[Heli LindqvistOsallistuja]

Nuokuin mitsubishini ratissa ja koitin pitää silmäni liimattuna maantiehen, jota reunustavat maisemat eivät olleet tuntuneet vaihtuneen sitten Aittajärveltä lähdön. Viikko sitten olin muuttanut työn perässä Otsonmäelle ja saanut oman asuntoni järjesteltyä elinkelpoiseen kuntoon, mutta koko viikon mieleni takaperukoilla huoli Inkasta oli nakertanut minua, vaikka tiesin Kristiinan hoitaneen tammaani kuin arvokkainta kukkasta. Nyt hevonen oli kuitenkin takanani trailerissa ja matkalla kohti uutta kotia. Olin käynyt toissapäivänä katsomassa Hopiavuoren tallia ja todennut puitteet sopiviksi Inkalle. Tai ainakin niin sopiviksi kuin tällaisella alueella vain suinkin voi olla. Toisaalta eipä Kristiinan tallikaan mikään luksustalli ollut.

Kuopan kohdalla auto heilahti sen verran että pelkääjän paikalla olevalle kermanvalkoiselle taljalle ilmestyi hammaskalusto. Nuoska nosti päätään, haukotteli ja kääntyi napottamaan minua meripihkan värisillä silmillään.
“Ei olla vielä kotona, Nuoska”, totesin koiralle ja upotin sormeni sen pehmoiseen turkkiin. “Puolisen tuntia vielä.”
Koira tuntui ymmärtävän mitä tarkoitin ja se laski päänsä takaisin etutassujensa väliin huokaisten. Samaistuin koiraan sikäli että minuakin väsytti järkyttävän paljon. En ollut sentään niin typerä että ajaisin liki viiden tunnin ajomatkan ensin yhteen suuntaan ja sitten takaisin yhden päivän aikana. Olin eilen lähtenyt matkaan hakemaan Inkaa Otsonmäelle ja viime yön olin saanut punkata Kristiinan vierashuoneessa Nuoska kainalossani. Voin vain toivoa että Hopiavuoren tilan herra on yhtä vieraanvarainen kuin Kristiina. Tallia ja sitä ympäröiviä alueita esitellessään mies oli ollut melko hiljaisen ja jokseenkin etäisen oloinen. Voi toki olla niinkin että minä aiheutin sen olon. Ei olisi uutisia minulle semmoinen se.

Sammutettuani autoni tallin pienelle parkkipaikalle Nuoska nousi istumaan katsellakseen ympärilleen ja minä kaivoin laukustani termarin. Kahvin tuoksu täytti auton ja suljin silmäni. Tallilla ja päätalossa varmaankin ihmeteltiin autoa, josta kukaan ei tullut ulos, mutta tarvitsin hetken kasatakseni itseni. En viitsisi aloittaa tätä väärällä jalalla, sillä ihmisten kanssa toimeen tuleminen oli muutenkin haastavaa. Puhumattakaan siitä että näihin ihmisiin pitäisi tutustua jos haluaisin minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja elämääni Otsonmäellä. Puhalsin kerran kuppiin ja kaadoin laimeaksi viilenneen kahvin kerralla kurkustani alas. Ei tässä kai koko elämää ollut aikaa. Hylkäsin kiinni kääntämäni termarin kuskin penkille ja poistuin autosta.
“Nuoska, ulos”, komensin koiraa ja väistin oven edestä sen verran että koira pääsi hyppäämään kuskin puolelta lumiselle pihamaalle. Koira ravisteli itseään ja ravasi pirteästi lähimmälle pusikolle merkatakseen sen. Kutsuin kuitenkin eläimen vierelleni kun huomasin Eetun kävelevän tallilta luokseni. Väänsin jonkinlaisen hymyn naamalleni ja huikkasin tervehdyksen Eetulle.
“Mulla ois nyt Inka ja sen tavarat tossa takana. Jos osottasit mulle karsinan niin saisin ton hevosen ulos ja vähän jalottelemaan.”
Eetu nyökkäsi ja kääntyi takaisin tallia kohti. Nuoska vierelläni seuraten lähdin miehen perään.
“Tuo ois vapaana”, Eetu totesi ohimennen heilauttaen kättään tyhjää karsinaa kohti ja näytti sitten Inkalle kaapin satulahuoneesta. Kiitin häntä ja palasin takaisin autolleni. Sain rampin alas ja totesin että michelinukoksi paketoitu punainen hevonen oli liian huonosti paketoitu, sillä se oli saanut pitkän naarmun reiteensä. Ja tietysti tallipihalle alkoi kertyä uteliaita kurkkimaan uutta hevosta. Ai että kun hienosti alkoi taas.

[Heli LindqvistOsallistuja]

Heli Lindqvist
Omistaa Inkan

Kääntäjä ja tulkki, opettaa englantia Otsonmäen yläasteella ja lukiossa, 36v, vähän liiankin sinkku

”Hei! Olen Heli Lindqvist, elämäniloinen ja ystävällinen 36-vuotias nuori nainen. Vahvuuksiani ovat ehdottomasti tiimityöskentely ja ryhmähengen ylläpitäminen.”

Näin voisi alkaa Helin tallihakemuksen esittelyosuus, mutta älkää oikeasti uskoko häntä. Hänestä on tullut hyvä valehtelemaan näissä esittelyissä, kun töitä on niin hankalaa saada ja työhakemuksissa ja -haastatteluissa täytyy jauhaa suut ja silmät täyteen sontaa, että jostain saa duunia. Pari kuukautta Heli ehkä jaksaa pitää miellyttävää esitystä yllä, mutta naamion murentuessa pois, kaikki näkevät naisen olevan melkoisen väsynyt, äksy ja jopa jossain määrin katkera elämää kohtaan. Heli kun olisi halunnut lapsia, mutta biologinen kello tikittää pikavauhtia eteenpäin eikä sopivia miesehdokkaita näy mailla taikka halmeilla. Asiaa luonnollisesti auttaa muutto tuppukylästä toiseen.

Loputtoman kamala Heli ei kuitenkaan ole. Karkean pinnan alla hän on herkkä ja vähän ujo, mutta näitä piirteitä ei tietenkään huomaa ellei Heliin tutustu paremmin. Jotakuinkin kaikki tulevat kuitenkin hiljaisen naisen kanssa toimeen, vaikka hän onkin aikalailla yksinäinen susi. Hän suhtautuu muihin tallilla kävijöihin asiallisesti, mutta kylmänviileästi. Heli näyttää useimmiten hieman liian huolitellulta Otsonmäelle tai tallille. Piirre juontaa juurensa Helin lapsuuteen Turussa ja Helsingissä. Äidin opastuksella pukeuduttiin aina siististi kun ulos mentiin, eikä maalaiselämä ole muuttanut asiaa. Toisaalta vähän pitää aina kapinoida vanhempia vastaan ja siksi Heli on viimeisen kaksikymmentä vuotta kuunnellut heviä nupit kaakossa. Onneksi Helin asuttamassa rivitalossa ei asu naapureita. Kuulokoje on jo varauksessa, eikä olekaan uutta ettei Heli saa selvää puheesta varsinkaan hälinässä.

Eläimistään Heli pitää hurjan hyvää huolta, vaikka hän onkin parempi koiran kouluttaja kuin ratsastaja. Kermanvaalea lapinkoirauros Nuoska voisikin olla tokovalio jos Heli vaivautuisi kiertämään kilpailuita koiran kanssa. Nuori puoliveritamma Inka sen sijaan menee Helin käytössä melkolailla hukkaan, sillä Heli itse on enintään helppo A -tasoinen eikä hyppää esteitä muuten kuin maastossa kaatuneiden risujen yli. Onneksi Heli on kuitenkin varsin kärsivällinen eläinten kanssa, joten ehkä Inkastakin tulee vielä jotain.

Heli asuu Otsonmäen keskustan liepeillä rivitalossa, jossa ei Helin lisäksi asu kuin joku epäilyttävä nuori jamppa. Kolme asuntoa on ilmeisesti jätkälle tarpeeksi hajurakoa, mutta viereisessä asunnossa asunut mummeli muutti seuraavaan lähes tyhjään rivitaloon Heliä karkuun. Talorykelmän sivussa mäntyjen reunustamalla parkkipaikalla seisoo Helin likaisen harmaa Mitsubishi Pajero vuodelta -95 ylhäisessä yksinäisyydessään parkkipaikan takimmaisessa nurkassa, jonka myyjä takuuvarmasti oli merkinnyt kiusallaan Helin ostaman asunnon yhteyteen.

Helin on ulkonäöltään aika pitkälti hyvin seinäruusu. Polkkamittaiset maantienruskeat hiukset ja väsyneet harmaat silmät ovat luultavasti naisen tunnistettavin piirre. Viimeksi kun mitattiin, Heli oli 167 senttiä pitkä, plusmiinus yksi. Vaa’alle häntä ei kuitenkaan saa, mutta elämä kieltämättä näkyy hänen lanteillaan. Heli on kuitenkin melko tyylikäs pukeutuja. Ainakin noin niin kuin maalaisstandardeilla.

• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 10 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Heli sai vakityöpaikan Otsonmäen ala-asteelta
• Tätä vastausta muokkasi 5 vuotta, 9 kuukautta sitten  Heli Lindqvist. Syy: Merkki Nellyn kouluvalmennuksesta

[Julkaisija]

Viestit