja valmistautua tulevaan. Ihanaa jos varsaprojekti on oikeasti ottanut tuulta alleen ja ensi kesänä Hopiavuoren pihalla kipittelee taas yksi hevoslapsi ❤️
-
Tässä mun huomio kiinnittyy hahmojen rooleihin. Ilona on varmasti väsyksissä tämän koko pyörityksen ansiosta. Marshall tarjoaa niin kuin levähdystaukoa, tukea, apua, turvaa. Marshall on melkein iskämäinen lohduttava ja turvallinen hahmo tarinan alkupuoliskolla. Se ei ole niin tuttu, että sille voisi avautua kaikesta, mutta tuntuu kuin nämä kaksi lähentyisivät paljon tämän keskustelun aikana. Jos Marshall olisi iskä, Ilonan tilalle voisi laittaa iskän oman teinitytön. Ei nekään kaikkea voi kertoa omalle iskälle, mutta iskät on sitä varten, että ne tarjoaa tukea niin paljon kuin niiden teinit on sillä hetkellä valmiita ottamaan vastaan. Marshall ei tunkeudu liikaa, mutta on saatavilla.
Sitten Oskari tulee ja Ilona vaihtaa roolia. Jos Marshall oli äsken iskämäinen, nyt Ilonasta tulee taas äiskämäinen. Jotain äiskämäistä Oskari tarvitsee, kun eihän sen toimintakyky ole niin kuin ennen. Ilona ottaa Oskarin lempeästi huolehtiakseen, ja Oskari on hakenut Ilonaa niin kuin lapset hakevat äippää. Toisaalta Ilonan äippärooli jää tasan siihen hetkeen, kun Oskari rupeaa pesemään varusteita. Se kääntää mun ajatukset niin, että nämä kaksi on kuin onkin Ilonan mielestä tasa-arvoisia, vaikka Oskari on nyt mitä on.
Oskarille ei kirjoiteta siis avuttoman lapsen roolia. Naperot ei kai yleensä paljon äitejä auta, mutta Oskari haluaa olla hyödyllinen ja normaali. Musta tuntuu, että just sen takia se ryhtyy kiillotushommiin, että kaikki olisi normaalia, ja koska se ei ole mikään lapsi. Sen vuoropuhelutaidot ovat vajaat, mikä toisaalta luo sitä lapsenomaista vaikutelmaa dielogiin, mutta silti Ilona ei hyysää sitä. Se kysyy, niin kuin normaalilta ihmiseltä tavataankin kysyä, että mitä kuuluu, ja ehdottaa tekemistä.
-
-
Kohti Åland Weekendiä
Vaihe 1: Kaivetaan suomenhevonen laitumelta ja satuloidaan se.Ensin Oskari auttoi minua saamaan suomenhevoseni raskasta etuosaa taas vähän kevyemmäksi ja minun ilmavia jalkojani rennommiksi. Ne olivat kumpikin oikeastaan ikuisuusprojekteja, joita vain taas jatkettiin pienen tauon jälkeen.
Sitten Marshall astui puikkoihin. Siinä vaiheessa Veera oli jo hyvin vertynyt käynnissä ja ravissa.
“Otetaan ensin käsittelyyn keskiravi lävistäjällä. Anna muodon aueta siinä hieman lisää. Hyvä, mutta anna vielä edestä vähän enemmän tilaa, jotta liike mahtuu virtaamaan vapaammin.”Hikihän siinä tuli jo muutaman lävistäjän aikana. En ehtinyt huokaista helpotuksesta, kun hetkeä myöhemmin siirryttiin laukkatehtäviin.
“Veera jaksaa kantaa laukkaa hetken itse ilman apua, mutta alun jälkeen se tarvitsee ratsastajalta vielä hieman enemmän tukea. Voit muistuttaa sitä muuttamalla ulkojalan paikkaa ilman sen kummempaa paineen käyttöä. Kun viet ulkojalkaa taakse etenkin kaarteessa, annat hevoselle ikään kuin luvan tuoda omaa ulkotakajalkaansa eteen eli paremmin alle. Hyvä, huomaatko eron? Se pysyi paremmin tasapainossa läpi kulman.”Marshall opetti rauhallisesti ja kärsivällisesti yhden asian kerrallaan. Minä puhisin ja puhkuin ja koetin suorittaa mahdollisimman paljon mahdollisimman olemattomin elein hevoseni yrittäessä koheltaa innoissaan tehtävien läpi, ja kun Marshall lopulta nyökkäsi ja totesi, että hyvin oivallettu, saivat lihakseni viimein armoa. Oskari katsoi sivusta otsa keskittyneessä rypyssä jaksamatta enää yrittää muodostaa sanoja. Jaksoi se kuitenkin hymyillä minulle pienesti, kun katsoin sitä tarpeeksi pitkään ilmeeni kysyessä, miten meillä sen mielestä oli mennyt. Vaihtelu teki hyvää sekä minulle että Veeralle ja Marshallilla olisi paljon annettavaa vaikka maailman jokaiselle kilparatsukolle, mutta en silti vaihtaisi Oskaria mihinkään maailmassa.
Kun palasin intoa puhkuvan Veerani kanssa talliin, nukkui Maj käytävällä vapaana Iiron yrittäessä saada selkoa sen mahdottoman pitkästä harjasta. Oskarikin tekisi oikealla kädellään parempia lettejä kuin Iiro.
Se joutui herättämään hevosensa ja siirtämään sitä pari askelta sivuun, jotta pääsin Veeran kanssa ohi.
“Mo”, ynähdin tervehdykseksi.
Iiro vastasi jollain vielä selittämättömämmällä äännähdyksellä. Kuulin se mutisevan kirosanoja hiljaa itsekseen, kun se joutui aloittamaan lettinsä alusta.“Illi”, se sanoi hetken päästä.
Meinasin vähän oksentaa suuhuni, kun se käytti minusta lempinimeä, jonka olin kuullut viimeksi joskus teininä.
“Iippa”, latasin takaisin ihan yhtä ällöllä nimellä, jota porukat olivat käyttäneet Iirosta viimeksi silloin, kun minä olin vielä käyttänyt vaippoja.
“Hyi vittu”, Iiro kommentoi — hyvä kun ei yökännyt perään.
“Jep. Oliks sulla jotain asiaa?”
“Jaa. Ei kai.”
“Aha.”
“Ei kun oli mulla.”
“No?”
“En muista.”
“No koita nyt kakistaa.”
“No tuutko tekee tän?”
“E.”
“Ok.”
“No okei tuun. Jos otat tältä kamat pois.”
“Joo”, Iiro sanoi, jätti hevosensa torkkumaan käytävälle ja tuli hoitamaan Veeran kuntoon.Minä letitin Majn pitkän harjan siistiksi korvien välistä sään tuntumaan asti ja sitten vielä otsatukan erikseen omaksi paksuksi palmikokseen. Samalla yritin kaikin voimin olla ihastelematta kauniin tamman kauniita silmiä, jouhia ja samettista tummanruunikonkirjavaa turkkia.
“Valmis”, ilmoitin sitten.
“Kiitti”, Iiro sanoi ilmestyessään ulos Veeran karsinasta.
Murahdin vastaukseksi jotain, josta ei ollut tarkoituskaan saada selvää.
“Apina”, Iiro sanoi.
“Aasi”, minä vastasin. “Ja etkä käytä musta yhtään vanhaa lempinimeä sit muiden kuullen, tai saat nukkua ens yön ulkona.”
Sanojeni vakuudeksi osoitin sitä kaiken varalta Majn jouhiharjalla.
“Enpä.”
“Et.”
“Illi.”
“Haista paska.”
“Kai se pitää kun sieltä päin tuulee.”-
Mä tykkään kahdesta jutusta, eli tarinan molemmista aiheista. 😀 Oon aina kateellinen ja ihailen, kun joku kirjoittaa ratsastuskuvausta, joka toimii, koska sitä saa lukea aika harvoin ja itse en osaa! Pelkkää puhdasta valmennusta moni siis osaa kirjoittaa tosi hyvin, mutta sen lisäksi että hevoshommat ovat tässä realistisia, muhun vetoavat tutut hahmot ja niiden yhteistyö. Haluaisin osata ujuttaa kans vahvaa hevoskuvastoa valmennuksiin, mutta vielä pitää opetella paaaljon.
Tykkään myös taas Iirosta ja Ilonasta. Monesti sisaruksia kuvataan tosi oudosti nykyfiktiossa. Ne ovat toistensa tukena ja kaikki on jotenkin tosi sulavaa niin kuin romantiikan ajan teoksissa voisi olla. Oikeestihan edes aikuiset sisarukset ei ole silleen. Ne on niin kuin Ilona ja Iiro: toistensa puolella kyllä, mutta samalla vähän näätiä myös. Niillä on, ei nyt oma kielensä, mutta oma tapansa puhua toisilleen. Näiden sisaruus on elävää ja realistista.
-
Aiheeseen ‘Veera’ ei voi kirjoittaa uusia vastauksia.