Heli Lindqvist

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 72)
  • Julkaisija
    Viestit
  • vastauksena käyttäjälle: Karsina- ja tarhausjärjestys #7712

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Surre olisi varmaan hyvä siirtää johonkin poikaporukkaan ulkoilemaan, ettei käy äksidenttejä Cozminan suhteen. Olisiko vaikka Ukko tai Lex Surrelle sopivaa tarhailuseuraa?

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #7711

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Eira oli saanut luvan tulla mukaani 24. päivä kesäkuuta, kun lähdin viemään Surrea Järnbyhyn näyttelyihin. Tyttö ei meinannut pysyä mitsun pelkääjänpaikan penkissä, kun lähestyimme tyylikästä tallialuetta. Surre oli matkustanut koko reissun ajan rauhallisesti trailerissa ja Eira oli tuijottanut trailerin tapahtumia bluetoothkameran kautta, kunnes olimme joutuneet pysähtymään hetkeksi, kun Eiralle tuli paha olo.

    Järnbyssä Eira pääsi esittämään Surren puoliveristen varsojen luokassa. Hän oli saanut esittää Surren aiemmin Hiekka-ahon tallilla ja nyt tytöllä vaikutti olevan paljon enemmän itsevarmuutta hänen asetellessaan valtavan kokoiseksi kasvanutta oria seisomaan siististi. Erinomainen -sertihän se sieltä napsahti ja siten Surresta tuli Finest Foal -kelpoinen. Se pitää hakea heti, kun tulokset kirjataan Surren rekisterisivulle.

    Takaisin kotiin päästyämme Eira sai vielä juoksuttaa Surrea vähän, ettei sen tarvitse matkustamisen jälkeen ihan jäykin jaloin mennä ulkoilemaan. Kyllä tässä saa olla aika tyytyväinen tytön ja orin hyvään suhteeseen. Kommunikaatiokin on varsin sujuvaa parivaljakon välillä ja Surre käyttäytyy nätisti Eiran kanssa. Se näyttää tyytyväiseltä työskennellessään, eikä Eira vaadi liikoja orilta. Minusta tuntuu, että pystyn helposti luottamaan Eiran työskentelemään Inkan ja Surren kanssa itsekseenkin, vaikka Eetu taisi kaikkien niiden ”onko varma että oot Eiralle antanu luvan tehdä sitä ja tätä” -puheluiden perusteella olla eri mieltä.

    Surre juoksutus

  • vastauksena käyttäjälle: Helin päiväkirja #7555

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    (Oon ollut irl ihan pirun kiireinen (työharjoittelut, opiskelu ja muu elämä), joten en oo ehtinyt kirjoitella. Ehkä Helillä on samanlainen meno…)

    7.5.2021
    Olin juuri raahautunut kotiin koululta ja halusin vain rojahtaa olohuoneen sohvalle viltin alle ja nukkua päiväunet, mutta Nuoska tuli minua vastaan eteisessä häntä heiluen. Pudotin laukkuni ja pinon paperikansioita lattialle ja kumarruin silittämään koiraa.
    ”Hei Nuoska, anteeksi että meni taas pitkään. Niin, palaveri venyi”, juttelin eläimelle. Se napitti minua kultaisilla silmillään ja näytti ymmärtävän minua. ”Käydään ulkona ennen kuin mä jatkan töitä. Ootas, kun vaihdan kengät jalkaan niin mennään sitten.”

    Pujotin Nuoskalle pannan kaulaan ja kiedoin hihnan vyötäisilleni. En ehtisi tänäänkään tallille, kun viimeisimmän käännöstyöni deadline oli lähestymässä ja olin auttamatta myöhässä. Niinpä kaivoin puhelimeni taskustani kävellessäni metsäpolkua pitkin ja etsin WhatsAppin keskustelulistasta Eiran nimen. Sitten naputtelin viestin Eiralle jo neljättä kertaa tällä viikolla.

    ”Moikka taas! Mulla on yhä kova kiire töiden kanssa. Olisitko halunnut ratsastaa Inkalla taas tänään? Saat ihan vapaasti valita mitä teet. Jos Eetu antaa luvan, voit mennä vaikka maastoon. Olisi kiva myös, jos voisit juoksuttaa Surrea vähän. Se sujui sulta sen verran hyvin viimeksi, että uskon että osaat. 🙂 Lupaan sulle kyllä jotakin palkkaa, kun oot näin paljon mua autellut!”

    Huokaus. Olisihan se hirveän mukavaa päästä itse ratsaille, mutta minkäs teet, kun koneella piti istua päivät pitkät.

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #7240

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    En saa tätä kirjotettua valmiiksi, jotenkin tökkii kirjottaminen nyt koko ajan, joten menkööt tällaisenaan. Tämän oli tarkoitus olla viime lauantailta.

    Nojasin silmät ristissä Inkan karsinan oveen maastolenkin jäljiltä. Surre tökki minua turvallaan, mutten jaksanut työntää sitä sivumpaan. Olin mennyt ottamaan kaksi freelancekäännöstä opetustyöni päälle ja nyt olin nukkunut viikon aikana noin neljä tuntia yössä. Lisäksi kotona minua odotti kolmen eri luokan ruotsin kokeiden korjaaminen, enkä todellakaan odottanut sitä innolla.

    Tuijotin nuorta oria, joka oli kasvanut melkein Inkan korkuiseksi jo. Ori tuijotti minua takaisin. Ehkä se pitäisi siirtää Inkan viereiseen karsinaan asumaan. En vain oikein ollut raaskinut erottaa hevosia toisistaan, vaikka Surre olikin jo puolitoistavuotias. Suljin silmäni hetkeksi ja Surre työnsi turpansa kaulaani vasten. Sinne se sitten hengitteli lämmintä ilmaa, mikä ei todellakaan haitannut lainkaan. Ulkona oli hyytävän kylmä, kun laakeilta pelloilta vauhtia ottava jäätävä tuuli piiskasi kaikkea, mikä sattui sen tielle. Tallissa sen sijaan oli verrattain lämmin ja yllättävän hiljaista lauantaiaamuksi. Ei sillä että olisin muutenkaan huomannut muita. Olin kulkenut viimeisen viikon täysin zombina tallin ja kodin väliä. Nuoskan tokotreenitkin olivat jääneet välistä. Ehkä kahvi auttaisi. Kävin niputtamassa Inkan suitset siististi satulahuoneen koukkuun ja suoristin ohi kulkiessani Cozminan ruttuun jääneen satulahuovan. Sitten kutsuin Nuoskan mukaan ja suuntasin tupaan. Sisällä oli aavemaisen hiljaista. Vain kello nakutti seinällä, eikä edes kahvipannu porissut. Pannu oli kaiken lisäksi vielä tyhjä! Harvinainen tapaus. Täytin laitteen keittämään puoli pannullista ja istuin keittiön pöydän ääreen niin että näin ikkunasta ulos. Nuoska laittoi makuulle jalkoihini ja sitten oli aivan hiljaista jälleen. En kuullut edes Mielikin kynsien rapinaa yläkerrasta. Vanhojen Ilkka-Pohjalaisten pino oli kasvanut ikkunalaudalla ja niiden vieressä nuokkui kuivahtanut pelakuu. Vielä vähän aikaa sitten se oli kukkinut kauniisti. Nyt sen punaiset terälehdet lepäsivät kurtistuneina lattialla.

    Kahvi oli juuri ehtinyt tippua, kun kuulin pehmeät askeleet portaikosta. Pian Nelly ilmestyi ovenrakoon. Hänen silmiensä alla roikkuivat tummat silmäpussit ja hänen hiuksensa olivat kuin tuulenpieksemä harakanpesä. Hänen koko olemuksensa oli kasaan painunut, eikä käsi enää hakeutunut vatsalle. Vatsalle, joka ei enää ollut yhtä pinkeä kuin aiemmin. Tiesin heti, mitä oli käynyt. Muistin liian hyvin kivun ja tuskan, jonka oma menetykseni jätti jälkeensä. Se arpi ei koskaan parantuisi täysin, mutta kaikki arvet haalistuvat ajan myötä. Nousin heti halaamaan Nellyä ja ohjasin hänet lempeästi istumaan pöydän ääreen.

  • vastauksena käyttäjälle: Helin päiväkirja #6818

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kahvia ja pullaa

    “Oisikko tullu tuonne tupaan kahville? Siellä on pullaa kans”, Nelly kysyi minulta toiveikkaan kuuloisena varmaan kymmenennen kerran tällä viikolla.
    “Juu…” mutisin hajamielisesti keskittyessäni tarkastelemaan Surren takakaviota, josta oli haljennut pieni pala irti. Tajusin Nellyn kysymyksen sisällön vasta, kun nainen henkäisi yllättyneenä.
    “Oho, oi kun kiva! Mä… Mä meen keittämään sitä kahvia”, Nelly takelteli ja pakeni paikalta suulin kautta. Jäin tuijottamaan naisen perään. Olin vältellyt tätä tilannetta monta kuukautta, sen näki Nellyn kasvavasta raskausvatsasta, mutta nyt olin lirissä. Surre nykäisi jalkansa irti otteestani ja talloi samaan syssyyn varpaani. Nuoskakin näytti tuijottavan minua syyttävästi, sillä se ei ollut saanut hammastikkua aamulla. Tämä päivä oli näköjään vain paranemassa.

    Pyörittelin keltaista kahvikuppia käsissäni Nuoskan maatessa jaloissani varpaidenlämmittimenä. Tuvan keittiön verhot olivat vaihtuneet kirkkaamman värisiksi ja pöydän päällä lepäsi sievä kaitaliina. Vanhat Ilkka-Pohjalaiset oli pinottu siististi ikkunalaudalle kukkivan punaisen pelakuun viereen. Nelly pyöritteli leipäpussin sulkijaa toisessa kädessään ja naputteli vatsaansa toisen käden sormillaan. Hänen kyntensä olivat kasvaneet tavallisia hevosen omistajan kynsiä pidemmiksi
    “Miten sulla on menny Inkan kanssa mammaloman jälkeen?”
    “Ihan hyvin. On se vähän menettänyt lihasta, mutta pikkuhiljaa keräillään kuntoa taas.”
    Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Seinällä oleva kello tikitti hiljaa.
    “Entäs Cozmina? Onko se saanut tarpeeksi liikuntaa?”
    “Juu, oon mä sillä ratsastanut jonkun verran ja täällä on onneks muita jotka voi Cozminaa liikuttaa”, Nelly hymähti. Hiljaisuus laskeutui taas. Hörppäsin kahvia ja Nelly seurasi mallia. Vilkaisin hänen kasvojaan. Ilme paljasti tilanteen olevan hänelle yhtä epämukava kuin mitä se oli minulle. Vedin syvään henkeä ja huokaisin.
    “Mä oon pahoillani, että oon vältelly sua näin pitkään.”
    “Mäkin haluun pyytää anteeks. Mä en oikeen tiedä mitä mä oon tehny, mut silti. En mä haluu että meidän välillä on näin paljon kitkaa”, Nelly tarttui heti kiinni anteeksipyyntööni huojentuneen oloisena.
    “Et sä oikeestaan oo tehny mitään. Mä oon vaan tampio”, huokaisin ja painoin kasvot kämmeniini. Nelly oli hetken hiljaa.
    “Mä en oikeen ymmärrä.”
    Oli minun vuoroni pysyä hiljaa. Ajatukseni poukkoilivat pitkin päätäni, enkä meinannut saada yhdestäkään kunnolla kiinni. Lopulta tein päätöksen kertoa totuuden.
    “Mä oon vaan niin helvetin kateellinen sulle”, paljastin peittäen yhä kasvoni. En kyennyt katsomaan Nellyä silmiin.
    “Mulle? Mitä mulla on mistä oisit kateellinen? Sulla on aivan mielettömän upeet hevoset, tosi hyvin koulutettu koira ja sä näytät aina niin ammattimaiselta kouluratsastajalta, kun istut hevosen selässä!”
    Hämmennyksissäni katsoin Nellyä. Mitä hän oikein selitti?
    “Sulla on vakaa parisuhde, upea mies ja sä oot raskaana. Sä olet raskaana! Sä saat lapsen! Oman pienen lapsen, jonka sä saat kasvattaa yhdessä sun miehen kanssa. Sä saat tehdä sen kanssa matikan läksyjä ja opettaa sitä tunnistamaan syötäviä marjoja ja näyttää miten hevosta harjataan oikein. Sä saat tehdä niin paljon asioita, joihin mulla ei ole mitään mahdollisuutta!” Taisin kuulostaa jo hysteeriseltä viimeisen lauseen kohdalla, mutta en enää välittänyt. “Ja sä veit Eetunkin mun nenän edestä…” mutisin, ja hautasin kasvoni takaisin käsiini. Kyyneleet olivat kastelleet poskeni. Pitkän aikaa istuimme keittiön pöydän ääressä, minä nyyhkyttäen ja Nelly hiljaa, yhä leipäpussin kiinnikettä sulkijaa kädessään räpeltäen.

    Ikuisuuden kuluttua sain itseni koottua.
    “Mut se ei oo sun vika, eikä mun pitäis olla sulle vihanen tai katkera tai mitään”, nyyhkäisin. “Sä olit rohkeempi kuin mä ja sä teit sen alotteen, johon mä en pystynyt.”
    Nelly nousi tuoliltaan ja istui viereeni. Hän tarttui minun käteeni ja kiersi toisen kätensä hartioitteni ympäri. “Mä en oikeen tiiä mitä sanoa”, Nelly silitti olkapäätäni. “Mä oon varma että sä löydät vielä jonkun ihan mielettömän upeen ihmisen, jonka kanssa sä saat kaiken ja enemmän ku mitä mulla on. Ja kyl sä saat olla mulle vihanen, jos haluut, mut ei pidetä mykkäkoulua, jooko?”
    Nyökkäsin hänelle ja niiskautin.
    “Tarviikko sä nenäliinan?”
    Nyökkäsin uudelleen, ja Nelly nousi hakeakseen keittiön vetolaatikosta paketin nessuja. Sitten hän palasi viereeni ja veti minut tiukkaan halaukseen. Hänen toimintansa oli jotenkin niin kovin äidillistä. Hänen vauvansa tulisi olemaan rakastetuin pieni lapsi koko Otsonmäellä. Mutta sitä ennen varastaisin pienen lämpimän hetken Nellyn halauksessa, vaikka se tuntuikin ehkä hiukan väärältä.

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #6614

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Inkan maha tuntui viistävän yhä maata, kun koitin kiristää sen satulavyötä. Ensin jouduin oikeasti kyykistymään saadakseni hevosen toisella puolella roikkuvasta vyöstä kiinni ja sitten jouduin kuitenkin kiertämään Inkan löysätäkseni vyötä. Häpeän ja tuskan hiki valui nyt jo ohimoiltani, vaikka se tosin saattoi johtua myös paksusta takistani. Syksy oli todella tullut, eikä kukaan koskaan tiennyt, miten pukeutua. Aina oli kylmä tai kuuma. Laiskanpulskeasti Inka seurasi minua tallista kentälle Surre perässään. Hevoset kävelivät portista sisään ja suljin sen tarkasti. Inka oli pysähtynyt kentän keskelle hankaamaan silmäkulmaa polveensa. Jalustimet alas, jakkaran kautta selkään ja hui kamala, kuinka leveältä Inka tuntui! Olihan Surren syntymästä jo aikaa ja olin juoksuttanutkin Inkaa jo. Maastolenkeilläkin olimme käyneet kävellen, minä, Surre, Nuoska ja Inka. Välillä Eirakin tuli mukaan. Inkan käynti oli kuitenkin sitä samaa tuttua ja turvallista, pitkää askellusta, jonka aikana suljin silmäni, jotta aurinko ei pistäisi silmään niin pahasti. Työnsin raipan polven ja satulan väliin ja venyttelin selkääni. Olin taas jumissa, vaikka olin pitänyt kiinni pilatestunneistani (olin pudottanut kesän aikana viisi kiloa!!) ja tehnyt fysioterapeutin ohjeiden mukaan venyttelyjä ja lihaskuntoharjoitteita. Minä väitin että ratsastamattomuus oli syy jumiutuneille jäsenilleni. Ei minulla ollut koskaan selkä jumissa ennen Inkan mammalomaa. Tai ehkä joskus, kun olin tehnyt jotakin käännöstä kolme vuorokautta parin tunnin yöunilla.

    Inkakin taisi olla hieman jumissa ja ruosteessa, sillä se reagoi apuihini hieman aiempaa hitaammin ja kun taivuttelin sitä, se oli haluton venymään kunnolla. Toisaalta tämä oli ensimmäinen kerta varsomisen jälkeen, kun istuin tammani selässä, joten annoin sille aika paljon anteeksi. Pikkuhiljaa tässä treenattaisiin takaisin menetettyä lihaskuntoa. Surrea ei juurikaan kiinnostanut emänsä kävely ympäri kenttää, mutta kun Inka oli aivan toisessa päädyssä kuin varsa, pikkuori kiri pukkilaukkaa takaisin Inkan luokse. Välillä se hirnui kimakasti tarhoissa seisoville hevosille ja sai Inkan katsomaan huolestuneesti sen perään. Minusta se oli kovin söpöä. Surre vaikutti niin kiinnostuneelta muista hevosista. Niin sen kuuluikin olla. Kyllä hevosen pitää saada olla toisten hevosten kanssa, laumaeläin kun on. Siitä ajatukseni ajelehti Inkan tarhakavereiden puutteeseen, josta pitäisi puhua Eetun kanssa. Olin puhunut asiasta miehelle jo tänne muuttaessani, mutta hän oli kai unohtanut, että Inka stressasi joutuessaan olemaan yksin. Onneksi sillä oli sentään Surre, mutta ei se riittänyt. Olin huomannut syksyn myötä itsessäni muutoksia, sillä ajatus Eetusta tuli ja meni tarhausasian mukana, enkä jäänyt enää makaamaan kyynisyyden syvään kuiluun.

    Hevonen allani herätti minut ajatuksistani, kun se hirnui niin että sen koko kroppa hytkyi. Katsoin samaan suuntaan kuin se ja näin Nellyn taluttavan Cozminaa kohti kenttää.
    “Moikka! Mahdutaanko me samalle kentälle vai meenkö maneesiin? Aattelin kun on näin hyvä sää…” nainen tervehti kättä heilauttaen. Cozmina heilautti päänsä ylös melkein kuin väistääkseen, vaikkei käsi ollut lähelläkään valkoista tammaa. Minun mieleni maailmassa edellä mainittu kuilu humisi kutsuvasti ajatustuulen alkaessa myllertää. En vieläkään oikein tiennyt miten naiseen suhtautua.
    “Juu, pistä vaan se portti kunnolla kiinni niin Surre ei pääse karkuun”, vastasin Nellylle, vaikka oikeasti toivoin hänen menevän maneesiin. Nainen nyökkäsi ja hymyili minulle, ennen kuin alkoi availla kentän porttia. Minä koitin keskittyä enemmän Inkaan. Keräsin ohjat ja pyysin siltä ravia isolla pääty-ympyrällä. Sivusilmällä kuitenkin näin, miten Nelly tervehti lempeästi Surrea ja nousi sitten oman hevosensa satulaan. Inka huomasi, etten ollut täysin läsnä ja käytti heti porsaanreiän hyväkseen. En edes huomannut, ennen kuin tamma hidasti takaisin käyntiin. Rutistin silmät kiinni ja ravistin päätäni, ennen kuin komensin hevosen takaisin työntekoon. Kaksi kunnollista raviympyrää ja kaksi pohkeenväistöä käynnissä ja ravissa molempiin suuntiin. Sitten riittäisi tältä erää tämä treeni. Vilkuilin välillä Nellyä, mutta toisaalta en todellakaan halunnut vaikuttaa laiskistuneelta tai huonolta ratsastajalta, joten pystyin sen ajatuksen voimalla keskittymään pääasiassa Inkaan ja Surreen. Punainen tamma teki pyytämäni harjoitteet sievästi, vaikka lyhyen ratsastuksen jälkeen sen kaula alkoi pikkuhiljaa olla hikinen. Se tuntui myös välttelevän kuolainta, joten tein mieleni muistioon merkinnän varata Inkalle hierojan ja osteopaatin lisäksi myös eläinlääkärin tarkastamaan sen suun. Pitäisi varmaankin konsultoida jotakuta ammattilaista myös sopivista kuolaimista. Kristiina varmaankin sanoisi, että heitä kuolaimet kuuseen, ei niitä tarvitse. Tavallaan ajattelin niin itsekin, sillä olin ratsastanut hänen kuolaimettomilla hevosillaan välillä, ja ne toimivat kuin unelma. Minua kuitenkin vähän pelotti, toimisiko Inka yhtä hyvin kuin nyt. Surre tulisi toimimaan varmasti, sillä tiesin Kristiinan kouluttavan nuoria hevosia aluksi täysin ilman kuolainta ja sitten loppuvaiheessa kuolaimella, jos asiakas niin halusi. Minä en ollut aivan varma mitä halusin. Paitsi että halusin Inkan lihaskunnon takaisin. Ja halusin Kristiinan kuitenkin ratsukouluttavan Surren. Ja ihan takuuvarmasti haluaisin pestä Nuoskan ennen autoon menemistä, sillä se juoksi juuri nyt tallipihan poikki kentän laidalle kauttaaltaan kuraisena ja suupielet ja kauluri sen tappaman rotan veressä. Ja siinä kun olin laskeutumassa Inkan selästä ja ottamassa Surrea kiinni, Eetu sattui tulemaan tuvasta ja kenellepä muulle Nuoska meni esittelemään saalistaan kuin itse Hopiavuoren herralle. Liukenin paikalta hevosineni ennen kuin Nuoska antoi rottansa Eetulle.

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #6600

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Seinäjoen reissulta tarttui mukaan Surren uuden riimun ja narun lisäksi Eiralle uudet sievät ratsastussukat. Ne piti tietty saada laittaa heti jalkaan. Surren kanssa ryhdytään pian käymään varsanäyttelyissä ja kyllä Eira, saat tulla mukaan ja vaikka esittääkin Surren.

    Surre ja Eira

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #6551

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    ”Älä kurottele sen päätä kohti”, muistutin Eiraa, kun hän lähestyi Surrea tarhassa. “Aina tervehditään ensin lavasta raaputtamalla.” Eira kiersi nuoren hevosen sivulle ja silitti sitä säkästä. Surre käänsi päätään ja hipsutti huulillaan tytön käsivartta. Sitten hän liu’utti kätensä hevosen kaulaa pitkin Surren leuan alle ja sujautti naruriimun hevosen päähän. Surre käänteli korviaan ja tarkkaili Eiran tekemisiä tiukasti, mutta käyttäytyi oikein nätisti.
    “Tosi hyvä! Tuu sitten vaan mun ja Inkan perässä”, kehuin tyttöä. Hän oli melkoisen vaitelias vuodatettuaan minulle kurjan olonsa. Kuulemma pikkusisarus tulossa. Minua se vihlaisi sydänalasta, mutta eri syystä kuin Eiraa. Minä veikkasin etten tulisi lapsia saamaan. Ainakin voisin opettaa Eiralle taitoja, joita en omalle lapselleni pääsisi koskaan opettamaan. Ja Eirahan oppi. Kun tytön sai keskittymään, hän kuunteli tarkasti, teki täsmällisesti ja muisti hirmuisen hyvin. Nytkin Eira sai Surren kävelemään vierellään siivosti, mutta antoi sen kuitenkin katsella ympärilleen ja muutenkin olla hevonen. Olin ylpeä sekä varsasta että Eirasta.

    “Mä ajattelin lähteä viikonloppuna hakemaan Seinäjoelta Surrelle uutta riimua, kun tuo vanha alkaa olla aika nafti. Vähän muitakin varusteita tarttis ja veikkaan että Inkalle tarvitaan uusi satulavyö. Olisikko halunnu lähteä mukaan?”
    Eira vain nyökkäsi ja ojensi kätensä Surren eteen, jottei varsa kiihdyttelisi ohi.
    “Pitää varmaan kysyä eka äitiltä”, hän totesi, mutta näin että tytön suupielet kuitenkin nousivat hitusen ehdotuksesta. Jospa shoppailureissu vähän piristäisi mieltä. Surre ainakin vaikutti vievän Eiran ajatukset muualle ja nyt kun olin kannustanut ja pyydellyt tyttöä useammin mukaani puuhailemaan orin kanssa, huomasin myös Surren alkaneen luottaa häneen. Tietysti se oli niin, sillä kun hevosen tai muun eläimen kanssa puuhastelee, luo aina samalla suhteen siihen. Minusta oli mukavaa katsoa, miten nätisti Eira sai talutettua Surren tarhasta talliin ja kiinnitettyä sen käytävälle yhdeltä puolelta. Hän tunnusteli hevosen jalat lämmön tai turvotusten varalta ohjeitteni mukaan, eikä Surre kiukutellut tai edes huiskinut häntäänsä. Se vain käänsi päätään ja katseli ympäröiviä tapahtumia. Sen luonne oli hyvin samantapainen kuin Inkan, mitä nyt sillä taisi olla hieman enemmän järkeä päässä kuin Inkalla.

    Harjatessamme hevosia juttelimme Surren tulevaisuuden suunnitelmista. Se saisi kasvaa ihan rauhassa tässä Hopiavuoressa ja sen kanssa totuteltaisiin kaikenlaisiin asioihin. Sitten kun se olisi tottunut satulaan, suitsiin ja ratsastajaan selässään ja se osaisi kävellä pyynnöstä eteenpäin, lähettäisin orin Aittajärvelle Kristiinan koulutukseen. Ja juu, Eira, kyllä pääset Surren selkään sitten kun aletaan semmoisia juttuja harjoitella. Ei, sitä ei aleta harjoitella ihan hetkeen vielä, kun pitää antaa selän ja jalkojen vahvistua ensin. Kyllä, saat hoitaa jatkossakin Surrea. Kyllä, oon ihan varma että Surrekin tykkää susta.

  • vastauksena käyttäjälle: Karsina- ja tarhausjärjestys #6549

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Voi, onko Inka jäänyt ihan yksin tarhailemaan? 🙁 Olisiko sille mahdollista saada edes yhtä tarhailukaveria?

  • vastauksena käyttäjälle: Laitumet 2020 #6216

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kerrankin satuttiin olemaan kameran kanssa paikalla oikeaan aikaan! Surre oli löytänyt uuden ystävän.

    surrejapeura

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #6187

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    “Ai muuten, onko sulla jo nimi sille varsalle?” Kristiina kysyi. Hän oli valvomassa jotakin hoitajien itsenäistä ratsastusta ja päättänyt soittaa minulle kuluttaakseen aikaansa.
    “Ei, en oikeen tiedä että mikä sopis. Viralliseksi nimeksi mä oon jo rekisteröinyt Solros”, tuumailin ja siirsin kättäni raaputtaakseni Nuoskaa sen vasemman korvan takaa.
    “No kuule mä tuossa mietin, kun kattelin niitä sun lähettämiä kuvia. Toi varsa näyttää ihan meidän vanhalta Surrelta. Muistatko sä Surren? Se lastenponi.”

    Surrelta? Aivan. Kyllä kai Inkan varsa näytti pieneltä tukevalta, kimolta newforesttammalta. Mutta kuka nyt ei tietäisi ettei Kristiinalla ole silmää näille asioille. Silti nimi kuulosti hyvältä. Se taitaa jäädä käyttöön.

    Pitää varmaankin muistaa kertoa Eiralle, kun seuraavan kerran näkisin hänet tallilla.

    Inka ja varsa 6356

  • vastauksena käyttäjälle: Laitumet 2020 #6185

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Hoitotäti Cozmina juoksi Inkan ja varsan kanssa yhdessä kesälaitumille. Cozminasta on tullut Inkalle paras kaveri, mutta parhaimmillaan Inka on isossa laumassa.

    Inka, varsa ja Cozmina

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #6038

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kuva liittyen Helin päiväkirjassa olevaan viittaukseen

    inka ja varsa

  • vastauksena käyttäjälle: Helin päiväkirja #6037

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Mulla on joku kirjoitusblokki nyt menossa ties kuinka monetta viikkoa, joten nauttikaa keskeneräisestä pätkästä, jonka halusin vain äkkiä ulos ettei se jää täysin lähettämättä.

    Inka oli varsan syntymän jälkeen heittäytynyt vielä hirmuisemmaksi pedoksi, kuin ennen varsaa. Se luimisteli ohi kulkeville tallillakävijöille, uhkaili purevansa ja muutaman kerran se jopa teki valehyökkäyksen tarhan aidan takana kulkevaa ratsukkoa kohti. Tamma parka oli kovin suojelevainen vauvaansa kohtaan, mutta antoi jostain syystä Cozminan käydä tervehtimässä pikkuista ja jopa leikkiä sen kanssa. Ilmeisesti Inka oli hyväksynyt valkoisen tamman varsalle jonkinlaiseksi aputädiksi tai joksikin sen sellaiseksi. Nuoskakin oli saanut käydä haistamassa varsaa, mutta en uskaltanut liiaksi päästää koiraa hevosvauvan lähelle, sillä se oli vähän arvaamaton.

    Eetu oli ottanut sydämensä asiaksi hoitaa Inka henkilökohtaisesti silloin, kun minä en ollut paikalla. Inka luotti mieheen melko paljon ja minä tiesin että voisin luottaa Inkan vaikka lopullisesti Eetun käsiin. Tamma oli aluksi luimistellut miehelle, muttei ollut purrut, ja kun varsa kipitti Inkan perässä kiltisti mukana tallista tarhaan, Inkakin oli rauhoittunut vähän. Toisesta elinpäivästään saakka varsa oli saanut olla Inkan kanssa tarhassa ympäri vuorokauden, joten sitä ei kukaan ollut turhaan käsitellyt. Olin painottanut kaikille, jotka minua vaivautuivat kuuntelemaan, ettei varsaan saa koskea ainakaan ensimmäiseen viikkoon, ellei ollut ihan pakko.

    ”Se on kyllä niin tärkeää, että varsa leimautuu emäänsä kunnolla ennen kuin kukaan muu menee lääppimään. Niin se oppii hevosten tavoille. En kyllä ymmärrä niitä jenkkejä, jotka menevät räpeltämään ennen kuin emätamma on edes päässyt haistamaan varsaansa!” luennoin Sonjalle, jolle olin vastikään ojentanut kympin setelin vedon voittamisesta. Hän oli taittanut setelin ja tunkenut taskuunsa.
    ”Sä oot kyllä perehtynyt huolella näihin varsajuttuihin”, Sonja tuumasi katsellen, kun kirjava varsa loikki ympäri maassa makoilevaa emäänsä.
    ”Me asuttiin aiemmin Aittajärvellä siellä Kristiinan tallilla Inkan kanssa. Siellä syntyi paljon varsoja ja oli nuoria hevosia, niin tuli opittua kans melkoisesti”, hymyilin ja napsin jälleen kerran muutaman kuvan ja vähän videotakin Inkasta ja varsasta.
    Näin sivusilmälläni että Sonja katsoi minua hetken. ”Tiedätkö, sä vaikutat tosi paljon onnellisemmalta kuin aiemmin.”
    ”Ai. Niinkö?”
    ”Joo, sä hymyilet ja naurat paljon enemmän.”
    Vilkaisin Sonjaa ja käänsin sitten katseeni takaisin hevosiin sanomatta mitään.
    “Mitä mieltä ite oot? Millanen olo sulla on tän jutun suhteen?”
    Suljin silmäni hetkeksi ja vedin syvään henkeä. “En mä varmaan oo ihan yli. Nyt alkaa olla semmonen fiilis että mä pystyn hyväksymään mun… tunteet ja näin. Ei oo enää semmonen vihainen olo, mut ehkä vähän tyhjä”, pidin hetken taukoa ja mietin. “Mä pystyn puhumaan Eetun kanssa kyllä noin niin kuin talliasioissa ja sen semmoisissa, mutta mä en jotenkin osaa olla Nellyn kanssa. Siks en oo käyny tuvassakaan viimeseen, mitä, neljään kuukauteen?”
    “Tulisitko sä mun kanssa tupaan kahville? Mä lupaan keksiä jonkun tekosyyn, jos alkaa tuntua pahalta”, Sonja ehdotti ja tuuppasi itsensä aidalta seisomaan ja odotti minun sitten tekevän samoin. Ei kai tässä muu auta. Jos pitäisi veikata, niin Sonja saisi minut puhuttua jotakin kautta tulemaan mukaansa. Niinpä kutsuin Nuoskan mukaan ja seurasin naista pihan poikki päätalolle ja ovesta sisään. Tuntui, kuin kävelisin suoraan pedon suuhun ja pian kaikki tietäisivät kamalat ajatukseni ja vihaisivat minua. Järki sanoi muuta, mutta tunteet veivät mennessään.

    Keittiön pöydässä istui Noa naputtelemassa jotakin kännykkäänsä. Kuullessaan meidän tulevan huoneeseen, hän säpsähti, sulki puhelimen näytön ja hänen korvansa helahtivat punaisiksi.
    “Flirttiviestejäkö sä laittelet jollekulle? Kuka on kieputtanut meidän helsinkiläispojan pikkusormensa ympäri?” Sonja virnuili kävellessään kahvinkeittimelle.
    “Frendille vaan viestiä. Säikähdin vaan teitä”, mies mutisi ja pyyhki viestisovelluksen pois näytöltä. Haettuani tyhjän kupin itselleni, istahdin ikkunaa lähimpään tuoliin.
    “Juu, juu. Mikset oo keittäny kahvia? Tää on kaikki kylmää”, Sonja kysyi kaataen puoli pannua kahvia viemäristä alas. Huuhdeltuaan kannun hän alkoi mittailemaan uutta kahvia. “Ainahan täällä on joku jonka kahvihammasta kolottaa.”

  • vastauksena käyttäjälle: Tallikoirien ja kunniatallikoirien match show 20.6.2020 #6036

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Luokka 2
    Heli – Nuoska (suomenlapinkoira)

    Kuurakuonolaisen Marssipoika

  • vastauksena käyttäjälle: Laitumet 2020 #5974

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Inka voisi asustella varsansa kanssa kesälaitumella niin kauan kuin vaan voivat olla. Varsa on ori, mutta eipä noin pieni kaveri kenellekään haittaa aiheuta. (Ehkä)

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #5855

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    14.5.2020
    Olin viimeistelemässä Inkan loimen viikkaamista tamman karsinan edessä, kun huomasin hevosen olevan kovin levoton ja näykkivän kylkiään. Hetkeksi jähmetyin täysin ja jäin tuijottamaan karsinassa ympäri pyörivää hevosta. Nytkö olisi H-hetki käsillä? Taittelin loimen loppuun ja pujotin sen karsinan ulkoseinässä olevalle tangolle roikkumaan. Sitten jäin seuraamaan vähän sivusilmällä Inkan puuhia. Punainen hevonen kuitenkin rauhoittui pian syömään heiniään eikä näyttänyt minkäänlaisia muita alkavan varsomisen merkkejä. Sen utareetkaan eivät olleet juuri turvonneet eikä niissä ollut vahatippoja, joten jätin tamman rauhaan. Vielä ennen lähtöäni kävin vilkaisemassa Inkaa, mutta tamma vain torkkui takamus minua kohti. Kukaan ei näin myöhään ollut enää tallissa, joten en huomannut mainita kenellekään Inkan käytöksestä mitään. Nuoska hyppäsi mielellään auton etupenkille ja käpertyi siihen nukkumaan. Auton kello näytti kymmentä vaille yhtätoista.


    15.5.2020
    Seuraavana aamuna Inka oli hyvin normaalin oloinen. Se oli yhä äkäisellä tuulella, eikä se halunnut että kukaan koski sen mahaan. Se ei halunnut edes pitää loimea vaan oli onnistunut repimään niistä kaksi rikki. Kai ne puristivat liikaa. Tamma kävi mielellään pienellä ja rauhallisella kävelyreissulla metsäpolulla. Nuoska tuntui ymmärtävän ettei Inka ollut juuri nyt hyvällä tuulella, joten se piti hieman normaalia enemmän etäisyyttä hevoseen. Tullessani takaisin tallille törmäsin Camillaan. Hänelle kerroin Inkan eilisiltaisesta käytöksestä, mutta samaan syssyyn pohdin josko varsa olisi vain kääntynyt ikävästi ja saanut siksi Inkan näykkimään mahaansa. Camilla piti pohdintaani todennäköisenä, mutta lupasi pitää tammaa silmällä.

    Iltapäivällä kävin Seinäjoella hakemassa pienen riimun, loimen ja muutaman pehmeän harjan. Valitsin naruriimun, jossa oli runsaasti säätövaraa. Saisi varsa sitten kasvaa rauhassa siihen.

    Illalla sain Camillalta tekstiviestin.
    “Inka ei vaikuta mitenkään erikoiselta. On ollut normaali. Ei nisien turvotusta tai vahatippoja. – Vanhaniemi”


    16.5.2020
    Minulla ei ollut mitään hommia kotona tehtävänä, joten päädyin saapumaan Hopiavuoreen jo seitsemän aikaan. Nuoska oli mulkaissut minua pahalla silmällä, kun olin kutsunut sen eteiseen, jotta pääsisimme lähtemään. Se oli nyt etätöiden lomassa ehtinyt tottua siihen, että aamulenkillä käytiin joskus kymmenen jälkeen ja nyt koira ei tosiaankaan arvostanut aikaista herätystä. Tallilla irti päästyään se meni torkkumaan tuvan terassilla olevan maton päälle raaputettuaan sen ensin ruttuun. Minä kävelin talliin ja sen enempiä pohtimatta haahuilin rauhallisesti satulahuoneeseen Inkan kaapille viedäkseni varsan tarvikkeet talteen.

    Inka oli järjestänyt minulle yllätyksen.

    Inkavarsa1

    Inkan oli täytynyt varsoa aivan juuri äsken, sillä varsa oli vielä suurimmalta osin sikiökalvojen peittämä. Karsinan turpeilla oli verta varsomisen jäljiltä, mutta näky oli jollain karulla tavalla kaunis. Inkaa ei kiinnostanut se, että minä katsoin ja kuvasin sitä, vaan se kurotteli kohti varsaansa. Sonja oli ollut oikeassa ainakin kahdessa kolmesta. Se oli samannäköinen kuin isänsä, samanlainen kirjava ja kaiketi tummanruunikko. Se oli myös ihan hirmuisen iso näin nuoreksi varsaksi.

    Kahdessakymmenessä minuutissa varsa oli noussut jalkeille Inkan perässä. Se hakeutui innokkaasti nisälle ternimaitoa etsimään. Sen jälkeen ei mennyt kuin ehkä viitisen minuuttia ja jälkeiset tulivat kokonaisena kökkönä karsinan pohjaan lötsähtäen. Varsaa varoen Inka kääntyi ja söi jälkeisensä. Olin lukenut että moinen toiminta oli harvinaista, mutta antaa mennä, jos kerran maistuu.

    Meni hetki ennen kuin kukaan kyseenalaisti minun tekemisiäni. Näytin kai omituiselta seisoskellessani paikallani Inkan karsinaan tuijotellen. Ensimmäinen tulija oli Noa, joka näytti olevan pahasti kahvin tarpeessa.
    ”Mitä sä siinä käytävällä seisoskelet? Onko siellä jotain erikois-” mies ei saanut lausettaan loppuun, sillä hän käveli keppinsä kanssa kovin sujuvasti karsinalle ja päätyi huokaisemaan ihastuksesta kesken lauseen.
    ”Inkan laskettu aika olis ollu vasta kesäkuun alussa, mutta se järjesti näköjään yllätyksen”, tuumasin hiljaa.
    ”No melkoinen yllätys kyllä!” Noa ei saanut katsettaan irti varsasta, joka heilutteli kokeilevan oloisesti hännäntöpöään.
    ”Mitäs työ siinä seisotte?” toistui sama kysymys, kun Eetu saapui Jussin tallin puolelta käytävälle.
    “Tuu itte kattomaan”, Noa virnisti ja Eetu käveli lähemmäs hieman epäluuloisen oloisena. Hänen suunsa loksahti auki, kun hän näki pitkäkoipisen varsan imemässä maitoa Inkan vierellä. Inka alkoi näyttää hiukan hermostuneelta väkimäärän kasvaessa.
    “Ei tuo oo tottakaa! Tässä myö pyörittihin Camillan kanssa ihan tunti sitten ja nyt on jo varsa jaloillaan!”
    “Kunnon vauhtitamma”, Noa naurahti ja kaivoi oman kännykkänsä taskustaan kaiketi ottaakseen kuvan Inkasta ja varsasta. “Onko sulla jo sille nimi? On muuten ihan hitokseen iso poitsu.”
    Sonja oli oikeassa kolmessa arvauksessa kolmesta. Olin hänelle velkaa kympin.
    “No mulla on oikeastaan idea virallisesta nimestä. Papereihin nimeksi tulisi Solros. Eli siis auringonkukka ruotsiksi, kun Inkankin nimi on kukka. Mutta en mä kyllä mitään kutsumanimeä ole keksinyt”, kerroin hiljaa kahdelle miehelle.
    “Se on kyllä hyvä nimi. Kai se lempinimikin tulee sitten jossain vaiheessa vastaan”, Noa hymyili tunkien kännykkänsä takaisin taskuunsa. “Mutta nyt mä meen kattomaan mun vauvoja.”

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #5794

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Välillä vähän tekstiä tännekin ^^’

    Inka käveli vierelläni kärttyisen oloisena tallin suuntaan. Se oli viimeisen viikon kiukutellut ja ollut muutenkin huonon oloinen. Eläinlääkärikin oli sen käynyt tarkastamassa toissa päivänä, mutta mitään vikaa ei ollut löytynyt.
    “Voipi olla liitoskipuja tai sen semmoosta, kun tuo sen maha on nuin valtavaks kasvanu. Iso varsa tulossa. Tuskin se on mittään sen vakavempaa, mutta seuraileppa”, oli eläinlääkäri todennut ja lopuksi meinannut saada kaviosta, kun epähuomiossa taputti Inkaa kyljelle vähän liian rajusti. Vilkaisin suulin ovesta sisään, enkä nähnyt kenenkään hevosta käytävällä, joten sidoin omani löysällä narulla vain yhdelle puolelle käytävää. Minun mielestäni hevosen pitää voida kääntää päätään, jos se niin haluaa. Haettuani harjapakin käytävän reunalle, valitsin kovan pölyharjan ja aloin harjata punaisen tamman kaulaa. Hetken päästä se sulki silmänsä ja alkoi huokaisten lepuuttaa vasenta takajalkaansa. Minuun tamma onneksi luotti sen verran, ettei sen tarvinnut alkaa kovin roisia eleitä näyttämään, kun jo ymmärsin, ettei ole kivaa. Kaviot se antoi minun puhdistaa ilman suurempia ongelmia, kunhan en roikottanut niitä ilmassa liian pitkään. Eipä sillä, ei niissä ollut juurikaan puhdistettavaakaan, kun kenkiä ei Inkalla ole ollut kahdeksaan vuoteen.

    “Oi, meidän äkäinen tammamamma on täällä hoidossa!” kuului Sonjan ilahtunut ääni. “Suakaan ei oo Heli näkynyt täällä juurikaan.”
    Suoristin selkäni nähdäkseni naisen Inkan selän yli.
    “Juu, ollaan Inkan kanssa lähinnä nyt kävelty tuolla metsäpoluilla, niin ei tule tässä tallilla oltua juurikaan. Ja sä kyllä tiedät, etten mä tuvassa käy enää, ellei ole pakko”, melkein kuiskasin viimeisen lauseen ja käännyin pudottamaan kaviokoukun harjapakkiin noukkiakseni pehmeän harjan sen tilalle.
    “En mä sillä, että tupaan saakka pitäis mennä, mutta voitas kyllä käydä joskus maastoilemassa yhdessä. Jos sun punainen rantapallo jaksaa vielä kävellä”, Sonja käveli lähemmäs ja virnisti minulle. Hän tervehti Inkaa koskettamalla sen lapaa ja tarjosi sitten kättään haistettavaksi. Inka huokaisi uudestaan ja jatkoi sitten päänsä roikottamista niin, että Sonja pystyi raaputtamaan sitä harjamarrosta.
    “Kyllähän Inka jaksaa kävellä. Se vaan on sattuneesta syystä vähän hidas tällä hetkellä”, hymyilin naiselle takaisin.
    “Ei kai”, Sonja nauroi. “No mutta kävelemisestä puheen ollen, voisitko sä ratsastaa ylihuomenna Salierilla jonkinlaisen kevyen koulutreenin? Lähinnä aattelin jotain eteenpäinpyrkimystä ja pehmeyttä ja sen sellaisia juttuja, mutta itse en nyt ehdikään, kun tuli työjuttuja tielle.”
    Aloin harjata Inkan lapaa. “Kyllä mä voin ratsastaa, tietysti.”
    “Hienoo, kiitos hurjasti! Salierilla on ollu vähän nyt rauhallisempia päiviä niin sillä saattaa olla virtaa. Ota varovasti niin et loukkaa itteäs.”
    “Kieltämättä ois kurjaa nyt heittäytyä hevosen selästä ja olla sitten sairaalassa tai kotona sairastamassa, kun Inkakin varsoo kohta.”
    “Millon sillä muuten on laskettu aika?”
    “On tässä vielä ainakin kuukausi aikaa, kun laskettu aika ois vasta kesäkuun kymmenes. Mä tosin en kyllä usko, että tämä tiineys menis kesäkuun puolelle. Kato nyt tätä tankkeria”, ojentelin käsiäni osoitellen jäätävän kokoiseksi pullistunutta Inkaa. Oli rajoilla, ettei sen maha ollut yhtä iso kuin Flidan, ja Flida sentään varsoi kaksi vauvaa. Jos kunnaneläinlääkäri tekisi toisen virheen ultraamisen suhteen niin houkuttelisin takuuvarmasti Noan tekemään minun kanssani valituksen kunnalle. Ja onnittelisin Eetua onnekkaimmasta tallista ikinä. Ehkä.
    “Sano mun sanoneen, sieltä tulee ori ja iso semmoinen. Mä väittäisin kans että se varsa tulee olemaan enemmän isänsä kuin Inkan näköinen. Tuli selailtua kuvia Exitus Spirituksen muista jälkeläisistä ja ne on kaikki kirjavia. Pohjaväri vaan vaihtelee.”
    “Mä oon sillä tavalla ihan hiljaa mielessäni toivonut, että siitä tulis kirjava”, pohdin ja siirryin harjaamaan Inkan selkää. Tamma luimisti vähän, mutta ei tehnyt mitään sen kurjempaa.
    “Mä kuule lyön vaikka Salierista vetoa että se varsa on kirjava”, Sonja hymyili vähän vinosti. Sellaista aitoa ja sievää puolikasta virnistystä, joka kimmelsi myös naisen silmissä.
    “Et sä oikeesti lyö Salierista vetoa, mut lyödään vaikka kympistä vetoa. Inkan emälinja on ollut pelkkää rautiasta jopa niin sanotuista varmoista erikoisvärisistä. Mä voitan, jos tää varsa on yksivärinen ja sä jos siitä tulee kirjava. Sanotaan vaikka vielä että epävarmassa tilanteessa geenitestataan kirjavuuden varalta”, ehdotin toiselle.
    “That’s a deal”, Sonja tuumasi ja kurotti Inkan selän yli kättelemään minua. Hän ei ehtinyt kunnolla ojentamaan kättään ennen kuin Inka kääntyi salamannopeasti ja näykkäsi naista olkavarresta ja tuuppasi minut itsensä ja karsinan seinän väliin. Sonja väisti yllättävän vauhdilla pidellen kättään, ja heti kun hän väisti, myös Inka siirtyi minusta poispäin päästäen minut vaihtamaan puolta. Harvoin pidin kättäni Inkan lautasilla, kun kiersin sen takaa, mutta nyt ehkä ei ollut sopiva tilanne ottaa riskejä.

    “Sattuiko pahasti?” kiirehdin kysymään Sonjalta, jonka kasvot olivat vääntyneet kivusta irvistykseen.
    “Otti se aika kovaa. Mikä ihme sille tuli?”
    “Ota sitä takkia vähän pois niin katotaan millanen jälki tuli. Inkan maha on ollut tosi arka viimesen viikon ja kaikki kosketus on ikävää sen mielestä. Sä taisit vähän yllättää sen”, selitin samalla, kun Sonja pujotti kipeän kätensä takin hihasta pois. Hänellä oli takin alla t-paita, joten punaiseksi muuttuneet hampaanjäljet loistivat muutoin vaaleasta ihosta kovin selkeästi.
    “Voi ei, anteeks. Mun olisi pitänyt varoittaa sua etukäteen”, puhisin ja vääntelin käsiäni tietämättä mitä tehdä. Silmäkulmastani näin miten Inka kääntyi katsomaan meitä, mutta palasi sitten lepuuttamaan vasenta takajalkaansa.
    “Älä, älä nyt. Mun olis pitäny tietää paremmin kuin alkaa kurottelemaan tiineen tamman yli”, Sonja ähkäisi ja koitti vähän hieroa kipeää kohtaa, säpsähti ja jätti ruhjeen rauhaan.
    “Tohon tulee ihan hirveä mustelma”, totesin ilmiselvän asian ääneen.
    “Niin tulee, mutta ei voi mitään. Ei se ainakaan tunnu siltä, että jotain ois rikki. Pahin kipu alkaa vähän helpottaa”, Sonja käänteli vähän kättään.
    “Oiskohan tuvassa joku kylmäpussi tai ainakin pakasteherneitä tai jotain tohon niin ei tulis semmosta kämmenen kokoista mustelmaa?”
    “Joo, mä lähen samantien”, nainen kääntyi kohti ulko-ovia. Ovilta hän huikkasi vielä “muista sitten se Salierin liikutus ylihuomenna!” ja näytin hänelle yläpeukkua hymyillen vaisusti. Kun ulko-ovi oli kolahtanut kiinni, palasin Inkan puoleen, puhalsin keuhkoni tyhjiksi ja lysähdin huonoon ryhtiin.
    “Voi Inka. Miksi pitää kiukutella niille muutamalle ihmiselle, jotka jaksaa sietää mua? Ei haittais vaikka oisit niitä kohtaan kiva ja hyvä”, juttelin tammalle samalla kun raaputin sitä säkästä. Inka katsoi minua yhdellä silmällään sen oloisena, että katsotaan sitten, kun varsa on pihalla.

  • vastauksena käyttäjälle: Helin päiväkirja #5296

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    ”Tänään oli tosi hyvä sää, niin käveltiin Inkan ja Nuoskan oikeen pitkä metsälenkki. Laitan oheen kuvan Nuoskasta, kun tiedän ettei sua haittaa vaikka Nuoska on irti kiinnipitoaikaan. Eipä täällä muutenkaan kukaan vahdi semmoisia juttuja yhtään enempää kuin mitä Aittajärvellä vahditaan. Nuoskalla oli hirmuinen rallitus päällä ja jopa Inka luimisti sille. Inkasta puheen ollen, siitä on tullut kyllä ihan valtava rantapallo. Oon ihan superinnoissani, sillä tässä ei ole enää kuin pari kuukautta tiineyttä jäljellä ja sitten tulee pikkuvauva <3 Toivon että se varsa saa isänsä kirjavuuden. Mä taisinkin sulle kertoa siitä että suurin osa Spirituksen varsoista on kirjavia. Lupaan sitten lähettää sulle vauvasta kuvia. Mä kyllä haluan että sä hoidat sen varsan ratsutuksen. En luota itteeni tarpeeksi että uskaltaisin tehdä muuta kuin pohjatyön. Sen osaan, koska tein sitä Inkan kanssa silloin kun se oli pieni. Sä teit silloin niin hyvää työtä Inkan kanssa että en halua antaa tätä uuttakaan varsaa kenellekään muulle ratsutettavaksi. Soitellaan sitten maanantai-illalla! Melkoinen ikävä on kyllä, pitää tulla käymään siellä kun Inka on taas treenattavassa kunnossa.”

    Lähetin tekstiviestin Kristiinalle ja työnsin kännykän takaisin takin taskuun. Inka ei juonut enää purosta, vaan hamuili kuivia talventörröttäjiä maasta ja vilkuili minua välillä sen näköisenä että joko jatketaan matkaa. Raaputin sitä lavasta ja lähdin jatkamaan matkaa. Inka lähti seuraamaan minua ja Nuoska kiisi heti edelle haistelemaan kaikki parhaat hajut ja syömään pupunpapanat ennen kuin ehtisin kieltää.

    Nuoskaloikka

    (Nuoskaa on niin mukavaa piirtää, kun tuntuu ettei tarvitse tehdä mitenkään hirmuisen tarkkaa työtä :D)

  • vastauksena käyttäjälle: Inka ja Surre #5057

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Kaikki muut intoilivat Tie tähtiin -cupin alkamista. Minäkin olisin kieltämättä halunnut osallistua jompaan kumpaan helpoista koululuokista, mutta valitettavasti tai vähemmän valitettavasti ratsuni oli muuttunut jumppapallon muotoiseksi alkuvuoden aikana. Se oli paisunut niin järkyttävän kokoiseksi että eläinlääkärin ultrasta huolimatta epäilin siellä olevan kaksi varsaa. Aitaan nojaillessani mallailin Inkaa kännykän ruudulla jotakuinkin kuvan keskelle. Vielä muutama kuukausi ja tamma poksahtaisi ihan takuuvarmasti. Sieltä olisi tulossa valtava varsa ja se oli ihan eläinlääkärin tuumaama fakta. Ori todennäköisesti, oli eläinlääkäri sanonut ottaessaan ruokintalistan, jota olin tyrkyttänyt hänelle tarkastettavaksi. Kivennäisen määrää sai kuulemma lisätä. Pitääpä se tässä kohta käydä muuttamassa ohjeisiin ja muistuttaa Camillaa. Camilla varmasti pistäisi tiedon eteenpäin Eetulle sun muille. Varmaan olisi myös hyvä laittaa teippi karsinan oveen huomauttamaan ruokinnan muutoksesta. Otin kuvat hyvällä hetkellä, sillä Inka päätti käydä tarhan mutaiseen peränurkkaan piehtaroimaan. Punainen hevonen muuttui vauhdilla liejunruskeaksi, sillä en ollut pukenut sitä loimeen. No, olipa sitten myöhemmin puunattavaa, pohdiskelin ja tuuppasin itseni aidalta seisomaan.

    Inkatiine

    Talliin astuessani puhtaan heinän tuoksu tunkeutui nenääni. Tervehdin käytävällä pyöriviä Noaa ja Santtua ja suuntasin satulahuoneeseen. Sonjan jättämä laatikko “ota tästä” -viesteineen makasi lattialla seinän vieressä. Lempeän sininen satulahuopa kurkisti suojien alta ja vangitsi katseeni. Miksi Sonja oli sen pois laittanut? Sehän näytti upealta Salierin selässä! No mutta jos Sonja ei sitä halunnut niin minä ottaisin sen. Satulavyön lenkin saumassa oli joku lanka hiukan repsallaan, mutta sen korjaisi helposti. Taputtelin huovasta suurimmat roskat ja pölyt ja rullasin sen Inkan kaappiin muistutukseksi että se pitää viedä kotiin korjattavaksi ja pestäväksi. Sitten keskityin lukemaan ja muokkaamaan Inkan ruokintaohjeita hyräillen hiljaa Beast in Blackin Blind and Frozen -kappaletta. En huomannut kun huoneen ovi kävi ennen kuin minua taputettiin olkapäälle. Hetkellisesti sydän hyppäsi kurkkuun ja meinasin kaatua kun käännyin vauhdilla ympäri.
    “Oho, ei ollu tarkotus säikäyttää!” Nelly nosti kätensä ylös ja otti askeleen taaksepäin. “Sä oot vaan vähän tiellä. Mun pitäs päästä tohon Cozminan kaapille.” Nainen osoitti Inkan kaapin yläpuolella olevan kaapin ovea.
    “Okei”, mutisin ja nousin ylös Inkan vihkosen kanssa. Nellyn naama venähti.
    “Onks sulla kaikki ihan ok? Sä oot ollu aika vähän tallilla viime aikoina”, hän kysyi avatessaan kaapin.
    “Mulla on kaikki ihan hyvin, kiitos kysymästä”, vastasin ehkä vähän kireämmin kuin oli tarkoitus. Halusin nipistää itseäni. Olin vannonut itselleni olevani normaalisti ainakin Nellyn ja Eetun edessä, mutta se ei ollutkaan ihan niin helppoa. Ei ollut helppoa, vaikka olin nämä samat tunteet käynyt läpi aiemminkin.
    “Ootko varma? Jos sulla on jotain mielen päällä niin mä kyllä kuuntelen ihan mielelläni.” Hän kolusi kädellään kaapin sisältöä ja sulki kaapinoven heitettyään irtonaiset ohjat olalleen. Vedin henkeä ja koitin sulattaa kasvoille jähmettyneen ilmeen pois.
    “Joo, mä oon ihan okei. Vähän stressiä vaan tän… etäopetushomman kanssa”, heitin ilmoille ensimmäisen tekosyyn, joka päähäni tupsahti. En tulisi koskaan kertomaan Nellylle että hän olisi osasyyllinen kurjaan olooni. Niin ei tehdä toisille, varsinkaan kun minun tilanteeni ei ollut Nellyn vika vaikka olisin kuinka halunnut häntä syyttää. Koitin hymyillä naiselle. Hän hymyili takaisin.
    “No hyvä! Jos haluut purkaa joku kerta niin mä oon täällä melkeen aina. Mennään vaikka maastolenkille joku kerta!” Ja sitten hän heilautti kättään ja lähti. Minä jouduin sulkemaan silmäni hetkeksi ja vetämään henkeä pariin kertaan. Tässä pitää varmaan kohta alkaa harkitsemaan ammattiavun hankkimista.

  • vastauksena käyttäjälle: Helin päiväkirja #4765

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    On vähä ollu IRL mieli maassa ni kirjottaminenki on ollu vähä hankalaa, mut koitan pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Plus nyt ku on kirjottamiskaveri ni kai sitä pallopeliä pelataan heittelemällä edestakasin 😀

    ”Mennäänkö tonne tupaan kahville? Mun kahvihammasta vähän kolottais”, Sonja kysyi virnistäen, laskiessaan Salierin riimua karsinan oven koukkuun. Hän oli juuri vienyt hevosensa tarhaan, jonne se oli jäänyt verryttelemään selkäänsä komean pukkisarjan avuin. Minun sisukaluni väänsivät itsensä kysymyksen voimasta umpisolmuun ja kädet alkoivat täristä. Ei, ei ja ei. En tahdo. En pysty. Sonjan hymy hiipui hiukan huomattuaan reaktioni.
    ”Ooks kunnossa?” Näin naisen katseesta että hän piti käytöstäni kummallisena. Ei ihmekään. Olin heittäytynyt hankalaksi muita tallilla kävijöitä kohtaan ihan yhtäkkiä. En halunnut kertoa pahasta olostani kellekään vaikka halusin tulla kuulluksi, mutta minusta tuntui, että olin selityksen velkaa Sonjalle. Antoihan hän minulle hevosensa lainaan. Sitä paitsi minusta Salieri oli ihan hirmuisen ihana hevonen ja olin saanut jo luotua jonkinlaisen yhteyden siihen.

    ”Kuule, tää on sit ihan typerä teinidraamalta kuulostava juttu, et oisin kiitollinen jos tää pysyis meidän välisenä, jooko?”
    Sonja nyökkäsi huolestuneen ja vähän myös kiinnostuneen näköisenä. Vilkaisin olkani yli ettei tallissa ollut muita ainakaan lähietäisyydellä ja kumarruin sitten vähän lähemmäs toista.
    ”Mä kuulin et Nelly ja Eetu seurustelee ja mä oon varmaan talliporukan ainoa joka ei sitä huomannu. Mä… Mä tykkäsin Eetusta. Sillee enemmän ku kaverina tai tallin isäntänä. Mä oon sillä tavalla typerä että mä ihastun oikeen sillee heittäytymällä. Just nyt tuntuu niin kuin mun sydän ois revitty silpuks ja poljettu tonne tallinoven eteen mutaan”, huitaisin kädelläni ovia kohti. ”Mä oon vältelly Eetua ja Nellyä parhaani mukaan sen jälkeen kun sain tietää. En mä pysty vielä olemaan normaali niiden seurassa. En varmaan oo muutenkaa.”
    ”Kyllä sen on muutki huomannu ettet oo ihan oma ittes, mut en kyllä osannu arvata että tilanne ois tää. Saaks sua halata? Ihan sillee nopee.”

    Sonja rutisti minua siroilla käsillään yllättävän kovaa. Rutistin takaisin. Olo helpotti hitusen, vaikka vastapainoksi alkoi itkettämään. Mutta vain sen verran että sen sai pidettyä kurissa.
    ”Mulla on kahvia termoksessa tuolla autossa. Se tosin on espressoa. Parempaa kuin peruskahvi, muttei jokaisen makuun. Jos siis haluut juoda kahvit mun kanssa, ei oo pakko”, vääntelin käsiäni, kun Sonja oli päästänyt irti.
    ”Kyl mulle kelpaa joku vähän parempi kahvi ku se ainainen Kulta Katriina”, Sonja naurahti.
    ”No mä haen sen, juodaanko tässä vaan?”
    ”Voidaan nuohota Salierin suitset samalla. Tää kuran ja hien määrä on järkyttävä.”
    Hymyilin naiselle. Hän kyllä osasi olla auringonsäteen pilkahdus muutoin harmaalta taivaalta.

    • Tätä vastausta muokkasi 4 vuotta, 1 kuukausi sitten  Heli Lindqvist. Syy: Kappalejako
  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2022 #8607

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Voi Eira, koppiksethan on ihan parhaita! 😀 Niitä on mielenkiintosta seurata! Miten musta myös tuntuu, että kyllä Eirakin osaisi ilmalämpöpumpun korjata?

  • vastauksena käyttäjälle: Tallipäiväkirja 2021 #7560

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Voi vitsi, miten hyvä tarina! 😀 Heli kyllä luottaa Eiraan hurjan paljon ja näköjään se tuottaa tulosta, kun Eira sitten puolestaan kertoo, jos on jotain tehnyt väärin tai on käynyt joku vahinko. Eetu taitaa nähdä Eirassa lähinnä kiukuttelevan nuoren, vaikka onhan tyttö kasvanut ja aikuistunut tässä matkan varrella! Kunhan Heli (ja minä) saa luovittua työsuman, palataan varmasti asiaan Surren koulutuksen suhteen.

  • vastauksena käyttäjälle: Flidais ja varsat #6051

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Voi elämä, miten söpö kuva! <3 Aivan ihana!

  • vastauksena käyttäjälle: Flidais ja varsat #5461

    Heli Lindqvist
    Osallistuja

    Flida on kyllä ihan överisöpö tammamamma <3 Se on niin herttainen että en kestä! Tykkään kuvassa erityisesti taustan metsästä ja Flidan ilmeestä

Esillä 25 viestiä, 1 - 25 (kaikkiaan 72)